docSUOM PU LA - Helsingin Suomi
download 
Report Transcription
SUOM PU LA - Helsingin Suomi
SUOM PU LA FINLANDIA–POLSKA 2013–2014 Suomi–Puola Yhdistysten Liitto ry PääKirjoitus Matka menneeseen tuo tulevaisuuteen Varsovan uusi maamerkki, suomalaisvoimin suunniteltu Puolanjuutalaisten historian museo käynnisti ajatuksen lehden juutalaisteemasta ja Puolan juutalaisen kulttuurin penkomisesta. Löytyi säikeitä Suomeenkin. Saimme yllättäen talkoovoimista kiitettävän paljon asiantuntemusta ja tietämystä lehden tarpeisiin. Lukijalle on luvassa tapaamisia kuolleiden kirjailijoiden kanssa, kosketuksia menneeseen maailmaan, kerrostumien kaivamista, kulttuurin löytämistä. Ei mennyt ole kovinkaan kaukana. Tarjoamme eväät matkalle menneeseen kulttuuriin. Ehkä löydätte sieltä jotain tähänkin päivään. Jäikö miljoonien elämästä sittenkin meille jotain kantavaa? Juutalaismuseo perustettiin nimenomaan vaalimaan mennyttä kulttuuria ja rikastamaan nykypäivää, vaalimaan vuoropuhelua. Aitiopaikka Pala mennyttä Suomea Varsovassa on edelleen mahdollisuus pelastaa. Varsovan ytimessä, parlamentin kyljessä puutalokortteli odottaa tukijoita ja pelastajia. Mikä oiva pari modernille suomalaiselle arkkitehtisuunnittelulle – ensimmäisiä valmispuutaloja Varsovan paraatipaikalla, aivan suurlähetystömme juuressa. Puolan ystävät pyrkivät aktiivisesti myötävaikuttamaan Suomi-talojen säilymiseen. Tiedämme historian arvon, sillä Suomen ja Puolan välinen ystävyystoiminta alkoi jo 1928, siis tasan 85 vuotta sitten. Varsovan kaupunki on ojentanut Suomi-taloille kätensä. Maanomistajana se suhtautuu hankkeeseen myötämielisesti, kunhan talojen kunnostukseen ja ylläpitoon löytyy varoja Suomesta. Tarjolla on aitiopaikka. Päivi Erola Vastaava päätoimittaja paivi.erola@nic.fi Tässä lehdessä 4 Säätiöillä uutta elämää Suomi-taloihin? 5 Sejmin Suomi-ryhmä vierailulla Ansiomerkkejä aktiiveille 6 Puolalaisia tilannekuvia 8 Kieślowski – arjen kuvaajasta euro-esteetikoksi 9 Puolalaisessa elokuvassa Suomi on eksoottinen 10 Lyhytelokuvan aaltoja Helsingissä 11 Nuoret kuvittajat Varsovan taideakatemiasta 12 Lohikäärmeitä hiilikaivosten uumenista 14 Juutalaismuseosta uusi maamerkki Varsovaan 16 Keskusteluja Isaac Bashevis Singerin kanssa 4 Säätiöillä uutta elämää Suomi-taloihin? 6 Puolalaisia tilannekuvia 18 Krochmalna 19 Juutalaista kaviaaria Krakovassa ja Varsovassa 20 Varsovan geton taiteilijat 22 Hanna Krall vaatii meitä muistamaan 24 Bruno Schulzin kanelipuodit 26 Nena Kafka, 86, muistaa juutalaisen Koziegłowyn 28 Matkailija juutalaisten jäljillä 30 Näkymätön näkyväksi 32 Pieni Judaica-sanasto 33 Suuri nykysäveltäjä 34 Marjut Vallan vinkit 35 Jukka-rouvan seikkailut puolan ihmemaassa 36 Puolalaiset ajokoirat 38 Kašubikaikuja 14 Juutalaismuseosta uusi maamerkki Varsovaan 16 Keskusteluja Isaac Bashevis Singerin kanssa 26 Nena Kafka, 86, muistaa juutalaisen Koziegłowyn 40 Puolan karikkoinen tie moderniin yhteiskuntaan 39 Kevät vilkasta juhla-aikaa 40 Puolan karikkoinen tie moderniin yhteiskuntaan 42 Kohtalona Katyn 44 Paratiisin lumoa hiljaisuudessa 45 Puolan jätevesien käsittely on Itämeren kohtalonkysymys 46 Kolejka – ei kun jonon perään siellä! 47 Puolalainen puutarha ei pingota 48 Suomi-tietäjät Helsingissä 50 Lahti 51 Porvoo 52 Vantaa 53 Helsinki Jyväskylä 54 Jawor toi tanssin iloa 55 Adamismia Kääntäjän paradokseja Suomi–Puola Yhdistysten Liitto ry Suomi–Puola Finlandia–Polska Toimisto Porvoonkatu 37 A 00520 Helsinki Julkaisija Suomi–Puola Yhdistysten Liitto ry www.suomi-puola.fi liitto@suomi-puola.fi Päätoimittaja / toimitus Päivi Erola paivi.erola@nic.fi Puheenjohtaja Marjukka Mäyry marjukka.mayry@gmail.com Toimitusneuvosto Outi Aaltonen,Marjukka Mäyry, Kalevi Saarinen, Merja Åkerlind, Päivi Erola Ulkoasu ja taitto Ville Helttula Ilmoitushinnat ja mediakortti www.suomi-puola.fi Kirjapaino SLY-Lehtipainot Oy Kirjapaino Uusimaa Painos 4 500 kpl Kansikuva Jan Nowak: Sleesia, 2009. Linoleikkaus. Sleesian museon kokoelma, Katowice. Painettu Sleesian museon luvalla. www.muzeumslaskie.pl Liittymällä paikallisen Suomi–Puola-yhdistyksen jäseneksi saat lehden postitettuna kotiisi ja samalla tuet ystävyystyötä. Paikallisyhdistysten yhteystiedot sivustolla www.suomi-puola.fi. Lehti on kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Sejmin Suomi-ryhmä vierailulla Puolan parlamentin alahuoneen Sejmin Suomi-ystävyysryhmä vieraili Suomessa 29.9.–1.10.2013. Puolalaisten valtuuskuntaa johti ystävyysryhmän puheenjohtaja Zofia Czernów, joka toimii myös Puola–Suomi-yhdistyksen puheenjohtajana Jelenia Górassa. Hänen lisäkseen valtuuskuntaan kuului kolme alahuoneen kansanedustajaa ja yksi parlamentin ylähuoneen edustaja. Säätiöillä uutta elämää Suomi-taloihin? Teksti: Merja Åkerlind, kuvat: Suomen Varsovan suurlähetystö Varsovan Suomi-talot ovat syksyllä 2013 vielä ajankohtaisempi asia kuin lehtemme esitellessä talokokonaisuutta 2012. Jotta edes pieni taloryhmä jäisi kertomaan Suomesta, sodanjälkeisestä historiasta ja puuarkkitehtuurista, on Varsovassa perustettu yksityinen säätiö ja Suomessa sellaista puuhataan. Varsovan kaupunki kaavailee Suomi-talojen tilalle, Puolan parlamentin sekä Saksan ja Ranskan suurlähetystöjen naapuriin, toimistorakennuksia ja jopa uusia lähetystötaloja. Viimeisten 26 talon asukkaita on pyydetty lähtemään taloistaan, joista osa on jo neljättä sukupolvea saman perheen kotina. Suurlähettiläs Jari Viléniä ei ajatus talojen täydestä katoamisesta miellytä. Hän teki kaupunginjohtaja Hanna Gronkiewicz-Waltzille esityksen edes yhden korttelin – kuuden–seitsemän talon – säilyttämisestä. Hän heitti samalla uusia käyttömahdollisuuksia: Varsovan jälleenrakennuksen museo, taiteilijoitten näyttely- ja työskentelytila, yleisökahvila, desingkauppa… –Suomen ja Viron pää- ja ulkoministerit sekä Viron kulttuuriministeri ovat kannattaneet ajatusta suomalaisvirolaisen kulttuurikeskuksen laittamisesta Varsovaan. Itsestäänselvyys on, että suomalaisuuden esittely vaatisi saunan jollekin takapihalle. Kunnostus ja ylläpito Kaupunginjohtaja Gronkiewicz-Waltz näytti hailakan vihreätä valoa. Ehtona oli, että talot tulevat yleishyödylliseen käyttöön. Kaupunginjohtajan vastauksessa luvataan lisäksi, että Varsova siirtää talot sovituille paikoille ja vuokraa ne säätiölle alle markkinahintojen. Käytännön toimintaa varten päättivät suurlähettiläs Vilén ja muutama muu asialle omistautunut aktiivi perustaa säätiön, joka vastaa käyttöön saatavien talojen hallinnasta, kunnostuksesta ja ylläpitokustannuksista. Jari Vilén oli itse allekirjoittamassa yksityisen Suomi-talot säätiön peruskirjaa Varsovassa 21.10.2013. Säätiö on valmis ottaman – resurssiensa mukaan – haltuunsa Varsovan kaupungin kanssa sovitut ja asukkailta vapautuneet talot. Suomi-taloissa nyt asuvien ihmisten asumisoikeuden jatko ratkeaa myöhemmin oikeusteitse. Suurlähettiläs 4 suomi–puola 2013–2014 Vierailu alkoi luontevasti eduskunnasta ja puhemies Eero Heinäluoman tapaamisesta. Keskusteluissa nousivat esille EU-jäsenyyden tuomat haasteet ja muutokset sekä talouskriisi. Heinäluoma toivoi, että Itämeren maiden hallitukset ottaisivat haasteekseen Itämeren tilan parantamisen. Heinäluoman lisäksi vieraat tapasivat eduskunnassa varapuhemies Pekka Ravin, tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajan Päivi Lipposen (sd.), Puola-ystävyysryhmän puheenjohtajan Arto Satosen (kok.) sekä Maria Guzenina-Richardsonin (sd.) ja Paula Lehtomäen (kesk.) suuresta valiokunnasta. Ryhmä ehti saman päivän aikana vierailla myös Stora Enson pääkonttorissa, valtioneuvostossa ja Suomen luontokeskus Haltiassa Nuuksiossa. Seuraavana päivänä puolalaisvaltuuskunta kävi Porvoossa, missä he tapaavat paikallisen Suomi–Puolayhdistyksen jäseniä ja vierailivat Enston pääkonttorissa sekä Albert Edelfeltin koululla. Porvoon tapaamisessa korostettiin ystävyysyhdistysten merkitystä Suomen ja Puolan suhteiden kehittämisessä. Porvoon apulaiskaupunginjohtaja Frederick von Schoulz isännöi Puolan parlamentaarikkojen lounastilaisuutta. Kuva: Marja Huttunen Kuva: Satu Ekman Vilénin mukaan olisi ideaalista, jos korttelin asukkaat saisivat jatkaa asumistaan ja tyhjänä jo oleviin taloihin keskitettäisiin muu toiminta. Yhdeksi käyttäjäksi on ilmoittautunut Suomi–Puola Yhdistysten Liiton (SPYL) sisarjärjestö Puola-Suomi-seura. Se kaipaa yhtä taloa kokous- ja toimitilakseen. Yhden talon vuokralaiseksi suunnitellaan Unkarissa pääkonttoriansa pitävän Alueellisen Ympäristökeskuksen REC:n Puolan-toimistoa. Sen kanssa on neuvoteltu viiden hengen toimiston siirtymisestä suomalaiseen puutaloon, kertoo Vilén. Tiedonkulku pätki Suomessakin puuhataan säätiötä, olisihan tilaisuus saada vihdoin Varsovaan Suomen tiede-, kulttuuri- ja talouskeskus. Sellaisesta on SPYL pitkään haaveillut. Puola on ainoa suuri eurooppalainen valtio, jossa Suomella ei ole omaa keskusta tai instituuttia. SPYL:n puheenjohtaja Marjukka Mäyry on juossut kulttuurikeskussäätiötä kasaan syksyn 2013. Se tarkoittaa muun muassa rahoittajien ja vaikutusvaltaisen vetäjän etsintää. –Valitettavasti tieto ei näytä kulkevan eri ministeriöitten välillä, sillä huolimatta pää- ja ulkoministerin tuesta opetus- ja kulttuuriministeriö torjui hankeapurahaanomuksemme kesällä 2013, harmittelee Mäyry. SPYL oli hakenut 10 000:ta euroa selvittääkseen kokonaiskustannuksia. Asiantuntijoitten laskelmia tarvitaan, sillä liki 70-vuotiaitten talojen kunnostus on iso urakka. –Vaikka rakennukset ovat kestäneet yllättävän hyvin ajan hammasta, tarvitsisivat esimerkiksi vesi-, sähkö- ja lämmitysjärjestelmät kiireesti uusimista, tietää suurlähettiläs Vilén. –Tarjolla olisikin kulttuuriarvoja ymmärtävälle sponsorille nyt mahdollisuus lunastaa paikka historiassa! Ansiomerkkejä aktiiveille Suomen ja Puolan välisen ystävyysseuratyön 85-vuotista taivalta juhlistettiin heinäkuussa 2013 komeasti purjeiden katveessa. Puolan Helsingin suurlähettiläs Janusz Niesyto isännöi lämminhenkistä tilaisuutta The Tall Ships Races -tapahtumaan osallistuneella purjelaiva Fryderyk Chopinilla. Prikin kannella parveili kahdeksankymmentä Puolan ystävää ympäri maata. Suurlähettiläs Niesyto luovutti presidentti Bronisław Komorowskin myöntämät kunniamerkit seuraaville Puola-yhdistysten aktiiveille tunnustuksena ansiokkaasta työstä: Puolan tasavallan ansioritarikunnan upseeriristi: Lars-Olof Selander (Helsinki) Kalervo Hovi (Turku) Kultainen ansioristi: Tuula Mackiewicz (Turku) Hopeinen ansioristi: Marina Mäkelä (Helsinki) Kalevi Saarinen (Kajaani) Tapani Urponen (Vantaa) Pronssinen ansioristi: Matti Holm (Porvoo) Hjördis Laine (Porvoo) Paavo Palm (Kajaani) Titta Tossavainen (Vantaa) suomi–puola 2013–2014 5 Puolalaisia tilannekuvia Päivi Erola Kuva: Jarmo Jääskeläinen Kuinka Jarmo Jääskeläisestä tuli Puolan ja Krzysztof Kieślowskin ystävä ”Puolaan menoon vaikutti kolme tekijää: elokuvat, teatteri ja puolalainen isäntäperhe” Polański, Axer ja siirtolaisperhe Krzysztof Kieślowski (1941–96) Kuva: YLE arkisto Jarmo Jääskeläinen opiskeli vuonna 1963 Lontoossa dokumenttielokuvien tuotantoa. Brittiläisessä teatteri- ja elokuvainstituutissa esitettiin Łódźin elokuvakorkeakoulun oppilastöitä, muun muassa Roman Polańskin Kaksi miestä ja kaappi. Puolassa sensuroitu Veitsi vedessä taasen pyöri Oxford Streetillä. Sattumalta Jääskeläinen vuokrasi alivuokralaisasunnon Fulhamista puolalaiselta siirtolaisperheeltä. Puhelinkeskustelun perusteella isäntäväen kotimaa jäi mietityttämään. Mies oli Lvovista, taistellut kenraali Andersin armeijassa ja käynyt läpi Tobrukin ja Monte Cassinon. Sodan päätyttyä hän oli monen puolalaisen sotilaan lailla päätynyt Englantiin. Vaimo oli Lvovissa puna-armeijan hyökätessä, joutui pakomatkalla saksalaisten vangiksi ja päätyi Auschwitziin natsi-Saksan työleirille työskentelemään IG-Farbenilla, kertoo Jääskeläinen. Jouluna 1963 Jääskeläinen pääsi ensimmäisen kerran puolalaiseen ruokapöytään. Joskus taas isäntäväki tarvitsi Canastaan neljännen pelaajan. – Tutustuin itselleni siinä vaiheessa käsittämättömään, Puolan kommunistiseen hallintoon kohdistuneeseen vihaan. Teatterin taikaa Erwin Axerin johtaman varsovalaisen Teatr Współczesnyn vierailu Lontoossa oli Jääskeläisen lähtölaukaus Puolaan. Aleksander Fredron komedia Dożywocie (elinikäinen tuomio tai eläke) hullaannutti yleisön. Sen sijaan Sławomir Mrożekin yksinäytöksiset Zabawa ja Czarowna noc saivat huomattavasti vaimeamman vastaanoton. – Olin hämmästynyt. Pääosin puolalainen yleisö ei osannut taputtaa, ikään kuin ei ymmärtänyt. En silloin tajunnut, etteivät he ymmärtäneetkään. Rivien väliin kirjoittamisen taito oli syntynyt kommunistisessa Puolassa, eivätkä puolalaiset emigrantit sitä osanneet! Jääskeläinen käveli Puolan kulttuuri-instituuttiin Devenshire Streetille ja sai sieltä tietoja mahdollisuudesta opiskella Łódźin elokuvakorkeakoulussa. Pitkän kirjeenvaihdon jälkeen Jääskeläinen pääsi vuonna 1964 pyrkimään maineikkaaseen elokuvakouluun ja hyväksyttiin opiskelijaksi ensi yrittämällä. Krzysztof Kieślowski pääsi kolmannella ja Roman Polański neljännellä kerralla, mutta he olivat eri vuosikursseilla. Puolalaisia pyrkijöitä oli monin verroin enemmän, ja heille rima oli korkeammalla. Ensin oli kuitenkin opittava puolan kieli. ”Masuria on oma tarinansa ja hyvin sattumanvarainen” ja muualta muuttaneiden puolalaisten avioliittoja. – Kun kaiken sotkee pieneen länttiin ja mahduttaa 50 talouteen, kiinnostavia puheenaiheita oli yllättävän paljon. Tämä kaikki sai Jääskeläisen päättämään, että hän palaa Krutyńiin – joka kesä. Masurien mailla Helsingin ETYK-konferenssissa 1975 LänsiSaksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Puolan puoluejohtaja Edward Gierek allekirjoittivat sopimuksen, jossa Puola sitoutui antamaan 130 000 saksalaisperäiselle kansalaiselleen maastamuuttoluvan Saksaan. Vastineeksi Länsi-Saksa tarjosi Puolalle miljardiluokan lainoja. Silloinen Yleisradion Puolan kirjeenvaihtaja Jarmo Jääskeläinen sai tehtäväksi seurata sopimuksen toteutumista. Jääskeläinen päätyi Masuriaan etsiessään elokuvaansa sopivaa ”sankaria”, joka olisi riittävän varakas välttyäkseen puolalaisten haukkumasanalta Volkswagendeutsch. Matka johti vanhan Preussin Krutyńiin (saksaksi Krutinnen), josta ei kuitenkaan löytynyt riittävän varakasta perhettä. Osa kylän asukkaista oli preussilaisia. Oli merkittävä puolalainen kommunistipoliitikko. Oli perhe, jonka mies oli taistellut saksalaisen kenraali Rommelin joukoissa Pohjois-Afrikassa, joutunut liittoutuneiden vangiksi ja palattuaan kotiinsa, joka Saksan sijasta olikin Puolassa, päätti lähteä Lounais-Puolan kärjestä päinvastaiseen nurkkaan. Kolme perhettä kuului aikoinaan Venäjältä paenneisiin ns. vanhauskoisiin lahkolaisiin. Oli masurien 6 suomi–puola 2013–2014 Masurian naapureiksi Seuraavana kesänä Jääskeläinen suuntasi taas Masuriaan. Hänen kollegansa Łódźin koulusta, Krzysztof Kieślowski oli kuulema rakentamassa loma-asuntoaan jossain ”pirun Koczekissa”. Piti tarkistaa joku asia Krzysztofilta, jolla oli silmää ja tietoa Puolan poliittisista tapahtumista. Suhteet olivat hyvin läheiset ja luottamukselliset. Oli mentävä autolla, sillä maaseudulla puhelimia ei silloin juuri ollut. Varsovassa kirjeenvaihtajalla toki oli lankapuhelin kotonaan. Suuren kerrostalon toinen puhelin oli sattumalta turvapoliisin asunnossa. – Pienen kiemurtelevan tien päästä Zgonin seutuvilta löysin Krzysztofin täydessä puuhassa, rakentamassa ulkoterassia, kertoo Jääskeläinen. Alkukesästä taloon oli hakattu ensimmäiset naulat. Talo laajeni laajenemistaan Gierekin vakiopaketin ympärille, sillä Kieślowski oli koko ajan tekemässä jotain. Kellariinkin valmistui keskuslämmitysyksikkö. Ilmeni, että Koczek on vain kahdeksan kilometrin päässä Krutyńistä. – Sovimme, että aina tultuani ilmoittaudun hänelle, koska puhelimia ei silloin ollut. Erillisotoksia Vasara Ensimmäisellä Suomen vierailullaan 1979 Krzysztof kysyi luentonsa jälkeen: ”Missä on lähin rautakauppa?” Sanoin: ”Ei kaukana”. Perillä Renlundilla hän kysyi: ”Missä vasarat ovat?” Krzysztof osti kunnon vasaran, Puolassa ei silloin ollut kunnollisia työkaluja. kirves Kieślowskin viimeisellä Suomenvierailulla keväällä 1995 Yleisradion koulutuspäällikkö Juhani Wiio kysyi minulta, mitä voisimme antaa Kieślowskille läksiäislahjaksi. Vastasin hänen hämmästyksekseen: ”Antakaamme kunnon kirves”. Se ei ollut metsämiehen suuri kirves, vaan hyvä käsityöhön kelpaava peruskirves. Kirves on vieläkin kesämökin varastossa. Grillin rooli Yleisradion kirjeenvaihtajan etuisuuksiin kuului pääsy diplomaateille tarkoitettuun lihakauppaan Nowy Świat-kadun kupeessa Varsovassa. – Tavaksi tuli, että ostin riittävästi sisäfileitä. Ne mukanani ajoin aina suoraan Koczekiin. Lihan marinoin huolella. Nopeasti kuitenkin ilmeni, että lihaa on vaikea valmistaa ilman grilliä. Seuraavana kesänä vuonna 1978 Jääskeläisen autossa kulkikin Koczekiin Suomesta hiiligrilli, josta tuli tärkeä yhdessäolon väline. Grillimestarina toimi Jääskeläinen. Krzysztofin vaimo Mariska teki salaatin ja kastikkeen, perunoita ei välttämättä ollut. Jos oli intoa, Krzysztof paistoi perunoita nuotiossa tuhkassa. – Grillauksesta tuli melkeinpä tärkeämpi tapahtuma kuin mistään elokuvakeskusteluista. – Krzysztof oli myös viihdyttäjämestari lapsille, joita parveili mökillä kymmenkunta. Mukana olivat myös Krzysztofin tytär Marta ja Jarmo Jääskeläisen tytär Mirja. Pihalla oli juoksu- ja hyppyrata, kisoissa startti, maali ja muuta. Jääskeläinen viettää edelleenkin kesiänsä Krutyńissä tuttavia tapaillen. Kieślowskin Mariska-lesken luona Koczekissa hän kyläilee mielellään pyöräillen tai kanootilla. Kanoottireitti mökille Krutyńjoen sekä järvien ja patojen halki on luonnonkaunis. Suomessa Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jossa Krzysztof Kieślowski luennoi. Hän suostui, kun Jarmo Jääskeläinen lupasi toimia tulkkina. Myöhemmin hän kävi Suomessa useasti luennoimassa. Heistä tuli Suomessakin parivaljakko, koska Kieślowski oli tarkka sanomisistaan eikä halunnut puhua vieraita kieliä. Vuonna 1989 Krzysztof Kieślowski oli Sodankylän elokuvafestivaalien päävieras. Vuosia myöhemmin Kieślowski oli haastateltavana TV 2:n suorassa lähetyksessä. Keskustelu käytiin englanniksi. Kieślowskin pyynnöstä Jääskeläisen tehtävänä oli varmistaa kieliapu lavasteen toiselta puolelta. Tiukan paikan tullen Kieślowskin piti huutaa ääneen sana, jota ei tiedä. Hän tarvitsi apua vain yhden kerran. „Victim” huusi Kieślowski, johon Jääskeläinen kiljahti „Ofiara”. The End Maaliskuun 13. päivä 1996 YLEn uutistoimittaja soitti aikaisin aamulla ja kysyi: ”Voitko kertoa, kuinka lausutaan puolalainen etunimi Krzysztof?” Neuvoin häntä ja kysyin mihin hän tarvitsee tällaista tietoa. Silloin hän kertoi, että puolalainen elokuvaohjaaja Kieślowski on kuollut. Hieman myöhemmin Mariska soitti Varsovasta ja sanoi, että hän haluaa kertoa lähimmille ystävilleen henkilökohtaisesti, että Krzysztof on menehtynyt sydänleikkauksessa. En pystynyt sanomaan Mariskalle, että tiedän. Jarmo Jääskeläinen (s. 1937) tekemässä valtion tiedonjulkistamispalkinnon saanutta Pyjas-elokuvaa 1977. Hän teki monipuolisen uran Yleisradiossa ja sai 1998 professorin arvonimen ansioistaan elokuvantekijänä. Kuva: Kotiarkisto suomi–puola 2013–2014 7 PUOLALAISESSA ELOKUVASSA SUOMI ON EKSOOTTINEN Kieślowski arjen kuvaajasta euro-esteetikoksi Teksti: Pasi Nyyssönen, kuvat: Kava Puolalainen mestariohjaaja Krzysztof Kieślowski aloitti uransa dokumentaristina, mutta siirtyi fiktioon huomattuaan, että hän ei voinut olla varma siitä, ettei hänen elokuvillaan ollut vaikutusta niissä kuvattujen ihmisten elämään. Fiktion parissa oli helpompaa olla rehellinen. Vuonna 1996 kuollut ohjaaja pysytteli visusti yksityisen moraalin ja henkilökohtaisen kokemuksen alueella. Yläkuva: Kolme väriä: punainen, 1994. Alakuva: Arpi, 1976. Kieślowski oli Łódźin elokuvakoulun kasvatti. Koulu on tuottanut monta lahjakkuutta. Puolalaisen elokuvan raskassarjalaiset Jerzy Skolimowski, Andrzej Wajda, Krzysztof Zanussi, Roman Polański ja Agnieszka Holland ovat opiskelleet Łódźissa. Yhteneväiset lähtökohdat ovat kuitenkin tuottaneet hyvin erilaisia tekijöitä. Zanussi ja Wajda ovat elokuvissaan paneutuneet politiikkaan sekä historiallisiin ja kirjallisiin aiheisiin. Psykologisesta draamasta ja genre-elokuvista viehättynyt Polański puolestaan suuntasi jo varhain länteen. Toisessa fiktioelokuvassaan Arvessa (1976) Kieślowski kuvaa pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan ihmisen – teollisuusjohtajan – asemaa sosialistisen suunnitelmatalouden ja yksityisten ihmisten puristuksissa. Bednarz perustaa vanhaan kotikaupunkiinsa uutta tehdasta, jota paikalliset vastustavat kiivaasti. Arpi-elokuvan teemaa jatkaa ohjaajalle kansainvälistä mainetta jo aikanaan tuonut Amatööri (1979). Filmikärpäsen tartuttama Filip kuvaa alkuun innokkaasti perhettään, mutta astuu pian kameroineen myös julkisen alueelle ja tallentaa menestyksekkäästi paikallisen tehtaan juhlat. Elokuva vie miehen mennessään, mutta todellisuuden rehellisellä tallentamisella on seurauksia, jotka avautuvat amatöörille vasta vähitellen. Lyhyt elokuva tappamisesta (1988) ja Lyhyt elokuva rakkaudesta (1988) -elokuvat juontuvat Kieślowskin Raamatun kymmeneen käskyyn pohjaavasta Dekalog-televisiosarjasta. Varsovalaiseen lähiöön sijoittuvissa jaksoissa Kieślowski hahmottaa moraalisten kysymysten ohella puolalaisen yhteiskunnan mentaalista tilaa rautaesiripun murtumisen kynnyksellä. 5. ja 6. käskystä tehtiin pidennetyt elokuvateatteriversiot, jotka avasivat Kieślowskin kansainvälisen uran. 8 suomi–puola 2013–2014 Vaikka Kieślowskin puolalaiset elokuvat eivät suoranaisesti olleet yhteiskunnallisrealistisia kuvauksia, niiden pohjalla uhkui puolalainen todellisuus. Kieślowskin kansainvälisiä tuotantoja sen sijaan leimaa esteettinen tyylittely, joka syntyi yhteistyössä käsikirjoittaja Krzysztof Piesiewiczin, kuvaaja Sławomir Idziakin ja säveltäjä Zbigniew Preisnerin kanssa. Veronikan kaksoiselämässä (1991) Kieślowski luo henkisen yhteyden puolalaisen Weronikan ja ranskalaisen Veroniquén välille. Eurooppalaisen taide-elokuvan keskiöön Kieślowski kanonisoitiin viimeistään väritrilogiallaan, joka kertoo naisesta (Kolme väriä: sininen, 1993), miehestä (Kolme väriä: valkoinen, 1994) ja miehestä ja naisesta (Kolme väriä: punainen, 1994) Kirjoittaja on suunnittelija Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa. Kirjoitus pohjautuu elokuvateatteri Orionissa Helsingissä esitettyyn Kieślowskin elokuvien sarjaan. Millainen on puolalaisten näytelmäelokuvien tarjoama kuva Suomesta? Onko sellaista yleensä olemassa? Kaikkien puolalaisten elokuvien ystävien iloksi löytyy ainakin kolme filmiä, joissa käsitellään Suomea. Cybulski Suomessa Vuonna 1967 sai ensi-iltansa Stanisław Lenartowiczin ohjaama komediallinen seikkailuelokuva Cała naprzód (Täyttä höyryä eteenpäin). Elokuva rakentuu Zbigniew Cybulskin esittämän merimiehen matkakertomusten ympärille, ja siinä vieraillaan yhden episodin verran myös Suomessa. Tosin missään vaiheessa ei mainita, että maa on juuri Suomi, vaan kyseessä on määrittelemätön ulkomaa. Elokuva on kuvattu Turun ja Naantalin seudulla. Ensin merimies Janek tutustuu Turun kaupunkiin ja kävelee muun muassa Paavo Nurmen juoksijapatsaan ohi. Naantalin Siltapaviljongissa hän tapaa kohtalokkaan naisen. Hieman myöhemmin nainen paljastuu paronittareksi, jolla on aviomiehensä ruumis auton takakontissa. Episodin tapahtumat huipentuvat paronittaren kotona, eli Turun linnassa – kuinkas muutenkaan – mutta ei niistä sen enempää, jos joku sattuisi vaikka filmin jossain näkemään. Mersulla Suomesta Józef Gębskin ohjaamassa elokuvassa Smażalnia story (Paistamo story, 1984) seikkaillaan sitten jo täysin Puolan maaperällä. Muusikot Zbynio ja Zdzisiek palaavat Suomesta mersulla, johon on piilotettu muodikkaita haalareita ja elokuvakamera. Vauhdikkaiden paluujuhlien jälkeen miehet heräävät tuntemattomasta paikasta. Haalarit ovat kadonneet eikä auto lähde käytiin. Onneksi säilyi sentään kamera. Tekeentymällä television kuvausryhmäksi miehet saavat lähimmässä kylässä hulppean kohtelun ja tutustuvat samalla paistamon rakentamisen ympärillä pyörivään keinotteluun. Missään vaiheessa ei pääse unohtumaan, että päähenkilöt palaavat nimenomaan Suomesta, koska he pitävät koko elokuvan ajan yllään t-paitoja, joissa lukee: Suomi - Finland. Suomalaisen tematiikan kannalta elokuvan kohokohta on kohtaus, jossa koko kylä on kokoontunut kuulemaan, mitä television edustajilla on kerrottavana Suomesta. Saamme tietää, että suomalaiset syövät poronlihaa, juovat viikonloppuisin ja ovat saunassa alasti. Zdzisław Smektała ja Zbigniew Buczkowski. Suomi-PR:ää Józef Gębskin ohjaamassa elokuvassa Smażalnia story, ohj. Józef Gębski 1984. © Studio Filmowe “Kadr” Zbigniew Cybulski (vasemmalla) Naantalin Siltapaviljongin edustalla elokuvassa Cała naprzód, ohj. Stanisław Lenartowicz 1966. © Studio Filmowe “Kadr” Saunassa Helsingissä Filip Bajonin televisiolle ohjaaman elokuvan Sauna (1992) tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan helsinkiläiseen saunaan. Alasti siellä ei kuitenkaan saunota, koska joukossa on vain yksi suomalainen. Jussia esittää Kieślowskin Kolme väriä: valkoinen -elokuvasta tuttu Zbigniew Zamachowski. Muut saunojat tulevat Neuvostoliitosta, Unkarista, Itä-Saksasta, Tšekkoslovakiasta, Yhdysvalloista ja tietysti Puolasta. Itäblokin murtumista käsittelevä elokuva kattaa vuosien 1980–1990 välisen ajanjakson. Yhtään ulkokuvaa Helsingistä ei ole, vaan koko filmi on kuvattu studiossa. Sen sijaan suomalaista rekvisiittaa on hankittu kiitettävästi. Filmissä muun muassa juodaan Karjala-olutta, luetaan Helsingin Sanomia ja poljetaan Tunturin kuntopyörällä. Sinänsä hauska yksityiskohta on, että saunavastasta ovat koivunlehdet mystisesti kadonneet jonnekin. Myös muilla keinoilla on filmiin pyritty luomaan tunnelmaa Suomesta: televisiosta tulee hiihtoa, ulkona sataa lunta ja Stockmann ja Kekkonenkin mainitaan. Puola suomalaisessa elokuvassa Aika eksoottiselta Suomi siis vaikuttaa puolalaisten elokuvantekijöiden silmin nähtynä. Toisaalta ei suomalaisten näytelmäelokuvien antama kuva Puolasta ole juuri tätä kummempi. Matti Kassilan Varsovan laulussa (1953) salakuljetetaan puolalaista pirtua eli Varsovan laulua Suomeen, ja Aki Kaurismäen elokuvassa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) muusikot poikkeavat kotimatkalla Varsovassa. Toisinaan suomalaiset ja puolalaiset elokuvantekijät ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Tosin pitkän fiktion piirissä suomalais-puolalaisia yhteistuotantoja on valmistunut vain kaksi. Ensimmäinen niistä on Erik Blombergin Puolassa ohjaama, Napoleonin sotien aikaan sijoittuva melodraama Hääyö (1959). Toinen on Juha Rosman nyrkkeilijäkuvaus Kuka on Joe Louis? (1992). Se on kaikista edellä mainituista elokuvista myös ainoa, jossa liikutaan suvereenisti kummassakin maassa ja kulttuurissa. Jarno Hänninen Kirjoittaja on filosofian maisteri Helsingistä. Kuvat: Fototeka Filmoteki Narodowej: www.fototeka.fn.org.pl suomi–puola 2013–2014 9 Ensto Puolassa jo vuotta 20 Porvoolainen Ensto on toiminut Puolan markkinoilla vuodesta 1993. Emokonsernissa Puola lukeutuu suurien maiden joukkoon. Sähkönjakelutuotteissa Puola päihittää Suomen markkinaalueena, kertoo konsernin toimitusjohtaja Timo Luukkainen. Puolan uusissa sähkönjakelulinjoissa on käytetty Enston sähköteknisiä ratkaisuja, jotka pienentävät sähkönsiirron hävikkiä. Puolaan viedään myös teollisuuden ratkaisuja kuten koteloita ja liittimiä sekä Ensto Enerventin lämmön talteenottolaitteita ja LED-valaisimia. Luukkainen kiittelee Puolan talouden nousua. Vuoden 2009 kriisissä se oli harvoja EU-maita, joissa talous ei taantunut. Ensto on palkittu Puolassa useammalla yrityspalkinnolla tunnustuksena kasvusta. Yritys luottaa energiansäästön ja ympäristöystävällisyyden voimaan. Tusinatavara ei ole meitä varten, kertoo Puolan markkinointipäällikkö Przemysław Drozdźik. Hän näkee kasvun mahdollisuuksia mm. sähköautojen latauspylväiden markkinoilla. Enston aktiivisuus kestävän kehityksen edistämisessä on innostanut muitakin. Enstolla on tuotekehitystä myös Puolassa. Suomen ja Puolan tuotekehitysyksiköiden yhteistyö on synnyttänyt muun muassa globaaleille markkinoille suunnatun SLIW 50 -liitinsarjan. Suomalaisväriä Gdanskin toimitiloihin tuo sauna, joka ei ole tyhjän panttina. Ennen kaikkea Suomi näkyy kui- Nuoret kuvittajat Päivi Erola Varsovan taideakatemiasta SLIW 50 -liitinsarja on kehitetty suomalais-puolalaisin voimin. Kuva: Ensto tenkin työkulttuurissa, kertoo Enston Puolan toimitusjohtaja Jacek Wagner. Hän uskoo myös Enston perheyritystaustan näkyvän Puolassa. –Paitsi työntekijöitä, myös asiakkaitamme miellyttää vapaus, avoimuus ja turhan hierarkian unohtaminen. Toiminta perustuu selkeille periaatteille, joita myös noudatetaan. Olemme myös joustavia. –Käytämme usein sanaa ´suomalainen´ kertomaan, että tuotteemme ovat korkealaatuisia ja luotettavia. Positiivinen Suomi-kuva on markkinointivalttimme. – Työntekijöitä Puolassa 40 – Pääkonttori Gdanskissa, toimistot Łódźissa ja Krakovassa – kattava myyntiverkosto Suomalais-puolalaisin yhteisvoimin Helsinkiin ja Lahteen saatiin vuodenvaihteessa 2013–2014 Puolan nuoren polven kuvittajien näyttely, peräti 50 työtä 50 tekijältä. Töissä heijastuu yksilöllinen muotojen käyttö ja työskentelytapojen runsaus. Varsovan taideakatemian kuvitusstudiota luotsanneen, syyskuussa 2013 menehtyneen professori Zygmunt Januszewskin ohjenuorana oppilaille oli kriittisyys ja rohkeus. Ironia ja leikkisyys kuuluivat myös asiaan. Salonkileijona, vanha kettu, kesäleski ja seremoniamestari telmivät uusissa merkityksissä julistekokoisissa töissä. Näyttely on aiemmin vieraillut Legnicassa ja Kaliszissa. Puolalaisen lyhytelokuvan festivaali Short Waves on levinnyt jo 50 kaupunkiin ja 14 maahan. Helsingin lisäksi festivaalin aaltoilee muun muassa Varsovassa, Berliinissä, Brysselissä, Dublinissa, Lontoossa, Műnchenissä, Pariisissa ja Prahassa. Huhtikuussa 2013 esitettiin Euroopan komission Suomenedustuston tiloissa yhdeksän puolalaista lyhytelokuvaa: kertomuksia, dokumentteja, animaatioita, videotaideteoksia. Krakovan taideakatemian kasvatin Adela Kaczmarekin Rakkauden valtakunta (Rządy miłości) äänestettiin Short Wavesin vuoden 2013 kuningattareksi; se sai yli 3 000 yleisöäänestä runsaan enemmistön. Animaation keskiössä on todellisuuden ja mielikuvituksen välillä harhaileva päähenkilö. Arvovaltaisen kansainvälisen tuomariston myöntämän PRO -palkinnon sai Krzysztof Szotin Vartijat (Strażnicy). Poznanilaisen Ad Arte -säätiön järjestämälle festivaalille oli ehdolla yli 200 lyhytelokuvaa, joista raati siis valitsi yhdeksän. Ad Arte on myös kansainvälisen pop up -lyhytelokuvafestivaali Future Shortsin puolalainen järjestäjä. Ad Arten, Euroopan komission Suomen-edustuston ja Helsingin Puola-yhdistyksen järjestämä festivaali aaltoilee Helsinkiin jo viidennen kerran keväällä 2014. Syksyisin Helsinkiin rantautuu lyhytelokuvien erikoissikermä Short Waves Allround. Lisätietoja: www.shortwaves.pl ja hspy.fi Agata Monika Agata Dudek Monika Hanulak Kuvittaja, graafikko. Kuvitusstudion assistentti. Lukee keittokirjoja, pitää ruuasta ja jumppaa mielikuvitusta. Kotimaisia ja kansainvälisiä kirjakuvituksia, palkintoja, kunniamainintoja. Kuvittaja, graafikko. Kuvitusstudion assistentti. Kotimaisia ja kansainvälisiä kirjakuvituksia, palkintoja, kunniamainintoja. Keräilee lastenkirjoja, niitä on reippaasti 1 500 pakattuina matkalaukkuihin. 1. Miksi kuvitusstudio Kuulin akatemian aloitettuani, että kuvitusstudio on hyvä. Aloin käydä siellä ja tutustuin professori Zygmunt Januszewskiin ja Monika Hanulakiin. Lopputyön tekopaikka oli selkeä valinta. Pidin ilmapiiristä ja päätin jäädä. En kadu valintaani. 1. Miksi Varsovan taideakatemia Pienestä pitäen piirtäminen, kuvitus ja kirjat kiinnostivat, ei mikään muu. Erikoistuin taidegrafiikkaan ja valmistuttuani graafiselta osastolta 2001 jäin akatemiaan töihin. Kuvitusstudion assistentiksi siirryin 2006, onhan kirjojen kuvitus intohimoni. Se nivoutuu hyvin omaan julkaisutoimintaani. Professori Zygmunt Januszewskin menehdyttyä vaikeaan sairauteen jatkan studiossa edelleen, nyt Grażka Langen parina. 2. Idean synty Saan ideoita kaikkialta. Keskustelut taide-ihmisten kanssa inspiroivat ehkä eniten. Kirjastot, kirjakaupat, kirjat, näyttelyt ja maalaustaide sytyttävät. Lyhytelokuvan aaltoja Helsingissä 10 suomi–puola 2013–2014 Päivi Erola 3. Tulevaisuus Haluan olla yhä parempi siinä mitä teen. Jatkuva kehitys, omien kuvakirjojen julkaisu lapsille ja aikuisille sekä piirtäminen ja maalaaminen – siinä se. Na wyspach Bergamutach. Jan Brzechwan teksti, 2008. 2. Idean synty Erilaiset asiat, pääasiassa ihmiset ja tilanteet saavat ajatukset liikkeelle. Nyt musiikilla on tärkeä sija, aiemmin se oli vain taustaa. Musiikki vaikuttaa rakenteeseen, väreihin ja muotoihin. Luulen, että kaikesta voi inspiroitua, kyse on vain ajasta, olosuhteista ja kyvystä ottaa virikkeitä ja uusia kokemuksia vastaan. 4. Tärkeimmät saavutukset Kaikista julkaisuista tärkeimmät ovat Wytwórnia-kustantamolle tekemäni Irena Tuwimin Pampilio-kirjan kuvitus, joka sai kansainvälisen IBBY-pääpalkinnon 2010 ja Rouergue-kustantamolle tehty Zidroun teksteihin perustuva Boucle d’Or et les trois ours (Kolme karhua). Ja varmaan väitöskirja, joka käsitteli Grimmin veljeksiä. 3. Tulevaisuus Toivottavasti paras ja kaunein on edessä. Haluaisin olla tyytyväinen siihen mitä teen. Ja haluaisin vihdoin aloittaa väitöskirjan teon. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. 4. Suurimmat saavutukset Kontollani on paljonkin kilpailumenestyksiä. Viimeisin saavutukseni on kuitenkin opetustyö. On nautinto nähdä, että keskustelu ja ohjaus ei mene hukkaan, vaan auttaa opiskelijoita eteenpäin. www.agatadudek.pl Pampilio. Irena Tuwimin teksti, 2010. Näyttelyn järjestävät yhteistyössä Helsingin ja Lahden Puola-yhdistykset, Puolan Helsingin suurlähetystö ja Suomi–Puola Yhdistysten Liitto. suomi–puola 2013–2014 11 Lasimaalauksia myytiin etenkin suurten kirkollisten tapahtumien yhteydessä. Työpajoja ja yksittäisiä, omintakeista kuvakieltään kehittäneitä maalareita asettui myös lasintuotantoalueille, kuten Etelä-Puolan kaivosalueiden tuntumaan. Sieltä maalaustapa levisi 1800-luvun kuluessa kaikkialle Puolaan. Krzysztof Okón (1939–) on tämän tradition omaperäinen jatkaja, Włodzimierz Czerw (1937–1993) sen sisällöllinen uudistaja. Siinä missä Okón suosii lämpimin sävyn loihdittua väriharmoniaa ja perinteistä aihemaailmaa, Czerw antaa koko groteskin maailmankatsomuksensa roiskahtaa lasille. Lohikäärmeitä hiilikaivosten uumenista Puolalainen nykykansantaide kiertää Suomea Kuinka moni meistä erottaa siniviittaisen enkelin hahmon yksinkertaisesta puupöllistä? Kuka loihtii kaivoksessa vietetyn päivän jälkeen lohikäärmeen paratiisiin tai innostuu maan alla nähdystä fossiilista niin paljon, että maalaa kirkkaissa väreissä hehkuvia alkueläimiä koko ikänsä? Juuri näin ovat tehneet Sleesian alueen hiilikaivosmiehet, Tatran vuoristokylien asukkaat ja monet muut itse ilmaisukielensä oppineet puolalaistaiteilijat. Maaseudun Sivistysliiton koordinoiman Puusta pitkään -hankkeen ansiosta Suomeen on saatu lähes 300 veistoksesta, maalauksesta ja grafiikanlehdestä koostuva puolalaisen nykykansantaiteen näyttely Paratiisin hedelmiä. Se esittelee Katowicessa sijaitsevan Sleesian museon ja krakovalaisen keräilijän Leszek Macakin kokoelmien helmiä, joita täydentää kymmenkunta Krakovan etnografisesta museosta lainattua veistosta. Kylien elämää ja hartauskuvia Puolan itseoppineita taiteilijoita yhdistää ilmaisun sisäsyntyisyys: heitä taidetiedon hedelmät eivät kiinnosta. Paratiisin puun antimet ovat joillekin niin kohtalokkaita, että selvitäkseen niistä on tartuttava talttaan ja siveltimeen. Näille ”taiteeseen pakotetuille” kuvien tekeminen on tapa jäsentää todellisuutta ja hallita omaa sisäistä todellisuuttaan, mutta myös tapa kommunikoida muiden ihmisten ja henkimaailman kanssa. Siinä missä suomalaiset ITE-taiteilijat veistävät moottorisahalla miltei luonnollisen kokoisia metsien elämiä, puolalaiset ei-ammattilaiset pitäytyvät kodin mittakaavassa. Teokset kuvaavat kylien elämää ja ihmisiä, mutta ennen kaikkea ne toimivat hartauden harjoittamisen välineinä. Näyttelyn vanhimpiin taiteilijoihin kuuluvat varsovalainen Leon Kudła (1879–1964) ja Jędrzej Wowro (1864– 1937) Krakovan läheltä Gorzeń Dolnyn kylästä. Kun he syntyivät, Puola oli jaettu Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken. Kudła viimeisteli harmonisin värein linnut, eläimet, ihmiset ja erilaiset uskonnolliset aiheet. Wowron suosima Kristus murheiden mies -teema sai syvyyttä varsinkin toinen maailmansodan jälkeen. Se vei Kudłalta niin pojan, kodin kuin muunkin omaisuuden. Kristus murheiden mies on erityisen suosittu aihe Sleesian alueella, niin myös Paszynin kylässä lähellä Tšekin rajaa. Tarinan mukaan vuonna 1957 tähän surkeaan seurakuntaan asettui uusi pappi Edward Nitka. Eräänä päivänä kuuromykkä mies toi hänelle pienen, puuvärein väritetyn veistoksen. Mies oli sittemmin Genevessä ja Lontoossakin näyttelyitä pitänyt kuuromykkä maalaismies Wojciech Oleksy (1903–1985). 12 suomi–puola 2013–2014 Teksti:Arja Elovirta Kuvat:Sleesian museon arkisto Ylhäällä: Eugeniusz Brożek, Paholaisia, lohikäärmeitä, 1983, öljy kankaalle, Sleesian museon kokoelma. Alhaalla vasemmalla: Krzysztof Grodzicki, Pyhä Franciscus, 2010, maalattu puu, Sleesian museon kokoelma. Alhaalla keskellä: Jan Nowak, Jochym Marcen kylästä, 2011, linoleikkaus, Sleesian museon kokoelma. Alhaalla oikealla: Heródek, Enkeli, noin 1960. Leszek Macakin kokoelma. ”Rumia puunpalasia” oli kyläläisten mielipide, eivätkä he voineet ymmärtää, että pappi ylipäätään otti vastaan tuollaista roskaa – sen sijaan taloudenhoitaja käytti niitä sytykkeinä. Edward Nitka tajusi kuitenkin heti mahdollisuuden sosiaaliseen vaikuttamiseen kylässä. Kun hän otti piispan vierailun yhteydessä vastaan lahjana tällaisen veistoksen ja siitä uutisoitiin televisiossakin, oli pato murtunut, kuvailee Paszynin ihmettä saksalainen keräilijä Volker Dallmeier. Vuosina 1970–1980 kylässä raportoidaan toimineen yli kuusikymmentä ITE-taiteilijaa. Oleksyn lisäksi omintakeisimpiin tekijöihin kuului niin ikään kärsimysteemaa kuvaava Stanisław Hołda (1926–1987). Hänen hopeanväriset Kristus-hahmonsa istuvat käsi poskella. Stanisław Mika (1909–1987) veisti kauniita, valkopintaisia enkeleitä. Kylään avattiin 1994 museo, jossa parhaimmat teokset ovat kaiken kansan ihailtavina. Krakovan keskustan yhdessä matkamuistomyymälässä on kaupan vain paszyniläisten puuveistoksia. Hiilikaivosten bruegheleita Suomesta katsottuna puolalaisen ei-ammattilaistaiteen piirissä näyttää olevan harvinaisen paljon maalareita ja graafikoita. Tämä johtunee osittain siitä, että nykykansantaiteen puolalainen vastine painottaa nimenomaan amatööriyttä ja siihen liittyvää sisäsyntyisyyttä, ei niinkään pelkkää itse opittua ja kehitettyä kuvakieltä. Taiteilijat ovat tyypillisesti tehneet elämäntyönsä jossain muussa tehtävässä ennen taiteilijaksi heittäytymistä, mutta silti saattaneet osallistua erilaisiin työpajoihin ja kilpailuihin. Tietty esoteerinen tai surrealismin kanssa flirttaileva ote näkyy niin ITE-taiteen klassikon Teofil Ociepkan (1892–1978) kuin nuorempaan sukupolvea edustavan Erwin Sówkan (1936–) maalauksissa, Eugeniusz Brożekin (1947–) erikoisissa paratiisinäyissä tai vaikkapa Sleesian Bruegheliksi kutsutun Pawel Wróbelin (1913–1984) Kyöpelinvuorelle noitasapattia viettämään lentelevien noitien kuvissa. Wróbel ja Jan Nowak (s. 1939) olivat ammatiltaan kaivosmiehiä. Wróbel kuului Ociepkan jo vuonna 1946 perustamaan, amatööritaitelijoista koostuvaan Janów-ryhmään. Ryhmän ja okkultismin elämäntavakseen omaksuneen Ociepkan mielestä taide oli arkirealismin ylittävä elävä yhdysside ja paras mahdollinen tapa syvimpien totuuksien löytämiseen. Elämän satuttamia Ennen toista maailmansotaa Kielcen kaupungin asukkaista kolmasosa oli juutalaisia. Isänsä kuoleman jälkeen töitä etsinyt 13-vuotias Adam Zegadłok (1910–1989) sai töitä juutalaisten omistamasta tehtaasta. Natsimiehityksen aikana tehdas kuitenkin suljettiin ja juutalaiset siirrettiin ensin gettoihin ja vuodesta 1942 alkaen Treblinkan tuhoamisleirille. Omassa työssään Zegadło on halunnut ilmaista myötätuntonsa entisiä työtovereitaan ja tehtaan omistajia kohtaan. Siksi juutalaisaiheet ovat olleet lähellä hänen sydäntään, muiden Raamatun kertomusten ja kansanelämän kuvausten ohella. Jotkut kuitenkin kokivat sodan kauhut vielä omakohtaisemmin kuin Zegadło. Ex-kauppias Edmund Monsiel (1897–1962) vietti viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan piirtäen isosilmäisiä ihmishahmoja vinttihuoneessa, jonne hän pakeni natsimiehittäjiä vuonna 1942. Aikanaan parturin hommia tehnyt Edward Sutor (1917–1984) työsti keskitysleirikokemuksiaan veistämällä keittiöveitsellä pyöreäposkisia, rujoja ihmishahmoja, joita hän toisinaan myös hautasi tai poltti. Hänen rikoksensa oli rakkaus saksalaisnaista kohtaan. Paratiisin puun kitkerimpiä hedelmiä nauttineiden, usein mieleltään järkkyneiden tekijöiden töitä kutsutaan ranskankielisellä termillä art brut, raaka taide. Monsielin ohella Maria Wnęk (1922–2005) ja fantasiantäyttämistä saviveistoksistaan tunnettu, varsovalaislähtöinen Stanisław Zagajewski (1927–2008) ovat niitä harvoja puolalaisia art brut -taiteilijoita, joiden teoksia on Lausannen kuulussa Collection L’Art Brut -museossa. Ei kuitenkaan ole olennaista, ovatko tekijät mieleltään terveitä, onko heillä fyysisiä tai psyykkisiä kehityshäiriöitä tai ovatko he työskennelleet kaivoksissa vai paimentaneet karjaa. Oleellista on ilmaisun sisäsyntyisyys ja aito läsnäolon tuntu. Kirjoittaja on Keravan taidemuseon johtaja. Näyttelystä vastaa Sleesian museon ei-ammattilaistaiteen osaston johtaja Sonia Wilk. Suomen-kierros alkoi Keravalta ja jatkuu Saarijärvelle ja Kajaaniin ja päättyy kesällä 2014 Lappeenrantaan. Loistavia laseja ja kirjavia koteja Puolassa taiteilijat ja keräilijät innostuivat kansan luovuudesta jo 1800-luvun lopulla. Vuonna 1901 Krakovassa perustettu Puolan kansantaiteen yhdistys omistautui itseoppineiden taiteilijoiden luovuuden vaalimiseen, kokoelmien kartuttamiseen ja tiedon levittämiseen. Myöhemmin myös valtio kantoi kortensa samaan kekoon. Varsovan lähellä Zielonkassa asunut Katarzyna Gawłowa (1896–1982) oli jo kahdeksankymppinen, kun hänen madonnan, enkeleiden, kukkien ja lintujen kuvin koristeltuun kotiinsa marssi taiteilija ja toi temperavärit, paperia ja kunnollisia vaneripohjia. Nykyään Gawłowa on yksi Puolan arvostetuimmista itseoppineista taiteilijoista. Harmaista suomalaistuvista poiketen Puolan talonpoikien tuvat oli yleensäkin maalattu kirkkain värein, koristeltu taidokkain paperileikkauksin ja suojeltu lasille maalatuin pyhimyskuvin, jotka oli ripustettu pitkään riviin kapeille hyllyköille. Maalaukset tehtiin aina lasin ”nurjalle puolelle”, minkä vuoksi niiden värit hohtivat hämärässä savutuvassakin kauniisti. suomi–puola 2013–2014 13 Rainer Mahlamäen ja Ilmari Lahdelman arkkitehtitoimisto päihitti liudan maailman tähtiarkkitehteja Daniel Libeskindista alkaen Puolan juutalaisten museon suunnittelukilpailussa vuonna 2005. Alkujaan Frank Gehrylle lupailtu suora toimeksianto järjestettiin avoimena kilpailuna. Ilmoittautumisia tuli noin 250, ja suomalaistoimisto valittiin yhdentoista finalistin joukkoon aiempien työnäytteiden perusteella. Geton kansannousun 70-vuotismuistopäivänä 19. huhtikuuta 2013 avattu rakennus vetää kävijöitä, ensimmäisten avoimien ovien päivänä lähes 9 000 ihmistä. Itse näyttely avataan 2014. Vastakohdista voimaa Paikka geton ytimessä ja sosialistista realismia huokuvan Nathan Rappaportin geton kansannousun muistopaaden (1948) vieressä oli haastava. Sijainti saneli voittorakennuksen pidättyväisen arkkitehtuurin. Paikka oli pyhä. – Järjellä piti paketoida tila tiiviiksi monumentiksi. Rakennuskappale oli ajan ja työn tulosta, mutta inspiraatio eli sydämen vuoro tuli lopussa, kertailee Rainer Mahlamäki. Vasta pari viikkoa ennen työn luovuttamista kehittyi voittoon kirittänyt idea: ulospäin hallittu kuutiomainen talo halkaistiin kaarevalla leikkauksella, syntyi kanjoni kuin kahtia jakautunut Punainenmeri. Menneisyys jää taakse, tulevaisuus puistonäkymineen on edessä. Painolasti Kun rakennus on museo ja kertoo juutalaisista, ajatus vie vain keskitysleireihin. Aihepiiristä on jo tehty hienoja rakennuksia; suunnittelun haasteena oli välttää vanhan teeman toistaminen. Museo perustettiin kertomaan puolanjuutalaisten pitkästä taipaleesta. Mahlamäellä ei ollut ristinään menneisyyden taakkaa, hän tulee ”erotuomarimaasta”. Museorakennus on optimistinen. Näkyvillä ei ole kalmanharmaata betonia. Väritys pelaa vastakohdilla: Lämmin hiekkakivi sisällä kietoo museon syleilyynsä. Ulkona hohtaa siniharmaana ja vihreänä puisto, muranowilaisten olohuone. Hillitty rakennus kunnioittaa juutalaisten tuhatvuotista kulttuuria Puolassa. Lähtökohtana oli luoda tilat näyttelyä varten, ei päinvastoin. Monitoimitalossa järjestetään myös luentoja, elokuvaesityksiä, konsertteja. Juutalaismuseosta uusi maamerkki Varsovaan Voittoisaa suomalaista arkkitehtisuunnittelua Päivi Erola Kahdeksan vuotta Puolaa Mahlamäki kävi Puolassa ensimmäisen kerran huhtikuussa 2005, jolloin hän osallistui kilpailuun kutsutuille arkkitehdeille järjestettyyn seminaariin. Hän huomasi, että Varsova ei ole kovin kaukana Helsingistä; matkaa on vain kymmenkunta kilometriä enemmän kuin Ivaloon. Parin sadan lentolipun voimalla Mahlamäki on sittemmin seurannut Varsovan kaupunkikuvan muutosta mittarinaan Krakowskie Przedmieście. ”inspiraatio eli sydämen vuoro tuli lopussa” – Se on puoliksi aukio, puoliksi katu, harvinaislaatuisen hieno julkinen kaupunkitila. Rakennuksia ja itse katua on korjattu hyvällä maulla, hyvin materiaalein. Nyt Mahlamäki on itse luonut Varsovaan uuden kaupunkitilan. Yksi työn voittoperusteista oli juuri ”hätkähdyttävä tilan määrittely geton sankareiden muistomerkin luona”. Jury arvosti myös rakennuksen hallittua muotoa sekä moduulirakennetta. – Aukio on lempipaikkojani. Varsinkin illan hämärtäessä, ihmisten kokoontuessa se on erittäin hieno. Rakennus mitoitettiin aukean mittaan. Vaikuttavin tila on alhaalta portaikosta 24 metriä ylöspäin aukeava näkymä. Byrokratiasta etua Monet rakentamismääräykset olivat jäykkiä. Usein niistä oli mahdotonta poiketa. Hankkeen lopputuloksen kannalta byrokratiasta oli myös etua. Vaikka joskus edettiin hitaasti, asiat tehtiin proseduurin mukaan. – Saimme suunnitella rauhassa, viranomaiset eivät pahemmin sotkeneet asioita. Kiirettä piti, kun hitaasti edenneet sopimusneuvottelut piti päättää pikaisesti. Presidentti Lech Kaczyński oli lähdössä valtiovierailulle Israeliin ja sopimus oli saatava kuntoon. – Olin Venetsian biennaalissa 2006. Piti ostaa lentolippu Varsovaan ja palata illaksi takaisin. Ajoin Lidosta viideltä aamulla asiakirjasalkku mukana pitkin Grand Canalea veneellä. Kuva: Wojciech Krynski 14 suomi–puola 2013–2014 Erilainen työkulttuuri Joskus neuvotteluissa puolalaiset kävivät ajatustenvaihtoa jopa kaoottisuuteen asti. Suomalaisarkkitehti saattoi poistua odottelemaan ratkaisua. Aina ei tiennyt, mistä on kyse. Palatessa sanottiin: ”Pan profesor, let me explain”. Vaikka olen yrittänyt tehdä moneen kertaan sinunkauppoja, kaikkia titteleitä käytetään mielellään, toteaa Mahlamäki. Pohjoismaalaiselle on vaikea sisäistää ainaista teitittelyä. – Museon edustajien kanssa toki sinuteltiin, mutta usein sielläkin olen professori Rainer. Suomesta poiketen kokouksista ei tehty aina muistioita, Helsinkiin niitä tuli isolta työmaalta vain muutamia. Arkkitehdin arvostus Mahlamäki halusi ehdottomasti säilyttää vallan allekirjoittaa itse kaikki suunnitelma-asiakirjat. Siihen oikeuttava Puolan arkkitehtikamarin jäsenyys vaati ponnistelua. Tarvittiin kaksi työharjoittelua, mikä Suomessa ei ole pakollista. Mahlamäki joutui pyytämään entiseltä yhtiökumppaniltaan todistuksen opiskeluaikaisesta työskentelystä. Jäsenyyden myötä Mahlamäki pääsi tehtailemaan leimoja. – Puolan kulttuurin monikerroksellisuus ja ikä näkyy myös tässä. On vanhoja, pohjoismaalaisille vieraita tapoja kuten leimasimen käyttö. Tunsin olevani kuin aseeton cowboy, jos unohdin leimasimen Helsinkiin. Puolassa arkkitehdin ammatti on suojattu, mitä Mahlamäki pitää erittäin hyvänä asiana. Tärkeitä tahoja Ensimmäiseen viralliseen tapaamiseen Mahlamäki meni Varsovan kaupunginarkkitehti Michał Borowskin komeaan toimistoon kulttuuripalatsin yläkerroksiin. Yli 20 vuotta Ruotsissa asunut paluumuuttaja ehdotti heti keskustelukielen vaihtamista ruotsiksi. Vaikuttavaan työhuoneeseen marssittiin kolmen valtavan täyspaneloidun neuvotteluhuoneen läpi. Itse työhuoneen koko oli arkkitehdin muistikuvalla noin 50 neliötä. Paluumuuttajia on myös marsalkka Józef Piłsudskin Lontoossa arkkitehdiksi opiskellut tyttärenpoika, käyttäjää edustanut tärkeä yhteistyökumppani. Pitkän hankkeen aikana projektiväki vaihtui niin, että vain pari kolme henkilöä on ollut alusta lähtien mukana. En tiedä, onko se leimallista Puolalle, miettii Mahlamäki. Tärkeä keskustelukumppani oli museon ensimmäinen johtaja Jerzy Halbersztadt. Hän oli voimakas, asioita hyvin eteenpäin vievä voima. Myös edesmennyt arkkitehtiguru Stefan Kuryłowicz (1949–2011) lukeutui lähipiiriin. Rakennus piirrettiin Helsingissä, ja varsovalaistoimisto vastasi Puolan määräysten mukaisesta rakennusteknisestä suunnittelusta. Parhaimmillaan arkkitehtisuunnittelua teki parikymmentä henkeä ja haastavan rakennesuunnittelun kimpussa oli kymmeniä insinöörejä. Puolanjuutalaisten historian museo Muzeum Historii Żydów Polskich Osoite: ul. Anielewicza 6 Varsova www.jewishmuseum.org.pl Rainer Mahlamäki – s. 1956 – professori – arkkitehti SAFA – SAFAn puheenjohtaja 2007–2011 suomi–puola 2013–2014 15 KESKUSTELUJA Teksti:Karmela Bélinki Kuva: Brombergs Bokförlag Isaac Bashevis Singer (1904–1991) oli kirjaimellisesti Batseban poika. Hän syntyi Puolassa, mutta muutti ennen toista maailmansotaa Yhdysvaltoihin, jossa asui kuolemaansa saakka. Hän kirjoitti Jiddišiksi, jonka lukijakunta on yhtä maailmanlaajuinen kuin oli Singerin maallinen vaellus. Singerin tapahtumamaailma oli hänen lapsuutensa juutalainen Puola. Singer jatkoi kuuluisien edeltäjiensä I.L.Peretzin, Mendele Mocher Sforimin ja Sholem Alechemin Jiddiškirjallisuuden perinnettä. Haastattelut Jiddišiksi Tapasin Singerin kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran vietin koko päivän hänen kanssaan Tukholmassa hänen saatuaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1978. Toisen kerran haastattelin häntä radioon Göteborgin kirjamessuilla 1985. Ne olivat ensimmäiset haastatteluni Jiddišiksi, kielellä, jota voin kutsua erääksi äidinkielekseni, mutta jota en ollut joutunut tällaisissa yhteyksissä käyttämään. Singeriä ei ennen ensimmäistä haastattelua ollut koskaan haastateltu radioon Jiddišiksi, ja olimme molemmat liikuttuneita. Hän matkusti seurueen kanssa, johon kuului sekä hänen vaimonsa että hänen ystävättärensä. Tästä ei juuri puhuttu, korkeintaan kohteliaasti mainittiin, että se oli osoitus Singerin ehtymättömästä elämänhalusta. Tämä ménage à trois eli miehen, vaimon ja ystävättären yhteisö oli muidenkin elämänhaluisten kirjailijoiden suosiossa, kuten Bertolt Brechtin. Singer oli kasvissyöjä ja lounaalla hän maisteli ruokaansa kuin lintu jyviänsä. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät, eikä ikä ollut vähentänyt hänen viehätysvoimaansa. En ollenkaan ihmetellyt, että hän samanaikaisesti nautti usean naisen seurasta – ja että 16 suomi–puola 2013–2014 Isaac Bashevis Singerin kanssa naiset hyväksyivät kaiken. Hän oli sanalla sanoen hurmaava. Alku aikakauskirjassa Kirjailija kertoi, että hänen ensimmäinen teoksensa ilmestyi 1930-luvun alussa kirjallisessa aikakausikirjassa nimeltä Globus. Hän oli Globuksen toimittaja ja tunnettu Jiddiškirjailija Aaron Zeitlin sen päätoimittaja. Ensimmäinen julkaistu teos oli Der sotn in Goray (Saatana Gorayssa). Toteamukseeni, että Singer kirjoitti kadonneesta maailmasta, hän vastasi hymyillen, että se oli olemassa hänen mielessään, se eli. Hänen päässään oli arkistoituna pieni pala Puolan juutalaista historiaa, sen ihmisiä ja tapahtumia. Kysyin, elettiinkö Varsovassa juutalaista elämää. Singer vastasi, ettei tietenkään kaikilla kaduilla, mutta oli katuja, jotka olivat täysin juutalaisia, kuten hänen kotikatunsa. Jokaisessa korttelissa oli uskontokoulu ja synagoga. Hänelle juutalainen elämänmeno oli maailmanjärjestys. Puolan juutalaisten luonteeseen kuului olla yhdessä. Hän jatkoi, että Puolassa juutalaisia oli paljon. Jumalan kiitos, hän tokaisi. Toisen maailmansodan syttyessä juutalaisia alkoi kadota, ja lopulta heitä ei enää ollutkaan. Uusi maa, uusi lehti Singer muutti Yhdysvaltoihin 1935 ja kirjoitti siitä lähtien Vorwärts-lehteen Jiddišiksi. Omien sanojensa mukaan hän jälleen, ”Jumalan kiitos”, pääsi juutalaisten pariin. Siellä missä hänen kansansa oli, siellä hänkin oli. Hän tunsi olonsa kotoisaksi, vaikka ulkoiset puitteet olivat toiset. New Yorkissa ilmestyi juutalaisia päivälehtiä ja siellä oli juutalaisia kustantajia. Singer totesi, että myös kristittyjä kiinnostaa juutalaisten kohtalo. Juutalaiset ovat ainoa kansa, joka jouduttuaan omasta maastaan poisajetuksi on olemassa vielä tuhansien vuosien jälkeenkin. Yhdysvaltoihin muutti aikoinaan miljoonia saksalaisia. Kahden-kolmen sukupolven jälkeen heistä ei ollut jälkeäkään. Juutalaisilla on kaikkialla oma kulttuurinsa, oma uskontonsa, oma ykseytensä. Siksi juutalaiset kirjailijat ovat juutalaisia kirjailijoita kaikkialla. Juutalaiset eivät myöskään ole koskaan unohtaneet maata, josta he ovat välittömästi lähteneet. Puolan juutalaiset eivät unohtaneet Puolaa, Saksan juutalaiset eivät Saksaa. Juutalaiset ovat ikuinen kansa, hän sanoi. Maapallon viimeiset Singer ei koskaan osallistunut juutalaiseen politiikkaan ja hän kertoi miksi. Hän ei ollut osallistuja, kuten eivät myöskään olleet hänen vanhemmat veljensä tai sisarensa. Hänen veljensä Joshua Singer oli hänkin kuuluisa Jiddiškirjailija, kuten postuumisti myös hänen vanhempi sisarensa Esther Singer Kreytman. Politiikka ei ollut Jiddiškirjailijoita varten. Toki Singer kannatti sionismia ja Israelin valtiota, ja hän kävi siellä usein, koska hänellä oli siellä poika ja lapsenlapsia. Hänen mielestään Israelin valtio on juutalaisten onni. Jollei sitä Hitlerin jälkeen olisi perustettu, ei mikään maa olisi ottanut vastaan kodittomia juutalaisia. Se on myös juutalaisen nuorison ja kulttuurin tulevaisuus. Singer uskoi juutalaisten tulevaisuuteen ja kertoi tarinan. Viimeiset kaksi ihmistä maapallolla ovat juutalaisia. He keskustelevat, sillä juutalaiset keskustelevat aina. Sitä luullaan mielipide-eroavaisuudeksi, mutta se on elämänmuoto. Nämä kaksi eivät keskustele puusta ja maasta, vaan sosialismista, sionismista, kapitalismista ja politiikasta, vaikka maailma menisi kumoon heidän edessään. Tämä voi joskus olla totta, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan. Fil.tri Karmela Bélinki (s.1947 Helsingissä) on toiminut tiedotusvälineissä puoli vuosisataa, mm. Yleisradion Radio 1:n puheohjelmissa neljännesvuosisadan. Ennen eläköitymistään 2012 hän toimi ruotsinkielisen kulttuuriaikakauslehden Astra Novan päätoimittajana. Hän on myös toiminut mm. Hufvudstadsbladetin kolumnistina ja eri taiteiden alojen arvostelijana. Hänellä on huomattava akateeminen julkaisutoiminta. Hän on julkaissut parisenkymmentä kirjaa ruotsiksi ja suomeksi, usein juutalaisista teemoista. Uusin Mischa, romaani vanhasta juutalaismiehestä, ilmestyi syksyllä 2013 (Sahlgrens förlag). suomi–puola 2013–2014 17 Rubinstein ul. Szeroka 12, Kazimierz, Krakova www.rubinstein.pl Krochmalna Juutalaista Teksti: Tapani Kärkkäinen, kuvat: Juutalainen historiallinen instituutti, Varsova Krochmalnakatu on tuttu jokaiselle Isaac Bashevis Singerin lukijalle. Se on Singerin kirjoissa lähestulkoon henkilöhahmo. Krochmalnan varrella asui Shoshan päähenkilö, sieltä Parantumattoman Max Barabander tuli Amerikasta etsimään lapsuutensa maailmaa, ja siellä otti asiakkaitaan vastaan rabbi Pinkas Singer, Isäni seurakuntaa -kertomuskokoelman isähahmo. Yksinkertaista Shosha-tyttöä on sanottu Varsova-kirjallisuuden hahmoista ehkäpä kaikkein varsovalaisimmaksi. Hänhän kirjaimellisesti kuolee joutuessaan pois Krochmalnalta – eikä häntä tapa pommi eikä natsien juutalaisviha, vaan hän menehtyy yksinkertaisesti ikävään. Krochmalna oli myös Singerin itsensä lapsuuden kotikatu. Siellä Singerien perhe asui ennen ensimmäistä maailmansotaa. Krochmalna oli tuohon aikaan köyhintä Varsovaa, lähes slummi. Se oli hämärämiesten, ilotyttöjen ja kurjaliston katu. Samalla se oli vanhan Varsovan kaduista juutalaisimpia; kristityt voi laskea yhden käden sormilla. Rauniokasaksi Kirjailija Stefan Żeromski sanoi Krochmalnasta: ”Muistan, että ensi silmäyksestä alkaen vihasin tuota katua. Sieltä vastaan löyhähti inhottava hautausmaan, kuoleman lemu.” Singerin nenässä Krochmalna haisi ”palaneen öljyn, mätien hedelmien ja savupiipun katkun sekoitukselta”. Vähän matkan päässä sijaitseva Grzybowskiaukio tuoksui ”pilaantuneilta hedelmiltä, sitruunoilta, joltakin makean ja tervamaisen sekoitukselta”, Gnojnakatu taas ”öljyltä, hevosenlannalta, saippualta ja akselirasvalta”. Synagogissa tuoksuivat pöly ja vaha, rappukäytävistä pelmahteli ”öljykakkujen, herne-kanapiiraiden ja perunalettujen” tuoksuja. Singerin eloisasti kuvaama Krochmalna kuoli holokaustin myötä. Ensin se jäi natsimiehittäjien perustamaan gettoon ja jakoi sen kohtalot: nälän, kulkutaudit ja epätoivon. Kun getto kesällä 1942 lakkautettiin ja Krochmalnan loputkin asukkaat vietiin Treblinkan kaasukammioihin, Krochmalnalle muutti pariksi vuodeksi kristittyjä varsovalaisia. Lopullisen kohtalonsa katu koki syyskesällä 1944, Varsovan kansannousussa. Sen kukistuttua Krochmalna oli rauniokasa. Katujen ja lähiön alle Kun rauniot sodan jälkeen oli raivattu, Krochmalnan tienoot jäivät pariksikymmeneksi vuodeksi tyhjilleen. Sen poikki vedettiin iso, etelä–pohjoissuuntainen katu, nykyinen Aleja Jana Pawła II, ja vähän matkan päähän etelään nousi Kulttuuripalatsi uuden, sosialistisen ajan 18 suomi–puola 2013–2014 Minna Lehtipuu kaviaaria Krakovassa... Krochmalna leveni alkupäässään pieneksi aukioksi. Sen oikealla reunalla Isaac Bashevis Singer asui lapsuudessaan. Kuva geton ajoilta. symboliksi. Noiden vuosien tunnelmista voi lukea Leopold Tyrmandin Paha mies -romaanista, jonka päähenkilöt käyvät siemailemassa votkaa hämäräperäisessä Słodycz-baarissa (suomennoksessa Comfit), raunioiden ja tyhjien tonttien keskellä. Kadunpätkä, jonka varrella Singerin lapsuuden kotitalot – numerot 10 ja 12 – olivat, katosi kartalta kokonaan 1970-luvun alussa, kun alueelle rakennettiin massiivinen Za Żelazną Bramą - eli Rautaportin asuinlähiö. Entisten tiiviiden umpikortteleiden tilalle nousi yhdeksäntoista jättiläismäistä asumiskonetta Le Corbusierin henkeen. Alue oli sosialistinen vastine Länsi-Berliinin Hansaviertelille. Singerin Krochmalnan etsijöiden tulee hakeutua talojättiläisten pohjoislaidalla sijaitsevaan puistoon, Mirówin kauppahallien tuntumaan. Siellä jossain, nurmikon ja puunjuurten alla, ovat varmaan vieläkin Singerin kotitalojen perustukset. Krochmalnan länsipää on säilynyt kartalla, mutta sekin muistuttaa enemmän lähiön pihakatua kuin vanhaa, kapeaa ja väkeä vilisevää katua. Läntisimmästä päästään katu on muutettu Jaktorowskaksi. Siellä sijaitsee kuulun pedagogin ja lastenkirjailijan Janusz Korczakin juutalainen orpokoti. Historia oikaisi Varsovan kapeat ja epäkäytännöllisen mutkikkaat kujat leveiksi ja rationaalisiksi valtakaduiksi. Öljyn, hedelmien, vahan ja ruumiiden haju on haihtunut niiltä jo kauan sitten. Kazimierzin keskusaukiolla on vieri vieressä ravintoloita. Ensivisiitilläni päädyin syömään Rubinstein Residence -nimiseen paikkaan. Halusin syödä teeman mukaisesti ja tilasin ruokalistan juutalaisen menyyn. Kuvat: Minna Lehtipuu Alkuruokana oli annos juutalainen kaviaari (kawior żydowski). Perinteisesti juutalainen kaviaari tarjotaan leivän kanssa, Rubinsteinilla endiivinlehdellä balsamicon maustamana. Oli muuten taivaallisen hyvää. Nimestä huolimatta annos on vanha perinneruoka, jota syödään juhlapyhinä Puolassa uskonnosta riippumatta. Pääruoka oli tsholentia (czulent) eli sapattiruokaa perunasta ja lihasta. Herkullista, hyvin maustettua. Lasillinen hyvää, kylmää valkoviiniä kruunasi aterian, joka viineineen ja kahveineen maksoi alle 20 euroa. Tämänkin vuoden matkalla nälkäisten askeleet suuntasivat Rubinsteiniin. Ravintola oli yhtä elämyksellinen kuin vuosi sitten. Matkaseuralaisten mielestä Rubinsteinin ruoka oli yksi parhaimmista koskaan. Viinitkin olivat erittäin hyviä. Michelin suosittelee Rubinsteinia, joten niin minäkin! Rubinstein Residence on toki myös pikkuinen boutiquehotelli. Se on saanut nimensä upean uran tehneen kosmetiikkaleidi Helena Rubinsteinin mukaan, joka syntyi viereisessä talossa. Talo on peräisin 1400-luvulta. Katolla on ”Krakovan tarkimmin varjeltu salaisuus” – upea kattoterassi. Siellä on pöytiä ja tuoleja, mutta ei tarjoilua. Hotellin aulabaarista voi pyytää drinkit mukaan ylös. Maisema on upea. Auringonlasku kultaa Wavelin linnan, ja kadun kiireiset äänet kuuluvat vain vaimeina ylös. Kirjoittaja on matkustamiseen ja ruokaan intohimoisesti suhtautuva herkkukauppias-yrittäjä. Lisää Herkkumaailma-blogista (herkkumaailma.blogspot.com). Juutalainen kaviaari 450 g 3–4 1 kananmaksaa keitettyä kananmunaa iso sipuli suolaa ja pippuria maustamiseen voita paistamiseen Kananmunat keitetään kypsiksi ja annetaan jäähtyä. Sipuli silputaan ja maksa leikataan paloiksi. Maksa ja sipuli paistetaan voissa pannulla, varo sipulin palamista. Kananmunat, maksa ja sipuli silputaan pieniksi ja sekoitetaan käsin, tai jauhetaan mössöksi esimerkiksi monitoimikoneessa. … ja Varsovassa Perinteinen varsovalainen Pod Samsonem Geton muuri kulki vuonna 1941 Singerin entisen kotitalon, Krochmalna 12:n takapihalla. Samson on perustettu jo vuonna 1958. Perinteistä puolalaista ruokaa ja juutalaisen keittiön herkkuja tarjoavalla ravintolalla on uskollinen kävijäkunta. Mutkaton ruoka, edullinen hintataso ja lämmin ilmapiiri ovat varsovalaisten mieleen. Keskeinen sijainti Uudessakaupungissa sopii matkailijallekin. Juutalainen kaviaari ja karppirulla (rolada z karpia po żydowsku) ovat hyviä alkupaloja, pääruokana maistuu vaikka piparjuurella silattu taimen galitsialaiseen tapaan (ptrąg po galicyjsku). ul. Freta 3/5, Nowe Miasto, Varsova www.podsamsonem.pl suomi–puola 2013–2014 19 Varsovan getto oli natsien perustamista juutalaisgetoista suurin, ja sinne joutui myös monia eri alojen taiteilijoita. Suurin osa heistä ei selvinnyt hengissä. Menetys oli valtava koko Puolan kulttuurille. Syytökset yhteistyöstä natsien kanssa eivät koskaan jättäneet rauhaan laulaja Wiera Grania. n a v o s r Va n o t e g ilijat e t i ta Tapani Kärkkäinen Getto perustettiin Varsovaan lokakuussa 1940, reilu vuosi sen jälkeen, kun natsi-Saksa oli vallannut Varsovan toisen maailmansodan alussa. Jo syksyllä 1939 oli juutalaisten asuttamien kortteleiden reunoille pystytetty kylttejä: ”Pilkkukuumevaara!” Geton perustamisen yhtenä tekosyynä olikin tautivaara, joka aiheutuu juutalaisissa muka pesivistä loisista. Getto oli kuin miljoonakaupungin keskelle rakennettu valtava keskitysleiri. Se sulki sisäänsä Helsinginniemen kokoisen alueen Varsovan keskustaa nykyisen Kulttuuripalatsin kulmilta aina pohjoiselle Stawkikadulle asti. Kolme metriä korkean tiilimuurin sisään joutui muuttamaan joka kolmas varsovalainen, noin 380 000 ihmistä. Heidän lisäkseen täpötäyteen gettoon ahdettiin lisäksi yli 100 000 juutalaista Varsovan lähiseuduilta ja muualta Puolasta. Saksalaiset loivat gettoon kammottavat elinolosuhteet. Jo vuoden kuluessa noin 100 000 ihmistä kuoli nälkään ja sairauksiin. Yli puolella gettoon joutuneista ei ollut varallisuutta eikä mahdollisuuksia ansaita elantoaan, ja monet joutuivat käymään saksalaisten määräämässä orjatyössä. Heikoimmassa asemassa olivat muualta tuodut siirtolaiset, lapset, sairaat ja vanhukset. Kulttuuri auttoi selviytymään Kurjaan tilanteeseen joutuivat myös gettoon päätyneet henkisen työn tekijät ja taiteilijat. Natsit sulkivat ensi töikseen juutalaiset teatterit, sanomalehdet ja muut kulttuuri-instituutiot, joten niiden työntekijät ja avustajat jäivät vaille työtä. Monet menehtyivätkin nopeasti nälkään tai sinnittelivät köyhäinkeittiöiden tai varakkaampien tuttaviensa avun turvin. Äärimmäisistä olosuhteista huolimatta kulttuurielämä kuitenkin jatkui, ensin maanalaisena ja sittemmin pienessä mittakaavassa myös laillisena. Eloonjääneiden muistelmista käy ilmi, että taide ja viihde antoivat ihmisille voimia, vahvistivat yhteenkuuluvuutta ja myös ilmensivät vastarintaa saksalaisten väkivaltaa ja halveksuntaa kohtaan. Kulttuuritoiminta tavoitti suuren osan geton asukkaista. Varsinkin alkuvaiheessa erilaisten esitysten, konserttien ja lukutilaisuuksien näyttämönä olivat asuintalojen sisäpihat, joilla ulkonaliikkumiskiellon aikana järjestettiin monenlaisia tilaisuuksia. 20 suomi–puola 2013–2014 Taidemaalari Gela Seksztajn oli mukana keräämässä Ringelblumin arkistoa, todistusaineistoa Varsovan geton elämästä. Ilmoituspylväs getossa. Sittemmin, geton kurjistuessa, vain pienellä osalla oli voimia, varaa tai mahdollisuuksia käydä vaikkapa teatterissa. Sinfoniakonsertteja nälän varjossa Yksi suurimpia taiteilijaryhmiä olivat muusikot. Marcel Reich-Ranicki, josta sittemmin tuli kuuluisa saksalainen kirjallisuuskriitikko, kirjoittaa muistelmissaan: ”Ei ole sattuma, että soitetuimpiin teoksiin kuuluivat Beethovenin Eroican, viidennen ja seitsemännen sinfonian ohella Pastorale. Täällä missä ei ollut niittyjä, metsiä, puroja eikä pensaikkoja, ihmiset kuuntelivat Beethoven ohjelmamusiikin idyllisiä osia kiitollisina.” (Eurooppalainen, suom. Otto Lappalainen, Otava 2001.) Muusikot soittivat kahviloiden, teatterien ja yksityiskotien lisäksi upouuden Femina-teatterin salissa. Siellä pidettiin myös sinfoniakonsertteja, kunnes natsit kielsivät ne rangaistuksena siitä, että juutalaiset muusikot olivat tohtineet soittaa ”arjalaisia” säveltäjiä. Femina toimii nykyään elokuvateatterina. Geton taidemuusikoista legendaarisimpia oli nuori laulajatar Marysia Ajzensztadt, jota kutsuttiin geton satakieleksi. Hänet murhattiin tiettävästi Umschlagplatzin junanlaiturilla, jossa hänen oli määrä nousta Treblinkan kaasukammioihin vievään junaan. Valtaosa geton musiikkirepertoaarista oli kuitenkin kevyttä musiikkia. Sekin auttoi kestämään sietämätöntä todellisuutta ja unohtamaan hetkeksi nälän ja pelon. Kuuluisaksi tuli varsinkin Sztuka-kahvilan pieni lava nykyisen Pankkiaukion pohjoisreunalla olleessa kulmatalossa. Siellä esiintyi pianisti Władysław Szpilman, jonka gettokokemukset on suomennettu muistelmakirjassa Pianisti (WSOY, 2002). Hän säesti usein laulaja Wiera Grania, josta oli tullut Puolan iskelmätaivaan kirkkain tähti juuri sodan alla. Sekä Szpilman että Gran selvisivät hengissä, mutta Ranskaan muuttanut Gran sairastui psyykkisesti, kun syytökset saksalaisliehittelystä eivät laantuneet sodan jälkeen vaan estivät häntä jatkamasta uraansa. Granin kohtalosta on Agata Tuszyńska vastikään tehnyt järkyttävän kirjan, joka hetki sitten käännettiin englanniksikin (Accused: Wiera Gran, Knopf 2013). Szpilmanin selviytymistarina tuli tunnetuksi Roman Polańskin elokuvasta Pianisti (2002). Sitä ennen se oli innoittanut Jerzy Zarzyckin elokuvaa Rauniokaupungin sissit (Miasto nieujarzmione, 1950). Treblinkaan sen sijaan joutui tunnettu viihdemuusikko Artur Gold, joka oli ennen sotaa säveltänyt useita suosittuja tanssikappaleita ja tangoja. Treblinkassa hän joutui ennen kuolemaansa soittamaan natsien perustamassa leiriorkesterissa. Hirtehishuumoria ja uhmaa Sztuka-kahvilan lavalla esitettiin myös Elävä päiväkirja -nimistä (Żywy dziennik) puolankielistä kabareeta, jossa kommentoitiin usein hirtehiseen sävyyn geton arkielämää. Tekstit siihen kirjoitti nuori runoilija nimeltä Władysław Szlengel. Szlengel tunnetaan epätoivoisen uhmakkaasta runosta Vastaisku (Kontratak), joka syntyi geton kansannousun päivinä huhti–toukokuussa 1943: Gettoelämän kauhut ja uskomattomat kokemukset saivat monet muutkin pitämään päiväkirjaa tai kirjoittamaan muuten kokemuksistaan. He toivoivat voivansa jättää todistuksen äärimmäisistä ja epätodellisen tuntuisista oloista, joihin olivat joutuneet. Ringelblumin arkiston aarteet Getossa syntynyttä kuvataidetta on säilynyt hyvin vähän. Laajimman kokoelman muodostavat Gela Seksztajnin maalaukset, jotka kätkettiin geton kellareihin yhdessä muun ns. Ringelblumin arkiston kanssa. Historioitsija Emanuel Ringelblum kollegoineen käynnisti getossa laajan aineistonkeräysprojektin, jossa pyrittiin tallentamaan jälkipolville dokumentteja geton elämästä. Aineisto kätkettiin kolmeen eri paikkaan, joista yksi on edelleen löytämättä. Gela Seksztajn oli nuori taidemaalari ja piirustuksenopettaja, joka miehineen ja pienine tyttärineen joutui gettoon. Häneltä säilyi noin sadan maalauksen lisäksi jäähyväiskirje, jossa hän kirjoittaa: ”En halua kiitosta vaan pelkästään sen, että muisto minusta ja pikku tyttärestäni säilyisi. Tämän lahjakkaan pikku tytön nimi on Margolit Lichensztejn (sukunimi isän mukaan), ja hänessä on jo kahden vuoden ikäisenä alkanut ilmetä taiteellisia lahjoja. Hän on juutalainen ja puhuu mitä kauneinta jiddišiä.” Gela, hänen miehensä Izrael Lichtensztejn ja pieni Margolit-tyttö kuolivat hekin kevään 1943 kansannousussa. Edellisenä kesänä, kun saksalaiset olivat kuljettaneet suurimman osan geton asukkaista Treblinkaan, oli murhattu myös Roman Kramsztyk, tunnettu taidemaalari. Hänen käsialaansa on muun muassa kuulu muotokuva runoilija Jan Lechońista. Getossa hän piirsi järkyttäviä kuvia ihmisten hädästä. Harvoihin gettoa kuvanneisiin piirroksiin lukeutuvat myös etunimeltään tuntemattomaksi jääneen Rozenfeldin teokset. Kirjoittaja on puolalaisen kirjallisuuden suomentaja. Kuule, saksalaisten Jumala, miten rukoilevat juutalaiset hylätyissä taloissa sorkkarauta tai keppi kädessään. Rukoilemme Sinulta, Jumala, veristä taistelua. Anomme Sinulta väkivaltaista kuolemaa. Jotteivät silmämme ennen kuolemaa joutuisi näkemään kiskojen vilinää. (Suom. Tapani Kärkkäinen) Tuntematon Rozenfeld kuvasi piirroksissaan geton väkivaltaista, epätodellista arkea. Szlengel sai surmansa kansannousussa. Sen kukistuttua saksalaiset tuhosivat, räjäyttivät ja tasoittivat koko geton alueen ja surmasivat kaikki kiinni saamansa juutalaiset. Varsovan juutalainen historia päättyi siihen. Geton rauniomeren päälle rakennettiin sodan jälkeen uusi asuinalue. Nyt sen keskipisteenä on upouusi Puolanjuutalaisten historian museo Anielewiczinkadulla. Todistus epätodellisesta Szlengelin lisäksi getossa laskettiin olevan satakunta puolaksi, jiddišiksi tai hepreaksi kirjoittavaa kirjailijaa ja runoilijaa. Kuulu pedagogi, lastenkirjailija ja orpokodin johtaja Janusz Korczak piti getossa puolaksi päiväkirjaa, joka päätyi geton ulkopuolelle ja säilyi. Runoilija Icchak Kacenelsonin käsialaa on järkyttävä runoelma Dos lid fun oisgehargeten jidišen folk eli Laulu murhatusta juutalaisesta kansasta, joka on käännetty muun muassa puolaksi, ranskaksi ja englanniksi. Władysław Szlengel kirjoitti getossa suosittua kabareekronikkaa. suomi–puola 2013–2014 21 Hanna Krall vaatii meitä muistamaan Teksti: Rauni Paalanen Reportaasinovellissaan Puu puolalainen kirjailija ja toimittaja Hanna Krall kertoo legendan siitä miten juutalaiset tulivat Puolaan: “Juutalaisen legendan mukaan Puola tulee heprean sanoista ´POL-IN`, `asetu asumaan tänne´. Saksasta pogromeita ja ruttoa pakenevat juutalaiset olivat löytäneet sanat paperilapulle kirjoitettuina. Lappu oli tullut taivaasta. Se lojui puun juurella. Puun oksistossa oli harhautuneita sieluja. Niitä saattoi auttaa vain hurskas juutalainen, joka lukee iltarukouksen. Jos Itä-Euroopalla siis on jokin raja, se kulkee puun alta, jonka juurella lappu oli.” Kronikka menneestä Tapani Kärkkäisen kokoaman reportaasikirjan Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita tekstit ovat ilmestyneet 1993, 1995 ja 1998. Tarinoissaan Krall asuttaa tyhjentyneitä kyliä ja kaupunkeja ja solmii toisiinsa muisteluksia, jotka haarautuvat suvusta ja ihmiskohtalosta toiseen, polveilevat ajoilta ennen maailmansotia holokaustin kuolemanleireille ja juutalaisen diasporan mukana muihin maihin. Haastattelujen ja historiallisten asiakirjojen pohjalta Krall dokumentoi rituaaleja ja seremonioita, tallentaa tapakulttuuria kuin kansatieteilijä, mutta mässäilee detaljeilla ja tarinoilla kuin kirjailija. Krallin reportaaseista kasvaa puolanjuutalaisen kansan kronikka - tarua ja totta. Tarina vie toiseen, syntyy tarinaketjuja ja -kehiä, joita kirjailija pyörittää aloittamalla uuden luvun: ”Palataanpa...” Toisen maailmansodan jälkeen kylistä löytyy usein vain ”viimeisiä juutalaisia”, joita Krall nimeää, luettelee ja luonnehtii. Kunnes lähtevät myös ”viimeinen kanttori”, tai ”viimeinen peluri”. Jää ehkä ”ainut juutalainen”. Joskus kristinuskoon kääntyneenä tämä istuu kirkon takapenkissä unohdettuna kuin rikkaruohojen valtaamat tai betonilla peitetyt juutalaiset hautausmaat. Jää vain muistoja, tarinoita, ja esineitä. Gettoon kadonneesta Kalcia-mummosta on jäänyt jäljelle valokuva ja merkillinen, poloneesia soittava potta. Toisesta, myöhemmästä tarinasta saamme tietää: getossa mummo ottaa myrkkyä, kun hänen 11 poikaansa ovat kuolleet. Monet Krallin reportaasien tarinat ovat samanaikaisesti kauhistuttavia ja koomisia. Juutalaisia, erityisesti juutalaisia kommunisteja, menehtyi myös Stalinin leireissä. ”Venäjältä palaavia leskirouvia tuli kahdessa aallossa”, Krall kertoo, ”ensin neljäkymmentäluvulla ja toinen aalto Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puolue22 suomi–puola 2013–2014 kokouksen jälkeen.” Krall tiivistää rouvien miesvainajien kohtalot: ” ... Vorkuta, Karaganda, Magadan. Ensin kuoli oikeisto, mutta vasemmisto meni pian heidän jälkeensä.” Juurien etsijöitä Krall on haastatellut emigroituneita juutalaisia Israelissa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Hän on tavannut aikuiseksi kasvaneita lapsia, jotka säästyivät holokaustista hyvien puolalaisten ansiosta, tai matkalaukkuun pakattuna... Nyt nämä lapset etsivät juuriaan, edes muistin siruja tuhoutuneesta suvustaan. Krall vierailee myös ”vihollisen puolella”, kertoo saksalaisista, joiden kohtalot solmiutuvat Puolan juutalaisten historiaan. ”Tiesitkö sinä” on avainkysymys reportaasissa, jossa kerrotaan BaaderMeinhof-ryhmään kuuluneen terroristin Stefan Wisniewskin tarina. 1960-luvun nuoret vaativat vanhemmiltaan vastausta: Kuinka annoitte sen tapahtua? Aavesärkyä-reportaasissa kirjailijan yhtenä lähteenä on Saksan liittopresidentti Richard von Weizsäcker, jonka ystäväpiiriin on kuulunut Axel von dem B. Tämä aatelissuvun edustaja tahtoisi tappaa Hitlerin, ja hänen ystävänsä osallistuvat Stauffenbergin attentaattiin vuonna 1944. Saksalaisten syyllisyydestä Krall tyytyy lakoniseen tapaansa siteeraamaan rinnatusten kahta tutkijaa: Saksalaisille oli opetettu juutalaisvihaa satojen vuosien ajan, selittää Daniel Goldhagen. Kenestä tahansa ihmisestä voi tehdä murhaajan, kirjoittaa Christopher Browning. Tarinassa nimeltä Dibbuk amerikkalaisen taidehistorioitsijan sisällä asuu gettoon kadonneen pikkuveljen henki, dibbuk. Buddhalainen munkki onnistuu manaamaan dibbukin kuin huoneessa läsnäolevaksi. Munkki kehottaa veljeä päästämään tuon levottoman sielun vihdoin lepoon ja ”valoon”. Isoveli ei pysty ”päästä- mään”. Hän selittää: ”Kun hän alkoi mennä, minulle tuli tunne... En tiedä mitä se on puolaksi. Minulle tuli sellainen rakhmones... Sellainen sääli... Oi ei, sellainen rakhmones minulle tuli, ihan valtava, kun hän alkoi poistua tästä maailmasta...” Ehkä myös Hanna Krall voisi näin selittää reportaasiensa syntyä. Ne ovat aina epäsentimentaalisia; kauhuja ja kärsimyksiä, ja historian absurdeja käänteitä kuvataan arkisen asiallisesti. Mutta Krallin tarinakehissä, nimi-, ammatti- ja esineluetteloissa on myös kuin maagista manausta, ja uhmaa: En päästä... Kirjailija vaatii meitä muistamaan. ”Heillä ei ole hautoja, jääkööt edes kirjaan”, hän puolustaa työtään. Vaikeita kysymyksiä Krall kaihtaa paatosta, eikä hän etsi erityisiä ”sankareita”. Tämä on näkyvissä jo läpimurtoteoksessa Kilpajuoksu Isä Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on Mark Edelman, yksi Varsovan geton puolustustaistelijoista vuosina 1942–43, oli sittemmin kuuluisa sydänkirurgi – siis monessa mielessä ”sankari”. Hän ei kuitenkaan suostu tähän rooliin. Edelman haluaa puhua myös ” nälkäkuoleman epäesteettisyydestä” ja kertoa taistelijoiden heikoista hetkistä. Hän esittää vaikeita kysymyksiä, joiden eteen taistelijat, piilottajat ja pakenijat joutuivat, kuten: Millä mittapuulla voi ratkaista, kenellä on oikeus elää? Selviytyjä Izolda Romaanissa Herttakuninkaan matkat päähenkilö, varakkaan juutalaisperheen tytär Izolda sinnittelee toisen maailmansodan kauhuissa Varsovan getosta Auschwitzin kautta Wienin Gestapon selliin vain päästäkseen leireihin joutuneen miehensä luokse, pelastaakseen miehensä – siis suuren rakkauden tähden. Hän ei kuiten- kaan ole mikään romanttinen sankaritar. Hän on neuvokas selviytyjä. Hän hankkii rahaa miehelle lähteviin ruokapaketteihin kaupustelemalla muun muassa syanidia – sitähän tietty tarvitsevat lukuisat itsemurhan kuolemantavakseen valinneet juutalaiset. Izoldan tarinan takana on todellinen naishenkilö, joka toivoi kirjailijan tekevän hänen elämästään Hollywoodiin kelpaavan esityksen. Pääosan esittäjäkin oli valmiiksi mietitty: Elisabeth Taylor. Krall ei tehnyt dokumenttia eikä Hollywood-käsikirjoitusta, hän kirjoitti järkyttävän ja tragikoomisen romaanin sitkeästä naisseikkailijasta. Gestapon sellissä tämä pyöräyttää papiljotit natsien Völkischer Beobachter -sanomalehdestä, ja laittaa ne yöksi hiuksiinsa. Aamun kuulustelussa, jossa hänen hampaansa hakataan irti, hänellä on kauniit, aaltoilevat kiharat. Izolda miettii usein juutalaisuuttaan. Getosta päästyään hänen on muuntauduttava hengissä selviytyäkseen ”arjalaiseksi”: hän värjäyttää hiuksensa, hän opettelee puhumaan ja rukoilemaan toisin, ”ei-juutalaiseen” tapaan. Hän vertaa kärsimystään puolalaisten kärsimykseen: ”Hänen kärsimyksensä on huonompaa, koska hän on huonompi. Koko maailma on sitä mieltä, eikä koko maailma voi olla väärässä siinä, mitä se pitää hyvänä ja huonona, tai oikeastaan siinä, mitä se pitää parempana ja mitä huonompana. Hän on huonompi ja siksi valepuvussa.” Auschwitzissa ei-juutalainen vankitoveri pyytää, että Izolda vaihtaisi hänen alushameensa ruokaan. Nainen sanoo: ”Olen pahoillani, jos siitä on vaivaa, mutta teikäläisillä on paremmat kaupalliset taidot kuin meillä muilla.” Izolda vaihtaa alushameen kokonaiseksi kuoriperunaksi, mutta ”nimenhuudossa seistessään hän vannoo, ettei hänellä ole vastedes oleva minkäänlaisia juutalaisia taitoja eikä mitään muutakaan juutalaista. Olettaen luonnollisestikin, että hän selviää hengissä sodasta. Myöskään hänen miehellään ei ole oleva. Eikä lapsillaan. Eivätkä hänen lapsensa kuole syyttä...” Izolda ja hänen miehensä selviävät hengissä, mutta kun heidän juutalaisuutensa paljastuu, heidän on muutettava pois Puolasta. Saamme lukea myös vanhan Izoldan ajatuksia, hän asuu tytärtensä luona Jerusalemissa, vieraantuneena tässä uudessa maailmassa. Kuka jaksaisi kuunnella, kuka osaisi ymmärtää hänen kokemuksiaan? Ajankohtainen Krall Hanna Krall on jaksanut kuunnella. Kun Herttakuninkaan matkat ilmestyi, kriitikko Päivi Koivisto kyseli (Kiiltomato 2008): ”Miksi tätä ihmistä kiinnostavat nämä asiat näin paljon? Mikä painava velvollisuus hänellä on kirjata niin monen kuolleen juutalaisen elämä kuin ikinä voi ehtiä? Arjalaisen syyllisyyden takia?” Kriitikko kertoo löytäneensä lisätietoja: ”Krall on juutalaista syntyperää, selvinnyt vainoista aivan pienenä piileskelemällä eri ihmisten luona. Nyt selittyvät monet kertomukset, joissa vauva on heitetty metsään leiriin vievästä junasta, tai jätetty luostariin, kadulle, naapurille.” Hanna Krall ei ole halunnut puhua eikä kirjoittaa omasta tarinastaan. Ehkä hän on yrittänyt kaihtaa aikamme markkinoita, joilla kaikki viihteel- listetään. Imre Kertész on sanonut nobelpalkintohumussa tunteneensa itsensä ”holokaustipelleksi” (Die Zeit 12.9. 2013). Vuonna 2012 Krall sai eurooppalaisen kirjallisuuden Würth-palkinnon, ja kertoi siinä yhteydessä saksalaisille toimittajille jotain työstään. Hän sanoi kirjoittaneensa juutalaisten historiasta ja holokaustista yhä uudestaan, koska ”meidän pitäisi pysyä hyvin valppaina”. Muistan Izoldan mietteet ”huonommuudesta”. Muistan, että olen kuullut yhä meilläkin puhuttavan kaikkien juutalaisten ahneudesta. Ja kaikkien muslimien, niiden rättipäiden, sotaisuudesta. Ja neekereiden laiskuudesta. Ja... Kirjoittaja on kirjailija ja suomentaja. Hanna Krall – Syntynyt vuonna 1937. – Kirjoittanut romaaneja ja haastat teluihin pohjautuvia reportaaseja, jotka usein muistuttavat novelleja tai esseitä. – Saanut monia eurooppalaisia palkintoja – Teoksia on käännetty 17 kielelle. Jiddišiksi Puola on Polin. Sana tule heprean kielen sanoista ´asetu tänne´. Polin on Puolanjuutalaisten historian museon tunnus. Se on painettu myös julkisivun lasipaneeleihin. – Suomeksi ovat ilmestyneet Kilpajuoksu Isä Jumalan kanssa (Kansan kulttuuri 1983, suom. Liisa Ryömä), Herttakuninkaan matkat (Like 2008, suom. Tapani Kärkkäinen) ja Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita (Like 2010, suom. Tapani Kärkkäinen). suomi–puola 2013–2014 23 ampui hänet geton kadulla. Hänet haudattiin juutalaiselle hautausmaalle. Hautapaikkaa ei tiedetä, eikä Schulzille ole hautamuistomerkkiä. Bruno Schulzin Tapani Kärkkäinen Schulzin omakuva sarjasta Epäjumalanpalveluksen kirja, noin vuodelta 1922. Pikkukaupungin piirustuksenopettaja Bruno Schulz syntyi 12. heinäkuuta 1892 Drohobytšin kaupungissa (puol. Drohobycz) silloisessa kaakkois-Puolassa, nykyisessä Ukrainassa. Lähellä oli Lembergin kaupunki (puol. Lwów, ukr. Lviv), vanha puolalais-juutalais24 suomi–puola 2013–2014 on ollut hänen oma elämänsä. Mutta yhtäläisyyksien ei tule antaa hämätä, sillä lukijalle käy pian selväksi, että kyseessä ei ole realistinen kuvaus pikkukaupunkielämästä saati muistelmateos, vaan jotain paljon enemmän. Schulz itse kirjoitti Kanelipuodeista: ”Tässä kirjassa pyritään tuomaan päivänvaloon erään perheen, erään provinsiaalisen kodin tarina – mutta ei sen todellisista aineksista, tapahtumista, hahmoista tai kohtaloista käsin, vaan etsimällä niiden yläpuolelta sen myyttistä sisältöä, sen tarinan syvempää merkitystä.” Myytti ja uni ovatkin keskeinen avain Schulzin maailmaan, joka on täynnä kiehtovia ja fantastisia tapahtumia ja kuvia. Minäkertoja saa todistaa isän eriskummallisia kokeiluita niin eksoottisten lintujen kasvattajana kuin omaperäisenä filosofina ja itseoppineena keksijänä. Isä saattaa ryhtyä yhtäkkiä palosotilaaksi, ja lopulta hän päätyy elämään outoa näennäiselämää unohdetussa sanatoriossa, elämän ja kuoleman välitilassa, ajan sivuraiteella. Pikkukaupungin tutut kadut muuttuvat yöaikaan eksyttäväksi labyrin- Myytti kirjasta Yksi Schulzin keskeisistä myyteistä on Kirja. Kirja kasvaa Schulzilla eräänlaiseksi paratiisimyytin ilmentymäksi: on olemassa vain yksi aito ja alkuperäinen Kirja, jonka pystymme erottamaan jäljitelmistä vain lapsuudessamme: ”Kirja… Jossakin lapsuuden alkuhämärissä, elämän ensi sarastuksessa taivaanranta valkeni sen lempeästä valosta.” Kertomuksessa Kirja lapsuuden auvo, saumaton yhteys alku-Kirjan kanssa on kuitenkin jäänyt jo taakse, ja Kirjasta, tuosta kaikenkattavasta oppaasta universumin salaisuuksiin, on jäänyt jäljelle vain sekava repale, josta Adela-sisäkkö repii aamuisin isälle eväspaperia. Repaleiden seasta humoristi-Schulz taluttaa esiin niin karvankasvun apostolin Anna Csillagin, Harzvuorten kanarialinnut kuin miesväen mielenlujuuden murtamiseen erikoistuneen Magda Wangin. Heidän kaltaisiinsa halpoihin siruihin meidän on tyytyminen, kun yritämme ennallistaa kaikkeutta ammoin vallinneen ykseyden, päästä takaisin lapsuutemme ”nerouden aikaan”. Juuri paluu lapsuuteen, alkuun, alussa vallinneeseen merki- tysten ykseyteen on Schulzin filosofian keskeisimpiä ajatuksia. Laaja vaikutus Schulz on epäilemättä yksi 1900luvun Euroopan merkittävimmistä kirjallisista äänistä. Siitä kertoo myös hänen laaja vaikutuksensa sekä kirjallisuuteen, teatteriin että elokuvaan. Schulzista inspiraation lähteenä ovat kertoneet muun muassa Bohumil Hrabal, Philip Roth, Danilo Kiš, David Grossman ja John Updike sekä kotimaisista kirjailijoistamme Bo Carpelan. kanelipuodit Näinä päivinä tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun varsovalainen Rój-kustantamo julkaisi tuntemattoman kuvaamataidonopettajan Bruno Schulzin kertomuskokoelman Kanelipuodit (Sklepy cynamonowe). Siitä alkaen Schulzin ihmeelliset, surrealistiset ja oudon kauniit maailmat ovat lumonneet lukijoitaan – ensin Puolassa ja sittemmin käännöksinä kaikkialla maailmassa. Uusimpana lenkkinä käännösten linkissä on suomentamani, tänä syksynä ilmestynyt Schulz-käännös Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Se sisältää Schulzin koko proosatuotannon: Kanelipuotien lisäksi myös Kuolinilmoituksen sanatorion (Sanatorium pod klepsydrą, 1937) sekä neljä aikoinaan kirjallisuuslehdissä ilmestynyttä yksittäistä kertomusta. Schulz on yksi niistä muulla maailmassa suurta huomiota saaneista keskieurooppalaisista modernisteista, jotka Suomessa on löydetty vasta vuosikymmeniä myöhemmin kuin muualla Euroopassa. Schulzilta julkaistiin tosin suomennosvalikoima jo 1960-luvulla, mutta Aarno Peromiehen kääntämä kokonaisuus (Krokotiilikuja, Otava 1965) on tehty saksannoksesta ja siitä puuttuvat monet Schulzin keskeisimpinä pidetyt tekstit. Fantasiaa, myyttiä ja unta Schulzin kertomukset muodostavat yhden, saumattoman kokonaisuuden, jossa eri kertomukset ovat ikään kuin saman tarinan eri kohtauksia. Ne kuvataan pienen Jozef-pojan näkökulmasta, ja henkilögalleria on koko ajan sama: kangaskauppaa pitävä isä, äiti, Adela-sisäkkö sekä suuri määrä sukulaisia, perhetuttuja ja isän kangaskaupan kauppa-apulaisia. Kun tuntee Bruno Schulzin elämäntarinan, on helppo aavistella, että kertomusten maailman esikuvana tiksi, johon satumaiset kanelipuodit luovat lumoavaa, himmeää hohdettaan. Kaiken ylle kaartuu tähtisumujen ja planeettojen kieppuva, pyörryttävä kosmos, ja öiset kulkijat poimivat pudonneita tähtiä märästä kevätlumesta. Kuten Kafkalla, Schulzinkin henkilöt kokevat muodonmuutoksia. Isä muuttuu korppikotkaksi, torakaksi ja ravuksi. Siinä missä Kafkan maailmaa leimaa eksistentiaalinen ahdistus, Schulz tuntuu kuitenkin ennemminkin rakentavan uudelleen rikkoutuneita merkityksiä ja maailman mielekkyyttä. Vaikka Schulzin maailma onkin groteski, se on täynnä ennemmin lämpöä, haltioitumista ja huumoria kuin kafkamaista angstia. ukrainalainen suurkaupunki ja kulttuurikeskus. Drohobytš oli Schulzin lapsuudenaikaan pieni ja unelias, pitkälti juutalainen maaseutukaupunki ItävaltaUnkariin kuuluvassa Galitsian maakunnassa, joka maailmansotien ajan kuului Puolaan. Myös Schulzin perhe oli juutalainen, mutta pitkälti puolalaiseen kulttuuriin assimiloitunut. Kotikielenä olivat puola ja saksa. Schulzin isä oli vakavarainen kangaskauppias, ja perhe asui kaupungin torin laidalla arvokkaassa kivitalossa. Vakavarainen elämä vaihtui kuitenkin niukkuudeksi, kun isän liiketoimet alkoivat kompastella. Kun Bruno oli 18-vuotias, perhe joutui myymään liikkeen ja muuttamaan vaatimattomampiin oloihin Brunon isosiskon luo. Bruno opiskeli vähän aikaa arkkitehtuuria Lembergin teknillisessä korkeakoulussa ja osallistui myös Wienin taideakatemian opetukseen, kun perhe oli pääkaupungissa paossa ensimmäistä maailmansotaa. Kuvataide olikin Schulzin varhaisin intohimo, ja elantonsakin hän ansaitsi sittemmin piirustuksen- ja puutyönopettajana. Häneltä on säilynyt nelisensataa grafiikanvedosta ja piirrosta sekä tiettävästi ainakin yksi öljyvärimaalaus. Kirjoittaminen tuli Schulzin elämään 1920-luvun jälkipuoliskolla. Hänen tekstiensä ensimmäisten lukijoiden joukossa oli lembergiläinen kirjailija Debora Vogel, joka kannusti Schulzia kehittelemään edelleen fantastisia aihelmia, joita tämä oli kirjeissään esitellyt. Schulzin julkinen kirjallinen ura jäi lyhyeksi: se kesti vajaan vuosikymmenen. Neuvostoliitto valtasi Drohobytšin syksyllä 1939, ja kesällä 1941 kaupunki siirtyi natsien valtaan. Neuvostovalta eväsi Schulzilta julkaisumahdollisuudet, mutta salli hänen jatkaa opettajantyötään. Natsimiehityksen myötä juutalainen Schulz luettiin tuhottavien ali-ihmisten joukkoon, menetti työnsä ja joutui muuttamaan Drohobytšiin perustettuun gettoon. Elämänsä viime kuukaudet Schulz joutui orjatyönä koristamaan seinämaalauksilla paikallisen natsipampun lastenhuonetta. Syksyllä 1942 Schulz sai ystäviensä avustuksella väärennetyt henkilöpaperit, joiden turvin hänen oli määrä siirtyä Varsovaan. Suunniteltua pakoa edeltävänä aamuna, 19. marraskuuta, eräs natsiupseeri kuitenkin Schulzin kotitalo Drohobyczissä nykyasussaan. Talo on yksityisasuntona, mutta sen seinässä on muistolaatta. Kuva: Tapani Kärkkäinen Elokuvan alalla Schulzista ovat innoittuneet puolalainen Wojciech Has (Sanatorium pod klepsydrą, 1973) ja amerikkalaiset animaatiotekijät Quayn veljekset (Street of Crocodiles, 1986). Tadeusz Kantorin teatteriesitys Kuollut luokka (1975) ammensi sekin Schulzin maailmasta. Pari vuotta sitten Schulzin kadonnutta Messias-romaania etsittiin Wienin Schauspielhausin näyttämöllä (Der Messias, 2010). Kirjoittaja on puolalaisen kirjallisuuden suomentaja. Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Kuvitus Bruno Schulz. Basam Books, 2013. suomi–puola 2013–2014 25 Nena Kafka, 86, muistaa juutalaisen Koziegłowyn Nena Szlezynger, nykyinen Kafka, selvisi juutalaisvainoista ainoana perheestään. Sodan jälkeen hän tuli sukulaistensa luo Suomeen ja on asunut siitä lähtien Helsingissä. Muistissa on kirkkaana säilynyt synnyinseutu sekä lapsuus Koziegłowyssa EteläPuolassa ennen toista maailmansotaa. Pienessä maalaiskaupungissa oli parin sadan juutalaisen yhteisö, jonka elämää hän jutussa muistelee. Asuimme Koziegłowyn torin laidalla, missä isälläni oli tekstiililiike. Lähellä meitä, aivan nurkan takana, sijaitsi synagoga. Torin ympärillä oli useita juutalaisia liikkeenpitäjiä. Meidän talon vieressä oli sukulaisemme Rozencwajgin ruokakauppa, ja tietysti oli juutalainen lihakauppa ja leipuri. Koziegłowyssä eli paljon maanviljelijöitä, ja kaupunki oli hyvin rauhallinen. Kävin puolalaista koulua, jossa oli useita juutalaisia oppilaita. Meillä ei ollut mitään ongelmia koulussa, päinvastoin. Monet luokkatoverini halusivat luntata matikantehtäväni, ja usein sain vihkon takaisin juuri ennen tunnin alkua. Varoitin heitä ja sanoin: `Jos minä teen virheen, niin teillä kaikilla on sama virhe, opettaja ei ole tyhmä!´ Koulu oli peruskoulu, szkoła powszechna, tytöt ja pojat samassa. Muistan vielä jälki-istunnot, ne vasta olivat hauskoja. Kerran jälki-istunnossa kannoimme kaikki tuolit ja pulpetit ulos pihalle, ja kun opettaja tuli takaisin saimme tuplasti jälki-istuntoa… Koulussa ei ollut kova kuri. Lauantaina oli myös koulua mutta meidät juutalaiset lapset oli sapattina vapautettu. Luokkatoverini ja ystäväni Jadwiga asui samassa talossa, ja häneltä kyselin lauantaiiltaisin, mitä läksyä meille oli annettu. Tein ne sitten sunnuntaina. Uskonnon opetuksen saimme heder-koulussa. Aamulla olimme puolalaisessa koulussa kello yhteen asti. Sen jälkeen menimme kotiin syömään jotakin ja sitten menimme hederiin, jota pidettiin maalaistalon huoneessa. Sielläkin olimme tytöt ja pojat samassa luokassa. Siellä oli der rebe, opettaja, vanha mies. Nyt aikuisena minun käy häntä sääliksi, sillä kiusasimme häntä niin paljon. Hederissä opiskelimme lukemaan hepreaa. Emme opiskelleet sitä kielenä, pelkästään lukemaan, sillä synagogassa piti osata lukea rukouskirjaa. Tytöille tarkoitetussa Beis Jankevissa opimme myös juutalaisia tapoja. Kävimme siellä niinä päivinä, kun emme olleet hederissä. Opettelimme siellä Jiddišinkielisiä lauluja. Pienet lapset leikkivät ja isommat lapset lukivat. Vietimme näin aikaa juutalaisuuden parissa. Uskovainen isä ja neljä lasta Isäni oli uskovainen ja pidimme elämässämme kaiken, mitä uskonnolliseen juutalaisuuteen kuuluu. Hän opetti meille myös, mitä juutalaisuuden mukaan saa ja ei saa tehdä. Isäni oli opiskellut jeshivassa ja oli saanut jopa smikhan, luvan toimia rabbina. Isä istui kaiken vapaa ajan lukemassa tanakhia, raamattua, ja sen selityksiä. Muistan, miten hän istui lukemassa niitä “mumisten” ääneen. Uskonto oli hänelle kaikki kaikessa. Isä oli hasidi ja seurasi gerer rebeä, Gerin rabbia. Hän oli Gerissä (Góra Kalwaria) useaan otteeseen. Minulla oli sisar Chana. Hän oli vanhin ja minä nuorin lapsista. Välissä oli kaksi veljeä: Szmuel ja Binjomin. Nuorempi veli Binjomin oli hyvin musikaalinen ja hän 26 suomi–puola 2013–2014 halusi opiskella vain musiikkia. Siitä syntyi kova riita kotona, sillä isä ei missään nimessä halunnut sitä. Hänen mielestään musiikkikoulu olisi merkinnyt veljen juutalaisuuden loppua. Vain vanhin veljistämme Szmuel oli uskonnollinen, me kolme muuta lasta olimme vapaamielisempiä. Lauantaina menimme aamupäivällä shuliin, synagogaan. Sitten tulimme kotiin ja ruoan jälkeen isä meni lepäämään. Ja me menimme ulos kavereita tapaamaan. Kuljimme niitylle tai metsään ja juttelimme. Iltapäivällä olisi pitänyt tulla kotiin ja lukea Shir ha-shirim, Laulujen laulu, joka kuluu lauantai-iltapäivään. Usein minulla oli jo Isän kanssa puhuimme Jiddišiä. Äidin kuoleman jälkeen meille hankittiin apulainen hoitamaan taloutta, ja hänen kanssaan puhuimme puolaa. Siskoni ja veljieni kanssa puhuimme myös puolaa. Kavereiden kanssa, jopa juutalaisten kavereiden kanssa, käytimme puolan kieltä. Oli mukava lukea puolaksi romaaneja ja nuorisokirjallisuutta. Minulle oli jo ihan selvää, että menisin Łódźiin opiskelemaan. Pääsiäisenä leivottiin matsaa leipomossa. Leipomo putsattiin ennen pääsiäistä, eikä viimeisinä päivinä ennen pääsiäistä saanut enää leipää. Myös kotona siivottiin ja vaihdettiin ruokakalusto. Nykyiseen matsaan verrattuna matsa oli paksua ja kovaa kuin kengänpohja. Isä ei syönyt tavallista matsaa, hänelle piti olla shmure matsea. Jauho ostettiin sitä varten erikseen. Jauhoon käytetty vilja oli kasvanut paikassa, missä ei ollut satanut. Isä leipoi itse, autoin häntä kaulimisessa. Se matsa oli vielä paksumpaa! Juutalaista arkea ja juhlaa Kaikki Koziegłowyn juutalaiset olivat siihen aikaan uskonnollisia. Kaikki pitivät kosheria: leipä ostettiin juutalaisesta leipomosta ja kosher-teurastettu liha jatkesta kuten me nimitimme liikettä. Sapattina ei saanut sytyttää valoja. Isä hankki ajastimen, joka sytytti ja sammutti valot automaattisesti. Sapattina ei myöskään saanut sytyttää hellaa. Sapattina tarjottiin karppia, joka kuului syödä kylmänä, soppaa ja kanaa. Sapattina ei ruokaa voitu lämmittää mutta söimme tsholentia. Siinä oli perunoita, luumuja, makkaraa, papuja. Se laitettiin pataan, joka vietiin perjantaina leipomon Ilmapiiri kiristyi Pienenä tyttönä en koskaan huomannut juutalaisvastaisuutta. 1930-luvun puolessa välissä alkoi kuitenkin antisemitismi nostaa päätään. Juutalaisten liikkeiden edessä seisottiin ja sanottiin: `Nie kupuj u Żyda! ´ `Älä osta juutalaiselta! ´. Yhtenä lauantaina, kun olimme kaikki kotona, yhtäkkiä alkoi ikkunan läpi lentää kiviä. Seisoimme kahden huoneen välissä, kunnes kivien heittäminen loppui. Viimeiset vuodet ennen sotaa olivat jo aika vaikeita. Koulussa en kuitenkaan huomannut mitään muutosta enkä kokenut henkilökohtaisesti mitään ikävää. Olimme edelleen parhaat ystävykset puolalaisen luokkakaverini Jadwigan kanssa. Ennen sotaa koulussa tehtiin käsityötunnilla vanusta ja sideharsosta hengityssuojia kaasuiskujen varalta. Kaasua ei ikinä tullut, tuli pommeja. Suojilla ei ollut minkäänlaista virkaa. Puolalaiset eivät olleet valmistautuneita sotaan vaikka radiosta kuulimme viimeisen puolen vuoden ajan uhkaavasta sodasta – peitellysti tietysti. Kun sota sitten alkoi, missään ei näkynyt sotilaita. Lentokoneiden lentäessä Koziegłowyn yllä torin laidalla seisoi miehiä, jotka yrittivät ampua niitä tavallisella kiväärillä. Se oli hassun näköistä. Me lapset olimme kadulla katsomassa sitä. Sitten alkoivat kaikki vaikeudet. Haastattelun teki Helsingissä marraskuussa 2013 Simo Muir. Hän on juutalaisen kulttuurin tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Jiddišinkielisen tyttöjen heder-koulun Beis Jankevin oppilaita noin vuonna 1933. Nena istumassa toisena oikealta. Takarivissä Nenan isosisko Chana (kolmas oikealta) ja hänen vieressään keskellä koulun opettajatar. Lapset ovat pukeutuneena itse valmistamiinsa asuihin purim-näytelmää purim-shpiliä varten. nälkä mutta en mennyt kotiin, koska en halunnut, että isäni laittaa minut lukemaan. Kun tulin kotiin, isä kysyi, että: `Missäs olit? Sinun olisi pitänyt olla lukemassa Shir ha-shirimiä. ´ Tietysti teimme paljon sen eteen, ettei isä olisi vihainen. Viihdyin isäni liikkeessä. Hän myi kankaita metritavarana, nappeja, vetoketjuja ja räätäleille tykötarpeita. Koska pidin laskemisesta, pyysin usein isältä, että saisin laskea nappeja ja niiden hinnan. uuniin, missä se kypsyi yön yli. Lauantaina minut laitettiin hakemaan pata. Se oli hyvää! Juhlia vietettiin… Esimerkiksi purimina leivottiin shmaltskukhn, joka laitettiin lautaselle kirjekuoren kanssa, jossa oli vähän rahaa. Lapset saivat viedä ne tiettyihin taloihin ja he lauloivat “a gutn purim alekh, vi ikh shtei fal ekh...” Tämä oli myös minun tehtäväni. Isä sanoi, että ne, joilla oli taloudellisia vaikeuksia, saivat vähän rahaa. Moniin taloihin mentiin. Nena Kafka Anne Frank -näyttelyn avajaisissa Helsingissä 2012. Kuva: Alejandro Lorenzo. suomi–puola 2013–2014 27 Matkailija Tietoja kokosivat Päivi Erola, Tapani Kärkkäinen ja Merja Åkerlind juutalaisten jäljillä Matkailijan on Puolassa nyt helpompaa perehtyä juutalaisuuden historiaan ja nykypäivään kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Rappiolle jääneitä hautausmaita ja synagogia kunnostetaan säätiöitten varoilla ja talkoilla. Tarjolla entistä enemmän myös elävää kulttuuria: festivaaleja, ravintoloita, košer-kokkausta, jiddišin tunteja. Juutalaisia alkoi saapua Puolaan 1200-luvulla. Vainotut juutalaiset saivat turvapaikan ja heidän oikeutensa taattiin, kun kuningas Kasimir Suuri avasi maansa ovet 1300luvulla. Juutalaiset asettuivat 400 paikkakunnalle ja loivat elinvoimaisen kulttuurin. Puolan juutalaisyhteisö oli maailman suurin ennen toista maailmansotaa, mutta vain noin 350 000, joka kymmenes, selvisi hengissä sodasta ja holokaustista. Moni muutti pois sodan jälkeen, ja vuoden 1968 antisemitistinen kampanja sai loputkin kynnelle kykenevät lähtemään. Arviolta 70 prosentilla maailman juutalaisista on sukujuuria Puolassa. Moni palaa turistina ja osa pysyvästikin. Varsovan rabbi arvioi äskettäin juutalaisjuurisia elävän Puolassa noin 50 000. Nożykin synagoga Varsova Hautasymboli oli aikanaan Euroopan suurin ja New Yorkin jälkeen maailman toiseksi suurin juutalaiskaupunki ja tärkeä jiddišinkielisen kulttuurin keskus. Entisen geton alueella sijaitsee uusi Puolanjuutalaisten historian museo. Pala geton muuria on jäljellä Złota 62:n sisäpihalla. Pawiakin vankilassa natsit surmasivat tuhansia. Umschlagplatzilta natsit kuljettivat Treblinkaan noin 300 000 juutalaista kahdessa kuukaudessa. Juutalaisten hautausmaa Okopowa-kadun varrella (33 ha ja 250 000 hautaa) säilyi natsien tuholta. Kannattaa perehtyä hautapaasien symboleihin ja etsiä vaikkapa esperanton perustajan Zamenhofin hauta. Nyky-Varsovan juutalaisuus keskittyy Grzybowskiaukiolle, jolla sijaitsee mm. sodasta säilynyt Nożykin synagoga (1902) ja juutalainen teatteri. Judaica-kävelyreittejä www.warsawtour.pl 28 suomi–puola 2013–2014 Elävää kulttuuria – Krakovan Kazimierzin juutalaisen kulttuurin festivaali paisuu paisumistaan: konsertteja, näyttelyitä, luentoja, työpajoja… Seuraava 27.6.–6.7. 2014. www.jewishfestival.pl – Yhdestoista Singerin Varsova -festivaali 23.– 31.8.2014 kirjailijan entisillä kotikulmilla, www. festiwalsingera.pl. Singer on festivaaliteemana myös Lublinissa. Leżajsk on tärkeä hasidismin keskus. Muita juutalaiskaupunkeja Pitkin Puolaa löytyy matkailijalle aarteita, tässä hajanaisia tärppejä: – Lublinin juutalaiskaupunginosaa ei enää ole. Brama Grodzka on elävä kulttuurikeskus, www.teatrnn.pl. Paikalla asui hasidi-rabbi Lublinin selvänäkijä, jonka hautapaasi on Vanhalla hautausmaalla. – Łódźin juutalaisyhteisö oli Puolan toiseksi suurin, noin 230 000 henkeä. Euroopan suurin juutalainen hautausmaa (42 ha, paljon tehtailijasukujen monumentteja) Uusi juutalainen hautausmaa, Kazimierz, Krakova. Krakova Krakovan juutalaiskulttuuria leimasi vauraus ja renessanssin henki. Kazimierzin juutalaisasutus syntyi 1495, kun kuningas karkotti juutalaiset kaupungista. Myöhemmin sitä asuttivat ortodoksijuutalaiset. Kazimierzissa on säilynyt useita synagogia ja rakennuksia, monet nykyisin eri käytössä. Trendikaupunginosa pursuaa ravintoloita, baareja ja gallerioita. Szeroka-katu on Kazimierzin sydän. Stara eli Vanha synagoga on Puolan vanhin. Remun synagogan vieressä on vanha hautausmaa, jossa rabbi Remun hauta on merkittävä pyhiinvaelluskohde. Sodan aattona Krakovassa asui 64 000 juutalaista. Getto oli Podgórzessa, jossa nykyisin Oscar Schindlerin tehdasmuseo kertoo tarinan 1 200 juutalaista pelastaneesta tehtailijasta. – Tykocinissa barokkisynagoga, Zamośćissa renessanssityylinen, Łańcutin synagogassa hienoja seinämaalauksia ja sisäkoristeita, pienessä Włodawassa Bugjoen rannalla viehättävä synagogamuseo www.krakow.pl www.kazimierz.com –Juutalaisreittejä merkittynä mm. Białystokissa ja Tarnówissa. Sztutowo – Wrocławin juutalaisjuhlien nimi on Simcha, www.simcha.art.pl, Białystokin Zachor. Juhliamyös Gdanskissa ja Katowicessa, www.silesianjewishfestival.pl – Juutalaisen elokuvan festivaali mm. Varsovassa www.jewishmotifs.org.pl – Klezmerin renessanssi alkoi 1990-luvulla. Entistä juhlamusiikkia kuulee nyt ravintoloissakin. Tunnetuimpia bändejä ovat Kroke ja Bester Quartet (ent. The Cracow Klezmer Band). – Juutalainen teatteri Varsovassa, www.teatr-zydowski.art.pl – Varsovan Puolanjuutalaisten historian museossa paljon tapahtumia – Bobowassa yksi kauneimmista hautausmaista; pyhiinvaelluskohde – Kazimierz Dolnyssa pieni juutalaiskortteli, Uudella hautausmaalla hautakivistä muurattu seinä – Ortodoksijuutalaisia eri puolilta maailmaa kokoontuu joka maaliskuu Leżajskiin odottamaan hasidismiliikkeen oppi-isän Elimelechin paluuta maan pinnalle. – Wrocławissa Valkoisen haikaran synagoga ja hautausmaa Lubliner Klezmorim Tuhoamisleirit Natsi-Saksa perusti vallattuun Puolaan noin 400 gettoa sekä lukuisia työ- ja keskitysleirejä. Kaikki tuhoamisleirit olivat Puolassa. Auschwitz-Birkenau, Bełżec, Chełmno, Majdanek, Sobibór ja Treblinka olivat kuolemantehtaita vuodesta 1942 alkaen. Auschwitz-Birkenaussa surmattiin yli miljoona ihmistä. Junat toivat sinne juutalaisia pitkin Eurooppaa. Keskitysleirimuseo on Unescon maailmanperintökohde ja holokaustin tärkein muistomerkki. Se sijaitsee nykyisessä Oświęcimissa. Parakeissa esitellään leirin elämää ja kuolemaa. Kävijöitä yli miljoona vuodessa. Lublinin Majdanekissa surmattiin 230 000 ihmistä. Jäljellä puuparakkeja samoin kuin Sztutowossa (Stutthof) Gdanskista itään. Treblinkassa muistuttaa tuhoamisleiristä vaikuttava muistomerkki. Lisätietoa: www.sztetl.org.pl www.jewish.org.pl www.diapositive.pl suomi–puola 2013–2014 29 Näkymätön näkyväksi Puolalaisten ja juutalaisten suhteesta Päivi Paloposki Puola ei holokaustin jälkeen ollut entisensä: kokonaisten kaupunkien kulttuuri koki valtavan murroksen, kun niiden juutalaisväestö tuhottiin. Juutalaiset olivat olleet tärkeä osa puolalaista yhteiskuntaa, mikä oli näkynyt arkipäivässä, katukuvassa, naapurustossa, elämässä. Juutalaiset olivat merkittävin kulttuuriltaan, kieleltään ja uskonnoltaan valtaväestöstä poikkeava ryhmä, joka oli puolalaisille se erityinen ”toinen”, jota vasten peilata omaa identiteettiä. Juutalaiset elivät rinnakkain puolalaisten kanssa monta sataa vuotta. Ei kai monimiljoonainen kansanosa, kymmenesosa väestöstä voi täysin ilman jälkiä lakata yhtäkkiä vain olemasta? Miten sellainen vaikuttaa ihmisiin? Miten se että siitä vaiettiin? Toisen maailmansodan muistoretoriikassaan Puolan kansantasavalta minimalisoi tai joskus jopa kokonaan ohitti juutalaiset, mutta vuoden 1989 järjestelmänmuutoksen jälkeen on käyty vilkasta keskustelua antisemitismistä, holokaustista, syyllisyydestä ja uhreista. Jedwabnen naapurit Vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen oli otettava kipeitäkin asioita käsittelyyn. Keskustelua vauhditti etenkin puolalaissyntyisen amerikkalaisen historioitsijan Jan Tomasz Grossin teos Neighbours (2000, Naapurit). Kirja paljasti puolalaisten aktiivisen roolin koillispuolalaisessa Jedwabnen kylässä 1941 tapahtuneessa juutalaisten joukkomurhassa ja rikkoi puolalaisten kuvaa itsestään uhreina. Suhde holokaustiin ja puolalaisten syyllisyys/syyttömyys on herkin kohta puolalaisten kollektiivisessa identiteetissä. Teoksesta alkanutta keskustelua on pidetty puolalaiselle yhteiskunnalle äärimmäisen tarpeellisena. Haluttiin uskoa, että se osoittaa puolalaisen yhteiskunnan kypsyneen tarkastelemaan historiaansa kriittisesti. Puolan elokuvaviikolla 2013 esitetyssä elokuvassa Pokłosie (Odelma) oli selvästi kaikuja tästä keskustelusta. Elokuvassa yhdistyivät keskustelun teemat syyllisyydestä, osasyyllisyydestä, aktiivisesta vai passiivisesta avusta juutalaisten tuhossa, samoin kuin suhteiden taloudellinen puoli: päähenkilöveljesten isä oli sekä ollut murhaamassa kylän juutalaisia että anastanut näille kuuluneen maan. Sodan ja holokaustin jälkeistä elämää 30 suomi–puola 2013–2014 leimaa puolalaisten tietoisuus siitä, että he olivat todistamassa rikosta, mutta eivät kyenneet sitä estämään eivätkä juuri vastustamaankaan. Ja yhteiskunta muistaa – jossain syvällä – että pois ajettujen ja sitten murhattujen juutalaisten tyhjiksi jättämät asunnot ja talot otettiin puolalaisten käyttöön. Tämä trauma nousee usein esiin, kun keskustellaan puolalaisten ja juutalaisisten suhteista. Ehkä Jedwabne-keskustelu sai aikaan myös sen, että juutalaiset tulivat taas näkyvämmäksi osaksi puolalaista yhteiskuntaa. Fyysinen ympäristö oli tuhottu, ihmiset kuolleet tai muuttaneet pois, ja sodanjälkeisen antisemitismin ilmapiirissä jäljelle jääneiden juutalaisten pelko oli vielä pitkään ollut niin suuri, että he olivat vaienneet syntyperästään ja muistoistaan. Vaienneet niin tiukasti, etteivät aina edes omat lapset tienneet vanhempiensa olevan – ja siis itse olevansa – juutalaisia. Nyt julkisuudessa on nähty useita ”coming outeja” ja julkaistuissa elämäkerroista käsitelty oman perheen juutalaisia juuria, mm. kirjallisuudentutkija Agata Tuszyńska tai kuvataiteilijana tunnettu Ewa Kuryluk. Kadonnut Muranów Nyt on noussut esiin lastenlasten sukupolven tarve selvittää ja selittää menneisyyden vaikeasti hahmottuvaa, vaiettua traumaa, täyttää juutalaisten jättämää tyhjää tilaa. Tälle sukupolvelle asioihin ei liity enää niin valtavaa – usein negatiivista – arvolatausta. Nuorten mielestä ei pitäisi olla salaisuuksia vaan kaikesta saa, ja täytyykin, puhua. Vanhempien sukupolvi on vaiennut niistä eikä vieläkään halua puhua; sen sijaan vastakaikua löytyy joskus isovanhempien sukupolvesta, niin kuin 1980 syntyneen Mikołaj Łozińskin teoksessa Książka (2012, Kirja). Vaikka kirja on hänen oman perheensä historia, voi sitä lukea yleispätevänä kuvauksena. Samaa ilmentää kiinnostus Varsovan kaupunginosaan Muranówiin, joka rakennettiin kansannousun jälkeen täysin tuhotun juutalaisten geton alueelle. Ennen sotaa alue, jota esimerkiksi Isaac Singer kuvaa kirjoissaan, oli köyhää juutalaiskaupunginosaa. Jälleenrakennettu Muranów kohosi sosialistisen realismin arkkitehtuurin ihanteiden mukaisena Aluetta ei puhdistettu raunioista, vaan talot rakennettiin niiden päälle ja sananmukaisesti niistä: materiaali valmistettiin murskatuista rakennuksista. Näin mennyt haudattiin uusien talojen alle, eikä Muranówissa ole 1950-luvulta aina 1970-luvulle kestäneen rakentamisen seurauksena mitään fyysisiä jälkiä juutalaisesta historiasta toisin kuin vaikkapa Krakovan Kazimierzissa, jossa rakennukset ovat kertomassa menneisyyden tarinaa. Muranówin, ja koko Varsovan, olemassaololla onkin ikään kuin kaksoispohja: näkyvä nykyisyys ja näkymätön mutta koko ajan läsnä oleva menneisyys elävät rinnakkain. Menneisyys on aivan liki kaupungin pintaa ja tulee esiin heti kun sitä vähän raaputtaa – konkreettisestikin: viemärityömaan kaivannon seinämässä erottuu vanhojen rakennusten osia, tiiliä, esineitä. Muranówin menneisyys on alkanut pulpahdella pintaan kulttuurissa; puhutaan jopa Muranów-ilmiöstä. Kirjailijat, taiteilijat ja tutkijat ovat kiinnostuneet sen juutalaisesta historiasta ja mainetta on alettu tietoisesti palauttaa, esimerkkinä Beata Chomatowskan jälleenrakennusta käsittelevä reportaasikirja Stacja Muranów (2012, Asema Muranów). Kirjassa on myös mielenkiintoinen kappale, jossa arkkitehti Rainer Mahlamäki kertoo juutalaisen historian museon ympäristön suunnittelulle tuomista vaatimuksista ja sen herättämistä inspiraatioista. Velvollisuus muistaa Jo Jedwabne-keskustelun yhteydessä Adam Michnik, tunnettu toisinajattelija ja lehtimies, kirjoitti, että nykyihminen ei voi olla vastuussa holokaustista. Sitä hän ei voi muuttaa. Mutta on syyllinen kylläkin siihen, ettei juutalaisia haudattu inhimillisesti, ei itketty, ei surtu, ja ennen kaikkea siihen, että tätä kauheaa rikosta ei paljastettu ja sallittiin vuosikymmenien vaikeneminen. Näin juutalaiset ikään kuin murhattiin toiseen kertaan! Igor Ostachowiczin romaani Noc żywych Żydów (2012, Elävien juutalaisten yö) lähtee juuri tästä ajatuksesta: kuolleet juutalaiset ”elävät” elävien varsovalaisten keskellä, mutta maan alla. He eivät voi siirtyä lopulliseen kuolemaan, koska heitä ei ole haudattu eikä surtu ja itketty. Niinpä he vaativat muistamista, vaativat päästä näkyviin. Kirjan päähenkilön kellarissa ”asuvat” juutalaiset nousevat hänen avullaan maan pinnalle, elävien joukkoon nyky-Varsovan kaduille. Heti herää antisemitismiin perustuvaa hysteriaa ja ajojahti, joka päättyy yleiseen taisteluun kauppakeskus Arkadiassa. Tämä kulutusparatiisi vetää kuolleita juutalaisnuoria, joilla on nykypäivän teinin mentaliteetti ja halu saada muotivaatteita ja viihde-elektroniikkaa. Kirja on kieli poskella kirjoitettu parodia, mutta vahva muistutus siitä, miten pahuus voi syntyä milloin tahansa. Meidän pidä tuudittautua siihen, että holokausti on menneisyyttä, eikä hiljaisina katsoa vierestä uusfasismin, suvaitsemattomuuden ja nationalismin nousua. Kirjan päähenkilö samoin kuin Pokłosien veljekset murtavat vaikenemisen ja välinpitämättömyyden selvittämällä menneisyyden tapahtumat ja sitoutumalla vääryyksien korjaamiseen. Piotr Paziński on ottanut inspiraationsa Bruno Schulzilta ja hasidien kertomuksista teokseensa Ptasie ulice, jonka nimi ”Lintukadut” viittaa lintujen mukaan nimettyihin Muranowin katuihin, kuten Gęsia eli ’hanhikatu’ ja Pawia eli ’riikinkukkokatu’. Pazińskin mustaa huumoria tihkuvat kertomuk- set liikkuvat nyt jo kadonneessa ympäristössä; ne tallentavat juutalaista elämänmuotoa ennen tuhoa. Huumorin lisäksi uutta aiheen käsittelyssä on kiihkoton ja arvottamaton suhtautuminen ennen negatiivisina pidettyihin asioihin. Esimerkkinä voi nähdä vaikkapa Anna Zawadzkan tai Marceli Łozińskin dokumenttielokuvat, joissa käsitellään juutalaisten ja kommunismin suhdetta, yhtä suurta puolalaisten epäluulon aihetta. Vanhempien sukupolvea leimaa paljolti keskinäinen epäluulo ja historian painolasti, jota ei helposti heitetä syrjään. Osin se siirtyy nuoremmillekin, mistä kertoo joidenkin ryhmien avoin rasismi ja antisemitismi, jota lietsotaan perinteisillä iskulauseilla. Mutta ainakin osa nuorten sukupolvesta etsii muita rakennuspuita tavalleen olla puolalainen, juutalainen, puolalainen juutalainen tai juutalainen puolalainen. Kirjoittaja on puolalaisen kirjallisuuden suomentaja. suomi–puola 2013–2014 31 Kahden suomennoksen vuosi Pieni judaica-sanasto Päivi Erola Vuoden 2013 suomennossato jäi Puolan kirjallisuuden osalta kahteen teokseen. Yksi olisi vähän, kolme paljon. Määrällisesti vuosi on keskinkertainen, mutta laatu kantaa kauas. AntisemitismiJuutalaisvastaisuutta ja -vihaa. Askenaasi (hepr.) juutalainen, joka periytyy keskiajan saksankielisten maiden juutalaisista. Getto Hasidismi Juutalaiskaupunginosa. Keskiajalta juutalaiset monin paikoin pakotettiin asumaan rajatuilla alueilla. Natsit ottivat tavan uudelleen käyttöön. Getot suljettiin muurein ja portein. Mystinen herätysliike, joka syntyi nykyisen Ukrainan alueella 1700-luvun loppupuolella vastaliikkeenä vanhakantaiselle juutalaisuudelle. Elävä suhde Jumalaan ilmenee rukouksissa ja tansseissa. Hasidit keskustelevatkin Jumalansa kanssa tanssien ja laulaen. Heder-koulu Jiddišinkielinen uskonnollinen alkeis- koulu. Holokausti KULTTUURITEKO BASAMILTA Kanelipuodit suoraan puolasta Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa Bruno Schulzin Kanelipuotien esipuheessa ”Schulzin kaikkien proosateosten kääntymisen suomeksi olevan kansainvälisessäkin mitassa kulttuuritapaus”. Teos avaa kirjailijoitakin inspiroineen modernistin maailman suomalaislukijoille. Unelias puolalainen provinssikaupunki värittyy elävänä Schulzin kertomuksissa. Hämeen-Anttila kiittelee Tapani Kärkkäisen suomennosta saavutukseksi, sillä Schulzin kieli ja tyyli tekevät kääntämisestä vaikeaa. Suoraan alkukielestä suomennettu teksti tuo kirjailijan iholle. Natsi-Saksan toimeenpanema juutalais ten kansanmurha, juontuu kreikan polt- touhria merkitsevästä sanasta. Erityisesti juutalaiset käyttävät mieluummin katastrofia merkitsevää heprean sanaa Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Kuvitus Bruno Schulz. shoah. Basam Books, 2013. Ješhiva (hepr.) Talmud-koulu, jossa opiskellaan juutalaista lakia. Germaaninen kieli, jossa seemiläisiä (heprea, aramea) ja slaavilaisia vaikutteita. Eroaa saksan kielestä rakenteeltaan ja sanastoltaan. Jiddišiä kirjoitetaan heprean kirjaimin. Oli juutalaisten puhekieli, heprea tekstien ja liturgian kieli. Askenaasijuutalaisten kieli. Jiddišin puhujia on hyvin vähän, lähinnä Israelissa ja Yhdysvalloissa ortodoksi- ja hasidijuutalaisten parissa. Jiddiš Klezmer Košer Matsa Itä-Euroopan juutalaisten kansanmusiikkia, jota soitettiin häissä ja muissa perhejuhlissa. (hepr.) Juutalaisen lain mukaan ’puhdas’ ja syötäväksi kelpaava ruoka-aine. (hepr.) Juutalaisena pääsiäisenä pesahina syötävä happamaton leipä. Hitlerin 1919 perustaman Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP = National Sozialistische Deutsche Arbeiterpartei) jäsen. Natsi Juutalaisen seurakunnan hengellinen johtaja. Rabbi Synagoga Jumalanpalveluspaikka. Noiturista kultti-ilmiö Aiemmin ei puolasta ole käännetty kokonaistakirjasarjaa, mutta puolalaisen fantasiakirjailijan Noiturisaagasta on saatu suomeksi jo neljäs osa. Kunnianhimoinen ja omaperäinen fantasia on tavoittanut kirja kirjalta yhä enemmän uusia lukijoita. Sarja on tehnyt historiaa voittamalla 2010 ja 2011 Tähtifantasia-palkinnon, joka myönnetään parhaalle suomennetulle fantasiateokselle. Viides osa ilmestyy keväällä 2014. Noituri on jo kultti-ilmiö. Mistään ei ollut havaittavissa, että päävieras tuli sivukylän galleriaan suoraan Pariisin-näyttelystään ja että hän valmistautui avaamaan seuraavaa eteläisessä Puolassa. Stasys Eidrigevičius siirtyy yhtä joustavasti isoista ympyröistä pieniin kuin julisteitten parista valokuvaukseen tai performanssiin. Moneen kertaan puolalaisena julistetaiteilijana palkittu Stasys esiintyi kahden liettualaisen lastenkirjakuvittajan rinnalla kesällä 2013 Kuhmoisten kunnan Riihigalleriassa. Tosiasiassa Stasys onkin syntynyt Liettuassa 1949 ja saanut taideoppinsa Kaunasin taideteollisessa korkeakoulussa ja Vilnan kuvataideakatemiassa. Puolaan hän muutti vasta 1980. Riihigallerian tummat hirsiseinät saivat taiteilijan muistelemaan kotiseutunsa puukulttuuria. Hän herkistyi jopa laulamaan liettuaksi. Taakseen hän valitsi sen hetken ajaksi äidin toiveesta syntyneen julisteen. Siinä ei – poikkeuksellista kyllä – esiintynyt pyöreäsilmäistä ihmistä, josta Stasysin omaperäisen jäljen parhaiten erottaa. –Minusta ihminen ei ole konkreettinen. Siksi silmiäkään ei tarvitse kuvata realistisesti. www.eidrigevicius.com 32 suomi–puola 2013–2014 Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika (Czas Pogardy). Suomentanut Tapani Kärkkäinen. WSOY 2013. Stasys Kuhmoisissa Merja Åkerlind Suuri nykysäveltäjä Merja Åkerlind Kun katselee vuoden 2013 konserttiohjelmia, ei jää epäilystä Krzysztof Pendereckin asemasta aikamme suurimpiin kuuluvana säveltäjänä. Puolalaisen teoksia on esitetty kymmenissä konserteissa Kuhmosta Bonniin ja Söuliin. Marraskuussa 80 vuotta täyttänyt maestro on vuoden mittaan itse johtanut musiikkinsa tulkintoja niin Minskissä, Budapestissa, Pekingissä, New Yorkissa kuin Turussakin. – Olen käynyt Suomessa jo 1960-luvulta asti, koska avantgarde kehittyi silloin ja Helsingissä oli hyvin tärkeitä musiikkini esityksiä, totesi Penderecki Helsingin Sanomien haastattelussa. Yhteistyö sellotaiteilija Arto Noraksen kanssa jatkunut pitkään tiiviinä. Penderecki on tuttu vieras Noraksen johtamilla Naantalin musiikkijuhlilla ja Noras Pendereckien – myös puoliso Elżbietan – festivaaleilla. Välillä herrat esiintyvät yhdessä maailmalla. Kansainväliseksi 1959 Penderecki syntyi Dębicassa Etelä-Puolassa 23.11.1933. Hän opiskeli musiikkia Krakovassa ja jatkoi opintojen jälkeen opettajana ja myöhemmin musiikkiakatemian rehtorina. Vuonna 1959 Penderecki pääsi esittäytymään kansainväliselle yleisölle Varsovan syksy -tapahtumassa. Hän oli silloin juuri voittanut kolmella eri teoksella palkinnon Puolan nuorten säveltäjien kilpailussa. Samana vuonna syntyi Hiroshiman uhreja muistellut teos, joka toi Unescon palkinnon. Sittemmin ovat palkinnot seuranneet toisiaan. Cannesin Midem-tapahtumassa 2000 Penderecki julistettiin aikamme merkittävimmäksi säveltäjäksi. Sibelius-palkinto oli myönnetty jo 1983. Vuosi 2013 toi elämäntyöpalkinnon Istanbulin musiikkijuhlilta, ja Krakova nimesi säveltäjän kunniakansalaisekseen. Grammy-levypalkintoja on tipahtanut muun muassa viulukonsertosta, jonka Penderecki omisti Ann-Sophie Mutterille ja sellokonsertosta, jonka solistina soitti Mstislav Rostopovich. Tilaajia maailmalta Maine on tiennyt tilaustöitä ympäri maailmaa. Pendereckin sävelin on juhlistettu niin Jerusalemin 3000-vuotisjuhlia kuin Moskovan 850:tä ja Gdanskin tuhatta vuotta. Neljännen sinfoniansa hän sävelsi Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhliin ja sen johti Lorin Maazel. Vuonna 2013 saivat kantaesityksensä Adagio jousille Prahassa sekä Mutterille sävelletty viulusoolo New Yorkissa. Kööpenhaminassa juhlittiin uutta versiota Pendereckin ensimmäisestä oopperasta Loudunin paholaiset, joka syntyi 1960-luvun lopulla Hampurin oopperan tilauksesta. Oma musiikkikeskus Juhlavuoden merkkitapahtumiin kuului Krzysztof Penderecki -musiikkikeskuksen avajaiset toukokuussa Lusławicessa. Säveltäjämestari loi nuorille eurooppalaisille muusikoille mahdollisuuden kehittyä mestareiksi huippuprofessorien opastuksella. Nuorille opetetaan niin musiikkityylejä, teosten rakennetta ja merkitystä kuin musiikin filosofisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia taustoja. Moderni rakennus sisältää myös 650-paikkaisen salin, missä Penderecki johti juhlavuonnaan kaksi isoa konserttia. Arkkitehtonisesti rakennus on sovitettu läheiseen kartanoon, josta maestro on jo aiemmin kunnostanut itselleen ja perheelleen maaseutukodin työtiloineen. Lusławice, Krakovasta 90 kilometriä itään, tunnetaan jo vuosisatojen takaa merkittävänä koulutuskeskuksena. Penderecki-kantaesityksiä oopperat: - Loudunin paholaiset 1969, Hampuri, uusi versio 2013 Kööpenhamina - Kadotettu paratiisi 1978, Chicago - Musta naamio 1986, Salzburg - Kuningas Ubu 1991, München sinfonioita: N:o 1 1973, Peterborough Englanti N:o 2 1980, New York, johtajana Zubin Mehta N:o 5 1992 Söul N:o 3 1995 München N:o 8 2005 Luxemburg muuta: Cosmogonia 1970, kirjoitettu YK:lle Magnificat 1973, Salzburg, johti itse Viulukonsertto 1977, Basel, solistina Isaac Stern The Deum 1980, Assisi, johti itse Puolalainen requiem 1984, Würtemberg Agnus Dei 1981 Consertto Crosso per Tre Celli 2001, Tokio Largo sellolle ja orkesterille 2005, Wien, solistina Rostropovich, johtajana Seiji Ozawa Pendereckin musiikkia on käytetty kauhuelokuvissa Manaaja (1973) ja Hohto (1980). www.krzysztofpenderecki.eu/en suomi–puola 2013–2014 33 Anne Junayhteys Hujala Tallinnasta Varsovaan etenee vähitellen Marjut Vallan vinkit Puolan matkoihin erikoistuneen Poltravel Oy:n myyntipäällikkö Marjut Valta tuntee Puolansa. Matkatoimisto on vienyt suomalaisia Puolaan jo 20 vuotta kahden naisen voimin. Toinen voimanaisista on Krystyna Hyyryläinen. Krakova Sopivan pieni ja iso, paljon historiaa. Lähellä Wieliczka, Auschwitz, Wadowice, upea Tatra. Hotelli: Astoria ja Regent Kazimierzin juutalaiskortteleissa. Ravintola: Marmolada, Miod i Wino ja Pod Aniołami sekä kaikki maitobaarit, joita paljon. Jazzklubeista U Muniaka on legendaarisin. Pihviravintola Diego i Bohumil sopii urheilufanille. Kolmoiskaupunki Gdansk, Gdynia ja Sopot Mainio yhdistelmä vanhaa ja uutta. Gdanskin Vanhassakaupungissa on paljon arkkitehtonisia helmiä ja valokuvauksellisia yksityiskohtia. Hotelli: Hanza tai viljasiiloon tehty Gdansk, molemmissa pieni wellness-osasto. Ravintola: Vanhakaupunki on täynnä hyviä ravintoloita, minun valintani on Hanza-hotellin Kokieteria ja joenran nan Baryłka. Vehreässä Sopotissa on rento meininki varsinkin kesäisin. Ravintola: Hotelli Rezydentin ravintolan savustettu ankanfilee lienee Euroopan parasta. Wrocław Mukava ilmapiiri ja edullinen ostoskaupunki. Upea Vanhakaupunki ja goottilainen Ostrów Tumskin alue. Ravintola: panimoravintola Spiżissä hyvää paikallista olutta ja kohtuuhintaista ruokaa. Hotelli: Vanhankaupungin kodikas Art Hotel. Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikula on käynyt Krakovassa kaksi kertaa. Hänen tapanaan on matkaillessa kiertää ainakin kirkot ja usein museotkin ulkoa ja kujat, kadut ja kellarit sisältä. ”Krakova on maailman parhaiten maleksittava kaupunki” – Kuten joistain paikoista jää hyvä fiilis, on Krakovasta minulle jäänyt. Krakovassa tuntuu olevan myös hyvää elävän musiikin pop/ rock-tarjontaa. Nikula pitää myös Nowa Hutasta. Sekä asuinosasta että tehtaan puolesta, jonne hän pääsi sisään ilmeisesti portinvartijan nuokahduksen takia. 34 suomi–puola 2013–2014 Junayhteydestä Tallinnasta Varsovaan on puhuttu Baltian maiden uudelleen itsenäistymisestä lähtien. Avaisihan nopea junavuoro uudenlaisen yhteyden Keski-Euroopan ytimeen. Suomi, Puola ja Baltian maat ovat osallistuneet yhteiseen työryhmään, jossa asiaa on viety eteenpäin. Baltian maat ovat rakentaneet rautatiehankkeen ympärille osakeyhtiötä. – Suomi ja Puola eivät ole lähdössä rahallisesti mukaan osakeyhtiöhankkeeseen. Voi olla, että kumpikin maa saa kuitenkin aikanaan paikan osakeyhtiön hallitukseen, kertoo ylitarkastaja Leena Sirkjärvi liikenne- ja viestintäministeriöstä. Alun perin tavoite oli, että osakeyhtiö olisi muodostettu 2013 loppuun mennessä, mutta aikataulu näyttää nyt epärealistiselta. – Ajatus on, että rakentamisen suunnittelu saataisiin käyntiin vuonna 2016, ja junayhteys Tallinnasta Varsovaan olisi matkustajien käytössä noin vuonna 2025, arvioi Sirkjärvi. Tällöin liikuttaisiin eurooppalaisella raideleveydellä ja juna kulkisi 240 km tunnissa. Matka-aika Tallinnasta Puolan rajalle olisi noin neljä tuntia. Jukka-rouvan seikkailut puolan ihmemaassa Kun minulle soitetaan ja kysytään, onko rouva (Pani) Jukka tavattavissa, vastaan, että kaikin mokomin, jos keskustelun jatkamisen edellytyksenä ei ole, että minun pitäisi olla nainen ... Seuraa muutaman sekunnin äimistynyt hiljaisuus. Näet, etunimeni loppukirjaimen perusteella minut mielletään Puolassa naiseksi. Jotkut puolalaiset tuttavani puhuttelevatkin minua mieluummin nimeni puolalaisella vastineella Jan. Puolassa kaikista etunimistä ja valtaosasta sukunimityyppejä erottuu kantajan sukupuoli; Jan Kowalski on mies ja Janina Kowalska nainen. Myös adjektiivit ja nominit taipuvat pääsanan mukaan suvussa: maskuliinissa, feminiinissä ja neutrissa. Sukuihin jaottelu ulottuu jopa verbien menneeseen aikamuotoon. Mistäpä puolalainen siis voi tietää, että Jukka, Jorma ja Vesa ovat tietenkin poikia, mutta Kirsti ja Päivi tyttöjä? Ja entäs, kun viimeinen kirjain on neutrinen o: Pirjo, Aino, Mauno tai Tauno? Keskity suhinaan Luulen, että suomalaisilta eniten harjoittelua ja keskittymistä vaativat puolan ”suhuäänteet”. Jos yritämme ääntää puolaa ymmärrettävästi, ei ”suuvärkin” mahdollisimman vähäinen ”voimistelu” riitä. Eräs suomalainen sanoi kerran turhautumisen hetkellä, että nämä puolan monet ”suhuäänteet ovat kuin yksi ja sama vissypullon korkkauksen suhahdus”. Valitettavasti asia ei ole niin helposti ohitettavissa. Puolalaisia huvittavia ääntämisvirheitä meiltä suomalaisilta syntyy helposti esimerkiksi sanapareissa szczur/wzór – rotta/malli tai śluz/ śluza – räkä/kanavan sulku. Paljon muitakin kompastuskiviä ja sudenkuoppia löytyy, eikä niiltä aina voi välttyä. Harjoittelu ja keskittyminen auttavat. Onneksi puolalaiset ovat ymmärtäväisiä ja arvostavat ääntämykseltäänkin vaikean kielensä yritteliästä harjoittelijaa. Itse esimerkiksi joudun olemaan joka kerta erityisen tarkkana głównasanassa ääntäessäni esimerkiksi ilmausta pääkatu główna ulica. Jos näet u:na ääntyvä ł ei äänny selvästi erillisenä ennen ó-vokaalia – joka sekin ääntyy u:na –, sana muuttuu kiinteän ulosteen vulgaarinimityksen gówno genetiiviksi. Mielleyhtymiä Toisentyyppisiä ongelmia ovat suomalaiset sanat, jotka synnyttävät puolassa ns. ei-soveliaan mielleyhtymän. Ongelmallisia – etten sanoisi, suorastaan mahdottomia – ovat esimerkiksi sukunimet Hujanen ja Kurvinen. Ensin mainittu tuo puolalaisille väistämättä mieleen miehen sukupuolielimen vulgaarin nimityksen. Jukka Kiljunen Olen nähnyt siitä poikien aitoihin ja seiniin spreijaamina ainakin kolmenlaista kirjoitusversiota. Joskus jopa oikean, vaikka sitä ei ole luultavasti opetettu koulussa. Takavuosina opetusryhmässäni ollut 15-vuotias tyttö laukaisi, että Suomessa voi lääkäri kirjoittaa potilaan oireista, että tällä on ”hui/ma/ usta” (miehen sukupuolielimellä on huulet). Vain puolalaisille avautuva kielellinen hauskuus oli kulkeutunut lääkäriäidille ilmeisesti Suomesta puolalaiskollegojen välityksellä. Kurvinen kuulostaa alkuosaltaan sanan kurwa genetiiviltä tai monikon nominatiivilta. Sana tarkoittaa prostituoitua eli maksullista naista. ”Kurewski charakter” sanotaan kierosta, epäaidosta, teeskentelevästä ja laskelmoivasta ihmisestä. Sanaa käytetään myös kirosanana ja karkeassa kielenkäytössä puheen jaksottamiseen eli lauseiden erottamiseen siellä, missä suomessa käytetään v-alkuista sanaa. Nyt varmaan ymmärrätte, miksi Puolassa kannattaa ainakin julkisilla paikoilla muistaa yrittää välttää pelästyksen hetkellä kovin äänekästä spontaania reaktiota eli huudahdusta: ”Hui!” Kirjoittaja on asunut Puolassa maaliskuusta 1984, eikä kolmikymmenvuotiselle sodalle puolan kanssa näy loppua. On kielenkääntäjä ja opettaa puolalaisille suomea Varsovassa. suomi–puola 2013–2014 35 Puolalaiset ajokoirat Teksti ja kuvat: Paula Heikkinen-Lehkonen Lähes jokaisella Euroopan maalla on omia ajokoira-rotuja, jotka ovat erittäin harvinaisia kotimaansa ulkopuolella. Ikiajoista on metsästetty sekä vainun perusteella ajavilla, haukkuvilla koirilla että näköaistin avulla, äänettömästi ajavilla vinttikoirilla. Jälkitarkkoja ajokoiria käytetään pääasiassa metsäisillä seuduilla, vinttikoirat soveltuvat aukeille aromaastoille. Ajokoiria käytetään monissa maissa suurina ajueina, jolloin metsästäjät saattavat seurata ajuetta ratsain. Tällöin koirat ovat suurikokoisia ja nopeita, ja riistana on nopea kettu tai suuret sorkkaeläimet. On selvää, että isojen koiramäärien ja hevosten pitäminen on kallista ja tällainen touhu vaatii laajoja tiluksia, joten tämäntyyppinen metsästys on perinteisesti ollut yläluokan harrastus – nykymaailmassa katoava sellainen. Etenkin pohjoisessa Euroopassa ajavia koiria on perinteisesti käytetty yksin tai korkeintaan pareina, ja metsästäjät liikkuvat jalan. Tavallisesti ajettavana on jänis tai kettu, mutta Keski-Euroopassa myös sorkkaeläimet ja villisika. Puolassa on kaksi kansainvälisen kennelmaailman kattojärjestön FCI:n tunnustamaa ajokoirarotua, ogar polski, joka on suomennettu puolanajokoiraksi, sekä gonczy polski, josta käytetään Suomessa nimitystä puolanjahtikoira. Ogar on näistä ollut kauemmin järjestäytyneen kennelmaailman tuntema, gonczy tunnustettiin virallisesti roduksi vasta muutama vuosi sitten, vaikka tämäntyyppisiä koiria tiedetään olleen metsästäjillä jo ammoisista ajoista. Ogar on toinen puolalaisista ajokoirarodusta. Ogarilla juuret luostarissa Ogar on ajokoiraksi melko raskasrakenteinen, joten se on todennäköi-sesti sukua vihikoirille. Nykyiseen muotoonsa Englannissa kehitetyllä vihikoiralla on runsaasti löysää nahkaa ja erittäin pitkät korvat, ja sen sanotaan olevan maailman tarkkavainuisin koirarotu. Alun perin näitä koiria kasvatettiin belgialaisessa luos36 suomi–puola 2013–2014 tarissa. Pyhä Hubertus oli metsästyksen suojeluspyhimys, ja luostarin koirat tulivat kuuluisiksi loistavina metsästyskoirina. Rotua nimitetäänkin ranskankielisessä maailmassa Pyhän Hubertuksen koiriksi. Hyvien ominaisuuksiensa ansiosta niitä levisi vähitellen muihinkin maihin, ja useiden eurooppalaisten ajokoirarotujen katsotaan polveutuvan niistä. Ogar polskilla ei kuitenkaan ole vihikoirien pitkiä korvia ja löysää nahkaakin vain hieman kurkun alla. Epäilemättä myös venäjänajokoira, joka aikoinaan tunnettiin nimellä kostromanajokoira, on ogarille läheistä sukua ja niillä on yhteisiä esi-isiä. Koska ogar polski on raskastekoinen, se on ajaessaan hidas, mutta kestävä ja jälkitarkka ja sen ääntä sanotaan erityisen kauniiksi ja kuuluvaksi. Kun koira haukkuu ajaessaan, metsästäjä tietää, missä koira liikkuu. Kokeneimmat ajokoiramiehet osaavat haukun perusteella sanoa myös, mitä riistaa koira on ajamassa ja kuinka kaukana se on riistaeläimestä. Aikoinaan puolanajokoiria käytettiin ajueina, mutta nykyisin se toimii yksin ajavana. Rodun kasvatus on hiipunut toisen maailmansodan jälkeen ja se on harvinaistunut kotimaassaan, muualla näitä koiria ei juuri näekään. Nykyisin rotua käytetään lähinnä ketun ja villisian metsästykseen. Puolanajokoira on keskikokoinen, säkäkorkeudeltaan 56–65 cm. Se on väriltään kellanruskea ja sillä on yleensä hailakka musta mantteli. Rinnassa ja käpälissä sallitaan pieniä valkoisia merkkejä. Karvapeite on pinnanmyötäistä, mutta säänkestävää, karheaa ja kaksinkertaista, eli koostuu pitemmästä peitinkarvasta ja pehmeästä pohjavillasta. Korvat ovat melko pienet ja lyhyet, häntä pitkä ja tukeva ja sen alapuolella on hieman pitempiä harjaksia. Koiran työskennellessä ja innostuessa häntä voi nousta selän tasolle ja ylemmäskin, mutta rauhallisen koiran häntä on riippuva. Villisikatyöskentely vaatii koiralta huomattavaa rohkeutta ja kovuutta, mutta ajokoirien tapaan puolanajokoira on kotioloissa kiltti, rauhallinen ja sävyisä. Voimakkaan riistaviettinsä takia se ei tietenkään sovellu pelkäksi seurakoiraksi. Karpaatialainen gonczy Gonczy polski on ogaria pienempi ja kevyempi. Se muistuttaa suuresti muita eurooppalaisia ajokoirarotuja, etenkin slovakianajokoiraa sekä unkarilaista transsylvaniankopoa. Rodut polveutuvat epäilemättä samoista esi-isistä. Näitä koiria käytettiin etenkin Karpaattien metsäisillä rinteillä, ja niistä puhuttiinkin yleisesti ”karpaatialaisina”. Gonczy esiteltiin kansainväliselle kennelmaailmalle Poznańin maailmannäyttelyssä vuonna 2006, jolloin FCI myös tunnusti sen virallisesti. Puolan Kennelklubi oli kuitenkin alkanut rekisteröidä näitä koiria jo aikaisemmin, ja rodulle oli laadittu myös rotumääritelmä. Rodun historiaan mahtuu moninaisia käänteitä, ja se on ollut suku- puuton partaalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajokoirat pääsivät melkein häviämään. Niitä voitiin pitää ja käyttää vain syrjäisillä metsä- ja vuoristoseuduilla. Toisen maailmansodan jälkeen lähes ainoastaan Pawlusiewiczin suku oli saanut säilytetyksi koiransa. Eversti Józef Pawlusiewicz tekikin paljon työtä rodun elvyttämiseksi ja tunnustamiseksi. Hän oli itse ajokokeiden tuomari, ja hänestä tuli myös Puolan Kennelklubin kunniajäsen. Valitettavasti koirat rekisteröitiin kuitenkin rotunimellä ”ogar polski”, puolanajokoira, vaikka sellainen rotu oli jo olemassa ja tästä aiheutui sekaannusta. Vuoristoseutujen kevyemmät ja yleensä väriltään mustat koirat olivat selvästi erityyppisiä. Niinpä niitä ei kelpuutettu jalostukseen, ja koko asia vähitellen unohtui. Salametsästäjiä ja rouva Vuoristoseutujen metsästäjillä – erityisesti salametsästäjillä – oli kuitenkin säilynyt näitä koiria, ja ne tiedettiin erinomaisiksi metsästyskoiriksi. 1980-luvulla myös Puolan Kennelklubin piirissä havahduttiin huomaamaan vanhan ajokoiratyypin olemassaolo. Niitä alettiin rekisteröidä uudelleen, mutta nyt toisella nimellä, siis gonczy polskina. Gonczyn säkäkorkeus on 50–59 cm, karvapeite on lyhyttä, kovaa ja kiiltävää. Väriltään gonczy on joko musta punaruskein merkein, maksanruskea punaruskein merkein tai yksivärinen punaruskea. Muuten se on rakenteeltaan tyypillinen ajokoira, runko on korkeuttaan pitempi, luppakorvainen ja pitkähäntäinen. Varsin nopeasti tämä erittäin kaunis rotu on saanut suosiota, ja näitä koiria näkee jonkin verran Euroopan kansainvälisissä näyttelyissä. Yksi yksilö on vieraillut Karpaatialainen gonczy tunnustettiin virallisesti 2006. Raban z Huculskiej Łąki Suomessakin: 2012 joulukuun suuressa Messukeskuksen näyttelyssä punainen uros Raban z Huculskiej Łąki herätti huomiota peräti ajavien koirien ryhmävoittajana. Tämä yksilö on kilpaillut ahkerasti ja esiintynyt oikeana rodun suurlähettiläänä osallistumalla moniin Euroopan arvonäyttelyihin. Pari vuotta sitten se kiersi näyttelyitä italialaisen ammattihandlerin kanssa. Rabanin omistaja, rouva Anna Pyra-Czernik on sanonut syyksi tällaiseen metsästyskoiraroduilla harvinaiseen näyttelyinnostukseen sen, että rotu ja tämä koira olivat hänen edesmenneelle miehelleen kaikki kaikessa. Niinpä miehen kuoltua hän on päättänyt jatkaa tämän työtä rodun hyväksi ja tehdä sitä tunnetuksi. Kirjoittaja on kaikkien rotujen ulkomuototuomari, freelance-toimittaja ja valokuvaaja. suomi–puola 2013–2014 37 Kašubikaikuja Teksti, kuvat ja runojen suomennokset Kirsti Siraste Puolalaiset vuodenaikaperinteet Pan Tadeuszin kašubinnos. Kauan sitten, autonomian aikaan, nuori keisarillisen Aleksanterin yliopiston dosentti Jooseppi Julius Mikkola sai apurahan kašubimurteiden tutkimukseen. Elokuussa 1896 hän matkusti pariksi kuukaudeksi kašubien pariin mukanaan nuorikkonsa Maila Talvio. Matkan tulokset slavistien ja polonistien suuresti arvostama Mikkola julkaisi venäjäksi 1897 ja saksaksi 1899. Mikkolan kasvattama professorini, oppi-isääkin slavistina arvostetumpi Valentin Kiparsky halusi minun jatkavan Mikkolan työtä, mutta kun elämä vei nuoren naisen 1960-luvulla Prahaan, gradun aihe vaihtui. Kašubien pariin palasin vasta 1980-luvulla. Kimmokkeena olivat Gdanskin elokuu 1980 ja tohtori Tadeusz Fiszbachin tulo Puolan asiainhoitajaksi Suomeen. Tutustuminen ZKP:n eli Kašubipommerilaisliiton ihmisiin, varsinkin journalisti Izabella Trojanowskaan, herätti halun korvata tekemättä jäänyt kašubigradu kirjallisuudella, jokakesäisillä piipahduksilla kašubien mailla ja kašubikirjailijoiden kutsumisella Sippolan hovin 1990-luvun tapahtumiin. Satuvalikoima Lumottu kampela ilmestyi Otavan kustantamana 1992. Izabellan menehtyminen sydänkohtaukseen 1995 sai minut perustamaan symbolisen muistopalkinnon nuorille kašubirunoilijoille. Palkittujen säkeet ovat päässeet Kymenlaakson lehtiin. Gdansk syksyllä 2013 Edellisestä käynnistäni kašubien mailla on vierähtänyt kuusi vuotta. ZKB:n Mestwin-tavernaan kerääntyy syyskuisena perjantaina melkoinen joukko vanhoja ystäviä. Liiton nuori puheenjohtaja Łukasz Grzędzicki toteaa, että paikalla oli kolme puheenjohtajaa, hänen lisäkseen entiset, runoilija Stanisław Pestka ja maaherran virastossa pitkän uran tehnyt Jerzy Kiedrowski. Mukana on myös Kartuzyssa koulunsa käynyt tohtori Fiszbach. Kuulen kašubikulttuurin kiinnostavan tätä nykyä varsinkin kiinalaisia ja pääsevän esittäytymään Šanghaihin. Lähempänä se esittäytyy syksyn 2013 Krakovan kirjamessuilla. Niillä esitellään varmasti vuoden 2012 kirjallinen tapaus, Pan Tadeuszin kašubinnos, joka vei runoilija Stanisław Jankelta vuosia. Huomiota saanee osakseen myös nuori runoilija Hana Makùrôt, joka opettaa Gdanskin yliopistossa kašubin kieltä ja kirjallisuutta. Kielitieteestä väitelleestä Hanasta, joka kašubintaa esimerkiksi Zbigniew Herbertin runoutta, tullee ensimmäinen kašubistiikan professori. Tunnelma haikeutuu tilaisuuden lähestyessä loppuaan. Onneksi on sähköposti, joka helpottaa yhteyksien pitämistä vastaisuudessa. Stanisławn Jankelta saan suurenmoisen lahjan, liudan äidinisäni mahdollisten sukulaisten sähköpostiosoitteita. Vilnan kuolleet Sawiczit saavat rinnalleen eläviä Sawiczeja… Lukeva ei eksy, kirjamarkkinat Gdanskin Pitkällä torilla 28.9.2013. Hana Makùrôt. Stanisław Janke (s. 1956) Omien keskellä Kieli oli minulle kuin ylisille jätetty vuosiksi unohdettu viulu välistä puhalsin siitä pölyä kosketin uteliaana kevyesti kieltä ääni joka joskus ärsytti tai hävetti alkoi kuulostaa omalta joskus karheammalta muttta palaajien laulua uskollisesti odottavalta lopulta minäkin soitin tuhlaajapojan sävelmää ja kun se soi surullisena heimolaisen ovella minut otettiin vastaan vailla syytöksen sanaa Kirjottuja kašubikukkia. Hana Makùrôt Kukat Kukat ovat maan balladi ja taivaan katve kevään hyräilemä hajujen psalmi mehiläisten kera karkeloiva kirjava kudos Kukat ovat perhosten tuoksuvaa hengitystä ja kuun värikylläistä unta Ne ovat esteettisesti täydellisiä vailla mitään aikomusta, yksinkertaisesti kauniita Kukat ovat kasvien vaikenevat kasvot joilla niiden pienet päät hymyilevät maailmalle Kirjoittaja on slaavilais-balttilaisen kielialueen suomentaja. Hän esitelmöi kašubeista keväällä 2013 Helsingin suomenkielisen työväenopiston ja Helsingin Puola-yhdistyksen yhdeksänosaisessa Katsaus Puolaan -luentosarjassa. 38 suomi–puola 2013–2014 Tohtori Tadeusz Fiszbach ja rouva Hana. Kevät vilkasta juhla-aikaa Puolalaisen perinteisiin kuuluu kevään aikana niin kansanperinteitä mukailevia tapoja, keväisiä kujeita, koululaisten epävirallisia perinteitä, pilailua kuin kaupunkien kulttuuritointen järjestämää ohjelmaa. Pääsiäinen on katolisen Puolan vuoden juhlista tärkein. Pääsiäisperinteet esitellään omana kokonaisuutenaan tämän juttusarjan seuraavassa osassa. Marzanna aloittaa kevään Paitsi menneen talven lumet myös kaikki epäonni ja paha hyvästellään kevään kynnyksellä Marzanna-perinteen menoin. Puolalaisissa kouluissa lapset valmistavat isokokoisen, valkoisella kankaalla verhotun olkinuken, jolla on pitkät letit ja jolle puetaan naisen vaatteet, hame ja esiliina. Laulujen saattelemana nukke viedään joen rantaan, missä se sytytetään palamaan ja hukutetaan. Marzannan päivään 21. maaliskuuta yhdistyy myös tuoreempi, koululaisten oma perinne. Se tunnetaan myös Lintsarin päivänä (Dzien wagarowicza), jolloin koululaiset pukeutuvat karnevaaliasuihin ja ovat luvatta pois koulusta. –Lintsauksen juhlapäivänä, kun kauniit ilmat jo houkuttelivat ulos, olimme poissa omin luvin, tietenkin käytöksenalennuksen tai muun rangaistuksen uhalla, muistelee varsovalainen Karina Kaczor. –Sovimme kavereiden kanssa, että kukaan ei tulisi kouluun, jottei kukaan saisi rangaistusta. Koulun vastaveto oli, että meille ruvettiin sittemmin tarjoamaan lintsauksen vaihtoehdoksi museokäyntejä ja muuta ohjelmaa. Keväisiä kujeita Kevättä jatketaan pilanteon merkeissä, kun huhtikuun ensimmäisenä on Prima Aprilis, aprillipäivä, jolloin monet toivovat voivansa höynäyttää perheenjäseniään tai naapureitaan, tietenkin vain hyväntahtoisesti. Myös tiedotusvälineet pitävät yllä aprilliperinnettä tiedottaen uskomattoman kuuloisesta ”uutisesta”, jonka sitten seuraavana päivänä paljastavat harmittomaksi pilaksi. –Yritämme arvuutella, mikä uutinen oli pilaa, mutta tiedotusvälineissä on asia usein esitetty niin taitavasti, että arvaus menee vikaan, kertoo Magda Miśkiewicz Częstochowasta. Työn juhlaa vapailla Toukokuun ensimmäinen tunnetaan kansainvälisestikin työn päivänä (Święto Pracy). Sosialistiset perinteet, joihin kuuluivat juhlapuheet, punaiset ja valkoiset neilikat, plakaatit iskulauseineen, kulkueet ja liehuvat liput, ovat jääneet historiaan. Nykypuolalaiselle toukokuun alku tarjoaa oivan tilaisuuden pieneen lomaan, sillä peräti kolme ensimmäistä päivää ovat kaikki erityisiä. Työn päivän jälkeen 2. toukokuuta on ollut vuodesta 2004 ollut Lipun päivä, joka tosin ei ole vapaapäivä työstä. Outi Aaltonen –Lipun päivänä järjestetään asiapitoisempaa ohjelmaa, kuten konsertteja ja luentoja, joiden aiheena ovat Puolan lipun värit valkoinen ja punainen ja niiden symboloima kansallinen historia, kertoo varsovalainen Lucyna TkaczKulawik. –Kolmas peräkkäinen juhlapäivä on perustuslain päivä, edellisten tapaan liputuspäivä sekin. Puolan perustuslaki vuodelta 1791 on Euroopan vanhin ja saatiin pian maailman ensimmäisen eli Yhdysvaltojen perustuslain jälkeen. Perustuslain päivänä yhdistetään nykyisin historiaa ja isänmaallisuutta viihteellisempiin elementteihin ja huvituksiin päivän ohjelmistossa, –Toukokuun ensimmäinen viikko tunnetaankin nimellä toukokuun pitkä viikonloppu, jonka ympärille saattaa kertyä melkein viikon mittainen loma. Juhlapyhien rytmittämien ylimääräisten lomajaksojen etsinnästä kalenterissa on Puolassa tullut eräänlaista uutta kansallisurheilua, johon saa valmennusta myös internetissä julkaistavista oppaista, naurahtaa Lucyna. Äidit, isät ja lapset juhlivat Perheenjäsenten juhlapäivistä toukokuulle asettui äitienpäivä, jota vietetään Puolassa 26. päivä toukokuuta. Äidit saavat vähintäänkin puhelinsoiton, kukkia, suklaata tai pieniä lahjoja. Puolassa vietetään myös Lapsen päivää, jonka ajankohta on ensimmäinen päivä kesäkuuta, jolloin lapsille järjestetään juhlia ja kulttuuriohjelmaa. Heitä muistetaan tuona päivänä kaikkialla: kotona, päiväkodeissa, kouluissa, puistossa, kauppakeskuksissa, televisiossa. Juhlapäivä on lähinnä kaupallinen, ja lasten odotukset päivälle ovat suuret, tietää Lucyna Tkacz-Kulawik. Viimeisenä perheenjäsenille omistetuista juhlapäivistä on vuorossa isänpäivä 23. kesäkuuta. Se on perinteisesti jäänyt vähemmälle huomiolle kuin kaksi edellistä, mutta on nyt kasvattamassa suosiotaan. Uusimmat uutiset Puolan kulttuurista: Puola Nyt www.facebook.com/puolanyt suomi–puola 2013–2014 39 Puolan karikkoinen tie Stefan Widomski moderniin yhteiskuntaan Se toistuu joka kerta, kun menen Puolaan. Varsovan moderni lentokenttä, keskustan parannetut kadut, uudet lasipintaiset toimistotornit, luksustavaroita tarjoavat kaupat, kirjakauppojen runsas tarjonta, täydet katukahvilat ja pikkuravintolat, muodikkaasti pukeutuneet nuoret ihmiset kiiruhtamassa jostakin jonnekin: elämää, elämää, elämää… En voi kuin ihailla kaupunkia, jossa asuin nuoruuteni 20 vuotta ja jonka tunsin toisenlaisena: sodan tuhoja täynnä, usein harmaana, joskus epäystävällisenäkin. Kuitenkin joka kerta, kun luen Varsovassa pinon viikon lehtiä ja katson television poliittisia ja yhteiskunnallisia ohjelmia, minut valtaa tunne, että puolalaiset elävät jatkuvien konfliktien keskellä ja että moni poliittinen tai yhteiskunnallinen toimija ei tee paljon muuta kun keksii uusia konfliktin aiheita. Voiko poliittiseksi keskusteluksi edes kutsua toisin ajattelevien pilkkaamista ja jopa syyttämistä vieraiden valtioiden agenteiksi tai murhamiehiksi? Hyvä- ja huono-osaiset Puolalainen yhteiskunta on nyt voimakkaasti jakautunut. Osa väestöstä on osannut hyödyntää markkinatalouden mahdollisuuksia niin, että heidän elintasonsa on verraten korkea. Yritysmaailman ja pankkisektorin ylimpien johtajien palkkataso ei poikkea suomalaisten kollegoiden palkoista ja bonuksista ja joskus ylittääkin ne tuntuvasti. Alemmissa tuloluokissa ero puolalaisen ja suomalaisen välillä on todella merkittävä, vaikka molemmat maat kuuluvat EU:hun, maailman rikkaimpien valtioiden ryhmään. Puolaa ei parhaallakaan tahdolla voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Eläkkeitten maksajat lähtivät Ensinnäkin Puolan eläkejärjestelmä on merkittävän muutoksen kourissa ja kiivaan julkisen keskustelun kohteena. Riitaan osallistuvat kahden vihollisleirin poliitikot ja heidän avustajansa sekä myös itsenäisesti ajattelevat ekonomistit ja finanssimiehet. Erimielisyyksiä tuovat mielellään esiin myös medioiden edustajat ja omasta eläkepäivien toimeentulosta huolestuneet kansalaiset. Vanhenevan väestön ongelmalla on yksi merkittävä ero Suomeen. Suomalaiset pysyvät sentään omassa maassa, mutta puolalaisten työperäinen maastamuutto sai mahtavat mitat. Arviolta ainakin 1,5 miljoona puolalaista on lähtenyt ulkomaille kymmenen viime vuoden aikana. He ovat parhaassa tuottavassa iässä ja usein hyvin koulutettuja. Huolimatta viranomaisten sekä elinkeinoelämän ja jopa katolisen kirkon yrityksistä saada varsinkin nuoret ihmiset palaamaan kotimaahan yhä useampi jää pysyvästi uuteen asuinmaahaan ja lukuisat anovat sekä saavat uuden kansalaisuuden. Puolan kannalta valitettavasti pätee jälleen kerran ikivanha sanonta Ubi bene, ini patria (Missä on hyvä olla, siellä isänmaa). Polttavia ongelmia riittää Seuraavan suuren ongelman muodostaa terveydenhuolto. Kaikki ovat samaa mieltä, että itse järjestelmä vaatii perusteellista remonttia, mutta reformin laajuus suhteutettuna rahoitukseen ei anna aihetta liialliseen optimismiin. Kansan jako kahteen tietää sitä, että osalle yksityisklinikat ja -sairaalat tarjoavat viimeistä huutoa olevia 40 suomi–puola 2013–2014 teknologioita ja menetelmiä. Toiset taas jonottavat joskus holtittoman pitkään päästäkseen hoitoon huomattavasti heikommin varustettuihin julkisiin laitoksiin. Niissä myös hoitohenkilökunnan heikko palkkataso odottaa ratkaisua. Suomesta mallia kouluun? Kolmas polttava ongelma on koululaitoksen uudistus, välttämätön reformi, jota ilman Puola voi vaipua henkisen voimattomuuden ja osaamattomuuden tilaan. Kyseessä ei ole vain opetusmateriaalien ja -metodien merkittävä uudistaminen, vaan myös modernin välineistön tuominen kouluihin ja yliopistoihin. Hallitus on käynnistänyt ohjelman, joka pyrkii tuomaan tietokoneita kaikkiin kouluihin sekä internetin mahdollisimman laajalle. Puolan laajat piirit näkevät suomalaisen koululaitoksen todella positiivisessa valossa. Pisa-tutkimuksen tuloksia ihailevat nekin, jotka eivät tiedä paljon mitään suomalaisten koulujen arkipäivästä. Siitä he saavat vielä yhden argumentin omien koulujen arvosteluun. Oli aika erikoista, kun Puolan television koulukeskustelussa brittiasiantuntija innostui luettelemaan suomalaisen koulun kaikki hyvät puolet. Viime kuukausina on puhuttu vilkkaasti ja kiihkeästi hallituksen suunnitelmasta pudottaa koulunaloitusikä seitsemästä kuuteen vuoteen. Yli miljoona vanhempaa allekirjoitti protestivetoomuksen, ja keskustelu velloo niin medioissa kuin erillisissä tilaisuuksissa. Puolassa on koululaitosta pohdittaessa muistettava myös katolinen kirkko ja sen vaikutus. Kysymys uskonnon opetuksesta ja ristien käytöstä kouluissa on aina ajankohtainen. Mikään ei viittaa siihen, että löytyisi kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Itsenäisyyspäivän kulkueet Marraskuun 11. päivä Puola viettää itsenäisyyspäiväänsä. Kahtena viime vuotena on juhliminen todistanut yhteiskunnan syvästä poliittisesta jaosta. Virallisen Puolan edustajat marssivat presidenttiparin johdolla rauhallisessa kulkueessa Varsovan kauniisti korjattuja, leveitä katuja ohittaen presidentinlinnan, loistohotellin, yliopistoalueen, Kopernikuksen patsaan, luksustavarakauppoja, suurlähetystöjä ja hienoja puistoja keskipäivän auringossa, hyvässä mielentilassa, iloisina ja ystävällisinä toisilleen. Toisaalta on poliittisten vastustajien järjestämä iltakulkue, johon osallistuvat ”Oikeat Puolalaiset” (Prawdziwi Polacy). Se on muuttunut väkivaltaiseksi katutappeluksi kommandopipoisten äärinationalistien ja poliisin, mutta myös epäjärjestystä ja väkivaltaa vastustavien kansalaisten välillä. Oman poliittisen mausteensa antoi se, että väkivaltaisuuksiin osallistui joukko Saksasta busseilla tuotuja uusnatseja. Heidän hulinointinsa nosti monen mieleen huonoja muistoja saksalaisten sodanaikaisesta toiminnasta. Turmatutkintoja Puolan presidentti sekä melkein sata poliitikkoa ja sotilasjohtajaa kuoli lentokoneen hajottua kappaleiksi Smolenskin lähellä huhtikuussa 2010. Traagisen tapauksen julkinen jälkipuinti jatkuu kaikissa medioissa koko ajan, vaikka virallisten tutkintakomiteoiden yksiselitteisten raporttien mukaan kyse oli onnettomuudesta. Niissä oloissa ei koneen olisi pitänyt edes yrittää laskeutua. Kuolleen presidentin ja hänen veljensä oma puolue, Laki ja oikeudenmukaisuus (Prawo i Sprawiedliwość, PiS) on perustanut oman tutkintakomitean, jonka jäseneksi kutsuttiin myös ulkopuolalaisia. Puolue ylläpitää teoriaa attentaatista, josta syytetään milloin presidentti Putinia ja venäläisiä, milloin Puolan pääministeri Tuskia, milloin Putinin ja Tuskin salaliittoa. Sitoutumattomatkin poliittiset kommentaattorit katsovat, että se on Laki ja oikeudenmukaisuus -puolueen ainoa tai ainakin tärkein argumentti vallassa olevaa Kansalaisfoorumia (Platforma Obywatelska, PO) vastaan. Se perustuu nimenomaiseen haluun syyttää kaikesta venäläisiä ja heidän kanssaan muka salaliitossa olevia poliittisia vastustajia. budjettikomissaari Janusz Lewandowski sekä ekonomisti, tohtori Jan Szomburg. Laitos ei saa valtion tukea ja se ansaitsee kaikki varansa tutkimustoiminnan kautta. Alun perin IBnGR katsoi päätehtäväkseen tuolloin juuri syntyneen puolalaisen markkinatalouden tutkimisen ja ohjelmien laatimisen talouselämän ja politiikan toimijoitten avuksi. Aika nopeasti Szomburg ja muu laitoksen johto kuitenkin suuntautui yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja laajojen kansalaispiirien aktivointiin julkaisutoiminnan sekä tapahtumien avulla. IBnGR järjesti jälleen 2013 lokakuussa kansalais- Ammattiliittojen mielenosoitus Varsovassa syyskuussa 2013. Kuva: Päivi Erola Kansalaiset liikkeelle Edellä esitetyn perusteella voisi luulla, että puolalaiset vaipuvat epätoivon valtaan. Joillekin on niin voinut käydäkin, varsinkin, jos he joutuvat taistelemaan päivittäin perustoimeentulon puolesta. Eräiden arvioitten mukaan noin 70 prosenttia puolalaisista olisi poliittisesti täysin passiivisia ja katsoisi omat vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi tai olemattomiksi. Yksi johtavista poliittisista kommentaattoreista korosti äskettäin tarvetta rakentaa kansalaisyhteiskunta ja varmistaa sen laaja-alainen toiminta. Hallituksen tulisi luoda edellytyksiä kansalaisten todelliselle osallistumiselle muutoin kuin vaaleissa muutaman vuoden välein. Kansalaisyhteiskunnan rakentaminen ei ole lähtenyt liikkeelle niinkään poliittisten puolueiden (vaikka niilläkin on omat ajatushautomot) kuin saman, oikeaksi ja tärkeäksi koetun asian ympärille kokoontuneiden kansalaisten aloitteesta. Omaan maan ja yhteiskunnan asioista kiinnostuneet ja huolestuneet puolalaiset ovat ryhtyneet toimiin niin alueellisesti kuin valtakunnallisesti. Puolassa kukoistavat spontaanisti syntyvät organisaatiot. Kansalaisjärjestöjen, toimintaryhmien, ajatushautomojen ja kerhojen määrä on vaikuttava, ja niiden aktiivisuus näkyy. Ne toimivat useimmiten ilman valtion rahallista tukea, joko sponsoreiden tai jäsenistön tarjoamien varojen varassa. Ihmisten pyyteetöntä halua tehdä jotakin hyödyllistä muitten hyväksi kuvaa parhaiten sana voluntaariaatti. Yleensä kukaan ei saa rahaa käytetystä ajasta tai edes kulukorvausta. Tutkimuslaitos aktivoi Eräs valtakunnallinen hyvä esimerkki kansalaistoiminnasta on Markkinatalouden tutkimuslaitos IBnGR (Instytut Badań nad Gospodarką Rynkową). Sen perustivat Gdanskissa vaikuttavat liberaalit, kuten EU:n nykyinen kongressin, johon saapui yli tuhat osallistujaa melkein kahdesta sadasta kaupungista. Yhdeksi keskustelun aiheeksi nousi Puolan modernisointi. Kaikki olivat yksimielisiä, että se on yksi tärkeimmistä kansallisista projekteista, mutta samalla moniulotteinen kysymys. Esille tuotiin esimerkiksi se, että ulkomaalaisen suurpääoman rajaton toimintamahdollisuus estää kansallisen pääoman muodostusta ja siten luovuttaa Puolan taloudellisen päätöksenteon muitten käsiin. Vaikka vanhan sanonnan mukaan pääomalla ei ole isänmaata, kansallisen pääoman katsotaan paremmin edustavan kansakunnalle oikeita ratkaisuja. Osa puhujista esitti huolensa siitä, että yhteiskuntaa uudistettaessa irrottaudutaan kristillisyydestä. He muistuttivat Euroopan ja Puolan kristillisistä juurista ja vaarasta, jonka juurien äkkinäinen ja perustelematon katkaiseminen tuo. Yhteisöllisyydelle, ihmisten keskinäiselle solidarisuudelle, on syviä juuri kristillisiä juuria. Varoituksia kuultiin myös modernisoinnin ymmärtämisestä ainoastaan taloudelliseksi ja teknologiseksi kysymykseksi. Mikään uudistus ei onnistu ilman, että maassa kehitetään moderneja rakenteita ja että kansalaiset muuttuvat objekteista itsenäisiksi toimiviksi subjekteiksi. Raikuvat aplodit sai puhuja, jonka mukaan maan asiat eivät välttämättä suju valtiokoneiston ja politiikkojen ansiosta, vaan pikemminkin heistä huolimatta. Kansalaiset ovat usein aika voimattomia lukuisten virastojen sekä niiden ylimielisten virkamiesten edessä. Kuten Suomessa sanotaan: luudalla olisi paljon lakaistavaa. Vaikka Puolalla on vielä pitkä ja ilmeisesti karikkoinenkin matka modernin hyvinvointivaltioon ja kehittyneeseen kansalaisyhteiskuntaan, maa ja sen kansalaiset ovat oikealla tiellä. Kirjoittaja on Puolan kunniakonsuli, joka osallistuu Puolan kansalaisthteiskunnan rakentamiseen. suomi–puola 2013–2014 41 Viime vuodet on puolalaisessa mediassa on ollut yksi aihe ylitse muiden. Se on 10. huhtikuuta 2010 Smolenskissa tapahtunut lentoturma, jossa kuoli 96 Puolan eliittiin kuulunutta henkilöä, muun muassa Puolan presidenttipari ja Puolan viimeinen maanpakolaispresidentti. Lentokatastrofissa menehtyneet olivat matkalla Venäjän Katyniin muistamaan Neuvostoliiton 70 vuotta aiemmin murhaamia puolalaisia upseereita ja älymystön jäseniä. Syyttäjän kohtalo Izabella Sariusz-Skąpska on Katynin perheiden liiton puheenjohtaja. Hänen isoisänsä murhattiin vuoden 1940 keväällä Katynin metsässä ja hänen isänsä Andrzej Sariusz-Skąpski kuoli maailmaa hätkähdyttäneessä Smolenskin lentoturmassa huhtikuussa 2010. Tapasin Izabella Sariusz-Skąpskan varsovalaisessa kahvilassa. Ensin hän kertoi isoisästään. – Päinvastoin kuin varsin usein puhutaan Katynissa ei murhattu ainoastaan upseereita. Isoisäni Bolesław Skąpski oli syyttäjä. Hän työskenteli sodan puhjetessa oikeusministeriössä, joka evakuoitiin syyskuussa 1939 itään. Heidän oli määrä jatkaa työtään siellä sotaoloista huolimatta. Kukaan ei silloin osannut aavistaa, että Neuvostoliiton joukot tunkeutuvat Puolaan 17. syyskuuta ja punaarmeija ottaa haltuunsa koko puolalaisen yhteiskuntarakenteen ja kaikki virkailijat vangitaan. Näin kävi isoisälleni ja kaikille hänen virkaveljilleen. – Eikä tuossa ole vielä kaikki. Virkailijoiden mukana evakuoitiin organisoituneesti myös heidän vaimonsa ja lapsensa. Kun neuvostoliittolaiset vangitsivat miehet, naiset jäivät yksin lapsineen. Miehet vietiin vankileireihin ja he katosivat. Isoäiti ei ehtinyt kuulla totuutta Syksyllä 1939 Izabella Sariusz-Skąpskan isoäiti palasi yksin pienen poikansa kanssa Krakovaan sukulaistensa luokse. – Sinne he saivat isoisältäni yhden ainoan kirjeen, joka oli lähetetty Kozielskin vankileiriltä. Vasta paljon paljon myöhemmin saimme tietää, että isoisäni oli ensin viety Starobielskin leirille ja sieltä hänet oli kuljetettu kaikkien muiden lakimiesten mukana Kozielskiin. Tuo vuoden 1939 syksylle päivätty kirje oli ainut jälki isoisästäni. Kun äitini lähetti Kozielskiin kirjeitä, ne tulivat aina takaisin ja kuoreen oli merkitty vastaanottaja tuntematon. Isoäitini ei kestänyt miehensä menetystä. Myös viikkojen vaellus idästä Krakovaan oli käynyt hänen voimilleen. Hänhän joutui ylittämään matkallaan Neuvostoliiton miehittämän Puolan osan ja Saksan miehittämän alueen rajan. Se tapahtui hurjissa ja kurjissa olosuhteissa. Isoäitini kuoli lokakuussa 1942, eikä hän kuollessaan tiennyt olevansa leski. Muutamaa kuukautta isoäitini kuoleman jälkeen saksalaiset paljastivat, että neuvostoliittolaiset olivat toteuttaneet puolalaisten joukkomurhan Katynissa. Myös isoisäni ruumis tunnistettiin tuolloin, ja jäljellä oleva Koh alona Teksti ja kuva: Martti Puukko Ka yn Izabella Sariusz-Skąpskan isoisä murhattiin vuoden 1940 keväällä Katynin metsässä ja hänen isänsä kuoli maailmaa hätkähdyttäneessä Smolenskin lentoturmassa huhtikuussa 2010. perhe sai tietää hänen kohtalostaan. Tuolloin kuusivuotias isäni sai kuulla olevansa täysin orpo. Isä salasi totuuden Izabella Sariusz-Skąpskan isä Andrzej varttui sodan jälkeen stalinistisessa Puolassa, jossa pelkän Katynin nimen lausumisesta seurasi vähintäänkin vankeutta. Vuosikymmenten ajan hänen oli teeskenneltävä, ettei hän tiennyt isänsä kohtaloa. – Koska saksalaiset olivat julkistaneet isoisäni nimen Katynin uhrien joukossa, kommunistisen Puolan salainen poliisi tiesi hyvin, miten hänelle oli käynyt. Siksi isäni joutui olemaan koko kouluaikansa salaisen poliisin hampaissa. Se lähetti omia agenttejaan kouluun tenttaamaan häntä; isä saatettiin pyytää jopa kesken tunnin kansliaan. Agentit yrittivät urkkia mitä isäni, nuori poika, tiesi isänsä kohtalosta. Mutta koska isälleni oli iskostettu kotona, että hänen tulee aina vastata, että hänen isänsä kuoli sodassa, hän sanoi niin. Andrzej Sariusz-Skąpski vaihtoi usein koulua, jotta isän varjo katoaisi. Siitä ei kuitenkaan ollut pitempiaikaista hyötyä. Onnekseen hän kirjoitti ylioppilaaksi vuoden 1956 poliittisen suojasään aikana. Mikäli hän olisi päättänyt koulunsa vähän aiemmin, hän ei olisi päässyt taustansa vuoksi opiskelemaan. Epäluuloa ja vierailuja Kuten tunnettua monet puolalaiset kokevat syvää epäluuloa Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Niin koki Izabella Sariusz-Skąpskan isäkin. – Hän ei kutsunut heitä venäläisiksi vaan ryssiksi tai sovjeteiksi. Suhtautumistapa edusti perinteistä puolalaista suhtautumista, tiettyä ylemmyyden tunnetta venäläisiin nähden. Isäni tunsi myös jonkinlaista sääliä heitä kohtaan. Kun venäläiset tulivat Puolaan vuonna 1945, isäni näki heidät ”rääsyläisarmeijana”. Sekin vaikutti hänen suhtautumiseensa. Hän ihmetteli, miten sellainen rääsyläisarmeija oli voittanut sodan. Mutta hän muisti myös sen, että sama armeija oli murhannut hänen isänsä. Opiskeluaikanaan Andrzej Sariusz-Skąpski vieraili kerran pikaisesti Neuvostoliitossa, mutta hänen ensimmäinen varsinainen matkansa tapahtui vasta 1989. Izabella Sariusz-Skąpska oli mukana. – Kävimme silloin Katynissa. Menimme Smolenskiin ryhmänä, jonka jäsenet olivat olevinaan vain ja ainoastaan turistimatkalla. Siksi meillä oli etukäteen suunniteltu ohjelma ja mukana paikallinen opas. Kaikki ryhmän jäsenet olivat kuitenkin samalla asialla: toimme Puolasta mukanamme kynttilöitä ja kukkia. Isäntämme tiesivät varsin hyvin, keitä ja millä asialla me olimme. Joukossamme oli isäni kaltaisia Katynin orpoja. Kun tulimme Smolenskiin, bussi vei meidät paikallisen basaarin ulkopuolelle, koska joku halusi ostaa kukkia. Muistan, miten närkästynyt isäni oli. Hän sanoi: ”Minä en ainakaan osta ryssiltä kukkia isäni haudalle.” Isäni lause vaikutti minuunkin niin, että joka Katyninkäynnille otan Puolasta mukaani kukat ja kynttilät. Vihasiko Andrzej Sariusz-Skapski venäläisiä? Hänen tyttärensä Izabella ei usko sitä. – Hän ei tuntenut luottamusta heitä kohtaan… Kun matkustimme Puolan pääministerin Donald Tuskin kanssa kolme päivää ennen lento-onnettomuutta Katyniin tapaamaan Venäjän pääministeriä Vladimir Putinia, monet kysyivät isältäni, odottaako hän anteeksipyyntöä Putinilta. Isäni vastasi, että anteeksipyyntö, joka ei tule sydämestä, ei ole minkään arvoinen. Izabella Sariusz-Skąpskan mukaan Putinin yllättävä polvistuminen Katynin hautausmaalla 7.4.2010 teki hänen isäänsäkin vaikutuksen. Keväällä 1940 Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa olivat yhä liittolaisia, jotka olivat edellisenä vuonna jakaneet Puolan keskenään. Kaiken kaikkiaan Neuvostoliiton vuoden 1940 keväällä toteuttamassa joukkomurhassa menetti henkensä yli kaksikymmentätuhatta puolalaista. – Kukaan meistä ei osannut odottaa, että Putin polvistuisi Katynin hautausmaalla silloin 7. huhtikuuta 2010. Se saattoi näyttää teatraaliselta eleeltä, mutta me läsnäolleet näimme, että ensimmäistä kertaa Katyniin oli lähetetty muitakin venäläisiä kuin joitakin valtion virkamiehiä. Minäkin olin ollut aiemmin Katynissa muun muassa presidentti Lech Wałęsan mukana. Silloin venäläistä osapuolta edusti joku virkailija maan kulttuuriministeriöstä… Kun palasimme Puolaan 7.4. illalla, isäni totesi perhepiirissä hotellissa, että jokin merkittävä käänne oli tapahtunut puolalais-venäläisissä suhteissa. Izabella Sariusz-Skąpskan isän oli matkustettava Katyniin myös 10.4. 2010, koska hänet oli valittu muistotilaisuuden toiseksi puhujaksi. Toinen puhuja oli presidentti Lech Kaczyński. Miksei hän jäänyt pääministerin vierailun jälkeen kahdeksi päiväksi Smolenskiin odottamaan presidentti Lech Kaczyńskin seuruetta? – Puolan konsulikin kysyi tuolloin samaa isältäni. Isäni vastasi, että hänellä on seuraavina päivinä paljon tekemättömiä töitä. Isäni ei voinut myöskään palata Smolenskiin Puolasta junalla yhdessä sisareni kanssa. Mikäli hän olisi mennyt junalla, monet tiedotusvälineet olisivat tehneet siitäkin suuren numeron. Häntä olisi syytetty pääministerin suosimisesta presidentin kustannuksella. Isäni maksoi puolueettomuudestaan korkeimman hinnan. Ei motiivia attentaattiin Kun itse kuulin lentokatastrofista Suomessa, ensimmäinen tiedostamaton reaktioni oli, että kyseessä oli attentaatti. Izabella Sariusz-Skąpska ei usko attentaatin mahdollisuuteen. – Reaktiosi on muuten aivan tyypillinen itäeurooppalaisen reaktio, johon vaikuttavat historialliset kokemukset Venäjästä. Teillä suomalaisilla on varsin samanlainen suhde venäläisiin kuin meillä. Olette sitä paitsi ainut kansa, joka on voittanut viime vuosisadalla sodan venäläisten kanssa. Niin… Mutta on absurdia uskoa, että kyse olisi ollut attentaatista. Siihen olisi oltava joku motiivi. En tiedä, kuka olisi voinut olla sen attentaatin kohteena. Ajatus siitä, että kohteena olisi ollut presidentti Lech Kaczyński, vaikuttaa absurdilta. On muistettava, että kaikki mielipidetiedustelut paljastivat silloin, ettei presidentti Kaczyński voinut edes uneksia valinnasta toiselle kaudelle. Olisi siis voitu odottaa pari kuukautta, ja Venäjä olisi niin halutessaan päässyt hänestä eroon. Kirjoittaja on tietokirjailija. suomi–puola 2013–2014 43 Puolalaiset matkailijat arvostavat Suomen luontoa Liisa Kylliäinen Paratiisin lumoa hiljaisuudessa Suomi ja Puola sijaitsevat melko lähellä toisiaan, mutta näillä kahdella kansalla on silti verrattain etäiset suhteet. Itämeren takainen Suomi koetaan Puolasta katsottuna kaukaiseksi, pohjoiseksi kohteeksi. Puolalaisten matkailijoiden matkakertomukset piirtävät kuitenkin suomalaisesta luonnosta kauniin kuvan. Usein matkailijoiden ensimmäiset mielikuvat Suomesta liittyvät jollain tavoin luontoon. Perinteinen suomalaisen luonnon kuvaus sisältää Suomen luonnon tyypillisimmät piirteet: sinisen järven ja taivaan sekä vehreät laajat metsät. Tätä kutsutaan usein suomalaiseksi kansallismaisemaksi. Suomalaisen luonnon arvostetuimpia piirteitä ovat myös puhtaus ja hiljaisuus, laajat asumattomat alueet ja koskemattomat metsät. Kaikki nämä ominaisuudet vaikuttavat olevan paitsi suomalaisten itsensä myös matkailijoiden suuresti arvostamia. Matkakertomukset antavat hyvin tietoa siitä, mitä matkailijat kokevat ja näkevät matkoillaan. Matkailija havainnoi ympäristöään tarkasti, arvostelee ja kyseenalaistaa näkemäänsä ja kokemaansa oman kulttuurisen ymmärryksen kautta. Siksi matkakertomukset antavat tärkeää tietoa suomalaisen luonnon arvostuksesta ulkomailla. Puolalaisten matkailijoiden kuvaus suomalaisesta luonnosta sisältää yleisiä stereotypioita Suomesta: kylmyys, lumi, pimeys ja puhdas luonto. Matkailijoiden omien kokemuksien värittämät tekstit viestivät positiivisista matkakokemuksista pohjoiseen lumen ja hiljaisuuden maahan. ”Suomi on tuhansien järvien maa, kirjaimellisesti, eikä vain nimeltään”, kirjoittaa Grzegorz Micuła Suomesta kertovassa artikkelissaan Finlandia. Tuo aiemmin mainittu perinteinen suomalainen kansallismaisema, jossa järvet ja metsät muodostavat harmonian, saakin puolalaisilta ihailua: ”Oli vaikea nousta, mutta sydämeni keveni, kun näin ikkunoiden takana toisella puolella Mutusjärven ja toisella – metsän”, kuvailee Magdalena Nowicka talvista matkaansa Lappiin. Vastakohdat esiin Pohjoinen Suomi on myös vastakohtien maa. Suosittuja teemoja puolalaisten matkailijoiden teksteissä ovat Suomen talvi ja kesä sekä erityisesti niiden erot ja kontrastit. Valon määrän ja lämpötilojen vaihtelut eri aikoina - pitkä, pimeä ja kylmä talvi sekä valoisa kesä ja yötön yö - tekevät suomalaisesta luonnosta poikkeuksellisen ja eksoottisen. Talvi ja lumi sekä pohjoisen talvelle tyypillinen ilmiö revontulet, zorza polarna, on yksi matkailijoita eniten ihastuttaneista piirteistä suomalaisessa luonnossa. Puolalaiset kutsuvat revontulia muun muassa taianomaisiksi, Pohjoisen Valoiksi. Puolalaisten matkailijoiden teksteistä erityisesti luontomatkailusta kertovat matkakertomukset käsittelevät suurimmaksi osaksi Lapin luontoa ja maisemaa. Laajat asumattomat erämaa-alueet ja koskematon luonto kuvataan ”matkailijan paratiisina”. Erityisesti nämä alueet tarjoavat matkailijoille Suomen luonnon parhaat ja arvostetuimmat piirteet: hiljaisuuden ja puhtauden sekä aidon luonnon kokemuksen. Lapissa on eksotiikkaa, ja siellä korostuvat Suomen luonnon erityisimmät piirteet ja ilmiöt, kuten valoisat kesäyöt tai talven kylmyys ja pimeys. Lapin luonto saa erityisaseman suomalaisen luonnon kuvana. Ehkä siksi, että Lappi on maisemaltaan ja luonnonelementeiltään niin erityinen ja erilainen, kun taas muu Suomi muistuttaa luonnonoloiltaan ja kasvillisuudeltaan hieman enemmän Puolaa. Lapissa matkailijaa tervehtivät „villit maisemat kuin hämärästä unesta: kummallisiin muotoihin taipuneet puut, vuolaasti virtaavat joet, jylisevät vesiputoukset sekä jäätikön muovaamat selänteet” (National Geographic Polska). Puolalaisten matkailijoiden kuvaukset vahvistavat suomalaisen luonnon asemaa ja arvostusta. Käyttämällä positiivisia adjektiiveja kuten kaunis, kiehtova, poikkeuksellinen, lumoava ja taianomainen, puolalaiset matkailijat luovat suomalaisesta luonnosta erittäin myönteisen kuvan. Rentoutumista etsivän matkailijan kannalta Suomi on ihanteellinen paikka, ”paratiisi niille, jotka haluavat paeta sivilisaatiota ja arkea” (Katarzyna Giereło). Lainaukset pro gradun lähteet: Grzegorz Micuła Finlandia, Magdalena Nowicka Laponia. Spacerując po jeziorze, Katarzyna Giereło Północna Finlandia, National Geographic POLSKA: Laponia – kraina reniferów. Artikkeli pohjautuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan Co to za Finlandia? Analiza tekstów podróżniczych o fińskiej przyrodzie (2013). Helsingin yliopisto, nykykielten laitos, 2013. Kirjoittaja on Helsingin Suomi–Puola-yhdistyksen hallituksen jäsen. Puolalaisten matkailu Suomeen – Matkailijamäärä oli 77 000 vuonna 2012, kasvua edellisvuodesta 25 %. (2011 kasvu + 13 % , 2010 kasvu + 25 %) – Puolalaisturistien osuus kaikista ulkomaisista matkailijoista oli 1 % vuonna 2012. – Puolalaisista oli pakettimatkalla 21 %. – Puolalaiset viettivät Suomessa keskimäärin 19,4 yötä (kaikki maat 4,1 yötä). – Keskimäärin puolalaismatkailija käytti vierailullaan 751 euroa, päivässä 29 euroa (keskiarvomatkailija kuluttaa 61 euroa). Lähde: MEK ja Tilastokeskus 44 suomi–puola 2013–2014 Puolan jätevesien käsittely on Itämeren kohtalonkysymys Teksti: Tuula Putkinen Kuva: Lotta Ruokanen Itämeren vakavimpia ongelmia on rehevöityminen, jonka oireita ovat esimerkiksi jokakesäiset sinileväkukinnat. Maalta valuvat ravinnepäästöt, typpi ja fosfori, kuormittavat meriä. Fosforin määrä vedessä vaikuttaa suoraan sinileväesiintymiin. Tehokkain keino vähentää meren rehevöitymistä on pienentää fosforipäästöjä. Vaikka maatalous on Itämeren ylivoimaisesti suurin ravinnekuormittaja, nopein ja kustannustehokkain tapa parantaa meren tilaa on silti pistekuormitukseen puuttuminen. Suurimpia pistekuormittajia ovat kaupungit ja teollisuuslaitokset. Suomenlahden rannoilla riittää vielä puhdistettavaa. John Nurmisen säätiöllä on projekteja on käynnissä Venäjällä, Baltian maissa, Puolassa ja Valko-Venäjällä. Puola on avainasemassa Myös Itämeren pääallas vaatii huomiota ja kiireellisiä toimenpiteitä. Puolalla on merkittävä rooli Itämeren suojelussa, sillä valuma-alueen lähes 90 miljoonasta asukkaasta miltei puolet asuu Puolassa. Suomen Puolan-suurlähettiläs Jari Vilén on useissa eri yhteyksissä todennut, että maalla on Euroopan maantieteellisenä keskipisteenä kaikki mahdollisuudet olla johtavassa asemassa Itämeren piirissä niin talouskasvun kuin ympäristöasioidenkin saralla. Puolassa on vuodesta 2003 lähtien ollut käynnissä mittava ohjelma, jossa jätevesien puhdistus pyritään saattamaan EU-direktiivien edellyttämälle tasolle. Satoja puhdistamoja on rakennettu ja nykyaikaistettu. Jätevesidirektiivin vaatima taso ei kuitenkaan ole tarpeeksi tiukka herkälle ja matalalle Itämerelle. Itämeri on kuin matala lätäkkö, jonka keskisyvyys vain 54 metriä ja vesimäärä vain murto-osa isompien merien vesimassasta. Kaupungit vastaavat jätevesistään Puolan jätteenkäsittelyjärjestelmä on uudistettu niin, että jätevedenpuhdistus siirtyi yksityisiltä laitoksilta kaupunkien hoidettavaksi. –Ennen tätä meillä oli sata eri jätevesiyritystä. Ei koskaan voitu olla varmoja, että ne todella tekevät kaikkensa luonnon suojelemiseksi toteaa Varsovan kaupungin infrastruktuurihankkeista vastaava johtaja Leszek Drogosz. Itämeren suojelukomission HELCOMin suosituksen mukaan jätevedet pitäisi puhdistaa niin hyvin, että puhdistamolta lähtevässä jätevesilitrassa olisi ainoastaan 0,5 mg fosforia. Tälle tasolle pääseminen Puolassa olisi todellinen läpimurto. Myönteisiä esimerkkejä ovat Gdansk ja Szczecin, jotka ovat onnistuneet vähentämään fosforikuormituksen HELCOMin suosittamalle tasolle. Gdanskin Wschód-puhdistamon modernisointi ja Zaspa-puhdistamon sulkeminen vähensivät ravinnepäästöjä merkittävästi. Vuosina 1978–1994 Gdanskin rannat olivat meren saastumisen vuoksi suljettuina. Nykyisin Wschód- puhdistamolla käsitellään sekä teollisuuden että noin 500 000 asukkaan jätevedet. Myös Szczecinissä on kaksi nykyaikaista jätevedenpuhdistamoa, kun jätevedet aiemmin laskettiin mereen lähes käsittelemättöminä. Suuria parannuksia on tehty myös Varsovassa, joka on kesäkuusta 2012 alkaen puhdistanut suurimman osan 1,7 miljoonan asukkaansa jätevesistä maan suurimmassa, laajennetussa ja uusitussa Czajka-puhdistamossa. HELCOMin suosittama taso saavutetaan niin typen kuin fosforinkin poistossa. –Vielä muutama vuosi sitten puolet Varsovan kaupungin jätevesistä laskettiin puhdistamattomina Veiksel-jokeen. Mutta ei enää. Nyt kaikki puhdistetaan. Vuonna 2012 valmistunut jätevedenpuhdistamo Czajka (Töyhtöhyyppä), on yksi suurimmista ympäristöinvestoinneista Euroopassa, sanoo Leszek Drogosz. John Nurmisen Säätiö on tehnyt yhteistyötä puolalaisten vesilaitosten kanssa. Säätiön rehevöitymishankkeista vastaava johtaja Marjukka Porvari kertoo Czajkan puhdistustason olevan huippuluokkaa. –Keskustelu ja yhteistyö säätiön ja Varsovan kaupungin välillä on ollut hedelmällistä. Varsova osoittaa esimerkillistä ympäristövastuuta jätevesien käsittelyssä. Czajkan puhdistamo on varmasti edelläkävijöistä maassa. Kipsikasavuodot kuriin HELCOM on myös osoittanut Puolan rannikolta kaksi ongelmallista kipsikasaa. Suomen ja Puolan ympäristöministeriöt ovat tehneet yhteistyötä Gdanskin kasan päästömäärien seurannassa. Myös Szczecinin lähellä sijaitsevan Policen vuodot tulisi kiireesti ottaa seurantaan. Kasa on viisi kertaa Gdanskia suurempi, ja Suomen viranomaisten mittausten mukaan sieltä saattaa valua huomattavia määriä fosforia Itämereen. Lokakuussa 2013 järjestetyssä HELCOMin ministerikokouksessa Puolan ympäristöviranomaiset sitoutuivat vuotojen selvittämiseen myös Policessa. Itämeren kannalta on ensiarvoisen tärkeää toimia nopeasti fosforivuotojen poistamiseksi. Kirjoittaja on John Nurmisen säätiön viestintäpäällikkö. Absurdin teatterin mestari Sławomir Mrożek (1930–2013) KIRJALLISUUS Kirje Ruotsiin Arvoisa herra Nobel, pyydän kunnioittaen, että myöntäisitte minulle Nobel-palkintonne. Pyyntöäni perustelen seuraavasti: Työskentelen kirjanpitäjänä valtionyrityksessä ja siinä ominaisuudessa olen kirjoittanut muutamia kirjoja, nimittäin: ”Tulojen ja menojen kirjan”, kirjan nimeltä ”Tase” sekä ”Pääkirjan”. Sen lisäksi yhdessä varastohoitajan kanssa olen kirjoittanut fantasiaromaanin nimeltä ”Inventaario”. Luulen, että te pitäisitte niistä, sillä kaikki on kirjoitettu mielikuvituksellisesti. Lukiessa saa myös nauraa, todellista satiiria. Jos te haluaisitte lukea kirjat, niin voin lainata niitä, mutta en pitkäksi aikaa, sillä muutkin tahtovat. Etenkin Tarkastuskamarin Tarkastaja, hän oikein hinkuu niitä, kuulen sen viereisestä huoneesta. Minulle saattaa tulla kuluja, koska hän lukee kirjani, mutta voi olla, etteivät ne miellytä häntä. Siksi juuri kirjoitan teille, jotta lähettäisitte minulle palkinnon ja jotta saisin kulut katettua. Lähettäkää kotiosoitteeseeni. Vaikka postinkantaja ei tapaisikaan minua kotoa, niin vaimo ottaa vastaan, jätän hänelle valtuutuksen. Mikä tarkoittaa, että tarvitsen asianajajaa varten tai … Odottakaa hetkinen, herra Nobel, Tarkastaja tuli juuri sisään. Nyt hän meni jo. Tiedättekö mitä, herra Nobel? Lähettäkää minulle kaksi palkintoa. Te ette käsitä, miten kaikki on kallistunut. Puolalainen puutarha ei pingota Outi Aaltonen Sławomir Mrożek: Elämää aloittelijoille. Suom. Päivi Paloposki. Bazar Kustannus 2006. Kolejka – ei kun jonon perään siellä! Muistatko, mitä oli arki sosialismin Puolassa? Puutetta ja tiskinalustavaraa tutunkauppoina, hamstrausta, mustan pörssin jobbareita, odottamattomia inventaarioita ja ostokuponkeja. Jonottamista ja loputonta odotusta, ajankäytön organisointia niin, että tuotteen vihdoin saisi, kun toimitus viimein tulisi. Puolan kansallisen muistin instituutti (Instytut Pamięci Narodowej) on julkaissut lautapelin, joka palauttaa mieleen sosialismin arjen. Karol Madajn ideoima lautapeli tekee sen hieman pilkettä silmäkulmassa. Se valottaa puolalaisen yhteiskunnan kulttuurihistoriaa aikakaudelta, jolloin rahan lisäksi käytettiin ostokuponkeja ja seisottiin säännönmukaisesti ja säntillisesti jonoissa, kun kaivattua tavaraa oli saapunut. Pelissä oppii vinkit jonoissa etenemiseen ja etuilemiseenkin. Aleksandran puutarha Teksti ja kuva: Outi Aaltonen Nostalgista pelitunnelmaa Elintarvikkeita, kemikaali- ja hygieniatuotteita kuten vessapaperia, kodinkoneita, vaatteita ja huonekalujen toimituksia odotellaan hartaasti, ja kun niitä viimein tulee, pelissä ei ratkaise raha eikä vikkelyyskään, vaan neuvokkuus ja sinnikkyys. Tuotteista on viehättävät kuvaukset nostalgisine autenttisine valokuvineen. Kauppaan on viimein saapunut talvitakkeja peräti kahta eri väriä, Bulgarian matkaopas ”veljesmaan kuumista rannoista” on nyt saatavilla, samoin muotipaita tyyliin ”Pariisi Varsovassa”. Vanhat ajat mieleen tuovan pelitunnelman lisäksi Kolejka tarjoaa mieleenpainuvaa ajankuvaa nuoremmillekin pelaajille, arvokasta kulttuurihistoriaa yhteiskunnasta ja järjestelmästä, jota ei enää ole. Pelipakkaus käy hyvin kansainväliseen levitykseen, sillä perusteelliset peliohjeet ovat kieliversioina mukana myös englanniksi, saksaksi, ranskaksi, venäjäksi ja – japaniksi. Nostalginen ja hauska lautapeli Kolejka tuo mieleen sosialismin arjen ja pikku vinkit siitä selviytymiseen. Puutarhateema oli ajankohtainen Tampereen Puola-yhdistyksen retkellä syyskesällä, kun kauden ensimmäinen yleisötilaisuus järjestettiin kaupungin kuuluisimmassa puutarhassa, ruusutarha Arboretumissa, Hatanpään kartanon tuntumassa. Oppaana toimi puolalainen Aleksandra Paavola, kokenut kotipuutarhuri ja syvällinen asianharrastaja, jonka elämänfilosofia liittyy keskeisesti puutarhaan. Puutarha on Aleksandra Paavolalle hengen ja sielun pyhättö, josta saa myös herkullisia antimia ruokapöytään ja inspiraatiota taidekäsitöihin. Taustalla puolalaistyönä valettu grilli ja etualalla perheen vanhempi kissa Kurtis. Kuva: Outi Aaltonen. – Olen aina asunut talossa, jossa on puutarha, sanoo Aleksandra, puolan ja saksan kielen opettaja Pappilan kaupunginosasta Tampereella. – Aivan omaa puutarhaa olen tosin päässyt laittamaan vasta Suomeen muutettuani. Esimerkkinä olen käyttänyt lapsuuteni muistoja isovanhempieni puutarhasta Kaakkois-Puolassa Ala-Karpaattien (Podkarpackien) alueella. Siellä kukkivat malvat ja unikot, tulppaanit, daaliat, auringonkukat ja monet muut. ”Puutarha on pyhättöni” Arboretum on tyyliltään englantilainen puutarha, jossa kaikki on huolella rajattua ja asetelmat ovat huolella suunniteltuja. Puolalainen puutarha on luonteeltaan toisenlainen: siellä ei geometrialla ole niin suurta väliä. Itse asiassa puolalaisessa puutarhassa vältetään kulmia ja käytetään nimenomaan pyöreitä muotoja. Puutarhalle on tyypillistä spontaanius ja huoleton monimuotoisuus, kertoo Aleksandra. Omassa kuuden aarin puutarhassa Aleksandralla on noin 250 lajia. Tavoitteena on, että puutarha kukkii koko kesän ajan. – Pyrin järjestämään mehiläisille töitä koko kesäksi. Minulle itselleni puutarhassa puuhailu sen sijaan ei ole työtä, vaan lepoa mielelle. Puutarha on minun pyhättöni, josta ammennan iloa ja rauhaa sieluuni. Puutarhafilosofiani on, että haluan olla hyvä niin kasveille kuin eläimille. Puutarhassani viihtyvät hyönteisten lisäksi myös siilit, kissat ja linnut, joille tarjoan siellä ruokaa vuoden ympäri. – Maailmassa kuolee sukupuuttoon lajeja ihmisen toiminnan takia. Omalta osaltani haluan tehdä hyvää ja olla auttamassa puutarhan välityksellä, muistuttaa Aleksandra. Hyvinvointia ja inspiraatiota – Kotipuutarhan kasvit edistävät henkistä hyvinvointia, ja osa niistä on käyttökelpoisia myös lääke-ja maustekasveina. Saamme omasta puutarhasta esimerkiksi salviaa, joka tunnetaan vatsan ja sapen toimintaa edistävänä lääkkeenä. Käytän sitä mausteena, samoin kuin minttua, meiramia, timjamia, persiljaa, oreganoa ja lipstikkaa, luettelee Aleksandra pihansa yrttejä. Pappilan puutarhassa kasvaa sekä perennoja että yksivuotisia kasveja. Monet lajeista ovat myös puolalaisten puutarhojen vakionimiä, kuten krassit, kehäkukat, orvokit, jaloruusut, kissanmintut, harjaneilikat, lemmikit, ruiskaunokit, ukonhatut ja tuhatkaunokit. – Unikot ovat suosikkejani. Unikkohan on puolalaisten kansalliskukka. Omasta puutarhasta riittää väriloistoa talvikaudellekin, sillä Aleksandra tallentaa kesän kukkaset taidekäsitöihinsä – huovuttamalla. Aleksandra esittelee taidolla ja hartaudella luomaansa käsityökokoelmaa, jossa suurten huivimaisten villa- ja silkkikangaspintojen aiheina ovat värikkäät näkymät puolalaisesta puutarhasta, jossa viihtyvät myös varikset, haikarat ja fasaanit. Kuun liikkeet osviittana Aleksanda on perehtynyt myös kuun kierron vaikutuksiin puutarhanhoitoon ja hankkinut aineistoa kotikirjastoonsa. – Kuun liikkeet kannattaa tarkistaa kalenterista ja ottaa niistä osviittaa, olipa sitten kyseessä kastelu, istutus, ruusujen leikkaaminen, kitkemistyö, jäätymisen estäminen tai muu tehtävä puutarhassa. Luonnollisesti Aleksandran puutarhassa on omat paikkansa myös marjapensaille, hedelmäpuille, lasten leikeille ja grillausharrastukselle, jota voi harjoittaa aitoon puolalaistapaan rakennetun uunin lämmöllä. Tampereen Puola-yhdistys tutustui puutarhateemaan Aleksandra Paavolan johdolla Arboretumin ruusutarhassa Pyhäjärven rannalla. Kuva: Pia Kurri. suomi–puola 2013–2014 47 Suomi-tietäjät Helsingissä Suomi–Puola Yhdistysten Liitto emännöi heinäkuussa 2013 Suomi-tietäjiä Wioletta Szkolnikia ja Agnieszka Marciszewskaa. Tutustumismatka Helsinkiin oli heidän pääpalkintonsa Suomen Varsovan-lähetystön järjestämässä tietokilpailussa. Pikkulähettiläille esiteltiin lähes kaikki merkittävät matkailukohteet, kuten presidentinlinna, Kansallisteatteri ja Ateneumin Linnan aarteet -näyttely. Rautatieasemalla vieraat ihastelivat kummastellen kukkien runsautta, ja Kaivopuiston mattolaiturilla he näkivät ahkeria matonpesijöitä. Molemmat tytöt ihastuivat huoltajineen Helsinkiin niin, että päättivät palata pian. Agnieszka ja Marta.Marciszewska merellisessä Helsingissä. Kuva: TAIPUMUKSIA TERÄVYYTEEN Varsovan taideakatemian kuvitusstudio Helsinki 29.11.–19.12.2013 Kulttuurikeskus Caisa, Mikonkatu 17 C Lahti 14.1.–30.1.2014 Sibeliustalo, Ankkurikatu 7 Varsovan kansannousun museossa voi hiljentyä muistamaan Varsovan vuoden 1944 kansannousua. Interaktiivinen museo johdattaa kävijän elokuun kohtalonhetkiin, kun kaupunki nousi vastarintaan saksalaismiehittäjiä vastaan. Verisen kansannousun tunnelmat nousevat pintaan isänmaallisuutta henkivässä museossa. Talo talolta kaupunki tuhoutui runsas kaksi kuukautta kestäneissä taisteluissa. Joka vuosi elokuun 1. päivänä Varsovassa soivat sireenit ja hautausmaat täyttyvät sankareiden muistoa kunnioittavista varsovalaisista. Powązkin hautausmaa peittyy punavalkoisiin lippuihin, sotilaspukuiset nuoret vartioivat sankareiden hautoja. Museo on Varsovan matkailun suurimpia vetonauloja. Juhlallisuudet ovat erityisen mittavat vuonna 2014, kun kansannoususta tulee kuluneeksi 70 vuotta. ul. Grzybowska 79, Varsova www.1944.pl suomi–puola 2013–2014 49 LAHTI Tuokiokuvia Puolasta tekstit: Merja Åkerlind kuvat: Kyösti Isosaari Kyösti Isosaari kokee Puolassa olevan jotakin samaan kuin itsessään: karua pinnan alla kytevää kaunetta ja joskus vain häivähdyksenä kumpuavaa hyvyyttä. – Kokijan on uskallettava löytää itse, suosittelee Isosaari, Lahden Puola-yhdistyksen hallituksen jäsen. Hän on esitellyt Puolaa lahtelaisille jo kolmen valokuvanäyttelyn verran. Isosaari on nimennyt näyttelynsä Tuokiokuviksi Puolasta. Seuraava on luvassa ravintola Hiidenkiveen marraskuussa 2014. Ennen uutta näyttelyä Kyösti Isosaari aikoo käydä vielä ainakin kahdesti Puolassa, jotta digikameraan tallentuisi ikuistamisen arvoisia näkymiä. Ellei tyyli vallan muutu, näemme ainakin öisiä katuja, arkkitehtonisia yksityiskohtia ja rappioromantiikkaa, kauniita naisia ja vanhoja äijiä, humoristisia hetkiä… Ja kaikille hetkille tulee lyhyt sanallinen selitys, joka vie katsojan syvemmälle puolalaisuuteen. PORVOO Porvoosta Mannerheimin jäljille Teksti: Karl Laxell Kuva: Mirja Laxell Porvoonseudun yhdistys vieraili 17 hengen voimin Varsovassa ja Toruńissa 11.--16.9. 2013. Suurlähettiläs Jari Vilén otti meidät vastaan suurlähetystössä ja antoi mielenkiintoisen katsauksen Puolan nykytilanteeseen. Se näkyi myös katukuvassa, sillä ammattiyhdistysväki kerääntyi lauantaiseen suurmielenosoitukseen. Seurasimme Varsovassa Mannerheimin jalanjälkiä. Se alkoi suurlähetystön aidan kuvakavalkadista ja päättyi A. Bliklen kahvilaan, missä Mannerheim nautti kahvia ja ruusunmarjahillomunkkeja päivittäin kahdeksan Puolan-vuotensa ajan. Varsovan-oppaamme oli parin matkalaisemme vanha tuttu: Antoni Krawczykiewicz oli opettanut heille puolaa Helsingin yliopistossa. Jotkut muut tiesivät hänet välillisesti suomi-puola-suomi sanakirjan kirjoittajana. Kaksi päivää vietimme Toruńissa. Unescon maailmanperintökohde, keskiaikainen kaupunkikeskusta oli upea nähtävyys – erityisesti, kun menossa oli keskiaikafestivaali. Yllättävä tieto oli, että Vaasa-suvun prinsessa Anna (1568–1625) oli haudattu Toruńin katedraaliin. Kuuluisat piparikakut – Katarzynki – tuotiin maistiaisiksi kotiin. Jerzyn Jazzeista on nopeasti tullut Lahden Puolayhdistyksen suosituimpia tapahtumia. Talvella 2013 piti lippujen myynti lopettaa kesken, kun Lokki-ravintolaan oli sulloutunut jo yli 200 hengen yleisö. Lahtelaistunut muusikko Jerzy Pędzicki sai talkoohengessä liikkeelle ison joukon soittajakollegoitaan. Suurin ja tunnetuin soittajisto oli Lahti Big Band solisteinaan Elina Pakkanen ja Laura Viippola (kuvassa). Uusia virityksiä on jo tehty sekä muusikkojen että Lokin kanssa. Kokoonnumme jazzin – entistäkin puhtaammin jazzin – pariin seuraavan kerran ystävänpäivänä 14.2.2014. Lahti Big Band on jo laittanut tapahtuman kalenteriinsa, samoin ainakin Raija Kautonen Ensemble, jossa Jerzy itse soittaa pianoa (kuva). Tiedä vaikka Raija opettelisi taas jonkin uuden puolalaisen sävelmän. Kansainvälisestä torista on tullut myös tärkeä tapaamispaikka. Pekka ja Katarzyna Meriläinen keskustelevat Jerzy Zywuszczakin kanssa, kun taustalla Merja Taskinen myy bigosta. TEHTAAN PILLI SOI TYÖVÄEN MUSIIKKITAPAHTUMA 24.–27.7.2014 VALKEAKOSKELLA 50 suomi–puola 2013–2014 www.valmu.com Porvoon yhdistyksen kevätkokouksessa 2013 kuultiin esitelmä puolalaisesta Nobel-kirjailijasta Czesław Miłoszista. Kirjallisuustutkija Topi Lappalainen kertoi mukaansatempaavasti Miłoszista ja hänen tuotannostaan ja luki välillä Miłoszin runoja suomeksi ja ruotsiksi. Kevätkokouksen puolalaista tunnelmaa täydensivät musiikkiopiston oppilaat Nelma Peuhu ja Anni Nousiainen soittamalla muun muassa Chopinia. Suurlähettilään vierailu Puolan suurlähettiläs Janusz Niesyto puolisoineen vieraili Porvoossa 16.5.2013 kauniissa kevätsäässä ja tutustui Ensto Oy:n toimintaan ja tuotantoon. Toimitusjohtaja Timo Luukkainen kertoi Enston panostavan energiaa säästäviin ratkaisuihin ja uusiutuvaan energiaan. Suurlähettiläs koeajoi sähköauton, jonka patterit ladataan aurinkoenergialla. Isäntiin kuului myös Enston puolalainen johtaja Tomasz Biliński, joka vastaa muun muassa tuotantolaitoksista Baltiassa. Enston jälkeen suurlähettiläspariskunta tutustui Taidetehtaan monipuolisiin aktiviteetteihin Porvoon apulaiskaupunginjohtajan Fredrick von Schoultzin johdolla. Vierailu päättyi käyntiin Porvoon Kampuksessa, jossa HAAGA-HELIAn ja Laurean ammattikorkeakoulut toimivat. Suurlähettiläs suunnittelee konserttia Porvooseen yhdessä vaimonsa Grażynan sekä Taidetehtaan toimitusjohtaja Susanne Dahlqvistin ja apulaiskaupunginjohtaja Fredrick von Schoultzin kanssa. Kuva: Mårten Hoge Käyttöä 20 litran kattilalle Lahden Puola-yhdistys kaivaa joka kevät esiin 20 litran kattilan ja rinnalle vielä kymmenlitraisen. Niillä syntyy kylliksi Puolan kansallisruokaa bigosia, jota monet Mahdollisuuksien torin kävijät ovat jo oppineet kysymään. Kevään 2014 tori järjestetään tavallista juhlavammissa tunnelmissa, sillä ensimmäiset kansainväliset ystävyysmarkkinat pidettiin Lahdessa 1984 – Puola-yhdistyksen aloitteesta. Jo vuosia Lahden tapahtuma on ollut osa Kehitysavun palvelukeskuksen valtakunnallista Mahdollisuuksien tori -sarjaa, mikä varmistaa ilmaistapahtuman talouden. Puola-yhdistys ei ole jättänyt yhtään kertaa väliin. Iloisissa tunnelmissa ollaan mukana Lahden satamassa jälleen sunnuntaina 27.4. kello 11-15. Kulttuuria kevätkokouksessa Ryhmäkuva yhdessä suurlähettiläs Vilénin kanssa suurlähetystön puutarhassa. Sieniretki kirpeän kauniissa syyssäässä Porvoon yhdistyksen jokasyksyinen sieniretki tehtiin 2013 Kerkkoon urheilumajan maastoon. Kerkkoon kylä on Porvoon vanhimpia asuinpaikkoja ja edelleen niin elinvoimainen ja aktiivinen, että se valittiin vuoden kyläksi Uudellamaalla 2012. Sään jumalat suosivat sienestäjiä, mutta sato oli kehnonlainen. Kaikki saivat kuitenkin ainekset kunnon sienikastikkeeseen. Suuri sieniystävä suurlähettiläs Janusz Niesyto rouvineen osallistui retkeen, samoin viisi muuta henkilöä suurlähetystöstä. Tuttuun tapaan vieraana oli myös Vantaan Puola-yhdistyksen väkeä. Retken jälkeen grillattiin ahkerasti. Makkara ja maksamureke maistuivat perunasalaatin kanssa. Kahvin kanssa nautittiin omenapiirakkaa sekä torunlaisia Katarzynkipiparkakkuja. Retki Labbyn kartanoon Yhdistys teki kesäretkensä 2013 Isnäsiin ja Labbyn kartanoon. Linja-automatkalla Ella Björkman kertoi Isnäsistä ja sen lähiympäristöstä. Perillä meitä odotti opastettu kiertokävely Juha Närin johdolla. Tutustuimme kartanon historiaan sekä erityisesti vanhan kartanopuiston entistämiseen. Retkeen osallistui reilusti kaksi tusinaa henkilöä. Kiertokävelyn jälkeen nautittiin kahvi/teetarjoilusta päärakennuksen viihtyisällä verannalla. Kuva: Tarja Elonen. suomi–puola 2013–2014 51 VANTAA HELSINKI Vantaalaiset matkoilla Kipinä kirjallisuuteen Helsingin Puola-yhdistys sai 2013 jo kolmannen kerran Svenska Kulturfondenilta 1 000 euron apurahan ruotsin kielen stipendiaattia varten. Gdanskin yliopiston skandinavistiikan laitoksen esimiehen, professori Hieronim Chojnackin avustuksella stipendin saajaksi valikoitui viidennen vuoden opiskelija Michał Bolek. Michał osallistui Helsingin kesäyliopiston ruotsin keskustelukurssille. Yhdistys hoiti käytännön järjestelyt ja vastasi kustannuksista apurahan turvin. Michał kahlasi Helsingin nähtävyydet läpi. Hänestä oli myös mukava tarkkailla helsinkiläiselämää ja elää tavallista arkea. Parhain anti oli kuitenkin kipinä suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen. – Opiskeluista tunnen Bo Carpelanin, Monika Fagerholmin, Kjell Westön ja tietenkin Tove Janssonin tuotantoa. Nyt haaveilen suomenruotsalaisen kirjallisuuden puolantamisesta. teksti: Marjukka Mäyry, kuvat: Keijo Mäyry Lublinissa ja Zamośćissa ja molempien lähiympäristössä Kaakkois-Puolassa on paljon kauniita ja mielenkiintoisia kohteita. Se todettiin joukolla Vantaan Suomi–Puola-yhdistyksen jäsenmatkalla 2013. Varsinkin Euroopan renessanssin helmeksi kutsuttu Zamość nähtävyyksineen oli mieleenpainuva. Raatihuone portaineen on kuin suoraan Italiasta ja toria reunustavat toinen toistaan kauniimmat vanhat talot. Maaseutukiertoajelulla kävimme Szczebrzeszynissä pienessä kylässä, jossa on juutalaisen kulttuurin museo sekä unohdettu, korkean heinän peitossa oleva hautausmaa. Hiljaiseksi oli käynyt myös ortodoksikirkko. Siellä järjestetään messu vain muutaman kerran vuodessa, koska lähiseudulla ei enää ole montaa tähän uskonkuntaan kuuluvaa. Kozłówkan linna Kozłówkassa, noin 170 kilometrin päässä Varsovasta sijaitsee Zamoyskien suvun palatsimuseo, jonka molemmilla puolilla on barokkipuisto ja linnan etupuolta reunustavat monet rakennukset. Yhdessä rakennuksista on sosialistisen realismin museo. Palatsi vaikuttaa enemmän kodilta kuin museolta. Sisätilat ovat täynnä mahtavia maalauksia linnan asukkaista ja historiasta. Suku on työllistänyt taiteilijoita vuosisatojen ajan; niin runsaasti taidetta on. Monet taulut ovat suuria jopa kolmekin metriä korkeita. Miten tämän paikan loisto on säilynytkin viime sodassa? Paikka on todella käymisen arvoinen ja vaikuttava. Täällä järjestetään vuosittain paljon kulttuuritapahtumia ja konsertteja. Myös monia historiallisia elokuvia on kuvattu tässä kauniissa ympäristössä. Seuraavaksi matkailemme ilmeisesti aivan päinvastaiseen Puolan kolkkaan, luoteisnurkkaan Sczcecziniin ja lähialueille. Zamośćin perustaja suurhetmanni Jan Zamoyski (1542–1605) antoi padovalaisen Bernando Morandon tehtäväksi suunnitella renessanssin ihannekaupungin. Zamośćin Vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Keskustoria reunustavat värikkäät renessanssitalot. MATKA 2014 HELSINGIN MESSUKESKUKSESSA 17.–19.1.2014 Tervetuloa Puolan osastolle 7 C 40 ja ystävyysyhdistysten alueen Puola-pisteelle. Puolan matkailujärjestö POT ja Suomi–Puola Yhdistysten Liitto Kozłówkan kreiviveljekset Maurycy ja Adam Zamoyski olivat Mannerheimin sydänystäviä jo Pietarin vuosilta, joten palatsi metsästysmaineen oli hänelle tuttu. Myöhäisbarokkipalatsi (1742) on Józef Fontanan suunnittelema. JYVÄSKYLÄ Tervetuloa Puolaan kanssamme! Natsit perustivat Lublinin esikaupunkiin Majdanekin 1941 keskitysleirin, jossa surmattiin noin 230 000 ihmistä. Vainajien muistoa kunnioittaa vaikuttava monumentti. Vanhoissa parakeissa on leirin historiasta kertova museo. Jyväskylän Puola-yhdistys järjestää matkan Puolaan 4.–14.6.2014. Mukaan otetaan muitakin Puolasta kiinnostuneita. Matka tehdään tilausbussilla edestakaisin Via Balticaa pitkin. Yöpymispaikat ovat Tallinna, Kaunas, Varsova, Krakova, Łomża ja Vilna. Reitille osuvat esimerkiksi Liettuan Ristinkukkula, Wieliczkan suolakaivos, AuschwitzBirkenaun keskitysleiri ja Schindlerin tehdas. Kuljettajamme Hannu Laitalan kertomaa: ”Kävin vuonna 2009 ensimmäisen kerran Puolassa. Yllätyin positiivisesti maan siisteydestä. Kadut ja levähdysalueet olivat hyvin hoidettuja. Suomen pitkiin välimatkoihin tottuneena Puolassa oli kylä toisensa perään. Kokonaisuutena Puolasta on jäänyt mieleen hyvät muistot, kauniit maisemat ja ystävälliset ihmiset. Suosittelen lämpimästi.” Ystävyyskaupunkimme Słupskin ala-asteiden koululaisille on järjestetty joka vuosi piirustuskilpailu. Aiheena oli viimeksi Joulupukki ja Muumit, suomalaiset ystävämme. Parhaimmat lasten piirustukset olivat näytteillä Vantaan Pointin kirjastossa lokakuussa 2013. 52 suomi–puola 2013–2014 Lisätietoja: Elokuussa teimme kesäretkemme jälleen Gumbostrandiin. matkanjohtaja Juhani Starczewski, 040 757 3537, juhani.starczewski@elisanet suomi–puola 2013–2014 53 Jawor toi tanssin iloa Teksti: Merja Åkerlind, kuva: Jawor Seniorien festivaalit Jelenia Górassa ”Laulaminen tuo terveyttä”, luonnehti juontaja useita kertoja 25 senioriryhmän esiintyessä Jelenia Góran Kulttuuritalossa lokakuussa 2013. Se todella näkyi energisissä laulu- ja tanssiesityksissä festivaaleilla, joihin osallistui paikallisen lehden mukaan vähän yli 700 senioria. Melkein kaikki olivat entisiä opettajia. Esiintyjien keski-ikä oli varmasti yli 70 vuotta. Suurin osa ryhmistä koostui pelkästään naisista; muutamissa ryhmissä oli mukana kaksi–viisi miestä. Toki esiintyjiin kuului myös pieni mieskuoro. Kansanperinne elää ja voi hyvin Puolassa. Kaikki – myös suuri osa kuulijoista – olivat kansallisasuissa ja musiikki edusti kansanmusiikkia. Slaavilaisen musiikin tunnelma, rytmiikka ja melodia hallitsivat, mikä on luonnollista Sleesialle. Suuri osa alueen asukkaista on siirtynyt tai siirretty sinne toisen maailmansodan jälkeen idästä Neuvostoliittoon liitetyiltä alueilta. Festivaali alkoi komealla kulkueella kävelykatua pitkin Pyhältä Ristikirkolta raatihuoneelle. Välillä pysähdyttiin laulamaan ja taas jatkettiin. Raatihuoneen torilla kaupunginjohtaja Marcin Zawiła luovutti senioreille metrin mittaisen kaupungin avaimen merkiksi määräämisoikeudesta. Kolmen päivän ajan se oli senioreilla. Avain luovutettiin takaisin Konserttitalossa vietetyissä päättäjäisissä, jossa palkittiin myös parhaat esiintyjäryhmät. 54 suomi–puola 2013–2014 Puolalaisen kansantanssin iloisuus ja värikkäät asut herättivät hollolalaisen Aimo Hentisen ihastuksen jo ensi kosketuksella Zielona Goran festivaaleilla 1976. Nuorisoseuramies on viime vuosina tuottanut Suomeen puolalaisryhmiä kai enemmän kuin kukaan, viimeksi Jaworin Hollo & Martta -tapahtumaan 2013 syksyllä. Hentisen mielestä Puola-yhteistyölle on hyvät perusteet. –Siitä suunnasta meille ovat tulleet masurkat, krakowiakit ja poloneesit. Puolalaisilla ryhmillä on myös aito halu solmia Suomi-kontakteja, mikä on tärkeätä jatkuvuuden kannalta. Verkoissa oli 2013 tosi iso kala eli maailmankuulu Masowsze-ryhmä. Se tarttui viime tingassa toiseen kutsuun, mutta huono ei ollut korvaajakaan. Jawor on houkutellut Lublinin luontoyliopiston opiskelijoita kansantanssin pariin jo yli 50 vuotta. Suomessa nähdyt tanssijat olivat harjoitelleet opintojen ohella vähintään pari vuotta. –Jaworin tanssi oli teknisesti mahtavaa, kiitteli Hentinen. Tarjolla oli tavallista enemmän iloa ja väriä, sillä Jaworin kunnia-asiana on esiintyä kuhunkin tanssiin liittyvässä puvussa. –Pukujen pakkaaminen vie puoli tuntia, kertoi johtaja Zbigniew Romanowski. Puolalaisessa illassa Hämeenkosken Seuralassa kuultiin ihastelevia huokauksia aina, kun seuraavan esityksen pukuja vilahti oviaukosta. Vauhdikkaissa numeroissa ilmassa pyörivät monenväriset raitahelmat. Juhlavampiin tahteihin naisille oli varattu muun muassa pitkiä, valkoisia pukuja ja miehillä turkispäähineitä. Johtaja Romanowski lupaili, ettei Jaworin ensimmäinen Suomen-vierailu jää viimeiseksi. Aimo Hentisen mukaan puolalaisia on nähty sekä lasten että aikuisten Martassa & Hollossa niin paljon, että muutaman vuoden ajan tilaa saavat muut kulttuurit. –Mutta kesäisiin tapahtumiimme voisi ihan hyvin ajatella puolalaisvieraita. Teksti ja kuvat: Marjukka Mäyry Yläkuva: Päättäjäiskonsertti. Alakuva: Iloista musisointia Jelenia Góran kulttuuritalossa. Kääntäjän kantilta Iwona Kiuru Kääntäjän paradokseja Kansainvälisenä kääntäjän päivänä, 30.9., on hyvä pysähtyä pohtimaan kääntäjän ammatin ominaisuuksia. Yksi niistä on paradoksaalisuus. Kääntäjä kirjoittaa tavallaan samaa tekstiä, mutta toisaalta täysin uudestaan. Hän eläytyy uusiin maailmoihin, jotka perustuvat kuitenkin siihen, mitä on jo valmiiksi kirjoitettu. Kääntäjä ei ole kirjailija, mutta – varsinkin lastenkirjojen kohdalla – hän luo usein uusia henkilöiden nimiä, joskus myös paikkojen nimiä. Kääntäjän jokapäiväinen työ on yksinäistä, kulkee hiljaisuudessa ja vaatii tyytymistä omaan seuraan. Toisaalta tiukan paikan tullen kääntäjän täytyy ottaa rohkeasti yhteyttä vaikkapa puolituttuun lakimieheen tai ratsastajaan. Tai mihin tahansa toiseen ammatti- tai harrastajaryhmän edustajaan, joka osaisi neuvoa erikoissanastossa. Kääntäjä takertuu noihin sanoihin. Hän kääntää sana sanalta, lause lauseelta. Toisaalta hän kääntää myös valtavia kokonaisuuksia, mielenmaisemia ja tunnetiloja. Ja lisää paradokseja: kääntäjän nimi osataan mainita lähinnä silloin, kun käännöstä kritisoidaan. Kun kääntäjä kääntää yhtä kirjaa, hän työskentelee usein monen muunkin kirjan parissa. Sanakirjojen lisäksi mainittakoon tietyn aihepiirin tietokirjallisuus. Usein ajatellaan, että kääntäjän on pakko hallita täydellisesti vieras kieli, vaikka totuus on, että hänen pitää osata omaa äidinkieltään niin hyvin kun mahdollista. Paradoksaalista on myös – ikävä kyllä – kääntäjän palkka suhteessa työmäärään. Pienen lapsen äitinä pidän tällä hetkellä taukoa käännöstöistä. Mietintämyssy pysyy kuitenkin päässä ja kaikenlaiset kysymykset valtaavat mielen. Kuinka ilmaista ytimekkäästi, että lapsi ”vierastaa” tai on ”vieraskorea”? Mitä kulttuurieroista kertoo se, että puolaksi lapsella on matka chrzestna (kummiäiti) eikä pelkkä kummitäti? Entäs kieli – puolaksi se ”kuuluu” isälle (język ojczysty), vaikka suomeksi kyseessä on äidinkieli. Onko siinä tapauksessa lapsemme äidinkieli suomi vai puola? Väestörekisterikeskus kun vaatii yhtä ainoata vaihtoehtoa. Entä miten suomeksi voi ilmaista äidin rakkautta käyttämällä sellaisia sanoja kuin rączki, rączulki, rączęta? Tämäkin on paradoksaalista: vaikka ei kääntäisikään aktiivisesti, sitä tekee koko ajan, ihmetellen päivittäin eteen tulevia suuria ja pieniä kysymyksiä. 4.10.2013–6.1.2014 Saarijärven museo 2.3.–18.5.2014 Kajaanin taidemuseo 17.6.–14.9.2014 Etelä-Karjalan taidemuseo Herajärventie 2, 43100 Saarijärvi www.saarijarvi.fi/museo Avoinna to–su 12–18, ma suljettu Linnakatu 14, 87100 Kajaani www.kajaani.fi/taidemuseo Avoinna su–pe 10–17, ke 10–20 la suljettu Kristiinankatu 8-10, 53900 Lappeenranta www.lappeenranta.fi/museot Avoinna 24.8 saakka ma–pe 10–18, la–su 11-17, 25.8.–14.9. ti-su 11-17
