SAI SE NIMEKSEEN KATINHÄNTÄ

SAI SE NIMEKSEEN KATINHÄNTÄ
Suomalaisten paikallistarinain syväsemantiikkaa
1
Kulttuurisemioottinen topografia ja kronotopia
Suomi on topohumanisoitu kansallispukuisen neidon symboliseen
hahmoon, joka kantaa sylissään, päässään ja sydämessään monta
pientä aitiologista paikallistarinaa nimien synnystä.
Nimeämisen kautta asiat saavat kommunikatiivisen merkityksensä.
Kansa nimesi luonnon paikkoja ja erikoisia henkilöitä mitä
moninaisimmin perustein jo kauan ennen kuin nimenanto
virallistettiin nimistölautakunnille.
Nimien syntytarinat ovat olleet folkoristista paikallista
kerrontaperinnettä ja viihdettä, jota kylien puhevirtuoosit ja
perinteenkantajat ovat muistitietona säilyttäneet ja kertoneet.
Nimien etiologinen (aitiologinen) syntyhistoria on säilynyt
muistissa kirjalliseen asuun saakka. Muistitiedon varaiset
perinnäisnimet ovat vähitellen kirjautuneet joko omakielisinä
tai käännösversioina aikakirjoihin.
Nimet ovat säilyttäneet mennen ajan muistitietona.
Aika terminä on ollut keskeistä Bahtinin ja Lotmanin
kulttuurinäkemysten lisäksi myös mm. Marcel Proustin romaanissa
Kadonnutta aikaa etsimässä. Proustin mukaan kertojalle
(kirjailijalle) on välttämätöntä löytää kauan sitten menneet
ajat ohittaen muistin ja järjen kyvyt, vain mmielikuvitus
apuna.
Nimen anto on myyttinen tapahtuma, käsitteen luomista.
Myyttisillä nimillä ja primitiivisillä kielillä on
designatiivinen ominaisuus. Olennoille annetaan funktionaalinen
nimi, koira on vaikkapa nimeltään "se, joka ajaa leijonan
pensaikkoon" tai fiktiivisesti voitaisiin kotikuuselle antaa
yksilöity nimi "kuusi, jossa käki kukkui". Modernimmassa
muodossa puun myyttinen erisnimi voi syntyä historiallisen
tapauksen vuoksi kuten "Lönnrotin petäjä" Kesälahdella. Nimi on
sana, joka on merkki menneestä ajasta. Sellaisena se voi olla
myös kulttuurisen tekstin "vieras sana" eli relikti muinaisesta
kulttuurista, joka on jatkanut kulttuurissa intertekstuaalista
elämää.
Venäläisistä kulttuurisemiootikoista sekä Mihail Bahtin että
Juri Lotman ovat käyttäneet kansallista aineistoa tulkitessaan
tekstin merkitystä sekä ajan ja paikan yhteenkuuluvuutta
kulttuurisissa teksteissä. Bahtin on korostanut tutkimuksissaan
kansanomaista nauru-kulttuuria sekä kehittänyt kronotoopin
käsitteen, jota hän käytti varsinkin 1930-luvun tutkimuksissa.
Vähitellen 1940-lukua kohti edettäessä Mihail Bahtin alkoi
keskittyä historiallisuuden ja topografian käsitteisiin.
Bahtinille aika on paikallisen ilmentymä. Bahtin-kääntäjä
Tapani Laine sanoo Bahtinin kirjoittaneen vuonna 1944 muistiinpanoissaan topografian merkityksestä seuraavat arvoitukselliset
sanat:
"Tämän topografian merkitysten peruspisteet. Ihminen, hänen
tekonsa, sanansa ja eleensä saavat taiteellisen merkityksen,
kun hän on jossain näistä pisteistä. Arkielämän jokaisen
reaalisen pisteen takaa pitää paljastaa se topografinen asema,
2
jotta siitä voisi tulla olennaisen, taiteellisesti mielekkään
tapahtuman areena. Se pitää sijoittaa topografiseen avaruuteen,
sitä pitää verrata maailman koordinaatteihin."
(Bahtin 1995: s. 429)
Paikallistarinain "maailman koordinaattien" kirjo on toisaalta
suuri, mutta kuitenkin varsin rajattu lähielinpiirin kokemusten
mukaan. Viihteenä tarinoidaan ja nimetään se, mikä on kiehtonut
tai järkyttänyt mielikuvitusta jollain erityisellä tavalla.
Suomalaiseen mentaliteettiin sovellettuna Bahtinin ajatus
maailman koordinaateista on nimeävissä paikallistarinoissa
tunnevaltaista ja sanoilla leikittelevää. Ulkoisia,
eksogeenisiä tapahtumia peilataan sisäisen maailman
kosketuspisteiden kautta ulkoisten ajallisen ja paikallisen
reaalimaailman kohtaamojen lisäksi. Tarina on syntynyt ja
elänyt sen mukaan kuin se on kohdannut kuulijoissa vastakaikua
ja pystynyt herättämään kiinnostusta. Vain siten se on kyennyt
elämään perimätietona meidän aikaamme asti. Tarinan esitys on
sijoitettavissa tarkasti rajattuun kontekstiin maailman
koordinaateissa ja topografisessa avaruudessa, mutta tarinan
aiheet ovat myyttisiä vailla tarkkaa historiallisesti
määritettävää aikaa.
O tempora, o mores! Tavat ja ajan henki esiintyvät paikallisina
tapahtumina. Suomen kieli on vanha ja arkaaisuus korostuu
nimien eli sanojen synnyn tietämyksen painotuksen lisäksi myös
erilaisten asiain ja mielentilojen paikantamisessa. Yhtä lailla
kuin sanonta nimenomaan korostaa asiain merkitystä, sanonta
"pitää paikkansa" merkitsee suomenkielessä asiantilan
vahvistusta ja todentamista. Aikapaikkailmaisuja on monia
muitakin, kuten "osuu kohdalleen", mikä tarkoittaa
situationaalista sopivuutta, jokin katsotaan kuuluvaksi
johonkin, vastaavuus asiantilojen välillä on olemassa. Tätä
ajattelutapaa voisi luonnehtia Juri Lotmanin ajatuksella
kulttuurien primaaritekijöistä, joita ovat binaarisuus ja
asymmetria. Edellä esitettyjen kahden kulttuurisemioottisen
peruskäsitteen lisäksi keskeistä lotmaniaanisessa kulttuurikäsityksessä on kaiken kulttuurisen tekstin heterogeenisyys.
Erityisen tärkeänä Juri Lotman pitää semioottisten prosessien
selvittämisessä vastakohtai-suutta ja rajojen suhteita, sitä
mikä muodostaa erottavan ja yhdistävän tekijän ja rajan
sisäisen ja ulkoisen maailman välillä.
Lotmanin internaalinen, sisäinen sekä eksternaalinen eli
ulkoinen on saanut jatkokehittelynsä Eero Tarastin
eksistentiaali-semioottisissa termeissä endogeeninen ja
eksogeeninen tai vastaavasti voidaan termeihin verrata myös
lingvistisiä näkökulmia, joissa perinteinen länsimainen
tutkimusote lähestyy merkityksiä kielen ulkoisten muotojen ja
rakenteiden kautta, kun taas itäinen vaihtoehto tahtoo
tarkastella semantiikkaa sisäisestä, mielestä käsin. Kaaos
pyrkii universumissa järjestymään ja käsitteet mielessä
kategorisoituvat omalakisen vetovoimalain nojalla.
Kussakin kulttuurissa on omat sääntönsä, joiden mukaan asiat
kuuluvat yhteen. Suomalainen sanoisi, että käsitteet voidaan
3
katsoa kuuluvan yhteen, jolloin asian perustelu on omien
konkreettisten havaintojen mukainen, mutta jos sanotaan, että
"niin kuuluu olevan", niin kerrotun tekstin luotettavuus heti
heikkenee. Kuuloon ja kuulopuheisiin (=juoru, huhu, valhe) ei
ole luottamista, suomalainen ei usko ennen kuin näkee.
Toisaalta jotkin asiat kuuluvat yhteen kausaalisesti
kuten syy ja seuraus. Uskomuksellisen maailman tulkinnassa
tällä on syvällinen merkitys. Havaittu ja nähty, vaikka
harhakin, helposti mielletään todeksi. Tämän tutkielman
korpuksessa on yksi ainut viittaus uksomustarinastoon. Tässä
tapauksessa kummitusviittaus korostaa asian todenperäisyyttä.
Sanktiona on rauhaton sielu haamun hahmossa tapahtumapaikalla
vaeltamassa.
Tarina on balladimainen ja itäistä kerrostumaa
Impilahdelta.
Esimerkki 1, Impilahti 98 (89)
Kauan sitten oli Impilahden pitäjä pajarien hallussa, jotka
kohtelivat alamaisiaan hyvin raa´asti. Varsinkin nuoret,
kauniit tytöt joutuivat heidän käsiinsä. Kerran oli pajari
ajanut erästä neitoa takaa hevosineen. Neito juoksi henkensä
edestä pakoon, ja pajari seurasi perästä. Kun neito ei enää
jaksanut juosta eikä aikonut antautua pajarille, hän hyppäsi
lähellä olevaan lahteen. Siitä lähtien on lahtea kutsuttu
Impilahdeksi ja lahden mukaan on koko pitäjä saanut nimekseen
Impilahti. (Impilahti)
Taru kertoo, että surmansa saaneen neidon haamun on
nähty liikkuvan lahden rannalla.
(Impilahti)
Neito syöksyi ajasta ikuisuuteen, mutta elävät yksilöt ovat osa
maailmaa ja paikallista aikaa, ja siitä myös tämän tutkielman
tarina kertoo: suomalaisista paikoista ja paikannimistä
suomalaisen kulttuurinäkemyksen ja venäläisen
kulttuurisemiotiikan silmin. Juri Lotman on maininnut, että
tietomme menneistä ajoista ovat aina muistinvaraisia, meillä
voi olla vain kuviteltu kokemus menneistä tapahtumista ja
ihmisistä, mutta silti kaikki mennyt on mukana kulttuurisissa
teksteissä ja esille tuotavissa sieltä mm. taiteen, tieteen ja
kansan-kerronnan keinoin. Mielemme kerroksissa on
syvärakenteina koko ihmiskunnan muisti, historia ja myytit,
jotka pyrkivät eri tavoin pintaan ja ilmaisuksi.
Vladimir Proppin ihmesatukaavassa on eräänä keskeisenä
funktiona lähtö. Kerronnassa lähtö on aloitus, määritelmä tai
viittaus siihen, mitä tarina tuo tullessaan. Bahtinin
maailmankoordinaattitermiä voidaan ajatella pisteajatteluna.
Piste on kaikessa kuvaamisessa peruselementti. Viiva on jono
peräkkäisiä tiheään asettuneita pisteitä. Viivoilla ja
pisteviivoilla rajataan aluetta ympäristöstä erottuvaksi sekä
kuvataan kohdetta figuureina. Piste on arkaainen illuusio, joka
on hypermoderni. Piste on alku. Se on lähtökohta. Se on
keskipiste. Asiat päätyvät johonkin pisteeseen ja alkavat
jostain pisteestä. Pisteet määrittävät paikkojen alan ja tilan.
Matemaattisesti matkat mitataan pisteestä a pisteeseen b.
Matkantekomotiiveissa matkaa ja sen pituutta on määritetty
4
kilometreinä, ja pitkäksi matkaksi varsinkin uiden ja jopa
hevoselle on katsottu 33 kilometrin taival. Myös kalamatkoja on
mainittu pitkiksi, mutta niiden pituutta ei sen kummemmin
määritetä (46/39). Paikallistarinoissa matkan ja alan
määrittely tulee esiin myös maanomistusoikeuden yhteydessä.
Kotiseuturakkauteen liittyvänä palaseen omaa maata on
suhtauduttu pieteetillä, joten maanmittarit ovat aika ajoin
joutuneet koetteelle.
Esimerkki 2, Koiranperse 77/68
Iisalmen pitäjässä on ennen vanhaan ollut mittari maita
jakamassa. maita mitatessaan hän oli samalla lohkaissut
liikamaita kruunulle. Tilojen omistajat olivat tästä
maanmittarille äkäisiä. Kun eräässäkin talossa mittari oli
ottanut liikamaat kruunulle ja palsoittanut ne uudeksi tilaksi
sekä samalla kysynyt tilan entiseltä isännältä, mikä pantiin
uuden palstatilan nimeksi, vastasi tämä ärjäisten: "Pane vaikka
koiranperse". Mittari merkitsikin uudistilan nimeksi
karttoihinsa ja kirjoihinsa Koiranperse. Nimi tuli tilalle
viralliseksi nimeksi.
(Iisalmi)
Edellä kerrottu tarina osoittaa, että paikallisuus on
emotionaalinen olotila varsinkin yhdistyneenä omistusoikeuteen.
Primitiivisen ajattelun mukaan maata ei voi omistaa eikä rajoja
tarvita, mutta länsimaisen ajattelun mukaan maan
yksityiskäyttöoikeuden voi saada. Eriytymättömän yleisen
jokamiehen maankäyttöoikeuden lisäksi on kollektiivista
omistusta, kuten esimerkiksi valtion metsät,
luonnonsuojelualueet ja luonnonpuistot, torit ja tiet. Paikat
ovat elämän näyttämötiloja.
Tapahtumapaikan nimi on verrannollinen teatterin nimeen. On
tärkeää saada tietää missä mitäkin esitystä on näytelty ja
kenen toimesta. Puhe, parole on tärkeä signifikaattori
tunteiden ilmaisussa. Maanmittaus- tarinan aggressiomotiivi
liittyy repliikkiin, jonka voi ymmärtää sodomiakehoitukseksi ja
sellaisena herjaukseksi. Niinpä maanmittausepisodin nimenantoprosessi ikuistui asiakirjoihin ja harkitse-mattomuus
kostautui sanojalle omalaatuisena tilan nimenä.
Kantrityylisessä suomalaisen laulajan Tapio Rautavaaran
rallissa lauletaan: "Ei matkan mittavuus, vaan vauhti turman
tuo". Aineiston paikallistarinat antavat matkan vaarojen
kirjoon aimo lisän. Oma vaaralajinsa esittäytyy matkan pituuden
ja vallitsevien olosuhteiden väärin arvioinnissa. Turman tuovat
virhearviot koskevat
uintimatkoja myrskyssä, mutta aineiston
tarinastossa on kuvailtu isäntä-renki tragedia ja
kohtalokassaunanlöylyjen ja viinan siivittämä vedonlyönti.
Esimerkki 3,
Pilkkakangas 25(21)
Pilkkakangas on saanut nimensä seuraavasta tapauksesta.
Palomäen talon isäntä ja renki olivat saunassa, josta
pakkasella uoksivat alasti pirttiin pukeutumaan. Täällä tumi
renki, että kuuman kylvyn jälkeen juoksee paljasjaloin vaikka
virstan eikä tule kylmä. isännästä tuntui tämä vallan
5
mahdotoomalta. Lyötiin halstuoppi viinaa vetoa, että renki
juoksee virstan päässä olevalle männikkökankaalle ja lyö siellä
olevaan mäntyyn kirveellä merkin. Renki meni uudelleen saunaan
ottamaan aimo löyöyt matkaevääkseen. Sitten hän lähti
höyryävänä juoksemaan kirves kädessä virstan taipaleelle. Hän
kävi sovitussa paikassa ja löi pilkan petäjän kylkeen, mutta
palattuaan pirttiin hän oli kaikkea muuta kuin kadehdittavassa
kunnossa. Kun hän asteli pirtin lattialla, tuntui kuin hänen
jalassaan olisi ollut puukengät. Sellaisina kopisivat hänen
paleltuneet jalkansa. Ei joutanut nyt viina juotavaksi, vaan
sillä hierottiin rengin jalkoja, vaikkei mies enää koskaan
niitä tarvinnut. Isäntä katui kovin tätä hurjaa vedonlyöntiään,
josta oli näin vakavat seuraukset.
Tuskin tiennevätkään nykyiset Pilkkakankaan asukkaat, että
heidän talonsa nimestä on maksettu näin kallis hinta.
(Multia)
Renki rampautui, koska matkaa ei osattu mitata oikein. Veto
lyötiin tarinan mukaan virstan juoksumatkan väitteen varassa,
mutta jostain syystä se toteutettuna kaksinkertaistui, koska
virsta männylle ja sieltä takaisin on kaksi virstaa ja niin
myös juoksun ajallinen kesto ja pakkasessa oloaika.
Joissain tapauksissa tarinain paikan ja alueen määrittelyyn on
käytetty pelkkää silmämääräistä arviota kuten seuraavassa:
Esimerkki 4, Lavia 17(13)
Lavian pitäjä on saanut nimensä silloin, kun Vesilahdelta
Pekkalan kaksi poikaa tuli hakemaan talon paikkaa. Toinen
veljeksistä meni eräälle korkealle vuorelle, kiipesi männyn
latvaan ja kun näki Karhijärven laajan aukean, huusi
veljelleen: "ai, ai veljen lavia!
(Lavia)
Tilaa oli joten näin katsastetulle paikalle veljekset
perustivat naapurikyliin talonsa, hankkivat oman elon
kiintopisteen maankamaralta. Pisteet auttavat luomaan kuvia
maailmasta, maailmankuvia. Me kuvaamme ja hahmotamme
nykytodellisuutta, mutta kuvailemme myös mennyttä, joka ei ehkä
koskaan voi olla meille reaalinen. Menneen kuvittelemme,
rekonstruoimme mielikuvituksemme avulla.
Maailman koordinaatit
Eräs lastenloru, jonka nimessä on selvä itäinen vivahde,
opettaa pisteen merkitystä:
Piste, piste, pilkku, viiva
piirretään nyt Nikolai!
Näin se alkaa!
Maha paksu, kaula hoikka,
Niilo kaksi kättä sai,
ja kaksi jalkaa, kaksi jalkaa,
pois nyt loikkaa Nikolai!"
6
Tarina kuuluu esittää piirtäen. Yleensä lapset tahtovat lisätä
kuvaan mahapisteen. Keskelle piirroksen ympyriäistä mahakuviota
piirtyi painokkaasti ja määrätietoisesti piirretty napapiste.
Vasta napapisteen jälkeen ovat lapsen maailman koordinaatit
kohdallaan. Lévi-Strauss on puhunut arkkaaisen iluusion
tulkintatraditiosta, jossa primitiivnen tajunta rinnastetaan
lapsen tajuntaan.
Suomalainen kansanrunoudentutkija E.N. Setälä vuorostaan on
pohtinut Sampomyytin selityksissä Sammon synonymiteettiä
Pohjantähti-nimitykseen. Pohjantähdellä on suomalaisessa
uskomusperinteessä käsitetty kosmogonista taivaan
keskipistettä. Pohjoisen taivaan kiintotähti Pohjantähti on
saanut ajateltu lakipisten sijasta taivaankattilanpohjan
keskipisteeksi, maailmannaulaksi tai -maailmanpylvääksi, jonka
skandinaavinen esikuva on maailmannaula-käsitys. Tähdet on
ymmärretty yleisesti nauloiksi ja pieniksi rei´iksi, pisteiksi
taivaankuvussa. Nykyperinteessä nimi elää sanontana on kuin
maailmannapa, jolla tarkoitetaan inhimillistä itsekeskeistä
toimintaa, jossa oma itse asetetaan kaiken toiminnan
keskipisteeksi. Lasten maailmassa ihminen on maailman kuvastin,
joten napa on ihmisen kuvaan kuuluva keskeinen tekijä. Vasta
myöhemin tietoisuus kasvaa tiedostamaan tämän luonnollisen
maailmanhahmotuksen riittämättömäksi ja vieroksuttavaksi, omaan
napaansa tuijottajat ovat aikuisuuden maailmassa liian
itsekeskeisiä. Maailman koordinaattoreiden on ajan ja paikan
suhteen muututtava tietoisuuden kasvun mukaan, ja niin ne
muuttuvatkin sekä yksilöiden että yhteisöjen elämässä..
Edelleen E.N. Setälä pitää paikallisten nimien kertomaa hyvänä
lähteenä yritettäessä rekonstruoida
muinaisrunojen
maailmaa. Setälä sanoo: Ne ovat kallisarvoisia muistoja nuo
vanhat nimet -ne ovat ikäänkuin piirtokirjoituksia, jotka ovat
uurrettuina suureen hautakiveen, minkä muodostaa koko Suomen
maan pinta, piirtokirjoituksia, jotka antavat todistuksen esiisien elämästä ja uskosta.
Juri Lotmanin kulttuuriteoriassa on keskeistä paikan ja
historiallisuuden suhde sekä nimen, myytin ja kulttuurin suhde.
Yksin nimi ei paljasta paljon kuttuurista, tulkintaan tarvitaan
myös kontekstuaalinen tieto.
Juri Lotmanin tapaan suomalainen semiootikko Eero Tarasti on
myös kommentoinut useissa yhteyksissä kulttuurista
paikallisuutta, joka hänen mukaansa on mikrotasolta lähtevää.
Tarkastelemme maailmamme ympyröitä paikallisesta näkökulmasta
käsin aivan riippumatta siitä, kuinka laajaksi näkökenttämme
piiri laajenee. Paikallisuus on tärkeä olemassaolon markkeri ja
siksi ihminen on taipuvainen nimeämään paikkoja korostaakseen
niiden kulttuurista merkitystä ja arvoa.
Ihmiskunnalle kulttuurisesti tärkeitä ovat ns. pyhät paikat
kuten Mekka, Jerusalem, Fuji-vuori tai Valamo sekä lapsuuden
maisemat, koti- ja synnyinpaikka, josta on lähtöisin
kotiseuturakkaus, paikallinen kiintymys. Sanotaan, että
kaikella on aikansa, mutta sama pätee myös paikkoihin. Kaikella
7
on paikkansa. Alue yksilöidään ja erotetaan ympäröivästä
massasta nimeämällä ja topohumanisoimalla. Metsien louhikoista
kohoaa katsojalle näkyviin Pirunkalliot jne. Maastonmuodostus
kohoumina ja syvänteinä huomioidan nimeämällä.
Matalikot ja mäet, laaksot ja syvänteet nimetään. Bahtinille
ihmisen maailma kokonaisuudessaan, myös paikallisuudessa on
tarkasteltavissa ruumiillisuuden ja kehon topografian kautta.
Maanpiirin onkaloilla, koloilla, lähteillä ja kuopilla on syvä
vastaavuus ihmismielen maisemassa, kehon aukoissa ja
ulokkeissa. Lihallisuus on kansankerronnassa keskeinen piirre,
koska se on erottamaton osa arkielämän realiteetteja.
Korpusteksti
Tässä tutkielmassa tarkastellaan ajan ja paikan suhdetta
nimeämisen motiiveihin. Aineisto on ympäri Suomea Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon pääasiassa 1800luvulta kerättyä muistitietoa. Tutkittavat tarinat, yhteensä 94
kpl, on julkaistu Lauri Simonsuuren vuonna 1951 toimittamassa
antologiassa Kotiseudun tarinoita. Kokoelman Simonsuuri on
nimennyt otsikolla "Miten paikat saavat nimensä".
Työn tarkastelukulma on sisältöön keskittyvä ja hermeneuttinen.
Metodisesti lähiluku on suoritettu siten, että ensi vaiheessa
on hahmotettu em. 94 antologian tarinaa kysymyksellä: Mitä on
nimetty? Tämä näkyy liitteenä olevassa motiivilistauksessa
kahden ensimmäisen sarakkeen kohtana nimi ja aihe. Toisessa
vaiheessa aineistoa on luettu tarkemmin ja hahmotettu tarinan
pääpirteet avainsanoina. Kolmannessa vaiheessa tämä korpus on
syötetty Excel-taulukkoon motiivi-tarkennettuna ja
ytimöitettynä taulukkoon, jonka johdosta lopullisessa
tulkinnassa tarinoita on 94:n sijasta 103. Numerovastaavuus on
viittauksissa ilmoitettu. Lukumysteeri selittyy sillä, että
joissain tarinoissa on kerrottu useamman eri paikan nimen
syntytarina. Vaikka Bahtinin käsitteitä on alkuun tuotu myös
esiin, niin tulkinnan perustana on kuitenkin Juri Lotmanin
kulttuuriteoria, jonka hän on esittänyt kirjassaan Universe of
the Mind. Näin ovat tutkimuksen maailman koordinaatit tulleet
määritellyksi.
Nimeävät paikallistarinat
Paikallistarinat ovat merkittävä osa kansantarinoita ja niiden
aihepiiri on laaja. Lauri Simonsuuri on todennut, että
kansantarinalle on luonteenomaista paikallisuuteen, henkilöihin
ja tapahtumiin kiinnittyminen. Tarinoissa pyritään myös
määrittämään mahdollisuuksien mukaan tapahtumain ajankohta.
Grimmin veljesten ajoilta kansantarinat on haluttu luokitella
myyttisiin ja historiallisiin. Lauri Simonsuuren mukaan
historiallinen tarina on epätieteellinen termi, terminus
technicus, ammattisana, jolla tarkoitetaan mm. historiallisia
henkilöitä, kulttuurihistoriallista tarinastoa, asutus-,
paikallis-, ja vainolais-tarinoita. Pääkriteeriona voidaan
8
pitää Lotmanin ja Bahtinin suosimaa topografisointia,
maanpäällisyyttä erotuksena myyttisestä kerronnasta, joka
käsittelee yliluonnollisia tapahtumia ja maailmoita. Sekä
historialliset että myyttiset tarinat ovat silti aina
ajallispaikallisia kotiseudun tarinoita ja välimuotoja näiden
kahden karkean jaottelun välillä on runsaasti. Kyseessä on
kahden termin dialektisuus, joiden ääripäiden väliin on
syntynyt juttuverkosto hupailuista murhenäytelmiin. Paikan
nimeen liittyvä syntyhistoria auttaa nimen kulttuurisen
merkityksen hahmottamisessa. Lauri Simonsuuri yltyy kertomaan
nimeävistä asutus-tarinoista päätelmiään:
"Kansantarinoiden meille säilyttämä Suomen kansan
kirjoittamaton "historia" alkaa tässä kirjassa
lappalaismuistoista, tarinoista, jotka tietävät kertoa näiden
maan alkuasukkaiden kodan- ja kalasaunan sijoista,
pyydyskuopista, kalapadoista, katiskojen jäännöksistä jne. sekä
nimistöstä, jonka arvellaan johtuneen lappalaisten asumisesta
etelän mailla. Tätä aihepiiriä seuraa runsas ja kiintoisa
ensimmäisestä asutuksesta ja kylien syntymisestä kertova
tarinaperinne. Tämä perinne on ylistyslaulua rohkeille miehille
ja naisille, jotka kirves mukanaan, suolaa ja rukiinsiemeniä
kontissaan lähtevät tuntemattomiin erä-maihin etsimään uusia
asuinsijoja." (KT, 1984: s. 11)
Tematisoinnin vaikeus
Miten muuttuvat maailman koordinaatit paikallistarinain
toimivien subjektien kohdalla ajan ja paikan saatossa?
Millaiset seikat, paikat ja tapahtumat, ovat
kirvoittaneet
nimeäjien mielikuvitusta? Yksikään nimi ei jää eloon, jos se ei
saa yhteisön hyväksyntää ja tule yleiseen käyttöön.
Korpusteksteissä on ilmoitettu nimen ohella kohde, joka on
saanut kerronnassa nimen. Lisäksi tekstissä on selitys, joka
kertoo siitä nimenomaisesta (vrt. suomen kielen nimenomaan =
täsmälleen) tapahtumasta nimi on kotoisin. Täten kerronta on
varsin toiminnallista ja kuten suomenkielinen sanonta
nimenomaan korostaa, niin sanonnalla on kerronnallinen tausta,
jolla sekä korostetaan rajatun täsmällisen tapahtuman
merkitystä, että sen leikillismyyttistä aspektia. Kertomus,
joka todetaan vahvistavalla lauseella nimenomaan, on perustavaa
laatua oleva kuin paikkojen nimeäminen, sanat on luotu silloin
tosiksi ja kestämään. Nimen vaihtoon ja antoon suhtaudutaan
suomalaisessa kulttuurissa vakavasti. Nimenannolla lapsi ja
paikka todetaan kansanperinteessä omaksi, perheeseen, sukuun,
heimoon, kansaan kuuluvaksi. Siksi vieraskieliset nimet
pyritään suomentamaan äänneasultaan vallitsevaan kieleen
sointuvaksi.
Prosessoitumisen idea näkyy korpustekstin tematisoinnin
ploteissa, jonka suurin ryhmä, lähes neljäsosa korpustekstin
aineistosta on teeman "asutus" alla (yhteensä 24 tarinaa).
Toisen ja kolmannen sijan saavat matkantekoon ja nimenantoon
liittyvät tarinat (10 ja 9 tarinaa). Teeman suunta on
korpuksessa liikkuva. Se prosessoituu ploteissa
kerronnallisesti staattisesta asuinpaikasta liikkuvan elementin
9
"matkanteon" kautta tulokseksi eli "nimenannoksi" jonka
neljäntenä ulottuvuutena on "hukkuminen".
Nimitarinoissa tulee esiin struktuuri, jossa ollaan
kiinnostuneita paikasta, missä kaikki alkaa, seuraavaksi
kerrotaan miten tarina jatkuu ja mihin lopputulokseen tultiin.
Kaikki katoaa aikanaan, kuten teemoissa numerot 4-5;
hukkuminen, kalastus, rakkaus. Hääsaattoja hukkuu, kalat
kaikkoaa, rakkaus päättyy virran kuohuihin aikaan, paikkaan ja
sen tapoihin sopimattomana. Lopuissa korpuksen teemoissa
(numerot 6-34) on tematisoituja teemoja 1-3 kappaletta teemaa
kohden. Elämän kirjo on moninainen, siinä riittää arkista
aherrusta, omistusriitoja ja murhenäytelmiä.
Nimien motiivit, aiheet, joita on yhteensä 30, on
esitetty liitteessä. Motiivien ykkösijan on saanut
kylä. Kylämotiivia koskevia tarinoita on 19 kappaletta,
toisella sijalla on pitäjää koskevat tarinamotiivit, 10
kappaletta ja kolmannella sijalla on saaren nimeä koskevat
tarinat, yhteensä 7 kappaletta. Nämä motiivit ovat suoraan
tarinastosta otettuja. Joissain tapauksissa on vaikeaa
määrittää kertojan intentiota, kuten aineiston tarinassa no. 22
(18), joka voitaisiin luokittaa sekä kylä- että
pitäjänimiaiheen alle ja vastaavasti tarinan teemamotiivi
"kielitaito" voisi olla myös teemana ilkamointi, matkanteko,
herraviha tai seurustelu, joita kahta viime mainittua ei
motiiveissa lainkaan ole. Sama määrittelyvaikeus on monen
muunkin tarinamotiivin kohdalla.
Esimerkki 5, Säkylä 22 (18)
Säkylä on saanut nimensä seuraavasta tapauksesta. Muuan
huonosti suomea puhuva mies oli ollut Säkylässä
flikastelemassa. Kun hän myöhemmin kulki pitäjän läpi, hän
muisteli flikastusmatkaansa ja sanoi palvelijalleen: "Se kylä,
se kylä." (Säkylä)
Tarinan niukat vihjeet viittaavat moneen eri suuntaan
kulttuurisessa tekstissä. Yöstelyssä ollut mies todennetaan
yhteiskunnalliseksi yksilöksi niukoin, mutta riittävin vihjein.
Hän oli ruotsinkielinen. Vihje tähän saadaan implisiittisesti
metatietoudesta, jossa suomenkielinen kuulija tietää ja on
kokenut ruotsin kielen valta-aseman yläluokan ja
hallintokielenä. "Se kylä" nimimuodossa Säkylä viittaa toisen
kotimaisen kielen tapaan ääntää vokaali "Ä" eeksi. Yläluokkaisuutta ja siten erottumista rahvaasta on lisäksi
korostettu maininnalla palvelijasta sekä toistuvasta
matkanteosta. Koomisuudella on pyritty keventämään tarinaa,
oudon kulkijan vierailu ja kohtaaminen paikallisasukkaan kanssa
on narraatiossa todettu ikimuistoiseksi. Tarina on korpuksessa
kategorisoitu nimikkeen kielitaito alle sillä perusteella, että
aineistossa on toinenkin selkeästi Ruotsi-Suomi kielimaaottelun
hengessä tehty redaktio (no. 58/52), jonka suolaiset säkeet
kuuluvat seuraavasti:
Esimerkki 6, Juusoola 58 (52)
10
Juusoola on saanut nimensä siitä, että siellä oli ruotsalainen
suolakauppias, joka osasi huonosti suomea. Kun kauppiaalta
kysyttiin, oliko tällä suolaa, hän vastasi aina: "Juu soolaa,
juu soolaa, juu soolaa."
(Kauhava)
Tässä tarinassa kielitaidolla ilkamointi on esitetty
kontekstissa nimeämällä huonosti suomea taitava ruotsalaiseksi
ja sääty määritetty keskiluokkaan kuuluvaksi eli kauppiaaksi.
Ero kansan syviin riveihin on painottunut kielitaitoon. Jälleen
tarinan hupaisuus avautuu vain metatietouden avulla. Kuulijan,
joka on suomalainen oletetaan sisäistäneen puhumattomuuden,
vaikenemisen ja hiljaisuuden kulttuurin arvot. Kauppias, joka
ilmeisesti oli huonosta suomesta välittämättä asiakkaitaan
puheliaampi, on ikuistettu tarinaan suupalttina, joka toistaa
sanottavaansa turhan paljon. Toiston korostus on saatu aikaan
myyttisellä kolmikertaisuudella. Molemmissa syntytarinoissa on
nimenannon katalysaattorina toiminut ilmeinen nimen eikielenomaisuus, vieraus, toiseus, jota on pyritty selittämään
ääntämyseroina.
Kuvio 1.
Suomenk. nimi
SÄKYLÄ
JUUSOOLA
Ruotsink. ääntämys
"Se, kylä, se kylä!"
"Juu soolaa, juu soolaa, juu soolaa!"
Kielileikittelyyn kohdistuvissa paikallistarinoissa on kaikuja
hurri- ja herravihan teemoista, jotka on sublimoitu
harmittomaan kieli-irvailuun. Toiseus ja kulttuurin
heterogeenisyys on otettu haltuun kerronnallisin keinoin.
Matkimisen kerronnallista elementtiä on korostettu suoralla
repliikillä. Matkiminen sinänsä osoittaa yleensä ihailua, ja
joko positiivista tai negatiivista kateutta sekä jäljittelyn
halua. Repliikissä suomalainen "ä" ääntyy eeksi ja painotus
siirtyy ensimmäiseltä tavulta toiselle, jolloin syntyy
vaikutelma kahdesta eri sanasta ja aivan eri merkityksestä,
jonka pohjalle on muovattu kaskunomainen tarina. Sama pätee
myös Juusoolan kylän nimiselitykseen. Yhtenäisnimi on
kahdennettu repliikiksi sanoista joo ja suola. Ruotsinkielen
intonaatiossa oo ääntyy pitkäksi u-äänteeksi ja kaksoisvokaali
uo on outo, joten se on oikaistu pelkäksi ooksi. Vitsi piilee
siinä, että suomalaisen kertojan maailmassa on tyhmää, kun
sanoo oon uuksi, mutta aivan muun seikan ooksi. Näin annetuin
selkein vihjein suomalaiset kuulijat voivat vakuuttua omasta
etevyydestään ja tyytyä harmittomaan oloiseen leikinlaskuun.
Historiallisista syistä johtuva alemmuudentunne on luonut
tällaisen piilorevanssin kansankerrontaan. Lisäksi suomalainen
kulttuuri on homogenisoiva ja sisäänlämpiävä, omaansa
puolustava.Verrokkina mainittakoon tässä folkloristiikan
tutkija Leea Virtasen kokoomateoksessaan "Kansanviisauden
kirja" kertoma ruotsalaiskasku, jossa paikallistarinain
tyhmyyden teema tuodaan korostetusti esiin:
"Aivoleikkauksen uhri
11
Suomalainen mies selittää lääkärille haluavansa jotenkin
muuttua saksalaiseksi. Lääkäri selittää, että se on mahdollista
aivoleikkauksella niin, että aivoista poistetaan 25 %. Mies
myöntyy tähänja leikkaus suoritetaan.
Leikkauksen jälkeen tohtori sanoo:
- Leikkaus onnistui muuten erinomaisesti, mutta teimme
pienen prosenttivirheen, 25 %:n sijasta leikkasimmekin
ahingossa 50 % aivoista pois.
Mies vastaa:
- Nå, det gör ingenting!"
Itäinen ja läntinen tapahtumanäyttämö
Suomenkielisissä nimeävissä paikallistarinoissa on sijansa
saanut ruotsinkielisen kulttuurin vaikutteiden ohella myös
nykyisen Venäjän puoliset paikalliset alueet kuten Valamo,
Käkisalmi ja Pietari. Näissäkin tarinoissa teemana voisi olla
mainitun teeman lisäksi mm. asutus tai matkanteko. Henri Broms
on korostanut Lotmanin kulttuurisemiotiikan tekemää eroa
itäiseen ja läntiseen kulttuuriin, joka on historiallisista
syistä Suomessa korostunut. Tutkittava korpusaineisto tukee
väitettä sikäli, että läntisen alueen nimivitsailussa tarinat
viittaavat yksilöllisyyteen ja henkisiin kykyihin kuten esim.
kielitaito ja ammatti, kun taas idänpuolisissa tarinoissa on
aktorina eläin ja liikkuminen. Ei kuljeta pelkästään ajan
virtaa, vaan myös konkreettisesti vesistöjä pitkin, pitkin
Vuoksea, Laatokkaa tai vetistä nevaa. Narraation elementeissä
on arkkaaisempi ote. Vesi, tunteiden ja kuoleman symboli, on
keskeinen kerrontaelementti samoin kuin eläimetkin, villeyden
ja kesyttömyyden symbolit.
Kolmen esimerkkitarinan eläinkirjo kattaa maaeläinten kesyvilli koko skaalan kesystä kotieläimestä hevosesta, hengen
lintuelementtiin ja pahuuden voimiin suteen asti. Kuunnelkaamme
nämä itäisten verbaalivirtuoosien tarinat, joiden tehokeinot
ovat Karjalan runonlaulajain aikaiset ja veroiset. Tarinoissa
sudet uhkaavat repiä hevoset kuin kuvastimena ympäröivän
luonnon vihamielisyydestä kulttuuripyrkimyksiä kohtaan.
Esimerkki 7, Käkisaalmi 94 (85)
Siihen aikaan kuin perustettiin linnoja maan turvaksi, eräs
päällikkö ryhtyi rakentamaan linnaa Antrean Kuorikosken
kohdalla Vuoksessa olevaan Linnasaareen. Hän ehti upottaa jo
perustuspaalujakin, joita on vieläkin saaressa nähtävänä.
Unessa sanottiin hänelle kuitenkin, ettei siinä linna kestänyt,
vaan kehoitettiin häntä soutamaan Vuoksea alas niin kauan,
kunnes käki kukkui kuivassa puussa. Hän soutikin niin kauan
kuin näki käen kukkuvan kuivassa puussa. Siihen päällikkö
rakensi linnan ja nimitti sen Käkisalmeksi.
(Antrea)
Esimerkki 8, Suvennitty 95 (86)
12
Vanhaan aikaan kun matkustivat Pietariin, oli
matkustajilla
aina suuri hätä, miten päästä kulkemaan Suvenniityn ohi. Tällä
niityllä asusti susilauma, joka usein oli pyrkinyt repimään
hevosiakin. Paikkaa alettiin nimittää Suvenniityksi, ja kulkee
se sillä nimellä vieläkin. Paikka on Metsäpirtin pitäjässä
Vanhanjaaman kylässä.
(Metsäpirtti)
Esimerkki 9, Heposaari 96 (87)
Laatokan saaristossa on eräs saari, jonka nimenä on Heposaari.
Kerrotaan, että Valamosta oli hevonen karannut pellolta ja
lähtenyt uimaan mannerta kohden sekä noussut vedestä tälle
saarelle, jonne on Valamosta matkaa 33 kilometriä, tarinan
mukaan on hevosella ollut perässään rautapiikkinen hara.
(Sortavala)
Mainituissa tarinaesimerkeissä on nähtävissä itäinen vaikutus
ja tunneperäisyys. Kaiken puuhakkuuden, toimeliaisuuden ja
hankkeiden keskellä jyllää tunne. Uskotaan uniin ja enteisiin
ja toimitaan niiden mukaan, vaikka sattuisikin olemaan
linnanpäällikkö. On hätä, eli huolehditaan ja pohditaan
selvitäkö vai ei matkasta elävänä vai kuolleena, ja mitä
kaikkea menettäneenä - kenties hevosen. Ja ellei susi vie, niin
kotihevonen saattaa yllättäin yltää uskomattomaan
voimannäyttöön.
Hevosen karkumatkan vaikeuden kuvaaminen on kuin allegoria
maallisista houkutuksista ja niiden vaivoista. Valamon, hengen
tyyssijan ja hyvin-hoidettujen laidunten ääreltä villi
vapaudenkaipuu hevosen hahmossa pyrkii takaisin luontoon
esteistä, jarruttavasta harasta ja pitkästä uintimatkasta
huolimatta. Mystistä kerrassaan! Kerronta on saanut läntisen
kulttuurin sanaleikittelyn sijasta syviä sävyjä. Perustuspaalut
saavat jäädä, kun unennäkö niin vaatii. Tarinaformuloissa on
myyttinen sadunkertojain henki: a) siihen aikaan kuin..., b)
...ja kulkee se sillä nimellä vieläkin, c)...on hevosella ollut
perässään rautapiikkinen hara.
Myyttinen metsä
Eläinaiheiden käyttö on osoitus arkaaisesta ja pyyntikulttuurin aikaisesta kerrostumasta, jossa jokapäväinen
kosketus luontoon ja sen eläimistöön oli arkipäivän
kokemuspiiriin kuuluvaa. Juri Lotmanin mukaan myyttisessä
kerronnassa metsä on kuoleman symboli, jonne sankari tarinassa
menee, ja josta hän palaa jälleensyntyneenä. Karjalaisessa ja
sisä-suomalaisessa kulttuurissa metsä on kuitenkin se paikka,
jossa asuttiin ja joka antoi jokapäiväisen elannon. Myyttisyys
on näin ollen erottamaton osa suomalaista sielunmaisemaa.
Metsään mennään ja sieltä tullaan, se on rauhan, levon ja
virkistyksen tyyssija, mutta myös vihollinen, joka korpina
hallauttaa pellot ja viljankasvun ja tuo pedot tupaan.
Metsä ja metsän puut ovat osa luontoa ja monien eläinten
asuinpaika. Käki on karjalaisessa kulttuurissa ennelintu,
13
kevään ja rakkauden airut, sielulintu ja toteemieläin. Erään
uskomuksen mukaan keväällä kun kuulee ensi kertaa käen
kukkuvan, on ryhdyttävä laskutoimiin ja niin monta kertaa kuin
käki kukahtaa on elinvuosia jäljellä. Uskottiin myös, että jos
käki "villilintu" tulee pihapiiriin kukkumaan, on talon väestä
jollain muutto tai kuolema edessään. Sama uskomus koski tosin
lukuisia muitakin villieläimiä. Luonnon ja kulttuurin
kohtaaminen tällä tavoin koettiin pahaenteiseksi.
Nykyuskomuksissa käki rinnastuu rosvolintuun erikoisen
pesänvaltaustaipumuksensa takia ja "käkenä olo" tarkoittaa
humalatilaa ja siihen liittyvää riehakkuutta. Aikain saatossa
merkitys on muuttunut, mutta käki vaikuttavana metaforana
säilynyt.
Käki kuten muutkin linnut ovat suomalaisugrilaisessa
perinteessä ylisen, hengen ja sielun maailman lintuja.
Kulttuurinen semanttinen transformaatio suomalaisissa
paikallistarinoissa voidaan katsoa sisältävän shamanistisen
maailman kolmijakoisen kategorisoinnin.
Linnut ovat ylisen asukkeja, taivaseläimiä, ilmojen valtiaita.
Maaeläimet edustavat reaalista arkea, semioottista daseinia.
Koti- ja toteemieläiminä ne ovat auttajia ja hyödyllisiä, mutta
villeinä vastustettavia, joskin saaliseläimenä myöskin
hyödyllisiä. Villieläimiin on yhdistetty primaaribinaarisuus
saalis-saalistaja akselilla, ja erityisen tunnelatauksen ovat
saaneet pedot susi ja karhu, jotka toimivat myös kansanomaisen
häärunouden sulhasen perusmetaforina, jossa vastaavasti morsian
on kainalokananen tai muu lintunen. Tätä taustaa vasten
tarkastellen nainen on suomalaisessa kansanrunoudessa hennompi
ja henkevämpi elävä kuin mies; nainen on lintu ja mies peto,
eläimiä yhtä kaikki. Saaliina petoeläimestä ei ole sanottavaa
hyötyä, vain turkki on käyttökelpoinen ja luita voidaan
hyödyntää taika-kaluina, mutta liha on kitkerää.
Kalat pinnan alla
Alinen muodostuu veden- ja maanalaisesta maailmasta.
Pyyntikulttuurit ovat oppineet tuntemaan vesistöt ja niiden
antimet tarkkaan, mutta sen sijaan maa on kätkenyt
salaisuutensa pidempään arkkaaiselta tietoisuudelta. Se on
ollut kuin kuu, joka kääntää katsojalle tarkasteltavaksi aina
saman puolen kasvoistaan. Havaittavan puolen toinen puoli on
jäänyt arvailun ja mielikuvituksen varaan, maanpiirin päällinen
elämä nisäkkäineen opittiin tuntemaan varsin varhaisessa
semiosfäärivaiheessa, mutta alinen säilytti kiehtovuutensa.
Myyttinen tietoisuus tiesi vain, että maasta sinä olet tullut
ja maahan sinä olet menevä, kun elämä päättyy, kaikki maatuu.
Maanpinta on ollut se rajapinta, joka on erottanut sisäisen ja
ulkoisen maailman. Keskinen maailma on ollut eksternaalista ja
alinen internaalista. Psykoanalyysi, myyttisen ajattelun
nykyversio käyttää tästä tietoisuuden ja elämän tasosta
arkaaisten esi-isiensä termilainaa. Esi-isämme nimittivät
tietoisuuden syvätasoa aliseksi ja nykypsykiatria nimeää sen
alitajunnaksi. Näin Juri Lotmanin toteamus, että kannamme
14
aikojen saatossa tullutta tietoisuutta mielessämme on varsin
selkeä.
Metsä ei tässä korpuksessa esiinny lainkaan
merkittävänä tekijänä. Se on ollut luonnollinen valinta
asuinpaikkana, laidun- ja riistamaana, mutta pelottavuutta
siinä ei ole nähty. Sen sijaan veden alisuus korostuu
hukkumiskuolemien, rangaistuksen ja eristämisen näyttämönä.
Pirun nimi yhdistetään tarinastossa kallioon, ei muuhun.
Suomalaisten alisesta, vedestä nousee sekä aarteita että
luurankoja tai vedet kuolevat. Alisen, veden elementtiä ollaan
opittu myös hyödyntämään täysin mitoin. Veden pinnalla
liikutaan sulavasti, siinä uidaan pitkiä matkoja, soudetaan,
purjehditaan ja kalastellaan, mutta toisaalta on vaara
vaanimassa. Vesi saartaa ja hukuttaa, mutta myös puhdistaa,
siunaa ja sammuttaa janon viinankin muodossa.
Kohtalokkaat eväät
Humala on kiinteä osa suomalaista mentaliteettia ja
semiosfääriä. Suomalaisessa kansankulttuurissa olut on vanha
juoma ja se esiintyy jo kansanrunoissa. Viinanpoltto on
myöhäisempi keksintö, vehnänviljelyn myötä tullut, mutta
esiintyy tutkimuskorpuksessa, joka on ajallisesti agraarisen
kulttuurin kuvajainen. Aiemmin on jo kerrottu viinankiroista
vedonlyönnin yhteydessä, jossa veto halstuopista olutta vei
jalat alta renkiraukalta. Toinen korpuksen viinatoikkarointitarina kertoo isännistä, jotka keyriä pitäessään
umpipäissään yöpyivät taivasalla ovea isosta siirtolohkareesta
etsien ja sen ääreen lopulta uupuen.
Esimerkki 10, Ukonkivi 90 (81)
...Ukot maistelivat kotikeittoista myöhään iltaan ja sitten
päättivät lähteä Lanalle yökestiä pitämään. He panivat konttiin
viinaa evääksi. Päästyään mainitun suuren kiven kohdalle he
luulivat olevansa jo Lanalla. Lampilan ukko kehoitti Lanan
ukkoa menemään ensiksi tupaan, koska tämä paremmin tiesi oven.
Ukot etsivät ympäri kiven, mutta kun eivät sitä löytäneet,
päättivät käydä istumaan tuvan seinän viereen. 'Ryypätään
kontista viinaa, tulevathan ne akat yöllä käymään ulkona,
mennään sitten tupaan,' tuumivat ukot. Ukot nukkuivat kuitenkin
puoleen päivään ja kun heräsivät, huomasivat, että viina oli
vuotanut kontista maahan. Kivi sai tästä tapaukesta nimekseen
Ukonkivi. (Jääski)
Tapausselostuksessa on muutamia suomalaiskulttuurisia
syvärakenteita, jotka tekevät sen varsin paikalliseksi
kulttuurikerronnaksi, ja jotka osin selittävät sen, että
kansalliset ja paikalliset ainekset eivät voi motiiviaiheiltaan
olla täysin universaaleja, sen sijaan teemat voivat. Teemana
tässä on juhlinta ja ilonpito, mutta sen käy suomalaisessa
tarinassa huonosti. Mitä todennäköisimmin ukot saivat
retkestään palkaksi kylmettymisen, eväänä olleista
"lämmikkeistä" huolimatta, koska köyrin eli kekrin aikaan lokamarraskuun vaihteessa on ulkosalla varsin kylmää Suomen
15
leveysasteilla. Kuten renkipojan juoksutarinassa, tässäkin
esimerkissä on kerronnallisena rakenteena dualistinen
konstruktio viina-lämpö ja kylmä-ulkotila.
Tarinoissa seuraukset ovat kohtalokkaat, jalat paleltuvat,
viina valuu maahan. Tarinan alussa sisäisesti nautittu joutuu
ulkoiseen käyttöön jatkossa; paleltumain hoitoon ja
maanlannoitukseen. Sisätilan ja saunan lämmöstä lähdetään
"höyryämään" innosta puhkuen matkaan, joka sitten päättyy
hyiseen loppuhuipentumaan.
Juhlinta
Ruoka ja juoma ovat keskeisiä sekä juhlassa että arjessa.
Suomalainen on tämän tarinakorpuksen valossa huono juhlimaan,
koska juhlista ei puhuta juuri lainkaan. Hääväen käy
toistuvasti kolkosti, se hukkuu ennen kuin juhlat ovat ehtineet
alkaa. Hoipakka meno ja iloisuus on korpuksessa vain yhden
hauholaisen tarinan aineksena:
Esimerkki 11, Miehoila 43 (37)
Miehoilan kylä Hauholla on saanut nimensä seuraavalla
harvinaisella tavalla: Roineen takalaisia oli kerran palaamassa
Hämeen-linnasta. Hauhon kirkonkylän sivuuttaessaan eräs heistä
piti toisten mielestä liian suurta melua, jonka tähden toiset
varoittivatkin: "Älä hoilaa!" Kun mies oli iloisella tuulella,
vastasi hän vain: "Mie hoilaan!" Tämän vuoksi Roineen takana
olevista kylistä toinen on saanut nimekseen Miehoila. (Hauho)
Tarinan opetusfunktio selittyy jälleen suomalaisten
hiljaisuuden kulttuurin avulla. Jopa juhlatuulella
liiallinen äänekkyys katsotaan sopimattomaksi, niin
sopimattomaksi, että normirikkomus ikuistetaan nimeksi ja
nimitarinaksi. Tämä on mahdollistettu siten, että moinen meno
on sijoitettu toispaikkakuntalaisen tilille. Hämäläinen
kansanluonne ei iloissansakaan suosi äänekästä juhlintaa. Muita
juhlintamainintoja ei tutkimusaineistossa ole.
Ruokamaininnat ovat myös vähäisiä. Kahdessa tarinassa mainitaan
eväät nimiperusteena ja yhdessä tapauksessa on maaherroille
tarjottu riists-ateria antanut nimen saarelle, mutta ilman
surkean lopun sävyjä ei edes ruuan nauttiminen
paikallistarinoissa suju. Eväiden hakumatka saa kohtalokkaat
seuraukset:
Esimerkki 12, Kuolemanneva,
21(17)
Virtain Vaskuun kylässä on suo, jota sanotaan Kuolemannevaksi.
Siellä oli ollut joku pariskunta heinässä, ja kun eväät
loppuivat, oli akka lähtenyt illalla hakemaan evästä. Mies oli
tehnyt puun juurelle tulen ja asettunut siihen nukkumaan. Kun
akka aamulla palasi, oli puu palanut poikki, kaatunut miehen
päälle ja polttanut hänet niin, että vain vähän luita oli
jäljellä. Vanhat ihmiset muistavat vieläkin Kuolemannevan
16
laidassa olleen ison hongan ja siinä ristin. Nyt sekin on jo
kaatunut ja lahonnut. (Virrat)
Kertomuksessa on käytetty elämän ja kuoleman teemaa
tehokeinona. Tuli ja suo ovat vanhoja tuhon ja kuoleman
symboleita, kun taas puu ja eväät ovat elämän metafora.
Tässä tarinassa puuhun on yhdistetty sekä kuoleman tuottamus
että elävä muisto. Poikkipalanut puu on saattanut nukkuvan
miehen viimeiseen uneen suohautaan, jonka äärelle on jäänyt
karsikkohonka muistuttamaan tragediasta ja elon ja elannon
hankinnan vaikeudesta.
Eväät loppuivat. Vaimo lähti ja palasi liian myöhään.
Muuta ei tarina kerro.
Tarinat elementissään
Suomalaista semiosfääriä voidaan tarkastella myyttisesti
elementtien tuli, vesi, maa ja ilma kautta. Suomi on
maantieteellisenä tilana vetinen paikka, tuhansien järvien maa,
jota ympäröi meren ranta länsi-etelä-suunnasta ja
tunturimaisemat ja metsät pohjois-itäsuunnassa.
Luonnonelementaarisena pohjavireenä suomalaisessa
sielunmaisemassa toimii vetinen väinämöiselementti.
Kansanrunojen Wäinämöinen oli alkujaan vedenjumala ennen
semioitumistaan kulttuuriheerokseksi. Vedestä ja tunteesta on
noussut kansansielun ydin, josta se on noussut lymyämään
tunturien ja metsien kätköihin, mutta on siellä kuin kala
kuivalla maalla, henkitoreissaan.
Veden merkitys tulee tekstisemiosiksessa esiin monissa eri
yhteyksissä. Se on kulkureitti, kalastuselinkeinon
harjoituspaikka, vettä käytetään kastamiseen joko kristinuskoon
kääntymisen tai nimenannon yhteydessä. Vaihtoehtoisesti
kääntymys pestään pois järvessä. Lähteen vettä käytetään maidon
jatkeena, siihen hukkuttaudutaan kun elämä käy kestämättömäksi.
Vastaavasti siihen hukutaan, kun elämä on kukkeimmillaan. Ja
jos vesielementti tuokin veden viljaa, niin se myös vie.
Kateuden ja riitojen johdosta kalat kaikkovat. Veteen uppoaa
niin sormukset kuin perintöhopeat kuin aarrelaivatkin
tarinoissa. Jauhotkin uppoavat suon vetiseen silmäkkeeseen.
Tulva vie talon koiran kivelle istumaan. Virta kuljettaa
ruumiita ja linnanpaikan etsijää. Vedestä nousee haamuja,
kaloja, sormuksia, luita ja pääkalloja. Veden äärellä saavat
pahat vaimot kuritusta; heidät soudetaan luodolle, kivelle tai
kallionkoloon kilttiintymään:
Esimerkki 13, Pirunpesä, 23 (19)
Vielä tänäkin päivänä puhutaan Kerttulan emännän istuinpenkistä
Vahalahden Kerttulan isäntä oli riidellyt emäntänsä kanssa ja
voittajan oikeudella vienyt emännän arestiin Pirunpesän
alapuolella kalliossa olevalle istuinta muistuttavalla
ulokkeelle. Emäntä joutui istumaan koko vuorokauden syvä vesi
jalkojensa alla ja Pirunpesä päällään. (Suoniemi)
17
Vesistö toimii myös toiseuden ryhmään kuuluvien tai
etnisten vähemmistöjen karkoituspaikkana. Höpertynyt
vanhus joutuu "vahingossa" saarelle eristyksiin. Saareen
soudetaan myös mustalaiset ja mustalaisten merihätä on
innoittanut Hailuoto-tarinoihin. Kareille ja luodoille juuttuu
muitakin kuin mustalaisia. Nimiaiheluettelossa on erilaisiin
veteen liittyvien nimiaiheiden kirjo kattava. Korpuksen
vesiaiheisia motiiveja ovat mm. joki, järvi, kallio, kari,
kivi, koski, lahti, lampi, luoto, matalikko, niemi, oja, ranta,
saari, salmi, silta, suo ja virta.
Ja kuinka leiskuukaan lieskat tarinoissa! Evästarinassa
kerrottiin, kuinka yöpyjä menehtyi tuleen syttyneen puun
kaatuessa nukkujan päälle. Korpustarinaston nimellä Tulijoki on
sen sijaan harhauttava nimi. Nimi perustuu sanaleikkiin "Tuli
joki!" Sen sijaan suomalaistarinoinnin seksuaalimetaforat "tuli
hännän alla" -aihe on parissa esimerkissä kerrottu. Tosin
paikallistarinoissa sanonta ei sisällä lainkaan seksuaalista
merkitystä, ainoastaan kiireen ja hädän funktion, kuten
korpusaineiston ensimmäinen esseen nimitarina kertoo:
Esimerkki 14, Katinhäntä 1 (1)
Laitilan Katinhännän kylä on saanut nimensä siitä, että kissa
vei hännässään valkean pihaton ullakolle. Tästä tuli niin suuri
palo, että paloi koko kylä. Katti oli maannut toton portaalla,
kun tuli otti katin häntään. Pelästyksissään se juoksi navetan
ullakolle. koko kylä meni tuhkaksi. Kun rakennettiin uusi kylä,
sai se nimekseen Katinhäntä. (Karjala Tl.)
Esimerkki 15, Oravankytö
85 (76)
Kerran hyppeli orava Räisälän puolelta nykyiseen
Vuoksenrantaan. Se oli jostakin saanut tulen häntäänsä. Juuri
pitäjien rajalla oli metsäistä seutua, jonne orava kauhuissaan
hyökkäsi. Mutta tällöin katajapehko sai tulen ja lehahti pian
täyteen liekkiin. Kohta oli koko metsä tulessa. Metsän reunassa
oli ryhmä taloja, jotka paloivat tulen mukana. Palaneet puut
törröttivät mustana monta vuotta, ja sammal kyti koko kesän.
Vvasta vuosien kuluttua seudulle alkoi jälleen ilmestyä
ihmisasuntoja. Nyt se on taajaan asuttu kylä. Sitä sanotaan
Oravankydöksi. (Vuoksenranta)
Tuhkasta nousi uutta, tuho toi tullessaan uuden entistä ehomman
alun, vaikka tointuminen kestikin kauan, kuten
Oravankydön
metsäpalon tapauksessa. Kolmannessakin tuleen ja kaskeamiseen
liittyvässä tarinassa on kerrottu eläimestä, karhusta. Karhu
kiipeää hädissään kaskimaan keskellä olevaan puuhun, mutta puu
palaa poikki ja romahtaa maahan.
Toisena tuhon kohteena tuli-häntätarinat viittaavat
itsetunnon nujertumiseen. Tarinoissa sekä oravan että
kissan häntä syttyy tuleen. Nykykulttuuri tuntee
ilmaisun "häntäheikki tai hännystelijä" merkityksessä
mielistellä. Kansanrunoustieteilijä Matti Kuusi on
kiteyttänyt tämän kansanviisauden muotoon: "Jos joku
liimautuu seuraasi tai painostaa sinua tekemään jotakin vastoin
18
omaa tahtoasi tai esiintyy muutoin tunkei-levasti tai
väkivaltaisesti, niin naseva vertaus voi auttaa sinut rauhaan
häiritsijästäsi." (1991: s. 32)
Tähän sananparsipesueeseen kuuluu monia häntäsananlaskuja
kuten A) missäs häntä on kuin perseessä B) tai aina hännässä
kuin juottoporsas. Häntä on myös itsetunnon vertauskuva.
Sanonnalla kukas sen kissanhännän nostaa ellei kissa itse,
tarkoitetaan oman-arvontuntoa ja itsetietoisuutta.
Itsetietoisuutta on myös kahdessa muussa häntään liittyvässä
nimitarinassa.
Häntämotiivi on toiminut villin vapaudenkaipuun, mutta myös
kiinni pitämisen ilmentymänä. Pää on jäänyt vetäjän käteen, kun
kiinni otetun villiintyneen varsan häntä irtoaa, ja vastaavasti
itsepäisyys toi hukkumiskuoleman, kun varas ei irroittanut
otettaan härän hännästä. Tarinain todenperäisyys on
todistamaton. Paljon ilmeisempää on, että nimetyt paikat ovat
saaneet nimensä maastonmuodon kuin tositapauksen perusteella.
Mielikuvitus voi luoda aitiologisen tarinan pelkän nimen
kiehtovuuden perusteella, mutta joissain tapauksissa taustalta
löytyy tositapahtuma ja perimätietona kulkenut tieto, jonka
avulla on voitu tehdä mm. arkeologisia löytöjä.
Ilman elementtiin liittyy sääkuvauksia, nousee myrsky, on
pakkanen. Sää on kehno, mäet kaljamalla, niin ettei edes karhun
kynnet pidä otetta, vaan petoparka joutuu huimaan liukuun.
Ennelinnut lentelevät, ääntelevät ja tiputtelevat merkkejä,
haukia ja lahnoja mäelle, muuta ilmaan liittyvät maininnat ovat
vähäiset. Maaelementti asutukseen liittyvinä paikkoina on
keskeinen itsestään selvällä tavalla. Paikallistarinat kuvaavat
maan tärkeäksi silloin, kun sitä on ryhdytty rajaamaan tai on
etsitty asuinpaikkaa. Välimatka naapuriin on ollut keskeinen
tekijä, mieluiten oman alueen on tullut riittää
silmänkantamattomiin.
Esimerkki 16, Mahlu 48 (42)
Saarijärven Mahlun kylässä oli vasta yksi asukas. Hänen
asunnolleen tuli sattumalta eränkävijä, joka pyysi lupaa saada
rakentaa itselleen asumuksen samoille saloille noin kahden
peninkulman päähän. "Ei mahlu, ei mahlu", sanoi isäntä. "Ole
sitten yksin mahlu!" vastasi vieras ja lähti. Siitä on peräisin
nimitys Mahlu. (Karstula)
Maaelementti on asutuksen lisäksi myös matkanteko-motiivin
näyttämö. Rakennetun ympäristön vastapoolina on metsä, mutta
nimeävinä tapahtumina maisemiin sijoittuu teitä, silta, linna,
harju, iso kivi ja mäkiä. Teiden ja kylien nimet
paikallistarinoissa heijastavat menneen kansanelämän arvoja ja
arkea. Tiet olivat kehnot ja kesät-talvet käyttökelpoiset
vesireitit muuttuivat roospuuttoaikaan hengen-vaarallisiksi ja
käyttökelvottomiksi eristäen asukkaat kyliinsä ja mökkeihinsä.
Vaara uhkasi kulkijaa eksymisen, petoeläinten, rosvojen ja
hukkumisen muodossa. Kuljettiinpa sitten maalla tai vesireittiä
matkanteko saattoi saada yllättäviä dramaattisia käänteitä
19
kuten tarinassa, jossa varkaudesta kiinni saadut mustalaiset
kuljetetaan kirkkoveneellä ruununmiehien luo.
Esimerkki 17,
Mustalaisluoto
75 (66)
...Vekaransalmessa mustalaisakat olivat ruvenneet
valittmaan, että heitä vilutti ja että heidät oli
päästettävä vapaiksi. Akat keinottelivat sitten iehetkin
nuorista vapaiksi, ja veneessä syntyi tappelu. Eräs Tiainenniminen saattaja otti tällöin veneen istuimen ja löi Jaakkonimistä mustalaista päähän. Mustalainen kuoli tähän. Akat
sanoivat vielä, että nyt se Jaakko kaatui. (Sulkava)
Tarinan kevennys on lopussa, jossa Jaakon sanotaan
kaatuneen. Varas ei voinut saada kansankäsityksen
mukaan kunniallista kuolemaa, ja sanonta kaatumisesta on
kiertoilmaus sankarikuolemasta. Ironia leikkii toiseuden
teemoilla ja ansiottomalla arvonnousulla.
Pääsääntöisesti matkoille tuli mittavuutta. Kirkkomatka saattoi
olla pitkä, ja niille tarvittiin eväät mukaan. Maantiet
muodostuivat luonnonmenetelmää käyttäen kinttupoluiksi ja
joskus turvauduttiin kotieläinten apuun kuten maantietä
Jämsästä Kuhmoisiin rakennettaessa.
Esimerkki 18, Kärsämäki
42 (36)
Kun ei Jämsästä osattu mennä Kuhmoisiin, päästettiin sika irti
ja siihen mistä se meni, tehtiin maantie. Oli talvi, sika
tonkaisi kärsällään lunta mäen päällä, ja siitä mäki sai
nimekseen Kärsämäki. (Jämsä)
Matkaaja saattoi myös kohdata esteitä, kuten joen ja
jäädä uudisasukkaana asumaan joen rantaan. Huonot
tieolosuhteet loivat myös sen ajan liikenneonnettomuudet,
jotka tunnetaan jo suomalaisten
kansanrunojen maailmassa Joukahaisen ja
Väinämöisen
väistämisvelvollisuusrunoissa. Nimeävien paikallistarinain joukossa on kaksi redaktiota kuorman
kaatumisesta
tien oheen suohon. Jauhot uppoavat veteen.
Äänimaisema
Tierakenteet tulevat mainituksi. Sillalla kohtaa virkavaltaa
häpeällinen näky - yläosattomat naiset työssä. Kulkija saattoi kohdata
äänekkään menon
hillintähuomautusten lisäksi muutakin ääntä, kuten
tarina kertoo Sykiälän kylän kohdalla käyneen.
Esimerkki 19, Sykiälä 86 (77)
...Ajatuksiinsa vaipuneena ja suruissaan mies istui kerran tien
vieressä ja saneli puoliääneen surusta sykkivälle sydämelleen:
"Syki, älä syki." Sattuipa outo matkustaja tulemaan paikalle,
näki miehen istumassa tien vieressä ja kuuli sanat: "Syki, älä.
(Uusikirkko Vpl.)
20
Tiellä oli monenlaista kulkijaa. Juhlijoita, kirkkomatkalaisia
sekä kauppa- ja virkamatkalla olijoita. Pappi saattoi kastaa
matkan jouduttamiseksi lapsen tien ohessa olleessa ojassa ja
maitokuskit jatkoivat maitoa tienristeyksen lähteessä.
Tapahtuman merkittävyys ei ole ollut nimen annon mittari.
Nimimotiiviksi on riittänyt lähes mikä tahansa arkielämän
tapaus kuten eräässä karjalaisessa tarinassa sanotaan;
"Monesta pienestä seikasta saa nimi alkunsa."
(41/35/Korpilahti)
Aiemmin on viitattu useissa yhteyksissä hiljaisuuden kultuuriin
suomalaisen mentaliteetin kuvaajana ja mielenmaisemain
paikantajana. Eristynyt elämänpiiri ja luonnon kunnioitus on
luonut kulttuurin, jossa liiallista äänekkyyttä ja
sanavalmiutta pidetään epäsuotavana, pyhäin häväistyksenä.
Pyhän äärellä puhutaan kuiskaten. Miehoilan kylän juhlija
hoilasi uhmalla iloissaan, mutta vieras puhe, harkitsemattomat
sanat saattoivat viedä perintöhopeat järven pohjaan.
Korpuksessa moni nimi on syntynyt tarinan aktorin repliikistä.
Sanoille on annettu tuolloin painokas merkitys, ne on nimetty.
Vesi kantaa ääntä hyvin, ja saaresta saattoi kiiriä vettä
pitkin eristyksiin vietyjen mustalaisten avunhuutoja.
Soutamisesta syntyi airojen kolinaa, joka noteerattiin. Tarina
kertoo:
Esimerkki 20,
Kolimajärvi
45 (39)
Kotini sijaitsee Kolimajärven rannalla. Aikoinaan järven
pohjoispäässä asuneet kalastajat olivat kuulleet kolinaa
etelästä päin. Sieltä oli tulossa kalastajia, jotka pitivät
kovaa kolinaa. Kun kalastajat tapasivat toisensa, alkoivat he
riidellä kalavesistä. Siinä he ristivät myös tämän järven
Kolimanjärveksi. Järvi on nyt Keski-Suomen kuuluimpia järviä.
(Viitasaari)
Tämä nimianekdootti sisältää lukuisia implisiittisiä vihjeitä
vallitsevasta kuluttuurista ja sen arvoista. Ensiksin on
tiedettävä, että tunnettu kalastususkomus määräsi, että
kalastettaessa vesillä on liikuttava hiljaa. Toiseksi
uskottiin, että äänekäs riitely vie kalat vedestä. Kolmanneksi
sekä luulotellut että todelliset toisen apajalle menot ja
tihutyöt olivat tavallisia eräkulttuurissa. Neljänneksi on tämä
monikertainen äänitörkeys kuitattu monimielisellä sanonnalla,
"järvi on nyt Keski-Suomen kuuluimpia järviä". Alueen
laajuudella on viitattu sananlaskun "hyvä kello kauas kuuluu,
paha vielä kauemmas", merkitykseen sekä leikitelty sanojen
kuuluisa ja kuuluva/äänekäs binaarisilla merkityksillä.
Mitä muuta ääneksät tietävät korpuksen paikallis-tarinat kertoa
hiljaisuuden vastapainona? Ääni paljastaa! Varastettu pässi
alkaa äänellä keskellä järveä ja joutuu teurastetuksi veneessä.
Järven rannalta löydetty karhun pääkallo saa aikaan
huutoäänesstyksen, mikä paikalle nimeksi; esteettinen
Neitiniemi versus löytö Karhunpää. Tarina kertoo:
21
Esimerki 21,
Karhunpää
100 (92)
Lopulta päätettiin niin, että kumpikin ehdottaja valitsi miehen
huutamaan ehdotettua nimeä, kumpi nimi kuuluisi kauemmaksi,
siitä tulisi kylän nimi. Karhunpää kuului kauemmaksi ja voitti.
(Nurmes)
Aika entinen ei palaa
Ajalliset määreet nimeävissä paikallistarinoissa ovat niukat ja
myyttiset. Aika on pysähtynyttä, luonnoNläheistä, jonka
erityiseen arviointiin ryhdytään vain tehokeinona piinan
kovuutta kuvattaessa. Aikamääreet esiintyvät onnettomuuksien
yhteydessä, vaimo lähtee illalla ja aamulla palattuaan tapaa
miehensä poroksi palaneena. Mies vie akkansa kylmälle kivelle
syksyiseen yöhön. Vanhus harhailee vuorokauden saaressa, ja
onnettomat rakastavaiset viettävät veneen karattua luodolla
myrskyistä yötä tai ehkä useampia ennen kuin poistuvat
iäisyyteen, mutta aina on yökausi kyseessä, päivään liittyviä
aikamainintoja ei korpuksessa ole. Aika on tullut merkittäväksi
kerronnan tehokeinoksi silloin kun se on ollut poikkeavaa ja on
voitu olettaa ajan kokemuksellisesti käyneen erittäin
"pitkäksi".
Myyttistä vaikutelmaa lisätään johdantoformuloilla,
jotka määrittävät tarinan perimätiedoksi. Kerronta
alkaa tyypillisesti:
- vanha tarina kertoo
- vanhan tarinan mukaan
- vanhat ihmiset muistavat vieläkin
- kerrotaan, että monta kymmentä vuotta sitten
- asui ennen rikas mies
- tarinan mukaan seudun ensimmäiset asukkaat
- entinen nimi on ollut
- useita nimiä, joilla on oma tarinansa
- oli ennen vain yksi talo
- vanhat kertovat seuraavan tarinan
- ennen vanhaan pyydettiin vesilintuja.
Tapahtumain ajankohta ja vanha menneisyys voi esiintyä
kerronnassa epäsuorasti. Perinnekerronnassa aikuisten
harrastama kerronta ikääntyessään ja menetettyään
aktuaalisuutensa aikuisten viihteenä muuntuu viimeisessä
vaiheessa lastenloruksi ennen katoamistaan.
Korpuksen ainut loru liittyy rikokseen ja kuuluu:
"Vekaraniemen vekara
Tuomioniemessä tuomittiin,
Hiekkaniemessä hirtettiin
ja Hauvanniemeen hauvattiin." 65-67 (58)
22
Aikansa kuvastajia ovat myös tarinastossa mainitut
aktorit; ammatit ja eläimet, toimet ja tehtävät.
Eräkulttuuri ja maanviljely kohtaavat korpuksen teksteissä.
Metsästäjät ja kalastajat, sotilaat, kauppiaat, uudisasukkaat,
emännät ja isännät palvelijoineen mainitaan siinä missä
pyörittäjät, nilsijät ja airaksentekijätkin.
Yhteenveto
Aitiologiset paikalluset nimitarinat ovat hyvä aikansa
paikallinen kulttuurisemiosfäärin kuvastin. Nimet
saavat aineksensa suoraan havainnollisesta maailmasta,
mutta ne mystifioidaan. Jos laadimme luettelon tarinakorpuksen
eri elementtien mukaisesta eläinmaininnoista, saamme seuraavan
listan:
MAA
ILMA
VESI
hevonen
teeri
särki
susi
vesilintu lahna
orava joutsen
hauki
kissa kokko
kalat
aasi
käki
silakka
pässi
karhu
karja
peura
lehmä
koira
varsa
härkä
Eläinelementeissä voidaan ajatella triadista kolmijakoa, on
maaeläimiä, kaloja ja lintuja. Tulielementtiin ei voida
sijoittaa elämää, se on tuhon tuoja, mutta energiana ja lämpönä
myös uuden elämän syntyelementti. Ihmisen ensisijainen
elinpiiri sijoittuu paikalli-ajallisesti maaelementtiin, jolle
ilma ja happi ovat välttmättömiä samoin kuin vesi ja lämpökin.
Suomalaisen semiosfäärin paikannimien semiosis on selkeästi
luonnon ja maaston muovaamaa ja sitä värittää tunne. Tunteita
ryydittää onneton rakkaus, arkihuolet, suuret tragediat ja
vieraiden oudoksunta sekä asutuksen ja sivilisaation
leviäminen. Korpuksessa kohtaavat peruskategoriat luonto ja
kulttuuri rakennetun ympäristön ja luonnon voimien kanssa
kamppailun tasolla.
Ihmisten kanssakäymistä kuvataan oikeuskäsitysten
valossa sekä intiimillä tunteiden tasolla. Kansa elää
kurin ja rehellisyyden arvot samastaneina. Petos, riidat ja
epärehellisyys ovat ikuistettuna nimissä ja niiden
aitiologioissa. Naapuriin pidetään välimatkaa. Herrojen ja
rahvaan, isännän ja rengin välinen kommunikaatio on
tragikoomista, mutta ymmärtävää ja alemmuudentuntoista sekä
tottelevaa. Harvoin oikeus otetaan omiin käsiin. Oman käden
oikeutta harjoitetaan, jos kyseessä on suomalaisen
valtakulttuurin kannalta katsoen marginaaliryhmä kuten
mustalaiset. Mustalaiset kuvataan varkaiksi. Erityisesti
23
vitsaillaan toisryhmäläisten puhetapaa, mutta myös tavallisten
suomalaisten kuolemattomat lausahdukset kuvataan nimissä.
Vahingonilo tulee esiin kömmähdysten ja onnettomuuksien
kuvausten runsaudessa, hääsaatot hukkuvat ihmeen usein. Tuleen
leimahtavat metsät, asuinrakennukset, puut ja kokonaiset kylät;
sisuksia polttelee kotipolttoinen ja sydänsurut, saunan
lämmöstä haetaan lohtu ja uho.
***
24