lataa flow-lehti 2/12 tästä

S I S Ä LT Ö
FLOW-LEHTI
2 / 2012
Päätoimittaja: Matti Nives
Toimitus: Susanna Hulkkonen, Juuso
Janhunen ja Mikko Mattlar
PÄ Ä K I R J OIT U S
LYHYESTI, HEINÄKUU 2012
6
Suomi-jazzin seuraavaa sukupolvea
8
Lyhäreitä tulevaisuudesta9
Ulkoasu: Tsto
Tuoretta elokuvaa Flow’ssa
Taitto: Antti Grundstén
Balloon luo intiimejä musiikkikokemuksia 12
Kannen taideteos: Jan Anderzén
Pop up -kaupungin pysyvät askeleet
Mainosmyynti: Milla Valjus
“Ooks sä nähny ne jo?”16
Kustantaja:
Flow Festival Oy
Vilhonvuorenkatu 11 B 11
00500 Helsinki
LEHDEN SOUNDIT 2/1218
puh: 09 7531 560
email: etunimi@flowfestival.com
web: www.flowfestival.com
Palaute: lehti@flowfestival.com
Kirjoittajat: Johannes Ekholm, Antti
Grundstén, Helmi Honkanen, Touko
Hujanen, Susanna Hulkkonen, Perttu
Häkkinen, Juuso Janhunen, Tuomas
Kallio, Markus Karlqvist, Sami Kero,
Kalle Kinnunen, Vesa Korkkula, Antti
Lippo, Mikko Mattlar, Risto Möller, Risto
Nevanlinna, Matti Nives, Miikka Pirinen,
Oskari Onninen, Kim Ramstedt, Petri
Rautiainen, Miika Saukkonen, Arttu
Tolonen ja Simo Vassinen
Kuvaajat ja kuvittajat: Jan Anderzén,
Mathias Foster, Jori Grönroos, Veera
Hidas-Elina, Milena Huhta, Touko
Hujanen, Susanna Hulkkonen, Emmi
Hyypiä, Larisa Kazic, Sami Kero, Kalle
Kinnunen, Tea Kogovsek, Alja Košir,
Annika Lahti, Nejc Lebar, Jungmyung
Lee, Petteri Lehikoinen, Laura Lehtinen,
Sanna Mander, Martin Martonen, Vaula
Metso, Maria Oinonen, Joakim Ojanen,
Jukka Ovaskainen, Miikka Pirinen, Aleksi
Poutanen, Anna Tahkola, Katri Tikkanen,
Olli Toivonen, Heikki Tuuli, Nene Tsuboi,
Joanna Viheriä, Salla Viitasalo, Sami
Viljanto ja Jarkko Virtanen
Paino:
Lönnberg Painot Oy
Lipunmyynti:
Tiketti (www.tiketti.fi)
LINTU JA KALA
pääkirjoitus5
10
14
Yhteisöllisen asumisen uusi aika
20
Digitaalisen nostalgian huumaamat
24
Ironia, 2010-luvun selviytymiskeino?
27
MYYTTI SAHARAN VALTIAISTA
30
Afrikkalaisia musiikkihelmiä
36
UUSI rakenne38
Helsinki ammattilaisten silmin
42
Härmän jähmeät rytmit
50
kaukaiset kaksoset58
Sirkus nimeltä Cannes63
Pienen piirin käädyt74
HILJAISEN LIEKIN MIES80
Aarteenetsintää84
Kolumni: juuso janhunen
88
Kolumni: kim ramstedt
90
Kolumni: arttu tolonen
92
kolumni: vesa korkkula
94
kolumni: johannes ekholm
95
Kalat 201296
Eettistä kalaa pannulle
100
Pesimälinnut 2012104
Lukijakilpailu 2/2012108
Näinkö se meni? – Flow’n EM-futisveikkaus 112
Mielestäni on jollain tapaa aina ollut tyylitöntä käyttää ilmausta ”lintu
vai kala?” johonkin henkilöön tai asiaan liittyen. Tyyliin: ”siitä tyypistä on
vaikea sanoa, onko hän lintu vai kala”.
Vaikka jättäisi sanonnan puhkikuluneisuuden ja tahmeuden sikseen,
assosioituu kysymys yleensä painostavien henkilöiden ahdistaviin arvolauselmiin kanssayksilöistään. ”Mikä sekin on miehiään?”
Lehdenteko ei onneksi noudata samaa logiikkaa. Siksi valitsimme
Flow-lehden kesänumeroon linnun ja kalan. Molemmilla on varsin konkreettinen paikka kesäkokemuksissamme.
Lintulajien muuton mukaan voi määrittää kesän lähenemisen (huijausta, totesin tänään kylmän viimaisessa kesäkuun aamussa kävellessäni,
”pääskysestä ei päivääkään” mukamas), mutta suven ollessa jo käsillä on
hyvä keskittyä pesimälintuihin. Yllättävän monenkirjava joukko sulkaisia
ystäviämme on nimittäin valinnut kylmän Pohjolan lyhyen kesän pesäpuuhiensa viitekehykseksi. Päätöstä ei ole aina helppo ymmärtää, mutta
onneksi sentään toisinaan.
Lintuja on mahdollista observoida, ja niiden laulu rytmittää kesämuistoja yllättävänkin paljon. Jokaisen kesän ensimmäinen peippo
lirvauttaa laulunsa mukana fiiliksen, joka on kummallisen vahva. Ihmisen
äänimuistin tarkkuus ja emotionaalisuus yllättävät.
Eräs kaupungin melun tavoittamattomissa asuva ystäväni voivotteli
taannoin Facebookissa joka-aamuista (erittäin varhaista) linnunlauluherätystään. Hän varmaankin vaihtaisi kesäeläimekseen jonkin Suomen
kaloista. Äänettöminä ja vedenalaisina niiden toimet kun koskettavat
meitä, ainakin näennäisesti, vähemmän.
Silti on pakko pohtia mitä esimerkiksi kätkeytyy hauen monalisamaisen hymyn taa. Vai onko kyseessä sittenkin ilkikurinen virnistys?
”Täältä pesee: 700 hammasta naps.”
Lukuisat kesämuistoistani linkittyvät kalojen mielenliikkeiden
tulkitsemiseen. Toistaiseksi olen ymmärtänyt niitä vain rajallisesti, enkä
uskalla toivoa tulevaisuudeltani asian suhteen paljoakaan kehitystä.
Usein tuntuu, että eläinmaailman hiljaisimmat ja syrjäänvetäytyvimmät
olennot valtaavat mielemme kaikkein tehokkaimmin.
Siksi tunsinkin salaista mielihyvää erään toimituksemme jäsenistä
tiedustellessa, että ”eikö tätä kala-asiaa ole jo yhteen lehteen
tarpeeksi?”. Juuri sopivasti, sanoisin.
Toivotan mukavaa kesää kaikille.
Matti Nives
Päätoimittaja
ps. Tuliko mieleesi kesäkuulumisia tai palautetta, jota haluaisit jakaa
kanssamme? Kerro toki: lehti@flowfestival.com
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 4
sivu 5
FLOW FESTIVAL 2012
LYHYESTI,
Kun nykyaikainen
DJ-miksaaminen tuli mahdolliseksi levysoitinten kehityksen
myötä, Baldelli otti toiminnoista
kaiken irti. Hän manipuloi
levyjen pyörimisnopeutta jopa
niin, että hän soitti 45 rpm:n
levyjä 33:lla saadakseen aikaan
hypnoottisemman soundin.
Ainoastaan kaikkein pyhimmät
levyt hän soitti niiden alkuperäisellä nopeudella. Ne olivat
lähinnä saksalaista kokeellista
syntikkamusiikkia.
Kuten arvata saattaa, Baia
Degli Angelin tarina loppui
jossain vaiheessa. Ympäristön
iäkkäät asukkaat hermostuivat
meluun, ja Enkelten lahdessa
väitettiin liikkuneen myös
huumeita.
HEINÄKUU 2012
Richie Hawtin
Plastikman, mutta ei vinylman
Berliinin pimeä yö lokakuussa
2011. Kaupungilla liikkunut
teknolegenda Richie Hawtin kuvasi
edellään kävelleen, vinyylilaukkua raahanneen DJ:n ja
laittoi kuvan fanisivulleen Facebookiin. Kuvan oheistekstissä
Hawtin ihmetteli menneisyyteen
jämähtäneitä vinyylimiehiä, sillä
digitaalisesti soittamalla pääsisi
vähemmällä kantamisella.
Hawtinin ajatukset synnyttivät vastalausemyrskyn vanhan
liiton faneilta. Vinyyli-DJ:n kuva
keräsi yli tuhat kommenttia, ja
jotkut Hawtiniin kohdistuneet
solvaukset saivat hänet pian
poistamaan kuvan Facebookista.
Seuraavana päivänä Hawtin
kirjoitti fanisivulleen seikkaperäisen selityksen siitä, mitä hän
kuvan postaamisella ja kommenteillaan tarkoitti. Miehen
mukaan teknologian kehitys ja
uusien laitteiden hyödyntäminen
ovat hänelle musiikin tekemisen
ja DJ-toiminnan suola, sillä ne
pakottavat kehittämään taitoja
ja kokeilemaan omia rajoja.
”After all, isn’t that why we call
it Techno?” hän kysyy postauksensa lopuksi.
Hawtin itse on vannonut
DJ-kontrollerien nimeen jo
pitkään, ja hän on ollut mukana
kehittämässä digitaalisia
DJ-soittoratkaisuja kuten Final
Scratch -soittotyökalua.
ja puoli vuotta työn alla ollut
yhteistyöalbumi David Byrnen
kanssa saa vihdoin julkaisunsa
syyskuussa. Love This Giant
-nimisellä levyllä kuullaan sekä
Clarkin että Byrnen kynäämiä ja
vokalisoimia biisejä ja mukana
menossa on lisäksi mm. Daptone
Records -jengiä. Elokuussa St.
Vincent puolestaan on mukana
Fleetwood Mac -tribuuttilevyllä
yhdessä Shudder to Think
-bändistä tutun vokalisti Craig
Wedrenin kanssa versioimassa
Mac-kappaletta Sisters of the
Moon.
päiviin asti. Laitteistoaan hän
on toki parannellut vuosien
varrella: hän oli esimerkiksi
ensimmäisiä suomalaisia, joka
hankki Rolandin legendaarisen
TR-808-rumpukoneen.
Airaksisen diskografian
pituus on hengästyttävä.
Pelkästään vuosina 2002–2003
hän julkaisi uutta musiikkia
23 albumin verran. Joidenkin
keski-iän ylittäneiden muusikoiden luomisvimma hiipuu
vanhemmiten, mutta Airaksinen
ei selvästikään kuulu tähän
joukkoon.
Kotitekoista soundia
Pekka Airaksisella oli 1960-luvun
lopussa kotistudio ennen kuin
koko käsitettä oli varsinaisesti
olemassa. Hän asui Helsingin
Marjaniemessä saunamökissä,
joka oli täynnä soittimia ja
äänitysvehkeitä. ”Siellä oli aina
vehkeet jotenkin auki, esimerkiksi lattialla sähkökitara, jota ei
ollut viritetty; se joskus potkaisi
sitä, ja kun nauhat pyöri koko
ajan se meni nauhalle”, takavuosien bändikaveri Mattijuhani
Koponen muistelee Helsingin
Underground 1967–70 -kirjassa.
Kitaroiden, kaikulaitteiden
ja muiden vehkeiden avulla
syntyi uniikkia soundia, jota
Airaksinen on levyttänyt
valtavan määrän aina näihin
Sun Araw ja aika
Cameron Stallones alias Sun Araw
pohtii ajan käsitettä hiljattain
julkaistussa WIRE -lehden
haastattelussa (April 2012).
“Ikuisuus on ajan vastakohta.
Elämme hindujen ikuisuutta,
jonka suhde aikaan on vertikaalinen”, Stallones toteaa
ja välittää ajatuksen, jonka
mukaan tärkeintä on levittää
olemassaolonsa koko ihmiselon
mitalle, olla läsnä jokaisessa
yksittäisessä hetkessä. Kyseinen
eetos vaikuttaa sopivalta Sun
Araw’n musiikkiin nähden.
Hypnagoginen leijunta ja
kaukaisen sumuiset melodiat tuntuvat kirjaimellisesti
hidastavan aikaa, läsnäolon
Sun Araw
muodostaminen sentään taitaa
jäädä kuulijan harteille.
Tarinoita Enkelten lahdelta
Italialainen Daniele Baldelli sai
soittaa 1970-luvun lopussa
vakituisesti diskossa, jonka
puitteet saisivat kenet tahansa
nykypäivän DJ:n kateelliseksi.
Baia Degli Angeli -yökerho
sijaitsi meren rannalla korkeilla
kallioilla, ja osa sen tanssilattioista sijaitsi ulkona. Baldelli
näki soittaessaan kaikki lattiat,
sillä hänen DJ-koppinsa oli hissi,
joka liikkui eri kerrosten välillä.
Trooppisten öiden äänimaiseman mies täytti diskomusiikilla, jota nykyään kutsutaan
nimellä “cosmic disco”.
Baldelli aloitti DJ-uransa
jo 1960-luvun lopussa, jolloin
DJ-levysoittimia ei oltu vielä
kehitetty. Biittimiksauksen mies
oppi häntä ennen Baia Degli
Angelissa soittaneilta amerikkalaisilta, jotka laittoivat levylautaselle paperikantisen singlen
ja vasta sen päälle soitettavan
levyn. Myöhemmin alemman
levyn tehtävää hoitamaan keksittiin slipmatit eli liukumatot.
Klassikoiden kimpussa
St. Vincent alias Annie Clark
pysyy aktiivisena ja linkittyy
kiinnostavasti myös klassikkonimiin lähiaikoina. Kaksi
FLOW FESTIVAL 2012
Pekka Airaksinen
sivu 6
© Jussi Hellsten
OIK AISUJA , 1/2012
Sivulla 34 julkaistun mainion
Fever Ray -arvion kirjoitti Aleksi
Vihunen , ei Vilhunen.
Sufjan Stevensin albumin nimi
ei ole The Queens-Bronx
Expressway (s. 13) eikä The
Bronx-Queens Expressway (s. 67,
68), vaan The Brooklyn-Queens
Expressway.
Suomi-jazzin seuraavaa sukupolvea
Tek sti: Matti N i ves
Kotimaisen jazzin noususta 2000luvulla on kohistu, eikä syyttä.
Lyhäreitä tulevaisuudesta
Teksti: Susanna Hulkkonen
Kuva: Studio Aka
Nyt on aika luoda katseet myös
Kuva: Jori Grönroos
Elifantree
Kuva: Heikki Tuuli
seuraavaan vaiheeseen.
Mopo
FLOW FESTIVAL 2012
Kuva: Anna Tahkola
HERD
Yleinen konsensus taitaa olla, että kotimainen
jazz koki jonkinlaisen täysrenessanssin 2000luvun alussa pinnalle nousseiden uskottavien
ja kiinnostavien tekijöiden myötä. Vanhat
klassikot toki säilyttivät arvostuksensa, mutta
uudessa polvessa oli jotain tarttuvaa, jotain
pakottamatonta. Ja he pyrkivät jazzeineen
ulkomaille entistä hanakammin.
2010-luvulla on jälleen uusien kujeiden
aika. Musiikkimaailma on ollut murroksessa
jo vuosia, ja osittain mainitut jazztulokkaat
ilmentävätkin tässä ajassa pärjäämistä osuvasti.
Homma pitää ottaa haltuun muuallakin kuin
studiossa. On löydettävä innovatiivisia yhteistyökumppaneita ja joskus julkaistava tai jopa
jaeltava tuotoksensa itse. Ja keikkaltava. Paljon.
Siinä missä kokonaisvaltaisuus tuntuu
usein järsivän ymmärrettävästi musiikintekijöiden luovaa energiaa, on uudelle polvelle
ominaista se, että he eivät jämähdä tilanteen
vaativuuteen, vaan tekevät siitä voimavaransa.
Hommassa on enemmän kuin ripaus tervettä
DIY-henkeä.
Jazz genrenä ei ole 2010-luvun yhtyeille
este eikä hidaste, vaan musiikillinen kieli,
jonka kautta ilmaistaan luontevasti erilaisia
kekseliäitä ideoita. Kaikki lähtee tutusti
musiikkigenren luonteenpiirteiden ja perinteiden ymmärtämisestä, mutta tyylilajin
tulkinta on usein piristävän omaleimainen,
eivätkä musiikilliset stailisommitelmat kosiskele kriitikoita vaan tuntuvat tulevan mukavan
luontevasti. ”Punkjazz”, anyone?
Seuraavan polven jazzareilla toiminnan
yksikkönä on tiivis bändikokoonpano, eivätkä
heidän keikoillaan tuuraajat ja sessiomuusikot
juhli. Tästä kumpuaa toimiva yhtyedynamiikka, musiikillisen konseptin ja, hui sentään,
brändin tasainen kehitys. Ei siis ihmekään,
että jazz kiinnostaa.
Elifantree, Mopo ja HERD Flow Festivalin
Tiivistämössä 10.–12.8.2012.
sivu 8
Klubi- ja pop up
-festivaalikonsepti
Future Shorts esittää
Flow’n Leffatallissa tänä
vuonna kansainvälisen
Grant Orchardin palkittu A
Morning Stroll -animaatio (UK,
2011) nähdään Flow’ssa osana
Future Shortsin kansainvälistä
sarjaa. Elokuva kertoo
new yorkilaisen miehen ja kanan
kohtaamisesta.
näytöksen lisäksi myös
suomalaisen kattauksen
lyhytelokuvaa.
Kotimainen lyhytelokuva on saanut tänä
vuonna uutta nostetta, kun Suomen suurimmat
elokuvaklubit Future Shorts Finland ja
DocLounge Finland ovat käynnistäneet
Alkukuva-hankkeen. Sen tavoitteena on tuoda
suomalaisia tekijöitä tietoisuuteen esittämällä
kiinnostavan ohjaajan teos alkukuvana ennen
kansainvälistä elokuvanäytöstä. Teeman
mukaisesti Flow’ssakin nähdään uutuutena
myös kotimainen kokonaisuus.
Future Shorts saapui Suomeen vuonna
2008 pop up -ravintolan muodossa Tampereen
Filmifestivaaleille Finlaysonin tiloihin. ”Siellä
oli taidetta seinissä ja mäkihyppääjät katossa.
Lontoosta asti oli sakkia käymässä. Englannissahan hommaan kuuluu valtavia telttoja
ja muuta meininkiä”, muistelee Future Shorts
Finlandin Juha Siirtola ja jatkaa: ”Flow’ssa
nähtiinkin kaksi vuotta sitten jotakin uutta,
kun tulimme osaksi ohjelmaa. Nyt ajatus on
jo levinnyt myös muille festivaaleille. Jengiä
kiinnostaa, lopultakin.”
Kansainvälisesti levittyvä Future Shorts
-kokonaisuus muuttuu kolmen kuukauden
välein. Lisäksi FS myy lyhytelokuvia TV-yhtiöille, ja on yksi harvoista, jonka kautta
Youtube tilittää katselukertojen mukaan
lyhytelokuvantekijöille. Tällä hetkellä se toimii
yli 150 kaupungissa 55 eri maassa, ja on siten
maailman laajin lyhytelokuvaverkosto.
S uomalaisia tekijöitä esille
Juha Siirtola kertoo, että Alkukuva-hankkeella
pyritään myös tehostamaan suomalaisen
elokuvan vientiä. ”Suomessa meitä on aika
iso perhe ympäriinsä, ja tapahtumat syntyvät
yhdessä kollektiivihengessä. Suomalaisia
elokuvia lähetetään Lontooseen pari kertaa
vuodessa. Viime vuonna saatiin kansainväliseen näytökseen kaksi mukaan.”
Klubitapahtumien järjestämisen rinnalla
FS on alkanut viedä Pirkanmaan Elokuvakeskuksen, PEK:n voimin lyhytelokuvia myös
teattereihin.
”Suomessa lyhytelokuva on vielä toistaiseksi melko marginaalisessa roolissa. Tekijät
eivät ole rokkitähtiä – tai no toistaiseksi”,
Siirtola nauraa, ja jatkaa kertomalla, että
erityisesti Alkukuvan myötä on huomattu,
että pinnan alla syntyy hienoja teoksia myös
elokuva-alan ulkopuolella.
”Indie-puolelta tulee välillä todellisia
helmiä. Määrä on kasvussa ja laatu kohdillaan.
Kokoamme Flow’hun Suomen elokuvakontakti
ry:n kanssa kotimaisen WTF- eli Welcome to
Finland -kokonaisuuden, joka esittää rujompaakin kuvaa Suomesta.”
sivu 9
FLOW FESTIVAL 2012
T uoretta
elokuvaa Flow’ssa
TURNING
S O U N D S A N D SILE N C E – TR AV E L S
WITH MANFRED EICHER
La 11.8. klo 17:00 Leffatalli
Ohjaus: Charles Atlas & Antony Hegarty,
valmistusvuosi: 2011, kesto: 82 min.
Flow’ssa nähdään tänä
vuonna Future Shortsin
lyhytelokuvaohjelman
lisäksi joukko
kokopitkiä leffoja.
Viisi ohessa esitellystä
kuudesta elokuvasta
saa myös Suomenensiesityksensä
Flow’ssa. Näytökset
ovat pääosin
Leffatallissa, lisäksi
yksi leffoista nähdään
Voimalassa.
IAMAMIWHOAMI: ‘KIN’
Pe 10.8. klo 18:00 Leffatalli
Ohjaus: Robin Kempe-Bergman, valmistusvuosi: 2012, kesto: 45 minuuttia.
Iamamiwhoami: ‘kin’ on 45-minuuttinen
elokuva ja audiovisuaalinen albumi, joka
liittyy samannimiseen Youtube-ilmiöön.
Projektin taustalta löytyy monipuolinen
ruotsalaistaiteilija Jonna Lee. Iamamiwhoami
julkaisee myös albuminsa kesän aikana, ja
Flow’ssa nähtävä filmi kokoaa yhteen kaikki
kuusi tähän asti Youtubessa julkaistua videota.
Elokuvan ensiesitys Suomessa.
FLOW FESTIVAL 2012
Dokumenttielokuva Sounds and Silence
kurkistaa maailman tämän hetken vaikutusvaltaisimman jazzlevymerkki ECM:n maailmaan.
Katsoja pääsee müncheniläisyhtiön visionäärin
Manfred Eicherin mukaan levytuotantomatkoille ympäri maailmaa ja samalla kurkistamaan erään nykymusiikin arvostetuimman
auteurin salattuun arkeen. Elokuvan ensiesitys
Suomessa.
SUBBERLIN – THE STORY OF TRESOR CLUB
MARLEY
La 11.8. klo 14:30 Leffatalli
Ohjaus: Kevin MacDonald, valmistusvuosi:
2012, kesto: 144 minuuttia.
Teksti: toimitus
Mediatanssin ja videotaiteen pioneereihin
lukeutuvan Charles Atlasin ja Antony and the
Johnsons -yhtyeen yhteistyönä luoma performanssiteos Turning on ollut kriitikkojen
suosikki kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Performanssin mukaan nimetyssä dokumenttielokuvassa Atlas ja Antony sukeltavat sukupuoliroolien ja kaipuun teemoja tutkineen
esityksen ytimeen paljastaen sen moniulotteisuuden niin Antonyn musiikin kuin teoksessa
esiintyneiden 13 naisen uskomattomien suoritustenkin kautta. Turning on esitetty aiemmin
mm. Kööpenhaminan CPH:DOX-festivaaleilla,
ja se on tallentamansa performanssin lailla
saanut katsojiltaan haltioituneen vastaanoton.
Su 12.8. klo 14:30 Leffatalli
Ohjaus: Peter Guyer ja Norbert Wiedmer,
valmistusvuosi: 2011, kesto: 87 minuuttia.
Kevin MacDonaldin dokumentti Marley on paljas-
tava muotokuva jamaikalaissyntyisestä musiikin
supertähdestä. Berliinin elokuvafestivaaleilla
helmikuussa julkaistu kaksi ja puolituntinen
dokumentti on ensimmäinen, jolle Bob Marleyn
perhe on antanut tukensa. Ziggy Marley on tuottanut elokuvan. Elokuva sisältää ennennäkemätöntä arkistomateriaalia, jota tukevat läheisten,
ystävien, rakastajien sekä kollegoiden haastattelut. Elokuvan ensiesitys Suomessa.
sivu 10
7 H E A V E N L O V E W AY S
La 11.8. klo 17:00 Voimalan Konsertti
Ohjaus: Paola Suhonen, valmistusvuosi: 2012,
kesto: 86 minuuttia.
7 Heaven Love Ways on Ivana Helsinki -brändistä tunnetun Paola Suhosen ensimmäinen
kokopitkä ohjaustyö, joka pureutuu rakkauden
problematiikkaan lukuun seitsemän kytkeytyvän tematiikan kautta. Musiikin elokuvaan
on tehnyt amerikkalainen laulaja-lauluntekijä
Chip Taylor, joka esiintyy Flow’ssa näytöksen
yhteydessä. Elokuvan ensiesitys Suomessa.
Su 12.8. klo 16:15 Leffatalli
Ohjaus: Tilmann Künzel, valmistusvuosi: 2012,
kesto: 89 minuuttia.
Tresor-klubi kuuluu Berliinin maailmankuulun
klubiskenen keskeisimpiin entiteetteihin.
Klubista kertova tuore dokumenttielokuva
SubBerlin kertoo samalla tarinaa kaupungin
teknoskenen vaiheista. Dokumentissa ääneen
pääsevät mm. Jeff Mills, Juan Atkins, Josh Wink, Sven
Väth ja luonnollisesti klubin perustaja Dimitri
Hegemann . Elokuvan ensiesitys Suomessa.
sivu 11
FLOW FESTIVAL 2012
B
alloon
luo
intiimejä
Teksti: Susanna Hulkkonen
Kuva: Lavan suunnittelijoiden
musiikkik okemuksia
Flow Festivalin ja Wastelandsin järjestämän
lavakilpailun parinkymmenen ehdotuksen
joukosta valittiin slovenialaisten Larisa Kazicin,
Tea Kogovsekin, Nejc Lebarin ja Alja Koširin suunnitelma Balloon. Lavan jatkokehittely on loppusuoralla ja se toteutetaan Suvilahteen elokuussa
osittain osana Wastelands – XXXII European
Architecture Students Assembly -tapahtumaa.
Lavan kattorakenteena toimii pallo, joka
suojaa yleisöä ja esiintyjää. Esiintymispaviljonkia reunustaa kohotettu katsomo. ”Idea
kilpailuun lähti, kun mietittiin, miten Flow’n
design-ajattelu ja live-esiintymisen erilaiset
mahdollisuudet voitaisiin yhdistää. Yleensä
festivaaleilla lava on aina saman mallinen
ja samoin asemoitu. Tämä ehdotus oli poikkeuksellinen sekä yleisölle että esiintyjälle.
Lava aukeaa 360 astetta – joka suuntaan”,
Flow’n taiteellinen johtaja Tuomas Kallio kertaa
Balloonin valintaan johtaneita perusteluja.
Kallio jatkaa, että venuen intiimi luonne
sekä yleisön ja esiintyjän välisen tilan merkitys
korostuvat. ”Flow on kasvanut ja myös monet
lavat, kuten päälava ja Nokia Blue Tent, ovat
kasvaneet. Kun puhutaan tuhansien ihmisten
yleisöistä, suuri lava kuuluu asiaan, mutta
on tärkeä pystyä tarjoamaan myös vaihtoehtoja massiivisille joukkokokemuksille.
Tällaisella intiimillä venuella ollaan perusasioiden äärellä. Esiintyjä soittaa ja yleisö
kuulee. Ei ole pommeja, screenejä tai muuta
jättilavashow’ta. Venue tarjoaa hyvät puitteet
instrumentaalimusiikille, jazzille ja toisaalta
maailmanmusiikille, tänä vuonna Turkki- ja
Afrikka-teemoille.” FLOW FESTIVAL 2012
Myös Suvilahden vanhat rakenteet ja
teollinen menneisyys korostuvat ehdotuksessa
vakuuttavasti. Tekijät ovat tutkineet alueen
historiaa ja elementtejä. ”Sattumalta suunnitelman myötä Suvilahden kahden kaasukellon
rinnalle nousee myös kolmas. Alun perin
alueella oli kolme kaasukelloa, joista yksi
on sittemmin purettu. Betoniset perustukset
näkyvät edelleen maassa”, Kallio mainitsee.
Flow’n puheohjelmassa keskustellaan tilan ja
musiikin välisestä vuorovaikutussuhteesta,
Ravintola Lämpö la 11.8. klo 15:45. Keskustelemassa mm. Wastelands-lavalla esiintyvä
amerikkalaispianisti Jason Moran.
sivu 12
Pop up -kaupungin
pysyvät
askeleet
FLOW FESTIVAL 2012
Teksti: Simo Vassinen & Antti Lippo
Kuvitus: Nene Tsuboi / Kultuurisauna
Alain de Bottonin mielestä huono arkkitehtuuri on
yhtä lailla psykologinen epäonnistuminen kuin
kehno design-ratkaisu. Se pohjautuu samoille
virheille kuin muutkin huonot päätöksemme:
valitsemme väärän partnerin, epäsopivan työn
ja buukkaamme kehnon lomamatkan. ”Emme
ymmärrä keitä olemme, tai mikä tyydyttää
meitä,” sveitsiläisajattelija miettii kirjassaan
The Architecture of Happiness.
Kaupunki elää ihmisten kautta ja hyvä
sivu 14
Helsingin kaupunki on viime vuosina
kaavoittanut määrätietoisesti teollisuudelta
vapautuneita ranta-alueita. Kalasatama,
Jätkäsaari ja Töölönlahti hakevat muotojaan
ja toivottavasti päätyvät vastaamaan aikamme
haasteita. Kerrostalot vastaan ilmastonmuutos,
torit vastaan ikääntyminen ja pihat vastaan
mielenterveys, energiakriisi ja maahanmuutto.
Jättihankkeet keräävät parhaimmillaan pop
upit yhteen nippuun ja skaalaavat niitä osaksi
kokonaista, uutta kaupunkia. Vuoden 2017 uusi
keskustakirjasto lähtee ratkomaan parempaa
kaupunkia miettimällä puolijulkista ja puoliyksityistä tilaa. Helsinki-päivänä avattu Baana
taas kyseenalaistaa liikkumisen kaupunkitilassa 1,3 kilometrin pituisella keuhkolla,
joka rakentaa hiljalleen pyöräkaistan päälle
muitakin toimintoja.
Flow’n kotikortteli Suvilahti ja viereinen
Kalasatama uhataan ajaa ahtaalle kun graffitiseinät ja kontit alkavat viettää viimeisiä
kesiään nykyisessä väliaikaisutopiassa.
Samaan aikaan kun vanhoilla satama-alueilla
kaupunkiviljelijät ja kiinteistökehittäjät
kuolaavat samoja vähäisiä neliöitä, kaupungissa ammottaa tyhjillään jopa miljoona neliötä
tyhjää toimitilaa, muun muassa Pitäjänmäellä.
Muutaman kivenheiton päässä Suvilahdesta
sauna alkaa lämmetä. Merihaan Kulttuurisaunan lisäksi uusia, julkisia saunakeskuksia
nousee myös Hernesaareen ja Jätkäsaareen.
Parempi kaupunki koostuu ainakin puhtaammista kaupunkilaisista.
Kone-hissifirman Anne Stenros pohti kesäkuisessa Design Round Table -paneelissa
kuinka taide pitäisi nähdä tutkimuskenttänä
luovalle taloudelle. Taideskenen on usein
vaikea todistaa tarpeellisuutensa teollisuudelle, ja Stenros toivoikin symbioosisuhteen
tunnistamista molempiin suuntiin. Yhtä lailla
kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin tulee
tunnistaa oma vastaava symbioosinsa kokeilujen maailman kanssa. Rosoisuus, estetiikka
ja kokeellisuus ovat myös kaupunginkehityksen edellytyksiä.
Pop upit ovat kaipuuta järkevämpään
kaupunkiin, mutta ei pidä kuitenkaan
sokaistua niiden kyvystä skaalautua itsestään
– pompsahduksista on vielä matkaa pysyvään.
Niiden kautta voimme kuitenkin ymmärtää
keitä olemme ja saada oikean suunnan tavoillemme asua, liikkua, syödä ja viihtyä kaupungissa.
kaupunki ymmärtää ihmisiään syvästi. Pop
up -intoilu pohjautuu juuri tälle: on helpompi
kokeilla häviävän hetken olemmeko ymmärtäneet keitä olemme, kuin rakentaa pysyviä
ratkaisuja. Samaan aikaan kun helsinkiläiskokeilut jatkuvat pop up -kotiravintoloiden,
kirppisten, jurttasaunojen, konttikahviloiden ja
viljelysäkkien merkeissä, toinen vaihtoehto on
rakentaa pysyvää infrastruktuuria. Molempia
tarvitaan.
Helsinki kohta -paneeli, Ravintola Lämpö,
Flow-sunnuntai 12.8. klo 14:15. Keskustelemassa mm. Tuomas Toivonen (NOW, Kulttuurisauna) ja Arto Sivonen (Måndag, Siivouspäivä). Moderaattoreina Simo Vassinen ja
Antti Lippo (Demos Helsinki).
sivu 15
FLOW FESTIVAL 2012
“Ooks sä
nähny ne jo?”
Levytetyn musiikin tukalasta taloudellisesta
tilanteesta on jankutettu eri julkaisuissa
jo riittävästi. Tuomas Kallio haluaa nostaa
toisenlaisen näkökulman käynnissä olevaan
musiikinkulutuskeskusteluun.
Kuvitus: Sami Viljanto
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 16
Liiketalouden suhteen on käynyt selväksi, että
live – eli elävä musiikki – on uusi levy. Livemusiikin ympärillä pyörii aiempaa enemmän
rahaa ja erilaisia toimijoita: myös perinteiset
levy-yhtiöt ovat vaihtelevalla menestyksellä
yrittäneet päästä mukaan elävän musiikin
sirkukseen. Keikkoja ja kiertueita tehdään
aiempaa enemmän ja pikkubänditkin matkustavat yhä kauemmaksi uusien pienyleisöjen
toivossa.
Mutta entäpä musanörtit ja keräily?
Karrikoituna perinteisten levynkeräilijöiden rankimmalle postimerkkeilysiivelle
levyjen kaikkein tärkeimmät ominaisuudet
ovat painoksen alkuperäisyys, levyn harvinaisuus ja keräilyarvo. Pikku hiljaa tämä nörtein
siipi, harvinaista vinyyliä himoitsevat levylaarien kahlaajat, ovat saaneet oman vastineensa
livemusiikin maailmasta. Kutsuttakoon heitä
”livenkeräilijöiksi”.
Livenkeräilijöitä tapaa varmimmin
paikoissa, joissa voi haalia bongattavakseen
huomattavan määrän mahdollisimman uusia
bändejä. Vasta perustettuja kokoonpanoja,
joiden kotipaikka on mieluusti uuden indiemedian polttopisteessä, kuten New Yorkin
Brooklynissä. Hyviä paikkoja bongata paljon
tuoreita ja vielä harvinaisia livejä voisivat
olla erilaisten showcase-tapahtumien ohella
tietyt muodikkaat musiikkifestivaalit. Yhdessä
tapahtumassa bändejä voi esiintyä useampi
sata ja ne listataan usein aakkosittain kuin
puhelinluettelossa. Kätevää. Uunituoreen
bändin nimi sisältää mielellään kuumimpia
bändinnimitermejä kuten tällä hetkellä sanat
Beach, Memory, Tape tai House.
Sekä levy- että livenörtteily perustuvat
pohjimmiltaan niiden asioiden metsästykseen,
joita on (tällä hetkellä) niukasti saatavilla. Kun
harvinaisuuden hinku, raretus, iskee oikein
kunnolla, on pakko haalia niin paljon kuin
omat resurssit vain antavat myöden.
Täysin päinvastoin kuin vinyylilevyissä,
livenkeräilyssä ”harvinaisuus” perustuu
yleensä bändin uunituoreuteen. Tuoreimmillaan debyyttialbumikin on vielä tuloillaan, mutta nettiblogeissa on pyörityksessä
muutama vetävä raita. Vanhempikin bändi käy
– tosin mieluiten mikäli kokoonpano on ensin
lopettanut uransa pariksi vuosikymmeneksi ja
tehnyt yllätyspaluun juuri äskettäin. Tärkeää
on, että netti käy kuumana.
Vaikka musanörtti on pohjimmiltaan hyvän
musiikin rakastaja ja usein oman sosiaalisen
piirinsä arvostama musiikintuntija, raretuksen
kuumimmassa aallossa itse sisältö voi joskus
jäädä kakkoseksi.
Se kaikkein harvinaisin northern soul
-genren seitsentuumainen levy on toki superharvinainen pala vinyyliä, mutta harvinaisuudelle on voinut alkujaan olla syynä sekin,
että autotallissa levytetystä musiikista tulikin
keskinkertaista tuubaa eikä musiikkiin oikein
uskottu. Sitten julkaisun todellinen myyntikin
T
p
v
l
”
p
y
u
ä
y
s
i
ä i n v a s t o i n
k u i
i n y y l i l e v y i s s ä
i v e n k e r ä i l y s s
h a r v i n a i s u u s
e
r
u
s
t
u
l e e n s ä
b ä n d i
u n i t u o r e u t e e n
n
n
,
ä
”
u
n
.
jäi minimaaliseksi, ja bändi kenties lopetti
muutama vuosi myöhemmin. Mutta kyseisiä
seitsentuumaisia vinyylikiekkoja jäi marginaalinen määrä divareihin pyörimään innokkaimpien keräilijöiden bongattaviksi vuosikymmeniä myöhemmin. Lopputuloksen voi
tarkistaa esimerkiksi eBaystä.
Entäpä se hothot-uunituore livebändi,
jonka harva on bongannut? No, se taas saattaa
olla kolmen brooklynilaisen kuvataideopiskelijan sattumanvarainen päähänpisto, joka
eskaloitui oikeaksi live-bändiksi ja aina
maailmankiertueeksi oivaltavan viraalivideon
aiheuttaman valtaisan nettihypen myötä. Ihan
hirveän monia bänditreenejä ei ehditty pitää,
mutta bändikuvista tuli viileitä ja sosiaalisen median postauksista tykättiin. Hieman
vaivaantuneen oloisia pikkuklubikeikkoja
tehtiin kirkuvissa kostyymeissä, ja virtuaalinen fanikunta kasvoi kasvamistaan. Kun alan
keskeisiin toimijoihin kuuluva agentuuri otti
kuuman bändin suojiinsa, seuraavana kesänä
kierreltiinkin jo trendikkäitä musafestareita.
Entäs sitten soittotaito ja itse musiikki?
Bändi on kuulemma livenä tosi tylsä, mutta
tämä kuuluu fanien mukaan skenen luonteeseen – eikä siis haittaa. Seuraavana kesänä
bändi on kuitenkin jo vähän passé, ja uusista
muotisanoista muodostetut bändinimet
valtaavat alaa. Kolmikko palaa pikku hiljaa
kuvataideopintojensa pariin.
Erilaisiin asioihin paneutuminen, keräily ja
nörtteily ovat hienoja ilmiöitä ja kannattelevat
osaltaan musiikin ympärillä pyörivää karusellia. Kuitenkin itse olen musiikin sisällön
suhteen varsin old school. Kuten Duke Ellington
sanoi: ”There are two kinds of music: good
music, and the other kind.”
Niin se vain on, hyvän musiikin pitää olla
musikaalista. Levyllä biisien pitää olla kiinnostavia ja soundin hyvä. Livenä esityksissä pitää
olla hehkua ja niiden tempaista kuulijansa
jonnekin. Onneksi Ellingtonin jaottelun ensin
mainittua musiikin lajia tehdään yhä. Ja myös
esitetään livenä.
sivu 17
FLOW FESTIVAL 2012
LEHDEN SOUNDIT 2/12
88). Between the Times and
the Tidesilla hienon esiintulon
tehnyt Sonic Youth -legenda
taitaa paljastaa kannanottonsa
albumiraitojaan kirjaimellisemmin keikkojensa välispiikeissä. MN
Koonnut ja toimittanut: Matti Nives, Juuso Janhunen ja Antti Grundstén
Bob James: Nautilus
albumilta One (CTI, 1974)
Bob Jamesin Nautilus on
kiistaton sampleklassikko ja
parhaimmistoa jazzia mainstreamiin tykittäneen CTI-levymerkin
70-luvun monipuolisesta tuotannosta. Tämän tahtiin kuulemma
kävellään punaisella matolla
Cannesissa. Aiheesta tarkemmin
sivulta 63. MN
Elifantree: Tic Toc
albumilta Time Out (Eclipse
Music, 2012)
Elifantree on jazzia, muttei
tavallaan tai ehkä kuitenkin.
Soundiestetiikka on jats ja
usein käydään lähellä freetä,
mutta musiikin rakenne ja muu
meininki viittaavan pikemminkin moderniin pop-menoon.
Monipuolisuus ja omaperäisyys
tekevät siitä kiinnostavan tapauksen ja omalla sarallaan oivan
esimerkin kotimaisen jazzin
ennakkoluulottomasta uudesta
sukupolvesta. Lisää sivulla 8.
MN
K
Herbie Hancock: Rockit
albumilta Future Shock
(Columbia, 1983)
Jazzpianisti Herbie Hancock
lähti kasarin alussa viitoittamaan tietä tulevaisuuden
musiikille. Suomessakin
kiinnostuttiin, mutta kotimaiset
yritykset jäivät julkaisurintamalla puolitiehen. Lue lisää
sivulta 50. MN
B.G: Bling Bling
albumilta Chopper City in the
Ghetto (Cash Money, 1999)
Tämän kappaleen kertosäkeessä nuori Lil’ Wayne viljelee
sanaparia bling bling, mitä
on usein virheellisesti pidetty
ensimmäisenä kertana, kun
termiä on käytetty rap-biisissä.
Kuten tässä lehdessä kerromme
(lue juttu sivulta 74), termiä
käytettiin jo vuonna 1993 Super
Catin Dolly My Baby -kappaleen
remix-versiossa, tuottaja-MC 3rd
Eyen toimesta. JJ
uuntele
kappaleet
S potifyssä :
http
:
/
/
tinyurl . com / c g obyht
FLOW FESTIVAL 2012
Beach Beach: Tasteless
albumilta Tasteless Peace
(La Castanya, 2012)
Toimistolla on lehteä
tehdessä vitsailtu
sivu 18
indie-henkisissä bändinimissä
yleisistä sanoista kuten Beach,
Tapes, House ja Memory. Beach
Beach on alansa hieno huipentuma tällä saralla. “Ei nimi
miestä...” ja niin edelleen, Tasteless tempoo eteenpäin mukavan
rivakasti aurinkorantaisan
kuuloisen kitarariffinsä voimin.
Pitchfork-sivuston sanahaku
muuten löytää “beach beach”
-täkyllä kahdeksan bändiä,
joista yksikään ei ole Beach
Beach. Tuomas Kallio sivuaa
aihetta sivulla 16. MN
Wiener Philharmoniker: Salome:
Tanz der Sieben Schleier/Dance
of the Seven Veils
albumilta R. Strauss: Salome
(EMI, 2005)
Edelleen moraalista paheksuntaa aiheuttava ooppera­
skenen suosikki, jonka tahdissa
esitetty eroottisesti latautunut
tanssi on muodostunut klassikoksi. Suomalaisista oopperatähdistä mm. Karita Mattila on
esittänyt kohtauksen. JJ
R. Kelly: Echo
albumilta Untitled (RCA/JIVE,
2009)
Modernin RnB:n sointiin
kiistattomasti eniten vaikuttanut laulunkirjoittaja, tuottaja
ja esiintyvä artisti R. Kelly
esittelee tällä kappaleella tyylisuunnan moniulotteisuutta niin
hekumoivien sanoituksien kuin
aikamme pop-musiikille epätyypillisen äänenkäytön muodossa.
Opperan ja RnB:n yhtäläisyyksiä
pohditaan sivulla 58. JJ
João Bosco: O Ronco Da Cuica
albumilta Galos de Brica (RCA
Victor, 1976), julkaistu kokoelmalla Musica de Futebol (Mr.
Bongo, 2006)
Brasilialaiset osaavat, niin
musassa kuin futiksessakin.
Jopa näin EM-kesänä on
pakko kaivaa brassifutisbiisit
hyllystä. Futisaiheisia brassimusakokoelmia on tullut viime
vuosinakin kotitarpeiksi, mutta
mikäs siinä – laatua löytyy riittämiin, kuten tämä João Boscon
klassikkoraita todistaa. MN
Bruce Springsteen: We Take Care
Of Our Own
albumilta Wrecking Ball
(Columbia, 2012)
Pomon stadion-kokoluokkaan
kohoava ja poliittista kritiikkiä
tursuava singlelohkaisu viimeisimmältä albumiltaan ei aivan
onnistu siinä, mitä se yrittää
saavuttaa. Patrioottinen uho
meinaa peittää alleen yhteiskunnallisen sanoman, aivan
kuten miehen Born In The USA
-kappaleelle kävi 80-luvulla,
kun republikaanit varastivat
Vietnamin sotaa kritisoineen
kappaleen vaalimainoslaulukseen. Kolumni aiheeseen liittyen
sivulla 88. JJ
Lee Ranaldo: Off the Wall
albumilta Between the Times
and the Tides (Matador
Records, 2012)
Juuso Janhusen mielestä Lee
Ranaldo ujuttaa yhteiskuntakritiikkinsä rock-jengin festaribisseen katu-uskottavammin
kuin Bruce (lue kolumni, s.
New Order: World In Motion
singleltä World In Motion
(Factory Records, 1990)
New Orderin futishypetys
World In Motion ei auttanut
julkaisuvuonnaan 1990
Englantia MM-kisoissa neljättä
sijaa korkeammalle. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää,
miten ikuiselle alisuorittajalle käy tämän vuoden
EM-futiksessa. Pyysimme myös
muutamaa Flow-artistia veikkaamaan EM-käänteitä ennen
kisoja, tulokset luettavissa
sivulla 112. MN
Taittaessa kuunneltua:
Ryuichi Sakamoto: Rain
albumilta 1996 (Milan Records,
1996)
Legendaarisen Yellow Magic
Orchestran kosketinsoittajan
klassisen kauden kauneimman
levyn vahvin kappale, joka
soi pelkän sellon ja pianon
voimalla. Vaivaannuttava tunne
toiveikkaasta melankoliasta. AG
Neil Young: Cortez The Killer
albumilta Decade (Warner, 1976)
Espanjalaisesta konkistadorista kertova laulu junnaa Neil
Youngin teknisesti yksinkertaisen, mutta äärimmäisen
intensiivisen kitaran ja Crazy
Horse -bändin vetelän pisteliään
rytmin päällä. AG
Mr. Scruff: Fish
albumilta Keep It Unreal (Ninja
Tune, 1999)
WWF:n Itämeren ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhusen
valinta kalabiisien ykköseksi on
klassista Ninja Tune -soundia
ysärin lopusta. Fish, fish, fish,
fish, fish... Lehtemme kalaosio
alkaa sivulta 96. MN
Agalloch: Limbs
albumilta Ashes Against the
Grain (The End Records)
Amerikkalaisen black
metallin lupaavin yhtye Portlandista Oregonista. Kymmenen
minuutin biisiin on mahdutettu
suunnaton kirjo tunnelmia ja
tyylillisiä vivahteita. AG
Mika Vainio: Kelvin
albumilta Onko (Touch, 1997)
“Mika Vainion varhaisjulkaisuissa muodon ja sisällön välillä
kun ei näyttänyt vallitsevan
minkäänasteista ontologista
dualismia. Ne olivat paradoksaalisella tavalla yhtä”, kirjoittaa
Perttu Häkkinen. Tässä kuunteluun vintage-Vainiota vuodelta
1997. Juttu sivulla 26. MN
sivu 19
FLOW FESTIVAL 2012
Y hteisöllisen
asumisen
Arttu Tolonen
löytää paljon hyvää
yhteisöllisestä
asumisesta. Kommuuni
voi toimia muillekin
kuin hipeille tai
opiskelijoille.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 20
uusi
aika
Kuvitus: Martin Martonen
sivu 21
FLOW FESTIVAL 2012
O t t a e n
h u o m i o o n
m i t e n
v a i k e a a
e s i m e r k i k s i
V R : n
o n
n y k y ä ä n
j ä r j e s t ä ä
s u u r t e n
i h m i s j o u k k o j e n k u l j e t u s t a
p ä ä k a u p u n k i s e u d u l l a
l u o t e t t a v a l l a
t a v a l l a ,
l u u l i s i
a s u n t o p o l i t i i k a n
p y r k i v ä n m ä ä r ä t i e t o i s e s t i
n ä i d e n
m a t k o j e n
m i n i m o i m i s e e n .
Kerran vuodessa Diakonissalaitoksen tai
kirkon kampanjan aiheena on vanhusten
yksinäisyys. Iltapäivälehdet repivät otsikoita
vanhusten asioista huomattavasti tiheämpään
tahtiin.
Huolta aiheuttavat myös asuntojen hinnat
kasvukeskuksissa ja nuorten sekä nuorten
perheellisten mahdollisuudet asua lähellä
työpaikkojaan. Ottaen huomioon miten vaikeaa
esimerkiksi VR:n on nykyään järjestää suurten
ihmisjoukkojen kuljetusta pääkaupunkiseudulla luotettavalla tavalla, luulisi asuntopolitiikan pyrkivän määrätietoisesti näiden
matkojen minimoimiseen.
Y ksinasujan kallis kaupunki
Toukokuussa Taloussanomat pui Helsingin
asuntotilannetta siltä kantilta, että kenellä on
varaa asua itse kaupungissa jonkun kehyskunnan sijaan. Eli pienetkin myyntiyksiöt
alkavat olemaan taloudellisesti sinkkujen
saavuttamattomissa. Ja koska jostain syystä
Suomessa on poliittisesti preferoitu omistusasumista vuokralla asumisen kustannuksella,
ovat vuokra-asuntomarkkinat verrattain
kehittymättömät.
Asumisen ongelmia on erityisesti ihmisen
itsenäisen elinkaaren kahdessa ääripäässä.
Näiden ongelmatilojen välissähän ihmisen on
tarkoitus asua tuotantokoneiston toiminnan
optimoimisen nimissä ydinperhe-nimisessä
yksikössä.
Molempiin ääripään ongelmiin löytyy
ratkaisu yhteisöistä, eikä sitä pitkään rakennustuotannon tilanjakoa määritellyttä
FLOW FESTIVAL 2012
ydinperhettäkään tarvitse niin pyhänä
pitää. Asumisen muotona se on aika nuori ja
maailma, jonka tarpeita täyttämään se syntyi
on aika pitkälle historiaa.
Olisiko aika harjoittaa rehabilitointia?
U u d enlainen kommuuni ja
yhteisöllinen asuminen
Ensimmäisenä otetaan työn alle sana
kommuuni, joka assosioituu niin helposti
hippeihin tai yleisesti asumiseen, johon liittyy
jokin ideologinen ulottuvuus sekä sen mukana
lähes aina tuleva sosiaalinen kontrolli ja ikävän
kasvihuonemainen mielipideilmasto.
Toinen voisi olla sanapari yhteisöllinen
asuminen, jota tunnutaan käytettävän pääasiassa erilaisista avustetun asumisen muodoista.
Siis sellaisista avustetun asumisen muodoista
joihin joudutaan pikemmin kuin päästään.
Kiinnostus yhteisöllistä asumista kohtaan
on nousussa, mutta toistaiseksi ainakin järjestäytyneemmällä tasolla paino on niin sanotussa co-housing -asumisessa, joka viittaa
yleensä alueisiin joissa asutaan ydinperheelle
ominaisella tavalla, mutta naapurustot on
suunniteltu lähemmiksi yhteisöiksi, ja alueen
asukkaat ovat osallistuneet asuinalueidensa suunnitteluun. Teknillisen yliopiston
Monikko-hanke on viime ja tämän vuoden
möyhinyt tällaisen yhteisöllisen asumisen
multia kuudessa kunnassa. Projektin materiaalit ja pilottisuunnitelmat löytyvät osoitteesta wiki.tut.fi/Monikko.
Kommuunit taas edellyttävät jonkinasteista yhteistaloutta ja ajoittaista toisten
sivu 22
I t s e
o l e n
v a l m i s
m
a
k
s
a
m
a
a
n
v u o k r a i s ä n n ä l l e
e l ä m ä n l a a t u u n l i i t t y v i s t ä
t e k i j ö i s t ä
k u t e n
a s u n n o n
s i j a i n n i s t a
s u h t e e s s a
e s i m e r k i k s i
k ä y t t ä m i i n i
p a l v e l u i h i n
j a
m u u s t a
v a s t a a v a s t a .
iholla elämistä, joka on varmasti ajatuksena
vieraampi monille. Kommuuni assosioituu
ideologiavapaassa muodossaan aika pitkälle
nuoruuteen, eräänlaiseksi asuntopoliittiseksi
siirtymäriitiksi. Aikana, jolloin puolet avioliitoista päättyy eroon ja uusioperheet ovat yhä
yleisempiä, en näe, mikä kommuuneissa arkisena asumisen muotona on niin kummaa.
Varsinkin sosiaalisissa ongelmatilanteissa,
kuten vaikka parisuhteen kariutuessa, yhteistaloudessa asuminen voi tarjota paljon sellaisia
sosiaalisia ja taloudellisia resursseja jotka
ovat kiven takana ydinperheen tai parisuhteen
pamahtaessa entistä pienemmiksi asumisyksiköiksi. Asenteet ovat ehkä muuttumassa.
Olen jo törmännyt artikkeleihin luksustason
kimppakämpistä.
I hmiset kiinnostavat, kulujen
jakaminen kannattaa
Muutin pois kotoa vuonna 1990, enkä ole sen
jälkeen asunut edes viittä noista vuosista
yksin tai parisuhde/ydinperhemuodossa. Ne
vähät vuodet, jotka vietin eristäytyneenä
esimerkiksi Helsingin kaupunginbyrokratian
ongelmitta ymmärtämiin olemisen muotoihin
eivät juhli parhaiden vuosieni top 5 -listan
kärjessä.
Olen asunut kommuuneissa, jos käytämme
sanasta jonkinlaista rehabilitoitua versiota,
Helsingin lisäksi kahdessa eri kaupungissa
Yhdysvalloissa. Lyhin aikajakso kimppakämpässä oli vuosi ja pisin on nyt kestänyt yli 10.
Syitä on monia, mutta tärkein on se sosiaalinen aspekti. Ihmiset kiinnostavat; asiat joita
he tietävät, tavat joilla he elävät arkeaan. Olen
sitä sorttia, joka ei koskaan kaupungilla tai
julkisissa kuuntele musiikkia korvalapuilla,
koska jäisin liian paljosta kiinnostavasta paitsi.
Jokainen kämppis tuntee paljon ihmisiä, joita
sinä et tunne.
Luulen, että toisen tai useammankin muun
aikuisen läsnäololla voi olla yllättävän positiivinen vaikutus. Usein tuntuu, että mikä
tahansa perheen tai oman itsensä hermeettisyyden rikkova tekijä on valtava helpotus. Ei se
muiden kanssa asuminenkaan aina helppoa ole,
mutta tämä pätee perheeseen ja sukulaisiinkin,
ei vain kämppiksiin.
Raha on myös hyvä syy. Kulujen jakaminen
kannattaa. Kimppakämppiä etsiessä olen aina
panostanut sijaintiin.
Kommuunissa asuminen täällä Suomen
päässä on merkinnyt joidenkin sitkeidenkin
meemien määrätietoista väistelyä; kuten sen
että on automaattisesti parempi juttu maksaa
rahaa pankille lainasta kuin vuokraisännälle asunnosta. Itse olen valmis maksamaan
vuokraisännälle elämänlaatuun liittyvistä
tekijöistä kuten asunnon sijainnista suhteessa
esimerkiksi käyttämiini palveluihin ja muusta
vastaavasta. Tai että kaiken omaan elämään
liittyvän ympärillä täytyy olla tuhottomasti
sekä henkistä että fyysistä tilaa. Ei tarvitse,
sillä nukuimmehan muinaisina aikoina läjässä.
Eikä meillä ole siihen tilaan edes varaa
tulevaisuudessa.
Jossain vaiheessa huomaamme asuvamme
itse järjestämässämme vanhainkodissa, jossa
muut asukkaat ovat ystäviämme.
sivu 23
FLOW FESTIVAL 2012
Di g itaalisen
nostal g ian
huumaamat
Instagram tekee elämästäsi
aidompaa – kunnes kaikkien
muidenkin elämä on yhtä aitoa,
toteaa Oskari Onninen.
Kuvitus: Jungmyung Lee
Onko sinulla taskussasi tai laukussasi älypuhelin? Oletko kenties ottanut sillä kuvia, joihin
olet liittänyt menneiden vuosikymmenten
kameroiden värivirheisyyttä tai ristiinkehittämistä imitoivan filterin ja jakanut lopputuloksen Facebookiin?
Oletko samalla tullut ajatelleeksi, että
sosiaalinen media ja Instagramin kaltaiset
sovellukset ovat muuttamassa valokuvausta
dokumentaatiosta kohti itserepresentaatiota ja
minäspektaakkelin rakentamista? Puhelimen
digitaalietsimen läpi tihrustaa tiedostaen, että
otetusta valokuvasta ei tule vain dokumentti
tapahtumasta, vaan osa julkista minää.
I n d eksisyys ja Facebook- silm Ä
Semiootikko Charles Peirce kirjoitti indeksisyydestä, jolla tarkoitetaan sitä, että merkillä on
kausaalinen yhteys kohteeseensa. Kameran ja
valokuvan välinen suhde on perinteisesti nähty
indeksisenä.
Instagram-kuvat vievät tämän kehityksen
seuraavalle tasolle ja ovat puolestaan indeksisiä suhteessa itse kuvan ottamiseen, sillä
kuvaan lisätty filtteri toimii dokumentaationa
itse kuvaushetkestä. Kaiken ydin on ilmiö, joka
opettaa meidät näkemään elämämme jatkuvasti dokumentoituna menneisyytenä, jota
jaamme yleisöllemme.
Sosiaalisen median ja teknologian tutkija
Nathan Jurgenson puhuu ”Facebook-silmästä”
ja nostalgiasta nykyisyyteen. Samalla tavalla
kuin valokuvaajat oppivat näkemään ympäristössään valmiita kuvia ja rajauksia, ihmiselle
kehittyy taito huomata elämästään dokumentoitavia sirpaleita, joista koostetaan omaan
julkista historiankirjoitusta Facebookiin.
Nämä dokumentit ovat statuksiin päätyviä
sitaatteja kavereilta, kuvia ruoka-annoksista
ja kokemuksien pohtimista osuvan twiitin
muodossa.
Sosiaalinen media saa meidät lukemaan
nykyisyyttämme menneisyyden tavoin.
Kaikki johtaa juuri menneisyyteen.
Nostalgia on nyt arvokkaampaa kuin koskaan.
Se näkyy kaikessa kulutuksessamme: bändicomebackeissa ja uusintapainoksissa, Mad
Menin ja Boardwalk Empiren kaltaisten
tv-sarjojen rekonstruoiduissa ajankuvissa,
vanhan puhelimen tavoin pirisevissä iPhoneissa
ja tietysti Instagramin kaltaisessa feikkivintagessa, jonka suursuosio pohjautuu juuri
kykyyn luoda nostalgisia tunteita.
V inta g emania
Omaa kieltään menneisyyden kaupallistumisesta kertoo, että samaan aikaan kun Nokia
julkaisee 41 megapikselin kamerapuhelimen,
Facebook maksaa kymmenesosan Nokian
markkina-arvosta ostaakseen 13 työntekijän
Instagramin, joka pohjaa kännykkäkuvien
vanhentamiseen ja niiden jakamiseen sosiaalisessa mediassa.
Yhteiskunnassamme on ollut jo pitkään
sivu 25
FLOW FESTIVAL 2012
I ronia ,
2 0 1 0 - luvun
selviytymiskeino?
vallalla diskurssi, joka pitää kaupallisia tuotteita aidompina, jos ne ovat vanhaa käytäntöä
jäljitteleviä tai perinteisemmin tehtyjä.
Esimerkin saamiseksi ei tarvitse kuin kävellä
lähikauppaan, josta löytää niin vanhan ajan
vaniljajäätelöä, vanhan ajan luomumaitoa kuin
aitoja nakkejakin.
Aitouden ja nostalgian tavoittelu näkyy
myös vintage-vaatteiden henkisessä arvolisässä suhteessa massatuotantorätteihin tai
vinyylimaniassa. Puhumattakaan musiikista.
Menneiden vuosikymmenten estetiikan perään
haikaillaan niin retrosoulissa kuin kotimaisessa valtavirtapopissakin.
Tärkeintä on kuitenkin tavoitella tätä
nostalgiasta kumpuavaa aitoutta omaan
elämäänsä. Jos mökkeily ja kasvimaanhoito
eivät kiinnosta, siinä meitä auttaa Instagram.
Filtereiden läpi ajetut älypuhelinkuvat asettavat nykyisyytemme menneisyyden esteettiseen kontekstiin ja tekevät siitä ”aidompaa”.
Vääristyneet sävyt kutittelevat nostalgiahermoja. Yhtäkkiä omaan elämään tulee vanhempien kotialbumien taika.
Antti Möller pohtii ironian
roolia nykypäivässä.
A itou d en inflaatio ?
Filosofi Jean Baudrillard on tullut tunnetuksi
erityisesti teorioistaan simulaatiosta ja hyperreaalista. Hänen mukaansa elämme simulaation ajassa, jossa kuvat ja merkit eivät viittaa
mihinkään todelliseen.
Baudrillardin teorian seuraava taso on
hyperreaali todellisuus. Silloin todellisuutta
ei voi enää erottaa sen kuvista, sillä myös viittauksen kohteena olevien kuvien ja merkkien
yhteys todellisuuteen on sekin simuloitua.
Häntä mukaillen Jurgenson esittää, että
Instagram-kuvat ovat hypervintagea. Niiden
väärennetty vintage viittaa ainoastaan
vintagen puhtaaseen ideaan, eikä mihinkään
todelliseen ja on sikäli ”vintagempaa kuin
oikea vintage.”
Samoin toimii kaikki aitouden ja eksentrisyyden tavoittelu sosiaalisessa mediassa. Facebook on puhdasta identiteettipeliä. Statukset,
tykkäämiset ja kuvat viittaavat ideaaliseen ja
julkiseen minään, eivätkä todellisuuteen.
Juuri tähän viittaa Jurgensonin teoria
”Facebook-silmästä”. Mitä harjaantuneempi
se on, sitä paremmilla korteilla pystyt pelaamaan identiteettipeliäsi. Neuroottisimmillaan
ruokailupaikkoja voi valita sen mukaan, missä
haluaa checkata sisään Foursquaressa, Spotifyssä käytetään yksityissessiota musiikkimaun
julkikuvan hallitsemiseksi ja tykkäyksettömiä
statuksia poistetaan, etteivät Facebook-kaverit
luulisi tylsäksi.
Jurgenson uskoo buumin kokevan inflaation siinä pisteessä, kun Instagram-kuvien
nostalgia palaa loppuun, ja ne alkavat viitata
menneisyyden sijaan uuteen teknologiaan. Kun
identtisesti tyylitellyin kuvin dokumentoitu
elämä kasvattaa suosiotaan, kaikki se aitous
FLOW FESTIVAL 2012
Kuvitus: L aura Lehtinen
ja erityislaatuisuus, joka niistä teki alkujaan
suosittuja, laimentuu pois. Samalla tavoin
kirjoittaa myös Baudrillard, joka pohti muodin
semiotiikkaa juuri pukeutumisvalintojen erojen
kautta.
Kun aitous ei ole erottautumisen väline, se
kokee välittömän inflaation.
Instagramin ja retrofilttereiden tulevaisuutta on hankala ennustaa. Samoin sitä
pistettä, jossa menneisyyden aitouslaarit on
imetty kuiviksi.
Varmaa on kuitenkin se, että amatöörivalokuvaaminen tai julkisen identiteetin rakentaminen ei lopu. Se vain tulee tarvitsemaan uusia
muotoja. Valokuvilla rakennetaan identiteettiä
ja haetaan sosiaalista hyväksyntää myös Instagramin jälkeen.
Esseisti Susan Sontag kirjoitti On Photography -teoksessaan 70-luvun lopulla, että
valokuvista on tullut osa esteettistä kulutuskulttuuria ja tapa saada todellisuudelle
vahvistus ja korostus henkilökohtaiselle kokemuksen erityislaatuisuudelle, johon kaikki ovat
nyt addiktoituneet.
Nykyään se täytyy vielä jakaa ja saada
päälle vähintään kolme tykkäystä.
sivu 26
Oletteko huomanneet, että maailma on mennyt
entistä kummallisemmaksi. Esimerkiksi tämän
päivän musiikillisista mieltymyksistä ei aina
ota selkoa. Aika monilla jatkoilla olen kuullut
Pave Maijasen Lähtisitkö ja miettinyt, että
diggaako jengi siitä läpällä vai tosissaan.
Kyse saattaa olla ironisesta leikittelystä,
jolta tänä päivänä ei pääse karkuun juuri
missään. Se on läpäissyt puheenparren,
mainonnan, taiteen sekä infotainmentin. Juuri
tästä ironisen maailmankatsomuksen kasvusta
haluaisin päästä parempaan selvyyteen, ihan
vakavissani. Sillä – sanokaa mitä sanotte –
minusta siinä on jotain epäilyttävää.
Zeit g eistia ?
Otetaan pari esimerkkiä siitä, miten ironia
tänä päivänä ilmenee. Ensimmäinen tietysti
Facebookista:
”Tervetuloa mukaan tekemään Töölöstä
hauskempaa kaupunginosaa, ironialla tai
ilman.”
Samoihin aikoihin kun luin tämän olin
ideointityöpajassa, jossa eräs ystäväni raapusti
post-it -lappuun seuraavasti:
”Ironia ja ilkikurisuus ovat zeitgeistia.”
Ryhdyin tietenkin heti tivaamaan, että mitä
siitä hänen mielestään seuraa. Iloiseen sävyyn
ystäväni vastasi, että ironinen käytös on itse
asiassa varsin jees, koska silloin ei ota itseään
liian vakavasti. Ja niinpä sitä uskaltaa tehdä
asioita, joihin ei totinen hapannaama ryhtyisi.
Ympärilläni nyökyteltiin ymmärtävästi.
Vaikuttaisi siltä, että rehellisestä ja yksiselitteisestä tavasta suhtautua elämän edesottamuksiin on tullut yhä harvinaisempaa.
Porukassa tämän aistii siitä, kuinka vaikkapa
ympäristön tilasta on yhä vaikeampi osoittaa
suorasukaista huolta ilman punastelua. Aina
tekisi mieli vähän keventää.
Ironian tajua tuntuvat kaikki saaneen äidin
maidossa, ainakin meille pullamössösukupolvien edustajille sitä on tihkunut yllin kyllin.
Vai miten on, Suomen historian professori,
psykohistorioitsija Juha Siltala?
”Ironia ja ironian tajukin ovat lisääntyneet
sitä mukaa kun maailma on tullut monimutkaisemmaksi. Ihmiset noudattavat päivittäin
useamman elämänalan logiikkaa, esimerkiksi
taloudellista tehokkuuden tavoittelua ja ehdottoman rakkauden vaalimista parisuhteessa ja
perheessä. Vaatimusten sovittaminen tuottaa
itsessään tilannekomiikkaa tilannetajuisille.”
A lanis M orisettesta
L a d y Ga g aan
Ironian määritteleminen ei ole aivan helppoa.
Esimerkiksi Alanis Morissette ei tunnu olevan
sivu 27
FLOW FESTIVAL 2012
I r o n i s i s s a
l e t k a u t u k s i s s a
o n a i n a v ä ä r i n y m m ä r r y k s e n
v a a r a .
V a i k k a
v i e s t i n
e r i
m e r k i t y k s e t
a u k e a i s i v a t
k u u l i j a l l e ,
v o i
s i l t i
h e r n e
m e n n ä
n e n ä ä n .
kärryillä, vaikka näin aikoinaan väittikin:
onhan se kovin ikävää juuttua ruuhkaan
ollessaan jo entuudestaan myöhässä tai viettää
hääpäivää sateessa, mutta ei tämä ironiaa
taida olla.
Noora Mattila on journalistiikan lopputyössään tutkinut ironian tematiikkaa. Hän
antaa Alanikselle synninpäästön ja katsoo,
että kyseinen Ironic -biisi kertoo kosmisesta
ironiasta. Osuvampaa katutason määritelmää
voi hakea esimerkiksi urbaanista sanakirjasta, jonka mukaan “ironisessa huomautuksessa sanotaan vastakkaista asiaa, kuin mitä
tarkoitetaan”. Wikipedia on samalla linjalla
ja katsoo, että se on “tyypillisesti tilannesidonnaista eikä ironia sen vuoksi paljastu ellei
ymmärrä asiayhteyttä”.
Tänä päivänä ei ole vaikea paikantaa
esimerkkejä tällaisesta monitulkintaisuudesta.
Erityisesti komiikassa sitä hyödynnetään
surutta. Uutisvuoto on ironiaa pullollaan,
samoin Conan O’Brienin show, vaikkakin rutkasti
älyvapaammalla tasolla. Viimeksi mainittua
lienee tarkkaillut myös Tuomas Enbuske omaa
puheohjelmaansa varten.
Ironisissa letkautuksissa on aina väärinymmärryksen vaara. Vaikka viestin eri
merkitykset aukeaisivat kuulijalle, voi silti
herne mennä nenään. Ymmärsiköhän Aasiankiertueella ollut Lady Gaga tämän, kun hän
saapuessaan Thaimaahan twiittasi ostavansa
feikki-Rolexin? Paikallisten tuohtumus tuntuu
ilmeiseltä, ja jotkut fanit vastasivatkin samalla
mitalla viitaten poptähden väärennettyihin
äänitteisiin.
Ironialla on Januksen kasvot. Ystävieni
näkemys sen vapauttavasta voimasta oli
hyvin toisenlainen kuin oma varauksellinen
asenteeni. Itsekritiikkini sai siitä nostetta:
olenko minä kenties tosikko, kun niin epäilevästi suhtaudun asiaan?
Sata vuotta , yhdeksän virkettä
K asvusuh d annetta jäljittämässä
Enpä tiedä. Kyllä minäkin nautin kekseliäästä,
viittauksia täynnä olevasta huumorista siinä
missä muutkin. Enkä osaa olla sitä itsekään
viljelemättä, varsinkin omiin arkitoilailuihini suhtaudun hyvin perustavanlaatuisella
itseironialla.
Ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys on,
miksi ironinen leikittely on kasvussa. Karrikoidusti ajateltuna ensimmäiseksi mieleen tulevat
Berliinin bunkkerien bakkanaalit vuonna 1945:
on niin tukalaa, että parempi luovuttaa ja
heittää läskiksi.
Professori Siltalan mukaan aineellisen
hyvinvoinnin riittävä taso mahdollistaa
ironisen kujeilun, mutta taustalla on laajempia
psykologisia vaikuttimia.
”Ironialla otetaan etäisyyttä asioista,
joita ei voi oikein ottaa todesta, mutta joihin
kuitenkin on mukauduttava realiteetteina.
Esimerkiksi työpaikalla mukaudutaan ulkoisesti, mutta samalla henkinen koskemattomuus
pelastetaan kieltäytymällä ottamasta vakavasti
itselle epätarkoituksenmukaisia asioita.”
Totta. Olen itsekin päätynyt melkein absurdeihin, erilaisia epäkohtia märehtiviin keskusteluihin, joissa ihmisten todellisia mielipiteitä
on lähes mahdoton tulkita.
Vaikeaselkoisuudesta huolimatta on
toisaalta vapauttavaa, jos vaikeistakin aiheista
voi puhua kevyesti. Ironinen jutustelu saattaa
olla tapa murtaa suomalainen hiljaisuuden
muuri – eli kotimaista small-talkia.
”Se on kuin onkin mitä suomalaisin
perinne. Suomen kieli suorastaan tyrkyttää
laajaa vivahderekisteriä, ja meikäläiseen
mentaliteettiin on kuulunut yhtä aikaa sekä
tietoisuus omasta arvosta että sen alitoteaminen. Esimerkiksi jonottaessa keskustelu on
helppo avata ironisista tilannehavainnoista”,
Siltala havainnollistaa.
H yvä renki , huono isäntä
Onko siis niin, että ironia on vain arkista
lörpöttelyä? Siltalan mukaan vain osittain.
”On merkillepantavaa, että nykyaikana
esiintyy rinnakkain symboleilla leikkimistä ja
niiden kivettämistä. Omaa aikaamme leimaa
yhtä lailla skeptinen huumorintaju ja tosikkomainen sanoista sotiminen.”
Politiikan saralla sanoista riidellään kiihkeästi. Osittain tämä on mennyt liiallisuuksiin, sillä toisinaan poliitikot yrittävät saada
toisiaan kiinni kannanotoista, joita ”yleinen
mielipide” vastustaa. Tällainen irtopisteiden
kalastelu on osittain johtanut varovaisuuteen,
jossa konkreettisia näkemyksiä ei uskalleta
tuoda esiin.
Kysyttäessä historian professori Juha Siltalalta
esimerkkiä toisesta aikakaudesta, jota ironinen
käyttäytyminen olisi leimannut vastaus on
odottamaton, mutta laajakatseinen. Viimeisen
reilun sadan vuoden mentaalihistoria yhdeksällä virkkeellä, olkaa hyvät.
“Kyllä se oli fin de siècle tai belle epoque
Euroopassa 1900-luvun vaihteessa. Silloin
käytiin jo läpi kaikki ne todellisuuden perusteita tai historian kertomusta koskevat epäilyt,
jotka niin sanottu postmodernismi 1980-luvulla
lämmitti uudestaan. Esillä oli myös sellainen
älymystövirtaus, joka katsoi maailman käyneen
vanhaksi, pehmentyneen ja rappeutuneen.
Maailman nuorentamiseksi tarvittiin sotaa
ja yksilöiden uhraamista kollektiiveille, jotta
yksilöiden väliset eturistiriidat korvautuisivat yhteisellä tarkoituksella. Sitten tulikin
ensimmäinen maailmansota ja samaan jatkumoon vielä toinen. Niitä seuranneella jaksolla
arvostettiin jälleen aineellista edistystä, ja
1960-luvulla länsimaissa oli saavutettu riittävä
aineellinen taso, jotta koulutettu nuoriso
saattoi haaveilla itsensä toteuttamisesta eikä
vain toimeentulosta. 60-lukulaiset perustelivat
valintansa vielä suuren asian ajamisella, sitä
seuraavat polvet eivät enää niinkään. Yksilöitymisen haittapuolena oli, että jokainen
myös kantoi riskinsä yhä yksinäisemmin. Kyllä
yksilölliset valinnatkin edellyttävät turvaverkkoja ja mielenterveys toisten joukkoon
liittymistä, vaikka nykyään ei samanlaisuutta
vaadittaisikaan.”
Mitä tämä kaikki sitten merkitsee: onko
kansakuntamme ylä- vai alamäessä, kun
ironinen suuntautuminen on valtavirtaa niin
monella saralla?
”Se riippuu näkökulmasta ja siitä, millaista
aikaa itse mieluiten eläisi. Ironiantajun ja
empatian lisääntyminen ei tee ihmisistä
enkeleitä eikä poista ristiriitoja. Joissakin
kapitalismin keskusten historiallista vaihtelua
käsitelleissä historioissa kulttuuri kukoistaa
syksyllä, kun keskus ei enää elä ekspansiivista
vaihettaan”, Siltala pohtii.
Ironia voi siis helpottaa arkisia kohtaamisia tai johtaa suureen hämmennykseen,
jopa vastakkainasetteluun. Se on hyvä renki
mutta huono isäntä: mikäli kaikki merkitykset
vaeltavat ilman kiinnekohtaa todellisuuteen,
olemme nopeasti tilanteessa, jossa kukaan ei
tule ymmärretyksi eikä mikään maistu miltään.
Kun maailmankuva perustuu jollekin tukevammalle alustalle, tällainen postmodernistinen
dystopia väistyy. Tämän jälkeen elämän monivivahteisuudella on antoisampaa pelehtiä.
Kyllä Maijasen Pavellakin on paikkansa.
Meidän ironisena aikana se on kello neljältä
aamuyöstä.
sivu 29
FLOW FESTIVAL 2012
Pohjois- ja Keski-Afrikan autiomaihin levittäytyneet tuaregit ovat
kotonaan planeetan rankimmassa
ympäristössä. Monet kulttuurimurrokset vaikuttavat heihin liitettävän
eksotiikan taustalla, kirjoittaa
Markus Karlqvist.
M Y Y T T I
SAHARAN
VALTIAISTA
KUVITUS: JOAKIM O JANEN
sivu 31
FLOW FESTIVAL 2012
Tuaregien kulttuuri täyttää länsimaisen
ihmisen mielenkiinnolla. Vastaavanlainen
ihmetys motivoi kenties George Lucasia tämän
visioidessa Tähtien sodan avausosaan Tatoiineaavikkoplaneetan hiekkakansaa. Kameleita,
palkka-armeijahommia, sähkökitaroilla
tykittäviä hunnuttautuneita kaapu-ukkoja ja
suunnistusta näennäisesti maamerkittömässä
maastossa, jossa harha-askeleista palkitaan
kuolemalla. Fantasiamaailmalta kuulostavan
todellisuuden takana on paljon muutakin.
Tuaregien medianäkyvyys on jo pitkään
liikkunut kahdella akselilla. Ensimmäinen on
tämän maattoman kansan jo vuosikymmeniä
jatkunut sissitoiminta. Viimeisimmät uutiset
ovat kuuluneet Malista. Libyan lynkatun
hallitsijan Muammar Gaddafin leivistä kortistoon
pudonneet tuaregi-sotilaat ovat hyödyntäneet sisällissodan savuverhoa ja vallanneet
merkittäviä osia Malin pohjoisosista, muun
muassa Unescon kulttuuriperinnöksi säilömän
Timbuktun. Toinen keskeinen tuaregien
vientituote on hypnotisoivan kitaransoiton ja
hiekankatkuisen folkloren erikoisesti yhdistävä
moderni musiikki, jonka tunnetuimpia edustajia ovat yhtyeet Tinariwen, Terakaft, Tartit ja
tänä kesänä Flow’ssa esiintyvä Tamikrest.
Munkkiniemeläisessä rantakahvilassa on
eksotiikka kuitenkin kaukana. Seurassani
istuva maamme harvoihin tuaregi-maahanmuuttajiin kuuluva malilainen Bicha Ag Sidi
Mohamed näyttää ihan tavalliselta pari-kolmikymppiseltä urbaaniitilta. Keskustelu etenee
tällä hetkellä vain ranskaksi, vaikka Bicha
onkin juuri tullut suomenkielen oppitunnilta.
Kieli on opittava ennen kuin voi edetä muihin
haasteisiin.
”Täällä on monenlaisia asioita, joiden
oppiminen kiinnostaa. Olen miettinyt sähkötekniikan tai teknologian opiskelemista. Myös
lääketiede kiinnostaa”, Bicha kertoo.
Näinä päivinä tuaregi-yhteisö taiteilee
modernin ja pastoraalisen maailman välillä.
”Synnyin itsekin nomadi-elämään. Itse
asiassa kaikki tuaregit elävät yhä perinteistä
elämää, eikä siitä haluta luopua modernisaation edessä. Vaikka elettäisiin kaupungeissa, niin maalle mentäessä asutaan teltassa
AFRIKK ALAISEN MUSIIKIN MONTA MA AILMA A
Osa Afrikan mantereen sadoista musiikkilajeista
sulautuu urbaaneissa olosuhteissa anglo- ja eteläamerikkalaisiin vaikutteisiin synnyttäen uusia
elinvoimaisia tyylejä. Nämä palautuvat länsimarkkinoille sitä mukaa, kun uusia ja tuoreita
soundeja janoavat DJ:t, muusikot, levy-yhtiöt ja
festivaalit niihin tärppäävät.
Usein afrikkalaisten itse tekemä fuusio on
väkevyydessään mielenkiintoisempaa kuin,
että joku rokkari tai klasarisäveltäjä sattuu
FLOW FESTIVAL 2012
Sisällissota sulki Algerian turisteilta pariksi
vuosikymmeneksi ja Keenankin pääsi palaamaan sinne vasta vuonna 1999. Jo ensimmäisen
visiittinsä aikana hän hahmotti asioiden
muuttuneen:
”Näinä päivinä voi olla vaikeaa tunnistaa
kerran jaloa tuaregi-soturia, varsinkin kun
häneen ei törmää liehuvassa kaavussaan ja
indigonvärisessä huivissaan ratsastaen valkoisella kamelilla, vaan vanhassa armeijan päällystakissa ajamassa suurella kuorma-autolla
pitkin Tamanrassetin pääkatua, keskellä
Ahaggarin hallinnollista keskusta.”
vanhaan tyyliin. Autoja käytetään toisaalta
enemmän. Suurilla aavikoilla on nykyään
vaikeampi liikkua, koska vettä on niin vähän.”
H iekkaverhon takana
Berberikansoihin kuuluvat tuaregit ovat
levittäytyneet koko Saharan alueelle Libyaan,
Burkina Fasoon, Algeriaan, Nigeriin ja Maliin.
Keskuksena on kolmen viimeisen rajojen
yli läikkyvä Ahaggar, Ranskan kokoinen
korkeiden vuoristojen rajaama alue. Koska
kansalaisuus lienee monelle tuaregille hämärähkö käsite, kutsutaan kotimaata yleisemmin
termillä tinariwen, aavikot.
Yksi länkkäri on päässyt poikkeuksellisen
lähelle tätä maailmaa. Brittiläinen antropologi
Jeremy Keenan saapui nuorena maantieteilijänä
Algerian Ahaggariin ensimmäisen kerran
vuonna 1964 ja eli tuaregien parissa vuoteen
1971. Hän kirjoitti sen pohjalta alan merkkitutkimuksen The Tuareg: People Of Ahaggar.
Seitsemän vuoden aikana hän todisti modernisaation, joka geopoliittisten muutosten sivussa
hivuttautui vähitellen perinteisen paimentolaiselämän sekaan.
Keenan kirjoittaa: ”Vaikka rauhaanpakottaminen ja siirtomaavalta toivat monia
muutoksi Ahaggariin, Ranskan tapa hallita
kevyellä otteella säilöi monia puolia perinteisestä yhteisöelämästä – lähes keinotekoisesti
Ranskan läsnäolo ehkäisi tuaregi-yhteisön
sisäistä dynamiikkaa, kuin jäädyttäen sen
pihkaan. Algerian itsenäistyminen sen sijaan
johti monien poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten instituutioiden purkautumiseen perinteisessä yhteiskunnassa.”
Tuaregien harjoittama orjuus loppui, verilinjojen kautta määräytyvät maanomistussuhteet purettiin, kamelikaravaanit korvautuivat
moottoriajoneuvoilla ja vuosien kuivuusaallot
ajoivat paimentolaiselinkeinon ahtaalle.
Romantisoitu kuva hunnutetusta nomadista
vakiinnutettiin juuri Ranskan siirtomaavallan
aikana, jolloin turismi muuttui tärkeäksi
osaksi tuaregien elinkeinoa. Rikkaat eurooppalaiset tulivat innoissaan aavikolle ratsastamaan
mystisen miehen taluttamalla dromedaarilla.
nappaamaan omaan juttuunsa vähän balafonia
ja polyrytmiä. Vuoden 2012 Flow’ssa esiintyvät
afrikkalaiset ovat kaikki hyödyntäneet rohkeasti
maanosansa ulkopuolisia vaikutteita menettämättä
kuitenkaan kosketusta kansanmusiikkiinsa.
Beniniläinen Orchestre Poly-Rythmo De Cotonou
kuuluu legenda-luokkaan. Toista sataa julkaisua
1960-luvun lopulta tähän päivään tuottanut yhtye
osasi yhdistää amerikkalaisen funkin ja salsan
kotimaansa perinteisiin voodoo-kujeisiin tavalla,
joka lumoaa vielä tänäkin päivänä. Vaikka pari
tärkeää osaa alkuperäisestä rytmisektiosta on
sivu 32
A avikkoblues
Itse törmäsin ensimmäisen kerran tuaregeihin Helsingissä vuonna 2009, kun Terakaft
esiintyi Maailma kylässä -festivaaleilla. Lisäksi
kulttuurikeskus Caisassa järjestettiin Suomen
tuaregi-yhdistys Afous-Afous ry:n toimesta
näyttely, jossa esiteltiin muun muassa Elhadji
Koumaman korutöitä ja Almoustapha Tambon
maalauksia. Jälkimmäinen herroista aiheutti
kaupungilla kiinnostusta kävelemällä ympäriinsä metrin miekka vyöllään.
Osa Terakaft-muusikoista keitteli paljain
jaloin varsin sokeripitoista teetä Caisan kurdiravintolan sisäpihalla. Lähestyin yhtä kavereista tarkoituksena tentata syytä sille, miksi
kitara on ottanut niin keskeisen roolin modernissa tuaregi-musiikissa. Molemminpuolisten
kielivaikeuksien takia tarkka syy jäi tuolloin
hämärän peittoon.
Modernin tuaregi-musiikin keksijäksi on
usein nostettu Tinariwen-yhtyeen perustaja
Ibrahim Ag Alhabib, joka legendan mukaan väsäsi
1970-luvulla ensimmäisen kitaransa kepistä,
peltipurkista ja pyörän jarrulangasta. Tinariwenin tarina vetää yhteen jännällä tavalla koko
tuareg-kulttuuriin liitettävien soturikliseiden
jatkumon ja sillä lienee myös osansa tämän
kitaroita ja kivääreitä hartioillaan kanniskelevan stereotyypin synnyttämisessä. Ei siinä
mitään, yhtyeen tarina on paljaimmillaan
rankempi kuin minkään päihteiden kanssa
pelleilleen motleycruen.
Ag Alhabib ja hänen Tamanrassetissa
jo ryöminyt arkkuun, on yhtyeellä yhä voimaa
esittää hypnoottista afro-funkiaan ainutlaatuisella
tyylitajulla.
Tuorein maailmanvalloitukseen lähtenyt
tuaregi-yhtye, malilainen Tamikrest, on kenties
myös vertaisryhmänsä modernein. Viime vuoden
Toumastin -albumin tuhdissa tuotannossa
aavikkoblues-soppaan heitetään koskettimia ja
tiiviitä bassolinjoja.
Ghanalainen kologo-instrumenttia soittava
Bola on noussut viime aikoina esille Awesome
Tapes From Africa -levymerkillä julkaistun
Volume 7 -albuminsa myötä. Newyorkilaisen Brian
Shimkowitzin blogina alkunsa saanut projekti
keskittyy harvinaislaatuisten afrikkalaisten
äänitysten esille tuomiseen. Awesome Tapes From
Africa aloitti julkaisutoimintansa hiljattain ja
kyseessä on levy-yhtiön toinen julkaisu. Bolan
laimentamaton musiikki yhdistelee perinteisiä ja
moderneja sävyjä raivokkaasti alunperin vuonna
2009 Ghanassa julkaistulla albumilla.
sivu 33
FLOW FESTIVAL 2012
M i e s t e n
s e
p i t k i ä
a i k o j a
a
n a i s e t
h u o
l e i r i e n
s o s i a
j a
m a t e r i a
j ä r j e s t y k s
perustettu yhtyeensä nimittäin värväytyi
1980-luvun alussa Gaddafin koulutusleireille
ja taisteli viiden vuoden päästä osana kapinallisliikettä Libyassa. Sissihommien aikana
bändin jäsenistö täydentyi ja leiriolosuhteissa äänitetyt kasetit alkoivat saavuttaa
suosiota lähiympäristössä. Viime vuosikymmenien aikana bändi on ottanut askeleita
pois menneestä imagostaan luopumalla
sekä aseista että viime Tassili-albumilla
myös sähkösoittimista. Musiikin ajattomaan
tenhoon tällä muutoksella ei ole vaikutusta.
Modernin tuaregi-musiikin sisällä sykkii
vahva yhteys vuosisatoja vanhaan perinnemusiikkiin. Bluesin Atlantin-välinen yhteys
manifestoituu selkeimmin juuri Malissa, missä
Ali Farka Touré ensimmäisten joukossa siirsi
mustien amerikkalaisten musiikin luontevasti
paikalliseen kontekstiin. Syy kitaran suosioon
afrikkalaisessa kulttuuripiirissä lienee sen
vastaavuus paikallisiin kielisoittimiin, kuten
koraan ja tuaregien soittamaan imzadiin,
josta irtoavien skaalojen yhteneväisyyttä
Mississippi-joen ympäristöstä kasvaneeseen
musiikkiperinteeseen on vaikea kieltää.
Kyseessä on jousella soitettava yksikielinen
viulu, johon kajoaminen iltaseremonioiden
yhteydessä on ollut pelkästään naisten oikeus.
Keenerin mukaan tuaregi-miehet saattoivat
ratsastaa yli sadan kilometrin matkan vain
kuullakseen tietyn leirin taitavaa imzadin
soittajaa.
Naisten asema islaminuskoisissa tuaregiyhteisöissä on poikkeuksellinen jo senkin
takia, että hunnuttautuminen ei ole ollut
heille välttämätöntä. Miesten seilatessa pitkiä
aikoja aavikolla naiset huolehtivat leirien
sosiaalisesta ja materiaalisesta järjestyksestä.
Tämän seurauksena yhteisöstä muokkautui
tasa-arvoinen, ja naisilla on perinteisesti ollut
saman verran, jos ei jopa enemmän päätäntävaltaa kuin miehillä. Musiikissa tämä kuuluu
imzadin soitto-oikeuden lisäksi tasikisikitmusiikissa, jossa johtoääni kuuluu naiselle
miesten vastatessa kuorona taka-alalta.
Tuoreemmista yhtyeistä naisvaltainen Tartit
on siirtänyt tämän asetelman parhaiten levylle.
i l a t e s s
a v i k o l l
l e h t i v a
a l i s e s t
a l i s e s t
e s t ä
a
a
t
a
a
.
On oletettavaa, että paimentolaisyhteisöjen modernisoituessa 1960-luvulta lähtien
myös naisten asema on heikentynyt vanhoillisen islamin tai länsimaisten sukupuolimallien jyrätessä niiden päälle. Bicha löytää syyn
monien naisten sopeutumisvaikeuksille, mutta
näkee asioiden myös parantuneen. ”Useiden
naisten ongelmana on koulutuksen puute.
Vielä 1970-luvulla naiset eivät saaneet juuri
mitään koulutusta. 1980-luvulla asia muuttui
niin, että alettiin tajuamaan, että nainen voi
oppia kaiken ja enemmänkin kuin mies.”
S issihommia muuttuvassa
maailmassa
Osa tuaregeista on vastustanut sulauttamistaan ympäröivään maailmaan jo vuosikymmeniä. Wikipedian tuareg-sivulla melko
mittavan aselistan huipulla komeilee näinä
päivinä AK-47 -konetuliase. Mittavampia
sotilaallisia liikkeitä on toteutettu vuosina
1962–64, 1990–95 ja 2007–2009. Tuhatpäisen
sissijoukon viimeisin operaatio Malissa on
jatkumoa pitkäaikaisille taloudellisesta ja
kulttuurisesta marginalisoinnista johtuville
levottomuuksille. Kansannousua johtava
Mouvement National de Liberation de
l’Azawad (MNLA) on julistanut tavoitteekseen
saada koko Malin pohjoisosan muodostama
Azawad-alue hallintaansa. Bicha ei pidä itsenäistä tuaregi-valtiota parhaana ratkaisuna.
”Itsenäisen tuaregi-valtion hallitseminen
olisi todella vaikeaa, koska koulutettua
väestöä on niin vähän. Autonomia olisi
parempi ratkaisu siten, että tuaregit voisivat
hoitaa omia asioitaan rauhassa, mutta muut
hallinnolliset asiat jäisivät Malille.”
Tuaregien keskeinen haaste nykymaailmassa onkin sama kuin esimerkiksi saamelaisilla tai brasilialaisilla sademetsäheimoilla:
miten säilyttää oman kulttuurin erityispiirteet, kun suuri maailma tulee lasinsiruilla
täytettyine herkkuineen koputtelemaan ovelle.
Kenties tuaregien on musiikkinsa kautta
mahdollista säilyttää perinteitä, jotka alkavat
muuten olla uhanalaisia.
sivu 35
FLOW FESTIVAL 2012
Afrikkalaisia musiikkihelmiä
rumpali Salah Ragab innostui
jazzista 1960-luvulla ja onnistuikin keittelemään siitä melko
maistuvan orientaali-sopan.
Tämä juurevuus vetosi myös
pyramideja päässään kanniskelleeseen jazz-legenda Sun Ra:han,
joka otti Ragabin 80-luvulla
mukaansa euroafrikkalaiselle
rundilleen.
Tamikrest: Tidit
albumilta Toumastin
(Glitterhouse 2011)
Tuaregi-musiikin malilaisen
Flow-edustajan tuoreella levyllä
fuusioituvat saumattomasti
Saharan perinnemusiikki, sähkösoittimet ja ilmava tuotanto.
Oudolla kielellä esitettyä stonerrokkia parhaasta päästä.
Mulatu Astatke w/ Seifu Yohannes:
Ebo Lala
albumilta Ebo Lala (Philips),
julkaistu kokoelmalla New York
- Addis - London - The Story
Of Ethio Jazz 1965-1975 (Strut
2009)
Kun ethio-jazzin isä palasi
kotimaahansa 1960-luvun kestäneeltä Amerikan-seikkailultaan,
yksi hänen ensimmäisistä
äänityksistään oli harvinaisella 7"-singlellä julkaistu Ebo
Lala. Kappaleessa yhdistyvät
loistavasti jenkeissä omaksutut
lattarirytmit ja perinteisempi
itä-afrikkalainen fiilistely.
Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou:
Ne Te Fache Pas
albumilta Cotonou Club (Strut
2011)
Yhtenä 1970-luvun tuotteliaimmista afrikkalaisista
bändeistä tunnettu Poly-Rythmo
teki vuoden 2011 albumillaan
vakuuttavan paluun. Levyn
avausraidalla Beninin voodoofunk-lähettiläät ottivat käsittelyyn vanhaa tuotantoaan
näyttääkseen, vieläkö mojo on
tallella. Onhan se.
Salah Ragab & The Cairo Jazz
Band: Egypt Strut
albumilta Egyptian Jazz (Art
Yard 2006, uudelleenjulkaisu)
Egyptin armeijan majuri ja
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 36
myös läppärisurffaajan korvat.
Positiivista ja rauhoittavaa
musiikkia trooppisesta lehdosta,
jossa ei ole mitään jälkiä
modernia aikaamme vaivaavasta
kiireisyydestä.
elektro-funkistaan. Acid housen
afrikkalaisia juuria etsivien
kannattaa kaivaa esille tässä
mainitun kappaleen lisäksi
80-luvun alussa äänitetty Good
Name ja valmistautua naaman
sulattavaan kokemukseen.
Sidi Touré: A Chacun Sa Chance
albumilta Koïma (Thrill Jockey,
2012)
Toisella kokopitkällään malilainen Touré ottaa askeleen pois
ensilevynsä minimalismista ja
kokoaa ympärilleen raikkaasti
svengaavan bändin. Sidi jatkaa
enemmän kuin ansiokkaasti Ali
Farka Tourén (ei sukua) jäljillä
musikaalisessa paratiisissa, jota
myös malilaiseksi kitaramusiikiksi kutsutaan.
Bola: Tigantabame
albumilta Volume 7 (Awesome
Tapes From Africa 2012,
uudelleenjulkaisu)
Ghanalaisen Bolan kologoelektro on juuri sellaista kamaa,
jonka löytämisestä Brian
Shimkowitzin Awesome Tapes
From Africa -blogi on tullut
kuuluisaksi. Loistavia kaikuja
Afrikan mantereen 2000-luvun
monotonisesta taidemusiikista.
Sweet Talks: Eyi Su Ngaangaa
albumilta Kusum Beat
(Soundway Records 2010,
uudelleenjulkaisu)
Ghanan suosituimpiin highlife-kokoonpanoihin kuulunut
Sweet Talks siirtyi vuoden
1974 Kusum Beat -julkaisullaan
kertarysäyksellä rankimpien
afro-funk-bändien kuninkuusluokkaan. Afro beat, funk ja
highlife kohtaavat harvoin yhtä
onnistuneesti.
K oonn u t ja toimittan u t : M ark u s K arl q vist
William Onyeabor: Something You
Will Never Forget
albumilta Crashes in Love
(Wilfilms Records, 1977)
Nigerialainen William
Onyeabor on tullut tunnetuksi
valtavien analogisyntetisaattoritornien takaa tuotetusta
Tony Allen: Road Close Dance Dub
albumilta N.E.P.A. (Earthworks
1984)
Afro beat -rummutuksen Fela
Kutin 70-luvun yhtyeessä kehittänyt Allen on takonut siitä asti
pommia tavaraa. Euroopassa
julkaistu N.E.P.A.-maxi tekee
vaivattomasti todeksi sen elektronisen world-funkin, jota liuta
newyorkilaisia yritti saavuttaa
koko 80-luvun.
The Ogytanaa Show Band: Disco
Africa
julkaistu kokoelmalla Ghana
Soundz (Soundway Records
2002)
Kun afrikkalaiset lähestyivät
disco-musiikkia, oli tuloksena
yleensä kovin muuta kuin niitä
kliseisiä juustoisia jousia ja
peilipallon kimallusta. Kenties
discon rytmiset elementit olivat
monella afrikkalaisella muusikolla jo niin hanskassa, että
saavuttiin helposti esimerkiksi
tällaiseen tasabiitin säestämään
polyrytmiseen funk-jyrään.
Marijata: No Condition Is
Permanent
albumilta This is Marijata
(Gapophone Records 1977)
Laulaja/muusikko Pat
Thomas teki ghanalaisen
yhtyeensä kanssa peruuttamattoman liikkeen highlifesta James
Brownin muottiin, ja tuloksena
oli rankinta afro-funkia, mitä
maa päällään kantaa.
Tartit: Egad Desouf
albumilta Ichichila (Network /
Harmonia Mundi 2009)
Malin tuaregi-kuningattaret tekevät hovinsa kanssa
musiikkia, joka on yhteydessä
johonkin outoon henkisen
puhtauden tilaan meissä
kaikissa. Setin viimeistelee
sooloteos imzad-viululla, jota
ainoastaan naiset saavat soittaa.
Kaislat jossain syvällä Mississippin deltalla resonoivat.
The Psychedelic Aliens: Gbe Keke
Wo Taoc
albumilta Psycho African
Beat (Academy LPs 2010,
uudelleenjulkaisu)
Kuten moni muu hyvä asia
tällä listalla, myös kenttänsä
katu-uskottavimman nimen
anastaneet psykedeeliset avaruusoliot saapuvat Ghanasta. Tässä
tapauksessa komea nimi on myös
osuva musiikillinen enne.
K
Nâ Hawa Doumbia: Kungo Sogoni
albumilta La Grande Cantatrice Malienne Vol 3 (Awesome
Tapes From Africa 2011,
uudelleenjulkaisu)
Malilaisen laulajataren
1980-luvulla c-kasetille taltioitu
huikea ääni tavoittaa Awesome
Tapes From African ansiosta nyt
sivu 37
uuntele
kappaleet
S potifyssä :
http : / / tinyurl .
com / d 8 bep 5 2
FLOW FESTIVAL 2012
”Popular music, however, is composed in such a way that the
process of translation of the unique into the norm is already
planned and, to a certain extent, achieved within the composition itself. The composition hears for the listener. This is
how popular music divests the listener of his spontaneity and
promotes conditioned reflexes. Not only does it not require
his effort to follow its concrete stream; it actually gives him
models under which anything concrete still remaining may be
subsumed. The schematic buildup dictates the way in which
he must listen while, at the same time, it makes any effort
in listening unnecessary. Popular music is ’pre-digested’ in
a way strongly resembling the fad of ’digests’ of prompted
Material.”
– Theodor Adorno, On Popular Music
U
U
S
I
rakenne
Klubimusiikissa määräävät
ikiaikaisesti tiputus, nostatus
ja se hetki jolloin lähtee,
kirjoittaa Perttu Häkkinen.
KUVITUS: katri tikkanen
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 38
sivu 39
FLOW FESTIVAL 2012
K ä v i n k l u b e i l l a s o i t t a m a s s a
j a
v i i h t y m ä s s ä ,
m u t t e n
e n ä ä
s a a n u t
a i k a i s e m m a n
k a l t a i s i a s ä v ä r e i t ä t i p u t u s n o s t a t u s - t a m p p a u s t i p u t u s - n o s t a t u s t a m p p a u s
- s e k v e n s s i s t ä .
Populaarimusiikin muotokieli, kuten hyvin
tiedetään, perustuu kahdelle asialle: standardisoinnille ja rakenteelliselle yllätyksettömyydelle. Ikävystyttävä saksalaisfilosofi Theodor
Adorno onkin todennut sen kuluttajista varsin
osuvasti: ”They want standardized goods and
pseudo-individualization, because their leisure
is an escape from work and at the same time is
molded after those psychological attitudes to
which their workaday world exclusively habituates them. Popular music is for the masses a
perpetual bus man’s holiday.”
Näin ollen myös moni yökerhoasiakas on
ehdollistunut kummitus, jonka esteettisiä mieltymyksiä säätelevät lähinnä ennakkoluulot,
tuntemattoman pelko ja pienimmän haitan
periaate. Toisin sanoen hän toivoo altistuvansa
tutulle musiikille, joka ärsyttäisi mahdollisimman vähän.
Aktiivivuoteni läntisen pallonpuoliskon
pirikellareissa opettivat minulle sen raadollisen läksyn, etteivät puolet maksavista asiakkaista sekavuustilansa johdosta edes tiedä,
mihin liiteriin ovat joutuneet.
Asia kirkastui lopullisesti ollessani musisoimassa Imatran voima -yhtyeen riveissä
edesmenneillä Koneisto-festivaaleilla. Kesken
soitantamme lavalle punkesi umpijurrinen
FLOW FESTIVAL 2012
lyllerö, joka alkoi sopottaa korvaani: ”Tiäkshää
onksh toi shun kaveri ollu shamasha lukiossha
mun kanssha?” Kehotin naisenkuvatusta palaamaan Muumilaaksoon, mutta hän alkoi vaatia
”ärränbeetä”. Kun tuskastuneena selitin, ettei
meillä ollut levysoittimia lavalla, hän osoitti
syntetisaattoriani ja raakkui voitonriemuisella
äänellä: ”Mikä toi shitte o?”
Oman tulkintani mukaan klubimusiikki
onkin eräänlainen fluiduumi, jossa yökiitäjien
hedonistiset toivekuvajaiset lilluvat. Kenellekään ei liene kohu-uutinen, että huumepillereitten, siittimien ja emättimien virvatulet
usein ajavat nuoria klubeille. Sekä tietenkin
raastava yksinäisyyden pelko. Tarvitaan
kuitenkin jonkinlainen yhteinen nimittäjä, joka
sitoo eri elementit yhteen. Tässä tapauksessa
se on yöt läpeensä tasatahtia polkeva bassorumpu. Niin. Bassorumpu.
Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä
innostuin suuresti Sähkö-levymerkin julkaisemasta minimalistisesta teknomusiikista.
En ehkä noihin aikoihin eritellyt tunteitani
kovinkaan eksaktisti, mutta jälkikäteen olen
todennut kyseisen musiikin musiikittomuuden
viehättäneen itseäni. Eritoten Mika Vainion
varhaisjulkaisuissa muodon ja sisällön välillä
kun ei näyttänyt vallitsevan minkäänasteista
sivu 40
ontologista dualismia. Ne olivat paradoksaalisella tavalla yhtä.
Juuri teknomusiikin muoto kävi kuitenkin
aikain saatossa raskaaksi kestää. Kävin
klubeilla soittamassa ja viihtymässä, mutten
enää saanut aikaisemman kaltaisia säväreitä
tiputus-nostatus-tamppaus-tiputus-nostatustamppaus -sekvenssistä. Halajoin vaihtelua.
Saksalainen elektronimuusikko Uwe Schmidt
onkin WIRE -lehden haastattelussa kiteyttänyt
tuonaikaiset tunteeni osuvasti: ”90-luvulla
musiikki kääntyi tanssilattiavetoisemmaksi.
Yhtäkkiä kaikesta piti saada sataprosenttisen
tanssittavaa ja kaikkea musiikkia arvioitiin
vain siitä käsin, sopiko se tiskijukan soitettavaksi vai ei. Ja musiikki, joka sopii tiskijukkailuun – me puhumme hyvin yksinkertaisesta
musiikillisesta koodistosta tässä – ei voi olla
kovin monivivahteista… Voisi sanoa, että petyin
tanssilattiaan.”
Helteinen yö Barcelonan Sónar-festivaaleilla vuonna 2008. Edellisehtoon krebaamiseen ja seuraavan päivän esiintymiseen
liittyvät paineet murjoivat mieltäni. Taiteilijakollegani ehdotti vapauttavaa krapularyyppyä
Mary Anne Hobbsin tahdissa.
Saavuimme paikalle ja todistimme fantastista näkyä. Sadat ihmiset heiluivat pimeyden
keskellä merivuokkojen tavoin puolitempoisen, vähäeleisen ja sleebaavan bassomusiikin tahtiin. Diskosta tutun 4/4-rytmiikan
hegemonia loisti poissaolollaan. Annoin
dubstepille hyväksyntäni ja lähdin mukaan
heilumaan.
Viimeistään vuonna 2011 lähtivät kaikki
muutkin. Massat, jotka olivat aiemmin
karsastaneet outoa puolitempoista jurnutusta,
olivatkin yhtäkkisesti sen suurimpia ystäviä.
Jopa pomppuheviyhtye Kornin jäsenistö julisti
yhtyeen olleen ”dubstepia ennen dubstepia”.
Valtavirtasuosion myötä musiikkityyli jakautui
vanhemman väestönosan suosimaan ortodoksiseen dubstepiin (kts. Mala) ja nuoremman
polven brostepiin (kts. Skrillex). Osa tuottajista
pani ambientiksi post-dubstepin nimessä, osa
taas otti evolutiivisen askeleen taaksepäin ja
läksi tekemään isiensä musiikkia, housea ja
elektroa.
Eli mitä siis lopulta tapahtui? Ei oikeastaan
mitään, vanha rakenne vain korvautui uudella.
Ketamiinia niistävät teinitornadot kuolaavat
nyt päälleen uusien äänten tahdissa, mutta
vartovat samoja arkaaisia asioita. Nimittäin
tiputusta. Ja sen jälkeen nostatusta. Ja lopulta
sitä hetkeä, kun vihdoinkin lähtee.
WO-WO-WO-WO-WO-WO!
sivu 41
FLOW FESTIVAL 2012
Helsinki
ammattilaisten
silmin
Joukko ammattikuvaajia
halusi tuoda uutta kulmaa
Helsingissä tapahtuvaan
katuvalokuvaukseen ja perusti
toukokuussa otostensa
alustaksi helsinkistreet.fi
-sivuston. Elokuussa blogi
muuttuu myös näyttelyksi.
Kuvat ja tekstiotteet: Touko
Hujanen, Sami Kero, Miikka
Pirinen ja Aleksi P outanen
”Marshall McLuhanin mukaan
epäajankohtainen on ajankohtaisen ‘ennakkovaroitusjärjestelmä’. Epäajankohtainen
muodostaa antiympäristön,
joka paljastaa tämän hetken
’kriittisiä paineita’. Kaikista
ajankohtaisin ja akuuteimmin
katsetta tarvitseva sijaitsee
epäajankohtaisen alueella.”
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 42
sivu 43
FLOW FESTIVAL 2012
”Suomalainen katuvalokuva elää imperfektissä. Valokuvan ammattilaiset ovat kääntäneet katseensa pois kadusta. Samalla jotakin
on katoamassa – jokin osa arjestamme on
katoamassa. Katuvalokuvaus on kävelemistä
– ensisijaisesti ei minnekään. Haluamme
kannustaa kävelemään vähemmän kohti jotakin
ja enemmän kohti ei mitään.”
”Vuonna 2013 kamerakännyköitä tehdään
saman verran kuin filmikameroita ikinä tehtiin
yhteensä. Tämä tarkoittaa sitä, että ’todellisuuden resoluutio kasvaa’. Samalla kun kameroita on loputtomasti, myös katuvalokuvaa on
loputtomasti.”
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 44
sivu 45
FLOW FESTIVAL 2012
Helsinki Street
-näyttely
Laboratory,
E r o t t a j a n k a t u 9 B 17.8.–30.9.2012
Ti–Su klo 11–18
”Suomessa kaikki harrastavat katukuvausta
– paitsi ammattivalokuvaajat. Ammattikuvaajien keskuudessa katukuvaus ei ole muodissa.
Muuttuvassa ja vaikeassa markkinatilanteessa
pitää keskittyä joko vakavaan työhön tai
tarkasti harkittuihin ’pitkäaikaisiin projekteihin’. Pitää olla dynaaminen ja innovatiivinen. Pitää olla päämäärä. Pitää olla Jacques
Cousteau -hattu ja viisivuotissuunnitelma.
Dynaamisuuden vaatimus kadottaa harhailun.
Kukaan ei enää tee mitään epäajankohtaista
vaan innovaatioita ja ’ältsejä multsikoita’.”
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 46
sivu 47
FLOW FESTIVAL 2012
A $ A P R ocky
M O N O L A K E
L iput 4 9 - 1 6 0 €
+ lipunmyyjän toimituskulut
w w w . tiketti . fi
F our
T et
&
C aribou
DJ
set
M iike
S no w
Y ann T iersen
S t .
V incent
FEIST
S
E
THE
B L A C K
K E Y S
LYKK
E
Kiitokset
vuoden
T
I
I
E
N
N
N
T
E
FR A N K
O CE A N
C H R O M A T I C S
H U O R A T R O N
LI
2012
A
yhteistyökumppaneillemme
SINCE 1956
H ärmän
jähmeät
rytmit
Muutamat harvat artistit yrittivät
tehdä englanninkielistä funk- ja
discomusiikkia Suomessa 1980-luvulla.
Mikko Mattlar otti selvää siitä,
miksi heidän julkaisunsa jäivät
vähälukuisiksi ja marginaaliin.
Suomea on aikoinaan väitetty jopa maailman
rock-keskeisimmäksi maaksi. Suomenkielinen
rock oli kova juttu etenkin 1980-luvun puolivälin tienoilla, jolloin Dingo-huuma nousi
todella näkyväksi musiikki-ilmiöksi. Samaan
aikaan maailmalla menestyi musta rytmimusiikki, jossa otettiin kaikki irti uudesta teknologiasta kuten ohjelmoitavista syntetisaattoreista ja rumpukoneista.
Ulkomaiset funk- ja discoartistit keikkailivat Suomessa pitkin 1980-lukua, mutta
kotimainen tarjonta jäi olemattomaksi. Kirpputoreja penkoessa hämmästyttää suomalaisen
rockin ja ulkomaisen rytmimusiikin ylivalta.
Miksi alan levyjä tehtiin 1980-luvulla niin
vähän? Eikö Suomessa ymmärretty rytmimusiikin päälle?
B uffalo S ol d ierin lyhyt taistelu
Tummaihoiset ulkomaalaismuusikot ovat
yrittäneet julistaa funkin ja soulin sanomaa
Suomessa jo 1960-luvun lopulta lähtien. Soulsetin riveissä lauloi sudanilainen Al Sharp, ja
yhdysvaltalainen Charles Williams asui pari vuotta
Suomessa 1970-luvulla tehden yhden soul-LP:n.
Myös yhdysvaltalainen rumpali ja näyttelijä
FLOW FESTIVAL 2012
Bill Carson muutti Suomeen 1970-luvulla ja
soitti useissa helsinkiläisbändeissä, joista
ehkä tunnetuin oli yhdessä Kojon ja Jukka Orman
kanssa muodostettu Madame George.
1980-luvun alussa Carson kävi soittamassa
rumpuja Grace Jonesin kiertueella ja tutustui
Lontoossa kitaristi Gus Isidoreen ja basisti Paul
”Tubbs” Williamsiin . Isidore oli soittanut aiemmin
muun muassa Thin Lizzyn laulajan Phil Lynottin
bändissä, Williams puolestaan maistoi menestystä Light Of The World -jazzfunkbändissä
ja oli perustamassa toista saman genren
bändiä, myöhemmin maineikkaaksi kohonnutta
Incognitoa.
Kun Carsonin vanha bändikaveri, laulaja
Kojo tarvitsi taustabändiä uudelle levylleen,
Carson otti nuoret brittimuusikot mukaan
ja tuli Suomeen. Kojon levyn valmistuttua ja
levynjulkaisukiertueen päätyttyä kolmikko
päätti perustaa uuden bändin.
”Meidän kolmen kemiat toimivat heti ja
Billy näki, että meillä voisi olla kysyntää
Suomessa. Hän neuvotteli meille levydiilin ja
niin jäin Tubbsin kanssa Suomeen”, Isidore
muistelee.
Uusi yhtye sai nimen Buffalo Soldier ja
se sekoitti musiikissaan vaikutteita rockista,
sivu 50
funkista, popista ja reggaesta. Bändin ainoa
albumi on tyylillisesti monipuolinen, mutta
bändiraitojen lisäksi siltä löytyy pelkästään
konerytmein ja -bassolinjoin etenevä Hi-Jacker,
jossa kuullaan
jopa skrätsäystä.
Biisi julkaistiin
maxi-singlenä
sekä Suomessa
että Englannissa,
jonka studio- ja
diskomaailmaan
Williamsilla oli
Helsingissä asuessaankin kiinteät
suhteet.
Bill Carsonin
visio kysynnästä Buffalo Soldierin musiikille
ei toteutunut. Bändi sai suomalaismuusikoilta
positiivisen vastaanoton ja yleisökin viihtyi
keikoilla, mutta se ei näkynyt keikkojen
määrässä. Työt loppuivat vähitellen.
”Näin bändiltä Silvernight-yökerhossa
keikan, joka oli aivan huima. Buffalo Soldier
meni yli päitten täällä eli ihmiset eivät oikein
osanneet ottaa sitä vastaan. Tuhtia se oli ja
jengi tanssi, mutta eivät ne oikein tajunneet,
että mitä tää on”, kitaristi ja Paul ”Tubbs”
Williamsin ystävä Juha Björninen muistelee.
Buffalo Soldierin ainoan LP:n julkaisi
Cityboy-levymerkki, jota johti vuonna 2008
kuollut kitaristi ja manageri Lido Salonen. Salonen
kirjoittaa muistelmissaan yhden kappaleen
verran Buffalo Soldierista, mutta se riittää
selittämään, mihin bändin taival hyytyi. ”Buffalo
Soldier oli vähintään kymmenen vuotta ajastaan
edellä. Julkaistiin todella hyvä levy, sellaista sen
ajan rappia ja hiphopia. En saanut sitä kuitenkaan breikkaamaan, vaikka olisin seissyt päälläni”, rockin puolella lähes solkenaan onnistunut
manageri harmittelee kirjassaan.
Mustien miesten funkbändi ei kiinnostanut
Suomessa. ”Heidän lahjakkuuden lajillaan ei
ollut suoranaisesti tilausta täällä”, Björninen
kiteyttää.
Buffalo Soldierin hajottua Björninen
ryhtyi tekemään musiikkia Williamsin kanssa
Suomessa. Isidore palasi Englantiin, mutta ei
muistele pahalla aikaansa Suomessa.
”Minulla on Suomesta hienoja muistoja: oli
riemukasta nähdä keikkamatkalla hirvi ensimmäistä kertaa elämässäni, ja revontulet 40
asteen pakkasessa Lapissa olivat jotain todella
ihmeellistä. Yli 30 vuoden muusikonuran
jälkeen arvostan jokaista musiikillista kokemusta, ja Buffalo Soldier oli yksi etappi luovan
prosessin ymmärtämisessä omalla kohdallani.”
Hän saavutti myöhemmin menestystä
Englannissa sekä muusikkona että lauluntekijänä. Isidore kirjoitti 1990-luvun alussa Sealin
hitit Prayer For The Dying ja I’m Alive yhdessä
laulajan kanssa ja hänen kitarointiaan kuultiin
muun muassa Peter Gabrielin levyillä. Nykyään
hän elää edelleen musiikilla Lontoossa.
”Olisi ollut hienoa saada tehdä Buffalo
Soldierin kanssa toinen albumi ja nähdä bändin
kehittyvän, mutta olen ylpeä siitäkin, mitä
ehdimme saada aikaan. Senaikaiset soundit
saattavat olla vanhentuneet, mutta itse musiikki
on minulle ajatonta”, Gus Isidore miettii.
L ontoolainen stu d iovelho
S uomessa
Buffalo Soldier -yhtyeen mukana Suomeen
muuttanut Paul ”Tubbs” Williams ei luovuttanut, vaikka bändin musiikille ei ollut
kysyntää maassamme. Williams jatkoi kokeilujaan ohjelmoitujen funkrytmien ja bassolinjojen parissa, ja innostuneeksi muusikkokumppaniksi löytyi kitaristi Juha Björninen.
Molemmat asuivat tuolloin Helsingin Hakaniemessä, jossa Williamsilla oli kotistudio, mutta
Williams vietti myös paljon aikaa Lontoossa
aktiivisena studiomuusikkona.
”Paul oli ainutlaatuinen basisti. Hän ei
koskaan lukenut nuotteja, vaan kuunteli
biisin kerran, ja sen jälkeen hän osasi soittaa
sen niin, ettei siinä ollut mitään korjattavaa.
Hän oli kuin nauhuri, jolle pystyi soittamaan
musiikkia, ja sen jälkeen se tuli sieltä ihan
samalla tavalla ulos”, Björninen muistelee
vuonna 2007 kuollutta muusikkoystäväänsä.
Williamsin ensimmäinen Suomessa levytetty soolotuotanto oli seiskatuumainen single
Roland Rap / Silvernight, jonka ideoijana toimi
Fazer-Musiikissa töissä ollut Pauli Ylhäinen .
Ylhäinen vastasi Rolandin syntetisaattorien
maahantuonnista ja
pyöri vapaa-aikanaan
Töölön Kisahallia
vastapäätä sijainneessa Silvernightyökerhossa.
”Silvernightin
DJ:nä toimivat Karibianmeren Dominicasaarelta kotoisin
olleet veljekset
Johann ja Dominic Dowe.
Heidän kanssaan tuli puheeksi tunnaribiisin
tekeminen Silvernightille, ja singlen toiselle
puolelle tuli biisi, jossa esiteltiin Rolandin
laitteita”, Ylhäinen kertoo.
Williams ohjelmoi kotonaan singlen kappaleiden konetaustat, jotka painivat suomalaiseksi julkaisuksi aivan omassa sarjassaan.
Dowen DJ-veljekset hoitivat räppäyksen ja Juha
Björninen kitarasoolon. Naisvokaalit lauloi
Stiina Tarvonen.
”Jaoimme singleä Roland-kauppiaille ja
VIP-asiakkaille ja Silvernight jakoi sitä myös.
Kovin suurta painosta siitä ei otettu. Se oli
marginaalimusaa silloin, mutta tänä päivänä
yllättävänkin trendikkään kuuloista”, Ylhäinen
sanoo.
Niin – ohjelmoiduilla rytmeillä ja bassolinjoilla toteutettu funkahtava musiikki
sivu 51
FLOW FESTIVAL 2012
”
s
e
y
a
L e v y
i i t ä
i
k
m m ä
i n a k
- y h t i ö i s s ä
s a n o t t i i n
b i i s i s t ä ,
e t t ä
t ä s t ä
u k a a n
i h m i n e n
t u l e
r t ä m ä ä n y h t ä ä n m i t ä ä n
a a n
2 0
v u o t e e n .
tuli viimeistään rapin tulon myötä tutuksi
suomalaisillekin, mutta vuonna 1984 tilanne
oli toinen. Musiikin tekemiseen vaadittiin laitteita, joita ei Suomessa ollut juuri kellään.
Williamsilla niitä kuitenkin oli, ja hänen
kotistudiossaan syntyi lisää materiaalia. Björninen Band julkaisi vielä vuoden 1984 aikana
Dance For Your Life -singlen, joka on brittibasistin toinen taidonnäyte rumpu- ja bassotaustojen ohjelmoinnissa.
”Istuimme
rumpukoneen
ääressä Paulin
kanssa ja soitimme
vain huviksemme
jotain. Se lähti ihan
pienestä impulssista
liikkeelle ja päätyi
sitten biisiksi. Sitä ei
niinkään ole sävelletty, vaan se on
Björninen ja Williams
rakennettu sekvensserirytmiikan ympärille, joten se on enemmän
matemaattinen kokonaisuus”, Juha Björninen
kertoo.
”Levy-yhtiöissä sanottiin siitä biisistä, että
tästä ei kukaan ihminen tule ymmärtämään
yhtään mitään ainakaan 20 vuoteen. Ihan
turha levyttää tai tehdä, kun ei tällaista voi
myydä”, hän jatkaa nauraen.
Mutta lopulta yksi kustantaja halusi
julkaista sen. Kim Kuusen Music Makers -yhtiö
laittoi Dance For Your Lifesta ulos maxisinglen ja myöhemmin Björninen Bandilta
LP:n, vaikka maxi ei Kuusen mukaan myynyt
juuri lainkaan. ”Se musiikki tuntui hyvältä,
niin kuin se olikin. Päätös tehtiin aika fiilispohjalta”, Kuusi kertoo.
”Projekti lähti studiosta liikkeelle eikä
kukaan toiminut aktiivisesti diskokulttuurissa, joten tarkkaan ei tiedetty mitä tehtiin.
Siihen aikaan Suomen diskoissa soivat todella
kaupalliset pop-hitit, joten niihin nähden biisi
edustaa ehkä vähän hienonpuoleista musaa”,
hän miettii.
Suomen diskoissa Dance For Your Lifesta
ei tullut hittiä, mutta sille löytyi yllättäviä
ymmärtäjiä Suomen rajojen ulkopuolelta ja
jopa tunnetuista nimistä. Stevie Wonderin kiertuebändissä soittanut rumpali Dennis Davis osui
studiolle, kun Dance For Your Lifea miksattiin.
Davis oli tullut Suomeen, sillä Wonderilla oli
keikka samana iltana Helsingissä.
”Davis oli biisistä aivan pöllämystynyt,
meni sohvalle selälleen ja sanoi, että tätä
FLOW FESTIVAL 2012
täytyy soittaa Stevielle. Hän vei biisin kasetilla mukanaan ja Wonder oli kuunnellut sen
soundcheckissä. Bändikaverien mukaan hän oli
pitänyt siitä kovasti”, Björninen kertoo.
”Tubbs” Williams vei Dance For Your
Life -maxia Lontooseen studioreissuillaan.
Järjestelmällisemmät vientipyrkimykset jäivät
tekemättä, eikä biisiä julkaistu ulkomailla.
Williams ja Björninen tuottivat Suomessa myös
brittilaulajatar Honey Simonen maxisinglen,
mutta enempää discotuotantoja he eivät
saaneet levylle.
Williams piti Suomessa asumisesta, mutta
turhautui vähitellen työtilanteeseen, joten hän
pakkasi laukkunsa ja muutti takaisin Lontooseen. Siellä hän ohjelmoi ja soitti bassoa muun
muassa Elton Johnin, Robbie Williamsin, George
Michaelin , Earth Wind & Firen , M Peoplen ja Joey
Negron levyille. Huippulahjakas muusikko kuoli
tammikuussa 2007.
F unkia M anserockin varjossa
Suomessa 1980-luvulla julkaistuista omakustannesingleistä ehkä 95 % sisältää rockia
tai iskelmää, mutta poikkeuksiakin löytyy.
Tamperelaiskosketinsoittaja Jussi Halme julkaisi
vuonna 1983 omakustannesinglen, josta
löytyvät Funny Funk ja Autumn Gold, kaksi
funkrytmein etenevää instrumentaalikappaletta aikansa parhailla syntetisaattoreilla
säestettynä.
Halme, ikää singlen julkaisun aikaan 22
vuotta, oli aiemmalla urallaan ollut mukana
fuusiojazz-vaikutteisessa Zambas-yhtyeessä.
Bändi ei koskaan levyttänyt, mutta esitti
Halmeen sävellyksiä muun muassa Pori
Jazzeilla vuonna 1979. Zambasin toiminnan
hiipuessa 1980-luvun alussa Halme päätti
julkaista singlen ikään kuin näytteeksi osaamisestaan, sillä Oulunkylän popjazz-konservatoriossa opiskellut kosketinsoittaja tähtäsi
vahvasti musiikkiuralle.
”Herbie Hancock ja George Duke olivat kaksi
selkeää esikuvaani. Olen asunut koko ikäni
Tampereella ja täällä oli silloin hyvin vahva
Manserock-buumi, mutta kosketinsoittajana
katsoin musiikkia vähän eri kulmasta. Suomirockilla oli erittäin vahva asema, ja jotkut harvat
yrittivät sitten tehdä tämmöistä”, Halme kertoo.
Halme julkaisi Funny Funk -singlensä
omakustanteena ja kävi soolomateriaalinsa
kanssa myös levy-yhtiöiden puheilla, mutta ei
saanut vastakaikua.
”Vastaukset olivat jyrkkiä. Olisi pitänyt
sivu 52
ruveta tekemään kaupallisempia biisejä, mikä
tarkoitti lähinnä suomenkielistä iskelmää.
Sama ongelma tuli vastaan keikkailun kanssa.
En tiedä montako sellaista paikkaa oli silloin,
joihin olisi voinut mennä esittämään tuollaista musaa, eikä niitä välttämättä ole juuri
enempää nykyäänkään.”
Halme alkoi kuitenkin sävellys- ja tuotantopuolella saada jalansijaa musiikkiympyröistä,
eikä pelkästään
valtavirran
iskelmän parissa.
Hän oli 1980luvun puolivälissä
mukana tekemässä
Suomessa asuvan
brittilaulajatar
Caronin soololevyä
ja sai levylle läpi
pari omaa discotuotantoaan. Myös
tamperelainen
yökerho Manhattan Club lähestyi Halmetta ja
pyysi tältä tunnuskappaletta.
Tuloksena oli samanniminen mainossingle,
joka lienee kovatasoisimpia Suomessa tehtyjä
englanninkielisiä discolevyjä. Manhattan Club
-kappaleesta pääsivät kuitenkin nauttimaan
lähinnä kyseisen yökerhon asiakkaat, jotka
kuulivat sen illan
ensimmäisenä
ja viimeisenä
biisinä näyttävän
valoshow’n säestämänä. Singleä ei
koskaan julkaistu
myyntitarkoituksessa, vaan sitä
jaettiin pelkästään
yökerhon DJ:lle ja
kanta-asiakkaille.
Vielä 1980luvun alussa Jussi Halme suunnitteli funkalbumin tekoa, mutta haaveet jäivät vähitellen
musiikkibisneksen realiteettien iskiessä
vastaan.
”Se oli kylmä tosiasia, että jos piti musiikilla ruveta elämään, niin piti alkaa tehdä
toisenlaisia juttuja. Suomi on pieni maa ja
groovemusa on täällä marginaalissa. Mutta sen
soundimaailmaa olen kyllä pystynyt hyödyntämään myöhemmällä uralla esimerkiksi TV:n
tunnusmusiikkihommissa, jota olen tehnyt yli
sadan kappaleen verran.”
Halmeen musiikkipajasta ovat peräisin
muun muassa takavuosien suosikkiohjelmien
Hyvien herrojen , Kolmosvisan ja Onnenpyörän
tunnusmusiikit. Elanto musiikin parista siis
irtosi, mutta se tarkoitti mustan rytmimusiikin
jättämistä harrastukseksi. Halme keikkailee
nykyään Jussi Halme Groove Bandin kosketinsoittajana, mutta leipä tulee TV-tunnusmusiikkien lisäksi iskelmätuotannoista ja
mainosmusiikista.
”Kun nyt viisikymppisenä miehenä asiaa
ajattelee, niin kyllä se nuorena tekemäni musa
oli aikaansa edellä. Mutta Suomessa oli silloin
hirveän vähän ihmisiä, jotka ymmärsivät groovemusan päälle. Maailmalla se oli iso juttu,
mutta täällä lähinnä katsottiin kieroon.”
B ianca M orales & FF jämähti
S uomeen
Useimmat suomalaiset levy-yhtiöt eivät
nähneet englanninkielisessä rytmimusiikissa
myyntipotentiaalia 1980-luvulla. Yksi tämän
käsityksen vastainen todiste kuitenkin löytyy,
sillä Bianca Morales & FF -funkbändin ainoa
LP myi suomirockin ja iskelmän puristuksessa
erinomaisesti. Levy ylsi Bianca Moralesin mukaan
15 000 kappaleen myyntiin kotimaassaan ja
se julkaistiin myös muissa Pohjoismaissa,
Iso-Britanniassa, Benelux-maissa, Saksassa ja
Ranskassa.
Bändin suosio alkoi Kevään sävel -kilpailusta 1984, jonka se voitti Our Party -popreggaebiisillä. Kilpailuvoiton myötä
Morales ja taustabändi pääsivät
tekemään albumin
ilman levy-yhtiön
valvontaa, joten
sille laitettiin hittibiisi Our Party, ja
muu levy täytettiin
uusinta teknologiaa hyödyntäneellä funkilla.
FF oli Kevään sävel -voiton myötä tuttu
televisiosta, joten keikkakalenterin täyttyminen ei ollut ongelma. Ahkeralla kiertämisellä bändi teki itseään tunnetuksi ympäri
Suomea ja sai levyään kaupaksi.
”Sitä se kilpailun voittaminen teki. Meillä
oli ihan sama juttu kuin nykypäivän Idolsvoittajilla eli kilpailuvoiton myötä keikkaa oli
myyty pitkälle eteenpäin. Kolme vuotta tein
lähes kaikki vapaapäivät keikkaa”, basisti JanOlof ”Puppe” Strandberg kertoo.
”Kiersimme bändin kanssa paljon esimerkiksi tanssilavojen nuorisopuolia, diskoja,
yökerhoja ja festareita. Nuoriso oli ihan villinä,
mutta varttuneempi kansa katsoi vähän huuli
pyöreänä”, Morales muistelee.
Esikoisalbumille ei kuitenkaan tullut
koskaan seuraajaa. Bianca Morales & FF:llä
ja levy-yhtiöllä oli sopimus myös seuraavasta
levystä, mutta molempia osapuolia tyydyttänyttä uutta materiaalia ei syntynyt, joten se
purettiin.
Myös ulkomaanvalloitus jäi tekemättä.
LP julkaistiin suomalaiseksi rytmimusiikkilevyksi poikkeuksellisen monessa maassa, mutta
bändin ulkomaanesiintymiset jäivät lopulta
pariin Virossa soitettuun keikkaan. Kyselyjä
tuli myös Keski-Euroopasta ja Aasiasta.
sivu 53
FLOW FESTIVAL 2012
” O l i s i
v a r m a a n
p i t ä n y t
l ä h t e ä R u o t s i i n , j o s s a t ä t ä
m u s i i k k i a
y m m ä r r e t t i i n ”
”Osalla bändin jäsenistä oli perhe tai päivätyöt, joten he eivät voineet lähteä Suomesta
pitkäksi aikaa. Olisi ehkä pitänyt tehdä radikaali
päätös ja vaihtaa bändiin ulkomaankeikkoja
varten toiset muusikot. Sitä taas ei tehty, koska
haluttiin olla lojaaleja kavereille, jotka olivat
olleet alusta asti mukana”, Morales kertoo.
Vakitöissä kävivät muun muassa bändin
perustajat eli basisti Strandberg ja kitaristi
Reijo ”Right Hand” Hänninen . Strandbergin oli
elätettävä perheensä, joten hän piti työpaikkansa lehtipainossa.
”Minulla oli aikaisemmalta uraltani negatiivisia kokemuksia raha-asioiden hoidosta
musabisneksessä. Ulkomaankuvioista ei ollut
mitään varmuutta, ja perhe olisi jäänyt tänne”,
Strandberg sanoo.
Suomen markkinat taas eivät elättäneet
pitemmän päälle, sillä ison bändin kanssa kiertäminen oli kallista.
”Muusikkoja oli kuusi, ja välillä keikoilla
vieraili myös UMO:n puhaltajia. Niiden päälle
tulivat vielä tekniikan kulut. Ei niistä keikoista
lopulta jäänyt kauheasti käteen”, Morales
muistelee.
Kolmen vuoden ahkeran kiertämisen
jälkeen bändi hajosi. Hänninen ja Strandberg tekevät edelleen musiikkia yhdessä ja
Morales jatkoi laulu-uraansa jazzin puolella.
Myös Bianca Morales & FF:n levytysten elämä
tuntuu jatkuvan.
”Minulle on tullut netin kautta yhteydenottoja DJ:ltä lähinnä ranskankielisistä maista,
joissa pyydetään biisejä mp3-muodossa. En
tiedä onko olemassa äänitteitä, joissa niitä on
sämplätty, mutta ilmeisesti ne soivat maailmalla”, Morales sanoo.
M ihin jäi suomifunk ?
Haastattelukierroksen jälkeen kokonaiskuva
alkaa selvitä. Ei ollut ainakaan muusikoista
kiinni, että suomalaisia rytmimusiikkilevyjä
tehtiin 1980-luvulla niin vähän. Osaa muusikoista kiinnostivat kyllä funk ja discorytmit,
kuuntelivathan he ulkomaista fuusio- ja rytmimusiikkia itsekin. Herbie Hancockin, Quincy Jonesin
ja Princen levyt olivat tuttuja.
”Levy-yhtiökoneiston vastustus on suurin syy
sille, että rytmimusiikkilevyjä ei ole tehty tämän
enempää Suomessa. Muusikot olisivat kyllä
halunneet tehdä niitä”, Juha Björninen näkee.
”Täällä oli neljä tai viisi isoa levy-yhtiötä
ja jos et miellyttänyt niiden avainhenkilöitä, ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä
levyttämään. Studiot ja levyn prässääminen
FLOW FESTIVAL 2012
maksoivat paljon, joten omakustanne-LP oli
pois laskuista”, Bianca Morales & FF:n basisti
Puppe Strandberg komppaa.
Eli kyse oli portinvartijoista? Bianca
Morales & FF:n levy-yhtiö Polarvox ei ollut heti
käskemässä bändiä kielenvaihtoon, koska yhtiö
edusti useita ulkomaisia discolevymerkkejä
Suomessa. Monissa muissa yhtiöissä meininki
oli erilaista.
”Monet levy-yhtiöt eivät halunneet ottaa
riskejä, joten niille se oli ehdoton ei, että joku
lauloi englanniksi. Jos uusi artisti yritti esittää
vähän erikoisempaa juttua englanniksi, niin
vähintään kieli piti vaihtaa suomeksi”, Morales
kertoo.
Omaa levy-yhtiötä 1980-luvulla pyörittäneen Kim Kuusen näkemys on, että syy tuon
ajan vähäiseen suomalaiseen rytmimusiikkituotantoon löytyi viime kädessä levykauppojen
kassoilta. Jos halusi minimoida riskit tehdä
tappiollinen levy, se onnistui levyttämällä
suomenkielistä rockia tai iskelmää.
”Studioprojektit eivät perustu bändille,
joka kiertää ja kerää yleisöä sitä kautta, joten
niitä on vaikea markkinoida. Liha ja veri
puuttuu, kun ne kootaan vain levyä varten.
Englanninkielinen musiikki vaatii elävän
bändin, joka on aktiivinen, ja tilanne on
nykyäänkin aika samanlainen”, Kuusi sanoo
Björninen Bandin kohtaloon viitaten.
Entä sitten ulkomaiden suuremmat markkinat englanninkieliselle rytmimusiikille? Tie
oli tukossa niillekin. Esteenä maailmanvalloitukselle olivat muusikoiden elämäntilanteet
kuten Bianca Morales & FF:n tapauksessa,
tai sitten levy-yhtiöiltä puuttuva tarvittava
vientiosaaminen.
”Jenkkityylinen popfunk oli maailmalla iso
juttu, mutta ei noussut täällä koskaan. Juuri
kukaan ei päässyt levyttämään sitä eivätkä
toimittajat kirjoittaneet siitä. Olisi varmaan
pitänyt lähteä Ruotsiin, jossa tätä musiikkia
ymmärrettiin, mutta silloin nuorempana ei
ollut uskallusta”, Strandberg miettii.
”Vaikka täällä oli kansainvälisten levyyhtiöiden konttoreita, niissä koettiin kielimuuri ratkaisevan suureksi. Minulle sanottiin
monesta levy-yhtiöstä, ettei täältä nyt niin
vain oteta puhelinta käteen, soiteta vieraaseen
maahan ja sanota, että meillä on täällä hyvä
levy. Useimmilla suomalaisilla levy-yhtiöillä ei
siihen aikaan ollut kunnianhimoisia tai laajaalaisia vientipyrkimyksiä. Tämä oli suljettu
maa”, Björninen kertoo.
Sääli jälkipolville – sekä Suomessa että
maailmalla.
sivu 54
TIISTAI 31.7.2012
OLYMPIASTADION, HELSINKI
Live Nation proudly presents
Liput: 69 / 79 euroa + mahd. toimituskulut
Portit aukeavat klo 17.00
WITH SPECIAL GUEST
SUNNUNTAINA 12.8.2012
OLYMPIA S TADION , HEL SIN K I
P O R T I T A U K E AVAT K L O 1 7. 0 0
L I P U T : 5 2 , 5 0 -1 5 2 , 5 0 E U R O A + M A H D. TO I M I T U S K U L U T
VIP-PAKETIT: W W W.EVENTSCLUB.FI
K A I K K I K I E R T U E - JA L I P P U T I E D O T O S O I T T E I S TA:
W W W. M A D O N N A . C O M & W W W. L I V E N AT I O N . F I
UUSI ALBUMI ”MDNA” KAUPOISSA!
WITH SPECIAL GUESTS
AND
!
PP UU NM YY TY
MALO27.8.2012
HARTWALL
AREENA, HELSINKI
TI 28.8.2012 HARTWALL AREENA, HELSINKI
LISÄKEIKAN LIPUT MYYNTIIN TIISTAINA KLO 9.00!
Live Nation proudly presents
LIPUT 77,50 / 97,50 EUROA
MAX 8 LIPPUA / ASIAKAS
TARKEMMAT KONSERTTITIEDOT OSOITTEISTA
WWW.LADYGAGA.COM JA WWW.LIVENATION.FI
PARTY ZONE
Ti 21.8.2012 The Circus, Helsinki
Ovet aukeavat kello 20.00 / Liput ennakkoon 40e
+ mahd. toimituskulut, ovelta 45e / K-18
www.tootsandthemaytals.com
MA 17.9.2012
HARTWALL AREENA, HELSINKI
LIPUT 55/58 € + MAHD. TOIMITUSKULUT
WWW.LENNYKRAVITZ.COM
BLACK AND WHITE AMERICA
LEVY KAUPOISSA NYT!
HELSINGIN JÄ ÄHALLI
P E R J A N TA I N A 1 4 . 9 . 2 0 1 2
L I P U T 49 E U R O A + M A H D. T O I M I T U S K U L U T
W W W. P L A C E B O W O R L D.C O.U K T W I T T E R: @P L A C E B O W O R L D
KUVITUS: MILENA HUHTA
Rakkautta, kiimaa, komeita
ääniä, kuolemaa ja kovin
vanhoillisia sukupuolirooleja.
Juuso Janhusen mukaan
kaikkea tätä on ooppera. Ja
RnB myös.
K aukaiset
kaksoset
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 58
Savonlinnan Oopperajuhlille heinäkuussa
2011 saapuva yleisö yllättää. Joukossa ei ole
rikasta yläluokkaa viimeisimmissä designvetimissä, vaan yleisö näyttää keskiluokkaisilta tavallisilta suomalaisilta, sellaisilta jotka
käyvät päivätöissä ja äänestävät demareita
tai Keskustaa. Ennakkoluuloni ja oopperaan liittämäni mielikuvat ansaitsevat tulla
kyseenalaistetuksi.
Sisällä Olavinlinnassa tuijotan huvittuneena Mozartin Don Giovannia. Patarummut
pauhaavat, viulut vinkuvat ja Don Giovanni
vannoo jälleen ikuista rakkauttaan ties kuinka
monennelle pahaa-aavistamattomalle naiselle.
Oopperan seksihullu päähenkilö tuo yllättäen
mieleeni toisen lavaesiintymisissään usein
eroottista ylitulvintaa hyödyntävän rivoilijan,
R. Kellyn . Onko ooppera sittenkin keskiluokkaista viihdettä siinä missä Hollywoodelokuvat tai urheilun suurtapahtumat? Spektaakkelia, joka ei aiheiltaan ja olemukseltaan
eroa tämän päivän RnB-musiikin tarinallisesta
kudoksesta kuin musiikkinsa teknisessä monipuolisuudessa ja puitteidensa prameudessa?
Oopperan ja RnB historia ja pintapuolinen olemus vaikuttavat toki kovin erilaisilta.
Ooppera on ollut olemassa eri muodoissaan
jo 1500-luvun lopulta lähtien, kun taas RnB
on kehittynyt nykytilaansa viimeisen 60-70
vuoden aikana. Mainittu nykytila on sekoitus
vanhaa rhythm and bluesia, hiphopia, soulia
ja yhä enemmissä määrin modernia elektronista tanssimusiikkia. Ensimmäistä on pidetty
yläluokkien ja korkeastikoulutettujen hupina
joka vaatii klassisten taiteiden ymmärrystä,
kun taas RnB on ollut lähinnä yhdysvaltojen mustan työväenluokan traditiota aina
80-luvulla alkaneeseen todelliseen valtavirtaistumiseensa asti.
On selvää, että klassisen musiikin perinteistä ammentava, sinfoniaorkestereihin ja
ylevän maailmaasyleileviin aiheisiin nojaava
ooppera ei ole yhtä arkista ja suorasanaista
kuin kolmesta viiteen minuuttiin tiivistettyihin
bassovetoisiin tunnelmointeihin pohjautuva
RnB. Silti niiden väliltä löytyy lukemattomia
yhtymäkohtia, kun taidemuotoja tarkastelee
niitä oleellisesti määrittävien kerronnallisten
ja esteettisten seikkojen valossa.
K erro se laulussa
Resitatiivi, yksi oopperan keskeisimmistä
elementeistä, on käytännössä laulutapa,
jossa laulu on puhemaista. Resitatiivin avulla
oopperan päähenkilöt vievät librettoa, eli
juonta eteenpäin. He siis kertovat, mitä
tuntevat, tekevät, ovat tehneet ja kokevat
tapahtuvan ympärillään. Nykypäivän RnB:ssä
toistuu sama tapa kertoa dramaattisista tapahtumista ja tuntemuksista puheenomaisesti.
Mikään muu populaarimusiikin laji ei pääse
likimainkaan yhtä lähelle oopperan resitatiivien tyyliä ja tapahtumien kuvausta. Kuulija
voi vain ihailla sitä tunnelatausta, jolla molempien taidemuotojen artistit kertovat petoksista,
viikatemiehen korjaamista läheisistään, intohimoistaan tai vaikkapa vihamiehilleen aiheuttamista verisistä kohtaloista.
Oopperaa ja RnB:tä yhdistää myös näiden
kertomusten ajattomuus. Kohtausten asetelmat
ovat kuin suoraan Shakespearin ajan näytelmistä tai TV:n saippuaoopperoista: kolmiodraamoja, rikoksia, huijareita ja huijattuja,
uskonnollista syyllisyyden tuntoa ja hurmosta.
José parkuu ”Ah! Carmen! ma Carmen adorée!”
Georges Bizetin oopperaklassikossa Carmen ,
murhattuaan rakastamansa naisen. Mario taas
haikailee unelmiensa naisen perään RnB-klassikossa Let Me Love You: “You’re true beauty’s
description/look so good that it hurts.”
Me ymmärrämme heidän tuskaansa, vaikkemme ehkä haluaisikaan samastua puukottajaan tai teini-ikäiseen pojankoltiaiseen.
Oopperat saattavat sijoittua raamatullisiin
kertomuksiin tai historiallisiin putteisiin,
mutta niiden henkilöiden perusongelmat ovat
tuttuja siinä missä modernin ajan viihdedraaman juonenkäänteet, joita RnB tulvii.
Ä äni ja vimma
Richard Straussin Salome päättyy monisävyiseen
laulunumeroon, jonka aikana päähenkilö
suutelee murhauttamansa entisen ihastuksensa
päätä ja pohtii, kumpi on suurempi mysteeri,
rakkaus vai kuolema? Kohtaus on makaaberi
ja puistattava, mutta kuka tahansa sen nähnyt
tietää sen osoittavan hyvin lauletun draaman
voiman. Tällaisten kohtausten vakavissaan
esittäminen vaatii kuitenkin jotain, mikä
yhdistää molempien taidesuuntien vokalisteja.
Sevillan parturin baritoneille kirjoitettu
Largo al factotum ja Puritaanit- oopperan
Credeasi, misera ovat vain muutamia esimerkkejä aarioista, joita oopperafanit odottavat
lehtereillä suu vaahdossa. Niiden suosio
perustuu niiden vaikeudelle ja äänenkäytölle
asettamille riskeille. Jos baritoni ei kykene
esittämään Largo al factotumia hyvin, voi hän
unohtaa oopperatähtien taivaalle kohoamisen.
Credeasi, misera taas on saanut legendastatuksensa muun muassa siksi, että sen esittämiseen harvinaisen hyvin kyennyt italialaistenori
Giovanni Rubini mursi kerran sitä esittäessään
solisluunsa. Ooppera on taitolaji, jossa näyttelemisen ohella korostuu äänenkäytön ja laulutekniikan mestarointi tavalla, jota ei muista
niin sanotun taidemusiikin muodoista löydy.
Samaa voi pienin varauksin sanoa RnB:stä
populaarimusiikin saralla.
Whitney Houston, R. Kelly, Mariah Carey ja Mary
J. Blige ovat modernin RnB:n legendoja, joiden
menestys perustuu markkinointikoneiston,
biisinkirjoittaja-armeijan, lukuisien tuottajien ja karismaattisen lava-olemuksen ohella
äärimmäisen hiotulle äänenkäytölle. Esimerkiksi Careyn yhteydessä muistetaan usein
sivu 59
FLOW FESTIVAL 2012
mainita hänen tavaramerkikseen muodostunut
laaja ääniala, joka käsittää yli viisi oktaavia.
Yhteyttä RnB:n ja oopperan välillä ei edes
tarvitse hänen kohdallaan erikseen hakea, sillä
Careyn äiti oli oopperalaulaja ja laulunopettaja. Sitäpaitsi missä muussa populaarimusiikin lajissa mies voi päättää laulunsa jodlaukseen, kuten R. Kelly tekee kappaleella Echo?
A ikuisviih d että turvavälillä
R. Kellyn live-esiintymisiä Youtubesta nähneet
tietävät, että mies vie seksuaalisuuden representaation sellaisille tasoille, josta herkät
indie-kenkiintuijottelijat ja jopa machismoa
uhkuvat gangsta rap -tähdet voivat vain unelmoida. Maailman ainoan DVD:llä julkaistun
hiphoperan, Trapped in the Closetin luonut
RnB-megatähti on esiintynyt valtava spottivalo
haaroihinsa kiinnitettynä, suihkien esiintymispaikan pimeydessä kiljuvan yleisönsä päälle
valojuovia kappaleidensa tahtiin. Hän on
myös pukeutunut oopperan kummitukseksi ja
esittänyt jokseenkin eeppisen operettiversion
kappaleesta Feelin’ On Yo Booty.
R. Kellyn viehtymys oopperan estetiikkaan
ei sinällään yllätä, jos ajattelee miten prameaa
ja mahtipontista ooppera usein on. Tähden
elkeet voikin nähdä eräänlaisena elämää
suurempana roolihahmona, joka toteuttaa
lähinnä naisista koostuvan yleisönsä märkiä
päiväunia olemalla harlekiiniromaanihahmojen
kaltainen saavuttamaton ja alkuvoimainen
rakastaja. Konserttilavojen eteen rynnivät fanit
saavat hänen keikoillaan turvallista aikuisviihdettä, jota voi katsoa sopivan kaukaa tuntematta oloaan uhatuksia aiheista intiimeimpiä
käsiteltäessä.
Toki hänkin häviää rietastelijana Don
Giovannin päähenkilölle, josta tämän palvelija
FLOW FESTIVAL 2012
kertoo, että hänellä on ollut yli 2000 rakastajatarta. Tosin Don Giovannin yhdessäkään sovituksessa päähenkilö ei ole tietääkseni joutunut
syytteeseen neidon päälle virtsaamisesta,
joten ehkä Kelly ja Giovanni ovat irstailijoina
tasoissa.
Lihallisuuden rinnalla kulkee myös massiivinen materialismin ja hedonismin kuvasto.
RnB:n tavoin ooppera ammentaa suurista
eleistä, usein mahtipontisista lavasteista ja
näyttävistä asusteista. Klassikkoteoksien,
kuten Giacomo Puccinin Turandotin tai Richard
Wagnerin Lohengrinin tarinoiden kuvastoista
löytyy prinsessoja, seikkailijoita ja ritareita,
joten ei tarvitse kovinkaan kummoista mielikuvitusta kuvitellakseen niiden lavasteisiin
ja asuihin kultaa ja kimallusta. RnB-artistit
taas ovat jo vuosikymmeniä koristaneet itsenä
kultaan ja timantteihin, hiphop-kulttuurista
tuttuun blingiin, eikä suurieleisen lavashown
toteuttaminen ole vierasta kenellekään, jolla
on satatuhatpäinen yleisö.
N aista pannaan halvalla
Oopperan ja RnB:n maailmoja yhdistää myös
esitettävien kertomusten voimakas sovinistisuus, joka ilmenee naishahmojen kuvaamisena
miehistä taloudellisesti riippuvaisina ja seksuaalisesti kevytkenkäisinä hupakkoina. Giacomo
Puccinin klassikkoteoksessa La Bohème nuori
neito Musetta esitetään järkevänä, mutta silti
ihailijoidensa tuesta riippuvaisena hahmona,
joka heti tilaisuuden tullen kääntää huomionsa
entisen rakastajansa puoleen. Salomen nimihenkilö on niin hemmoteltu ja seksuaalisten
halujensa ajama itseriittoisa pimatsu, ettei hän
edes huomaa kun häneen rakastunut Narraboth tappaa itsensä Salomen ja tämän ihastuksen Jokanaanin väliin.
sivu 60
RnB:n puolella naisiin kohdistuvaa alentuvaa ja seksuaalisesti tuomitsevaa sanastoa
ei tarvitse hakemalla hakea. Toki esimerkiksi
Nate Doggin Your Wife -kappaleen lyyrisesti
oivaltava kertosäe ”Your wife, my bitch /
Your love, my trick / Her mouth, my dick / I
fucked, that’s it” voidaan nähdä ensisijaisesti
dissauksena laulussa mainitun naisen miestä
kohtaan, mutta se ei poista perusasetelmaa,
jossa naisen asema määrittyy miehen kautta ja
hänen seksuaalisesti kevytkenkäiseksi koettava
toimintansa tekee hänestä kappaleen päähenkilön ”nartun”.
Oopperan kohdalla seksuaalisten roolien
perinteisyyden ja sovinistisen näkökulman
aiheeseen voi selittää osittain taidemuodon
iällä, sillä teoksista monet on tehty jo ennen
1900-lukua ja tasa-arvoliikkeen syntyä.
Osittain näkökulma selittyy myös sillä, että
kirjoittajista valtaosa on miehiä. RnB:llä ei ole
vastaavaa tekijää puolellaan, mutta toisaalta se
on näistä taidemuodoista se, jossa myös naisartistit ovat etenkin 90-luvulta lähtien ottaneet seksuaalisen vallan selkeämmin omaksi
välineekseen.
RnB:n naisartistien käsittelyssä laulujen
lyriikoihin on tullut seksuaalisesti yhtä vahvoja
painotuksia ja suorasukaisesti vastakkaista
sukupuolta ruotivia sanakäänteitä, kuin
mitä miesartisteilla on kappaleissaan ollut.
Esimerkiksi Adina Howardin Freak Like Me, Nivean
Quickie tai TLC:n No Scrubs eivät jätä tällä
saralla paljon arvailun varaa kuulijalleen.
Howardin ja Nivean kappaleissa nainen on se
seksuaalista itsevarmuutta ja komentajuuttaan esiintuova kukkoilija, jonka rooli on
yleensä varattu miehelle, ja TLC:n kappaleessa
muiden siivellä elävä renttu saa samanlaista
tylytystä osakseen kuin miehen rahoilla elävät
naiset gangsta rapin ytimeen kuuluvissa
tuokiokuvissa.
Tästä murroksesta huolimatta jopa valtavirta-artistien laulujen sukupuolinen asetelma
on silti usein kovin konservatiivinen ja naisen
tarpeita yksinkertaistava. The-Dream laulaa
kappaleellaan Makeup Bag, että paras keino
vihaisen naisen rauhoittamiseen on rahan latominen tämän meikkilaukkuun, eikä tämä estä
New York Timesia valitsemasta kappaleen sisältävää levyä vuoden parhaiden albumien listalle.
Tragikoomiseksi kasvavan kappaleen
soidessa taustalla on mahdollista ymmärtää
vielä yksi yhtäläisyys oopperan ja RnB:n
välillä. Ne ovat molemmat marginaalia suomalaisten musiikinkuluttajien keskuudessa.
Vaikka RnB:n vaikutteita voi kuulla täkäläisessä listamusiikissa ja lajityypin suosio on
hiphopin nousun myötä kasvanut myös täällä
kylmässä pohjolassa, kohtaa varsinkin perinnetietoisemman, niin sanotun ”kutu-RnB:n”
kuuntelija tai R. Kelly-fani mieltymyksistään
kertoessaan oudoksuvia katseita.
Ooppera taas nähdään usein elitistisenä ja
vaikeatajuisena, ”paremman väen” taidemuotona. Siitä kertovat jo omat ennakkoluuloni
Oopperajuhlien vieraita kohtaan, kuten sekin,
että maan kulttuuriministeri koki asiakseen
korostaa työväenluokkaisuuttaan menemällä
oopperaan lenkkikengissä. Tässä ei sinällään
ole mitään erikoista, mutta asetelmasta teki
kiehtovan se, että lehdistö paljasti oman näkemyksensä oopperasta hienostelua ja laittautumista vaativana taidemuotona, kun se paheksui
ministerin tekoa.
Same Girlin musiikkivideon lopussa R.
Kellylle ja Usherille paljastuu, että heidän
tapailemansa tyttö on itseasiassa kaksi tyttöä,
identtiset kaksoset. Joskus jopa toisistaan
kovin kaukana näennäisesti olevat musiikkilajit osoittautuvat sisaruksiksi yhtä yllättävän
tuokion kautta.
S ama mimmi , muttei S uomessa
Savonlinnan Oopperajuhlilta siirryin muutamassa päivässä kesän lämmössä kylpevään
Helsinkiin. Aurinkoisten päivien taustanauhana
soi modernia RnB:tä tulviva soittolista, joka oli
juuri siirtynyt teokseen Same Girl. Ilmestymisvuonnaan maailmalla megahitiksi kohonnut
Usherin ja R. Kellyn, kahden RnB-jättiläisen,
kappale on sanoitustensa osalta kuin suoraan
klassisesta oopperakuvastosta: hyvät ystävykset
ovat tietämättään tapailleet samaa naista, ja
pohtivat nyt, kuinka kostaa tälle.
sivu 61
FLOW FESTIVAL 2012
Sirkus
nimeltä
C annes
Glamouria, shampanjaa, urheiluautoja,
leffoja, joita ei koskaan tehdä, ja kenties
joku tuleva elokuvaklassikko. Kalle Kinnunen
lähettää terveiset maailman suurimmilta
elokuvajuhlilta, absurdista fantasiasta ja
hysteerisestä tragikomediasta vailla juonta.
Kuvat: Kirjoittajan
Avoin kysymys: järjestetäänkö Cannesissa
elokuvafestivaali vai sadan miljoonan dollarin
väliaikainen mielisairaala?
Kävin Cannesin elokuvajuhlilla ensimmäisen kerran vuonna 2004. Muutaman tunnin
ajan olin täysin pöllämystynyt.
Ihmispaljous, kuuma ilta-aurinko. Hyvin
pienet koirat ja hyvin lyhyet hameet. Hermèsin
myymälän ikkunassa voi ihailla sikarileikkuria, jonka joku venäläinen kenties ostaakin
hintalapun mukaisella 10 000 eurolla. Viereisessä terassiravintolassa saa pulittaa 0,25
litran kivennäisvedestä kahdeksan euroa.
Kas, tuossa on Kuwaitin rekisterikilvissä
hävyttömän näköinen urheiluauto, kenties
Lamborghini – ilmeisesti jokin outo malli,
jota ei ole tehty kuin tusina maailman kuuden
miljardin ihmisen jaettavaksi.
Kunhan ei sada, rantakatu La Croisette
on festivaalin aikaan aivan täynnä ihmisiä.
Jos sataa, heitä on silti liikaa, ja afrikkalaiset
yksityisyrittäjät tarjoavat 20 euron hintaisia
sateenvarjoja, jotka hajoavat avattaessa.
Taviksia tulee paikalle muualta Ranskasta
ja ulkomailtakin vain töllöttämään, josko
pääsisi lähelle jotain elokuvatähteä. Voi kun
saisi nimmarinkin. Kenties vielä joskus.
Erittäin todennäköisesti ei koskaan.
Cannesissa rahvas ja tähdet pidetään kaukana
toisistaan. Kaikkiin festivaalin puoli- tai kokovirallisiin tiloihin on pääsy vain akkreditointikortteja kaulassaan kantavilla ammattilaisilla.
Se on välttämätöntä, sillä hysteerisen massan
ja herkkien filmitähtien kohdatessa saattaisi
alkaa kemiallinen reaktio, jonka tuloksena
bunkkerinakin tunnettu festivaalipalatsi
räjähtäisi.
H ikinen , verinen ensikosketus
Ensimmäisenä Cannes-päivänäni yhdeksän
festivaalia sitten hikoilin, kannoin laukkujani, väistelin leopardikuvioisiin vaatteisiin
sonnustautuneita seitsemänkymppisiä rivieralaisia (jotka todennäköisimmin äänestävät Le
Penin äärioikeistolaispuoluetta) ja siemailin
absurdia tunnelmaa. Minulla oli akkreditointi
ja kaulassa passi, jolla pääsin paikkoihin.
Pian ymmärsin, että sekin avasi vain prosentin
Cannesin tapahtumien ovista.
sivu 63
FLOW FESTIVAL 2012
P a k e n e n
L a
C r o i s e t t e l t a
k u l m a n
t a a
j a
m e l k e i n
t ö r m ä ä n
a v o l a v a p a k e t t i a u t o o n ,
j o n k a
p e r ä l l e
o l i
r i p u s t e t t u
m i e s
r i s t i l l e .
Alkoi jo olla illan punaisen maton aika –
sen hetken, jolloin tähdet kävelevät virallisen
kilpasarjan maailmanensi-iltanäytökseen.
Ihmisten siirtyminen paikasta toiseen on tätä
juhlallisempaa vain kuninkaallisten seremonioissa, mutta nyt seremonian taustalla soi Bob
Jamesin Nautilus.
Pakenen Le Croisettelta kulman taa ja
melkein törmään avolavapakettiautoon, jonka
perälle oli ripustettu mies ristille. Verinen
näyttelijä kärsi paahteessa silminnähden. Auto
kääntyi matelemaan La Croisetten pahimmassa
ruuhkassa. Mutta sen näkivät tuhannet.
Kyseessä oli Michel Angelo -nimisen elokuvantekijän uutuuden markkinointitempaus.
Oli tekeillä raaka elokuva Jeesuksen kärsimyksistä. Varmasti oikea tapaus! Mel Gibsonin
häiriintyneen The Passion of the Christin ensiillasta oli alle pari kuukautta ja sen menestys
oli räjäyttänyt pankin poikineen.
Michel Angelo – kuka lienee, ei ainakaan
kaimansa Antonioni – yritti päästä apajille
ohjaamalla ja käsikirjoittamalla ja näyttelemällä itse. Ilmeisesti auton lavalla raskaasti
meikattu eteläeurooppalainen miesmalli oli
Michel Angelo itse. Mainostempauksen mauttomuus ja surkeus oli vaan sitä tasoa, ettei
lopputulosta tarvinnut kauheasti arvailla.
Elokuva ei koskaan valmistunut, eikä
”Michel Angelosta” ole sen koommin kuultu.
Ehkä hän yhä pyörittää ideoitaan ja haluaa
paikan auringossa. Ehkä hänestä tulee vielä
tähti.
En minäkään ole antanut Cannesille
periksi. Olen viettänyt yhteensä 15 viikkoa
maailman kuuluisimmilla ja arvostetuimmilla
elokuvafestivaaleilla, jonka kilpasarjaan
valitaan maailman parasta nykyelokuvaa.
Elokuvatoimittajana olen raportoinut useille
suomalaismedioille festivaalin virallisesta ja
arvovaltaisesta puolesta. Tämä on tarina siitä
toisaalta epäsiististä, toisaalta päivänvalon
harvemmin saavuttavasta Cannesista, jossa
tapahtuu erikoisempia asioita.
Tähtipölyn pirskeessä
Huippuhotelli Carltonin edessä tapahtui
vuonna 1927, jo ennen elokuvafestivaaliperinteen alkua, Cannesin historian synkin
julkkistapahtuma.
FLOW FESTIVAL 2012
Maailmankuulu tanssija Isadora Duncan oli
matkustajana urheiluautossa, jonka ulkopuolelle roikkui hänen valtavan pitkä huivinsa.
Auton lähtiessä liikkeelle huivi jäi kiinni
pyöriin ja hirtti Duncanin.
Nytkin koetaan poikkeuksellinen hetki,
onneksi iloisempi. ”Hei! Tuolla on Jackie Chan!”
Huuto kajahtaa englanniksi ja ranskaksi.
Satakunta ihmistä kerääntyy nopeasti Carltonin terassin luo. Korotetulla terassilla, jonka
sisäänpääsyä vartioivat turvamiehet tummissa
laseissaan, on tosiaan Chan. Hän heiluttaa
ihmisille. Kuvia otetaan, molempiin suuntiin
vilkutetaan. Eikä se lopu.
Kaikenikäiset ihmiset jäävät sijoilleen.
He odottavat, että jotain tähdestä ikään kuin
siirtyisi heihin.
On kuvaavaa, että ympärillä kadulla on
julisteita tulevista elokuvista, joita ei välttämättä koskaan tehdä – kuvitteellisia elokuvia.
Vähän käppäisemmät tuotantoyhtiöt tekevät
niitä aiesopimusten perusteella ja joskus
ilmankin. Viime vuonna Rambo 5:n julisteet –
kuvana taiteilijan näkemys Stallonesta – kerättiin festivaalin ensimmäisen päivän jälkeen
pois, kun Sylvester Stallone ilmoitti Nu Image
-firmalle, ettei todellakaan aio tehdä kyseistä
rainaa. (Edellinen Rambo oli Nu Imagen, siellä
oltiin nyt vaan innostuttu hieman liikaa.)
Jos Cannesissa haluaisi oikeasti vilkuilla
tähtiä läheltä, kannattaisi kiertää La Croisetten parin kilometrin pituista rantaa
aamuhämärissä. Ei ole mahdotonta, että jokin
kakkosketjun tähti – siis ei Tom Cruise tai Michael
Fassbender, mutta tyyliin Ethan Hawke tai Sean
Bean, olisi aamulenkillään.
Tähdet kuljetetaan täällä mustilla limusiineilla. Niiden letkat kulkevat rantakatu
La Croisettea iltaisin ennen Lumièren
päänäytöksiä. Lumière on festivaalipalatsiksi kutsutun valtavan kongressikeskuksen
pääteatteri.
Jos letkan ohi kulkiessa sattuu jalankulkijana huolettomasti ylittämään jotain La
Croisetten kulmaa – okei, huoleton on väärä
sana ja väkimassojen stressaama ehkä kuvaavampi – voi naamaan tarrautua parimetrisen,
mykän turvamiehen tai poliisin koura. Hihkuvien ääliömassojen paine muuttaa järjestysammattilaiset tavallistakin aggressiivisemmiksi
roboteiksi.
sivu 64
sivu 65
FLOW FESTIVAL 2012
H e
s a
j o
k o
j a k s a v a t , k o s k a h e u s k o v a t
a v a n s a
b o n g a u k s e s t a a n
t a i n ,
k u i n
j u m a l a n
s k e t u k s e n ,
s i u n a u k s e n .
Police nationalen miehet, joiden sinisiä pakettiautoja on La Croisetten varrella silmänkantamattomiin, ovat rauhallisempaa sakkia: istuvat
autoissaan konepistoolit kädessään.
Heillä on silti iso tehtävä, festarin pääohjelmanumeron turvallisuus. Punainen matto
on hassuhko show, johon käytetään joka
päivä nelisen tuntia aikaa. Siis siihen, että
televisiokamerat kuvaavat ihmisten siirtymistä Lumière-saliin. Les marches, kuten sitä
kutsutaan, edeltää kello 19:n, 22.30:n ja joskus
00.30:n näytöksiä. Näistä ensimmäinen televisioidaan Ranskassa suorana. Siis kymmenenä
päivänä.
Tähdet kulkevat punaisen maton keskeltä.
Miehet pääsevät sisään ainoastaan smokissa,
naiset kyllin hienoissa iltapuvuissa. Olet
tarkkailun alaisena. Kenkäsikin arvioidaan
tarkasti. Monet käännytetään ovelta pois alitai ylipukeutuneina.
Jossain touhun keskellä näytetään sitten
itse elokuva. Lehdistö pääsee kuitenkin katsomaan sen saman päivän aamuna kello 8.30.
Silloinkin Lumièreen voi olla vaikea päästä,
mutta ainakin saa olla Rivieran helteessä
vaikka shortsit jalassa ja vaalea pellavapaita
päällä.
K eskihintainen 1 5 euron
oluttuoppi
K ymmenen päivän L innan juhlat
Kuvittele, että Linnan juhliin saapumisen
kaltainen kansallinen glamour- ja kunniajuhla esitettäisiin Suomessa pääkanavalla
kymmenenä peräkkäisenä päivänä. Sellainen
on elokuvan asema Ranskassa. Se ei ole vain
taiteenlaji, se on osa kansallista identiteettiä.
Kun Marion Cotillard, Brad Pitt, Vincent Cassell,
Pamela Anderson, Nicolas Winding Refn, Udo Kier, Aki
Kaurismäki, Harmony Korine, Tom Hanks ja/tai Gaspar
Noé kävelevät punaista mattoa, täytyy kaiut-
timista soida tyylikkään, ylvään tai suorastaan röyhkeän kävelemisen taustamusiikki.
Se ei ole koskaan uusia hittejä, vaan vanhaa
rytmimusiikkia.
Lumièren punaiselle matolle katsotaan
sopiviksi jykevämpi soul-funk, etenkin James
Brownin klassikot, tyyliin The Big Payback,
jytisevämpi new wave kuten Talking Headsin
klassikot tai The Clashin Magnificent Dance,
toisaalta myös vahvan rytmikäs rokki (Doobie
Brothersin Long Train Running). Ranskalaiset
suosivat myös 60-luvun Rolling Stonesia.
Biisit ovat suunnilleen ainoa asia, josta La
Croisettella seisova rahvas saa nauttia. Osa
heistä sentään näkee pieniä vilauksia tähdistä
– monet tuskin mitään. Silti nämä sadat tai
tuhannet jaksavat illasta toiseen seisoa riveissä
poliisien turvaaman tähtien karsinan ulkopuolella. He jaksavat, koska he uskovat saavansa
bongauksestaan jotain, kuin jumalan kosketuksen, siunauksen.
Lumièreen pääseville vieraille – kutsutuille
julkkiksille, alan ammattilaisille ja toimittajille
– punainen matto muuttuu rutiiniksi. Tähtien
läsnäolo ei enää tyrmää heitä.
Osaltaan siihen vaikuttaa yli 2000-paikkaisen Lumièren show’n tarkka protokolla.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 66
Illalla voi tehdä mieli olutta.
Suomalaiset tavalliset Cannesin kävijät –
elokuvatuottajat, (harvat) näyttelijät, uusia
hankintoja etsivät levittäjät, meikäläisille
festivaaleille löytöjä katsastavat ohjelmasuunnittelijat ja toimittajat – ovat keskimäärin niin
köyhiä, ettei meillä ole varaa kuin Le Petit
Majesticiin.
Se on aivan tavanomainen parinkymmenen asiakaspaikan bistro Antibes-kadun
sivukujalla, mutta oivallisessa risteyksessä,
joka suljetaan pimeällä liikenteeltä. Käsittämättömän halpaa viiden euron tuoppia
myydään baaritiskin lisäksi kadulle raahatusta
vaunusta.
Le Petitissä näkee joskus kuuluisuuksiakin,
viimeksi Paul Giamattin. Aivan ravintolan vieressä
La Croisetten puolella taas on iso hotelli,
Grand. Sen parvekkeella on aikanaan Cannesin
festarien aikana liehunut Suomeen arthouseelokuvia maahantuoneen ja muun muassa Bio
Cityä ja sitä ennen New York -elokuvateatteria
pyörittäneen Kamras Film Groupin lippu.
Kerrotaan, että moguli Freddy Kamras kuunteli
Grandin terassilla, mistä elokuvista puhutaan,
ja osti niitä sitten Suomen-levitykseen. Metodi
ei ilmeisesti siirtynyt firman sisällä, sillä vain
muutama kuukausi Freddyn kuoltua KFG meni
konkurssiin.
Grand-hotellin terassi on yömyöhään
täynnä. Se on hintatasoltaan keskinkertainen,
iso oluttuoppi maksaa 15 euroa. Pöytiintarjoilusta luovutaan varhain. Tiskille saa jonottaa
pitkään ja baarimikot palvelevat pärstäkertoimen mukaan. Jos kiusaat heitä maksamalla
kortilla, ensi kerralla saat vartoa vuoroasi
puoli tuntia.
sivu 67
FLOW FESTIVAL 2012
L u
b a
p r
j a
s p
o n n o l l i s e s t i n i i s s ä o n o p e n
r k o k o i l l a n . P r e m i u m e i s t a
e m i u m e i m m a t
v i i n a s h a m p a n j a b r ä n d i t
o n s o r o i v a t
n i i t ä .
Istumme terassilla kello yhden aikoihin.
Joukossamme on eräs toimittajakollegani,
suomalainen elokuvatuottaja sekä pari hänen
ulkomaista yhteistyökumppaniaan. Seuraamme
pyytää saada liittyä kaksi brittinaista. He ovat
hieman yli nelikymppisiä. Kasvoja on yritetty
meikata nuoremmiksi, leikkauksistakin on
vihjeitä. Korot ovat hyvin korkeat. Housut ovat
kireät, kummallakin kroppa hyvässä kunnossa.
Käy pian ilmi, että he ovat sivukorvalla
kuulleet, että joukossamme on tuottajia, ja
vieläpä sellaisia, joiden tyyli on uskottava,
ei rehentelevä. Naiset ovat näyttelijöitä, he
kertovat. He ovat Cannesissa jonkin elokuvan
vuoksi, mutta oikeastaan etsivät töitä.
Nämä naiset eivät (todellakaan) asu Grandissa. He eivät (todellakaan) ole tehneet mitään
kovin merkittäviä elokuvia, jos yhtään roolia.
On selvää, että he ottaisivat vastaan
ilmaisia juomia. Tai ehkä mahdollisuuden
rooliin. Ja olisivat valmiita tekemään sen eteen
muutakin kuin hymyilemään. He eivät ole
tyhmiä. Heissä on jotain surullista.
Seurueemme suomalaistuottaja keksii
leikin, että olisin kuuluisa suomalainen
ohjaaja. Naiset innostuvat. En kehtaa valehdella pitkään heidän kustannuksellaan. Lähden
nukkumaan, aamulla täytyy herätä kello 8.30
alkavaan yli kaksituntisen eurooppalaisen
taidedraaman näytökseen.
M arkkinahumua
Jos Cannesissa ei pitäisi herätä aamulla, siellä
voi herätä illalla.
Ehdin eräänä alkuiltana virolaisen
elokuvan promootiotilaisuuteen lasilliselle
valkoviiniä. Tapaan tuttavia eri maista ja
suomalaisen kaverini, joka on Cannesissa
markkinoimassa kehitteillä olevaa pienen
budjetin elokuvaa.
Hän kertoo heränneensä pari tuntia
aiemmin noin kymmenen kilometrin päässä
Cannesin keskustasta. Onneksi bussilinja
löytyi. Edellisiltana hänelle oli tullut mieli
polttaa pilveä, ja asian kysyminen ensimmäiseltä ”lupaavan näköiseltä” tyypiltä oli johtanut
paitsi blossitteluun, myös pääsyyn erinomaisiin
kemuihin, ja niiden jatkoille. Nyt taskussa
polttelee myös pari lippua LCD Soundsystemin
keikalle.
Kerron, että bändi on hajonnut, mutta
FLOW FESTIVAL 2012
varmaankin kyseessä on James Murphyn
DJ-keikka. Yhtä kaikki, harmittelen
etten oikein pääse mukaan, kun on se
aamuherääminen.
Sitä paitsi myös eräästä etnisestä ravintolasta saisi Lähi-idän herkkujen lisäksi
erinomaista marihuanaa, hän vinkkaa. No ei
sillekään ole käyttöä.
James Murphy oli tänä vuonna Cannesissa,
koska LCD Soundsystemin ja sen viimeisen
keikan ympärille kehitetty dokumentti Shut Up
and Play the Hits oli festivaalin market-esityksissä. Sitä ei siis edes päässyt katsomaan (ainakaan periaatteessa) kukaan festarille tulleista
5000 toimittajasta. Keikka oli dokumentin
mahdollisille levittäjille tarkoitettu. Se myös
tarkoittaa, ettei kovin moni keikalla käynyt
todennäköisesti tiennyt, kuka James Murphy on.
Cannesin festivaalin pituus on puolitoista
viikkoa. Varsinainen market-touhu kestää siitä
vain viikon. Tuona aikana kaupungissa on joka
ilta valtavia määriä bileitä. Suurimmat ovat
budjetiltaan jopa miljoonan euron luokkaa.
Juhlista vain murto-osa liittyy niihin elokuviin,
joita virallisissa sarjoissa esitetään. Lähes
kaikki kemut ovat tekeillä olevien elokuvien
markkinointia, tai suurten tuotanto- ja levitysyhtiöiden PR-toimintaa. Toimittajia ei kutsuta,
sillä näissä bileissä skribentit vain latistaisivat
tunnelmaa. Vain harvoin siitä on hyötyä.
Kaikki jättibileet ovat Cannesia ympäröivissä linnamaisissa huviloissa. Nämä villat
pihoineen saattavat vetää reilut tuhat vierasta.
Luksusbussit kulkevat reittiä edestakaisin.
Luonnollisesti niissä on open bar koko
illan. Premiumeista premiumeimmat viina- ja
shampanjabrändit sponsoroivat niitä.
Otetaan esimerkiksi levitysagentuuri Wild
Bunchin kemut Villa Babylonessa vuonna 2008.
Go Go Tales -elokuvan ympärille rakennetut,
ainakin tuhannen kävijän kemut alkavat vasta
kello puoli kahdelta yöllä ja jatkuvat aamuseitsemään, jonka jälkeen insidereille on vielä
aamiaisbrunssi Cannesin keskustassa.
Strippariteemaisen elokuvan meininkiin
sopien paikalle on tuotu Euroopan etevimpiä,
plastiikkakirurgialla paranneltuja tanssijoita.
Kaikki halukkaat saavat lap dancen, joka on
roiseinta sorttia. Miehet, joilla on löysät housut,
eivät uskalla. Eivät kovin monet muutkaan.
Toisaalla elokuvatähti ja julkinen henkilö
Asia Argento soittaa levyjä. Kun Argento on
sivu 68
S
k
e
y
e
i
p
s
h
e o n p i t k ä t a r i n a , j o n k a
u l m i n a a t i o v a i h e t t a
d
e
l
t
ä
v
ä
s
s
ä
s t ä v ä k e t j u s s a n i
o v a t
r ä s
F o r d i n
m a l l i ,
t s e l u o t t a m u s t a
u h k u v a
v a l o k u v a a j a
e k ä
p a r i
m u u t e n
v a a n
o l t i t o n t a
k a v e r i a .
aamuneljään mennessä nauttinut tarpeeksi ns.
muutakin kuin kansalaisluottamusta, ei hän
enää voi olla vilauttelematta rintojaan yleisölle.
Argenton edessä tanssilattialla on vain
muutama joraaja, koska neiti DJ on niin
sekaisin, että miksaa päin helvettiä. Väkeä
alkaa kuitenkin pulahdella viereiseen uimaaltaaseen melko vähissä vaatteissa.
Varsinainen tanssilattia on sitä paitsi
toisaalla, ja siellä soittavat ilmeisesti Ed
Bangerin DJ:t. En jaksa tarkistaa, koska on
poistuttava, onhan kohta taas aamun ensimmäisen näytöksen aika.
S illä välin S o d ankylässä
S alainen pianobaari
Cannesin jäätävimmän tyyliglamourin näyttämö
on salaperäinen pianobaari, jonka eksaktia
sijaintia ei tässäkään sovi kertoa. Jos joku kysyy,
pianobaari on olevinaan members only -kerho,
mutta se on suojakeino. Virallista jäsenyyttä
ei tunneta. Sinne pääsee sisään vain jos tuntee
jonkun, on tarpeeksi arrogantti, tai uskomattoman hyvännäköinen, mieluiten kaikkea kolmea.
Alakerrasta ja kahdesta parvesta koostuvaa
intiimiä tilaa hallitsee flyygeli, jota taitava
muusikko soittaa. Paikan emäntä laulaa
tuttuja kappaleita. Aamun sarastaessa mikrofonin annetaan kiertää yleisönkin joukossa.
Kerran pääsin pianobaariin. Se on pitkä
tarina, jonka kulminaatiovaihetta edeltävässä
ystäväketjussani ovat eräs Fordin malli, itseluottamusta puhkuva valokuvaaja sekä pari
muuten vaan holtitonta kaveria. Eräs heistä
oli paria iltaa aiemmin sammunut pianobaariin sillä tavalla kuin suomalaiset nyt joskus
sammuvat. Kun mestaa suljettiin kuudelta
aamulla, hänet herätettiin hyvin ystävällisesti
ja anteeksipyydellen. Koska hän oli päässyt
sisälle, hän oli automaattisesti VIP.
Pianobaarin valttina on se, ettei ökyileviä
amerikkalaisia tai seteleillä leikkiviä arabi­
miljonäärejä pääse samettiköyden sille puolen.
Kun muualla tärkein meriitti on raha, tänne
rima on yksinkertaisemmin tyylissä.
Baaritiskiltä voi tilata oluen tai shampanja­
lasillisen. Valinnan voi tehdä aivan vapaasti
makunsa mukaan, sillä kaikki perustuotteet
FLOW FESTIVAL 2012
maksavat 15 euroa ja juomasekoitukset 30
euroa. Periaatteessa vain käteinen raha käy.
Kortit ovat moukkamaisia. Ainoa, mitä niillä
voi tässä paikassa tehdä on kaapia kokaiiniviivoja. Tällaiseen privaattitoimintaan ei puututa,
mutta on toki kohteliaampaa nauttia pulverinsa diskreetisti. Tyyliseikoista ei voi kiistellä,
mutta jotain voi silti kummastella.
Mallinnäköiset naiset juovat shampanjansa
pallonmuotoisista laseista. Jääpalat shampanjassa ovat tänä vuonna de rigueur. Kukapa
minä olisin siihen mitään sanomaan.
Kirjoitan tätä tekstiä Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuun puolivälissä. Rakastan Cannesin
mielipuolisuutta, mutta mäkäräisten keskellä
ja festivaalin suurimman ”salin” pahasti ränsistyneen telttakankaan alla maailma ja elokuvat
näyttävät inhimillisemmiltä.
Nyt on ilta, ja Kitisenrannan koulun
(paikallinen ”festivaalipalatsi”) pihalla joukko
keski- ja pohjoissuomalaisia hippejä pyörii
piirileikeissään. Yhdessä salissa esitetään
mykkäelokuvaa, toisessa ruotsalaista avantgardea. Myöhemmin on mahdollisuus humoristisen kauhuelokuvan tsekkaamiseen.
Kansainväliset vieraat ovat sulassa sovussa
yleisön kanssa koulun pihan baariteltassa, josta
voi ostaa sympaattisen uuniperunan, mikäli
alkaa hiukoa. Viereisestä pizzeriasta on juuri nyt
päässyt loppumaan merkittävä osa raaka-aineista,
mutta ei se mitään, pizzat ovat joka tapauksessa
karmeita. Sodankylässä on myös ravintola.
27-vuotiailla festivaaleilla on kuulemma
tehty tänä aikana pari huumepidätystä. Siksi
poliisinäkyvyyskin on hurja. Olen nähnyt
mustamaijan kaksi kertaa.
Täällä ei valuteta shampanjaa kenenkään
kitaan, ei tuupita ihmisiä mustien limusiinien tieltä eikä höökitä hysteerisinä sinne,
missä jonkun ulkomaalaisen kuuluisuuden on
huhuttu liikkuneen.
Sen sijaan voi mennä juttelemaan ohjaajatai näyttelijävieraalle siitä vaan, jos on asiaa.
Hihasta nykäisemällä.
Ja voi katsoa hyviä elokuvia.
sivu 70
”PEOPLE
IGNORE DESIGN
THAT IGNORES
PEOPLE.”
FRANK CHIMERO
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 71
Martelalle on myönnetty kunniamaininta kansainvälisessä Fennia Prize 2012 -kilpailussa. Palkinnon sai Antti Kotilaisen suunnittelema Kuru-tuoli.
FLOW FESTIVAL
SU 12.8.2012
BJÖRK
FLOW FESTIVAL
PE 10.8.2012
LYKKE LI
Suomalainen ei koruilla koreile, vaikka
sattuisi olemaan kimalluksestaan tunnetun
hiphop-kulttuurin ystävä. Juuso Janhunen
sai selville, että kotimaisen blingin perässä
kuljettaessa ei tarvitse koputtaa kovin
monelle ovelle.
P ienen
piiri N
käädyt
Kuvat: Jukka Ovaskainen
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 74
sivu 75
FLOW FESTIVAL 2012
R ap-tähdet Sierra Leonen asialla
K y l l ä
s i i n ä
k i
m u u s i k k o
m i e t t i m ä ä n , e t t ä p a n o
s i t t e n k i n
a s u n t o l a
Hiphop-elämäntavan ytimessä on aina ollut
itsensä ja alueensa edustaminen. Yksi tämän
itsekorostuksen ilmenemismuodoista on
”blingin”, eli huomiota herättävien ja usein
pröystäilevien korujen jahtaaminen. Jo ennen
kuin termiä bling bling käytettiin ensimmäistä kertaa Super Catin Dolly My Baby -biisin
re­m ixillä 90-luvun alussa, olivat hiphopin
eturintamassa käyskennelleet artistit Slick
Rickistä Run DMC:n jäseniin koristelleet itsensä
paksuilla kultakäädyillä.
Tähän päivään tultaessa ovat kullan
rinnalle rap-tähtien suosikkeina kohonneet
valkokulta, timantit ja platina. Mitä enemmän
hiphopista on tullut valtavirtamusiikkia,
sitä suuremmiksi korut ovat kasvaneet. Lil'
Wayne, TI ja Pharrell Williams ovat vain muutamia
hiphop-maailman nimiä, joiden kaulaa koristavat usein toinen toistaan levottomammat
kultasepänluomukset.
V aatimattomuus kaunistaa ?
Suomessa blingiin ei juuri julkisuudessa tai
katukuvassa törmää. Ensimmäinen mieleen
tuleva syy on, että perisuomalainen vaatimattomuus ja naapureiden kadehdinnan pelko
estävät täkäläisiä koristautumasta. Alan
ammattilainen vahvistaa oletuksen, vaikkei
pidäkään sitä ainoana syynä suomalaisten
vähäiseen koruilla koreiluun.
”Suomessa ehkä koetaan jopa vastenmieliseksi, että omaisuus näytetään noin räiskyvästi.
Perusajatus lienee, että kellä onni on, se onnen
kätkeköön”, pohtii kultaseppä Paula Elliot helsinkiläisestä Kultasepänliike Tarkiaisesta.
FLOW FESTIVAL 2012
e r
j o
s t
i n
t
u
a
a
ä v ä
t u u
n k o
a n ”
Elliot on Suomen lisäksi työskennellyt
Yhdysvalloissa 13 vuoden ajan ja kertoo, että
siellä korujen merkitykseen hiphop-kulttuurissa törmäsi välillä yllättävissäkin yhteyksissä. ”Kerran liikkeeseen tuli noin 15-vuotias
pojannaskali, jolla oli kaulassaan kullasta ja
timanteista tehty dollarin merkki. Puhdistin
sen ja tarkistin samalla salaa, että ovatko korun
kivet aitoja. Kyllä ne olivat. Sellaisen yksittäisen
kiven arvo on noin 16 500 dollaria. Korussa oli
niitä ehkä viisikymmentä, joten siitä voi äkkiä
laskea hintaa luomukselle. En tullut kysyneeksi,
että mitä hän tekee työkseen.”
Suomessa Elliot on nähnyt ja myös tehnyt
joitakin suuria riipuksia ja ketjuja, mutta ne
eivät ole menneet hiphop-piireihin.
”Rahalla saa ja hevosella pääsee, eli
varmasti tuollaiset isot korut menevät tilaustöiksi. Suuria materiaalimääriä ei yleensä
säilytetä liikkeessä. Kyllä Suomessakin
isoja koruja menee, mutta ei ehkä sellaisiin
piireihin, joissa ne näkyisivät hirveästi ulkopuolisille”, hän kertoo.
E i kaikki kultaa mikä kiiltää
Niin, Suomessa hiphop-blingi on pikkuruisen
piirin juttu. Siitä kertoo jo se, että aihepiirin
asiantuntijoita on vaikea löytää. Yksi mies on
kuitenkin toiminut aiheen parissa jo 90-luvun
puolivälistä lähtien. Petri Pulliainen on Lahden
muotoiluinstituutissa opiskellut kultaseppä,
jolle hiphop oli intohimo jo genren ensiaskeleiden aikaan.
”Olen OG-rapmiehiä. Kun kuulin Afrika
Bambaataa ensimmäistä kertaa, tuli heti olo,
sivu 76
2000-luvulla osa rap-tähdistä on havahtunut
jalokivien keräilyn moraaliseen ongelmaan.
Suuri osa maailman timanteista tuotetaan
kyseenalaisissa oloissa ja valtioissa, joissa
jalometallien ja timanttien tuotanto aiheuttaa
inhimillistä kärsimystä, ympäristötuhoja ja
jopa sisällissotia.
Eniten huomiota osakseen on saanut Sierra
Leone, jonka verisessä sisällissodassa kuoli
vuosien 1991 ja 2002 välillä yli 50 000 henkeä.
Sodan seurauksena myös sadattuhannet
sierraleonelaiset joutuivat jättämään kotinsa
ja pakenemaan maasta. Yksi sodan keskeisistä
tekijöistä oli kilpailu maan runsaista timanttivarannoista ja niiden tuottamista rikkauksista.
Rap-tähdistä muun muassa Public Enemyn
että tämä on mun juttu. Koruja olen tehnyt
vuodesta 1996. Periaatteessa kaikkea muuta,
paitsi grillsejä”, Pulliainen kertoo.
Blingin Pulliainen jakaa kahteen kategoriaan: kalliiseen ja rihkamaan. "Jos koru
tehdään oikeasti, kunnon materiaaleista, se
maksaa paljon. Niitä on Suomessa todella
vähän. Pääsääntöisesti täällä näkee seos-,
eli halpametalleista valettuja, tietynlaisissa
vaateliikkeissä asusteina myytäviä koruja," hän
summaa ja kertoo, että kotimaisista artisteista
hän on tehnyt koruja mm. Rähinä Recordsin
räppäreille
Pulliainen muistuttaa, että pienessä
maassa taloudelliset rajat tulevat aika äkkiä
vastaan, kun puhutaan oikeasti arvokkaista
koruista. ”Jos tehdään vähänkään painavampi
valkokultaketju ja siihen samasta materiaalista
risti, jota kiertävät timantit, sen hinta pomppaa
sinne 35 000 – 40 000 euron paikkeille. Kyllä
siinä kiertävä muusikko joutuu miettimään,
että panostanko sittenkin asuntolainaan”, hän
naurahtaa ja jatkaa, että toisaalta myös ulkomaisten artistien korut ovat usein halvempia
kuin miltä näyttävät.
”Eivät läheskään kaikki esimerkiksi
Youtubessa näkyvät räppäreiden korut ole
oikeita. Niille annetaan oikean hinta, mutta
kyllä ne on tehty silti hopeasta. Porukka voi
puhua, että sillä ja sillä kuuluisuudella on
sellainen ja sellainen koru, mutta esimerkiksi
isot riipukset ovat usein hopeaa, ja ne on vain
rodinoitu kullalla tai platinalla”, Pulliainen
toteaa.
Hänen mukaansa korujen tekemisellä näyttävemmiksi kuin mitä niiden todellinen arvo
legendaarinen nokkamies Chuck D on pyrkinyt
kasvattamaan ihmisten tietoisuutta Sierra
Leonen timanttien kyseenalaisesta alkuperästä
ja julkisesti tuominnut hiphop-artistien moraalittomana pitämänsä bling blingin käytön.
Myös hiphopin megatähti Kanye West on
levyttänyt aiheesta kappaleen Diamonds
from Sierra Leone ja reaggaeton-artisti Tego
Calderón on kampanjoinut bling bling -kulttuurin vastustamiseksi. Jälkimmäinen oli
myös osa ryhmää, joka vieraili Sierra Leonen
pääkaupungissa Freetownissa tutustumassa
kaivosteollisuuden ja sisällissodan vaikutuksiin. Ryhmään kuuluivat hänen lisäkseen muun
muassa timantti-grillsien suunnittelija Paul Wall
ja Wu-Tang Clanin Raekwon . Heidän matkastaan
kuvattiin dokumenttielokuva Bling: A Planet
Rock.
on, on alalla pitkät perinteet. ”Jo 90-luvulla
LL Cool J:n ja monien muiden paksut Cordellkaulaketjut tehdään niin, että kupariputki
päällystetään parin millin kerroksella kultaa,
ja sitten kupari syövytetään pois. Näin saadaan
massiivisen näköisiä, mutta oikeasti kevyitä
kultaketjuja.”
E päesteettinen platinahammas
Pulliaisella on myös omakohtaista kokemusta
suomalaisten nihkeästä suhtautumisesta
perinteistä poikkeavaan koristautumiseen.
”Yritin teettää itselleni platinahammasta,
mutta sitä ei suostuttu tekemään. Hammaslääkärit sanoivat, että se oli esteettisesti ruma.
En oikein ymmärrä miten asia heille edes
kuuluu.”
Toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy.
”Tunnen kyllä yhden ovimiehen, joka on vapaaottelija ja teettänyt koko ylähammasrivinsä
kullasta. Hampaat on kokonaan vaihdettu”,
Pullianen toteaa ja naurahtaa: ”En nyt tiedä
onko ne sitten niin siistit, jos vedät vaikka
makkaraperunat tuhannen tunnelissa baarireissun päätteeksi.”
Pulliainen kertoo, että tekisi mielellään enemmänkin näyttäviä koruja, mutta
ymmärtää niiden vähäisen kysynnän
Suomessa. Toisaalta hän peräänkuuluttaa
rohkeampaa asennetta koruja tilaavilta.
”Ihmiset miettivät korujen käytännöllisyyttä liikaakin, ei sitä korua joka päivä
pidetä, sehän on näyttäytymistä varten. Se on
ihan sama painaako se puoli kiloa. Aamulla voi
ottaa buranan, jos niskaan sattuu.”
sivu 77
FLOW FESTIVAL 2012
H
E
T
R
T
O H E
S O U ND
1 0.8. P E R JA NTA I
Oneohtrix Point Never
Sun Araw
Orchestra Of Spheres
Motelli Skronkle
Seremonia
Toblerones
1 0
F
F E
( @
. – 1 2 . 8 .
L
O
W
S T I V A L
C I R K O )
11.8. LAUANTAI
Fennezs & Lillevan
SLEEP ∞ OVER
The Michael Flower Band
Pekka Airaksinen
The Splits
Tuusanuuskat
12 . 8 . S U N N U NTA I
Heatsick
Quiltland
Bear Bones, Lay Low
Goodiepal
Unela
Jarse
+ JAN ANDERZÉNin
& WILLE KLÉNin
kuvataidetta
+
The
Other
Sound
K ultuuriratikassa
8 . – 1 0 . 8 .
Valmistusvirhe (FI)
Ville Pirinen Combat
School (FI)
Toblerones (FI)
H I L J A I S E N
LIEKIN
MI E S
Flow’n vuoden kuvataiteilija
Tuomas Aleksander
Laitinen rakastaa tiloja,
kaaosta ja sattumia. Niistä
syntyy taidetta, joka osuu
katsojaan. Helmi Honkanen
tutustui Laitisen tekemisiin
hieman tarkemmin.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 80
”The School must have rules…”, hypnoottinen
ääni kertoo sisäoppilaitoksen järjestyssäännöistä. Seinän kokoisessa projisoinnissa tytöt
leikkivät tyynysotaa, valkoiset höyhenet pöllyävät. Hidastettu kuva vaikuttaa kelluvan.
Flow Festivalin vuoden kuvataiteilija
Tuomas Aleksander Laitinen istuu keskellä Dormitorium -teostaan Kiasman tekeillä olevassa
Camouflage -näyttelyssä. Työ koostuu huoneellisesta metallipäätyisiä sänkyjä sekä seinän
kokoisesta videosta.
”Tämä työ on syntynyt yhteistyössä Sinisen
verstaan nuorten kanssa. Se kertoo sanoista ja
laeista vallan välineenä. Tila sulkee näyttelyvieraat osaksi tapahtumaa”, Laitinen kertoo.
Ponnaripäinen nuori mies tuntee museolla
joka toisen vastaantulijan. Laitisen käsi nousee
vähän väliä tervehdykseen: ”Ai moi! Mites
sulla, alkaako olla valmista?”
Ilmassa on asiaan kuuluvaa jännitystä.
Näyttely aukeaa parin päivän päästä.
Laitinen on opiskellut paljon, työskennellyt
paljon ja pitänyt näyttelyitä suureksi osaksi
ulkomailla. Seuraavaksi hän suuntaa Los
Angelesiin residenssiin. Hän on lahjakas taiteilija, jolla on oma ääni. Silti kun häneltä kysyy
miksi hän on niin hyvä, hän vaivaantuu lähes
humoristisen paljon.
”No en mä ole koskaan miettinyt sitä… Sitä
paitsi kun aloitan uuden työn, niin aloitan
kaiken ihan alusta. Nollapisteestä.”
K I E H T O V AT T I L AT, H Y V Ä K A A O S
Flow’ssa esiteltävä videoteos Passage on osa
laajempaa Helsinki Underground -projektia.
Teos on kokemuksellinen tunnelinomainen tila,
jonka läpi festivaaliyleisö voi kulkea.
Kaupungin kerrokset ovat Laitiselle kiehtovia. Maan päällä asiat ovat aina mietitty,
rakennukset suunniteltu, mutta maan alla
tehdään asioita tarpeellisuuden lähtökohdista. Sinne louhitaan tilaa varastoille tai
viemäriverkostoille.
Laitista kiinnostaa julkisen ja yksityisen
tilan suhde. Tila on myös osa teosta – fyysinen
kokemus.
Laitinen antaa teoksissaan tilaa sattumalle ja
tekemisen prosessille. Ne saavat näkyä valmiissa
teoksessa. Olennaista on myös synnyttää katsojalle vahva kokemus mukana olemisesta.
”On ihan ok, että tekemisessä on vähän
kaaosta. Työ saa kuljettaa itse itseään ja on
hauskaa, jos mukana on muita ihmisiä. Osa
hommaa voi olla se, että neuvottelee kiinalaisen yhteistyökumppanin kanssa teokseen
tarvittavan auton hinnasta ja maalauttaa auton
paikallisten työmiesten kanssa.”
Tällaisesta yhteistyöstä syntyi Kiinaan
tehty Ghost Drive muotoilija Jukka Korpiheten
kanssa.
”Autohan on sekä yksityinen että julkinen
tila. Teollisuuspuhaltimen ja höyhenien avulla
rakensimme lumimyrskyn auton sisäpuolelle.”
S
p
v
p
v
S
o
a
p
ä n k y
i t k
e n ä h
ä
i
a r t
e l l a i s
l l u t
i k o
a l j
o n
ä k s i
t ä v i ä
v
i
ä
e n .
i a
o n
v i i m e
i n a
o n .
Laitinen on viehättynyt siitä, että taiteen
luonne on muuttunut demokraattisemmaksi.
Enää taidetta ei ole pelkästään korokkeelle
nostettu teos galleriassa, vaan kaupunki on
otettu laajemmin haltuun. Keskustelupiiri tai
seminaarikin voi olla taidetta. Laitinen kaipaa
kuitenkin vielä lisää pieniä toimijoita, joilla on
vapaus tehdä kokeellisemmin.
HILJAISELLA LIEKILLÄ
Täytetty kojootti tuijottaa meitä Laitisen
työhuoneen nurkassa ja ikkunalla roikkuu
kuvauksissa rekvisiittana ollut trikoohaalari.
Sänky on pitkäksi venähtäviä päiviä varten.
Sellaisia on ollut viime aikoina paljon.
Kirjahyllyn kirjat ovat vähän vinksin
vonksin. Näyttää siltä, että Laitinen oikeasti
lukee niitä. Ja kyllähän Laitinen lukee. Kirjallisuudesta ja muiden taiteilijoiden näyttelyistä
hän etsii uusia tarinoita. Ideoita syntyy myös
niin, ettei tee yhtään mitään. Laitinen on
oppinut ymmärtämään, että se on tärkeä osa
työtä.
Taiteilija ei suuremmin stressaa miten
hänen työnsä otetaan vastaan. Hän on ennemminkin innostunut keskustelusta, joka niistä
syntyy. Poliittisia viestejäkin taide voi lähettää,
mutta ei saarnaamalla.
”Kyllä siinä pitää olla aina se runous
mukana. Iso aihe voi palaa hiljaisella liekillä.”
G O O T T I L U O L A N K A S V AT T I
Laitinen laittaa musaa soimaan.
”Tämä on ehkä jotain sensuellia discoa,
vaikka bändimme nimi Black Fire Godfather
kuulostaa enemmän metallibändiltä.”
Töiden ohella Laitinen tekee musiikkia
kaverinsa kanssa tai omalla Moby Dictator
-nimellään. Musasta kaikki on aikoinaan lähtenyt ja vähän myös Riihimäen
kaatopaikalta.
”Nuorena mun huone oli sellainen aika
paha goottiluola. Raahasin sinne kamaa kaatopaikalta. Sellaisia ruosteisia rattaita ja muuta.
sivu 81
FLOW FESTIVAL 2012
TUOMAS ALEKSANDER LAITINEN
Syntynyt:
1976
Asuu:
Helsingissä
Teoksia:
Wall Street, Rising, Heat
Pitänyt näyttelyitä:
Taidehalli, Hämeenlinnan
taidemuseo, Göteborgin
taidehalli, Riga art space,
Moca - Shanghai Museum of
Contemporary art, Visningrommet USF Bergen, Kiasma,
Art+Shanghai galleria
Suosikkipaikka:
Tadao Andon suunnittelema The Chichu Art Museum
Naoshiman saarella Japanissa
Kuva: Tuomas Aleksander Laitinen
www.tuomaslaitinen.net
S a m a
t e k e m i s e n
p e l o t t o m u u s
L a i t i s e l l a
o n
e d e l l e e n .
N y k y ä ä n
h ä n k ä y t t ä ä i l m a i s u s s a a n
v ä h ä n
k a i k k e a :
t i l a a ,
ä ä n t ä , v i d e o t a , p r i n t t e j ä ,
v a l m i i t a
e s i n e i t ä … j a
s e
h u o n e e n
n u r k a s s a
t u i j o t t a v a k o j o o t t i k u u l u u
N e b r a s k a .
t e o k s e e n
Niistä tehtiin kavereiden kanssa installaatioita, joita kimpassa kuvattiin. Vanhempani
ovat varmaan ihmetelleet, mutta toisaalta olin
sellainen hiljainen ja helppo skidi, joten ne
antoivat mun puuhailla.”
Sama tekemisen pelottomuus Laitisella on
edelleen. Nykyään hän käyttää ilmaisussaan
vähän kaikkea: tilaa, ääntä, videota, printtejä,
valmiita esineitä…ja se huoneen nurkassa
tuijottava hyeena kuuluu teokseen Nebraska.
Jos joku marisee ettei ymmärrä nykytaidetta, Tuomas lohduttaa kertomalla ettei
tarvitsekaan. Mahdollisuus sille kannattaa
kuitenkin antaa ja itselleen aikaa katsoa.
H A A V E A A V E K A U P U N G I S TA
Epävarmuus on Laitisen mielestä hienointa
hänen työssään. Se, että ei tiedä mitä edessä on.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 82
”Sitä vaan menee uusiin ja outoihinkin tilanteisiin. Se että niin voi tehdä, on ehdottomasti
etuoikeus tässä työssä”, hän tunnelmoi.
Laitinen haaveilee ainakin kahdesta asiasta.
Ensimmäisenä listalla on tutkimusmatka Kiinan
hylättyihin aavekaupunkeihin. Tilojen löytöretkeilijällä varmasti nappaa, sillä Kiinan holtittomasta rakennusbuumista johtuen maassa on
arviolta 65 miljoonaa tyhjillään olevaa asuntoa.
Ei ketään kaduilla, mutta paljon valmiiksi
rakennettuja suuria kaupunkeja valtavine
ostoskeskuksineen.
Haavelistan kakkonen liittyy vapaa-aikaan,
koska aina ei voi Laitinenkaan tehdä töitä.
Taiteilija tahtoo vaihtoehtoiselle kylpylälomalle
Pohjois-Japaniin.
”No kuvittele nyt: kyllähän sitä kelpaa
istua kylvyssä kun voi katsoa siinä niitä vuoria
samalla.”
sivu 83
FLOW FESTIVAL 2012
A
ar
tee
net
sin
tää
Kun Yhdysvaltain puolustusministeriö poisti
GPS-signaalin siviilihäirinnän vuonna 2000,
geokätköily syntyi. Kuitenkin vasta kännyköiden kehittyminen ja älypuhelinten vallankumous viime vuosina ovat mahdollistanut
harrastuksen leviämisen. Susanna Hulkkonen
raportoi maastosta.
Kuvat: Jarkko Virtanen
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 84
sivu 85
FLOW FESTIVAL 2012
Suvilahden voimala-alue aukeaa edessämme.
Ulkona on kuhinaa – ehkä hieman liikaakin.
Aura Dufva , kolmannen vuoden geokätköilijä, muistuttaa, että harrastukseen kuuluu
tietynlainen salamyhkäisyys; piiloja ei
saa paljastaa. Helsingin Kalliossa kukaan
ei kuitenkaan näytä kiinnittävän meihin
suuremmin huomiota. On kesäinen perjantaiilta, ja ihmiset ovat lumoutuneita virvokkeista
ja toisistaan. Emme vaikuta kiinnostavan
heitä tuijotellessamme omituisella pieteetillä ympäristön merkityksettömän tuntuisia
yksityiskohtia.
Suunnistusta muistuttavan geokätköilyn
perinteet ovat jo 1850-luvun partiolaisten
lodjauksessa, jossa niin ikään etsittiin kätköjä
kinkkisten vihjeiden avulla. Geokätköily eroaa
kuitenkin edeltäjistään tietotekniikan käytön
hyödyntämisellä. Sille on ominaista GPSlaitteen käyttö ja nettiyhteisö, jossa jaetaan
tietoa ja päivitetään löytöjä. Piiloista annetaan
ainoastaan koordinaatit, joten jollei kätköilijä
ole virtuoosimainen kartanlukija, on GPS-laite
välttämätön.
M ietintämysteereistä
me g aeventteihin
Geokätköilyä varten on hyödyllistä omistaa
puhelin, johon saa ladattua geokätköilyohjelman. Erilaisille piiloille on kartassa omat
symbolinsa. Kätkötyyppien lista on valtava:
mysteeri-, multi-, maisema- ja virtuaalikätköihin asti. Lisäksi on suurempia joukkotapahtumia, ”megaeventtejä”.
Koska multi- ja mysteerikätköjen selvittämisessä saattaa helposti mennä pidempikin
tovi, Aura Dufva valitsee pari peruskätköä,
joita lähdemme etsimään. Aura kertoo, että
olemme ensimmäisellä kätköllä. En oikein
meinaa saada jutusta kiinni; siis mitä me
olemme etsimässä?
Menee tovi ja Auran ilme kirkastuu. Kätkö
on löytynyt. Hetken ajan on epäselvää, mitä
pitäisi etsiä. Sitten silmään osuu jotakin. Kätkö
on hyvin piilotettu ja sulautuu ympäristöön:
rasia, joka tarrautuu magneettina metalliseen
pintaan. Tämä ei ole maastoltaan helpoimmasta päästä, vaan vaatii pientä fyysistä
ponnistelua. Geokätkö-ohjelmassa on määritelty myös kätkön ja maaston vaikeus.
Mitä rasiassa sitten on? Kätkössä on
lokikirja ja kätkötiedote, joskus jotain
muutakin, kuten vaihdettava tavara. Tällaiset
erikoisuudet ilmoitetaan netissä etukäteen,
jotta etsijä osaa itsekin varautua jättämään
piiloon jotakin. Lisäksi etsijällä kannattaa
olla varmuuden vuoksi oma kynä mukana,
sillä lokikirjaan merkitään käyttäjänimi, joka
toistetaan nettifoorumissa kätkön kohdalle. ”Se
älyttömyyshän tässä kolahtaa. Miksi kirjoittaa
nimensä johonkin purkkiin, joka vaan löytyy
jostain paikasta joskus? Eihän tässä ole mitään
järkeä”, Aura hämmästelee itsekin.
FLOW FESTIVAL 2012
” M u n
s i s k o
m u u t t i
B e r l i i n i i n
j a
i n n o s t u i
s i e l l ä
h a r r a s t u k s e s t a .
S a n o i ,
e t t ä
s a i
u u d e n
n ä k ö k u l m a n
k a u p u n k i i n .
L ö y s i
p a i k k o j a ,
j o i h i n
e i
o l i s i
m u u t e n
e k s y n y t ”
Geokätköt sijaitsevat harvoin vilkkaimpien
katujen tai turistirysien läheisyydessä, ja jos
sijaitsevatkin, tulee etsijän mennä kätkölle
vasta, kun ihmiset ovat kadonneet yötä – tai
nousevaa aamua – vasten.
Geokätköily vaikuttaa luovan uudenlaista
suhdetta ympäristöön. Kun perinteinen suunnistaminen sijoittuu luontoon, voi geokätköily
olla myös eräänlaista kaupunkisuunnistusta.
”Mun sisko muutti Berliiniin ja innostui siellä
harrastuksesta. Sanoi, että sai uuden näkökulman kaupunkiin. Löysi paikkoja, joihin ei
olisi muuten eksynyt”, Aura kertoo.
Matkustaessa saattaa törmätä myös koodimerkittyihin kätköesineisiin, joiden tarkoitus
on kiertää kätköltä toiselle, vaikka ympäri
maapallon. Aura löysi ystävänsä kanssa kerran
tällaisen Espoosta, ja he veivät sen edelleen
New Yorkiin. Siellä he totesivat, että Suomessa
harrastus on suhteellisen suosittua, ja kätköjä
on verrattain paljon.
Geokätköilijän haasteet
Kierroksen aikana selviää, että kätköjä on yhtä
monenlaisia kuin harrastajiakin. Harrastus
on levinnyt maailmanlaajuisesti, ja sille on
eri maissa omat sivustot. Niiltä voi löytää
useita koordinaatteja, joista piiloja voi lähteä
etsimään. Joskus käy niin, että satunnainen
ohikulkija on napannut rasian mukaansa, eikä
sitä voi löytää. Eikä tämäkään harrastus voi
luonnonilmiöillle mitään.
Viimeinen kätkö, jota yritämme etsiä, on
kinkkinen mysteeri, johon humanisti kaipaisi
teekkarin apua. ”Tässä pitää laskea joku
kaava. Y jotain, ja mikä toi x nyt sitten on? En
mä ehkä halua lähteä tätä ratkomaan, jos ei ole
pakko”, Aura sanoo ja jatkaa: ”Unelmakätkö
sisältäisi jonkin tarinan ja siinä olisi useampi
piste. Toisaalta myös yksinkertaiset, mutta
fyysisesti vaativat kiinnostavat. On hauskaa
kiipeillä tai ryömiä. Nämä laskutoimitukset ei
oikein kiinnosta.” Teekkarikätkö saa jäädä.
sivu 86
sivu 87
FLOW FESTIVAL 2012
KO LUM N I
Tiedä mistä puhutaan
Tilaa image
TarjoushinTaan!
Huuda harkiten, Pomo
Terävä aikakauslehTi
Primavera Sound -festivaali, kesäkuu 2012: Sonic Youthin kitaristi Lee
Ranaldo on lavalla kuin arkisuuden ilmentymä. Ei hienoja vaatteita tai
4/2012 toukok
uu 8,20 e
2 Heinäk uu–elo
iMage 6–7/201
u 8,20 €
POPTAIDE
& RAHA
yrkii isen
Monikulttuur ö
uvatytt
Suomen kansikRazmyar
Nasima
R:
NASIMA RAZMYA
ODISSA
”TYTTÖ PÄIVÄKNÄHTYÄ ÄN,
SANOI MINUT
TUMMA KIN
ETTÄ KYLLÄ
.”
VOI OLLA KAUNIS
HARMA
KUVA: MIKKO
80-luvun kult
u
kirjailijan palu
SOPUPELIT
uomi- Kuinka S
futista huijattiin
Jiri Geller p
ksi
Damien Hirsti
DEsign
Uudet
pyörät
LAUTASTE N
H E R RA
12006
Pal.vko 2012-35
290361-1206
21
PAL.VKO 2012290361-1 204
MIINA
SUPINEN &
HUUMORIN
VAIKEUS
MAISTUUKO
?
SAMPPANJA
VILJELMÄ
KESKELLÄ
KAUPUNKIA
:
TOMI BJÖRCK
”TÄSSÄ TYÖSSÄ
PULLEAT POJATIA
VETÄÄ BALETT
KEITTI ÖSSÄ.”
KOSKI
KUVA: TUUKKA
Flowerikoistarjous
3 nroa vain 11,95 €!
(NORM. 23,90 €)
S
ol
IP
Tomi Björck &
ttiö
uusi rento kei
12004
Miss
Mamu
Matkailu
Köpiksen
kuppilat
Musiikki
Suvi
Koivu
0
6 414882 90361
12003
0
6 414882 90361
Suomen
gas Twitter-kunin
BRET
EASTON
ELLIS ti- vih
keskey ttää.”
ei sitä voi
fiilis iskee,
17
PAL.VKO 2012290361-1 203
TUOMAS
E
ENBUSK
hassu Elokuva
Charlize
Theron
kirja
Itkonen &
Eugenides
Niklas M
kuvareportaasi
ssinta
”jos ilmanu
Mira Luoti:
Burman
vainottu
jätekansa
Pop
i
auteur-ohjaajaks
KEITTI ÖSSÄ.”
.”
VOI OLLA KAUNIS
TUMMA KIN
ETTÄ KYLLÄ
PALKITTU
KUVASARJA
ART HOUSE
NNA
MADO
tähti tahtoo IA
VETÄÄ BALETT
PULLEAT POJAT
: ”TÄSSÄ TYÖSSÄ
TOMI BJÖRCK
ÄN,
MINUT NÄHTYÄ
ODISSA SANOI
”TYTTÖ PÄIVÄK
kirja
ea
Habibi, huik
sarjakuvaromaani
Matkailu
Herkkuja
Tokiossa
SEkSi
Kakkonen
on ykkönen
koluMni
Virpi Salmi
& vihapuhe
kuu
TOUKOK UU
IMAGE 4/2012
Elokuva
Iron Sky –
kannattaako
katsoa?
SYYRIAN
T
KEVÄeltio
n Sot
”jos
Mira Luoti: fiilis
ilmanu ssinta voi
iskee, ei sitä
keskey ttää.”
0
6 414882 90361
3/2012 huhtiku
R:
NASIMA RAZMYA
Kirjoittaja on
Flow Festivalin
sosiaalisen
median
koordinaattori,
joka saa aina
syntymäpäivänään lahjaksi
jotain Bruce
Springsteeniin
liitty vää.
uu–
6–7/2012 heinäk
HUHTIK UU
IMAGE 3/2012
juuso
janhunen
suuria eleitä. Hän näyttää enemmän keskiluokkaiselta perusjampalta,
joka voisi olla töissä vaikka lähikaupassa, kuin legendaarisen rockbändin kitaristilta. Kun mies alustaa seuraavan biisin, on sävy vakava
ja asiallinen. Hän puhuu Occupy Wall Street -liikkeestä, siitä miten
se kytkeytyy amerikkalaiseen arkeen ja talouskriisiin, sekä kaiken
tämän hänessä herättämästä alakulosta.
Seuraava kappale alkaa, ja Ranaldo bändeineen jyllää läpi
suoraviivaisen, pelkistetyn, mutta yksinkertaisuudessaan herkän
rock-sävelmän. Jossain kertosäkeen ja C-osion välillä huomaan pohtivani, kuinka toinen samoista yhteiskunnallisista aineksista ja rockmusiikin alkulähteestä ammentava musiikillinen sankarini ei onnistu
herättämään minussa samaa haikeaa innostusta kuin Ranaldo
tulkinnallaan.
Bruce Springsteenin viimeisin albumi, Wrecking Ball tulvii poliittista kritiikkiä
ja taloustilanteen epäkohtien paatoksellista julistamista, mutta se ei onnistu
yhtä hyvin siinä, minkä Ranaldo teki yhdessä välispiikissä ja kappaleessa
Barcelonan taivaan alla. Pomon viimeisin albumi on kyllä hyvä, mutta sen
yhteiskunnallista sanottavaa vaivaa pakonomaisuus ja stadionluokan eleisiin
puettu estetiikka. Estetiikka, jota en pysty ottamaan muuna kuin tällä kertaa
valittuna tehokeinona, populismina, joka saa tunnetasolla innostumaan, jos
takana on pari tölkillistä kaljaa ja vieressä joku, jonka kanssa hoilata. Se ei silti
kosketa siinä määrin, että kokisin saaneeni artistilta jotain henkilökohtaisesti
merkittävää.
Poliittisia kysymyksiä käsitellään tämän päivän pop-musiikissa ani harvoin.
Silloin, kun jollain on todellista vaikutusvaltaa ja mahdollisuus näin tehdä, voisi
sanottavan pukea muuhunkin kuin timosoinimaisiin sutkauksiin. Yksinkertaistaminen on toki sanoittajalle sallittava, mutta kun kyseessä on Springsteenin
kaltainen artisti, joka on aiemmin onnistunut ammentamaan arjesta ja ruohonjuuritason elämäntarinoista koko yhteiskunnan tilaa luotaavia kertomuksia,
kääntyy hänen uusien kappaleidensa uhmakkuus poliittisen kannanoton pastissiksi. Ja sitä kautta helposti nieltäväksi kevytkritiikiksi, joka ei vaadi tilanteen
tarkempaa ajattelemista.
Kaikki Springsteenin historiaa tuntevat tietävät, että hänen kappaleensa
Born In the USA on yksi rock-historian väärinymmärretyimmistä teoksista.
Tämä kävi selväksi jo 80-luvulla, kun republikaanit ottivat Vietnamin sotaa
kritisoineen laulun vaalikampanjansa tunnusbiisiksi, raivostuttaen samalla
Springsteenin. Luulisi miehen siis oppineen, että yhteiskunnallinen poleemisuus
pukee parhaiten pienimuotoisen intiimejä teoksia.
Ehkä liikutukseni Lee Ranaldon keikalla ei ollutkaan vain erinomaisen
johdannon ja sitä seuranneen kappaleen luomaa intoutumista, vaan kaipuuta
eroon halpojen spektaakkelien kuormittamasta ajastamme. Se oli suoraa
puhetta, jonka perustelut kuultiin ilman sutkauksia tai tunteiden kalastelua
stadionin kokoisilla verkoilla.
saksa
kuva: perttu
M
-50%
Tilaa netissä...
...tai tekstiviestillä!
www.image.fi/flow
Lähetä maksuton viesti numeroon 16278:
TILAA L3IMR ETUNIMI SUKUNIMI KATUOSOITE
POSTINUMERO POSTITOIMIPAIKKA
Tilaa itsellesi tai
lahjaksi kaverille!
M
Tutustumistarjous on voimassa kotimaassa uusille tilaajille 31.12.2012 asti. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta. A-lehtien kestotilaus on tavallista
reilumpi: saat jokaisen jakson alkamisesta tiedon 1 kk ennen, jotta voit rauhassa päättää jatkosta. Tilaus jatkuu, kunnes toisin päätät. Kestotilaus laskutetaan kulloinkin voimassa olevaan hintaan. Hinnat sisältävät arvonlisäverolain mukaisen arvonlisäveron. Kestotilauksesi ollessa voimassa sinulla on jatkuva voittomahdollisuus
A-lehdet Oy:n Suurarvonnassa. Alle 18-vuotiaalta huoltajan suostumus tilaukseen ja arvontoihin. Annettuja nimi- ja osoitetietoja voidaan käyttää ja luovuttaa markkinointiin henkilötietolain mukaisesti. Lisätietoja rekisteriselosteesta: www.a-lehdet.fi tai A-lehdet Oy, Risto Rytin tie 33, 00081 A-lehdet.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 88
L3IMR
Muista välilyönnit!
KO LUM N I
Ihminen vastaan kone
KIM R A MSTEDT
Kirjoittaja
tekee
väitöskirjaa
musiikkitieteissä ja
yrittää löytää
aikaa myös
käytännön
musisointiin.
Modernin tietotekniikan pioneeri Alan Turing esitti 1950-luvulla
kokeen, jossa koehenkilö keskustelee päätteellä samanaikaisesti
ihmisen ja koneen kanssa. Kokeen tarkoituksena oli osoittaa, että
kone on kykeneväinen ajatteluun, mikäli koehenkilö ei osaa erottaa
ihmisen ja koneen vastauksia toisistaan. Tietoisuus esitetään tässä
ajatusleikissä irrallisena kehon muista ominaisuuksista, ja tieto
pelkistetään ruumiittomaksi aineeksi, joka voidaan siirtää alustasta
toiseen sen menettämättä merkitystään tai muotoaan.
Tiedeyhteisö on usein kritisoinut tätä näkemystä ja kirjallisuusteoreetikko Katherine Hayles onkin esittänyt, että Turingin kokeen
merkitys ei liity koneen ajattelukyvyn todistamiseen, vaan nousee
esille itse kokeen asettelussa. Asettaessaan ihmisen ja koneen saman
kehyksen sisälle Turing todistaa kuinka teknologiaa voidaan pitää
osana ihmisen identiteetin rakennetta. Tietoisuuden etsimistä ei
tarvitse rajoittaa kehon sisälle, vaan sen voi löytää myös kehon ulkopuolelta. Ihmisestä ja teknologiasta virtaavat tiedonosat muodostavat yhdessä
tietoisuuden kokonaisuuden, jonka Hayles määrittää kyborgiksi. Tämä scifikirjallisuudesta ja -elokuvista tuttu käsite ei ole pelkkää fiktiota, vaan osa meidän
todellisuuttamme.
Teknon edelläkävijät kenties leikkivät scifi-mielikuvilla, koska he ymmärsivät niiden olevan lähempänä todellisuutta kuin ihmiset kuvittelevatkaan. He
eivät asettaneet ihmistä ja konetta vastakkain vaan ymmärsivät teknologian
olevan osa heitä ja heidän musiikkinsa olemusta. Mekaanisen äänimaailman
ohella halu korostaa koneen osuutta musiikissa tulee esille esimerkiksi teknon
uranuurtajan, detroitilaisen Juan Atkinsin kokoonpanojen nimissä, kuten Cybotron
ja Model500. Atkins on kertonut valinneensa pseudonyymit niiden etnisyyden
puutteen, mekaanisuuden ja kasvottomuuden takia.
Tekijöiden kyseenalaistaessa omaa osuuttaan musiikin aineellistumisessa
voimme myös kuuntelijoina itse kokea olevamme osa musiikin olemusta. Koska
musiikki on soidessaan aineetonta, ovat sen kokemukseen liittyvät haptiset ja
visuaaliset tekijät merkityksellisiä. Meillä on tarve yhdistää musiikki johonkin
konkreettiseen. Katselemme mielellämme artistin työskentelyä lavalla ja
nautimme levynkansien pitelemisestä käsissämme, mutta toimimme myös itse
musiikin ruumiillistumana liikkuessamme sen tahdissa.
Toisin kuin Turing väitti, informaatio ei kykene liikkumaan vapaasti
alustasta toiseen vaan elää aina suhteessa sitä kantavaan mediaan, josta tulee
osa ilmaisua ja viestiä. Tämä koskee myös musiikkia. Kun me kuuntelijoina
ryhmässä avaudumme musiikin sykkeelle, muodostamme sille kollektiivisen
kehon. Musiikin auditiivisen kudoksen siirtyessä meihin se omaksuu piirteitä
meistä ja elää hetken meissä soidessaan.
FOR LOVE OF
SU SHI A N D W IN E!
Uudenmaankatu 15
010 666 8456
sushibar@sushibar.fi
Fredrikinkatu 42
010 666 8454
sushiwine@sushibar.fi
Linnanmäki / Kattila
010 666 8452
linnanmaki@sushibar.fi
www.sushibar.fi
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 90
KAPINA
KO LUM N I
Kapteeni Charles Boycottin muistolle
Arttu
tolonen
Kirjoittaja
asuu yhä
kallistuvassa
Kalliossa
ja boikotoi
lähinnä
iltapäivälehtiä.
Ilmassa on keväällä ollut runsaasti boikotin tuntua. Vuoden 2014
jääkiekon MM-kisojen boikottia viriteltiin jo Helsingin kisojen
yhteydessä. Euroviisut järjestettiin ihmisoikeusrikkomuksistaan
kuuluisassa Azerbaidjanissa, mutta viisukansa ei siitä paljoa välittänyt. Tärkeämpää oli purnata siitä, että itäeurooppalaiset äänestävät
toisiaan. Puolassa ja Ukrainassa järjestettävien jalkapallon EM-kisojen
yhteydessä on esiintynyt rasismiin liittyviä ongelmia ja voi olla, että
Arhinmäki jätti tämän vuoksi menemättä johonkin otteluun jossain.
Tai sitten ei. Rasistiset itäeurooppalaiset futishuligaanit olivat kai ihan
huonona.
Boikottien toimivuudesta voi olla, ja ollaankin, montaa mieltä.
Vuonna 617 Mekassa Makhsum- ja Banu Abd-Shams-klaanien
johtajat ilmoittivat julkisesti boikotoivansa kilpailijaansa Banu
Hashimin klaania, jotta klaani lakkaisi suojelemasta Mohammedia.
Boikotti koski kaupallisia suhteita ja naimakauppoja. Boikotti kesti
kolmisen vuotta, mutta sillä ei saavutettu haluttua lopputulosta, joten
se purettiin.
Tuohon aikaan se ei tietenkään ollut boikotti, koska kyseinen sana sai
nykyisen merkityksensä vasta 1880-luvulla Irlannissa, jossa kapteeni Charles
Boycottia alettiin sorsia hänen häädettyään maanomistajan toimesta irlantilaisia
vuokramaanviljelijöitä, jotka vaativat huonon satovuoden vuoksi 25 prosentin
alennusta vuokrasta. Hänen täytyi hankkia turvamiehiä ja rikkureita korjaamaan
sato työnantajansa mailta. Britannian hallitus kulutti 10 000 puntaa korjatakseen
500 punnan sadon. Charles Boycott jätti Irlannin. Boikotti toimi, määrättyyn
pisteeseen saakka. En tiedä miten vuokrafarmareille kävi. Lordi Ermen asemaan
maanomistajana se ei vaikuttanut mitenkään.
Ensimmäinen muistamani boikotti taisi olla Shell. Yritys onkin samanlainen
boikottilistojen kestohitti kuin Israel. En muista mikä sen monista rikkomuksista oli vuorossa 1980-luvun puolessa välissä. Myös Etelä-Afrikkaa boikotoitiin
ahkerasti kun olin nuori. Reagan kannatti constructive engagement -politiikkaa
ja oman aikansa Laura Lepistöt, kuten Queen, Rod Stewart ja Linda Ronstadt, kävivät
sikäläisessä Hullussa Porossa eli Sun Cityssä soittamassa ja kuittaamassa
krugerrandit tilille. Suurin osa kulttuuri- ja urheiluväestä boikotoivat. Sun Cityn
boikotin kylkeen syntyi jopa hyvää musiikkia, eli Little Stevenin masinoima Artists
United Against Apartheidin Sun City -levy.
Boikotti ulottui kaikenlaiseen kulttuurivaihtoon. Vastarintaliike African
National Congressin johtajistoon kuuluvan Oliver Tambon mukaan kulttuurivaihtoa voi olla vain kahden vapaan kansan välillä. Siinä Euroopan yleisradiounionille EBU:lle mietittävää.
Paul Simon sai lokaa niskaansa työskenneltyään mustien eteläafrikkalaisten
muusikkojen kanssa Graceland -levyä tehdessään. 7.4.1987 Paul Simon toi bändin
Lontooseen ja stadionin liepeillä syntyi mielenosoituksia. Asiasta nousi kalabaliikki, jonka toisella puolella olivat Paul Simon, Hugh Masekela, Miriam Makeba
ja levyn miehen kanssa tehneet eteläafrikkalaiset muusikot, ja toisella ANC,
Desmond Tutu , Jerry Dammers, Billy Bragg ja Paul Weller sekä muita aktiiveja. Pretorian
apartheid-hallintoa varmasti nauratti.
Boikotit ovat selvästi tekniikkalaji. Toistaiseksi parhaiten on tainnut toimia se
aiemmin mainittu, Irish Land Leaguen vuonna 1880 järjestämä.
ÄlÄ ole suomut silmillÄ kalatiskillÄ. kalat eivät kohta-
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 92
lostaan valita, mutta se ei tarkoita, että niillä menisi hyvin. tällä hetkellä
yli 99 prosenttia maailman meristä on kalastuksen piirissä. eivätkä teollisen kalastuksen menetelmät ole mitään mökkikalastusta - yhden jättikokoisen trooliverkon suuaukkoon mahtuisi 13 jumbo jet -lentokonetta.
Jopa kolmannes maailman kalansaaliista jauhetaan eläinten rehuksi. Ja
mikä surullisinta, pelkästään kuolleena poisheitettävän sivusaaliin määrä
on 200-kertainen suomen koko kalansaaliiseen verrattuna.Ylikalastus on
johtanut siihen, että maailman kalakannat ovat hupenemassa. Ja jos kalat
häviävät, häviää paljon muutakin arvokasta. myös kalastajien elinkeino.
Jokainen meistä voi vaikuttaa kalojen kohtaloon omilla valinnoillaan.
kun jätät kalatiskillä uhanalaiset kalat rauhaan ja suosit pientä kotimaista
kalaa, kalat kiittävät. Yhdessä voimme pysäyttää ylikalastuksen. WWF
maailman vaikuttavimpana ympäristöjärjestönä kykenee toimimaan yksityisten ihmisten tuen avulla kaikkialla maailmassa. lue lisää, osallistu ja
tue työtämme
kalastuksen puolesta: wwf.fi/kalaopas
FLOW FESTIVAL 2012
sivukestävän
93
KO LUM N I
KO LUM N I
Yhdyntä kaupunkitilan kanssa
Elämä on valmiskappale
Vesa
Korkkula
Kirjoittaja
yhty y kaupunkitilan kanssa
päivittäin.
Kaupunki on politiikan teon ja elämän keskiössä. Kaupunkitilan
käyttö tuo esiin keskeiset yhteiskuntaa määrittävät piirteet. Koska
merkittävä osa kaupungeissa asuvien ihmisten olemassaolon kokemuksista syntyy kaupunkitilassa, muodostaa sen käyttötapa ja haltuunotto
kaupunkipolitiikan ytimen. Kaupunkipolitiikka on näiden olemassaolokokemusten säätämistä, kanavoimista ja luomista. Näiden sanojen
saattelemana esittelen ajatukseni yhdynnästä kaupunkitilan kanssa
sen haltuunoton tapana ja mielekkäiden olemassaolon kokemusten
luomisen edellytyksenä.
Puen ajatukseni kokonaisuudeksi kirjoittamalla ”yhdynnästä”,
koska haluan ajatella kaupunkitilassa olemista itsessään nautinnollisena, parhaimmillaan lähes seksuaaliseen himoon vertautuvana
asiana. En toki tarkoita kaupunkitilan kanssa yhdynnällä mitään
kirjaimellisesti seksuaalista. Puhun yhdynnästä koska yllättävien mielleyhtymien kautta ajateltuna kaupunkitilan voi kokea uusilla tavoilla.
Mitä tämä yhdyntä on? Se on omaehtoisen paikan löytämistä ja luomista. Siinä
kiinnitytään tilaan ja hetkeen. Se on tapa olla ja viettää aikaa monimuotoisen
yhteisön parissa. Yhdynnässä avaudutaan ympäristölle ja elävöitetään kaupunkitilaa. Se tuo merkityksellisyyttä elämään. Yhdyntää kaupunkitilan kanssa ovat
esimerkiksi kaupunkiviljely, skeittaus, pussikaljoittelu, block partyt, talojen
valtaukset, flash mobit, parkour ja urbaani ajelehtiminen. Näiden kautta pääsee
syvemmälle kaupungin pintaan.
Kaupunkipolitiikka, joka suhtautuu vihamielisesti edellä mainittuihin asioihin
ja jota rakennetaan sellaisten ihmisten tarpeita ja haluja vastaaviksi, joille
kaupunki on vain välitila matkalla töistä kotiin, tuottaa lopulta vain massan, joka
koostuu yksinäisistä toisiaan pelkäävistä ihmisistä. Erilaisille yhdynnän muodoille
vihamielinen kaupunkipolitiikka pyrkii kaupunkitilan yksityistämiseen ja rajaamiseen, jolloin kaupungissa olemisesta tulee kallista ja tylsää.
Onneksi kaupunkitilan kontrollille on mahdollista erilaisten ylläkuvatun
kaltaisten puuhastelujen muodossa nauraa ja täten ylittää kontrollin ahdas piiri.
Voi yksinkertaisesti kieltäytyä kaupunkitilan käytöstä siinä rajatussa merkityksessä, joka sille on saneltu. Yhdyntä kaupungin kanssa tuottaa parhaimmillaan
kaupunkilaisia, jotka eivät kykene alistumaan, vaan etsivät aktiivisesti uusia
mielekkäitä kaupunkitilaan kiinnittymisen tapoja.
Kaupungin kanssa yhdynnän ei silti tarvitse olla edellä mainitun kaltaista
tavoitteellista toimintaa. Kaupunkilainen voi arkipäiväisessä kokemuspiirissään
yhtyä tilaan myös muun toiminnan ohessa. Ajattele esimerkiksi metron pysähtymisestä nousevaa ääntä, auringon lämmittämällä asfaltilla istumista tai tutun
tuoksun aistimista. Nämä ovat kokemuksia, joita ei ole tavoiteltu suoraan, mutta
jotka silti kytkevät sinut kaupungin kanssa yhteen. Ne koetaan jokapäiväisen
toiminnan ohessa, jonka johdosta ne jäävät helposti huomaamatta.
Jatkuvan yhdynnän ansiosta alkaa kaupunkitilaa ja sen muotoja hahmottaa
aivan uudella tavalla ja täten paikat, joilla ei ensiksi ollut mitään kummempaa
sisältöä, saavat uuden merkityksen. Niihin alkaa kiinnittyä monenlaisia lämpimiä
muistoja. Yhdyntä kaupunkitilan kanssa ankkuroi todellisuuteen ja saa tuntemaan itsensä eläväksi ja eheäksi.
Flow-uutinen parin vuoden takaa: ”Mies yritti virtsata – tippui kaivoon”.
Ilman lippua alueelle ryömineiltä festarivierailta auki jääneeseen
viemäriin pudonneen miehen sairastodistuksen mukaan hän sai useita
määrittämättömiä pinnallisia vaurioita. Mies itse oli muusikko.
Anekdootit ja vitsit ovat yhteistä henkistä pääomaa.
Valistusaikaisen hipin Jean Jaques Rousseaun mukaan sodat, rikokset
ja murhat saivat alkunsa ensimmäisestä ihmisestä, joka aitasi maaalueen ja sanoi ”tämä on minun”.
Kaivoontippumisepisodi muistuttaa levyteollisuuden ja tekijänoikeusjärjestöjen väittämää, jonka mukaan piratismi satuttaa artistia. North
Carolina State yliopiston vastikään ilmestyneen tutkimuksen mukaan
levyjen myynti lisääntyy, mikäli levy ennen julkaisua vuodetaan nettiin.
Vanhoina huonoina aikoina ihmiset viihdyttivät toisiaan lausumalla runoja, eikä runon lausujalta tullut Teosto tai Gramex perimään
lisenssimaksuja niinkuin DJ:ltä nykyään.
Lainaaminen, sämpläys ja remixien tekeminen lisää alkuperäisen teoksen
tunnettuutta.
Villi arvaukseni on, että Salattujen Elämien suosio varsinkin esiteini-ikäisten
poikien keskuudessa perustuu paljolti sarjasta tehtyihin hassuihin remixeihin,
joita YouTube on väärällään. Tämä pätee ainakin minun kohdallani.
Elossa olevan filosofin Slavoj Zizekin mukaan ”minuus” on tyhjiö, jonka muu
maailma täyttää. Tästä seuraa, että ihmisen on mahdoton ajatella ”itseään”, ajattelematta jotakin tiettyä asiaa, jonka on ikäänkuin ominut, ottanut haltuun. Pentti
Saarikosken sanoin: ”jokaisella on tämänsä, johon hän täällä on sidottu”.
Ajatus tuo mieleen kohtauksen elokuvasta Leijonakuningas.
Mufasa: ”Katso, Simba. Kaikki mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme.”
Simba: ”Ja tämä kaikki on minun? ”
Mufasa: ”Kaikki.”
Nyt liikutaan hyvin runollisella tasolla: Maailma on kirjasto, johon kaikilla
pitäisi olla pääsy. Kaikki minkä ihminen on luonut, hän on potentiaalisesti luonut
koko ihmiskunnalle. Ja jokaisella pitäsi olla oikeus omia se, tehdä siitä tämänsä.
Ready-made, object trouvé, eli valmisesine on taiteen tekemisessä käytetty
tekniikka, jossa teoksessa käytetään joko kokonaan tai osittain löydettyjä,
valmiiksi tehtyjä esineitä.
Kun Michel Houellebecq lainasi kirjassaan Maasto ja Kartta joitain kappaleita (mm. kärpästen parittelusta) lähes suoraan Wikipediasta, häntä syytettiin
plagioinnista. Houellebecq vastasti syytöksiin pahoittelemalla, etteivät lainatut
osuudet olleet sanatarkkoja, niinkuin hänen esikuvillaan.
Zizekin mukaan sanan merkitys ei voi koskaan löytyä sanasta itsestään.
Marko Ahtisaari sämpläsi mielenkiintoisella tavalla kulunutta sanaa ”rakkaus” kiteyttäessään Nokian tulevaisuuden yhteen sanaan.
Kiteytän tämän aivomyrskyn vanhaan vitsiin: Mitä yhteistä on salapoliisilla,
psykoanalyytikolla ja psykootikolla? – Olettamus, että kaikella on merkitystä.
Lopuksi seuraa joukko ready-made runoja, jotka on irroitettu alkuperäisestä
(unohdetusta) yhteydestään.
Johannes
Ekholm
Kirjoittaja on
28-vuotias
graafinen
suunnittelija,
joka yrittää
nähdä
maailman
lapsen silmin
ja toivoo,
ettei kyseinen
lapsi tule
py ytämään
niitä takaisin.
endorsement of self-interest as morally justified.
Loreen ja Elastinen viihtyvät yhdessä.
Patent leather open toe flat double-banded sandal with whipstitch details in
”nude”.
Jestas sentään! Näin alusasu uppoaa räppärin vaimon ahteriin – Katso kuva
SEXSHOP KINO PIZZA DOWNTOWN SUBWAY MOVIESTARS TAXI GIRLS
GIRLS GIRLS
Juuri pari päivää sitten näin hänet S-marketissa maitohyllyillä. Sanoin, että no
niin, naapurikin ostaa maitoa. Hän vastasi, että meillä sitä kuluu,
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 94
sivu 95
FLOW FESTIVAL 2012
K alat 2012
A hven
P erca fluviatilis
Suomen kansalliskala ahven on, kuten useat
presidenttimme ja monet virkamiehistämmekin, asiallinen ja pätevä, mutta julkkikseksi
arkinen. Tai ehkä ahven on jonkin kotimaisen
suuryrityksen johtoportaassa työskentelevä
henkilö, joka asuu Espoossa kaksi lasta ja
koiran sisältävän perheensä kanssa. Korkeasta
asemastaa huolimatta hän on ”rehti jätkä”, joka
haluaa kaikille parasta ja korostaa reiluutta
suhteessa alaisiinsa. Omia lomia ahven ei
ota, vaikka ehkä voisi. Itse asiassa ahvenen
maanläheisyys piilottaa välillä hänen erityislaatuisen laadukkaat piirteensä. Kyseessä on
kuitenkin erinomainen ruokakala, joka viihtyy
lähes vesistössä kuin vesistössä ja viihdyttää
auliilla tärpeillään niin onkijaa, virvelöijää
kuin mökillä perhojaan testailevaa taimenenkalastajaakin. Myös verkkoon ja katiskaan on
yleensä melko helppo löytää ahvenia täytteeksi.
Ahven on mallikelpoinen kaveri, jonka puuttuminen keskuudestamme olisi todennäköisesti
katastrofi. Emme tiedosta tätä, koska ahvenen
omnipotentin luonteen vuoksi häntä ei muista
useinkaan kaivata.
Teksti: Matti Nives
Kuvitus: Susanna Hulkkonen
L ohi
S almo salar
Taimen
S almo trutta
Lohta kutsutaan ”kalojen kuninkaaksi” ja
miksei, kuulostaa varsin sopivalta. Suomessa
lohi assosioituu helposti Teno-jokeen, Perämeren ja muiden läheisten merialueiden
ammattikalastuksesta käytäviin debatteihin,
sekä kalatiskillä silloin tällöin sivukorvalla
kuultaviin pohdintoihin ”norjalaisesta kassilohesta”. Hopeanhohtoinen villi merilohi on
äärimmäisen uljas ilmestys, ja kunniotusta
häntä kohtaan lisää myös lajin itsenäisyys.
Lohi on vapaa sielu, joka vaeltaa joesta mereen
ja myöhemmin takaisin ylittäen mitä haasteellisimpia esteitä kunnianhimoisesti tavoitettaan
kohden edeten. Lohen vaellus ei myöskään
ole pompöösiä jet set -elämää, vaan kestävän
kehityksen mukaista rauhallista interreilaamista vesistöstä toiseen. Koukkuleukainen
uroslohi on kutuaikaan rujonkaunis ilmestys
ja naaras myöskin varsin sensuelli. Lohi ei ole
hippi, mutta samanaikaisesti rento ja skarppi
tapaus kaiken kaikkiaan. Festarireissuilla
lohelle voi huoletta antaa kämpän avaimen: se
löytää takaisin viimeistään kehittyneen vesistöspesifin hajuaistinsa avulla, eikä muutenkaan
luultavasti ole missään kontrolloimattomassa
kuosissa loppuillasta – ainakin vastuuttomalta
vaikuttavan särjen silmät punoittavat aamulla
taatusti enemmän. Lohi kiinnostaa, ja siksi
tutkijat asettavatkin usein kaloihin merkintöjä ja seurantalaitteita tietääkseen enemmän
yksilöiden liikehdinnästä. Mielenliikkeitään on
sen sijaan hankala arvailla. Juuri se tekeekin
toisaalta lohesta kalamaailman suurimman
idolin: me kaikki haluaisimme olla hieman
enemmän lohen kaltaisia.
Taimenesta on moneksi. Järvitaimen, meritaimen ja purotaimen kattavat yhteislevinneisyydellään merkittävän osan maailman vesiä.
Nykyisin arvostetut Uuden-Seelannin taimenvedet ovat alunperin istutusten tuotoksia,
mutta trutta on sittemmin ottanut homman
hoitoonsa omillaan, kuten monessa muussakin
paikassa. Suomessa tosin kantoja on suojeltava tuki-istutuksin, mutta myös luontaisesti
lisääntyviä kantoja on pyritty elvyttämään
koskien lisääntymisalueita kunnostamalla ja
kalastusrajoitusten avulla. Taimenta verrataan usein loheen, täysin turhaan. Molemmilla
lajeilla on oma vahva meininkinsä, ja monilla
tavoin hillitympi ja vähemmän seurapiiripalstoilla viihtyvä taimen on tyyliikkäämpi
tapaus. Koskessa syönnöksen jäljiltä asuva,
tummunut järvitaimen on ansaitusti KeskiSuomen maakuntakala ja samalla koko
sisämaan vesistöjen stailein olento. Kesäillan
kellertävässä auringonvalossa koskenniskalla
ilmaan loikkaavan taimenen kylki heijastaa
pelkkää kultaa ja tuo muassaan lukuisia
positiivisia mielikuvia. Kitsaasti itseään tykö
tuovan taimenen kuulumisia olisi kiva kuulla
useamminkin, mutta yhteydenpito vaatii
useimmiten suurta aktiivisuutta täältä päästä.
Siksi henkinen välimatka välillämme saattaa
ajoittain kasvaa valitettavan suureksi.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 96
K olmipiikki
Gasterosteus aculeatus
Kolmipiikki on stadilainen kala. Kun takavuosikymmenten lapset hengailivat ”Kaivarissa
skitareita jallittamassa”, kyseessä oli tiettävästi
kolmipiikin kanssa vietetty laadukas aika.
Jotkut pojanviikarit tosin käyttivät rumasti
hyväkseen kolmipiikin lempeyttä laittamalla
sen selkäpiikkeihin kiinni tulitikun, jonka
jälkeen kalaparka ei pystynyt sukeltamaan
syvyyksiin. Kolmipiikkikoiras on kalamaailmassa harvinainen koti-isä. Se rakentaa pesän
remppaamalla pohjaa sopivaksi tarkoituksiinsa
ja suojelee kehittyviä poikasenalkujaan vihollisilta. Älykkään ja luotettavan oloisena otuksena kolmipiikki voisi varmaankin olla samassa
uraputkioravanpyörässä kuin muutkin. Kotiisyys on valinta, joskaan kolmipiikki ei muuten
vaikuta ”slow lifestä” tai muista vastatrendeistä
kiinnostuneelta tapaukselta.
M utu
P ho x inus pho x inus
Keititkö liikaa aamupuuroa mökillä? Eikö
jaksaisi tiskata? Ei ongelmaa: vanha tuttu
kikka on viedä puurokattila rantaveteen ja
katsoa mitä tapahtuu. Jos hyvin käy, kattilan
sisällä uiskentelee pian joukko vilkkaan
touhukkaita pikkukaloja. He ovat mutuja.
Mutu vaikuttaa kesyltä, eikä väistele uimariakaan mökkirannassa. Pienten kuonojen hellä
painautuminen ihoa vasten on ”mututuntuma”
konkreettisesti ymmärrettynä. Mutu ei halua
kellekään harmia, se vain kaipaa läheisyyttä.
Jos joku luonnonvarainen kala olisi sopiva kotieläimeksi, se olisi mutu. Lempeyden vastapainona on joutuminen usein petokalan ruoaksi,
mutta mudun todellinen rohkeus on sen
vääjäämätön tuttavallisena pysyminen varomattomuuden mukanaan tuomasta ajoittaisista
takaiskuista huolimatta. Mutu on yhteisöllinen, ja kohta hän todennäköisesti perustaa
oman sosiaalisuutta ajavan kansanliikkeensä,
block partynsä tai yhteistä hyvää edistävän
mobiiliapplikaationsa. Mutu on ystävämme.
sivu 97
FLOW FESTIVAL 2012
H a u e s t a
k i e l t ä m ä t t ä
m u o d o s t a a
i n t e l l e k t u e l l i a
o n
h a n k a l a a
k o v i n k a a n
k u v a a .
K iiski
Gymnocephalus cernuus
S äyne
L euciscus i d us
H auki
E so x lucius
Hauella on kidassaan yli 700 terävää
hammasta. Hauki on lihansyöjä. ”Vesiemme
krokotiiliksi” tituleerattu lihaskimppu on
monella tapaa Suomen brutaalein vesieläin.
Toisten kalojen – joskus jopa omien lajitovereidensa – lisäksi hauen purtavaksi kelpaavat
esimerkiksi vesilintujen poikaset, sammakko,
kalastajan päästä veteen lennähtänyt lippalakki tai virrassa ajelehtiva puunoksa.
Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa hauki
on käynyt myös pikkulapsen tai muun satunnaisen rantakahlaajan kimppuun. Vakavilta
henkilövahingoilta on tiettävästi toistaiseksi
vältytty. Luonteenlaadultaan hauki muistuttaa itäeurooppalaisen jääkiekkojoukkueen
ykkösketjun maaliahnetta laitahyökkääjää:
silloin, kun ei ”maistu”, hauki saattaa makoilla
kummallinen virne huulillaan passiivisena
kaislikossa herkullisten pikkukalojen hipoessa sen nokkaa. Kun hetki on oikea, hauen
koko ruumis on kuin yksi lihas, jonka avulla
hän räpsähtää salamana kirkkaalta taivaalta
hampaineen pahaa aavistamattoman kanssakalan kylkeen kiinni. Uhrilla on yhtä vähän
tehtävissä kuin ratkaisupelin jatkoaikamaalin
verkkoonsa päästäneellä lätkämaalivahdilla.
Tämän todistaneet eivät ihmettele sanontaa
”lähti kuin hauki rannasta”. Hauesta on kieltämättä hankalaa muodostaa kovinkaan intellektuellia kuvaa. Runoiltaa todennäköisemmin
ärhäkkään veijarin voi kuvitella hengailevan
sporttibaarissa wannabe-machokavereidensa
kuhan ja toutaimen kanssa.
FLOW FESTIVAL 2012
H arjus
T hymallus thymallus
Harjus on kala, jota monet eivät tunne. Tämä
johtuu luultavasti lähinnä siitä, että sen
kaupallinen viljely on lajin hitaan kasvun takia
kannattamatonta, joten harjusta ei käytännössä koskaan tapaa kaupan kalatiskiltä. Se on
harmi, sillä latinankielisen nimensä mukaisesti
timjamiin vivahtava maku tekee ”harrista”
kulinaristin ykkösvalinnan. Kyseinen seikka
on parhaiten Lapissa retkeilevien kalastusihmisten tiedossa, sillä harjus on sielläpäin usein
virran yleisin asukki ja vaeltajan uskollinen
pannuunpantava. Erityisesti perhokalastajan ja harjuksen välit ovat läheiset, johtuen
purje-evän hyönteispainotteisista ravintomieltymyksistä ja vastaavasti perhokalastajan
taipumuksesta nörttihenkiseen hyönteistieteilyyn pyydystensä valinnassa. Harjus
on äärimmäisen kaunis kala, ja brittiläiset
perhomiehet ovatkin jo muinoin lanseeranneet
sille lempinimen ”lady of the stream”. Paikallisilla kalkkivirroilla harjuksen ”tiedettiin” jopa
syövän kultahippuja joen pohjasta – seikka,
joka kertonee kaiken oleellisen kalan arvostuksesta modernin perhokalastuskulttuurin
kehdossa. Ruotsin pohjoisosissa harjus sen
sijaan on paikoin niinkin yleinen, että kalaa
kuulemma syötetään pahimmillaan massaruokana turkistarhojen eläimille. Harjus
kutee keväisin, jolloin tummaan kutuasuunsa
pukeutunut koiras olisi valmista kamaa minkä
tahansa miesten muotisuuntauksia kartoittavan lehden sivuille.
sivu 98
”Onko mukavampaa olentoa kuin tuo pullea,
lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä
muistuttava säyseä ja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen, suurissa sisarparvissa liikkuva
vedenneito. Se tekee vangittuna alussa tuimaa
vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä
solahtaen haaviin kuin mielellään, tappelematta viimeiseen asti.” Näin persoonallisilla ja
ehkä jopa eroottissävyisillä sanoilla luonnehti
säynettä Juhani Aho teoksessaan Lohilastuja
ja kalakaskuja . Särkikalojen suvussa säyne
on usein väärinymmärretty suuruus. Jotkut
sekoittavat hänet yleisempään särkeen (helppo
muistisääntö: säynen silmät eivät punoita,
toisin kuin hieman krapulaisen oloisen särjen),
toiset taas moittivat pöytään kelpaamattomaksi ruokakalaksi (virheellinen ennakkoluulo,
suosittellaan savustettuna). Salaperäisyyttäkin löytyy, säyne nimittäin ilmaantuu usein
lämpiminä kesäiltoina merenlahtiin polskimaan suurina parvina ainoastaan kadotakseen
oudosti jäljettömiin hetkeä myöhemmin. Useampikiloiset ja ennakkoluulottomasti käyttäytyvät säyneet ovat tuttuja taimenenkalastajan
hämääjiä myös maamme koskilla. Ahon hyvin
saunonut ”talontyttö” lienee viekkaampi kuin
kuvittelimmekaan.
Lauri Pohjanpään runossa Kalajuttu kirjoitetaan
seuraavasti: ”Mut kuka nyt kiiskiä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki. / Ja hän uljaasti
huutaa huikkasi, hei vaan, ja taas tuli särki!”.
On kieltämättä hankalaa löytää henkilöä, joka
vannoisi ikuista uskollisuuttaan kiiskelle,
tai edes hieman tykkäilisi tuosta järviemme
pohjavesien ruskeasta hiirulaisesta. Kiiski on
limainen, isopäinen ja nihkeästi mielipiteitään
esille tuova tapaus. Onkijalle kiiski aiheuttaa
usein ylimääräistä sydämentykytystä viemällä
kohon kokonaan uppeluksiin yhdellä nykäyksellä. Suurahven paistinpannulle? No ei todellakaan, vaan hengettömän kokoinen kiiskenrääpäle. Onkijan pettymys on valtaisa, joskin
kiisken puolustukseksi on sanottava, että
miehekäs tärppäys lienee peruja pikemminkin
hänen asuinalueensa syvästä sijainnista, kuin
tahallisesta keppostarkoituksesta. Kiiskikeitto
on kuulemma hyvää, mutta on mahdotonta
edes yrittää jäljittää ketään, joka sitä olisi
oikeasti kokeillut. Tuskin vaatimaton kiiski
itsekään kehtaa moista herkkua mainostaa.
S iika
C ore g onus lavaretus
Savusiika. Jos sana ei tuo sinulle mieleen
positiivisen herkullisia mielikuvia, et todennäköisesti omaa makuaistia. Siiasta on kuitenkin
paljon muuhunkin kuin kullanruskeaksi
kalatiskin herkuksi. Itse asiassa siialla on niin
monta esiintymismuotoa, että kokonaisuus
saattaa olla hieman vaikeasti ymmärrettävä.
Ovatko esimerkiksi ”pohjasiika” ja ”karisiika”
samaa lajia? Ilmeisesti, joskin mielipiteitä
on tiettävästi esitetty puolesta ja vastaan.
Kaikkiaan siiat vaikuttavat Fjällräven-reppuisilta sisaruksilta, jotka shoppaavat luomua
eivätkä meikkaa. Vasta turhana harha-askeleen
tulkittava sipaus ripsiväriä tuo esille sen,
jonka on alitajuisesti aina noteerannutkin: he
ovat parhaimmillaan luonnonkauniina ilman
ehostusta. Järvenselällä tuikkiva siika on
salaperäisen välttelevä otus. Pienikin airon
kolahdus ja siikaparvi on vaihtanut maisemaa.
Haasteellinen tapaus.
sivu 99
FLOW FESTIVAL 2012
E ettistä
kalaa
pannulle
Teksti: Susanna Hulkkonen
Kuva: Olli Toivonen / WWF
Kala voi olla kesällä hyvä herkku,
mutta mitä kalaa kannattaa syödä?
Itämeren saastuminen ja toisaalta
kalalajien uhanalaisuus mietittävät.
Maailman luonnonsäätiö WWF:n on laatinut
kalaoppaansa ensisijaisesti ostajan oppaaksi,
mutta sitä voi soveltaa myös kalastukseen.
Opas luokittelee kalalajit kolmeen kategoriaan: suosi, harkitse ja vältä. WWF:n Itämeren
ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhunen korostaa, ettei
uhanalaisia lajeja ole suositeltavaa syödä, eikä
niihin kohdistettu vapaa-ajankalastuskaan ole
näin eettistä.
Kesällä itse oman kalan pyytäminen on
eettistä, kun huomioi, mitä kalastaa. Järvilohi tai Saimaannieriä ovat epäeettisten
kalojen listalla – itse asiassa yhtä uhanalaisia
kuin Saimaannorppa. Niitäkin voi silti jäädä
mökkireissulla laskettuihin verkkoihin. Sen
sijaan lähivesissä ui paljon kalaa kuten särkeä
ja lahnaa, joiden kalastaminen on suorastaan
ekoteko, vesistönhoitoa parhaimmillaan. Se voi
torjua rehevöitymistä ja vähentää niitä kaloja,
jotka syövät elääkseen arvokalojen poikasia.
Suomessa vapaa-ajankalastajien määrä on
merkittävän suuri maan kokoon nähden. Jopa
1,5 miljoonaa suomalaista ilmoittaa kalastavansa. Kalaan mennessä tulee huolehtia,
että valtakunnallinen kalastushoitomaksu on
maksettu, lisäksi muuhun kuin onkimiseen
tarvitaan paikallinen kalastuslupa. Rahat
käytetään kalavesien hoitoon.
Kalastamisesta on Suomessa pitkät
FLOW FESTIVAL 2012
perinteet, ja myös katiska tai verkot kuuluvat
monen mökin varustukseen. ”Jos verkkoja
haluaa käyttää, tulisi pyytää vain suurisilmäisillä verkoilla, jotka eivät pyydä alamittaisia kaloja. Katiska on siinä mielessä paljon
parempi, että veteen voi palauttaa elävänä ne
kalat, joita ei tarvitse. Verkossa yleensä kalat
ovat jo kuolleita”, Vilhunen sanoo.
Suosittavien ja mökkilaiturin päästä
helposti ongenkoukkuun narrattavien kalojen
listalla ovat esimerkiksi särki, ahven ja hauki.
Vilhunen ihmettelee, missä vaiheessa tällaiset
perinteiset herkut ovat kadonneet suomalaisten
ruokavaliosta, ja samalla tilalle on tullut
eettisesti epäilyttävämpiä vaihtoehtoja. ”Eivät
tonnikala ja kasvatettu lohi ole perinteisestikään olleet osa suomalaista ruokakulttuuria,
joten miksi nytkään? Toreilta ja kauppahalleista saa kesäisin muutamalla eurolla hyvän
pussillisen muikkua. Ei muuta kuin rasvaa ja
pannulle. Halpaa ja hyvää.”
Flow Festivalin kaikkiin lipputyyppeihin on
saatavilla myös Itämerilippu + 2 €, joka käytetään lyhentämättömänä WWF:n Operaatio
Merenneitoon.
Operaatio Merenneito on WWF:n suurkampanja Itämeren pelastamiseksi.
sivu 100
sivu 101
FLOW FESTIVAL 2012
SAVUSTETTU SÄRKI
S ärki
R utilus rutilus
Roskakalaksi usein mielletty kotimainen särki
on ruokapöydässä ekoteko. Sitkeät ennakkoluulot kalalajia kohtaan ovat pikkuhiljaa
hälvenemässä myös arvostettujen ravintoloiden
alettua ottamaan särkeä listoilleen. Ohessa
savusärjen perusohje mökkiläiselle.
3) Savusta särjet kunnolla. Särjelle suositellaan useimmiten hieman ronskimpaa savustusaikaa ja -lämpötilaa kuin esimerkiksi ahvenelle. Särjen savustukseen soveltuu normaali
leppähake, savustuspöntön pohjalle heitetty
sokeripala tuo kaloihin kullanhohtoista väriä.
1) Pyydystä särkiä. Onkiminen kuuluu jokamiehenoikeiksiin suurimassa osassa Suomen
vesialueita. Särki on onkijan vakiosaalis.
4) Tarjoile särjet mielesi mukaan.
2) Perkaa kalat. Vinkki: savustettavia yksilöitä
ei tarvitse suomustaa.
Teksti: Matti Nives
Kuvitus: Susanna Hulkkonen
Sampsa Vilhusen Top 5 Kalabiisit
1. Mr . Scruff: Fish
“Kalabiisien ehdoton voittaja, hyväntuulinen ja
oivaltava jazz beats -klassikko vuodelta 1998.”
2. Slim & the Soulful Saints: Fish Head
“Saakelin hyvä, kalantuoksuinen fish funk
seiska! Kun Mr. Scruff hokee ’kalaa’ taukoamatta niin tässä instrussa kalanpääaihe
täytyy ihan vaan kuvitella.”
3. The Earthworms: Fishtail
“Ei päätä ei häntää: St. Louisin Kastemadot
vetävät pari minuuttia aivan loistavaa ärbeetä
kalanpyrstöstä vuodelta 1962. Vaikeasta
aihevalinnasta huolimatta toimii tanssilattialla
kuin häkä.”
4. Frankie Knuckles feat. Adeva: Too Many
Fish
“Sanatarkasti Knuckles ja Adeva eivät voisi
olla enemmän väärässä – kalakannat kun
romahtavat hyvää vauhtia. Biisi taitaa tosin
kertoa potentiaalisten rakastajien määrästä.
Oli miten oli, rankempaa soul-musiikkia, jota
houseksi 1995 kutsuttiin. Vinyylimaksissa
ehdoton versio on Bobby D’s Dub.”
5. A school project for oceanography
class: Overfishing R ap (http:// youtu.be/
gxzXgXQOCCw)
”Musiikilliset ansiot todellakin sikseen, mutta
tätä opiskelijaprojektin tuotoksena syntynyttä
räppiä on menestyksekkäästi käytetty ylikalastuksesta luennoitaessa ympäri maailmaa. Kieli
poskessa vakavasta aiheesta amatöörivideon
keinoin. Syntyvä muistijälki on positiivinen:
jotain tartteis tehdä.”
TIMO LASSY: IN WITH LASSY
Uusi albumi syyskuussa, single TEDDY THE SWEEPER ulkona nyt (7”/digi).
TIMO LASSY BAND LIVE
Julkkarikeikat Dubrovnik Helsinki 4.-6.10., liput myynnissä Tiketissä.
27.9. Poppari, Jyväskylä / 28.9. Monk, Turku
29.9. Suistoklubi, Hämeenlinna / 14.10. Tampere-talo...
timolassy.com | facebook.com/timolassy
Muista myös WE JAZZ -klubit Kuudennella Linjalla 13.10. + 8.12.
Jazz kiinnostaa. facebook.com/wejazz
Sampsa Vilhunen on toiminut
DJ:nä viimeiset 18 vuotta.
Drum’n’bassista ja acid
jazzista hän on edennyt
soittamaan 60-luvun soulia ja
50-luvun räkäistä rhythm and
bluesia. FLOW FESTIVAL 2012
sivu 102
sivu 103
FLOW FESTIVAL 2012
P esi
mäli
nnut
2 0 1 2
Risto Nevanlinna
esittelee
vähemmän
tunnettuja
pesimälintuja,
joita voit kohdata
astellessasi
urbaaneissa
maisemissa
keskikaupungilla,
Lauttasaaren
rannoilla tai
vaikka Espoon
Suomenojalla.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 104
Kuvat: Petteri Lehikoinen
H uuhkaja
B ubo bubo
Kuten tunnettua, Helsingissä voi nykyään
nähdä ja kuulla huuhkajan. Mutta jos joku olisi
parikymmenentä vuotta sitten horissut jotain
huuhkajan pesinnästä Helsingin ydinkeskustassa, tälle olisi väläytetty ylenkatsova hymyntapainen ja otettu sukkelien väistöaskelten
sarja puhutteluetäisyyden ulkopuolelle.
No, viime vuonna huuhkaja sitten pesi
Forumin katolla. Kyseessä oli suomalaisittain
sensaatio: vuosisatojen ajan vainottu käymättömien salomaiden lintu oli nyt mahdollista
havaita poikasineen Sokoksen kattoterassilta
Quinta de la Rosa Douro Tinton siemailun
lomassa.
Pesintä oli menestys, mutta jo lokakuussa
2011 levisi suru-uutinen. Kaisaniemestä hotelli
Arthurin katolta löytyi kuollut huuhkaja,
joka oli suurella todennäköisyydellä Forumissa pesineen parin koiras. Myöhemmin sen
kuolinsyyksi varmistui herpes. Juuri nyt on
epäselvää, pesiikö huuhkaja Helsingin ydinkeskustassa tänä vuonna lainkaan. Keväällä
tehtiin joitakin havaintoja huhuilevista
koiraista, mutta julkistettua tietoa pesinnästä
tai pesäpaikasta ei toistaiseksi ole.
Huuhkajan pesintä on mahdollista myös
muualla Helsingissä. Forumissa pesineen
huuhkajaparin naapuri on töölöläinen Bubi,
sivu 105
FLOW FESTIVAL 2012
L i e j u k a n a
k o s m o p o l i i t t i ,
t a v a t a a n
m a n t e r e i l l a
A u s t r a l i a s s a
A n t a r k t i k
s
o n
j o t a
k a i k i l l a
p a i t s i
j a
e l l a .
josta tuli merkittävä jalkapallovaikuttaja
Olympiastadionille tehdyn yllätysiskun myötä
kesäkuussa 2007. Lisäksi reviirejä on viime
vuosina ollut ainakin Seurasaaressa, Sörnäisissä ja Helsingin edustan sotilassaarilla sekä
Espoossa, jonne huuhkajat lienevät levittäytyneet citykanien tarjoamien pikaruoka-aterioiden perässä.
Huuhkajahavaintoja kerää Tringa ry:n
huuhkajatyöryhmä: kaupunkihuuhkajat@
tringa.fi.
M ustakurkku - uikku
P o d iceps auritus
L iejukana
Gallinula chloropus
N aurulokki
L arus ri d ibun d us
K a s
t ä l t ä
s e
” s i s r y - t i l l - i l
i l l
. . .
k r r s
s
r
y
s
v
i
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 106
k u u l o s t a a :
l - i l l - i l l h k r s h k r r s h
s
v
i
”
.
Nämä lintulajit kuuluvat kaikki eri sukuihin
ja ovat elintavoiltaan erilaisia, mutta silti
toisiinsa sidottuja. Espoon Suomenojalla sijaitsevan vedenpuhdistamon varalaskuallas ja sen
yhteydessä oleva lintukosteikko ovat näille
lajeille oikea paratiisi ja ainoa paikka koko
maassa, jossa ne kaikki ovat helposti havaittavissa parhaimmillaan vain muutamien metrien
etäisyydeltä.
Mustakurkku-uikku on monelle tutun
silkkiuikun lähisukulainen, jonka tunnistaa
pienemmästä koosta ja kullanhohtoisista pään
höyhenistä. Mustakurkku-uikku on Suomessa
vähenevä laji ja uhanalaisuusluokitukseltaan
vaarantunut. Pesiviä pareja arvioidaan olevan
koko maassa noin 1500. Näistä vajaa parikymmentä pesii Suomenojan lintukosteikolla,
joka tarjoaa selkärangattomiin mieltyneelle
siivekkäälle ravintoa ja pesintää helpottavaa
suojaavaa kasvustoa.
Rantakanoihin kuuluva liuskeenmusta
liejukana on helppo tuntea: se ui päätään
rytmikkäästi nyökyttäen, punainen ja kärjestään keltainen nokka on silmiinpistävä ja
valkoiset pyrstöhöyhenet vilkkuvat näkyvästi varsinkin takaapäin nähtynä. Liejukana on kosmopoliitti, jota tavataan kaikilla
mantereilla paitsi Australiassa ja Antarktiksella. Suomessa laji on melko tuore ja
hyvin vähälukuinen pesimälintu. Koko maan
kannasta huomattava osa (jopa 30 paria)
pesii Suomenojalla, joka toimii myös lajin
leviämiskeskuksena.
Uhanalainen naurulokki on Suomenojan
tunnusomaisin lintu. Kun ruskeahuppuiset
lokit huhtikuussa palaavat pesimäpaikoilleen,
niitä on mahdoton olla näkemättä ja varsinkin
kuulematta: kimakalta ivanaurulta kuulostavasta laulusta syntyy huumaava konsertti, kun
toisiaan suohon laulavia solisteja on yhtäaikaisesti äänessä useita tuhansia.
Suomenojan naurulokkiyhdyskunta on
maan suurimpia. Sillä on erityinen merkitys:
naurulokit tarjoavat korvaamatonta suojaa
monille lintulajeille. Espoon kaupungin kaavasuunnitelmat uhkaavat tuhota Suomenojan
lintukosteikon. Jos naurulokit ottavat siivet
alleen, sieltä häviävät ennen pitkää muutkin
linnut, myös mustakurkku-uikku ja liejukana.
K anahaukka
A ccipiter g entilis
Pitkäpyrstöinen, leveäsiipinen ja yllättävän
kookas (naaraan siipiväli on kutakuinkin
sama kuin alamittaisen tokaluokkalaisen varsi
päästä varpaisiin) kanahaukka on huuhkajan
tavoin metsien lintu, joka hiljalleen valloittaa
pesimäpaikkoja myös ihmisasutuksen läheltä.
Etenkin talvisin kanahaukka on aivan tavallinen näky myös Helsingin keskustassa, joka
puluineen ja citykaneineen tarjoaa kanahaukalle yltäkylläisiä seisova pöytä -tyyppisiä
ruokailumahdollisuuksia.
Pesäpaikakseen kanahaukka kelpuuttaa
varttuneet ja tiheät metsiköt, mieluiten jonkin
laajemman metsäalueen sisäänsä kätkemän
ikikuusikon, joita kuitenkin on pääkaupunkiseudulla yhä vähemmän. Pesimäaikaan kanahaukka voi yllättää ylilennollaan esimerkiksi
Lauttasaaressa ja Vanhankaupunginlahdella.
M ustaleppälintu
P hoenicurus ochruros
Ruosteenpunainen, hermostuneesti nykivä
pyrstö ja harmaanmusta yleisväritys ovat
varpusta hieman pienemmän mustaleppälinnun parhaat tuntomerkit. Laji on meillä
uudisasukas, jota tavataan kaupunkimaisessa
ympäristössä hyvin harvinaisena. Kirkontornit, tehdasrakennukset, satama-alueet ja
muut vastaavat paikat ovat mustaleppälinnun
suosikkispotteja.
Mustaleppälintu aloittaa laulunsa yön
tunteina joko aivan pimeässä tai aamun hämärässä. Todella satumaisella mäihällä ”mulelin”
laulu voi kantautua korviisi astelessasi
kesäkuisena yönä baarista kotiin. Kas tältä se
kuulostaa: “sisry-till-ill-ill-ill-ill ... krrshkrshkrrsh srysvisvi”.
sivu 107
FLOW FESTIVAL 2012
Lukijakilpailu
2 /2012
S
V
I
A
I
T
L
A
S
L
A
L
A
O
E
H
M
Y
M
Y
P
I
I
Ä
J
V
O
I
A
H
N
E
N
R
I
flow 2012 -liput
Tällä kertaa pyysimme lukijakilpailussamme
Flow-lehden lukijoita muokkaamaan
edellisen numeromme kantta haluamallaan
tavalla. Tulokset olivat ilahduttavan
innovatiivisia. Festarilippujen voittajaksi
valikoitui Salla Viitasalon upea luomus,
jossa Flow-lehti oli tapunut jopa
kaupungiksi. Myös muita hienoja ratkaisuja
ohessa, kiitos kaikille osanottajille.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 108
sivu 109
FLOW FESTIVAL 2012
A
Ä
V
M
M
O
A
I
N
V
H
FLOW FESTIVAL 2012
R
O
sivu 110
i
I
N
d
E
A
E
U
T
L
S
A
N
eera
as - E lina
A
L
N
N
A
I
H
K
T
A
I
sivu 111
FLOW FESTIVAL 2012
A
O
Näinkö se meni?
– Flow’n EMfutisveikkaus
Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailut tulivat ja menivät.
Järjestimme Flow-artisteille EM-veikkauksen ennen kisojen
alkua. Kohteet valittiin huolella jo kolutun veikkausboksin
ulkopuolelta: tällä kertaa ei arvailtu maalitykkejä tai tuloksia.
Veikkauksensa mukaan antoivat joukko Flow-artisteja
Suomesta ja EM-maista. Ohessa myöhemmin kirkastuneeseen
todellisuuteen vertailtaviksi ennen kisoja tehdyt veikkausrivit.
Koonnut ja toimittanut: Petri Rautiainen
Kuvitus: Sanna Mander
A rtur / B everly Girls ( S uomi )
Sampo Axelsson / DJ Anonymous (Suomi)
Kuka voittaa:
Kuka voittaa:
Ranska
Espanja
Oudoin ruumiinosa, jolla kisoissa tehdään maali:
Oudoin ruumiinosa, jolla kisoissa tehdään maali:
Perse
Nenä
Keneltä lähtee ikimuistoisin tuuletus:
Keneltä lähtee ikimuistoisin tuuletus:
Cristiano Ronaldo
Mario Balotelli
Kisojen väärinlausutuin pelaaja:
Kisojen väärinlausutuin pelaaja:
Giannis Fetfatzidis
Khacheridi, Ukrainasta
Kuka on hius/parta/viiksi-muodin edelläkävijä:
Kuka on hius/parta/viiksi-muodin edelläkävijä:
Mikko Elo / Kuusumun profeetta (Suomi)
Mario Gomez
Kisamaskotit Slavek & Slavko
Kuka voittaa:
Kuka antaa mystisimmät haastatteluvastaukset:
Kuka antaa mystisimmät haastatteluvastaukset:
Saksaa veikkaan, niillä on huikea ja sopivan
nälkäinen tiimi kasassa. Englantia toivon, kuten
olen toivonut Gary Linekerin ajoista lähtien.
Zlatan Ibrahimovic
Englantilaiset kollektiivisesti, kun turnaus loppuu jo
ennen juhannusta.
Oudoin ruumiinosa, jolla kisoissa tehdään maali:
Robin van Persie tekee maalin ruumiinosalla kuin
ruuminosalla, eli tehköön nyt vaikka persielläänkin.
M arcus J oons / Korallreven ( R uotsi)
Keneltä lähtee ikimuistoisin tuuletus:
Kuka voittaa:
Jos Mario Balotelli tekee maalin, nähtäneen
röyhkeä ja ylimielinen, kenties jopa antifasistinen
viesti isäntämaiden pöljimmälle kansanosalle.
Hollanti
Oudoin ruumiinosa, jolla kisoissa tehdään maali:
Kielellä, ehkä
Kisojen väärinlausutuin pelaaja:
Kreikan Papastathopoulosin kanssa mennee
monella kieli solmuun .
Keneltä lähtee ikimuistoisin tuuletus:
Kuka on hius/parta/viiksi-muodin edelläkävijä:
Kisojen väärinlausutuin pelaaja:
Nyt kun David Seaman on lopettanut aikapäiviä
sitten ja saksalaisilla ei ole enää viiksiä ollenkaan,
joudutaan tyytymään Gianluigi Buffonin kolmen
päivän sänki + tiukasti rajatut bularit -yhdistelmään.
Robin van Persie
Mario Balotelli
Kuka on hius/parta/viiksi-muodin edelläkävijä:
Se on mielestäni enemmänkin MM-kisajuttu,
EM-kisoissa fokus on pelissä.
Kuka antaa mystisimmät haastatteluvastaukset:
Jos ja kun Portugali jää alkulohkoon, Cristiano Ronaldo
heittää jonkun naurettavan, itkuisen selityksen.
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 112
Kuka antaa mystisimmät haastatteluvastaukset:
Zlatan Ibrahimovic
sivu 113
FLOW FESTIVAL 2012
Robert Henke / Monolake (Saksa)
Kuka voittaa:
Saksa
Oudoin ruumiinosa, jolla kisoissa tehdään maali:
Pään takaosa
Keneltä lähtee ikimuistoisin tuuletus:
Carles Puyolilta
Kisojen väärinlausutuin pelaaja:
Bastian Schweinsteiger
Kuka on hius/parta/viiksi-muodin edelläkävijä:
Carles Puyol
Kuka antaa mystisimmät haastatteluvastaukset:
Vicente Del Bosque
Verneri Pohjola (Suomi)
Kuka voittaa:
Espanja
Oudoin ruumiinosa, jolla kisoissa tehdään maali:
Nenä
Keneltä lähtee ikimuistoisin tuuletus:
Juan Mata
Kisojen väärinlausutuin pelaaja:
Dirk Kuyt
Kuka on hius/parta/viiksi-muodin edelläkävijä:
Mario Balotelli
Kuka antaa mystisimmät haastatteluvastaukset:
Mario Balotelli
FLOW FESTIVAL 2012
sivu 114