Franco ”Bifo” Berardi: Tietotyö ja prekaari mielentila

Transcription

Franco ”Bifo” Berardi: Tietotyö ja prekaari mielentila
T IETOTYÖ JA PREKAARI
MIELENTILA
FRANCO ”BIFO” BERARDI
T IETOTYÖ JA PREKAARI
MIELENTILA
Suomentaneet Mikko Jakonen, Inkeri Koskinen,
Jukka Peltokoski, Miika Saukkonen, Markus
Termonen, Eetu Viren, Akseli Virtanen ja Jussi
Vähämäki
Tutkijaliitto, Helsinki 2006
Polemos-sarja
ISBN-13:978- 952-5169-47-2
ISBN-10:952-5169-47-2
Franco ”Bifo” Berardi: Tietotyö ja prekaari mielentila
Copyright: katso s. 11-12
Käännökset © Suomentajat ja Tutkijaliitto
Toimittaneet Mikko Jakonen,
Jukka Peltokoski ja Akseli Virtanen
Kannen taitto: Toni Huuhka
Kannen kuva: Petri Eskelinen
Abu Ghraib -kollaasi: Teemu Mäkinen
Paino: Juvenes Print, Tampere
Tutkijaliitto, Helsinki 2006
www.tutkijaliitto.fi
SISÄLLYS
TOIMITTAJIEN ESIPUHE: SEURAAVA ASKEL. KOHTI
KOGNITIIVISEN TYÖN ITSEORGANISAATIOTA…...…7
TIETOTYÖ JA PREKAARI MIELENTILA
ESIPUHE…………………………………………..15
I PANIIKKI ELÄMÄNMUOTONA
1. HAURAS PSYKOSFÄÄRI……………….…………27
2. SKITSOTALOUS…………………………………49
3. PANIIKKI, SOTA JA SEMIOPÄÄOMA…………… 63
II MITÄ AUTONOMIA TARKOITTAA TÄNÄÄN?
4. TIETOTYÖ JA PREKARISAATIO…………………..71
5. MITÄ AUTONOMIA TARKOITTAA TÄNÄÄN?.........77
6. SOTURI, KAUPPIAS, VIISAS………………………95
7. ONNETTOMUUDEN TEHDAS JA
KOGNITARIAATTI………………………….….103
III INFOSFÄÄRIN PEHMEÄ VATSA
8. KUVADISPOSITIIVI……………………………114
9. MEDIA-AKTIIVISIA HÄIRIÖTÄ………………....131
FRANCO ”BIFO” BERARDIN ESITTELY…………...156
TOIMITTAJIEN ESIPUHE: SEURAAVA ASKEL.
KOHTI KOGNITIIVISEN TYÖN ITSEORGANISAATIOTA
Olemme ylpeitä voidessamme esitellä uusimman Polemos-julkaisun, Franco ”Bifo” Berardin tekstikokoelman
Tietotyö ja prekaari mielentila, joka luotaa tietokapitalismin ja psyykkisten rakenteiden muodonmuutoksen yhteyttä. Polemos-sarjassa aikaisemmin suomennettujen
Christian Marazzin, Maurizio Lazzaraton ja Paolo Virnon tavoin myös Bifon lähtökohdat ovat italialaisessa
operaismossa sekä ranskalaisessa jälkistrukturalistisessa
liikkeessä. Bifo on kuitenkin myös eräänlainen sarjamme
seuraava siirto. Enemmän kuin antagonismeja hän painottaa luovuutta, kokeilua, halua ja yhteenkytkeytymistä.
Erityisesti hänen kädenjäljessään näkyy läheinen yhteistyö Félix Guattarin kanssa. Guattarin esittelemät ajatukset mentaalisesta ekologiasta, subjektiivisen itseorganisaation tuotannosta, medianjälkeisestä (post-median) aikakaudesta, kapitalismista semioottisena toimijana sekä
tartunnasta post-poliittisen organisaation mallina toimivat lähtökohtina Bifon ajattelulle.
Bifon ajattelu on media-analyysia tietokapitalismin
aikana. Se rakentaa kognitiivisen työn itseorganisaation
mahdollisuutta. Mediat eivät vain heijasta eteemme kuvia, vaan tuottavat kokonaisen globaalin mediascapen,
korporaatioiden, valtiokoneistojen ja muiden valtaryhmittymien masinoiman mediamaiseman, joka on tosiasiallinen toimintaympäristömme ”tietoyhteiskunnassa”.
Medioita ei yksinkertaisesti vain katsota tai kuunnella.
Mediat muodostavat monimutkaisen koneiston, joka
muokkaa mieltämme ja asettaa sen, mitä voidaan nähdä,
kuulla, tehdä ja tietää. Mediascape alkaa olla koko mindscapemme, mielenmaisemamme, jossa se, mitä tunnemme
7
tai emme tunne, on kaikkea muuta kuin vain pään sisäinen asia. Ja kuten Bifo mainitsee, se, mitä yhä enemmän
tunnemme, on kyynisyys. Tunnemme asioiden menevän
yhä huonommin, mutta tunnemme myös, että kaikki
yrityksemme vaikuttaa ovat ikään kuin jo etukäteen
tuomittu epäonnistumaan. Voimme vain sanoutua irti ja
antaa virran viedä tai kyynisesti pyrkiä käyttämään kaikkea ja kaikkia pelkkinä pelinappuloina.
Bifo puhuu yhteiskunnallisen mielen katastrofista.
9/11 avasi uuden vaiheen, jossa televisio mediamaiseman
keskeisenä osana ei ole enää turvallisen etäännyttävä ”töllötin”. Katsoja on astunut sisälle spektaakkeliin – mutta
uhrina. Kuvat eivät etäännytä ruumiista, ne asettavat sen
suoraan kyseenalaiseksi. Abu Ghraibin vankilakuvat sinetöivät kidutuksen vallan nykyaikaiseksi suhteeksi ruumiiseemme. Ja toisaalta, eivätkö kaikki keinot, joilla meitä
tänään pidetään työmarkkinoiden käytössä muistuta jollain oudolla tavalla kidutusta: epätietoisuus tulevasta,
tietojen irrottaminen ruumiista, pakko pelätä ja valmistautua mihin tahansa, pakko odottaa pääsyä jonnekin,
pakko paljastaa itsensä ja suhteensa kokonaan.
Ruumiiseen kohdistuva väkivalta ilmentää tietokapitalismin tilannetta. Infosfäärissä eli informaatioympäristössä tai mediajärjestelmän ja mielen välisessä rajapinnassa, jossa median tuottamat ja välittämät semioottiset virtaukset sekoittuvat ja kerrostuvat, kiertävien symbolien
nopeus ylittää moninkertaisesti aivojemme kyvyn vastaanottaa ja tuottaa merkityksellistä tietoa. Huomiosta
elävän semiopääoman, bränditalouden, arvonlisäysprosessit johtavat kiihtyvään merkkitulvaan, minkä seurauksena psykologinen organismi musertuu informaatiotulvan alle. Psykosfääristä, mielenympäristöstä, jolla Bifo
tarkoittaa infosfäärin psyykkistä osaa, sen inhimillistä
”käyttöliittymää”, tulee reaktiivinen automaatti, jolla ei
ole aikaa tuottaa itsenäisesti merkityksiä informaatiovirrasta, vaan vain uusintaa niitä infosfäärin ennalta asettamien maksiimien mukaisesti. Seurauksena on eräänlai-
8
nen hermoromahdus, joka ilmenee yhtäältä neurostimulanttien, toisaalta rauhoittavien lääkkeiden käytön lisääntymisenä. Ruumiista tulee yhteiskunnallisen tuotannon
kurja perusta, jonka materiaalisuus alkaa hidastaa arvontuotannon dynamiikkaa.
Tuotantoprosessit muuttuvat rekombinatorisiksi. Pääoma hajottaa työprosessit sirpaloiduiksi kokonaisuuksiksi, aikafragmenteiksi, joita se yhdistelee joustavasti verkkotalouden puitteissa. Voitto edellyttää jatkuvaa uudelleenyhdistelyä, sommittelua, kytkemistä ja irti kytkemistä, luovaa hajottamista. Syntyy verkossa toimivien tietotyöläisten proletaari luokka, kognitariaatti, joka tuottaa
lisäarvoa verkon kohtauspinnoissa. Tästä huolimatta juuri älytyöläiset ja ylipäätään työvoima, jonka yhdistymisen
tapoja pääoma hallitsee säätelemällä yhteistoiminnan
kommunikatiivisia ehtoja prekarisaation dispositiiveilla,
muodostaa uuden vallankumouksellisen potentiaalin.
Tilanteen vallankumouksellisuus on siinä, että kognitariaatti voi löytää itseorganisaation ja taistelun ehdot
saman dynamiikasta, samasta verkkotalouden toimintatavasta, joka alistaa sitä. Kognitariaatilta on riistetty
ruumis ja ruumiillisuus. Semiopääoman rekombinatoriset prosessit irrottavat kognitariaatin yhteiskunnallisen
ruumiin itsesäätelystä. Kännykkä symboloi semiokapitalismin liukuhihnaa, jonka välityksellä kukin on yksilöidyssä työsuhteessa pääomaan. Kännykän pirinä on
signaali, johon työvoiman on reagoitava. Samalla kapinan koordinaatit tapailevat uusia tekno-ruumiillisen yhteenkytkeytymisen muotoja.
Epätoivosta ja kyynisyydestä on tullut vallitseva tapa
ajatella tulevaisuutta tilanteessa, jossa pääoma yhtäältä
edellyttää verkottunutta älyä kasvunsa perustaksi mutta
toisaalta prekarisoi kaiken persoonallisen merkityksen
tavoittelun. Tätä vastaan Bifo asettaa kognitariaatin
mahdollisuudet hallita itsenäisesti tuottavuuttaan: korporaatioiden monopoleista kognitiivisen työn itseorganisaatioon. ”Kulttuurisella tasolla olosuhteet kognitariaatin
9
yhteiskunnallisen tietoisuuden muodostumiselle ovat
siten syntymässä, ja tämä voi olla kaikkein tärkein ilmiö
tulevina vuosina, ainoa mahdollisuus tarjota ratkaisuja
katastrofiin.” Eräänä laboratoriona itseorganisaatiolle
Bifo näkee media-aktivismin, jossa semiokapitalismi
kääntyy semiokapinaksi. Mediat pommittavat kollektiivista mieltä ja kolonisoivat huomion tiloja, mutta ne
eivät pysty yksisuuntaisesti kontrolloimaan toimintansa vaikutuksia. Jokin karkaa aina niiltä. Mediaaktivismi toimii yhteiskunnallisen tiedostamattoman
arvaamattomuudessa, joka on infosfäärin pehmeä vatsa, sen heikko kohta.
Tietotyö ja prekaari mielentila tuo hyvin esiin Bifon
ajattelun moniulotteisuuden ja isoja kysymyksenasetteluja kaihtamattoman tyylin: globaalista mielestä yksilölliseen ahdistukseen ja Prozaciin, business-korporaatioista
autonomisiin medialaboratorioihin, globaalista sodasta
itsemurhiin, digitalisaatiosta erotiikkaan, mainonnantäyteisestä elämänpiiristä mainosten vallankumoukselliseen käyttöön. Siksi myös kirja on harkitun sirpaleinen.
Kirjan lukuja ei ole alun perin suunniteltu yhtenäiseksi
kirjaksi, vaan ne on julkaistu omina artikkeleinaan eri
julkaisuissa, lähinnä verkossa. Tämän kirjan hieno kokonaisuus on kuitenkin Bifon suunnittelema. Esipuheen
Bifo kirjoitti varta vasten tätä kirjaa varten.
Kirjan työstäminen erillisistä artikkeleista ja osin julkaistuja artikkeleita yhdistellen tekee kunniaa Bifon
omalle työskentelytavalle. Hänen artikkeleitaan on julkaistu hieman eri versioina eri paikoissa, ja kun esittelimme Bifolle idean siitä, että muokkaisimme joistakin
hänen artikkeleistaan pari uutta ja yhtenäistä versiota,
hän vastasi yksinkertaisesti rakastavansa ajatusta.
Bifo sanoo, ettei hän näe yhteiskuntaa kiinteiden
elementtien subjekti- ja objektikeskeiseksi järjestykseksi,
vaan kemialliseksi ympäristöksi, joka on jatkuvasti
avoinna uusille rekombinaatioille, yhdistelmille, liudentumisille ja kasaantumisille. Bifon analyysityyli on kuin
10
kemistin intohimoa nesteiden, kaasujen, virtausten, yhdistelmien ja purkausten äärellä. Sama ajatus välittyköön
myös nyt käsillä olevasta kokoelmasta.
Bifon yhteiskunnan eri tasoihin kytkeytyvät tekstit
eivät tutki yhteiskuntaa totaliteettina, vaan monimutkaisena dispositiivina, joka kääntää luovan ja yhteisöllisesti
rikastuttavan kognitiivisen toiminnan itsetuhoiseksi välinpitämättömyydeksi ja ruumiillisen olemassaolon halveksunnaksi. Liikkuessaan tasolta toiselle Bifo kartoittaa
kumouksellisten halujen positioita ja onnistuu juuri siksi
koskettamaan aikalaiskokemuksen radikaaleja ulottuvuuksia. Bifon skitsoanalyyttinen liike kartoittaa kognitariaatin elämää tavalla, jota voitaisiin kuvailla halun vallankumouksellisuutena. Bifolle olennaista ei ole ehkä
niinkään se, että joku asia nostetaan irti kontekstistaan,
määritellään kategorisesti ja eritellään objektiivisesti kuten kirurgi paloittelee kuolleen ruumiin anatomisessa
teatterissa. Olennaisinta on se, mitä Bifoa lukiessa tapahtuu, mitä tapahtuu kun lukija kytkeytyy teknosemioottisesti hänen tuottamaansa tekstivirtaan.
Kiitämme kirjan suomennostyöryhmää Inkeri Koskinen, Miika Saukkonen, Markus Termonen, Eetu Viren
ja Jussi Vähämäki. Kirjan luvut ovat julkaistu alun perin
alla olevissa lähteissä, suomentajat on merkitty jokaisen
luvun loppuun.
Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski ja Akseli Virtanen
”Hauras psykosfääri” on kompositio artikkeleista ”Psicosfera fragile”, Cyborg: La carne e il metallo -näyttelykatalogi (kur. & toim.
Daniele Brolli, www.metallourlante.org) ja ”Biopolitics and
Connective
Mutation”,
Culture
Machine
7/2005
(http://culturemachine.tees.ac.uk).
”Skitsotalous” on luku ”Skizo-economia” Bifon kirjasta Il sapiente,
il mercante, il guerriero. Dal rifiuto del lavoro all'emergere del cogni-
11
tariato (Rooma, DeriveApprodi 2004), s. 105-115. © Franco
Berardi ja DeriveApprodi.
”Paniikki, sota ja semiopääoma” on suomennos artikkelista
”Panic, War & Semio-Kapital”, Sarai Reader 02
(http://www.sarai.net).
”Tietotyö ja prekarisaatio” on suomennettu Rekombinantverkkojulkaisusta (http://rekombinant.org). Suomennos on
julkaistu
alun
perin
verkkolehti
Megafonissa
(http://megafoni.kulma.net).
”Mitä autonomia tarkoittaa tänään?” on rekombinaatio Bifon
teksteistä ”What is the Meaning of Autonomy Today?” ja ”Dotcom Crash”. Näistä ensimmäinen on julkaistu MakeWorldsverkkojulkaisussa (http://www.makeworlds.org) ja jälkimmäinen
Bifon kirjassa Il sapiente, il mercante, il guerriero, s. 102-105.
”What is the Meaning of Autonomy?” on julkaistu alun perin
suomeksi verkkolehti Megafonissa. © Franco Berardi ja DeriveApprodi.
”Soturi, kauppias, viisas on suomennos” artikkelista ”The
Warrior, the Merchant and the Sage”, MakeWorlds#4, February
2004 (http://makeworlds.org). Suomennos on julkaistu alun perin
verkkolehti Megafonissa.
Haastattelu ”Onnettomuuden tehdas ja kognitariaatti” on suomennettu Nettime-postituslistalta (http://www.nettime.org). Artikkelin suomennos on julkaistu alun perin Tottelemattomatsivustolla (http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat).
”Kuvadispositiivi” on suomennos artikkelista ”Immaginedispositivo”, Rekombinant-verkkojulkaisu, ilmestynyt myös englanniksi nimellä ”The Image Dispositif”, Cultural Studies Review,
vol. 11 no. 2 (Sep 2005). Artikkelin suomennos on julkaistu alun
perin verkkolehti Megafonissa.
”Media-aktiivisia häiriöitä” on suomennos artikkelista ”Interferenze media-attive”, lehdessä Posse. Politica filosofia multitudini,
gennaio 2005, s. 43-62. Creative Commons 2.5: Franco Berardi ja
Posse.
12
T IETOTYÖ JA PREKAARI
MIELENTILA
ESIPUHE
Maaliskuun 2006 liike, jonka muodostivat Ranskan
opiskelijat ja suuri osa maan työntekijöistä, avasi Euroopan yhteiskuntahistoriassa uuden syklin, josta on saatu
esimakua myös Suomessa.
Sen käsitteellinen ja poliittinen ydin on kysymys prekaarisuudesta, johon sisältyvät itse asiassa kaikki lukemattomat ristiriidat, joita 25 vuoden uusliberalistinen hegemonia on tuottanut. Prekaariliike tekee tiliä sen deterritorialisaation kanssa, jonka globalisoitunut kapitalismi
on päästänyt valloilleen yhteiskunnallisessa elämässä ja
kollektiivisen havaitsemisen tavoissa.
Viime vuosikymmeninä yhteiskunnallinen rikkaus ja
taloudellinen arvo ovat ajautuneet ristiriitaan keskenään,
ja kapitalistinen arvon kasaamisen ja kasvun pakkomielle
on aiheuttanut sekä planeettamme fyysisten energioiden
että yhteiskuntamme henkisten energioiden laajamittaisen hävityksen.
On selvää, ettei maaliskuussa syntynyt liike pyri järjestämään kaikille vakituista virkaa koko loppuelämäksi
eikä hankkimaan takaisin vanhoja varmuuksia, jotka
liittyivät teolliseen riistoon. Se haluaa panna käyntiin
palkkatyöstä vapautumisen prosessin, joka on myös talouden yhteiskunnallisen ylivallan kumoamisen prosessi.
Eräässä Ecole des Hautes Études en Sciences Sociales'in vallanneiden Comité Pour la Désindustrialisation du Monden jäsenten tuottamassa dokumentissa
sanotaan:
On mahdotonta esittää kysymystä prekaarisuudesta ja tuloista esittämättä myös kysymystä, joka koskee prekaarisuutta ja globaalin ihmiskunnan henkiinjäämistä.
Toive vakituisesta työpaikasta, joka on monien CPE:n vastaisten
liikkeiden vaatimusten taustalla, ei ole realistinen eikä tavoittelemisen
arvoinen.
15
Kapitalismi ei voi taata työtä kaikille. Ja työpaikat, joita se vielä
kenties luo, ovat aina vain turhempia ja etäämmällä perustavista tarpeistamme.
Materiaalinen tuotanto on siirretty kehitysmaihin, joihin ekologinen katastrofi kasautuu. Ja lännessä, niin sanotussa immateriaalisten
palveluiden taloudessamme, kukoistavat orjuutta vastaavat työt; elämänrytmimme on yhtä orjamainen kuin robotin tai palvelijan.
Tällä liikkeellä ei ole tulevaisuutta, ellei se kykene harjoittamaan
modernin työn kritiikkiä ja tiedostamaan selkeästi, ettei modernin
työn kriisistä ole ulospääsyä. Emme suinkaan anna itsemme masentua,
vaan haluamme rakentaa tästä tiedostamisesta uuden tilaisuuden.
Uskomme, että seuraavan yhteiskunnallisen liikkeen täytyy
edesauttaa taloutta painumaan pohjaan. On tarpeen rakentaa kärsivällisesti sellaisia elämisen piirejä, joissa voimme tuottaa omat toimeentulon välineemme ilman teollista hyväksikäyttöä. Samaan aikaan on alettava purkaa sellaisia nykyisen tuotantokoneiston kokonaisia osaalueita, jotka ovat hyödyttömiä ja haitallisia.
Jättäkäämme vakituisen työpaikan vaatiminen!
Kärjistyköön kriisi!
Pääsköön elämä voitolle taloudesta!
Prekaariliikkeen teemojen rikkauden ymmärtämiseksi
täytyy kehittää uusi käsitteellinen horisontti. Tämän
eteen olen viime vuosina työskennellyt teoreettisella tasolla yrittämällä kartoittaa viime vuosikymmeninä esiin
noussutta yhteiskunnallista todellisuutta antropologian,
mediologian, poliittisen taloustieteen kritiikin ja skitsoanalyysin käsitteellisillä työkaluilla. Tähän kirjaan kootut
esseet on kirjoitettu samaan aikaan kun prekaariliikkeen
esiinnousu on määritellyt uudelleen yhteiskunnallisen
analyysin ja poliittisen strategian olennaiset aspektit.
Psykosfääri
Kutsun psykosfääriksi tilaa, jossa infosfääri ja yhteiskunnallinen psykismi leikkaavat, jossa mediaaliset ja taloudelliset infovirrat sekoittuvat. Tässä tilassa pääoman kognitiiviseen työhön kohdistuva komento määritellään jatkuvasti uudelleen manipuloimalla halun yhteiskunnalli-
16
sia investointeja. Mutta siinä tulevat mukaan myös yhteiskunnallisen halun mahdollisuudet olla autonominen
suhteessa automatismeihin, joista kapitalistinen komento
koostuu.
Marxilaiselle teorialle modernin aikakauden teollinen
kapitalismi näyttäytyi taloudellisena järjestelmänä, jota
hallitsevat lait ja vakiot tekivät siitä suhteellisen ennustettavan. Tähän visioon sisältyi tietynlaista dialektista reduktionismia, joka yksinkertaisti poliittisen toiminnan
näköaloja. Itse asiassa teollinen kapitalismi todella oli
suhteellisen ennustettava järjestelmä, koska sen dynamiikka perustui mekaaniselle suhteelle eri tuotannontekijöiden välillä: kiinteä pääoma, mekaaniset teknologiat,
lihastyövoima, jonka tuottavuuden vaihtelut olivat rajoitettuja. Näiden ehtojen sisällä tavaran arvo perustui vakaasti sen tuottamiseen vaadittuun yhteiskunnallisesti
välttämättömään työaikaan, ja viittaus arvolakiin sai aikaan taloudellisten syklien ja yhteiskunnallisten muodostelmien suhteellisen ennustettavuuden.
1960–70-lukujen työläistaistelujen synnyttämän yrityksen ylivallan kriisin seurauksena käynnistyi jättiläismäinen teknologinen harppaus: globaalin työprosessin
informatisaatio, digitaalisen verkon luominen, paikan,
ajan ja työn erottaminen arvon tuottamisen prosessissa.
Jo ainakin kahden vuosikymmenen ajan tämän yhteiskunnalliseen kompositioon kohdistuvan teknologisen
vallankumouksen seuraukset ovat olleet huomion keskipisteessä. Harppaus digitaalisessa taloudessa on tehnyt
mahdolliseksi kaikkien tuotannontekijöiden deterritorialisaation.
Tässä johdannossa hahmottelen peruspiirteissään tämän deterritorialisaation vaikutuksia pääoman komentoon ja työn muotoihin.
17
Epämääräisyyden valtakunnassa
1900-luvulla teollisen kapitalismin tasapaino perustui
työajan ja arvon väliseen deterministiseen suhteeseen.
Keskimääräisen työajan objektiiviselta perustalta oli
mahdollista selittää hintojen, palkkojen ja voiton heilahtelut. Mikroelektronisten teknologioiden käyttöönoton
ja sen seurauksena tapahtuneen tuottavan työn henkistymisen myötä eri suureiden ja eri tuotantovoimien väliset suhteet ovat joutuneet epämääräisyyden valtaan.
Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin 1980-luvun
alussa käynnistämä deregulaatio ei ole tämän epämääräisyyden syy, vaan sen poliittinen kirjaaminen. Kuten Toni
Negri aavisti jo 1970-luvun lopulla, uusliberalismi vain
kirjaa ylös arvolain kumoutumisen ja tekee siitä talouspolitiikkaa.
Vuonna 1971 Richard Nixonin päätös irrottaa dollari
kultakannasta ja tällä tavoin päästää valloilleen valuuttojen vapaan vaihdettavuuden laki antoi amerikkalaiselle
kapitalismille lähes absolutistisen roolin globaalissa taloudessa ja vapautti sen niistä konstitutionaalisista puitteista, jotka oli vakiinnutettu Bretton Woodsissa vuonna
1944.
Tuosta hetkestä lähtien Amerikan talouden ei enää
ole tarvinnut ottaa huomioon ”talouden lakeja” (jos oletetaan, että sellaisia on joskus ollut olemassa), koska se
hallitsee pelkän voiman avulla. Amerikan velka voi kasvaa määrättömästi, koska lainanottaja on sotilaallisesti
luotonantajaa vahvempi. Tuosta hetkestä lähtien Yhdysvallat on laittanut muun maailman maksamaan sotilaallisen koneistonsa vahvistamisen sekä käyttänyt sotilaallista
koneistoaan uhkaamaan muuta maailmaa pakottaakseen
sen maksamaan. Taloustiede, joka ei suinkaan ole objektiivinen tiede, on tuosta hetkestä lähtien paljastunut yhteiskunnallisten suhteiden muovailemisen tekniikaksi,
väkivaltaisen pakottamisen hankkeeksi, jonka tavoitteena
on tyrkyttää yhteiskunnalliselle toiminnalle mielivaltaisia
18
sääntöjä: kilpailukyky, maksimaalinen voitto, rajoittamaton kasvu.
Jean Baudrillard aavistaa ihmeellisellä tavalla vuosituhannen lopun kehityksen yleiset linjat kirjassaan L'échange symbolique et la mort (Gallimard, Paris 1976), joka
mielestäni on hänen tärkeimpänsä:
Todellisuusperiaate on liittynyt arvolain tiettyyn kehitysvaiheeseen.
Koko järjestelmä syöksyy epämääräisyyteen, koko todellisuus sulautuu
simulaation koodin hypertodellisuuteen. Nykyisin simulaation periaate hallitsee vanhan todellisuusperiaatteen sijaan. Päämäärät ovat kadonneet: niiden sijaan syntyy malleja. Enää ei ole ideologiaa, on vain
simulakrumeja.
Näillä sanoilla Baudrillard ennakoi mestarillisesti seuraavien kolmenkymmenen vuoden kehityslinjat. Koko järjestelmä syöksyy epämääräisyyteen siitä hetkestä lähtien
kun merkin ja viittauskohteen, simulaation ja tapahtuman, arvon ja työajan välinen vastaavuus ei enää ole taattu. Viittauskohteen kriisi mullistaa samaan aikaan sekä
semiologisen teorian että talousteorian perusteet. Merkki
ei enää perustu viittauskohteen objektiiviselle vakuudelle,
vaan kontekstin suhteelliselle arkkitehtuurille. Referentiaalinen paradigma murenee, koska merkit paljastuvat
simulaatioiksi, joilla ei ole mitään suhdetta mihinkään
prototyyppiin, merkkipeleiksi ilman mitään ontologista
perustaa. ”Pääoma ei enää kuulu poliittisen taloustieteen
alueeseen: se käyttää poliittista taloustiedettä simulaation
mallina” (emt.).
Päätös, joka vahvistaa dollarin vaihdettavuuden lakkaamisen, avaa epävakaiden arvojen sattumanvaraisen
valtakunnan. Valuuttojen vapaan vaihdettavuuden laki
syrjäytetään poliittisen tahdon aktilla. Mutta sen tehokkuus riippuu siitä, että samaan aikaan 1970-luvulla koko
mekaanisen paradigman hallitsema tekninen ja organisatorinen järjestelmä alkaa murentua. ”Järjestelmän koko
strategia on tässä epävakaiden arvojen hypertodellisuudessa” (emt.).
19
Miten arvo määräytyy epävakaiden arvojen sattumanvaraisessa valtakunnassa? Arvo määritetään väkivallan, petkutuksen, valheen avulla. Raaka voima hyväksytään lain ainoaksi todelliseksi lähteeksi. Epävakaiden arvojen sattumanvarainen valtakunta osuu yhteen julkisessa keskustelussa, kollektiivisessa mielessä, yhteiskunnan
psyykkisessä ilmastossa vallitsevan kyynisyyden kanssa.
”Sattumanvaraisuutta ei voi kukistaa päämäärien avulla,
eikä ohjelmoitua ja molekulaarista hajaannusta kukisteta
tiedostamisten ja dialektisten ylitysten avulla” (emt.).
Baudrillardia on silloin tällöin ymmärretty väärin.
Monet ovat syyttäneet häntä kyynisyydestä johtuen siitä
provosoivasta tyylistä, jolla hän kuvaa kaiken historiaa
koskevan toivon ehtymistä. Kyse on täydellisestä väärinymmärryksestä. Baudrillard on ensimmäisenä aavistanut terävästi, miten kyynisyys on saanut ylivallan postmodernissa elämässä. Hän on naamioitunut kylmyyteen
välttääkseen nostalgiaan naamioitumisen riskin. Mutta
suunnattomista filosofisista eroista huolimatta hän on
Deleuzen ja Guattarin ohella ensimmäisenä esittänyt
1970-luvulla syntyneen kyynisyyden postmodernin aikakauden hallitsevana moodina, jonka etujoukkona olivat
liberalisteiksi kääntyneet ex-maolaiset pseudofilosofit.
Kyynisyyden automatismit
Sanalla ”kyynisyys” tarkoitan ihmiskunnan tuskallista
tietoisuutta siitä, että ihmiskunta toimii tavalla, joka johtaa lopulliseen tuhoutumiseen, mutta on kyvytön vapautumaan tästä kohtalosta.
On olemassa vallan kyynisyyttä, joka voidaan määritellä toiminnan itsensä häpeällisyydeksi, jota lievittää (tai
pikemminkin torjuu) toisin toimimisen (väitetty) mahdottomuus, mutta on myös olemassa yhteiskunnan kyynisyyttä, joka on tietoisuutta siitä, että oman kärsimyk-
20
sen lievittäminen, tai pikemminkin torjuminen toisin
toimimisen mahdottomuuden perusteella, on häpeällistä.
Lauseessa ”taloudellinen väkivalta voittaa varmasti,
joten minun täytyy mukautua” ilmenevä kyyninen realismi on profetia, joka toteuttaa itsensä ja saa lisää voimaa yhteiskunnallista käyttäytymistä hallitsevista automatismeista. Tekniset, kielelliset, psyykkiset automatismit
ovat sellaisen yhteiskunnan liimaa, jota ei enää pidä kasassa minkäänlainen konsensus, mikään jaettu ideologia
tai päämäärä.
On selvää, ettei valta enää perustu konsensukselle.
Joka yhteiskunnassa jäsenet ovat eri mieltä, valittavat,
mutisevat, joissakin tapauksissa tarttuvat aseisiin tai uhraavat itsensä epätoivoisissa itsemurhaiskuissa. Kuitenkaan järjestelmä ei luhistu, ei siirry millimetriäkään huolimatta elämänmuotojen rappeutumisesta, kasvavan epätoivon leviämisestä. Järjestelmä ei luhistu, koska se ei
enää perustu konsensukselle vaan vaihtoehtojen poissaololle, mahdottomuudelle järjestää elämä muiden kuin
vallitsevassa tekno-operatiivisessa järjestelmässä ruumiillistuvien reittien mukaan.
Viime vuosien amerikkalainen elokuva kertoo kyynisyydestä ja itsehalveksunnasta, mutta ennen kaikkea sellaisen järjestelmän tasapainotilasta, jota ei enää kannattele mikään ideologinen motivaatio ja joka ei kykene pitämään yllä minkäänlaista eettis-poliittista koherenssia,
vaan ainoastaan uusintaa itsensä väistämättömien automatismien linnoituksena. Ajatelkaa Gore Verbinskin
elokuvan The Weatherman loppukohtausta: Nicholas
Gage raukka, jolle hänet loppujen lopuksi palkannut tvkanava maksaa valtavia korvauksia siitä, että esittää hänet
täydellisenä idioottina, tervehtii hymyillen ja jatkaa matkaansa, vaikka hänen elämänsä on täydellisesti pilattu.
En puhu nyt indie-elokuvasta, vaan Hollywoodkoneistosta, joka rekisteröi Amerikassa laajalti levinneen
tuntemuksen. Tuntemus, jonka Hollywood suodattaa,
21
on tunne eksistentiaalisesta epäonnistumisesta ilman
minkäänlaista lunastuksen mahdollisuutta.
Sam Mendesin American Beauty kuvaa universaalin
onnettomuuden kahlitsemaa ihmiskuntaa, joka on vailla
mitään pelastusta. Ja Woody Allenin Match Point sen
arkipäiväisen väkivallan hyytävää geometriaa, jota jokaisen näennäisesti eheän ihmisen on pakko harjoittaa ennen kaikkea itseään kohtaan.
Cronenbergin History of Violence paljastaa, että myöhäismoderni elämä kätkee sisäänsä sarjan kerrostumia,
saostumia, torjuntoja.
Stephen Gaughanin Syriana pääsee olennaisen poliittisen kysymyksen ytimeen: kiristystapausten keskinäiset
yhteydet, automaattiset siteet, jotka hallitsevat amerikkalaista poliittis-sotilallista järjestelmää ja sen juonia Lähiidän, saudien, terrorin kanssa. Elokuva näyttää valtaapitävien yksilöiden sisäisen romahtamisen ja niiden automatismien häkin, joka pakottaa käyttäytymisen raiteille,
joilta ei ole mahdollista paeta. Automatismin logiikka on
palautettavissa kahteen vaihtoehtoon: ”Noudatat sääntöjä tai kuolet!”
Mutta miten näin syvästi epätoivoinen kulttuuri onnistuu välttämään hajoamisen? Miten yhteiskuntajärjestelmä voi toimia, jos yksilöitä, joista se koostuu, raastaa
psyykkisen kärsimys, itsehalveksunta ja kauhu?
Mitä löyhempi elävä kollektiivinen organismi on, sitä
tiukempia tulee automatismeista, jotka estävät funktionaalisuuden, kilpailukyvyn ja tehokkuuden katoamisen.
Kun arvolaki hajoaa ja haihtuu ja jättää kentän vapaaksi
sattumanvaraisuudelle, kun kaikki syöksyy epämääräisyyden valtakuntaan, järjestelmän tasapaino voidaan uusintaa vain riippuvuuksien ketjun avulla, asettamalla ohjelmoituja vastauksia ohjelmoituihin ärsykkeisiin. Laki,
joka ei enää perustu kaikkien tunnustamalle objektiivisuudelle, ilmestyy uudelleen esiin teknisenä automatismina, yhteensopivien funktioiden integroituna verkosto-
22
na. Ja pakottaa itsensä voimaan psyykkisenä automatismina, väkivaltana, uhkana.
Prekarisaatio
Epävakaiden arvojen sattumanvaraisessa valtakunnassa
prekaarisuudesta tulee yhteiskunnan olemassaolon yleinen muoto. Prekarisaatio toimii yhteiskuntamuodostelman syvyyksissä ja vaikuttaa työmarkkinat kohtaavan
uuden sukupolven psyykkisiin, relationaalisiin, kielellisiin ja ilmaisullisiin muotoihin.
Prekaarisuus ei ole tuotantosuhteen erityinen ainesosa
vaan tuotantoprosessin musta sydän. Globaalissa verkossa
kiertää jatkuva sirpaloituneen ja rekombinoivan tietotyön
virta.
Prekaarisuus on elementti, joka muuttaa tuotantosyklin ja koko työmarkkinat. Kukaan ei säästy. Prekarisaation vaikutuksesta määräaikaisten työntekijöiden palkkaa
leikataan, lyhennetään, verotetaan.
Prekarisaatio on kaikkien tuotantotekijöiden deterritorialisaation erityinen seuraus. Työntekijän aika ei ole
enää yhtenäistä. Pääoma voi ostaa inhimillisen ajan fraktaaleja ja yhdistellä niitä verkon avulla.
Digitalisoitunutta tietotyötä voidaan yhdistellä eri
paikassa kuin missä työtä jaetaan. Pääoman arvonlisäyksen näkökulmasta virta on jatkuva ja löytää ykseytensä
tuotetussa objektissa, mutta kognitiivisen työn tekijöiden
näkökulmasta työsuorituksella on fragmentoitunut luonne: soluajan fraktaaleja, jotka ovat alttiina tuottavalle
yhdistelylle; sykkiviä työn soluja, jotka syttyvät ja sammuvat globaalin tuotannon suurella valotaululla.
Ajan jakelu voidaan näin irrottaa työntekijän fyysisestä ja juridisesta persoonasta. Yhteiskunnallinen työaika
on kuin valtameri täynnä arvoa lisääviä soluja, joita voidaan kutsua koolle soluittain ja joita pääoman subjektiivisuus voi yhdistellä.
23
Prekaari ei ole muodollisesti riippuvainen, mutta hänen itsenäisyytensä on sattumanvaraisuutta. Hänen olemassaolonsa ei ole todella vapaata.
Työn kokemuksessa ei ole mitään jatkuvuutta: enää ei
mennä samaan tehtaaseen joka päivä, ei kuljeta samoja
reittejä, tavata samoja ihmisiä, kuten teollisena aikana
tapahtui. Sen vuoksi ei ole mahdollista muodostaa kestävän yhteiskunnallisen organisaation muotoja. Yhteiskunnallinen kontrolli toimii velvoitteiden sisäistämisen ja
vapaaehtoisen, mutta väistämättömien automatismien
ketjulle alistumisen kautta.
Yhdysvalloissa yliopistotutkintoa havittelevan täytyy
ottaa laina, jolla voi maksaa lukukausimaksut. Opintojen
kustannukset ovat niin korkeita, että lainasta tulee kahle,
josta opiskelija ei vapaudu vuosikymmeniin. Allekirjoittaessaan lainahakemuksen nuori kognitiotyöläinen myy
elämänsä pankille ja sitoo tulevan aikansa työvelvoitteeseen. Työntekijä valvoo itseään maksaakseen elinikäisen
velkansa. Viimeisimmän sukupolven elämässä kasautuvat
uuden orjuuden muodon piirteet, mutta viime aikoina
olemme todistaneet myös järjestäytyneiden taisteluiden
esiinnousua sattumanvaraista orjuutta vastaan.
Ranskan maaliskuu ja europrekaarien liike
Ranskan kognitioprekaarien maaliskuun 2006 kamppailu voi olla alku uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle syklille Euroopassa. Ranskan prekaarit valtasivat kouluja tietoisina siitä, että ovat yhtaikaa opiskelijoita ja rekombinoivan pääoman heilahtelevan kiertokulun prekaareja
kognitiivisen työn tekijöitä. Tämä tuo todella selkeästi
esiin uuden tekijän, joka ei koskaan aiemmin ollut tullut
ilmi opiskelijakamppailuissa. Vaikka ranskalaiset opiskelijat onnistuivat kukistamaan hallituksen, kun kyse on
ensimmäisen työpaikan työehdoista, se ei varmastikaan
tarkoita, että he olisivat kukistaneet prekaarisuuden. Se
24
tarkoittaa vain, että he ovat torjuneet prekarisaation oikeudellisen formalisoinnin. Ja siten he ovat avanneet
uuden vaiheen Euroopan yhteiskuntahistoriassa. Kamppailun ja yhteiskunnallisen keksimisen vaiheen, joka toisin kuin liberalistinen orjamaisuus tekee mahdolliseksi
muotoilla uusia sääntöjä, uusia työ-pääoma-suhteen
sääntelyn kriteerejä.
On tullut mahdottomaksi sopia työn hinnasta nojautumalla oikeushenkilöön, koska abstraktin tuottavan ajan
suoritus on irrotettu yksilöllisestä työntekijästä. Sen
vuoksi palkan perinteinen muoto on vanhentunut, eikä
se takaa enää mitään. Henkilökohtaisen palvelutyön palkat ovat jatkuvassa laskusuunnassa ja kaikki orjuutta
muistuttavan työn piirteet alkavat herätä jälleen henkiin.
Ranskan ja muiden maiden prekaarien kamppailu tuo
palkkaa koskevan ongelman päivänvaloon globaalina
poliittisena ongelmana ja vaatii suureen ääneen uutta
tulon muotoa: perustuloa, joka on irrotettu työstä. Perustulo on ainoa mahdollisuus paeta syntymässä olevaa
yleistetyn orjuuden valtakuntaa työsuhteessa.
Niin kauan kuin yhteiskunnan hallitsemisen kriteerit
pysyvät sidottuina kasvun talouden käsitteelliseen kehykseen, eli niin kauan kuin kasautuminen asetetaan yhteiskunnallisten intressien edelle, ei tule olemaan mahdollista puhua perustulosta. Kasvun ja kilpailukyvyn pakotteet, joita dogmaattinen liberalistinen ajattelu kauppaa
luonnonlakeina (ja jotka itsenäiseen epädogmaattiseen
ajatteluun kykenemätön vasemmisto hyväksyy sellaisinaan) ovat todellisuudessa lakeja, jotka ovat vakiintuneet
sen voimasuhteen vuoksi, jonka digitaaliset teknologiat
ovat kääntäneet pääoman eduksi työn deterritorialisaation myötä.
Mutta lait eivät ole muuttumattomia, eikä ole mitään
lakia, joka pakottaisi noudattamaan lakeja. Tätä legalistinen vasemmisto ei koskaan ole tajunnut. Koska se jämähtää ajatukseen, että sääntöjä on noudatettava, se ei
ole kyennyt johtamaan kamppailua uudelle maaperälle,
25
jonka digitaaliset teknologiat ja tietotyön kiertokulun
globalisaatio ovat avanneet.
Oikeisto on ymmärtänyt tämän erittäin hyvin ja kumonnut säännöt, jotka vuosisadan kestäneet ammattiyhdistyskamppailut olivat vakiinnuttaneet.
Teollisessa tuotantotavassa säännöt perustuivat tiukalle työn ja pääoman väliselle suhteelle ja mahdollisuudelle
määrittää tavaran arvo yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan perusteella. Mutta pääoman konnektiivisessa
muodossa, joka perustuu virtaavan tietotyön hyväksikäytölle, ei enää ole löydettävissä mitään determinististä
suhdetta työajan ja arvon välillä. Meidän ei tule palauttaa
voimaan sääntöjä, joita pääoma on rikkonut. Meidän
tulee keksiä uusia sääntöjä, jotka ovat työ-pääomasuhteen vaihtelevan muodon mukaisia. Tässä muodossa
ei ole enää mitään kvantitatiivista ajan ja arvon välistä
determinismiä eikä siis mitään välttämätöntä vakiota
taloudellisten suureiden välisissä suhteissa.
Tarvitaan yleistetyn kulttuurisen kapinan prosessia
olemassaolon prekarisoitua muotoa vastaan. Ranskalaisten opiskelijoiden kamppailulla voi olla elvyttävä vaikutus eurooppalaiseen prosessiin. Ranskan EI Euroopan
perustuslakiehdotusta koskevassa kansanäänestyksessä
liittyi olennaisesti prekarisaation ja palkan heikkenemisen torjumiseen.
Prekaarin kognitariaatin kamppailussa tulee esiin tämän EI:n rakentava puoli. Eurooppalaista prosessia eivät
voi hallita pääoman edut, ovat ne sitten protektionistisia
tai globalistisia. Vain työ ja sen yhteiskunnallisen uudelleenjärjestelyn prosessi voi olla oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin lähde.
Suomentanut Eetu Viren
26
I PANIIKKI ELÄMÄNMUOTONA
1. HAURAS PSYKOSFÄÄRI
Saamme kiittää Michel Foucault’ta siitä, että subjektiivisuuden teema on varsinaisesti vapautettu sen hegeliläisestä ja historisistisesta perinnöstä ja ajateltu uudelleen uudessa, biopoliittisen opin kontekstissa. Subjekti ei edellä
historiaa, se ei edellä yhteiskunnallista prosessia. Se ei
myöskään edellä vallan muodostumia tai poliittista subjektivaatiota, joka on autonomian perusta. Ei ole subjektia, vaan subjektivaatio ja subjektivoivien prosessien historia on rekonstruoitu episteemisten, imaginaaristen,
libidinaalisten ja yhteiskunnallisten dispositiivien analyysin kautta, jotka muotoilevat eletyn ensisijaisen aineksen.
Biopolitiikka on biologisen ja yhteiskunnallisen ruumiin
muotoilua, jonka Foucault kuvailee kurinpidollisiksi
dispositiiveiksi. Historiallisesti kuriyhteiskunnat, joita
Foucault kuvailee, ovat niitä, jotka saavat hahmonsa klassisella ajalla, 1600- ja 1700-lukujen välissä. Tällaiset yhteiskunnat saavuttavat huippunsa 1900-luvun alussa.
Foucault’lainen analyysi asetti genealogian ongelman
sellaisilla termeillä, jotka eivät olleet enää hegeliläisiä,
mutta se oli silti kiinnittynyt teollisen opin mekaanisiin
muotoihin eikä ottanut huomioon uusia kontrollin tekniikoita. Joka tapauksessa biopolitiikan käsite sisältää
evoluution, joka ylittää teollisen ajan mekaniikan opin
klassisen muodon. Biovallan käsite hahmottelee sitä, mikä tuo elämän ja sen mekanismit laskennallisuuden alueen sisälle, toisin sanoen sitä, mikä tekee tiedosta ihmiselämää teknisesti muuttavan tekijän. Deleuze ehdottaa
27
kontrolliyhteiskunnan käsitettä keinona kehittää kunnolla tällaista ideaa. Deleuze oli suuri William Burroughsin
lukija ja Burroughs ennakoi imaginaarisesti siirtymää
täysin biopoliittiseen aikaan, aikakauteen, jonka dispositiivit eivät enää omaksu molaarista luonnetta (kuten koulua, vankilaa, tehdasta, mielisairaalaa) vaan olemuksellisesti molekulaarisia piirteitä, jotka ovat luontaisia itsetietoisen organismin kehitykselle. Siirrymme tässä teollisen
kurin vaiheesta organismin mutaation vaiheeseen, joka
ottaa paikkansa istuttamalla mutageenisia periaatteita ja
kaapeloimalla psyykkiset, kognitiiviset, geneettiset ja niihin liittyvät piirit. Voisimme korvata sanan ”kontrolli”
sanalla ”kaapelointi”. Biogeeninen kaapelointi. Ihmisaivojen leimaaman piirin tekno-lingvistinen kaapelointi,
ihmisaivot yhdistävä kaapelointi. Dispositiivin käsitteellä
Foucault tarkoittaa niitä koneellisia ketjuuntumisia, jotka
kykenevät ulkoisesti ennalta asettamaan tietoisten organismien lingvistiset, psyykkiset ja suhteelliset muodostelmat modernina aikana. Kaapeloinnilla tarkoitamme
dispositiivien upottamista biologisen, geneettisen ja kognitiivisen kehityksen reittien sisälle aikakaudella, joka
tulee modernin lopun jälkeen. Mutaation prosessi, joka
tapahtuu ensimmäisen videoelektronisen sukupolven
kehittymisen aikana, voidaan näin ollen kuvailla kaapeloinniksi, joka koskee ilmaantuvia subjektiivisuuksia,
joita tekno-biologiset ja tekno-kognitiiviset automatismit
performoivat.
Tämä kaapeloinnin prosessi tapahtuu monilla tasoilla:
bioteknologia, jota Human Genome -projektin kehityksen
kautta on systemoitu, toimii identifioidakseen koodeja,
joiden pohjalta voidaan mallintaa ihmisorganismien elämää.1 Se toimii siis luomalla tekniset olosuhteet organis-
1
Human Genome -projekti on USA:n energiaministeriön ja
terveysministeriön suurimittainen projekti, joka aloitettiin vuonna
1990 ja saatettiin loppuun vuonna 2003. Sen tarkoituksena oli
28
min mallintamiselle, aloittaen koodauksesta. Joka tapauksessa, toinen operationaalinen taso joka on nyt laajalle
levinnyt ja jota on kokeiltu paljon, on kognitiivinen mallinnus, joka tapahtuu monenlaisilla tasoilla: tuotannon
tekno-lingvististen välineiden tuotanto, psykofarmakologia, mediatuotanto ja imaginaarisen tuotanto.
Human Genome -projektin taustalla oleva filosofia
perustuu substantiaalisesti määräytyville oletuksille, vaikka edes lineaarisen geneettisen määräytymisen utopia ei
ota huomioon vuorovaikutusta infogeneettisen tason ja
ympäristöllisen tason välillä, ja siitä johtuvaa kehityksen
ennustamattomuutta tietyssä fyysisessä ympäristössä.
Mutta kun katsomme biogenetiikan rajoitusten tuolle
puolen, ja kun aloitamme psyykkisen biomallinnuksen
analyysin, ymmärrämme, että tämä prosessi ei voi olla
deterministinen. Yleisesti ottaen mutaation prosessit ovat
hyvin epävakaita. Mutaation aikana organismin ja sen
ympäristön suhde on sekavassa tilassa, joka määrittyy
uudelleen stokastiseksi, hauraaksi, epätodennäköiseksi.
Tämä määräytymättömyys on erityisen näkyvää kun katsomme biopoliittisen mallinnuksen kognitiivista ja
psyykkistä tasoa.
”Havaintonäkökulmani” on varsinaisesti tämä: organismin patologiat mutageenisellä ajalla, morfogeneettisen
prosessin, jossa organismi etsii uutta tasapainoa, määräy-
mm. identifioida kaikki ihmisen 25 000 geeniä sekä määrittää
kolmen miljardin kemiallisen perusparin järjestys, joista DNA
muodostuu. Lisäksi tarkoituksena oli kehittää aihetta koskevaa
ohjelmistoa, tiedon tallennus- ja levitysmenetelmiä, sekä pohtia
tutkimuksesta mahdollisesti nousevia yhteiskunnallisia ja eettisiä
kysymyksiä. Human Genome -projektin aikana siirrettiin ja rakennettiin tekniikkaa myös erityisesti yksityiselle sektorille, mikä
mahdollisti erilaisten bioteknisten ja lääketieteellisten tutkimussovellusten käyttämisen välittömästi kaupallisiin tarkoituksiin.
– Suom. huom.
29
tymätön ja stokastinen luonne. Erityisesti mielenkiintoni
on kohdistunut kognitiivisten kaapelointien prosesseihin,
joita kommunikaatioteknologiat sekä tekno-lingvistiset ja
tekno-havainnolliset dispositiivit ovat aiheuttaneet. Viimeisin näistä tuottaa psykopatologian, jolla on laajalle
levinneitä piirteitä. Työskentelemällä tämän määräytymättömyyden ja siitä seuraavien psykopatologioiden
kanssa, ja seuraamalla guattarilaista skitsoanalyyttistä
menetelmää, on mahdollista ajatella radikaalisti uudelleen politiikan käsitteemme. Politiikka tulisi käsittää uudelleen taidoksi tuottaa interferenssiä siihen suhteeseen,
joka vallitsee mielen ekologian ja teknovälitteisen universumin (jota hallitsevat erityisesti imaginaarisen ja tiedon
tuotannon toiminnot, jotka voidaan tunnistaa globaaleissa kapitalistisissa yrityksissä) välillä.
Elephant
1977 on Japanissa nuorten itsemurhien vuosi: virallisten laskujen mukaan niitä on 784. Mutta kohua herättää nopea sarja lasten itsemurhia
kesälomien loppuessa tuon vuoden syys- ja lokakuun vaihteessa: täsmällisesti itsemurhia on 13, kaikki peruskoulun ala-asteikäisten lasten
keskuudessa. Enemmän kuin luku itsessään, hämmennystä provosoi
itsemurhien aiheettomuus, tekojen käsittämättömyys: kaikissa tapauksissa puuttuvat teon syyt, niiden perusteet. Se, mikä iskee vastaan, on
lasten kanssa yhdessä eläneiden vanhempien puheen tyhjyys, kyvyttömyys ennakoida, ymmärtää, antaa selityksiä tapahtuneelle.
Gomarasca Valtorta: Sol Mutante. Costa e Nola1996, s. 64.
Kuten mangassa, joka räjähti massailmiöksi juuri 1970luvun lopulla ja muodostui monien japanilaisten nuorisosukupolvien merkittävimmäksi kirjallisuudeksi, vihollinen ei ole paha vaan likainen. Alessandro Gomarasca
kirjoittaa japanilaisten sarjakuvien sankareista: puhdistaessaan maailmaa epämääräisen, sekavan, nukkaisen ja
pölyisen kuonasta the clean tekee tietä digitaaliselle silottamalla rosoisuuden pois pinnoilta. Eroottinen viettely
30
erotetaan seksuaalisesta kontaktista enenevässä määrin,
aina siihen asti, että siitä tulee pelkkää esteettistä kutinaa.
Vuonna 1983 ryhmä opiskelijoita erään japanilaisen peruskoulun yläasteelta teurasti joukon vanhuksia ja pummeja eräässä Yokohaman
puistossa. Kuulusteluissa lapset eivät tarjonneet mitään selitystä lukuun ottamatta sitä, että heidän tappamansa hylkiöt olivat obutsu, likaisia, epäpuhtaita.1
Japanissa, kuten Euroopassa ja Yhdysvalloissa, vuosi
1977 on moderniteetin piirin tuolle puolen siirtymisen
vuosi, vuoden 1968 jatkoa ja sen radikalisointia. Mutta
se on myös harhakuvitelmista pääsemistä ja vuoden 1968
sisällään kantaman dialektiikan illuusion hylkäämistä.
Euroopassa tämän siirtymän osoittavat Lyotardin, Baudrillardin, Virilion, Guattarin ja Deleuzen kaltaiset kirjoittajat filosofisen ajattelun piirissä, ja italialaisen luovan
autonomian tai lontoolaisen punkin kaltaiset massaliikkeet poliittisen tietoisuuden piirissä. Amerikassa se
omaksuu urbaanin ja musiikillisen muutoksen muodon,
joka saa ilmauksensa musiikin ja taiteen no wave liikkeessä. Japanissa siirtymä hahmottuu heti alusta alkaen vailla välityksiä, kuin selittämättömänä hirviömäisyytenä, joka muuttuu nopeasti jokapäiväiseksi normaaliudeksi, vallitsevaksi kollektiivisen olemassaolon muodoksi.
Vuodesta 1977 lähtien länsimaisen mielen romahduksella oli repaleinen, maanalainen, episodimainen kehityskulku, mutta vuosituhannen vaihteen vuosina se saa
sellaisen syöksyn, sellaisen katastrofin rytmin, jota ei enää
voi pidätellä. Se, minkä vuoden 1977 tietoisuus oli aistinut vaarana ja implisiittisenä mahdollisuutena elämän
rytmin ja tuotannon rytmin kiihtymisessä, muuttuu jokapäiväiseksi. Muutamat tapahtumat ovat merkanneet
tätä siirtymää muuntumalla viruksiksi, itseään uusinta-
1
Gomarasca Valtorta: Sol Mutante, 79.
31
viksi informaation kantajiksi, jotka leviävät ja tartuttavat
koko yhteiskuntaorganismin. Tomupilveen luhistuvien
kaksoistornien poikkeuksellinen tapahtuma 19 islamilaisnuoren tuhoisan itsemurhan seurauksena on varmasti
se kaikkein vaikuttavin, ”tapahtumakuva”, joka avasi
spektakulaarisella tavalla uuden ajan. Muutamaa vuotta
aiemmin tapahtuneella Columbinen lukion verilöylyllä
on ehkä vielä enemmän levottomuutta herättävä sanoma,
koska se puhuu jokapäiväisestä elämästä, amerikkalaisesta
normaaliudesta, sen ihmiskunnan normaaliudesta, joka
on menettänyt kaiken yhteyden siihen, mikä oli inhimillistä; se hapuilee etsimässä jotain mahdotonta lohtua ja
hakee korviketta tunteille, joita ei enää lainkaan tunneta.
Michael Moore on omistanut tälle tapahtumalle intohimoisen yhteiskunnallisesti syventävän elokuvan Bowling for Columbine, jossa hän kertoo sen, mikä näkyy
paljain silmin: aseiden myynti ja aggressiivisuus, jota
ruokitaan pelolla. Mutta elokuvassaan Elephant Gus Van
Sant tutkii tuota episodia toisesta, syvällisemmästä, hienosyisemmästä ja siksi hämmentävämmästä näkökulmasta. Mitä on tapahtunut ja mitä on tapahtumassa vuosituhannen vaihteessa aikuistumassa olevan sukupolven mielissä? Mitä merkitsee ja mihin voi johtaa sukupolven hirvittävään teknologiseen ja tuhoisaan voimaan yhdistyvä
psyykkinen hauraus? Tuhoava teknologinen ultravoima
ja psyykkinen hauraus ovat sekoitus, joka määrittää ensimmäistä videoelektronista sukupolvea ennen kaikkea
sen amerikkalaisessa versiossa.
Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa humalainen isä
vie poikansa kouluun hoippuvaa autoa ajaen. Poika kohtelee häntä kuin vammaista, hylkiötä, epäonnistujaa,
josta on pidettävä huolta, jottei hän saisi aikaan katastrofeja. Isän roolia näyttelee Timothy Bottoms. Hän on
tunnettu roolistaan George W. Bushina, jota hän muistuttaa mielettömästi: sama forever-alkoholistin vetinen
katse. Haluaako Van Sant vihjata meille, että Amerikka
on noussut ajoneuvoon, jota kuljettaa humalainen? Ja
32
mitä tarkoittaa Elephant? Jättiläismäistä Rorschachin
tahraa?
Tieteen piirissä aliarvioidaan ensimmäisen videoelektronisen sukupolven läpäisevän psyko-kognitiivisen mutaation vaikutuksia. Politiikka puolestaan jättää ne huomiotta tai torjuu ne täydellisesti, mutta jos haluamme
ymmärtää jotakin siitä, mitä tapahtuu uuden vuosituhannen yhteiskunnassa, pitää meidän suunnata tarkastelumme tähän psykosfäärin suuntaan. Psykosfäärissä näkyvät nykyään 20 vuoden ”infovaasion”, hermostollisen
overloadin, massa-psykofarmakologian, rauhoittavien,
stimulanttien ja euforisanttien, työajan sekä eksistentiaalisen ajan sirpaloitumisen ja yhteiskunnallisen epävarmuuden vaikutukset, jotka kääntyvät peloksi, yksinäisyydeksi ja kauhuksi. Psykoaikapommit ovat räjähtämässä
yhteen kytketyssä globaalissa mielessä. Vaikutus on
ennalta-arvaamaton.
Viime vuosikymmenten aikana organismi on altistettu kasvavalle mieltä kiihottavien ärsykkeiden massalle.
Tietoiseen organismiin kohdistuvien hermoärsykkeiden
kiihdyttäminen ja kiihottaminen näyttää ohentaneen sitä
kognitiivista kalvoa, jota voimme kutsua herkkyydeksi.
Tietoisen organismin on ollut pakko kiihdyttää kognitiivista, eleellistä ja kineettistä reaktiivisuuttaan. Hermoärsykkeiden käsittelyyn käytettävissä oleva aika on vähentynyt dramaattisesti. Ehkä tämän vuoksi empaattinen
kyky näyttää vähentyvän. Symbolinen vaihto ihmisolentojen välillä tehdään ilman empatiaa, koska ei ole enää
mahdollista aistia toisen ruumista. Voidakseen käsittää
toisen tuntevana ruumiina tarvitaan aikaa, tarvitaan hyväilyjen ja nuuhkimisen aikaa. Empatialle annettu aika
on vähentynyt, koska infostimulaatiosta on tullut liian
kiihkeää.
Miten tämä on voinut tapahtua? Mikä on syy näihin
empatiahäiriöihin, joiden merkit ovat niin ilmeisiä nykyajan elämässä ja medioiden vahvistamissa tapahtumissa?
Voimmeko olettaa suoran suhteen infosfäärin laajenemi-
33
sen, ärsykkeiden kiihtymisen, hermoston kuormituksen
ja kognitiivisen vastauksen aikojen ja toisaalta sen herkkyyden kalvon murentumisen välille, joka mahdollistaa
ihmisolentojen kyvyn ymmärtää sitä, mitä ei voi verbalisoida, redusoida kodifioituihin merkkeihin?
Kompleksisuuden pelkistäjät kuten raha, informaatio,
stereotypia tai digitaalisen verkon käyttöliittymät ovat
yksinkertaistaneet suhdetta toiseen, mutta kun toinen
ilmestyy lihoineen ja luineen, emme siedä sen läsnäoloa,
koska se töytäisee (puuttuvaa) herkkyyttämme. Videoelektroninen sukupolvi ei siedä kainalokarvoja eikä häpykarvoja. Jotta ruumiin pinnat voisivat kytkeytyä toisiinsa, tarvitaan täydellinen yhteensopivuus. Vapaudutaan tarpeettomista karvoista. Sileä sukupolvi. Yhteen
liittäminen löytää tiensä karvojen ja vaihdon epätäydellisyyksien kautta. Sillä on kyky analogiseen lukemiseen ja
heterogeeniset ruumiit voivat ymmärtää toisiaan vaikka
niillä ei ole käyttöliittymän kieltä.
Ihmisten keskinäisen aistimellisen kalvon tuhoutumisella on jotain tekemistä tekno-informatiivisen maailman kanssa, mutta myös ruumiillisuuden kapitalistisen kurittamisen kanssa. Kapitalistisen modernisaation
viimeisen vaiheen aikana naisen emansipaatio ja sisällyttäminen tuotantoon ovat tuottaneet vaikutuksenaan
lasten kanssa tapahtuvan ruumiillisen ja älyllisen kontaktin muuttumisen harvinaisemmaksi. Äiti on kadonnut tai vähentänyt läsnäoloaan ensimmäisen videoelektronisen sukupolven kokemuksellisessa piirissä. Niin
sanotun naisten emansipaation (joka todellisuudessa on
ollut naisten alistamista tuotannollisen palkkatyön piiriin) ja tv-sosiaalistajan leviämisen yhteisvaikutuksella
on jotain tekemistä nykyisen psykopoliittisen katastrofin kanssa.
Seuraavassa sukupolvessa valmistuu toinen mullistus.
Suuressa osassa maailmaa on käynnissä prosessi, jolla
voisi olla merkittäviä vaikutuksia maailman tulevaan historiaan. Miljoonat naiset köyhistä maista joutuvat hyl-
34
käämään omat lapsensa mennäkseen länsimaihin hoitamaan toisten äitien lapsia, koska nämä ovat liian kiinni
työssä kyetäkseen huolehtimaan lapsistaan.
Millaisia turhautumisen ja väkivallan haamuja kasvaa hylättyjen lasten mielissä? Entä millaisia hauraan
kaikkivoipuuden haamuja kasvaa länsimaisten lasten
mielissä? Hyperaseistettujen lasten kansa on vallannut
maailman näyttämön. Sen on määrä saada aikaan paljon pahaa, kuten tapahtui Vietnamissa, ja ehkä vieläkin
pahempaa. Mutta se satuttaa myös meitä. Olemme
nähneet sen Abu Ghraibissa ja muissa amerikkalaisen
häpeän vankiloissa otetuissa kuvissa. Gus Van Sant kertoo meille jäätävän hellästi neuroottiset änkyttämiset,
anorektiset hysteriat ja ihmissuhdetaitojen puuttumisen
Columbinen sukupolven teineiltä (ajatelkaa hämmästyttävän eläimellistä dialogia kolmen tytön välillä koulun ruokalassa, kun he päättävät lähteä shoppailemaan
keskusteltuaan pöyristyttävällä tavalla ystävyydestä ja
velvollisuuksista sekä prosentuaalisesta ajasta, joka on
varattava parhaille ystäville kvantifioiden pikkutarkasti
affektiivisuuden prosenttiosuudet). Hän kertoo ja näyttää meille kiiltävät odotustilat, valoisat käytävät, joita
psykolabiilit kulkevat. Ruumiit, jotka ovat menettäneet
kontaktin sieluunsa eivätkä siksi tiedä enää mitään todellista ruumiillisuudestaan.
Sitten kaikki tapahtuu taivaan liikkuessa nopeasti,
kuten kaikissa Gus Van Santin elokuvissa. Minkä tahansa auringonpaisteisen päivän seisautetussa valossa saapuvat kuoleman itsetuhoiset lähetit. Kaikki tapahtuu koulun sisäisten valvontakameroiden tallentamassa venytettyjen minuuttien tilassa, jonka voimme nähdä uudelleen:
teini-ikäiset nuoret, jotka piiloutuvat pöytien alle ja ryömivät maassa yrittäen vältellä luoteja.
Ei mitään tragediaa, ei huutoa; vielä eivät kiirehdi
ambulanssit. Ääretön taivas muuttaa väriään. Harvoja,
tylyjä laukauksia.
35
Ei niitä kauhistuneita ihmisjoukkoja, jotka näimme
Wall Streetilla tornien luhistuessa. Rauhallinen perifeerinen, kopioitavissa ja jäljiteltävissä oleva, tarttuva verilöyly.
Konnektiivinen mutaatio
Elephant puhuu sukupolvesta, jonka tunteet ovat häiriintyneet ja joka ei kykene liittämään yhteen ajattelua ja
toimintaa. Se kertoo kognitiivisesta mutaatiosta, joka
tapahtuu kommunikaatioteknologian siirtymän kontekstissa: siirtymä konjunktiosta konnektioon. Konjunktion
muodot ovat äärettömiä, ja konnektio on yksi näistä.
Mutta käsitteeseen ”connettere” sisältyy erityinen spesifikaatio: connexio implikoi yhdistyvien materiaalien funktionaalisuutta, funktionaalista mallintamista, joka altistaa
ne kohtaamaan toisensa. Konjunktio on toiseksi muuttumista, kun taas konnektiossa jokainen elementti pysyy erillisenä, vaikkakin ne ovat funktionaalisesti interaktiivisia.
Konjunktio on pyöristyneiden epäsäännöllisten muotojen kohtaamista ja fuusiota, muotojen, jotka soluttautuvat epätarkalla, toistamattomalla, epätäydellisellä, jatkuvalla tavalla. Konnektio puolestaan on säännöllinen ja
toistettava algoritmisten funktioiden interaktio, suorien
linjojen ja pisteiden, jotka asettuvat täsmällisesti toistensa
päälle, kytkeytyvät ja poiskytkeytyvät, interaktion irrallisia modaliteetteja seuraten. Modaliteettien, jotka tekevät
niiden erilliset osat yhteensopiviksi ennalta määrättyjen
standardien mukaisesti. Kommunikatiivisten prosessien
digitalisaatio tuottaa eräänlaisen epäaistittavuuden kaarteille, hitaan muutoksen jatkuville prosesseille, ja eräänlaisen aistittavuuden koodeille, salamannopeille tilan
muutoksille, irrallisille merkkien sarjoille.
Ensimmäinen videoelektroninen sukupolvi on kokemassa mutaatiota ja yhteiskunnallinen, poliittinen ja
tekninen tulevaisuus riippuu tämän mutaation vaikutuk-
36
sista. Mutta kognitiivisten tieteiden perinteessä mutaation idea ei ole hyväksyttävä, koska näiden tieteiden epistemologinen perusta on ankkuroitu luonteeltaan strukturalistiseen premissiin. Kognitivismi itse asiassa pitää ihmisen mieltä eräänlaisena laitteena, joka toimii sisäsyntyisten ja muuttumattomien sääntöjen mukaisesti. Kognitivismin piirissä ympäristö on reflektoinnin ja mentaalisen työstämisen kohde, mutta se ei voi vaikuttaa mielen
toiminnan sääntöihin. Siten ei hyväksytä ideaa dynaamisesta vuorovaikutuksesta henkisen aktiviteetin ja sen ympäristön välillä, jossa mielet astuvat kommunikaation
piiriin. Kommunikaation teknisellä kompleksisuudella ei
ole mahdollista muokata kognition modaliteetteja, vaikka tästä säännöstä onkin poikkeuksia. Kirjassaan Cognition and Reality Ulric Neisser puhuu kognitiivisesta ekologiasta ja tunnistaa dynaamisen vuorovaikutuksen mahdollisuuden mielen kehittymisympäristön ja mielen toiminnan modaliteettien välillä.1
Kiihdyttäminen, kieli, identiteetti
Dispositiivin käsitteellä Foucault on määritellyt niitä
konemaisia ketjuuntumisia, jotka kykenevät ulkoisesti
ennalta määrittämään tietoisten organismien kielellisen,
psyykkisen ja suhteellisen muodostumisen kehityskulut
modernina aikana. Sanalla kaapelointi tarkoitamme dispositiivien liittämistä tietoisten organismien biologisten,
geneettisten ja kognitiivisten välineiden sisälle modernin
lopun aikakaudella. Käynnissä olevaa mutaation prosessia, josta polveutuvat ensimmäiset videoelektroniset sukupolvet, voidaan näin ollen kuvailla nousevan subjekti-
1
Neisser, Ulric: Cognition and Reality. Freeman, San Francisco
1976.
37
viteetin kaapeloinniksi, jonka tekno-biologiset ja teknokognitiivisten automatismit toteuttunut.
Mutta tietoisen organismin kaapeloinnilla ei ole determinististä luonnetta, meneillään olevan mutaation
kognitiivista, psyykkistä ja yhteiskunnallista vaikutusta ei
voi ennustaa ja täsmällisesti määrittää. Tiedon kierrättämisen kiihdytys, informaation määrä, jonka otamme
vastaan, dekoodaamme, työstämme ja johon joudumme
reagoimaan ylläpitääksemme taloudellisten, affektiivisten
ja eksistentiaalisten vaihtojen rytmiä, tuo mukanaan verbalisaation kyvyn kriisin, joka ilmenee erilaisissa muodoissa: autismi, lukihäiriö, joka on huimaavassa kasvussa
nuorempien sukupolvien keskuudessa, ennen kaikkea
yhteiskunnallisissa ja ammatillisissa kerroksissa, jotka
ovat eniten tekemisissä uusien kommunikaatioteknologioiden kanssa. Digitalisaatio näyttää avaavan eräänlaisen
uudelleenformatoinnin kaksoisliikkeen.
Verbaalinen kieli korvautuu kommunikaation muodoilla, jotka ovat nopeampia, synteettisempiä ja näppärämpiä toimittamaan erilaisia tehtäviä yhtä aikaa, multitask-metodin mukaisesti. Mutta impulssien kiihtyminen
aiheuttaa fyysisessä organismissa stressiä ja vaatii havaintokyvyn ja kognitiivisen vuorovaikutuksen psykotrooppista uudelleenformatointia psyykelääkkeiden avulla, tai
kognitiivista rytmiä hidastavan empatian puhtaan ja yksinkertaisen deaktivoinnin avulla, ja joidenkin aistitasojen kautta, kuten hajuaistin ja tuntoaistin, jotka kirjoituksen kiihdyttäminen on jo muotoillut uudelleen.
Yleisesti voimme sanoa, että tietyn kognitiivisen
funktion laajentuminen määrittelee uudelleen kognition
kokonaisuuden. Tietoisen organismin altistuminen videoelektroniikan leviämiselle vahvistaa konfiguroinnin
kykyjä, kuten kykyä dekoodata monimutkaisia visuaalisia
kokonaisuuksia, kehittää monia vuorovaikutuksen prosesseja samanaikaisesti. Mutta samaan aikaan se organisoi
uudelleen muita kykyjä, kuten kykyä reagoida emotio-
38
naalisesti ajallisesti venytettyihin ärsykkeisiin tai kykyä
käsittää ajallinen syvyys.
Muistelun modaliteetit riippuvat mielen mahdollisuudesta ”varastoida” informaatiota, joka on tehnyt siihen syvän vaikutuksen, informaatiota, joka on esiintynyt
pitkällä aikavälillä ja toistuvassa muodossa. Muistelu
muokkaa tietoista organismia, määrittää sen identiteettiä
– olettaen että identiteetti voidaan määritellä niiden
paikkojen muistin ja kokemuksen jatkuvuutta määrittävien suhteiden dynaamisena kasautumana.
Mutta mitä tapahtuu muistille, kun informaatiotulva
räjähtää, laajenee suunnattomasti, piirittää havaintokykyä, valtaa kaiken käytettävissä olevan mentaalisen ajan,
kiihdyttää nopeutta ja vähentää sitä aikaa, jona mieli
altistuu yhdelle informationaaliselle vaikutelmalle kerrallaan? Käy niin, että menneisyyden muisti ohenee, ja nykyhetken informaatioiden massalla on taipumus vallata
kaikki huomion tila. Mitä suurempi on infosfäärin tiheys, sitä rajallisempi on muistiin painamiseen omistettu
aika. Mitä nopeampi on aika, jona mieli altistuu yhdelle
informaatiolle, sitä heikompi tulee olemaan tämän informaation jättämä jälki. Tällä tavoin henkinen toiminta
on taipuvainen olemaan puristettu nykyhetkeen, muistin
syvyys vähenee, ja siten historiallisen menneisyyden ja
myös eksistentiaalisen diakronian käsittämisellä on taipumus kadota.
Ja jos on totta, että identiteetti on suurelta osin sidoksissa siihen, mikä on dynaamisesti asettunut henkilökohtaiseen muistiin (paikat, kasvot, odotukset, illuusiot),
voidaan olettaa, että olemme kulkemassa kohti identifikaation etenevää purkautumista, koska organismit yhä
enenevässä määrin tallentavat virtaa, joka purkautuu nykyhetkessä, eikä jätä syvää jälkeä johtuen nopeudesta,
jolla se ilmenee silmälle ja asettuu muistiin.
Infosfäärin kuoren tiivistyminen ja sisään tulevan informatiomateriaalin lisääntyvä määrä ja intensiteetti
tuottaa näin ollen ainutkertaisen muistin ympäristön
39
kaventumisen vaikutuksen. Asiat, jotka yksilö muistaa
(mielikuvat jne.), ovat muodostamassa persoonatonta,
yhdenmukaisesti assimiloitua, puutteellisesti työstettyä
muistia, koska altistumisen aika on niin nopea, että se ei
salli syvää personalisoitumista.
Koettu aika
Mutaatio implikoi patologisia aspekteja, joita voisimme
määritellä mutaation psykopatologioiksi, jotka koskevat
ennen kaikkea koetun ajan prosessointia. Eugene Minkovski oli ensimmäinen psykiatri, joka paneutui koettuun aikaan ja jolla oli intuitio asettaa mentaalinen kärsimys suhteeseen ”koetun ajan” kanssa eli sen tavan kanssa, jossa vaivumme elämämme aikaan tai käymme sitä
läpi raivoisasti.
Eugene Minkovski ei puhu ”ajasta”, vaan ”koetusta
ajasta”. Tässä painotuksessa on selvä vaikutus Bergsonin
ajattelusta, joka kehottaa meitä ajattelemaan aikaa ”kestona”, eksistentiaalisen koetun projektiona.
Olennaista osaa meidän aikamme psykopatologiasta
voidaan pitää kronopatiana. Voimakkaasti leviävä häiriö
koskee ennen kaikkea lapsia ja nuorimpia, kyse on syndroomasta, joka on nimetty Attention deficit disorderiksi
(ADD). Tämä ilmentyy ylivilkkautena, fyysisenä hyperaktivaationa, kyvyttömyytenä keskittää huomiota muutamia sekunteja pidemmäksi ajaksi. Joka päivä Yhdysvalloissa melkein viisi miljoonaa lasta ottaa voimakasta psykostimulanttilääkettä nimeltä Ritalin hoitaakseen tämän
tyyppistä häiriötä. Psykostimulanttien käyttö lasten keskittymishäiriöiden hoitamiseen on kyseenalaistettavissa.
Terapeuttiset vaikutukset ovat kaikkea muuta kuin testattuja ja Ritalinin kaltaiset aineet voivat aiheuttaa riippuvuutta sekä vaurioita aivoille. Mutta minua tässä kiinnostaa ymmärtää jotain tämän tyyppisen psykofyysisen
hyperaktivaation syistä.
40
Infoärsykkeiden nopeus aiheuttaa organismin ja tietoisuuden ylistimuloitumista, ja tämän vuoksi on perusteltua
yhdistää keskittymishäiriöt tähän infosfäärin nopeuden
kasvuun eli nopeuden kasvuun siinä ympäristössä, jossa
mieli kehittyy. Loppujen lopuksi, kuinka voisimme ajatella, että kommunikaation medioituminen aina ensimmäisistä lapsuusvuosista lähtien voisi olla tuottamatta vaikutuksia, jotka koskevat affektiivisuutta, emotionaalisuutta,
kieltä, mielikuvitusta, jopa muistamisen modaliteetteja ja
lopulta itse koetun ajan aistimisen tapaa?
Ne, jotka astuvat työprosessiin yleistetyn konnektion
aikakaudella, ovat puhtaita informaation työstäjiä. Heidän ruumiinsa on unohdettu objekti. Ajan supistuminen
ja aivoja koskevien rytmien kiihtyminen tekee hauraaksi
toisen yhteiskunnallisen ja eroottisen aistimisen. Ja erotiikka näyttää olevan alisteinen kilpailukyvyn, tehokkuuden, kokonaislaadun mystiselle ekstaasille. Millaisia
psyykkisiä seurauksia tällä mutaatiolla tulee olemaan
pitkällä aikavälillä ja millaisia patologioita on jo paljastumassa?
Kirjassaan The Attention Economy Davenport ja Beck
puhuvat työprosesseihin käytettävissä olevan ajan saturaatiosta ja siitä johtuvasta huomion niukkuudesta.1
Nämä pohdinnat eivät rajoitu työn maailmaan, vaan
koskevat koko digitalisoitua yhteiskuntaa: loppujen lopuksi erottelu työajan ja vapaa-ajan välillä on yhä hienon
hieno ja näin myös erottelu työiän ja työtä edeltävän iän
välillä. Työn maailma on yhteismitallinen ja erottamaton
yleisen kommunikaation maailmasta, jonka vuoksi
voimme sanoa, että nuorta väestöä, joka löytää itsensä
työtä edeltävästä tilanteesta, koskettavat samankaltaiset
prosessit kuin ne, jotka koskevat aikuisväestöä.
1
Davenport, Thomas ja Beck, John: The Attention Economy:
Understanding the New Currency of Business. Harward Business
School Press 2001.
41
Siinä missä kybertila – eli sähköisen verkon välityksellä yhteenliittyneiden kommunikatiivisten toimijoiden
välisen infotuotannollisen vuorovaikutuksen virtuaalinen
ulottuvuus – on äärettömästi laajennettavissa, on kyberaika – eli aika, jona ihmisaivot tietoisesti käsittelevät
merkkejä – laajennettavissa ainoastaan siinä määrin kuin
ihmismielen, yksilön orgaanisten aivojen, toimintaa on
mahdollista kiihdyttää. Kybertila laajenee äärettömällä
nopeudella, joka on ominainen verkolle, joka yhdistää
äärettömästi ilmauksellisia toimijoita äärettömän kompleksisten ja redusoimattomien linjojen mukaisesti. Kyberaika sen sijaan ei voi laajentua rajattomasti, koska se
toimii orgaanisen materian mallien ja aikojen mukaan.
Kutsumme kyberajaksi kokemuksen intensiteettiä,
jonka läpi tietoinen organismi voi käsitellä kybertilassa
kiertäviä tietoja. Kyberaika on itse asiassa koetun kokemuksen mentaalinen aika. Se on informaatioiden hidasta
assimilaatiota, se on niiden signaalien käsittelyyn tarvittavaa aikaa, jotka juontuvat ympäröivästä ympäristöstä.
Tämä toimii analogisten, epätarkkojen, epämääräisten,
aistillisten, osittaisten modaliteettien mukaisesti. Yhteensovitettavuus kybertilan ja kyberajan välillä muodostaa
ratkaisevan paradoksin aktuaalisessa yhteiskunnassa. Aikaa informaatioiden tarkasteluun ja koherentin reaktion
käsittelyyn on vähennetty sen katoamiseen asti. Käytettävissä oleva huomion aika vähentyy sitä enemmän mitä
enemmän laajenee informaatioiden massa, joka vaatii
tulla tutkituksi, käsitellyksi, valikoiduksi.
Mikroelektronisten teknologioiden ja digitaalisten
viestinnän muotojen leviäminen on muuttanut maailman teknologisen komposition, mutta yhteiskunnan ja
yksilöiden käyttämät kognitiivisen haltuunoton modaliteetit ja psyykkisen reaktiivisuuden modaliteetit eivät
mukaudu lineaarisesti. Miehet ja naiset ovat jatkuvasti
vuorovaikutuksessa reaalisen maailman kanssa historian
kuluessa tuotettujen tulkintamallien ja käytännöllisten
modaliteettien mukaan. Siinä missä tekstien maailma
42
laajentuu suunnattomasti verkon informaation piiriin,
ihmismieli jatkaa lukemista ketjumaisten mallien mukaisesti, siten rekisteröiden, muistiin varastoiden, luetteloiden ja valikoiden rytmillä, joka on muodostunut aakkosten hallitseman painetun tekstin aikakaudella. Teknologisen ja infosfäärisen ympäristön muutos on paljon nopeampi kuin kulttuurinen muutos ja ennen kaikkea nopeampi kuin kognitiivinen muutos. Nuorelle väestölle
tämä siirtymä määräytyy helpoiten mutaation muodossa.
Mutta millaiset ovat koetun ajallisen rytmin kiihtymisen
vaikutukset?
Kokemuksen kiihdyttäminen tietyn rajan yli aiheuttaa ärsykkeiden tiedostamisen vähenemistä sekä herkkyyden ja eettisen intensiteetin menettämistä. Kybertila valtaa tukehduttamiseen asti herkkyyden piirin. Herkkyys
on ajassa, ja (kyber)tila on muuttunut liian tiheäksi, että
orgaaninen aika voisi käsitellä sitä tyydyttävällä tavalla.
Minusta näyttää siltä, että käynnissä olevan, yksilöllisten ruumiiden, populaatioiden ja koko planeetan läpi
virtaavan mutaation perustava kysymys voidaan löytää
elektronisen ja orgaanisen kybertilan leikkauspisteestä.
Nuoret ovat luonnollisesti altistuneet eniten tämän
mutaation vaikutuksille, koska kybertilan valloittava
voima on vaikuttanut heihin kokonaisvaltaisesti ja tämän
seurauksena
heidän
kykynsä
kyberajalliseen
mukautumiseen (eli heidän kognitiivinen, psyykkinen ja
psykofyysinen apparaattinsa) on alistettu äärimmäiselle
kuormitukselle.
Olennainen ongelma on se, että teknologisen mutaation rytmit ovat paljon nopeampia kuin mentaalisen mutaation rytmit. Näin ollen kybertilan laajentuminen on mittaamattomasti nopeampaa kuin ihmisaivojen laajentumisja mukautumiskapasiteetti eli se, mitä voimme määritellä
kyberajaksi. Voimme lisätä aikaa, jossa organismi altistuu
informaatioille, mutta kokemusta ei voi tehostaa yli tietyn
rajan. Kiihdyttäminen tuottaa kokemuksen köyhtymisen,
kun otamme huomioon, että olemme altistettuja kasvaval-
43
le ärsykkeiden massalle, jota emme voi käsitellä nautinnon
ja tietoisuuden intensiivisten modaliteettien mukaisesti.
Suhteiden ja käyttäytymisen ympäristöt, jotka vaativat
pidempää huomioaikaa – kuten affektiivisuuden ympäristö, eroottisuuden ympäristö, perusteellisen ymmärtämisen
ympäristö – häiriintyvät, supistuvat. Näissä kiihdytyksen
ja informationaalisen ylikuormituksen olosuhteissa automatismilla on taipumus muuttua vallitsevaksi tavaksi reagoida, siinä missä automaattisen kaltaiset reaktiot ovat
niitä, jotka eivät vaadi reflektiota, tietoista ja emotionaalista käsittelyä. Ne ovat standardireaktioita, implisiittisiä
niiden aktioiden ja reaktioiden ketjussa, joita yhdenmukaistettu infosfääri valmistelee.
Kyberaika, eroottisuus, epäherkistyminen
Kommunikatiivisen ympäristön ja koko havaintoympäristön digitalisaatio vaikuttaa inhimillisten organismien
herkkyyteen, siitä ei ole epäilystä. Mutta kuinka tutkia
tätä väitettä? Millaiset analyysin välineet, millaiset arvioinnin kriteerit sallivat meidän puhua herkkyydestä,
mausta, nautinnosta ja kärsimyksestä, eroottisuudesta ja
aistillisuudesta? Meillä ei ole muita välineitä kuin itsemme, meidän antennimme, meidän ruumiimme, meidän
psyykkinen ja eroottinen reaktiokykymme. Toisaalta
havainnoijan suodatin voi vaikuttaa vääristävästi. Ja silti
tunne kontaktien harventumisesta, viileydestä ja supistumisesta on nykyaikaisten patologioiden ydin, mikä
näkyy erityisen selvästi nuoren väestön keskuudessa.
Eroottisuuden sfääri on niille erityisen altis.
Avantgarderyhmien ja niiden yhteiskunnallisen
kommunikaation piiriin soluttautumisen jälkeen esteettinen stimulaatio – muotoinaan muun muassa mainonta,
televisio, design, packaging, web design – on yhä diffuusimpi, tunkeutuvampi, yhtämittaisempi, erottamattomampi informatiivisesta stimulaatiosta, jota se on tullut
44
täydentämään. Tietoinen ja tunteva organismi on keskellä merkkien virtaa, merkkien, jotka eivät ole ainoastaan
informaation kantajia, vaan myös aistillisen stimulaation
ja kiihotuksen tekijöitä. Mario Perniolan mukaan estetiikan historia on perustunut – tähän päivään saakka, eiliseen saakka – katarsiksen käsitteelliseen ja herkkään keskeisyyteen. Aikaisemmin taideteos loi osallistumisen aallon, kiihotuksen aallon, joka eteni kliimaksiin saakka,
katarttiseen iskuun, joka voidaan rinnastaa orgastiseen
purkaukseen. Kauneus niin klassisessa, romanttisessa
kuin modernissakin käsityksessä voidaan samastaa täydellistymisen hetkeen, jona ylitetään tuntevien organismien
ja maailman välisessä suhteessa implisiittinen jännite:
katarsis, harmonia, ylevä irrottautuminen.
Harmonian saavuttaminen on tapahtuma, joka voidaan samastaa siihen orgastiseen purkaukseen, joka seuraa ruumiiden välisen kontaktin kiihtymystä. Lihasjännitys raukeaa nautinnon täysinäisyydessä. Ruumiin ja ympäröivän ympäristön onnistuneessa havaitsemisessa on
pelissä olennainen kysymys, kysymys rytmistä, ajasta,
koetuista temporaalisuuksista. Ja jos kiihtymyksen kehässä tuomme mukaan epäorgaanisen elementin, kuten
elektroniikan, ja toteutamme ärsykkeiden kiihdyttämisen, psykofyysisten reaktioaikojen supistamisen, muuttuu
jokin organismissa ja sen eroottisen reaktion muodoissa.
Orgasmi korvautuu toinen toistaan seuraavilla kiihottumisilla ilman purkautumista. Kiihotus ei enää toimi alkusoittona millekään täyttymykselle. Loppuunsaattamaton kiihottuminen ottaa orgastisen purkauksen paikan.
Tämä on jotain, jota meille välittää digitaalinen taide,
videotaiteen viileys, Tinguelyn oopperan tai Philip Glassin musiikin loppuunsaattamaton syklisyys. Tämä ruumiiden välisen suhteen epäorgaaninen kiihotus näyttää
sotkevan mukaan ei ainoastaan estetiikkaa vaan myös
erotiikan.
Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaatio The Wind, joka on
toteutettu kolmelle valkokankaalle, joilla tapahtuvat tu-
45
hon kohtaukset, pyrkimykset kontaktiin toisen ruumiin
kanssa ja tuhoisat yksinäisyyden kriisit, on suorin tuntemani katsaus siihen psykopatian muotoon, jonka taipumuksena on tulla epideemiseksi.
Yhteiskunnallisen kommunikaation piireissä eroottinen objekti monistuu siihen saakka, että siitä tulee kaikkialla läsnä oleva. Mutta kiihotus ei ole alkusoitto millekään päätelmälle ja se monistaa halua siihen saakka, että
se musertaa sen. Kybertilan rajattomuus antaa kokemukselle loppuunsaattamattomuuden luonteen. Aggressiivisuus ja turhautuminen seuraavat tätä kiihotuksen piirien
rajatonta avautumista. Eikö tässä ole kenties yksi selitys
eroottiselle levottomuudelle, joka johtaa epäerotisoitumiseen, siihen hyperseksuaalisuuden ja aseksuaalisuuden
sekoitukseen, joka luonnehtii posturbaania elämää? Kaupunki oli paikka, jossa ihmisruumis kohtasi ihmisruumiin, katseen, kontaktin, hitaan emootion ja nautinnon.
Kybertilallisen sprawlin posturbaanissa ulottuvuudessa
kontakti näyttää tulevan mahdottomaksi, korvautuvan
kokemuksen jyrkillä muodoilla, jotka limittyvät kaupallistumisen ja väkivallan kanssa. Hidas tunne on harvinainen, epätodennäköinen; ja sama emootion hitaus muuntautuu vähän kerrallaan merkiksi, keinotekoiseksi olotilaksi, jota vaihdetaan rahaan. Aika on niukkaa, aikaa
vaihdetaan rahaan. Aika, nautinnon välttämätön ulottuvuus, on pilkottu osiin, jotka eivät enää mahdollista nautintoa. Nautinnon korvaa kiihotus ilman purkausta.
Myöhäismodernin kulttuurifenomenologiassa tämä
muutos voidaan kytkeä siirtymäkauteen, joka toteutuu
1960- ja 1970-lukujen ja 1980- ja 1990-lukujen välillä.
Hippikulttuurin vuodet olivat keskittyneet yhteiskunnallisuuden erotisoinnin projektin ympärille, ruumiiden
välisen universaalin kontaktin projektin ympärille. Siirtymässä, joka sattuu yhteen sähköisten viestintäteknologioiden yhteiskunnalliseen piiriin mukaan tuomisen
kanssa, räjähtää punk-ilmiö.
46
Punk huutaa epätoivoisesti kontaktin harventumista
vastaan, posturbaania autiomaata vastaan, ja reagoi
eräänlaisella hysteerisellä itsetuhoisuudella. Siirtymä
postmoderniin ja hyperteknologiseen ulottuvuuteen havaitaan 1980-luvun alun new wavessa, joka radikaaleimmissa muodoissaan kuvaili itseään no waveksi. Tämä (no
wave, ei aalto) ei merkinnyt liikkumattomuutta tai jatkuvaa ja aallotonta virtaamista; päinvastoin, se tarkoitti
aallon äärimmäistä fragmentaatiota, nano-wavea, lihaksiston äärettömän pientä kiihtymystä, kontrolloimatonta
subliminaalista mikrokiihotusta eli nervous breakdownia.
1970- ja 1980-lukujen välillä heroiinin tunkeutuminen
posturbaanin siirtymän eksistentiaaliseen kokemukseen
oli osa tätä mukautumisen prosessia, mukautumista kiihotuksen olotilaan vailla purkautumista. Heroiini mahdollistaa de-branchementin, irrottautumisen tauottoman
ylikiihotuksen piiristä, eräänlaisen jännitteen lievityksen.
Länsimaisen yhteiskunnan kollektiivinen organismi haki
hidastusta massiivisesta heroiinin käytöstä, ja täydennyksenä, se haki kokaiinista rytmissä pysymistä. Oli toteutumassa infosfäärin nopeuden muutos, mikä teki mahdolliseksi inhimillisen ajan alistamisen neurotelemaattisen verkon absoluuttisen ja tauottoman riiston regiimiin
– tapahtui työn joustavoittaminen.
Sitten tuli aids. On hyödytöntä korostaa, miten immuunikadon syndrooma on johtanut ja tulee johtamaan
emotionaaliseen katastrofiin, kasautuen kollektiivisessa
psyykessä, tuottaen negatiivista aistittavuutta, kontaktin
pelkoa. On vaikeaa arvioida täysin, miten tartunnan pelko on vaikuttanut arkielämän muotoihin, mutta tämän
epidemian tuottama kulttuurinen shokki on kerrostunut
tajuntaan, niiden sukupolvien haluun, jotka kasvavat
tietoisina fyysisessä kontaktissa ja eroottisuudessa piilevästä vaarasta.
Aidsin syvälle ulottuvat seuraukset eivät ole vielä mitattavissa: se levisi 1980-luvun puolivälissä, vahingoitti
psyykkisesti uutta sukupolvea, ja muokkasi eksistentiaalisia
47
horisontteja ja kulttuurisia käyttäytymismalleja, kykyä
toimia odotusten syvyydessä, halullisessa imaginaarisessa.
Sen jälkeen muodostuneissa sukupolvissa aids näyttäytyy
annettuna elementtinä, eräänlaisena kuolettavana läsnäolona, joka konnotoi ruumiillisuutta, seksuaalisuutta ja
kontaktia vaarana, ja kehottaa korvaamaan lihallisen kontaktin infostimulaatiolla.
Suomentaneet Mikko Jakonen ja Miika Saukkonen
48
2. SKITSOTALOUS
Tulisiko meidän nyt kapitalistisen voitonriemun ja uusliberalistisen ideologian aikakauden lopussa palata marxismin vanhoihin analyyttisiin kategorioihin ja 1900luvun työväenliikkeen poliittisiin strategioihin, siis demokraattisen sosialismin tai vallankumouksellisen kommunismin horisonttiin? Mikään ei olisi tuloksettomampaa. 1990-luvulla todeksi tullut massaverkostojen kapitalismi on tuottanut yhteiskunnallisia muotoja, jotka ovat
täysin sopimattomia marxilaiseen luokka-analyysiin. Poliittisen taloustieteen kritiikin kategoriat ovat nyt riittämättömiä, sillä subjektivaation prosessit läpäisevät alueita, jotka ovat paljon monimutkaisempia. Uusi tieteenala
alkaa hahmottua talouden toiminta-alueiden, semiologian ja psykokemian kohtaamisessa.
Semiopääoma on pääomavirtausta, joka hyytyy semioottisissa artefakteissa ilman, että se materialisoisi itseään.
Kahdensadan vuoden talousajattelun muovaamat käsitteet vaikuttavat purkautuneilta, toimintakyvyttömiltä ja
kykenemättömiltä kuvaamaan suurinta osaa ilmiöistä,
jotka ovat syntyneet yhteiskunnallisen tuotannon alueella
siitä lähtien kun tuotannosta tuli kognitiivista. Kognitiivinen toiminta on aina ollut inhimillisen tuotannon,
myös mekaanisen sellaisen, perusta. Ei ole inhimillisen
työn prosessia, joka ei sisältäisi älyn käyttöä. Mutta tänään kognitiivisesta kyvystä on tulossa välttämätön tuotannollinen voimavara. Teollisen työn piirissä mieli pantiin töihin toistavana automatiikkana, lihasliikkeen fysiologisena tukipilarina. Tänään mieli on töissä kaikissa
innovaatioissa, kielissä ja kommunikatiivisissa suhteissa.
Mielen sisällyttäminen kapitalistisen arvonlisäyksen prosessiin johtaa todelliseen mutaatioon. Tietoinen ja aistiva
organismi alistetaan kilpailulliselle paineelle, stimuluksen
kiihtymiselle, jatkuvalle huomio- ja tarkkaavaisuusstressille. Tämän seurauksena mentaalinen ympäristö eli info-
49
sfääri, jossa mieli muodostuu ja astuu suhteeseen toisten
mielien kanssa, muuttuu psykopatogeeniseksi (mielen
tauteja aiheuttavaksi) ympäristöksi. Ymmärtääksemme
semiopääoman loputonta peilien peliä, meidän on hahmoteltava uusi tieteenala, jota määrittää kolme aspektia:
- konnektiivisen älyn poliittisen talouden kritiikki
- kielellis-taloudellisten virtojen semiologia
- infosfäärisen ympäristön psykokemia, joka tutkii ihmismielen taloudellisen riiston psykopatogeenisia vaikutuksia
Digitaalisen tuotannon prosessi on taipuvainen ottamaan biologisen muodon, joka assimiloituu organismiin: organisaation hermosto vastaa inhimillistä hermostoa. Jokaisella teollisuusyrityksellä on ”autonomisia” järjestelmiä, toiminnallisia prosesseja, joiden täytyy toimia
sen eloonjäämiseksi. Mitä menneistä organisaatioista
puuttui, oli tiedonpalasten välinen sidos, joka muistuttaa
aivojen toisiinsa kytkeytyneitä hermosoluja. Verkostoitunut digitaalinen liiketoiminta toimii kuin erinomainen
keinotekoinen hermosto. Tieto liikkuu siinä nopeasti ja
luonnollisesti kuin ajatus ihmisessä, ja voimme käyttää
teknologiaa hallitaksemme ja koordinoidaksemme ihmisryhmiä samalla nopeudella, jolla kykenemme keskittymään ongelmaan. Bill Gatesin mukaan taloudellisen järjestelmän uuden muodon toteutumista varten on kehittymässä tila, joka asettaa keskiöönsä jotain, mikä voidaan
määritellä ”liiketoiminnaksi ajatuksen nopeudella”.1
Kytketyssä maailmassa yleisen systeemiteorian takautuvat silmukat yhdistyvät biogenetiikan dynaamiseen
logiikkaan digitaalisen tuotannon ihmisen jälkeisessä
visiossa. Kiitos nopeuttamisen ja yksinkertaistamisen
inhimillinen mieli ja liha voidaan integroida digitaalisiin
virtapiireihin: on syntymässä biotiedon tuotantomalli,
1
Bill Gates: Business @ the Speed of Thought. Using a Digital
Nervous System. Warner Books 1999.
50
joka tuottaa semioottisia artefakteja elävien järjestelmien
itseään kahdentavan kyvyn avulla ja taloudellisen toiminnan kapitalististen lakien mukaisesti. Kun digitaalinen hermosto on täysin toimintakunnossa, se voidaan
nopeasti asentaa jokaiseen organisaatiomuotoon. Tämä
tarkoittaa sitä, että Microsoftin asiana ovat vain näennäisesti ohjelmistot, tuotteet ja palvelut. Todellisuudessa
ohjelmistotuotannon piilotettu päämäärä on ihmismielen
liittäminen kyberneettiseen verkkojatkumoon, joka organisoi digitaalitiedon/-informaation virtoja kaikissa nykyelämän avaininstituutioissa toimivan hermoston avulla. Microsoftia tullaan pitämään globaalina virtuaalisena
muistina, vaihdettavana ja asennusvalmiina. Kyberpanoptikon kytkettynä inhimillisen subjektiviteetin lihallisiin virtapiireihin. Kybernetiikka herää vihdoin eloon,
tai kuten Bill Gatesilla on tapana sanoa, ”tieto on meidän
elämännesteemme”.
Talouden psyykkinen romahdus
Digitaalinen hermosto yhdistää itseään asteittain orgaaniseen hermostoon, inhimillisen vuorovaikutuksen virtapiireihin koodaten sitä uudelleen toiminnallisten kanaviensa ja oman nopeutensa mukaisesti. Mutta voidakseen
suorittaa tämän mutaation, täytyy ruumis-mielen käydä
läpi helvetillinen muodonmuutos, jonka näemme nyt
kehittyvän maailmanhistoriassa. Poliittisen taloustieteen
käsitteelliset välineet ja teknologisen analyysin keinovalikoima eivät ole lainkaan riittäviä tämän prosessin ymmärtämiseksi ja analysoimiseksi. Tuotantoprosessista
tulee semioottista ja digitaalisen hermoston muodostuminen sekä kietoo että herpaannuttaa mielen, yhteiskunnallisen psyyken, halut ja toivot, pelot ja kuvitelmat.
Mikäli haluamme analysoida näitä tuotannollisia muutoksia, meidän tulee käsitellä semioottista tuotantoa sekä
51
kielellisiä ja kognitiivisia mutaatioita. Ja mutaatio kulkee
patologioiden sarjan kautta.
Uusliberalistinen kulttuuri on ruiskuttanut yhteiskunnalliseen aivoon jatkuvan kiihokkeen kilpailuun, ja
digitaalisen verkoston tekninen järjestelmä on tehnyt
mahdolliseksi informaattisen ärsykkeen intensiteetin kasvun, jota välitetään yhteiskunnallisesta aivosta yksilön
aivoihin. Tämä kiihokkeiden kiihtyminen on patogeeninen tekijä, jolla on laajoja vaikutuksia yhteiskuntaan.
Toisiinsa yhdistyneenä taloudellinen kilpailu ja informaattisen ärsytyksen digitaalinen intensifioituminen aiheuttaa jatkuvan sähkötuolissa istumisen tilan. Se johtaa
yleiseen patologiaan, joka ilmenee joko paniikkisyndroomana tai huomiokyvyn häiriöinä.
Paniikki on yhä laajemmalle leviävä oireyhtymä. Ei
ole kovin kauan siitä, kun psykiatrit tuskin tunnistivat
tämän oireen. Se kuului pikemminkin romanttiseen kirjalliseen mielikuvitukseen ja kuvasi tunnetta joutua
luonnon muotojen loputtoman rikkauden, rajoittamattoman kosmisen voiman valtaan. Sen sijaan tänään paniikkia pidetään yhä useammin kivuliaana ja huolestuttavana oireena, ruumiillisena tuntemuksena ruumiinhallinnan menettämisestä, sydämen lyöntitiheyden kiihtymisestä, hengitysvaikeuksista, jotka saattavat johtaa pyörtymiseen ja lamautumiseen. Vaikka tietääkseni perinpohjaista tutkimusta tällä alueella ei ole tehty, voidaan esittää
hypoteesi, että kommunikaation välityksellistyminen ja
sitä seuraava fyysinen vuorovaikutuksen harvinaistuminen saattavat synnyttää patologioita affektiivisella ja emotionaalisella alueella. Ensimmäistä kertaa ihmisen historiassa on olemassa sukupolvi, joka on oppinut enemmän
sanoja ja kuullut enemmän tarinoita televisuaaliselta koneelta kuin äidiltään. Huomiokyvyn häiriöt ovat levinneet yhä laajemmalle. Miljoonia pohjoisamerikkalaisia ja
eurooppalaisia lapsia hoidetaan sellaisen häiriön vuoksi,
joka ilmenee kyvyttömyytenä keskittyä johonkin asiaan
muutamaa sekuntia pidempään. Neurostimulanttien
52
virtauksien aiheuttama jatkuva mielenkiihotus johtaa
todennäköisesti patologiseen kyllästymiseen. Mikäli haluamme ymmärtää nykytaloutta, meidän tulee kiinnostua suhteiden psykopatologiasta. Ja mikäli haluamme
ymmärtää nykyaikaista psykokemiaa, meidän tulee ottaa
huomioon se tosiseikka, että mieltä täyttävät semioottiset
virtaukset noudattavat semiotiikalle ulkoista periaatetta:
taloudellisen kilpailun periaatetta, maksimaalisen riiston
periaatetta. Hetkestä, jolloin kapitalismi kytkeytyi aivoihin, niihin alkoi sulautua patologinen aines, psykoottinen meemi, joka kiihdyttää sykintää jopa värinään, jopa
romahdukseen saakka.
1990-luvulla Prozac-kulttuuri oli erottamatonta uuden talouden kulttuurista. Sadat tuhannet länsimaisen
talouden toimijat, tekijät ja johtajat tekivät lukemattomia päätöksiä kemiallisen euforian ja psykofarmakologisen kevytmielisyyden tilassa. Mutta pitkällä aikavälillä
elimistö petti pystymättä loputtomasti tukemaan kemiallista euforiaa, joka oli ylläpitänyt kilpailuintoa ja tuotteliaisuusfanatismia. Kollektiivinen huomiokyky oli ylikyllästetty ja tämä oli aiheuttamassa romahdusta, joka oli
luonteeltaan sekä yhteiskunnallinen että taloudellinen.
Kuten käy syklotyymisessä (maanis-depressiivisessä) organismissa, kuten käy bipolaarisesta häiriöstä kärsivälle
potilaalle, samoin seurasi 1990-luvun rahatalouden euforiaa masennus. On siis kyse kliinisestä masennuksesta,
joka iskee motivaation, aloitteellisuuden, itsearvostuksen,
halun ja seksuaalisen vetovoiman perustuksiin. Ymmärtääksemme uuden talouden kriisiä on tarpeen aloittaa
virtuaalisen luokan psyykkisestä kokemuksesta eli reflektoida niiden miljoonien kognitiotyöläisten psyykkistä ja
emotionaalista tilaa, jotka 1990-luvulla vastasivat liikeelämän, kulttuurin ja mielikuvituksen elävöittämisestä.
Kognitiivisen työn tekijän yksilöllinen psyykkinen masennus ei ole taloudellisen kriisin seuraus, vaan sen syy.
Olisi helppoa pitää masennusta huonon taloussyklin
seurauksena. Työskenneltyään niin monta vuotta iloisena
53
ja tuotteliaana, osakkeiden arvo on romahtanut ja ilkeä
masennus valtaa aivotyöläisemme. Mutta se ei tapahdu
näin. Kognitiivisen työn tekijä masentuu, koska hänen
oma emotionaalinen, fyysinen ja älyllinen järjestelmänsä
ei pysty ikuisesti pitämään yllä markkinoiden ja lääkkeiden synnyttämää hyperaktiivisuutta. Lopputuloksena
asiat alkavat mennä huonosti markkinoilla. Mitä markkinat ovat? Ne ovat paikka, jossa merkit ja kehittyvät
merkitykset, halut ja arviot kohtaavat. Mikäli haluamme
puhua kysynnästä ja tarjonnasta, se on tehtävä niiden
halun ja semioottisten houkuttimien virtausten termein,
joilla oli aikaisemmin vetovoimaa mutta jotka ovat sen
tänään kadottaneet.
Verkkotaloudessa joustavuus on kehittynyt työn sirpaloitumiseksi. Sirpaloituminen tarkoittaa toiminnan ajan
modulaarista ja rekombinoivaa pirstoutumista. Työläinen ei ole enää olemassa persoonana. Hän on vain yksi
niistä toisiinsa vaihdettavista tuottajista, jotka tuottavat
verkkoon rekombinoituvan semiosiksen mikrofragmenttien jatkuvaa virtausta. Pääoma ei enää maksa siitä, että
työläinen on käytettävissä pitkän ajan, se ei enää maksa
palkkaa, joka kattaa työtä tekevän henkilön kaikki taloudelliset tarpeet. Työntekijä (kone, jolle on suotu aivot,
joita voidaan käyttää ajan sirpaleissa) saa maksun ajoittaisista, tilapäisistä palveluksistaan. Työaika on sirpaloitunutta ja solukoitunutta. Aikasolut ovat myynnissä verkoissa ja yritykset voivat ostaa niitä niin paljon kuin haluavat
ilman, että ne olisivat millään tavalla velvollisia pitämään
huolta työntekijän yhteiskunnallisesta suojasta. Kognitiivinen työ on ajan mikroskooppisten fragmenttien valtameri ja solukoituminen on se tekniikka, joka mahdollistaa ajan fragmenttien rekombinoimisen yhden semiotuotteen viitekehykseen. Matkapuhelinta voidaan
54
pitää kognitiivisen työn liukuhihnana, jonka kautta kognitiivisen työn totaalinen riippuvaisuus toteutuu.1
Mentaalisten ja libidinaalisten energioiden intensiivinen ja pitkällinen investointi työprosessiin on luonut
edellytykset psyykkiselle romahdukselle, joka siirtyy talouteen laskusuhdanteena ja kysynnän heikentymisenä
sekä poliittiseen sotilaallisena aggressiivisuutena. Puhe
romahduksesta ei ole metaforista, vaan se on kliininen
kuvaus siitä, mitä länsimaalaisessa mielessä on tapahtumassa. Romahdus-sana ilmaisee todellisen ja täsmällisen
patologisen ilmiön, joka valtaa psykologista organismia.
Taloudellisen laskusuhdanteen ensimmäisiä merkkejä
seuranneella ajanjaksolla, uuden vuosituhannen ensimmäisinä kuukausina, olemme nähneet ylikiihottumisen,
vapinan, paniikin ja lopulta depressiivisen luhistumisen
psykopatioita. Taloudellinen masennus eli lamakausi on
aina sisältänyt psyykkis-yhteiskunnallisen tasapainon
kriisin elementtejä, mutta koska tuotantoprosessi on vihdoin sisällyttänyt aivot itseensä massiivisella tavalla, psykopatologiasta on tullut olennainen osa talouden kiertoa.
Informaatiokierrossa mukana olevien työntekijöiden
käytettävissä oleva huomioaika on vähentynyt jatkuvasti:
he ovat mukana kasvavassa määrässä henkisiä tehtäviä,
jotka vievät heidän kaiken huomioaikansa. Heillä ei ole
enää aikaa, jota omistaa rakkaudelle, hellyydelle, kiintymykselle. He ottavat Viagraa, koska heillä ei ole aikaa
esileikeille. He ottavat kokaiinia ollakseen jatkuvasti
valppaita ja reagoivia. He ottavat Prozacia tyhjentääkseen
tietoisuutensa merkityksettömyydestä, joka yllättäen tyhjentää heidän elämänsä kaikesta kiinnostuksesta. Solukoituminen on tuonut tullessaan eräänlaisen elämän ajan
pysyvän miehityksen. Sen seuraus on yhteiskunnallisten
suhteiden mutaatio psykopaattiseen suuntaan. Merkit
1
It. telefono cellulare, engl. cell phone, ”solupuhelin”. – Suom.
huom.
55
ovat selvät: miljoonat myydyt psykenlääkepaketit, lasten
ja nuorten keskuudessa leviävä huomiokyvyn häiriöiden
epidemia, Ritalinin kaltaisten lääkkeiden leviämisen
normalisoituminen kouluissa ja paniikkiepidemian leviäminen jokapäiväisen elämän kudoksissa.
Infosfääri ja yhteiskunnallinen mieli
Mediascape on jatkuvasti kehittyvä välitysjärjestelmä, lähettimien maailmankaikkeus, joka lähettää aivoihimme signaaleita mitä erilaisimmissa muodoissa. Infosfääri on se
rajapinta mediajärjestelmän ja mielen välillä, joka vastaanottaa signaalit. Se on mentaalinen ekosfääri eli se immateriaalinen sfääri, jossa semioottiset virtaukset ovat vuorovaikutuksessa ympäri planeettaa hajaantuneiden mielien
vastaanottimien kanssa. Mieli on näiden vastaanottimien
maailmankaikkeus, jotka eivät luonnostaan ole rajoittuneet vastaanottamiseen, vaan prosessoivat, luovat ja vuorollaan laittavat liikkeeseen uusia tiedonsiirron prosesseja
ja synnyttävät mediascapen jatkuvaa evoluutiota.
Videoelektronisella aikakaudella tapahtunut infosfäärin
evoluutio, yhä monimutkaisempien informaatiolevityksen
verkostojen aktivoituminen, on tuottanut harppauksen
infosfäärin voimassa, nopeudessa ja itse muodossa. Vastaanottamisen voimassa ja muodossa ei sen sijaan ole vastaavaa harppausta tapahtunut.
Vastaanottimien universumia, ihmisaivojen, todellisten lihasta tehtyjen ihmisten, hauraiden ja aistillisten
elinten yhteenlaskettua kokonaisuutta, ei ole muotoiltu
samojen standardien mukaisesti kuin digitaalisia lähettimiä. Lähettimien universumin funktionaalinen paradigma ei vastaa vastaanottimien universumin funktionaalista
paradigmaa. Erilaiset patologiset vaikutukset ilmaisevat
tätä asymmetriaa: jatkuva sähkötuolissa istumisen tunne,
paniikki, ylikiihottuminen, hyperliikkuvuus, huomioky-
56
vyn häiriöt, dysleksia, informaatioylikuormitus, vastaanottopiirien kyllästyminen.
Tämän kyllästymisen alkujuurena on todellinen ja
oikea formaattien epämuodostuma. Lähettäjien universumin formaatti on kehittynyt ja moninkertaistanut
voimaansa, kun taas vastaanottimien universumin formaatti ei ole pystynyt kehittymään yhtä nopeasti siitä
yksinkertaisesta syystä, että se perustuu orgaaniselle rakenteelle (inhimillinen ”aivo-ruumis”), jonka evolutionaarinen aikajana on täysin toinen kuin koneilla.
Ilmiö, josta tässä puhutaan, voitaisiin määritellä paradigmaattiseksi ristiriidaksi, skismaksi lähettimien ja vastaanottimien universumeja muovaavien paradigmojen
välillä. Tällaisessa tilanteessa kommunikaatiosta tulee
asymmetrinen häiriintynyt prosessi. Tässä mielessä voisimme puhua rajoittamattoman ja jatkuvasti laajenevan
kyberavaruuden ja kyberajan välisestä ristiriidasta. Kyberavaruus on verkosto, joka sisältää mekaanisia ja orgaanisia komponentteja, joiden prosessointivoimaa voidaan
kiihdyttää ilman rajoituksia. Kyberaika taas on olennaisesti elettyä todellisuutta, yhdistettynä sen orgaaniseen
perustaan (inhimillinen ruumis ja aivot), jonka prosessointiaikaa ei voi kiihdyttää yli suhteellisen jäykkien
luonnollisten rajoitusten.
Siitä lähtien kun Paul Virilio vuonna 1977 julkaisi kirjansa Vitesse et Politique, hän on pysynyt käsityksessään,
että nopeus on modernin historian määräävä tekijä.1 Nopeuden ansiosta voitetaan niin sotilaalliset kuin kaupallisetkin sodat, väittää Virilio. Hän osoittaa useissa kirjoituksissaan, että 1900-luvun kuluessa juuri liikkeiden nopeus,
kuljetusten ja motorisaation nopeus salli armeijoiden voittaa sotia. Sen jälkeen asioita, tavaroita ja ihmisiä on pystytty korvaamaan merkeillä, virtuaalisilla sähköisesti siirrettävillä fantasmoilla, nopeuden raja-aidat on rikottu. On
1
Paul Virilio: Vitesse et politique. Paris, Galilée 1977.
57
purkautunut kiihtymisen prosessi, jollaista ei ihmishistoriassa ole ennen nähty. Eräässä mielessä voimme sanoa, että
tilaa ei enää ole, kun otetaan huomioon, että informaatio
voi kulkea tilojen halki välittömästi ja tapahtumat voidaan
siirtää reaaliajassa planeetan yhdestä paikasta toiseen, joka
tekee niistä näin virtuaalisesti jaettuja. Mutta mitä seurauksia tällä kiihtymisellä on ihmismielelle ja -ruumiille?
Ymmärtääksemme sitä, meidän on viitattava siihen tietoisen prosessoinnin kapasiteettiin, merkkien ja tapahtumien
affektiivisen omaksumisen kapasiteettiin, joka tietoisilla ja
aistivilla organismeilla on.
Informaationvaihdon kiihtyminen on tuottanut ja
tuottaa patologista tyyppiä olevan vaikutuksen yksittäiseen
ihmismieleen ja vielä enemmän kollektiiviseen mieleen.
Yksilöt eivät ole sellaisessa asemassa, että he pystyisivät
tietoisesti prosessoimaan sitä valtavaa ja jatkuvasti kasvavaa
informaatiomassaa, joka saapuu heidän tietokoneillensa,
matkapuhelimiinsa, televisioruuduillensa, sähköisiin kalentereihinsa ja heidän päänuppeihinsa. Ja kuitenkin näyttää
siltä, että ollakseen tehokas, kilpailukykyinen ja voittoisa,
yksilön on välttämätöntä seurata, tuntea, arvioida ja prosessoida tätä kaikkea informaatiota. Moniajo tai monisähläys, hypertekstuaalisen huomioikkunan avaaminen, kulkeminen kontekstista toiseen prosessien monitahoisen
arvioinnin takia, rikkoo peräkkäistä aikajärjestystä noudattavan mentaalisen prosessoinnin tavan. Christian Marazzi
on käsitellyt useissa kirjoissaan talouden, kielen ja affektiivisuuden suhteita.1 Hänen mukaansa taloustoimijoiden
uutta sukupolvea kiusaa oikea ja todellinen dysleksia, he
eivät pysty lukemaan yhtä sivua alusta loppuun järjestystä
noudattavalla tavalla tai pitämään huomiotaan kiinnitettynä yhteen kohteeseen pitkäksi ajaksi. Ja tämä dysleksia
leviää kognitiiviseen ja yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen,
1
Esim. Christian Marazzi: Pääoma ja kieli. Uudesta taloudesta
sotatalouteen. Tutkijaliitto, Polemos-sarja 2006.
58
joka tekee lineaaristen strategioiden noudattamisen melkein mahdottomaksi.
Eräät, kuten Davenport ja Beck kirjassaan Attention
Economy, puhuvat ”huomiotaloudesta”. Mutta kun kognitiivinen kyky astuu osaksi taloudellista diskurssia, se
tarkoittaa, että siitä on tullut niukka resurssi. Meiltä
puuttuu huomioaikaa, joka on välttämätöntä, jotta voisimme seurata niitä informaatiovirtoja, joille olemme
altistuneet ja joita täytyy jatkuvasti arvioida pystyäksemme tekemään päätöksiä. Tulos on jo silmiemme alla:
poliittiset ja taloudelliset päätökset eivät enää seuraa pitkän ajan strategista rationaliteettia vaan välittömiä intressejä. Toisaalta, pystymme aina vain vähemmän jakamaan
huomiotamme millekään ylimääräiselle. Meillä ei ole
enää huomioaikaa rakkaudelle, hellyydelle, luonnolle,
nautinnolle tai myötätunnolle. Huomiomme on yhä
enemmän piiritettynä ja siksi annamme sitä vain uralle,
kilpailukyvylle ja taloudellisille päätöksille. Ja missään
tapauksessa ajallisuutemme ei pysty seuraamaan hypermonimutkaisen digitaalisen koneen nopeutta. Ihmisistä
on tulossa ilman huomiota tehtyjen päätösten armottomia toimeenpanijoita.
Lähettimien universumi – eli kybertila – toimii nyt
yli-inhimillisellä nopeudella ja kääntämättömänä vastaanottimien universumille – eli kyberaikaan – joka ei
kykene kulkemaan nopeammin kuin aivojemme fyysinen
materiaali, ruumiimme hitaus ja hellyyden ja affektion
tarve antavat periksi. Näin aukeaa patologinen vuoto ja
mentaalinen sairaus leviää, kuten tilastot ja ennen kaikkea jokapäiväinen kokemuksemme todistavat. Ja kuten
patologia leviää, niin leviävät myös lääkkeet. Mielenterveyslääkkeiden kukoistava liiketoiminta lyö ennätyksiään
joka vuosi. Ritalinin, Prozacin, Zoloftin ja muiden myytyjen pakettien määrä kasvaa jatkuvasti, samanaikaisesti
kuin persoonallisuuden jakautumiset, kärsimys, epätoivo,
kauhu ja halu lakata olemasta, halu lakata jatkuvasti tais-
59
telemasta ja kadota kasvavat yhdessä tappamisen ja itsensä tappamisen halun kanssa.
Kun tuotannollinen ja kommunikatiivinen rytmi pakotettiin kiihtymään länsimaisissa metropoleissa kohti
1970-luvun loppua, ilmaantui myös suunnaton huumeriippuvuuden epidemia. Maailma oli jättämässä taakseen
ihmisen aikakautta astuakseen ihmisenjälkeisen (posthuman) masinoidun nopeuden aikakaudelle: monet inhimillisen moneuden aistivat organismit alkoivat vetää
kokaiinia, ainetta, joka mahdollistaa täälläolon rytmin
kiihdyttämisen ja johtaa muuttumiseen koneeksi. Monet
toiset aistivat inhimilliset organismit piikittivät suoniinsa
heroiinia, ainetta, joka kytkee pois päältä suhteen ympäröivän ilmapiirin nopeuteen. Pulvereiden epidemia
1970- ja 1980-luvuilla tuotti eksistentiaalista ja kulttuurista tuhoa, jonka kanssa emme ole vieläkään päässeet
tasapainoon (emme ole päässet sopuun sen kanssa). Sitten laittomat huumeet korvattiin niillä laillisilla aineilla,
jotka lääketeollisuus valkoisissa takeissaan saattoi uhriensa saataville. Tämä oli antidepresanttien, euforian ja mielialalääkkeiden aikakausi.
Tänään psykopatia paljastaa itsensä yhä selvemmin
yhteiskunnallisena, ja vielä tarkemmin sanoen, yhteiskunnallis-kommunikatiivisena epidemiana. Jos haluat selvitä,
tulee sinun olla kilpailukykyinen, ja jos haluat olla kilpailukykyinen, tulee sinun olla kytkeytynyt, vastaanottaa ja
prosessoida jatkuvasti valtavaa ja kasvavaa datamassaa.
Tämä saa aikaan jatkuvan huomiostressin, affektiivisuudelle käytettävissä olevan ajan vähenemisen. Nämä kaksi
toisistaan erottamatonta tendenssiä tuottavat tuhoa yksilön psyykessä. Masennus, paniikki, levottomuus, yksinäisyyden tunne ja eksistentiaalinen kurjuus. Mutta näitä
yksilöllisiä oireita ei voi loputtomasti eristää, kuten psykopatologia on tähän asti tehnyt ja kuten taloudellinen valta
haluaa edelleen tehdä. Ei ole mahdollista sanoa: ”Olet
uupunut, ota lomaa ja mene Lääkeklubille, ota pilleri,
hoida itsesi kuurilla, lähde pois tästä kaikesta, parane psy-
60
kiatrisessa sairaalassa, tapa itsesi”. Se ei ole mahdollista siitä
yksinkertaisesta syystä, että kyse ei enää ole pienestä hullujen vähemmistöstä tai marginaalisesta määrästä masentuneita. Asia koskee kasvavaa määrää eksistentiaalista kurjuutta, joka lähestyy räjähdystä yhteiskunnallisen järjestelmän keskellä. Sitä paitsi on välttämätöntä ajatella ratkaisevaa tekijää: silloin kun pääoman tarvitsi vain imeä riiston
kohteiltaan ja orjiltaan fyysistä energiaa, psykopatologia
saattoi pysyä suhteellisen marginaalissa. Psyykkisellä kärsimykselläsi ei ollut paljon merkitystä pääomalle, kun sinun täytyi vain kiertää ruuveja ja pyörittää sorvia. Saatoit
olla surullinen ja yksinäinen kuin kärpänen pullossa, mutta tuottavuuteesi se ei kovin paljon vaikuttanut, koska
lihaksesi yhä toimivat. Tänään pääoma tarvitsee mentaalista energiaa, psyykkistä energiaa. Juuri se ottaa päähän. Ja
juuri tämän takia psykopatologia on räjähtämässä yhteiskunnallisen näyttämön keskellä. Taloudellinen kriisi on
suurimmaksi osaksi riippuvainen surullisuuden, masennuksen, paniikin ja motivaation puutteen kierrosta. Uuden talouden kriisi syntyi suureksi osaksi motivaation kriisistä, 1990-luvun keinotekoisen euforian lopusta. Tämä
on johtanut investointien vähenemiseen ja jopa kulutuksen laskuun. Yleisesti ottaen onnettomana oleminen toimii
kulutuksen kiihokkeena: ostaminen on ahdistuksen ja
levottomuuden lykkäämistä, vastamyrkkyä yksinäisyyteen,
mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Tämän rajan tuolla
puolen kärsimyksestä tulee ostamisen kannalta motivaatiota alentava tekijä. On siis nähtävissä ristiriitaisten strategioiden kehitystä. Maailman valtiaat eivät missään nimessä
halua ihmisten kykenevän olemaan onnellisia, sillä onnellinen ihmiskunta ei sallisi itsensä jäädä kiinni tuottavuuteen, työtä koskevaan kuriin tai hypermarketteihin. Sen
sijaan he kokeilevat tekniikoita, jotka ovat hyödyllisiä tehdessään onnettomana olemisesta kohtuullista ja siedettävää, lykätessään tai estäessään itsetuhoista räjähdystä, saadessaan aikaan kulutusta.
61
Mitä strategioita kollektiivinen organismi tulee noudattamaan paetakseen tästä onnettomuuden kudoksesta?
Onko se hidastuksen strategia, mahdollisen ja oletettavan
kompleksisuuden vähentämien strategia? Enpä usko.
Inhimillisessä yhteiskunnassa potentiaalisuuksia ei voi
lopullisesti poistaa, ei edes silloin kun ne paljastuvat kuolettaviksi yksilölle ja jopa lajille. Potentiaalisuuksista tulee
säänneltyjä, kontrolloituja niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista, mutta lopulta ne käytetään vääjäämättömästi,
kuten tapahtui (ja tulee taas tapahtumaan) atomipommin kanssa. Inhimillisen organismin upgradauksen strategia on mahdollinen, inhimillisen ruumiin ja aivojen
mekaaninen sovittaminen hypernopeaan infosfäärin.
Tämä on se strategia, jota käytetään määrittelemään ihmisenjälkeistä. Lopulta mahdollinen on myös vetäytymisen tai vähentämisen strategia, etääntyminen kierteestä,
mutta tätä strategiaa voivat seurata vain pienet yhteisöt,
luoden suhteessa maailmantalouteen täälläolon, taloudellisen ja tiedollisen autonomian piirejä.
Suomentanut Akseli Virtanen
62
3. PANIIKKI, SOTA JA SEMIOPÄÄOMA
Globalisaatio valottuu uudelleen globaalin sodan pimeässä
hehkussa. Tämä tarkoittaa, että meidän on ajateltava uudelleen muutosta, joka on tapahtumassa globalisaation
yhteiskunnalliselle, taloudelliselle ja antropologiselle muodolle. Kahden viime vuosisadan aikana globaali kontrolli
oli yleinen kapitalistisen yhteiskunnan ja modernin kulttuurin teknoutopia. Nyt globaalin kontrollin aika on ohi.
Tänään olemme kokonaan tämän tilanteen ulkopuolella.
Uusi hallitseva kapitalismin tila on globaali paniikki. Jos
haluamme ymmärtää paniikin merkitystä, on puhuttava
huomiotaloudesta ja digitaalisesta työstä. Näissä on nykyaikaisen paniikin lähde; ajan organisoinnissa digitaalisessa
ympäristössä, kybertilan ja kyberajan välisessä suhteessa.
Mitä paniikki on? Meille kerrotaan, että psykiatrit
ovat vastikään löytäneet ja nimenneet uudenkaltaisen
häiriön. He kutsuvat sitä paniikkihäiriöksi. Näyttää siltä,
että laajalle levinnyt paniikin muoto, paniikkisyndrooma, on jotain suhteellisen uutta ihmisolentojen psykologisessa itsehavainnossa. Mitä paniikki merkitsee?
Kerran ”paniikki” oli mukava sana. Tässä merkityksessä
sveitsiläis-amerikkalainen psykoanalyytikko James Hillman
muistaa sen Pania käsittelevässä kirjassaan.1 Pan oli luonnon
jumala, kaikkeuden jumala. Kreikkalaisessa mytologiassa
Pan oli ihmisen ja luonnon välisen suhteen symboli.
Luonto on meitä ympäröivän todellisuuden, asioiden
ja informaation ylittävä virtaus. Moderni kulttuuri perustuu inhimillisen hallinnan idealle, luonnon kesyttämiselle. Näin ollen alkuperäinen paniikin tunne, joka oli antiikin maailmassa jotain hyvää, on muuttumassa enenevissä määrin kammottavaksi ja tuhoavaksi. Tänään pa-
1
James Hillman: Pan and the Nightmare. Spring Publications,
New York 1972.
63
niikista on tullut psykopatologian muoto. Voimme puhua paniikista nähdessämme tietoisen organismin (yksilön tai yhteisön) musertumaisillaan prosesseihin, joihin
hän/se on osallisena, koska hänellä/sillä ei ole aikaa käsitellä informaation syötettä. Organismi ei yhtäkkiä enää
kykenekään käsittelemään sen kognitiiviselle alueelle
tulevaa informaation määrää tai edes sitä informaation
määrää, jonka se itse kehittää.
Teknologiset muutokset ovat siirtäneet työn organisaation kapitalistisen muodon pois materiaalisten hyödykkeiden tuotannon alueelta kohti infosfääriä, kohti
semiologisten hyödykkeiden aluetta. Yhdessä tämän siirtymän kanssa semiopääomasta tulee talouden yleinen
muoto. Lisäarvon kiihdytetty luominen riippuu infosfäärin kiihdytyksestä. Infosfäärin digitalisointi avaa reitin
tämän kaltaiseen kiihdytykseen. Merkkejä tuotetaan ja
kierrätetään kasvavalla vauhdilla, mutta ihmisen terminaalijärjestelmä (ruumiillistettu mieli) asetetaan kasvavan
paineen alle ja lopulta se rikkoutuu paineesta. Luulen,
että nykyisellä taloudellisella kriisillä on jotain tekemistä
tämän semiotuotannon ja semiovaatimusten kentällä
vallitsevan epätasapainon kanssa. Tämä epätasapaino
semioottisten hyödykkeiden tarjonnan ja yhteiskunnallisesti saatavilla olevan huomioajan suhteessa on niin taloudellisen kriisin kuin intellektuaalisen ja parhaillaan
kokemiemme poliittisten kriisien ydin.
Voimme kuvailla tätä tilannetta kybertilan ja kyberajan suhteen termeillä. Kybertila on kollektiivisen älyn
ääretöntä tuottavuutta verkottuneessa ulottuvuudessa.
Yleisen älyn (general intellect) potentiaali korostuu valtavasti, kun suuri määrä pisteitä saapuu yhteyteen toistensa
kanssa, kiitos telemaattisen verkoston. Tästä johtuen
infotuotanto on kykenevä luomaan äärettömän mentaalisten ja intellektuaalisten hyödykkeiden tarjonnan. Mutta samalla kun kybertila tai kyberavaruus on käsitteellisesti ääretön, kyberaika ei ole lainkaan ääretön. Kutsun
kyberaikaa tietoisen organismin kyvyksi käsitellä aktuaa-
64
lisesti (kybertilallista) informaatiota. Tätä kykyä ei voi
laajentaa määrättömästi, koska sillä on rajat, jotka ovat
fyysisiä, emotionaalisia, affektiivisia. Suhde kybertilan
äärettömän laajenemisen ja kyberajan rajoitetun käsittelykyvyn välillä muuttuu mielestäni kaikkein tärkeimmäksi ongelmaksi vallitsevassa kapitalistisessa kriisissä.
Kuluneen vuoden aikana olemme todistaneet eräänlaista puhelinoperaattoriromahdusta (telecom).1 Puhelinoperaattorit ovat sijoittaneet suuren summan rahaa ostaakseen UMTS (Universal Mobile Telecommunications
System) taajuuksia. Suuria määriä rahaa on sijoitettu
myös teknisten infrastruktuurien luomiseen, kuten valokaapeliverkkoon. Mutta kaikki tämä ei itse asiassa ole
käytössä. Financial Timesin (6. syyskuuta 2001, ”Information Glut”) mukaan ainoastaan 2,5 % olemassa olevasta valokaapeliverkosta on hyödynnettynä. Muu on
pimeää kaapelia. Samassa Financial Timesin numerossa
kerrotaan, että ainoastaan 3 % koko maailman puhelinjärjestelmän kapasiteetista on käytössä.
Eli mitä saamme tästä aikaan?
Voimme muistaa, että Karl Marx esitti kerran ylituotantokriisin käsitteen. Tiedätte, mitä se tarkoittaa. Ylituotantokriisiin joudutaan silloin, kun koneiden ja työläisten työ tuottaa sellaisen määrän hyödykkeitä, että
markkinat eivät kykene ottamaan niitä vastaan. Teollisen
järjestelmän aikana ylituotantokriisi oli toistuva tapahtuma. Kapitalismi oli pakotettu tuhoamaan hyödykkeitä,
tuottavaa kapasiteettia ja myös ihmisten elämiä, jotta se
saattoi selviytyä tällaisista kriiseistä.
Mitä nyt tulee tapahtumaan? Tulisiko meidän nähdä
suhde tämän suuren epätasapainon ja sodan välillä, sodan, joka raivoaa ja hämärtää maailman horisontin?
Palatkaamme paniikin käsitteeseen.
1
Vuonna 2002. – Suom. huom.
65
Semiopääoma on ylituotantokriisissä, mutta tämä
kriisi ei ole ainoastaan taloudellinen vaan myös psykopatologinen. Itse asiassa semiopääoma ei tarkoita materiaalisten hyödykkeiden tuotantoa, vaan psyykkisen stimulaation tuotantoa. Mentaalinen ympäristö on kyllästetty
merkeillä, jotka luovat eräänlaisen jatkuvan kiihotuksen,
pysyvän sähkötuoliteloituksen, joka johtaa niin yksilöllisen kuin kollektiivisenkin mielen romahtamispisteeseen.
Paniikin ongelma on yleisesti yhteydessä ajan hallintaan. Mutta voimme myös nähdä paniikin tilallisen puolen. Viime vuosisatojen aikana modernin urbaanin ympäristön rakentaminen oli riippuvaista poliittisen kaupungin rationaalisesta suunnittelusta. Viime vuosikymmenien taloudellinen diktatuuri on kiihdyttänyt urbaania laajentumista. Vuorovaikutus kybertilallisen rönsyilyn ja urbaanin fyysisen ympäristön välillä on tuhonnut
tilan rationaalisen organisaation.
Informaation ja urbaanin tilan leikkauspisteessä me
näemme kaoottisen rönsyn nopean lisääntymisen, joka ei
seuraa mitään sääntöä eikä suunnitelmaa ja jota määrää
pelkästään taloudellisen intressin logiikka. Urbaani paniikki aiheutuu tämän rönsyn havaitsemisesta ja tästä
metropolitaanisen kokemuksen voimistumisesta. Moderneina aikoina, vähintään Italian renessanssista lähtien,
urbaani tila on tavattu rakentaa kosmoksen mielikuvan
mukaan (kosmos on ”järjestys” kreikaksi). Nyt koemme
tilallisten paon viivojen (lignes de fuite) lisääntymistä.
Yhteiskunnallinen organismi tuntuu eksyneen avaruuteen, kykenemättömänä käsittelemään ylenmääräisen
monimutkaista metropolitaanisen kaaoksen kokemusta.
Metropolis on kompleksisuuden liiallisuutta territoriaalisella alueella. Kommunikaatiolinjojen lisääntyminen
on luonut uudenlaisen kaoottisen havainnon. Kirjassaan
Attention Economy Davenport ja Beck sanovat, että kognitiotyöläisen ja ylipäätään hyperkyllästetyissä informaatioympäristöissä elävien ihmisten ongelma on seuraava: Meillä ei ole enää aikaa huomiolle. Me emme ole enää kykene-
66
viä ymmärtämään ja prosessoimaan informaation syötteitä,
koska aikamme on kyllästetty hyperinformaation virralla.
Meillä ei ole aikaa huomiolle työpaikalla. Meidät pakotetaan käsittelemään aivan liian suuria määriä informaatiota ja ”ruumis-mielemme” on kokonaan tämän tilanteen
valtaama. Ja edelleen, meillä ei ole aikaa tunteille, kommunikaatiolle, eroottisille suhteille. Meillä ei ole enää aikaa
sille tilallisen huomion tyypille, joka tarkoittaa huomiota
ruumiita kohtaan – omaan ruumiiseen, huomiota toisen
ruumiiseen. Siten tunnemme yhä enemmän, että meiltä
loppuu aika ja että meidän on kiihdytettävä. Ja samaan
aikaan tunnemme, että tämä kiihdytys johtaa elämän,
nautinnon ja ymmärtämisen kadottamiseen.
Tämä romahdus kybertilan ja kyberajan suhteessa voidaan nähdä myös erikoisena hahmona vallitsevasta poliittisesta tilanteesta. Maailma ryntää globaaliin sotaan, jonka
syyt eivät ole selvät, jonka rajoja ei tunneta. Jotkut puhuvat pitkäkestoisesta sodasta, kenties äärettömästä sodasta.
Hölynpölyä? Kyllä, hölynpölyä. Mutta samaan aikaan
tämä höpöhöpösota on kaikkein hälyttävin oire paniikkisyndroomasta.
Muutama päivä 9/11:n jälkeen Colin Powell puhui
huhuista, joiden mukaan tiedustelupalvelut olivat saaneet
jotain informaatiota pommituksista ja lentokoneiden
kaappauksesta ennen syyskuun yhdettätoista.
”Kyllä, se on totta”, hän sanoi. ”Kyllä se on totta, että
olemme saaneet informaatiota jostain tällaisesta, olemme
vastaanottaneet informaatiota pommi-iskuista ja niin edelleen. Mutta saamme aina paljon tietoa, jota emme kykene
käsittelemään tai edes näkemään. Me saamme sitä liikaa,
tämä on ongelma. Meillä on liikaa informaatiota.”
Tämä on nimenomaan infokyllästymisen vaikutus,
kybertilan irti päästetyn laajentumisen seuraus. Niinpä
paniikki, josta puhun, on muuttumassa yhteiskunnalliseksi paniikiksi, ja olemme astumassa vaiheeseen, joka
näyttää minusta paniikkisodan vaiheelta.
67
Sota on yhtäältä tapa, jolla pääoma yrittää ratkaista
ylituotannon aiheuttamat taloudelliset kriisit. Mutta kiitos sodan, teknologinen tuotanto saavuttaa uuden tason
ja pääoma voidaan sijoittaa aseisiin ja turvallisuusvälineisiin, turvallisuuteen ja vielä kerran turvallisuuteen.
Toisaalta hallitsevien luokkien henkinen sekaannus
on tehnyt sodan väistämättömäksi. He eivät ymmärrä,
mitä on tapahtumassa, koska todellisuudesta on tullut
liian monimutkainen ja aggressiivinen. Niinpä he reagoivat alkukantaisella tavalla. Maailman hallitseva luokka on
ymmällään juuri siitä maailman monimutkaisuudesta,
jonka he ovat itse rakentaneet itselleen. He eivät kykene
enää ymmärtämään ja hallitsemaan rationaalisella tavalla.
Näen sodassa kaksi puolta. Ensimmäinen on kapitalistisen järjestelmän klassinen reaktio ylituotannon aiheuttamaan taloudelliseen kriisiin. ”Kapitalismi tuo sodan,
kuten pilvi tuo myrskyn”, sanoi vanha mies nimeltä Lenin. Ylituotanto luo tarpeen kaikille tämänkaltaisille tuotannon mahdollisuuksien käytölle, käyttämättöminä lojuvien intellektuaalisten potentiaalisuuksien ja teknologisten infrastruktuurien käytölle. Yleisen älyn militarisointi on suurin tänään kohtaamamme vaara, intellektuaalisen kyvykkyyden militarisoiminen, kyvykkyyden,
jonka kollektiivisen älyn kehittyminen on luonut verkkoteknologian tukemana.
Samaan aikaan näen paniikkisodan toisen puolen.
Tällä tarkoitan suhdetta nykymaailman kompleksisuuden tai paremminkin ylikompleksisuuden ja kontrollin
vaatimuksen välillä. Tarkoitan sekä väitettä, jonka mukaan todellisuus voidaan palauttaa kapitalistisen talouden
periaatteiden sääntöihin, että toista väitettä, jonka mukaan imperiaalinen hallitus kykenee hallinnoimaan monimutkaista maailmaa, joka pakenee niin poliittista valtaa kuin taloudellista kontrolliakin.
Kyseessä on toisin sanoen suhde ”taloudellisten”
sääntelyiden ja verkottuneen älyn äärettömän tuotannon
tai tuottavuuden välillä – tämä on ongelma.
68
Deleuze ja Guattari puhuvat kaaoksesta teoksessaan
Mitä filosofia on? sanoen, että kaaos on se, mitä tapahtuu,
kun maailma menee liian lujaa aivoillesi.1 Tämä on kaaosta, joten ongelma on aivojen ja maailman välisessä suhteessa, kyberajan ja kybertilan välissä.
Mutta, ensiksikin poliittisesti ajatellen, ongelma on
yrityksemme hallita tai säädellä tätä suhdetta. Jos näyttelemme olevamme kykeneviä, kuten kapitalismi tahtoo
meidän olevan, kontrolloimaan verkottuneen älyn ääretöntä tuottavuutta, me astumme paniikin maailmaan,
paniikin elämänmuotoon.
Mutta tiedättekö: minulla on meille kaikille hyviä uutisia. Liberaali diktatuuri yhdellä puolella ja sen kaksoisveli, uskonnollinen fundamentalismi toisella, deterritorialisaatio ja reterritorialisaatio, ovat käynnistämässä itsetuhoisen sodan. Näyttää siltä, että Osama Bin Ladenin
isä ja presidentti George W. Bushin isä ovat vanhoja kavereita. Näin tarina menee. Tämä on loppu. Tämä on
uusliberaalin diktatuurin loppu. Tiedätte, että silloin kun
jättiläinen on liian voimakas, jotta kukaan voisi voittaa
sen, on ainoastaan yksi tapa voittaa jättiläinen: asettaa
jättiläisen voima sitä itseään vastaan. Tämä on se, mitä
he tekevät (itselleen). Halleluja!
Ja nyt meillä on ongelma sen kanssa, mitä tulee tehdä. Kohtaamme poliittisen ongelman ja kohtaamme yleisen älyn, mentaalisen työn itserepresentaation ongelman.
Mitä tulee tehdä? Sanoisin, että meidän tulee muuntaa globaali sota yleiseksi intellektuaalisen jättämiseksi,
intellektuaalisen työn jättämiseksi.
Ensiksikin meidän täytyy laukaista Seattlesta ja Genovasta alkanut globaali liike uuteen vaiheeseen. Meidän
täytyy suunnata tämä liike mentaalisen työn militarisointia vastaan.
1
Delueze, Gilles & Guattari, Felix: Mitä filosofia on? Suom.
Leevi Lehto. Gaudeamus, Helsinki 1993.
69
Toiseksi meidän täytyy tuhota yleisen yhdistymisen
hallinto erilaisten intellektuaalisen työn affektiivisten ja
yhteiskunnallisten kerrostumien välillä. Meidän täytyy
murtaa hallinta ja sota. Tämä sota, paniikkisota, luo otolliset olosuhteet tämänsuuntaiseen liikehdintään.
Suomentanut Mikko Jakonen
70
II MITÄ AUTONOMIA TARKOITTAA
TÄNÄÄN?
4. TIETOTYÖ JA PREKARISAATIO
Meillä ei ole tulevaisuutta, sillä nykyisyytemme on liian häilyvää. Ainoa meille jäävä mahdollisuus on riskien hallinta. Nykyhetken skenaarioiden hyrrä.
Bob Herbert, New York Times
Helmikuussa 2003 amerikkalainen lehtimies Bob Herbert
julkaisi New York Timesissa kokemuksiaan työttömien
chicagolaisnuorten haastatteluista: kukaan haastateltavista
ei olettanut löytävänsä työtä tulevina vuosina, kukaan ei
olettanut voivansa kapinoida tai voivansa lähteä mukaan
suureen kollektiiviseen muutokseen. Haastattelujen yleinen ilmapiiri oli syvä voimattomuus. Sen syyt eivät näyttäneet kohdistuvan politiikkaan vaan syvemmälle, siihen
yhteiskunnallisten ja psyykkisten näkymien vastentahtoisuuteen, joka näyttää hävittävän kaikki mahdollisuudet
rakentaa vaihtoehtoa.
Fragmentoitunut nykyisyys kääntyy nurin tulevan
imploosiossa.
Richard Sennettin joustava ihminen reagoi tähän
fragmentaation ja prekarisaation eksistentiaaliseen tilanteeseen nostalgialla menneeseen, jossa elämä rakentui
suhteellisen pysyvien yhteiskunnallisten roolien ympärille
ja jossa ajalla oli riittävä lineaarinen pysyvyys identiteetin
väylien rakentamiseen.
Ajan nuoli on katkennut: jatkuvasti saneerattavassa taloudessa, joka
vihaa rutiinia ja perustuu lyhyelle aikavälille, enää ei ole olemassa mää-
71
rättyjä lentoratoja. Ihmiset tuntevat pysyvien ihmissuhteiden ja pitkän
aikavälin tavoitteiden puutteen.1
Mutta tällä nostalgialla ei ole mitään otetta nykyisyyteen.
Yritykset yhteisöjen uudelleen aktivoimiseksi jäävät keinotekoisiksi ja hedelmättömiksi.
Angela Metropoulos huomauttaa artikkelissaan ”Precari-us?”, että prekariaatti on prekaari käsite.2 Näin on
siksi, että se määrittelee kohteensa vain osapuilleen, mutta
myös siksi, että siitä juontuu paradoksaalisia, itsensä kanssa ristiriitaisia, siis kaiken kaikkiaan prekaareja strategioita.
Mikäli kriittinen tarkastelumme kohdistuu työsuorituksen
prekaariin luonteeseen, niin millainen olisi tavoite, johon
pyrimme? Koko elämän ajaksi taattu pysyvä työsuhdeko?
Luonnollisesti ei, silloinhan kyse olisi kulttuurisesta taantumisesta, ja se tekisi työstä lopullisesti alempiarvoista.
Jotkut ovat alkaneet käyttää termiä flexicurity tarkoittamaan määrätyistä työsuorituksista riippumattoman tulon
muotoja. Mutta olemme vielä kaukana työn muutoksen
yhteiskunnallisesta rekomposition strategiasta kyetäksemme pakenemaan rajatonta riistoa.
On kerrattava yhteiskunnallisen komposition ja rekomposition analyysin peruspiirteet, mikäli haluamme
nähdä tulevan rekomposition mahdolliset linjat.
1970-luvulla energiakriisi ja sen seurauksena taloustaantuma ja lopulta työn korvaaminen digitaalisilla koneilla synnyttivät suuren, ei-taattujen töiden alueen. Siitä lähtien prekaarisuus on ollut keskeistä yhteiskunta-analyysissa
ja liikkeen näkökulmissa. Siitä lähtien on alkanut kuulua
ehdotuksia kamppailusta taatun toimeentulon muotojen
Richard Sennett: Työn uusi järjestys. Miten uusi kapitalismi
kuluttaa ihmisen luonnetta. Suomentaneet Eine ja David Kivinen.
Vastapaino 2002.
2
Angela Metropoulos: ”Precari-us?”. Metamute 29 (February
2005). www.metamute.org.
1
72
puolesta, toimeentulon, joka olisi irrotettu työstä, jotta
kyettäisiin vastaamaan siihen tosiasiaan, että suurimmalla
osalla nuorta väestöä ei tuolloin ollut näköpiirissään varmaa, taattua työsuhdetta. Noista ajoista tilanne on muuttunut, koska siitä, mikä näytti tuolloin marginaaliselta ja
väliaikaiselta tilanteelta, on tullut työsuhteiden hallitseva
muoto. Prekaarisuus ei ole enää marginaalinen ja väliaikainen luonteenpiirre, vaan se on työsuhteen yleinen muoto rekombinoivan ja verkostomaisen digitalisoidun tuotannon piirissä.
Sanalla prekariaatti tarkoitetaan yleisesti sellaisen työn
aluetta, jolla ei ole (enää) määriteltävissä pysyviä työsuhdetta, palkkaa ja työpäivän pituutta koskevia sääntöjä. Kuitenkin, mikäli tutkimme hieman menneisyyttä, näemme, että
pysyvät säännöt toimivat vain rajallisen aikajakson työn ja
pääoman suhteiden historiassa. Vain lyhyen ajan 1900luvun sydämessä, ammattiyhdistysliikkeen ja työväenliikkeen politiikan pakottamana, (lähes) täystyöllisyyden olosuhteissa ja valtion enemmän tai vähemmän sääntelevän
taloudellisen roolin ansiosta, voitiin määrittää lainsäädännölliset rajat kapitalistisen dynamiikan luontaiselle väkivallalle. Lain siteet, jotka tietyn ajanjakson suojasivat yhteiskuntaa pääoman väkivallalta, perustuivat aina luonteeltaan
poliittisille ja materiaalisille voimasuhteille (työväen väkivalta vastaan pääoman väkivalta). Poliittisen voiman ansiosta
oli mahdollista hyväksyä oikeudet, laatia säännöt ja suojella
niitä yksilöllisinä oikeuksina. Kun työväenliikkeen voima
heikkeni, kapitalististen työsuhteiden luonnollinen prekaarisuus ja brutaalisuus tulivat uudelleen näkyviin.
Uutta ei ole siis työsuoritusten prekaari luonne vaan
tekniset ja kulttuuriset olosuhteet, joissa tietotyö prekarisoituu. Verkossa olevan tietotyön digitaalisen rekombinaation olosuhteet ovat tekniset. Massakoulutuksen ja 1900luvun lopun yhteiskunnalta perittyjen mainonnan sekä
medioiden koneistojen kokonaisuuden ruokkimien kulutusodotusten olosuhteet ovat puolestaan kulttuuriset.
73
Mikäli analysoimme ensimmäistä aspektia, siis teknisiä muutoksia, jotka tuotantosyklin digitalisaatio on saanut aikaan, näemme, että olennaista ole niinkään työsuhteen prekarisaatio (työ on loppujen lopuksi aina ollut
prekaaria) vaan persoonan hajoaminen tuotantotoiminnan tekijänä, työvoimana. Meidän on nähtävä tuotannon
globaali kybertila valtavana depersonalisoidun inhimillisen ajan lakeutena.
Tietotyö, siis aikasuoritus tietotavaran segmenttien
muotoiluun ja rekombinaatioon, on äärimmilleen viety
tulos siitä konkreettisen toiminnan abstrahoitumisen
prosessista, jota Marx analysoi työn ja pääoman suhteeseen sisään kirjattuna tendenssinä.
Työn abstrahoitumisen prosessi on enenevästi puhdistanut aikasuorituksen jokaisesta konkreetista, yksilöllisestä erityispiirteestä. Aika-atomi, josta Marx puhuu, on
tuottavan työn pienin yksikkö. Mutta teollisessa työssä
abstrakti työaika löytyi fyysiseen ja juridiseen kantajaan
henkilöityneenä, ruumiillistuneena luuta ja lihaa olevaan
työläiseen, jolla oli poliittinen ja henkikirjoihin kirjattu
identiteetti. Pääoma ei tietenkään ostanut henkilökohtaista kykyä vaan aikaa, jonka kantaja persoona oli. Mutta jos pääoma halusi käyttää arvon luomiseen välttämätöntä aikaa, sen oli pakko palkata ihmisolento, ostaa hänet koko ajaksi ja siis tulla toimeen niiden materiaalisten
tarpeiden, ammattiyhdistysten ja poliittisten vaatimusten
kanssa, joita persoona kuljetti matkassaan.
Kun siirrymme tietotyön piiriin, niin enää ei ole tarvetta
ostaa joka päivä persoonaa kahdeksaksi tunniksi. Pääoma ei
enää rekrytoi persoonia, vaan ostaa aikapaketteja, jotka on
erotettu niiden satunnaisesta ja vaihtelevasta kantajasta.
Depersonalisoidusta ajasta tulee arvonmuodostuksen
todellinen tekijä, eikä depersonalisoidulla ajalla ole oikeuksia, se ei voi vaatia mitään. Se voi vain olla käytettävissä tai ei, mutta tämä jälkimmäinen vaihtoehto on puhtaan teoreettinen, koska fyysisen ihmisruumiin, vaikka se
74
ei olisikaan juridisesti tunnustettu henkilö, on joka tapauksessa pakko ostaa ruokansa ja maksaa vuokransa.
Semioottisen materiaalin rekombinaation informaatioteknisten menettelytapojen tuloksena on tietotavaroiden tuotantoon välttämättömän ”objektiivisen” ajan
juoksettuminen. Ihmispäätteiden koko elämän aika on
siinä, sykkivänä ja valmiina käytettäväksi, kuin odottava
brain-sprawl. Ajan leviäminen on pikkutarkasti solukoitunut: tuottavat aikasolut voidaan mobilisoida pisteittäin, satunnaisesti ja fragmentaarisesti. Verkko toteuttaa
näiden fragmenttien rekombinaation automaattisesti.
Matkapuhelin on väline, joka tekee mahdolliseksi semiopääoman vaatimusten ja kybertilallistetun elävän työn
mobilisaation yhteyden. Kännykän pirinä kutsuu työläistä yhdistämään abstraktin aikansa verkon virtaan.
Sana, jolla identifioimme hallitsevan ideologian tällä
posthumaanilla digitaaliseen orjuuteen siirtymisen ajalla,
on outo: liberalismi. Vapaus on sen perusmyytti, mutta
kenen vapaus? Pääoman vapaus, tietty. Pääoman on oltava täysin vapaa levittäytymään maailman joka nurkkaan,
jotta se löytäisi murusen käytettävissä olevaa inhimillistä
aikaa riistettäväksi surkealla palkalla. Mutta liberalismi
julistaa myös henkilön vapautta. Juridinen persoona on
vapaa ilmaisemaan itseään, valitsemaan edustajansa, toimimaan taloudellisen ja poliittisen alueilla.
Tämä on hyvin mielenkiintoista, ongelmana on ainoastaan se, että persoona on kadonnut, se on täällä enää kuin
liikkumattomana esineenä, merkityksettömänä ja hyödyttömänä. Henkilö on vapaa, tietty. Mutta hänen aikansa on
orja. Vapaus on juridinen kuvitelma, jota ei arjen konkreettisuudessa vastaa mikään. Jos ajattelemme olosuhteita, joissa
suurin osa aikamme ihmiskunnan kognitaareista ja proletaareista todella työskentelee, jos tarkastelemme maailmanlaajuisia keskipalkkoja, jos ajattelemme käynnissä olevaa (ja jo
suurelta osin toteutunutta) työn vanhojen oikeuksien yli
pyyhkimistä, voimme ilman mitään retorista liioittelua sanoa, että elämme luonteeltaan orjuuden kaltaisen pakkoval-
75
lan alla. Maailman mittakaavassa tarkasteltuna keskipalkka
riittää tuskin pääoman palveluksessa olevan henkilön itsensä
hengissä selviytymisen kannalta välttämättömien tarvikkeiden hankkimiseen. Eikä henkilöillä ole minkäänlaisia oikeuksia aikaan, jonka omistajia he kyllä muodollisesti ovat,
vaikka heiltä todellisuudessa se onkin pakkoluovutettu. Tuo
heidän aikansa ei todellisuudessa kuulu heille, koska se on
erotettu henkilöiden yhteiskunnallisesta olemassaolosta,
persoonien, jotka laittavat sen rekombinoivan kyberproduktiivisen kierron käytettäväksi. Työaika on sirpaloitunut, siis
supistettu pienimmiksi rekombinoitaviksi osasiksi, ja sirpaloiminen tekee pääomalle mahdolliseksi etsiä jatkuvasti pienimmän mahdollisen palkan olosuhteita.
Kuinka vastustaa työväenluokan osittamista ja systemaattista depersonalisaatiota, tätä orjuuttamista, joka on
ymmärrettävä tavaksi komentaa depersonalisoitua ja prekarisoitua työtä? Tämä kysymys asettuu vaativana sille,
joka pitää yllä ihmisarvon merkitystä. Ja vastaus ei kuitenkaan tule ulkoa, koska näyttää siltä, että vastarinnan ja
kamppailun muodot, jotka olivat tehokkaita 1900-luvulla,
ovat nykyään tehottomia leviämään ja vahvistumaan eivätkä ne siksi kykene pysäyttämään pääoman yksinvaltaa.
Työväen viime vuosien taisteluista peräisin oleva kokemus on, että prekarisoituneiden työläisten kamppailut
eivät muodosta sykliä. Sirpaloitunut työ voi kapinoida
myös säännöllisesti, mutta se ei saa aikaan mitään taistelujen aaltoa. Ja syy on helppo ymmärtää. Jotta kamppailuista
voisi tulla sykli, tarvitaan työn ihmisruumiiden tilallista
läheisyyttä ja tarvitaan olemassaolon ajallista jatkuvuutta.
Ilman tätä läheisyyttä ja jatkuvuutta ei luoda edellytyksiä
sille, että soluiksi muutetut ihmisruumiit muuttuvat yhteisöksi. Minkäänlaista aaltoa ei voida luoda, koska työläiset
eivät elä toistensa kanssa ajassa, ja käyttäytymistavat voivat
muodostaa aallon ainoastaan kun on olemassa ajallista
läheisyyttä, jota tietotyö ei enää tunne.
Suomentanut Jussi Vähämäki
76
5. MITÄ AUTONOMIA TARKOITTAA TÄNÄÄN?
En aio tehdä historiallista kertausta autonomiaksi kutsutusta liikkeestä, vaan yritän ymmärtää sen erityislaatuisuutta eräiden käsitteiden, kuten työstä kieltäytymisen ja
luokkakokoonpanon avulla. Toimittajat käyttävät usein
sanaa ”operaismo” määrittelemään Italiassa 1960-luvulla
esiin tullutta poliittista ja filosofista liikettä. En alkuunkaan pidä tästä käsitteestä, sillä se palauttaa yhteiskunnallisen todellisuuden monimutkaisuuden pelkäksi havainnoksi teollisuustyöläisten keskeisyydestä myöhäisen moderniteetin yhteiskunnallisessa dynamiikassa.
Tämän filosofisen ja poliittisen liikkeen alkuperä voidaan jäljittää Mario Trontin, Romano Alquatin, Raniero
Panzierin ja Toni Negrin töihin, ja sen keskeiseksi näkökulmaksi voidaan nähdä vapautuminen hegeliläisestä
subjektin käsitteestä.
Hegelin perinnöstä tulevan historiallisen subjektin sijasta meidän tulisi puhua subjektivaation prosessista.
Subjektivaatio ottaa subjektin käsitteellisen paikan. Tämä käsitteellinen liike on hyvin lähellä ranskalaisen jälkistrukturalismin ajamaa filosofisen maiseman muutosta.
Subjektivaatio subjektin paikalla. Se tarkoittaa, ettei
meidän pitäisi keskittyä identiteettiin vaan muutoksen
prosessiin. Se tarkoittaa myös, että yhteiskunnallisen
luokan käsitettä ei nähdä ontologisena vaan vektorimaisena käsitteenä.
Autonomian ajattelun viitekehyksessä yhteiskunnallisen luokan käsite määritellään uudelleen yhteiskunnallisen halun investoinniksi, ja se tarkoittaa kulttuuria, seksuaalisuutta, työstä kieltäytymistä. 1960- ja 1970-luvuilla
ajattelijat, jotka kirjoittivat sellaisia lehtiä kuin Classe
operaia ja Potere operaio, eivät puhuneet halun yhteiskunnallisista investoinneista: he puhuivat paljon leninistisemmällä tyylillä. Mutta heidän filosofinen eleensä
tuotti tärkeän muutoksen filosofiseen maisemaan –
77
työläisen keskeisyydestä subjektivaation prosessin hajauttamiseen.
Félix Guattari, joka tutustui operaismoon vuoden
1977 jälkeen ja joka tapasi autonomian ajattelijoita vuoden 1977 jälkeen, on aina korostanut ajatusta siitä, ettei
meidän pitäisi puhua subjektista, vaan ”subjektivaation
prosessista”. Tästä näkökulmasta voimme ymmärtää,
mitä ilmaus työstä kieltäytyminen tarkoittaa.
Työstä kieltäytyminen ei tarkoita niinkään sitä ilmeistä tosiasiaa, että työläiset eivät halua tulla riistetyiksi,
vaan jotain enemmän. Se tarkoittaa, että kapitalistinen
uudelleenjärjestely, teknologinen muutos ja yleinen yhteiskunnallisten instituutioiden muutos tuotetaan päivittäisillä teoilla, joissa vetäydytään riistosta, joissa hylätään
vaatimus tuottaa lisäarvoa, kasvattaa pääomaa ja kaventaa
elämän arvoa. En pidä operaismon käsitteestä siihen sisältyvän suppeaan yhteiskunnalliseen viittaukseen palauttamisen takia, ja pidänkin parempana käyttää sanaa kompositionismi, kokoonpano.1 Yhteiskunnallisen kokoonpanon tai luokkakokoonpanon käsitteellä (jota keskustelumme kohteena olevat ajattelijat käyttävät laajalti) on
paljon enemmän yhteistä kemian kuin yhteiskunnan
historian kanssa.
Pidän ajatuksesta, että paikka, jossa yhteiskunnalliset
ilmiöt tapahtuvat, ei ole kiinteä, kivetty ja historiallinen,
Hegelistä polveutuva territorio, vaan kemiallinen ympäristö, jossa kulttuuri, seksuaalisuus, taudit ja halut taistelevat ja kohtaavat ja sekoittuvat ja vaihtavat jatkuvasti
maisemaa. Jos käytämme kokoonpanon käsitettä, voimme ymmärtää paremmin, mitä autonomia tarkoittaa: ei
subjektien konstituutiota, ei ihmisten vahvaa identifioitumista historialliseen kohtaloon, vaan jatkuvaa yhteiskunnallisten suhteiden muutosta, seksuaalista identifikaatiota ja ei-identifikaatiota sekä työstä kieltäytymistä.
1
Työläiset, italiaksi operaia. – Suom. huom.
78
Halun yhteiskunnallisen investoinnin monimutkaisuus
itse asiassa tuottaa työstä kieltäytymisen.
Tämän näkökulman mukaan autonomia tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallinen elämä ei riipu vain taloudellisen vallan asettamasta kurinpidollisesta säätelystä, vaan se
riippuu myös sisäisistä siirtymistä, suunnanmuutoksista,
aloilleen asettumisista ja purkautumista, jotka muodostavat elävän yhteiskunnan itsemuotoutumisen prosessin.
Kamppailu, vetäytyminen, vieraantuminen, sabotaasi,
paon viivat kapitalistisen järjestelmän hallinnasta.
Autonomia on yhteiskunnallisen ajan itsenäisyyttä
kapitalismin väliaikaisuudesta.
Tätä tarkoittaa ilmaus työstä kieltäytyminen. Työstä
kieltäytyminen tarkoittaa varsin yksinkertaisesti: en halua
mennä töihin, koska jään mieluummin nukkumaan.
Mutta tämä laiskuus on älyn, teknologian ja edistyksen
lähde. Autonomia on yhteiskunnallisen ruumiin itsesäätelyä sen itsenäisyydessä ja sen vuorovaikutuksessa kurinpidollisten normien kanssa.
Autonomia ja säätelyn purkaminen
Autonomialla on toinenkin puoli, joka on tähän saakka
otettu huomioon harvemmin. Työläisten autonomisoituminen kurinalaisesta roolistaan synnytti yhteiskunnallisen maanjäristyksen, joka laukaisi kapitalistisen säätelyn
purkamisen. Thatcherin ja Reaganin kaudella maailmannäyttämölle kirjautunut säätelyn purkaminen voidaan
nähdä kapitalistisena vastauksena työvoiman autonomisoitumiselle kurinalaisesta järjestyksestä. Työläiset vaativat vapautta kapitalistisesta säätelystä, sitten pääoma teki
samoin, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Valtiosäätelystä vapautuminen on muuttunut yhteiskunnallista tehdasta hallitsevaksi taloudelliseksi despotismiksi. Työläiset
vaativat vapautta teollisen tehtaan elinikäisestä vankilasta.
Säätelyn purkaminen vastasi työvoiman joustavoittami-
79
sella ja pirstaloimisella. Autonomialiike laukaisi 1970luvulla vaarallisen prosessin, joka kehittyi kapitalismin
kurinalaisesta järjestyksestä kieltäytymisestä kapitalistiseksi kostoksi, joka otti muodokseen säätelyn purkamisen, yrityksen vapauden valtiosta, yhteiskunnallisen suojan tuhoamisen, tuotannon alasajon ja ulkoistamisen,
yhteiskunnallisten menojen leikkaukset, veronalennukset
ja viimein joustavoittamisen.
Autonomisaation liike itse asiassa laukaisi horjuttamisen, joka kohdistui työmarkkinaosapuolten satavuotisen
painostuksen ja valtiosäätelyn tuloksena syntyneeseen
yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Teimmekö kauhean
virheen? Pitäisikö meidän katua sabotaaseja ja erimielisyyksiä, autonomiaa ja työstä kieltäytymistä, jotka näyttävät yllyttäneen kapitalistisen säätelyn purkamiseen?
Ehdottomasti ei.
Autonomian liike tosiasiassa ennakoi kapitalistisen
siirron, mutta säätelyn purkamisen prosessi oli kirjoitettuna sisään tulevaan kapitalistiseen jälkiteollistumiskehitykseen, ja se oli luonnollisestikin sisällytetty teknologiseen uudelleenjärjestelyyn ja tuotannon globalisaatioon.
Työstä kieltäytymisen, tehtaiden informatisoinnin,
työpaikkojen leikkausten ja ulkoistamisen sekä työvoiman joustavoittamisen välillä on löyhä suhde. Mutta
tämä suhde on paljon monimutkaisempi kuin syyseuraus-ketju. Säätelyn purkaminen oli kirjoitettu sisään
uusien teknologioiden kehitykseen, joka salli kapitalististen yritysten päästää globalisaation prosessi valloilleen.
Vastaava prosessi tapahtui samoihin aikoihin mediakentällä.
Ajattele vapaita radioasemia 1970-luvulla. Italiassa vallitsi tuolloin valtion monopoli, ja vapaat radiolähetykset
olivat kiellettyjä. Vuosina 1975–76 ryhmä mediaaktivisteja alkoi luoda pieniä vapaita radioasemia, kuten
Radio Alicen Bolognaan. Perinteinen vasemmisto (Italian
Kommunistinen puolue ja niin edelleen) arvosteli ankarasti näitä media-aktivisteja varoittaen julkisen mediakoneis-
80
ton heikentämisen vaaroista ja ovien avaamisesta yksityisomisteiselle medialle. Pitäisikö meidän ajatella tänään, että
nuo perinteisen vasemmiston ihmiset olivat oikeassa? En
usko niin, vaan uskon, että he olivat tuolloin väärässä, sillä
valtiollisen median monopolin loppuminen oli väistämätöntä, ja ilmaisuvapaus on parempi kuin keskitetty media.
Perinteinen valtiovasemmisto oli konservatiivinen voima,
tuomittu häviämään, sillä se yritti epätoivoisesti säilyttää
vanhan viitekehyksen, joka ei voinut kestää enää pidempään jälkiteollisen muutoksen uudessa teknologisessa ja
kulttuurisessa tilanteessa.
Voisimme sanoa paljolti samaa Neuvosto-imperiumin
ja niin kutsutun reaalisosialismin päättymisestä.
Kaikki tietävät, että venäläiset elivät luultavasti paremmin kaksikymmentä vuotta sitten kuin tänään, ja uskoteltu Venäjän yhteiskunnan demokratisointi on tarkoittanut tähän mennessä enimmäkseen turvajärjestelyjen
tuhoamista sekä aggressiivisen kilpailun, väkivallan ja taloudellisen korruption valloilleen pääsyn yhteiskunnallista
painajaista. Mutta sosialistisen hallinnon kaatuminen oli
väistämätöntä, koska tuo järjestys tukahdutti halun yhteiskunnallisten investointien dynamiikkaa ja koska totalitaarinen hallinto lykkäsi kulttuurista innovatiivisuutta.
Kommunististen hallintojen kaatuminen oli kirjoitettu
sisään kollektiivisen älyn yhteiskunnalliseen kokoonpanoon, uuden globaalin median luomaan mielikuvitukseen sekä halun kollektiiviseen investointiin. Tästä syystä
demokraattinen älymystö ja erimieliset kulttuuriset voimat
ottivat osaa sosialistisen hallinnon vastaiseen kamppailuun,
vaikka ne tiesivät, ettei kapitalismi ole paratiisi. Säätelyn
purkaminen raaistaa nyt aiempaa neuvostoyhteiskuntaa ja
ihmiset kohtaavat ennennäkemätöntä riistoa ja kurjuutta
ja nöyryytystä, mutta muutos oli väistämätön, ja tavallaan
se täytyy nähdä edistykselliseksi muutokseksi. Säätelyn
purkaminen ei tarkoita vain yksityisten yritysten vapautumista valtiosäätelystä sekä julkisten kulujen ja yhteis-
81
kunnallisen turvan vähenemistä. Se tarkoittaa myös työvoiman lisääntyvää joustavoittamista.
Joustavan työvoiman todellisuus on kapitalistisesta
säätelystä vapautumisen toinen puoli. Meidän ei pidä
aliarvioida työstä kieltäytymisen ja sitä seuranneen joustavoittamisen välistä yhteyttä.
Muistan kuinka yksi autonomialiikkeen proletaarien
vahvoista ideoista 1970-luvulla oli ajatus: ”prekaarisuus
on hyvää”. Työpaikkojen prekaarisuus on autonomiaa
läpi elämän kestävästä vakaasta ja säännöllisestä työstä.
1970-luvulla monet ihmiset tapasivat työskennellä muutaman kuukauden, lähteä sitten matkoille ja palata taas
töihin joksikin aikaa. Tämä oli mahdollista lähes täystyöllisyyden ja tasa-arvoisen kulttuurin aikana. Tämä
tilanne salli ihmisten työskennellä omien intressiensä
eikä kapitalististen intressien mukaan, mutta oli melko
selvää, että näin ei voinut jatkua loputtomiin, ja 1980luvun uusliberaali vastaisku olikin suunnattu kääntämään voimasuhteet.
Säätelyn purkaminen ja työvoiman joustavoittaminen
ovat olleet työläisten autonomian seurausta ja sen nurinkääntämistä. Meidän täytyy käsittää, ettei näin ole vain
historiallisista syistä. Jos haluamme ymmärtää mitä pitäisi tehdä tänään, täysin joustavoitetun työvoiman aikana,
meidän täytyy ymmärtää kuinka kapitalistinen yhteiskunnallisen halun haltuunotto saattoi tapahtua.
Kognitiivisen työn ja rekombinoidun pääoman välisen liiton nousu ja tuho
Viimeisten vuosikymmenten aikana koneiden informatisointi on näytellyt merkittävää osaa työvoiman joustavoittamisessa yhdessä tuotannon tärkeimpien syklien
immaterialisaation ja älyllistämisen kanssa.
Uusien sähköisten teknologioiden käyttöönotto sekä
tuotantosyklin informatisointi avasivat väylän globaalin –
82
reterritorialisoidun, delokalisoidun ja depersonifioidun –
infotuotannon verkostojen luomiselle. Työn subjekti
voidaan identifioida enenevissä määrin globaalin infotuotannon verkostoihin.
Teollisuustyöläinen hylkäsi roolinsa tehtaassa saavuttaen vapautta kapitalistisesta hallinnasta. Tämä tilanne
ajoi kuitenkin kapitalistit investoimaan työvoimaa säästäviin teknologioihin ja muuttamaan työn teknistä kokoonpanoa entistä joustavammaksi.
Työvoiman älyllistäminen ja immaterialisaatio on yksi tuotantomuotoja koskevan yhteiskunnallisen muutoksen puoli. Planeetanlaajuinen globalisaatio on toinen.
Immaterialisaatio ja globalisaatio ovat yhteen liittyviä ja
toisiaan täydentäviä ilmiöitä. Globalisaatiolla on kyllä
materiaalinenkin puolensa, sillä teollinen työvoima ei
katoa jälkiteollisena aikana vaan muuttaa kohti maantieteellisiä alueita, joilla sille on mahdollista maksaa alhaisia
palkkoja ja joissa säännöksiä noudatetaan surkeasti.
Vuonna 1967 Mario Tronti kirjoitti Classe operaia lehden numerossa: ”tärkein ilmiö seuraavina vuosikymmeninä tulee olemaan työväenluokan kehittyminen globaalissa planeetan laajuisessa mittakaavassa”. Tämä intuitio ei perustunut kapitalistisen tuotantoprosessin analyysille vaan pikemminkin ymmärrykselle työvoiman yhteiskunnallisen kokoonpanon muodonmuutoksesta. Globalisaatio ja informatisaatio voitiin ennakoida työstä kieltäytymisen seurauksina länsimaisissa kapitalistisissa maissa.
1900-luvun viimeisten kahden vuosikymmenen aikana olemme todistaneet eräänlaista älytyön ja rekombinoituneen pääoman välistä liittoa. Se, mitä kutsun rekombinoiduksi, ovat ne kapitalismin osa-alueet, jotka eivät
liity läheisesti erityisiin teollisiin sovelluksiin vaan jotka
voidaan siirtää helposti yhdestä paikasta toiseen, yhdestä
teollisesta sovelluksesta toiseen, yhdeltä taloudellisen
toiminnan sektorilta toiselle ja niin edelleen. Finanssipääomaa, joka ottaa keskeisen roolin 1990-luvun kulttuurissa ja politiikassa, voidaan kutsua rekombinoiduksi.
83
Finanssipääoman ja älytyön liitto on saanut aikaan tärkeitä kulttuurisia vaikutuksia, nimittäin työvoiman ja
yritysten ideologisen identifikaation. Työläiset on saatu
näkemään itsensä itsellisinä yrittäjinä, eikä tämä ollutkaan täyttä valhetta dotcom-aikana, jolloin älytyöläinen
saattoi muodostaa oman yrityksensä investoimalla vain
omaan älylliseen voimaansa (idea, projekti, kaava) kilpailuvalttina. Tämä oli aikaa, jona Geert Lovink määritteli
”dotcomismin” merkittävässä kirjassaan Dark Fiber.1
Mitä dotcomismi oikein oli?
Dotcom-romahdus
Vuoden 1987 Wall Streetin romahdus keskeytti korkeasuhdannekierron, joka oli luonnehtinut Reaganin monetarististen ja neoliberaalien käytänteiden ensimmäistä
hyväksyntää. Markkinat moneksi viikoksi maahan painaneen myrskyn aikana (mikä ei ollut mitään verrattuna
siihen, mitä oli tuleva vuosien 2000 ja 2002 välissä) analyytikot tarjosivat ilmiölle mielenkiintoista selitystä: osa
kansainvälisestä finanssisysteemistä oli modernisoitu ja
yhdistetty internetiin. Kauan ennen kuin internet astui
arkielämään, jotkut kansainvälisen rahoituksen sektorit
olivat alkaneet tehdä informaatiojärjestelmistään keskinäisesti riippuvaisia reaaliajassa.
Joka tapauksessa, koska kaikkia kansainvälisiä finanssisysteemejä ei oltu yhdistetty toisiinsa – niin asiantuntijat väittivät – kommunikaatiojärjestelmien aukot ja yhteensopimattomuus häiritsivät vaihtokurssien likviditeettiä ja estivät nopean ja koordinoidun amerikkalaispankkien väliintulon. Jotta näiden koordinaatiossa tapahtuneiden viiveiden uusiutuminen voitaisiin estää, raha-
1
Geert Lovink: Dark Fiber. Tracking Critical Internet Culture.
MIT Press 2003.
84
markkinoiden informatisointia ja telekommunikaation
järjestelmien kattavuutta täytyi parantaa. Tämä tapahtui
seuraavien vuosien aikana. 1990-luvulla informaation ja
rahamarkkinoiden vaihtoarvojen jakelu oli niin laajalle
levinnyttä, että se mahdollisti kapillaarisen ja massaluonteisen osallistumisen finanssisijoitusten virtaan.
Verkosta tuli massakapitalismin pääasiallinen tukija ja
se jatkoi kapitalismin pitkää laajentumisen vaihetta viime
vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Miljoonat amerikkalaiset ja eurooppalaiset alkoivat investoida rahojaan,
ostaa ja myydä osuuksia omista kodeistaan. Koko rahoitusmarkkinajärjestelmästä tuli tiukasti yhdistynyt. Tänään tuo pitkä laajentumisen vaihe on joutunut kriisiin.
Näemme, toisin kuin vuonna 1987, että itse asiassa pääasiallinen vaara globaalille järjestelmälle on sen liittymien
kaiken kattava luonne. Verkossa, tässä yleisen markkinoihin osallistumisen fantastisessa monistajassa, riskit
muuttuvat sen kriisien monistajiksi sekä paon pisteiksi
mediaattis-finanssisesta kontrollijärjestelmästä.
Mutta tässä prosessissa on myös toinen puoli. Massatason osallistuminen finanssimarkkinoille sai 1990luvulla aikaan sen, että nopea kognitiotuottajien itseorganisaation prosessi lähti liikkeelle. Kognitiotyöläiset
sijoittivat asiantuntijuuteensa, tietoonsa ja luovuuteensa
ja löysivät arvopaperimarkkinoilta keinot luoda yrityksiä.
Muutamien vuosien ajaksi yrittäjämallista muodostui
piste, jossa finanssipääoma ja korkeasti tuottava kognitiivinen työ kohtasivat.
Libertaarinen ja liberaali ideologia, joka hallitsi (amerikkalaista) kyberkulttuuria 1990-luvulla, idealisoi markkinat esittämällä ne puhtaaksi, lähes matemaattiseksi ympäristöksi. Tässä ympäristössä – kuten luonnon kamppailussa, jossa vahvimman selviytyminen mahdollistaa evoluution – työ tulisi löytämään tarvittavat keinot, joilla arvottaa itseään ja joiden avulla se kykenisi muuttumaan
yritykseksi. Kun se kerran oli jätetty oman dynamiikkansa
varaan, verkkomainen talousjärjestelmä oli määrätty opti-
85
moimaan taloudelliset hyödyt kaikille, niin omistajille
kuin työläisille, koska myös jako omistajien ja työläisten
välillä tulisi muuttumaan yhä havaitsemattomammaksi
astuttaessa sisään virtuaaliseen tuottavaan kiertoon.
Tämä malli, jota teoretisoivat muiden muassa sellaiset
kirjoittajat kuten Kevin Kelly ja jonka Wired-lehti muotoili eräänlaiseksi digitaalis-liberaaliksi, ylenkatseiseksi ja
voitokkaaksi Weltanschauungiksi, meni konkurssiin uuden vuosituhannen ensimmäisten vuosien aikana yhdessä
dotcom-maailmaa asuttaneiden uuden talouden ja itsensä
työllistäneiden kognitioyrittäjien armeijan kanssa.
Se meni konkurssiin, koska täysin vapaiden markkinoiden malli on käytännöllinen ja teoreettinen vale. Pitkällä aikavälillä neoliberalismi ei tukenut vapaita markkinoita vaan monopolia. Samalla kun markkinat oli idealisoitu vapaaksi tilaksi, jossa tiedot, asiantuntijuus ja luovuus kohtasivat, todellisuus osoitti, että johdossa olleet
suuryhtiöt toimivat tavalla, joka kehitti libertaarista toimintaa vastaan teknologisia automatismeja, siunasi itsensä
joko median tai rahan vallalla ja viimein ryösti häpeilemättä osakkeenomistajien ja kognitiivisen työvoiman joukot.
Vapaiden markkinoiden valheen on paljastanut
Bushin hallinto. Sen käytäntönä on monopolien eksplisiittinen suosiminen (alkaen Bill Gatesin skandaalinomaisesta absolutisoinnista koskien hänen auktoriteettinsa vaihtamista suurille vaalilahjoituksille perustuvaan
poliittiseen liittolaisuuteen). Se on protektionistinen käytäntö, joka alistaa heikot valtiot markkinoiden avaamiselle antaen samalla Yhdysvalloille mahdollisuuden asettaa
40 % tullit teräkselle. Bushin voiton myötä libertaarinen
ja liberaali ideologia on lyöty ja palautettu tekopyhään
sisällöttömien banaliteettien toistamiseen. Geert Lovink
ei kirjassaan kuitenkaan vajoa amerikkalaiseen liberaaliin
ideologiaan, voitettuun viholliseen. Sen sijaan hän yrittää
saada meidät ymmärtämään, mitä tapahtui tuotannon
tasolla dotcom-manian vuosien aikana.
86
Hän sanoo, että meillä ei ole mitään syytä hurrata
dotcom-romahdukselle. Dotcom-maniaa luonnehtinut
ideologia oli fanaattinen representaatio velvoittavasta
optimismista ja taloudellisesta fideismistä. Mutta näinä
vuosina kehittynyt todellinen prosessi sisältää elementtejä
niin yhteiskunnallisesta kuin teknologisesta innovaatiosta: elementtejä, jotka meidän tulisi rekuperoida ja aktualisoida uudelleen.
1990-luvun toisella puoliskolla tapahtui todellinen
luokkataistelu korkeiden teknologioiden (hi-tech) tuottavien piirien sisällä. Verkon muutosta on luonnehdittu
tämän kamppailun avulla. Tuon kamppailun tulos on
tällä hetkellä epäselvä. Varmastikin vapaiden ja luonnollisten markkinoiden ideologia osoittautui karkeaksi virheeksi. Idea, jonka mukaan markkinat toimivat ympäristönä, jossa ideat, projektit sekä palveluiden tuottavan
laatu ja hyödyllisyys kohtaavat tasa-arvoisesti, on pyyhitty pois sen yksinkertaisen tosiasian myötä, että monopolit ovat aloittaneet sodan itsensä työllistäneiden kognitiotyöläisten multitudoa ja pienkauppiaiden kohtalaisen
pateettista massaa vastaan.
Selviytymiskamppailua ei voittanut kaikkein menestynein ja voitokkain, vaan se, joka veti aseensa esiin. Väkivallan, ryöstön, systemaattisen varastamisen, minkä
tahansa aseen, jolla voi rikkoa lailliset ja eettiset normit.
Bushin ja Gatesin yhteenliittymä rankaisi markkinoiden
joustavoittamisesta, ja tässä vaiheessa virtuaalisen luokan
sisäinen kamppailu päättyi. Yksi osa virtuaalista luokkaa
astui tekno-militaariseen kompleksiin: toinen osa (suuri
enemmistö) erotettiin yrityksestä ja työnnettiin eksplisiittisen proletarisaation marginaaleihin. Kulttuurisella tasolla olosuhteet kognitariaatin yhteiskunnallisen tietoisuuden muodostumiselle ovat siten syntymässä ja tämä
voi olla kaikkein tärkein ilmiö tulevina vuosina, ainoa
mahdollisuus tarjota ratkaisuja katastrofiin.
Dotcomit olivat harjoituslaboratorio tuottavalle
muodolle, mutta myös markkinoille. Lopulta monopolit
87
valloittivat ja tukehduttivat markkinat. Itsensä työllistäneiden yrittäjien armeija ja mikrokapitalistien hanke
ryöstettiin ja hajotettiin. Näin alkoi uusi vaihe: ryhmät,
jotka tulivat hallitseviksi nettitalouden kierron aikana,
muodostivat liiton vanhan talouden hallitsevan ryhmän
kanssa (Bushin klaanin, joka edustaa öljy- ja sotateollisuutta). Tämä siirtymä merkitsi estettä globalisaation
projektille. Neoliberalismi tuotti oman negaationsa, ja
ne, jotka olivat sen kaikkein innokkaimpia kannattajia,
muuttuivat sen marginalisoiduiksi uhreiksi.
Lovinkin Dark Fiberin päähuomion kohde on internet. Mitä se on ollut, millaiseksi se on muuttunut ja erityisesti mitä se tulee olemaan? 1990-luvun puolivälissä
alkanut keskustelu avasi aukkoja kyberkulttuurin sisälle
ja jakoi sen monenlaisten toimijoiden teoreettiset ja luovat polut. Heti kun internetistä tuli diffuusimpi ja se
paljasti kulttuurisia, teknologisia ja yhteisiä synergioita,
mainostajat ja kauppiaat saapuivat perässään fanaattinen
voitontavoittelijoiden seurue.
Luonnollisesti heillä oli vain yksi kysymys: voiko internetistä tulla rahantekokone. ”Asiantuntijat” (joiden
ydin koostui kirjavasta joukosta taiteilijoita, hakkereita ja
tekno-yhteiskunnallisia kokeilijoita) vastasivat Sibyllan
tavoin. Californian Wiredin digeraatti vastasi, että internet oli määrätty monistamaan kapitalismin voimat,
avaamaan laajat immateriaaliset markkinat ja pettämään
talouden lait, jotka ennustivat kriisejä ja viiveitä sekä
tulojen vähentymistä ja arvon laskua.1 Kukaan ei varsi-
1
Digeraatti tarkoittaa digislangissa ”kybereliittiä”, joka on vaikuttanut kaikkein eniten netin ja informaatioteknologian vallankumoukseen. Heitä ei kuvailla etujoukkona, joka taistelee etulinjassa, vaan itse etulinjana. Sana ”digeraatti” on muodostettu sanoista ”digitaalinen” ja ”litteraatti”. Digeraattiin kuuluvat sekä
huippuohjelmoijat että erilaiset etulinjan kokeilijat, kuten blogaajat, nettivisionäärit jne. – Suom. huom.
88
naisesti vastustanut näitä ihmisiä. Nettitaiteilijoilla ja
media-aktivisteilla oli muuta tekemistä ja heidän kriittisyytensä ja varauksensa aihetta kohtaan toimivat ikään
kuin lohdutuksena niille luusereille, jotka eivät kyenneet
astumaan isoon klubiin.
Digeraatit, kyberpunkit, digitaalivisionäärit ja nettitaiteilijat antoivat kuplan kasvaa. Nettipiireihin tullut raha
oli käytännöllistä kaikenlaisen teknologisen, kommunikatiivisen ja kulttuurisen kokeilun luomiseen. Joku kutsui
tätä funky-bisnekseksi. Luova työ löysi tavan rohmuta rahaa läskien, liikalihavien ja pienten kapitalistien koko joukolta. Totuus on, että kukaan (tai hyvin harva) ei sanonut,
ettei internet ole rahantekokone. Se ei koskaan ole ollut
sellainen, eikä se voi koskaan olla sellainen. Varovaisesti:
tämä ei tarkoita sitä, etteikö netillä olisi mitään tekemistä
talouden kanssa. Päinvastoin, siitä on tullut pääoman tuotannon ja realisoinnin kiistämätön infrastruktuuri. Tämä
ei kuitenkaan tarkoita, että sen erityinen kulttuuri voitaisiin palauttaa talouteen. Internet on avannut uuden luvun
tuotannon prosessissa. Hyödykkeiden dematerialisointi,
yhteistyön periaate ja rikkomaton jatkuvuus tuotannon ja
kulutuksen välillä ovat tehneet hyödykkeen arvon perinteiset määrittelyn kriteerit tarpeettomiksi. Kaikki, jotka kytkeytyy verkkoon, eivät näe itseään asiakkaina vaan työtovereina johtuen siitä, että he eivät halua maksaa. AOL,
Microsoft ja muut hait voivat tehdä mitä haluavat, mutta
ne eivät kykene muuttamaan tätä tosiasiaa, joka ei ole ainoastaan anarkohtava kulttuurinen juonne, vaan digitaalisen työsuhteen ydin.
Meidän ei tule ajatella, että internet on erikoinen saari, jolla muita ihmissuhteita hallitseva arvostamisen periaate joutuu kriisiin. Päinvastoin, netti on luonut käsitteellisen avautuman, joka on määrätty laajentumaan.
Vapauden periaate ei ole marginaalinen poikkeus, vaan
siitä voi tulla universaali materiaalisiin ja immateriaalisin
hyödykkeisiin käsiksipääsyn periaate.
89
Dotcom-romahduksen myötä kognitiivinen työ on
erottanut itsensä pääomasta.
Digitaaliartesaanit, jotka 1990-luvun aikana tunsivat
itsensä oman työnsä tuottajiksi, tulevat hitaasti tajuamaan, että heidät on petetty, pakkolunastettu. Tämä
tulee luomaan olosuhteita kognitiotyöläisten uudelle
tietoisuudelle. Viimeksi mainitut tulevat huomaamaan,
että vaikka heillä on hallussaan kaikki tuottava voima,
tietämättömien keinottelijoiden vähemmistö, joka on
taitava ainoastaan käsittelemään tuottavan prosessin laillisia ja rahoituksellisia puolia, on pakkolunastanut heiltä
voiman hedelmät. Virtuaalisen luokan tuottamaton
joukko, lakimiehet ja kirjanpitäjät, anastavat itselleen
fyysikkojen ja insinöörien, kemistien, kirjoittajien ja mediaoperaattorien kognitiivisen lisäarvon. Mutta kognitiotyöläiset voivat irrottaa itsensä semiokapitalismin juridisesta ja rahoituksellisesta linnakkeesta ja rakentaa suoran
suhteen yhteiskuntaan yhdessä käyttäjien kanssa: silloin
alkaa kenties kognitiivisen työvoiman autonomisen itseorganisaation prosessi. Tämä prosessi on jo käynnissä,
kuten kokemukset media-aktivismista ja siirtotyövoiman
solidaarisuusverkostojen luomisesta osoittavat.
Näiden kokemusten pohjalta meidän on ajateltava uudelleen 1900-luvun kysymys intellektuellista. Geert Lovinkin kirjassa tämä kysymys nousee uudelleen esiin. Hänen henkilökuvansa virtuaalisesta intellektuellista kirjan
ensimmäisessä osassa on sekä synteettinen omaelämänkerta että kuvailu erilaisista intellektuaalisista asenteista, jotka
luonnehtivat kognitiivisen sfäärin muotoutumista. Yrityksissä toimivan ”orgaanisen” intellektuellin hahmon sekä
radikaalin ja nostalgisen humanistipessimistin hahmon
(jotka olivat hallitsevia intellektuellityyppejä 1990-luvulla)
välille Lovink asettaa nettikriitikon hahmon, joka on epädogmaattinen ja utelias sitä kohtaan, mitä tapahtuu, ja
joka samaan aikaan vastustaa mitä tahansa ideologisen ja
erityisesti taloudellisen hegemonian muotoa. Mutta pelissä
on paljon enemmän kuin kulttuurinen muoti, joka on
90
vastapainona toiselle. Pelissä on siirtymä pois 1900-lukua
luonnehtineelta poliittiselta näyttämöltä ja täysin toisenlaisen näyttämön luominen.
1900-lukua hallitsi ”ylärakenteellisen” intellektuellin
hahmo, käyttääkseni Engelsiltä, Leniniltä ja Gramscilta
peräisin olevaa muotoilua. Vallankumouksellisen kommunistiliikkeen näkökulmasta intellektuelli oli esiteollinen hahmo, jonka toimintaa määritti elimellisesti valinta
yhdistyä teolliseen luokkaan. Leninistinen puolue on
sellaisten intellektuellien ammatillinen muodostelma,
joka valitsi proletariaatin asioiden palvelemisen. Gramsci
lisäsi ratkaisevia innovaation elementtejä leninistiseen
käsitykseen, kun hän esitteli kulttuurisen hegemonian
teeman, ideologisen työn erityisyyden, joka voisi kehittää
poliittisen vallan seisauttamisen prosessia. Mutta Gramsci pysyi perustavalla tavalla kiinnittyneenä ajatukseen
intellektuellista tuottamattomana voimana, kiinnittyneenä ideaan kulttuurista puhtaana konsensuksena ideologisten arvojen kanssa. 1900-luvulla tapahtunut kulttuurin teollistumisen kehitys muokkasi näitä hahmoja, ja
kriittinen ajattelu huomasi tämän paetessaan Frankfurtista Hollywoodiin.
Benjamin ja Marcuse, Adorno ja Horkheimer, Brecht
ja Kracauer huomioivat tämän siirtymän. Mutta vasta
digitaalisen verkon myötä muotoiltiin uudelleen koko se
tuotannon prosessi, jonka intellektuaalinen työ oletti
siinä muotoilussa, joka Marxilla oli Grundrissessä ja jonka
määrittelee ilmaisu ”general intellect”.
Pierre Levy kutsuu sitä kollektiiviseksi älyksi, Derrick
de Kerkhove osoittaa, että se on itse asiassa konnektiivista
älyä. Äärettömästi sirpaloitunut kognitiivisen työn mosaiikki muuttuu virtaavaksi prosessiksi universaalin telemaattisen verkoston sisällä. Näin työn ja pääoman muodot määrittyvät uudelleen. Pääoma muuttuu yleistetyksi
semioottiseksi virraksi, joka kulkee globaalin talouden
suonissa työn muuttuessa samalla jatkuvaksi lukemattomien toisiinsa linkittyneiden semioottisten toimijoiden
91
älyn aktivoinniksi. Elvyttämällä yleisen älyn käsitteen
1990-luvulla italialainen kokoava ajattelu (Paolo Virno,
Christian Marazzi, Carlo Formenti, Maurizio Lazzarato)
on esitellyt massaintellektuaalisuuden käsitteen ja painottanut vuorovaikutusta työn ja kielen välillä.
Meidän täytyi kulkea läpi dotcom-kiirastulen, läpi
työn ja kapitalistisen yrityksen fuusion illuusion, ja sitten
läpi taantuman ja loputtoman sodan helvetin, jotta
voimme nähdä ongelman tulevan esille selvin termein.
Yhtäältä rahoituksellisen kasaantumisen hyödytön ja
obsessoiva systeemi sekä julkisen tiedon yksityistäminen,
vanhan teollisen talouden perintö. Toisaalta tuottava työ,
joka yhä enenevissä määrin on kirjoitettu sisään yhteiskunnan kognitiivisiin toimintoihin: kognitiivinen työ,
joka alkaa nähdä itsensä kognitariaattina rakentaa pääomasta riippumattomia tiedon, luomisen, hoivan, keksimisen ja koulutuksen autonomisia instituutioita.
Sirpaloituminen, epätoivo ja itsemurha
Verkkotaloudessa joustavuus on kehittynyt työvoiman
sirpaloitumiseksi. Sirpaloituminen tarkoittaa aikaaktiivisuuden pirstoutumista. Työläinen ei ole enää olemassa persoonana. Hän on vain rekombinoidun semiosiksen mikrofragmenttien vaihdettava tuottaja, joka
sisältyy verkoston jatkuvaan virtaukseen. Pääoma ei maksa enää siitä, että työläinen on läsnä ollakseen riistettävissä pitkän jakson ajan, se ei maksa enää palkkaa kattaakseen työtä tekevän persoonan taloudellisten tarpeiden
koko alan. Työläiselle (pelkkä kone, jolla on aivot, joita
voidaan käyttää jonkin aikafragmentin verran) maksetaan
hänen pistemäisestä suorituksestaan. Työaika sirpaloidaan ja solukoistetaan. Ajan solut ovat myytävänä netissä
ja yritys voi ostaa niin monta kuin tarvitsee. Kännykkä
on työkalu, joka kuvaa parhaiten fraktaalityöläisen ja
rekombinoidun pääoman suhdetta.
92
Älytyö on mikroskooppisten fragmenttien valtameri
ja solukoiminen on keino järjestää ajan sirpaleet yhden
puolivalmisteen viitekehyksessä. Kännykkä voidaan nähdä älytyön liukuhihnaksi: mikä tapasi olla työvoiman
autonomiaa ja poliittista valtaa, on tullut täydellisen riippuvaiseksi älytyöstä globaalin verkoston kapitalistisessa
organisaatiossa. Tämä on semiokapitalismin luomisen
keskeinen ydin. Mikä tapasi olla työstä kieltäytymistä, on
tullut täydelliseksi riippuvuudeksi tunteista ja ajattelusta
informaatiovirrassa. Ja tämän seuraus on eräänlainen
hermoromahdus, joka iskee globaaliin mieleen ja synnyttää jotain, mitä kutsun dotcom-romahdukseksi.
Dotcom-romahdus ja finanssimassakapitalismin kriisi
voidaan nähdä yhteiskunnallisen halun taloudellisen investoinnin romahtamisen seurauksena. Käytän sanaa
romahtaa merkityksessä, joka ei ole metaforinen, vaan
ennemminkin kliininen kuvaus siitä, mitä länsimaisessa
mielessä on tapahtumaisillaan. Käytän sanaa romahtaminen ilmaistakseni psykologisen organismin todellisen
patologisen luhistumisen. Mitä me olemme nähneet, on
psykopatologinen ilmiö, globaalin mielen luhistuminen.
Näen nykyisen taloudellisen laman psyykkisen lamaannuksen sivuilmiönä. Intensiivinen ja pitkittynyt halun
sekä mentaalisten ja libidinaalisten energioiden investointi työhön on tuottanut psyykkisen ympäristön luhistumiselle, joka ilmentää nyt itseään taloudellisen taantuman kentällä, sotilaallisen aggression kentällä ja itsemurhien lisääntymisenä.
Huomiotaloudesta on tullut tärkeä aihe uuden talouden ensimmäisinä vuosina. Virtuaalityöläisillä on aina
vain vähemmän aikaa huomiolle, heidät on hukutettu
älyllisten työtehtävien tulvaan, eikä heillä ole enää aikaa
omistautua omalle elämälleen, rakkaudelle, huolenpidolle ja tunteille. He ottavat Viagraa, koska heillä ei ole aikaa seksuaalisille valmisteluille. Solukoituminen on tuottanut eräänlaisen elämänammatin. Seurauksena on sosiaalisten suhteiden psykopatologisoituminen. Sen oireet
93
ovat varsin ilmeisiä: joka kuukausi myydään miljoonia
pakkauksia Prozacia, keskittymishäiriöiden epidemiat
nuorison keskuudessa, Ritalinin kaltaisten huumeiden
leviäminen kouluissa lasten keskuudessa, paniikkiepidemioiden leviäminen...
Uuden vuosituhannen ensimmäisten vuosien skenaariota näyttää hallitsevan todellinen psykopaattisen käyttäytymisen aalto. Itsetuhoisten ilmiöiden leviäminen
ylittää huomattavasti islamilaisen fanaattisen marttyyriuden rajat. Siten 9/11:n itsemurhasta on tullut ratkaiseva
poliittinen teko globaalilla politiikan näyttämöllä.
Aggressiivista itsemurhaa ei pitäisi nähdä vain epätoivon ja aggression ilmentymänä, se pitäisi nähdä lopun
julistukseksi. Itsetuhoisuuden aalto näyttää vihjaavan,
että ihmiskunnalta on loppunut aika, ja epätoivosta on
tullut vallitseva tapa ajatella tulevaisuutta.
Entä sitten? Minulla ei ole vastausta. Kaikki mitä
voimme tehdä, on se, mitä me itse asiassa jo teemme:
älytyön itseorganisaatio on ainoa tapa ylittää psykopaattinen nykyisyys. En usko, että maailmaa voidaan hallita
Järjellä. Valistuksen utopia on epäonnistunut. Mutta
ajattelen, että itseorganisoituneen tiedon levittäminen voi
luoda yhteiskunnallisen viitekehyksen, joka sisältää äärettömiä autonomisia ja itseensä luottavia maailmoja.
Verkoston luomisen prosessi on niin monimutkainen, ettei sitä voida hallinnoida ihmisjärjellä. Globaali
mieli on liian monimutkainen tullakseen tiedetyksi ja
hallituksi alalohkoihin paikallistetuilla mielillä. Me emme voi tietää, me emme voi kontrolloida, me emme voi
hallinnoida koko globaalin mielen voimaa.
Mutta me voimme hallita ainutkertaista prosessia, joka tuottaa ainutkertaista yhteiskunnallisen elämän maailmaa. Tätä autonomia on tänään.
Suomentaneet Mikko Jakonen ja Jukka Peltokoski
94
6. SOTURI, KAUPPIAS, VIISAS
Kun miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tulivat kaduille
helmikuun 15. päivänä 2003 pysäyttääkseen sodan, monista tuntui kuin globaali valta olisi menettämässä kaiken
konsensuksen, ja että tämä voisi merkitä sen kriisin alkua. Mutta valta ei enää perustu konsensukseen, vaan
terroriin, tietämättömyyteen ja teknotaloudellisiin rahallisiin ja psyykkisiin automatismeihin, joita politiikka ei
kykene enää kontrolloimaan eikä joukkotoiminta muokkaamaan tai pysäyttämään.
Seuraavina päivänä opimme, että valtavien mittasuhteiden rauhanliike ei riitä sodan pysäyttämiseksi ja että
demokratialla ei ole välineitä niiden sotilaallisten automatismien supistamiseen, jotka terrorismi ja turvallisuusvainoharha ovat panneet liikkeelle. Vaikka yleisen mielipiteen enemmistö vastustaa sotaa, siihen johtavaa dynamiikkaa ei pysäytetä. Terrori on poliittinen sijoitus, johon Bushin hallinto laittoi kaikki panoksensa. Ei ole
tarpeen luoda konsensusta diskursiivisilla, propagandistisilla ja ideologisilla välineillä, riittää, että käytetään terroriin perustuvia psyykkisiä automatismeja. Terrori on
syntynyt ennen terrori-iskuja, se on syntynyt julmasta ja
jatkuvasta kilpailusta, jonka periaate mors tua vita mea on
juurruttanut pysyvästi jokaisen yksilön mieleen.1
1900-luvun historia on kolmen hahmon konfliktien
ja liittoumien historiaa. Viisas on ihmistyön perillinen ja
kantaa viisautta, jonka työn tekojen ääretön peräkkäisyys
ja työstä kieltäytymisen tekojen ääretön sarja ovat kasanneet. Työstä kieltäytyminen saa aikaan älyn kehityksen
liikkeen. Äly on työstä kieltäytymistä, joka toteutuu sosiaalisesti käyttökelpoisessa muodossa. Älyn vuoksi tulee
1
”Sinun kuolemasi, minun elämäni.” – Suom. huom.
95
mahdolliseksi korvata ihmistyötä koneilla. Työstä kieltäytymisen vuoksi tiedettä pusketaan eteenpäin, kehitetään, pannaan käytäntöön. Nykyaikainen tiede on ollut
alusta saakka tietoinen tehtävästään tässä suhteessa.
Tieto lisää inhimillistä kapasiteettia tuottaa käyttökelpoisia asioita ja vapauden tiloja kaikille ihmisille supistamalla työaikaa, joka on välttämätön yhteiskunnan
tarvitsemien asioiden tuottamiseksi. Tämä tarkoittaa, että
tietäminen on sitä, että on valtaa. Kauppias ja soturi haluavat kääntää tiedon vallan välineeksi. Tätä varten niiden on kukistettava viisas. Mutta tämä ei käy helposti,
koska tieto ei siedä hallitsemista. Siksi soturi ja kauppias
turvautuvat ansoihin ja petokseen alistaaakseen ajattelevan voiman rahan ja väkivallan voimalle.
Ihmiskunnan yhteinen intressi
Robert Jungk kertoi vuonna 1958 kirjassaan The Training Witches ydinpommin keksimiseen johtaneen Manhattan-projektin historian välityksellä, kuinka toisessa
maailmansodassa soturi vangitsi viisaan. Ryhmä tiedemiehiä joutui vastakkain kiristyksen kanssa: Hitler saattaisi olla valmistelemassa ydinpommia. Meidän on kiirehdittävä, ehdittävä ennen häntä. Jungkin mukaan kesällä 1939 kaksitoista miestä, Manhattan-projektissa
työskennelleet fyysikot, olisivat voineet pysäyttää atomipommien rakentamisen. Mutta he menettivät mahdollisuutensa eivätkä kyenneet ratkaisevasti muokkaamaan
ajatuksiaan ja tekojaan niin, että ne vastaisivat tieteellisten keksintöjen tulevia seurauksia; eikä heillä ollut sellaisessa kriittisessä tilanteessa riittävästi uskoa alansa perinteisiin. Sodan lopussa von Weizsäcker kommentoi: ”Se
tosiasia, että olimme perhe, ei riittänyt; ehkä meidän olisi
pitänyt olla kansainvälinen elin, jolla olisi ollut kurinpidollista valtaa jäseniinsä. Mutta onko sellainen mahdollista nykyaikaisessa tieteessä?”
96
Weizsäckerin sanoista löydämme ongelman, jonka
kohtaamme täydellisesti ilmaistuna taas puoli vuosisataa
myöhemmin: minkä organisaatiomuodon ja mitkä säännöt tiedon tuottajat voivat luoda itselleen, jos haluamme
estää poliittista, taloudellista ja sotilaallista valtaa käyttämästä tietoa tarkoituksiin, jotka ovat asiaankuulumattomia tiedon itsensä kannalta ja ennen kaikkea vastakkaisia ihmiskunnan yhteiselle intressille? Manhattanprojektin yhteydessä USA:n hallituksen onnistui saada
tiedemiesten ryhmä vakuuttuneeksi siitä, että sen kiristykseen on antauduttava. Hiroshima oli seuraus siitä, että
viisas antautui soturille.
Sillä hetkellä alkoi kamppailu viisaan vapautumiseksi
soturista, ja se kulminoitui vuonna 1968. 1968 edusti
ensinnäkin viisaan kieltäytymistä tietonsa lainaamisesta
soturille sekä kieltäytymistä päätöksestä asettaa viisas
yhteiskunnan palvelukseen. Sitten kauppias tuli mukaan
viettelemään viisasta ja alistamaan hänen tietoaan teknotaloudellisten automatismien hallintaan. Tiedon totuuden arviointi alistetaan kilpailun, taloudellisen tehokkuuden ja maksimaalisen voitontavoittelun kriteereille.
Thatcherin ja Reaganin avaaman seuraavan 20 vuoden jakson aikana tieto on pantu töihin täydellisen pääomasta riippuvaisuuden olosuhteissa. Tiede on liitetty
teknologian automatismeihin, ja siltä on riistetty mahdollisuus vaikuttaa päämääriin, jotka ohjaavat sen funktionaalista toimintaa. Tiedon intensiivinen soveltaminen
tuotantoon konkretisoituu sellaisen digitaalisen teknosfäärin luomisessa, joka saa aikaan ainutlaatuisen voimakkaita seurauksia. Mutta tämä voima alistetaan teknisille automatismeille, joissa valta artikuloidaan. Voittotalouden kategorioiden rajoittamana teknologia kasvattaa
työn tuottavuutta ja lisää samanaikaisesti kurjuutta, ihmisten alistamista palkkatyöhön, yksinäisyyttä, onnettomuutta ja psykopatiaa.
Muistan, kuinka ollessani lapsi 1950-luvulla, minua
kuten kaikkia muitakin kiehtoi ajatus, että saisimme elää
97
vuoden 2000. Sanomalehdillä oli tapana kirjoittaa, että
vuonna 2000 kaikki ihmiskunnan ongelmat olisi ratkaistu, koska teknologia varmistaisi rauhan, vapauden ja yltäkylläisyyden. Nyt kun vuosi 2000 on tullut ja mennyt,
rauhan sijasta maailman yllä roikkuu sota aiemmin kokemattomalla tavalla, atomipommit lisääntyvät kaikkien
uskontojen fanaatikkojen käsissä. Vapauden sijasta kiistatonta valtaa pitävät taloudelliset tärkeysjärjestykset, yltäkylläisyyden sijasta kahdessa kolmasosaa maailmasta on
orjuutta, kurjuutta ja nälkää. Markkinasääntöjen fanaattinen soveltaminen on tuottanut tämän mielettömyyden.
Olemme kiitämässä kohti katastrofia.
Tutkijoiden liike
Minkäänlaisessa uudistamisen ja muutoksen projektissa
ei ole järkeä, ellemme ole valmistautuneita määrittämään
uudelleen tämän kilvan suuntaa, eikä kilpailun suunnasta
voi päättää soturi tai kauppias. Vain viisas voi toteuttaa
sen. Vain inhimillisellä tiedolla, joka seuraa omia sääntöjään, tärkeysjärjestyksiään ja mahdollisuuden linjojaan,
on oikeus määrittää uudelleen tuotannon ja vaihdon
säännöt. Ainoastaan naiset ja miehet tiedon subjekteina
voivat päättää mihin suuntaan maailma liikkuu.
Tämä on Seattlessa vahvistettu uutuus: kauppiailla ei
ole oikeutta päättää miljoonien ihmisten elämästä oman
taloudellisen voittonsa perusteella. Vain tutkijoiden liike,
kognitariaatin autonomisesti organisoitunut korkean
teknologian liike, voi pysäyttää finanssikorporaatioiden
diktatuurin. Seattlessa 1999 esiin räjähtänyt globaali liike
osoitti kohti tiettyä suuntaa: eettisesti motivoituneen
tiedon on ohjattava globalisaatiota. Sen on tultava voimaksi kaikkien naisten ja miesten käsissä, ei ainoastaan
vähemmistön vallaksi.
Seattlesta alkaen esiin nousi liike, joka tähtää kognitiivisen työn sosiaaliseen, episteemiseen ja teknologiseen
98
rekombinaatioon. Tämä edellyttää, että tieteellinen tutkimus on autonomista suhteessa kauppiaiden intresseihin. Tämä tietoisuus on kasvanut siitä saakka: miljoonat
ihmiset maailmassa ovat alkaneet vaatia aivojen autonomiaa voitosta. Informaatioteknologian alueella
olemme todistaneet avoimen lähdekoodin käytäntöjen
leviämisen; bioteknologisilla ja farmakologisilla sektoreilla on ollut käynnissä kamppailu älyllisen innovaation
tuotteiden vapaasta saatavuudesta; informaatiomedian
syklissä on levinnyt aktivismi.
Tiedon yksityistäminen
Pääoma seuraa liberalistisen ideologian ohjeita ja reagoi
kollektiivisen tiedon pakonomaisella yksityistämisellä ja
kokeilemisen alistamisella taloudelliselle kilpailulle. Kollektiivisen tiedon yksityistäminen on kohdannut vastarintaa ja vastustusta kaikkialla. Kognitiotyöläiset ovat
alkaneet tajuta, että heidän potentiaalinsa on ylivertainen
suhteessa kauppiaan valtaan. Koska älytyö on tuottavan
näyttämön keskuksessa, kauppiaalla ei enää ole hallussaan juridisia tai materiaalisia välineitä saattaa yksityisomaisuuden periaatetta väkisin voimaan. Ottaen huomioon, että yhteiskunnallisessa tuotannossa arvokkaimmilla
hyödykkeillä on immateriaalinen ja kopioitava luonne,
olemme saaneet selville, että hyödykkeiden yksityisessä
haltuunottamisessa ei ole mitään järkeä. Samalla teollisen
yhteiskunnan materiaalisten hyödykkeiden yksityistämistä ylläpitävät syyt ovat heikentyneet. Kun tuote kulutetaan semioottisen pääoman ja kognitiivisen työn piirissä,
se pysyy saatavilla sen sijaan, että se katoaisi. Samalla sen
arvo kasvaa sitä enemmän, mitä enemmän sitä käytetään.
Näin verkostotalous toimii, ja juuri tämä on ristiriidassa
sen yksityisomaisuuden periaatteen kanssa, johon kapitalismi tähän on saakka perustunut.
99
Tämän näkökulman leviämisestä asti soturi on tullut
takaisin näyttämölle vanhan talouden öljypohattojen ja
asevalmistajien kera. Yhteiskunnallisen työn poimuissa
1990-luvun aikana kasautunut surun, pelon ja levottomuuden määrä on nyt käännetty fanaattisuudeksi, aggressiivisuudeksi ja identiteettiä koskevaksi pakkomielteeksi. Kauppias on turvautunut soturiin alistaakseen
viisaan jälleen kerran. Bill Gates liittoutui George Bushin
kanssa. Kollektiivisen älyn ryöstänyt kauppias liittoutui
idioottisoturin kanssa ja yhdessä he yrittävät tukahduttaa
minkä tahansa viisauden, alistaa tiedon voitolle ja vallalle
kerta kaikkiaan.
Sen johdosta, että 1990-luvulla pörssimarkkinat avattiin massoille, joukko-osallistuminen pääoman voittoon
oli mahdollista. Tämä johti dotcom-talouteen. Tämä
avasi myös mahdollisuuden valtavalle kognitiotyöläisten
itseorganisaation prosessille. Kognitiotyöläiset sijoittivat
kykynsä, tietonsa sekä luovuutensa ja löysivät keinot,
joilla luoda yritys pörssimarkkinoilla. Useiden vuosien
ajan tämä yritysmuoto oli finanssipääoman ja kognitiivisen työn kohtaamisen paikka korkealla tuottavuuden
asteella. Uusi itsellisen yrittäjyyden muoto ylisti yhtä
aikaa työn autonomiaa ja sen riippuvuutta markkinoista.
Vuosikymmenen keskeytymättömän kasvun ja kognitiivisen työn sekä rekombinoituvan pääoman yhteiskunnallisen liittoutuman jälkeen tämä liittouma murtui.
Huhtikuussa 2000 alkanut pörssiromahdus oli pääoman
ja kognitiivisen työn suhteen poliittisen kriisin alku.
Monet eri tekijät aiheuttivat tämän murtuman. Ensinnäkin kognitiivisen työn psyykkisten ja yhteiskunnallisten
energioiden romahtaminen: ylenmääräinen hyväksikäyttö, elämänrytmien kiihtyminen, matkapuhelimesta tavoitettavien työläisten 24 tunnin työpäivä, masennus ja stimuloivien lääkkeiden liiallinen käyttö hypertyön vauhdin
ylläpitämiseksi ovat johtaneet kognitiotyöläisen masentavaan vaiheeseen. Romahdus tuli sisältäpäin. Samanaikaisesti tapahtui monopolistinen hyökkäys dotcom-
100
armeijaa, kognitiotyöläisten rintamaa ja vapaita markkinoita vastaan. Rajojen määrääminen kokeilemiselle, monopolististen standardien määrääminen sekä monopolien
ja poliittisen vallan välinen liittouma ovat hämmästyttäneet diffuusin talouden sanattomaksi. Sitten monopolistinen vastavallankumous alkoi ja luotiin olosuhteet siirtymälle verkostotaloudesta sotatalouteen.
Uusi talous oli todistanut kognitiivisen työn itseorganisaation prosessin kukoistuksen yrityksen muodossa, mutta
samoina vuosina ryöstävä ryysyporvaristo tuli esiin ottaakseen hyödyn perinteisten kapitalististen sääntöjen kriisistä
ja kaapatakseen itselleen valtavia osuuksia yhteiskunnallisesta pääomasta, kuten kaikki Enronin jälkeiset romahdustapaukset osoittavat. Pitkällä aikavälillä uusliberalismi ei
ole suosinut vapaita markkinoita, vaan monopoleja.
Tässä vaiheessa, samalla kun kriisi suisti maahan
Bushin hallintoon yhteydessä olleet ryhmät ja vei kaiken
niiden uskottavuuden ja vallan, nuo lentokoneet putosivat taivaalta lähes ihmeenomaisesti ja synnyttivät uuden
rajoittamattoman väkivallan aikakauden, jolla valta menetettyään legitimiteettinsä legitimoi itsensä sodan kautta. Mutta sodassa näkökulmat määritetään uudelleen.
Natsi-liberaali, aggressiivinen kapitalismi manasi esiin
sodan haamun puolustaakseen horjuvaa valtaansa, mutta
mitä tahansa voi tapahtua tämän sodan aikana, jota läntisen väestön suuren enemmistön omatunto ja elämäntyyli
ei voi hyväksyä.
Ennen kaikkea voisi tapahtua se, että kognitiivinen
työ alkaisi tuottaa organisoitua ja itsetietoista muotoa
sisäiselle murtumalleen. Ongelma, josta Weizsäcker puhuu, on tänään kiireellisen tärkeä: onko mahdollista
käynnistää sellainen tieteilijöiden itseorganisoituminen,
joka perustuu tieteen autonomiaan vallasta? Tämä ei
enää ole pienen ydinfyysikkoryhmän huolenaihe, se on
yhteinen huolenaihe miljoonille ja taas miljoonille tieteen, teknologian, hallinnon, koulutuksen ja terapian
aloilla työskenteleville ihmisille.
101
Kognitariaatin rauhaa rakastavalla armeijalla on
avain, jolla se voi purkaa kapitalismin itseään vahvistavat
automatismit.
Suomentanut Markus Termonen
102
7. ONNETTOMUUDEN
TEHDAS JA KOGNI-
TARIAATTI
MF: Kirjassasi La fabbrica dell’infelicità kuvailet luokkamuodostumaa, kognitariaattia, tietotyöläisen ja proletariaatin yhteensulautumaa, joka työskentelee ”niin sanotuissa ammateissa”. Olet lisäksi aikaisemmin käyttänyt virtuaalisen luokan käsitettä. Mitkä ovat kognitariaatin piirteitä ja kuinka se voidaan erottaa tästä hieman korkeammasta kerrostumasta, jota Kroker ja Weinstein kuvaavat teoksessaan Data Trash?1
Bifo: Minulla on tapana viitata virtuaalisen luokan käsitteeseen, joka on itse asiassa luokka, jota ei ole olemassa.
Se on ainoastaan tietotyöläisten tuottavien mikrotoimintojen fraktaalisen meren abstraktio. Se on hyödyllinen
termi, mutta se ei pysty sisällyttämään virtuaalisia tehtäviä suorittavien ihmisten olemassaoloa (yhteiskunnallista
ja ruumiillista). Virtuaalityöntekijöiden yhteiskunnallinen olemassaolo ei ole virtuaalista; virtuaalisen työntekijän aistiva ruumis ei ole virtuaalinen. Siksi puhun mieluummin kognitiivisesta proletariaatista, kognitariaatista,
jotta voisin painottaa verkkotalouden kanssa tekemisissä
olevien työläisten aineellista (tarkoitan fyysistä, psykologista, neurologista) tautia.
MF: Postfordismin poliittis-taloudellinen teoretisointi,
jolla on pitkät juuret italialaisessa aktivismissa ja jota on
1
Haastattelu tehtiin Bifon kanssa sähköpostitse toukokesäkuussa 2001. Siinä keskitytään tuolloin tuoreen kirjan La
fabbrica dell’infelicità. New economy e movimento del cognitariato.
(”Onnettomuuden tehdas. Uusi talous ja kognitariaatin liike”,
Derive Approdi 2001) teemoihin, jotka kuvailevat kognitariaatin
muotoutumista. Haastattelijoina toimivat Matthew Fuller ja snafu.
103
ajateltu 1960–70-luvuilta lähtien, on tänään vakiintunut
tapa, jolla jälkiteollisia työolosuhteita kuvataan. Sinä
edustat yhtä muunnosta tästä, sellaista, joka ehdottaa,
että koko tämän muutoksen poliittista dynamiikkaa ei
ole vielä ymmärretty. Kuinka voimme kuvata siirtymää
yhteiskunnallisesta tehtaasta onnettomuuden tehtaaseen?
Bifo: Semiopääoma laittaa neurofyysiset voimat työhön
ja alistaa ne koneelliselle vauhdille. Se pakottaa meidän
älyämme, meidän emotionaalista kovalevyämme, seuraamaan verkkotuottavuuden rytmiä. Kybertila ”ylilataa”
kyberajan, koska kybertila on rajoittamaton alue, jonka
nopeus voi kiihtyä ilman esteitä. Mutta kyberaikaa
(huomion, muistin, kuvittelun aikaa) ei voida nopeuttaa
yli rajan, muuten se murtuu… Ja se on itse asiassa murtumassa, romahtamassa hypertuotannollisuuden stressin
alla. Paniikkiepidemia leviää läpi yhteiskunnallisen mielen alueen. Paniikin purkausta seuraa masennusepidemia.
Tämän hetkinen uuden talouden kriisi tulee nähdä tämän hermoromahduksen seurauksena.
Kerran, kauan sitten Marx puhui ylituotannosta, tarkoittaen saatavilla olevien hyödykkeiden ylenmääräisyyttä,
jota yhteiskunnalliset markkinat eivät voineet ottaa vastaan. Nykyään yhteiskunnallinen mieli on se, jota vastaan
hyökätään ylenmääräistä huomiota vaativien hyödykkeiden jakelulla. Tämän vuoksi yhteiskunnallisesta tehtaasta
on tullut onnettomuuden tehdas: verkkotuotannon valmistuslinja riistää suoraan virtuaalisen luokan emotionaalista
energiaa. Olemme tulossa tietoisiksi siitä, joten me kykenemme tunnistamaan itsemme kognitariaatiksi. Liha,
ruumis, halu, jatkuvassa sähkötuoliteloituksessa.
snafu: Tämä avaa kirjassasi mielenkiintoisen pohdinnan
koskien vaiennettua suhdetta vapaan ja tuottavan ajan
välillä. Fordistisessa tehtaassa työaika on toistavaa ja vieraannuttavaa. Työläiset alkavat elää toisaalla välittömästi
kun he jättävät työpaikan. Tehdas joutuu konfliktiin työ-
104
läisen ”luonnollisten halujen” kanssa. Postfordistisessa
mallissa tuottavuus sen sijaan ottaa sisäänsä työläisten yhteiskunnalliset ja psykologiset kapasiteetit. Tällä tavalla
vapaa-aika menettää kasvavassa määrin kiinnostavuutensa
sen hyväksi, mitä kutsut nykyaikaiseksi työn uudelleen
affektivoimiseksi. Toisaalta kuvailet verkkotaloutta jättimäisenä ”aivonsyöjänä”. Kysymykseni koskee ilmeistä
ristiriitaa, jonka tämä kaksoisliike sisältää. Kuinka on
mahdollista, että ihmiset ovat samaan aikaan sekä erittäin
kiinnittyneitä työhönsä että siitä uupuneita. Mitkä psykologiset syyt ajavat ihmiset rakentamaan omia häkkejään?
Bifo: Jokainen verkkotaloudessa mukana oleva henkilö
tietää tämän paradoksin oikein hyvin. Se on yhteiskunnallisen identiteetin paradoksi. Me tunnemme itsemme
motivoiduiksi ainoastaan yhteiskunnallisen roolimme
kautta, koska aistillinen elämä on enemmän ja enemmän
anorektista, enemmän ja enemmän virtualisoitua. Samaan aikaan me koemme elämämme aistillisuuden purkautumisen, koska olemme pakkomielteen tavoin kiinnostuneita yhteiskunnallisesta performanssista. Tämä on
taloudellisen paluupostin vaikutus, päivittäisen elämän
lisääntyvä kulu: meidän täytyy työskennellä enemmän ja
enemmän, jotta voisimme ansaita tarpeeksi rahaa kustantaaksemme kalliin elämäntapamme, johon olemme tottuneet. Mutta se on myös vaikutusta kasvavasta investoinnista haluun yhteiskunnallisen performanssin, kilpailun ja tuottavuuden kentällä.
snafu: Siirryttäessä materiaaliselle tasolle taloudelliset
olosuhteet vaikuttavat melko merkityksettömiltä kognitariaatin muotoutumiselle. Me kaikki kuitenkin tiedämme, että verkkotalouden sisällä on suunnattomia eroja.
Ajatteletko, että kaikki kognitiotyöläiset elävät ruumiissaan yhtenäisen riiston tason? Ja mitä nämä työläiset todella vaativat, enemmän rahaa vai enemmän vapaa-aikaa?
Luuletko, että hypertuottavuudesta johtuva stressi on
105
ainoa tekijä virtuaalisen luokan itsetietoisuuden mahdollisessa ilmaantumisessa?
Bifo: En ajattele lainkaan, etteikö taloudellisilla olosuhteilla olisi merkitystä. Tiedät, että ihmiset ovat pakotettuja hyväksymään matalat palkat, joustavan ja rajoittamattoman riiston, työpäivän ilman rajoja, koska jokaisesta yksittäisestä yhteiskunnallisen suhteen fragmentista on
tullut kallis. Ennen liberaalia vimmaa saatoit viettää yön
ystävien kanssa ja kuljeskella ympäri kaupunkia pienellä
rahalla tai kokonaan ilman rahaa. Nykyään, liberaalin
terapian jälkeen, jokainen ihmissuhde on asetettu markkinoille. Ilmaisuus on kadonnut ihmissuhteiden maastosta. Tämän vuoksi jokainen ihmissuhde on vähemmän ja
vähemmän inhimillinen.
MF: Tästä seuraten, millä tavoilla ihmiset kehittävät vastarinnan, organisaation ja solidaarisuuden muotoja, jotka
muuttavat kontrollin algoritmeja heidän edukseen kognitariaatin liikkeessä. Toisin sanoen, mitä muotoja – kun
otetaan ero alkuperäisen otsikon felicitàn ja englannin
happinessin välillä – saattaisi onnellisuuden tuotanto saada?
Bifo: Vastarinta on jälkeenjäänyttä. Jotkut ihmiset luovat
edelleen yhteiskunnallisia verkostoja, kuten sosiaalikeskuksia Italiassa. Nämä ovat paikkoja, joissa tuotanto,
vaihto ja päivittäinen elämä ovat suojattuja lopulliselta
kauppatavaraksi muuttamiselta. Mutta tämä on jäänne
proletaarisen yhteisön ajalta. Tämä perintö täytyy säilyttää, mutta en näe tulevaisuuden nousevan tällaisesta vastarinnasta. Näen sen rekombinaation prosessissa. Näen
tämän liikkeen, joka leviää ympäri maailmaa aina Seattlen kapinoista lähtien, kognitiivisen työn itseorganisaation globaalina liikkeenä. Kuten tiedät, en näe tätä liikettä vastarintana globalisaatiolle. En alkuunkaan. Tämä on
globaali liike yhtiökapitalismia vastaan. Ongelma on:
mistä se saa kykynsä? En ajattele, että tämä on marginali-
106
soitujen, työttömien, maanviljelijöiden tai tehtaiden dekolonisointia vastaan taistelevien tehdastyöläisten liike.
Totta kai nuo ihmiset ovat osa liikettä kaduilla. Mutta
tämän liikkeen ydin lepää kognitiotyöläisten itseorganisaation tietoisessa prosessissa ympäri maailman, kiitos
netin. Tämä liike edustaa mielestäni kognitariaatin toteuttamaa netin teknisten kohtauspintojen tietoista rekombinointia. Tieteilijät, tutkijat, ohjelmoijat, mediatyöläiset, jokainen verkottuneen general intellectin kerrostuma tulee polarisoimaan ja muotoilemaan uudelleen sen
epistemen, sen luovan toiminnan.
MF: Sinä osallistuit mielenosoituksiin OECD:tä vastaan
Bolognassa. Mitä ovat ne kaikkein hyödyllisimmät taktiikat, joiden näet kehittyvän tuossa liikkeessä ja muualla? Mitä ovat ne seikat, jotka kenties liittävät kognitariaatin toisiin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin
aiheisiin?
Bifo: En ajattele, että katu on se paikka, jossa tämä liike
tulee kasvamaan. Se syntyi symbolisesti kaduilla. Katumellakka on ollut symbolinen räjäyttäjä, mutta verkkomellakka on todellinen muutoksen prosessi. Kun 80 000
ihmistä toimi Seattlen kaduilla, kolme–neljä miljoonaa
ihmistä (ne, jotka olivat virtuaalisessa yhteydessä mielenosoitukseen, kiitos internetin) otti osaa suuressa virtuaalisessa tapaamisessa ympäri maailman, chataten, keskustellen, lukien. Kaikki nuo ihmiset ovat kognitariaattia.
Niinpä ajattelen, että globaali liike yhtiökapitalismia vastaan on absoluuttisen oikeassa, kun se menee kaduille,
organisoiden blokkeja, kuten Seattlessa, Prahassa, Bolognassa ja Quebec Cityssä, ja ensi heinäkuussa Genovassa.
Mutta tämä on ainoastaan symbolista toimintaa, joka
ruokkii sitä todellista sabotaasin ja rekombinaation liikettä, joka täytyy organisoida jokaisessa laboratoriossa, jokaisessa paikassa, jossa kognitariaatti tuottaa ja luo yhteiskunnallisen kudoksen teknisiä kohtauspintoja. Teol-
107
linen työväenluokka tarvitsi poliittisia puolueita organisoidakseen autonomiaa, kamppailua, itseorganisaatiota,
yhteiskunnallista muutosta. Kognitariaatin verkottunut
luokka löytää välineen itseorganisaatioon samasta verkosta, joka on väline sen riistoon. Kun taas pohditaan katukamppailujen muotoja, ajattelen, että meidän pitäisi olla
varovaisia. Tämä liike ei tarvitse väkivaltaa, se tarvitsee
henkisen työn prosesseissa kasvavan piilotetun kapinan
teatralisointia. Mentaalinen työ, joka on kerran organisoitu ja tietoisesti johdettu, voi olla hyvin häiritsevää
kapitalistiselle hallinnolle. Ja se voi olla hyvin käytännöllistä teknologian ja sen yhteiskunnallisen käytön suhteen
rekombinaatiossa.
snafu: Haluaisin tietää, mitä ovat ”vastarinnan avainsanat jokaisessa laboratoriossa”, kuten mainitset, ja kysyä,
mitä yhteiskunnallisen kudoksen tekniset kohtauspinnat
ovat? Erityisesti haluaisin ymmärtää, että kun mainitset
tekno-sosiaaliset kohtauspinnat, viittaatko ei-omaisuutta
tuottaviin järjestelmiin, kuten Linuxiin, vai onko sinulla
laajempi näkökulma. Mutta myös: kuvaako vapaiden
ohjelmistojen ja avoimen koodin ohjelmistojen jaettu
tuotto kääntymää pois kapitalismista vai kohtaammeko
vain viimeisen, kapitalismille parhaiten sopivan tavan
toimia tässä historiallisessa vaiheessa? Tietääkseni niin
sotilastoimijat ja yhtiöt kuin hakkeripiiritkin käyttävät ja
kehittävät vapaita ohjelmistoja…
Bifo: En näe asioita tälläisella antagonistisella (dialektisella) tavalla. Tarkoitan, että en ajattele vapaan ja avoimen
koodin ohjelmien olevan kapitalismin ulkopuolella. Vastaavasti en ajattele, että työläisten kollektiivinen lakko ja
itseorganisaatio vanhassa fordistisessa tehtaassa oli kapitalismin sfäärin ulkopuolella. Mikään ei ole kapitalismin
sfäärin ulkopuolella, koska kapitalismi ei ole dialektinen
totaliteetti, joka olisi puettu ylitettäväksi (Auf-heben) uuden totaalisuuden kautta (kuten kommunismin tai jonkin
108
sellaisen). Pääoma on sen aktiivisuuden kognitiivinen kehys, semioottinen kehys, joka on upotettu yhteiskunnalliseen mieleen ja ihmisen tekhneen. Kamppailu kapitalismia
vastaan, työstä kieltäytyminen, ajoittaiset autonomiset
alueet, avoin ja vapaa koodi… Kaikki tämä ei ole uutta
totaalisuutta, se on dynaaminen rekombinaatio, joka antaa
ihmisille mahdollisuuden löytää itselleen autonomian tilaa
ja työntää kapitalismia kohti kehittyvää innovaatiota.
snafu: Toinen kysymys koskien verkkoa. Sitä voidaan
käyttää välineenä itseorganisaatioon, mutta se on myös
tehokas kontrolliväline. Ajatteletko, että verkossa kehittyy uusia elämänmuotoja? Tarkoitan, voiko verkko taata
uudenlaisen poliittisen tietoisuuden nousun, jota voitaisiin verrata siihen, mikä kehittyi massapuolueissa? Tällä
hetkellä globaalit verkostot, kuten nettime, Syndicate,
Rhizome ja Indymedia, ovat enemmän alustoja tiedon
vaihtamiselle kuin todellisia infrastruktuureja, jotka tarjoaisivat tukea, koordinaatiota ja todellista yhteistyön
tasoa (ilman muutamia poikkeuksia, kuten Toywar).
Näetkö, että kognitariaatin verkostot kehittyisivät tiedon
jakamisen keinoista kohti vakiintunutta infrastruktuuria?
Kuinka erilaiset yhteisöt, kuten hakkerit, aktivistit, nettitaiteilijat, ohjelmoitsijat, nettisuunnittelijat, tulevat määrittelemään yhteisen agendan? Tällä hetkellä jokainen
niistä näyttää minusta juuttuneen omiin aiheisiinsa, silloinkin kun he ovat samalla postituslistalla…
Bifo: Verkko on uudelleensyntynyt alue ja se ei vaikuta
ainoastaan tietoiseen ja poliittiseen käyttäytymiseen. Se
tulee myös rajaamaan uudelleen antropologian ja kognition. Internet ei ole poliittisen organisaation keino (väline), eikä se ole informaation keino (väline). Se on julkinen alue, antropologinen ja kognitionaalinen ympäristö.
Kuulin vastikään, että monet tieteilijät ympäri maailmaa
kamppailevat saadakseen julkisin varoin rahoitetun tulosten julkaisukanavan:
109
Tieteilijät ympäri maailmaa kapinoivat yksityisten yhtiöiden muodostamaa voimakasta ryhmää vastaan. Yritykset yrittävät lukita vuosikymmeniä julkisesti rahoitetun länsimaisen tieteellisen tutkimuksen
tulokset kalliisiin, ainoastaan tilauksesta -tyyppisiin elektronisiin tietoarkistoihin. Tämä käytäntö ei ole mitään muuta kuin tieteellisen tutkimuksen hedelmien kontrollia: miljoonia sivuja tieteellistä informaatiota, joka saattaa sisältää aidsin parantamisen, halvan avaruusmatkailun tai ihmismielen toiminnan salaisuudet.
Internet on samanaikaisesti sekä yhteiskunnallisen tuotannon että itseorganisaation paikka.
MF: MayDay-mielenosoitusten jälkeen Lontoon keskustassa useat tuhannet poliisit pidättivät vastaavan määrän
mielenosoittajia tunneiksi. Tämä vaikuttaa minusta aivan
siltä kuin poliisi olisi määrännyt itsensä opettamaan ihmisille, että paikallaan pysytteleminen on virhe. Varmastikin
uusia kollektiivisen liikkumisen tapoja on keksitty ja monia niistä on koeteltu kaduilla. Mutta ehkä muiden ajankohtaisten asioiden joukossa on myös vastahakoisuutta tai
hermostuneisuutta siitä, että tehtäisiin jotain konkreettista,
koskien vallan käyttöä sillä tavalla, että siinä olisi riski toistaa ne rasitukset, joita me kaikki olemme kokeneet. Yhtäältä voidaan sanoa, että tämä heikkous on vahvuus (jos
se ei ole ainoastaan julkinen ilmaisu epämääräisestä moraalisesta pahoinvoinnista), mutta toisaalta se voidaan ymmärtää nimenomaan tuloksena ihmisten tietoisuudesta
siitä, että heidän toimintansa ovat aina implikoituja mediaalisen reiteraation monitasoiseen verkostoon. On keskittyneitä verkostoja, jotka stratifioivat ja vangitsevat ihmisiä
kuten CCTV:n tapauksessa, mutta myös verkostoja, jotka
ovat diffuuseja, mutta silti sisältävät, kuten sanot, ”riistämistä”. Mitkä näin ollen ovat ne tavat, joilla väität tämän
verkkokapinan luovan muutosta tai laajentavan sen poliittista vahvuutta?
Bifo: Näen kaksi erilaista (ja yhteydessä toisiinsa olevaa)
globaalin kapinan vaihetta. Ensimmäinen on symbolinen
110
toiminta, joka ottaa paikkansa kadulla, toinen on kognitiivisen työn, tieteilijöiden, tutkijoiden itseorganisaation
prosessi, joka antaa julkisen pääsyn kognitiivisen tuotannon tuloksiin, päästäen ne vapaaksi yritysten hallinnasta.
Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta. Fyysinen aktio
kohdattaessa poliisi kaduilla, IMF:n, WTO:n ja G8:n
ikkunoiden alla viheltäminen, tämä on ainoastaan symbolinen laukaisin todelliselle muutokselle, joka tapahtuu
mentaalisessa ympäristössä, eteerisessä kybertilassa.
MF: Palataan aiheeseen koskien ruumiiden suhdetta koneisiin, joilla ne työskentelevät, ja informaatiojärjestelmiin,
joita ne osaltaan muodostavat. Näyttää siltä, että tässä on
kaksi linjaa. Ensimmäinen on suhteellisen suora huomio
tietokoneilla tehtävän työn ergonomisiin olosuhteisiin,
toistuva selkärankavamma, selkäydinsyndrooma, silmien
väsymys, tilanne, jossa tullaan puhelimen jatkeeksi puhelinkeskuksessa. Toinen on se, kuinka ruumiita avataan
tiloihin, jotta informaatiojärjestelmät voivat tutkia niitä.
Ilmiselvä esimerkki tästä on tapa, jolla geneettistä materiaalia ajatellaan jonain sellaisena, mitä voidaan eristää ja
muuttaa tiedostoiksi. Silti geneettinen materiaali nähdään
myös ”toimijana”, jonka tarkoituksena on jakaa ”tietoa”
lihaan, joka välittää ja realisoi sen ohjeet, ja jonka me näemme tarjoavan järjen ruumiiden ”kehitykselle”. Tähän
liittyy – mutta se tapahtuu paljon laajemmassa mittakaavassa – lisääntynyt mielenkiinto sitä kohtaan, mikä voidaan ymmärtää informaation käsittelysairautena. Vastikään eräs tutkimus esimerkiksi väitti, että 70 %:lla miehistä on jonkin muodon autismi. Kaikkein mielenkiintoisinta tässä on se, että joidenkin näiden syndroomien
idea – kuten Aspergerin syndrooma, josta Bill Gatesin on
usein spekuloitu kärsivän – nähdään nykyään yhä useammin jollain tavalla tuottaviksi. Mitä tämä saattaisi tarkoittaa koskien sitä tapaa, jolla terveyden käsitettä käytetään
suhteessa informaation ja tuottavuuden käsitteisiin?
111
Bifo: En kykene vastaamaan kysymykseesi kunnolla,
koska se koskee niin monia sellaisia tiedon aloja, joista
olen ainoastaan kuullut. Näen, että globaali mieli luo
tavallaan globaalin ruumiin, joka on etäisten organismien
jatkuvuutta, organismien, jotka ovat liittyneitä toisiinsa
epäorgaanisen elektronisen verkon kautta. Globaali ruumis on netin tuottava ruumis, mutta se on myös tila,
jossa virukset leviävät, tarttumisen tila. Niinpä terapian
tulisi myös toimia samalla tasolla, kollektiivisella tasolla.
Tämä on idea terapiasta, jonka Felix Guattari esitti.
MF: On myös selvää, että keinot päästä sisään tähän luokkaan kovenevat, kun sen funktiota tarkennetaan. Englannissa ja muualla koulutuksen alueella on tapahtunut substantiaalinen liberaalin humanismin – joka näki kasvatuksen ”arvona sinänsä” – naamion tippuminen alas kasvoilta
siirryttäessä kohti puhtaasti välineellistä ammatillista koulutusta, joka luo uutta työvoimaa. (Tämä heijastuu myös
siinä taloudellisessa tuskassa, jota opiskelijat laitetaan kärsimään, jos he ovat valmistumassa.) Sinä olet mukana hypermediakurssilla Bolognassa. Kuinka tietoisuus kognitariaatin kokoonpanosta on rakentunut kurssilla?
Bifo: Olen opettanut julkisissa kouluissa nettisuunnittelijoita ja videontekijöitä, mutta minun opetuskokemukseni on hyvin hajanaista, eikä kovinkaan akateemista. Mutta kysymyksesi on hyvin mielenkiintoinen, koska se
osoittaa didaktisen teorian tärkeyden. Mitä meidän tulisi
opettaa oppilaillemme? Mitä heidän tulisi oppia? Mielestäni meidän tulisi tehdä heidät tietoisiksi kuulumisesta
prosessiin, ja samaan aikaan meidän tulisi osoittaa mahdollisuus olla prosessin ulkopuolella. Vaara tiedonsiirron
prosessissa on seuraava: Powerpoint-tekniikat luovat uuden tieteen Novum Organumin. Tieto, joka pakotetaan
yleisesti kysyttyjen kysymysten järjestelmään, didaktiikan
digitaalinen formalisointi, tiedon metodin ja sisällön
formalisointi. Muistat, että Karl Marx kirjoitti jossain,
112
että proletariaatti on saksalaisen klassisen filosofian perijä. Se oli vain metafora. Mutta nyt voimme sanoa tiukan
kirjaimellisessa mielessä, että kognitariaatti on modernin
tieteen ja filosofian perijä sekä modernin taiteen ja runouden perijä. Kognitariaatin yhteiskunnallinen vapautus on myös tiedon teknisten vaikutusten omaksumista.
Suomentaneet Mikko Jakonen ja Markus Termonen
113
III INFOSFÄÄRIN PEHMEÄ VATSA
8. KUVADISPOSITIIVI
Mielikuvitusteko on maaginen teko. Se on taika, joka saa ilmaantumaan ajattelunsa kohteen, olion, jota halutaan, sillä tavoin, että mielikuvitus voi ottaa olion haltuunsa.
Jean Paul Sartre: L’imaginaire (Gallimard, Pariisi 1940)
Ennen kuin voimme puhua mielikuvituksesta, meidän
on puhuttava kuvasta. Mikä kuva on? Se, mikä meitä
kiinnostaa kuvassa, ei ole sen tehtävä todellisuuden representaationa, vaan kuvan dynaaminen voima, sen kyky
ylläpitää ja rakentaa projektioita, vuorovaikutuksia, kerronnallisia rakenteita, jotka tuottavat todellisuuden rakenteen. Se, mikä meitä kuvassa kiinnostaa, on sen kyky
muodostamalla kuvitelma valikoida äärettömästä määrästä mahdollisia aistikokemuksia ja luoda koettavissa olevien kuvien kenttä. Näin se tekee mahdolliseksi kuvitelman (kuvateelmän), projektiivisen toiminnan, joka kurkottautuu kohden maailmaa ja joka ylläpitää ja luo suhteiltaan, kokemuksiltaan ja kohteiltaan johdonmukaisen
maailman. Pitäkäämme kuvaa kerronnallisena dispositiivina, tietoisuuden kerroksena, joka kykenee modifioimaan sekä ruumiin projektioita tilassa että merkitystä,
jonka liitämme kokemukseen. Jokainen tietoisuus on
tietoisuutta jostakin, sanoo Husserl. Se merkitsee, että
tietoisuus on intentionaalisuutta, tilan projektiota, ajallista jatkuvuutta, jonka sisällä liike tulee mahdolliseksi.
Aika tietoisuudessa. Tietoisuus jostakin.
Representaation esittäessä olion tietoisuudelle ikään
kuin olio olisi olemassa ennalta muuttumattomana, kuva
114
liikkeessä, siinä mielessä kuin Deleuze puhuu siitä, saa
aikaan vaikutuksia tietoisuudessa ja asettaa ennalta tietoisuuden tuottamaan vaikutuksia maailmassa. Kiinnostavaa tässä on kuvan dynaaminen luonne, toiminta, jonka
kuva saa aikaan ruumiissa, maailmassa, jossa ruumiit
kohtaavat ja haluavat ja jossa ne muovautuvat vastavuoroisesti.
Yli vuosisadan myrskyisästi kehittynyt teknokommunikatiivinen muutos, joka viime vuosikymmenen aikana
on tehnyt mahdolliseksi luoda digitaalisesti posthumaani
globaali mieli, tuottaa patologioita ruumiiden keskinäisissä suhteissa, häiriöitä kuvien käsittelyssä, maailman
sisäisessä työstämisessä ja suhdeprojektiossa.
Videoelektronisen ajan tärkein poliittinen tehtävä on
rakentaa videopoeettisia strategioita, kerronnallisia projektioita sekä jaetun todellisuuden rekombinaation ja
dekonstruktion dispositiiveja.
Käyttöfunktiorakenne ja teknomedian sisällöt
”Välineen tai teknologian viesti on sen ihmisten keskinäisiin suhteisiin tuomassa rytmien ja kaavojen mittasuhteiden muutoksessa”, kirjoittaa McLuhan vuodelta 1964
peräisin olevassa kirjassaan Understanding Media joka on
viitoittanut medialogisen ajattelun historiaa.1 ”Meidän ei
ole otettava tarkastelun alaiseksi niinkään sisältöä kuin
väline, medium itse ja se kulttuurinen matriisi, jonka
puitteissa se toimii, puhumattakaan median psyykkisistä
ja yhteiskunnallista vaikutuksista.”
Tietoisuus tästä on kiistämätön, mikäli emme halua
sortua viattomaan sisältöajatteluun, jonka mukaan mediat sellaisenaan ovat neutraaleja. Medioiden toimintaa
1
Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet. Suom. Antero Tiusanen. WSOY, Helsinki 1968.
115
määrää vain niiden välittämät sisällöt sekä se, mihin niitä
käytetään. Tiedämme, että teknologian käyttö ylipäätään
ja erityisesti kommunikaatiovälineen käyttö ovat sidoksissa välineen rakenteeseen.
Pohjimmiltaan media-aktivismi väittää käyttävänsä
aktiivisesti juuri niitä teknologioita (kuten televisio tai
advertising), joiden rakenteellisena tehtävänä on tuottaa
käyttäjässään passiivisuutta. Tässä media-aktivismin tavoitteessa on haastetta. Mutta kyse ei ole haasteesta McLuhanille, jonka opetukset vielä 40 vuotta kirjan Understanding Media julkaisemisen jälkeen ovat ylittämättömiä.
Media-aktivismi ei ehdota medioiden vaihtoehtoista
käyttöä, koska niin se vain taantuisi sisältönäkemykseen:
se tähtää pikemminkin oikosulkuun välineen rakenteellisella tasolla, sen teknologisessa ja lingvistisessä toiminnassa, se tähtää sommitelmien ja käyttöliittyminen käsittelyyn, dispositiivien rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen eikä vain niiden tuottaman sisällön rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen.
On syytä korostaa media-aktivismin toiminnan uutuutta. Sitä on pidettävä ensimmäisenä osoituksena kognitaarisen rekombinaation prosessista. Media-aktivismin
myötä ilmaantuu tietyn teknologian tehtävien ja sen käytön rakenteen suhteeseen kohdistuva uusi herkkyys, jota
ei ollut mekaanis-teollisissa teknologioissa. Teollisten
teknologioiden ja digitaalisen verkon välillä on ero. Mikäli ajattelemme mekaanisen teollisuuden liukuhihnaa,
näemme hyvin, että tuota kompositiota tai ketjustoa ei
ole mahdollista rekombinoida. Se on rakennettu pakottamaan työläisen aika riiston rytmeihin. Mahdollista ei
ole muutostoiminta, joka ei olisi liukuhihnan sabotoimista, hidastamista, rikkomista tai hävittämistä. Mikäli
sen sijaan ajattelemme digitaalisen työn sykliä, näemme,
että kysymys on paljon monimutkaisempi ja että jokainen tuotannollinen siirtymä tarjoaa haarautumia, avautumisia ja vaihtoehtoisten päämäärien mahdollisuuksia.
116
Tietotyö on mukana jokaisessa tuotannollisessa siirtymässä ja se voi tietoisesti vaikuttaa niihin, muokata
syklin varsinaista rakennetta ja rekombinoida sitä itsenäisiin päämääriin. Tietotyöllä (kognitiivisella työllä) on
mahdollisuus toimia rekombinatorisesti, siis muotoilla
dispositiivin teknosemanttisia sommitelmia tai ketjustoja
ja antaa niille uusia päämääriä.
Mediat ovat dispositiiveja, eivät automatismeja
McLuhania lukiessa nousee kysymys: Kuinka on mahdollista tehdä aktiiviseksi suhteemme mediateknologisiin
järjestelmiin, joiden rakenne ”taivuttaa” passiivisuuteen
siinä mielessä, että se rakentaa vastaanottajan passiivisuuden ketjustoja ja sommitelmia?
Ja kun meille selviää se äärimmäinen epäsuhta, joka
vallitsee toisaalta suurten teknomediaattisten korporaatioiden vallan ja toisaalta sen autonomisen yhteiskunnallisen kommunikaation välillä, jossa media-aktivismi esittää
toimivansa, nousee kysymys: Miksi yrittää, jos ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään? Ajatellaan
esimerkiksi televisiovälinettä. Se on rakennettu muuttamaan henkilöt katsojiksi, luonteenpiirteiltään hypnoottisen ja subliminaalisen virran passiivisiksi vastaanottajiksi.
On selvää, että tämä kommunikatiivinen ketjusto ja tämä katodisen putken ja näytön rakenne, tulee se eetteristä tai satelliitista, on luotu, jotta voisit vain istua hiljaa
katsomassa.
Kyse ei ole vain niistä diskursiivisista, ideologisista ja
mainonnallisista sisällöistä, joita väline välittää. Kyse on
yhteiskunnallisen suhteen, käyttäytymisen ja kielen mallintamisesta. Virtaus, kuva, melu, lihasjärjestelmän, hermojärjestelmän ja näön kiihottaminen toimivat yhteiskunnallisen suhteen ja kognition dispositiiveina. Dispositiivi tarkoittaa abstrakteja koneita, joiden vaikutukset
ovat yhteiskunnallisen mielen erityisiä dispositioita: tele-
117
vision dispositiivi asettaa, rajoittaa ja läpäisee toimintarakenteellaan kognition rakenteet, muodot ja tiedon yhteisen kentän. Se mitä voidaan nähdä ja se mitä ei voi nähdä, se mitä voidaan tehdä ja se mitä ei voi tehdä, eivät ole
television tai minkään muunkaan välineen pakottamaa,
määräämää tai ehdottamaa vaan asettamaa.
Mutta dispositiivit eivät ole automatismeja. Ja dispositiivin rekombinaation mahdollisuus riippuu siitä kontekstista, missä se toimii. Konteksti, jossa teknomedian
dispositiivit toimivat, on kollektiivinen mielikuvitus.
Sähköinen ristiinnaulittu
Olin Barcelonassa aamulla 30. huhtikuuta 2004 ja poikkesin newyorkilaisen Paper Tiger TV:n perustajan Dee Dee
Halleckin kanssa lehtimyymälään. Ostimme erilaisia espanjalaisia, italialaisia ja amerikkalaisia lehtiä. Kaikkien
lehtien ensimmäisellä sivulla oli ensimmäinen niistä karmeista kuvista, jotka seuraavina päivinä täyttivät globaalin
mediascapen. Tuossa ensimmäisessä kuvassa, joka oli epätodellinen ja täysin epätodennäköinen, mutta kuitenkin
täysin tarkka, näkyi sähkölankoihin ristiinnaulittu, mustaan huppuun ja mustaan haalariin puettu irakilaisvanki.
Selittäessään kokemaansa kauhua Dee Dee sanoi: ”Tämän
valokuvan takia Bush on hävinnyt sotansa.”
En tiedä, oliko hän oikeassa, mutta aivan varmasti
tuolla hetkellä jokin maailman mitassa tapahtuvassa havaitsemisessa tai aistimisessa oli muuttunut, jotakin hyvin syvällä länsimaisissa mielissä olevaa oli muuttunut.
Siihen asti hallitsevana ollut kertomus pakeni lopullisesti
amerikkalaisen sotilasvallan ja mediajärjestelmän käsistä.
Vuoden 2004 toukokuun kuluessa kävi selväksi, että
maailman kulttuurisen ja poliittisen muuttumisen prosessi on yhä enemmän keskittynyt infosfäärin ympärille
ja erityisesti kertomuksia tuottavien kuvien kierron ja
lähettämisen tuotannon prosessin ympärille, kertomuksi-
118
en, jotka vaikuttavat miljoonien ihmisten tietoisuuteen ja
talouteen, kysyntään, investointeihin yhtä paljon kuin
politiikkaan, äänestyskäyttäytymiseen, väkivaltaisuuksiin,
liittolaissuhteisiin. ”Julkisen mielipiteen” käsite ei minusta näytä pätevältä selittämään sitä, mitä tapahtuu. Kyse ei
ole varsinaisesti mielipiteestä (doxa: kriittinen erottelu
rationaalisiin väitteisiin, loogisesti motivoitu riita tai
konsensus) vaan pikemminkin mielikuvamaailmasta. Se
on dynaaminen tila, jossa lukematon joukko kollektiiviseen tietoisuuteen yltävistä kuvista asettuu kertomusmuotoihin. Kollektiivisen muistin muuttuvalle filmille
asettuvien kuvien stratifikaation kautta rakentuvat todellisuuden projektion dispositiivit, psyykkiset dispositiivit,
jotka muovaavat tapahtumiin kohdistuvaa havaitsemista,
suodattavat sisään tulevaa informaatioita, moduloivat
psyykkisiä reaktioita ja lopulta vaikuttavat yksilöiden
asemoitumiseen ja valintoihin.
Mainosspektaakkelin kriisin mediascape
1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla mainonta (advertising) muodosti mielikuvamaailman modulaation yleisen
prosessin ja se on motivoinut ja ohjannut suurinta osaa
mediatuotantoja. Televisio oli mainonnan väline, joka on
itse asiassa tukenut mainonnan valtavia tuotantokustannuksia. Mainonnan tehtävä on laajentaa ja joustavoittaa
teollisen tuotannon markkinoita, mutta onnistuakseen
tässä mainosdiskurssi joutui rakentamaan kulutukselle ja
turvallisuudelle keskittyvän kertomuksen maailmasta.
Amerikkalainen keskiluokka, kuten Oliver Zunz sanoo,
on muodostunut suurin piirtein seuraavanlaisen narratiivisen kehyksen kautta: ”Elämänne on suljettu työn loppumattoman ikävyyden häkkiin, mutta sen korvaamiseksi kapitalismi takaa, että vapaahetkinä voitte kuluttaa
kaikkia viimeisimpiä ihmisälyn tuottamia vempaimia ja
voitte elää suhteellisen turvattua elämää.” Tämä diskurssi
119
joutui uuden vuosituhannen alussa kriisiin. Uuden talouden jyrkän kriisin jälkeen, kriisin, joka kaatoi kuvitelman ikuiseen nousukauteen määrätystä ja rajattomasti
pohjaltaan laajenevasta massojen kapitalismista, tuli
9/11. Siitä lähtien globaali spektaakkeli ei ole enää turvallisuuden ja kulutuksen vaan rajattoman kauhun spektaakkeli. Televisio on aina näyttänyt katastrofeja, tuhoja
ja väkivaltaa. Mutta aina etäisistä tapahtumista puhuvan
tv-elokuvan, televisiosarjan, infotainmentin narratiivisessa
kehyksessä, jossa kauhun spektaakkelilla oli rauhoittava
vaikutus. ”Se, mitä elokuvissa tapahtuu, ei voi tapahtua
minulle”, ajatteli koko maailman keskiluokka. Yhdellä
väläyksellä 11. syyskuuta 2001 televisioruutu teki yllättävän pilan, josta globaali psyyke ei enää kyennyt toipumaan. Ruutu näytti kaksijakoisen fiktion. Ensin onnettomuuden takia savuava torni, onnettomuuden, jonka
merkitystä emme kykene ymmärtämään. Sitten, kaksikymmentä minuuttia myöhemmin (se on välttämätön
aika koko maailman televisioasemien virittämiseksi samaan näkyyn), ”tunnistus”, selitys, skandaali (paljastuminen, ilmestys): lentokone törmää toiseen torniin tuhoten sen. Tuolla hetkellä ajautui kriisiin se televisioontologia, joka viidenkymmenen vuoden ajan oli mallintanut ihmiskunnan itsehavainnointia ja itseaistimista.
”Onko katsomamme fiktiota vai informaatiota”, pohtivat
miljoonat maailman ihmiset noina minuutteina. Ja kun
he tajusivat, että kyseessä ei ollut fiktio sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin informaatio, miljoonat ihmiset ymmärsivät, että sopimus, jolle mainonta
oli puoli vuosisataa perustunut, oli haihtunut ilmaan.
Tuosta hetkestä lähtien mediascape aloitti eronsa mainonnasta ja liittonsa kauhun tai terrorin kanssa. Narratiivinen kehys, johon mediakuvat nyt sisällytetään, ei ole
enää se sama, joka lupasi viisikymmentä vuotta maailman keskiluokalle turvallisuutta ja kulutusta; nyt se lupaa
joka päivä uuden annoksen kauhua. Televisio näytti
kauhuja myös ennen syyskuun yhdettätoista päivää, mut-
120
ta ne olivat kaukaisia kauhuja, itse se tosiasia, että televisio näytti niitä, kertoi, että olimme vain katsojia. Syyskuun 11. paljasti meille, että asia ei ole enää niin. Katsoja
astuu spektaakkelin sisään, ei näyttelijänä vaan uhrina.
Spektaakkeli, joka oli elämän korvike, on nykyään muuttunut kuoleman sanansaattajaksi.
Epäsymmetrinen psykosfääri
Toukokuussa 2004 aloimme ymmärtää hieman enemmän globaalissa infosfäärissä käynnissä olevasta sodasta ja
niistä vaikutuksista, joita tämä sota alkoi tuottaa psykosfäärissä (infosfäärin pehmeä osa, psyykkinen käyttöliittymä). Se, mitä psykosfäärissä tapahtuu, ei ole lineaarisesti määriteltävissä: viestin aistiminen ei riipu yksinomaan
kommunikaation eksplisiittisestä sisällöstä, toistosta ja
määrästä. Se määrällinen ylivoima, joka Yhdysvalloilla on
käytössään sotilaallisella ja taloudellisella tasolla, ei käänny lineaarisesti amerikkalaisen viestin hallitsevuudeksi,
koska viestin vastaanottoon sekoittuvat suodattimet, jotka eivät ole symmetrisesti määriteltävissä. Sota liikuttaa
territorioita, jotka eivät ole fyysisiä, se aiheuttaa maanjäristyksiä ja konflikteja myös mielen tuntemattomilla
vyöhykkeillä. Länsimainen hermojärjestelmä elää stressiä,
jonka seurauksia on vaikea ennustaa. Kunnolliset amerikkalaisnuoret, jotka on hyvän nimissä lähetetty taistelemaan sotaan, tulevat hulluiksi, heidän kaikki eleensä
paljastavat psyykkisen kurjuuden kuilun. Länsi peilaa
itseään noissa kuiluissa, ja huimaus voi olla kohtalokasta.
Länsimainen mieli on sortumisen partaalla. Mutta mitkä
tulevat olemaan sortumisen seuraukset? Minkä suunnan
kollektiivinen käyttäytyminen ottaa, mitä uusia kulttuureita se synnyttää, mitkä uudet avaukset tulevat mahdollisiksi, mutta myös: mitä fanatismeja se luo? Mediascapessa sisäiset voimasuhteet (megakorporaatioiden ja
valtioapparaattien valta, informaatiovirran valtaama mie-
121
len aika) vaikuttavat suoraan infosfääriin, mutta infosfääri vaikuttaa epäsuorasti, epäsymmetrisesti ja ennakoimattomasti, koska ihmismielen ja infosfäärin välinen suodatin on psykosfääri. Psykosfääri deformoi, fragmentoi ja
uudelleen sommittelee epäsymmetrisesti infosfääristä
tulevaa mielikuvituspölyä.
Mustanutut kaupungissa
Palattuani Bolognaan Barcelonan vappumielenosoituksen jälkeen, aloin organisoida performanssia, jonka toteutin Bolognan eri piazzoilla viidentoista katutelevisio
Orfeuksessa toimivan ystäväni kanssa. Performanssin
sound oli kirkas lapsenääni, joka toisteli laulunsäkeitä:
”Eläköön sota, eläköön kidutus, eläköön rakas diktatuuri, eläköön naisten ja lasten murhaaminen, eläköön hallitus, Berlusconi Fini.”
Laulu oli miksattu yhteen Jimi Hendrixin soittaman
Yhdysvaltain kansallislaulun kanssa. Tämän äänimassan
seassa sotilasasuihin puetetut nuoret pysäyttivät ohikulkevia ja laittoivat heidän päähänsä mustia huppuja, kasasivat huputettuja ihmisruumiita katukiveykselle.
Samoihin aikoihin samankaltaisia performansseja tehtiin Lontoossa, Yhdysvalloissa ja Göbbels-Rumsfeldin
talon edessä. Roomassa poliisi hajotti väkivaltaisesti samankaltaista esitystä tehneiden nuorten joukon.
Miksi tämä performanssi järjestettiin, samanlaisena
toisistaan etäällä olevissa paikoissa ja tarvitsematta edeltä
välittää sanaa siitä? Koska meillä kaikilla oli tarve panna
tämä kauhu näytteille, kommunikoida se ennen kaikkea
itsellemme ja heittää se sitten päin länsimaisten kaupunkien asukkaiden kasvoja. Voimme olla varmoja, että
musta huppu tulee olemaan tulevien sodanvastaisten
mielenosoitusten vakiokalustoa. Mutta mistä se kertoo?
Ja mitä vaikutuksia sillä on kollektiiviseen tiedostamattomaan? Mitä vaikutuksia voi länsimaiseen mieleen olla
122
syyllistämiskampanjalla, joka lähti väistämättä liikkeelle
amerikkalaisten kauhukuvien tultua julki?
Kuvadispositiivi
Meidän on opittava kalibroimaan jokaisen toiminnan
mielikuvavaikutus, jokaisen kuvan, jonka toiminta tuottaa (nykyään teoilla on ennen kaikkea visuaalinen vaikutus, ja niitä on arvioitava sen vaikutuksen pohjalta, minkä ne kykenevät tuottamaan mediaattisella tasolla ja ennen muuta mielikuvatasolla). Meidän on ymmärrettävä,
että kuvat ovat fundamentaalinen poliittinen dispositiivi.
Sanalla dispositiivi viittaa semioottiseen mekanismiin,
joka kykenee mallintamaan tapahtumien, käyttäytymisien ja olemassaolon tapojen jaksoja ja ennen kaikkea sitä,
mikä kykenee mallintamaan kertomuksia, narratiivisia
kaavoja ja narratiivisia projektioita, koska niiden sisällä
tulevat mahdollisiksi yhteiskunnalliset käyttäytymiset,
joita ei aiemmin voitu ajatella ja jotka juuri siksi olivat
mahdottomia.
Minkä vaikutuksen mustan hupun syyllistävä dispositiivi tuottaa? Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta, mutta luulen, että yksi mahdollinen (ja vaarallinen) vaikutus
on se, jota kutsuisin nimellä KKK-efekti. Ku Klux Klan
syntyi etelävaltioissa 1862 Yhdysvaltain sisällissodan loputtua ja orjanomistajien tappion jälkeen. Elettyään pitkään syyllistettyinä, osa noiden alueiden valkoisista
omaksui provokatorisesti heitä syyllistävän kuvan. Syytätte meitä rasisteiksi? Hyvä on, pistämme valkeat huput
päähämme ja lähdemme lynkkaamaan mustia, raiskaamaan naisia, polttamaan, hirttämään ja murhaamaan.
Haemme ne kotoaan, piiritämme ne keskellä tietä, seuraamme ja hakkaamme ne hengiltä, ja sen jälkeen sytytämme suuret soihdut juhlistamaan julmuuttamme.
Näin syntyi valkoisen ylpeyden puolue, joka on useaan
otteeseen herännyt henkiin Yhdysvaltain historiassa
123
aggressiivisena osoituksena syyllisyyden tunnosta. Täytyy
muistaa, että intensiivisin ja lopullisin intiaanikansojen
kansanmurha seurasi sisällissodan loputtua, ja tuosta
kansanmurhasta Amerikan kansa löysi sisällissodan aikana menettämänsä yhtenäisyyden ja kykeni hitsaamaan
uudelleen kiinni sen epähumaanin tasapainon, jolle sen
identiteetti perustuu.
Syyllistäminen, jonka kohteeksi Yhdysvaltain kansa
on joutunut siitä lähtien, kun Bushin sota on osoittautunut siksi rikolliseksi hulluudeksi mitä se on, voi saada
aikaan vaarallisen vaikutuksen, jota kutsun KKKefektiksi. Vasta marraskuussa tiedämme, voittaako Yhdysvaltain demokraattinen järki, vai säilyykö kyynisyys,
voiman palvonta vailla moraalia ja itseinhon kompensointi ihmismurhalla.
Mustahuppujen performanssi voi johtaa takaisin artaudilaiseen ajatukseen julmuuden teatterista: väkivallan
asettaminen näyttämölle ja sen ritualisointi voivat auttaa
visualisoimaan tiedostamatonta sisältöä ja sillä tavoin
avata tietä myönteiseen ratkaisuun. Mutta terapian tie ei
ole yksisuuntainen, se voi viedä myös perversseihin päämääriin. On kehitettävä tieteellistä tietoisuutta psyykkisten prosessien kehittymisestä ja siis tehtävä täydellisemmäksi tietoista kommunikatiivista aktiviteettia. On mietittävä kuvaa narratiivisena ja tulkinnallisena dispositiivina, joka kykenee ennakolta määrittämään eleiden, tapahtumien, kaksoissiteiden ja romahdusten jaksoja. Toukokuun aikana olimme mukana toisessa spektaakkelissa,
Nicholas Bergin teloituksessa, joka aloitti uuden syklin
kauhun kosmovisiossa.
Toimiko teloittamisen hämmentävä mysteeri länsimaisessa psyykessä Abu Ghraibin kidutusnäkymien synnyttämän syyllisyyden tunteen tasapainoon palauttajana
vai veikö se länsimaista tietoisuutta vielä enemmän epätasapainoon? Kauhun spektaakkelin ja syntymässä olevan
kollektiivisen mielikuvamaailman välistä suhdetta ei voi
yksisuuntaisesti ennakoida eikä siten ohjelmoida. Tämä
124
arvaamattomuus on tila, jossa media-aktivismi voi toimia
dekonstruoimalla spektaakkelin mielikuvatoimintaa, rekombinoiden sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen tiedostamattomaan, jotta lopulta tulisi mahdolliseksi odottamattomien tietoisuuden muotojen ilmaantuminen.
Kohti interferenssin tiedettä
Media-aktivismi ei saa aikaan niinkään vastainformaatiota kuin interferenssiä. Vallan pahojen tekojen osoittaminen ei paljon auta, jos ei kyetä purkamaan sitä psyykkistä ja älyllistä perustaa, jolle valta hallintansa rakentaa.
Valta ei kontrolloi yksisuuntaisesti toimintansa vaikutuksia, vaan se asettaa vailla ennalta asetettua merkitystä
olevia ketjuja, jotka voivat tuottaa tyypiltään ristiriitaisia
vaikutuksia. Media-aktivismi toimii tässä määrittymättömyyden tilassa tuottaen interferenssiä mielikuvatuotannon sykliin. Interferenssiä keskelle signaaleita, joita
valta medioiden kautta johtaa infosfääriin. Mutta interferenssillä voi olla hyvin erilaisia piirteitä: jonkin televisioaseman lähettimien yksinkertaisesta sabotaasista sellaisten
signaalien lähettämiseen, jotka puuttuvat infosfäärin sykliin sillä tavoin, että ne vaikuttavat vastaanoton muotoihin. Ajatelkaa Leonardon Mona-Lisaa ja kuvitelkaa, että
nyt teette sille viikset. Kuten näette, kuvan merkitys
muuttuu, se saa toisen tunnesävyn ja herättää meissä
ennalta näkymättömiä tulkintareaktioita. Sen infosfäärin
kontekstin, jossa vallan lähettämät signaalit toimivat,
häirintä voi modifioida odottamattomalla tavalla noiden
signaalien vastaanottoa, se voi muotoilla ratkaisevalla
tavalla vallan luomaa narratiivista tasoa. Mikä tahansa
onkaan vallan käytössä oleva lähetysvoima, semioottinen
subversio (subvertising) voi muuttaa viestin vaikutusta
myös käyttämällä mikroskooppisia dispositiiveja, pieniä
poikkeavia signaaleita ja pieniä marginaalisia interferenssejä. Mutta on syytä kysyä selkeän tieteellisesti: Mitä
125
126
127
haluamme saada aikaan interferenssillä? Mitä vaikutuksia
haluamme tuottaa kollektiivisessa mielessä?
Mainonta, pornografia, kidutus
Joka tapauksessa päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että
kollektiivisessa mielessä on lähtenyt liikkeelle katastrofia
muistuttava prosessi. Kuvan asema (yhä torjutumman ja
koodatumman ruumiillisuuden rauhoittavana ulkoistamisena) on muuttunut kipeästi: nykyään kuva asettaa
ruumiin kyseenalaiseksi, ruumiillisuudesta tulee väkivallan tila. Mainosaistimus meni toukokuussa 2004 kumoon. Ihmisalastomuus, jota mainonta oli aina käyttänyt mielihyvää tuottavana ja rauhoittavana lupauksena
onnesta, näytetään nyt nöyryyttämisen, pilkan, rappion,
ylenkatseen ja hävittämisen merkin alla. Valokuva vaaleasta neitokaisesta, joka hymyilevänä kumartuu jääarkussaan makaavan kidutetun ylle, vihreään plastiikkahansikkaaseen sujautetun käden ele, kun se nostaa peukaloaan
ylöspäin sanoakseen ”OK, I have enjoyed it”, on hyytävä
kuva, koska se onnistuu panemaan mainonnan oikosulkuun yhdistäessään puhtaan kauhun ja perhealbumikuvan. Kaikki se, mitä mainonta oli esittänyt amerikkalaisen puhtauden kuvana näyttää nyt kuin häpeän, julmuuden ja barbarian todisteelta. Mitä väkivaltaisesti alastomaksi riisuttu, valokuvaan pakotettu nuori arabi saa aikaan omien arvojensa nimissä Bushin sotaa tukevien
evankelisten kristittyjen mielissä, kun se satelliitin kautta
välitettynä saapuu kaljakaverien ja kaukaisessa Tennesseessä teehetkeään viettävien tädin ja mummon silmiin?
Entä näky hymyilevästä neiti Englannista, joka sormellaan osoittaa nuoren irakilaisen paljaita sukuelimiä?
Kidutuskuvat sekoittuvat pornografisiin kuviin keskenään naivista amerikkalaissotilaista. Itse asiassa kidutuskuvista suurimmalla osalla on seksuaalinen teema.
Kuva nuoresta naisesta, joka vetää nahkavyöhön sidottua
128
alastonta miestä perässään on klassikko alistamispornon
mielikuvissa, ja siitä löytyy laaja repertuaari internetistä.
Miksi amerikkalaissotilaat kuvaavat toisiaan, kun he
kiduttavat vankejaan? Kysymykseen on monia vastauksia
ja ne solmivat yhteen monia Bushin ajan amerikkalaisen
kauhun puolia. Ennen muuta sotilaat kuvaavat, koska he
tietävät koko poliittisen ja sotilaallisen hierarkian olevan
heidän puolellaan mukaanlukien presidentti Bush, joka
syyskuun 11. jälkeen on järjestelmällisesti kiihottanut
hyvän vihollisten kidutukseen. Toiseksi, sotilaat kuvaavat
toisiaan, koska mikään ei ole todella elettyä, todella nautittua mikäli sitä ei ole elektronisesti nauhoitettu. It’s fun.
Välitön videokommunikaatio on osa funia. Tämä kertoo
amerikkalaisen elämän ja brutaalisuuden lisääntyvän sekoittumisen mittasuhteista. Onko meidän odotettava
vielä pitkään, että julkaistaan tietokonepeli nimeltä Interrogating the Terrorists?
Spektaakkelin päätteeksi, 20. toukokuuta 2004, Pentagonin pomo Donald Rumsfeld, tämä digitaalisen ajan
Göbbels, päätti kieltää kamerakännykät irakilaisvankiloissa. Näin hänen sotilaansa eivät voi enää käyttäytyä
kuten turistit, jotka kuvaavat videokameroillaan ja kännyköillään ja tuottavat viranomaisille vaikeuksia. Rajoitutaan kiduttamaan hiljaisuudessa ja piilossa, kuten kiduttajat ovat aina ennenkin tehneet.
Alastomuus
Alastoman ihmisruumiin näkyminen herättää levottomuutta sekä maskulinistisessa islamilaisessa kulttuurissa
että puritaanis-pornograafisessa kulttuurissa. Maailmassa,
jossa hallitsee pakkomielle tavaraan, valtaan ja johonkin
kuulumiseen, on arvokasta näkyä sotilasasussa, vaatteessa,
joka antaa identiteetin. Alaston ihmisruumis on heikkouden myöntämistä, ja se ymmärretään vain kuvaksi tappiosta ja nöyryytyksestä. Mainonta, kilpailu ja tavaraksi muut-
129
taminen pyyhkivät ensin yli ja unohtavat alastoman ihmisruumiin kauneuden, minkä jälkeen fanatismi syyllistää
sen, ja lopuksi sotilaallinen aggressio hautaa sen.
Epävarmuus, pelko, kilpailu ja kommunikatiivisen
suhteen virtualisointi muuttavat ihmisruumiin epämiellyttäväksi koneeksi ja asettavat sen ennalta aggression,
sodan, väkivallan ja nöyryytyksen järjestelmäksi.
Kuvittelen tulevaisuuteen joukon naisia ja miehiä,
jotka tarjoavat alastoman ruumiinsa televisuaaliselle ja
valokuvaukselliselle näkemiselle ja tallentamiselle, eivät
todistuksena nöyryytyksestä vaan ihmisruumiin kauneuden myöntämisenä sen kaikissa muodoissa. Kauneus olla
puolustuskyvytön väkivallattomien ihmisten kesken,
toisissa tunnistettavan oman heikkouden kauneus, tasaarvon ja vapauden kauneus. Miljoonittain alastomia ihmisruumiita olisi samanaikaisesti kaikkein vapauttavin,
ylenkatsotuin ja onnellisin teko. Se olisi ilmoitus sotaa,
väkivaltaa, alistamista, kostonhenkeä ja katkeruutta pakenevasta mahdollisesta mielikuvituksesta, joka avaa mielikuvitukselle maailman, jossa kosketus on omaisuutta
tärkeämpi, ajassa eletty nautinto tavaran muodossa esitettyä kulutuksen aikaa tärkeämpi ja jossa valtava myötätunto voittaa sotilasvallan tyrannian typeryyden.
Suomentanut Jussi Vähämäki
130
9. MEDIA-AKTIIVISIA HÄIRIÖITÄ
Mitä mediascape tarkoittaa?
Koettakaahan katsella sitä hetki kaukaa, korkealta,
koettakaahan katsella sitä kuusta käsin. Se on kaikkialta
tulevien ja kaikkialle menevien informaatiovirtojen panoraama. Semioottiset info-virrat ovat sanoja, ääniä, kuvia,
psyko-aineita, jotka kiihottavat aivojamme ja pitävät ne
hereillä tai vaivuttavat ne uneen, hypnotisoivat tai innostavat niitä. Viestikloonit kiertävät globaalissa Mielessä ja
globaali mediascape on asteittain muuttumassa lyijyvaipaksi. Semiosementin lohkareita syntyy valtavasta Moolok Murdochista, Microsoftin automatismit kaapeloivat
ajattelun, kuten kamala psyko-halvaannuttava software,
Powerpoint.
Mediascapella on jotakin tekemistä mindscapen kanssa, n’est-ce pas? Infosfäärissä kiertävät virrat värjäävät globaalin mielen ja vaikuttavat siihen, innostavat ja masentavat kollektiivista psykismiä, muovaavat mielipiteitä,
panevat päähämme ajatuksia, ideoita ja vakaumuksia.
Mediat keksivät argumentteja, poistavat konflikteja, kätkevät väkivaltaisuuksia, hävittävät henkilöitä tai kokonaisia kansoja, häivyttävät tunteita ja herättävät toisia. Ne
istuttavat kyynisyyttä ja typeryyksiä, kauhua ja konformismia. Huomattakoon kuitenkin, että mediascapen ja
mindscapen välillä on ero, niiden välillä ei ole suoraviivaista yhteyttä. Olkoon median herruuden halvaannuttava hirviö miten väkevä tahansa, jokin aina karkaa sen
otteesta. Se olen minä, se olette te. Infosfäärin lainsuojattomat, hajanaisten semiovirusten luojat: halu, kärsimys,
eletty kokemus ja aistiherkkyys.
Voidaanko puhua determinismistä teknologioiden,
median ja mentaalisten prosessien välisissä suhteissa?
McLuhan sai teoreettisen mielenkiinnon siirtymään
yhteiskunnallisen kommunikaation sisällöistä kohti median teknisiä muotoja ja väitti, että tekninen muoto joh-
131
taa tiettyyn yhteiskunnallisen suhteen muotoon ja sisällön järjestykseen: medium on itse viesti. Tähän väitteeseen sisältyy oletus jonkinmoisesta determinismin asteesta medioiden teknisen rakenteen ja kommunikaation
kulttuuristen ja yhteiskunnallisten vaikutusten välisessä
suhteessa. McLuhanin huomiot ovat muuttuneet nykypäivän mediatutkimuksen itsestäänselvyyksiksi, mutta
niitä ei tarvitse ymmärtää jyrkän deterministisesti.
Determinismi selittää todellisuudesta jotain, muttei
koskaan kaikkea. On jotain, mikä karkaa determinismiltä, mutta mitä?
Valta tuottaa typeryyttä täydellä teholla, mutta kuitenkin jostain jatkuvasti kuuluu ymmärryksen syke. Valta johdattaa vaivihkaa apatiaan, mutta jossain luolassa
sikiävät enkelit, jotka tuovat ilmoituksen toisesta mahdollisuudesta. Ja lainsuojattomasti he rakentelevat ja virittelevät aikapommeja, jotka ovat valmiita räjähtämään
imaginaarisessa ja purskahtamaan ilmoille leviävinä ja
kurittomina meemeinä.
Käyttäessämme ilmausta mediascape viittaamme
yleensä mediaomistajien piiriin, kommunikaatiovirtoihin, jotka tunkeutuvat yhteiskunnan mentaaliseen piiriin
ja ovat peräisin kommunikatiivisen tuotannon yksityisistä lähteistä.
Mediascapessa sulautuu yhteen sellaisista kommunikaatioagentuureista lähteviä virtoja, joita hallitsevat suuret korporaatiot, Murdoch, Microsoft, Walt Disney,
AOL Time Warner, sekä joukko paikallisia vasalleja,
globaalin mediascapen paikallisia osastoja hallitsevia pieniä ja suuria mafioita, kuten Italian Mediaset. Kyse on
erilaisista vallan järjestelmistä, joilla luonnollisesti on
omia taloudellisia pyrkimyksiä mutta jotka tietyiltä peruspiirteiltään vastaavat toisiaan. Ne ovat kaikki samaa
mieltä tietyistä periaatteista, taloudellisesta liberalismista
ja kollektiivisen älyn voimavarojen ja tuotteiden yksityistämisestä, jos eivät muusta syystä, niin siksi, että niiden
oma olemassaolo ja valtava voima perustuvat näille peri-
132
aatteille. Vaikutelma, jonka saamme kun tarkastelemme
yksityisomistuksessa olevaa mediascapea, on lannistava,
koska näemme, että se on valloittamassa ja kolonisoimassa koko ihmismieltä, pyrkimässä todelliseen neurotelemaattisten virtapiirien kaapelointiin, yhteiskunnallisen
organismin asteittaiseen ja väistämättömään muuntamisen eräänlaiseksi koneeksi, jota hallinnoidaan ja ohjaillaan psyykkisillä, kulttuurisilla ja käyttäytymiseen liittyvillä automatismeilla.
Jos katsomme asioita tästä näkökulmasta, syntyy väistämättä vaikutelma, ettei enää ole minkäänlaista ulospääsyä, mitään mahdollisuutta paeta kohtaloa, jonka
suuri monopolipääoma on määrännyt ihmiskunnalle, ja
että demokratia on muuttunut vain näytelmäksi, joka on
kokonaisuudessaan käsikirjoitettu Microsoftin supervallan levittämissä tietokoneohjelmissa, Murdochin tvohjelmissa ja mainoskuvan teennäisissä virroissa. Meitä
neuvotaan kuluttamaan paskaa kunnes räjähdämme, ja
me kulutamme paskaa kunnes räjähdämme. Meitä kehotetaan työskentelemään kuin automaatit aamusta iltaan,
ja me tottelemme kuin ääliöt. Meidät määrätään hurraamaan kenraaleille, jotka menevät pommittamaan ja
tappamaan naisia, vanhuksia ja lapsia johonkin sivistymättömien mutakuonojen maahan, ja me iloitsemme
joukkokuolemista ja massamurhista sekä otamme terminaattoripommittajat vastaan riemunhuudoin. Avantgardistisen kulttuurin eristäytyneissä nurkkauksissa, jossain taide-elokuvassa tai vaikeasti luettavassa kirjassa vaara tuodaan esiin ja ajatuksenvapauden katoamista valitellaan. Mutta kuka menee katsomaan taide-elokuvia ja
kuka lukee noita vaikeasti luettavia kirjoja? Sensuuri ei
ole lainkaan tarpeen, noita kummallisia taiteilijoita ei
tarvitse tuomita kaleeriin, heille voi jopa myöntää palkinnon. Sillä kuka siitä vähät välittää: 99 prosenttia kunnollisesta länsimaisesta väestöstä loikoo sohvalla, joka on
vastikään hankittu osamaksulla hypermarketista, ja puolihypnoottisessa tilassa täyttää itseään ihraisilla rasvoilla
133
nauttien uusimmasta Murdochin palveluksessa olevien
orjakäsikirjoittajien tuottamasta televisiosarjasta. Itsenäisten aivojen toiminnan tukahduttamiseen ei tarvita fasismia, koska ihmiskunnan valtavalla enemmistöllä ei enää
ole omia aivoja. Mitä vaaraa pienestä tyytymättömien
pseudointellektuellien vähemmistöstä voisi koitua?
Mutta vaikka tämä selostus kuvaakin melko tarkkaan
sitä ihmismielen kolonisaatioprosessia, joka on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana ja joka etenee
tehokkaasti, meidän ei tule hyväksyä determinististä käsitystä tästä prosessista. Tekniikka- ja mediadeterminismi
selittää jotain muttei kaikkea. Itse asiassa, tarkemmin
sanottuna, se ei selitä sitä mikä on todella olennaista,
yllätystä, ennakoimatonta, muutoksen juonnetta.
Mediascape ei ole vain sitä, mitä suuret totalitaariset
kolossit erittävät ilmastoiduista pääkonttoreistaan. Eikä
ihmisaivoja ole niin helppo alistaa. Joskus jonkun kulttuurisen, teknologisen tai poeettisen viruksen tartunta
voi muuttaa koko psykososiaalisen organismin toimintaa,
kuten yksi ainoa kipinä voi joskus sytyttää kokonaisen
preerian. Kätensä kollektiiviseen mieleen tunkeneet siat
ovat äärimmäisen voimakkaita ja heidän valheensa voivat
manipuloida ja alistaa miljoonien ihmisaivojen tunteita
ja mielipiteitä. Mutta sitten tapahtuu jotain: jokin kuva,
sana tai laulu, ja kaikkien käsitykset muuttuvat täysin.
Median epäsymmetriset ja sattumanvaraiset vaikutukset psykosfääriin
Kommunikaatioteknologioiden muutos luo uudenlaisia
olosuhteita kognitiivisten ja relationaalisten kykyjen
muodostumiselle, toteaa McLuhan vuonna 1964 julkaistussa kirjassaan Understanding Media. Kirjassaan McLuhan tekee pilaa terveen järjen käsityksistä, joiden mukaan
”teknologia sinänsä ei ole hyvä eikä paha, vaan kaikki
riippuu siitä, mihin sitä käytetään”, aivan kuin teknolo-
134
gia olisi neutraalien kojeiden kokonaisuus vailla historiaa
ja asiayhteyksiä. Teknologiaa tulee päinvastoin analysoida dispositiivien kokonaisuutena, toisin sanoen tietyn
tehtävän, tietyn rakenteen ja tietyn tarkoituksen mukaan
muokattujen laitteiden kokonaisuutena.
Kritisoiden ”aiempaa tietämättömyyttä median
psyykkisistä ja yhteiskunnallisista vaikutuksista” kirjoittaja kehottaa ymmärtämään, että mediat eivät ole yksinkertaisesti vain välineitä, vaan mekanismeja.1 Niiden toiminta ei siis rajoitu sisällön kuljettamiseen, vaan ne
muovaavat ja leikkaavat sitä määrättyjen formaattien
mukaisesti.
Tämä ei tarkoita, että tekniset laitteet tuottaisivat kokonaan ennalta määrättyjä ja ennustettavissa olevia tuloksia. Medium ei synnytä samaa kognitiivista tuotetta ja
samaa yhteiskunnallista vaikutusta kaikissa yhteyksissä.
Tuon perustavanlaatuista käännekohtaa median teoriassa merkinneen kirjan julkaisemisesta on kulunut neljäkymmentä vuotta, ja näiden neljänkymmenen vuoden
aikana olemme ymmärtäneet jotain uutta teknologioiden
toiminnasta ja mediascapen kehityksestä. Siksi voimme
esittää kysymyksen uudestaan: onko deterministinen
kuva kommunikaatioteknologioiden ja niiden tuottamien kulttuuristen seurausten välisistä suhteista oikeutettu?
Tuottaako median käyttö ja toiminta ennakoitavissa olevia vaikutuksia yhteiskunnan ja älyn alueilla?
Semioottiset virtaukset, joita mediat tuottavat ja välittävät, sekoittuvat ja kerrostuvat tilassa, jota voimme kutsua Infosfääriksi. Se on yleistulos niiden merkkien massan mediaattisesta käsittelystä, jotka saavuttavat yhteisön
reseptioelimistön ja muovaavat sen asenteita ja taipumuksia. Jokainen medium tapaa muovata semioottisen
avaruuden jollain sille tyypillisellä tavalla, koska me-
1
Marshall McLuhan: Understanding Media: The Extensions of
Man. The MIT Press, Cambridge (MA.) 1964, s. 19.
135
diumin omaan rakenteeseen kuuluu imprinting, joka
siirtyy mediumin tuottamaan semioottiseen aineeseen.
Voimme siis sanoa, että Infosfääri on tietyssä määrin
niiden medioiden tuote, jotka jäsentävät sitä omien ominaispiirteittensä mukaan. Tässä mielessä sitä voidaan
pitää determinististyyppisen prosessin tuloksena.
Mutta McLuhanin väitteiden deterministisiä seurauksia ei voi automaattisesti siirtää infosfääristä kollektiiviseen ja yksilölliseen mieleen, sillä näiden kahden ulottuvuuden välillä on psykosfääri, jonka vaikutelmia ja reaktioita ei voi suoraviivaisesti ennakoida.
Poliittisella tasolla tämä kysymys on tänään erittäin
tärkeä. Jos hyväksymme hypoteesin, jonka mukaan suhde
vallan ja medioiden toiminnan muotojen välillä vaikuttaa
suoraviivaisesti kollektiiviseen ja yksilölliseen mieleen,
voimme todeta historian loppuneen, sillä voima, jolla taloudellinen ja poliittinen valta nykyään määrää median
kenttää, on niin suuri ja suhde corporate median ja itsenäisen median välillä on niin epätasainen, ettei voi olettaa
minkäänlaista kollektiivisen mielen autonomiaa ja mediakoneistoa täytyy pitää ehdottoman totalitaarisena. Tässä tapauksessa meidän täytyy alistua ajatukseen, että corporate median pommitus muovaa ja ohjaa jatkuvasti yhä
pikkutarkemmin ja väistämättömämmin yhteiskunnallisia
käyttäytymistapoja. Mutta näin ei ole, sillä kuvaa suhteista
ei voi pelkistää determinististyyppisiksi prosesseiksi.
Jos merkit välittyisivät täydellisesti mediakoneistosta
kollektiiviseen mieleen, voisimme olettaa, että mediakoneisto määräisi mielipidettä sitä vahvemmin mitä
enemmän merkkejä lähetettäisiin. Mutta välittyminen ei
ole täydellistä, sillä kanavilla, jotka johtavat signaalin
mediakoneistosta vastaanottavaan mieleen, on lukematon
määrä häiriöitä ja melua. Ja ennen kaikkea vastaanottavan järjestelmän sisällä, ihmisen mielessä, on lukematon
määrä häiriöitä. Puhuaksemme täydellisestä välittymisestä meidän täytyisi olettaa yksiselitteisesti tarkkaavainen
kollektiivinen mieli sekä informaatiovirta, jossa ei kos-
136
kaan olisi moniselitteisyyksiä. Nämä kaksi ehtoa eivät
luonnollisestikaan täyty eivätkä voi täyttyä oli infosfäärin
mediahallinta kuinka totalitaarista hyvänsä.
Ajatelkaamme dynamiikkaa, jolla mielipide, imaginaarinen ja aistimellisuus vaikuttavat toisiinsa. Mielipiteet eivät muodostu olosuhteissa, joissa semioottinen
materiaali välittyisi ja kehittyisi täydellisesti. Asiaan vaikuttaa häiriö- ja komplikaatiotekijöitä, jotka ovat peräisin ennen kaikkea imaginaarisesta, jonka toimintatavat
eivät ole samanlaisia kuin mielipiteen toimintatavat.
Lisäksi meidän täytyy ottaa huomioon se, mitä seuraa
epäsymmetriasta ja ennakoimattomuudesta, joita aistimellisuus ja sen esteettiset, eroottiset ja emotionaaliset
ynnä muut seuraukset saavat aikaan.
Muutos tuottaa häiriöitä aistimellisen dekoodauksen
järjestelmien avulla ja saa aikaan tunnehäiriöitä: depressioepidemia, paniikkihäiriön leviäminen, tarkkaavaisuushäiriöt, lukihäiriön eri muodot, aggressiivisuus, halun halvaantuminen, seksuaalisuutta ja tunteita latistavan apatian
yleistyminen. Kaikki nämä ilmiöt, jotka vaikuttavat kollektiivisen mielen taipumuksiin ja siis myös mielipiteen
muodostumiseen, ovat yhteydessä toisiinsa. Ennen kaikkea
niitä yhdistää se, että ne kaikki liittyvät informatiivisen
inputin vauhdin kiihtymiseen ja tarkkaavaisuuden ahdistavaan ylikuormitukseen. Lyhyesti sanottuna: suhde median
vaikutuksen ja mielipiteen muodostumisen välillä voisi
olla luonteeltaan deterministinen, jos kollektiivinen mieli
olisi ainoastaan vastaanotin, mutta se on jotain paljon
monimutkaisempaa. Se ei itse asiassa ole vain infosfääri
vaan myös psykosfääri. Tätä puolta McLuhan ei ottanut
huomioon. Hänen teoksessaan patologiaa ei oteta huomioon. Ja kuitenkin juuri tällä tasolla aukeaa mahdollisuus
puhua media-aktivismista, kapinallisesta toiminnasta korporatiivisten medioiden kollektiivista mieltä muovaavan
herruuden rikkomiseksi: mahdollisuus aukeaa medioiden
muodonmuutoksen, infosfäärin muokkaamisen ja psykosfäärin häiriöiden leikkauspisteessä.
137
Lähetyksen ja vastaanoton välisessä suhteessa olennainen epäsymmetrinen osatekijä on aistiherkkyys, siis
kyky työstää sellaista, mitä ei voi sanoa, ja ymmärtää sellaista, mitä ei voi kodifioida. Autonominen kommunikatiivinen toiminta (tai media-aktivismi) kiinnittyy korporatiivisen mediakoneiston ja mielen sattumanvaraisen ja
indeterministisen muodostumisen väliseen suhteeseen:
sen on onnistuttava toimimaan liityntäkatkoksissa ja
saamaan aikaan häiriöitä. Tässä onnistuakseen sen tulee
tiedostaa, kuinka se vaikuttaa aistiherkkyyteen.
Infosfäärin paradoksaalisia seurauksia
Jotta voisimme ajatella median ja vallan välistä jatkuvasti
muuttuvaa suhdetta uudella tavalla, ottakaamme huomioon media-aktivismi, joka on sen tärkein häiriötekijä.
Espanjan tapahtumat maaliskuussa 2004 sopivat mainiosti esimerkiksi, jota voidaan tutkia koetettaessa määritellä paremmin, miten itsenäinen kommunikaatio toimii
häiriötekijänä. Ne antavat mahdollisuuden pohtia (eisuoraviivaista) suhdetta infosfäärin ja kollektiivisen mielen välillä, ja auttavat kehittelemään jatkuvasti yhä tehokkaampia kommunikatiivisen toiminnan muotoja.
Torstaina maaliskuun 11. päivänä Atochan asemalla
Madridissa räjähti tappavia pommeja. Kaksisataa kansalaista, työntekijää, opiskelijaa ja maahanmuuttajaa kuoli.
Francolaisen Aznarin johtama hallitus keskitti kaiken
kommunikatiivisen voimansa yhteen viestiin: se oli ETA.
Näin se tahtoi kukistaa vasemmiston, joka suhtautui
autonomiaa kannattaviin voimiin kunnioittavasti, ja
hyödyttää Partito Popularia, joka on jatkanut kaikesta
yhteistyöstä kieltäytymisen francolaista perinnettä.
Lisäksi ja ennen kaikkea Aznarin hallitus tahtoi estää
sen, että äänestäjät alkaisivat pohtia sodan ja terrorismin
välistä suhdetta. Vuonna 2003, kun Bushin hallinto
aloitti hyökkäyssodan Irakissa, 80 prosenttia Espanjan
138
väestöstä vastusti sotaa. Kuitenkin Aznar vei maan siihen
mukaan, tukemaan amerikkalaista aggressiota. Maaliskuun 11. päivän attentaatit olivat vain yksi isku terroristisessa sodassa, täysin vastaava ja symmetrinen verrattuna
niihin terroristisen sodankäynnin iskuihin, joita USA oli
tehnyt ja tekee edelleen Irakin kansaa vastaan.
Noina päivinä Aznar koetti estää espanjalaisia huomaamasta, että Espanjan hallitus oli vastuussa sodan ja
terrorin jatkumisesta. 48 tunnin ajan näytti siltä, että peli
voisi onnistua. Miljoonat tuskan ja median valheiden
huumaamat ihmiset kerääntyivät toreille tuomitakseen
ETA:n, joka ei liittynyt asiaan mitenkään ja joka antoi
tiedotteen toisensa jälkeen tähdentääkseen ulkopuolisuuttaan.
Sitten tapahtui jotain ennakoimatonta. Tuhannet ja
taas tuhannet ihmiset alkoivat käyttää kaikkein molekulaarisinta kommunikaatiovälinettä, kännykkää, sanoakseen, että nähdään kaupungilla ja otetaan totuus selville.
Virallisten valheiden linnake alkoi sortua. Kommunikaation kierrossa tapahtui jotain paradoksaalista. Mitä suurempi oli vallan peliin paneman tulen voima, sitä vahvempi oli yhteiskunnan tulkinnan itsenäisyys.
Voimme määritellä Espanjan tapahtumat esimerkiksi
”poikkeavasta dekoodauksesta”. Vallan viesti (”itsenäisyyttä tavoitteleva baskiterrorismi on yhteinen vihollisemme, joten äänestäkää kaikki puoluetta, joka käy
sotaa terrorismia vastaan”) purettiin epäsymmetrisellä (ja
tässä mielessä poikkeavalla) tavalla. Ja enemmistö espanjalaisista purki sen näin: ”Terrorismi on vihollisemme,
mutta terrorismin syy on sota, jonka valta on aloittanut
enemmistön tahdosta huolimatta, joten rangaiskaamme
valtaa siitä, että se pakotti meidät yhteiskunnalle vahingolliseen sotaan. Terrorismi on sama asia kuin sota, Aznar halusi sotaa, häätäkäämme Aznar ja hänen rosvojoukkonsa.”
Espanjalaisen sadun opetus: vallalla on käytettävissään kymmenen tuhatta kertaa voimakkaampi mediatuli
139
kuin itsenäisellä kommunikaatiolla. Mutta yhteiskunnalla on käytettävissään lukemattomia kanavia, jotka voidaan aktivoida älykkäästi, jos onnistutaan aktivoimaan
yksikin norminvastaisen viestinpurkamisen elementti
(myös pienin, pikkuruinen, mikroskooppinen). Näin on
mahdollista kääntää vallan jättiläismäisen medialiikekannallepanon teho sitä itseään vastaan.
Subvertising
Advertising on vuo ilmauksia, jotka on vapautettu kaikista totuuden vaatimuksista ja jotka juuri siksi kykenevät
luomaan vihjauksia, rakentamaan kuvitteellisia maailmoja, kaappaamaan yhteiskunnallisen halun, panemaan sen
liikkeelle ja hyödyntämään sitä. Advertising saa tunteet
puhumaan, kiihottaa emootioita, provosoi tiedostamattomiin samastumisiin ja taivuttaa tavoittelemaan kohdetta, joka on pintatasolla kaupallista lajia mutta syvemmällä tasolla ideologista tai antropologista. Mainoskielen
käyttäjä (kuluttaja) ei ole niin naiivi, että hän uskoisi
viestin sisällön olevan kirjaimellisesti totta. Hän tietää
hyvin, että mainostaja leikittelee ja luo simulaatioita
maailmasta houkutellakseen kuluttajan samastumaan
mainoksen simulakrumiin ja saadakseen tämän sitten
ostamaan tietyn partaveden mieluummin kuin tietyn
auton. Banaalien kaupallisten kehotustensa lisäksi mainoskieli pyrkii myymään kaikkia kauppatavaroita suuremman tuotteen, itse sen asiayhteyden, jossa kaikki
tuotteet muuttuvat kauppatavaroiksi, eli kapitalismin.
Suuri tietotekniikkayritys toi markkinoille kannettavan
tietokoneen mainostaen sitä kuvalla, jossa nuorukainen
kiiti iloisesti vesisuksilla pitäen tietokonettaan polvellaan.
Ja mainoslause huusi innokkaasti: ”Töissä kaikkialla.”
Ilmeisesti kehotettiin hankkimaan tietokone, mutta pohjimmiltaan puollettiin elämäntapaa, jossa joustavat ja
kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa saatavilla ole-
140
vat työläiset tarjoavat koko ajan työtään ja aikaansa, eivätkä koskaan lakkaa osallistumasta arvonmuodostuksen
keskeytymättömään kiertoon.
Mutta viime vuosina olemme saaneet nähdä erään
oudon sotilaan etenevän yhteiskunnallisen kommunikaation taistelussa. Se ei käytä järkiperäisen vastarinnan aseita eikä vastainformaation välineitä vaan taistelee hulluutta vastaa hulluudella, houkuttelua vastaan houkutuksella,
valheellisuutta vastaan luovalla väärentämisellä. Tämä
sotilas on toki media-aktivisti, mutta myös muuta. Hän
on media-aktivisti, joka käyttää aivan erityisiä aseita,
kumouksellisen mainonnan aseita. Siksi hänet on nimetty subvertiseriksi. Tämä semioottinen sissisotilas on muotoutunut 1900-luvun kuluessa, taiteellisen ja kirjallisen
avantgarden kokemuksissa, ja saavuttanut valmiin hahmonsa yleistyneen mainoskommunikaation aikana. Tämä media-aktivisti on sekä taiteilija että skitsoanalyytikko, hänen kielenkäyttönsä aiheuttaa häiriöitä kollektiivisissa psyykkisissä dynamiikoissa, siirtää kollektiivisen
huomion fokusta, tuo peliin hulluuden elementtejä ja
samaan aikaan käyttää terapeuttista voimaa kollektiiviseen mieleen.
Subvertising sai teoreettisen muotoilunsa kanadalaisessa aikakauslehdessä Adbusters. Se on kiinnekohta kaikille niille, jotka tahtovat käyttää mainonnan kielellisiä
tekniikoita kääntääkseen nurin mainonnan kommunikaation toiminnan. Mutta todellisuudessa jo monien
vuosikymmenten, jopa kokonaisen vuosisadan ajan kielelliset sabotoijat ovat viskoneet kommunikaation piirissä
pommejaan vallan vahvistettuja linnakkeita vasten. Dadaismi, surrealismi, beat-sukupolvi, situationismi ja maodadan transversalismi olivat kaikki kielellisen sabotaasin
kokeiluja. Subvertising alkaa, kun oivalletaan, että on
mahdollista huomaamatta kaapata lausumia tuottavan
vallan paikka, matkia vallan tuntomerkkejä ja puhua sen
äänensävyllä, ja saada se näin sanomaan asioita, jotka
tuhoavat sen auktoriteetin. Subvertising perustuu joskus
141
vallan valheellisuuden viemiselle äärirajoilleen, niin että
sen heikkous, epäuskottavuus ja hulluus saadaan paljastettua.
”Epätodet tiedonannot saavat aikaan todellisia tapahtumia”, sanoi aikakauslehti A/traverso, joka 1970-luvulla
käynnisti infomullistuskampanjoita. Silloin syntyi kommunikatiivisen sabotaasin ryhmiä. Bolognassa julkaistiin
työnantajien patruunoiden protofasistisen lehden Il Resto
del Carlino julistuksia, jotka huusivat: ”Myös tänä vuonna, kuten aina, tuhansia kuolemaan johtaneita työtapaturmia. Tuhannet bolognalaiset pyyhkivät perseensä Il
Resto del Carlinolla.” Napolissa levitettiin ympäriinsä
manifestia, jossa oli prefektuurin leima ja otsake ja joka
kehotti napolilaisia menemään supermarketteihin ja ottamaan tavaroita maksamatta.
Vuonna 1978 alkoi ilmestyä Il Male, satiirin ja luovan
väärentämisen sanomalehti, joka silloin tällöin matki suurimpien italialaisten lehtien otsikoita levittääkseen mahdottomia uutisia, kuten marsilaisten laskeutuminen tuomiokirkon torille, UEFA:n päätös mitätöidä jalkapallon
maailmanmestaruuskisojen tulokset sekä koomikko Ugo
Tognazzin pidätys Brigate Rossen suurena päällikkönä.
Vastarintaliikkeet ovat käyttäneet väärentämistä luovasti detournatakseen vallan viestejä, ja viime vuosina
kommunikaatiokierron sabotaasioperaatiot ovat moninkertaistuneet kiitos internetissä toimivien ryhmien kuten
rtMark ja Indymediaan tai Adbustersiin liittyvät ryhmät.
Mutta subvertising on tähän mennessä ottanut vasta ensi
askeleensa, ja on vielä tarpeen luoda luovan väärentämisen eksakti tiede.
1900-luvun taiteellinen avantgarde oli luovan välittömyyden ilmaus. Se oli kielenkäyttöä, joka kykeni kiertämään viruksen lailla jokapäiväisen elämän ja kollektiivisen mielen virtapiireissä. Sitten, 1970-luvulla, taiteellinen
avantgarde muuttui sähköisten kommunikaatioteknologioiden yleistymisen ansiosta massatuotteeksi. Tuossa
vaiheessa tapahtui räjähdys, joka näkyi luovissa massa-
142
liikkeissä, sellaisissa kuin bolognalainen maodadaismi,
suurkaupunki-intiaanit, lontoolainen punk, no wave,
graffiti ja hiphop. Sähköiset mediat moninkertaistivat
autonomisen luovuuden kommunikatiivisen voiman,
mutta loi myös entistä tiheämmän, entistä monimutkaisemman infosfäärin. Kehitys johti niin pitkälle, että median välittämän informaation määrä kasvoi välittömästi
saatavaa informaation määrää suuremmaksi. Esielektroninen ihminen sai vain pienen osan tiedoistaan medialta,
hänen elämänsä aikana suurin osa hänen tiedoistaan tuli
äidiltä ja isältä, veljiltä tai ystäviltä, ihmisiltä, joita hän
kohtasi elämänsä aikana. Videoelektroniset sukupolvet
taas saavat medialta suurimman osan niistä tiedoista,
jotka jäsentävät heidän tietämystään, persoonallisuuttaan
ja tapaansa olla. Tämä muutos infosfäärissä tuottaa
muutoksen kognitiossa sekä psyykkisessä ja aistimellisessa
reaktiivisuudessa, ja se ilmenee ennen kaikkea tietynlaisena patologiana ja riippuvuutena.
Media-aktivismi voidaan ymmärtää kollektiivisen mielen psykoterapiaprojektiksi, pyrkimykseksi elvyttää aistiherkkyyttä ja aktivoida uudelleen kyky erottaa ärsykkeet
simuloidusta, kyky, jonka kasvava mediatisaatio on pikku
hiljaa tylsyttänyt ja häivyttänyt lähes olemattomiin.
Media-aktivismi on tässä mielessä erittäin monimutkaista toimintaa, joka vaatii eriytyneitä kykyjä. Tähän
toimintaan tarvitaan toimittajan ja poliittisen kiihottajan
lisäksi myös runoilijaa ja skitsoanalyytikkoa. Runoilija on
antenni, joka kykenee ottamaan vastaan ja tunnistamaan
signaaleja, joita kollektiivinen mieli ei osaa poimia. Samaan aikaan hän on muuntaja, joka kykenee vääristelemään mediaattisessa infosfäärissä kiertäviä merkkejä ja
yhdistelemään niitä ironisesti uudelleen.
Runotaide on sellaisten merkkien tuottamista ja
sommittelemista, jotka luovat mielikuvitusmaailman,
jonka on mahdollista muuttua yhteiseksi kertomukseksi.
Nykyään se on kuitenkin myös infosfäärin kollektiiviseen
mieleen heijastamien merkkijärjestelmien tunnistamista.
143
Ja sen on muututtava häiriöiden tieteeksi ja tekniikaksi,
sellaisten merkkien laatimiseksi, joka on tarkoitettu tarkasti kohdistettuun vääristelyyn.
Häiriö taide ironia
Puhuin runoudesta kielenkäyttönä, joka kykenee aktivoimaan uudestaan kyvyn, jonka muutamat mediatisaation vuosikymmenet ovat jo lähes tuhonneet: kyvyn vapauteen, vapaaseen tulkintaan, herkkyyteen tajuta vivahteita, moniselitteisyyksiä ja loputonta mutkikkuutta.
Kyky erottaa merkitysvivahteita ja tulkita muutoksen
moniselitteisyyksiä on puritanisoidussa yhteiskunnassa
heikentynyt vakavasti. Puritanismilla tarkoitan sitä, että
yhteiskunnallinen kommunikaatio pelkistetään binaariseksi kielenkäytöksi, yleisen vastaavuuden, taloudellisen
vaihdon ja digitaalisen kielenkäytöksi sekä sellaisen dogmaattisen moraalin kielenkäytöksi, joka pelkistää inhimillisen käyttäytymisen kaikessa monimuotoisuudessaan
yksinkertaisiin vaihtoehtoihin hyvä/paha.
Amerikkalaista mieltä luonnehtii tämäntyyppinen
pelkistäminen, minkä osoittavat kielellisen vuorovaikutuksen latistuminen, banalisoituminen ja lopulta automatisoituminen amerikkalaisen kulttuurin hallitsemassa
myöhäismodernissa yhteiskunnassa. Kuten hyvin tiedetään, amerikkalaisessa diskurssissa ei ole ironista rekisteriä. Tämä merkitsee sitä, että tietyssä mielessä kielenkäyttö on astunut ulos inhimillisestä sfääristä muuttuakseen
puhtaasti koneelliseksi.
Mutta mitä ironia tarkoittaa?
Sanottakoon heti että pidän ironiaa lausuman merkityksen pidättämisenä, ikään kuin merkitsijän ja merkityn
välisen suhteen pidättämisenä, ja tästä johtuen myös lausuman ja viittauksen kohteena olevan maailman välillä
vallitsevan totunnaisen ja opitun suhteen pidättämisenä.
Quintilianus määrittelee ironian siten, että siinä sanotaan
144
sen vastakohta, mitä tarkoitetaan. Tämä määritelmä on
liian jäykkä, mutta voisimme hyvin sanoa, että kaikki
ironian määritelmät ovat liian jäykkiä, sillä tarkasti analysoituna ironia näyttäytyy nimenomaan kaikkien ilmausten mielen katoamisena. Ironia on kielellinen toimenpide, jolla ilmaistaan katkos merkitsijän ja merkityn välisessä suhteessa, ja siis merkityksen ylimäärä, toinen mahdollinen merkitys tai ehkä loputon määrä muita mahdollisia merkityksiä.
Kun eironeia vain vähän Aristofaneen jälkeen yhdistettiin sellaiseen
teeskentelyyn, joka ei ollut harhaanjohtavaa vaan selvästi tunnistettavissa ja joka oli tarkoitettu tunnistettavaksi, ironia törmäsi inhimillisen
merkityksen poliittiseen ongelmaan. Ironian ongelma on aivan sama
kuin politiikan ongelma: Kuinka voimme tietää mitä muut tarkoittavat ja millä perusteella voimme luottaa puheen vilpittömyyteen ja todenperäisyyteen? Sanaa eironeia käytettiin aluksi Platonin sokraattisissa
dialogeissa puhuttaessa tarkoituksellisesta kaksoismerkityksellisyydestä.
Sanaa käytettiin sekä halventavassa mielessä, tarkoittamaan valehtelua,
että positiivisessa mielessä silloin kun viitattiin Sokrateen kykyyn kätkeä se, mitä hän itse asiassa tahtoo sanoa.1
Ironia on siis alun perin kyky valehdella ja kyky paljastaa
sanotun kaksinaamaisuus. Voisimme sanoa, että tässä
mielessä ironia on valheen paljastamista valehtelemalla.
Samaan aikaan voimme kuitenkin sanoa, että ironia on
tekniikka, jolla on tarkoitus laajentaa sekä kielenkäytön
merkitsemiskykyä että tulkitsemiskykyä.
... ei ollut sattumaa, että Sokrates käytti ironiaa kyseenalaistaakseen
vakiintuneen tietämyksen juuri sellaisella historiallisella hetkellä, jolloin laajentumispolitiikka ja toisiin kulttuureihin liitetyksi tuleminen
uhkasi pienten yhteisöjen turvallisuutta.2
1
2
Claire Colebrook: Irony. Routledge, London 2004, s. 1-2.
Mts. 2.
145
Kreikkalaisessa ironian käsitteessä pelissä on siis totuuden
ja valheen vuorottelu lausuman sisällä, ja sokraattinen
ironia, hänen maieuuttisen taitonsa tärkein työkalu, viittaa ajatukseen kätketystä totuudesta (joka on salattu tarkoituksella tai joka on ensi silmäyksellä vaikeasti havaittavissa) jonka filosofi auttaa tuomaan ilmi ja näkemään
tarkasti. Tämä kuva ironiasta liittyy kuitenkin platoniseen, idealistiseen, essentialistiseen ajatteluun. Havaitsemme siinä illuusion lopullisesta totuudesta, joka voidaan kiteyttää kielen mukanaan tuomien valheiden tuolla puolen.
Ironia voidaan ymmärtää osaksi länsimaisen subjektivismin pitkää historiaa, ajatusta, että kielen, toimien, eron ja kommunikaation takana
on perusta tai subjekti, joka pyytää tulla ilmaistuksi.1
Tätä idealistista ironiakäsitystä vastaan Gilles Deleuze
asettaa ”humorismin, pintapuolisuuden taiteen; ironiaa,
syvyyksien tai korkeuksien taidetta vastaan”. Tällä hän
tarkoittaa sitä, että sokraattisessa muodossaan (mutta
myös modernissa romanttisessa muodossaan) ironia edellyttää kielellisiin ilmauksiin sisältyvän moniselitteisyyden
idealistista ratkaisemista tavallisen kielen käytön näkyvistään kadottaman, unohtaman tai kätkemän syvällisen
totuuden hyväksi, ja tämän totuuden ironia paljastaa
tulkitsemalla ilmausten moniselitteisyyden. Mutta Deleuze karttaa tätä essentialistista käsitystä kielestä, koska,
kuten hän kirjoittaa: ”Olivat tietoisuuden aikaansaamat
totalisaatiot millaisia hyvänsä, ne eivät koskaan saavuta
kielen tai kielenkäytön virtuaalista kokonaisuutta”.2 Toisin sanoen ilmausten totuus on asymptoottinen, sitä ei
voi tavoittaa lopullisesti, ja koko se totuus, joka meitä
Mts. 20.
Gilles Deleuze: Logique du sens. Éditions de Minuit, Paris
1969.
1
2
146
kiinnostaa tavoittaa, on sellainen, joka mahdollistaa toimimisen, kommunikoimisen, vaihdon ja luomisen.
Ironia voidaan siis ymmärtää totuuden (salaisen, koska se on kätketty tai hukattu) etsimiseksi kielenkäytön
eksplisiittisen sisällön kieltämisen avulla ja sellaisen sisällön selventämiseksi, joka kielenkäytössä on moniselitteistä. Mutta sillä voidaan tarkoittaa myös merkin ja merkityn välisen suhteen lakkauttamista, merkityksen siirtämistä tasolta toiselle tavalla, jota ei voi pysäyttää. Tämä
tarkoittaa sitä, ettei lausuma toimi kuin salaisuus, jonka
totuuden voimme löytää ikään kuin se olisi kätketty
kannen alle. Sen sijaan se toimii kuin arvoitus. Se mahdollistaa loputtoman määrän merkitysluisumia, jotka
voivat tuottaa osittaisia ja väliaikaisia totuuksia, mutta se
ei koskaan salli lopullista Totuuden löytämistä.
Merkitys ei ole muuta kuin yhden kielenkäytön tason siirtämistä toiselle, yhdenlaisen kielenkäytön siirtämistä toiseen kielenkäyttöön, kun
taas mieli on yksinkertaisesti tämä konvertoinnin mahdollisuus. Asiaa
hieman suurennellen voitaisiin sanoa, että ihmisen metalingvistinen
puhe on vain joukko valheita, ja että kommunikaatio on vain sarja
väärinkäsityksiä...1
Ironiaa voidaan pitää risteyskohtana kahdelle erilaiselle
tavalle jakaa merkitystä. Ironiseen tekoon ei liity tekstin
ja niin sanotun objektiivisen ulkoisen todellisuuden välistä vastakkainasettelua, vaan ainoastaan tekstin ja siihen
liittyvien oletusten ja mahdollisten tulkintojen vertailu
toisiinsa. Ironia edellyttää että kielenkäyttö on moniäänistä. Jokainen ilmaus on monimerkityksellinen, sillä
se sysää erilaisiin mahdollisiin tulkintaketjuihin. Ironia
paljastaa, ettei toinen merkitys ole kuin liukumista yhdeltä tulkinnan tasolta toiselle.
1
A. J. Greimas: Del Senso. Bompiani, Milano 1974, s. 13.
147
Ironia mainoskieli mytopoiesis
Millä tavalla ironia ja media-aktivismi kohtaavat? Sanoimme ironian toimivan niin, että se lykkää tai katkaisee merkityksen. Sen vaikutus on siis hyvin voimakas
sellaisissa tilanteissa, joissa viesti on semanttisideologisesti vahvan yhtenäinen. Ideologisesti autoritaariset järjestelmät eivät suvaitse ironiaa. Ideologisesti autoritaarisessa ympäristössä, kuten 1920-luvun fasistisessa
Italiassa, Neuvostoliitossa tai nykyisissä islamistisissa hallintojärjestelmissä, ei suvaita minkäänlaisen ironian kohdistamista valtaa edustaviin ja sen ideologiaa välittäviin
lausumiin. Nämä lausumat sopii itse asiassa tulkita vain
yhdellä tavalla, siis sillä, minkä hallinto on oikeuttanut,
sillä autoritaarinen ideologinen järjestelmä perustuu väitteelle, jonka mukaan vallan ilmaisema merkitys on kiistämättömästi tosi. Vuonna 1977 Italiassa luovat autonomiliikkeet käyttivät ironiaa laajalti. Ne onnistuivat
saattamaan kyseenalaiseksi vallan ideologisen tasapainon,
koska noina vuosina poliittinen valta perustui kahden
vahvasti dogmaattisen ideologian liitolle, katolilaisen ja
kommunistisen.
Ironia ei toimi yhtä tehokkaasti sellaisissa ympäristöissä, joissa infosfäärissä kiertävillä viesteillä ei ole ideologialle ominaista jämäkkää ja dogmaattista luonnetta,
vaan ne ovat merkityspelejä, jotka tuottavat valtavaikutuksensa sen ansiosta, että kykenevät kyllästämään kollektiivisen huomion. Ajatelkaamme esimerkiksi mainonnan poliittis-kielellistä järjestelmää. Mainoksen valta ei
muodostu sen kyvystä aikaansaada yksimielisyyttä, koska
mainos ei edes väitä toimivansa totuuden kielellisessä
rekisterissä vaan kyllästämisen kielellisessä rekisterissä,
huomiolle ja mielikuvitukselle kuuluvan mentaalisen
tilan valtaamisen kielellisessä rekisterissä. Mainosten valtakunta perustuu siis puheen ja totuuden välisen yhteyden katkeamiselle, joka kuuluu kyynisyyden alueelle.
148
Kun Jean Baudrillard teoksessaan L'échange symbolique et la mort puhuu muodista, voimme lukea hänen
tekstiään kuin hän puhuisi mainoksesta, sillä mainoksen
ja muodin diskursseja yhdistää haavekuvamainen ajelehtiminen, joka hajottaa ja vesittää kaikki merkitsijän yhteydet merkittyyn.
Muoti ei ole merkkien ajelehtimista eikä kellumista, siinä mielessä
kuin valuuttakurssit nykyään kelluvat ... Muoti ilmaisee tilaa, jossa
vaihto on jo nopeatahtista ja rajatonta, jossa merkkiyhdistelmät ovat
juoksevia ja toistuvia, tavalla joka vastaa kelluvien valuuttojen hetkellistä ja liikkuvaa tasapainoa. Kaikki kulttuurit, kaikki merkkijärjestelmät tulevat keskenään vaihdettaviksi ja yhdistettäviksi, ne muodostavat hetkellisiä tasapainoja, joiden koneisto hajoaa, joiden mieli ei ole
missään.1
Muodin ja mainoksen myötä (ja tahtoisin lisätä, että myös
alakulttuurien myötä) astumme järjestelmään, joka voidaan määritellä merkitsijän ja merkityn välisen suhteen
epämääräisyydeksi tai sattumanvaraisuudeksi, järjestelmäksi, jossa merkin, objektin tai sanan semanttista arvoa ei voi
määrittää asiayhteyksien ja aikomusten muodostamasta
ympäristöstä riippumattomalla tavalla.
Tämän vuoksi kriittinen ajattelu ei voi mitään imaginaariselle. Imaginaarinen näet voidaan dekonstruoida
vain mytopoiesiksen avulla.
Kuvan historiassa, aikana jolloin kuva oli harvinainen
ja arvokas totuuden representaatio, jota tuli juhlistaa tai
muistella (ajateltakoon pyhää kuvaa), merkitsijä ja merkitty pyrkivät kiinnittymään toisiinsa, lihallistumaan
vastavuoroisesti ja ilman mitään ylijäämää. Mutta kun
kuva alkaa liikkua nopeasti valokuvallisten, elokuvallisten
tai television uusintamisteknologioiden tahtiin, kun kuva
astuu digitaaliseen ulottuvuuteen, representaatio väistyy
1
Jean Baudrillard : L'echange symbolique et la mort. Gallimard,
Paris 1976, s.104.
149
lopullisesti simulaation tieltä. Kriittinen arvostelukyky
joutuu tuolloin hämmennyksiin ja tulee turhaksi. Onko
ironiasta silloin apua?
Mainonta perustuu ironian tietoiselle käytölle. Mainoskieli syntyy siitä, että se imee itseensä Merkityksen ja
sen mainostuksellisen uudelleen merkityksellistämisen
välisen eron. On naiivia kuvitella, että mainos tähtäisi taivutteluun. Se pyrkii tunkeutumaan, kyllästämään huomion piirin. Yhtä naiivia on kuvitella, että mainoskuvaa voisi
kritisoida, että mainoskuva voitaisiin alistaa sellaisen arvostelun kohteeksi, joka pohtisi sen totuutta tai epätotuutta.
Mainosten viestiä, tai ylipäätään imaginaarisen tuotannon
virtausta videoelektronisella aikakaudella, ei voi arvostella
totuuden ja epätotuuden termein, koska se asettaa maailman, jossa kaikesta viittaavuudesta on lausujan ja vastaanottajan sanattomasta sopimuksesta luovuttu.
Siispä sen, joka tahtoo tarkastella mainosjärjestelmää
itsenäisestä ja kriittisestä näkökulmasta, täytyy lähteä
liikkeelle jokapäiväisen kokemusmaailmamme simulatorisen luonteen tunnustamisesta ja kysyä sitten tämän
kokemuksen laatua, ei sen kommunikaation totuutta tai
epätotuutta, joka tuottaa tätä kokemuksen laatua.
Kuva on äärettömästi läpitunkevampi kuin kirjoitettu
tai puhuttu sana. Se saartaa mielen informatiivisella voimalla, joka on paljon vahvempi kuin sanan voima. Kun
infosfääriä alkaa aakkosellisuuden sijaan hallita videoelektroninen hahmollisuus, kritiikin malli menettää yhteiskunnan mielessä tehoaan ja arvoaan, ja myyttinen
malli vahvistuu. Myytti palaa yhteiskunnallisen kommunikaation keskiöön. Tämän vuoksi nykypäivän mediaaktivismi ei käytä kritiikin vaan imaginaarisen purkamisen ja rekombinaation tekniikoita. Adbustersien mediaktivistit kutsuvat tätä toimintatapaa culture jammingiksi.
Enrico Ghezzi ja Blobin ideoinut culture jammers -ryhmä
ymmärsivät erinomaisesti, ettei kuvan ”kritiikki” ole
mahdollista (samassa mielessä kuin on mahdollista kritisoida loogisesti johdonmukaista sanallista ilmausta). Ku-
150
van sfäärissä tarpeen on sen sijaan sellainen rekombinaatio, joka synnyttää vaihtoehtoisia tai yksinkertaisesti toisenlaisia toimintoja. Kuvan tuominen uuteen yhteyteen
antaa mahdollisuuden keksiä kätkössä olevia imaginaarisia toimintoja.
Adbusters työskentelee vastaavien uudelleenyhdistelyn tekniikoiden avulla, se lähtee liikkeelle tietynlaisesta
mainoskuvan saattamisesta äärimmilleen. Mainos leikittelee kuvan itsensä vahvistavalla voimalla. Adbusters tuo
näkyville sen köyhyyden, jonka mainoskuva yhtä aikaa
sekä tuottaa että kätkee: surun, yksinäisyyden, tietämättömyyden ja rahvaanomaisuuden, joiden syy ja seuraus,
verho ja paljastus, mainos on.
Ironia ja näkyvä imaginaarinen
1900-luvulla ironiset aikomukset johtivat tietoiseen leikittelyyn visuaalisuudessa, leikittelyyn asiayhteyksien
päällekkäisyyksillä ja liukumilla, sanojen ja kuvien päällekkäisyyksillä. Ehkä nimenomaan suhteessa sanaan kuva
saa mahdollisuuden toimia ironisesti. Erossa sanan ja
asian välillä, ja myös kuvan ja asian välillä, avautuu tila
detournementille. Detournement laukeaa sillä hetkellä kun
irrotamme merkin tavallisesta merkityksestään ja viittaamme sillä johonkin muuhun tai päinvastaiseen kuin
yleensä. Kun Marcel Duchamp otti pisoaarin ja asetti sen
galleriaan esille nimellä Fontaine, hän teki nimenomaan
tämän eleen. Detournementin tekee mahdolliseksi ero
nähdyn, nimeämisen ja asian välillä.
Näkeminen tulee ennen sanoja. Lapsi näkee ja tunnistaa ennen kuin
puhuu. Mutta eräässä toisessakin mielessä näkeminen tulee ennen sanoja. Nimenomaan näkeminen vakiinnuttaa paikkamme ympäröivässä
maailmassa: selitämme maailman sanoilla, mutta sanat eivät voi pois-
151
taa sitä tosiasiaa, että olemme maailman ympäröimiä. Suhde näkemämme ja tietämämme välillä ei ole koskaan täysin vakaa.1
Nämä sanat on kirjoitettu John Bergerin kirjan kanteen,
ja niiden vierellä on kuva Henri Magritten maalauksesta:
mustalla taustalla on ikkuna, joka on jaettu neljään ruutuun, ja jokaisessa niistä on yksi kuva ja yksi sana. Ensimmäisessä ruudussa, ylhäällä vasemmalla, on kuva hevosen päästä ja sen alle on kirjoitettu the door. Toisessa,
ylhäällä oikealla, on kuva seinäkellosta ja sen alle on kirjoitettu the wind. Kolmannessa, alhaalla vasemmalla, on
piirros valkeasta karahvista ja sen alle on kirjoitettu the
bird. Neljännessä, oikealla alhaalla, näemme matkalaukun ja sen alle on kirjoitettu the valise.
Kun Magritte näyttää piipun ja kirjoittaa alle: Ceci
n’est pas une pipe, hän hämmentää kuvan ja sanan denotatiivista arvoa tavalla, jonka vaikutus on aidosti ironinen. Tämä visuaalisen merkin hämmentäminen yhteydessä, joka poistaa siltä merkityksen tai uudelleenmerkitsee sen, on sen perusta, mitä kutsumme käsitetaiteeksi.
Ei ole sattumaa, että käsitetaide yleensä vetoaa visuaalisen
ja verbaalisen päällekkäisyyteen, usein erottaen nuo kaksi
tasoa toisistaan tai asettaen ne toisiaan vasten, ja aina
joka tapauksessa viitaten näön herättämien semanttisten
ketjujen epämääräisyyteen.
Arrigo Lora Totino, teoksessaan Spazio (1976), tekee
kokemuksen tilallisuudesta mahdolliseksi sijoittamalla
valkoisella kirjoitettuja sanoja spazio mustalle taustalle
niin, että ne pienenevät kuvan keskustaa kohti. Bruce
Nauman kirjoitti neonilla ”neon sign” (1970).
Käsitetaide oli alusta asti ironista toimintaa näön alueella ja sillä alueella, jolla objektit ja kappaleet asettuvat
tilaan: lakkautetaan objektien, kappaleiden ja visuaalisten
merkkien merkitys (merkitsevä toimiminen) ja aukais-
1
John Berger: Ways of Seeing. Penguin Books, London 1972.
152
taan mahdollisuus kuvan epätavalliselle ja ennakoimattomalle käytölle, tulkinnalle ja yhdistelyille, jolloin paljastuu, kuinka radikaalin perustatonta on kaikki merkityksen antaminen sille, mitä näemme.
Käsitteellinen työskentelee maastossa, joka on kuvan ja
sanan rajalla, ja usein, aloittaaksemme Magrittesta ja
Duchampista – joita voidaan tyylillisen pidättyvyytensä
vuoksi pitää kahtena käsitetaiteen ennakoijana tai aloittajana – saamme nähdä kuvien ja sanojen peittävän tai lähestyvän toisiaan. Tästä lähentymisestä juontuu mahdollisuus
sellaiseen ironiaan, joka soluttautuu kuvan alueelle.
Käsitetaiteen alueen naapurina on visuaalisen runouden alue, jolla neoavantgarden kokeelliset runoilijat työskentelivät 1960- ja -70-luvuilla. Visuaalinen runous kyseenalaistaa sanan ja kuvan välisen rajan toiminnalla,
joka on olennaisesti ironista. Se näet perustuu sille, että
sana siirretään nähtävän käyttö- ja tulkinta-alueelle ja
kuva siirretään tekstin käyttö- ja tulkinta-alueelle. Katsokaamme Adriano Spatolan, Emilio Isgròn tai Nanni Balestrinin teoksia ymmärtääksemme kuinka kuvan ja sanan päällekkäisyys toimii asiayhteydestä irrottavalla ja
siksi ironisella tavalla.
Tämä päällekkäisyys, joka taiteilijoiden teoksissa oli
selvä merkki ironisesta pyrkimyksestä ja tietoisesta dekontekstualisoinnista, muuttui myöhäismodernissa visuaalisen kommunikaation universumissa vakioksi, kun
infosfääri tuli ylikyllästetyksi visuaalistyyppisillä ja tekstuaalistyyppisillä merkitysvirroilla, jotka punoutuvat yhteen ja asettuivat päällekkäin.
Barbara Kruger päällystää kirjoituskatkelmilla visuaalisia tukirakenteita, jotka muodostavat ympäristön jossa
liikutaan. Hänen installaatioissaan arkkitehtoninen tila
lausutaan graafisesti sanoilla, joita on kirjoitettu valtavilla
kirjaimilla lattialle ja seinille, vaaka- ja pystysuoraan.
Syksyllä 1999 San Fransiscon Museum of Modern
Artissa järjestettiin suuri Sol Lewittin töiden näyttely
samantyyppisen periaatteen mukaan, jota Barbara Kruger
153
käyttää. Tässä tapauksessa sanojen sijasta seinillä toistui
tuhansia visuaalisia mikro-organismeja (viivoja, spiraaleja, pieniä värillisiä ympyröitä), jotka loivat viraalisvisuaalisen runsauden tunnelman. Barbara Kruger käyttää tilojensa rakennussuunnittelussa sanoja.
Kun digitaalinen valtaa visuaalisen ja informatiivisen
sfäärin, suhde kirjoituksen ja visuaalisen ympäristön välillä määrittyy uudestaan. Jenny Holzerin tapauksessa
digitaalisen kytkeminen ympäristöihin (yleensä kylmiin,
monumentaalisiin, high tech -ympäristöihin) vaikuttaa
sanan ja kuvan väliseen suhteeseen uudenlaisella vieraannuttavalla ja ironisella tavalla. Jenny Holzer käyttää
elektronisia näyttöjä, joilla virtaa ja välkkyy ironisluonteisia lauseita. Niistä syntyy jäätävä elektronisen monumentaalisuuden vaikutelma, koska digitaaliset jalustat täyttävät julkisia tai yksityisiä tiloja absurdin retorisella tavalla.
Näyttöjen monumentaalista retoriikkaa kuitenkin yleensä mitätöidään ja lievennetään niissä virtaavilla lauseilla.
Runous skitsoanalyysi media-aktivismi
Lopuksi: jos halutaan sabotoida ja dekonstruoida despoottista toimintaa, jota valta panee toimeen kielenkäytön
kautta, kollektiivisen mielen kolonisaatiota, joka ilmenee
monenlaisissa muodoissa (konsensuksen luominen ideologisen propagandan avulla, huomion kyllästäminen mainoksilla, kuvapommitus...), media-aktivismin on tehtävä
jotain, mikä on samankaltaista kuin se, mitä kirjallinen ja
filosofinen traditio kutsuvat ”ironiaksi”. Vallan ilmoitusten epätotuuden vastustaminen totuuden avulla on kovin
tehotonta. Sen sijaan on onnistuttava herättämään yhteiskunnallinen tiedostamaton, joka on infosfäärin pehmeä
vatsa, sen heikko kohta. Mediat pommittavat kollektiivista
mieltä ja kolonisoivat huomion tiloja. Tällä tavoin ne valtaavat ja kyllästävät, mutta ne saavat myös aikaan ennakoimattomia, ennalta määräämättömiä vaikutuksia, jotka
154
näkyvät yhteiskunnallisen tiedostamattoman alueella. Media-aktivismin poeettisen toiminnan on tehtävä mahdolliseksi vallan viestien purkaminen kummallisilla tavoilla, sen
on saatava näkyville se kärsimys ja kauhu, jotka vallan viesti koettaa rationalisoida, poistaa ja puhdistaa. Tässä mielessä media-aktivismi voidaan nähdä erityisenä häiriönä infosfäärin ja psykosfäärin välisessä suhteessa, häiriönä, joka
kykenee uudistamaan asioiden ja suhteiden merkityksen ja
saamaan aikaan ennakoimattomia tuloksia.
Tässä mielessä media-aktivismi liittyy skitsoanalyysin
toimintatapaan. Mitä skitsoanalyysi Felix Guattarin mukaan on? Skitsoanalyysi on tulkitsemis- ja terapiakäytäntö,
joka ei tähtää kätketyn totuuden löytämiseen, vaan pakoviivojen moninkertaistamiseen, tekstistä, eletystä ja maailmasta tehtyjen tulkintojen moninkertaistamiseen. Jokaisen draaman takana, jokaisen eletyn kokemuksen takana ja
jokaisen tuskan takana freudilainen psykoanalyytikko uskoo näkevänsä aina samat kaaviot, samat kertomukset ja
samat henkilöhahmot, Oidipuksen, isän ja äidin...
Guattari päinvastoin on opettanut, ettei tiedostamaton
ole teatteri, tila, jossa esitetään aina sama käsikirjoitus,
vaan se on laboratorio, jossa luodaan aina uusia draamoja.
Siksi terapeutin tulee seurata skitsoa tämän houreisiin,
hänen tulee kulkea tämän kärsimyksen ja hurman käytäviä. Vain näin on mahdollista löytää aukkoja, jotka johtavat ulos pelon, pakkomielteen ja masennuksen suljetuista
tiloista. Media-aktivistilla on opittavaa runoilijalta ja skitsoanalyytikolta. Hänen tulee oppia, että median rakennelmien takana piilee liukuvia moniselitteisyyksiä, jotka
voivat nyrjäyttää sijoiltaan sen merkityksen, jolle valta
perustuu. Ja hänen on opittava, että vain moninkertaistamalla tarinoiden määrän hän saattaa löytää pakoviivan,
joka vie ulos, joka paljastaa toisenlaisia horisontteja.
Suomentaneet Inkeri Koskinen ja Eetu Viren
155
FRANCESCO ”BIFO” BERARDI
Bolognan vapaiden radioiden liikkeen (Radio Alice) keulakuva Francesco Berardi (s. 1949) on yhdellä kertaa
filosofi ja globalisaatioliikkeen aktivisti. Bifo nimellä Berardi on tunnettu aina siitä lähtien kun hän alkoi signeerata koulussa näin abstrakteja maalauksiaan. Bifo osallistui vuoden 1968 liikkeeseen Bolognan kirjallisuuden ja
filosofian laitoksen opiskelijana, josta hän valmistui estetiikasta professori Luciano Anceschin johdolla.
Potere Operaio -ryhmässä Bifosta tuli ”anarkooperaisti” ja hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Contro Il
lavoro (Feltrinelli, ”Työtä vastaan”), ennen kuin vuonna
1975 perusti lehden A/Traverso, josta tuli ”Bolognan
liikkeeksi” kutsutun radikaalin ja luovan liikkeen keskus.
Vuonna 1976 Bolognassa Radio Alicesta saatujen kokemusten lisäksi informaatio- ja kommunikaatioteknologioiden suhteet yhteiskunnallisiin liikkeisiin muodostivat
keskeisen näkökulman Bifon ajattelulle ja toiminnalle.
Vuonna 1977 hän joutui pakenemaan Bolognasta, jossa
poliisi piiritti Radio Alicea. Bifo saapui Pariisiin, jossa
hän tutustui Gillez Deleuzeen, Félix Guattariin ja Michel
Foucault'hon ja julkaisi Seuilin kautta teoksen Enfin le
ciel est tombé sur la terre (”Viimeinkin taivas on tippunut
maan päälle”).
Palattuaan Italiaan Bifo julkaisi teoksen La barca
dell'amore si è spezzata (”Rakkauden vene on rikkoutunut”) ja lähti New Yorkiin, jossa toimi Semiotext(e)julkaisun avustajana. Myöhemmin hän matkusti Intiaan,
Meksikoon, Nepaliin ja Kiinaan. Palattuaan jälleen Italiaan vuonna 1985 Bifo perusti ystäviensä kanssa Topian,
”mentaalisen ekologian” keskuksen. Hän aloitti tutkimuksen telemaattisten verkkojen parissa ja julkaisi Alfabetessa artikkelin Tecnologie comunicative, jossa hän ennakoi sitä räjähdystä, joka koskee verkkoja merkittävinä
yhteiskunnallisina ja kulttuurisina ilmiöinä. Kaliforniassa
suoritettujen opintojen jälkeen, vuonna 1989, Bifo julkaisi Synergonin kautta kirjasen Cyberpunk, jota seurasivat Più cyber che punk (”Enemmän kyber kuin punk”),
Cancel, Politiche della mutazione (”Mutaation politiikka”)
ja Mutazione e cyberpunk (”Mutaatio ja kyberpunk”)
1993.
Vuonna 1991 Bifo kirjoitti käsikirjoituksen ja näytteli Renato de Marian elokuvassa Il Trasloco sekä organisoi
vuonna 1994 yhdessä Bolognan yliopiston konsortion
kanssa kansainvälisen tapaamisen Cibernauti, jonka töitä
on julkaissut Castelvecchi (1995). Hän julkaisi tekstit
Come si cura il nazi (”Kuinka natsi parannetaan”), Neuromagma, Exit, il nostro contributo all'estinzione della civiltà (”Meidän kontribuutiomme sivilisaation tuhoon”),
La fabbrica dell'infelicità: new economy e movimento del
cognitariato (”Onnettomuuden tehdas: new economy ja
kognitariaatin liike”), La nefasta utopia di Potere operaio
(”Potere operaion onneton utopia”, 1997) ja viimeisimpinä kirjan Félix Guattarin poliittisesta ajattelusta Felix
(2001) ja myös kirjan Telestreet - Macchina immaginativa
non omologata (”Telestreet - Yhteensopimaton mielikuvituskone”, 2003), joka käsittelee hänen kokemuksiaan
Telestreetistä, kommunikaatioverkosta, joka on levinnyt
lähes kaikkialle Italiaan, suurten medioiden diktatuuria
vastaan. Tämän jälkeen Bifolta on ilmestynyt teokset Il
sapiente, il mercante, il guerriero (”Soturi, kauppias, viisas”, 2004) ja Skizomedia. Trent’anni di mediattivismo
(”Skitsomedia.
Kolmekymmentä
vuotta
mediaaktivismia”, DeriveApprodi, 2005).
POLEMOS-SARJA
Polemos-sarjassa on ilmestynyt aiemmin Christian Marazzin Pääoma ja kieli, Maurizio Lazzaraton Kapitalismin
vallankumoukset, Akseli Virtasen Biopoliittisen talouden
kritiikki, Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli
Virtasen toimittama Uuden työn sanakirja, Paolo Virnon
Väen kielioppi sekä Jean Baudrillardin Terrorismin henki.
Seuraavaksi ilmestyy mm. Philippe Zarifianin Mitä hyötyä työstä on?, Bracha L. Ettingerin Metramorfoosi ja Sakari Hännisen Pääoman kieli. Tasapainoteoreettisen taloustieteen kritiikki.