II osa, perustamisesta vuoteen 1721, s. 1–254 (tekstihaku)

Transcription

HÄMEENLINNAN. KAUPUNGIN
HISTORIA
HÄMEENLINNAN KAUPUNGIN HISTORIA
II OSA
K O. LINDEQVIST
KAUPUNGIN HISTORIA
RUOTSIN VALLAN AIKANA
(60 KUVAA JA 7 KARTTAA)
H Ä M E E N L I N N A, 1 9 2 6
KUSTANTAJA
HÄMEENLINNAN KAUPUNKI
HÄMEENLINNA 1926, ARVI A. KARISTO OY:N KIRJAPAINO
Alkulause.
V. 1917 tohtori Julius Ailio julkaisi Hämeenlinnan kaupungin historian I osan, joka käsittelee Hämeen linnan esi- ja rakennushistoriaa.
Teoksensa alkulauseessa hän mainitsee, että toinen osa tulisi sisältämään linnan talous- ja hallintohistorian; mutta koska tämän osan kirjoittajaa ei ole saatu, ilmestyy II:na osana itse kaupungin historia sen
perustamisesta v:een 1809. Linnan talous- ja hallintohistoria, kun se
kirjoitetaan, voinee olla I osan alaosastona.
Keväällä v. 1923 allekirjoittanut teki kaupungin valtuuston asettaman historiakomitean kanssa sopimuksen, jonka mukaan sitouduin kirjoittamaan vanhan Hämeenlinnan historian, siis v:een 1780,
tai oman harkintani mukaan myöskin uuden Hämeenlinnan historian
Ruotsin vallan loppuun asti éli v:een 1809. Viimeksimainittuun kohtaan olen esitykseni ulottanut, koska työn aikana tulin huomaamaan
sen asianmukaisemmaksi, monet asiakirjatkin kun olivat samalta taholta etsittävät. Teos esiintyy melko laajempana kuin aluksi olin arvellut, mutta olen tahtonut tuoda siinä esille joukon tietoja, jotka saattavat kenties tuntua vähäpätöisiltä, mutta joilla mielestäni on paikkakuntalaisille viehätyksensä ja joilla yleishistoriallisemmaltakin kannalta
voi olla merkitystä.
Lausun kiitokseni kaikille niille arvoisille henkilöille, joiden neuvoja
ja apua olen saanut käyttää hyväkseni tutkimuksia tehdessäni, etupäässä Suomen valtionarkiston virkamiehille, jotka asiantuntemuksellaan ovat helpottaneet työtäni, sekä' Ruotsin valtionarkiston virkamiehille heidän osoittamastaan hyväntahtoisesta auliudesta. Kirjailija
VI
Jalmari Finne on antanut minun käyttää suuria henkilötietoja valaisevia kokoelmiaan, ja maisteri Aleksander Sevon jätti käytettäväkseni
Hämeenlinnan kirkonarkistosta tekemänsä tarkat muistiinpanot, joille
kummallekin lausun kiitokseni.
Suomen valtionarkistonhoitaja, professori J. W. Ruuth on hyväntahtoisesti lukenut ensimmäisen korrehtuurin, tehden paikkapaikoin huomautuksia, joita olen ottanut varteen. Teosta valmistaessani on vaimoni ollut minulle apuna asiakirjojen jäljentämisessä sekä korrehtuurinluvussa.
Hämeenlinnan kaupungin valtuusto, joka on osoittanut suurta harrastusta saadakseen kaupunkinsa menneisyyden valaistuksi, on myöntämällä varoja tehnyt teoksen ilmestymisen mahdolliseksi. Valtuuston
asettamalle historiakomitealle, jonka kaksi jäsentä •— laamanni K.
U. Chydenius ja raatimies L. Idestam — on näiden kolmen vuoden
aikana muuttanut manan majoille, lausun vilpittömän kiitokseni siitä
myötämielisyydestä ja ymmärtämyksestä, jota he ovat osoittaneet työn
kestäessä. Mainitun komitean nykyiset jäsenet ovat pastori V. Vartia,
kapteeni E. Suolahti ja maisteri V. Uusoksa.
Kaupungin historian jälkimmäistä osaa varten, jonka niinikään olen
ottanut kirjoittaakseni, olen pannut tutkimustyöt alulle ja toivon voivani niitä yhtämittaisesti jatkaa.
Helsingissä, maaliskuussa v. 1926.
Tekijä.
Sisällys.
* HÄMEENLINNAN VANHA KAUPUNKI
SEN PERUSTAMISESTA V:EEN 1721.
Johdanto.
Kaupungit syntyvät korkeamman kulttuurin mukaan, s. 3. — Suomen
pakanuudenaikuiset kauppapaikat ja keskiajan kaupungit, s. 4. — Hallitsijat perustavat kaupunkeja 1500- ja 1600-luvulla ja syyt siihen, s. 5. —
Hämäläisten vanhat kauppatiet ja markkinat, s. 6. — Sisämaahan ruvetaan
perustamaan kaupunkeja ja syyt siihen, s. 7.
I. Hämeenlinnan ympäristö 1600-luvun puolivälissä.
Vanajaveden seudut tiheämmin asuttuja, s. 9. — Hämeen vanhat kartanot, s. 10. — Miten Ojoista ja Saarista hoidettiin, s. 11. — Hämeen linnan
ympäristön kylät, s. 13. — Vanaja (Mäskälä), Hattula, Lehijärvi, Renko,
s. 13. —. Rälssitalot, s. 14. — Venäläisten hävitysretki Hämeeseen v.
1496, s. 15.
II. Kaupungin perustaminen.
Pietari Brahen ensimmäinen matka, s. 16. — Hallitus kehottaa häntä
perustamaan kauppakylän Hämeen linnan viereen, s. 17. —Toinen matka;
»patentti» kaupungin perustamisesta, s. 19. — Sen vaikutus on heikko,
s. 20. —- Brahe määrää Hämeenlinnalle pormestarin, s. 21. — Raatihuone
rakennetaan, s. 22. — Uusi »patentti», s. 23. — Lahjoitusmaa, s. 24. —
Hallitus vahvistaa kaupungin privilegiot, s. 26.
III. Kaupungin asema ja ulkomuoto.
Kaupungin nimi ja paikka, s. 28. — Maanteiden risteys, s. 30. — Tonttimaat ja kadut, s. 31. — Talot ja asunnot, s. 31. — Kaupunki on maalaiskylän kaltainen, s. 32. —
VIII
IV. Kaupungin asutus.
Mistä ensimmäiset asukkaat tulivat, s. 34. —Porvarioikeus, s. 35. — Ei
noudateta maanlain määräyksiä, s. 36. — Maaherra A. Ståhlarmin puhe,
s. 38. — Maistraatti ottaa porvarit, s. 38. — Porvarien lukumäärä vaihtelee,
s. 40. —• Porvarit ovat suomenkielisiä, s. 42. — Nimet, s. 43.
V. Kaupungin hallitus ja oikeudenkäyttö.
Kaupunginlaki, maistraatti, s. 44. — Pormestarin vaali ja palkka, s.
46. — Pormestarit, s. 47. — Linnankomentajat, s. 49. — Maaherrat, s. 51.
— Kaupunginvanhimmat, s. 53. — Raastuvanoikeudenistunnot, s. 53. —
Kämnerinoikeus ja kämnerit, s. 54. — Maistraatin arvovalta on heikko,
s. 56. — Aksiisioikeus, s. 60. — Kaupunginvouti, viskaali, s. 61. — Kaupunginpalvelija, syökäri, s. 62. — Profossi, s. 63.
/
VI. Valtiopäivämiehet.
Kaupunkien edustus, s. 65. — Vaalit, s. 66. — Edustajat 1600-luvun
valtiopäivillä, s. 67. — Palkkiot, s. 69. — Valtiopäiväanomukset, s. 70. —
Päätökset, s. 71.
VII Käsitöiden- jar kaupanharjoittajat.
Käsityöläiset eivät muodosta ammattikuntia, s. 73. — Niiden lukumäärä,
s. 74. — Tietoja käsityöläisistä, s. 75. — Kauppiaat ovat vähäpätöisiä,
Krister Silke, s. 77. — Mistä tavarat tuotettiin, s. 78. — Suolakauppa, s.
79. — Tupakka, s. 80.
VIII. Olut ja paloviina vanhassa Hämeenlinnassa.
Kapakoiminen on tärkein elinkeino, s. 84. — Oluen valmistus, s. 85. —
Sivulliset pyrkivät sitä myymään, s. 86. — Aksiisimaksua vaiteliaan, s. 88.
— Palo viinan valmistus alkaa, s. 90. — Siitä aletaan vaatia aksiisia, s. 92.
— Porvarien viinapannut, s. 93.
IX. Kauppa. Markkinat.
Pikkutulli, s. 94. — Hämeenlinna on aluksi vapautettu sen suorittamisesta, s. 95. — Aita kaupungin ympärillä, s. 96. —Tulli tupa, s. 97. — Riidat
tulliportin luona, s. 98. — Tullipetokset, s. 99. — Tullitulot ovat pienet, s.
101. — P. Brahe määrää kahdet markkinat Hämeenlinnaan, s. 101. —Turun kauppiasten mielivalta, s. 102. — Luvaton maakauppa, s. 103. —
Viipurin ja Helsingin porvarit pyrkivät Hämeenlinnan markkinoille, s.
IX
105. — Hattulan, Rengon ja Turkhaudan markkinat, s. 105. — Markkinapäivät, s. 106. — Kaupungin asukkaat eivät markkinoista paljon hyödy,
s. 108.
X. Kaupunkilaisten maalaiselinkeinot.
Pelto- ja niittymaat jaetaan taloille ja ovat niiden yhteydessä, s. 109.
— Uudet tulokkaat jäävät ilman, uusi jako, s. 110. — Uutta viljelysmaata
raivataan, s. 111. — Kaskia kaadetaan luvattomasti, s. 112. — Riitoja
karjakartanoiden kanssa, s. 113. — Hämeenlinnalaiset pyytävät Ojoista
vuokralle, s. 115. — He saavat sen, s. 116. — Miten sitä viljellään, s. 117.
— Ojoinen tulee sotilasvirkataloksi, s. 119. — Turhat yritykset saada sitä
uudelleen, s. 120. — Riitaisuudet jatkuvat karjakartanoiden kanssa, s*.
121. — Peltojen hoito, s. 122. — Viljan jauhattaminen, myllytulli, s. 123.
— Karjanhoito, 124. — Kalastus, s. 125.
XI. Verot ja muut »porvarilliset rasitukset».
Takuu porvareiksi pyrkiviltä, s. 128. — Henkirahat, leivinuunirahat, s^
129. — Karjarahat, kontributsionit, s. 130. — Kaupungille tulevat verot,
s. 131. — Niiden kokoaminen ja hoito, s. 133. — Kaarle XI:n ohjesääntö
v;lta 1696, s. 134. — Kyytivelvollisuus, s. 135. — Kestikievarinpito, s.
137. — Katujen ja teiden kunnossapito, s. 140. — Pitkän sillan hoito, s. 141.
— Yleisten rakennusten kunnossapito, s. 143. — »Kaupungin kätkö», s.
144. — Mestaajan asunto, s. 145.
XII. Varallisuussuhteet.
Sisämaan kaupunkien varallisuus on heikko; syyt siihen, s. 148. — Hämeenlinnalaisten talous samanlainen kuin talonpoikien, s. 150. — Talojen,
hinnat, s. 151. — Muu omaisuus, s. 152. — Porvarit velkaisia, s. 154. —
Veroja on vaikea suorittaa, s. 155. —- Yleisvaikutelma, s. 157.
XIII. Kirkolliset olot.
Seurakunta, s. 158. — Kirkon rakentaminen s. 159. — Kirkonkellojen
hankinta, s. 160. — Kirkon esineet, s. 162. —Tulot, s. 164. — Pappilan
rakentaminen, s. 165. — Sen kunnossapito, s. 166. — Papiston palkkaus, s*.
168. — Kirkkoväärtti ja lukkari, kuudennusmiehet, s. 170. — Ulkonaisten
menojen noudattamista vaaditaan, s. 171. — Penkkijärjestys, s. 174. —
Lukutaito, s. 175. — Kirkkoherranviran hoitajat, s. 176.
XIV. Koulu.
Koululaitos 1600-luvulla, s. 182. — P. Brahe antaa »patentin» Hämeenlinnan koulun perustamisesta, s. 183. — Kouluhuone ja sen kunnossapito,.
X
s. 184. — Opettajien palkat, s. 185. — Teinirahat, s. 186. — Opettajien
taloudellinen asema on heikko, s. 188. — Opettajat, s. 189. — Opettajien
ja oppilasten suhde, s. 196. — Koulutyö, s. 197. — Oppilasten elämää, s.
199. — Oppilasluku, s. 201.
XV. Jokapäiväistä elämää.
Hämeenlinnassa ei ole kaupunkikulttuuria, s. 203. — Asunto, ja sen
sisustus, pitovaatteet, s. 204. — Maria Henrikintyttären omaisuus, s. 205.
— Elämäntavat, s. 206. — Haukkumasanat, tappelut ja käräjöimiset, s.
20 7. — Naisten riitoja ja kahakoita, 208. — Miesten tappelut, s. 215. —
Järjestyksenpitoa ei ole, s. 219. — Kirkonrangaistukset, s. 221.
XVI. Isot nälkä- ja kuolovuodet 1600-luvun lopulla.
Katovuodet ovat yleisiä, s. 224. — Nälkävuodet vv. 1695—97, s. 225,
— Niiden vaikutus Hämeenlinnassa, s. 22 7. — Kuolevaisuus, 228.
XVII. Suuret sotavuodet 1700-luvun alussa.
Ylimääräiset verot, s. 230. — Sotamiehiä otetaan, s. 232. •— Muita
rasituksia, s. 234. — Venäläiset vangit, s. 236. — Venäläisten tulo, s. 238.
— Omaisuutta koetetaan pelastaa ja pako, s. 239. —Venäläiset ryöstävät
kaupunkia ja Ojoista, s. 241.
XVIII. Ison vihan aika.
Säännöllinen elämä loppunut, s. 243. — Rakennuksia kuljetetaan kaupunkiin, s. 244. — Ympäristön taloudellinen tila, s. 245. — Kaupungin
tila, s. 246. — Linnankomentaja Sasetski, s. 248. — Linnassa olevat vangit,
s. 249. — Kirkon toiminta, s. 250. — Siveydellinen tila, s. 252. — Venäläiset
lähtevät maasta, s. 2 53.
HÄMEENLINNAN VANHA KAUPUNKI VV. 1721—1780
I. Vanhan kaupungin ulkonaiset vaiheet v:n 1721 jälkeen.
Kaupunki on rappiotilassa, s. 257. — Talot, s. 258. — Ympäristön
maaseudut, s. 259. — Siirrettyjä rakennuksia vaaditaan Jakaisin, s. 260. —
Apua pyydetään hallitukselta, s. 261. — Hämeenlinna ehdotetaan hävitettäväksi, s. 262. — Vapaus vuosia myönnetään, s. 262. — Maaherra P. Stierncrantz puuhaa kaupungin kuntoonsaattamista, s. 263. — Läntinen tutkijakomissioni Hämeenlinnassa, s. 264. — Rakentaminen edistyy hitaasti, s.
265. — Tulipalo v. 1739, s, 266. — Rakentamiskielto, s. 267. — Pikku vihan
XI
aika, s. 268. — Kaupungin kärsimät vahingot, vapaus vuodet, s. 270. — Niitä
koetetaan supistaa, s. 272. — Rakennuksia käsketään siirtää kauemmaksi
linnasta, s. 2 73.
II. Millainen kaupunki oli 1700-luvulla.
Ehrensvärdin, Tersmedenin, Hiilphersin ja Virginin kuvaukset Hämeenlinnasta, s. 274. — Rakennukset Hämeessä 1700-luvulla, s. 275. — Hämeenlinnalaisten talot, s. 276. — Autiot tontit, tonttipelto, s. 279. — Kadut,
s. 280. — Aitauksen ulkopuolella olevat rakennukset, s. 282.
III.
Asukkaista.
Väkiluku 1700-luvulla, s. 284. — Sukunimet tulevat yleisiksi, ruotsin
kieli leviää, s.,285. — Vaseniuksen suku, s. 286. — Syvoniuksen suku, s.
288. — Porvarisukuja ei muodostu, s. 289.
IV. Kaupunginhallitus. Virkamiehet.
Kämnerinoikeus jatkuu, s. 290. — Kaupunki saa oman pormestarin,
Henr. Siivon, s. 291. — Uuden pormestarin vaali, s. 292. — Henr. Hermolin,
s. 293. — Seuraavat pormestarit, s. 297. — Pormestarin palkka, s. 299. —
Raatimiehistä, s. 300. — Maaherrat, s. 301. — Raatihuone, s. 303. — Kaupunginvanhimmat, s. 304. — Aksiisioikeus, halli- ja manufaktuurioikeus,
s. 304. — Raastuvanoikeudenistunnot, s. 305. —Viskaali, kaupunginvouti,
notario, s. 306. — Rahavarat ovat huonot, kaupunginkasööri, s. 307. —
Asiain hoito, s. 309.
V. Kaupungin edustajat valtiopäivillä.
Porvareilla ei ole valtiollisia harrastuksia, s. 311. —Valitsevat edustajan mieluummin toisen kaupungin kanssa, s. 312. — Edustajat eri valtiopäivillä, s. 312. —- Äänestystapa, palkkio, s. 316. — Hämeenlinnan arvoasema, s. 317.
VI. Käsityöläiset, kirvesmiehet ja ajurit.
Käsityöt ovat heikolla kannalla v. 1721 jälkeen, s. 318. •— Käsityöläisten lukumäärä lisääntyy, s. 319. — Ne ovat saaneet oppinsa muualla,
kisällit ja oppipojat, s. 320. — Tahdotaan estää kilpailua, riitoja maistraatin kanssa, s. 321. — Käsityöläiset valittavat, että sivulliset valmistavat
heidän ammattiensa töitä, s. 323. — Ammattikuntia ruvetaan muodostamaan, s. 324. — Leipurit ja teurastajat, s. 325. — O. E. Boijen pellavatehdas, s. 327. — Työmiehet ja ajurit, s. 329. — Tiiliruukit, s. 330.
XII
VII.
Kauppiaat.
Krouvarit, ruokakauppiaat, s. 331. — Varsinaiset kauppiaat, s. 332. —
Kauppatavaroiden kuljetus käy kalliiksi, s. 333. — Kulkuteitä suunnitellaan vesistöjä pitkin, s. 334.
VIII. Viinanpoltto ja -myynti.
Paloviinan käyttö tullut yleiseksi, s. 337. — Viinanvalmistus tulee hallituksen huomionesineeksi, s. 338. — Porvarit vastahakoisia suorittamaan
aksiisia, s. 339. — V:n 1731 asetus ja sen poistaminen, s. 340. — V:n 1741
asetus, hallitus supistaa polttoa, s. 341. — Vv:en 1746 ja 1752 viinalaki, s.
342. — Polttokielto v. 1756 ja v:n 1762 laki, s. 343. — Porvarit valittavat
huonoa viinan menekkiä, Aadolf Fredrikin kiertokirje v. 1770, s. 344. —
Kustaa III kieltää viinanpolton v. 1772, s. 345. — Salapoltto ja salamyynti,
s. 346. — Oluen valmistus ja anniskelu, s. 347. — Kapakoiminen, s. 348. —
Ulkomaiset viinit, s. 349.
Kauppa on heikkoa, s. 350. — Ylitullivuokrayhtiö, s. 351. — Aita kaupungin ympärillä, s. 352. — Tietoja kauppaliikkeestä, s. 354. — Markkinat
ovat suuret, s. 355. — Tullipal veli joita hankitaan lisää markkina-ajaksi,
epäjärjestykset tullissa, s. 358. — Salakauppa ja tullipetokset, s. 359. —
Tupakan myynti, s. 363. — Riidat tullimiesten kanssa, s. 364. — Tullimiehet eivät ole kelvollisia, s. 365. — Aksiisioikeus, s. 366. — Käräjöimiset, s.
367.
X. Kaupunkilaisten viljelysmaat.
Uutta viljelysmaata raivataan, s. 368. — Se on epätasaisesti jaettu, s.
369. — Tarkastus pannaan toimeen, s. 370. — Valitukset sen johdosta,
s. 371. — Viljelysmaat jaetaan uudelleen, s. 372. —• Hyötykasveja koetetaan viljellä, s. 373. — Puutarhuri, s. 375. — Suhteet Ojoisiin, Hätilään ja
Saarisiin, s. 376. — Karjan paimentaminen, s. 377. —• Elukat liikkuvat kaduilla, s. 378. — Kalastus, s. 379.
XI. Verot ja muut rasitukset.
Valtionverot, s. 380. — Kaupungin verot, s. 382. — Maanteiden ylläpitäminen, s. 384. — Pitkä silta, s. 386. — Se rakennetaan uudelle paikalle,
s. 387. — Siltakapat ja sillan huolto joutuu uudelleen kaupungille, s. 389.
— Kestikievarilaitos, s. 391. — Sotaväen majoitus, s. 392.
XIII
XII. Palosammutuslaitos.
Tulipalot ovat tuhoisia, s. 396. — Palovartiotoimiin ryhdytään, palomestari, s. 397. — V:n 1755 »palovartiojärjestys», s. 398. — Palotarkastukset,
s. 400. — Nuohooja, ankaria käskyjä annetaan, s. 401. — Avut palovahingoista, s. 402.
XIII.
Varallisuussuhteet.
Varallisuus on heikko, s. 403. — Talojen arvo, s. 404. — Irtain omaisuus,
s. 405. — Puvut, s. 40 7. — Esimerkkejä varallisuudesta, s. 408.
XIV. Kirkolliset olot.
Kirkko on rappiolla, s. 410. — Uuden kirkon rakentaminen, s. 411. —Kirkonasu, s. 413. — Tapuli ja kello, s. 414. — Uusi pappila rakennetaan,
s. 416. — Kirkonkassa, s. 418. — Kolehdit, multarahat, s. 419. — Kellonsoitto, s. 421. — Penkkijako, s. 422. — Ruotsinkieliset jumalanpalvelukset,
s. 424. — Kirkkoherran palkka, 425. — Apulainen otetaan, s. 427. — Seurakunnan papit, s. 428. — Kirkossakäyntiä vaaditaan, s. 431. — Lukutaito,
s. 432. — Lukkari, s. 433. — Suntio, kirkko väärtti, kuudennusmiehet, s.
434.
XV. Koulun vaiheet.
Koulurakennus rappiolla, avustusta pyydetään, s. 435. — Uudet koulurakennukset vv. 1733 ja 1754, s. 436. — Koulun oppilaista, s. 438. — Teinirahat, s. 440» — Opettajien palkat, s. 441. — Rehtori vaatii asuntoa, s.
442. — Miten opetusta hoidettiin, s. 444. — Oppiaineet, s. 445. — Koulun
opettajista, s. 446. — »Kykyjen valinta», oppilasmäärä, s. 449.
XVI. Ensimmäiset lääkärit ja apteekki.
Lääkintätoimi on heikkoa 1600-luvulla, s. 451. — Välskärit ja kylvettäjät, s. 452. — Hämeen—Uudenmaan läänin ensimmäinen piirilääkäri,
s. 453. — Hämeen lääni saa oman piirilääkärin, s. 454. — Piirilääkärin toiminta, s. 455. — Helsingin apteekkari J. M. Tingelund perustaa apteekin
Hämeenlinnaan, s. 456. — Antti Svahn, s. 457. — Kätilö saadaan, s. 459. —
Syntyväisyys, kuolevaisuus, taudit, s. 460.
XVII. Jokapäiväistä elämää.
Tersmedenin ja Hiilphersin kuvaukset, s. 462. — Porvareita moititaan
s. 463. — Raakoja tapoja, s. 464. — Maaherran kirje niiden johdosta, s.
465. — Juopumus, s. 466. — EerikTennlin, s. 467. — Raatimies Wallholm ja
XIV
hänen vaimonsa, s. 468. — Maalaiset juopottelevat kaupunkimatkoillaan,
s. 471. — Palo viinan käyttöä koetetaan supistaa, s. 472,—• Tupakanpoltto ja
nuuskaaminen, s. 474. — Keilien ja pallon heitto, yölliset vallattomuudet,
järjestyksenpito heikkoa, s. 475. — Asetuksilla tahdotaan ehkäistä ylellisyyttä, s. 477.
XVIII. Kuninkaiden käynnit Hämeenlinnassa.
Aadolf Fredrikin matka, s. 479. — Kustaa III:n tuloa varten valmistellaan, s. 482. — Hänen seurueensa, s. 483. — Kustaa III Hämeenlinnassa,
s. 484. — Hänen Suomen matkansa merkitys, s. 485.
XIX. Kaupungin muuttokysymys.
Linnan läheisyys aiheuttaa muuton, s. 487. — Kaupunkilaiset hämmästyvät muuttökäskystä Ojoisten pellolle, s. 488. — V:n 1739 tulipalon johdosta kiiruhdetaan muuttoa, s. 489. — Asia jää lepäämään ja kaupunkilaiset koettavat saada ratkaisua, s. 490. — Lauri Åkerhjelmin ja Kaarle
Cronstedtin lausunnot ehdotetusta paikasta, s. 491. — Aadolf Fredrik määrää sen muutettavaksi v. 1756, Ojoisten haltia vastustaa, s. 493. — Paikka
määrätään Pyövelinmäen pohjoispuolelle, s. 494. — Porvarit vastustavat
sitä, s. 496. — He pyytävät Saaristen maalle, Arbinin lausunto, s. 497. —
Kaupunki saa koko Saaristen virkatalon, s. 498. — Kalvoilan Heinun
kylästä muodostetaan uusi virkatalo, s. 499. — Miten Saarista ensimmäisenä vuotena viljeltiin, s. 500. — Muuttoapu, s. 501. — Muutossa viivytellään, ankarat käskyt sen johdosta, s. 502. — Vanhan kaupungin paikka
tulee valtiolle, s. 504.
UUSI HÄMEENLINNA VV. 1780-1809.
I. Hämeenlinna uudella paikallaan.
Niementäustan mäki, Arbinin asemakartta, s. 507. — Tontteja jaetaan,
s. 508. •— Ne ovat erisuuruisia, s. 510. — Paikkaa tasoitetaan, s. 513. —
Maaherra de Bruce antaa rakennusohjeita, s. 515. — Niitä eivät kaikki noudata, s. 517. — Millaiset talot olivat, s. 518. — Lääninhallituksen rakennus,
s. 520. — Walheimin ja Ingbergin talot, s. 521. — Muiden talot, s. 522. —
Katujen kuntoonpaneminen, s. 523. -v- Maaherra de Brucen puutarhamaa, s. 526. — Muita puutarhamaita, s. 52 7. — Uusia maanteitä, s. 528. —
Uusi silta, s. 529. — Maantie Hätilään, s. 530. — Uusi Hämeenlinna on toisenlainen kuin vanha, s. 532.
XV
II. Uuden Hämeenlinnan asukkaista.
Kustaa III antaa 20 vapausvuotta, s. 533. — Maaherra Munck koettaa,
saada käsityöläisiä Hämeenlinnaan, s. 534. — Käsityöläisiä muuttaa, s,
535. — Väkiluku, s. 536.
III.
Maaherrat ja maistraatti. Valtiopäivämiehet.
Hämeenlinna tulee läänin pääkaupungiksi, s. 537. — Maaherra A. de
Bruce, s. 539. — de Brucen puhe maalisk. 31 p. 1779, s. 542. — Pormestarit, s. 546. — Pormestarin palkka, s. 549. — Raatimiesten vaalit, s. 550.
— Kaupunginvanhimmat, s. 551. — Porvarien johtomiehiä, s. 553. — Brucen jälkeiset maaherrat, s. 554. — Maaherra Munckin ja maistraatin väliset
suhteet, s. 555. — Valtiopäivämiehet, s. 559.
IV. Käsityöläiset.
Viljelysmaita on käytettävä teollisuutta silmällä pitäen, s. 561. — Teollisuuslaitoksia ei synny ja syyt siihen, s. 562. — Käsityöläisten lukumäärä
s. 564. — Ammattikuntia muodostetaan, ammattisäännöt, s. 565. — Kisälliyhdistykset, s. 568. — Mestarinäytteistä, s. 569. — Uusia mestareita
tahdotaan estää pääsemästä, s. 57O\ — Kisällien ja oppipoikien lukumäärä,.
s. 572. — Valituksia syrjäisten ammattien harjottamisesta, s. 573. — Leipurit ja teurastajat, s. 576. — Tupakkatehdas, tiiliruukit, s. 577.
V. Kauppiaat.
Kaupungin huomattavimmat kauppiaat, s. 579. — Useiden toimeentulo'
on heikko, s. 580. — Kauppiasyhdistys, s. 581. — Höökarit, s. 582.
VI.
Kapakoiminen. Kahvin tulo.
Viinikauppiaat, s. 583. — Kapakoitsi]oitten luku, oikeuksien myöntäminen, s. 584. — »Trahtöörit», s. 585. — Kahvi, kahvihuoneet, s. 586. — Kahvin käyttö kielletään, s. '587.
VII. Kruunun viinapolttimo ja viinanpolton myöhemmät
vaiheet.
Kustaa III ottaa viinanpolton kruunulle, s. 589. — Polttimoita perustetaan, s. 590. — Hämeenlinnan polttimon paikka, s. 592. — Sen toimihenkilöt ja viinanmyyjät, s. 593. — De Brucen kuvaus viinan tuottamasta turmeluksesta, s. 594. — Ingberg ottaa viinanpolton arennille, s. 596. — Valtiokin taas polttaa, s. 597. -—Ingberg vastustaa, s. 598. — Toiset henkilöt
vuokraavat poltto-oikeuden, s. 600. — Polttoa supistetaan, s. 601. — Riita
maaherran kanssa, s. 602. — Oluella on pienempi merkitys, s. 602.
XVI
VIII. Kauppa. Markkinat ja markkinamatkat.
Tullihuoneet ja aitaus rakennetaan, s. 604. — Tullinkanto vuokrataan,
606. — Tullitarkastus ja riidat tullimiesten kanssa, s. 607. — Kauppa on
edelleen vähäistä, s. 609. — Markkina-ajoista, millaiset markkinat olivat,
•s. 611. — Maaseutumarkkinoista, s. 613. — Hämeenlinnalaisten markkinamatkat, s. 615. — Porvarit myyvät tavaroitaan Parolan leirillä, s. 616.
s.
IX. Kaupungin viljelysmaat.
Iso jako lähikylien ja Ojoisten kanssa, s. 618. — Riidat Hätilän haltioiden
kanssa, s. 620. — Kaupungin viljelysmaat jaetaan porvarien kesken, s.
623. — Maata raivataan viljelykseen, s. 625. — Kilpailu viljelysmaista, s.
626. — Miten peltoja viljeltiin, s. 62 7. — Perunan viljelys voittaa alaa, s.
630. •— Puutarhamaat, s. 631. — Kaupungin torpat, s. 632. — Metsät ovat
huonot, s. 634.
X. Kyytivelvollisuus. Sotamiesten majoitus.
Kestikievarinpito 1700-luvulla, s. 635. — Kyytilaitos järjestetään
1790-luvulla, s. 637. — Kaupunginvanhimmat tahtovat päästä vapaiksi
kyyti velvollisuudesta, s. 638.;— Kestikievarilaitos annetaan urakalle, s.
639. — Majoitus on raskasta, s. 641. — Sodanaikainen majoitus, s. 642. —
Valituksia ja kiistoja sen johdosta, s. 643. — Epäkohtia sodan aikana, s.
•644. — Majoituskassa muodostetaan, s. 645.
XI.
Köyhäinhoitokysymys.
Köyhien hoito vanhimpina aikoina, s. 647. — Kerjuu, s. 648. — Köyhiä
varten kootaan varoja, s. 649. — Avustuksen anto, s. 650. —V:n 1766 köyhäinhoitoasetus, s. 651. — Ruotujärjestelmä, s. 652. — Työhuonesuunnitelma, s. 653. — Kiista maaherra Munckin kanssa, s. 654.
XII.
Palosammutuslaitos. Järjestyksen pito.
Talojen vakuutus alkaa, s. 658. — Palovartiointi, sammutuskalusto, s.
659. — V:n 1802 palosäännöt, s. 660. — Tulipalot, s. 661. — Elukat liikkuvat kaduilla, s. 662. — Politiamiehen tehtävät ja hänen vaikea asemansa, s. 663. — Karjanpaimenet, s. 666. —
XIII. Varallisuussuhteet.
Talojen arvo, s. 668. — Huoneiden sisustus, s. 669. — Vaatteet, s. 671.
— Ylellisyyttä vastustetaan, s. 672. — Esimerkkejä varallisuudesta, s.
673. — V. 1800 toimitettu varallisuusarviointi, s. 675.
XVil
XIV. Kirkolliset olot.
Seurakuntaan yhdistetään Vanajan 5 kylää, valitukset sen johdosta, s.
677. — Uutta kirkkoa aletaan puuhata, Kustaa III:n lahjoitus, s. 679. —
Piirustukset, s. 680. — Rakennustoimet, s. 682. — Riitaisuudet katon rakentamisesta, s. 683. — Muita riitoja, s. 684^
Apteekkari Svahn syytteessä, s. 686. — Kirkon vihkiminen, s. 687. — Kello hankitaan, s. 688. —
Kysymys kirkontornista, s. 689. — Hautausmaa, s. 690. — Pappila rakennetaan s. 691. — Sakari Cygnaeus, s. 693. — Hän saa Vanajan hoitoonsa,
s. 694. — Kappalaisen virka perustetaan, s, 696. :— Jumalanpalvelus,
lukutaito, s. 697. — Kirkon toiminnan luonne, s. 698.
XV. Koulu.
Kouluhuone rakennetaan uuteen kaupunkiin, s. 700. — Opettajien palkat, s. 703. — Rehtori Åkermanin lausunto opetuksesta, s. 705. — Hän
ehdottaa palkanparannuksia, s. 706. — Luvut koulussa, s. 707.— Opettajat, s. 708. — Oppilasmäärä s. 709. — Oppikirjat, s. 710.
XVI. Lasaretti ja sairaanhoito.
Lääninsairaaloita aletaan perustaa, s. 711. — Hämeenlinnan lasaretti,
s. 712. — Lasaretinlääkäri A. Ericsson, s. 713. — Lasaretin laajuus ja sen
kustannukset, s. 716. — Piirilääkärit, s. 717. — Kuolevaisuus ja syntyväisyys, taudit, s. 718. — Rokotus alkaa, s. 719.
XVII. Jokapäiväistä elämää.
Porvarien huonoja tapoja, väkijuomien nauttiminen, s. 721. — Vallattomuudet ja meluamiset, s. 722. — Nuorison pahoja tapoja, s. 723. — Tappelut s. 725. — Laskiais-, joulu- ja helluntaihuvitukset, s. 726. — Silmänkääntäjät ja ilvehtelijät, s. 727. — Näytelmät, s. 728. — Kerhoa suunnitellaan, s. 729.
XVIII." Kuninkaiden käyntejä.
Kustaa III:n toinen matka, s. 730. — Loukkaantuminen Parolassa, s.
731. — Kustaa III:n myöhemmät matkat, s. 733. — Maaherra käskee valmistautumaan Kustaa IV:n Aadolfin vastaanottoon, s. 734. — Kuninkaallisten seurue, s. 735. — Matka, s. 736.
XIX. Sotavuodet 1808—1809.
Suomen armeija Hämeenlinnan ympäristössä, s. 737. — Se peräytyy,
s. 738. — Maaherra Munckin viimeinen kirje Ruotsin kuninkaalle, s. 739. —
Venäläiset valtaavat kaupungin, s. 740. — Kyydit, s. 742. — Majoitus, s.
XVIII
743.— Sotamiesten varkaudet ja siivottomuus, s. 744. — Riidat kaupunkilaisten ja venäläisten välillä, s. 745. — Kuria koetetaan pitää, s. 747. —
Koulu ja päävahti, s. 748. — Ylhäisiä henkilöitä Hämeenlinnassa, s. 749. —
Uskollisuudenvala; Aleksanteri l:n matka, s. 751. — S. Cygnaeuksen anomukset, s. 753. — Edustajat suomalaisessa lähetyskunnassa ja Porvoon
valtiopäivillä, s. 754.
Kuvaluettelo.
Pietari Brahe
s.
Pietari Brahen vaakuna
»
Pormestari Mickel Eskilinpojan nimikirjoitus
»
Maanteitä valaiseva kartta
»
Hämeenlinna v. 1699
»
Kaupungin sinettejä .
»
Pormestari Matti Matinpojan nimikirjoitus .'
»
Pormestari Juhana Pietarinpoika Aalmanin nimikirjoitus
»
Pormestari Juhana Antinpojan nimikirjoitus
»
Pormestari Yrjö Villandtin nimikirjoitus
»
Raatimies Sven Gabrielinpojan nimikirjoitus
»
Raatimies Sigfrid Yrjönpojan nimikirjoitus
»
Kämneri Elias Svanbergin nimikirjoitus
»
Kämneri Elias Biuurin nimikirjoitus
»
Kämneri Juhana Biuurin nimikirjoitus
»
Kynttilänjalka v:lta 1701
»
Kynttiläkruunu v:lta 1701
»
Jalkapuu.
»
Hämeenlinnan koulun ensimmäisten opettajien nimikirjoitukset. . . . »
Pirtin kiuas. (Rudenschöldin piirros.)
,
»
Suomalainen arkku 1600-luvulta
»
»Musta penkki.»
»
Pettuleipä
»
Juh. Vaseniuksen nimikirjoitus
»
Benjamin Möllerin nimikirjoitus
»
Juhana Ignatiuksen nimikirjoitus
»
Tuomari Juhana Voivaleniuksen nimikirjoitus
»
Pormestari Henrik Siivonin nimikirjoitus
»
Pormestari Henrik Hermolinin nimikirjoitus
»
Pormestari J. P. Langin nimikirjoitus
»
Pormestari Gottlieb Johnin nimikirjoitus
»
18
19
22
30
37
45
47
47
48
48
49
49
55
55
56
162
163
175
189
204
205
222
22 7
287
290
291
291
292
294
297
298
XX
Pormestari K. H. Ulnerin nimikirjoitus
s. 299
Porvarien nimikirjoitukset v. 1745
» 319
Sotaneuvos Otto Ernst Boije
» 328
Hämeenlinnan pikkutullilaitoksen sinetti
» 352
Hämeenlinnan kirkon viiri v. 1737
» 412
Messukasukka v:lta 1764
» 414
Antti Svahnin nimikirjoitus . (
» 459
Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik
» 481
Ruotsin kuningas Kustaa III
..
» 484
Pyövelinmäen pohjoispuolelle suunniteltu kaupungin paikka
» 495
Lääninhallituksen talon pohjapiirros
» 519
Lääninhallituksen rakennus
» 520
A. de Bruce
» 540
Pormestarien nimikirjoitukset
» 547
Hämeenlinna v:n 1800 vaiheilla
» 563
Nahkuriammattikunnan kustu (»loota») vuodelta 1806
» 566
Paloruisku v:lta 1783
» 659
Kaupungin rumpu v:lta 1 796
» 661
Kustaa IH:n hyväksymä tornirakennus Hämeenlinnan-kirkkoon. . » 681
Sakari Cygnaeus
» 693
Koulurakennus
'.
» 702
Lääninsairashuonerakennuksen pohjapiirros
» 712
Kustaa IV Aadolf
.
» 734
K. N. af Klercker
.» 738
V. M. Klingspor
» 739
F. W. von Buxchövden
» 741
Y. M. Sprengtporten
» 750
Aleksanteri I
» 752
Karttoja
Hämeenlinnan ympäristö 1600-luvulla
s. 10 ja 11 välissä
Vanhan Hämeenlinnan kartta
» 32 » 33
»
Kaupungin peltoja niittypalstat v. 1770 toimitetun jaon mukaan
» 374 » 375
»
Niementaustan mäki ennen Hämeenlinnan kaupungin siirtoa
» 504 » 505 »
Kaupungin kartta v. 1780
»510 » 511
»
Maaherra de Brucen puutarha
»526 » 527
»
Hämeenlinnan kaupunki Ruotsin vallan loppuaikoina
•
» 528 » 529
»
Hämeenlinnan vaakuna
»48
» 49
»
Teoksessa esiintyvien rahojen arvo
nykyisissä Suomen markoissa, markan arvon laskettuna *yio:ksi siitä,
mikä sillä oli ennen maailmansotaa.
Ruotsin markan arvo vaihteli aikojen kuluessa, ollen 1600-luvun alkupuoliskolla = 9 markkaa 80 penniä. Vv. 1674—1715 = 7 markkaa 10 penniä. V:n 1715 jälkeen = 4 markkaa 70 penniä.
Hopeatalarin (tai. hop. r.) oli = 4 Ruotsin markkaa, ja sen arvo vaihteli samalla kun markankin arvo, ollen siis vastamainittuina aikoina 39
-»N
markkaa 20 penniä, 28 markkaa 40 penniä ja 18 markkaa 80 penniä; mutta
v. 1776 se oli noin 9 markkaa 30 penniä.
Vaskitalari (tai. vask. r.), oli x/s hopeatalarista, siis ennen mainittuina
aikoina 13 markkaa 7 penniä, 9 markkaa 47 penniä ja 6 markkaa 27 penniä;
v. 1776 noin 3 markkaa 10 penniä.
Karoliini oli = x\% tai. hop. r.
Kustaa III:n rahamuutoksen kautta liikkeeseen pantu riikintalari
(hopeariksi eli pankoriksi), joka jaettiin 48:aan killinkiin, oli = 57 markkaa
60 penniä. — Sen laskettiin vastaavan 6:tta hopeatalaria ja siis 18 vaskitalaria. Riksi valtio vei kaseteleitä (Riksgäldssedlar) oli = 2/a, myöhemmin -1/*
hopeariksiä.
Hopearupla = 40 markkaa.
Paperi- eli assignatsionirupla oli huonompi; 1 hop. rupla näet oli v.
1808 = 2 rupi. assign., v. 1811 = 3 ja myöhemmin — 3*-/% rupi. assi.gn.
Lyhennyksiä.
H. r. a.. = Hämeenlinnan raastuvan arkisto.
H. kirk. a. (H:n kirk. ark.) = Hämeenlinnan kirkonarkisto.
Hels. maist. a. = Helsingin maistraatin arkisto.
Häm. lys. kirj. = Hämeenlinnan lyseon kirjasto.
R. v. a. = Ruotsin valtionarkisto.
S. v. a. = Suomen valtionarkisto.
Raast. pöyt. = Raastuvanoikeuden pöytäkirjat.
Kämnerinoik. pöyt. = Kämnerinoikeuden pöytäkirjat.
Huomatuita painovirheitä.
S.
S.
S.
S.
S.
33
290
318
510
541
9:s rivi ylh. on eii pitää olla eli.
otsakirjoituksessa on VI, pitää olla IV.
8 ri vi ylh. on vaske valajat, pitää olla vasken valajat.
viimeistä edellisessä sarakkeessa on Pituus, pitää olla Leveys.
rivi 17 ylh. ja jossakin muussakin paikassa on Nordensvahn,
pitää olla Nordenswan. *
S. 739 rivi 1 alh. on määrämän, pitää olla määräämän.
HÄMEENLINNAN VANHA KAUPUNKI
SEN PERUSTAMISESTA
V:EEN 1721
Johdanto.
Niin kauan kuin ihmiset elävät alkeellisissa olosuhteissa ei heidän
keskuudessaan synny kaupunkeja. Asutus on harvaa ja yhteiselämä
sen vuoksi heikkoa; kukin valmistaa itse pukunsa, aseensa ja muut
tarvekalunsa, sanalla sanoen he tulevat omillaan toimeen. Työnjakoa,
ainakaan suuremmassa määrässä, ei tavata. Vasta taloudellisten ja yhteiskunnallisten olojen kehittyessä syntyy työn ja toiminnan jako;
ihmiset rupeavat eristymään eri ryhmiin omine toimialoineen, ja silloin
kaupan ja teollisuuden harjoittajatkin alkavat vähitellen ryhmittyä
yhteen ja, muodostavat kyliä ja kaupunkeja. Vasta korkeammalle kehittynyt kulttuuri siis luo kaupunkeja, ja onpa väitetty, että kaupunkielämää moninaisine harrastuksineen voidaan pitää kansan kulttuurin mittamäärääjänä. Osoittavathan historialliset tosiseikat, että tässä
käsityskannassa on perää; vanhan ajan Kreikan ja Rooman valtioissa
kaupungit olivat koko sivistyksellisen ja taloudellisen elämän keskuspaikkoja. Suuri kansainvaellus hävitti kaupungit melkein olemattomiin, koska johtavaan asemaan kohonneet alhaisemmalla kehistysasteella olevat germaanit eivät niissä viihtyneet; maaseuduilla siellä täällä
kohoavat linnat, joissa mahtavat feodaaliherrat asuivat, olivat silloin
valtiollisen elämän keskustoja. Mutta vähitellen elämän olosuhteet
muuttuivat Länsi-Euroopassakin; alettiin haluta varsinkin itämaiden
tavaroita, hienompia huonekaluja ja pukuja, sirompia aseita y. m.,
eivätkä feodaaliherran alustalaiset enää voineet tällaisia tarpeita tyydyttää. Sen vuoksi muodostui eri ammatteihin perehtyneitä käsityöläisiä
ja myöskin kauppiaita, jotka alkoivat asettua asumaan luostarin tai
linnan suojaan, jossa heidän oli näinä levottomina aikoina turvallisempi
olla; mutta myöskin entiset kaupungit elpyivät uuteen eloon. Siten
kaupungit saivat keskiajan toisella puoliskolla huomattavan merki-
4
K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
tyksen, varsinkin sellaiset, jotka olivat sopivilla kauppapaikoilla; Välimeren rantamaille, etupäässä Pohjois-Italiaan, ja myöskin Tonavan
ja Reinin varsille ynnä Hollantiin ja Itämeren etelärannikolle kasvoi
mahtavia kaupunkeja, kauppa kun kalki näitä teitä pitkin. Skandinaavian maissa kaupunkielämä oli keskiajalla melkoisesti heikompaa
samoin kuin kulttuuri yleensä; siihen vaikutti suuresti sekin, että saksalaiset saivat koko kaupan näissä maissa haltuunsa, jonka vuoksi
kotimaista voimakasta porvaristoa ei -voinut syntyä. Vielä 'heikompaa
oli kaupunkielämä Suomessa.
Meidän maassa oli tosin jo pakanuuden aikana sellaisia paikkoja,
joissa asukkaat kävivät tavaroitaan vaihtamassa, eli jonkinlaisia kauppakyliä, joita myöskin on totuttu sanomaan kaupungeiksi; niinpä
Aurajoen suussa, samoin Kokemäenjoen ja Porvoonjoen suun seuduilla sekä Halikossa oli näitä pakanuuden aikuisia kauppapaikkoja,
joihin saksalaiset laskivat laivansa ja maan asukkaat toivat turkiksensa, saaden vastineeksi suolaa, kankaita y.m. ulkomaiden kauppatavaraa; mutta maaseudusta eristettyjä kaupunkikuntia omine kunnallislaitoksineen, virkamiehineen ja lakineen ne eivät olleet. Vasta
varsinaisen historiallisen elämän alettua Ruotsin vallan mukan? varsinaisia kaupunkeja alkaa kehittyä ja kasvaa; mutta kestää kuitenkin
kauan aikaa vieläkin, ennenkuin ne erotetaan maaseudusta eri yhdyskunniksi. 1300- ja 1400-luvuilla, jolloin hallitus rupeaa antamaan
niille n. s. kaupunginoikeuksia ja privilegioita, voimme sanoa Suomessa
varsinaisia kaupunkeja olevan. Niitä oli, kuten tunnettu, keskiajalla
kuusi — Turku, Viipuri,'Ulvila (Pori), Porvoo, Rauma ja Naantali —,
kaikki siis merenrannikolla, mikä oli luonnollista sen vuoksi, ettei
muualla kuin rannikolla olevissa sopivissa satamapaikoissa voitu tehdä
kauppaa ulkomaalaisten kanssa, ja kauppa se oli, joka kaupungit
synnytti.
Suomen keskiajan kaupungit syntyivät siis vanhoille kauppapaikoille, lukuunottamatta Naantalia, joka hallituksen antamalla luvalla
perustettiin luostarin yhteyteen. Mutta Kustaa Vaasan ajoista alkaen
ruvetaan varsinaisesti perustamaan kaupunkeja, s. o. hallitus määrää
itse paikat, joihin kaupungin tuli syntyä, antaa niille privilegioita
sekä aluksi vapausvuosia ja muita etuoikeuksia, joten ne pääsisivät
hyvään alkuun; menipä Kustaa Vaasa niinkin pitkälle, että hän pakotti
Ulvilan, Tammisaaren, Porvoon ja Rauman porvarit muuttamaan Vantaanjoen suuhun perustamaansa Helsinkiin; väkipakolla siitä oli saatava nousemaan suuri kauppakaupunki, joka saisi haltuunsa Venäjän
kaupan välityksen, mikä tuuma ei kuitenkaan onnistunut.
Kustaa Vaasan poikien aikana, jolloin sisäiset riidat ja ulkomaiset
Johdanto.
5
sodat häiritsivät rauhan toimia, kaupungitkin rappeutuivat; mutta
Kustaa II Aadolf, jonka toiminta ja huolenpito ulottui miltei kaikille
aloille, kiinnitti suurta huomiota erikoisesti kaupunkielämään, tahtoen
lainsäädännöllä edistää sitä. Uusia kaupunkeja perustettiin hänen
ja hänen tyttärensä Kristiinan hallituskausina koko Ruotsin valtakunnassa ainakin 30, joista Suomen osalle tuli toistakymmentä. Ne
olivat tosin pieniä ja vähäpätöisiä, eivätkä useimmat myöhempinäkään aikoina päässeet huomattavaan asemaan kehittymään.
Vanhimmat kaupungit, kuten sanottiin, olivat kehittyneet luonnollista tietä ilman valtiovallan vaikutusta, siis samaan tapaan kuin
meidän aikana, jolloin kaupunki tunnustetaan olevaksi siinä missä se
jo oikeastaan on ollut olemassa, s. o. annetaan kaupunginoikeudet
sellaisille paikkakunnille, joille suotuisien olosuhteiden johdosta on
asettunut paljon ihmisiä asumaan. Mutta 1500- ja 1600-luvulla valtiovalta määräsi mahtikäskyllään kaupungin syntymään, ja tarkoitus oli
se, että kauppa ja teollisuus saataisiin sijoitetuiksi niihin. Silloisen kansantaloudellisen katsantokannan mukaan oli näet tarkka järjestely ja
työnjako eri elinkeinojen välillä tarpeellinen ja välttämätönkin; maanviljelys kuului talonpojille ja kauppa ja teollisuus kaupunkien asukkaille. Tähän suuntaan oli jo keskiajalla ruvettu ohjaamaan eri elinkeinoja, ensin Länsi- ja Keski-Euroopan maissa, ja sieltä sama oppi
tuli myöskin Ruotsin valtakuntaan. Se muodostui yleiseen oikeaksi
tunnustetuksi perusohjeeksi talouselämässä, josta johdonmukaisesti pidettiin kiinni. Kustaa Vaasa oli jo taloudellisessa lainsäädännössään
noudattanut tätä katsantokantaa, ja Kustaa II Aadolf kehitti vielä
täsmällisemmin ja kireämmin sitä keuppaordinantioillaan. Näin säännöstelemällä arveltiin elinkeinojen paremmin edistyvän ja sen vuoksi
niistä tulisi suurempi hyöty sekä yksityisille että varsinkin valtiolle.
Kustaa II Aadolf piti kaupan ja teollisuuden kehittämistä tarpeellisena
senkin vuoksi, että valtio saisi paremmin rahaa, hänen tarkoitusperiinsä
kun kuului saada valtiontulot perityiksi rahassa luontaismaksujen asemasta. Maaseuduilta oli nyt johdonmukaisesti hävitettävä teollisuuden harjoittaminen sekä n.s. maakauppa, ja kaikkien näiden elinkeinojen
harjoittajien oli asetuttava kaupunkeihin; »kuninkaan voutien tuli pätevillä keinoilla ajaa sellaiset maalaiset kaupunkeihin, ja elleivät kehotukset auttaneet, oli rikkomukset rangaistava kolmesta ensimmäisestä kerrasta 40 markan sakoilla ja tavaran menettämisellä, mutta
se, joka neljännen kerran rikkoi, oli karkotettava valtakunnasta».1 Aate1
C. T. Odhner, Bidrag till svenska städernas och borgarståndets historia, s. 51.
f)
K. O. Lindeqvist,
Hämeenlinnan
kaupungin
historia.
lismiehet, joilla muutenkin oli monenlaisia etuoikeuksia, saivat pitää
suojeluksessaan käsityöläisiä; mutta vaikka heidän oikeuksiinsa kuului
valmistaa vain isännilleen teollisuustuotteita, niin ne kiertelivät pitäjällä, josta alituisia valituksia tuotrn hallituksen kuuluviin.
Vielä Kustaa II:n Aadolfinkin Suomeen perustamat kaupungit
olivat kaikki merenrannikolla, ja näissä tuli kauempana sisämaassakin
asuvien käydä kauppaansa tekemässä, sillä he olivat tottuneet yhä
enemmän pitämään taloudessaan välttämättöminä ulkomailta tuotuja
tavaroita, etenkin suolaa ja myöskin tupakkaa, jota paitsi heidän täytyi hankkia omia tuotteitaan myymällä rahaa valtion vaatimiin veroihin. Paremman kulkuyhteyden saamiseksi oli kyllä alettu raivata
uusia maanteitä tavallisesti harjuja pitkin, joita aikaisemmin oli jalan,
tai ratsain totuttu kulkemaan. Niinpä hämäläiset, joiden kauppapaikka oli Turku, kulkivat markkinoille »suurta Turuntietä» ja »hämäläisten härkätietä», niinkuin kansanrunossa lauletaan. Tämä oli luultavasti sama tie tai ainakin pääsuunnaltaan sama, joka vielä 1500- ja 1600luvullakin oli varsinaisena valtatienä ja kulki Hämeenlinnasta Rengon,
Tammelan eli Portaan pitäjän, Someron ja Marttilan kautta; sen varrella oli 5 majataloa, jotka samalla olivat nimismi estaloja ja joita hallituksen lähettejä sekä kirjeenviejiä ja virkamatkoilla olevia valtion
virkamiehiä varten oli järjestetty. Mutta sen ohessa oli muitakin Turkuun vieviä teitä, joita etupäässä käytettiin talviteinä. Myöskin Kokemäenjoen suuhun kulki vanha tie Hämeestä Pälkäneen ja Kangasalan
kautta Tammerkoskelle ja sieltä Kokemäenjoen vesistöä seuraten.1
Mutta hankalaksi ja vaivalloiseksi kävi varsinkin pitkämatkalaisten viedä tuotteitaan merenrantakaupunkeihin ja tuoda niistä ostotarpeensa. Tätä hankaluutta koetettiin helpottaa sallimalla myyjien
ja ostajien tavaroineen tavata toisensa maaseuduillakin, nimittäin
markkinoilla. Näitä oli jo keskiajalla pidetty katolisten kirkkopyhien
yhteydessä, jota markkinoiden messunimityskin osoittaa. Kun hartaustoimitukset oli suoritettu ja pappien messut kuultu, kokoontui
kirkkoväki kirkon läheisyyteen vaihtamaan tai ostamaan ja myymään
kutomiaan kankaita, kehräämiään lankoja ja muita kotona valmistettuja tavaroita sekä hevosia, lehmiä, lampaita ja vuohia. Ja näihin tilaisuuksiin ainakin paikoittain saapui myöskin kaupunkien kaupustelijoita. Mutta jo Kustaa Vaasan aikana niitä ruvettiin hallituksen puolelta järjestämään ja antamaan lupia niiden pitämiseen, eikä tässä kohden tahdottu pitää silmällä yksinomaan talonpoikien etuja, vaan
1
Väinö Wallin (Voionmaa), Suomen maantiet Ruotsin vallan aikana,
s. 56—59, 63.
Johdanto.
7
myöskin kaupunkilaisten, ja etupäässä juuri niiden, heille kun, kuten
mainittiin, kuului kaikki kaupankäynti ja siitä tuleva hyöty; hallitus
toivoi myöskin markkinoiden avulla saavansa turmiollisen maakaupan
loppumaan. Suuria markkinoita oli esim. Pirkkalan Harjussa ja Tammerkoskella, joilla Porin ja Turun porvarit kävivät; Hämeessä Helsingin porvarit v. 1614 saivat yksinomaiseksi oikeudekseen markkinoiden pitämisen Turkhaudan kylässä Janakkalassa syyskuun 1 p:nä,
joka v. 1654 siirrettiin saman kuukauden 14 p:ksi; Hattulassa ja Rengossa talonpojat pitivät pienempiä maikkinoita, joihin ei ollut hallituksen lupaakaan, mutta nämä lakkautettiin ja siirrettiin sittemmin
Hämeenlinnan kaupungin markkinoiden yhteyteen. Turkhaudan markkinatkin hävisivät T600-luvun loppupuolella.1
Markkinoiden pito ei kuitenkaan tehnyt loppua hallituksen vainoomasta ja ankarasti kielletystä maakaupasta; kaupunkien porvarit
kiertelivät maaseuduilla ostamassa talonpoikien lehmiä, vuohia y.m.
ja veivät ne mennessään, mutta tästä valtio joutui suoranaisestikin kärsimään, koska v. 1622 säädetty n. s. pikkutulli jäi niistä suorittamatta;
vielä vaikeampi oli tehdä loppu n. s. laukkuryssien kaupasta, he kun
vuosisatojen kuluessa olivat tottuneet maata kiertämään; se jatkui
samanlaisena huolimatta hallituksen tuon tuostakin julkaisemista ankarista määräyksistä. Tämän laittoman kaupan ehkäisemiseksi samoin
kuin maaseutuja kiertelevien käsityöläisten toiminnnan ehkäisemiseksi
alettiin 1600-luvulla perustaa myöskin sisämaahan kaupunkeja. Tätä
asiaa esim. v. 1639 käsiteltiin valtaneuvoskunnan kokouksessa ja lausuttiin se mielipide, »että ne kiertävät räätälit ja suutarit, jotka patelismiesten suojeluksessa ollen kuljeksivat pitkin pitäjiä ja tuottavat häiriötä kaupungeille, oli joko kokonaan karkotettava tai pakotettava
asettumaan kaupunkeihin, mutta niille seuduille, jotka ovat kaukana
kaupungeista, oli perustettava kauppakyliä (fläckar), joihin ne saattavat asettua suorittaakseen kruunulle stn käsi työläis veron, jonka laki
säätää.»
Näihin aikoihin ruvettiin Suomeenkin perustamaan sisäma/ankaupunkeja, joista useimmat liittyvät kreivi Pietari Brahen toimintaan
hänen ollessaan maamme kenraalikuvernöörinä. Itä-Suomeen perustettiin koko sarja kaupunkeja vilkkaan, mutta laittoman venäläiskaupan ohjaamiseksi; Salmin kaupunki Laatokan rannalla ja Koivisto,
jotka oli määrätty kaupunkipaikoiksi, eivät päässeet alullekaan, ja
Brahea Lieksajoen suussa hävisi pian, jota vastoin Sortavala, joka
1
Johannes Qvist, Finlands marknader och finska landsbygdens handelsplatser 1614—1772, s. 65—67.
8
K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia,
jo aikaisemmin oli ollut kauppapaikkana, mutta vasta Kristiina kuningattaren aikana sai kaupunginoikeudet, on säilynyt, samoin Kajaani,
jonka Brahe perusti samannimisen linnan ääreen; Kuopion kaupunkia
suunniteltiin, mutta se jäi keskeneräiseksi; Savonlinna perustettiin
niinikään Brahen toimesta, ja samoin Lappeenranta, joka oli vanha
markkinapaikka, sai kaupunginoikeudet. Hämeeseen hän perusti Birger
jaarlin linnan viereen Hämeenlinnan kaupungin, jonka tarkoituksena
etupäässä oli ehkäistä Hämeen pitäjissä harjoitettua luvatonta maakauppaa ja käsityöläistuotteiden valmistamista.
I. Hämeenlinnan ympäristö 1600-luvun
puolivälissä.
Vanaja veden ympäristössä olevat seudut ovat jo ammoisina,
aikoina olleet tiheämmin asuttuja kuin Hämeen maakunnan muut
osat. Lukuisat kivikauden löydöt todistavat, että jo silloin täällä
oli melkoisen taaja asutus, mikä johtuu nähtävästi siitä, että vesistöt tarjosivat runsasta kalansaalista. Myöhemmin maahan
muuttaneen hämäläisheimon pääpaikoiksi tulivat niinikään nämä
seudut. Sen vuoksi Tuomas piispa suuntasi toimintansa tänne päin,
kun hän tahtoi käännyttää hämäläiset kristinuskoon, ja tänne
Birger jaarli toi aseelliset miehensä, kun hän lopullisesti pakotti
saman heimon ottamaan uuden opin ja vieraan esivallan alle alistumaan. Vanajaveden rannalle kohosi Birger jaarlin linna Ruotsin
vallan näkyväksi ja pelottavaksi merkiksi, ja näille seuduille rakennettiin myöskin Hämeen ensimmäiset kristilliset kirkot, Hattulan ja Vanajan; mutta näiden lisäksi tavataan keskiajalla kirkkoja Vesunnissa, Lepaassa, Lehijärvellä ja Tyrvännössä; myöskin
linnassa oli kirkko (capellet i Taffuestehuuss).1
Linnan läheisyyteen syntyi myöskin jo varhain suuria kartanoita, joissa keskiajan mahtavia ylimyksiä asusteli, sekin puolestaan osoittaen, että kulttuuri täällä oli korkeammalle kohonnut
kuin maakunnan syrjäisemmillä seuduilla. Niitä on Harvialan
kartano Vanajassa, joka jo v. 1329 mainitaan asiakirjoissa, mutta.
1
Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja V, s. 11.
10
taru tietää kertoa, että Birger jaarlin poika olisi ollut sen ensimmäinen omistaja; Kantola, joka nykyisin on yhdistetty Katisiin,
011 keskiajalla huomattava tila, joka v. 1390 lahjoitettiin Turun
tuomiokirkolle. Linnan pohjoispuolella Hattulan pitäjässä olevista
vanhoista tiloista mainitaan Merve jo keskiajan lopulla; sen vastakkaisella rannalla sijaitseva Vesunti on vielä vanhempi, sillä jo
1319 siitä mainitaan asiakirjoissa; Lepaan kartano Tyrvännössä oli
•olemassa ainakin 1400-luvun puolivälissä; keskiajalla syntyneitä
ovat niinikään Katinalan rälssitalo, Suontaka ja Lahdentaka, jonka
viimeksimainitun olemme nähneet ensi kerran mainittavan v. 1449.
Keskiaikaista alkuperää ovat myöskin ne kolme kartanoa,
Ojoinen, Saarinen ja Hätilä, jotka olivat syntyneet varsin Hämeen
linnan kupeelle. V. 1329 tavataan eräässä piispa Pentin ja Niilo
Hennikanpojan tilusten vaihtoa koskevassa asiakirjassa todistajien joukossa eräs Mathias de Oijas, (Ojoinen);1 Hätilän nimi on
tietääksemme ensimmäisen kerran mainittuna eräässä Kaitalan
ja Kataloisten kylien välillä v. 1374 laaditussa rajakirjassa, jossa
tarkastusmiesten joukossa mainitaan Niclis af Haetilum 2. Nämä
kolme kartanoa eivät kuitenkaan olleet aatelismiehille kuuluvia
rälssitaloja, vaan ne olivat linnan yhteydessä, sen talouteen kuuluvia ja linnan voudin välittömässä hoidossa samoin kuin linnakin.
Linnaa, kuten tunnettu, pidettiin kunnossa linnalääniin kuuluvien pitäjien talonpoikien päivätöillä, ja samoin näiden kolmen
n. s. karjakartanon kunnosapito kuului lähipitäjien talonpoikien
velvollisuuksiin, jotka olivat tarkoin määritellyt. Niinpä mainitaan 1539 vuoden verokirjassa, joka on vanhin Kustaa Vaasan
ajalta, että Portaan (Tammelan ja Someron) pitäjän tuli rakentaa
Ojoisiin 2 riihtä, Kalvoilan 1 tupa, Saarion pitäjän (osa Sääksmäkeä) 1 navetta, Sääksmäen 2 latoa, Pälkäneen 1 tupa, Kulsialan
(Tyrväntö) 1 riihi ja 1 sauna, Janakkalan ja Lopen yhteisesti 1
navetta, 1 keittiö (sterishus) ja 1 pirtti sekä Mäskälän (Vanaja)
1
Turun tuomiokirkon Mustakirja, s. 29, 30.
Finlands Medeltidsurkunder, utg. af Reinhold Hausen I, s. 374.
Muita tarkastusmiehiä oli myöskin lähiseuduilta; niinpä Olle af Monicalum
•(Monikkala), Laure af Turengi, Heyken of Rastilum (Rastila), Olle af
Aeykaelum (Äikälä), Bente af Meskaelum (Mäskälä) j.n.e.
2
/. Hämeenlinnan ympäristö 1600-luvun puolivälissä.
11
2 latoa, Rengon i savupiipulla varustettu tupa ja i riihi, Lehijärven i aittarakennus ja i lato, Vihdin i navetta ja i riihirakennus.
— Saaristen karjakartanoon taas Hauhon ja Tuuloksen pitäjät rakensivat yhteisesti tuvan ja riihen sekä keittiön, Lammin pitäjä
tuvan ja riihen, Asikkala riihen ja navetan, Jämsä saunan, Tennilä
{Kärkölä ja Koski) aitan ja savupiipputuvan, Sysmä navetan ja
Padasjoki aitan. Mutta lähimpänä olevat pitäjät olivat velvollisia
suorittamaan myöskin työt pelloilla ja niityilläkin; niinpä mainitaan v. 1547, että Janakkala teki kevätkynnön, sitten tulivat
renkolaiset kertaamaan ja kylvivät samalla^ herneet ja pavut,
Lehijärven miehiä tuli kaatamaan heinän linnaan kuuluvilta niityiltä, Mäskälän miehet taas leikkaamaan rukiin ja Hattula suoritti syyskynnön ja kylvön; puiminen suoritettiin niinikään talonpoikien päivätöillä. Hätilä näkyy olleen toisenlaisessa asemassa
päivätöihin nähden, sillä niitä ei mainita sille suoritetun.1
Sen vuoksi voitiinkin näitä kartanoita hoitaa verraten vähäisellä
palkatulla väellä; Ojoisissa mainitaan v. 1539 olleen vain 6 palkattua henkilöä, nim. 1 »karjakartanonmies», 1 »karjakartanon vaimo»,
1 renki, 2 palkka vaimoa ja 1 hanhipoika, Saaristen kartanossa oli
niiden luku 5, yksi naispalvelija vähemmän. — Linnassa oli samana vuonna 32 palkollista. — Ja kuitenkin varsinkin karja oli
melkoisen suuri, — Saarisissa ja Ojoisissa oli v. 1549 yhteensä 62
hevosta varsat siihen luettuina, 91 härkää, 5 sonnia, 112 lehmää,
152 nuorta karjaa, 183 lammasta, 105 sikaa ja porsasta sekä 26
hanhea. Karjan pito näkyy sittemmin vähentyneen, sillä esim.
v. 1616 mainitaan Saaristen kartanossa vain 6 härkää ja 25 lehmää, 5 lammasta ja 1 sika j . n. e. ja Ojoisissa 8 härkää, 25 lehmää, 5 sikaa j . n. e., Hätilässä jotenkin saman verran. Hevosia ei mainita omaisuusluettelossa ollenkaan.2
1
S. V. A. V:n 1539 verokirja. — V. Voionmaa, Suomalaisia keskiajan
tutkimuksia, s. 307.
2
Joh. Ax. Almqvist, Den civila lokalförvaltningen i Sverige 1523—
1630, II, s. 472, —• Sadoksi mainitaan 1616 kaikesta kolmesta kartanosta
yhteensä 303x/2 tyn. viljaa, s. o. ruista ja ohraa, sekä 35 tyn. kauraa; samana
vuonna saatiin heiniä Ojoisista 82 aarnia Sarisista 59 ja Hätilästä 58 V2
aarnia. Tilikirja v:lta 1616 (S. V. A. N:o 4435—37).
12
Hallitus rupesi vähitellen luovuttamaan tilojaan ja muitakin
saataviaan välittömästä hoidostaan ja antamaan niitä vuokralle,
mikä huomattiin valtiolle edullisemmaksi varsinkin sen vuoksi,
että siten saatiin mukavammin rahaa, joka varsinkin ulkomaisissa
sodissa oli tarpeen. Verot näet maksettiin vielä pääasiallisesti
luonnontuotteissa, mutta vuokraajat suorittivat vuokransa rahassa säädetyn kruunun arvion mukaan, eikä silloin saanut rästejä ilmaantua, mikä muuten oli tavallista. Kuninkaankartanoitakin alettiin jo 1500-luvulla antaa vuokralle, ja ainakin v. 1619
tavataan Ojoinen ja Saarinen siinä vuokrasopimuksessa, joka
tehtiin Kaarle Oxenstjernan kanssa.- Toisinaan nuo karjakartanot
jälleen olivat linnan voudin tilitettävänä; mutta myöhemmin
1500-luvun loppupuolella ja seuraavalla vuosisadalla kihlakunnan
voudit tekivät niistä tiliä; Saaristen kartano kuului Hattulan kihlakunnan ja myöhemmin Alisen Hollolan kihlakunnan piiriin,
Hätilä niinikään viimeksimainittuun; Ojoinen oli Sääksmäen, myöhemmin Alisen Sääksmäen kihlakunnan voudin piirissä, mutta
toisinaan sekin luettiin Alisen Hollolan piiriin. Vuokramaksu oli
1600-luvulla tavallisesti yhteensä 150 hop. talaria, josta Hätilän
osalle tuli 50, Saaristen 40 ja Ojoisten 60, mutta ainakin 1694 maksettiin Saarisistakin 60 hop. tai. x
Vv. 1640—1648, jolloin maaherran asuntopaikka oli Hämeenlinna, näkyy Ojoinen olleen hänen virkatalonsa, ja sittemmin kun ruotujakolaitos järjestettiin tulivat nämä kartanot sotilasvirkataloiksi.
Ojoinen ja Hätilä olivat Hämeen läänin ratsu-, sittemmin rakuunarykmentin everstiluutnantin virkataloja ja Saarinen saman rykmentin majurin virkatalo. Nämä hoidattivat niitä lampuodeilla.
Saaristen karjakartanoa ei enää ole olemassa; se, kuten tunnettu
lahjoitettiin Hämeenlinnalle, kun kaupunki siirrettiin entiseltä
paikaltaan nykyiselle; Ojoinen ja Hätilä sitä vastoin ovat vanhoilla
paikoillaan, vaikka nekin luonnollisesti entisestään melkoisessa
määrässä toisenlaiset; viljelys on laajempaa ja voimaperäisempää;
kummankin maille on myöhempinä aikoina ilmestynyt suuria ky1
Verokirjat S. V. A:ssa.
/ . Hämeenlinnan ympäristö 1600-luvun puolivälissä.
13
liä, jotka muodostavat ikäänkuin Hämeenlinnan esikaupunkeja.
Siihen aikaan, jolloin vanha Hämeenlinna perustettiin, oli kartanoiden läheisyydessä joitakuita torppia, jotka nyt ovat poissa; Kokki
niminen oli nähtävästi Ojoisten nykyisellä pellolla kartanon alapuolella; Sillanpään torppa oli nimestä päättäen nykyisen Puiston
pohjoispuolella; näiden molempien maat lahjoitettiin Hämeenlinnan kaupungille; Suotorppa oli kartanon ja Pyövelinmäen välillä;
Hakala (Haga torp), joka on vieläkin olemassa, mainitaan 1600luvulla Ojoisiin kuuluvaksi;1 Järven vastakkaisella puolella oli
Sairion torppa, joka kuului Hätilään, mutta erotettiin siitä vasta
perustetun kaupungin lahjoitusmaaksi.
Jos siirrymme karjakartanoista ulommaksi oli samat kylät 1600luvun puolivälissä kuin nykyäänkin; mutta taloryhmitykset erilaiset. Ojoisten takana oli Parolan ky]ä (siinä 5 taloa), Vuorentaka
(7 taloa) ja Kirstulan kylä (7 taloa); toisella puolella vettä Luhtiala,
(7 taloa), Metsinkylä (2 taloa) j . n. e. Hätilän ohi kun mentiin
tultiin Idänpäähän (2 taloa) ja Tyllilään (2 taloa), jota nimeä ei enää
käytetä, vaan molemmat kylät kuuluvat yhteen; siitä eteenpäin
oli Kruununmylly, joka kuului linnalle, ja sitten Kankaisten kylä
{4 taloa). Lähikyliä oli myöskin Mäskälä (5 taloa), Kappola
eli Kappoila (1 talo), Paikkala (1 talo), Äikälä ja Käikälä (kummassakin 1 talo); Kankaantaka (7 taloa), Hattelmala (7 taloa),
Luolaja (18 taloa) j.n.e.
Vielä 1600-luvulla oli paikoittain suuri ero olemassa kirkkopitäjien ja hallintopitäjien alueiden välillä, ja varsinkin Hämeenlinnan
seuduilla ne olivat varsin erilaiset ja erinimisetkin. Nämä eeudut
kuuluivat, kuten nytkin, Vanajan ja Hattulan kirkkopitäjiin,
vaikka rajat eivät olleet varsin samat kuin nykyjään; mutta hallintopitäjinä ne jakaantuivat neljään: Mäskälän, Rengon, Hattulan
ja Lehijärven pitäjiin. Mäskälään kuului suurin osa Vanajan kirkkopitäjää, mutta lisäksi Janakkalan kirkkopitäjästä Turengin neljäskunta, jossa oli 10 kylää, sekä Lammin kirkkopitäjästä Perinkään
kylä; Rengon hallintopitäjä, joka oli jakaantuneena 3:een neljäs1
Samojan (Samuoja) ja Korventaustan torpat, jotka olivat kauempana
kartanosta, lienevät myöhemmin syntyneet.
14
kuntaan ja niissä 15 kylää sekä yhteensä 107 taloa, kuului Vanajan
kirkkopitäjään. Hattula oli hallintopitäjänä pieni, siihen kun kuului vain 75 taloa; Lehijärven hallintopitäjä sitä vastoin, joka kuului
Hattulan kirkkopitäjään, oli suurempi, sillä siihen kuului ilotaloa.
Väkilukunsa puolesta Vanajan ja Hattulan seurakunnat olivat jotenkin yhtä suuret; v:n 1651 tehtyjen manttaaliluettelojen mukaan
oli Vanajassa 282 henkirahaa maksavaa henkilöä ja Hattulassa 288,
joten koko asukasluku kummassakin pitäjässä oli noin 6-—700 vaiheilla.
Suurin osa taloista oli talonpoikien hallussa, mutta melkoinen
määrä oli joutunut »rälssin alle», s. o. hallitus oli lahjoittanut niitä
aatelis- eli rälssimiehille, jotka niistä saivat verotulot. Siihen aikaan,,
jolloin Hämeenlinna perustettiin, oli tämän seudun aatelisia tilustenomistajia: Mauri Horn, joka kuului Joensuun vapaaherralliseen
sukuhaaraan ja asui virkoihin antautumatta Joensuun kartanossa Halikossa; hän omisti Vanajassa Kantolan, Paikkalan ja
Käikälän; Lauri Kruus, tunnetun Jesper Matinpoika Kruusin
poika, omisti Harvialan, jonka alle kuului koko Kotialan kylä
(13 taloa) sekä Niemenpää, Höytylä, Yläne ja Sillanpää, ja näiden
lisäksi Rastilassa 1 talo ja Luolajan kylässä 2 taloa, vieläpä
Katinalassa siihen kuului 5 taloa ja Suontakana 2; Vesunnin kuninkaankartano oli Aatami Schraffer nimisen rälssimiehen perillisillä, ja siihen kuuluvia rälssitaloja oli vielä 4 taloa Merven kylässä,
koko Mierolän kylä (11 taloa) ja Rahkoilan kylässä 7 taloa; Lepaan
kartano oli Klaus Beurreuksella, joka myöskin omisti Lahdentaan
lisätaloineen — Mäenpää, Parola ja Vanajanniemi — sekä Suontakana 6 taloa ja Kirstulassa 1 talon ynnä Äikälän Vanajassa;
Anrepin rouvalla oli läänityksenä Sattulassa 8 taloa, Pelkoilassa 1,
Leiniälässä 4 ja Kerälässä 1 talo; Herman Flemingillä oli Kirstulassa
1 ja Katinalassa 1 talo; Jaakko Abrahamssonilla oli Katinalassa 1
ja Suontakana 2 rälssitaloa; Frekrik Kubitzilla oli Hurttalassa 10
taloa, jotka Kustaa II Aadolf oli lahjoittanut hänelle; rouva Sigrid Tottilla — Erik XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tyttärellä —
oli 1 talo Mervessä; Michel Engelhardtilla 4 taloa Tenholassa. Myöskin Lahisten kartanon haltialla Kaarle De la Mottella oli 2 rälssi-
/ . Hämeenlinnan ympäristö 1600-luvun puolivälissä.
15-
taloa Sattulassa, 2 Suontakana ja 1 Tenholassa1 Linnan vieressä
olevista karjakartanoista oli Ojoinen, kuten mainittu, 1640-luvulla
Hämeen maaherralla virkatalona, mutta sen jälkeen kun maaherra 1648 muutti Helsinkiin, annettiin sekin vuokralle samoin kuin
Saarinen ja Hätilä, ja lienee sen ensimmäinen vuokraaja maaherran
muuton jälkeen ollut Mickel Eskilinpoika, jonka Brahe nimitti
Hämeenlinnan ensimmäiseksi pormestariksi; ainakin hänet mainitaan 1651 sen vuokrämiehenä; Hätilässä oli 1640-luvulla vuokra
miehenä entinen kirjanpitäjä Martti Niilonpoika ja Saarisissa
muuan Lauri Haakonanpoika.
Tällainen oli se ympäristö, jonka keskelle Hämeenlinnan kaupunki perustettiin. Se oli, kuten jo on mainittu, Suomen sisämaan
seuduista epäilemättä paraiten viljeltyjä ja tiheämmin asuttuja.
Sen vuoksi venäläiset kai tänne tekivät ryöstöretken n. s. suuren
venäläissodan aikana. Venäläisissä kronikoissa näet. mainitaan,
että Moskovan suuriruhtinas — Iivana III Vasiljevits — lähetti
v. 1496 tammikuun 17 pnä voivodinsa ruhtinas Vasilj Ivanovits.
Kosoin ja Andrej Feodorovits Tseliadnin sotajoukko mukanaan
»saksalaisia vastaan Ruotsin valtakuntaan Hamin maahan.» »Ja
kulkiessaan Hamin kaupunkiin he hävittivät saksalaista maata, tuhosivat tulella ja löivät kuoliaaksi sekä veivät joukon ihmisiä vankeuteen ja tappoivat heidän tulli vahtinsa.»2 »Ham», tarkoittaa
nähtävästi Hämettä, sillä venäläisten joukkojen tiedetään käyneen
hävitysretkellä Hämeenlinnan seuduilla asti; mutta mikä paikka
Hamin kaupunki oli, on vaikea sanoa; mahdollisesti joku tämän
seudun suurimmista kylistä, tai tarkoitetaan sillä kenties itse linnaa ja sen väkeä; myöhemmin syntyneen Hämeenlinnan kaupungin paikka se ei saata olla, niinkuin on oletettu,3 sillä siinä ei sellaista asutusta ollut, jonka nojalla sitä voisi kaupungiksi nimittää.
1
) Georgraphish Deînation över nästomliggande Byar wed Taffwastehws, Wåno, Hattula, Rengo, Mäskälä och Lehijerffwi socknar; W. Lagus..
Finska adelns gods och ätter.
2
M. Akiander, Utdrag ur ryska krönikor (Suomi 1848, s. 160, 161).
3
Esim. W. G. Lagus, Bidrag till kännedom af Finlands geografi i äldretider, s. 34, 35.
II. Kaupungin perustaminen.
Pietari Brahe sai valtuutuksensa »Suomen suuriruhtinaskunnan
ynnä Ahvenanmaan ja molempain Karjalain» kenraalikuvernööriksi lokakuun 27 p:nä v. 1637; .marraskuun 21 p:nä( hän saapui
Turkuun, asettuen siellä linnaan asumaanpa ryhtyi heti innokkaasti
ja tarmokkaasti työhön täyttääkseen kunniakkaasti ne tehtävät,
jotka hänelle saamassaan valtuutuksessa oli määrätty. Hän oli vasta
35-vuotias ja täynnä toimintahalua. Mutta saadakseen selkoa
maari oloista ja voidakseen oikein arvostella niitä sekä löytääkseen
keinoja, jotka olivat tarpeen puutteiden parantamiseksi, hän teki
laajoja tarkastusmatkoja koko maassa. Ensimmäiselle pitkälle
matkalle han lähti Turusta tammikuun 20 p:nä v. 1638, kulkien
Hämeen kautta Itä-Suomeen, vieläpä Inkerinmaalle aina Pähkinälinnaan asti. Toukokuun 3 p:nä hän palasi takaisin Turkuun, ja
heinäkuun 11 p:nä hän lähetti hallitukselle laajan kertomuksen
matkastaan, jossa hän mainitsee saamistaan vaikutelmista, kertoi vallitsevista puutteista ja epäkohdista sekä ehdotti parannuksia niiden poistamiseksi; ja parannuksia tarvittiin paljon, sillä,
kirjoittaa hän myöhemmin muistokirjaansa: »minä nain edessäni
Jkaikissa asioissa paljon epäjärjestystä ja paransin missä voiri».
Hänen valtuutuksessaan valtaneuvoskunta oli hänen toimintaohjeikseen muun muassa määrännyt, että hänen täällä tuli huolehtia »maan ja kaupunkien rakentamisesta ja parantamisesta,
että ne ostollansa ja vaihdollansa sekä hyvällä järjestyshoidolla
kasvaisivat ja varttuisivat.»
II.
Kaupungin perustaminen.
17
Tätä kohtaa silmälläpitäen hän vastamainitussa ensimmäisessä
kertomuksessa ehdottaa, että "Helsingin kaupunki olisi siirrettävä
Santahaminaan, jossa oli hyvä satama tarjona ja josta sen vuoksi
syntyisi sopiva tapulikaupunki; ylämaassa taas oli pantava toimeen kerran tai pari kertaa vuodessa hyvät markkinat, yhdet ylisessä Satakunnassa, toiset Hämeen linnan ja kolmannet Savonlinnan luona, »jotta jokaisella maaseudulla ja tapulikaupungilla olisi
määrätyt maaseutumarkkinansa, joilla porvarit saisivat talonpojilta ostaa mitä he kauppaansa ja ulkomaille lähetettäväksi tarvitsevat ja maalaisille taas myydä suolaa sekä mitä muuta he tarpeisiinsa tarvitsevat». Brahen ehdotuksiin suhtauduttiin hallituksen
puolelta suopeasti; häntä kehotettiin panemaan ehdottamansa parannukset toimeen. Niinpä valtaneuvoskunnan kokouksessa lokakuun i l p:nä 1638 arveltiin, että «markkinapaikkoja voitiin perustaa Savonlinnan ja Hämeen linnan ääreen sekä, että kreivi johtaa
kansan Hämeessä kauppaan ja käsitöihin». Markkinapaikkojen
perustamisella tarkoitetaan nähtävästi kaupunkia, sillä kauppaa ja
käsitöitä ti maaseuduilla ollut lupa harjoittaa.1 Selvemmin lausuukin sen Kristiina kuningattaren aikuinen holhoojahallitus lokakuun
18 p:nä samana vuonna P. Brahelle lähettämässään kirjeessä, se
kun antaa suostumuksensa Helsingin siirtoon Santahaminaan ja
myöskin markkinapaikkojen perustamiseen, lisäten vielä: »muuten
jos voisitte saada väkeä, jotka asettuisivat asumaan Hämeen linnan
ääreen ja siinä muodostaisivat kauppakylän (fläck) tai pienen kaupungin, niin olisi se yksi keino maassa käynnissäolevan runsaan
maakaupan ehkäisemiseksi, ja tehnette Te tässä kohden paraanne
mukaan».2
Seuraavan vuoden (1639) alussa kreivi on jo taas puolisonsa kanssa matkalla Itä-Suomeen; tammikuun 17 p:nä hän saapui Hämeen
1
ks. Herkscher, 1500- och 1600-talets stadsgrundningar (Svensk hist.
tidskrift 1923, s. 314).
2
P. Brahen valtuutus on painettu K. K. Tigerstedtin Handlingar
rör. Finlands historia kring medlet af 17 århundradet, s. 42, 43; matkakertomus Suomi-sarjassa, vuosik. 1855, ja hallituksen vastaus Åbo Tidningarissa 1782. — Helsinkiä, kuten tunnettu, ei muutettu Santahaminaan, koska huomattiin se sopimattomaksi paikaksi, vaan Vironniemelle
(Estnässkatan).
'Hämeenlinnan kaupungin historia. — 2.
//.
19
linnaan, jossa hän »kruunun korkeasti huolehdittavien asioiden
vuoksi» viipyi 5 vuorokautta. Maaherra Arvid Horn piti huolta hänen kestitsemisestään, josta kreivi lähtiessään määräsi hänelle palkkioksi 300 tai. hop.rah. läänissä kertyvistä sakkorahoista ja autiotilojen tuloista.1) Täällä hän nyt saman kuukauden 19 p:nä
Pietari Brahen vaakuna.
allekirjoittaa »patentin» kaupungin perustamisesta, vedoten siinä
yllämainittuun kuningattaren käskykirjeeseen. Maaherra, sanotaan
siinä, »oli jo saanut suunnitelman, millä tavalla ja mihin paikkaan
kaupunki sopivimmin voitaisiin sijoittaa», ja jotta siihen saataisiin
väkeä asettumaan »sekä rakennuksien ja elinkeinojen puolesta
vaurastumaan», oli Hänen Kunink. Majesteettinsa luvannut kaikille, jotka sinne tahtovat asettua, hyvät privilegiot; kaikkien
joilla oli halua, tahtoa ja kykyä asettua sinne asumaan, tuli saada
-1) S. V. A. Specialräckningar för Tavastehus och Nyland pro A:o 1638,
fol. 229.
20
nauttia, niinkuin muutkin kaupungit, Ruotsin kaupunginlakia sekä
kymmenen vuotta vapautta kaikkien varsinaisten ja ylimääräisten
verojen suorittamisesta»; mutta jokaisen tuli — niinkuin tapa oli —
hankkia takuu siitä, että hän vapausvuosien päätyttyä pitää edelleen porvarioikeuttaan ja myöskin sitä seuraavia rasituksia. Hämeen läänin maaherran tuli halukkaille osoittaa määrätyt talonpaikat sekä vähän laidunmaata ynnä' kalavettä, joiden nojalla he
voisivat elättää itsensä, sekä myöskin valvoa, »että he saavat nauttia hyväkseen saamiaan privilegioita ja vapauksia kenenkään häiritsemättä ja tuottamatta haittaa tai vahinkoa.»1)
Tällä patentilla ei ollut suurtakaan vaikutusta. Asiakirjat eivät
näet kerro juuri mitään koko seuraavasta vuosikymmenestä; joitakuita asukkaita sanotaan kuitenkin asettuneen kaupungiksi määrätylle paikalle, ja koulu, jonka perustamiskirjan Brahe seuraavana
päivänä (tammik. 2o:nä) allekirjoitti, aloitti jo samana vuonna toimintansa. Pahimpana Syynä siihen, ettei asukkaita ilmaantunut,
oli nähtävästi se, ettei siellä näyttänyt olevan toimeentulon mahdollisuuksia, sillä eivät yksin vapausvuodet ja kaupunginlaki paljon
voineet auttaa heitä; käsityöläiset eivät nähtävästi olleet halukkaita
tulemaan näin epävarmoihin oloihin, sillä vain ammattiinsa kuuluvista töistä he eivät saattaneet odottaa tarpeellista toimeentuloa; kaikkialla kaupungeissa näet pidettiin maanviljelystä tähän
aikaan välttämättömänä sivuelinkeinona, ja näyttäytyihän Hämeenlinnassakin, että sen asukkaat saivat miltei pääasiallisimman
toimeentulonsa pellosta ja karjasta; mutta Brahen patentissa mainitaan vain vähäisestä laidunmaasta ja kalavedestä, ja se oli liian
pientä ja epämääräistä. Varmaan vaikutti osaltaan myöskin se,
ettei Pietari Brahe ollut alulle panemaansa asioita edistämässä,
sillä hän lähti täältä pois elokuussa v. 1640 ja nimitettiin pian
valtakunnan drotsiksi, jonka vuoksi Suomen asiat jäivät häneltä
syrjään; vasta perustetun yliopiston kanslerina hän kuitenkin pysyi Ruotsissakin ollessaan. Hämeenlinna samoin kuin samaan aikaan perustettu Savonlinna eivät näin ollen päässeet tuskin alulleenkaan.
Brahen perustamiskirjasta on jäljennös S. V. A:ssa.
II.
21
Mutta Brahe tuli tänne uudelleen v. 1648, koska täysi-ikäiseksi
tullut Kristiina-kuningatar mielellään tahtoi saada hänet pois
valtaneuvoskunnasta, jossa hän monesti oli uskaltanut vastustaa
ja arvostella kuningattaren mielipiteitä ja hallitustoimia. Kesäkuun
19 p:nä hän jälleen saapuu puolisoineen Turkuun, jossa piispa ja
maaherra, yliopiston professorit ja ylioppilaat sekä Turun pormestari ja raati ottavat hänet juhlallisesti vastaan. Tällä toisella
hallintokaudellaan hän tahtoi etupäässä kehittää ja vakaannuttaa
edellisellä hallintokaudellaan toimenpanemansa aloitteet, ja varsinkin uusien kaupunkien perustamisesta hän huolehti. Siitä oli
valtaneuvoskunnassakin sillä välin ollut puhetta, ja hallituksen
tätä toimintakautta varten hänelle antamissaan ohjesäännöissä
nimenomaan kehoitetaan häntä kaupunkeja perustamalla koettamaan estää, ettei »Suomi, tämä ihana ja Jumalan siunaama maakunta yhä vain taantuisi».1 Niinpä hän perustikin nyt Lappeenrannan, Kristiinankaupungin ja Raahen, ja myöskin ennen perustamansa Hämeenlinnan kaupungin imonoon tilaan hän kiinnitti huomiota.
Helmikuussa v. 1650 me tapaamme drotsin Viipurissa, josta
hän tuli Hämeenlinnaan, viipyen siellä ainakin 4 päivää — maaliskuun 8—12 —. Nyt hän luultavasti nimitti Hämeenlinnalle pormestarin; — emme ole aikaisemmin nähnyt tällaista virkamiestä
mainittavan. — Virkaan hän määräsi Mickel Eskilinpojan, joka tähän aikaan oli Ojoisten vuokramies. Maaliskuun I2p:nä hän antaa
tämän ensimmäisen pormestarin tehtäväksi siirtää Ojoisten karjakartanosta kruunun rakennuksen kaupungin raatihuoneeksi, »koska
se paremmin hyödyttää kaupungin kaunistuksena kuin karjakartanossa ja koska Hänen Kunink. Majesteettinsa kernaasti näkee ja
haluaa kaikkien kaupunkien kasvamista ja vaurastumista.» Se oli
kaksinkertainen, suuri puurakennus, jota Pietari Brahen määräyksen mukaan oli käytettävä raatihuoneena ja yksi huone luovutettava lähiseutujen pitäjien käräjätuvaksi, ja »jotta mainittu
rakennus tulisi paremmin kunnossa pidetyksi ja hoidetuksi, sallitaan pormestarin asua alemmassa kerroksessa.» Samana päivänä
1
P. Nordmann, Per Brahe, s. 179.
22
K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia
hän kirjoittaa kaupungin pormestarille Mickel Eskelinpojalle rakennuksen siirtämisestä, sanoen, että linnanpäällikkö antaa muutamia tynnyreitä olutta talonpojille, jotka sen siirtävät, ja pormestarin taas tuli sopia jonkun työmiehen kanssa työn suorittamisesta, sillä muuten se ei oikein kävisi, »koska rakennus on
jotenkin suuri». Kruunu suorittaisi kustannukset.
Pormestari ei ryhtynytkään heti toimeen, jonka johdosta Brahe
toukokuun 27 p:nä antaa hänelle ankaran muistutuksen, sanoen,
että hän käyttää sitä entisellä paikallaan vain omaksi hyödykseen, »mikä ei meitä vähän ihmetytä», ja käskee vakavasti heti
ryhtymään purkamaan rakennusta ja muuttamaan sen kaupunkiin
määrätylle paikalleen virkavirheen uhalla.1)
Hämeenlinnan ensimmäisen pormestarin
Mickel Eskilinpojan nimikirjoitus.
Työt alkoivat sittenkin vasta syksyllä ja kestivät 6 viikkoa —
syysk. 18—lokak. 24. — Ensin kaivettiin pieni kellari sille paikalle,
johon rakennus oli tuleva. Tähän työhön 5 ojankaivajaa käytti
5 päivää. Sitten purettiin rakennus.3:ssa päivässä; kuljetus kesti
kauemmin, sillä sen mainitaan tapahtuneen 10 päivän aikana; mutta
lisäksi ostettiin 52 hirttä 4 äyriä kappaleelta, 8 suurta palkkia 5
äyriä kappaleelta, 4 tukkia ja lautoja, joita ainakin osaksi tuotiin
Eteläisistä 2 peninkulman päästäjillä härkäparilla ja 4:llä hevosella, sekä 8 kuormaa tuohia, 2,000 tiiltä, nauloja, ovirautoja j . n. e.
Työ ja kuljetukset suoritettiin suureksi osaksi lähikylien — Mäskälän, Idänpään, Paikkalan, Luolajan ja Parolan — talonpoikien
päivätöillä. Miehiä ja hevosia oli eri päivinä eri monta, 4, 9, 11,
korkein määrä 25 henkeä ja 14 hevosta yhtaikaa. Tarvittiin lisäksi
taitavampiakin miehiä rakennuksen kuntoonpanemisessa; nikkari
mainitaan ja hänen palkkansa oli 16 hop. tai., muuranmestari
1
R. v. a. Städernas acta (kop. H:n raast. a:ssa.)
/ / . Kaupungin perustaminen.
23
Matti ja Turun muuranmestafi Lauri, joka viimeksimainittu kuitenkin näkyy vain olleen lyhyen ajan, hänen palkkansa kun oli yhteensä vain 4 tai. hop. Töitä valvoi rakennusmestari, jonka palkka
oli seuraava: 6 viikon ruoka, joka maksoi 5 tai., 1 tynnyri olutta 4
tai., 1 tynnyri heikkoa olutta 1 tai., 2 kannua paloviinaa 2 tai., 3
tynnyriä viljaa 6 tai. 24 äyrityistä, ja lisäksi 15 tai. vask. rah. ( = 6
tai. hop rah.). Miehen päivätyöstä laskettiin 6 äyriä hop. rah. ja
hevosesta yhtä paljon. Kaikki menot plivat yhteensä 252 tai. 27
äyriä ja I6 4 /Ö äyrityistä. Pormestari Mickel Eskilinpoika suoritti
maksut kruunun tuloveroista ja teki tiliä niistä.1
Kaksikerroksinen suuri raatihuonerakennus oli siis saatu kaupungin suunnitellun torin laitaan pystytetyksi; mutta muita rakennuksia ei näyttänyt ilmestyvän. Pormestari Mickel Eskilinpoika oli kyllä saanut Brahelta käskyn, että hän valtakirjansa-mukaisesti ahkeroitsisi kaupungin kansoittamista ja edistämistä, hankkisi sinne kaikenlaisia käsityöläisiä, kankuria,' seppiä, pyöräntekijöitä, puuseppiä, ynnä muita, joita matkustajat saattoivat tarvita;
samoin oli saatava sinne »hyviä kalastajia, jotka sekä talvisin että
kesäisin nuotan vedossa ahkerasti ja todenteolla toimisivat.» Samassa memoriaalissa maaliskuun 12 p:ltä 1650 hän niinikään määrää, että karjakartanoiden tai niiden vuokraajien ilman minkäänlaisia vastaväitteitä tuli sallia kaupungin käyttää niiden metsää,
kalavesiä sekä karjanlaidunta »niin että kaupungin karja kulkee yhtenä päivänä tai viikkona Ojöisten ja Saaristen mailla ja toisena
toisella puolella Hätilän maalla, jotta karjakartanoille tulee siitä
yhtä suuri rasitus». Julkaisipa Brahe Turun linnasta heinäkuun 4
p:nä 1650 uuden patentin, joka oli pääkohdissaan samanlainen kuin
v. 163g annettu; tässä kuitenkin luvataan 12 vapaus vuotta (edellisessä vain 10), ja sanotaan, että »Hämeen linnan luona oli tehty
piirustus ja mittaus, millä tavalla ja mihin paikkaan kaupunki
sopivimmin voidaan asettaa ja rakentaa.» Siis kartoittaminen ja
suunnitteleminen oli vasta nyt toimitettu; edellisessä oli vain mainittu, että maaherra määräisi kullekin talonpaikan. Lokakuun 22
1
Tarkka tilinteko on 1651 vuoden Hämeen—Uudenmaan läänin verifik.
kirjassa, fol. 689—693.
24
p:nä. samana vuonna hän antaa luvan kaksien markkinoiden pitämisestä, joista tuonnempana kerromme.
Mutta ei vieläkään saatu kaupunkiin tarpeeksi väkeä muuttamaan, jonka vuoksi P. Brahe katsoi tarpeelliseksi vielä uudella julistuksella kesäkuun 12 p:ltä 1651 antaa sinne asettuville etuja.
Siinä sanotaan, että »on huomattu kaupungilla olevan liian pienen
alan ja vähän peltomaita, niin että niillä harvoilla porvareilla, jotka
sinne jo ovat asettuneet, ei ole maata, josta he voisivat saada itselleen kaalimaita, ja sentähden monet, joilla muuten olisi halua
sinne asettua, pelotetaan pois ja estetään». Viljelysmaan vähyys
olikin epäilemättä pahin syy, sillä muusta kuin maanviljelyksestä ei
saatettu toivoa ainakaan aluksi paljonkaan toimentuloa voitavan
saada. Tämän epäkohdan poistamiseksi Brahe nyt määrää, että
kaupunki saa Ojoisten karjakartanosta 2 tynnyrinalaa peltomaata,
yhden kummastakin kaupunkia lähinnä olevasta pellosta, kaalimaan palstoiksi käytettäväksi, ja, sanotaan lisäksi, jos kaupunki
laajentuisi vastedes siinä jnäärin, että osa tästä peltomaasta tarvittaisiin talontonteiksi, saisi se lisää Ojoisten peltoa sen korvaamiseksi. Ulkopalstoiksi ja karjalaitumeksi sille annetaan muutamia kauempana olevia peltoja eli torppien maita, jotka ovat
kuuluneet Ojöisiin ja siitä ilman suurtakaan haittaa voidaan erottaa, niitä kun ei ole verotuksessakaan otettu lukuun, nim. Kokintorppa (Kåcketorpet), joka on 1 tynnyrinalan suuruinen, Sillanpää,
2 tynnyrinalan, sekä 3 tynnyrinalan suuruinen Sairion peltosarka,
joka on kuulunut Hätilään. Niittymaiksi annetaan viimeksimainitun pellon alapuolella oleva niitty latoineen sekä Saarisista linnan
ja kartanon välillä oleva niitty ja sen vieressä oleva linnaan kuulunut niittykappale ynnä sen jatkoksi yksi Ojoisten niittykappale ja
vielä se niittymaa, joka on kaupungin ja linnan ympärillä olevassa
suossa kulkevan ojan sisäpuolella, mikä muodosti kapean kaistaleen suon reunasta Pyövelinmäen etelärinteelle. Tarkoituksena tällä lahjoituksella sanotaan olevan, että kaupunki saattaa kasvaa
sekä siten pitää voimassa taverneja eli kestikievareja paikkakunnalla matkustavia varten.- Maaherran tai Oj öisissä asuvan voudin
tuli erottaa ja jättää mainitut pellot ja niityt kaupungille sekä an-
II.
Kaupungin
perustaminen.
25-
taa ilman rasituksia nauttia niitä, kunnes H. Kunink. Maj:nsa niille
armollisen vahvistuksen antaa. 1
Tämä oli koko se maa-ala, joka kaupungille annettiin ja joka
sillä oli niin kauan kuin se oli vanhalla paikallaan. Se ei ollut suuri,,
kun vertaa sitä niihin tiluksiin, joita annettiin muille samoihin
aikoihin perustetuille kaupungeille; niinpä Helsinki sai v. 1639Gumtäktin 6 taloa, Forsbyn 4 taloa ynnä muutamia vanhalle Helsingille kuuluneita saaria sekä 1643 Töölön tilan ja myöhemmin
vielä useita tiloja lahjoitusmaiksi; 2 Savonlinnallekin annettiin*,
paitsi 6 tynnyrinalaa peltomaata, Heikinpohjaniemen karjakartanosta 15 veromarkan suuruinen maa-ala Säämingin pitäjästä
laitumeksi; Kajaani, joka oli P. Brahen vapaaherrakunnassa, sai
suuret lahjoitusmaa-alat, niin että se vieläkin on maittensa puolesta laajin Suomen kaupungeista. Hämeenlinna sai vain hajanaisia peltoja niittykappaleita, mutta suureksi haitaksi oli
vielä se, että kaupunki joutui liian läheisiin suhteisiin karjakartanoon; sillä ei ollut omaa yksityistä metsämaata eikä kalavettä,,
ja laidunmaakin oli yhteistä, mikä oli omiaan aikaansaamaan valituksia, kiistoja ja käräjänkäyntejä, niinkuin tuonnempana tulemme näkemään.
Kaupungin saamat lahjoitukset samoin kuin sille myönnetyt
oikeudet olivat vain Pietari Brahen antamat, ja niihin tarvittiin hallituksen vahvistus, ennenkuin niillä oli täysi pätevyys ja
kaupunkilaiset saattoivat olla varmoja niiden pysyväisyydestä.
Sen vuoksi katsoivat he asiakseen kääntyä hallituksen puoleen
vahvistusta pyytämään. Kristiina kuningattarelle lähetetään porvariston puolesta pormestari Mickel Eskilinpojan allekirjoittama
tätä koskeva pyyntö. 3 Hän ei nähtävästi ottanut asiaa käsitelläkseen, koska he sepittävät uuden anomuksen hänen seuraajal1
K. K. Tigerstedt, Bref från generalguvernörer och landshöfdingar
i Finland förnämligast under Drottning Kristinas tid, s. 132, 151. P. Brehert
patentit ja memoriaalit on myöskin kopioina H:n råast. a:ssa.
2
Erik Ehrström, Helsingfors stads historia från 1640 till stora ofreden,,
s. 43.
3
R. v. a. Tavastehus stads borge/skaps besvär. Aikamäärää ei anomuksessa ole.
"26
K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan
kaupungin
historia
leen Kaarle X Kustaalle. Mutta ei tästäkään toivottua tulosta
ollut, sillä heinäkuun 31 p:nä 1654 kuningas antamassaan päätöksessä lausuu, että hän »kypsyneestä neuvonpidosta ja harkitsemisesta oli päättänyt ja hyväksi nähnyt jättää kaikki vahvistukset ja
vakuutukset sopivampaan aikaan ja parempaan tilaisuuteen»;
mutta he saisivat kuitenkin toistaiseksi esteettömästi nauttia ja
pitää saamansa privilegiot. Porvarit olivat kuitenkin huolissaan
kaupungin tulevaisuudesta, jonka vuoksi he v. 1660 kääntyivät sängen nöyrällä kirjoituksella drotsi P. Brahen puoleen.
»Teidän kreivillistä armoanne», sanovat he aluksi, »emme voi alamaisuudessa kylliksi niin korkeasti kiittää kuin meidän velvollisuutemme vaatisi», ja pyytävät hänen yhä edelleen osoittamaan
heille suosiollisuuttaan käyttämällä vaikutusvaltaansa niin, että
kaupunki saisi vielä edelleen nauttia vapauksia, jotka pian päättyvät, varsinkin kun se ei ole saanut täysin nauttia ennen luvattuja;
porvarien näet oli'täytynyt Venäjän sodan aikana koko kesän kuljettaa hevosillaan turpeita linnan valleille, ja kun linna oli palanut,
täytyi heidän alkaa rakentaa itselleen omaa kirkkoa, koska eivät
saattaneet käydä, kuten siihen saakka, linnan kirkossa; huomautetaanpa siitäkin, että väestö oli ruvennut lisääntymään ja monet
olisivat halukkaita sinne asettumaan eri seuduilta, jos vain vapauksia jatkettaisiin.* Joku valittu mies lähti viemään anomusta
Tukholmaan, mutta hänen nimeänsä ei mainita. Seuraavana vuonna 1661 lähetettiin jälleen porvariston puolesta raatimies Juhana Antinpoika Tukholmaan ajamaan samaa asiaa; kuninkaalle
tai oikeastaan kuninkaan holhoojille sepitettiin kirjoitus, jossa
pyydetään lopullista vahvistusta luvatuille privilegioille ja etuoikeuksille sekä jatkettuja vapautuksia samoilla perusteilla kuin vastamainitussa drotsille lähetetyssä kirjassa. Raatimies Juhana Antinpoika vei vielä mukanaan memoriaalin, joka 8:aan pykälään jaettuna sisältää muita pyyntöjä ja valituksia. 2 — Näiden anomusten
johdosta Hämeenlinnan porvaristo vihdoin sai suotuisan päätök1
Kirjoitus on päivätty Hämeenlinnassa kesäk. 13 p:nä 1660.
Memoriaali on päivätty kesäk. 13 p:nä 1661. (R. v. a. Tavastehus
.•stads besvär).
2
//.
27
sen, arvatenkin P. Brahen vaikutuksesta. Holhoojahallitus, johon
Brahekin kuului, antoi syyskuun 13 p:nä 1661 päätöksen, jossa
kaupungin asukkaille ennen myönnettyjen 12 vapausvuoden lisäksi
luvattiin lisäksi 3 eli yhteensä 15 vapausvuotta. Sittemmin huhtikuun I5:nä 1676 kuningas Kaarle XI itse vahvistaa Hämeenlinnan kaupungin »oikein saadut privilegiot, vapaudet ja päätökset
sikäli kun ne eivät ole ristiriidassa kauppaordinantian kanssa
v:lta 1617 tai muiden valtakunnan perussääntöjen kanssa».1 Ja
vielä v:n 1682 valtiopäiväanomuksiin antamassaan resolutsionissa
hän uudistaa samaö vahvistuksen. Nyt Hämeenlinnan porvarit
vihdoin saivat entistä turvallisemman varmuuden vapauksilleen
ja koko olemassaololleen.
1
R. v. a. Städers acta (myös köp, S. v. a:ssa).
III. Kaupungin asema ja ulkomuoto.
Hämeenlinnan kaupunki oli siis päässyt alullensa. Sen virallinen nimi oli Tavasteborgh — Tafwesteborgh, Thafwestborgh ja
Tafwastborgh —-, jota käytettiin 1600-luvun loppupuoleen asti, jolloin nykyinen ruotsinkielinen nimitys Tavastehus <— Tafvastehus
— tuli käytäntöön. Sen paikaksi oli määrätty se jonkun verran
ympäristöstään kohoava kumpumainen ala, joka on linnan ja
Pyövelinmäen eli nykyisen Puiston välillä; länteen päin sen alue
ulottui nykyisen Puistoon menevän tien kohdalle. Itäpuolella oli
Vanaja vesi, joka silloin ulottui korkeammalle kuin myöhemmin
Kuokkalan kosken tultua peratuksi, ja keväisin tulvavesi nousi,
varsinkin toisina vuosina, sangen korkealle, itse kaupungin kaduille asti. Veden korkeuteen vaikutti sekin, että mainitun kosken varrella asuvat estivät veden juoksua arvatenkin tokeilla.
Siitä esim. valittavat Alisen Sääksmäen kihlakunnan talonpojat
v. 1686, sanoen, että vesi jää sen johdosta seisomaan pelloille ja
niityille, tuottaen heille suurta vahinkoa. 1 Miten korkealla vesi
silloin oli, saattaa päättää siitäkin, että Ratisten ohi juoksevaa
ojaa myöten kuljettiin veneellä kruununmyllyssä viljaa jauhattamassa. Ne suot, jotka ovat linnan ja kaupungin etelä- ja länsipuolella olivat paljon vetisemmät kuin nykyään, mikä aiheutui järviveden korkeudesta, joka ei päässyt kylliksi laskemaan. Oja eli
hauta oli siihen kaivettu, mutta se ei yksin ollut tarpeeksi tehoisa. Halla huokui sen vuoksi kaupungin ympäristöstä, tehden
1
Valituskirja, kop. S. v. a:ssa.
/ / / . Kaupungin asema ja ulkomuoto.
29
tuhoa viljelyksille, ja mainitaanpa, että elukoiitakin hukkui sen liejuun ja että ihmisten oli sen yli vievillä poluilla vaarallista kulkea.
Paikka ei maanlaatunsa puolesta siis ollut edullinen.
Mutta maantieteellisen asemansa vuoksi uuden kaupungin
paikka oli kylläkin hyvä ja sopiva. Se oli verraten edistyneen maakunnan keskessä; monet kulkutiet nsteysivät juuri tällä kohdalla;
Turkuun ja Kokemäenjoen suun seuduille vievistä maanteistä mainitsimme jo ennen (siv. 6); itäänpäin Viipuriin ja Savonlinnaan kulkeva tie yhtyi niinikään siellä ensinmainittuihin teihin; hallitus
käskee v. 1638 Pietari Brahea raivauttamaan maantietä Hämeenlinnasta Santahaminan uuteen kaupunkiin, ja oli »se tehtävä niin
hyväksi, että kärryillä ja vaunuilla voitaisiin sitä kulkea sekä toisiaan kohdata», vaikka ennestäänkin tällä välillä mainitaan kestikieväreitä olleen ja siis myöskin jonkinlaisia teitä. 1 Näihin valtamaanteihin yhtyi eri seuduilla muita teitä, joten Hämeenlinnan
alusta alkaen olisi pitänyt olla ikäänkuin koko maan keskustan.
Hämeenlinnaan tulevat maantiet kulkivat 1600-luvulla jonkun
verran toisella tavalla kuin nykyään. Pitkä silta, josta tuonnempana puhumme, oli Pyövelinmäen pohjoispuolella jotenkin nykyisen rautatiesillan kohdalla, ja sille tultiin Viipurista, Savonlinnasta ynnä muista Itä-Suomen kaupungeista johtavaa maan1
tietä pitkin Hätilän maan kautta vähän matkaa rannasta. Sillaita maantie sitten kulki Oj öisten peltojen halki kartanon kohdalle, ja sieltä se jatkui kaupunkiin; viimeistä päätä kaupungin
ja Ojöisten välillä sanottiin »santasillaksi». Tästä maantiestä haarautui sitten tie, joka vei Turkuun ja Pohjanmaalle, ja toinen
eteläänpäin Helsinkiin.
Kaupungin läheisimpänä naapurina tuli olemaan linna, johon
kuului muutamia rakennuksia sen muurien ulkopuolellakin; niinpä
esim. mainitaan, että linnanpäällikkö Eerik Hare 1606 rakennutti
linnan ulkopuolelle uuden pajan, uuden väenpirtin sekä 48 syltä
pitkän, 4 syltä korkean ja 6 syltä leveän tallirakennuksen 20'hevosta varten. 2 Ja näistä linnalle kuuluvista huoneista koulu
1
2
S.v. a. Valtioregistr. 1638, s. 471; V. Vallin, Suomen maantiet, s. 83
J. R. Aspelinin muistiinpanoja kansallismuseossa.
30
luultavasti sai jonkun käytettäväkseen, siliä sen rakentamisesta
emme ole nähneet mainittavan ja kuitenkin se saattoi heti aloittaa toimintansa. Tätä olettamusta tukee sekin, että se paikka,
jossa koulurakennus oli, kuului linnan alueeseen, sillä kaupungin
eteläpäässä olevien talojen ja linnan muurien välillä oli n. s. kruununtontti, jolla sotaväen katselmuksia ja harjoituksia sanotaan
pidetyn. x V; 1727 kaupungin vanhimmat porvarit sanovat esi-
,'fituationj
Maanteitä valaiseva kartta.
isiltä kuulleensa, että koulu oli aluksi tullut rakennetuksi yleisillä
varoilla, 2 mikä saattoi merkitä sitäkin, että se oli valmiiksi rakennettuna luovutettu koulua varten samoin kuin raatihuone
saatiin Ojoisista. Kouluhuone oli vähäpätöinen puutalo, jonka
yhteydessä oli myöskin rehtori-kirkkoherran asunto.
Muita yleisiä rakennuksia kuin raatihuone ja koulu ei Hämeenlinnassa aluksi ollutkaan. Vasta 1660-luvulla saatiin kirkko, joka
Raast. pöyt. 3 /n ja 4 /n 1727 (maistraatille tulleiden kirjeiden joukossa
1767).
2
Raast. pöyt. 27 /n 1724 (S. v. a. Sääksmäen tuomiokirjassa).
III.
Kaupungin asema ja ulkomuoto
31"
rakennettiin kaupungin pohjoiseen päähän, ja vielä myöhemmin
pystytettiin kellotapuli kirkosta jonkun matkan päähän kaupungin keskustaan päin.
Kaupungin ala oli jo 1651 jaettu tonttimaihin, jotka olivat,
kuten kartastakin voidaan nähdä, kapeita, mutta pitkiä eli syviä;,
maistraatti sanookin myöhemmin, että niitä voitiin pitentää vaikka
kuinka kauas, sillä toista tonttia ei ollut vastassa. Kaupungissa
oli vain yksi varsinainen katu, joka kulki kaupungin keskitse, ja
tämän kummallakin puolella olevia tontteja maistraatti jakeli
sitä myöten kuin uusia asukkaita ilmoittautui. Tämän valtakadun
ohessa oli pieniä poikkikatuja eli kujia, jotka kulkivat järven rannan ja kaupungin läntisen laidan välillä. Näitä oli aluksi luultavasti
vain 3, mutta myöhemmin 1700-luvulla Hulphers sanoo niitä olleen 6. Etelänpuoleisessa päässä valtakatu laajeni toriksi, jonka
varrella raatihuone oli ja myöskin arvokkaimmat talot tulivat
olemaan.
Kaupunkiin tulleet asukkaat eivät saamilleen tonteille pystyttäneet komeita rakennuksia, vaan sellaisia, jotka siihen aikaan olivat yleisiä sekä maalla että vanhoissakin kaupungeissa. Taloon kuului pirtti, joka oli sisään lämpiävä, siis n. s.
savupirtti, ja se näyttääkin aluksi olleen ainoa asuinhuone; toisinaan oli sen yhteydessä kamari ja eteinen eli porstua. Mutta pirttien ohessa oli ainakin 1660-luvulla savupiipuilla varustettuja
tupia, joita mainitaankin «korsteenituviksi» (skårsteensstufva)
erotukseksi pirtistä, jossa niitä ei ollut. Viimeksimainitut tulevat
aikaa myöten yleisemmiksi, ja pirtit jäävät vain saunoiksi; mutta
vielä 1700-luvullakin Hämeenlinnassa tavataan savupirttejä. Tuvankin yhteydessä oli useimmiten yksi tai kaksi kamaria sekä eteinen; pappilassa, joka rakennettiin 1670-luvulla, oli kolme kamaria
ja tupa. Rakennuksien katot oli peitetty turpeilla, myöhemmin
mainitaan malkakattoja, jotka kuitenkin huomattiin epäedullisiksi sen vuoksi, että tulipalo voi paljon paremmin syntyä niiden
kuin turvekaton kautta. Akkunoissa ruvettiin näihin aikoihin käyttämään lasia ennen käytetyn kalvon tai pergamentin asemesta.
Jo edellisellä vuosisadalla lasia näkyy käytetyn linnassa, sillä ai-
32
nakin jo v. 1579 mainitaan »linnantuvassa» olevista lasi-ikkunoista; mutta edellisenä vuonna 1578 hankittiin pergamenttia linnan vieressä oleviin ratsumiesten ja palkkaväen tupiin. 1 Ikkunat
•olivat pieniä, ja niissä varsin vähäisiä lyijypuitteisiin pantuja
ruutuja; niinpä esim. mainitaan, että Hämeenlinnan kestikievaritalossa v. 1698 4:ssä ikkunassa, jotka joku hurjapäinen
matkustaja löi rikki, oli yhteensä 148 ruutua. Ikkunoita oli
tuvassa 2—4 riippuen sen suuruudesta ja kamarissa 1 tai 2;
öiseen aikaan ne peitettiin ulkopuolella olevilla luukuilla. Tuvassa oli tavallisesti leivinuuni, mutta pappilaan rakennettiin
eri pakaritupa. Navetta ja talli niinikään kuuluivat talon rakennuksiin, sillä elukoita oli kaikilla; aittoja eli puoteja oli parikin monella, sekä lato ja vaja ynnä kellari, joka toisinaan mainitaan olevan eteisen yhteydessä. Mutta meidän aikana ehdottoman välttämätöntä huonetta, jota sanottiin »salaiseksi huoneeksi» (hemligt huus), ei näy vielä 1600-luvulla olleen hämeenlinnalaisille lähimainkaan yleisesti tarpeellinen; pappilassa se mainitaan olevan. — Taloon tultiin veräjän kautta, jonka*molemmilla
puolilla oli hirsipylväät, ja missä aitaa tarvittiin katua vastaan,
oli se tavallisista aidaksista tehty, niinkuin peltojen ja niittyjen
ympärilläkin.
Se Hämeenlinna, joka 1600-luvulla syntyi, ei ollut ulkomuodoltaan suurestikaan kaupungin näköinen meidän ajan käsityskannan mukaan, vään pikemmin se oli suurehkon hämäläisen maalaiskylän kaltainen; sen halki kulki katu, joka muistutti kylän
raittia, rakennukset olivat samanlaisia, mutta säännöllisyys oli
parempi. Taloilla oli myöskin omat nimensä7, niinkuin maalaiskylässä. Toiset kaupunkiin ensin tulleista olivat arvatenkin tuoneet
mukanaan nimen kotikylästään tai kotitalostaan, kuten Luolajan ja Kernaalan talon ensimmäiset omistajat ja Kupilan talon
rakentaja; toiset talot taas saivat nimensä siitä paikasta missä ne
sijaitsivat, kuten Rantala, Kaivola, Kulmala, Vallila, Keskelä ja
Ala vieru, muutamien nimi näkyy johtuneen jostakin satunnaisuudesta, esim. Hauvenkuono talon muodosta, Krouvi talon omistaJ. R. Aspelinin muistiinpanoja Kansallismuseossa.
III.
Kaupungin asema ja ulkomuoto.
33
jäin ammatista; lieneekö Engelsmannilla ja Saksalla ollut näihin
kansallisuuksiin kuuluvat omistajat, emme saata sanoa. Kaupungin kasvaessa talojen lukumäärä lisääntyi, mutta 1700-luvulla ei
kaikilla taloilla enää näy olleen nimiä, vaan mainittiin, että talo
oli sen ja sen omistajan, jota tapaa pienissä kaupungeissa viimeiseen asti on käytetty.*
Kaupungin tonttipaikkojen ympäristöllä olivat, kuten jo aikaisemmin olemme maininneet, po'rvareille kuuluvat pellot ja
niityt samoin kuin hämäläisissä maalaiskylissä. Lahjoituksena saadut maat jaettiin eri osuuksiin eii sarkoihin, joista kullekin talolle
annettiin omansa, ja ne kuuluivat taloon yhtä kiinteästi kuin tonttimaakin, johon talo oli rakennettu, sillä niitä ei saatu siitä erottaa;
jos talo myytiin, seurasi pelto mukana. Samoin oli niittyosuuksien
laita. Tämä johtui arvatenkin siitä, että peltoja niittymaat
katsottiin niin tärkeiksi, ettei talolla ollut ilman näitä paljonkaan
arvoa. Kaupungin virkamiehillä oli omat sarkansa, jotka seurasivat viran mukana ja olivat tärkeä osuus palkasta; niinpä puhuttiin pormestarin peltosarasta, raatimiesten saroista, ja myöskin
kirkkoherralla oli oma pelto-osuutensa. Kestikievarin pitäjällä oli
taas hallussaan kaupungin niitty, jossa hän sai kyyditsemiseen tarvitsemiaan hevosia syöttää; myöhemmin erotettiin myöskin vasikkahaka. Kaikkien osuuksien tuli olla aidoilla erotettuna toisistaan.
1
V. 1773 mainitaan seuraavat talot: Grafvila (Kravila), Ilomäki,
Rantala, Krogh (Krouvi), Höytilä, Engelsmanni, Grannila, Bruki, Saxa
(Saksa), Yrjälä, Kattula (Katula), Kalliola, Kangari (Kankari), Kivistö,
Wagnula (Waunula), Kellola, Katinhändä, Sorola, Syrjälä, Sandala, AlaI vieru, Hauvenkuono, Trihöringen, Pårtila (Porttila), Hautala, Satuli,
Brunnila, Kivilä, Kaifvola (Kaivola), Luo las (Luolaja), Glasila, Brusila,
Kamala (Kernaala), Kupila, Tårila (Torila) Kaskela (Keskelä), Mullila.
Näiden lisäksi oli muutamia taloja, joilla ei nimiä mainita. — 1600-luvulla
useimmat näistä esiintyy asiakirjoissa, mutta joitakuita oli tullut lisäksi.
Hämeenlinnan kaupungin historia. — 3.
IV. Kaupungin asutus.
Hämeenlinnan kaupunki ei ollut alaltaan laaja, eikä sen asukaslukukaan voinut suureksi kohota. Vain »harvoja porvareja»
sinne asettui, kuten jo on mainittu P. Brahen antaman ensimmäisen
»patentin» perustuksella; vasta v:n 1651 jälkeen varsinainen asutus
alkoi. Myönnetyt vapausvuodet ja varsinkin lahjoitetut peltomaat
olivat omiaan houkuttelernaan sinne enemmän asukkaita. Mistä
nuo ensimmäiset hämeenlinnalaiset tulivat, ei suoranaisesti käy
asiakirjoista esille, mutta kaikesta päättäen ne ainakin suurimmaksi osaksi olivat lähipitäjistä tulleita maalaisia. Tarkoitushan olikin yleensä sisämaan kaupunkien perustamisella, että maaseutujen kaupustelijat ja käsityöläiset saataisiin niihin asettumaan
ja ammattejaan harjoittamaan, ja että Hämeenlinnakin sai siten
ensimmäiset asukkaansa osoittaa, kuten jo huomautimme, muutamien talojen nimetkin, jotka muuttajat toivat mukanaan kotiseuduiltaan. Myöhemmin kaupunkiin pyrkijöitä tuli joku kauempaakin ja muista kaupungeista; niinpä eräs vasken vala ja Erland
Sveninpoika v. 1700 tuli Luulajasta saakka.
Kuka hyvänsä ei kuitenkaan saanut vain muitta mutkitta asettua kaupunkiin, vaan hänen tuli anoa lupa maistraatilta, joka siihen joko antoi suostumuksensa tai epäsi. Sellaiselta henkilöltä,
joka otettiin kaupungin varsinaiseksi asukkaaksi eli porvariksi eli,
kuten aikaisemmin sanottiin, »kylänmieheksi» (byaman), vaadittiin kunniallinen sukuperä, s. o. hänen tuli olla laillisesta avioliitosta syntynyt, sekä myös ammattitaitoinen. Kun lupa oli myön-
IV,
Kaupungin asutus.
,
.
35
netty, tuli hänen suorittaa säädetyt maksut ja tehdä porvari vala.
Siitä sanotaan maanlaissa: »Kun joku tahtoo »kylenmieheksi eli
borgariksi tulla pangan foudin ja bårmestarin éthen 5 äyriä peningitä», josta vouti sai 2, pormestari 2 ja kaupunginkirjoittaja, s. o.
kirjuri eli notario, 1 äyrin. Ja lisäksi hänen tuli esittää takuu siitä,
että hän vähintään 6 vuotta on kylänmiehenä, ja pitää hänen
»caikken caupungin oikeudhen ylespitämän kylän miestensä werdalla woimansa iälkin, caikisa quin caupungin päälle taita pan«
nuxi tulla», sekä vakuudeksi vielä tehdä säädetty vala, joka
kaupunginlain mukaan oli tällainen: »Minä rucoilen Jumalaa nijn
minun auuxeni että minä tahdon ia pitä minun Kuninghalleni
uscollisen oleman, ia caicken Caupungin oikeudhen yles pitämän
minun woimani myödhen, ia minun kylein miehet auttaman ia
saattaman sekä makunnasa että ulkomaalla, ia .eikä händä sorta
eli turmella ilman rickoxeta.» *
Kun hänelle täten oli annettu porvarioikeudet (burskapsrätt),
niin »ostakan hän ia myökön nin quin mukin cauppamies, sitä
myödhen laki kiriassa caupan menosa on», sanotaan kaupunginlaissa edelleen, s. o. hän sai nyt nauttia kaikkia niitä oikeuksia,
mitä porvarille kuului; lain tuli turvata häntä elinkeinossaan sivullisten kilpailulta, sillä, kuten ennen on mainittu, käsityöläisiä
ei saanut olla maaseuduilla, vaan maalaistenkin tuli hankkia tällaiset tuotteet kaupungista; kaupungin kauppiailta oli myöskin
tarvittavat tavarat ostettava. Kaupunki muodosti siis suljetun
piirin, joka antoi suojaa ja turvaa asukkailleen ja siten erotti sen
ympärillä olevasta maaseudusta.
Käytännössä ei kuitenkaan kaikki käynyt lähimainkaan niin
täsmällisesti kuin tarkoitus oli ja lainmääräykset sääsi vät, ja pienissä maaseutukaupungeissa meneteltiin nähtävästi tässä kohden
vapaammin Ruin suuremmissa. Mitä Hämeenlinnaan tulee ei porvarioikeuden saamiseen näy pätevyysehdot 1600-luvulla olleen
varsinkaan ankaria, vaan otettiin miltei jokainen, joka pyrki. Se
johtui arvatenkin siitä, että ammattitaitoisia käsityöläisiä ja kauppiaita ei ollut saatavissa ja porvareiksi pyrkimässä. Jotkut kyllä
1
Ljungi Tuomaanpojan
kaupunginlain
käännös.
36
olivat harrastaneet jotakin käsityöammattia ja esittivät jonkinlaisia
todistuksiakin siitä, mutta toiset eivät ollenkaan; monet tulivat
vain saadakseen talontontin ja siihen kuuluvan peltoja niittytilkun; toiset taas pyrkivät ja pääsivät sen nojalla, että olivat ostaneet tontin. Ei ainakaan maistraatin pöytäkirjoissa usein
mainita, niinkuin 1700-luvulla, asianomaisen pyrkijän saamasta
opista, todistuksista ja vaadituista taidonnäytteistä. Mainitsemme
tässä muutamia esimerkkejä siitä miten porvareja otettiin. Pistooliseppä Martti Nachter, joka aikaisemmin oli asunut Padasjoen Hintsalassa samaa ammattia harjoittaen, pyrki v. 1669 Hämeenlinnan
porvariksi ja otettiin, koska hän lainmukaisesti asetti puolestaan
tyydyttävät takuut; samoin seuraavana vuonna Eerik Simonpoika otettiin vain takuiden nojalla eikä hänen ammatistaan mainita mitään; v. 1671 Juhana Matinpoika Kankaantaan kylästä osti
talon ja pääsi sen nojalla porvariksi; v. 1674 ratsumies Olavi Sigfridinpoika, joka oli Kulsialan (Tyrvännön) Lusinkylän ratsutilan
ratsusotamies, pyrki porvariksi ostettuaan rumpali Pentti Winteriltä talon, mutta silloin maistraatti kieltäytyi häntä ottamasta,
kuitenkin vain siksi kun hän pääsisi vapaaksi isäntänsä palveluksesta. Muutaman viikon perästä sama ratsumies tuokin maistraatille maaherra Ståhlarmin lupakirjeen ja silloin hänet hyväksytään; Eskil Matinpoika tuli Janakkalasta ja pyysi kaupungista
joutilaan tontinpaikan, joka hänelle annettiin ja otettiin porvariksi, koska hän oli seppä ja lisäksi hänellä oli hyvä päästökirja
entiseltä- isännältään ratsumestari Reinhold Brunoulta; v. 1678
otettiin porvariksi Hyvikkälästä (Janakkalasta tai Hauholta) kotoisin oleva Tuomas Eskilinpoika, josta sanotaan, että »hän oli oppinut säämiskäntekijän ammattia ja hänellä oli hyvät suositukset
niiltä seuduilta, joissa oli ollut, sekä kokeilla osoittanut taitoansa.»
Hän oli siis tavallista arvokkaampi tulokas. x
Hämeenlinnaan asettuneet porvarit olivat siis miltei järjestään
lähipitäjistä tulleita talonpoikia tai niissä aikaisemmin kierrelleitä
käsityöläisiä, joilla'muutamilla oli jonkinmoista ammattitaitoa;
mutta he eivät saattaneet lähimainkaan kohota suurempien ja
1 Raast.oik. pöytäkirjat eri vuosilta.
Hämeenlinna v. 1699 Pyövelinmäeltä (nyk. Puistosta katsottuna.)
38
K, O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.^
vanhempien kaupunkien porvarien tasolle, ei taloudellisesti eikä
myöskään sivistyksellisessä ja taidollisessa suhteessa. Tämä näyttäytyy muun muassa siitä puheesta, jonka Hämeen-Uudenmaan
maaherra Akseli Ståhlarm tammikuun 14 p.nä 1674 piti fjämeenlinnan maistraatin istunnossa. »Niinkuin hyvin voin huomata», sanoo
hän, »että Hämeenlinnan porvaristo vuosittain yhä enemmän heikentyy ja köyhyys tunkeutuu siinä määrin, että on sangen vähän
toiveita Kunink. Maj:n armollisen tarkoitusperän saavuttamiseksi,
jota kaupunkia perustettaissa toivottiin, koska ei kukaan varoissa
oleva henkilö, joka tietää toisella tavalla saavansa toimeentulonsa,
tahdo sinne asettua». Jotta kaupunki voisi saavuttaa samanlaisen
luonteen kuin muut kaupungit, oli pormestarin ja raadin ahkeroittava hankkiakseen hyviä käsityöläisiä sekä suoda heille aluksi
jonkun verran vapauksia, »että toinen toisen jälkeen paremmin
voitaisiin sinne houkutella»; oli myöskin pidettävä silmällä, ettei
kohtuuttomia hintoja otettaisi töistä. Lopuksi maaherra sanoo, ettei tästä päivästä alkaen »otettako tähän kauppakylään keitäkään
muita kuin vain käsityöläisiä sekä sellaisia, jotka taitavat hoitaa
rihkama- tai vaatekauppaa, ja olkoon kaikilta muilta kielletty.» *
Maaherran käsky ei paljon vaikuttanut, sillä porvareita otettiin
• edelleen entiseen tapaan, vaikka näyttää kuitenkin siltä, että ammattitaitoisia vuosisadan loppupuolella tuli jonkun verran enemmän. Mutta antoipa maistraatti esim. erään Daniel Pietarinpojan
tehdä porvarivalansa v. 1678, vaikkei hänellä ollut esitettävänä
muuta pätevyyttä kuin sen, että oli nainut porvari Brusius Tuomaanpojan tyttären; samoin Sigfrid Jaakonpoika Hattelmalan kylästä v. 1679 sai maistraatin suostumuksen pyyntöönsä, jossa hän
mainitsi, että hän oli ottanut vaimokseen porvari Eskil Eerikinpojan tyttären Eeva Eskilintyttären ja nyt appivanheimpainsa hartaasta pyynnöstä, he kun olivat vanhoja ja työhön kykenemättömiä, tahtoi asettua kaupunkiin heidän luoksensa. V. 1699 suutari
Mikko Pietarinpoika oli saanut kaupungissa autiotontin ja pääsi
porvariksi; samana vuonna Sysmästä kotoisin oleva kultaseppä
Yrjö Dammert, jota sanotaan oikein mestariksi, otettiin porva1
Raast. oik. pöytäkirjat.
IV.
Kaupungin asutus.
39
riksi, mutta hänellä olikin paljon ansioita, hän kun 19 vuotta oli
asunut Porvoossa, mutta työn puutteen vuoksi oli ollut pakotettu
sieltä lähtemään. Mielihyväliä kämnerinoikeus, joka tähän aikaan
antoi porvarioikeuksia, v. 1707 otti kaupunkiin porvariksi ylioppilas Henrik Sethoniuksen, joka sanoi, ettei hän saattanut enää lukujaan jatkaa; hänet otettiin sen vuoksi, että hän »näyttää olevan taitava mies, joka luultavasti tulee käytettäväksi kaupungin asioissa
ja onkin siihen sopiva». Ja pian häntä käytettiinkin, sillä jo seuraavana päivänä hänet valittiin Eerik Syvoniuksen kuoleman johdosta avonaiseksi joutuneeseen raatimiestoimeen. Vain sen nojalla,
että oli kaupungissa ostanut talon, otettiin Mikko Juhananpoika
Ojöisistä porvariksi v. 1708, ja seuraavana vuonna Matti Yrjönpoika Matkantaan kylästä Hauhon pitäjästä. Samalla perusteella
pyrki v. 1712 talonpoika Antti Heikinpoika Luhtialan kylästä porvariksi, pyytäen samalla räätäli Heikki Juhananpojan taloa, josta
melko suuret kruunun rästit oli saamatta; oikeuden jäsenet vakuuttivat, »että Antti Heikinpoika oli esteetön tulemaan sekä ahkera ja
taitava mies, jota vastoin räätälin sanotaan olevan hitaan työssään
ja hänellä on vika toisessa kädessä sekä rakastaa kernaasti juoppoutta, eikä hänestä niin ollen ole toiveita kruunun verojen suorituksessa.» Sen nojalla Luhtialan Antti Heikinpoika pääsi porvariksi.1 Talonomistajina nämäkin pääsivät varsinaisiksi porvareiksi,
vaikkei keillä maanlain säätämää ammattia ollutkaan. Mutta sellaiset henkilöt, jotka olivat toisten palveluksessa, eivät kuuluneet porvareihin, eikä myöskään loiset, joita niinikään mainitaan
Hämeenlinnassa muutamia olleen.
Porvariksi pääsemiseen siis vaadittiin maistraatin suostumus,
ja kun joku tahtoi muuttaa kaupungista pois, täytyi hänen myöskin saada siihen maistraatin lupa samoin kuin todistus käyttäytymisestään. Tässä kohden maistraatti näkyy kysyneen porvarien
mielipidettä; niinpä kaupungin asukkailta kysyttiin 1670, tahtoivatko he sallia Jaakko Lagarin lähteä kaupungista muualle onneansa koettamaan, johon he vastasivat myöntävästi. Hän muutti
Helsinkiin. Samana vuonna vaunumaakari Yrjö Matinpoika lähti
1
40
omin lupinsa, s. o. hän karkasi. Näiden kummankin talot näkyy
kaupunki ottaneen haltuunsa ja ilmoittaa ne myytäviksi. Porvari
Juhana Mätinpoika, joka 1680 pyysilähtölupaa, sitä vastoin ilmoittaa myyneensä talonsa ja pyytää »kunniallista eroa kaupungista»,
minkä hän saikin samoin kuin todistuksen siitä, että hän rehellisesti
ja hyvin oli käyttäytynyt sekä esimiehiään että porvarikumppaneitaan kohtaan», ja niin hänelle annettiin lupa »lähteä sille seudulle,
joka häntä paraiten miellyttää». V. 1683 sanotaan porvari Tuomas
Martinpojan lähtöpyynnön johdosta, »ettei oikeus saata kieltää, kun
hän niin vakaasti eroansa pyytää»; mutta hänen täytyi sitä ennen
suorittaa verorästinsä sekä kruunulle että kaupungille. Samassa
maistraatinistunnossa lasimestari Henrik Eerikinpoika pyytää
päästä kaupungista muuttamaan oltuaan siellä 25 vuotta, mutta
sanoo nyt, ettei »hän saata kauemmin olla» arvatenkin huonojen
taloudellisten asianhaarojen vuoksi. Hänellekin se suotiin samoilla
ehdoilla kuin Tuomas Martinpojalle l
Porvarit siis vaihtelivat jossakin määrin, mutta yleisenä sääntönä kuitenkin näkyy olleen, että se, joka kaupunkiin oli asettunut,
koetti mikäli mahdollista siellä pysytellä, ja sen vuoksi kaupungista
muutot olivat verraten harvinaisia, ja useimmiten niihin vaikutti
taloudelliset seikat. Niin kauan kuin vapausvuodet kestivät oli
olo verraten edullista, mutta kun näiden päätyttyä.täytyi ruveta
veroja suorittamaan, kävivät olot huonommiksi ja silloin ruvettiin
muuttamaan pois. Kun kaupunki sitten v. 1670 sai Ojöisten kartanon vuokralle, oli se taas omiaan houkuttelemaan porvareita lisää; mutta kun vuokra-aika loppui v. 1680, alkoi heitä taas lähteä
pois, ja sitten 1690-luvulla nälkävuodet sekä sotavuodet seuraavan vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikuttivat epäedullisesti kaupungin porvaristoon.
Kaupungin olemassaolon varhaisimmilta vuosilta meillä ei ole
tietoja sen asukkaiden lukumäärästä, manttaaliluetteloita kun'
niiltä ei laadittu, koska asukkaat olivat vapautettuja henkirahojen maksamisesta, siis aina v:n 1665 loppuun asti. Olemme tavanneet kuitenkin luettelon porvareista v:lta 1661, jonka mukaan hei1
Raast.- ja kämnerinoikeuden pöytäkirjat.
IV.
Kaupungin asutus.
41
dän lukunsa silloin oli 26; vv:n 1666 ja 1668 manttaaliluettelojen
mukaan oli heitä yhtä monta, eikä heidän lukumääränsä paljon
muuttunut seuraavinakaan vuosina; mutta v:n 1686 valtiopäiville
jätetyssä valituskirjassa sanotaan kaupungissa olevan vain 20
porvaria, heitä kun oli muuttanut pois sen jälkeen kun kaupunki oli
menettänyt Ojöisten vuokra-oikeuden, ja v. 1694 porvareita oli
vain 14; v. 1697 porvaristo sanoo kuninkaalle lähettämässään
valituskirjassa, että »kaupungissa oli vain 4—5 porvaria, joilla oli
jonkinlaista elinkeinoa»; muut olivat nähtävästi kokonaan köyhiä. x
Suuremmassa määrässä kuin porvarien lukumäärä vaihteli
henkiluetteloihin merkittyjen ja myöskin tietysti koko kaupungin
väkiluku. Vapausvuosien viime vuosina lienee Hämeenlinnan väkiluku ollut korkein 1600-luvulla, sillä v. 1666, jolloin ensi kerran oli
veroja suoritettava, oli siellä 114 henkirahoja maksavaa eli 15 ja 63
ikävuosien välillä olevaa asukasta; mutta v. 1668 niitä oli vain 87,
ja v. 1669 78; v. 1675, jolloin Ojoinen oli ollut jo 5 vuotta vuokralla,
on mattaaliluetteloihin kirjoitettu 103 henkilöä ja v. 1678108; mutta
v. 1682 niiden luku taas on vähentynyt 78:aan, ja v. 1687 6o:een;
v. 1694 on enää 52 ja v. 1713 on kaupungissa vain 42 hengille pantua. 2 Kaupungin koko väkiluvusta, siis lapset ja yli 63 vuoden ikäiset mukaan luettuina, ei kuitenkaan saata manttaalikirjoihin pantujen nojalla muuta kuin osapuilleen päättää. Oletamme, että ne
muodostivat noin */s koko väkiluvusta, sillä myöhemmin 1700luvulla oli suhde jotenkin sellainen, ja sen mukaan olisi Hämeenlinnan väkiluku ollut 1600-luvulla sen korkeimmillaan ollessa noin
300 henkeä, mutta muulloin -vaihdellut 250 ja 200 välillä; 1690luvun lopulla se väheni vieläkin ja lienee silloin ollut noin 150
hengen vaiheilla.
1
S. v. a. Palmsköldin kokoelmassa on porvariluettelo v:lta 1661,
Manttaaliluetteloita on verifikat, kirjoissa, muttei lähimainkaan joka
vuodelta.
2
Kaupunkilaisten rinnalla on samoihin luetteloihin useimmiten merkitty myöskin linnan sekä Ojoisten, Saaristen ja Hätilän kartanoiden väki;
niinpä v. 1666 oli linnanväkeä manttaalikirjoissa 28, Ojoisten 17, Saaristen 13 ^ja Hätilän 23; v. 1694 Ojoisten 20 ja Hätilän 19; Saaristen väkeä ei mainita.
42
K. O. Lindeqvist, Hameenlinnan kaupungin historia.
Mutta vaikka väkiluku vaihteli ei perhekuntien eli omassa taloudessa olevien lukumäärä lähimainkaan niin suuresti vaihdellut,
sillä niitä oli koko tällä ajalla 36 ja 30 vaiheilla;1 ne kävivät heikommiksi tai vankemmiksi eli toisin sanoen niiden jäsenmäärä
vaihteli etupäässä palvelijoihin nähden; edullisimpina aikoina pidettiin renki ja piika, toisinaan kaksikin, mutta olojen huonontuessa niistä luovuttiin. Monet perheet, joissa oli täysikasvaneita
tyttäriä, isännän sisar tai muu sukulainen, olivat parempinakin aikoina ilman palvelijoita, mutta vähäväkisemmät luopuivat heistäkin, kun heikko talous ei kannattanut pitää. Myöskin loiset näkyvät jossakin määrin korvanneen palvelijoita, niin kauan kuin he
olivat johonkin määrin työhön pystyviä.
Hämeenlinnan kaupunki oli 1600-luvulla asukkaittensa samoin
kuin ulkomuotonsa puolesta suurenpuoleisen maalaiskylän kaltainen. Sen asukkaat olivat tulleet pääasiallisesti maaseuduilta ja
jatkoivat siellä etupäässä entistä elinkeinoansa. Sillä ei ollut
edellytyksiä korkeamman kaupunkikulttuurin luomiseen; ei päässyt siellä vielä muodostumaan sellaista varakkaampaa porvariluokkaa tai virkamiessäätyä, joita vanhemmissa ja suuremmissa
merikaupungeissa tavattiin. Vain kaupungin pappi, joka samalla
oli koulun rehtori, sekä muut opettajat ja arvatenkin pormestari
sekä mahdollisesti tullinhoitaja tekivät tässä kohden poikkeuksen.
He kenties jo käyttivät puheessaan ruotsin kieltä, jota sivistyneistö näihin aikoihin alkoi käyttää; mutta porvaristo oli kokonaan suomalaista eikä se ruotsin kieltä ymmärtänytkään. Ruotsi
oli kuitenkin virallinen kieli, jolla raastuvan pöytäkirjat laadittiin
ja jota kuulutuksissa ja hallituksen asetuksissa käytettiin; mutta,
jotta asukkaat pääsisivät niiden perille, oli ne suomeksi tulkittava;
niinpä sanotaan raastuvankokouksen pöytäkirjassa toukokuun 20
p:ltä 1672, että Kunink. Maj.:n käskykirje valtiopäivien pitämisestä
ja edustajan vaalista »julistettiin porvaristolle ensin ruotsiksi ja
sitten tulkittiin suomeksi sana sanalta». Vain harvoja asetuksia,
joita pidettiin erikoisen tärkeinä, oli tapana julkaista myöskin suonien kielellä.
V. 1666 oli 34, 1668 33, 1675 36, 1682 33, 1694 ei näy olleen täyttä 30.
IV.
Kaupungin asutus.
43
Meidän aikana ainakin kaikilla kaupungeissa asuvilla on sukueli liikanimi, mutta 1600-luvulla ne olivat harvinaisia; käytettiin
vain ristimänimeä ja tavallisesti sen yhteydessä isännimeä; niinpä
Hämeenlinnassakin puhuttiin porvari Simo Antinpojasta, Heikki
Klemetinpojasta j . n. e., ja naispuolisista taas Beata Jaakontyttärestä, Kaarina Henrikintyttärestä j . n. e.; toisinaan mainitaan
ammatti ristimänimen yhteydessä, esim. räätäli Henrik, suutari
Jaakko; toisinaan taas talon nimen mukaan, mikä Hämeessä on viime aikoihin asti ollut yleistä, tai mainitaan missä talossa hän asuu,
esim, Eskil Kernaalassa (Eschell i Kernala). Jollakulla, kuten
Nachterilla, oli jo sukunimi, mutta vasta vuosisadan loppupuolella
ne tulevat yleisemmiksi ja ovat silloin joko ruotsalaisia, kuten
Ring, Foss ja Plantin, tai latinanmuotoisia -us päätteisiä. Oppia
saaneet niitä ensin ottivat; esim. Hämeenlinnan ensimmäinen kirkkoherra ja rehtori oli vielä Johannes Magni (Maununpoika), ja samoin hänen seuraajansa Johannes Stephani, mutta kolmas on jo
Thauvonius, ja seuraavilla on kaikilla sukunimet. Pormestari ja
raatimiehet sekä tullinhoitajat mainitaan myöskin vuosisadan lopulla sukunimillä: Villandt, Biuur, Svanberg j . n. e., ja sitten arvokkaammat porvarit, kuten Silke, josta tuonnempana vielä puhutaan. 1700-luvulla ruotsalaiset sukunimet on kaikilla; ilman ei
silloin enää tulla toimeen.
Kaupungin perustamiskirjassa sanottiin, että perustettavaksi
määrätty Hämeenlinna saisi, niinkuin muutkin kaupungit, »nauttia
kaupunginlakia», mikä merkitsi sitä, että se erotettiin ympäristön
maaseudusta hallinnollisessa ja oikeudellisessa suhteessa eri yhdyskunnaksi. Tätä kaupunginlakia, joka jo länneltä vuosisadalta
alkaen oli ollut käytännössä, oli vieläkin kaupunkielämän oikeussuhteiden ja toiminnan ohjeena noudatettava; mutta varsin tarkasti sen säädöksiä ei kaikkialla enää seurattuja aikojen kuluessa oli
sen määräyksiä muutettukin, varsinkin 1600-luvun alkupuoliskolla, jolloin Ruotsin valtakunnan koko hallintojärjestelmää kehitettiin
yhä enemmän keskitetyksi ja hallituskeskuksen, toisin sanoen kuninkaan valta alkoi esiintyä voimakkaampana ja tunkeutua määräyhsineen ja säädöksineen syvemmälle yhteiskuntaan, työntäen
syrjemmälle entiset kansanvaltaisemmat toimintamuodot. Kaupunkien hallitukseenkin sen vaikutus ulottui.
Entinen kaupunginhallitus, jota vanhastaan sanottiin maistraatiksi, oli edelleenkin kaupungin asioiden johdossa pormestareineen ja raatimiehineen, mutta näitä virkamiehiä ei enää valittu
joka vuosi 8 päivää ennen Valpuria, niinkuin kaupunginlaissa oli
säädetty, vaan kuningas tai joku mahtimies niitä määräsi, ja samalla niiden toimiaika tuli pysyväiseksi, minkä kautta jokavuotiset
vaalit loppuivat. Niinpä jo on mainittu, että Pietari Brahe määräsi Mickel Eskilinpojan Hämeenlinnan ensimmäiseksi pormestariksi. Tavaksi oli kuitenkin tullut, että toimitettiin jonkinlainen vaali,
45
johon ei ottanut osaa yksin pormestari ja raatimiehet, niinkuin
kaupunginlaki sääsi, vaan myöskin kaupungin porvaristo, mikä
tapa lienee jo 1600-luvun alkupuolella ollut käytännössä, ja tämä
oikeus nimenomaan mainitaan hallituksen antamassa päätöksessä
porvarissäädyn v:n 1664 valtiopäiville jättämiin anomuksiin heille
kuuluvan, »kuitenkin pidättää Kunink. Majrtti itselleen oikeuden
harvoin eikä ilman painavia asianhaaroja määrätä niitä.» V. 1693
Kaarle XI antaa säädöksen, jonka mukaan pormestarin kuoltua
maistraatin ja porvariston tuli kokoontua valitsemaan uusi, ja
kun vaali oli tapahtunut, oli siitä ilmoitettava läänin maaherralle,
jonka taas oli esitettävä Kunink, Majrtille valittu ehdokas valta-
Kaupungin sinettejä.
kirjan saantia varten. Raastuvankokouksessa valittiin samalla
tavalla raatimiehet, milloin joku oli kuollut tai-pyynnöstään, vanhuuteen tai kivuljoisuuteen vedoten, oli saanut vapautuksen, tai,
mikä joskus sattui, juoppouden tai muun sopimattoman käyttäytymisen tähden erotettu; mutta raatimiehen vaalin vahvistusta ei
tarvinnut mennä maaherraa ylemmäksi pyytämään, sillä hän sai
sen antaa. Vanhemmissa ja suuremmissa kaupungeissa saattoi
maistraatin jäsenten vaali jo 1600-luvulla muodostua varsin jännittäväksi tilaisuudeksi, ainakin silloin kun eri ehdokkaita tuotiin
esille ja eri ryhmät puuhasivat omansa puolesta; niinpä Turussa oli
v. 1687 riitainen pormestarin vaali, jossa äänestettiin useita ehdokkaita 1. Hämeenlinnassa, jossa olot muutenkin olivat alkeellisella
kannalla eikä yleisten asiain harrastus suuri, kaikki kävi sovussa,
*) C. v. Bonsdorff, Åbo stads hist. I, s. 185.
46
K. O. Lindeqvist, Hameenlinnan kaupungin historia,
eikä keskustelujakaan näy tarvitun sellaisen asian vuoksi. Niinpä
luetaan heinäkuun 23:nnen p:n raastuvanoikeuden istunnon pöytäkirjassa v. 1673: »Koska raatimies Henrik Perttelinpoika vanhuuden
heikkouden vuoksi ja muutenkin toisista syistä ja seikoista ei tässä
— raatimiehen — toimessa voi antaa käyttää itseänsä, vaan on luopunut ja pyytää eroansa, jota häneltä ei voida kieltää, koska hän
on kunnollisesti käyttäytynyt, täytyy oikeuden sen vuoksi etsiä
toinen rehellinen mies, joka on Juhana Maununpoika nimeltään, ja
koska raati ja koko porvaristo yksimielisesti häntä anovat ja pyytävät, otettiin häneltä vala, joka hänen on ohjeekseen otettava.» Vala, niinkuin näkyy, otettiin heti, ennenkuin maaherran vahvistuskaan oli saatu; sääntönä oli kuitenkin, että vala tehtiin vasta silloin kuin valtuutus luettiin. *
Yhtä yksinkertaisesti kävi uuden pormestarin ottaminen ainakin v. 1680. Siitä sanotaan raastuvanoikeuden pöytäkirjassa:
»Porvaristolta tiedusteltiin, tahtoivatko he antaa äänensä, että raatimies Juhana Antinpoika, joka kauan aikaa—13 vuotta — on ollut
raatimiehenä, tulisi pormestariksi, koska pormestari Juhana Aalman sanoo täytyvänsä luopua virasta siitä syystä, että hän ei ole
kolmeen vuoteen saanut palkkaa eikä sitä myöhemminkään kaupungin pienuuden vuoksi voi tulla, johon kaikki vastasivat ja sanoivat, etteivät tahdo olla sitä vastaan; joka heidän yksimielinen
suostumuksensa pantiin muistiin.» 2
Pormestariksi pääsemistä varten ei, kuten tästäkin vaalista näkyy, vaadittu erikoista pätevyyttä eikä lainopillisia opintoja; oli
näet totuttu valitsemaan kaupungin päämieheksi joku arvokkaampi porvari. Näihin aikoihin hallitus kuitenkin ottaessaan määräämisoikeuden pormestarin nimittämisessä alkoi vaatia lainopillista
1
Kaupunginlain mukaan pormestarin ja raatimiesten tuli vannoa seuraava vala: «Minä åtan Jumalan nijn awuxeni ja ne pyhydhet ioinenga päällä
pidän että minä tahdon minun Kuningahani vscollinen olla, ia Köyhille ia
rickahille oikeutta seurata caickis duomiosa, ia en ikänänsä kannella oma
tundoani wastoin Engä lailla lakia muutella, engä wärytta autta pelgon
tähden, wiettelyxen tähden eli peningin ahneudhen, eij katehudhen eli wihan, eij langoudhen eli ystäwydhen, Nijn totta olkan minulle awullinen
quin minä totta sanon. (Ljungi Tuomaanpojan käännös.)
2
Raast. pöyt. 3 /s 1680.
47
pätevyyttä. Ensimmäinen Hämeenlinnan pormestareista, jolla oli
ainakin jossakin määrin ammattitaitoa, oli vastamainitun Juhana
Antinpojan seuraaja Yrjö Villandt; hänen näet sanotaan ennen olleen lainlukijana ja tässä toimessa tietenkin perehtynyt oikeudenkäyttöön; mutta tuskinpa hänkään oli yliopistossa tietopuolista
opetusta saanut. Jonkun verran laintuntemusta täytyi kaikillakin
olla, mutta se oli käytännössä saavutettua taitoa.
O
Pormestari Matti Matinpojan nimikirjoitus.
Suuremmissa kaupungeissa oli 2 tai 3 pormestaria, Tukholmassa
niiden lukumäärä oli 4; mutta pienemmissä kaupungeissa 1 tai 2;
Helsingissäkin, vaikka se oli verraten pieni kaupunki, oli 2 pormestaria, oikeus- ja kauppapormestari, jo 1600-luvun puolivälissä.
Hämeenlinnassa oli vain yksi, ja vaikeaksi yhdenkin palkkaaminen
n (f V^? —M»
(Johann Persson Aalman,
Borgmestare vedh Tawastebårg.)
Pormestari Juhana Pietarinpoika Aalmanin nimikirjoitus .
kävi köyhille kaupunkilaisille, sillä säädettyä pientäkään palkkaa ei säännöllisesti voitu suorittaa, mikä vastamainitussa Juhana
Aalmanin eroamisjutussakin ilmenee. Lopulta kaupungin täytyi
luopua kokonaan pormestaria pitämästä; hänen tehtäviään hoiti
sitten Sääksmäen tuomiokunnan tuomari, pitäen raastuvanoikeudenistuntoja käräjiensä yhteydessä.
Pormestareita oli Hämeenlinnassa 1600-luvulla yhteensä 5.
Ensimmäinen oli ennenmainittu Pietari Brahen v. 1650 määräämä
Miekel Eskilinpoika, joka aikaisemmin oli pitänyt Ojoista vuokralla. Kuinka kauan hän tässä toimessa oli, ei asiakirjoista käy
48
ilmi, mutta ainakin jo v. 1667 oli toinen pormestari Matti Matinpoika, ja vv. 1678—1680 oli Juhana Pietarinpoika Aalman pormestarina. Hänen erottuaan tuli äskenmainittu raatimies Juhana Antinpoika, joka oli virassa vv. 1681—1685; sen jälkeen Yrjö Villandt
oli pormestarina kuolemaansa asti huhtikuuhun 1695. V. 1696
Hämeenlinnalla ei
(johan Andersson.)
Pormestari Juhana Antinpojan nimikirjoitus.
enää ollut omaa por, .
, ,
J
.
mestaria, vaan, kuten
mainittiin, Sääksmäen tuomari hoiti nyt virkaa aina v:een 1747
asti. Ensimmäinen näistä oli Erik Losköld,1 ja hänen jälkeensä
Gabriel Tammelin,2 joka näkyy asuneenkin Hämeenlinnassa, sillä
ainakin v. 1708 hänet mainitaan kaupungin manttaaliluetteloissa.
Samoin kuin pormestarien luku vaihteli myöskin raatimiesten
lukumäärä eri kaupungeissa; suuremmissa kaupungeissa niitä oli
S—12, mutta pienemmissä vähemmän. Mitä Hämeenlinnaan tulee
oli siellä suurin määrä kerrallaan 6 — v. 1678, — tavallisesti ali
4, mutta esim. v. 1688 jonkun aikaa vain 2. Raatimiehet olivat,
niinkuin pormestaritkin, kaupungin
porvareita, joita raastuvankokouksissa virkoihin valittiin. Tarvittiin
usein myöskin tilapäisiä raatimiehiä,
silloin nimittäin kun varsinaiset jäivät pois istunnoista tai olivat jääviä.
(J. vaiandt.)
Maistraatti määräsi toisia porvareita Pormestari Yrjö villandtin
sijalle, ottaen ensin valan; mutta toinimikirjoitus.
sinaan pidettiin istuntoja vain 3 ja joskus 2:kiii raatimiehen läsnäollessa.
1
Losköld oli Helsingistä kotoisin, tullut 1687 tuomarin viranhoitajaksi
Sääksmäen tuomiokuntaan ja v. 1691 tuomariksi. V. 1701 hän tuli Turun
hovioikeuteen asessoriksi. Kuoli 1707 Konhon tilalla Akaassa ja haudattiin
Akaan kirkkoon (J. Ramsay, Frälsesläkter).
2
Tammelin tuli Sääksmäen tuomiokunnan tuomariksi v. 1704, kuoli 1716
Ernst Tegengren, Bidrag till domstolarnas i Finland hist. (Jurid. för.
tidskrift 1899).
Kaupungin hallitus ja oikeudenkäyttö.
49
Paitsi pormestaria ja raatia tuli kaupunginlain määräyksen
mukaan raastuvanistunnoissa olla saapuvilla »kuninkaan miehen»,
s. o. käskynhaltian eli linnanpäällikön, vieläpä esimiehenä; mutta v:n 1634 hallitusmuodossa, jossa siviili- ja sotilashallinto erotettiin toisistaan ja
maaherroja asetettiin
siviilihallinnon hoitajiksi, säädetään, että
v
...
11
,
• .
(Sven Gabrielson.)
he eivät olleet maist,
Raatimies Sven Gabrielinpoian nimikirjoitus.
raatm jäseniä, vaan
kaupunginvoudin piti olla kuninkaan edustajana. Hämeenlinnassa tuli nähtävästi tässä asemassa olemaan linnanpäällikkö eli hoppmanni, sillä tuollaista voutia kaupungissa ei ollut.
Mutta hoppmannit eivät useinkaan olleet istunnoissa saapuvilla; monet eivät kertaakaan. Daniel Tollet, joka ainakin jo
1674 oli hoppmannina, kävi kyllä toisinaan raastuvankokouksissa,
mutta hänellä oli tavallisesti omia asioitaan ajettavana; milloin
hän syytti jotakuta porvaria jostakusta mielivallan työstä tai
loukkauksesta, milloin taas oli itse haastettuna vastaamaan häntä
vastaan tehtyihin samantapaisiin syytöksiin. V. 1687 elokuun
i6:na hoppmani Antti Berg toi raastuvanistuntoon kamarikollegion hänelle antaman valtakirjan, jonka mukaan hänen tuli olla
läsnä raastuvanistunnoissa,
silloin kunvarsinkin
hallituksen
etuja koskevia asioi
Raatimies Sigfrid Yrjönpojan nimikirjoitus.
^
oU
käsiteltäyänä;
muttei hänenkään läsnäolostaan usein pöytäkirjoissa mainita.
Linnankomentajat vaihtelivat usein samoin kuin maaherratkin. Toiset heistä olivat sotureita, toiset siviilimiehiä, sillä soturin ammattiin perehtynyttä ei enää tarvittu sen jälkeen kun linna
oli menettänyt sotilaallisen merkityksensä. V. 1647 elok. 28 p:nä nimitettiin komentajaksi Kasfiar Reiher, jota sanotaan entiseksi vuokramieheksi. Hän ei ollut täyttä vuottakaan, sillä jotoukok. I9p:nä
1648 tuli hoppmaimiksi Matti Grelsson, joka oli tässä toimessa v:een
50
1654, jolloin hänet erotettiin »tekemiensä virheiden johdosta laillisen tuomion nojalla». Hänen sijaansa määrättiin Yrjö Bergman, joka »kauan ja uskollisesti oli palvellut kruunua sota- ja muissa viroissa sekä aina rehellisesti ja hyvin käyttäytynyt». Hän olikin ollut
Kustaa II Aadolfin mukana 30-vuotisessa kodassa, ja sittemmin
Kristiina kuningatar nimitti hänet tallimestariksi Suomeen. Bergman kuoli tammik. 4 p:nä 1670 ja haudattiin Sääksmäen kirkkoon,
hän kun oli tässä pitäjässä saanut ensimmäisen vaimonsa perintönä
Klemolan tilan. Bergmanin jälkeen oli lyhyen aikaa urhoollisena
soturina mainetta saanut Matti Silfverharnisk, jolla oli läänityksiä Lehijärven pitäjässä Nihattulan kylässä. Hän kuoli jo toukok.
2.5 p:nä 1670 ja haudattiin Hattulan kirkkoon. Hänen jälkeensä
lienee tullut Niilo Loberg, joka v:n 1672 valtiopäivillä oli Hämeenlinnan kaupungin edustajana. Ainakin jo v. 1674 oli taas uusi
hoppmanni Daniel Tollet, joka oli Värmlandista kotoisin. Hän oli
vv. 1665—85 Hattulan kihlakunnan vouti ja Ojöinen oli hänellä
vuokrattuna 3 vuoden ajan, ennenkuin Hämeenlinnan kaupunki
sai sen 1670.' Tollet hankki itselleen oston kautta Hattulan Pelkolan kylästä Haralan tilan, jonka Hämeenlinnan pormestari Matti
Matinpoika myi hänelle; Tenhiälän kylästä hän niinikään osti
talon sekä Kirstulan rusthollin Vanajassa; mutta v. 1687 tulipalo
tuhosi kaiken hänen omaisuutensa. Tollet oli linnankomentajana luultavasti v:een 1685, jonka jälkeen v. t. komentajana oli
Antti Lilljebrunn, joka oli Hämeen jalkaväen rykmentin kapteeni
ja omisti Monikkalan kartanon Janakkalassa, mutta oli kuitenkin
niin köyhä, ettei »kukaan aatelismies saata milloinkaan köyhempi
olla». V. 1687 tuli, kuten ylempänä mainittiin, Antti Berg hoppmanniksi, ja hän oli siihen asti kunnes hän venäläisten tullessa v.
1713 lähti pakomatkalle. l
Läänin maaherralla oli, vaikkei hän kuulunutkaan maistraattiin, tärkeä merkitys ja suuriarvoinen tehtävä kaupungeissakin.
Sitä terotetaan sekä v. 1635 julkaistussa että myöhemmin Pie1
A. A. Stiernman, Svea och Götha Höfdingaminne; Jully Ramsay,
Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden; A. Wilskman, Släktbok;
H:linnan råast. oik. pöytäkirjat; Valtioregistratuura.
V. Kaupungin hallims ja oikeudenkäyttö.
-51
tari Brahen v. 1648 ja Kaarle XI:n v. 1687 antamissa maaherrojen
ohjesäännöissä. Maaherran tuli valvoa järjestyksen noudattamista,
käsitöiden ja kaupan järjestelyä, pitää silmällä, että kaupungin
tulot tulivat kootuiksi, että hyviä ja kelvollisia miehiä asetettiin
pormestareiksi ja raatimiehiksi j . n. e., ja hän sai myöskin, kuten
olemme nähneet, vahvistaa raatimiesten vaalit sekä esittää Kunink. Maj:lle pormestariehdokkaat j . n. e. Toisinaan saattoi maaherra myöskin tulla raastuvankokoukseen neuvottellakseen kaupungin yleisistä asioista porvarien kanssa.
V:n 1634 hallitusmuodossa määrättiin, että Hämeen—Uuudenmaan maaherran asuntopaikkana oli oleva Hämeenlinna, ja silloin Ojöisten kartano näkyy olleen annettu hänelle virkataloksi.
Maaherrana oli silloin Arvid Horn, joka kuului n. s. Kankaisten
haaraan. Hän oli soturi ja oli palvellut Hämeen jalkaväkirykmentissä, tullen everstiluutnantiksi v. 1623; v. 1633 hänet nimitettiin
Narvan komentajaksi sekä seuraavana vuonna Hämeen—Uudenmaan läänin maaherraksi. V. 1637 Horn sai eron, mutta hoiti samaa virkaa kuitenkin edelleen, ja kun Häme ja Uusimaa P. Brahen
ehdotuksesta erotettiin v. 1640 eri maaherrakunnaksi, toimi hän
edelleen Hämeen maaherrana, kunnes toukokokuun 9 p:nä 1648
sai eron virastaan. * Silloin Häme ja Uusimaa yhdistettiin jälleen saman maaherran hoitoon ja maaherrat asuivat Helsingissä,
jonka vuoksi he pysyivät Hämeenlinnan asukkaille verrattain
vieraina. Vain kirjeenvaihdon kautta maistraatti oli heidän kanssaan yhteydessä, mutta harvoin he itse siellä näkyvät käyneen.
Kaksi kertaa olemme nähneet mainittavan maaherran käynnistä
Hämeenlinnassa i6oo:luvulla; Akseli Ståhlarm kävi 1674, ja Abraham Cronhjort oli v. 1699 siellä neuvottelemassa kaupungin parasta tarkoittavista toimenpiteistä.
Hämeen—Uudenmaan maaherroina v:n 1648 jälkeen olivat:
Eerik Oxe 1648—1652. Hän oli Ruotsista kotoisin ja aikaisem1
V. 1650 Arvid Horn nimitettiin Turun hovioikeuden varapresidentiksi,
mutta kieltäytyi ottamasta virkaa. Hän kuoli helmik. 26 p:nä 1653 omistamassaan Vuorentaan kartanossa Halikossa (J. Ramsay, Frälsesläkter
intill stora ofreden).
52
min Kalmarin linnan hoppmannina sekä myöhemmin Inkerinmaalla linnanpäällikkönä.
Ernesti Juhana Creutz 1652—1666. Hän oli nähtävästi oppinut mies, sillä hän oli tehnyt laajoja opintomatkoja ulkomaille,
palveli sitten Svean hovioikeudessa, ennenkuin tuli Hämeen—
Uudenmaan maaherraksi, korotettiin 1654 vapaaherraksi ja oli,
myöhemmin valtaneuvoksena sekä Turun hovioikeuden presidenttinä. Kuoli 1684 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.
Uddo ödla 1666—1668. Hän oli ruotsinmaalainen ja oli palvellut myöskin Svean hovioikeudessa, ennenkuin tuli maaherraksi.
Kuoli 1668.
Akseli Stählarm 1668—1678, oli niinikään syntyjään ruotsalainen ja palveli aikaisemmin reduktsionikollegiossa; tuli 1668 Hämeen—Uudenmaan läänin maaherraksi ja siirtyi 1678 Itägötanmaan maaherraksi sekä 1687 neuvosherraksi ja Götan hovioikeuden
presidentiksi.
Akseli Rosenhane 1678—1685, oli myöskin Ruotsista syntyisin, mutta oli saanut Ikalaborgin vapaaherrakunnan Pohjanmaalla; palveli aikaisemmin Svean hovioikeudessa. Kuoli 1685.
Arvid Horn Joensuun vapaaherra, oli varamaaherrana v. 1685
ja myöskin jonkun aikaa v. 1687.
Jonas Klingstedt 1685—1687, oli aikaisemmin' ollut m. m.
Ruotsin lähetyskunnan sihteerinä Turkissa. Oltuaan 2 vuotta
Hämeen—Uudenmaan läänin maaherrana hänet nimitettiin 1687
Kronoborgin läänin maaherraksi.
Kaarle Bonde 1687—1695, Laihelan vapaaherra, oli aikaisemmin ollut m. m. lähettiläänä Ranskassa, ja kutsuttiin Hämeen—
Uudenmaan läänin maaherranvirasta v. 1695 neuvosherraksi ja
Tarton hovioikeuden presidentiksi, oli v. 1697 Ruotsin valtuutettuna Ruysvikin rauhanneuvottelusisa.
Matti Lindhielm 1695—1696. Hän oli soturi ja oli ollut mukana
Venäjää ja Tanskaa vastaan käydyissä sodissa. Oltuaan Hämeen
—Uudenmaan maaherrana hänet nimitettiin Jönköpingin läänin
maaherraksi.
Abraham Cronhjort 1696—1703. Hän oli Liivinmaalta kotoi-
V, Kaupungin hallitus ja oikeudenkäyttö.
53
sin ja soturina ottanut osaa Ruotsin sotiin 30-vuotisesta sodasta
alkaen. Kun suuri pohjan sota alkoi, sai hän Suomen puolustusjoukon johdon, mutta hän ei sotatoimissaan venäläisiä vastaan
Inkerinmaalla onnistunut. Hän erosi päällikkyydestä 1703^ ja palasi maaherranvirkaansa hoitamaan, mutta kuoli samana vuonna.
Juhana Creutz 1703—1719. Hän oli aikaisemmin ollut everstiluutnanttina Suomen maarakuunajoukossa sekä toiminut Karjalan laamannina ynnä Viipurin väliaikaisena maaherrana. V. 1713,
kun venäläiset valtasivat Suomen, pakeni hän Ruotsiin, oli maamarsalkkana vv. 1713—14 valtiopäivillä ja nimitettiin 1719 valtaneuvokseksi sekä Turun hovoikeuden presidentiksi ja korotettiin
samana vuonna kreivin arvoon. Hän kuoli 1725.
Kustaa II Aadolfin valmistuttamassa kaupunkien hallintoa
koskevassa säännössä, jota ei koskaan- julkaistu, mutta jota kuitenkin käytännössä noudatettiin, mainitaan myöskin vanhempien
neuvostosta eli »kaupungin vanhimmista», joiksi heitä tavallisesti
sanottiin. Näiden tuli olla porvariston edustajia ja välittäjinä
maistraatin ja kaupungin porvariston välillä, siis nykyisen kaupungin valtuuston vastineena. Useimmissa Suomenkin kaupungeissa
kaupunginvanhimpia tavataan 1600-luvulla, mutta Hämeenlinnassa emme ole nähneet näistä mainittavan, eikä koko tätä eduskuntaa nähtävästi vielä ollut tällä vuosisadalla, vaan porvaristo
kokonaisuudessaan, joka ei suurilukuinen ollutkaan, kutsuttiin
raatihuoneelle milloin kaupungin virkailijain vaaleja tai taksoituksia' oli toimitettava tai esivallan käskyjä ja määräyksiä sille oli
julkiluettava tai taloudellisissa ja muissa kaupunkia koskevissa
yhteisissä asioissa sen mieltä oli tiedusteltava. Kokouksiin kutsuttiin kellonsoitolla ja toisinaan pantiin varmuuden vuoksi vielä
kaupunginpalvelija porvarien luo kutsua viemään.
Raastuvanistuntoja oli kaupunginlain mukaan pidettävä kolmasti viikossa, maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin; mutta
tätä määräystä ei ainakaan Hämeenlinnassa noudatettu, vaan
istunnot olivat 1600-luvulla hyvin epämääräisiä. Mikäli säilyneistä pöytäkirjoista saattaa päättää, oli niitä toisinaan 2 ja 3:kin
kuukaudessa, välistä vain parin päivän väliajoilla, mutta toisin
54
ajoin kului joitakuita viikkoja ja joku kuukausikin, ettei niitä
ollenkaan ollut; ilmaantuneet asiat arvatenkin siihen vaikuttivat.
Jonkun kerran oli montakin juttua käsiteltävänä ja useita asioita
ratkaistavana, mutta toisissa istunnoissa oli vain joku vähäpätöinen seikka esillä. Sen jälkeen kun Sääksmäen kihlakunnan tuomari sai pormestarin tehtävät hoitaakseen, ei istuntoja pidetty
muuta kuin kolme kertaa vuodessa, nimittäin samaan menoon
lähimmän käräjäkunnan käräjien kanssa, jotka, kuten ennen on
mainittu, pidettiin myöskin Hämeenlinnan raatihuoneella. Asioita
riitti silloin tavallisesti kahdeksi tai kolmeksi päiväksi.
Vanhassa kaupunginlaissa oli säädetty, että raastuvanoikeuden
ohessa oli kaupungissa oleva myöskin alempi tuomioistuin »ulkona
turulla», jota sittemmin sanottiin kämneriHoikeudeksi. Sitä ei kuitenkaan kaikkialla ollut, ennenkuin Kustaa II Aadolf ja hänen jälkeensä seurannut holhoushallitus sen tarkemmin järjesti, ja kaupungin privilegioita annettaessa se tavallisesti määrättiin asetettavaksi. Hämeenlinnan privilegioissa kämnerinoikeudesta ei kuitenkaan mainita, eikä sen olemassaolostakaan ole minkäänlaisia merkkejä pitkään aikaan. Oikeusjuttuja ja muita asioita oli siksi vähän, että raastuvanoikeus saattoi ne helposti käsitellä ja ratkaista
ilman alemman tuomioistuimen apua. Mutta sen jälkeen kun pormestarin virka lakkautettiin ja raastuvanoikeudenpito siirrettiin
Sääksmäen kihlakunnan tuomarille, kävi sen tarpeellisuus tuntuvaksi monien ilmaantuvien asioiden tähden, jotka eivät sietäneet
niin pitkää viivytystä, että olisivat joutuneet vain kolmesti vuodessa pidetyn raastuvanoikeuden käsiteltäviksi.
Vasta v. 1698 alkoi Hämeenlinnassa kämnerinoikeus toimia.
Siinä oli kolme miestä: puheenjohtaja eli kämneri ja kaksi jäsentä,
joista ensinmainitun piti olla joku raatimiehistä. Ensimmäisenä
kämnerinä toimi tullinhoitaja Elias Svanberg v:een 1705, jolloin
hän kuoli. Hänen seuraajansa oli Elias Biuur, josta Hämeenlinnan
kirkkoherra Eerik Favorinus 1685 kirjoittaa yliopiston rehtorille,
että hän oli harjoittanut useita törkeitä ilkivaltaisuulbia, mutta
varsinkin syyttää häntä siitä, että hän oli eräissä hautajaisissa
hurjapäisesti käynyt kirkkoherran ja hänen vaimonsa kimp-
V. Kaupungin hallitus'ja oikeudenkäyttö.
55-
puun». 1 Sittemmin Biuuria sanotaan munsterikirjuriksi ja entiseksi laamannioikeuden notarioksi. Ennen kämneriksi tuloaan
hän esiintyi usein riita-asioissa oikeuden edessä, milloin omissa
milloin toisten asianajajana. Biuur oli myöskin tullinhoitaja ja
hoiti näitä virkoja kuolemaansa asti 1711, jolloin hänen poikansa
Juhana Biuur tuli kämneriksi. Hän taas hoiti virkaa siksi kun
venäläiset tulivat, jolloin
lähti pakomatkalle eikä
enää palannut takaisin. 2
1
Kämnerinoikeus oli,
Kämneri Elias Svanbergin
kuten sanottu, alempi
nimikirjoitus.
tuomioistuin, joka käsitteli ja tuomitsi lievempiä rikosasioita sekä joukon siviiliasioitakin, jotka eivät kuuluneet raastuvanoikeuden piiriin; mutta
siitä voitiin vedota viimeksimainittuun tai hovioikeuteen, eikä se
kaikissa asioissa, joita se käsitteli, ollenkaan päätöstä antanutkaan,
vaan jätti ne maistraatille. Mutta Hämeenlinnassa kämnerinoikeus
sai olojen pakosta laajemman toimivallan, maistraatin kokouksia
kun oli harvoin; niinpä se ottaa kaupunkiin uusia porvareita,
mikä muuten kuului maistraatille, huomauttaen nimenomaan
kerran, että »korkeastikunnioitettu
raastuvanoikeus^
joka vain kolmasti
vuodessa on määrätty täällä pidettäväksi, on jättäKämneri Elias Biuurin nimikirjoitus.
J
, •
,
, ,
nyt ja antanut luvan tälle oikeudelle ottaa tämän Sethoniuksen samoinkuin muitakin tänne porvariksi pyrkijöitä.»3 Mutta vapautusta verojen
suorittamisesta, jota muutamat uudet pyrkijät pyysivät, kämnerinoikeus ei katsonut voivansa antaa, vaan jätti sen raastu1
Consist. akad. prot. 5/e 1685.
? Kämnerinoik. pöytä- ja kirkonkirjat.
3
Kämnerinoik. pöyt. 4/3 1707.
56
K. O. Lindegvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
vanoikeuden päätettäväksi. Kämnerinoikeus sitä vastoin antoi
katujen ja teiden kunnossapitoa koskevia julistuksia, ratkaisi peltojen ja niittyjen johdosta esitettyjä valituksia ja riitoja, järjesti
kestikievarinpidon, määräsi pappilan rakennusten samoin kuin
sillan korjauksista, vieläpä hoiti perunkirjoituksiakin y. m. asioita,
joita raastuvankokouksissa ennen oli käsitelty ja ratkaistu.
Niinkuin tässä mainitustakin jo saattaa huomata, oli kaupungin hallituksella, etupäässä maistraatilla, sangen laaja toimiala.
Sillä oli sekä velvollisuuksia että oikeuksia. Sille kuului taitavien
käsityöläisten ja kauppiaiden hankkiminen kaupunkiin, mikä etupäässä oli pormestarin tehtävä, sen tuli järjestää ja pitää silmällä
talouteen kuuluvia seikkoja ja rakennustoimintaa, sekä pitää huolta
Kämneri Juhana Biuurin nimikirjoitus.
järjestyksestä; verojen määrääminen ja niiden periminen kuului
sen tehtäviin, sanalla sanoen, koko kaupungin elämän ja toiminnan
valvominen ja kehittäminen. Mutta tosioloissa ei ainakaan Hämeenlinnan maistraatti voinut näitä laajoja tehtäviä tyydyttävällä tavalla suorittaa. Puhumattakaan siitä, ettei pormestari saanut kaupunkiin houkutelluksi hyviä elinkeinonharjoittajia, jotka olisivat
kehittäneet sen taloudellista elämää, ei maistraatilla ollut sellaista
arvovaltaa, että se olisi saanut käskyjänsä ja määräyksiänsä käytännössä toteutetuksi. Alati uudistuvat muistutukset ja sakkomääräykset sitä osoittavat. Asianomaisia kaupunkilaisia se ei saanut
pakoitetuksi korjaamaan peltonsa aitoja, sillä niistä kuului yhäti
valituksia samoin kuin kaupungin ympärillä olevan aitauksen
aukoista; kadut ja varsinkin Ojoisiin vievä n. s. Santasilta ei näy
tuskin milloinkaan olleen siedettävässä kunnossa; lehmät, kutut,
pukit ja siat kuljeskelivat kaupungin kaduilla myötäänsä huoli-
Vi Kaupungin hallitus ja oikeudenkäyttö,
57
matta varotuksista ja sakkomääräyksistä, ja Turun porvarit
markkina-aikoina lähtivät tiehensä suorittamatta tonttirahoja,
jotka kaupunki kyllä olisi kipeästi tarvinnut. Jo se seikka, että
kaikenlaisia vähäpätöisiäkin määräyksiä seurasi sakonuhka, osoittaa heikkoutta, ja arveluttavampaa oli se, ettei noita uhkauksia lähimainkaan aina pantu täytäntöön; toisinaan ne annetaan
anteeksi, milloin asianomaisten pyynnöstä, milloin vedoten heidän
ymmärtämättömyyteensä, milloin mistäkin säälittävästä asianhaarasta. Kunnioituksen puutetta oikeuslaitosta kohtaan todistaa sekin, että haastoista huolimatta ei tultu saapuville,,mikä
tuon tuostakin tapahtui; 3 markan sakko tästä seurasi, mutta sakköluetteloiden vähäisestä määrästä päättäen ei näitäkään liene
aina saatu perityiksi. Raastuvanistunnoissa esiinnyttiin varsin
sopimattomasti, kuten räätäli Abraham ja porvari Yrjö Matinpoika kerran v. 1666, he kun »röyhkeillä ja solvaisevilla sanamuodoilla, rähinällä ja säädyttömyydellä ilmaisivat, että heillä oli
yhtä paljon sanomista lukkarinvaalissa kuin pormestarilla ja raadilla». Mutta »koska he olivat pahasti juovuksissa ja osaksi myöskin ymmärtämättömyydestä uhittelivat esimiehiänsä ja olivat
sitä paitsi köyhiä ja varattomia, pääsivät he tällä kertaa sakoista
istumalla vuorokauden kaupungin kätkössä.» Uskalsipa niinkin
vähäpätöinen mies kuin rumpali Pentti Vinter sanoa kaupunginvoudille •— ei tosin oikeuden edessä —: »Mtä on tällaisen kaupungin pormestarista, vielä vähemmän raatimiehistä», mistä hänet sakotettiin 20 markalla! *
Eivät maistraatin jäsenetkään aina arvokkaasti käyttäytyneet. Raatimiehet jäivät ilman oikeata syytä istunnoista pois,
jonka vuoksi heitä toisinaan täytyi panna kotoa hakemaan, ja
kerran v:n 1678 ensimmäisessä istunnossa — tammikuun 5:nä —
he panivat suuren mellakan toimeen. Kun istunnon piti alkaa,
asettui vain yksi raatimiehistä Juhana Antinpoika paikalleen,
mutta muut kolme, Juhana Juhananpoika, Sven Gabrielinpoika ja
Juhana Maununpoika, eivät asettuneet, »vaan ylimielisesti tahtoivat poistua, kieltäen niitäkin porvareita, jotka ennen olivat raa1
Raast. pöyt. ^/IO 1666, l4/io 1668.
58
timiehinä toisten puolesta olleet, asettumasta istumaan, huolimatta siitä, että oli keskusteltava ja päätettävä Kunink. Maj:n
varsin tärkeistä asioista»; he nostivat myöskin oikeuden lokakuun 28:na 1677 määräämän kiellon johdosta,1 »aikamoisen
metelin, ja yksi heistä Juhana Juhananpoika osoitti merkillistä
halveksimista raatia kohtaan, ylvästeli ja astui pöydän eteen,
löi nyrkkiä pöytään ja ajoi pois raatihuoneesta porvarit, jotka
vastoin oikeuden kieltoa poistuivatkin, ja päälle päätteeksi hän
käski porvareita heittämään pormestarin ulos akkunasta». Näin
kerrotaan pöytäkirjassa, ja sanotaan lopuksi, »ettei voitu mitään
toimittaa, koska oikeus ei ollut täysilukuinen eikä kaupungissa ole
saatavissa sellaisia, jotka istuisivat oikeudessa.» »Sellainen hurjuus
sotii sitä vapautta ja turvallisuutta vastaan, joiika Jumala ja esivalta on oikeudelle antanut, mutta tähän asiaan ei muuta voida
kuin jättää kuninkaallisen oikeuden armollisen arvostelun ja ojennuksen varaan», kirjoitettiin pöytäkirjaan. Seuraavaan raastuvanistuntoon helmikuun 6:na heidät kutsuttiin tapahtuman johdosta
vastaamaan, mutta he eivät tulleetkaan, kirjoittivat vielä »häpeällisiä herjaussanoja». Sven Gabrielinpojan vaimo tosin saapui ilmoittamaan syyksi miehensä poissaoloon sen, että hänen oli ollut lähdettävä matkalle Turkuun, minkä vuoksi raatimies Juhana Antinpoika sanoi, »että hän olisi ensin voinut saapua oikeuteen ja
sitten matkustaa tiehensä eikä häpeällisellä kirjoituksella oikeuden käskyjä ja haastetta häväistä». Oikeus lausui kaiken tämän
johdosta, että »sillä olisi kylliksi aihetta ja syytä ankaralla ja
asianomaisella rangaistuksella heitä muistaa, mutta koska he epäilemättä esittävät asian niin, että se on vain epäsuosiosta heille tapahtunut, olivat kaikki raatimiehet sitä mieltä, että heitä sakoitettaisiin 3:11a markalla haasteen laiminlyömisestä», ja muu jätettäisiin kunink. oikeuden oikeudenmukaiseen harkintaan. Millaisen tuomion nämä meluavat raatimiehet saivat, emme ole nähneet mainittavan, mutta ei heitä enää seuraavana aikana mainita
raatimiesten joukossa. Raastuvanistunnoissa mainitaan nyt jonkun aikaa linnan hoppmanin Daniel Toiletin jotenkin uutterasti
1
Mitä tämä koski, ei mainita, eikä 1677 vuoden pöytäkirjo ja ole tallella.
59
käyneen arvatenkin arvovallallaan estääkseen sellaista menoa
uudistumasta. Sen jälkeen ei tällaista vallattomuutta mainita tapahtuneenkaan, mutta kyllä sellaista esiintymistä, joka osoittaa
kunnioituksen puutettata, kuten tuonnempana tulemme näkemään.
Maistraatin jäsenten arvovaltaisuus oli heikko eikä heidän asemansa muutenkaan ollut kadehdittava; he eivät sivistystasonsa
puolesta olleet tavallisia porvareita paljonkaan korkeammalla,
mutta heidän palkkansa oli myöskin sellainen, ettei sitä saata
palkaksi sanoakaan. Ainoa varma korvaus, jonka he saivat, oli
peltosarka kaupungin peltomaissa; sellainen oli pormestarilla ja
myöskin kullakin raatimiehellä, ja kun viranhoitajat vaihtuivat,
vaihtui myöskin käyttöoikeus peltosarkaan, sillä se oli siihen
kuuluva. Rahapalkasta sitä vastoin ei ollut paljon tietoa, sillä
köyhät kaupunkilaiset eivät voineet niin paljon veroja suorittaa.
Köyhyyttään valittaen he sen vuoksi valtiopäiväanomuksissaan
pyytävät Kunink. Maj.rlta avustusta; niinpä he v. 1664 sanovat,
etteivät pormestari ja raati ole vielä saaneet mitään palkkaa; mutta
siihen hallitus vastaa, että »maistraatin tuli parantaa ja kartuttaa
niitä varoja, joita Kunink. Maj.:tti on sellaisten maakaupunkien
ylläpidoksi suonut»; v. 1668 taas sanotaan tätä asiaa koskevassa
vastauksessa, »ettei Kunink. Maj:tti saata olla hyväksymättä sitä,,
että porvaristo vuosittain suorittaa tonttiäyrejä ja karjarahoja
maistraatin palkkaamiseen sekä kaupungin muihin tarpeisiin;»
mutta huomauttaa samalla, että veroja otettaissa käytettäisiin
»sellaista kohtuutta ja huojennusta kuin porvariston elinehdot
sekä vähäinen varallisuus näyttävät tekevän tarpeelliseksi;» v.
1675 Kunink. Maj:tti sanoo suovansa tälle kaupungille ja sen maistraatin palkkaamiseksi kaiken sen oikeuden ja vapauden, jota
muut kaupungit nauttivat.x Tällaisista vastauksista ei mitään
apua lähtenyt; kaupungilla kun ei varoja ollut, ei mitään voitu
saada. Eikä näin ollen siis ollut kummaa, että sekä pormestarit
että raatimiehet tahtoivat virastaan päästä.
Raastuvan- ja kämnerinoikeuden lisäksi on meidän mainittava
1
Kunink. Maj:n resolutsionit (kop. S. v. a:ssa)
60
K. O. Lindeqvist, Hameenlinnan kaupungin historia,
kolmaskin tuomioistuin, jonka tuli olla kaupungissa, nimittäin
aksiisioikeus. Sen tehtävänä oli tutkia ja ratkaista kaikki ne
riitaisuudet, jotka aiheutuivat tullista ja aksiisista, niinkuin
petosyritykset, takavarikoinnit y. m. Raastuvanoikeudessa niitäkin aluksi käsiteltiin kaikkialla, mutta hallituksen mielestä
nähtävästi se ei tarpeeksi tarmokkaasti ajanut ja valvonut näitä
asioita, jotka etupäässä koskivat kruunun etuja, ja sen vuoksi v.
1672 säädettiin, että joka kaupunkiin oli perustettava n. s. aksiisioikeus, jonka esimiehenä tuli olla kruunun tullintarkastaja ja
maistraatin puolesta kaksi sen valitsemaa raatimiestä. Joka viikko aksiisioikeuden tuli kerran kokoontua, ja sen päätöksestä voitiin
vedota kamarikollegioon, mutta, ellei vetoamista tapahtunut, oli
sen julistama päätös heti pantava täytäntöön. V. 1689 annettiin
uusi julistus, jossa aksiisioikeuksien järjestämisestä kaikkiin kaupunkeihin huomautetaan.* Mutta mitä Hämeenlinnaan tulee, ei
sitä vielä tämänkään jälkeen saatu aikaan, sillä raastuvanoikeus ja
myöhemmin kämnerinoikeus käsitteli vielä 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sellaisia asioita, jotka olisivat kuuluneet sen
tehtäviin. On kuitenkin mahdollista, että markkina-aikoina, jolloin
lukuisammin tulliriitoja syntyi, aksiisioikeutta pidettiin. Emme ole
kuitenkaan nähneet siitä mainittavan ennen kuin v. 1712. Silloin
tullintarkastaja Maunu Fredr. Streng Olavin markkinoiden aikana
yritti pitää aksiisioikeutta, mutta oikeuden jäseniksi määrätyt
raatimiehet osoittivat hänelle »suurta halveksimista ja niskoittelua;» heidät saatiin pitkän odotuksen jälkeen vihdoin saapumaan
istuntoon, mutta heti kun asianosaiset riitapuolet tulivat sisälle ja
asiaa oli ruvettava käsittelemään »juoksivat kaikki raatimiehet
kuin villieläimet oikeushuoneesta, jättäen minut yksin istumaan,
jota kaikkea tullinhoitaja ynnä muut katselivat», kirjoittaa mainittu Streng tullinhoitaja Biuurille ja käskee hänen haastamaan
nämä syylliset seuraavaan raastuvanoikeuteen rangaistustaan saamaan. Toisellakin kertaa, loppiaismarkkinain aikana 1713, samalla
tarkastajalla »ei ollut vähäistä vaivaa saada tuUinhoitajan 5—6:11a
sanansaattajalla raatimiehiä noudattamaan kutsua leivinuuni1
C. v. Bonsdorff, Åbo stads hist., 1, s. 311.
V. Kaupungin hallitus ja oikeudenkäyttö,
61
veron taksoitukseen»; heidät oli kutsuttu saapumaan k:lo 2, mutta
tvasta monien rukouksien ja muistutusten jälkeen he saapuivat klo
7 aikaan illalla». 1 Kuten näkyy, olivat raatimiehet vielä vastahakoisempia saapumaan aksiisioikeuteen kuin raastuvanistuntoihin,
mihin kenties vaikutti osaltaan sekin, että tulli vilppejä eivät kernaasti tahtoneet käsitellä ja tuomita, kaikki kun niitä harjoittivat.
Kuten ennen on mainittu (s. 44), oli kaupunginlain mukaan
kaupungin virkailijat määrättävä joka vuosi, ja vaali oli tapahtuva 8 päivää ennen Valpurinpäivää. Senkin jälkeen kun maistraatin jäsenet olivat tulleet vakinaisiksi, tapahtui tällainen määrääminen joka .vuosi alempiin virkailijoihin nähden; määrättyä päivää
ei kuitenkaan tarkoin noudatettu, vaan se tapahtui milloin huhtikuun viimeisinä milloin toukokuun ensimmäisinä päivinä raastuvankokouksessa. Siellä määrättiin vuodeksi kerrallaan kaupunginvouti (byfogde), jonka toimi Hämeenlinnassa näkyy olleen epämääräistä laatua; niinpä hänet kerran kaupunginpalvelij an kanssa määrättiin »tarkasti? ja tunnollisesti pitämään vaaria, millä tavalla kukin
puhdistaa savupiippurisa», mutta tämä ei kuulunut hänen varsinaisiin tehtäviinsä, vaan siihen määrättiin toisiakin. Kaupunginvouti
esiintyi yleisenä syyttäjänä ja pani toimeen maistraatin päätökset
hakuihin nähden; hänen tuli olla saapuvilla raastuvanistunnoissa ja
olla sen käytettävänä; niinpä kaupunginvoutia Eerik Simonpoikaa
sekä kaupunginpalvelijaa v. 1682 sakotettiin 3 markalla siitä, että
he olivat laiminlyöneet saapumasta raastuvanistuntoihin virkavelvollisuutensa mukaisesti, vaikka oikeus olisi välttämättömästi
tarvinnut heitä muutamien asioiden toimeenpanossa.8 Tämä laiminlyönti ei kuitenkaan estänyt häntä tulemasta samana vuonna
raatimieheksi valituksi. Kaupunginvoudin, jota ruvettiin sanomaan myöskin viskaaliksi, toimen yhteydessä näkyy myöhemmin,
ainakin toisinaan, olleen myöskin lensmannin eli nimismiehen tehtävät kaupungissa pidetyillä kihlakunnankäräjillä; esim. v. 1704
sanotaan Kaarle Stenforsia lensmanniksi ja kaupungin viskaaliksi.
Lensmanni oli oikeastaan kruunun asioiden ja etujen valvoja
1
2
Helsingin raast. ark., Tullinhoitaja Streng kirje
Raast. pöyt. 2l/e 1682.
20
/s 1713.
62
kaupungin
historia.
kihlakunnankäräjillä, siis kruunun luottamusmies, mutta toimi
näkyy kuuluneen kaupunkilaisille sen vuoksi, että käräjät pidettiin
kaupungissa. V:n 1672 porvarit olivat valittaneet, etteivät he kykene pitämään lensmannia; mutta Kunink. Maj.:tti lausuu resolutsionissaan, että nimismiehen tulee aina olla siellä missä käräjät pide-'
tään, eikä saa muualla oleskella.1 Joku kaupungin porvareista siihen valittiinkin, mutta varsin haluttu ei virka ollut, minkä saattaa
esim. päättää siitä, että kun raatimies Juhana Antinpoika v. 1669
oli saanut siitä vapautusta, »koska oli estetty sitä hoitamasta muista syistä ja hän myöskin valitti kivulloista sisäistä tilaansa», niin
kysyttäissä, »oliko kaupungin asukkaiden joukossa ketään, joka tätä
lensmannin virkaa voisi sietää ja toimittaa, mihin he yhteen ääneen
huusivat, etteivät he olisi siihen sopivia ja halukkaita, muutamat
liian vanhoja, toiset naimattomia tai varattomia ja köyhiä».
Mutta he »kaikessa nöyryydessä pyysivät, että yksi heidän porvariveljensä ja kestikievarinpitäjä Sven Gabrielinpoika antaisi käyttää itseänsä siinä virassa, jota hän aikaisemmin joitakuita vuosia on
hoitanut sekä rehellisesti ja hyvin käyttäytynyt». Sven Gabrielinpoika suostuikin ottamaan toimen vastaan, kun hän vain »armolliselta esivallalta» sai vahvistuksen. 2
Kaupunginpalvelija (bysven, sittemmin stadstjenare) määrättiin niinikään joka vuosi samalla kertaa kum kaupunginvouti;
hänkin oli joku kaupunkilainen ja hänen tehtäviinsä kuului toimittaa maistraatin käskyjä.
Kaupungin vuodeksi asetettuina luottamusmiehinä mainitaan
aikaisemmin niinikään n. s. syökärit, (besiökare), joiden »tuli valvoa, että kaikenlaisilla mitoilla, kannuilla, puuntareilla ja painoilla
ja vakoilla säntillisesti menetellään ja että niitä tarkastetaan» (»justeerataan»). Tähän toimeen valittiin tavallisesti neljä porvaria,
joiden apuna tuli olla kaupunginvoudin sekä yhden raatimiehen.
Viimeksimainitut toimihenkilöt olivat enemmän tilapäisiä ja
vaihtelivat useimmin, mutta vielä tilapäisempiinkin tehtäviin määrättiin silloin tällöin porvareita; kun esim. valitettiin, että jonkun
1
2
Kunink. Maj:n resolutsionit porvarien anomuksiin 1672 (kop. Sv.a:ssa.)
Raast. pöyt. 27/io f669.
,63
pellon ,aita oli rikki, määrättiin pari porvaria tarkastamaan sitä;
jos joku tuli valittamaan, että toisen lehmä, vuohi tai sika oli syönyt hänen peltosarallaan viljaa tai turmellut hänen niittynsä, lähetti maistraatti raatimiehen yhden porvarin kera arvioimaan vahingon suuruutta, jonka mukaan korvaus sitten määrättiin asianomaisen elukan omistajan suoritettavaksi; kun kirkkoherra tuli
esittämään pappilan rakennuksen parannuksia tai koulun rehtori valitti kouluhuoneen rappeutumista, pantiin tarkastusmiehet
ottamaan selvää puutteista, ja sen nojalla määrättiin, miten porvarien kesken työt ja velvollisuudet oli jaettava j . n. e. Ei kannattanut palkata monia virkamiehiä, kuten kaupungin sihteeriä eli
syndicusta ja notariota, kaupungin kasööriä eli rahastonhoitajaa
ynnä muita, joita oli valtakunnan suurissa kaupungeissa. Näitä
ei Hämeenlinnan pienissä oloissa tarvittukaan, sillä harvemmatkin
voivat kaikki hoitaa. Kaarle XI:n Hämeenlinnalle vahvistamassa
palkkaussäännössä vuodelta 1696 ei mainita edes kaupunginvoutia.
Siinä on pormestarin viran hoitajan ja kämnerinoikeuden jäsenten
lisäksi vain yksi kaupunginpalvelija, jotka viisi siis muodostivat Hämeenlinnan kaupungin varsinaisen virkakunnan. Eikä palkkauksiin määrätty summakaan ollut suuri, 105 hop. tai. yhteensä,
mutta siitäkin oli määrätty lakkaan, paperiin, postirahoihin sekä
puihin ja valaistukseen 4 tai. ja yleisten rakennusten kunnossapitoon 6 tai., joten yksinomaan palkkoihin jäi vain 95 hop. tai.
Siitä summasta pormestarin palkaksi tuli 4O,kämnerin3o, ja kummankin kämnerinoikeuden jäsenen 20 yhteensä sekä kaupunginpalvelijan 5 tai. hop. r. Vähäisillä summilla silloin tultiin toimeen; mutta on huomattava, että tuolla rahalla voitiin saada monta kymmentä kertaa enemmän hankituksi kuin nykyään sitä vastaavalla.
Kaupunkiin kuuluvista toimihenkilöistä mainittakoon tässä
vielä profossi eli piiskuri, joksi häntä tavallisesti suomeksi sanotaan.
Näitä oh" jo varhain sotaväessä, jossa heidän tehtävänsä oli sotaoikeuden tuomitsemien rangaistuksien toimeenpaneminen sekä
arestissa olevien valvominen. Myöskin kaupungeissa tavataan
profosseja 1600-luvulla maistraatin tuomioita täytäntöönpanemas-
64
sa mikäli ne olivat ruumiinrangaistuksia. Hämeenlinnassa mainitaan v. 1670 profossina eräs Knut Antinpoika, joka ainakin kerran
esiintyy paljon uhmailevammin ja röyhkeämmin kuin hänen vaatimattoman virka-asemansa olisi luullut sallivan. Kun näet kaupunginvouti I£erik Simonpoika vei hänelle tuomioistuimen päätöksen, jonka nojalla rupesi toimittamaan ulosmittausta, niin
oli profossi ruvennut syytämään suustaan »luvattomia sanamuotoja, lausuen näillä suomenkielisillä sanamuodoilla»: »Mengön
helffvettiin Bårgmestarj see wäärä duomarj», ja kun vouti oli huomauttanut tulleensa raatimies Juhana Antinpojan käskystä, oli hän
sanonut olevansa yhtä hyvä kuin pormestarikin. Knut Antinpoika
ei tätä sopimatonta käyttäytymistään itsekään voinut kieltää, sanoi vain olleensa juovuksissa, ja kun vielä todistajiakin oli asian
todenperäisyyttä vahvistamassa, tuomittiin hänet esimiehestään
käyttämien sopimattomien sanojen johdosta 20 markan ja raatimies Juhana Antinpoikaan kohdistuvasta loukkauksesta 12 markan sakkoon. *
1
Raast. pöyt. 6 / 6 1670.
VI. Valtiopäivämiehet.
Niiden virka- ja toimimiesten lisäksi, jotka suoranaisesti hoitivat ja valvoivat kaupungin asioita, valitsivat porvarit myöskin
ne luottamusmiehet, jotka heidän edustajinaan lähtivät valtiopäiville.
Nelisäätyisiä valtiopäiviä oli Ruotsin valtakunnassa pidetty
keskiajan loppupuoliskolta saakka, mutta laissa määrättyä täsmällistä valtuutta ja toimintatapaa niillä ei pitkiin aikoihin ollut. Kustaa II Aadolf antoi, kuten tunnettu, v. 1617 ensimmäisen valtiopäiväjärjestyksen, jossa nelisäätyinen eduskunta sai laillisen vahvistuksen, ja v:n 1634 hallitusmuodossa annettiin vielä tarkempia
määräyksiä sen kokoonpanosta ja toiminnasta. Niinpä oli säädetty, että jokainen kaupunki valitsi porvarissäätyyn kaksi edustajaa, pormestarin ja raatimiehen tai muun arvokkaan porvarin.
Käytännössä kuitenkin meneteltiin siten, että pienet kaupungit
valitsivat vain yhden edustajan, mutta suuret sitä vastoin useampia, esim. Tukholma saattoi lähettää 4:kin edustajaa, Turku tavallisesti 2; Hämeenlinnasta ei tietystikään ollut varaa lähettää
muuta kuin 1. Mutta oman kaupungin pormestaria ei täältä
ollut edustajana muuta kuin kerran (1680); toisenkin kerran (1689)
pormestari valittiin, mutta valtiopäiville hän ei tullut (ks. s. 68.)
Useimmiten oli joku raatimiehistä tai joku arvokkaampi porvari,
eikä kaupungilla ollut 1600-luvun loppupuoliskolla enää ollenkaan
omaa edustajaa.
66
Vaalin toimittaminen näkyy yleensä käyneen hyvin yksinkertaisesti ja alkeellisesti samoin kuin virkamiesten vaalikin. Porvarit kutsuttiin vaalipäivänä raastupaan, mutta ehdokkaita ei
heillä ollut, eikä myöskään ollut laadittu vaalilistoja, joita vaalissa olisi noudatettu. Maistraatti mainitsi ehdokkaan ja siihen läsnäolevat porvarit antoivat suostumuksensa; niinpä joulukuun 17
p:nä 1688 raastuvankokouksen pöytäkirjassa sanotaan, että »porvaristolle luettiin ja julkaistiin Kunink. Maj:n kaikkein armollisimmasti annettu plakaatti valtiopäivien kokoonkutsumisesta, ja
velvoitettiin porvareita mitä pikemmin hankkimaan sitä varten
rahat, ainakin 200 tai. vask. rah. »Ja pormestari tulee valituksi
lähtemään.» Samanlaisia lienevät vaalitoimitukset tavallisesti olleet, vaikkei, niistä raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa mainita.
On muuten huomattava, että edustusta valtiopäivillä vielä 1600luvulla pidettiin enemmän velvollisuuksiin kuuluvana rasituksena
kuin kalliina oikeutena, varsinkin kun siihen kuului palkkion suorittaminen edustajatomesta.
V. 1682 ilmestyi kuitenkin valtiopäivämiestä määrättäissä
jonkinlainen erimielisyys. Pormestari ja raati sekä suurin osa
porvareita olivat sitä mieltä, että raatimies Sven Gabrielinpoika
oli lähetettävä valtiopäiville, hän kun ennenkin oli ollut (1668);
mutta silloin esiintyi Krister Henrikinpoika Silke, joka oli hiljattain porvariksi tullut; hänellä oli mukanaan 3 tai 4 muuta
porvaria ja nämä vastustivat Sven Gabrielinpoikaa, tahtoen
toista, nim. David Juhananpoikaa (Biuuria), joka ei edes ollut
porvari valaakaan tehnyt. Tätä kyllä vastustettiin, mutta asia jätettiin ratkaisematta. Sven Gabrielinpoikaa useimmat pitivät oikeana
valittuna, ja hänelle annettiin osa kootuista palkkiorahoistakin;
mutta David Juhananpoika valtiopäiville lähti, maaherra kun asettui häntä kannattamaan. Tästämaistraatti näkyy pahasti loukkaantuneen; seuraavan vuoden helmikuun 3 p:n raastuvankokouksessa,
se kysyi kokoontuneilta porvareilta, olivatko he pyytäneet David
Juhananpoikaa valtiopäivämiehekseen, hän kun nyt oli tullut kotiin
ennen aikojaan ja on huomattu hänen käyneen ajamassa omia etujaan ja postimestarin paikkaa tavoittelemassa, mihin porvarit vas-
VI.
Valtiopäivämiehet.
67
tasivat, että he kernaammin olisivat tahtoneet ensin valittua Sven
Gabrielinpoikaa, jolle olivat rahojakin antaneet; mutta, sanovat he
alistuvalla mielellä: »koska korkeastijalosukuinen herra maaherra
on hänet (David Juhananpojan) siksi asettanut, emme voi siihen mitään tehdä.» Tämä vaati vielä maaherran antaman päätöksen nojalla valtiopäivämiespalkkion; sitä maistraatti kieltäytyi kuitenkin
antamasta, ennenkuin hän jättäisi anomuksiin annetut hallituksen
resolutsionit. Vasta kesäkuussa 1684 hän ne antoi, »vaikka», sanotaan pöytäkirjassa, »hänen olisi pitänyt paljon aikaisemmin ne jättää.» Jo sitä ennen oli Sven Gabrielinpoika velvoitettu tekemään
tiliä hänen kanssaan saamistaan rahoista. David Juhananpoika
Biuur mainitaan heti valtiopäivien jälkeen tullinhoitajana, jonka
toimen hän kenties tuolla matkalla oli hankkinut itselleen eikä
postimestarin virkaa. 1
Hämeenlinnan kaupunki oli ensimmäisen kerran edustettuna
v:n 1664 valtiopäivillä, jolloin raatimies Juhana Antinpoika oli
valittu; v. 1668 oli edustajana raatimies Sven Gabrielinpoika; v.
1671 pidettiin Helsingissä n. s. maakuntakokous, jossa oli vain
Hämeen-Uudenmaan läänin edustajia, ja tässä oli Hämeenlinnan
edustajana porvari Juhana Maununpoika} V:n 1672 valtiopäivillä
oli edustajana linnanpäällikkö Niilo Looberg. Kaikki yllämainitut valtiopäivät pidettiin Tukholmassa; mutta v. 1675 säädyt kokoontuivat Upsalaan, jolloin Hämeenlinnan edustajana oli äskenmainittu Juhana Maununpoika, joka nyt oli raatimies. Seuraavana
vuonna 1676 valtiopäivät pidettiin Gööteporissa, mutta niille hämeenlinnalaiset eivät lähettäneet edustajaa, eikä seuraavillakaan
v. 1678 Halmstadissa pidetyillä valtiopäivillä mainita Hämeenlinnan edustajaa, mutta "näyttää kuitenkin siltä, että Helsingin valtiopäivämies — syndicus eli kaupungin sihteeri Eerik Forsingh —
olisi edustanut Hämeenlinnaakin, sillä tammikuun ensimmäisessä
raastuvankokouksessa 1678 määrättiin 4 porvaria ulosmittaamaan
1
Råast. pöyt. n /9 1682, 3/2 1683, l9 / 2 1683, 2l/ö 1683, 25/6 1684.
2
Tällaisia maakuntako ko uksia, joissa hallituksen esityksestä myönnettiin ylimääräisiä veroja sotia varten, pidettiin useita eri kaupungeissa
1660- ja 1670-luvuilla.
68
K.. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
raatimiehiltä ja porvareilta valtiopäivärahoja, i tal. hop.r. kultakin,
jotka sitten Brusius Klemetinpoika veisi Helsinkiin vaitiopäivämiehelle.x V:n 1680 valtiopäivillä, jotka jälleen, kuten kaikki seuraavatkin pidettiin Tukholmassa, oli Hämeenlinnan valtiopäivämiehenä pormestari Juhana Antinpoika, ja 1682 porvari David
Juhananpoika (Biuur), josta vasta kerroimme, v. 1686 porvari
Krister Henrikinpoika Silke; v:n 1689 valtiopäiville valittiin pormestari Yrjö Villandt joulukuun 17 p:nä 1688, mutta tammikuun
15 p:nä 1689 porvarit raastuvankokouksessa valittavat, etteivät
he köyhyytensä vuoksi voi lähettää omaa edustajaa valtiopäiville,
vaan neuvottelivat keskenään, että Hollolan valtiopäivämies ottaisi
heidän anomuksensa, mistä hänelle annettaisiin palkkiota 60 tai.
vask. rah. Kaupungilla mainitaan kuitenkin olleen edustajana porvari Henrik Falck, mutta valtiopäiväpäätös on Porvoon edustajan
Juhana Fabriciuksen allekirjoittama; 2 V:n 1693 valtiopäivillä Helsingin edusta ja kaupunginsihteeri Juhanna Arckenholtz oli myöskin
Hämeenlinnan valtuutettu; v. 1697 kaupungin porvarit sanovat
anomuskirjassaan, etteivät he ole voineet lähettää ketään herrainpäivämiestä kaupungistaan, vaan pyytävät, Kunink. Maj:ttia armollisesti suvaitsemaan, että Sääksmäen kihlakunnan valtuutettu
ja herrainpäivämies rusthollari Kustaa Eerikinpoika jättäisi heidän
valitus- ja anomuskirjansa; v. 1710 kokoontuneilla valiokuntavaltiopäivillä Helsingin kauppias Lars Forsteen-»edusti myöskin Hämeenlinnaa, vieläpä Tammisaartakin; sama mies mainitaan myöskin 1713 olleen Helsingin edustajana; mutta Hämeenlinnalla ei ollut niillä ollenkaan edustajaa, sillä silloin vallitseva sotatila oli tehnyt lopun säännöllisestä elämästä; muutamat muutkaan Suomen
kaupungit eivät olleet näille valinneet edustajaa. 3
Valtiopäivämiesvaaleissa vaikutti paljon palkkion suuruus,
1
Raast. pöyt. 5/1 1678.
C. v. Bonsdorff, Da Finska städernas representation (Hist. Ark. XIII,
I, s. 76). Henrik Falck oli arvatenkin myös Porvoon edustaja ja luultavasti valtiopäivien alussa edustajana, muka jostakin syystä toinen tullut
hänen sijalleen.
3
C. v. Bonsdorff, De finske städernas representation (Hist. Ark. XII f,
I); H:linnan porvariston anomuskirjat ja raastuvan pöytäkirjat.
2
VI.
69
joka valitulle oli maksettava. Jo ennen vaalia tavallisesti sovittiin
siitä, kuinka paljon hänelle kerta kaikkiaan oli maksettava, ja näin
ollen valittiin halukkaammin sellainen mies, joka oli vähempään
tyytyväinen, eikä pidetty varsin suurta lukua Mnen sopivaisuudestaan. Maksu oli ainakin osaksi suoritettava hänelle ennen lähtöä, mutta siihen ei aina kyetty, jonka vuoksi porvarit olivat esim.
hyvin tyytyväisiä sen johdosta, että v. 1^86 valittu kauppias Krister Silke suostui odottamaan palkkiotaan siksi kun hän palaisi valtiopäiviltä, ja lienee tämä vaikuttanut hänen vaaliinsakin, varsinkin kun hän vielä tyytyi tavallista vähempään rahamäärään, 120
talriin vask. rah., jonka lisäksi kuitenkin päätösten lunastamiseen
tarvittava raha oli maksettava; se oli Silken ilmoituksen mukaan
22 tai. vask. rah. Eikä Silke varsin pian palkkiotaan saanutkaan,
sillä vielä tammikuussa v. 1689 porvareita muistutetaan niiden suorittamisesta, ja samalla oli jo toisille valtiopäiville edustaja valittava. Pormestari Villandtin, kun hänet valittiin, piti saada palkkiota
200 tai. vask. rah.; mutta näin paljon ei luultavasti milloinkaan
maksettu. Hämeenlinnalaisten valtiopäivämiespalkkio olikin alhainen verrattuna siihen mitä muut kaupungit maksoivat edustajille
leen; esim. Vaasassa palkkio vaihteli 400—700 tal.m välillä, Oulussa
kaksi edustajaa sai yhteensä 600—800; Porvoo maksoi 1697 900
tai; pienet kaupungit maksoivat yleensä vähemmän, kuten Tammisaari 1672 ja 1680 vain 80 tal. 1 Asiaan muuten kuului, että pormestari sai suuremman palkkion kuin raatimies tai porvari.
Kun palkkio oli määrätty, jaettiin se porvarien kesken maksettavaksi taksoituksen mukaan. Mutta vaikeata näkyy olleen
sen periminen, niinkuin yleensäkin maksujen, mistä taas saattoi koitua haittaa asianomaiselle edustajalle, joka rahatonna
oleskeli pääkaupungissa. Niinpä v. 1668 valitun raatimiehen Sven
Gabrielinpojan vaimo tuli valittamaan raastuvanistuntoon, etteivät kaupungin asukkaat suorita lupauksensa mukaan herrainpäivärahoja — vain raatimiehet olivat maksaneet —, ja hänen miehensä
kärsii kovaa puutetta Tukholmassa; kaupunginvouti ynnä kaupun1
C. v. Bonsdorff, De finska städernas representation (Hist. Ark
XIII, I, s. 41).
70
kaupungin
historia.
ginpalvelija velvoitettiin sen johdosta perimään ne; v. 1672 käsketään samoja toimihenkilöitä yötä päivää keräämään näitä rahoja,
jotta valittu edustaja ilman esteitä ajoissa pääsee matkustamaan.*
Lopuksi, kuten olemme nähneet, kaupunkilaiset huomasivat itsekin, etteivät kyenneet omaa edustajaa palkkaamaan; yhteisen
edustajan hankkiminen Helsingin kanssa tuli helpommaksi ja viimein, kuten mainittiin, he pyysivät Sääksmäen kihlakunnan edustajaa viemään valitukset.
Valtiopäivien ajan lähetessä valittu edustaja lähti matkalle,
ensin ajaen Turkuun, jonne asti porvarit ainakin kerran (1672)
lupasivat hänet hevosilla saattaa; kyyditsemisestä suoritettiin
yhteensä 6 tai. vask. rah., joka seknr jaettiin porvarien kesken maksettavaksi. Mennessään hän vei mukanaan anomus- eli valituskirjan, jonka kokoontunut porvaristo yhdessä maistraatin kanssa
oli laatinut. Se oli osoitettu Kunink. Maj:lle-»koko porvariston» tai
»pormestarin ja raadin sekä yhteisen kansan porvaristosta» tai »koko
Hämeenlinnan kaupungin asukasten ja porvariston» puolesta,
mutta henkilönimiä ei allekirjoituksessa käytetty, niinkuin seuraa. valla vuosisadalla. Eikä valituksissa esitetty yleisiä, koko maata
tai edes koko säätyä koskevia seikkoja, vaan ne olivat hyvinkin ahtaassa merkityksessä paikkakunnallista laatua. Ihmisillä oli yleensä vielä 1600-luvulla liian vähän yleisiä harrastuksia; aatelis- ja
pappissääty olivat sittenkin kehittyneemmällä kannalla, ja ne
pääasiallisesti koko valtiopäivien toimintaa johtivatkin; porvarien samoin kuin talonpoikienkin näköpiiri oli niin ahdas, ettei se
ulottunut juuri omaa kaupunkia tai pitäjää ulommaksi, eikä huolehdittu muusta kuin mitä sen etu vaati. Hämeenlinnankin porvarien huomio ja huolet eivät ulottuneet paljon kauemmaksi kuin
Ojoisten vuokraoikeuden saamiseen kaupungille, pormestarin heikon palkan parantamiseen, avun saamiseen koulurakennuksen
korjaamista varten tai uuden kirkon rakentamiseen, Turun porvarien luvattomien lehmien ja pukkien ostoon ympäristön maaseuduilla tai samojen porvarien niskoittelemiseen tonttirahojen maksussa markkinoilla, tai anoivat he hallitusta pitämään kurissa lin1
Raast. pöyt.
n
/7 1668. l 9 / 6 1672.
VI.
" 7 1
nanpäällikköä ja muita sivullisia, jotka luvattomalla kilpailullaan
pyrkivät vähentämään heidän oluen ja viinan menekkiään. Ja samat asiat uusiutuivat kerta toisensa perästä. Eikä näitä asioita
lausuttu esitysten muodossa, vaan alamaisina, nöyrinä pyyntöinä,
tai ehkä oikeammin sanoen liikuttavien rukouksien malliin laa
dittuina, joilla käännytään Kunink. Maj:n puoleen. Oman kaupungin oloja ja elämää kuvataan niin surkeiksi ja viheliäisiksi kuin
suinkin, ja »kaikessa alamaisuudessa» paetaan Kunink. Maj:n
luottamuksen turviin, että Kunink. Maj:tti »synnynnäisestä suosiosta ja armosta laupiaasti katsoisi meidän esittämiämme tarpeellisia asioita ja kuninkaallisella laupeudella meitä köyhiä alamaisiaan virkistäisi», tai anovat syvimmässä alamaisuudessa, »että
Kunink. Maj:tti meidän rohkeutemme näillä hädän valituksilla armoisasti tahtoisi suvaita». Mutta Kunink. Maj:tti oli liiaksi tottunut tällaisiin sydäntäkolkuttaviin pyyntöesityksiin sillä niitä
tn li kaikkialta, eikä ottanut niitä varsin vakavalta kannalta.
Kärsivällisesti hänen nimissään kuitenkin annettiin kohta kohdalta
vastaukset joka kerta melkein saman kaavan mukaan. Eikä niistä
useinkaan paljon apua tullut; useimmiten käsketään anomuksessa
mainitun asian johdosta kääntymään maaherran puoleen tai ilmoitetaan, että maaherran tulee tutkia ja päättää heidän valitustaan; annetaanpa joskus ikäänkuin virkistykseksi joku vähäpätöinen armonosoitus, kuten v. 1664, jolloin Kunink. Maj:tti
myöntyy siihen, että Hämeenlinnan asukkaat läänissään saavat
kolehdilla koota varoja kirkonkellon hankkimiseksi uuteen kirkkoonsa, ja samalla kertaa myönnetään heille 4 tynnyriä viljaa
viinijyviksi Hattulan kihlakunnan kymmenyksistä tai muista säästövaroista; v. 1680 suodaan autio suo kaupungin ääressä pormestarin palkan parantamiseksi, kuitenkin sillä ehdolla, ettei kenenkään oikeuksia sillä loukata, josta maaherran tuli ottaa selvä;1 mutta esim. vapauksia verojen suorittamisesta, joita silloin tällöin anottiin, ei hallitus myöntänyt, eikä suostunut ottamaan kouluhuoneen
korjauksia kustantaakseen, eikä myöskään suostuttu minkäänlaisiin
poikkeuksiin vallitsevista kauppasäännöistä, joita myöskin toi1
Kunink. Maj:n resolutsionit 1664 ja 1680 (kop. S. v. a:ssa).
72
kaupungin
historia
sinaan pyydettiin. Suurin saavutus, jonka hämeenlinnalaiset
pyynnöillään aikaansaivat, oli se, että heille 1668 myönnettiin
vuokraoikeus Ojöisiin io:ksi vuodeksi. Mutta vaikka Kunink.
Maj:n resolutsionit eivät paljon hyvää sisältäneetkään, niin niitä
kuitenkin suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla odotettiin,
sillä voitiinhan aina toivossa kumminkin olla.
Millä tavalla Hämeenlinnan porvarien edustajat valtiopäivillä
ajoivat asioita, eivät asiakirjat mainitse, mutta arvatenkin heidän
toimintansa oli vähäpätöistä. Hämeenlinna oli valtakunnan vähäpätöisimpiä kaupunkeja, mikä näkyy siitä arvojärjestyksestä, jonka mukaan valtakunnan kaupungit oli luokitettu. Suomen kaupungit olivat, Turkua ja Viipuria lukuunottamatta, loppupäässä, ja
Hämeenlinna näistäkin viimeisten joukossa; v. 1664 tehdyssä arvojärjestysluettelossa ei ollenkaan mainita useita Suomen pienempiä
kaupunkeja, Hämeenlinnakin niiden joukossa, mutta v. 1686 valtiopäiväpäätösten alla on Hämeenlinnan sinetti viimeistä eellimmäisenä, mikä osoittaa sen heikkoa arvoasemaa. 1 — Syrjäisellä
sijallaan Hämeenlinnan edustaja istui kai jotenkin vaatimattomana paljonkaan asioihin puuttumatta.
1
X- v. Bonsdorff, De finska städernas representation (Hist. Ark.
XIII, I.)
VII. Käsitöiden- ja kaupanharjoittajat.
Kuten jo aikaisemmin on mainittu, kuului kaupan ja käsitöiden
harjoittaminen yksinomaan kaupunkilaisille. Niinikään oli säädetty, että käsitöidenharjoittajien tuli kuulua ammattikuntiin, jotka
jo keskiajalla olivat syntyneet ja kehittyneet Euroopan muissa
maissa ja osaksi Ruotsin valtakunnassakin. Suomessa ammattikuntalaitos pääsi kotiutumaan vasta Kustaa II Aadolfin hallituskautena, mutta silloinkin vain nähtävästi vanhemmissa ja
suuremmissa kaupungeissa; pienissä kaupungeissa käsityöläisten lukumäärä oli liian vähäinen ja heidän asemansa niin heikko, ettei se
niissä voinut päästä aluUeenkaan; ei ainakaan Hämeenlinnassa vielä
1600-luvulla tavata siitä mitään mainituksi, vaan kukin käsityöläinen valmisti tuotteensa yksityiskohtaisesti. Heillä ei ollut sellaista valvontaa, jota ammattikunta piti jäseniinsä nähden, eivätkä he olleet riippuvaisia sen säätämistä säännöistä ja määräyksistä, mutta heillä ei myöskään ollut sitä suojaa ja turvaa, jota
ammattikunta tarjosi ja joka oli tarpeellinen teollisuuden vielä
ollessa alkeellisella asteella sekä teki yksityisen harjoittajan toiminnan ja koko olemassaolon turvalliseksi ja huolettomammaksi.
Hämeenlinnan käsityöläiset saattoivat kyllä kääntyä kaupungin
maistraatin puoleen, jos heille kohtuuttomuutta tai vääryyttä
tapahtui, tai lähettää valituksia korkeimmille viranomaisille ja
itse kuninkaallekin, mutta näiltä, jotka olivat enemmän sivullisia,
ei saattanut saada sellaista välitöntä apua kuin ammattikunnan
.74
kaupungin
historia.
taholta, eikä yksityisten valituksilla voinut olla samaa tehoa
ja voimaa, milloin hallituksen puoleen oli käännyttävä, kuin
jos koko ammattikunta ne olisi tehnyt. Korkeat viranomaiset
koettavat kuitenkin mikäli mahdollista suojella heikompienkin
porvarien oikeuksia; niinpä Hämeenlinnan porvaristo oli v:n
1668 valtiopäiville laatimassaan valituskirjassa maininnut, että
maaseutujen käsityöläiset ovat heille haitaksi ja ehkäisevät
heidän toimeentuloansa, jonka- johdosta hallituksen päätöksessä lausutaan, etteivät »irtolaiskäsityöläiset jotka kulkevat
pitkin maaseutua ja tekevät kaupungin käsityöläisille suurta
vääryyttä, saa kolmen penikulman matkan päässä kaupungin
ympäristössä tehdä käsitöitä sen rangaistuksen uhalla, minkä
kaupungin privilegiot sisältävät ja säätävät». Tällaiset säännökset olivat kuitenkin miltei kokonaan tehottomia, vielä suuremmassa määrässä kuin maakauppaa koskevat, jota kuitenkin tiukemmin valvottiin ja vainottiin.
Hämeenlinnan käsityöläiset eivät saattaneet muodostaa ammattikuntia senkään vuoksi, että heitä oli liian vähän kussakin,
tavallisesti 1 tai 2, eikä monessa tarpeellisena pidetyssä ammatissa ollut ainoatakaan edustajaa. V:n 1661 porvariluettelossa
mainitaan räätäleitä olleen verraten suuri määrä, nimittäin 4,
suutareita 2, 1 kultaseppä, 1 pistooliseppä', 1 lasimestari, 1 pyöräntekijä, 1 satulaseppä; v:n 1666 manttaaliluettelon mukaan oli 2
räätäliä, 3 suutaria, 1 kultaseppä, 1 pistooliseppä, 1 lasimestari
1 satulaseppä, 1 puuseppä ja 1 vaunumaakari. Puuseppä siis oli
tullut lisää sekä vaunumaakari, jonka ammatti oli kai pääasiallisesti samanlainen kuin pyöräntekijän, jota ei v. 1666 mainita. V. 1678
mainitaan 2 räätäliä, 3 suutaria, 1 kultaseppä, 1 pistooliseppä, 1
lasimestari, 1 puuseppä ja 1 vaunumaakari sekä 1 muurarimestari,
joka viimeksimainittu siis oli joutunut asettumaan kaupunkiin;
mutta satulaseppää ei enää ollut. V:een 1694 mennessä oli käsityöläisten luku melkoisesti vähentynyt, sillä silloin mainitaan vain
2 räätäliä, 1 satulaseppä, 1 lasimestari ja 1 kankuri; suutariakaan ei enää ollut, mutta nyt oli kankuri, jota ei vielä 1678
•ollut. On kuitenkin huomattava, että jotkut raatimiehet har-
VII.
Käsitöiden- ja kaupänharjoittajat.
75
joittivat käsityöammatteja, mutta sitä ei manttaaliluettelossa
mainita.
•
Kuten näistä tiedoista näkyy, puuttui Hämeenlinnasta 1600luvulla monta varsin tärkeätä ammatinharjoittajaa; ei ollut esim.
rautaseppää, ei nahkuria, ei vaskiseppää, ei säämiskän valmistajaa,
joka myöhemmin oli hyvin tärkeä j . n. e. Kannattavin näkyy olleen räätälin ammatti, mikä on ymmärrettävää, sekä sen jälkeen
suutarin; pistooliseppä sai arvatenkin pääasiallisesti korjata upseerien pistooleja sekä maalaisten pyssyjä; vaunumaakari paranteli matkustajien särkyneitä ajopelejä, lasimestari pani uusia lasiruutuja särjettyjen sijaan, ja muurarimestaria tarvittiin tulisijojen laittamisessa ja korjaamisessa, puuseppää taas sänkyjen, arkkujen ynnä muiden tarpeellisten esineiden valmistamisessa.
Millaisia käsityöläiset olivat töissään ja toimissan ei asiakirjat
paljon valaise. Voimaperäistä ja suurta se ei voinut olla. Ei kukaan valmistanut tuotteitaan varastoon myytäviksi; vain tilapäisiin korjaustöihin ja paikkailemisiin heitä nähtävästi pääasiallisesti käytettiin. Heikko varallisuuskin oli haittana; mutta he
olivat myöskin ammateissaan liian vähän harjaantuneita, vain
sangen harvat varsinaisen opin käyneitä. Monella oli varmaankin
ammattinsa harjoittaminen sivuasiana, vaikka hän käsityöläisen nimellä kulki; peltotilkun hoito ja krouvaaminen oli tärkeämpää.
Sen työn, minkä käsityöläinen teki, teki hän yksikseen, sillä kisällejä ja oppipoikia ei näe mainittavan. Ainoana poikkeuksena
tässä kohden olemme tavanneet pistooliseppä Martti Nachterin,
hänen kun Janotaan ottaneen kaupunkiin asetuttuaan oppiin erään
Mikko Juhananpojan; oppiaika oli oleva 3 vuotta, ja rykmentin majoitusmestari Kustaa Juhananpoika antoi kirjallisen sitoumuksen, jolla hän ilmoittaa menevänsä takuuseen siitä, ettei poika
karkaa ja että hän muuten hyvin käyttäytyy.1 Arvatenkin muutkin käsityöläiset olisivat ilmoittaneet raastuvanoikeudessa oppipojistaan, jos he niitä olisivat ottaneet, ammattikuntia kun ei ollut,
sillä näiden kokouksissa se muuten tapahtui.
Raast. pöyt.
20
/ 1 2 1669.
76
Sama Nachter on muutenkin miltei ainoa käsityöläinen, joka
esiintyy 1600-luvun raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa ammattiinsa kuuluvissa asioissa, ja niissä hän sukeltaa useinkin esille,
muttei suinkaan ammattinsa arvokkaana edustajana, vaan päinvastoin huolimattomana ja leväperäisenä, jonka vuoksi hänet
tuontuostakin haastettiin vastaamaan laiminlyönnistään, ihmisten
korjattaviksi tuomien esineiden panttaamisesta ynnä muista samankaltaisista asioista. Niinpä muuan Isoluolajan ratsutilallinen Simo Eerikinpoika jätti keväällä 1671 Nachterille 2 pistoolia
koteloineen korjattavaksi 63/<* vaskitalarin palkkiosta, mutta
kun Simo Eerikinpoika ei köyhyytensä vuoksi voinut ajoissa tulla
lunastamaan pistoolejansa, niin Nachter jätti ne välskäri Pietari
Fösselle pantiksi 6: tta vaskitalaria vastaan. Raastuvanoikeus tuomitsi kyllä pistoolit annettavaksi talonpojalle, kun hän scvitun korjauspaikan maksaa; mutta välskäri ei tahtonut antaakaan aseita takaisin, vaikka hän sai antamansa 6 talaria takaisin, vedoten siihen ettei niitä tultu lunastamaan 14 päivän kuluessa, kuten hän väitti Nachterin luvanneen; todistajien puutteessa
välskäri kuitenkin velvoitettiin antamaan pistoolit pois, kun sai
antamansa rahan takaisin. Toisen kerran sama Nachter taas
raastuvanoikeuden julistaman rangaistuksen uhalla velvoitetaan
toimittamaan kirkkoherra Isak Florinuksen lippaan takaisin, jonka
tämä oli jättänyt hänen korjattavakseen. Sbturit, jotka käyttivät
Nachteria aseittensa korjaamisessa, kääntyivät tuontuostakin tuomioistuimen puoleen, kun eivät saaneet niitä takaisin. Keväällä
1673 meni sama Nachter sisarensa Marian kanssa Turkuun, viipyen matkalla kuukausimääriä, vaikka »sellainen käsityöläinen ei
saisi niin kauan olla poissa työpajastaan» sanotaan raastuvanoikeuden pöytäkirjassa; muutamat upseerit, jotka olivat jättäneet pistoolinsa hänen korjattavakseen, kyselivät niitä päivittäin, he kun
olisivat niitä harjoituksissa tarvinneet; lausuttiinpa jo sellainen
pelko, että Nachter olisi »meren yli mennyt vieraille maille». Alettiin vaatia hänen takausmiehiään vastuuseen, ja heidät sekä
3 raatimiestä oikeus valtuutti asianomaisten upseerien kanssa murtautumaan Nachterin huoneisiin, kuitenkin »hyvin varoen lukoilla
VII.
Käsitöiden- ja kaupanharjoittajat.
77
ja avaimilla kaikkien jälkipuheiden välttämiseksi». Nachter palasi
kuitenkin takaisin ja arvatenkin upseerit saivat pistoolinsa. Mutta
seuraavana vuonna taas tulee ilmi oikeudessa, että hän oli erään
renkolaisen talonpojan pistoolit myynyt muutamalle Akaan talonpojalle, jonka johdosta hänet velvoitettiin korvaamaan ne 3o:llä
vaskitalarilla. Nachter oli muutenkin velkainen mies; kruunun veroja hän ei saanut suoritetuksi, minkä vuoksi hänen talonsakin lopulta joutui myytäväksi. 1 — V. 1678 tapaamme kaupungissa toisen pistoolisepän Eerik Pentinpojan, jolta muuan Kalvoilan Keikkalan ^kylän talonpoika vaatii oikeuden kautta tämän isälle jätettyjä pistooleja.
Käsityönharjoittajien ohessa tuli kaupungissa olla myöskin
kauppiaita, jotka muodostivat arvokkaamman osan porvareista;
mutta Hämeenlinnassa niistä ei saata vielä 1600-luvulla puhua
tuskin muuta kuin nimeksi. V:n 1683 taksoitusluettelossa mainitaan kaksi porvaria Eskil Kernalasta ja Knut Antinpoika, joilla
ei kuitenkaan sanota olevan »mitään kauppaa», mikä merkitsee
nähtävästi sitä, että he kulkivat kauppiaiden nimellä ja olivat arvatenkin aikaisemmin jonkinlaista pientä kauppaa harjoittaneet.
Samassa taksoitusluettelossa mainitaan myöskin Krister Henrikinfoika Silke, jolla oli »kaikenlaista kauppaa». Hän olikin miltei ainoa
koko 1600-luvulla, joka kauppiaan nimen ansaitsee ja kenties myöskin varakkain porvari, joka Hämeenlinnassa oli tällä vuosisadalla.
Hänen varallisuutensa tulee siinäkin näkyviin, ettei hän valtiopäiville lähtiessään vaatinut edeltäpäin maksua eikä näy pitäneen
varsin suurta kiirettä sen perimisestä sieltä palattuaankaan. Silke,
joka v. 1682 sanotaan hiljattain porvariksi otetun ja oli siis näihin aikoihin kaupunkiin muuttanut, omisti kaksi taloa — Luolajan ja Molkkalan —, ainakin 4 hevosta, hän kun tarvitsikin useita,
koska oli kestikievarinpitäjä, mutta että hän liikutteli rahojakin
tavallista suuremmassa määrässä, osoittaa se, että hän pantteja
vastaan lainaili niitä yhdelle ja toiselle. Silke näkyy myöskin
olleen tietoinen arvostaan ja mahdistaan, jota hän osoitti varsin
häikäilemättömästi; niinpä kun hänen hevosensa olivat syöneet
78
ja pilanneet Kokkilan pellolla porvari Eerik Tuomaanpojan ohran,
ei hän tahtonut sifä korvata, sanoi vain tälle: »ehkä huora tai varas
on ottanut sinun ohrasi»; oikeudessakin hän väitti, ettei minkäänlaista vahinkoa ollut tapahtunut; mutta kun todistajat valalla
vannoivat nähneensä Silken hevoset mainitulla pellolla ja sanoivat
vielä ajaneensa hevoset pois samasta veräjästä, jonka Silken väki
oli jättänyt auki, tuomittiin hänet korvaamaan ohra arviomiesten
lausunnon mukaisesti.1 Samana vuonna hänellä oli oikeusjuttu
sen johdosta, ettei hän ollut maksanut 291 tai. 8 äyriä vask. rah.
Anskuun rautatehtaasta ottamistaan rautatavaroista; frän oli
lausunut loukkaavia sanoja muutamille kaupunkilaisille, jotka
tehtaan vuokraajan Abraham Svartströmin valtuuttamina olivat
käyneet häneltä rahoja vaatimassa; oikeudessa hän väitti, ettei
ollut saanut tehtaasta laskua y. m.; mutta hänet tuomittiin
kuitenkin suorittamaan mainittu summa. Ne, jotka saamiensa
lainojen vakuudeksi olivat antaneet hänelle hopeapikarejaan
tai muita tavaroitaan, eivät tahtoneet saada niitä takaisin lainan
maksettuaankin. Mutta vielä pahempi oli hänen vaimonsa Beata
Jaakontytär, jonka kanssa hän 1698 oli mennyt naimisiin ja joka
Silken kuoltua meni uusiin naimisiin raatimies Mikko Matinpojan
kanssa; hän oli tavantakaa oikeudessa vastaamassa samantapaisista asioista, jotka eivät osoita varsin suurta rehellisyyttä, mutta
hän oli myöskin sangen paha suustaan, jonka tähden hän senkin
johdosta joutui oikeuden kanssa tekemisiin, ja useasti sotkeutui
hänen miehensä samoihin juttuihin, kuten tuonnempana tulemme
näkemään.
Tavaroita ei arvatenkaan tuotettu enemmän kuin oman kaupungin asukasten tarpeiksi, sillä ympäristön talonpojat eivät juuri
muulloin kuin markkina-aikoina käyneet siellä kauppojaan tekemässä, vaan he kävivät etäämpänä olevissa merikaupungeissa, Turussa ja harvemmin Helsingissä. Kun esim. Alisen Hollolan kihlakunnan talonpojat v:n 1693 valtiopäiville jättämässään valituskirjassa puhuvat kauppansa vaikeuksista, niin he eivät mainitse mitään
lähellä olevasta Hämeenlinnasta, vaan sanovat, että he ovat kauka1
Kämnerinoik. pöyt. l3 /io 1698
VII.
79-
na »kauppakaupungeista», joihin heidän oli hankala kuljettaa viljaansa, pellavaansa ja hamppuansa saadakseen rahaa verojen suorittamiseen. 1 Ja kuitenkin esim. Vanaja, Janakkala-ja Hauho kuuluivat tähän kihlakuntaan. Hämeen talonpojat olivat vanhastaan tottuneet kauppansa tekemään näissä kaupungeissa eikä Hämeenlinna voinut saada sitä suunnatuksi omaan piiriinsä, niinkuin
tarkoitus oli ollut kaupunkia perustettaissa. Hämeenlinnalaisilta
puuttui ehkä yritteliäisyyttä ja taitoa, mutta tavaroiden ostossa
ja kuljetuksessa heillä oli samat haitat kuin talonpojillakin; he
eivät saaneet niitä suorastaan ulkomailta ostaa, vaan tapulikau
punkien kauppiailta, jotka tietysti ottivat voittonsa, ja huonoilla
maanteillä kuljettaminen 10—16 penikulman matkan lisäsi tietysti kustannuksia. Se pieni tavaramäärä, jonka esim. Silke
tuotti kauppaansa, saatiin Turun kauppiailta, joista muiden muassa
Joakim Wittfoothin, Juhana Merthenin ja Hannu Schelen mainitaan olleen Hämeenlinnan porvarien kanssa kauppasuhteissa, mutta
myöskin kuulun hollantilaissyntyisen Anskuun ja Fiskarsin tehtaiden omistajan Pietari Thorwösten kanssa, joka omisti
Hämeenlinnassa talonkin, jonka hän velasta oli saanut. Thorwösten tehtaista saatiin tietysti rautatavaroita. Vähäistä tuo
liike oli, »sillä kaupalla ei täällä kukaan saata vaurastua», sanotaan hämeenlinnalaisten v. 1661 hallitukselle jättämässä valituskirjassa, »koska tämä kaupunki, joka on sisämaassa kaukana
merenrannikkokaupungeista, ei voi muuten kuin maitse kuljettaa
suolaa ja silakoita, joita talonpojat näillä seuduin eniten haluavat
ja ostavat 2 . Mutta viimeksimainittujakaan tarvetavaroita ei kannattanut tuottaa ja kaupitella hankalan hankinnan vuoksi.
Hämeenlinnan porvaristo kyllä anoo v:n 1664 valtiopäivillä,
että se saisi ostaa suorastaan laivoista Helsingin satamasta
suolaa niin paljon kuin maitse voivat kuljettaa, »jotta sitä
voitaisiin rahvaan miehelle kiireen työn ja kelirikon aikana
suureksi helpotukseksi helpommalla myydä ja kaupunki si1
Kunink. Maj:tin resol. Alisen Hollolan talonp. valituksiin 18 p:ltä marrask. 1692. (Kop. S. v. a:ssa).
2
Valituskirja kop. H:linnan raast. ark:ssa.
"80
K. O. Lindeqvist,
Hämeenlinnan
kaupungin
historia.
ten voisi paremmin tulla toimeen ja kruunulle ulostekonsa
maksaa». Hallitus ei kuitenkaan vallitsevan kauppajärjestelmän
vuoksi voinut tähän suostua; »Kunink. Maj:tti piti sellaista pyyntöä kohtuuttomana, koska sen kautta tapulikaupungilta riistettäisiin sen oikeus», mutta arvelee, että kun Westervikin komppania on
saanut luvan tuoda suolaa Suomen kaupunkeihin, sen hinta huojistuu, joten sitä voi myydä helpommalla.J Siinä kohden kuitenkin
erehdyttiin, sillä suolan hintaei suinkaan tullut huokeammaksi sen
kautta, että se annettiin monopoliksi, päinvastoin valitetaan sen
suuresti kallistuneen; niinpä eräässä 1600-luvun jälkipuoliskolla
koko Suomen talonpoikien puolesta jätetyssä valituskirjassa sanotaan, että suolaa voitiin kaupungeissa saada 7:llä ja 8:11a talarilla
vask. rah. tynnyriltä ennen kuin suolakomppanioja oli olemassa,
mutta sen jälkeen sen hinta ori kohonnut i8:een, io,:een ]? toisinaan
4o:een talariin. Suola oli niin kallista, ettei talonpoika pienillä
varoillaan voinut sitä kaikin ajoin itselleen hankkiakaan; ainakin
Alisen Hollolan kihlakunnan talonpojat äskenmainitussa valituskirjassaan sanovat, että sattuneen kadon vuoksi monien luultavasti täytyy kevään tullen ylläpitää henkensä samrdalilla ja männyn kuorilla »mihin (surkeuteen) tulee lisäksi suolan kalleus, jota
köyhä ei kykene lunastamaan, vaan täytyy hänen sen heikon
ruuan, mikä hänellä on, suolatonna nauttia*. 2
Suolan kauppakin, joka paremmissa -olosuhteissa olisi voinut
onnistua, oli nähtävästi heikkoa Hämeenlinnassa, eikä sitä kaikin
ajoin suinkaan ollut saatavissakaan, ja vähäpätöistä oli myöskin
toisen tavaran kauppa, jota kaupungin porvareilla etupäässä oli
myytävänä, nimittäin tupakan.
Tupakan käyttäminen on, kuten tunnettu, Amerikan alkuasukkailta intiaaneilta opittua. Ensin espanjalaiset toivat sen Europpaan, jossa se sitten levisi maasta maahan, ja 1600-luvun alkupuoliskolla se oli ehtinyt Ruotsiin ja Suomeen; varsinkin 30-vuotisesta sodasta palanneet sotamiehet levittivät tupakan samoin
1
Valituskirja kop. H:linnan raast. ankssa.
K. O. Lindeqvist. Talonpoikain välit. 1600-luvulla. (Hist. Ark. XXVI.)
-Kunink. Maj:n resol. Alis. Hollan valituksiin 1693.
2
VII.
81
kuin paloviinan käyttöä täällä. Suurella mielihalulla sitä alettiin
»juoda», niinkuin silloin polttamista sanottiin, kaikissa kansankerroksissa. Pietari Brahe sanoo matkakertomuksessaan v. 1638,
että laiskuus ja varsinkin juoppous lisääntyy päivä päivältä,
»mikä etupäässä johtuu tupakan sopimattomasta ja ylenmääräisestä
käyttämisestä, sillä kohta puoleen ei ole naista eikä miestä, ei
nuorta eikä vanhaa, joka ei sekä nuuskaa että juo tupakkaa ja
myöhään sekä varhain sitä käytä». Myöhemmin vuosisadan loppupuolella Elimäen talonpojat valittavat, että heidän paikkakunnallaan juoppous ja tupakan ryyppääminen tavattomasti pääsee valtaan; vaimot, rengit ja piiat sekä useimmat pienet lapset käyttävät
tupakkaa, johon näin kulutetaan pieni vuodentulo, se kun viedään
kaupunkeihin tai muille kaupustelijoille tupakasta; he pyytävät
sen vuoksi hallitusta lääketieteen tohtoreilla tutkituttamaan,
»mitä muita yrttejä ja juuria voisi tässä maassa kasvaa, joilla olisi
sama vaikutus ja hyöty kuin tupakalla ja jos voisimme tupakan
asemesta käyttää sellaisia juuria».1 Hallitus asettui ylimalkaan
tupakan käyttöä vastustamaan; se piti sitä turhana, mutta vastustus johtui varsinkin valtiotaloudellisista syistä, sen kautta kun
valtakunnasta kulkeutui rahaa pois. Jo Pietari Brahe arvelee,
että sen tuonti olisi kiellettävä muilta paitsi apteekkareilta, jotka
saisivat pitää sitä lääkkeenä sairaitten ihmisten saatavaksi. Samoin kuin paloviinaa ruvettiin näet tupakkaakin yleisesti
pitämään tehokkaana lääkkeenä; »emme kuitenkaan voi tulla toimeen ilman tupakkaa», sanotaan ennenmainitussa Suomen talonpoikien valituskirjassa, jossa he valittavat tupakkakomppanian
yksinomaiskaupasta johtuvia haittoja, »koska meidän täytyy ylläpitää henkeämme sellaisella ruualla, jota ei voida tarjota järjettömien luontokappaleitten syötäväksi, niinkuin puunkuorella ja
ruohoilla, ja voisimme muuten (ilman komppaniaa) paljon halvemmalla ostaa tätä, jota suuressa kurjuudessamme olemme tottuneet
pitämään lääkkeenä».
Kun kansalla oli tällainen käsitys tupakasta ja halu sitä käyt1
Suomi 1855, s. 121; K. O. Lindeqvist, Talonp. välit. 1600-luvulla (Hist.
Ark. XXVI).
82
tää, ei hallitus voinut pysyä siihen nähden kielteisellä kannalla.
Mutta millä tavalla sen kauppa oli järjestettävä, siinä se osoitti
hapuilemista; milloin se oli n. s. Eteläkomppanialle annettu monopoliksi, milloin se päästettiin vapaaksi, milloin taas sen
kauppa annettiin arennille. Aina vain kuului valituksia ja väärinkäytöksiä, etupäässä salakuljetuksesta, mikä taas aiheutti muutoksen; mutta aina hallitus samalla huomauttaa, että koko tävarantuonti olisi tarpeettomana oikeastaan kiellettävä; »kuitenkin
sovelluttaakseen ja järjestääkseen kaikki ajan olojen ja kansan
mielialan mukaan sekä jossakin määrin tyydyttääkseen rahvaan
miehen halua» sallitaan sen tuonti joksikin aikaa, kuten Kristiina
kuningattaren aikana huhtikuun io p:nä 1643 annetussa plakaatissa
sanotaan. Tällöin oli tupakantuonti Eteläkomppanian yksin omaisoikeutena, mutta monopolijärjestelmä oli omiaan korottamaan
hintaa, josta samoin kuin suolan kallistumisesta valitettiin. Lopulta- v. 1687 tupakan kauppa järjestettiin siten, että siitä otettiin
kohtuullinen tulli, jonka kautta toivottiin voitavan saada salakauppa ehkäistyksi; mutta tupakkavalmisteiden tuonti kiellettiin,
jotta valtakunta edes saisi hyödyn tupakkateollisuudesta.
Sen johdosta perustettiin Ruotsiin muutamia tupakkatehtaita,
joiden valmisteiden tuli tyydyttää valtakunnan tarpeet. Suurin
oli Tukholmaan perustettu, josta Suomenkin kauppiasten piti ostaa se tupakka, minkä kaupassaan tarvitsivat, — vasta v. 1731 perustettiin meidän maahan ensimmäinen tupakkatehdas Turkuun —.
Mutta väärinkäytökset ja niistä johtuvat valitukset eivät sittenkään loppuneet; niinpä porvaristo v. 1698 valitti, miten muutamat
maakaupungit ostivat suuria määriä tupakkaa Karlskronan ja
Karlshamnin tehtaista ja myivät sitä maaseuduilla; Tukholman
tupakkatehtainjat valittivat v. 1711 haikeasti, että ulkomailta
tuotiin heidän suureksi vahingokseen tupakkaa niille seuduille,
jotka kamari ja kauppakollegio oli v. 1707 määrännyt heidän
kauppa-alueekseen, vieläpä siinä määrin, että useissa paikoissa
oli enemmän ulkomaista kuin kotimaista tupakkaa, ja kuitenkin
he olivat sitoutuneet valmistamaan ainakin yhtä kunnollista ja
hyvää tavaraa kuin missään muualla valtakunnassa ja niin paljon
VII.
Käsitöiden- ja kaupanharjoittajat
83
kuin tarve vaati. Sen johdosta päätullikonttori antoi ankaria ohjeita tullimiehille tarkoin valvoa, ettei Tukholman tehtailijoitten alueella kaupitella muuta kuin Tukholman tupakkatehtaan
leimalla ja asianomaisen aksiisikamarin merkillä varustettua tavaraa; kaikki muu oli takavarikoitava. Rullatupakkaa, sanotaan,
oli huomattu olevan liikkeessä enemmän kuin mitä maahan tuoduista lehdistä voitaisiin valmistaa, jonka vuoksi päätullikonttori
käskee lyömään tehtaan leiman selvillä kirjaimilla ja aksiisikamarin
merkki' punaisella lakalla, jotta tullimiehet paremmin huomaisivat. 1
Tupakan myyntiä Hämeenlinnan porvaritkin harjoittivat suolan ohessa sen vähän minkä voivat. Se tuotiin Turusta tai Helsingistä ja myytiin täällä vähissä erin. Niinpä mainitaan raastuvanoikeuden pöytäkirjassa tammikuun 18 p:ltä 1668, että Juhana
Antinpoika »teki valansa tupakasta, että hän sillä rehellisesti tahtoo
kauppaa tehdä». Missä määrin tätä kauppaa tehtiin, ei-asiakirjoista saata saada tietoja, mutta arvatenkaan kaupungin porvarit ei
vät voineet tyydyttää lähiseudun tarpeita, vaan talonpojat toivat
itse tupakkansa samoin kuin suolansakin pääasiallisesti rannikkokaupungeista tai, mikä arvatenkin oli yleisintä, saivat sitä salateitä. Tupakka näkyy olleen rullatupakkaa, jota kyynäröittäinkin myytiin; v. 1706 mainitaan maksetun 5 äyriä vask. r. kyynärältä; mutta myöskin nauloittain sitä kaupiteltiin; 12 äyriä sanotaan 1707 maksetun naulalta 2
1
A. A. Stiernman, Bihang af åtskilliga allmänna handlingar fr. 1529
till 1698, s. 473; Päätullikonttorin kirje 29 /s 1711 (Helsingin raast. ark.)
2
Kämnerinoik. pöyt. l9At 1706 ja 8 /i 1707.
VIII. Olut ja paloviina vanhassa Hämeenlinnassa.
Käsitöistä kamoin kuin kaupasta tuleva hyöty oli varsin vähäpätöistä siihen verrattuna mitä Hämeenlinnan porvarit saivat
oluen ja viinan valmistuksesta ja myynnistä. Tehdessään selkoa
lääninsä oloista kymmenvuotiskaudelta 1652—1662 HämeenUudenmaan läänin maaherra Ernesti Juhana Creutz sanoo Hämeenlinnasta, että »tämä pieni kauppakylä, jonka kreivi ja valtakunnan drotsi Pietari Brahe perusti, saa toimeentulonsa pääasiallisesti kapakoimisesta, sillä heidän varansa ja voimansa eivät ulotu
muuhun kaupantekoon».* Ja sellaisena kaupunki pysyi koko vuosisadan ajan. Tästä elinkeinosta Hämeenlinnan porvarit myöskin
tahtovat pitää kiihkeästi kiinni; siihen he valituksissaan aina johtuvat ja pyytävät hallituksen suojaa, etteivät sivulliset pääsisi kilpailemaan heidän kanssaan ja siten vähentämään heidän tulojaan.
Niinpä v. 1697 Kunink. Majrlle lähettämässään valituskirjassa »kaikki Hämeenlinnan kaupungin asukkaat ja porvarit»
pyytävät silloin vallinneen kadon johdosta köyhtyneen tilansa parantamiseksi vapautta veroista sekä anovat, että maaherra velvoitettaisiin pitämään »täydellä todella ja lujasti kaupunki ennen
saamissaan privilegioissa, jotka sisältyvät pääasiallisesti siihen,
ettei käsityöläisiä suvaittaisi maalla lähempänä kuin kolmen peni1
Maaherran kirje l5/9 1662 painettu Suomi-kirjassa 1855.
VIII,
Olut ja päloviina vanhassa Hämeenlinnassa.
85
kulman matkan päässä kaupungista ja ettei kapakoimista harjoitettaisi kahta peninkulmaa lähempänä, sillä siitä riippuu tämän
kaupungin olemassaolo ja varttuminen». Jälkimmäinen elinehto oli
epäilemättä Hämeenlinnan porvarien sydäntä paljon lähempänä
kuin edellinen. Sitä.monet ja yhäti uudistuvat valitukset osoittavat, vaikka on myöskin huomattava, että kilpailu kaupungin ulkopuolisten kanssa tässä kohden oli paljon suurempi kuin käsitöiden
harjoittamisessa.
*
Miltei joka talossa porvarit valmistivat talonpojilta ostamastaan
ohrasta ja maltaista olutta, osaksi kyllä omiksi tarpeikseen, mutta
myöskin myytäväksi. Kun taloon tuttu tuli vieraisille, tuotiin
oluttuoppi pöytään, tai kun vieras saapui, sai hän sitä ostamalla.
Sitä oli sen vuoksi aina saatavissa ainakin muutamissa taloissa,
ja kaikki sitä saivat kaupita samoin kuin valmistaakin. Mutta
sen jälkeen kun vapausvuodet olivat loppuneet, tuli siitä maksaa
säädetty aksiisi samoin kuin muissakin kaupungeissa. Tämän suuruus riippui tietysti siitä määrästä, minkä kukin valmisti, mutta
eri suuri aksiisimakso oli myöskin siitä, mikä oli vain omiksi tarpeiksi valmistettu, ja eri suuri siitä, mikä valmistettiin myytäväksi, jälkimmäisestä korkeampi. Aksiisi vaihteli myöskin
sen mukaan, oliko olut »väkevää», »heikkoa» tai »ruokaolutta».
Tätä koskevia säädöksiä oli hallitus alkanut antaa 1600-luvun alkupuolella, ja sitten niitä tuli jonkun verran muutettuna
tuon tuostakin. Näiden määräysten mukaan tuli kaupungin rakennuttaa erityinen panimohuone, jossa kaupungin viranomaisten
hyväksymät oluenpanijat valmistaisivat niin paljon kuin kaupungissa tarvittiin, ja ennenkuin »tuli saatiin sytyttää» oli kruunun
virkamiehelle ilmoitettava, paljonko maltaita käytettiin panoon.,
ja kun olut oli valmis, oli hänen maksettava aksiisia 2 äyriä tynnyriltä vahvasta oluesta, i äyri heikosta ja y2 äyriä ruokaoluesta. Jos
ei kuitenkaan täten saataisi kaupungin tarvetta tyydytetyksi,
sallittaisiin kotona valmistaa, mutta silloin oli aksiisi vain puolet
tästä määrästä. Oluenpanijat eivät itse saaneet myydä muuta kuin
suurissa erissä, tynnyrittäin; pienissä erissä kannuttain myyminen
oli krouvarien ja kestikievarien oikeus. Näitä määräyksiä ei kui-
86
K. O, Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia.
tenkaan edes lähimalkaisen tarkasti noudatettu missäänkään; Hämeenlinnassa ja arvatenkin muissakin pienissä kaupungeissa ei
ollut ollenkaan kaupunginpanimoita, vaan porvarit polttivat kotonaan, mutta säädetty aksiisi oli siitäkin maksettava tullinhoitajalle; viranomaiset myöskin valvoivat, että kunnollista olutta valmistettiin. Vihdoin v. 1681 hallituskin antoi sellaisen selityksen,
että nuo määräykset oluenpanosta ja krouvien pitämisestä koskivat vain suuria kaupunkeja, pienet maakaupungit, joilla oli heikot elinehdot, saivat vapaasti tässä kohden toimia suorittamalla
kuitenkin säädetyn aksiisin.
Olutta oli, kuten sanottu, aina saatavissa, ellei yhdellä niin
toisella, mutta kaikkina aikoina sitä ei tarvittu yhtä runsaasti.
Markkinapäivinä tietenkin meni runsaimmin kaupaksi, ja niitä
varten sitä aina valmistettiin suuret määrät. Muulloinkin, milloin
enemmän väkeä saapui kaupunkiin, sitä tarvittiin enemmän;
sellaisia tilaisuuksia oli käräjä-aika, sillä Sääksmäen kihlakunnan
käräjiä pidettiin Hämeenlinnan raatihuoneella; vuosittain pidettiin myöskin linnan ja kaupungin välisellä alueella sotaväenkatselmuksia, jolloin kerääntyi sekä päällystöä että sotamiehiä kaupunkiin ja linnaan, ja silloin porvarit myöskin olivat varustautuneet tavallista runsaammilla olutvarastoilla.
Tähän hämeenlinnalaisten paraaseen tulolähteeseen monet
sivulliset pyrkivät päästä osallisiksi varsinkin markkinoiden aikana;
kaupungin ympäristössä asuvat maalaiset tahtoivat näet myöskin käyttää hyväkseen näitä tilaisuuksia, vaikkei heillä ollut siihen oikeutta. Se aiheutti yhtämittaisia valituksia kaupunkilaisten
puolelta. Niinpä v:n 1661 valituskirjassa sanotaan, että »monet
ympärillä olevissa talonpoikaiskylissä myyvät olutta ja viinaa,
kuljettavatpa heîsäksi maalta olutvateja ja tynnyreitä kaupunkiin
sekä karjakartanoiden pelloilla laskevat astioistaan ja myyvät kannuttain sotamiesottojen ja katselmusten aikoina, niin että porvarit, jotka sellaisiin kokouksiin valmistavat sekä olutta että viinaa, eivät saa vähintäkään myydä, vaan heidän oluensa sen kautta
pilaantuu ja happanee etenkin kesäiseen aikaan, jonka johdosta
tämä kaupunki menee häviötään kohti, ellei sellaista poisteta ja
kestikievarijärjestystä pidetä voimassa». Samassa valituskirjas-
VIII.
Olut ja paloviina vanhassa Hämeenlinnassa
87
sa sanotaan, että linnanpäällikkö eli hoppmanni sallii loisnaisten, joita hän pitää linnan suojeluksessa, myydä olutta ja viinaa
kaupunkilaisten vahingoksi. Linnanpäälliköstä itsestä, joka samalla oli Hattulan kihlakunnan vouti, valitetaan eräässä kuninkaalle osoitetussa kirjeessä, että hän »meidän privilegioittemme ja
pienen kaupunkimme sangen suureksi vahingoksi harjoittaa huomattavaa krouvaamista oluella ja viinalla, sillä se elinkeino, jota
paraiten voidaan harjoittaa tässä pienessä kauppakylässä, on oluen
ja viinan myynti matkustaville ja muun tällaisen tavaran, jota
kulkevat voivat tarvita»; mutta tuo vouti kokoaa talonpojilta,
joilla on rästejä kruunun veroista, kaiken heidän humalansa,
maltaansa ja ohransa »krouvinsa erinomaiseksi menestykseksi»,
ja kaupunkilaiset eivät saa ostaa sen vuoksi ollenkaan näitä
aineksia. Samoin valitetaan Hätilän vuokraajan lampuotien
»pitävän päivittäistä krouvaamista oluella, viinalla ja tupakalla», jota raastuvanoikeuteen haastettu lampuoti Martti Niilonpoika ei voinut kieltää, mutta hän sanoo tekevänsä sitä
•emäntänsä käskystä, joka itse asui Savossa 20 penikulman
päässä. »Tästä sietämättömästä krouvaamisesta porvarit yksimielisesti valittivat», sanotaan v:n 1672 toukokuun 25 p:n raastuvanoikeuden pöytäkirjassa, »he kun eivät itse voi valmistaa tynnyriäkään olueksi, ja jos valmistavat, eivät he voi saada siitä
niin paljon, että sillä voisivat maksaa aksiisin». Kaupungin tullipäällysmies Juhana Antinpoika toi asian tällä kertaa esille, siitä
kun myös kruunu kärsi, koska luvatonta kauppaa harjoittavat eivät
oluestaan ja viinastaan suorittaneet aksiisia ja tullia. Ja samassa
raastuvanistunnossa hän vielä kertoo, että everstiluutnantti ja parooni Arvid Hornin Rengossa olevien rälssitilojen, Kantolan ja Pakkalan (Paikkalan?), vuokraaja Jonas Hirn myöskin »harjoittaa huo r
mattavaa krouvaamista oluella ja tupakalla», josta sekä kruunulle
että kaupungille koituu vahinkoa. Porvaristo myönsi, että niin oli
asian laita, ja tullipäällysmies lupaa kääntyä kamarikollegion puoleen apua tässä kohden pyytämään. 1 Tullinhoitaja, joka piti silmällä valtion etuja, ja porvarit, jotka huolehtivat omaa menek1
Porvariston valituksia valtiopäivillä (kop) ja raastuvanoikeuden
pöytäkirjat.
88
kiänsä, olivat yksimielisiä siinä kohden, että tuollaisten sivullisten
myyjien kaupasta olisi tehtävä loppu; ja yksissä voimin he sitä
toisinaan yrittivätkin, kuten kevätmarkkinoiden aikana v. 1672, jolloin tullinhoitaja Juhana Antinpojan pyynnöstä määrättiin 6 porvaria valvomaan, »kuinka kukin tekee olutkauppaa», koska, sanotaan, »markkinain varjossa oluen myynnillä tehdään tätä kaupunkia vastaan suurta haittaa ja vahinkoa.» 1
Hallitus puolestaan asettui porvarien oikeutta oluen ja viinan
myyntiin nähden puolustamaan, milloin sen kuuluviin valituksia
tuotiin. Ja niitä tuotiin usein, sillä useimmissa valtiopäiviä varten laadituissa valituskirjoissa on tämä yhtenä aiheena. »Sen valituksen johdosta, jonka kaupunki on tehnyt Hätilän karjakartanon
vuokraajan ja Jonas Hirnin yhtämittaa jatkuvaa kapakoimista
vastaan kaupungin sorroksi ja vahingoksi, tahtoo Kunink. Majrtti
ilmoittaa maaherralle, joka sellaista asianmukaisesti voinee torjua ja poistaa», sanotaan v:n 1672 valtiopäiväanomusten päätöksissä; samoin sanotaan v:n 1680 päätöksessä, että maaherran tuli
tehdä linnanpäällikön ja muidenkin sivullisten kapakoimisesta
kokonaan loppu ja estää heitä harjoittamasta muutakin sellaista,
josta koituu kaupungille haittaa ja vääryyttä. Mutta hallitsijan
nimessä annetut ankaratkin käskykirjeet ja muistutukset eivät
paljon tehonneet; maaherra oli liian kaukana voidakseen tehokkaammin vaikuttaa ja maistraatti oli voimaton tällaista houkuttelevaa ja yleiseksi tullutta väärinkäytöstä ehkäisemään. Se jatkui yhä edelleen vielä seuraavalla vuosi sadallakin.
Kaupunkilaiset puolestaan eivät suinkaan olleet nuhteettomia
oluen valmistuksessa ja myynnissä. He toivat mikäli mahdollista tulliportin ohi maltaat ja ohrat, joita valmistukseen tarvitsivat, sekä sitten salaa panivat ne olueksi, jotta pääsisivät aksiisia
suorittamasta. Tullimies puolestaan koetti paraansa mukaan saada
tällaisen luvattoman toimen paljastetuksi ja syylliset edesvastuuseen, mutta joutui sen johdosta kireisiin väleihin kaupunkilaisten
kanssa. Niinpä tullinhoitaja eräänä aamuna 1672 k:lo 8 aamulla
tapasi Heikki suutarin kadulla, ja »koska hän tunsi vierteen maRaast. pöyt. 2 % 1672.
VIII.
Olvit ja paloviina vanhassa Hämeenlinnassa.
89
kua», kysyi tältä, missä olutta pannaan. Suutari vastasi: »eij meillä
vielä Prykätty, wasta meillä hangitan, mutta Naburilla wettä wirnattin, siellä kyllä Prykätän». Tuo naapuri oli raatimies Juhana
Juhananpoika, joka tämän johdosta meni aksiisia suorittamaan,
vaikka se olisi pitänyt tapahtua ennen panon alkua, josta hän tullinhoitajalta saikin muistutuksen. Seuraavana päivänä Heikki suutari meni Juhana Juhananpojan luo, jossa silloin oli tullimies
»jonkun verran juovuksissa», maksaakseen tälle tullin 2:sta Parolasta tuomastaan puukuormasta. Mutta sinne tultuaan suutari
saa raatimiehen silmilleen, ja kun suutari kysyy, kuka oli asian ilmoittanut ja sai kuulla tullinhoitajan sen tehneen, kääntyy hän
viimeksimainitun puoleen, sanoen: »Ja minä rucoilin ia kielsin
sanomast, tee olette yxi falski propheta, pidätte paha Neuvo oikeudes». Sitten seurasi jälkinäytös; raatimies löi suutaria korvalle
ja veti häntä tukasta; suutari puolestaan haukkui raatimiestä
»kelmiksi, hunsvotiksi ja vaimonsa murhaajaksi». Molemmat saivat oikeudessa sakkoa.1
Oluen ostajat taas valittelivat myötäänsä, että heiltä otettiin
liian suuria hintoja, ja sen johdosta jouduttiin maistraatin kanssa
tekemisiin. Niinpä toukokuun 20 p:nä 1672 sanotaan raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa monien matkustajien päivittäin valittavan, että »ne, joilla on huonompaa olutta, myyvät sitä yhtä kalliista kuin parempaa, mikä kuitenkin katsotaan sopimattomaksi».
Sen vuoksi maistraatti määräsi 2 poivaria, Henrik Laurinpojan ja
Ambrosius Klemetinpojan yhdessä kaupunginvoudin Matti Pietarinpojan kanssa »tarkasti ja vjsusti pitämään silmällä, kuka hyvää ja kuka huonompaa.olutta tekee». Heidän tuli käydä talosta
taloon ja maistaa valmistetta, merkitä sen laatu, sekä sen mukaan
määrätä hinta, ja »jos he uskaltavat tämän laiminlyödä ja mennä
jonkun talon sivuitse, niin heitä vastaan nostetaan ankara syyte
ja lain määräämillä sakoilla muistutetaan». Maistraatin määräämät tarkastajat eivät kuitenkaan olleet asianomaisille valmistajille
mieluisia vieraita; niinpä he valittavat Mikko Perttelinpojan luona
Höytilässä joutuneensa huonosti vastaanotetuksi. Kun näet he
1
Raast. pöyt. 26 / 2 1672.
•90
olivat pyytäneet maistaa valmisteilla olevaa olutta, oli heitä vas
taan syydelty sopimattomia sanoja, muun muassa sanottu: »jos
olisitte tulleet muissa asioissa, olisitte saaneet juodaksenne, mutta
nyt ette saa maistaakaan» sekä suomeksi lisätty: »Eij sijtä panosta
ole mitään cuin te käfwelette» j . n. e. Mikko Pertelinpoika sakotettiin vastustelemisesta »toisille tiedoksi», mutta koska hän oli
köyhä, vain 6 markalla. — V. 1675 mainitaan jälleen tarkastusmiesten määräämisestä ja säädetään paraimmasta oluesta hinnaksi 8
äyriä vask. rah. ja vähemmän aina laadun mukaan; ja »sen, joka
näitä miehiä, niinkuin on tapana, kaikenlaisissa tilaisuuksissa
äkkiarvaamatta joko sanoilla tai teoilla pikaisuudessa loukkaa,
täytyy tulla rangaistuksi».1 Arvatenkaan eivät nämä toimenpiteet
paljon auttaneet, mutta olivat kuitenkin jonkinlaisena pelokkeena
huonon oluen valmistajille ja kalliin hinnan ottajille.
Olut oli yleisin nautintoaineena käytetty juoma vielä 1600luvulla; ulkomaalta tuotuja viinejä hämeenlinnalaisten ei kannattanut hankkia itselleen; niitä oli vain varakkaiden ylimysten
ja Turun sekä Viipurin suurkauppiaiden pidoissa. Hallitus kielsi
lainsäädöksilläkin tavallisten porvarien ja muiden alhaissäätyisten niitä vierailleen tarjoamasta, sillä tässäkin kohden piti erotus
näkyä eri yhteiskuntaluokkien välillä. Mutta tällä vuosisadalla
alkoi jaloviinan käyttö yhä enemmän voittaa alaa, varsinkin sen
toisella puoliskolla.
Paloviinaa oli Ruotsin valtakunnassa opittu tuntemaan 1400luvun jälkipuoliskolla Keski-Euroopasta käsin, jossa sitä jo aikaisemmin oli käytetty. Aluksi paloviinaa valmistettiin viinistä
destilloimalla, mutta vähitellen myöskin viljasta. Eikä sitä aluksi
käytetty nautintoaineena, vaan ruudin valmistukseen ja varsinkin lääkkeenä, sen kun arveltiin olevan varsin tehokkaan kaikkia sisällisiä tauteja vastaan ja etenkin ruttotaudeissa tarpeellinen; sen vuoksi lääkäritkin sitä suuresti suosittelivat, ja sen luultua elähyttävää vaikutusta todistaa nimitys aqva vitae (elämän
vesi), jolla sitä nimitettiin. Kun sekaan pantiin ryytejä, niin sen
voima tuli vielä tehokkaammaksi; niinpä eräs Tukholman ap1
Raast. pöyt.
27
/9 1675.
VIII.
Olut ja paloviina vanhassa Hämeenlinnassa.
91
teekari Simon Berchelt Juhana III:n aikana käskee kulkutaudeissa
ottamaan »hyvää aqva vitae, hyvillä maustimilla tai ryydeillä destilloitua, tai katajanmarjoista valmistettua viinaa», ja kuuluisa lääkäri
Urban Hjärne kehottaa niitä, joilla ei ollut varaa juoda viiniä,
»ottamaan ruuan päälle ryypyn tai kaksi hyvää paloviinaa, ei
varsin väkevää*.1 Mutta tuo suositteleminen oli omiaan levittämään sen käyttöä, ja myöskin yhteys ulkomaiden kanssa Ruotsin mahtavuuden aikana vaikutti samaan suuntaan; varsinkin
Venäjää vastaan käydyissä sodissa sotamiehet oppivat sitä nauttimaan, venäläisten keskuudessa kun palo viinan käyttö oli vanhaa,
totuttua. Jo Kustaa Vaasa kehottaa Venäjän sodassa toimivaa päällikköä antamaan sotamiehille paloviinaa ennen taistelun alkua
lisätäkseen heidän rohkeuttaan. Ja niin viina vähitellen lakkasi
olemasta yksinomaan lääkkeenä, jollaisena sitä kansan keskuudessa
nykyaikoihin saakka on pidetty, ja se muuttui nautintoaineeksi,
jonka liiallisesta käyttämisestä pian alkoi kuulua valituksia.
Hämeenlinnan seuduilla tunnettiin viinanvalmistus jo 1500luvulla; linnan tileissä v:lta 1572 mainitaan maksusta, jonka
muuan Janakkalan talonpoika sai linnan viinapannun korjaamisesta.2 Mutta mikäli näyttää ei itse kaupungissa sen olemassaolon
ensimmäisinä vuosikymmeninä paloviinaa suuressa määrässä suinkaan käytetty, eikä sen valmistuksesta mainita mitään; mutta
vuosisadan parina viimeisenä vuosikymmenenä porvareilla jo on
viinapannuja.
Sekä kaupungeissa että maaseuduilla saatiin aluksi viinaa polttaa mielin määrin; mutta ennen pitkää valtakunnan hallitus ulotti
kätensä tähän toimintaan, se kun keksi siitä sopivan verotusesineen.
1500-luvulla alettiin määrätä aksiisia maksettavaksi ulkomailta
tuoduista viineistä ja oluesta y. m., mutta vasta Seuraavalla vuosisadalla ruvettiin kotimaassa valmistettua paloviinaa verottamaan.
Ensimmäinen verotus tuli n. s. pikkutullin yhteydessä, mutta se ei
sisältänyt muuta kuin sen, että viinaa kaupunkiin tuotaessa oli
1
Artur Evers Den svenska brännvinslagstiftningens historia under
frihetstiden till hattväldets fall. s. 4, 5.
2
J. R. Aspelinin muistiinpanot kansallismuseossa.
92
K. O Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
maksettava kaupungin portilla tullia samoin kuin muistakin torille myytäväksi tuotavista tavaroista; v. 1622, jolloin mainittu tulli
säädettiin, oli sitä kannusta viinaa maksettava yz äyriä, mutta
muutettiin aika ajoin, ollen 1685 tehdyn valtiopäiväpäätöksen mukaan 4/Ö äyriä hop. rah. Varsinainen vero viinanpoltosta säädettiin
ensimmäisen kerran v. 1638; viinan valmistukseen käytetystä viljamäärästä näet määrättiin suoritettava aksiisi, joka oli eri suuri
kotitarvetta varten poltetusta ja eri suuri myytäväksi valmistetusta, edellinen 2/3 jälkimmäisestä; niinpä maksettiin tynnyristä
maltaita kotitarvetta varten poltettavasta 4 äyriä ja myyntipolttoa varten 6 äyriä, vehnätynnyriltä 8 ja 12 äyriä, jauhotynnyristä niinikään 8 ja 12; rankkitynnyristä 2 ja 3 äyriä.
V:n 1650 valtiopäivillä tämä aksiisi korotettiin kaksinkertaiseksi, ja v:n 1686 valtiopäivillä kolminkertaiseksi, jollaisena se
sitten pysyi kauan aikaa. Jo 1600-luvulla alettiin myöskin vaatia
veroa paloviinan samoin kuin oluenkin vähittäisanniskelusta,
jonka oikeuden ken hyvänsä sai ottaa itselleen.
Nämä määräykset koskivat vain kaupunkilaisia, jotka enemmän
viinaa polttivatkin; maalaiset saivat vapaasti harjoittaa viinanpolttoa, kun vain kaupunkiin sitä tuodessaan suorittivat säädetyn
' pikkutullin. Ja tästä oikeudestaan he eivät tahtoneet luopua; »kyllä
meidän täytyy saada pitää tämä pieni vapaus», arvelivat talonpojat,
kun heille v:n 1686 valtiopäivillä esitettiin veronmaksua viinapannuistaan, ja >)jos joku pilaa terveytensä, niin siitä hän itse pahimmin
kärsii», vastasivat he, kun oli vedottu viinan tuottamaan turmiolliseen vaikutukseen. Tämä puoli, vaikka sekin tuotiin esille, oli
kuitenkin toisarvoinen viinalainsäädännössä, sillä hallitus otti
asian valtiotaloudelliselta kannalta. Siitä johtui, että se katovuosien sattuessa ajaksi kielsi koko polton; niinpä kiellettiin ankarana katovuonna 1696 viinaa polttamasta rukiista ja 1698 myyntipoltto sekä rukiista että vehnästä, mutta ainoastaan Tukholmassa, jossa runsaimmin viinaa valmistettiin; v. 1709 kiellettiin
niinikään viinanpoltto kaikista viljalajeista silloin sattuneen kadon vuoksi; mutta jo seuraavana vuonna kielto peruutettiin porvariston valitusten johdosta, se kun valitti, ettei se voi maksaa sää-
VIII.
Olvit ja paloviina vanhassa Hämeenlinnassa.
93
dettyjä kontributsioneja ilman tätä elinkeinoa,» jota paitsi viinan
kohtuullinen käyttö yhdessä valkosipulin kanssa näinä tautisina
aikoina on hyvää lääkettä.» 1
Kuten tästäkin näkyy, pitivät kaupunkien porvarit yleensä viinanpolttoa ja myyntiä tärkeänä elinkeinona; »meidän toimeentulomme perustuu suureksi osaksi siihen», sanoo porvaristo v:n
1686 valtiopäivillä. Tukholmassa sanoo eräs saman kaupungin
kirkkoherra v. 1686 poltettavan vuosittain 100,000 tynnyriä viljaa,
joka arviointi kuitenkin lienee liikaa. Pienissä kaupungeissa porvarit pitivät viinaa samoin kuin oluen valmistamista elinehtonaan.
Niin oli laita Hämeenlinnankin asukkaiden. He kyllä etupäässä panivat olutta, kuten olemme maininneet, mutta vuosisadan lopulla
viinanpolttokin tuli yleisemmäksi. Porvarien pannut olivat kuitenkin pienet, minkä saattaa päättää niiden hinnasta; niinpä mainitaan v. 1691, että raatimies Juhana Juhananpoika oli 8 vuotta aikaisemmin antanut viinapannunsa 9 vaskitalarin pantiksi eräälle
Hätilän miehelle, ja kun hän ei sitä lunastanut, tarjottiin se myytäväksi; 9 tai. vask. rah. lienee niin ollen ollut suunnilleen sen hinta;
v. 1698 on Maria Henrikintyttären peruukirjassa 18 naulan painoinen viinapannu arvosteltu 10 tai. 4 äyriksi vask. rah.2 Valmistustapa oli myöskin alkeellista laatua, sillä ammattitaitoisia ei ollut,
vaan jokainen poltti taitonsa mukaan ja sen vuoksi tulos oli heikkoa; Artur Evers mainitsee, että noin 6—8 kannua viinaa viljatynnyristä oli kai tavallisin saanti.3 Matta Hämeenlinnassa ei yhtaikaa ollut monellakaan porvarilla käytettävänä edes yhtä tynnyriä ja niin ollen poltosta ^ saatu määrä supistui varsin vähiin; usein
sattui niinkin, ettei syntynyt ollenkaan viinaa, poltos kun epäonnistui syystä tai toisesta.
Ison vihan jälkeen tuli viinanpoltto ja myöskin sen käyttö paljon yleisemmäksi, mikä näyttäytyy Hämeenlinnassakin, niinkuin
tuonnempana tulemme näkemään.
1
Artur Evers, Den svenska brännvinslagstiftningens historia, s. 12—18.
» Raast. pöyt. ufa 1691; kämnerinoik. pöyt. 23/'2l698.
3
A. Evers, e. m. t. s. 23.
2
Tärkeimpänä syynä sisämaan kaupunkien perustamiseen 1600luvulla oli kuten ennen on mainittu, n. s. maakaupan ehkäiseminen;
olihan tämä nimenomaan mainittukin Hämeenlinnaa perustettaessa. Kaikki kauppa oli oleva kaupunkilaisten yksinomaisena oikeutenä ja siitä tuleva voitto kuului heille; mutta sen siirtäminen kaupunkeihin oli tärkeätä myöskin valtion edun kannalta katsoen,
sillä vallitsevan käsityskannan mukaan tarkoin järjestetty ja säännöstelty kaupankäynti tuotd valtiolle samoin kuin yksityisillekin
suurempaa hyötyä. Kaupan keskittäminen kaupunkeihin oli välttämätöntä varsinkin sen jälkeen, kun hallitus valtiosäatyjen
antaman suostumuksen nojalla v. 1622 sääsi n. s. pikkutullin, jota
myöskin sanottiin maatulliksi. Se oli yksi niistä monista veroista,
joita näihin aikoihin sälytettiin yhä useampia valtakunnan asukkaiden maksettaviksi yhtämittaisten sotien tarpeisiin. Pikkutullia oli suoritettava »kaikista syötävistä, kulutettavista ja pitotavaroista, joita tuodaan torille ja markkinoille», s. o. kaikista ruokatavaroista sekä kauppa- ja käsityötä varoista. Pikkutullin kanto
aiheutti sen, että kaupungit ympäröitiin aitauksella; vain määrätyistä porteista päästiin sisälle ja sieltä pois. Porttien tuli olla
auki kesäisin klo 4:stä ja talvisin klo 6:sta, aamulla. Portin vieressä
oli tullitupa ja siinä tullimies kirjureineen sekä tarkastajia eli n.s.
syökäreitä. Tässä tuli jokaisen kaupunkiin pyrkijän ilmoittaa tavaransa, jotka punnittiin tai mitattiin, ja sitten suoritettiin heille
maksu säädetyn taksan mukaan, joka ylimalkaan oli noin 3 pro-
IX.
Kauppa. Markkinat.
9S
senttiä tavaran hinnasta; niinpä ruistynnyristä maksettiin 2 äyriä,
ohratynnyristä iy2 äyriä ja kauratynnyristä 1 äyri, lehmästä 4 '
äyriä, mutta suuresta härästä 12, lampaasta 1 äyri, voileiviskästä
1 y2, munatiusta 1j$, leiviskästä tuoretta lihaa 3U, reellä tuodusta
heinäkuormasta iy2, kenkäparista % äyriä j . n. e. Näitä taksoja
julkaistiin ajoittain uusia edellisten täydennykseksi ja myöskin
muuttuneet tavaranhinnat tekivät ne tarpeellisiksi. Se, jota
Hämeenlinnassa alettiin noudattaa oli v:lta 1666. Eikä tullia vaadittu yksinomaan torille vietävistä tavaroista, vaan muistakir,
jotka porvarit kaupunkiin toivat; sellaiset tavarat kuitenkin, jotka
vain kuljetettiin kaupungin läpi, pääsivät tullitta, mutta tarkan
valvonnan alla, ettei petosta tapahtunut; elukoita oli lupa pitää
tullin ulkopuolella, ja ellei niitä saatu myydyksi, saatiin ne tullia
suorittamatta viedä takaisin. Aateliston jäsenet, joilla muutenkin oli paljon etuoikeuksia, saivat tullitta tuoda niin paljon ruokatavaroita kuin he seurueineen tarvitsivat.
Tällaiset määräykset ja* vaatimukset, jotka häiritsivät vapaatakaupankäyntiä ja kallistivat tavarahintoja, eivät olleet mielaisia
sen enempää maalaisille kuin kaupunkilaisillekaan. Mutta tuon
tuostakin uudistuvista pyynnöistä huolimatta hallitus ei tehnyt
minkäänlaisia myönnytyksiä, vaan se piti sellaisia anomuksia
varsin sopimattominakin; kun esim. Suomen talonpoikien yhteisessä anomuskirjassa v:n 1649 valtiopäivillä pyydettiin, että
porvarit saisivat käydä tavaroineen maaseuduilla, niin latisuttiin vastauksessa, »ettei Kunink. Majrtti saata käsittää heidän pyyntöään, että porvarien sallittaisiin kulkea maaseuduilla
ja siellä myydä tavaroitaan, koska sellainen sotii Ruotsin hyvin perusteltua lakia ja totuttua tapaa vastaan; sitä nimitetään
maakaupaksi, jota ehkäisemään kaupungit ovat perustetut ja rakennetut; niihin maalaisten on mentävä».
Hämeenlinnan ei tarvinnut aluksi alistua näiden määräysten
alle, sillä niin kauan kuin vapausvuodet kestivät, olivat he
vapautut myöskin pikkutullin suorittamisesta. V. 1666 nämä
loppuivat, ja silloin heidän täytyi muiden kaupunkien porvarien tapaan ruveta »ylläpitämään porvarillista rasitusta», s. o.
1
96
K. O Lindeqvist. Hämeenlinnan
kaupungin
historia.
maksamaan kaupunkilaisille kuuluvia veroja ja muita velvollisuuksia.
Mutta hitaasti asiat saatiin oikeaan kuntoon. V. 1667 sanotaan,
että tullintarkastaja Juhana Olavinpoika toi raastuvankokouksessa
esille Kunink. Maj:n pikkutulli- ja aksiisitaksan, vaatien että kaupunkilaisten tuli nyt vapausvuosien jo päätyttyä ruveta seuraamaan tätä, niinkuin muut kaupungit tekevät. Mutta silloin kaupungin asukkaat kaikki yhteisesti vetoavat varattomuuteensa
sekä tahtovat pyytää vapauksiensa pitentämistä; he saavat kyllä
pyytää jatkuvaa vapautusta, sanoo maistraatti, mutta sillä välin
on heidän noudatettava säädettyä taksaa. Kaupunkiin määrättiinkin tullinhoitaja ja hänen apulaisekseen yksi syökäri. Ensimmäisenä mainitaan Jaakko Arckenholtz, joka teki valansa v. 1667.*
Jatkuvaa vapautusta kaupunki ei saanut, eikä hallitus suostunut siihenkään anomukseen, jonka sen edustaja Juhana Maununpoika porvariston puolesta teki v:n 1675 valtiopäivillä, että nimittäin sille pikkutullin ja aksiisin sekä leivinuunirahojen asemesta
»määrättäisiin siedettävä vuotuinen vero meidän varojemme ja
niukkojen elinehtojemme mukaan»; vain varsinaisten markkinain
aikana kannettaisiin tullia talonpojilta »varsinkin koska niiden
väliajalla ei mitään tuloja maaseuduilta keräänny.» Tähän ei
kuitenkaan suostuttu, »koska tavanmukaisia, ulosteko]a ei voida
muuttaa.» 2
Pikkutullin kantoon oli siis ryhdyttävä ja sitä varten kaupungin ympärille hankittava aitaus eli staketti, joka oli kaupunkilaisten tehtävä ja kunnossapidettävä. Mutta porvarit osoittivat tässä
kohden sangen suurta haluttomuutta, jonka vuoksi huomautuksia,
muistutuksia ja uhkasakonmääräyksiä annettiin tuon tuostakin;
niinpä heinäkuun 11 p:nä 1668 aitauksen rakentamisesta, taas muistutetaan maistraatin istunnossa ja määrätään kaksi raatimiestä
sekä kaksi muuta porvaria jakamaan kullekin osuutensa ja velvoitetaan asukkaita »ilman turhia verukkeita sakon uhalla seuraavaan raastuvanistuntoon saapumaan». Mutta seuraavan vuoden
1
2
Raast. pöyt. 12 / 3 1667.
H:linnan porvarien anomukset 1675 ja hallituksen päätös (R. v. a.)
IX.
Kauppa. Markkinat.
97
lokakuun 27 p:n raastuvanistunnossa uusi tullinhoitaja Juhana
Antinpoika* syyttää kaupungin asukkaita aitauksen rakentamisen
johdosta, sanoen, ettei sitä vielä ole rakennettu. Porvarit vetoavat
siihen, että entinen tullinhoitaja Juhana Arckenholtz oli luvannut
hankkia tarvittavan raudan, muttei ollut hankkinutkaan, josta
syystä porttia ei voitu saada kuntoon; maistraatti velvoittaa kuitenkin kaupunkilaisia 14 päivän kuluessa laittamaan aidan kuntoon 40
markan sakon uhalla; mutta heidän tähänastisista laiminlyönneistään, vaikka monta kertaa oli muistutettu, »heidät tällä kertaa armahdetaan heidän köyhyytensä ja nöyrän rukouksensa vuoksi».2
Tullinhoitaja toi esille vielä senkin jälkeen valituksia ja maistraatti
määräilee sakkoja, joilla ei suurtakaan tehoa näy olleen.
Aita saatiin kuitenkin pystyyn; mutta sitten alkaa heti kuulua
valituksia siitä, että se on rikki ja kaipaa korjauksia. Ja heikko koko
aita olikin; kenellä halu oli, saattoi helposti jonkun osan siitä purkaa. Se näet oli rakennettu siten, että seiväspari oli lyöty maahan
vierekkäin ja niiden väliin asetettu kaksi aidasta, siis samantapainen kuin tavallinen pellonaita, mutta kenties hatarampi. Aita kulki
ulommaisten talojen takapuolitse, ja tullihuone oli siinä paikassa,
jossa Hätilästä käsin pitkän sillan yli Oj öisten pellon läpi kulkeva
maantie päätyi kaupunkiin. Millainen vanhin tullitupa oli, ei ole
meillä tiedossamme, mutta tuskinpa se oli samanveroinen kuin tullinhoitaja David Biuurin v. 1686 hallituksen määräyksestä rakentama, johon kuului noin 12 kyynärän pitkä ja 10 kyynärän leveä
rakennus ja siinä konttori; tätä vastapäätä oli suurella leivinuunilla ja savupiipulla varustettu pakaritupa, joka oli 10 kyynärää
pitkä ja 9 kyynärää leveä, porstua oli 7 kyynärän pituinen ja 9
kyynärää leveä, ja siinä oli kaksi ovea, yksi kummallakin puolen;
toinen, kadunpuoleinen, oli kaksoisovinen, ja siinä kaksi linkkua
(klinka), toisessa vain yksi ovi; rakennuksessa oli yhteensä 11
akkunaa ja kaksi savupiippua. 3
1
Raastuvanistunnossa B j± 1669 esitettiin hänen valtakirjansa., jonka
tullintarkastaja Juhana Olavinpoika oli antanut 29/3 1669.
2 Raast. pöyt. 27/10 1669.
3
Raast. pöyt. 30 /i 1686.
98
K. O Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia.
Tässä huoneessa tullimies kirjureineen ja syökäreineen otti
vastaan maalta saapuvia ja tarkasteli heidän tavaroitaan; mutta
lähimainkaan säntillisesti ja asetuksen määräämällä tavalla tuo
toimitus ei käynyt. Kaupunkiintulijat eivät olleet halukkaita ilmoittamaan tavaroitaan, vaan koettivat mikäli mahdollista saada
niitä tullin ohi tuoduiksi, pitäen silmällä varsinkin milloin tullimies
ei ollut paikallaan, sillä silloin saattoi päästä salaa pujahtamaan; toiset taas koettivat salata jonkun osan tavaroistaan. Eivätkä tullimiehetkään puolestaan aina käyttäytyneet hienotunteisesti yleisöä kohtaan, vaan kylläkin röyhkeästi ja mielivaltaisesti. Tavataanpa monessa kaupungissa sellaistakin, että tullimiehet riisuivat vaimoihmisiä, jotka olivat joutuneet kiinni salakuljetuksesta,
ilkialasti, jossa tilassa heidän täytyi kulkea asuntoihinsa * Sen johdosta vallitsi tullimiesten ja yleisön välillä miltei alituinen sotatila;
syntyi kinastuksia, riitoja, vieläpä väkivallantekojakin, etenkin
markkinapäivinä, jolloin liike oli suuri tulliportilla. Hallitus koettaa kyllä julkaisemillaan säädöksillä ja rangaistumääräyksillä saada asiat paremmalle tolalle, mutta huonolla menestyksellä. Niinpä v. 1640 määrättiin, että 6 sotamiestä oli komennettava kaupunkien porteille ja markkinapaikoille tullimiehille avuksi, »koska»,
sanotaan, »monet vallattomat markkinoilla harjoittavat tullimiehiä
kohtaan ynseyttä ja pahaa menoa»; v. 1658 tullimiehet otetaan,
»meidän kuninkaalliseen turvaan, rauhaan ja suojelukseen», ja
sellaista, joka haukkumasanoilla, iskuilla ja lyönneillä hyökkää
heidän kimppuunsa, rangaistaan rikoksen laadun mukaan ensi kerralla 40:llä, toisella kerralla 8o:lla talarilla hop. rah., ja kolmannella
kerralla rauhan- ja kiellonrikkojana menettämään henkensä; v.
1681 julkaistussa suojelusplakaatissa rangaistuksia vielä kovennetaan siten että väkivallantekijä tuomitaan ensi kerrasta henkensä
menettämään, ja se joka haukkumasanoilla hätyyttää tullintiestä
hänen ollessaan virkatoimessa, tuomitaan 8o:een ja i6o:een talariin
hop. rah., mutta kolmannella kerralla hengiltä. 2
1
Herkscher, 1500- och 1600-talets stadsgrundningar (Svensk historik
tidskrift 1923, s. 313.)
2
A. A. Stiernman, Samling af kongi bref etc. II s. 294, 870, IV, 342..
IX.
Kauppa. Markkinat.
99
Hallituksen täytyi tuon tuostakin uudistaa näitä määräyksiä,
mikä osoittaa, etteivät ne paljon auttaneet. Samanlainen meno oli
kaikkialla valtakunnassa; koko tuo tullijärjestelmä oli vihattu;
tullimiehet eivät olleet sen suosituimpia kuin publikaanit ennen
vanhaan Rooman valtakunnassa.
Hämeenlinnan tulliportillakin sattui tällaista ilkeyttä ja vallattomuutta, vaikkeivät tapahtumat olleet varsin vakavaa laatua;
niinpä tullinhoitaja Juhana Antinpoika kerran v. 1671 valittaa, että
pahansuovat ihmiset olivat särkeneet tullihuoneen ikkunat silloin
kun syökäri huolimattomuudessaan oli sieltä lähtenyt pois, jonka
vuoksi hän vaatii tätä vastuuseen siitä. * Rikkinäisen aitauksen
aukoista voitiin tuoda tullitta, ja aukkoja näkyy olleen miltei aina.
Linnan portin kautta, joka oli «vanhan rakennuksen* kohdalla, ihmiset kulkivat tavaroita mukanaan, jonka vuoksi tullinhoitaja sanoo,
että siitä tulliin nähden kruunulle ja Kunink. Maj:Ile tapahtuu vääryyttä, ja pyytää, että se varustettaisiin lukolla, johon linnanpäällikön rouva miehensä poissaollessa oli antanut suostumuksensa.2
Järven puolelta voitiin niinikään tuoda tavaroita, ja tästä seikasta
tullinhoitaja v. 1678 valittaakin, sanoen että porvarit tulevat veneineen kaupunkiin ilmoittautumatta tulliin ja salaavat sen, minkä
tullessaan tuovat; sen vuoksi hän oli pyytänyt aitauksen laittamista järven puolellekin, mutta ottaen huomioon, että heidän ainoa
nuotta-apajansa sen kautta tulisi pilatuksi ja he sitä paitsi joutuisivat järven rannasta kokonaan eristetyksi, hän oli tehnyt porvariston kanssa sellaisen sopimuksen, että hän luopuu vaatimasta aitausta järven puolella, mutta sillä ehdolla, että jos joku ottaa jotakin veneestään, ennenkuin hän on tullissa ilmoittautunut, otetaan
tavara ja vene takavarikkoon.3 Talven ajaksi kun järvi oli jäässä
pystytettiin kuitenkin jäälle aita, joka oli tarpeen varsinkin
tammikuun markkina-aikana; keväällä se siirrettiin pois.
Mutta oli myöskin noissa monissa säädöksissä ja määräyksissä
epäselvyyttä ja epämääräisyyttä, mikä antoi kummallekin puo1
2
3
Raast. pöyt. 3 l / 7 1671.
Raast. pöyt. 7/i2 1672.
Raast. pöyt. l0 / 7 1678.
100
KO.
Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
lelle tilaisuutta tulkita asiansa omalta kannaltaan. Kerran v. 1678
esim. tullinhoitaja Juhana Antinpoika syyttää porvareita siitä, että
he tuovat tullia suorittamatta kalaa kaupunkiin; porvarit taas sanovat, että Kunink. Maj:tti heidän käsityksensä mukaan sallii heidän vetää nuottaansa varsinkin talojensa alla, mutta »sitä paitsi he
eivät ole saaneet edes sen vertaa, éttä olisivat kerran saaneet vatsansa täyteenj5;aikesta heidän vaivastaan ja työstään, vaan on heidän
täytynyt turhaan työtä tehdä.» Heidät velvoitettiin kuitenkin alistumaan tarkastukseen, jos tahtoivat välttää, ettei heidän nuottansa
ja veneensä joutunut takavarikoiduksi.1 Varsinkin linnassa oleville
vangeille tuotujen elatustarpeiden tullaamisesta syntyi erimielisyyksiä ja kinastuksia; niinpä v. 1670 vahtimestari Eerik Heniikinpoika toi linnaan tynnyrin olutta, tynnyrin heikkoa olutta, 2 lammasta sekä 2 naulaa leipiä, minkä hän itsekin tunnusti tuoneensa
vangeille, mutta sanoo, ettei hän ollut kuullut sellaisista määräyksistä, että niistä olisi tullia maksettava. Koska hän oli hiljattain toimeensa tullut, tuomittiin hänet maksamaan vain kaksinkertainen
tullimaksu ja aksiisi sekä käskettiin vastedes ottamaan tarkemmin
vaaria asioista.2 V. 1704 vahtimestari Lieman taas toi maaseuduilta joukon ruokatavaroita linnassa olevien venäläisten vankien (ks. luk. XVII) tarpeisiin niistä tullia suorittamatta, eikä
sama vahtimestari, niin sanotaan, maksanut aksiisia siitäkään,
»mitä hän tekee olueksi ja polttaa viinaksi». Tullimies Elias
Svanberg tiedustelee maaherralt?, miten hänen tässä kohden on
meneteltävä, johon hän saa vastaukseksi, että jos kruunun viranomaiset lähettävät elintarpeita linnaan, ei niistä tullia suoriteta,
mutta kaupalle tuoduista se on maksettava, minkä johdosta vahtimestari velvoitettiin maksamaan. 3
Tämäntapaiset epätietoisuudesta johtuvat kinastelut olivat
kuitenkin verrattain harvinaisia, vaan riidat syntyivät suoranaisesta tullin väittelemisestä, siis vilpistä. Sekä porvari että talonpoika teki sen yhtä arvelematta milloin tilaisuutta vain oli.
1
2
3
Råast. pöyt. 6 4 1678.
Raast. pöyt. 23/6 1670.
H:linnan tullitilit Helsingin raast. ark:ssa.
IX.
Kauppa. Markkinat.
101
Muutamia kevyemmin kuljetettavia tavaroita saatiin helposti tullin
ohi viedyksi; varsinkin valitetaan, että tupakkaa siten tullitta myytiin; mutta koko kuormatkin saattoivat toisinaan päästä huomaamatta kaupunkiin; esim. v. 1670 tullinhoitaja Juhana Antinpoika
väittää, että Luolajan, Parolan, Luhtialan ja Metsinkylän talonpojat olivat kuljettaneet 30 kuormaa puita raatimies Juhana Juhananpojalle tullia suorittamatta. 1 Olihan tällaisessa kuljettelussa
aina vahingon vaara tarjolla, sillä milloin salakuljettajat joutuivat
tullimiesten käsiin otettiin heidän tavaransa takavarikkoon ja
heidät itse tuomittiin lisäksi sakkoihin; mutta suurin piirtein se kai
huomattiin kannattavan, koska sitä yhä vain jatkui.
Tullitulot, jotka eivät muutenkaan olisi saattaneet olla suuret,
tulivat yhtämittaisen vilpin kautta vielä pienemmiksi; v. 1670 ne
olivat Hämeenlinnassa 128 tai. hop. ra h. Mutta kaikista Suomen
kaupungeista ei saatu edes näin paljon, esim. Tammisaaaresta
mainittuna vuonna 77 ja Lappeenrannasta vain 22 tai. hop. rah.,
jota vastoin Turusta ja Viipurista kertyi jonkun verran päälle
5,000 tai. hop. rah. kummastakin. 2 On kuitenkin huomattava,
että Hämeenlinnassakin tuo erä suurimmaksi osaksi joutui tulli
miesten arkkuun markkinapäivinä.
Markkinapäivät olivatkin miltei ainoat koko vuodessa, jolloin
Hämeenlinnassa varsinaisesti tehtiin kauppaa ja jolloin siellä muutenkin oli tavallista vilkkaampaa liikettä huomattavissa. Kaupungin asukasten tekemän anomuksen johdosta Pietari Brahe lokakuun 22 p:nä 1650 määräsi, että siellä oli pidettävä kahdet markkinat vuodessa, »koska», sanoo hän, »muiden keinojen, menettelytapojen ja elinkeinojen ohessa kaupunkien vaurastumista ja kasvamista edistetään siten, että niille annetaan erioikeuksia määrättyjen ja säännöllisten markkinoiden pitoon», ja koska vastajperuste
tulla Hämeenlinnan kaupungilla ei markkinoita ole, niin suodaan
asukasten tekemän pyynnön johdosta heille kahdet markkinat
vuodessa, jotka sopivimmin voidaan pitää tammikuun 7:nä 2
päivää ja syyskuun i:nä 3 päivää. »Silloin he itse voivat ostaa ja
1
2
Raast. pöyt. 2 / 5 1670.
C. v. Bonsdorff, Åbo stads historia I, s. 503.
102
vaihtaa, ja myöskin muilla heidän kaupunkinsa ulkopuolelta
tulleilla on niille vapaa pääsy, ja he saavat viedä niille tavaroitaan heille tarjolle, myydä ja ostaa mitä heillä saattaa olla
kaupan.» 1
Niinkuin näkyy, tuli Hämeenlinnan markkinoiden olla n. s.
vapaamarkkinat, s. o. niitä ei annettu vain jonkun yKsityisen
kaupungin porvarien erikoisoikeudeksi, niinkuin monet maaseutumarkkinat olivat, vaan kaikki saivat niille tulla. Aluksi kuitenkin
vain Turun porvarit näkyvät niillä käyneen ja tällöin he määräyksistä huolimatta menetteli vät ja käyttäytyivät hyvin mielivaltaisesti ja häikäilemättömästi arvatenkin sen vuoksi, että katsoivat
voivansa tehdä mitä heitä halutti vähäväkisten hämeenlinnalaisten
kykenemättä sitä estää. Vaikka P. Brahe oli määrännyt syyskuun
i:n markkinapäiväksi, »tulevat Turun porvarit tänne heinäkuussa,
muutamia päiviä ennen Olavin päivää», sanotaan Hämeenlinnan
kaupungin puolesta Ruotsiin v, 1661 lähetetyn edustajan raatimies Juhana Antinpojan tuomassa valituskirjassa, »pystyttävät
puotinsa, pitäen markkinoita 3 päivää, heinäkuun 27, 28 ja 29,
ja syy miksi he markkinoiden aikamäärän muuttavat on se, että
heillä muutamia viikkoja tätä ennen on lähettämiänsä miehiä
täällä ylhäällä maaseuduilla, jotka kulkevat ympäri ennakolta
tilaamassa karjaa, pukkeja ynnä muuta eivätkä salli (talonpoikien) tulla tänne markkinapaikalle, sen kautta hävittäen
tästä kaupungista sen elinkeinon, niin ettei suoraan sanoen ainoatakaan elukkaa täällä saa ostaa.» He pyytävät, että markkinat pysytettäisiin syyskuun i:nä ja että Turun porvareita kiellettäisiin »heidän luvattomana aikana tännetulemisensa.» Lisäksi valitetaan, että Turun kauppiaat mielin määrin likaavat torin ja kadut,
minkä porvarien sitten on annettava puhdistaa».2 Turkulaiset
eivät myöskään olleet halukkaita suorittamaan maksua kaupungin heille vuokraamista kauppakojuista eli n. s. tonteista. V:n
1668 valitusten johdosta antamassaan päätöksessä hallitus lau1
R. v. a. P. Brahen vastauskirje lokak. 22:lta. (Tavastehus acta.)
H:linnan välit, heinäk. 7:nä 1661 (R. v. a.); Joh. Qvist, Finlands marknader, s. 30.
2
IX.
Kauppa. Markkinat.
103
sui, että Turun porvarien, jotka markkinoiden aikana tulevat kaupunkiin ja siellä pystyttävät puotejansa, tulee suorittaa kohtuullinen tonttimäksu, ja maaherran tuli tässä kohden olla kaupunkilaisille apuna sekä määrätä, mitä heidän kohtuuden mukaan oli maksettava. Maaherra Ernesti Juhana Creutz oli v. 1660 määrännyt tämän maksun 2 talariksi hop. rah., mutta maaherra Akseli Ståhlarm
alensi v. 1671 tonttimaksun reen talariin kangaspuodista, ja sellaisesta, jossa rihkamatavaroita myytiin, oli suhteellisesti vähemmän
maksettava. Näistä säädöksistä huolimatta turkulaiset sittenkin
näkyvät olleen vastahakoisia maksamaan; niinpä v. 1669 Olavin
markkinoiden aikana sanotaan heille julistetun Kunink. Maj:n
päätös ja maaherran määräys, mutteivät sitä vielä (s. o. 28 p:nä)
olleet noudattaneet; v. 1679 sanotaan Turun porvarien »ottaneen
sen rohkeuden päälleen», että he vastoin kuninkaan ja valtiopäivien
antamaa säädöstä sekä maaherran määräystä lähtevät kaupungista, ennenkuin ovat suorittaneet kaikkia tonttirahoja, jonka
vuoksi maistraatti määräsi neljä kaupungin porvaria yhdessä kaupunginpalvelijan kanssa niitä perimään heiltä. Saattoipa sitten joku
taitamaton kaupungin virkailija periä näitä rahoja liiankin alkeellisella tavalla, niinkuin kaupunginvouti Eerik Simonpoika, joka
v. 1674 markkinapäivänä otti »sopimattomalla tavalla» turkulaisen
hattumaakari Filip Perttelinpojan kauppako justa huopahatun
3 vuoden suorittamattomista tonttimaksuista. Raatimies Juhana Antinpoika oli häntä muka tähän kehoittanut, mikä ei suinkaan raatimiehen arvoa ollut omansa korottamaan, vaikkakin hän
sanoo käskeneensä menettelemään »kohteliaasti ja säädyllisesti,
sekä sillä maltilla kuin porvariston asema näyttää myödenantavan».
Mutta koska kaupunginvouti oli toisin menetellyt ja loukannut
hattumaakaria, sakotettiin häntä 40 markalla. * Eivätkä Turun
porvarit kielloista huolimatta näy herenneen maaseuduillakaan
ostoja tekemästä, sillä esim. v:n 1680 valtiopäiville laaditussa anomuskirjassa taas valitetaan »siitä suuresta maakaupasta, jota Turun porvarit harjoittavat meidän maaherrakunnassa»; jo kaksi
kuukautta ennen Olavin markkinoita, joita pidetään heinäkuun 29
1
Raast. pöyt. 28/7 1669, 8 /i 1679 ia
11
/s 1675.
104
K. O Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
p:nä, he ovat ylhäällä maaseudulla ja siellä ostavat itselleen sangen paljon karjaa ja pukkeja, »jotka he sitten ajavat markkinoiden ohi metsiä ja muita sivuteitä pitkin ja siten sivuuttavat kruunun tullin»; ne, jotka muista kaupungeista ovat tulleet markkinoille karjaa ostamaan, eivät saa sen vuoksi mitään, »emmekä
mekään pienintäkään nautaa» 1 . Tämän johdosta maaherra taas
sai käskyn pitämään huolta, ettei laittomuutta tapahtuisi.
Talonpojat itse myivät kernaasti elukoitaan maalla, sillä sen
kautta he säästyivät kuljettamasta niitä kaupunkiin ja pääsivät
pikkutullia suorittamasta; v. 1686 Alisen Sääksmäen kihlakunnan
talonpojat rohkenevat valtiopäiväanofhuksissaan pyytää hallituksen suostumustakin tähän kaupantekoon; »muuten», sanovat he,
»maksaa se meille paljon, jos meidän täytyy viedä ne kaupunkiin».
Mutta hallitus ei sitä saattanut hyväksyä, se kun oli maakauppaa,
josta syntyi »suurta epäjärjestystä», vaan oli »talonpoikien mentävä
kaupunkeihin tai laillistetuille markkinapaikoille Kunink. Maj:n
armollisten resolutsionien ja määräysten mukaisesti, jotta talonpojan ja porvarin välillä oikein tapahtuu sekä hyviä säädöksiä
asianmukaisesti noudatetaan». Siitä huolimatta Ylisen ja Alisen
Sääksmäen kihlakuntien edustaja tuo saman pyynnön esille v:n
1693 anomuskirjassaan, vedoten siihen, että tuollaiseen karjakauppaan oli vanhastaan totuttu ja kaupunkeihin oli parikymmentä penikulmaa. Monella oli Tammerkosken ja Hämeenlinnan markkinoillekin pitkä matka, ja porvarit kaupunkiin tullessaan voisivat
suorittaa tullin, jota paitsi »Hämeenlinnan porvarit, jotka yksin
tästä näyttävät joutuvan kärsimään, eivät kykene talonpojilta
vähintäkään.ostamaan.» 2
Hämeenlinnan syksymarkkinat olivat, kuten ylläolevasta näkyy, muutettu heinäkuun 2o,:ksi päiväksi huolimatta siitä, että kaupungin porvarit olivat pyytäneet ne pysytettäviksi edelleen syyskuun i:nä ja 2:na päivänä. Ainakin v. 1672 oli muutos tapahtunut,
sillä silloin puhutaan Olavin messumarkkinoista, joiksi niitä tästä
lähin sanottiin. Mutta Turun porvarit eivät ajan pitkään saaneet
1
2
R. v. a. H:linnan välit. 1680; Joh. Qvist y. m. t., s. 33.
R. v. a. Talonpoikien -valituskirjat.
IX.
Kauppa. Markkinat.
105-
yksin näillä isännöidä, vaan heille ilmestyi kilpailijoita, mikä
saattoi olla varsin hyvä heidän mielivaltaansa ainakin jossakin
määrin taltuttamaan; Viipurin ja myöskin Helsingin porvarit näet
tahtoivat myöskin käyttää näitä hyväkseen. Tästä syntyi kyllä
riitoja ja valituksia, turkulaiset kun eivät olisi tahtoneet päästää
niille sivullisia, koska olivat tottuneet yksin niillä käymään; mutta
P. Brahen v. 1650 antaman määräyksen mukaan täytyi kaikilla
olla vapaa pääsy niille, eikä hallitus sen vuoksi voinut sitä kieltää.
Eikä se niin ollen myöskään saattanut suostua Helsingin porvariston pyyntöön, että turkulaiset kokonaan estettäisiin Hämeenlinnan markkinoille tulemasta, pyyntönsä tueksi vedoten niihin
moniin lainrikoksiin ja muihin omavaltaisuuksiin, joihin nämä olivat tehneet itsensä syypäiksi; san ovatpa helsinkiläiset lisäksi, että
Turun porvarit talonpoikien kanssa ennakolta tekemien sopimusten mukaan »nostavat tavaroittensa hinnan Hämeenlinnan markkinoilla niin korkeiksi, ettei kukaan liitä voi lunastaa». He anovat
näitä yksityisiksi markkinoikseen, ikäänkuin jatkcna heille aikaisemmin kuuluneille Turkhaudan markkinoille, jotka olivat lakkautetut. 1 Helsingin porvariston valituksiin h?llitus v. 1680 vastaa,
että koska Turun porvarit ovat saaneet käydä Hämeenlinnan
markkinoilla, ei heiltä sitä oikeutta voida ottaa, kun vain maaherra
estää maakaupan harjoittamisen ja tullilta salaamisen. 2
Hämeenlinnan läheisyydessä oli, kuten ennen on mainittu,
pidetty muutamia maaseutumarkkinoita Hattulassa, Rengossa ja
Turkhaudassa, jotka viimeksimainitut Helsingin porvarit v. 1614
olivat saaneet erikoismarkkinoikseen, mutta nämä sulautuivat ennen pitkää Hämeenlinnan markkinoihin.
Hallitus ei näitä maaseutumarkkinoita suosinut, vaan päinvastoin se tahtoi niitä hävittää; niinpä v. 1640 kehotetaan maaherroja
>>vetämään kaupunkeihin pieriä markkinapaikkoja», koska on huomattu niiden olevan kaupungeille haitaksi. Sen vuoksi hallitus kernaasti suostui hämeenlinnalaisten pyyntöön, joka lausuttiin heidän
1
Joh. Qvist, Finlands marknader, s. 31, 33. — Samanlainen kiista oli
A
Porvoon markkinoista.
'
2
Päätös Helsingin valituksiin marrask. ll:nä 1680, (kop. S. v. a:ssa).
106
v:n 1672 valtiopäiville jättämässään valituskirjassa, että Rengossa
Jaakonpäivänä pidetyt hevosmakkinat siirrettiin Hämeenlinnan
Olavinpäivän markkinoiden yhteyteen, varsinkin kun noilla Rengon
markkinoilla ei ollut tullihuonetta eivätkä ne sen johdosta olleet
laillistetut ja Hämeenlinnan markkinat olivat neljää päivää myöhemmin. Talonpojat eivät saaneet enää Rengon pitäjässä, vaan
Hämeenlinnan kaupungissa pitää hevosmarkkinoitaan Olavinmessun aikana. Hattulan kirkonkylän markkinat oli jo aikaisemmin siirretty Hämeenlinnaan, ja niitä pidettiin Helluntailauvantaina, mutta koska oli valitettu, että kansa niiden johdosta laiminlyö
kirkossakäynnin, oli ne määrätty lakkautettaviksi; »koska kuitenkin», sanotaan v:n 1672 valtiopäiväanomusten päätöksissä, »on huomautettu niiden olevan talonpojille heidän elinkeinoissaan hyödyllisiä ja tarpeellisia, niin Kunink. Maj:tti tahtoo saada määrätyksi, että näitä markkinoita saadaan pitää Hämeenlinnassa, mutta päivä on
muutettava siten, että ne pidetään pyhän kolminaisuussunnuntain
jälkeisenä maanantaina*. * Nämä olivat siis kolmannet markkinat Hämeenlinnassa, mutta ne olivat ensinmainittuja kaksia suuria markkinoita vähäpätöisemmät, niillä kun hämeenlinnalaiset
yksin tekivät kauppoja maalaisten kanssa.
Markkinat olivat epäilemättä vuoden tärkeimmät ja asukasten huomiota enimmän kiinnittivät tapahtumat. Niiden lähestyessä tuo pikku kaupunki ikäänkuin heräsi uneliaisuudestaan
vilkkaampaan toimintaan. Jo edellisinä päivinä porvarit valmistivat tavallista runsaammin olutta ja viinaa, joita markkinapäivinä meni runsaasti kaupaksi; maalaisia alkoi ilmaantua kortteeripaikkoihin porvarien luo; muista kaupungeista saapui porvareita
käsityötuotteineen ja rihkamineen kaupungin tullille tarkastettaviksi. Tullinhoitajan ja syökärin avuksi oli tavallisesti saapunut
apulainen jostakin muusta kaupungista, useimmiten Turusta, sillä
suuri kiire tavaroiden tarkastamisessa vallitsi silloin tullipaikalla;
kauppakojuja pystytettiin torille, joka tuli sen kautta varsin toisen
näköiseksi kuin se muuten oli, ja kojuihin ladottiin sellaisia tavaroita, joita pikkukaupungissa tavallisissa oloissa ei voitu saada.
1
Hallituksen päätökset jouluk. 12:nä 1672 (kop. S. v. a:ssa).
107
Ensimmäisen markkinapäivän aattona julistettiin rummun
pärinällä markkinarauha; maistraatti määräsi muutamia porvareita, tavallisesti neljä, pitämään markkinoiden aikana vahtia
eli toisin sanoen valvomaan järjestystä; muuta poliisilaitosta
ei ollut. Minkälaista tuo markkinaelämä muuten oli, ei asiakirjoista käy selville. Näyttää kuitenkin siltä, että se oli säädyllisempää kuin seuraavalla vuosisadalla, sillä viinan nauttiminen oli vähäistä verrattuna siihen mitä 1700-luvulla nautittiin, ja
olut, jota juotiin, ei ollut kyllin voimakasta suuremman rähinän
ja pahemman menon aiheuttajaksi. Raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa ei mainita varsinkaan monta käräjä juttua markkinoiden
jälkimaininkeina, kuten seuraavalla vuosisadalla; jokunen mielivallasta tai haukkumasanojen käyttämisestä virinnyt pieni kahakka syntyi silloin tällöin, mutta sellaisia oli usein muutenkin
kaupunkilaisten kesken, tavathan olivat ylimalkaan raakoja.
Kaupungin portilla sattui sittenkin nähtävästi pahimmat yhteentörmäykset tullimiesten ja yleisön välillä.
Hämeenlinnan markkinat olivat varmaankin melko suuret,
vaikkei niillä kuitenkaan ollut vielä samaa laajuutta kuin seuraavalla vuosisadalla, eikä niillä käynyt tavaroidenostajia ja myyjiä
niin etäisiltä seuduilta kuin myöhemmin. Mutta osto ja myynti ei
rajoittunut yksinomaan kaupunkiin, vaan sitä harjoitettiin myöskin
sen ympäristöllä. Tällainen luvaton meno oli muuten yleistä koko
valtakunnassa, mikä näkyy tullintarkastaja Högerflychtin kamarikollegiolle antamasta kertomuksesta, hän kun mainitsee tarkastusmatkoillaan tulleensa huomaamaan, että kaikkialla Ruotsissa se
paha tapa oli päässyt valtaan, että markkina aikoina porttien ja
staketin ulkopuolella ostetaan ja vaihdetaan. Mitä Hämeenlinnan
markkinoihin tulee, oli niilläkin näinä päivinä Ojöisten pelloilla ja
Hätilän mäellä sekä lähiseudun metsiköissä ainakin yhtä vilkas
kauppa käymässä kuin itse kaupungissa. Niinpä tullimies Elias
Biuur v. 1708 kirjoittaa Tukholman tullikonttoriin siitä suuresta
kavaltamisesta, jota markkina-aikoina harjoitetaan, kansaa kun
suurine karjoineen ja muine tavaroineen kokoontuu ja jää karjakartanoihin siellä ne myydäkseen, niin ettei maalainen milloin-
108
K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia,
kaan tule tulliin, eikä siihen oikeastaan tuodakaan muuta kuin se
minkä »muiden kaupunkien porvarit omasta mielihalustaan pitkien
aikojen kuluttua .ilmoittavat ja tullaavat».1 Kamarikollegio käskee maaherroja toimenpiteillään ehkäisemään tätä menoa; päätullikonttori keho+taa vastamainitun valittelun johdosta Biuuria
kääntymään piiritullitarkastajan puoleen ja pyytämään häneltä
apua. Kuulutuksia, joissa tällainen luvaton kauppa kielletään,
luetaan kyllä kansalle, maistraatti koettaa paraansa mukaan antaa varotuksia, mutta kaikki oli turhaa. Se oli kerran tavaksi
tullut, eikä ihmisten omaatuntoa loukannut tuollainen tullivilppi.
Samaa jatkui vielä seuraa vinakin aikoina niin kauan kuin pikkutulli oli olemassa.
Hämeenlinnan asukkaat itse eivät saaneet paljonkaan tuloja
ja hyötyä markkinoistaan, sillä kaupungin käsityöläisillä ei ollut
valmiita tuotteita myytävänä, kauppiailla ei ollut tuskin nimeksikään tavaroita tarjolla; vieraat vallitsivat niin ollen koko markkinat. Hämeenlinna oli vain Turun ja Helsingin porvarien markkinapaikka; siten porvarit muun muassa pyytävät maistraattia ilmoittamaan läänin maaherralle v. 1699, kun ylimääräinen vero eli
kontributsioni oli määrätty heidän maksettavakseen. Ainoat tavarat, joista he markkinoilla saattoivat saada jonkun verran hyötyä,
oli olut ja viina, j/oiden myyminen muinakin aikoina oli heidän
miltei tärkeimpänä tulolähteenään; mutta, kuten olemme nähneet,
tahtoivat sivulliset tulla niistäkin voittoja jakamaan. Ympäristön
maalaisille Hämeenlinnan markkinoista oli suurempi hyöty, he
kun saivat hevosensa vaihdetuiksi ja muut tuotteensa myydyiksi
sekä ainakin jossakin määrin tarpeensa ostetuiksi, joten he pääsivät tekemästä pitkiä matkoja rantakaupunkeihin.
1
Helsingin raast. ark., Hrlinnan tullitilit.
Meidän ajan kaupunginasukkaiden taloudessa maanviljelyk1
sellä ei ole mitään merkitystä eikä sitä sanottavasti enää harjotetakaan. Toisin oli 1600-luvulla. Kauppa ja teollisuus kuuluivat
kyllä vain heille, muttei kuitenkaan uskallettu jättäytyä yksinomaan niiden varaan, vaan maalaisten elinkeinot otettiin niitä tukemaan. Ja että hallituskin katsoi sen tarpeelliseksi osoittaa sen
kaupunkeja perustettaissa niille antamat lahjoitusmaat. Asukkaita Hämeenlinnaan saadakseen Pietari Brahekin määräsi, kuten
olemme nähneet, lohkaistavaksi sille kolmesta karjakartanosta peltomaata ja niittyä. Tuo ala ei tosin suuri ollut, yhteensä vain, sen
mukaan kuin lahjoituskirjassa mainitaan, 8 tynnyrinalaa, joka vastaisi noin 16 hehtaaria. Siitä sai kukin porvari keskimäärin kuitenkin noin 8 kapanalaa eli lähes y2 hehtaaria, jos nimittäin oletetaan,
että peltomaa jaettiin yhtä suuriin osiin niille 25—26 porvarille,
jotka kaupungissa 1660-luvulla oli, sekä pormestarille ja raatimiéhille, joilla oli omat virkasarkansa.1 Kun uusi porvari muutti kaupunkiin, sai hän talontontin rakennettavakseen ja myöskin peltosaran sekä niittyosuuden, joka viimeksimainittu oli peltomaata suurempi. Nämä viljelysmaat kuuluivat taloon, eikä niitä saatu siitä
erottaa, vaan ne myydessäkin seurasivat taloa, eikä ollut lupa, ainakaan ilman maistraatin suostumasta, niitä luovuttaa vieraalle
1
Tynnyrinalaan luettiin 32 kapanalaa.
110
K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia,
viljeltäväksi; kun esim. vaunumaakari Yrjö Matinpoika oli antanut
pelto-osuutensa maistraatin tietämättä toiselle vuokralle, tuomittiin sen kasvu »kirkon auttamiseksi». 1690-luvulla raatimies Eerik
Syvonius pyytää saada liitetyksi torin varrella olevaan taloonsa
Matti Simonpojan omistamaan autiotaloon kuuluvat peltoja
niittypalstat, joita hän jo oli viljellyt, koska hänen talollansa niitä
ei ollenkaan ollut; mutta maistraatti sanoo, ettei se saata suostua
sellaiseen viljelysmaan luovuttamiseen.1 Maistraatin tehtäviin
kuuluikin valvoa, ettei annettuja määräyksiä loukattu. Aikojen
kuluessa ne kuitenkin unohtuivat; viljelysmaita ruvettiin myymään talosta erillään ja jättämään perinnöksi, mikä myöhemmin
aiheutti valituksia sekä sittemmin v. 1770 uuden'viljelysmaiden
jaon porvarien kesken.
Ensiksi kaupunkiin asettuneet saivat arvatenkin jokainen peltoja niittymaan, mutta kun kaikki oli jaettu, eivät myöhemmin
muuttaneet porvarit heti voineet saada itselleen, vaan toisten
täytyi odottaa vuosikausia; niinpä eräs Heikki Laurinpoika v.
1669 valittaa maistraatille, että hän yli 8 vuotta on asunut kaupungissa eikä ole saanut edes kapan vertaa kylvääkseen. Silloin
huomautettiin, että Sairiossa oli 10 kapan kylvöksi peltoa, joka oli
pormestarille kuulunut, mutta jota raatimies Juhana Juhananpoika
maksoa vastaan oli viljellyt, ja tästä tuli anojan saada, kun ruis
siitä oli leikattu, niin paljon kuin hänen osalleen kuului; kaksi
raatimiestä määrättiin toimittamaan mittaus. 2 Sairiosta saatiin
peltosarka niinikään pistooliseppä Martti Nachterille, joka toukokuun 14 p:nä 1670 maistraatille valitti, »ettei hän omista kapanalankaan kylvöä, vaikka hänen privilegioiden mukaan pitäisi saada».
Tavallisesti määrättiin pari raatimiehistä katsomaan sopivaa peltotilkkua tai kaalimaata jollekulle osattomaksi jäänelle anojalle;
mutta porvari Heikki Laurinpoika pyytää v. 1668, että kaupungin
peltomailla toimitettaisiin mittaus (hålla stångfall), jotta hänkin
saisi peltoa, mihin maistraatti suostui, määräten niinikään 2 raati1
Raast. pöyt. 6ji 1666, Sääksmäen konseptituomiokirja vv. 1696—
(S. v. a:ssa).
2
Raast. pöyt. 3/s 1669.
X.
Kaupunkilaisten maalaiselinkeinot
111
miestä sekä 2 porvaria panemaan sen toimeen. x Muutamat porvarit panivat toimeen v. 1672 omin päin ja salaisesti tuollaisen
tankomittauksen, vaikka maistraatti kaikkien läsnäollessa sen oli
tehnyt, mutta »tällaisesta vastahakoisuudesta ja tottelemattomuudesta» porvarit nostivat valituksen. Asia kuitenkin sovittiin
maistraatissa, ja nuo uhmailijat pyytävät uutta tarkastusta. ?
Toisinaan saattoi kuitenkin sattua niin, että jonkun talon peltomaa joutui vieraalle, joka sitä oli tavalla tai toisella päässyt viljelemään, esim. silloin kun joku talo oli joutunut autioksi ja pelto jäänyt viljelemättä. Mutta milloin asia tuotiin esille ja voitiin todistaa sen kuuluneen toiselle talolle tuomittiin se tämän omistajalle.
Niinpä v. 1689 syntyi muutamasta sillankorvassa n. s. Kokkilan
pellossa olevasta 10 kapanalan peltokappaleesta sekä kirkonmäellä olevasta kaalimaasta riita tullipäällysmies David Biuurin ja
Anskuun tehtaan isännöitsijän Pietari Thorvösten välillä, joka viimeksimainittu oli saanut talon velasta Biuurin isältä, .ja kun poika
asui talossa vuokralla, viljeli hän näitä pelto-osuuksia ja tahtoi
edelleenkin pitää niitä hallussaan; mutta porvaristo todisti, että ne
olivat kuuluneet Thorvösten taloon ja olivat niitä peltoja, jotka
hallitus oli lahjoittanut kaupungin pelloiksi, minkä johdosta raastuvanoikeus tuomitsi ne Thorvöstelle kuuluviksi. 3
Tätä tuomioistuimen päätöstä perusteltiin siis sillä, että pelto
kuului kaupungille lahjoitettuihin peltomaihin, s. o. sellaisiin,,
jotka kaupungin ne saadessa jo olivat peltona. Mutta näiden lisäksi
oli tullut jonkun verran uuttakin peltoa siten, että kaupunkilaiset
itse olivat sitä muokanneet; sellaisen maan omistusoikeutta katsottiin olevan henkilökohtaisempaa laatua, vaikka koko lahjoitusmaa oli kaupungille annettu eikä siis luontonsa puolesta voitu yksityisille omaksi luovuttaa. Niinpä raatimies Juhana Juhananpoika
v. 1666 ilmoittaa, että hän oli alkanut raivata sitä rämeistä suota,
joka oli Pyövelinmäen ja Oj oi sten peltojen välillä maantiehen
asti, ja arvelee siitä olevan sekä karjakartanolle että kaupun1
2
3
Raast. pöyt. 22 / 7 1668.
Raast. pöyt. l3 /s ja 26 / 7 1689.
112
K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia.
gille hyötyä, moni köyhä kun oli menettänyt ainoan elukkansa
siihen ja kylmää huokui siitä, ja sanoo lisäksi käyttäneensä siihen
kaikki varansa. Tästä kaikesta hänellä oli kirkkoherra Henrik
Florinuksen ja Ojöisten vuokraajan Daniel Toiletin allekirjoittama
todistus; raastuvanoikeuskin puolestaan antoi siitä todistuksen,
jonka nojalla hän kääntyi kenraalikuvernöörin puoleen pyytämään raivaamaansa maahan vahvistusta, jonka hän saikin.1
Muuan porvari Eerik Simonpoika oli raivannut kivikkomaasta
peltotilkun, jonka hän velasta luovutti langolleen, ja kun kukaan
ei asiasta valittanut, sai viimeksimainittu siihen vahvistuksen.2
Porvarien raivaamia uusia peltoja niittymaita ei kuitenkaan
paljon voinut syntyä; kaupungille luovutettu maa-ala oli pieni ja
suuri osa siitä viljelykseen sopimatonta, yhtäällä soita, ja toisaalla
taas kivistä ja karua, kuten Pyövelinmäen laaja alue. Mutta kaupunkilaiset halusivat kuitenkin enemmän viljelysmaata, sillä siitä
useimpien täytyi hankkia pääasiallisimman toimeentulonsa. Joskus vuokrattiin joku tilkku Ojöisten, Hätilän tai Saaristen haltioilta tai lähellä olevan Luhtialan kylän talonpojilta; mutta näitä he saivat vain tilapäisesti pitää. Koettivatpa jotkut porvarit hankkia itselleen parempia viljatuloja kaatamalla salassa
kasken Ojoisten takamailla; niinpä maistraatti v. 1666 kieltää
muutamia kylvämästä Ojoisten tiluksille raivaamaansa kaskeen,
ennenkuin olivat sopineet vuokraajan kanssa; v. 1671 määrättiin kolme porvaria tarkastamaan, ketkä porvarit vastoin sopimusta olivat kaataneet kaskia itselleen Ojoisten metsässä. Varsinkin 1670-luvulla, jolloin Ojoinen oli kaupungin hoidossa, näkyy
tämä tapa tulleen yleiseksi, vaikka kiellettyä se oli silloinkin.
Niinpä maistraatti taas v. 1672, »niinkuin usein ennen», ankarasti
kieltää porvareita Ojoisten takamailla viljelemästä ruismaita ja
määrää jäävittömiä miehiä ottamaan selkoa ja tarkastamaan sekä
arvioimaan näitä viljelyksiä, jonka jälkeen päätös annettaisiin.
Myöskin Hätilän puolella valitetaan porvarien käyttävän oman
käden oikeutta, jonka vuoksi esim. 1675 kaksi raatimiestä sekä
1
2
Raast. pöyt. l 0 / 9 1666 ja l 7 /s 1671.
Raast. pöyt. 3O/io 1690.
X.
Kaupunkilaisten maalaiselinkeinot.
113
yksi porvari käsketään tarkastamaan niitä peltotilkkuja, joita linnan hoppmanni väittää porvarien ottaneen viljelykseen vastoin
privilegioiden määräyksiä».1 Porvarit joutuvat toisinaan keskenänsakin riitaan jostakin peltotilkusta, toinen kun oli luvattomasti ruvennut viljelemään maata, joka toiselle kuului. Sellainen riita oli esim. 1694 postimestari Matti Eskilinpojan ja kauppias
Krister Silken välillä, joka viimeksimainittu oli tähän aikaan kaupungin varakkain ja mahtavin mies, muutamasta pitkän sillan luona olevasta 3 kapanalan suuruisesta peltosarasta. Maistraatin määräämät tarkastusmiehet huomasivat Silken omavaltaisesti anastaneen sen, vaikka se kuului Engelsmanni nimiseen taloon, jonka
postimestari oli sen omistajalta vouti Toiletilta saanut hoitoonsa.2
Paljon haikeampia ja raskauttavampia syytöksiä sekä paljon
useammin kuin karjakartanoidén vuokraajat tekivät kaupungin
porvarit näitä vuokraajia sekä heidän lampuotejaan vastaan
siitä, että he loukkasivat hallituksen kaupungille myöntämiä
etuuksia ja oikeuksia; milloin oli kysymys peltosaroista, milloin
niittykappaleista, milloin taas metsän käytöstä. Viljelysmaista,
jotka kaupungille kuuluivat, ei liene ollut aina täyttä selvyyttä,
eikä varsinkaan niityistä, sillä niitä ei ollut rajamerkeillä erotettu;
mutta etupäässä metsien käytöstä oli alituisia selkkauksia ja jupakoita. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää kiinni privilegioissa saamastaan luvasta, ja varmaankin he käyttivät sitä varsin rohkeasti, karjakartanoiden vuokraajat ja lampuodit taas katselivat karsain silmin lievempääkin puiden ottoa. Valtiopäiville lähetettyjen valitusten joukossa on miltei aina joku pykälä, joka koskee näitä asioita ja jossa pyydetään hallituksen suojaa ja turvaa karjakartanoiden vuokraajien mielivaltaista menettelyä vastaan; samoin haetaan oikeutta kaupungin maistraatilta. Linnan hoppmannit, jotka
usein olivat myöskin karjakartanoiden vuokraajia, menetteli vät
niinikään tylysti ja mielivaltaisesti kaupunkilaisia kohtaan, joiden
valitukset kohdistuivat myöskin heihin. V. 1664 valitettiin, että
linnan hoppmanni oli anastanut linnan lähellä järven rannalla
1
2
Raast. pöyt. 2 /Ö 1666, 26/7 1671, l7 /7 1672 ja 7 /s 1675.
Raast. pöyt. 4 / 7 ja 9/7 1694.
114
olevan niityn, jonka Pietari Brahe oli kaupungille lahjoittanut,
minkä johdosta Kunink. Maj:tti antamassaan päätöksessään lausuu, että kaupungin tuli saada pitää mainittu niitty. V:n 1668 valtiopäiville jätettyjen valitusten johdosta velvoitetaan maaherra
pitämään huolta siitä, ettei kaupunkilaisille »tapahdu minkäänlaista vääryyttä niiden viljelysten suhteen, jotka he karjakartanon
(Ojöisten) metsämaasta ovat raivanneet». Samoille valtiopäiville
oli valitettu, että Saaristen karjakartanon vuokraaja Yrjö Bergman, —• joka myös oli linnan haupmanni, — kaskeamalla ja muulla
tavalla hävittää koko metsän sekä että hän lisäksi uhkaa kaupunkia »tavalla ja toisella, mikä sotii lakia ja oikeutta vastaan». Sen
johdosta Kunink. Maj:tti sanoo »epäsuosiolla sellaista näkevänsä»,
ja maaherran tuli pitää tarkkaa valvontaa kaupungin oikeuksien
suojelemisesta ja puolustamisesta.1 Samana vuonna HämeenUudenmaan maaherra Akseli Ståhlarm sai Kaarle XI:n holhoushallitukselta käskyn ryhtyä toimenpiteisiin hämeenlinnalaisten
ennenmainittua Daniel Tolletia vastaan kohdistuvien syytösten
johdosta; hän tahtoi, niin hallituksen kirjeessä sanotaan, riistää
heiltä peltokappaleen ilman langetettua tuomiota, »käyttäen siinä
kohden sietämätöntä mielivaltaa, minkä me hänen omasta kirjoituksestaan kylliksi saamme nähdä», ja käsketään maaherraa, tutkimaan sekä esimerkiksi kelpaavalla tavalla rankaisemaan, ja jos
hänet syylliseksi huomataan erottaa hänet virastaan. Kaupungin
ja Luhtialan kyläläisten välillä vallitsevaa riitaa käsketään niinikään tutkimaan ja ratkaisemaan. 2
Myöskin Hätilän ja Saaristen vuokramiesten ja lampuotien
kanssa syntyi silloin tällöin riitoja, vaikkei niin usein kuin Ojöisten
omistajain kanssa, ja ne koskivat useimmiten metsänkäyttöä,
joka, kuten mainittiin, oli pahin riitojen ja valitusten aiheuttaja. Olemme nähneet, mitenkä kaupungin asukkaat koettivat
salavihkaa kaataa Oj öisten metsässä kaskimaita itselleen, minkä
he itsekin pitivät laittomana; mutta polttopuiden ja aidaksien
1
Valtiopäivävalit. ja Kuninkaan antamat päätökset (kop. H:linnan
raast. a:ssa).
1
S. v. a. Hallituksen kirje Ståhlarmille 1/io 1668 (valt. registr.)
X.
115
hakkaamiseen he katsoivat privilegioidensa mukaan olevansa oikeutettuja. Tässäkin kohden heitä koetettiin ehkäistä, ja usein he
saivat kokea varsin alkeellista oikeudenkäyttöä. Esim. huhtikuun 22 p:nä 1668 raatimies Juhana Antinpoika esittää valittaen
raastuvanistunnossa, mitenkä Ojöisten vuokraaja oli anastanut
kaupungin porvarien kaatamat polttopuut, miltä 8, miltä 7, miltä
5 tai 2 syltä, ja raatimieheltä itseltään 30 syltä, sekä, pistooliseppä Kaarle Hannunpojalta vienyt 15 kuormaa aidaksia Kirstulaan, jonka Oj öisten vuokraaja omisti; lisäksi pyytävät kaupunkilaiset merkitsemään pöytäkirjaan, että sama vuokraaja oli kokonaan raiskannut »Paroisten niityn korpimaan» sekä kuljettanut
hyödylliset puut Kirstulaan. Samalla kertaa kaupungin asukkaat
»suuresti valittavat» Hätilan omistajasta, että hän kaskeamalla
ja polttamalla oli tuhonnut koko yhteisen metsän, josta »kaupungin suurta puutetta ja vahinkoa täytyy kärsiä», ja etts. hän sallii
muiden kylien asukastenkin maksua vastaan ja antamallaan valtuutuksella kaataa metsämaita ja myydä rakennushirsiä ja siten hävittää sekä tuhota sen.1 Kaikesta päättäen ei metsää säästetty puolelta eikä toiselta.
Hämeenlinnalaisten elämä noiden kolmen karjakartanon liepeillä oli epäilemättä tukalaa, he kun olivat joutuneet kuin loiset
näiden armoilla elämään. Se viljelysmaa, jonka kaupunki oli
osakseen saanut, näyttäytyi alusta alkaen liian vähäiseltä asukasten tarpeelliselle toimeentulolle; laidunmaasta, joka samoin
kuin metsä oli yhteinen kartanoiden kanssa, oli myöskin paljon
hankaluutta, sillä valituksissa tämäkin tuodaan usein esille. Ei
siis ole kumma etts. kaupungin asukkaat hankkiakseen itselleen
parempia elinehtoja sekä saadakseen laajempaa toimintavapautta
koettivat saada itselleen Ojoisten kartanon vuokraoikeuden, se
kun muutenkin oli näihin aikoihin aina vuokralla. Tätä koskevia
pyyntöjä tuodaan esille ja uudistetaan tuon tuostakin koko 1600luvun aikana. Jo siinä anomuskirjassa, joka lähetettiin Kristiina
kuningattarelle, siis 1650-luvun alkupuolella, Hämeenlinnan asukkaat pyytävät saada Ojoisen vuokralle samasta summasta kuin
1
116
vuokraoikeudesta ennen oli maksettu, »koska emme ilman sitä saata
mihinkään päästä». V. 1661 raatimies Juhana Antinpojan hallitukselle viemässä valituskirjassa anotaan, että kaupunki saisi karjakartanon kaikkine maineen samoilla ehdoilla kuin se muille vuokrataan,
»jotta se voisi paremmin ottaa vastaan matkustavaiset, sekä talvella
että suvella, ja vapaat kyydit toimittaa kestikievarisäännön mukaan». Vähän myöhemmin he pyytävät Kunink. Maj:lta samaa
vuokraoikeutta itselleen, »koska meidän kartanon vuokraajien puolelta on täytynyt kärsiä suurta ahdistusta ja haittaa yhdessä ja toisessa kohden elukkoihimmekin nähden aitojen ränsistymisen vuoksi
ja muutenkin, emmekä myöskään privilegioidemme sisällyksen mukaisesti saa käyttää hyväksemme polttopuiden ottoa, vaan he sitä
, kaikin tavoin estävät ja ottavat ne (puut) meiltä pois, niin että me
sen kautta joudumme kovan sorron alaisiksi». Kun sitten kaupunki
v:sta 1664 alkaen alkoi lähettää edustajansa Ruotsiin valtiopäiville,
oli sama vuokra-anomus miltei joka kerta hänen mukanaan viemissään anomuksissa. Saivatko hämeenlinnalaiset vastauksia ensimmäisiin hallitukselle lähettämiinsä pyyntöihin, emme tiedä; mutta sangen vähän uskottavalta se näyttää, koska vaiti onregistratuurassa, jossa hallituksen kirjeet on säilytettyinä, niitä ei tavata; valtiopäiville jätettyihin valituksiin ja anomuksiin sitä vastoin annettiin aina vastaus. Niinpä hallitus syyskuun 1 p:nä 1664 lausuu Ojoisten vuokra-oikeutta koskevan pyynnön johdosta, että »Kunink.
Majrtti on hyvin halukas auttamaan porvaristoa missä vain voi, mutta koska tämän asian laatu ei ole Kunink. Maj:He kaikin puolin tunnettu, niin täytyy se lähettää kamarikollegiolle, joka yhdessä maaherran kanssa tulee järjestämään sen Hänen Kunink. Maj:nsa ja
kaupungin parhaaksi.» V:n 1668 valtiopäivillä tuotiin taas kaupungin monet vastukset ja haitat esille, ja päätöksessä lausutaan, että
»Kunink. Maj:tti tahtoo antaa maaherralle määräyksen olla kaupungille avuksi, niin että se voi saada mainitun arennin nautittavakseen». P. Brahe, joka yhä oli holhoushallituksessa,sai varmaankin tämän Hämeenlinnalle edullisen päätöksen aikaan. *
1
Hallituksen kirje Häm.-Uudenm. maaherralle Akseli Ståhlarmille 1 /10
i668, valtioregistr. (kop. S. v. a:ssa). Vuokramiehellä oli tällöin eversti
X.
Kaupunkilaisten maalaiselinkeinot
117
V:n 1672 valtiopäiville jätetyn anomuksen johdosta Kunink.
Majrtti antaa suostumuksensa arennin jatkumisesta, mutta linnan palvelusmiesten tuli saada ottaa kartanon metsistä tarpeelliset
polttopuunsa; samoin seuraavilla 1675 v:n valtiopäivillä vahvistetaan sama kamarikollegion tekemä vuokrasopimus, »niin ettei kaupungille sitä vastaan mitään vahinkoa saa tuottaa.»
Se vuosikymmen, 1670—80, jolloin Ojöinen oli kaupungille
vuokrattuna, oli epäilemättä tämän varhaisimman aikakauden
edullisin aika sen asukkaille. Vuokrasopimus tehtiin maaliskuun
8 p:nä 1670, ja vuokramaksu, joka oli 60 talaria hop., minkä muutkin vuokraajat olivat maksaneet, jaettiin tasan porvarien kesken.
Kunkin porvarin tuli kartanosta saada osalleen yhtä suuri osa viljelysmaata, mutta myöskin linnan hoppmannille Daniel Toiletille
annettiin v. 1674 kappale peltoa sillä ehdolla, että hän luovuttaisi
sen, milloin uusi porvari kaupunkiin tulee; ja puhutaanpa myöskin
lampuodista, mikä osoittanee sitä, että kartanon kaikki maat eivät olleet kaupunkilaisilla. 1
Riitaisuuksia syntyi kuitenkin ennen pitkää sen johdosta,
että muutamat porvarit tavalla tai toisella olivat anastaneet itselleen vastoin sopimusta liikaa tiluksista. Tämän epäkohdan
korjaamiseksi maistraatti toimitti v. 1678 tasoituksen, jonka
kautta toisilta, joilla oli liikaa, otettiin pois, ja toisille osattomille taas annettiin. Uutta jakoa toimitettaessa määrät
tiin, että viljellystä peltomaasta, jota oli yhteensä 16 tynnyrinalaa, tuli pormestarin ja raadin saada osalleen 5 tynn. 10 kapanalaa, ja loput 10 tynn. 20 kapanalaa oli jaettava 27 porvarin kesken,
jonka mukaan kullekin tuli n23/27 kapanalaa. Kaupunkilaiset eivät kuitenkaan tyytyneet vain peltojen satoon, vaan he rupesivat
entistä rohkeammin kaskia kaatamaan Ojoisten metsämailla, vaikka
se oli sakon uhalla kielletty. Samalla kertaa kun tuo peltojen tasoitus suoritettiin, sakotettiin 3 markalla 7 kaupunkilaista kaskeaGalle, sillä hallituksen kirjoituksessa sanotaan, että «eversti Galle saattaa
ilman sitä (kartanoa) tulla hyvin toimeen.*
1 Raast. pöyt. 27 / 4 ja 20 / 6 1674.
118
misesta, jota paitsi heidän piti maksaa korvausta, minkä 5 kappaa,
minkä 6,10, 27 ja 30, ja Eskil Eerikinpoika suoritti 1 tyn. 11 kap.,
mutta Antti Luukkaanpoika 2 tyn. 10 kappaa, joilla arvatenkin oli
ollut suurimmat kaskimaat. Juhana Matinpojan Kurilan lähteen
luona oleva ruis kielletään 40 markan sakon uhalla korjaamasta,
ennenkuin tarkastus oli tapahtunut, ja sama uhka annetaan Saaristen asukkaille, mikä osoittanee sitä, että rajat kartanoiden peltomaiden välillä eivät olleet selvät. *
Kaupunkilaisten velvollisuuteen kuului paitsi vuokrarahan maksoa pitää huolta samoin kuin muidenkin vuokraajain kartanon
rakennuksista, aidoista y. m., ylimalkaan siitä, että talo pysyi
kunnossa. Ja näistä seikoista kaupunkilaisia täytyi tavan takaa
muistuttaa, sillä eivät he olleet ennenkään varsin joutuisia paikkaamaan omienkaan peltotilkkujensa rikkinäisiä aitoja.
Kaupunkilaiset olivat saaneet Ojoisen vuokralle sillä ehdolla,,
että linnan tarpeisiin saataisiin sen metsästä ottaa puut ilman
korvausta; mutta jo v. 1670 he valittavat, että linnan palvelus^miehet tekevät heille suurta vääryyttä ja hävittävät kruunun metsää vallan kohtuuttomasti; niinpä sanotaan linnanpäällikön Matti
Silfverharneskin edellisenä kevännä rälssitalonpojillaan hakkauttaneen suuren alan Ojöisten metsää, vedoten siihen, että hänen
edeltäjänsä Yrjö Bergman oli tehnyt samoin, vaikkei hänellä sen
parempaa oikeutta ollut. Päätettiin kuitenkin nyt takavarikoida
Silfverharneskin hakkaamat puut, kunnes maaherra antaisi päätöksensä. 2
Millä tavalla Oj öinen tuli hoidetuksi Hämeenlinnan porvarien
vuokra-aikana ei ole asiakirjoissa tarkempia tietoja, mutta arvaterikaan se ei ollut ainakaan parempaa kuin muiden vuokraajain,
ehkä huonompaakin; rappeutuneita riihiä ja muita rakennuksia he
olivat hyvin vastahakoisia korjaamaan; särkyneiden aitojen paikkaamisesta heitä täytyi tuon tuostakin sakkojen uhalla muistuttaa;
v. 1679 maistraatti velvoittaa heitä »lain määräämien sakkojen uhalla kattamaan Ojoisten suuren aitan, joka on ilman kattoa», mikä
1 Raast. pöyt. 22/s 1678.
2
Raast. pöyt. 23 /li 1670.
X.
119
kontrahdin mukaan kuului heidän velvollisuuksiinsa; vähän myöhemmin samana vuonna maistraatti muistuttaa porvareita ennen
annetun tuomion perusteella ja arennin mukaisesti korjaamaan
Oj oi sten riihet, jotka ovat rappiolla ja luetellaan tarkoin, mitkä
porvarit kunkin riihen, joita oli 3, korjaisivat. Jotkut olivat kartanon karjaa luvattomasti tuoneet kaupunkiin samoin kuin noiden
elukoiden tarvitseman ruuan; mutta lanta määrätään vietäväksi
karjakartanoon. 1
Suureksi surukseen ja tappiokseen Hämeenlinnan porvarit
menettivät vuokraoikeutensa Oj öisiin v. 1680. Pormestari Juhana
Aalman näkyy syyttäneen linnan hoppmannia Daniel Tolletia
siitä, että tämä muka olisi kiirehtänyt sen ottamista kaupungilta.2
Mutta sitä ei annettukaan enää ollenkaan arennille, vaan Oj öisistä
samoin kuin Hätilästä ja Saarisista tehtiin sotilasvirkataloja, niitä
kun nyt alettiin tarvita ruotujakolaitosta järjesteltäissä. Oj öinen
joutui eversti Vellingkin virkataloksi; muttei hänkään sitä itse
hoitanut, vaan jätti viljelykset lampuodeille, jotka suorittivat
-sovitun maksun.
Nyt alkaa taas valituksia, vieläpä entistä haikeampia ja räikeämpiä, kuulua Hämeenlinnaan porvarien puolelta Oj öisten haltiaa vastaan, mikä kenties osaksi johtui katkerasta mielialasta,
koska he eivät enää saaneet kartanoa hallussaan pitää; mutta
näyttää kuitenkin siltä, että kaupunkilaisten asema oli tullut
entistä tukalammaksi; he pelkäsivät, vaikka turhaan, koko
kaupungin olemassaolon joutuneen vaaranalaiseksi. Tuo eversti,
sanovat he v. 1680 laatimassaan valituskirjassa, tahtoo ottaa
heiltä pois P. Brahen lahjoittamat pellotkin, koska ne muka kuuluvat hänen virkataloonsa; ja kun eversti oli ottanut talon heiltä
pois ja antanut sen toisten vieraiden hoitoon, niin pilaavat nämä
koko talon tiluksineen; itsestään he sanovat, etteivät voi mitenkään
tulla toimeen; »vieraat vuokraajat meitä niin sortavat, ettei meillä
ole enää tilaisuutta laskea laitumelle muutamia elukoitamme, sillä
he eivät pidä aitojaan kunnossa, niinkuin laki määrää.» He pyy1
2
Raast. pöyt. ^k ja 5 / 8 1679.
120
tavat sen vuoksi, että Kunink. Maj:tti »kristillislempeästä synnynnäisestä hurskaudestaan», antaisi heille Ojoisten karjakartanon entiseen tapaan vuokralle. Hätääntyneinä pyytävät he vielä vahvistusta privilegioilleen, koska pelkäävät koko kaupungin tulevan
hävitetyksi. Kuningas käskee Hämeen-Uudenmaan maaherran Rosenhanen ottamaan selkoa kaikista valituksissa mainituista asianhaaroista, jotta sitten voitaisiin antaa armollinen päätös. 1 Hallitus koetti rauhoittaa Hämeenlinnan asukkaita, maaherralle syyskuun 2 p:nä v. 1681 lähetetyssä kirjeessä.2 Kuningas näet sanoo, että
vaikkakin valtiopäivien päätösten mukaan »kaikki, mikä vanhastaan Meidän ja kruunun kuninkaan- eli karjakartanoihin on kuulunut, on niille jälleen peruutettava, niin kuitenkin suvaitsemme ottaa erikoisesti armolliseen huomioomme ne seikat ja perustelut, jotka porvaristo on anomuksessaan esiintuonut, julistaen, että he vielä
siksi, kunnes tarkastelu on toimitettu ja meidän armollinen lausuntomme on annettu, saavat pitää sekä hyödykseen ja edukseen viljellä mainittuja ulkopeltoja ja sarkoja», ja luvataanpa Ojoisten kartanokin entisen lupauksen mukaan vuokralle, jos vain eversti Vellingkille voidaan hankkia toinen sopiva tila, josta maaherran tuli hänen kanssaan neuvotella. Koska kaupunkilaiset olivat vielä lausuneet pelkäävänsä, että koko kaupunki hävitettäisiin ja menettäisi kaupunginoikeutensa, niin lohdutetaan heitä hallituksen kirjeessä
siinäkin kohden; sellaiseen pelkoon ei syytä ole, sanotaan, »varsinkaan kun emme ole milloinkaan sitä ajatelleetkaan, vaan kernaammin koetamme kaikella mahdollisella tavalla edistää sen säilyttämistä ja hyvinvointia.»
Eversti Vellingkille ei nähtävästi saatu, emmekä tiedä, missä
määrin sitä yritettiinkään, toista taloa, vaan Ojoinen jäi hänelle. Hämeenlinnan edustaja tuo sen vuoksi taas tullessaan v:n 1682 valtiopäiville vuokra-anomuksen; mutta nyt vastaa kuningas lyhyesti,
ettei Ojoisten karjakartanoa voida antaa kaupungille vuokralle,
koska eversti Vellingk on sen saanut Kunink. Maj:lta ja hän hoitaa
sitä omalla karjallaan, »eikä heidän pitäisi sen vuoksi sillä asialla
1
2
Kunink. kirje 1 1 / n 1680 (valt. registr. kop. S. v. a:ssa).
Kop. S. v. a:ssa.
X.
121
Kunink. Maj:ttia useita kertoja vaivata». Tämä tylyluontoinen
vastaus ei kuitenkaan estänyt jälleen seuraaville v:n 1686 valtiopäiville valittua edustajaa porvari Krister Henrikinpoika Silkeä
tuomasta esille Hämeenlinnan anomusta Ojöisten karjakartanon
vuokraamisesta kaupungille, ja pyydetäänpä vielä Saaristenkin tilaan vuokraoikeutta, arvatenkin siinä tapauksessa, ettei edelliseen
suostuttaisi. Mutta nytkin vain vastattiin, ettei se ollut kumpaankaan nähden mahdollista muuten kuin että kaupunki sopii siitä
asianomaisten virkatalojen haltiain kanssa, koska kartanot oli
heille määrätty. 1
Hämeenlinnalaisten täytyi tyytyä niihin pieniin peltosarkoihin ja niittyosuuksiin, jotka kaupunki P. Brahen lahjoituskirjan
perustuksella oli saanut. Eivätkä he saaneet naapurien häiritsemättä aina niitäkään viljellä. Niinpä Oj oi sten lampuotitalonpojat
kerran korjasivat heinän eräästä kaupungin asukkaille kuuluvasta
niitystä, ^koska», sanoivat lampuodit, »kaupunki ei olé näyttänyt,,
millä perusteella se sille kuuluu, ja pakottaakseen porvarit sitä
pikemmin heille ilmoittamaan perusteet», mutta pyytävät samalla,
ettei heille sitä viaksi luettaisi, vaikka ovat heinän kaataneet, »koska se vielä on tallessa». Maaherra sanoo tämän johdosta vastauksessaan, että »älkööt tulko toista kertaa sellaista tekemään, elleivät tahdo tulla sakotetuiksi väkivallan käyttämisestä». Kaupunkilaiset ilmoittavat olevansa tyytyväisiä tällä kerralla, kun saavat
heinän, mutta jos sellaista uudistuisi, syytettäisiin lampuoteja väkivallasta. V. 1690 kaupunkilaiset taas kääntyvät maaherran puoleen, valittaen, että hätiläläiset olivat anastaneet heiltä muutamia
peltotilkkuja sekä ladonalan niittyä, ja ojoislaiset niinikään ottaneet heille kuuluvan peltokappaleen viljelykseensä ynnä muutamia autiopalstoja, jotka ovat heidän omaansa. Vanha valitus metsien hävittämisestä kaskeamisella niinikään uudistetaan ja sanotaan, että varsinkin Hätilän puolella metsä tyyten poltetaan. a"
1
R. v. a. Hämeenlinnalaisten valtiopäivävalitukset. Hallituksen päätökset ovat Städernas acta-kokoelmassa. Viimeksimainituista on kopiot S. v.
a:ssa ja myöskin H:linnan raast. arkistossa.
2
S. v. a Eric Borgstfömin lahjoittamat asiakirjat.
122
Paitsi karjakartanoiden tuottamaa haittaa häiritsi kaupunkilaisten maanviljelystä myöskin suuresti heidän oma huolimattomuutensa; peltosarkojen välillä olevat aidat eivät maistraatin
varotuksista ja sakonuhkauksista huolimatta näy milloinkaan olleen oikeassa kunnossa; hevoset, lehmät, siat ja vuohet tunkeutuivat niityille ja pelloille syömään ja tallaamaan, turmellen siten
muutenkin pienet sadot. Esim. v, 1668 kaupunginvouti Eerik Simonpoika syyttää Jaakko Laggaria siitä, että hevoset ja muut elukat olivat tämän huolimattomuuden johdosta syöneet ja turmelleet koko hänen Hätilän mäestä vuokraamansa maan kylvön, jota
oli 20 kappaa, ja pari todistajaa vakuutti syytöksen oikeaksi; *
v. 1672 raatimies Juhana Antinpoika syyttää kolmea porvaria siitä,
että heidän kelvottomien aitojensa vuoksi hänen pellostaan oli
15 kapan verta viljaa syöty, jonka johdosta heidät tuomittiin se
korvaamaan raatimiehelle. Sama raatimies valittaa niinikään, että
hänen peltojensa ympärillä olevat aidat revitään joka talvi rikki
ja tehdään talviteitä peltojen poikki, mistä hän suuresti joutuu kärsimään; 2 v. 1674 sakotetaan useita porvareita huonoista aidoistaan
3:11a markalla, monet heidän peltonaapurinsa kun niistä olivat valittaneet; v. 1691 sakotetaan useita porvareita niinikään 3:11a markalla, kun eivät olleet laittaneet niittyaitojansa, vaikka heitä oli
useasti velvoitettu ja viskaalikin muistuttanut. Jotta tällaisia vahinkoja estettäisiin tapahtumasta, määräsi maistraatti muutamia
tarkastusmiehiä aitoja valvomaan; niinpä v. 1674 porvarit Mikko
Matinpoika ja Heikki Simonpoika määrätään »tarkasti ja visusti
pitämään vaaria, ettei pelloilla ja niityillä tapahdu mitään sietämättömiä vahinkoja. 3 Matta ei sekään ollut kyllin tehokasta.
Eikä porvarien saama sato saattanut suuri olla, vaikka se ihan
ehjänäkin saatiin; 1% tai 2 tyn. saattoi se hyvinä vuosina olla,
mutta huonoina se supistui vähempään, sillä 8—10 kapan kylvöstä
ei enempää voitu arvatenkaan saada. Ruis oli yleisin viljalaji
1600-luvulla Suomessa, ja sitä Hämeenlinnan porvaritkin viljeli1
Raast. pöyt. n / 7 1668.
2 Raast. pöyt. 7/io 1672.
3
Raast. pöyt. 2 7 / 4 1674.
X.
123
vät. Riihiä oli peltojen- syrjillä, ei kuitenkaan jokaisella omaansa,
vaan useat omistivat yhteisesti saman riihen ja käyttivät sitä vuoron perään. Viljaa jauhatettiin sitten etupäässä linnalle kuuluvassa kruununmyllyssä, joka vieläkin on olemassa, ja kaupunkilaiset näkyvät kulkeneen sinne Ratisten sivuitse juoksevaa ojaa pitkin, koska Mäskälän nimismies Fuldha, joka asui Katisissa, v. 1678
valittaa, että he myllylle kulkiessaan repivät rikki hänen kalavehkeensä, ja sanoo, ettei se ole mikään kulkureitti eikä kaupungilla
ole oikeutta sitä käyttää, vaan heillä on yleinen suuri maantie käytettävänään. Maistraatti kieltääkin sen johdosta porvareja kulkemasta ojaa pitkin, ellei Mäskälä siihen sovinnolla suostu. J
Mainitaanpa raatimies Juhana Antinpojalla olleen tuulimyllyn
{1670), jonka hän vuokrasi muiden kaupunkilaisten käytettäväksi, 2
ja joissakuissa taloissa oli käsikivikin, jonka vapaa käyttäminen oikeastaan oli kielletty, viljan jauhattamisesta kun oli tullia makset:
tava.
V. 1625 valtiosäädyt näet olivat suostuneet »isänmaan vahvistukseksi ja avustukseksi» suorittamaan »siedettävän tullin kaikesta
siitä viljasta, minkä alamaisten on tapana vied^ myllyyn», ja valvonnan ylläpitämiseksi käskettiin kaikki käsikivet valtakunnassa
hävittämään; sen joka niitä käytti »uutteran ja tarkan varotuksen
jälkeen» sakotettiin ensi kerralla 10 talarilla, toisella kerralla 40:llä,
mutta rangaistiin kolmannella kerralla »niinkuin Meidän ja kruunun varasta». Tämä vero muutettiin kyllä manttaali- eli henkiveroksi, mutta aksiisia varten annettiin joulukuun 4 p:nä 1690
kunink. asetus, jonka mukaan köyhien sallitaan pitää käsikivensä,
ne oli kuitenkin vietävä aksiisikamariin, jossa omistaja sai jauhaa
suorittamalla aksiisia; sen, joka ei tahtonut käyttää käsikiviänsä,
tuli lyödä ne rikki, ja siltä, joka kieltäytyy viemästä, on niinikään
kivi rikottava ja häntä vielä sakotettava 100 talarilla y. m. 3
Helmikuun 23 p:nä 1691 tämä asetus luettiin Hämeenlinnan raastuvankokouksessa.
1
2
3
Råast. pöyt. 6/<t 1678.
Raast. pöyt. 26 /i 1670.
Stiernman, Samling af kongi, bref I, s. 951 ja V, s. 162
124
«
Maanviljelyksen ohessa oli Hämeenlinnan asukkailla myöskin
jonkun verran karjanhoitoa; lehmä oli arvatenkin jokaisella porvarilla, ja useimmilla hevonen, joillakuilla parikin; raatimies ja
kauppias Krister Silkellä mainitaan olleen ainakin 4 hevosta,
mutta hänellä oli myöskin kestikievarinpito ja tarvitsi niitä sen
vuoksi enemmän. Sikoja oli usealla kaupunkilaisella, ja myöskin
vuohia, joita 1600-luvulla kaikkialla Suomessa paljon pidettiin.
Keväällä kun maa oli tullut paljaaksi ja jonkun verran ruohoa
ilmestynyt, karja vietiin laitumelle, vuoroin Hätilän, vuoroin Ojoisten ja Saaristen puolelle, kuten P. Brahen pormestari Mickel Eskilinpojalle 1650 antamassa memoriaalissa sanotaan. Maistraatin
asettama karjapaimen, joita myöhemmin oli kaksi, niitä paimensi,
ja hän sai palkkansa kultakin elukan omistajalta säädetyn määrän
elukkaa kohti; niinpä päätettiin huhtikuun 20 p:nä v. 1678 pidetyssä
raastuvankokouksessa, että paimenen palkka oli oleva 10 äyriä
kutakin lehmää kohti sekä puoli markkaa talolta pestirahaa, mutta
vuohesta maksettiin vain 1 äyri. Sitä paitsi tuli elukoitten omistajien vuoronsa perään antaa paimenelle ruoka ja yösija. Paimenet
olivat vastuunalaisia karjasta, niin pian kîin he olivat ottaneet sen
huostaansa; vaatiipa porvari Eskil Antinpoika heidät edesvastuuseen v. 1711 siitäkin, että karhu oli tappanut kaksi hänen lehmäänsä laitumella. Paimenet kuitenkin vapautettiin, koska he itsekin
olivat olleet hengenvaarassa. 1
Paimenien toimi alkoi kaupungin laidassa, jonne kaupunkilaisten tuli itse saattaa lehmänsä ja vuohensa; samasta paikasta tuli omistajan iltasella noutaa elukkansa ja viedä kotiin.
Mutta paljon säännöttömyyttä valitetaan tässä kohden tapahtuvan. Elukat saivat kuljeksia kaduilla omin valloin; v. 1662
1 Kämnerinoik. pöyt. 1711. Paimenet eivät muuten näy aina olleen varsin luottamusta herättävää väkeä, sillä esim. v. 1712, kun Pentti Yrjönpoika
otettiin tähän toimeen, «varoitettiin häntä pitämään itseänsä raittiina,
koska sanottiin hänen mielellään täyttävän itsensä oluella ja palo viinalla.»
Porvareita kiellettiin myöskin 3 markan sakon uhalla antamasta hänelle
ja hänen kumppanilleen Juhana Mikonpojalle «liian paljon juomia«. (Kämnerinoik. pöyt. 2/Ö 1712). —Vielä v. 1788 karhu surmasi Luhtialan kylän ja
kaupunkilaisten karjaa, jonka johdosta Vanajan asukkaat kuulutettiin
ajoon (Raast. oik:n kuulutus 6/9 1788).
125
porvarit valittavat, että jotkut »niskoittelussa ja vastahakoisuudessa» öisin ajavat vuohensa toisten pelloille; siat, joilla myöskin
oli oma laidunpaikkansa Hätilän puolella, kulkivat valloillaan ja
tunkeutuivat myötäänsä rikkinäisistä aidoista viljapeltoja turmelemaan. Tällaisen vallattomuuden ehkäisemiseksi maistraatti
sääsi ankaria määräyksiä; niinpä huhtikuun 20 p:nä v. 1678 varotetaan porvareita pitämään huolta vuohistaan, etteivät ne pääse
ruislaihoa tärvelemään, ja ken vain tapaisi niitä siellä sai ilman
muuta surmata ne. Myöskin oli varottava, etteivät siat pääse
linnan valleille tuhoa tekemään, sillä linnanknihdeillä oli oikeus
kaataa ne. Syksyllä samana vuonna päätettiin, että pyöveli sai sellaisia kuljeksivia vuohia kaataa ja pitää ne hyvänään, »koska»,
sanotaan, »porvarit ovat niin hävyttömiä, että he vastoin kieltoa
laskevat vuohensa rukiin oraille.» 1 Kielloista ja uhkarangaistuksista ei kuitenkaan näy paljon apua olleen, sillä tuollainen
meno oli liian yleistä ja kaikki olivat miltei yhtä syyllisiä, jonka
vuoksi paha tapa sai jatkua. Vielä seuraavalla vuosisadalla samat
valitukset ja myöskin samat määräykset ja rankaisu-uhat uusiintuivat. — Vasikoita varten aidattiin erityinen hakamaa, josta
porvarien tuli pitää huolta.
Kalastus oli vielä 1600-luvulla Suomessa paljon tärkeämpi elinkeino kuin meidän päivinämme; sisämaan järvet olivat kalarikkaammat kuin nykyään ja niiden antimet olivat suuriarvoinen tekijä
kansan taloudessa. Vana ja vedenkin varsilla kalastusta harrastettiin suuressa määrässä; nuottia saattoi suurten selkien varsilla olevissa taloissa olla pari kolmekin, eri kalalajeja varten kun/tarvittiin erilaisia. Ja että P. Brahe katsoi kalastuksen tärkeäksi perustamalleen Hämeenlinnalle, osoittaa se velvoitus, jonka hän määräsi
ensimmäiselle pormestarille, hänen kun tuli hankkia hyviä kalastajia, »jotka sekä kesäisin että talvisin nuotanvedossa kaikella vakavuudella ahkeroitsevat.» Kuului muutenkin kaupunkitoiminnan
säännölliseen menoon, että siellä piti olla kalastajia samoin kuin
teurastajakin, jotka maistraatti määräsi ja valtuutti toimeensa.
Hämeenlinnassa ei kuitenkaan näy kumpaakaan' säännöllisesti ol1
Raast. pöyt. 6 /u 1678.
126
. K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia,
leen vielä 1600-luvulla; mutta v. 1672 mainitaan maistraatin
määränneen teurastajaksi Eskil Eerikinpojan ja kalastajaksi Eskil
nikkarin. Porvarit harrastivat jonkun verran kalastusta; heillä oli
nuottia, useimmiten siten, että kaksi tai ehkä useampikin oli saman nuotan omistaja, sillä sitä nähtävästi tarkoitetaan, kun mainitaan, että jonkun omaisuuteen kuului puoli nuottaa. Mutta kun
kalavesi oli yhteinen karjakartanoiden kanssa syntyi riitoja, niinkuin metsänkäytöstäkin, ja porvarit saivat näiden mielivallasta
kärsiä; niinpä he valittavat, että heidän nuottansa revittiin, kun
menivät sellaisille apajapaikoille, joita kartanoiden lampuodit ja
vuokraajat katsoivat omikseen. * Ihan kaupungin kohdalla näkyy
olleen Hämeenlinnan asukasten paras kalastuspaikka, ja siinä he
arvatenkin saivat häiritsemättä vetää nuottaansa ja verkkojansa
laskea. Missä määrässä he kalastusta harrastivat, ei käy selville
asiakirjoista, mutta näyttää kuitenkin siltä, ettei sillä varsin suurta
merkitystä ollut; ainakin porvarit itse sanovat v. 1678, kun tullinhoitaja heitä ahdisteli kalojen tullittomasta tuonnista, »etteivät ole
saaneet kalaa edes sen vertaa, että olisivat kerran saaneet vatsansa
täyteen vaivastaan ja työstään.» 2
Hämeenlinnan kaupunki oli 1600-luvulla ulkoapäin enemmän
maalaiskylän kuin kaupungin näköinen, ja samoin sen asukkaiden
harrastukset kohdistuivat etupäässä maalaistoimiin; maan ja veden antimista he pääasiallisimman toimeentulonsa saivat. Peltotilkuilleen he syksyisin kylvivät rukiinsa ja odottelivat seuraavana
kesänä siitä satoa; heinäaikana heillä oli sama kiireellinen työaika
kuin talonpojilla, ja silloin miltei koko kaupungin väestö oli heinänkorjuussa; niinpä heinäkuun 11 p:n 1668 raastuvankokouksen
pöytäkirjassa luetaan, että tullimies Jaakko Arckenholtz tahtoi
laatia leivinuuninrahojen maksamista varten tarvittavaa luetteloa,
mutta koska kaikki asukkaat, joiden olisi pitänyt olla saapuvilla,
eivät saattaneet varhaisen heinänteon" vuoksi saapua, täytyi se
jättää tuonnemmaksi. Syksyn tullen he korjasivat viljan pellolta
1
Raast. pöyt. l5/.5 1671.
2 Raast. pöyt. 6 / 4 1678.
X.
127
ja varustautuivat talven varalle. Maalaisuudestaan huolimatta
Hämeenlinna muodosti kuitenkin maaseudusta erillään olevan yhteiskunnan, jolla oli ne erikoisoikeudet kauppaan ja teollisuuteen
nähden kuin kaupungeilla yleensä; mutta näitä ei se suurestikaan voinut hyväkseen käyttää; vieraat kaupungit veivät niistä
tulevan hyödyn ja voiton.
XI. Verot ja muut ,,porvarilliset rasitukset."
Kuten aikaisemmin olemme maininneet, saivat Hämeenlinnan
kaupungin paikalle asettuneet 12 vuodeksi vapauden verojen suorittamisesta valtiolle, mikä aika sitten pidennettiin I5:ksi vuodeksi;
mutta kaikkien, jotka kaupunkiin muuttivat ja saivat porvarioikeuden, tuli esittää takuut siitä, että he vapausvuosien päätyttyä
»ylläpitävät porvarillista oikeutta ja rasituksia niin monta vuotta
kuin laki määrää», s. o. heidän tuli sitoutua suorittamaan valtiolle
ja kaupungille tulevat verot sekä täyttää muut velvollisuudet 6
vuoden ajan, sillä niin kauan oli heidän oltava kaupungin asukkaina, ennenkuin pääsisivät sieltä muuttamaan pois. Tällainen sitoumus vaadittiin myöhemminkin kaupunginporvareiksi pyrkiviltä, ja edelleenkin tuli kaikkien esittää kaksi luotettavaa takausmiestä, jotka ottivat vastuulleen, että asianomainen tulokas tulisi
täyttämään kaikki velvollisuutensa maksuihin nähden sekä valtiolle että kaupungille. -Takuumiehinä oli tavallisesti kaupungin
entisiä porvareita, mutta joku muukin tunnettu henkilö hyväksyttiin päteväksi. Takuu oli tosioloissa muodollinen vaatimus, sillä
verraten harvoin tapahtui sellaista, että takaajat joutuivat vastaamaan sitoumuksensa johdosta, mutta heitä voitiin kuitenkin
siihen velvoittaa.
* V:sta 1666 alkaen hämeenlinnalaisten siis tuli aloittaa veronsuoritus valtiolle. Mutta kun tästä tulee puhe, niin he vetoavat
köyhyyteensä eivätkä ole halukkaita maksamaan. Pitennystä vapauksiinsa he eivät kuitenkaan enää saaneet.
XI.
Verot ja "muut »porvarilliset rasitukset.»
129
Valtiolle kuuluvat varsinaiset verot eivät tosin olleet meidän
käsityksemme mukaan suuret. Niitä oli ensiksikin manttaali- eli
henkirahat. Tämä vero oli muodostunut n. s. myllytullista, jonka
vältiosäädyt v. 1625 olivat ottaneet suorittaakseen kaikesta jauhatettavasta viljasta. Myllytullivejo muutettiin henkilöveroksi
v. 1629, vaikka se vielä muutamina vuosina palautettiin, kunnes
se v:sta 1661 näyttää jääneen pysyväiseksi. Tätä veroa tuli jokaisen 15 ja 63 ikävuoden välillä olevan henkilön maksaa 16 äyriä,
vain lapset ja »muut irtolaiset» maksoivat 12 äyriä; v:sta 1694
alkaen se korotettiin 24:n äyriin. Hämeenlinnassa henkiraha näkyy
suoritetun ensikerran vasta v. 1667, jolloin 92 henkilöä on merkitty
manttaaliluetteloon. Manttaalikirjoitus toimitettiin raastuvassa,
jossa sääntöjen mukaan tuli olla saapuvilla myöskin kruunun asiamies. Kaupungilla ei ollut erityistä rahastonhoitajaa eli kasööriä,
vaan maistraatti, etupäässä pormestari, huolehti niiden kokoomisesta, mutta maistraatti puolestaan määräsi myöskin usein joitakuita
porvareita verorahoja perimään, varsinkin rästejä, joita oli aina.
Toinen valtiolle tuleva vero, joka, samoin kuin manttaalirahat,
alkuaan oli tilapäisesti myönnetty valtiopäivillä, mutta yhä uudelleen annettujen myönnytysten kautta tuli pysyväiseksi, oli uunivero eli leivinuunivero. V. 1622 vältiosäädyt olivat päättäneet, että
kustakin uunista, jossa leipää kypsennettiin, oli vuosittain maksettava 6 markkaa, mutta jos muutakin leivottiin, oli veron suuruus
6 talaria; myöhemmin muutettiin veronsuoritus siten, että kukin
maksoi varallisuutensa ja säätynsä mukaan, niinkuin säädetyssä
taksassa oli määrätty; v. 1686 tätä korotettiin yhdellä neljänneksellä, ja sen mukaan suoritti Hämeenlinnassa kirkkoherra 2 tai.
16 äyriä hop. r., pormestari ja raatimiehet 1 tai. 28 äyriä hop. r.,
varakkaat käsityöläiset 1 tai. 8 äyriä, köyhät porvarit 30 äyriä ja
varsin köyhät, joilla oli leivinuuni, vain 10 äyriä j . n.e. 1 Vuosittain laadittiin luettelo, jossa jokaisen osuus oli merkitty. Mutta
maistraatti ei koonnut tätä veroa, vaan tullinhoitaja, jolle myöskin
olut- ja paloviina-aksiisi maksettiin.
1
Heisin maist. a. Copia af. K. M:s utgifna taxa, hvarefter bakugnspengar i Tavastehus vederbörande årl:n påföres med 1686 förhöjning.
Hämennlinnan kaupungin historia. — 9.
130
Valtion verotuloihin kuului niinikään n. s. karjarahat (boskapspenningar), jotka porvarisääty oli suostunut suorittamaan v:n
1622 valtiopäivillä. Se oli maksettava kustakin kotieläimestä —
esim. hevosesta 8 äyriä, lehmästä 2 ja siasta 1 äyri j . n. e. —,
mutta mikäli näyttää, sai Hämeenlinnan kaupunki ainakin jonkun aikaa käyttää nämä rahat omiin tarpeisiinsa. Kun näet
kaupungin edustaja v:n 1668 valtiopäivillä oli anonut, että,,
»koska pormestarilla ja raadilla ei ole mitään palkkaa eivätkä
ilman sitä voi kauemmin virkaansa hoitaa», Kunink. Maj:tti
suvaitsisi myöntää sille »tarpeellisen palkan ja ylöspidon, jotta
lakia ja oikeutta kaikella hyvällä taidolla ja järjestyksellä
meidänkin köyhien alammaisten keskuudessa asianmukaisesti
hoidettaisiin ja edistettäisiin»; niin lausutaan päätöksessä, että
Kunink. Maj:tti »ei saata olla hyväksymättä, että porvaristo vuosittain maksaa tonttiäyrejä ja karjarahoja maistraatin
palkkaamiseksi, sekä muihin tarpeisiin».1 Joka vuosi näytään
päätetyn raastuvankokouksessa, kuinka paljon oli elukasta maksettava; niinpä esim. v. 1679 sanotaan maistraatin pöytäkirjassa
karjarahojen maksosta, »että joka hevosesta, lehmästä siasta ja
vuohesta maksetaan edellisen taksan mukaan»; mutta millainen
tämä taksa oli, ei mainita.2
Raskaampia kuin nämä verot olivat n. s. kontributsionit ja
sota-apurahat (krigs-hjälp), joita niinikään myönnettiin miltei
kaikilla valtiopäivillä valtakunnan tarpeisiin aina määrävuosiksi
kerrallaan. Tällaisena verosuorituksena määrättiin säädetty summa, joka myönnettiin milloin suurempi milloin pienempi ja oli tietysti erilainen eri kaupungeilla; Hämeenlinnan kontributsioniosuudet eivät arvatenkaan voineet olla suuret esim. Turkuun ja Viipuriin verrattuna; mutta sangen vaikeata oli sittenkin saada luvattu
summa kokoon, ja rästejä oli aina hyvnvpaljon. V. 1671 tuli Hämeenlinnan suorittaa sota-apurahaa 10 talaria hop., v. 1676 sen suuruus oli 15 tai., v. 1678 oli kontributsioni 120 tai., v. 1683 180 tai.,
mikä näkyy olleen suurin määrä; v. 1687 se oli 150 tai. hop. ja 1699
1
2
H:linnan valit. v:n 1668 valtiopäivillä ja resolut, (kop. H:n raast. arkrssa)
Raast. pöyt. l 9 / 5 1679.
XI.
Verot ja muut »porvarilliset rasitukset.»
131
166 tai. hop.1 Summa jaettiin raastuvankokouksessa siten että
kullekin tuli varallisuutensa mukainen maksuerä. Taksoitus ei
kuitenkaan tapahtunut, niinkuin esim. Turussa, veroäyrin mukaan, 2 vaan suoranaisesti. Niinpä v. 1683 maksettavat 180
tai. jaettiin 21 kaupunkilaisen kesken, siten, että varakkaimmille määrättiin 8 tai. 16 äyriä; niille, joiden varallisuudesta
ei mainita mitään, 8—6 tai., köyhille ja »lopenköyhille» 5—4
tai.; v. 1687 on taksoitusluetteloon merkitty 32 maksajaa, jonka
vuoksi maksuerä ei ollut näin suuri eikä koko summakaan
yhtä suuri kuin edellinen; monet pääsivät silloin i:llä ja 2:llä
talarilla, mutta Krister Silke maksoi 10 talaria, hän kun oli Hämeenlinnan oloissa pohatta. 3
Maistraatin tuli pitää huolta näiden verojen kokoomisesta,
ja tästä sille koitui paljon suurempia vaikeuksia kuin ensinmainituista veroista; maaherra muistutti maistraattia, kun rahat eivät ajoissa saapuneet, ja maistraatti puolestaan muistuttaa ja uhkaa kaupunkilaisia, jotka puolestaan valittavat
köyhyyttään, pyytävät lykkäystä tai antavat pantteja rahan
asemasta. Ulosottomiehet eivät ryöstötoimituksillaankaan saaneet milloinkaan kaikkia kokoon, vaan rästit siirtyivät vuodesta toiseen ja niiden suuruus kasvoi samalla. •— Kruunulle tulevat verot oli toimitettava lääninrahastoon Helsinkiin, ja pormestari näkyy tavallisesti lähteneen niitä viemään, mutta joskus
uskottiin tuo tehtävä jollekulle porvarillekin. Postia ei nähtävästi
vielä käytetty tällaisissa rahalähetyksissä.
Paitsi valtiolle tulevia veromaksoja oli porvarien suoritettava
myöskin kaupungin tarpeisiin maksoja; niinpä oli papille maksettava palkka ja samoin kaupungin valitsemalle valtiopäivämiehelle;
myöskin maistraatin jäsenille olisi pitänyt niinikään maksaa palkkaa, vaikka he useimmiten jäivät sitä ilman. Lisäksi oli muitakin
menoja, niinkuin maistraatissa tarvittavaan paperiin, lakkaan,
valoon, lämpöön y. m. sekä yleisten rakennusten ylläpitoon.
1
2
3
S. v. a. Verokirjat.
Ks. C. v. Bonsdorff, Åbo stads hist. I, s. 407.
Raast. pöyt. 25/io 1671, 2 % 1678, 4 / 7 1683, l7/2 1687.
132
Ne varat, jotka kaupunki tarvitsi virkailijoittensa palkkaamiseksi ja yleisten rakennusten kunnossapitämiseksi oli Kaarle XI:n
syyskuun 18 p. 1696 vahvistaman ohjesäännön mukaan saatava:
1:0 nuottarahoista (nothepenningar), joita kaikkien nuotanomistajien oli maksettava. Sen mukaan kuin porvarit myöhemmin
kertoivat oli 16 äyriä maksettava kultakin nuotalta, mutta tästä
ei kertynyt paljon, sillä kaupungissa ei ollut useampia kuin 6 tai
7 nuottaa; 2:0 peltomaksoista (täppepenningar), joita oli maksettava viljellyistä peltosaroista; mutta tätä porvarit eivät maksaneet
ollenkaan, niinkuin he myöhemmin arvelevat, sen vuoksi, että
maistraatin jäsenet saivat palkanparannukseksi osan siltakapoista,
joista tuonnempana kerrotaan; 3:0 tonttiäyreistä (tomptöhren),
joita kaupunkilaiset maksoivat 12 äyriä suuremmista, 12 pienemmistä ja 8 varsin pienistä tonttimaistaan; 4:0 n. s. tuomari?-ahoista
(domarepenningar), joita he eivät myöskään maksaneet ollenkaan.
Myöhemmin jokainen veroamaksava kaupunkilainen suoritti näitä
1 tai. 16 äyriä hop. r. — Tärkeä tulolähde olivat kaupungin omistamat kauppakojut (tontit), joita markkina-aikoina vuokrattiin
kauppiaille ja käsityöläisille, ja joiden vuokra oli melkoisen suuri
(ks s. 108). Porvarioikeudesta suoritettiin kaupungin kassaan maksu
(burskapspenningar), joka oli oman kaupungin porvarin pojalta
5 tai., mutta vieraalta 10 tai. hop. r. l
Kuinka suuret kaupungin tulot olivat, ei meillä ole tiedossamme,
sillä tilejä ei ole säilynyt 1600-luvulta. Saattaa kuitenkin päättää,
etteivät ne varsin huomattavia olleet. Eikä kaikkea sitäkään, mitä
oli määrätty suoritettavaksi, saatu kokoon, sillä asukkaat olivat
köyhiä ja kruunun verot, jotka etupäässä oli maksettava, vaativat
kaiken sen, mitä irti saatiin; turkulaisetkin, kuten ennen on mainittu (ks. s. 103), olivat vastahakoisia maksamaan tonteista vuokraa. Mutta kaiken lisäksi vaivalla saadut rahatkin saattoivat joutua harhateille. Niinpä mainitaan eräässä'v:n 1669 raastuvanoikeuden pöytäkirjassa, että raatimies Henrik Perttelinpoika toi oikeuden eteen allekirjoitetun tilin vuosilta 1664—1668, josta ilmeni,
1
R. v. a. Hämeen-Uudenmaan läänin kirjeen
rannut iiite.
l0
/7 1745 mukana seu-
XI.
Verot ja muut »porvarilliset rasitukset.»
x
133
että kaupungin rahastoon oli jätetty 147 talaria 38 äyriä vask.
rah. raastuvanrakennuksen korjaamistöihin käytettäväksi, ja aineksia, kuten nauloja, kalkkia, hiiliä y. m. ostettukin sitä varten;
mutta raatimiehetkin olivat ottaneet kirstusta 50 talaria, »ja nyt
arvelevat pitävänsä ne palkakseen»; täten oli yhteensä mennyt
82. tai. 9 äyriä, ja puuttui siis jätetyistä varoista 65 tai. 19 äyriä,
»joista pitää selvitys antaa tai maksaa», sanotaan.1 Kuten näkyy,
raatimiehet käyttivät tilaisuutta ja ottivat omin lupinsä kassasta
kun siinä sattui olemaan.
Ylöskantomiehet eivät suuresti huolehtineet tilinteosta, jonka
vuoksi heitä täytyi muistuttaa, toisinaan useita kertojakin;
esim. huhtikuun 6:na 1678 raatimies Juhana Antinpoika oikeuden vaatimuksesta esitti jonkinlaisen selostuksen niistä rahoista, joita hän vv. 1665—1676 oli ottanut vastaan yhteensä
93 talaria 22 äyriä vask. rah., kutsuen todistajikseen kaupunginvoudin ja kaupunginpalvelijan, jotka olivat kantaneet ne
kauppiailta ja jättäneet hänen huostaansa, ja kun nämä todistivat, ettei hän ollut enempää saanut, eikä sitä vastaankaan voitu
väittää, riitti tämä selvitys, mutta niistäkään kirjallisesta tilinteosta ei mainita. Sama raatimies sanoo vielä käyttäneensä kaupungin tarpeisiin 137 tai. 26 äyriä, siis 44 tai. 9 äyriä yli tuon kantamansa määrän, ja siitä oli kaupungin korvattava 28 tai. 22
äyriä, mutta loput 16 tai. 4 äyriä, jotka »raatimiehet ilman porvarien tietoa ja tahtoa olivat maksaneet», oli pormestarin ja raatimiesten suoritettava. 2
Kaupungin varojen tuli olla maistraatin hoidossa, ja sitä varten
raatihuoneessa oli kirstu, johon kuului kaksi lukkoa; avaimet olivat kahden raatimiehen hallussa, joten yksi ei voisi päästä
niitä pitelemään. Mutta kirstu lakkoineen ja avaimineen ei paljon
auttanut raha-asioiden hoitoa. Ylöskantomiehet jättivät kokoomansa rahat milloin sattui; kirjallista tilintekoa ei ollut nähtävästi useinkaan, niinkuin yllämainitusta esimerkistä saattaa päättää, eikä niin ollen saattanut olla selvää tietoa, kuinka paljon
1
2
Raast. pöyt. 27/i6 1669.
Raast. pöyt. 6/4 1678.
134
oli tai piti olla varoja. Ja kirstun hoito kahdesta avaimesta huolimatta lienee ollut niin ja näin, koska raatimiehet pääsivät sieltä
palkkojansa omin päin ottamaan. V. 1685 huomattiin kirstu taas
ihan tyhjäksi, sieltä kun kaikki kaupungin asiakirjatkin ja muut
paperit olivat poissa. Niiden sanottiin olevan entisellä pormestarilla
Juhana Antinpojalla, joka ei niitä luovuttanut, vaikka maistraatti
lähetti kaksi raatimiestä hakemaan, jonka vuoksi hänet vieläkin
täytyi velvoittaa saapumaan vastaamaan asiasta ja tuomaan asiakirjat ja paperit mukanaan.1
Koko kaupungin yleisten asiain hoiio oli kaikesta päättäen hyvin hataralla kannalla. Parempaa järjestystä ja säntillisyyttä aikaansaadakseen kaupungin varojen hoidossa Kaarle
XI antoi syyskuun 18 p. v. 1696 ohjesäännön, jossa pormestaria ja raatia kielletään »kajoamasta ja määräämästä mitään
varoja», vaan säädetään, että silloin kun palkkoihin tai kaupungin tarpeisiin on varoja tarvis, on siitä ilmoitettava maaherralle; hän antaa rahastonhoitajalle maksumääräyksen, jonka tulee
olla myöskin lääninkirjanpitäjän allekirjoittama. Viran menettämisen uhalla oli raha varainhoitajan näin meneteltävä. Varat oli
säilytettävä sitä varten hankitussa kirstussa, jota pidettiin jossakin varmassa paikassa raastuvassa. Jos varoista oli ylijäämää
vuoden lopussa, tuli sen joutua Kunink. Maj:n määrättäväksi,
mutta jos eivät tulot riittäneet, oli puute tasoitettava vähentämällä
kunkin palkasta oikeassa suhteessa; se saatiin kuitenkin korvata
seuraavan vuoden ylijäämästä, jos sellaista oli. Tilit laskuineen oli
lähetettävä vuosittain lääninkonttoriin.2 Ylijäämiä ei suinkaan
Hämeenlinnassa milloinkaan ollut, eikä ollut edes tarpeeksi ohjesäännössä määrättyjen palkkojen ja muiden menojen suoritukseen.
Missä määrin tätä kylläkin ankaraa määräystä noudatettiin on
epätietoista; ainakin Hämeenlinnalle se olisi käynyt sangen hankalaksi, maaherra kun asui Helsingissä ja liikeyhteys oli vielä hyvin puutteellista.
1
Raast. pöyt. 3/io 1685.
2
Ohjesääntö on kokoelmassa Städernas acta R. v. a.:ssa; myös kop. H:linnan raast. arkissa.
XI.
Verot ja muut »porvarilliset rasitukset».
135
Kruununveroista koetettiin pitää parempaa huolta, ja valvontakin oli niihin nähden ankarampi. Mutta saattoivat ylöskantomiehet niitäkin, kevytmielisesti pidellä; niinpä porvaristo syyttää v.
1682 raatimies Sven Gabrielinpoikaa kannettujen kruununverojen
hävittämisestä. Maistraatti näet oli määrännyt, sen johdosta että
maaherralta oli tullut ankara käsky koota sota-apurahojen toinen
osuus, yhden raatimiehen, yhden porvarin, kaupunginvoudin ja
kaupunginpalvelijan keräämään nuo rahat jättääkseen ne kuten
tavallista oli pormestarille, jonka tuli ne toimittaa lääninrahastöon; mutta Sven Gabrielinpoika oli myöskin ilman maistraatin
valtuutusta ruvennut niitä kokoomaan. Hän ei kuitenkaan vienyt keräämiänsä pormestarille, vaan hävitti osan niistä »tuhlaamisella ja juopottelemisella», minkä johdosta »syntyi suuri
eripuraisuus ja riita ylöskantomiesten ja Sven Gabrielinpojan
välillä»; porvarit olivat »sangen pahoillaan siitä, mihin rahat olivat
joutuneet, kun he olivat kaikki maksaneet». Sven Gabrielinpoika
tuomittiin 40 markan sakkoihin kevytmielisen menettelynsä johdosta sekä korvaamaan kaiken minkä oli hävittänyt, jota paitsi
hänet pantiin vastuuseen »kaikista mahdollisista jälkipuheista»;
kaupunkilaiset saattoivat näet vielä tulla sakotetuiksi veronsuorituksen laiminlyönnistä. 1
»Porvarilliset rasitukset», joita kaupunkilaisten tuli ylläpitää»,
eivät rajoittuneet rahallisiin veroihin, vaan niitä oli monenlaisia
muita, joita oli niin sanoaksemme luonnossa suoritettava. Näistä
oli varmaankin raskaimpia kestikievarinpito ja siihen kuuluva
kyyditsemisvelvollisuus.
Vanhimpina aikoina, jolloin ei säännösteltyä majatalolaitosta
ollut, oli tämä maan asukkaille todellinen vitsaus, matkustavaiset,
varsinkin aatelis- ja virkamiehet, kun poikkeilivat talonpoikien
taloihin vaatien hevosia kyyteihin tai omille hevosilleen appeita
sekä itselleen huoneita ja ruokaa sekä käyttäytyen usein hyvinkin
väkivaltaisesti. Jotta tällainen pakkomajoitus saataisiin ehkäistyksi, oli jo 1200-luvulla Ruotsissa säädetty, että kussakin kylässä
tuli olla joku järjestysmies (»rättäri»), joka hankkisi matkustajille
1
Raast. pöyt.
28
/s 1682.
136
maksua vastaan huoneita ja ruokaa; Eerik XIV:n aikana säädettiin
v. 1560, että majataloja, n. s. taverneja, oli perustettava yleisten
kulkuteiden varsille, ja sen jälkeen julkaistiin eri aikoina asetuksia, joilla majatalonpitäjän velvollisuudet ja oikeudet määrättiin.
Niinpä v. 1636 annettiin heille muutamia etuoikeuksia; kaupunkeja
varten annettiin asetus v. 1622 ja toinen v. 1638, joissa säädettiin
maistraatin velvollisuudeksi järjestää tarpeellinen määrä majataloja matkustavien majoittamiseksi sekä ajureita kyyditsemistä
varten. Ja että matkustavista huolehtiminen pidettiin tärkeänä
Hämeenlinnan kaupungin velvollisuutena osoittaa se kohta P.
Brahen maaliskuun 12 p;nä v. 1650 julkaisemassa memoriaalissa,
jossa pormestarin velvollisuudeksi määrätään kalastajien, seppien,
pyöräntekijoiden, puuseppien ynnä muiden käsityöläisten hankkiminen, »jotka matkustajalle saattavat olla tarpeen».
Kyytivelvollisuus ja matkustavien palveleminen oli arvatenkin
syrjäisemmillä seuduilla helpompaa kuin suurten valtateiden varsilla, joilla aina oli matkustavia, sillä muita liikeneuvoja kuin
maantie ei ainakaan talvella ollut. Mitä Hämeenlinnaan tulee
kävi se epäilemättä raskaaksi jo sentähden, että se oli neljän valtatien risteyksessä, ja neljälle eri taholle täytyi siis toimittaa kyytejä.
Tärkein ja vastuunalaisin oli postin kyyditseminen, joka tuli
Turusta ja meni Hämeenlinnan kautta Viipuriin. V. 1638 tämä oli
jo järjestetty ja Hämeenlinna määrätty yhdeksi Suomen 6:sta
postipaikasta. Ja nuo kyydittävät välit olivat sangen pitkiä; 2
penikulmaa oli v:n 1636 kestikievarisäännössä määrätty majatalojen välimatkaksi, mutta Hämeenlinnasta oli useimpiin pitempi
matka. Erääseen valituskirjaan (luultavasti v:lta 1672) on liitetty
kirkkoherra Henrik Florinuksen oikeaksi todistama jäljennös
Hämeenlinnan »kestikievaritaulusta», josta näkyy, että kaupungista täytyi toimittaa kyytejä 6:een eri paikkaan: Eteläisiin, jonne
oli 2 penikulmaa ja hevosen vuokra sinne maksoi 30 äyriä vask.
rah., Renkoon 2 penikulmaa ja 1250 syltä — makso 1 talari 1 äyri
vask. rah. —, Turkhautaan 3 penikulmaa 700 syltä — makso 1 talari 14y2 äyriä —, Kernaalaan 1Y2 penikulmaa ja, 400 syltä — makso 23 äyriä —, Kärväntälään (Pälkäneellä) 3 % penikulmaa ja 300
XI.
137
syltä — majcso i talari 24 äyriä — sekä Sillantaka (Sääksmäellä)
3 penikulmaa 500 syltä — makso 1 talari 14 äyriä.1 Saattaa arvata, että pienen kaupungin oli vaikeata näin laajasta kyyditsemisestä pitää kunnollisesti huolta. Valituksia kuuluukin myötäänsä,
milloin matkustavien puolelta, jotka eivät saaneet hevosia ajoissa, milloin taas majatalonpitäjä valittaa, ettei saa apuhevosia,
niinkuin säädetty oli, tai, että tunnottomat matkustajat ajavat
näillä pitkillä taipaleilla niin rajusti, että hevoset nääntyvät ja
kuolevatkin, toisinaan siitäkin, että matkustajat kaupungissa esiintyvät röyhkeästi ja väkivaltaisestikin.
,
Jo vanhassa kaupunginlaissa sekä sittemmin majataloja koskevassa asetuksessa v:lta 1638 määrättiin, että kussakin kaupungissa», vaikka se olisi kuinka pieni tahansa», piti olla ainakin kaksi
kestikievaria ja näiden edustalla »riippumassa merkki, jota matkustavaiset noudattakoot». Hämeenlinnassa ei kuitenkaan ollut
tavallisesti muuta kuin yksi; v. 1678 tosin määrätään kaksi, ja
näkyy niitä muutamina seuraavinakin vuosina olleen sama määrä.
Majatalonpitäjän maistraatti määräsi joka vuosi Valpurinmessun
vaiheilla, niinkuin asetus sääsi, ja se valitsi tähän toimeen jonkun
kaupungin varakkaimmista porvareista, joka saattoi pitää useampia
hevosia ja huoneiden sekä ruuan puolesta paremmin huolehtia matkustajista. Toimi ei näy olleen varsin vastenmielinen, koska sama
henkilö otti pitääkseen sitä useita vuosia perättäin, mihin vaikutti
arvatenkin siihen liittyvät etuoikeudet, joihin kuului, paitsi se,
että »kaikki tavernit olivat kuninkaalliseen suojelukseen otetut»,
niiden pitäjät olivat väkineen vapaat sotamiesotosta, päivätöistä
y. m. — tullia ja aksiisia, leivinuunirahoja sekä tonttirahoja heidän
kuitenkin tuli maksaa — ja saivat pitää krouvia; mutta heidän
täytyi ottaa maksut maistraatin säätämän taksan mukaan, joka
>oli sovitettava paikkakunnan olosuhteiden mukaan. 2 Kaupungilta kestikievarinpitäjä sai käytettäväkseen hakamaan, joka oli
sekä hänen omien että matkustavaisten hevosien syöttömaana. V.
1
R. v. a. Hämeenlinnan valtiopäivävalit. (myös kop. H.nraast. ark:ssa).
A. A. Stiernman, Kongi, bref, stadgar ang. Sveriges rikes commeree»
politie etc. IT, s. 41.
2
138
1666 mainitaan myöskin kaupungin talli, joka oli kestikievarin
-hallussa.
Kestikievarinpitäjä ei kuitenkaan saattanut itse pitää niin
paljon hevosia kuin tarvittiin varsinkin aika-ajoin, ja sen vuoksi
määrättiinkin asetuksessa, että maistraatin oli myöskin asetettava
ajureita — »fuurmanneja», —jotka olivat velvollisia kestikievarin
isännän vaatimuksesta lähtemään kyytiin. Näitä oli eri vuosina
eri paljon, 4 tai 5; v. 1678, jolloin oli kaksi kestikievaria, määrättiin
•6 ajuria, joista 3 oli kummankin »käskynalaisena». Mutta muidenkin kaupunkilaisten tuli antaa hevosensa kyytiin, milloin ajurien
hevoset eivät riittäneet. Vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä,
jolloin porvarien lukumäärä oli supistunut vähiin ja ne, jotka vielä
olivat jäljellä, olivat köyhiä, pyytää Krister Silke, joka v. 1690
määrättiin kestikievarinpitäjäksi, että hän saisi Hattulan pitäjäläisistä ottaa ajureita; mutta tästä maistraatti ei voinut päättää, vaan
kehotetaan häntä kääntymään anomuksellaan maaherran puoleen.
V. 1693 määrätään Silke uudelleen kestikievarinpitäjäksi, koska
hän oli hyvin tointa hoitanut ja hänellä oli sopivat huoneet ja muutkin tarpeet; ja »hänen oldermannikseen toimittamaan hevosia»
määrättiin porvari Sigfrid Jaakonpoika V V . 1700 tapaamme jälleen kaksi kestikievaria asetetun, jolla kummallakin tuli olla
kolme hevosta kyytejä varten, ja paremman järjestyksen aikaansaamiseksi porvarien kesken lueteltiin 19 porvaria, joiden vuoron
perään tuli kutsuttaissa antaa hevosensa kyytiin 2.
Kaikista säännöstelyistä, kehotuksista ja muistutuksista huolimatta kyytitoimintaa ei saatu menemään, niinkuin sen olisi pitänyt mennä. Kestikievarin pihalla isäntä sai kuulla moitteita ja
haukkumasanoja matkustajilta, kun ei voinut ajoissa hankkia hevosia; toisinaan he kääntyivät valituksineen maistraatin puoleen,
joka puolestaan »yleisten valitusten» johdosta muistuttaa asianomaisia velvollisuuksiaan täyttämään. Ajurit, mutta varsinkin
muut kaupunkilaiset, olivat vastahakoisia lähtemään kyytiin, tuoden milloin minkin syyn puolustuksekseen. Niinpä kestikievarin1
2
Raast. pöyt. 5/Ö 1690 ja 8 / 5 1693.
Kämnerinoik. pöyt. l3/3 1700.
XI.
139
i
pitäjä Juhana Antinpoika suuresti valittaa, mitenkä hän sotaväen
marssiessa Turkuun kyytihevosten hankinnassa oli kärsinyt suurta
tappiota, kun kaupunkilaiset piilottivat hevosensa, vaikka nyt
väittävät, etteivät voineet niin pian hankkia paikalle, koska ne olivat kaukana yksi siellä toinen täällä. Ja kun Brusius Klemetinpoika, joka v. 1682 oli kestikievarina, meni ajuri Markus Juhananpojalta hevosta vaatimaan kyytiin, oli tämä ruvennut pahasti
moittimaan kestikievaria siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi hevosia
matkustajille, lasketellen vielä törkeitä sanoja — »Kyss hästen bak»
y. m. —, joita Markus kuitenkin kieltää käyttäneensä. V. 1706 silloinen kestikievari Yrjö Henrikinpoika yhdessä raatimies Eerik Syvoniuksen kanssa, joka oli määrätty kaupungin asioiden valvojaksi,
valittaa kämnerinoikeudessa, että raatimies Mikko Matin,poika oli
hyvin kelvottomasti kohdellut heitä, kun he menivät hänen luokseen vaatimaan kyytiä; hän ei ollut näet ainoastaan piilottanut hevostaan, vaan myös syytänyt haukkumasanoja heitä vastaan, sanonut Syvoniusta muun muassa »mustaksi perkeleeksi» y.m. sekä
käynyt takaapäin hänen tukkaansa ja repinyt sitä; hänen vaimonsakin, pahaksi tunnettu Beata Jaakontytär, oli vielä lisäksi
pirtin ikkunasta lujasti huutanut, sanoen Syvoniusta murhaajaksi.
Syvonius taas oli kutsunut Mikko Matinpoikaa »pyövelin kersantiksi», kuten tämä väittää. Oikeudessa Beata arvelee täydellä syyllä
voineensa sanoa Syvoniusta murhaajaksi, koska hän muka oli ottanut hengiltä äpärälapsensa. Asiaa käsiteltiin kolmessa istunnossa,
ja lopulta oikeus tuomitsi Mikko Matinpojan tottelemattomuudesta 3 markan ja siitä, että oli vetänyt Syvoniusta tukasta, 6 markan sakkoon; mutta Beatan syytös jätettiin raastuvanoikeuden
käsiteltäväksi, koska kämnerinoikeus ei ollut siihen oikeutettu. 1
Minkälaisen kohtelun alaiseksi kestikievarin isäntä saattoi
joutua matkustajien puolelta, osoittaa kornetti Reinhold de la
Motten käyttäytyminen elokuun 3o:nnen päivän iltana v. 1698.
Hän oli ollut kaupungissa koko päivän laamanninoikeuden vuoksi
ja lähetti illalla palvelijansa pyytämään yösijaa kestikievarista,
1
Raast. pöyt. 28 /i 1667 ja 5/7 1682; kämnerinoik. pöyt. 3l /io 1706, 3/i2
1706 ja seuraavassa istunnossa (ei ole päivämäärää).
140
jota raatimies ja kauppias Krister Silke silloin piti. Silke ei ollut
itse kotosalla, mutta hänen vaimonsa tarjosi oman huoneensa, koska vierashuoneen avainta ei löydetty. Tämä ei nähtävästi ollut
kornetin mieleen, sillä hän käski palvelijan lyömään miekalla vierashuoneen ikkunan rikki ja avaamaan oven, minkä tämä tekikin,
lyöden ensin ulkoapäin yhden ikkunan ja sitten sisältäpäin kaksi,
ja kun palvelija ei heti saanut »linkkua» käteensä, lyötiin vielä
yksi ikkuna ja muutamia ruutuja toisesta rikki. Tässä ikkunattomassa huoneessa kornetti sitten makasi yön, ja lähtiessään aamulla
hän tarjosi 4 äyriä, jota isäntä ei ottanut vastaan. Hänet haastettiin heti kämnerinoikeuteen vastaamaan, muttei hän saapunut, eikä
toisellakaan kerralla, vaatien asiaa raastuvanoikeuden käsiteltäväksi ja sanoen tahtovansa jäävätä kämnerinoikeuden puheenjohtajan. Se jätettiinkin raastuvanoikeudelle »aatelisten privilegioiden
ja oikeudenkäyntijärjestyksen mukaan.»x Tällainen mielettömyys
oli kuitenkin harvinaista, eivätkä muut kuin ylimieliset aatelisnuorukaiset sellaisia näytelmiä panneet toimeen; mutta niiden keskuudessa ne eivät olleet niinkään harvinaisia, varsinkin vuosisadan
keskivaiheilla, joka oli aateliston loistoaika Ruotsin valtakunnassa. 2
Porvarillisiin rasituksiin kuului niinikään katujen, teiden ja
siltojen samoin kuin yleisten rakennusten kunnossapitäminen; ja
maistraatin velvollisuus oli niistä huolehtiminen. Mitä katuihin tulee, ei riittänyt se, että talonomistaja piti talonsa kohdalla olevan katuosan kunnossa, vaan oli useita yleisiä teitä, joissa
kullakin porvarilla oli osuutensa, jonka maistraatti määräsi. Ja
myötäänsä sen täytyi laiminlyönneistä muistuttaa, milloin koko porvaristoa, milloin joitakuita nimeltä mainittuja; sakonuhat olivat
tavallisesti muistutusten jatkona. Kadut olivat varsinkin sateisena
aikana varsin huonossa kunnossa; niinpä v. 1678 määrättiin talonomistajat hankkimaan kaksi lautaa tai palkkia kadulle huoneehsei1 Kämnerinoik. pöytäk. 12/9 1698. '
Esim. v. 1661 eräänä elokuun yönä muutamat aatelisnuoijukaiset,
joista yksi oli sittemmin kuuluisa vapaaherra Herman Fleming, särkivät
Porvoossa melkein kaikkien talojen ikkunat (ks. T. Hartman, Borgå stads
historia, s. 243 seur.)
2
XI.
141
niensä viereen; v. 1690 velvoitetaan kaupunkilaisia tuomaan kiviä
kaduille, koska ei kukaan matkustavainen muuten voi päästä kulkemaan niiden siivottomuuden vuoksi; v. 1709 olivat pitkällisten
sateiden johdosta kadut tulleet siihen kuntoon, ettei »voi siivottomuuden ja loan vuoksi päästä kulkemaan Herran huoneeseen ja
muualle, jonka vuoksi maistraatti velvoittaa asukkaita asettamaan
pari porrasta huoneittensa ja tonttiensa edustalle kadulle, joita
myöten yksi ja toinen varmemmin voi kulkea». Kadut eivät olleet
kivellä laskettuja, jonka vuoksi ei ole kummallista, että ne olivat
sateiden aikana siivottomassa kunnossa. *
Kaupungin läheisyydessä olevat tiet oli porvariston myöskin
pidettävä kunnossa, ja tämä tapahtui siten, että maistraatti määräsi
kullekin osansa. Näiden huonosta siivosta valitettiin myötäänsä,
minkä johdoista annettiin käskyjä ja muistutuksia. Varsinkin n. s.
Santasilta, joka vei kaupungin tulliportilta Ojoisiin, sekä sen jatkona karjatie oli aina rappiotilassa; niinpä v. 1671 tarkastusmiehet olivat huomanneet useiden porvarien osuudet santasillassa
kelvottomiksi, vaikka vastikään oli kaikkia velvoitettu korjaamaan ja muutamia sakotettukin; v. 1709 sanotaan, että muutamien osuudet olivat varsin rappiolla »niin että matkustajat ja
varsinkin karja kärsii suurta haittaa», ja velvoitetaan 3 markan sakon uhalla ne korjaamaan j . n. e. Lähellä rantaa oleva
tie näkyy myöskin olleen porvarien yhteisesti kunnossapidettävä, se kun joutui usein tulvaveden johdosta pilalle; niinpä se
syksyllä 1708 oli siinä määrin huonossa kunnossa »etteivät
matkustajat ilman suurta vaaraa voi sitä kulkea», jonka vuoksi
kämnerinoikeus velvoittaa jokaisen porvarin tuomaan siihen kuorman kuusenhavuja sekä kiviä ja karkeata santaa niinikään kuor
mallisen 3 markan sakon uhalla, niinkuin tapana oli.2
Hämeenlinnan porvarit olivat myöskin velvollisia ottamaan
osaa sen pitkän sillan kunnossapitämiseen, joka kulki Hätilän puolelta Ojoisiin ja sieltä kaupunkiin. Se ei kuitenkaan kuulunut yksin
heille, vaan koko Hämeen lääni otti siihen osaa ylimuistoisista ajois1
2
Raast. pöyt. 2 % 1678, 3l /io 1690; kämnerinoik. pöyt. 2o / 7 1709.
Raast. pöyt. 26 / 7 1671; kämnerinoik. pöyt. 29/ö 1709, 6 /n 1708.
142
ta asti. Vanhempina aikoina, arvatenkin siitä ajasta alkaen, jolloin Hämeen linna perustettiin, koko linnaläänin asukkaat ottivat
osaa sen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen tekemällä päivätöitä samoin kuin linnaan ja sen läheisyydessä oleviin karjakartanoihin. Mutta päivätöiden tekeminen, varsinkin etäisemmiltä seuduilta oli hankalaa, jonka vuoksi muutamat pitäjät alkoivat suorittaa sovitun maksun jollekin lähempänä asuvalle henkilölle, joka
otti pitääkseen niiden siltaosuudesta huolta, ja etupäässä Hämeenlinnan porvarit tekivät tällaisia sopimuksia. Kun sitten 1670-luvun
alkuvuosina silta huomattiin niin huonoksi, että se oli uudestaan
rakennettava, niin lähempänä olevien pitäjien asukkaat toimittivat nähtävästi omat osuutensa itse laitetuiksi; mutta ainakin Laukaan ja Rautalammin osuudet rakennutti Hämeenlinnan porvari
Jaakko Laggari, jota toinen porvari Tuomas Molkka (Målcka) oli
taannut. Kaksi tarkastukseen määrättyä raatimiestä oli katsosonut Laggarin suorittaneen osansa kunnollisesti, mutta maaherra
ei ollut siihen tyytyväinen, vaan määräsi, että siltaa oli korotettava y
ja vino paikka suoristettava, minkä Molkka lupasi ottaa tehtäväkseen, kun hän sai kantaa ne rästit, jotka Laggarilla oli saamatta
Laukaan ja Rautalammin asukkailta 1. Uusi silta, joksi sitä sanottiin, lienee valmistunut v. 1675. Sen jälkeen näkyvät läheisemmätkin pitäjät antaneen siltaosuutensa jonkun hoitoon. Niinpä
maistraatti ratkaisee v. 1692 erään tällaista sillanhoitovuokraa
koskevan asian. Kun näet Sigfrid Eskelinpoika Pekolan kylästä.
(Hattulasta) tuli valittamaan, että porvari Juhana Antinpoika oli
tuppautunut ottamaan Hauhon silta-osuutta, jota Sigfrid ikimuistoisista ajoista oli nauttinut ja hoitanut, maistraatti ratkaisi asian
Sigfridin hyväksi, »koska hän oli hyvin pitänyt osuutensa kunnossa
ilman jälkipuheita», ja Juhana Antinpoika, sanotaan, on vanha ja
köyhä mies, joka ei voisi tehtäväänsä täyttää; Sigfridillä taas on
varoja ja on itse voimakas, joten hän kykenee hyvin siltaosan
pitämään kunnossa. 2
Kaupunkilaiset tahtovat ennen pitkää saada koko sillan hoidon
1
2
Raast. pöytäk. 23 /n 1674.
Raast. pöyt. 2 % 1692.
XI.
14S-
itselleen, mutta samalla myöskin hyötyä siitä. V:n 1686 valtiopäiville laatimassaan anomuskirjassa he näet pyytävät hoitoonsa siltavarat, luvaten pitää huolta sen kunnossapitämisestä, »koska osa
talonpojista ei saata joutua sitä tekemään, he kun asuvat 40 ja 5o:kin
penikulman matkan päässä täältä.» Tarkoitus oli, että kaupunki
saisi pitää omana hyvänään ylijäämän, mitä ei siltaan tarvittaisi.
Hallitus lausuu päätöksessään, että maaherran tulisi sovitella
asiaa kaupungin ja talonpoikien välillä. Maaherra ta?s näkyy tahtoneen lykätä asian kihlakunnankäräjissä käsiteltäväksi, niillä
kun oli paljon väkeä koossa. Sopimus saatiin nähtävästi aikaan, ja
hallitus näkyy myöskin hyväksyneen sen, koska v. 1692 sanotaan, »etteivät he ole saaneet mitään osuutta uudessa sillassa, niinkuin esivalta on käskenyt». 1 Mutta syyskuun 18 p:nä v. 1696
Kaarle XI sääsi ennen mainituissa ohjesäännöissään, että Hämeenlinna sai huostaansa siltakapat ja ylijäämä saatiin käyttää
maistraatin palkkaamiseen. Näitä siltarahoja tuli joka talon kohdalta koko läänissä maksaa kappa viljaa. 2
Paitsi katuja ja teitä tuli maistraatin valvoa, että kaupungin ympärille pystytetty aita oli kunnossa ja että tulliportti säilyi ehjänä; kullekin porvarille se tässäkin määräsi osuutensa,,
joka hänen oli laitettava ja korjattava. Mutta tuon tuostakin kuuluu
valituksia; milloin aitaan oli ilmestynyt aukko, milloin se muuten
oli huonossa kunnossa, milloin taas portti vialla, eikä näiden vikojen korjaaminen ollut niinkään mieluista kuin katujen ja teiden,
sillä koko pikkutullilaitos, josta nämä työt aiheutuivat, oli kansan vihaama, ja ihmiset sen vuoksi enemmän taipuvaisia aitaa ja
porttia särkemään kuin parantamaan. V. 1671 tullinhoitaja Juhana.
Antinpoika pyytää »kruunun puolesta, että aita räätäli Abraham
Pietarinpojan ja pappilan välillä jälleen pantaisiiin kuntoon, koska
hän epäilee sen kautta kruunulle vahinkoa tapahtuvan, ja se, joka
sen sitten särkee, on lain määräämillä sakoilla muistettava.» Kuvaavaa on, että särkemisen vaaraa heti pelätään. V. 1678 muistu1
Raast. pöyt. l2 / 9 1692
K. M:n resolut. 1686 valituksiin ja Karle Xl:n ohjesääntö Hämeeivlinnan kaupungille.
2
144
tetaan porvareita sekä kesäkuun 3 p:nä että heinäkuun 10 p:nä 40
markan sakon uhalla rakentamaan aita-osuutensa; mutta v. 1690
tullinhoitaja David Biuur rakennutti itse uuden tulliportin ja järvenpuolisen aitauksen ja 2 vuotta sanotaan hänen pitäneen huolta
koko aidasta, josta hänelle maistraatin päätöksestä annettiin kaupunginkassasta 6 talaria hop. rah. aidasta sekä 4 tai. tulliportin
korjaamisesta. 1 Tämän menettelytavan tullinhoitaja oli nähtävästi huomannut tarkoituksenmukaisemmaksi voidakseen pitää
aidan ja portin kunnossa, ja maistraattikin oli tähän luultavasti
tyytyväinen.
Suuri kaksikerroksinen raatihuone oli kruunun kustannuksella
siirretty Ojoisista kaupungin paikalle (ks. s. 22, 23).; mutta se kun
oli puinen tarvitsi tuon tuostakin korjaamisia, jotka porvarien oli
tehtävä; niinpä 1672 sanotaan, että se näyttää olevan rappiotilassa,
ja kaikkia asukkaita velvoitetaan »tasasuhdan mukaan ilman pitempää viivyttelyä» siihen tarpeita hankkimaan; keväällä v. 1674
raastuvanrakennus vuotaa, monin paikoin, jonka vuoksi porvaristoa vaaditaan »velvollisuudenmukaisilla päivätöillä sitä parantamaan»; v. 1678 maistraatti arvelee itsellään »olevan kyllin» syytä ja
aihetta useiden päätösten ja käskyjen perästä langettaa kaupunkilaiset 40 markan sakkoihin, »koska eivät ole kattaneet raatihuonetta,
joka katottomuuden vuoksi rupeaa ränsistymään»; mutta heidät
vielä säästetään sakoista sillä ehdolla, että he 8 päivän kuluessa
kattavat sen; v. 1692 se taas oli ilman kattoa, jonka vuoksi porvarien oli heti hankittava lautoja ja muita tarpeita sen korjaamista
varten 2. Tuo vanha rakennus rappeutumisestaan huolimatta säilyi kuitenkin tämän aikakauden loppuun asti.
Kaupunkilaisten velvollisuuksiin kuului myöskin kirkon ja pappilan rakentaminen ja kunnossapitäminen; myöhemmin he kuitenkin saivat apua tässä kohden kolmelta karjakartanolta, (ks.
hik. XIII).
Kaupungin yleisiin rakennuksiin kuului myöskin vankila, jota
sanottiin »kaupungin kätköksi» (stadsens gömmo) eli »kistuksi»
1
2
Raast. pöyt. l 7 / 6 1671, 3 /e ja l 0 / 7 1678, 5 / 3 1690.
Raast. pöyt. 4 /Ö 1672, 2 7 4 1674, 4 A) 1678, l 8 / 4 1692.
XI.
Verot ja muut «porvarilliset rasitukset«.
145
(kista). Siihen suljettiin päiväksi tai pariksi silloin tällöin joku
köyhä porvari, joka ei kyennyt sakkojaan suorittamaan, tai joku
niskoitteleva kaupunkilainen, joka ei totellut maistraatin käskyjä;
mutta oli siellä toisinaan vakavammistakin rikoksista vapautensa
menettäneitä. Kistu oli kuitenkin aina huonossa kunnossa, eikä
sen parantaminen näy varsin porvarien sydämellä olleen. Raatimies Juhana Antinpoika valittaa v.1671 kistun olevan kokonaan kelvottoman, sillä vangit pääsivät karkaamaan, kun heidät sinne suljettiin. V. 1679 oli eräs hengiltä tuomittu sotamies tarjottu linnaan säilytettäväksi, koska kaupungin vankila oli niin- heikko,
ettei sinne voitu panna sellaista; mutta hoppmanni Tollet ei häntä
ottanut linnaan, jonka vuoksi hänet oli pantava kaupungin vankilaan, josta hän karkasikin huolimatta siitä, että kaksi porvaria
oli vuoronsa perään määrätty vartioimaan vankilaa. Vanki oli
näet kaikessa rauhassa saanut puukolla puhkaistuksi katon, josta
lähti tiehensä. Ja joulukuussa samana vuonna annettiin erään
tapon tehneen olla vapaana sen vuoksi, että oli lieventäviä asianhaaroja itse tapossa ja hän asetti takuita, ettei karkaisi, mutta
vaikuttavana asianhaarana oli myöskin se, ettei «kaupungin vankihuone ollut sellainen, jossa näin kovassa pakkasessa ja kylmässä
vankia voitaisiin pitää.» 1 Vankien valvominen oli muutenkin huonoa, linnassakin; niille suotiin sellaisia vapauksiakin, jotka meidän
aikana katsottaisiin mahdottomiksi.
Näyttää kaupungin porvareilla olleen jonkinlaisia velvollisuuksia mestaajaa eli pyöveliäkin kohtaan. Hän ei ollut kaupungin toimihenkilö eikä hänen tointaan arvatenkaan kaupungin
asioissa paljon tarvittu, vaan hänet luettiin linnan väkeen kuuluvaksi. Pyöveli ei asunutkaan kaupungissa, vaan hänellä oli kruunulta tupa Pyövelinniemessä eli sillä kohdalla, missä nyt on laivasilta. V. 1708 silloinen pyöveli Pietari Gallie haikeasti valittaa,
että hänen tupansa oli kokonaan ränsistynyt, jonka johdosta maaherra määräsi laitettavaksi uuden; Alisen Hollolan kihlakunnasta
tuotiin hirret, mutta hämeenlinnalaisten tuli rakennuttaa se sekä
1
Raast. pöyt.
3l
/ 7 1671, 5 / 7 , 2 /i2 ja
l7
/ i 2 1679.
146
sittemmin pitää kunnossa. Se rakennettiinkin, mutta jätettiin
keskeneräiseksi, jonka vuoksi pyövelin täytyi tuon kylmän talven
1708—1709 olla kokonaan turvatonna; hän sanoo »kulkeneensa siellä
täällä tietämättä minne päänsä kallistaisi», ja kuitenkin oli hän mikäli mahdollista paikannut ja varustanut vanhaa pirttiänsä, pannut
kankia kattoa ja seiniä tukemaan* mutta se oli niin mädäntynyt,
ettei kelvannut tuskin polttopuiksi, niinkuin maistraatin tarkastusmiehet sanovat. Vielä syksymyöhään v. 1709 muistutetaan muutamia kaupunkilaisia suorittamaan työt siellä loppuun. x
Kummallista ei ollutkaan, etteivät kaupunkilaiset osoittaneet
suurempaa harrastusta mestaajan asunnon korjaamisessa, he kun
vitkastelivat pappinsakin rakennuksen parantamisessa, sillä mestaajat olivat halveksittuja henkilöitä, joita yleensä vierottiin. Eivätkä
he juuri kunnioitusta ansaitsevia olleetkaan, sillä usein heitä otettiin kuolemaan tuomituista rikoksellisista, jotka täten saivat armahduksen. Kaarle XI tahtoi kuitenkin korottaa mestaajat kunniallisten ihmisten joukkoon, mikä näkyy eräästä Hämeen-Uudenmaan maaherran Abr. Cronhiortin kirjeestä v:lta 1699. Maaherra
näet mainitsee saaneensa useita valituksia mestaajasta, koska hän
mestauksia toimittaessaan »muutamilla iskuilla kiduttaa ja rääkkää niitä, joiden täytyy kuolla». Maaherra pyytää sen vuoksi Kunink. Maj:n suostumusta siihen, että muuan riski vanki Kustaa
Juhananpoika, joka oli tuomittu hengiltä erään talonpojan murhasta, pääsisi mestaajaksi. Kunink. Maj.:tti oli kyllä julistanut
»että mestaajan toimi, hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelusväkensä oli pidettävä kunniallisina», ja että vain kunniallista väkeä saatiin siihen toimeen ottaa, mutta maaherra kuitenkin sanoo
rohkenevansa alistaa mainitun Kustaa Juhananpojan armahtamisen. Siihen Kunink. Mj.itti ei suostunut. 2 Tämä kelvoton mestaaja oli luultavasti sama Matti Henrikinpoika-, joka v:n 1702 rovastintarkastuksessa velvoitettiin toimittamaan naishenkilö Maria
Olavintytär pastorin luokse tekemään tiliä suhteistaan, »jotta
1 Kämnerinoik. pöyt. 27/6 1708, 7 /i 0 1709.
2
R. v. a., A. Cronhiortin kirje 8 / 4 1699.
XI.
Verot ja muut «porvarilliset rasitukset*.
iki
hänet mitä pikimmin voidaan vihkiä mestaajan kanssa.» Vastamainittu Pietari Gallie taas näkyy ruvenneen viljelemään kaupunkilaisille kuuluvia peltosarkoja, minkä johdosta linnanpäällikkö
käskee vahtimestaria sitä ehkäisemään, hänen hubstassaan kun
oli vain ne sangen pienet viljelysmaan tilkut, jotka olivat hänen
asuntonsa ääressä 1
1
H. r. a. Linnanpäällikkö Bergin kirje
28
/s 1708.
XII. Varallisuussuhteet.
Ruotsalainen historioitsija C. T. Odhner sanoo Kristiina kuningattaren holhoojahallituksen aikaa —1632—1644 -^-käsittelevässä
teoksessaan, että useimmat valtakunnan sisämaahan perustetuista
kaupungeista olivat »pieniä maalaiskyliä hökkéleineen ja kerjäläistupineen», joissa maanviljelystä ja kapakoimista harjoitettiin
pääelinkeinoina; ne olivat yhteiskuntia, jotka eivät kyenneet »palkkaamaan koulumestaria tai valauttamaan itselleen kelloa tai rakentamaan kellaria pyytämättä kruunulta apua». 1 Tämä lausunto soveltuu jotenkin hyvin Hämeenlinnaan koko 1600-luvun aikana ja vielä seuraavalla 1700-luvullakin. Sen me saatamme
huomata siitä, mitä edellä on kerrottu.
Mikä oli syy siihen, ettei se päässyt vaurastumaan? Ruotsin
valtaneuvoskunnassa oli tässä kohden erimielisyyttä hallituksen molempien mahtavien miesten valtiokansleri Akseli Oxenstjeman ja
drotsi Pietari Brahen välillä; edellinen syyttää porvarien saamattomuutta, jälkimmäinen väkiluvun pienuutta koko valtakunnassa,mikä aiheutui suureksi osaksi jokavuotisista sotamiestenotoista. Saattoivathan nämä molemmatkin asianhaarat vaikuttaa kaupunkien
huonoon tilaan, mutta ajan koko talouspolitiikka, joka keinotekoisilla säädöksillä järjesteli ihmisten toimintaa, on myöskin varteenotettava tekijä. Olihan jo arveluttavaa se tapa, jolla 1600-luvulla
1
C T . Odhner, Sveriges inre historia under drottning Kristinas förmyndare, s. 376.
XII.
Varallisuussuhteet.
149
kaupunkeja perustettiin. Kun hallitus mahtikäskyllään määräsi
kaupungin syntymään johonkin paikkaan, minkä se itse oli
ehkä tarkankin harkinnan jälkeen sopivaksi katsonut, ei ollut suinkaan takeita siitä, että sen toivomukset käytännössä toteutuisivat. Täytyyhän esim. sanoa, että Hämeenlinnan paikan olisi luullut kylläkin edulliseksi monien valtateiden yhtymäkohdassa; se oli
miltei keskellä maata ja enemmän kuin kymmenen penikulman
päässä Helsingistä, joka niinikään vasta pääsi alullensa, ja vielä
kauempana vanhasta Turun kaupungista. Olihan hallituksen tarkoitus, että sisämaan kaupungit saisivat hyötyä ympärillä olevasta
maaseudusta siten, että näiden kauppa keskittyisi niihin; sisämaan
kaupunkien porvarit taas ostaisivat tavarat merenrannalla olevista
tapulikaupungeista. Siis Hämeenlinnankin olisi tullut olla kaupan,
välittäjänä Turun ja Helsingin sekä Hämeen maaseutujen välillä
ja saada tietenkin kohtuullinen voitto tästä välitystoimestaan.
Mutta mahtikäskyllä ei tätäkään kylläkin kaunista ja säntillistä
järjestelmää saatu käytännössä toteutumaan, eikä hallitus verrattain heikon hallintolaitoksensa avulla kyennyt pakottamaan taloudellista toimintaa säädösten mukaan kulkemaan. Turkulaiset
ja muut vieraat ottivat kaupan itselleen Hämeenlinnassa, syrjäyttäen sen vähäväkiset porvarit, kuten olemme nähneet, ja kun
ristiriitoja syntyi, kallistui hallituskin ylimalkaan suurien kaupunkien etuja puoltamaan, sillä vallitsevan merkantiilisen talouspolitiikan mukaan suosittiin suuria tapulikaupunkeja; kauppa mikäli
mahdollista oli keskitettävä niihin, pienet kaupungit olivat vain
näiden markkinapaikkoja ja siis ikäänkuin heitä varten olemassa.
Eivätkä talonpojatkaan ylimalkaan olleet suopeita pikkukaupunkeja kohtaan; monet oli perustettu vastoin heidän nimenomaista
tahtoaan, ne kun ikäänkuin tulivat häiritsemään heidän tavaksi
tullutta kaupankäyntiään, sekä luvatonta että luvallista, samoin
kuin käsityöntekoaankin. Lisäksi oli vielä tullikamari kruununmiehineen kaupungin portilla heidän kammonaan, ja myöskin porvarien
kesken muodostuneet monopolintapaiset yhtymät, jotka oli suunnattu maalaisia vastaan, tekivät kaupungissakäynnin vastenmieliseksi. Sellaiset pienet kaupungit kuin Hämeenlinna eivät saatta-
150
neet maalaisten tarpeita tyydyttääkään, jota paitsi se tavara, mikä
saatavissa oli, oli nähtävästi kalliimpaa kuin suurissa merikaupungeissa, joiden kauppiaat saivat suorastaan laivoista ostaa ulkomailta tuodut tavaransa. Sen vuoksi maalaiset olivat halukkaita järjestämään elämänsä ja taloutensa kokonaan pienistä kaupungeista
välittämättä; he ajoivat myytäväksi aijotun karjansa kaupungin
ohi, veivät viljansa,- vuotansa/tervansa y. m. tavaransa sinne missä liike oli vilkkaampaa, siis merikaupunkeihin; ja myöskin rantakaupunkien porvarit, kuten olemme nähneet, lähettivät heidän
luokseen maaseuduille asiamiehiään viemään tavaroitaan heille
ja ottamaan vastineeksi heidän maalaistavaroitaan, etupäässä elukoita. Valitetaanpa tuonnin pikkukaupunkeihin olleen tavallisina
aikoina niin vähäisen, etteivät edes kaupungin asukkaat itse voineet saada mitä tarvitsivat, vaan heidänkin täytyi lähteä maaseuduille niitä ostamaan; vain markkinapäivinä oli tavaraa runsaani
-s.
min saatavissa.
Pienien ylämaankaupunkien toimeentulomahdollisuudet kävivät
näin ollen vaikeiksi. Niiden kauppiaat eivät saaneet suoraan ulkomailta tilata tavaroita, vaan heidän täytyi ostaa ne tapulikaupungeista, ja toisen käden kautta saatuina ne tulivat itse luonnostaankin kalliimmiksi, jota paitsi pitkät matkat, joita tavarat olivat kuormissa tuotavat, kallistivat niiden hintaa. Pääomia ei ollut pikkuporvareilla liikkeeseen sijoittaa eikä niitä voinut heille tällaisissa
olosuhteissa muodostuakaan; taitoa puuttui, joka sekin esti minkäänlaista kilpailua tottuneiden ja amamattitaitoisempien merikaupunkien porvarien kanssa syntymästä. Hallituksen mahtisanoilla ei
myöskään saatu käsitöitä keskitetyiksi kaupunkeihin, vaan pitäjissä kierteli entiseen tapaan suutari, räätäli ja seppä, joten maalaisten ei tarvinnut kaupungin käsityöläisiinkään turvautua; tavallisesti nämä kyllä olivat aatelismiehen suojassa olevia, joilla ei
lain mukaan ollut oikeutta valmistaa tuotteita muille kuin omalle
aateliselle isännälleen, mutta he eivät lakimääräyksistä välittäneet.
Hämeenlinnan asukkaat elivät jotenkin samanlaisissa olosuhx
teissa kuin maaseutujen talonpojat, ja heidän taloudellinen asemansa oli myöskin samantapainen. Rahaa oli yleensä vähän maassa,
XII.
Varallisuussuhteet.
15 i
sitä kun virtasi pois valtakunnasta yhtämittaisten sotienkin vuoksi,
ja se vähä mikä saatiin meni valtion veroihin. Ainoastaan rantakaupungeissa, joissa kauppa oli vilkkaampaa, sitä enemmän liikuteltiin.
Rahan asemasta käytettiin joskus viljaakin; niinpä muuan Sofia
Matintytär v. 1669 sitoutui Luolajan kylän miehelle Eerik Perttelinpojalle antamaan 10 kappaa viljaa, kun sai häneltä hevosen
Helsinkiin; ja v. 1707 kolleega Antti Ravonius sitoutui maksamaan
porvari Mikko Juhananpojalle vuokraa hänen talostaan tynnyrin
ohria.x Porvarien omaisuus ei ollut suuri, ja rahassa arvioituna se
oli varsin vähäpätöinen. Katsokaamme, millaista se oli.
Kullakin porvarilla oli, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta,
talo, jossa huoneita oli vain omiksi tarpeiksi, ja jos joku asui vuokralla oli hän vuokrannut koko talon. Talojen hinnat eivät olleet
suuret. Tavallinen hinta oli 50 ja 100 vaskitalarin vaiheilla, mutta
i6:lläkin mainitaan taloja myydyn. Olihan kuitenkin joitakuita
Jkalliimpiakin; niinpä pormestari Matti Matinpoika v. 1672 osti talon
Heikki Perttelinpojalta, maksaen siitä 300 tai. vask. rah.; seuraavana vuonna arvosteltiin lasimestari Henrik Eerikinpojan talo niinikään 300 talariksi, mutta ne olivat nähtävästi kaupungin paraita,
nimittäin rakennustensa puolesta, sillä siitä talon arvo riippui;
tontin suuruus oli verraten vähäarvoista; v. 1687 mainitaan, että
porvari Juhana Juhananpojan talo oli (velasta) otettu tehtaanhoitaja Pietari Thorwöstelle 665:stä talarista vask. rah., mutta tämä
lienee tuskin ollut sen todellinen hinta. Vuosisadan lopulla kaupungin köyhtyessä talojen hinnat laskivat; esim. raatimies Eerik Syvoniusosti v. 1695 Daniel Toiletille kuuluneen talon, joka ei arvatenkaan ollut huonoimpia, 6o:lla talarilla, ja säämiskäntekijä Eerik Tuomaanpoika sai 54 tai:Ha talon.2 Pelkkä tonttimaa oli paljon halvempi; esim. v. 1699 Mikko Pietarinpoika sai maistraatilta erään autioksi jääneen tontin 6:11a talarilla hop. rah., kun hän lupasi rakentaa
sille. Talojen yhteydessä oli, kuten aikaisemmin on mainittu, peltoja niittytilkkuja, muttei niistäkään saatu pieni sato suinkaan riittänyt myytäväksi eikä omiksi tarpeiksikaan; samoin elukoista, joi1
2
Raast. pöyt. u/s 1670, Kämnerin oik. pöyt. 23/9 1707.
Raast. pöyt. (S. v. a. Sääksmäen tuomiokirja)
152
ta oli i tai 2 hevosta, korkeintaan 4 lehmää, sika ja pari vuohta,
ei myöskään voinut ainakaan suuressa määrässä rahallista hyötyä
olla; kalastus kuten olemme nähneet, oli niin vähäpätöistä, etteivät
asukkaat saaneet omiksi tarpeiksikaan. Ja nähiä maalaiselinkeinot olivat kuitenkin Hämeenlinnan porvareille tärkeämmät kuin
käsityöt ja kauppa; edellinen näistä sittenkin tuottavampi, sillä
arvatenkin käsityöläiset ansaitsivat ammatillaan jonkun verran.
Kauppa oli heikompaa, sillä se oli, kuten olemme nähneet ulkokaupunkilaisten, etupäässä Turun porvarien hallussa.
Hämeenlinnan porvareista 1600-luvulla ei saata muuta sanoa
kuin että ne olivat varattomia ja köyhiä. Ainoa, joka kenties
saattoi laskea omaisuutensa mutamisssa tuhansissa vask. talareissa,
oli aikaisemmin mainittu kauppias, kestikievarinpitäjä ja raatimies Krister Henrikinpoika Silke, mutta sellaisia pohatoita ei
muita ollutkaan, vaan heidäntäytyi laskea varallisuutensa sadoissa,
toisten kymmenissäkin vaskitalareissa. V. 1672 mainitaan erään
porvari Krister Yrjönpojan koko omaisuus perunkirjoituksessa arvioidun I42:ksi talariksi vask. rah 1; v:lta 1698 löytyy erään Maria
Henrikintyttären miehen jälkeen tehty perunkirjoitus, jossa pesän
omaisuus on arvioitu 290 talariksi 27 äyriksi vask. rah., siihen luettuna myöskin talo, joka ei näy olleen vallan huonoimpia.
Mitä irtaimeen omaisuuteen tulee oli siinä arvokkaimmat hopeapikarit ja hopealusikat, hopeatuopit ja kannut sekä hopeiset rintaneulat, ja mainitaanpa kullatuista hopeavöistäkin, joista yhden ilmoitetaan painavan 54 luotia. Ei tuollaisia kalleuksia kuitenkaan
monta ollut saman henkilön hallussa; esim. vastamainitun Maria
Henrikintyttären pesässä oli yksi hopeapikari, jonka paino oli 7%
luotia, yksi hopealusikka sekä 4 rintaneulaa (bresk.); hopealuodin arvo pikarista on merkitty 3 tai. ja lusikasta 2 tai. 16
äyriä. Tällaisiin hopeaesineisiin näkyvät ne, joilla oli liikeneviä rahoja, sijoittaneen niitä. Ne olivat tietenkin varallisuuden
ulkonaisena tunnuksena; mutta ne olivat myöskin hyödyllisiä sen
vuoksi, että niitä pantiksi luovuttamalla voitiin saada rahaa lainaksi. Usein ne näyttävät pois kotoa Olleenkin. Se rahasumma,
1
Raast. pöyt.
l2
/ i 0 1672.
XII.
Varallisuussuhteet.
153-
joka niistä saatiin, oli maksettava sovittuna aikana takaisin,
sekä korko saaduista rahoista; mutta ellei lainaaja voinut määräajan kuluessa lunastaa, haki saaja oikeuden kautta luvan myydä pantin. Usein kuitenkin syntyi riitoja siitä, että pantti oli
myyty ennen määräajan kuluttua, tai syytetään lainanantajaa
siitä, ettei hän tahtonut sitä luovuttaa milloin huomasi sen itselleen edullisemmaksi pitää, niinkuin Silke vaimoineen teki, tai,
että lunastusmaksua vain osaksi oli suoritettu. Rahamäärät, joita
täten lainattiin, olivat toisinaan ajan oloihin nähden melko suuria;;
niinpä kerran v. 1667 kullatusta hopeavyöstä annettiin 100 talaria vask. rah.; rouva Margareta Bock sai kullatun hopeavyönsä
pantiksi luovuttamalla Mikko Klemetinpojalta 12 tyn% rukiita,
10 kappaa ohria, ja rahaa 5 tai. vask. rah.; kirkkoherra Eerik Favorinus antoi 3 hopealusikkaa kolleega Jaakko Kaskakselle 28
talarin & äyrin lainasta, mutta kun hän ei niitä lunastanut, kuulutettiin ne lunastettaviksi; Vanajan kirkkoherran Juhana Teetin
leski Annikka Florina oli antanut kultaketjunsa Beata Jaakontyttärelle, joka jo oli uusissa naimisissa, 20 talarista vask. rah., ja
sanoo maksaneensa myöskin nuo rahat 14 päivän kuluttua, mutta,
ketjua hän ei saanut takaisin. Beata Jaakontytär huomauttaa
oikeudessa ensiksikin, ettei hänen miehellään Mikko Matinpojalla
ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa, ja että hän oli saanut
tältä sen johdosta ankaria nuhteita sekä muutamia korvapuusteja; mutta sitten hän mainitsee kaikenlaisia seikkoja, joiden nojalla oli katsonut oikeudekseen pitää ketjun; muun muassa oli
hän antanut 6 äyriä kirkkoherranrouvan äidin veljentyttärelle
maustimien ostamista varten Turusta, mistä asianomainen ei kuitenkaan sano tietävänsä mitään; Liisa niminen piika, joka luvattomasti oli lähtenyt Beata Jaakontyttären palveluksesta ja sen johdosta tuomittu 9 talarin sakkoihin, jotka sakkorahat hän tahtoi
sälyttää Teetin rouvan maksettavaksi, koska piika sen jälkeen
011 ollut hänen palveluksessaan j.n.e. Kämnerinoikeus tuomitsi Beatan kuitenkin jättämään kultaketjun omistajalleen sekä maksamaan vielä oikeuskulut. x
1
Raast.pöyt. l 9 / 8 1667, 26 /i 1670>/11686; kanmerinoik. pöytäk.31/iol7O6
154
Kun hopeaesineitä ei ollut, annettiin pantiksi joku muu esine,
pistooli tai költeri, hame tai muu vaatekappale, ja jättipä Simo
Eerikinpoika v. 1673 Isoluolajasta raatimies Juhana Juhananpojalle- erään niitynkin 25 talarin 8 äyrin lainasta 1.
Hämeenlinnan porvarit joutuivat myöskin velkaan Turun
kauppiaille, joiden kanssa he olivat liikeasioissa. He eivät näet
lähimainkaan säntillisesti voineet velkojaan suorittaa, ja kun ei
ollut säntillistä kirjanpitoa, tahtoivat he toisinaan väittää suorittaneensa sellaisia maksoja, joita velkojat tilikirjojensa nojalla vaativat maksettaviksi. Anskuun rautatehtaan isäntä Juhana Thor•wöste velkoo muun muassa v. 1672 ja 1673 asiamiehensä kautta
porvari Antti Luukkaanpojalta 109 tai. 26 äyriä vask. rah.; Joakim Wittfoothilla oli v. 1673 lasimestari Henrik Eerikinpojalta
saatavaa 178 talaria, ja tämä tarjoo talonsa velkojilleen; v. 1690
raastuvanoikeus tuomitsi tullinhoitaja Elias Biuurin maksamaan
velkansa Turun kauppiaalle Juhana- Merthenille, jota hän ei
kuitenkaan vielä v. 1694 ollut maksanut; v. 1706 taas kauppias Hans Sheelen asiamies vaatii tullinhoitaja Elias Svanbergiä
maksamaan velkansa. 2 j . n. e.
Kun hämeenlinnalaisten taloudellinen tila oli niin heikko, ei
saata kummastella, että verojen makso kävi heille vaikeaksi ja
ettei maistraatin tehtävä ollut helppo niitä periessään. Maistraatti
"sai tuon tuostakin huomautuksia ja muistutuksia, vieläpä moitteitakin maaherralta, ja sen vuoksi sen puolestaan täytyi uhkailla
porvareita ja kovakouraisesti menetellä heitä kohtaan. Porvarit
puolestaan vastaavat näihin vaatimuksiin ja uhkauksiin haikeilla valituksilta, huonoista elinehdoistaan ja vetoavat köyhyyteensä sekä pyytävät verojen huojennusta. 3 Vuosisadan loppupuolella, jolloin kontributsionit olivat suurempia ja taloudelliset
1
Raast. pöyt. 23 /n 1674.
2 Raast. pöyt. 27/? 1672, 23/ 7 1 6 7 3 > 10/x i 6 9 4 ; kämnerinoik. pöyt. l3 / 9
1706.
3
Kerran — v. 1687 — he saivat jonkinlaisen huojennuksen sen vuoden kontributsionirästeistä. joista maaherra huhtikuun 5:nä 1689 heille
ilmoittaa; mutta myöhemmin myönnetty suostunta oli maksettava (Raast.
pöyt. 27 41687).
XII.
.Varallisuussuhteet.
155
olot tulleet huonommiksi, vaikeudet yhä lisääntyivät ja valitukset
kävivät yhä räikeämmiksi. Niinpä v. 1683 heinäkuun 23: nä kun
luettiin porvaristolle maaherran kirje, jossa muistutettiin vielä
puuttuvista kruununapurahoista 92 talarista hop. rah., porvarit
rupesivat valittamaan, ettei heillä ole varaa maksaa, koska eivät
saa nauttia Kunink. Maj:n suomia privilegioita, heiltä kun niitä
riistetään siinä määrin, etteivät saa puutikkua metsästä. Tällä
tarkoitetaan tietenkin niitä estelyjä, joita karjakaftanoiden.
vuokraajat olivat panneet heille metsän käytössä. V. 1686 pormestari Juhana Juhananpoika suuresti valittaa, ettei hän voi saada
kruunun rahoja eikä muita saatavia, vaikka maaherra huhtikuussa
v. 1682 oli määrännyt hänet olemaan raatimiehille apuna sekä
sittemmin kesäkuussa v. 1683 linnan vahtimestari oli velvoitettu
ottamaan saatavat; sen johdosta taas yksi raatimies määrättiin sekä hänen kanssaan kaksi porvaria kaupungin asukkailta perimään
noita kruunun saatavia. Edellisenä vuonna (1685) porvarit olivat
lausuneet, etteivät he voi suorittaa kruunulle niitä suuria veroja,
joita heillä vielä on suorittamatta, vaan heidän täytyy jättää koko
kaupunki. Heinäkuun i:näv. 1689 luetaan raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa, että »porvaristo oli jälleen kutsuttu kokoon ja heitä
muistutettiin suorittamaan kontributsionirahat, koska määräaika jo on kulunut ja verojen olisi pitänyt olla jätettynä lääninrahastoon». Porvaristo valitteli suurta köyhyyttään, mutta maistraatti päätti, että koska he eivät hyväntahtoisesti ole maksaneet,
määrätään raatimies Juhana Ambrosiuksenpoika ynnä kolme
muuta parvariä ryöstöllä ottamaan nuo 150 tai. hop.rah., ja viittä
porvaria vielä sakotettiin siitä, etteivät olleet raastupaan saapuneet. Saman vuoden elokuun io:nä tullinhoitaja David Biuur ilmoittaa maistraatille saaneensa päätullikonttorista huomautuksen leivinuunirahojen tilityksestä vuosilta 1683 ja 1684, niitä kun ei
kaikkia ollut maksetuiksi merkitty, ja hän pyytää maistraattia
vieläkin tutkimaan, oliko hän kenties ollut huolimaton kannossaan. Kun asiaa tiedusteltiin ja tutkittiin, tultiin siihen lopputulokseen, että rästejä ei voitu saada, mikä johtui pääasiallisesti siitä, että porvarien pellot ja viljelysmaat oli heiltä otet-
156
tu pois kaikkine vuosikasvuineen everstin (Ojoisten haltian)
haltuun, ja kaupunkia oli kuitenkin entiseen tapaan taksoitettu. *
Ja vihdoin v. 1699, jolloin tulossa olevan sodan varalle määrättiin
yli koko valtakunnan maksettavaksi runsas kontributsioni ja Hämeenlinnankin osaksi oli säädetty 166 tai. hop., sanovat raastupaan
kokoontuneet, porvarit ikäänkuin epätoivon kuiluun joutuneina,
että »koska tämän kaupungin porvareita ei ole muuta kuin 5 lopen
köyhää ja 3 viheliäistä leskeä, he eivät kykene kaikkea omaisuuttaan luovuttamallakaan maksamaan tätä kontributsiönia, eivätkä
he ole voineet suorittaa manttaali- ja leivinuunirahoja eikä rakentaa
pappilaa, minkä kaiken linnan hoppmanni Antti Berg, tullinhoitaja Elias Svanberg sekä kirkkoherra Gabriel Röökman totesivat»,
lisäten vielä, ettei kaupungilla ole mitään kauppaa eikä nauti
muita privilegioita, se kun on vain Helsingin ja Turun porvarien
markkinapaikka. Tästä päätettiin kyllä antaa tieto maaherralle,
mutta tietenkin ilman toiveita siitä, että asia muuttuisi; veron kokoojaksi määrättiin linnan hoppmanni, koska vakinaista maistraattia ei enää ollut, ja kihlakunnantuomari sanoi, ettei hän voinut
matkojensa ja muiden tehtäviensä vuoksi kantoa toimittaa.2
Hän ei nähtävästi kauan tässä toimessa ollut, vaan se joutui Alisen
Hollolan kruununvoudille.
Maistraatin määräämät raatimiehet, porvarit ja kaupungin palvelija kulkivat talosta taloon veromaksuja keräämässä, mutta tyhjinä he useimmiten saivat palata tai oli heillä mukanaan joitakuita
ottamiaan tavaroita, jotka oli'myytävä; niinpä he v. 1689 ilmoittavat maistraatille, »etteivät olleet löytäneet mitään heidän (porvarien) huoneistaan, ainoastaan muutamia lehmiä, jotka he jotenkuten ovat lunastaneet ja osa on vieläkin saamatta; myöskin
on porvaristo tahtonut antaa sen viljan, minkä ovat peltotilkuistaan saaneet». Kantomiehet velvoitetaan vain kiireimmiten ottamaan verot ja toimittamaan ne lääninrahastoon. V. 1691 kaupunginpalvelija Antti Luukkaanpoika toi raastupaan posti- ja vahtimestari Matti Eskelinpojalta verojen suorittamiseksi ottamansa
1
2
Raast. pöyt. 23 / 6 1683, 8 /i 0 1685, 9 /i 1686, ^7 1688. l 0 / 8 1689.
Sääksmäen tuomiokirja 1696, 1699, fol. 620. 621 (S. v. a.)
XII.
Varallisuussuhteet.
157
tavarat: vanhan rikkinäisen rautakorvaisen viinapannun, joka oli
kelvoton ja sen vuoksi sangen vähänarvoinen, 2 kelvotonta pientä kattilaa, vanhan kelvottoman hameen sekä kirjavan ihan kelvottoman peiton. Seuraavana vuonna, jolloin taas manttaalirahojen rästejä oli ollut perittävä, ilmoittaa maistraatti, »ettei korkea
esivalta tyydy heidän hyödyttömiin pantteihinsa, vaan ne on maksettava oikealla käteisellä».l Sotavuosina, jotka alkoivat v. 1700,
tila kävi yhä huonommaksi ja verojen saanti samalla vaikeammaksi, niinkuin tuonnempana tulemme näkemään. _ *
•
Se vaikutelma, minkä Hämeenlinnan porvarien oloista ja elämästä saa lukiessa tämän ajan asiakirjoja, ei ole juuri valoisa, vaan
täytyy sanoa, että he elivät hyvinkin vaikeissa olosuhteissa. Heidän haikeat valituksensa eivät olleet perää vailla, jospa niitä tuotiinkin usein liian räikeällä tavalla esille. Tulot olivat pienet ja
verot niihin nähden varsin runsaat; kaupungin hyväksi vaaditut
velvollisuudet olivat meidän oloihin verrattuna vähäiset, mutta
on pidettävä mielessä, että porvareita oli vain 20 ja 30 välillä ja
että samoja sen vuoksi täytyi myötäänsä käyttää milloin maistraatin määräämiin tarkastuksiin milloin verojen kantoon milloin
mihinkin tehtävään; mutta sitä paitsi tuli heidän pitää huolta kaduista ja teistä ainakin siinä määrin, että suuremmitta vastuksitta
voitiin niillä vaaratta päästä kulkemaan, ja niinikään huolehtia,
etteivät raatihuone, koulutalo, kirkko ja pappila päässeet varsin
pahasti rappeutumaan, ja etteivät liian suuret aukot kaupungin
ympärillä olevassa aidassa varsin kauan ammottaneet. Sellaista
kamppailua oman niukan toimeentulonsa hankkimiseksi ja pienen kaupunkinsa ylläpitämiseksi Oli Hämeenlinnan asukasten elämä 1600-luvulla; vain oluttuoppi tai viinaryyppy irroitti silloin
tällöin mielen hetkeksi joka-aikaisista huolista ja vaivoista.
1 Raast. pöyt.
21
/sl689 ; a/9 1691. l2/g 1692.
XIII. Kirkolliset olot.
Kun Hämeenlinnan kaupunki perustettiin, muodostettiin siitä
myöskin erillinen kirkollinen seurakunta, johon liitettiin lisäksi
Ojoisten, Saaristen ja Hätilän karjakartanot torppineen, jotka sen
kautta erotettiin Vanajasta. Tämä tapahtui tietenkin sen vuoksi,
»että kaupunki yksin oli liian pieni; mutta yhdessä niidenkin kanssa
seurakunta oli hyvin vähäinen. 'Eikä sillä aluksi ollut omaa kirkkoakäanj vaan kaupunkilaiset kävivät linnan kirkossa, ja olihan
seurakunnan kirkkoherra samalla myöskin linnansaarnaaja, vieläpä koulun rehtorikin. V
Vasta sen jälkeen kun linna kesäkuun 5 p:nä v. 1659 oli kokonaan
palanut, jossa tulipalossa linnan kirkkokin tuhoutui, tulee kirkonrakentamisesta kysymys. Kesäkuun 13 p:nä v. 1660P. Brahelle lähettämässään anomuksirjassa kaupungin porvarit sanovat, että »koska
linna, jossa kaupunki ennen kävi kirkossa, nyt on palanut, eikä sitä
muutamiin vuosiin voitane saada täysin korjatuksi, täytyy porvariston itse pitää huolta varoista kirkon rakentamiseen kaupunkiin,
mikä ei ilman kaupungin suurta kustannusta saata tulla täysin
1
Kirkkoherra Jaakko Aeimelaeus, joka hoiti Hämeenlinnan seurakuntaa 1750-luvulla, mainitsee Turun tuomiokapitulille lähettämässään kertomuksessa — H:n kirk. ark. —, että Hämeenlinnaan olisi alettu rakentaa
kirkkoa jo v. 1650 ja että se olisi valmistunut v. 1652; mutta tämä on epäilemättä erehdys, sillä eivät kaupungin harvalukuiset asukkaat olisi kyenneetkään heti sitä rakentamaan eikä hallituksen antamasta avusta mitään
mainita.
XIII.
Kirkolliset olot.
159*
täytäntöön». Rakennustyöt alkoivat 1660-luvun ensi vuosina,
arvatenkin v. 1662 tai 1663, sillä porvarien v:n 1(364 valtiopäiväanomuksissa mainitaan, että kirkko oli saatu »melkein katon alle,
mutta sen valmistumiseen vielä tarvitaan paljon». He pyytävät
myöskin samassa anomuksessa, että Ojöisten, Saaristen ja Hätilän
karjakartanot velvoitettaisiin ottamaan osaa kirkon rakentamiseen,
koska ne ovat yhdistetyt samaan seurakuntaan ja ottavat osaa
kirkkoherran palkkaamiseen; mutta siihen vastataan, että »Kunink. Maj:tti pitää tätä kohtuuttomana ja tahtoo nämä siitä rasituksesta vapauttaa.»*
Kaupunkilaisten täytyi siis tulla toimeen omin neuvoin. Varoja saatiin jonkun verran yksityisiltä henkilöiltä ja keräyskirjat
(stambok), joita pantiin kiertämään, tuottivat myöskin lisäksi.
Jo aikaisemminkin oli kirkon tarpeisiin saatu kerätyksi jonkun
verran; esim. entisen maaherran Arvid Hornin, joka kuoli v. 1653, ilmoitetaan lahjoittaneen 8 luotia 3 kvinttiiniä (neljännesluotia) »särjettyä hopeata», Yrjö Horn oli antanut 3 tai. hop. rah. ja linnan,
hoppmanni Matti Grelsson 10 tai. vask. rah.; muutamat aatelismiehet antoivat jonkun talarin kukin, vieläpä joku Turun kauppiaskin. 2 Kaupungin omia asukkaita taas sekä verotettiin että velvoitettiin hankkimaan rakennusaineksia ja tekemään päivätöitä. Niinpä vaaditaan heitä toukokuussa v. 1666 maksamaan »saarnastuolin korjaamiseksi laaditun jousiluettelon mukaan» (Efter uprättat
Bågalängd») 3 ja täten saatiin nähtävästi ne 77 talaria, jotka kirkon tilikirjoissa porvarien sanotaan »keränneen kokoon saarnastuolia varten». Saarnastuolin laittamisesta päättäen, sattaa olettaa, että kirkko oli silloin vuoden lopussa (1666) jotenkin valmis,,
ja saman vuoden marraskuussa velvoitetaankin kaupunkilaisia tuo-^
1
Hämeenlinnan porvariston kirje F. Brahelle l3/ö 1660; v:n 1664 vaalit, ia K. M:n resolutsionit R. v. a:ssa (ko,p. H:n raast. a:ssa).
2
H:n kirk. ark., Kyrkiones bok och räckningar.
3
Jousi oli Suomessa vanha veroperuste. Sillä tarkoitetaan jokaista
täysikasvuista mieshenkilöä, joka jaksoi jousta jännittää. Hämäläiset
esim. maksoivat jo varhain keskiajalla piispankymmenykset jousiluvuit
mukaan, neljä oravan nahkaa kultakin jouselta.
160
kaupungin
historia
maan aineksia kirkkoaidan rakentamista varten; 6 hirttä määrättiin kunkin osalle. 1
Kirkko, joka täten saatiin aikaan, oli pieni puusta tehty ristikirkko, joka sijaitsi kaupungin pohjoislaidassa jonkun verran korkealla paikalla. Sen vieressä oli hautausmaa, joka ympäröitiin
hirsiaidalla. Paikka oli kuitenkin epäedullinen sen vuoksi, että
tulvavesi keväisin ja syksyisin nousi niin korkealle, että se syövytti
maan kirkon juurelta, saattaen siten koko rakennuksen vaaraan.
Se tarvitsi sen vuoksi usein korjauksia ja parannuksia, kuten esim.
iyo8, jolloin seurakuntalaiset lupasivat »hissata ylös ja tasoittaa
pohjoispuolisen kallistuneen seinän». 2 Hautausmaalla nousuvesi
teki nimikään haittaa, se kun juoksi hautoihin, minkä ehkäisemiseksi v. 1703 päätettiin kaivauttaa oja hautausmaan ympäri. 3
Kirkon yhteyteen olisi pitänyt saada myöskin tapuli eli torni,
mutta sitä seurakunta ei kyennyt pitkään aikaan rakentamaan.
Siitä oli kyllä monesti kysymys; piispallekin rovastintarkastuksessa
sen tarpeellisuudesta huomautettiin ja kehotuksia' sekä käskyjä
sen rakentamisesta annettiin, kunnes vihdoin kesällä v. 1698 »kaupungin asukkaat yhdessä karjakartanoiden kanssa pystyttivät ja
valmistivat kauniin kellotapulin.»4 Se rakennettiin vähän matkan
päähän kirkosta kaupunkiin päin, arvatenkin sen vuoksi, että se
saatiin siten korkeammalle paikalle.
Kello, joka olisi pitänyt tapuliin panna, saatiin paljon aikaisemmin ja verraten helposti. Apua siihenkin kuitenkin tarvitsi pyytää.
V:n 1664 valtiopäiville laatimassaan anomuskirjassa kaupunkilaiset pyytävät, että »Teidän Kunink. Maj.:nne suvaitsisi uuteenkirkJkoomme lahjoittaa pienen kellon, koska me köyhät ja vähälukuiset
asukkaat emme kykyne kelloa ostamaan, ja kirkonkellokin linnassa paloi tulipalossa». Heidän suotiin sen johdosta läänin muissa seurakunnissa pyytää »kelloapua ja sen haaveihin saada», siis kirkkokolehdeilla. Tulos oli nähtävästi suotuisa, koska kello pian ostettiin.
1
2
3
4
Raast. pöyt. u / ö ja 5 / n 1666.
H:n kirk. ark. Rovastintark. pöyt. 9 /2 1709.
XIII.
Kirkolliset olot.
161
Mutta kun sitä ei voitu vielä kirkkoon toimittaa, ripustettiin se
raatihuoneen rakennuksen katolle. V. 1670 kaupungin kirkkoherra
Isak Florinus kuitenkin ilmoittaa kirkon olevan jo sellaisessa kunnossa, että sen erityisistä syistä tarvitsee saada kello lähemmäksi.
Porvaristo päättikin, että se oli siirrettävä oikeaan paikkaansa, mutta missä se oikea paikka oli, ei mainita. Eikä siirrosta mitään tullutkaan. V. 1674 se jälleen päätettiin hetimiten vietäväksi,
»koska se tippumisellaan mädäntää raatihuoneen rakennuksen.» 1
Entiselle väliaikaiselle paikalleen se vieläkin jäi siksi kun tapuli
saatiin, mutta sieltä käsin kelloa kuitenkin käytettiin kirkollisiin
tarkoituksiin, joten raatihuone toimitti kellotapulin virkaa.
Tämä kello oli pieni eikä arvatenkaan saanut syntymään sitä
juhlallista kaikua, mikä kirkonkellon ominaisuuksiin pitää kuulua. Papit ja seurakuntalaiset kaipasivat toista suurempaa, jonka
vuoksi he v. 1698 piispan välityksellä koettivat hankkia Kunink.
Maj:n suostumusta siihen, että saisivat uuden kellon valauttamiseen käyttää linnassa olevan kuparin, joka oli jäänyt tulipalossa
tuhoutuneesta kellosta. V. 1700 linnan hoppmanni Antti Berg lupaa antaa sen. 2 Tästä puuhasta ei kuitenkaan tullut mitään, eikä
myöskään erään vanhan kellon ostamisesta Vanajasta, josta myöskin oli kysymys.
Vielä v. 1706 oltiin ilman toista kelloa, jonka hankkimisesta »kirkon kaunistukseksi, seurakunnan kunniaksi ja hyödyksi» kämnerinoikeuden istunnossa mainitun vuoden toukokuun 28 p:nä herätti
kysymyksen Hattulan kirkkoherra Emanuel Reuter, joka omisti
Luolajan talon kaupungissa, lahjoittaen itse heti 100 talaria vask.
rahi sitä varten. Tähän »hyvään aikeeseen oikeus ja läsnäolevat seurakunnan jäsenet eivät ainoastaan kunnioituksella suostuneet ja sitä
hyväksyneet, vaan lupasivat itsekin panna lisäksi sekä ilman kinastelua maksaa». Verraten runsaasti läsnäolevat lupailivatkin; niinpä
kämneri Elias Biuur leiviskän vanhaa kuparia, raatimiehet Eerik •
Syvonius ja Simo Matinpoika 5 tai. hop. rah. kumpikin; raatimies
Jaakko Foss 3 tai., koulun rehtori Henrik Seidelius 8 tai., kolleega
1
2
H:n välit, ja resol. 1664; raast. pöyt. 26 / 4 1670, 27 k 1674.
H:n kirk. ark. Rovastintark. pöyt. lbk 1698, 9 /i 1700.
/
Hämeenlinnan kaupungin histora. — 11.
162
Henrik Syvonius 5 tai. ja vahtimestari myöskin 5 tai. kaikki hop.
rah.; porvarit antoivat 3—1 tai.; Ojoisten, Saaristen ja Hätilän lampuodit samoin kuin Suotorpan ja Hakalan isännät kukin 2 tai. hop.
rah.Ehdoksi kuitenkin pantiin, että lahjoittajat sekä heidän jälkeläisensä saisivat käyttää maksutta kelloa, mutta muilta oli maksu
otettava. 1 Näyttää kuitenkin siltä, etteivät lahjoittajat »ilman kinastelua» täyttäneeet lupauksiansa, jonka he näin innostuksen het,
kenä olivat tehneet, sillä se ei juuri
kuulunut heidän tapoihinsa. Esim.
v. 1678 oli kirkko väärtti Juhana
Antinpoika valittanut, etteivät seurakuntalaiset olleet suorittaneet säädettyä maksua hautapaikoistakaan
moneen vuoteen, vaikka se olisi ollut maksettava, ennenkuin hauta
kaivettiin; lupauksissaan
eivät
myöskään pysyneet sellaiset, jotka
»hyvästä tahdostaan Jumalan kunniaksi ja seurakunnan mielenylennykseksi olivat lahjoittaneet kirkolle pienen rovon» ja nimensä anKynttilänjalka v:lta 1701. (Ny- taneet kirjoittaa »kirkon kirjaan»
kyään pastorin kansliassa).
(kyrkiones bok). 2
Kirkon astiat ja muut tarvittavat esineet saatiin etupäässä
lahjoitusten kautta, joita vieraat paikkakuntalaisetkin antoivat;
niinpä Eskil Eskilinpoika, joka kenties oli Turun kauppias, lahjoitti
kynttilänjalan, joka arvioidaan I4talariksi hop. rah.; Juhana Antinpoika — kaupungin raatimies — lahjoitti tinaisen pullon ja öylättiastian »englantilaista tekoa», jonka arvoksi mainitaan 6 tai.
16 äyriä vask. rah.; kolleega Juhana (Stigelius?) lahjoitti puisen
kynttiläkruunun, joka oli 11 talarin arvoinen. Komeampi oli se
kynttiläkruunu, jonka Helsingin kauppias Matti Paavalinpoika
1
Kämnerinoik. pöyt. l9/4 1706.
Raast. pöyt. 2 l / 2 1674. Raastuvanoikeus velvoitti heidät maksamaan 14 päivän kuluessa, muuten oli heitä rangaistava kirkon korjaustöillä.
2
XIII.
Kirkolliset olot.
163
Tårgman v. 1701 lahjoitti, sillä sen hintakin oli 120 tal. vask. r. j.n.e.
Ja melko paljon Hämeenlinnan pieneen kirkkoon saatiinkin vuosien kuluessa tarvittavia esineitä. V:n 1706 toimitetun kalustoluettelon mukaan siellä oli 2 messukasukkaa, toinen punaisesta
damastista sininen risti selkäpuolella, toinen kirjavasta silkkikankaasta vihreä risti selkäpuolella, 3 messupaitaa, 2 alttarivaatetta, 2 alttariliinaa, 1 alttariliina, jonkun verran rikkinäinen, 1
vanha rikkinäinen paari- .
vaate, 2 liinaista öylättiastian peitettä, 1 sisältä
kullattu pieni ehtoolliskalkki ja kultaamaton Öylättiastia, 2 tinapulloa, 1 lasipullo, 1 kolmihaarainen messinkinen kynttilän jalka, toinen vanha rikkinäinen; sakaristossa vanha kirstu, »joka on hyvin huono ja epäiltävä varkaiden murtamisen
tähden», 2:11a lukolla varustettu 1 , 1 lipas, 1 uusi kirjakaappi, 1 messinkinen 8- Kynttiläkruunu v:lta 1701. (Nykyään
pastorin kansliassa.)
haarainen kynttiläkruunu
4:llä maalatulla omenalla päältä koristettu, 2 1 puinen kruunu,
sorvattu ja maalattu, 6-haaramen, 1 vanha kulunut haavi pienine
messinkikelloineen, 1 pieni kello tapulissa, 2 maalattua seinätaulua, lisäksi 1 pieni taulu saarnastuolin edessä, tullinhoitaja
Biuurin lahjoittama, ja sitä paitsi 1 pieni vanha taulu, joka
riippuu sakaristossa, 1 »juhlalaulu Kaarle XI:n kuolemasta», 1
1
Syksyllä v. 1674 kirkossa oli varas käynytkin, lyönyt ensin rikki sakariston ikkunan, mennyt siitä kirkkoon ja särkenyt kirstusta pohjan sekä
vienyt kaikki rahat. — Karjapaimen Maunu Tapaninpoika ilmoitti, että
Pekoilan koira-Matti oli mennyt kirkolle ja sieltä jälleen pois päivää ennen kuin kirkon oven huomattiin olevan auki (Raast. pöyt 9 / n 167/i).
2
V. 1702 pidetyn rovastintarkastuksen pöytäkirjasta näkyy, että
Helsingin kauppias Matti Tårgman oli sen lahjoittanut v. 1701.
164
K. OJ Lindeqvist, Hämeenlinnan
kaupungin
historia.
vanha öylättiastia, i maalattu kastemalja messinkinen vati sisällä.
Kirjoja oli tuskin nimeksikään. V:n 1694 rovastintarkastuksessa puhutaan »kirkon raamatusta, joka puoliksi on kirkon, puoliksi
koulun, ja enimmin koulutuvassa käytetään; seurakunta pyytää
yksinomaan itselleen raamattua, jonka vuoksi toisen tai toisen oli
se lunastettava, mutta kun se oli vanha ja kulunut, ei kumpikaan
tahdo sitä.» Asia jätettiin piispan ratkaistavaksi. V. 1706 kirkolla jo oli 2 raamattua, muutamia virsikirjoja ja jokunen hengellinen kirja lisäksi.x
Kirkon varsinaisista tuloista olivat tärkeimmät hautausmaksut
eli multarahat. Kalliimmat hautapaikat olivat kirkon permannon
alla, ja niistäkin maksoi kuorin alla oleva hautasija enemmän kuin
muun permannon kohdalla oleva. Mutta sellainen seurakuntalainen, joka oli huomattavalla tavalla auttanut kirkon rakennusta, sai
ilmaiseksi; muut maksoivat 3—4 tai. Niin monet kuin suinkin
tahtoivat päästä, sinne lepäämään kalliista maksusta huolimatta,
ja useat hankkivat jo eläissään sinne viimeisen leposijansa; maksoipa postimestari kuoriin muuraamastaan hautapaikasta 18 tai. vask.
rah. Hautausmaalla saatiin hauta paljon halvemmalla; v. 1694 määrättiin aikaihmisen haudasta 16 äyriä ja lapsen 8 äyriä vask. rah.,
mutta niiden, jotka eivät antaneet apuaan kirkon rakennustöissä,
tuli varojensa mukaan maksaa enemmän; »eikä lukkari saanut kaivaa hautaa, ennenkuin testamenttimakso ja multarahat oli suoritettu, ja jos hän sen tekee ilman kirkonisännän lupaa, saa hän istua
jalkapuussa yhtenä sunnuntaina sekä itse maksaa. Sellaista ruumista ei myöskään saa veisata, saati haudata, jos se vain käy päinsä ja
ajat sallivat». »Mutta köyhät saavat vapaan mullan pohjoispuolella»
(hautausmaata).—Kirkonkellon soitosta otettiin niinikään maksu,
samoin paarivaatteen käyttämisestä. Myöskin kirkolle tulevista
sakkorahoista saatiin vuosittain joitakuita talareita. 2 Kolehdit
tuottivat jonkun verran, esim. 1668 18 tai., mutta 1669 vain
10 tai. Tulot eivät olleet suuret, mutta vaihtelivat melkoisesti
1
H:n kirk. ark., Luettelo kirkon omaisuudesta 1706.
H:n kirk. ark. Kyrkiones bok och räckningar; Rovastintark. pöyt.
25
/ö 1694.
2
XIII.
Kirkolliset olot.
165
eri vuosina; esim. v. 1665 ne olivat 103 tai. 20 äyriä, seuraavana vuonna 233 tai. 23 % äyriä, v. 1686 120 tai. 28 % äyriä.
Sotavuosina, jolloin köyhyys kaikkialla vallitsi, kirkon tulotkin
vähenivät; tilikirjassa on merkitty esim. v.n 1704 osalle vain 44
tai., 1709 56 tai. 8 äyriä, 1714 64 tai. 19 äyriä ja 1715, jolloin ne
olivat pienemmät, 15 tai. 10 äyriä'kaikki vaskirahaa.1
Seurakunnan kirkkoherra, joka myöskin oli koulun rehtori,
oli aluksi saanut asunnon linnan lähellä olevassa kouluhuoneustossa. Tämä oli huono ja ahdas, jonka vuoksi uudet asuinhuoneet
olivat tarpeen. Ja pappilan rakentaminen sekä kunnossa pitäminen kuului seurakuntalaisten velvollisuuksiin, jonka vuoksi hallitus
velvoitti hämeenlinnalaisetkin tähän. Ilman kinastelua ja vastustusta siihen ei kuitenkaan ryhdytty. Kirkkoherra Isak Florinus
pyysi sitä varten maistraattia ja porvareita kokoon; mutta kun
raastuvankokous pidettiin toukokuun 16 p:nä v. 1674, saapui vain
muutamia porvareita, vaikka kaupunginpalvelija oli käynyt kutakin kutsumassa. Kirkkoherra esittää heille, että hänen papiston
privilegioiden mukaisesti tuli saada laissa määrätyt huoneet pappilaan, »jotta hän siinä varmasti voisi asua vaimoineen ja lapsineen».
Silloin nousee yksi porvareista,. Henrik Simonpoika nimeltään,
puhumaan ja sanoo: »Emme me jaksa rakentaa mitään pappilaa,
vaan menköön pappi pirttiin», johon kirkkoherra taas lausui: »Ellei
seurakunta tahdo kuninkaall. säädösten mukaan laittaa minulle
huoneita, niin en tahdo olla teidän kirkkoherranne, mutta en tahdo
sitäkään tehdä (lähteä pois) omalla uhallani, vaan jätän asian korkean esivallan huostaan».2 Niskoittelu ei kuitenkaan auttanut.
Maaherra antoi ankaran käskyn maistraatille, että pappila oli rakennettava, jonka vuoksi se jo kesäkuun alussa tiedustelee, oliko
hirsiä hankittu rakennuksia varten. Porvarit sanovat, että heidän
oli siihen aikaan vuodesta mahdoton saada rakennusaineita var1
H:n kirk. ark. Kyrkiones bok och räckningar.— Mainittakoon, että tunnettu Suomen kenraalikuvernööri ja sotaväen ylipäällikkö kreivi Kaarle
Nieroht lahjoitti 1711 kirkon korjaustarpeisiin 30 tai. vask. r. Hän oleskeli
näet jouluk. 7 p:stä 1710 tammik\ 9 p:ään 1711 Hämeenlinnassa. (Y. Koskinen, Läht. ison vihan historian, s. 155).
2
Raast. pöyt. 10/5 1674.
166
sinkin kun kaikki hirret, mitä ympäristön maaseuduilta saatiin,
oli käsket Ly viemään linnan tarpeisiin kruunun tallin rakentamista
varten, ja pyytävät lykkäystä voidakseen seuraavan talven aikana
kuljettaa tarvittavat hirret. Asia päätettiin lähettää maaherran
ratkaistavaksi. Seuraavana talvena rakentaminen suoritettiinkin,
sillä jo keväällä v.1675 muistutetaan porvareita maksamaan puusepän työpalkka 4 tai. vask. rah. ovista ja ikkunoista.
Kaupunkilaisten yksin ei kuitenkaan tarvinnut kustantaa pappilan rakennuksia, sillä heidän v:n 1675 valtiopäiville laadittujen
anomusten johdosta, joissa he pyytävät, että Ojoinen, Saarinen ja
Hätilä velvoitettaisiin ottamaan osaa niihin, he saavat myöntävän vastauksen; mutta valtiolta he eivät saaneet apua, jota myös oli
pyydetty. Kaupunki ja Ojoinen kustansivat nyt yhdessä asuinhuonerakennuksen, jossa oli tupa jä* kolme kamaria sekä leivintupa. Mutta muut tarpeelliset rakennukset jäivät tekemättä,
minkä vuoksi kirkkoherra Eerik Favorinus v. 1678, vedoten kuninkaallisiin asetuksiin, vaatii varsinkin mallassaunaa, navettaa sekä
tallia. Saaristen ja Hätilän lampuodit velvoitettiin rakentamaan
nämä, koska he eivät edellisiin rakennuksiin olleet ottaneet osaa, ja
siihen he sovinnolla suostuivat itsekin. Varsin kiireesti he eivät kuitenkaan työhön näy käyneen käsiksi, koska maistraatti kesäkuussa
rangaistuksen uhalla käskee heitä sitä jatkamaan. Rakennukset saatiin valmiiksi nähtävästi v:n 1678 kuluessa; mutta miltei heti tarvittiin'korjauksia, joita oli alituisesti; milloin savupiiput oli rikki,
milloin uuneja täytyi korjata, milloin taas vaaditaan permantopalkkeja hankkimaan, ja näistä johtui aina pieni taksoitus tai muutaman
päivätyön suorittaminen. Porvarit eivät kuitenkaan ensi käskyllä
lähteneet korjaustöihin; niinpä v. 1702 pidetyssä rovastintarkastuksessa mainittiin, ettei edellisenä vuonna toimitetun tarkastuksen jälkeen ollut mitään korjauksia tehty paitsi minkä herra pastori itse omilla varoillaan oli antanut suorittaa, ja muistutettiin
seurakuntalaisia vakavasti, »etteivät ainoastaan kirkon ja kirkkokaaren voimassapitämisessä, vaan myöskjn pappilan rakennukseen
ja korjaamiseen nähden täyttäisivät velvollisuutensa, jottei heitä
jokaisessa tarkastuksessa tarvitsisi heidän hitaudestaan nuhdel-
XIII.
Kirkolliset olot.
167
la».1 Kaupunkilaisten ja kolmen kartanon vuokramiesten lisäksi velvoitti maaherra v. 1703 myöskin linnassa olevat vanginvartijat eli
knihdit ottamaan osaa kirkon ja pappilan rakennus- ja korjaustöihin, minkä nojalla kämnerinoikeus määrää heidät, v. 1707 korjaamaan pappilan ranta-aitan kattoa, kirkkoherra Martti Florinus
kun ilmoitti, että se oli ruvennut vuotamaan. 2
Millaisessa kunnossa pappilaa muuten pidettiin, näkyy muun
muassa kirkkqherra ^Martti Florinuksen virkaanasetta jäisten yhdeydessä v. 1706 toimitetussa katselmuksessa. Asuinrakennuksessa pohjahirret olivat mädäntyneet, kaupunki kuitenkin vähän korjannut
sitä, katto savupiipun vierestä oli rikki; kadunpuoleisessa kamarissa
oli permanto rikki; savupiiput ja akkunat oli edellinen kirkkoherra
Gabr. Wallman laitattanut; leivintupa oli korjattu; ruokahuone oli
vielä käyttökelpoinen, katto kuitenkin rikki; eteinen, jossa oli kaksinkertaiset ovet ja linkku, oli seiniensä puolesta käyttökelpoinen,
mutta katto ja lattia kelvoton; pellit kamareissa käyttökelpoiset,
mutta tuvassa rikki. Koko rakennuksessa oli 2 vanhaa pöytää rikkinäisillä jaloilla; kaappisänky (Fåhlbänk) oli pappilassa, mutta se oli
kelvoton, 2 sänkyä kelvollista ja 2 pitkää rahia. — Mallassauna, Hätilän lampuotien rakentama, oli ränsistynyt ja pitäisi rakentaa
uudestaan, mutta pirtin Ojoisten lampuodit olivat pitäneet kunnossa. — Navetta, jossa Saaristen lampuodit yhdessä Suotorpan
kanssa olivat osallisina, oli käyttökunnossa. Näiden lisäksi oli pappilassa talli, joka oli Saaristen lampuotien rakentama, vanha aitta ja
toinen aitta ilman ovea, ranta-aitta, portti sekä salainen huone (käymälä). Pappilaan kuului myös kaalimaa ja niitynkappale sekä peltotilkku, jonka tullinhoitaja Biuur oli luovuttanut. 3 Kuten tästä
luettelosta näkyy, oli ränsistyrnisen merkkejä tuntuvassa määrässä
miltei kaikilla tahoilla. On kuitenkin huomattava, että oli jo seitsemäs sotavuosi menemässä monine rasituksineen, eikä sen vuoksi
yleisiin rakennuksiin jouduttu kohdistamaan edes sen verran huomiota ja huolta kuin rauhallisina aikoina.
1
2
3
Rovastintarkastus pöytäkirja 2 / i l 7 0 2 (H:n raast. ark.)
Kämnerinoik. pöyt. uk 1707.
H:n kirk. ark.
168
Hämeenlinnassa oli papiston palkkaus niinkuin yleensä maassa
1600-luvulla alituisten valitusten, riitojen ja kinastuksen aiheena.
Papit valittavat, etteivät saa kaikkia, mitä heidän kuninkaallisten
asetusten ja valtiopäiväinpäätösten mukaan tuli saada, seurakuntalaiset taas tuovat esille haikeita valituksia sen johdosta, että papit
ovat tunnottomia ja vaativat liikoja. Eräässä 1640-luvulla koko
Suomen talonpoikien puolesta laaditussa vaiti opäiväanomuskirjassa
sanotaan, että pääasiallisimpana syynä maan kurjaan tilaan ja kansan köyhyyteen on papisto, joka omasta mielivallastaan on asettunut pitäjiin talonpojille sanomattomaksi rasitukseksi; he vaativat laittomasti n. s. testamenttilehmiä, liika paljon kymmenyksiä,
pääsiäisrahoja, maksua haudalla veisaamisesta j . n. e. 1 Myöskin
P. Brahen kuuluviin näitä valituksia tuotiin, »Puolittain Papeilda
eij Ainoastans ettei he saa, oikiall Aiall sitä Osa qwin heidhen sanancuulioldians Lain tehtyin märäin ia recessein iälken tulisi saadha, Mutta että myös mutamatt löytän, iotka peräti heildä sen salaavat; Puolittain yhtesen C ansan seas iotka mutamis pakoin
owatt taas walittanedt heitäns monill usill Pälepanoill ylitzen
cohtudhen heidhen märäns ia Woimans Raskautettawan», niinkuin
hänen lokakuun 30 p:nä v. 1639 »Turun Linnas» päivätyssä suomenkielisessä kirjeessä sanotaan, ja sen jodosta hän tekee tiettäväksi,
että »Sanankuliatt pitä idhens caickis asioi s laittaman ia ojendaman»
herrainpäiväin ja kuninkaall asetusten mukaan, »niin että Jokainen
ia itzekukin erinomaisest sekä Adhelia että muun sädhyn Personatt,
ioille tämä tulepi Pytä oikiall aiall ia ilman yhtäkän wastahakoisudt
tekemän heidhän Kymmenyxens ia caicki Papin oikeudhet cuin
Jumalan Käskyn Cunnialisten pätösten ia asetusten iälken heidhen
sieluns Paimenill welkapäätt ovat.»2 Varsinkin kappalaisista ja
apulaisista oli valitettu, jonka johdosta Brahe määrää, että edellisiä ei saanut olla muuta kuin yksi pitäjässä, mutta »Apulaisett
pitä poispandaman ja peräti kieldytt oleman Pitäiitä käymäst.» Hämeenlinnassa ei näitä kumpaakaan ollut; mutta riitti siellä kinas1
Hist. Ark. XXI, K. O. Lindeqvist, Suomen talonpoikien valituksia 1600-luvun keskivaiheilla, s. 22 seur.
2
Suomen Kirkkohist. Seuran vuosikirja VI, s. 370.
XIII.
Kirkolliset olot.
169
tuksia kirkkoherrankin kanssa. Syy näkyy siellä olleen sanankuulijoissa, jotka olivat hitaat maksamaan kirkkoherralle tulevat saatavat, niinkuin he muidenkin verojensa suorituksessa olivat ja myöskin pappilan rakennuksessa olivat osoittaneet. Niinpä hänelle oli
maksettava i äyri hop. rah. hengeltä n.s. pääsiäsrahoja, joiden kokoominen kuului maistraatille; mutta esim. toukokuun 17 p:nä
v. 1671 sanotaan »oikeuden odottamatta saaneen kuulla», ettei edellisen vuoden pääsiäisrahoja vielä ollut maksettu, jonka johdosta
kaupunginvouti ja kaupunginpalvelija velvoitettiin »ilman viivyttelyä ja turhia verukkeita ulosmittaamaan»; v. 1678 määrätään
taas kaksi raatimiestä kaupunginvoudin kanssa perimään pääsiäisrahoja ja ryöstöllä ottamaan, »elleivät porvarit muuten taivu
asiaan»; v. 1687 kirkkoherra Eerik Favorinus jälleen »suuresti valittaa», että porvarit ovat vastahakoisia suorittamaan pääsiäisrahoja ja joulupaistia, jonka vuoksi taas määrättiin ne perimään.1
Pääsiäisrahat olivat ainoa palkka, minkä kirkkoherra sai kaupungin asukkailta pappistoimestaan, eikä se ollut suuri; peltosarka sekä niittypalsta oli lisäksi. Silloin kun Ojöinen oli kaupungille vuokrattuna oli kirkkoherra Isak Florinus saanut sen pelloista
saran, mutta v. 1678 raatimies Juhana Antinpoika ehdotti sen otettavaksi pois hänen seuraajaltaan Eerik Favorinukselta sillä perustuksella, että se oli annettu Florinukselle siksi kun joku kaupunkiin asettunut uusi porvari ilmaantuisi, jolloin tämä sen saisi. Maistraatti ja porvarit jättivät saran kuitenkin kirkkoherralle vuokraa
vastaan viljeltäväksi edelleenkin »sillä ehdolla, ettei porvarien
sarat tulisi vähennetyiksi ja jäisivät koskematta». Samassa raastuvankokouksessa mainittu raatimies moittii kirkkoherraa siitä, että
tämä oli ottanut itselleen koulutalon alla olevan niityn, sanoen,
»että niittyä ei ole hänelle annettu enempää kuin minkä kouluhuone asemansa puolesta sallii», mutta hän onkin anastanut suuremman
osan kestikievarille määrätystä niitystä; kirkkoherra kuitenkin väitti, ettei hänellä ole suurempaa alaa niittyä kuin hänen edeltäjillään,
ja lupaa sen näyttää toteen. 2 Tällaiset riitaisuudet tuntuvat tyly1
2
Råast. pöyt. n / s 1678, 6 / 4 1687.
Raast. pöyt. 8^/6 1678.
170
luontoisilta ja osoittavat, ettei seurakunnan sielunpaimenta varsin arkaluontoisesti kohdeltu.
Kolmen karjakartanon suoritettava palkka oli kolmannes jyvät,
jota paitsi joka kolmas vuosi oli kirkkoherralle annettava teurasraavas. Silloin kun Hämeenlinna oli sen vuokraajana, täytyi kaupungin
asukkaiden suorittaa kartanon osalle tulevat maksuerät; niinpä porvareita v. 1671 muistutetaan maksamaan 4 tyn. viljaa kymmenyksiä
sekä teuraseläin, mutta kaupungille kuuluvista pelloista ei kymmenyksiä maksettu. V. 1684 kartanoiden lampuodit kuitenkin tahtoivat lakata maksamasta teurasnautaa sanoen, etteivät he jaksa maksaa sekä teurasnautaa että joulupaistia, vaan jos herrasväki, (s.o.
kartanon haltia) antaa siihen luvan, he kyllä maksavat, toisin sanoen, jos saavat ottaa sen kartanoon kuuluvasta karjasta eikä omastaan, josta sanovat ne ennen suorittaneensa. Myöskin v:n 1686 valtiopäivillä oli tästä Turun hiippakunnan papiston valituskirjassa
huomautettu, minkä johdosta Kunink. Maj.:tti antamassaan päätöksessä sanoo tahtovansa, että pastori entiseen tapaan saa nauttia
tuon tulon näistä kartanoista eikä sitä millään tavalla vähennetä
tai oteta pois.1 Paitsi näitä tuloja oli kirkkoherralla v:een 1688
saakka koulun rehtorin tulot, joista seuraavassa luvussa kerrotaan.
Kirkolle kuuluvasta omaisuudesta ja rahavaroista piti huolta
kirkkoväärtti eli kirkonisännöitsijä, joka oli porvarien joukosta valittu. Hänen palkastaan ei aluksi ollut paljon tietoa, mutta saatettiin häntä muistaa jonkinlaisella huomaavaisuudella, kuten
v. 1667, jolloin »annetaan hänen vaivastaan kirkon toimissa ja
asioissa hänen pienelle lapselleen leposija, mikä tekee 1 tai. 16
äyriä». V. 1672 hän saa jo palkkaa 5 tai. ja v. I7i2se on kohonnut
•9 talliin vask. rah. 2
Lukkarin tehtäviin kuului kellojen soittaminen sunnuntaisin
jumalanpalveluksien yhteydessä, kirkon omaisuudesta ja hautausmaasta huolehtiminen, jota paitsi hänen yleensä tuli papistoa palvella. Mutta hänen virrenveisuunsa ei liene ollut varsin tärkeätä,
1
Raast. pöyt. 4/io 1671; K. G. Leinberg, Handlingar rörande finska
kyrkan och prästerskapet IV, s. 306.
2
H:n kirk. ark., Kyrkiones bok och räckningar.
XIII.
Kirkolliset olot.
171
sillä kouluteinit näkyvät siitä pitäneen huolen. Niinpä piispa Gezelius kirjoittaa Hämeenlinnan kirkkoherralle konsistorin »katsovan
sopivaksi, että joku kouluteineistä aloittaa kirkossa virren, josta
hän saakoon sen kolehdin, joka toisena joulupäivänä, pääsiäisenä
ja helluntaina, kootaan, sekä jonkun verran koulun varoista, jos
katsotaan hänen ansaitsevan enemmän kuin mitä kolehdeista kerääntyy ja hän kaikkina aikoina vuodesta palvelee seurakuntaa». 1
Vuosisadan lopulla esiintyy Hämeenlinnassa niinikään kuudennusmiehiä (sexmän), jotka olivat papistolle apuna järjestyksen
ylläpitämisessä; heidän tuli valvoa ja pitää silmällä seurakuntalaisi
ten suhtautumista kirkolliseen elämään ja varsinkin kirkossakäyntiä valvoa sekä esiintyä syyttäjänä rikkojia vastaan; mutta myöskin kirkonisännöitsijä ja kaupungin viskaali käy tällaisiin asioihin
käsiksi. Kuudennusmiehet, sanotaan v:n 1694 rovastintarkastuksessa, »saavat vapaan mullan omiin henkilöihinsä nähden, jos ovat
ahkeria ja tottelevaisia». Palkka oli siis vapaa hauta.
Ulkonaisten menojen ja muotojen noudattaminen oli 1600luvulla vallitsevalla n.s. puhdasoppisuuden eli ortodoksian aikakaudella miltei tärkeämpi jumalisuuden ja hurskauden tunnus,
kuin nuhteeton, kristillinen elämä; se joka pyhänä teki työtä, sai 3
markkaa sakkoa; matkustaa ei saanut pitemmälle kuin kirkkoon;
joka pyhä oli oli oltava kirkossa, paastoaminen sunnuntaiaamuna
ennen jumalanpalvelusta, ja varsinkin jos Herran pyhää ehtoollista
aikoi nauttia, kuului kirkon vaatimuksiin; tupakanpolttaminen
sunnuntaiaamuna, jos aikoi ripille, oli suuri synti, josta seurasi
kirkonrangaistus. Tärkeätä oli varsinkin se, että oltiin jumalanpalveluksessa läsnä. Piispa Isak Rothoviuksen julkaisemissa säädöksissä (constitutiones) sanotaan niiden ensimmäisessä kohdassa: »Ensisti pitä kaiki kansa Seurakunnassa kokoon tuleman oikiaMa ajalla, ennen "kuin he mitäkän taika syönet eli juonet, niin
laitoden (laitoin), että he 8 lyömän aikana ovat koosa, jejuni,
raitit (syömättä, juomatta) ja soveliat heidän Jumalan palvelustans tekemään; joka tätä vastan tekee, pitä maxaman sakon».
1
H:n kirk. ark. Gerzeliuksen kirje
l6
/9l700.
172
Sakko oli ensi kerralta i markka, toiselta 2 markkaa ja kolmannelta
kerralta sakko kohosi 3:een talariin.
Eivätkä nämä määräykset olleet vain muodon vuoksi olemassa,
vaan niitä noudatettiin hyvinkin kireästi. Se, jota kirkossa ei nähty
sunnuntaina, sai pian haasteen tulla raastuvanoikeuteen vastaamaan, ja ellei hän saattanut tuoda päteviä syitä, tuomittiin hänet
yllämainittuihin sakkoihin, minkä lisäksi hänen piti käydä julkirippi. Siitä voidaan löytää esimerkkejä Hämeenlinnankin kirkollisesta
elämästä. Kirkkoväärtti Juhana Antinpoika, joka myös oli raatimies, syyttää elokuun 12 p:nä v.v 1674 porvarin vaimoa Briita Simontytärtä siitä, ettei hän ollut edellisenä pyhänä ollut kirkossa;
mutta Briita sanoo olleensa Kalvoilan kirkossa ja lupaa hankkia
siitä todistuksen. Briita oli kuitenkin tehnyt kirkkolakon, mikä
johtui siitä, että kirkkoväärtti oli muka häntä pahasti aikaisemmin loukannut kirkossa; hän sanoi nytkin oikeuden edessä: »Jåpa
sinä minun peräti Kirkasta pois kielsit». Asianlaita oli sellainen,
että kirkkoväärtti oli vaatinut häntä poistumaan pormestarin
ja raatimiesten rouvien penkistä ja käskenyt menemään hänen
omalle talolleen kuuluvaan penkkiin, joka oli N:o 9. Sen vuoksi
hän oli ollut kirkosta poissa, paitsi rukouspäivänä, 6:na sunnuntaina eikä tullut haastettuna oikeuteenkaan enää selittämään
asiaansa, oli vain sanonut kaupunginvoudille: »En lähde sinne
(kirkkoon) kuulemaan haukkumanimiä, ennenkuin korkea esivalta hänen armonsa maaherra on saapuvilla, joudun kuitenkin riitaan muiden vaimojen kanssa penkkisijoista.» Briita tuomittiin
12 markan sakkoon siitä, että oli niskoitellut esimiestään vastaan,
mutta kirkossakäynnin laiminlyönti jätettiin »hengellisten korkeastioppineiden herrojen haltuun ja hyvänsuopaan harkintaan». V. 1706
kaupunginviskaali Kaarle Stenfors syyttää porvari Juhana Juhananpoikaa siitä, ettei hän ollut kirkossa 3:ntena rukouspäivänä
heinäkuun 6 p:nä. Tämä sanoo olleensa silloin Someron kirkossa,
ja kun hän Someron papilta hankki todistuksen, että hän todella
oli siellä kirkossa ollut, pääsi hän syytteestä vapaaksi. Vapauttava tuomio julistettiin myöskin tullinhoitaja Elias Svanbergin
leskelle Anna Greenille, jota kirkon kuudennusmies Eerik Tuo-
XIII.
Kirkolliset olot.
173
maanpoika syytti jumalanpalveluksen laiminlyömisestä rukouspäivänä kesäkuun I4:nä v. 1707, sen johdosta, että hän sanoi olleensa jumalanpalveluksen ajan kirkon akkunan alla, koska avojaloin ei voinut mennä sisälle ja koska hänen piikansa sekä poikansa olivat kirkossa; sitä pätsi hänellä oli kotona 6-ja 8-vuotias lapsi,
joitten valvonta myös oli tarpeellinen. Lukkari Eerik Eristerinpoika oli myös nähnyt mennessään jumalanpalveluksen päättyessä kelloja soittamaan hänet varsin kirkon lähellä ja hänen
piikansa ja poikansa todistettiin olleen kirkossa. Piika Maria Eskilintytär, jota yksi kuudennusmiehistä v. 1708 syytti siitä, ettei hän ollut pitkään aikaan käynyt Herran ehtoollisella, sanoi syyksi, ettei
hän ollut rohjennut mennä, koska ei osannut hyvin lukea eikä selittää kristinopin kappaleita. Hän sai ankaran varotuksen ja käskettiin hankkia opetusta kristinopissa sekä useimmin käydä pyhällä ehtoollisella. 1
Briita Simontytär oli, kuten näimme, pahasti suuttunut siitä,
että kirkkoväärtti vei hänet pois pormestarin ja raadinrouvien
penkistä; mutta kirkkoväärtti teki niinkuin hänen piti tehdä.
Järjestys vaati, että kullakin talolla tai perheellä oli oma.penkkinsä kirkossa; mutta se tarkoitti myöskin sitä, että kirkossakin piti
tulla näkyviin kunkin yhteiskunnallinen arvoasema. Ajan katsantotapa sitä vaati, ja ylhäältäpäin, viranomaisten puolelta se
sai virallisen vahvistuksen lainsäädännön kautta. 1600-luku
oli säätyerotuksen jyrkintä aikaa, jolloin eri yhteiskuntaluokat
privilegioittensa ja muiden oikeuksiensa kautta olivat toisistaan varsin kaukana; hallituksen asetuksissa säännösteltiin vielä
pukujen laatu, ruokalajien ja viinien lukumäärä pidoissa ja istumapaikat seuroissa ja myöskin kirkossa. Aateli oli kaikin puolin muita
ylinnä, sen jälkeen virkamiehet, mutta ero oli suuri niissäkin ylempien ja alempien välillä, ja tahtoipa sama afvontuntemus tuppautua
rikkomaan kauppiaan ja käsityöläisen välitkin, vieläpä samaan
ryhmään kuuluvissakin varakas piti itseään köyhää parempana.
Ja tämä kilpailu tulee näkyviin hyvin räikeällä tavalla varsinkin
1
19
Raast. pöyt. l 2 /s, l9 /9, 9 / n 1674; kämnerinoik. pöyt. l7/7 ja 28h 1706,
li 1707, l 6 /n 1708.
174
kirkon istumasi]oissa. Ne olivat, kuten sanottu, määrätty, ja itse
tuomiokapitulissa järjestys vahvistettiin. Mutta kinastuksia, riitoja ja häväistyksiä, vieläpä tappeluitakin saattoi syntyä itse kirkossa, kun toinen oli toisen mielestä asettunut liian korkeaan penkkiin istumaan. Tehtyyn järjestelyyn kaikki eivät milloinkaan olleet tyytyväisiä, sillä olihan aina niitä, jotka katsoivat kärsineensä
vääryyttä, koska muka olivat sijoitetut liian alhaalle istumaan.
Hämeenlinnan kirkossakin oli »kristillinen penkkijärjestys»
säädetty. 1600-luvulta emme tosin ole sellaista tavanneet, mutta
tietenkin se oli ainakin pääkohdiltaan samanlainen kuin seuraavan
vuoden alkupuolella vahvistettu. V. 1738 oli piispan ja tuomiokapitulin säädöksen mukaan kirkon paikat määrätty siten, että kuorissa sai istua maaherra — tietysti milloin hän kaupungissa oli —
sekä Ojoisten, Saaristen ja Hätilän palkkatilojen haltiat; ensimmäisessä penkissä kuorista lukien oli pormestarin ja linnanpäällikön.
paikka, toisessa tullinhoitajan ja linnan provianttimestarin, kolmas oli määrätty postimestarille, joka myöskin oli linnan vahtimestari, sekä kämnerille; neljäs oli raatimiesten penkki; viides ja
seuraavat olivat eri kaupungin taloille varatut; kahdeksas oli linnan ja makasiinin palvelusväelle, yhdestoista vangeille; penkit
n:o 24, 25 olivat Ojoisten, Vähikkälän, Pöksyn ja Mattilan, n:o
26 Hätilän, Mattilan ja Suotorpan sekä n:o 27 ja 28 Saaristen ja
Hakalan torpan väelle määrätty; pyövelillä oli penkki n:o 13, ja
siinä hän nähtävästi sai yksin rauhassa olla; n:ot 9, 10, 12, 14, 15
olivat varatut niiden Vanajan kylien, kuten Vuorentaustan, Kirstulan, Parolan ja Luhtialan väille, »jotka mukavuutensa vuoksi
suurimmaksi osaksi kävivät kaupungin kirkossa, sekä rengeille ja
nuorelle kansalle, jotka eivät mahtuneet tontti- ja talonpenkkeihin>
Nämä olivat kaikki miesten puolella; mutta naisten puolella oli samanlainen ryhmittely; niinpä ensimmäisessä penkissä kuorista sai
istua pormestarin ja linnanvoudin rouvat, toisessa .kirkkoherran ja
koulun rehtorin rouvat j.n.e. Penkkejä oli kaikkiaan miesten puolella 28 ja naisten puolella 25. Myöhemmin rakennettiin kolme
lehteriä, joista vasemmalla puolen ovesta sijaitseva oli koulupoi-.
kien paikka. V. 1709 kirkkoväärtti Elias Biuur ehdotti rakennet-
XIII.
Kirkolliset olot.
175
tavaksi uuden lehterin niitä varten, jotka yleisten kokousten ja
markkinoiden aikana oleskelivat kaupungissa sekä niitä Vanajan
seurakuntalaisia varten, jotka kesäisin ja syksyisin eivät kelirikon
vuoksi voineet päästä omaan kirkkoonsa. Sillä kertaa se kuitenkin
jäi tekemättä tärkeimpien korjausten vuoksi. Mutta myöhemmin rakennettiin kirkon eteläpuoliseen päähän lehteri ja toinen
sakariston päälle naisille. 1
Tällaista meidän ajan ihmisten käsityksen mukaan kohtuutonta ja joutavaa miltei naurettavaa holhousta kirkon puolelta
on kuitenkin arvosteltu hyödylliseksi ja tarpeelliseksi Suomen kansalle. Elämäntavat olivat raa'at, tietämättömyys oli suuri, ja
olojen parantamiseksi tarvittiin jalkapuuta ynnä muita ran-
Jalkapuu.
gaistuksia ja pakkokeinoja. Eivätkä kirkon vatimukset kuitenkaan rajoittuneet vain tähän, vaan kristinopin pääkappaleet piti itse kunkin oppia, jospa siinäkin kohden tyydyttiin
vain ulkolukuun. Sitä varten oli lukutaito tarpeen, ja sen levittämistä kansaan ruvettiin 1600-luvun loppupuoliskolla yhä
enemmän harrastamaan varsinkin Gezelius piispojen toimesta.
Tuleehan tämän harrastuksen vaikutukset näkyviin Hämeenlinnan seurakuntalaisissakin ainakin virallisesta arvostelusta päättäen. V:n 1698 rovastintarkastuksen pöytäkirjassa sanotaan, että
»suurin osa oli oppinut koko katkismuksen»; v. 1700 annetaan niinikään kiittävä arvostelu seurakuntalaisten katkismusluvusta;
v. 1702 sanotaan, »että sekä opettajat että sanankuulijat tässä
seurakunnassa ovat, niinkuin ennenkin, osoittaneet kiitettävää uutteruutta Jumalan pyhän sanan kuulemisessa ja oppimisessa»; hi1
H:n kirk. ark.
176
taita kuitenkin muistutettiin, että heidän välttämättömästi täytyi edistyä; v. 1703 sanotaan katkismuksentaitoa hyväksi. Näihin
arvosteluihin ei kuitenkaan saata varsin suurta arvoa antaa, sillä
ne olivat kaikista päättäen hyvin ylimalkaisia ja epämääräisiä. Se
tulee näkyviin lukutaitoisten lukumäärästäkin mainittaissa; v. 1699
sanotaan, että kaupungissa jotenkin kaikki, paitsi palvelusväki,
olivat lukutaitoisia; v. 1700 sanotaan niitä olevan 30, mutta 1702
vain 25, 1703 taas 64 ja 1705 84 henkilöä.x Tuntuu kummalliselta,
•että näiden luku olisi näin voinut vaihdella, vaan oli kai eri tarkastuksissa ollut erilaiset vaatimukset tai kirkkoherran antamat
tiedot toisistaan eroavia.
On luonnollista, että uskonnolliset harrastukset riippuivat
suuressa määrässä sielunpaimenesta, millaisella uutteruudella,
taidolla ja innolla hän koetti vaikuttaa seurakuntalaisiinsa, ja varsinkin niin vähäisessä ja suppealla alalla olevassa kuin Hämeenlinnan seurakunta olisi papin vaikutus saattanut olla hyvinkin
tuntuva. Missä määrin kirkkoherrat tosioloissa harrastivat seurakuntalaistensa sielunhoitoa on vaikea päättää; erilaista se ainakin näkyy olleen. Ensimmäiset kirkkoherrat aina v:een 1688 asti
toimivat koulun rehtoreina ja opettajina, mikä arvatenkin ehkäisi
heitä kiinnittämästä koko harrastustaan papilliseen toimeen. He
/
«ivat myöskään päässeet kotiutumaan täällä. Paremman viran
puutteessa nähtävästi tultiin tähän pienipalkkaiseen, josta lähdettiin niin pian kuin päästiin suurituloisempaan. Olo Hämeenlinnassa ei kestänyt keskimäärin kuin noin 5—6 vuotta. Eivätkä
useat heistä liene tietojensa ja hurskaan eläinänsäkään puolesta
olleet varsin . ensiluokkaisia, mikäli heidän elämänvaiheistaan
saattaa päättää.
Linnassa oli aikaisemmin ollut kappalaisia; mutta kaupungin
ensimmäisenä pappina on pidettävä Johannes Magnia,2 jonka P.
Brahe oli Turusta hankkinut vastaperustetun koulun rehtoriksi
1
H:n kirk. ark. Rovastintark. pöytäkirjat.
Hänen nimensä on tavallisesti kirjoitettu Manni, mutta itse hän kirjoittaa eräässä kuitissa v. 1639 Magni (s. o. Maununpoika). S. v. a. Äldre
årens mantals- och taxeringslängd pro Anno 1638.
2
XIII.
Kirkolliset olot.
ill
ja joka myös toimi linnansaarnaajana. Hänestä ei muuten sen enempää tiedetä; mutta yliopistollista opetusta hän ei tietenkään ollut
saanut, sillä Turun yliopisto aloitti toimintansa vasta v. 1640. Ei
tiedetä sitäkään, kuinka kauan hän oli Hämeenlinnassa, mutta ainakaan v. 1650 hän ei enää ollut rehtorina, sillä silloin mainitaan
Johannes Michaélis Stephani Hämeenlinnan koulun rehtorina ja arvatenkin hän myös silloin jo oli pappina. Stephanin virkatoiminta
ei ollut pitkäaikainen, sillä ainakin jo v. 1655 Gabriel Thauvonius
oli kirkkoherrana ja rehtorina. 1 Hän oli Halikon kirkkoherran
Yrjö Thauvoniuksen poika, tuli ylioppilaaksi v. 1646 ja maisteriksi v. 1653. Hämeenlinnasta hän siirtyi Perniön kirkkoherraksi,
joksi oli nimitetty v. 1662; kuoli v. 1684.
Ainoa laajemmin tunnetuksi tullut Hämeenlinnan kirkkoherroista 1600-luvulla oli Henrik Florinus, jolla on huomattava sija
Suomen sivistyshistoriassa. Hän kuului laajaan sukuun ja oli syntynyt v. 1633 Paimiossa, jossa hänen isänsä Mathias Florinus oli
kirkkoherrana. Henrik Florinus tuli ylioppilaaksi v. 1651 ja oli
Turussa opiskellessaan sekaantuneena erääseen tappeluun, jossa
muuan Portulinus rääkättiin kuoliaaksi. V. 1651 hän tuli maisteriksi ja Hämeenlinnan rehtoriksi v. 1664, jossa toimessa oli 7
vuotta eli v:een 1671, jolloin muutti Paimioon sekä sieltä v. 1689
Kemiöön, tullen kuitenkin v. 1699 jälleen Paimion kirkkoherraksi, ja kuoli v. 1705, kuten sanotaan, poikansa — hänellä oli 18
lasta — Henrikin hänelle tuottamasta surusta, tämä kun isänsä
jälkeen Kemiön kirkkoherrana ollessaan oli harjoittanut huoruutta erään kruununvoudin vaimon kanssa ja salamurhalla toimittanut hengiltä sekä kruununvoudin että oman vaimonsa,
jonka johdosta hänet tuomittiin mestattavaksi ja teilattavaksi,
mikä tuomio myös pantiin täytäntöön Turussa v. 1706. — Florinus oli aikansa huomatuimpia pappismiehiä maassamme ja
myöskin kirjallisista harrastuksista tunnettu. Hän julkaisi useita
1
Strandberg (Herdaminne) ja hänen mukaansa Favén sanoo G. Thauvoniuksen tulleen 1657 Hämeenlinnaan, mutta v:n 1655 Häm.-Uudenmaan
verokirjassa mainitaan, että maisteri Gabriel nostaa karjakartano iden
kymmenysjyvät, mikä osoittaa, että hän jo silloin eli siellä. (Nyl. och.
T:hus läns landsbok. 1655, fol. 370).
Hämeenlinnan kaupungin historia — 12.
178
latinankielisiä tieteellisiä kirjoituksia ja otti innokkaasti osaa
raamatun suomenkielisen käännöksen parantamiseen, joka käännös Gezeliuksen toimesta painettiin v. 1685. Ensimmäisen suomenkielen sanakirjan hän kirjoitti »isänmaan nuorison hyödyksi», jossa sanat on selitetty latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ja
julkaisi v. 1702 ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman
nimellä »Vanhain suomalaisten ta väliset ja suloiset sananlascut»
sekä »Yksi lyhykäinen opetus oikiasta vanhurscaudesta» ja käänsi
Uskontunnustuskirjat. Kuten näkyy, on Florinuksella melkoiset
ansiot suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Henrik Florinuksen jälkeen tuli samaan sukuun kuuluva Isak
Florinus -kirkkoherraksi ja rehtoriksi. Häntä sanotaan »turkulaiseksi», ja oli tullut maisteriksi v. 1668; 5 vuotta Hämeenlinnassa
oltuaan hän kuoli, oli kuitenkin sitä ennen nimitetty Hattulan
kirkkoherraksi.
Seuraava kirkkoherra Eerik Favorinus on varmaankin alaarvoisin Hämeenlinnan 1600-luvun sielunpaimenista. Yliopistossa
ollessaan häntä v. 1659 konsistorissa sakotetaan 12 markalla sen
johdosta, että hän oli lyönyt Eerik Tornaeusta hopeamaljalla kasvoihin; v. 1664 hänen veljensä pyytää hänelle suositusta johonkin
virkaan Tukholman hovissa, mutta konsistori ei sitä voinut antaa, »koska mainittu Eerik on harjoittanut salavuoteutta ja siittänyt lapsen erään lesken kanssa Hämeessä, eikä ole siitä vielä
asianmukaisesti sakkoa suorittanut». x Virkaan päästyään hän
palveli Turun koulussa koUeegana (1672) ja Paimion kappalaisena,
kunnes tuli Hämeenlinnan koulun rehtoriksi ja seurakunnan kirkkoherraksi v. 1676. Kuten olemme nähneet, hän täällä joutui syytteeseen siitä, että oli luvattomasti anastanut niitynkappaleen,
mutta häntä syytettiin myöskin tappelusta, kuten tuonnempana
tulemme näkemään. Favorinus oli elämäntapojensa puolesta varsin alarvoinen, ja siksi hänet erotettiin rehtorin virasta v. 1688 ja
v. 1695 myöskin kirkkoherran virasta. Hän pääsi kuitenkin kuninkaallisen päätöksen nojalla v. 1697 pappisoikeuksiinsa ja ni
1
Consistorii Academici protocoller II, s. 187, 468.
XIII.
Kirkolliset olot.
179
niitettiin v. 1701 Lopen kirkkoherraksi, mutta erotettiin siitäkin v.
1710 ja kuoli v. 1712.
Gabriel Röökman, jonka isä oli Vanajan kirkkoherra, oli "aikaisemmin apulaispappina Vanajassa sekä rykmentin pappina, kunnes v. 1695 määrättiin Hämeenlinnan kirkkoherraksi,mutta rehtorin
tointa hänellä ei, niinkuin hänen edeltäjillään, enää ollut. Ylioppilaana Röökman näkyy olleen vallaton nuorukainen, sillä konsistorin edessä hän esiintyy usein syytettynä; niinpä huhtikuussa
v. 1677 Turun porvari Simo Laurinpoika valittaa," että Röökman
kumppaninsa Antti Raichaeuksen kanssa oli juovuspäissään särkenyt sekä hänen että muidenkin ikkunoita, ja kun porvari juoksi
paitasillaan heidän perässään, otti Röökman häntä tukasta kiinni
ja »pisti hänet paidan lävitse» sekä löi kolme kertaa häntä miekallaan selkään. Röökman joutui arestiin sen johdosta. Syyskuussa
samana vuonna hän taas muutamien kumppaniensa kanssa tuli
yöllä Brita Jaakontyttären akkunan taakse, pyytäen tupakkaa
3:llä äyrillä, ja sen saatuaan paiskasi hän ikkunaluukun kiinni;
mutta Brita vaati rahaa tupakastaan, jolloin Röökman sanoi:
»Kyllä annan sinulle rahaa», ja löi samassa kumppaneineen 3 hänen
akkunaansa rikki. Samassa konsistorin istunnossa rehtori kertoi,
että pormestari ja raati valittavat samojen miesten kartuilla ja miekoilla hyökänneen vahdin kimppuun. Seuraavana kevännä Röökman taas oli tappelussa kaupunkiin saapuneiden laivamiesten
kanssa, ja vielä myöhemminkin (1679) häntä syytettiin pahasta menosta. * Millä tavalla hän sielunpaimenen virkaansa hoiti Hämeenlinnassa, eivät asiakirjat kerro, mutta konsistori piti häntä oppinsa puolesta ansiokkaana, mikä näkyy siitäkin, että hänet pyydettiin saarnaamaan pappeinkokouksessa v. 1697. Röökman
kuoli jo v. 1699, eikä hänkään siis joutunut Hämeenlinnan seurakuntaa palvelemaan muuta kuin 4 vuotta.
Gabriel Wallman, joka Röökmanin jälkeen tuli kirkkoherraksi,
oli myöskin juopumuksesta kutsuttu konsistoriin vastaamaan
(1680). Yliopistosta päästyään hän oli Vihdissä pitäjänapulaisena
1
Consist. acad. protokoller IV, s. 381, 419, 449.
180
sekä v:sta 1689 kolleegana Hämeenlinnan koulussa, josta virasta
hän jo v. iÖ95Favorinuksen jälkeen pyrki kaupungin kirkkoherraksi,
kääntyen silloin pyynnöllään konsistorin puoleen. Konsistori sanoo,
että »olisi kylläkin mieluista hänen hyvän käyttäytymisensä ja hänen uupumattoman vaivannäkönsä vuoksi koulun palveluksessa
auttaa hänen elinehtojensa parantamista»; mutta kun vanhempi
pappismies Gabr. Röökman oli ilmoittautunut (viranhakijaksi),
niin häntä ei hänen hyvän oppinsa ja kauniin tutkintonsa vuoksi
konsistorin edessä voi syrjäyttää»; mutta konsistori lupaa pitää Wallmania hyvässä muistissaan. Kun Röökman oli kuollut, kääntyy Wallman maaherra Cronhjortin puoleen nöyrällä
pyynnöllä, sanoen, että Röökman viimeisessä saarnassaan oli
seurakunnan läsnäollessa uskonut hänelle jumalanpalveluksien
pitämisen, »jota kykyni mukaan tahdon tehdä ja jota jo 11
vuoden aikana muiden virkatehtävieni ohella olen tehnyt, pitäen Jumalan minulle antamain lahjain mukaan 294 saarnaa
tässä seurakunnassa sekä ollut kirkkoväärttinä 8 vuotta, ahkeroiden aina sen ylennykseksi, minkä koko seurakunta täällä totuudenmukaisesti todistaa». Maaherra puoltaakin häntä konsistorille, »hänellä kun on hyvä maine hiljaisena ja hurskaana pappismiehenä sekä viettää nuhteetonta elämää». Wallman saikin nyt
nimityksen kirkkoherraksi v. 1700. Hän kuoli 4 vuoden perästä v.
1704 ja haudattiin kirkonkuorin alle hautaan, jonka hän itse oli
kaivattanut.x
Martin Florinus, joka oli ennenmainitun Henrik Florinuksen
veljenpoika — hänen isänsä Arvid Florinus' oli Akaan kirkkoherra —
oli maisteri (1697) Ja vihittiin papiksi v. 1702, palveli sitten Uudenmaan rakuunarykmentin pappina ja oli suuren pohjan sodan aikana rykmenttinsä mukana Kuurinmaalla; tuli sieltä takaisin
Suomeen, kun oli nimitetty v. 1705 Hämeenlinnan kirkkoherraksi,
mutta siirtyi jo v. 1708 Janakkalan kirkkoherraksi. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, sai siellä Thoresundin seurakunnan
Södermanlandissa hoitoonsa v. 1719, palasi kuitenkin rauhan tultua
1
R. v. a. Maaherrojen kirjeiden joukossa; H:n kirk. ark. Kyrkiones bok
x
och räckenskaper.
XIII.
Kirkolliset olot.
•
181
takaisin Suomeen, jossa tuli Kangasalan kirkkoherraksi, ollen siinä
virassa kuolemaansa asti v. 1731.
Hänen seuraajansa Eerik Chosselius oli myöskin palvellut Uudenmaan rakuunarykmentin pappina, ennenkuin v. 1708 tuli Hämeenlinnan kirkkoherraksi. -Venäläisten tullessa maahan hänkin
lähti pakomatkalle Ruotsiin, palvellen tällöin entisessä rykmentissä
pappina. Hän kuoli tässä toimessa ollessaan v. 1722, tultuaan samana vuonna, nimitetyksi Janakkalan kirkkoherraksi.
XIV. Koulu.
Kirkko ja koulu olivat läheisessä yhteydessä toistensa kanssa,
mikä näkyy siitäkin, että samat miehet usein olivat molempien palveluksessa, ensin koulun jonkun vuoden, mutta miltei aina siirtyen kirkon virkoihin, sillä nämä olivat taloudellisesti edullisempia
kuin huonopalkkaiset opettajanvirat. Uskonpuhdistuksen kautta
nämä molemmat laitokset olivat jossakin määrin etääntyneet toisistaan, mutta molemmat olivat tulleet lähemmäksi maallista esivaltaa, ja valtion hallitus nyt järjesti kouluolot ja laati siinä noudatettavat lait.
Kustaa Vaasan aikana koko valtakunnan koululaitos oli kirkossa äkkiä toimeenpantujen muutosten johdosta joutunut rappiolle ja pysyi sillä kannalla, kunnes Kustaa II:n Aadolfin kaikkialle ulottuvien toimenpiteiden kautta siinäkin saatiin uusi ja
parempi järjestys aikaan. V. 1620 annetun resolutsionin mukaan
muodostettiin kolmenlaisia kouluja, nim. kymnaaseja eli lukioita,
triviaalikouluja sekä alempia triviaalikouluja eli pedagogioita,
joiksi niitä tavallisesti sanotaan; molemmat edelliset olivat varsinaisia oppikouluja, joissa latinanluku oli tärkeintä, viimeksimainitut olivat vain yksiluokkaisia lastenkouluja, joista voitiin päästä
triviaalikouluihin, ja v:n 1649 koulujärjestyksen mukaan oli niissä
opetettava samaa kuin triviaalikoulun I:llä luokalla, siis myöskin
latinaa; mutta ei ainakaan kaikissa tätä määräystä liene noudatettu.
XIV.
Koulu.
183
Hämeenlinna ei tietenkään saattanut saada korkeampaa oppilaitosta, vaan sen täytyi tyytyä tuohon yksiluokkaiseen kouluun. Ja
sen se sai heti alusta alkaen. P. Brahe oli, kuten tunnettu, harras
valistuksen ystävä, ja tiedon ja taidon levittämisellä oli kansan
olot saatava parannetuiksi. Sen vuoksi hän heti seuraavana päivänä eli tammikuun 20 p:nä v. 1639 kaupunginperustamiskirjan allekirjoitettuaan myöskin julkaisi »patentin», jossa määrätään pienen lastenkoulun perustamisesta Hämeenlinnaan, ja samalla matkalla ollessaan hän määräsi myöskin, että Savonlinnaan ja Käkisalmeen oli samanlainen koulu perustettava. Hallitukselle lähettämässään kertomuksessa Brahe sanoo katsoneensa näiden perustamisen tarpeelliseksi sen vuoksi, että »jotakin sivistystä» voitaisiin
hankkia tässä Suomen suuriruhtinaskunnassa ja Karjaloissa ja aikaa myöten saataisiin kelvollisia henkilöitä, jotka sekä hengellisessä että maallisessa säädyssä voivat palvella Teidän Kunink.
Maj.:ttia ja isänmaata.» Etäisillä seuduilla, sanoo hän, saattoi
olla monta, joilla oli halua ja tahtoa antaa lastensa oppia kirjallisia taitoja, mutta eivät saattaneet köyhyyden ja pitkien matkojen
vuoksi koulukaupunkeihin niitä hankkia. Tähän tiedonantoon hallitus vastaa: »Muuten on meistä teidän säädöksenne kolmeen lastenkouluun nähden Hämeenlinnaan, Savonlinnaan ja Käkisalmeen
hyvä.» *
Sisämaan kaupunkien yhteydessä siis syntyi myöskin ensimmäiset koulut sisämaahan. Suurta se ei ollut meidän ajan mitalla mitattuna; yksi vähäpätöinen lastenkoulu koko Hämettä varten, toinen samanlainen Savoa ja kolmas Karjalaa varten. Mutta valistus oli kuitenkin täten viritetty alulleen.
Hämeenlinnan koulua sanotaan lastenkouluksi, mutta se ei
kuitenkaan ollut tavallisten pedagogioiden kaltainen, sillä niissä
oli vain yksi opettaja, jota mainitaan nimellä paedagogus, joskus,
kuten Ahvenanmaalla, saattoi olla kaksi; Hämeenlinnassa oli alus1
P. Brahen patentti 20 /i 1639 on painettu K. G. Leinbergin julkaisemassa Handlingar rör. Sko väsendet i Finland IV, s. 191; kirje hallitukselle
22
/é 1639 (P. Nordmann, Grundläggning af Åbo akademi, Svenska litt.
sällsk. förhandl. och upssatser X, s. 327, 328); hallituksen vastaus 30 /Ö
1639 Valtioregistr. 1639 (kop. S. v. a.).
184
K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia.
ta alkaen kaksi opettajaa, ja ainakin jo 1660-luvulla kolme, eikä
näistä käytetä nimeä paedagogus, vaan samoja nimityksiä kuin
triviaalikoulujen opettajista, rehtori ja kolleega sekä apologisti;
koulu kulki kuitenkin virallisesti alemman triviaalikoulun eli lastenkoulun nimellä, mutta tavallisesti sitä sanotaan vain »Hämeenlinnan kouluksi» V. 1670 Hämeenlinnassa käydessään tarkastusmatkalla piispa Gezelius antaa määräyksiä siitä, mitä kunkin opettajan
oli .opetettava, ja tästä näkyy, että opetusaineet olivat jotenkin samat kuin triviaalikouluissa. x V. 1688 sama piispa tekee ehdotuksen Kunink. Majrlle, että Hämeenlinnaan perustettaisiin triviaalikoulu, »sillä tämä pieni kaupunki sijaitsee keskellä Hämettä, mutta
kaikki muut triviaalikoulut ovat merenrannikolla.» Se tulikin triviaalikouluksi v. 1690, mutta ei siinä kuitenkaan näy ainakaan suurempia muutoksia tapahtuneen; opettajia oli edelleen kolme, eikä
viisi, niinkuin varsinaisissa triviaalikouluissa olisi pitänyt olla;
luokkia myös kolme 2 Palkkauksessa tapahtui jonkun verran muutoksia, kuten tulemme tuonnempana näkemään.
Koulu alkoi toimintansa luultavasti jo v. 1639, sillä kesäkuussa
mainittuna vuonna opettajat ovat saapuneet Hämeenlinnaan.
Kouluhuoneeksi oli annettu pieni rakennus kaupungin eteläpäässä
lähellä linnan muuria ja linnan alueellakin (ks. s. 30). Se oli hyvin
vaatimaton; yksi huone ja porstua; mutta myöskin opettajille
siinä oli asunnot. Kruunu siis oli antanut kouluhuoneen, mutta
kaupungin velvollisuudeksi pantiin sen kunnossapitäminen, mikä
lisäsi porvarien rasituksia. He koettivat tässä kohden saada itselleen lievennystä, kääntyen tuon tuostakin valtion puoleen; esim. v:n
1672 valtiopäiville laaditussa valituskirjassa pyydettiin hallituksen
apua kouluhuoneen ylläpitämiseksi; mutta siihen ei myönnytty,
vaan hallitus velvoitti maistraattia pitämään silmällä, ettei se
pääse rappeutumaan. V. 1675, jolloin uudistettiin sama pyyntö>
on hallitus jonkun v,erran suopeampi, luvaten lähettää maaherralle
tämän asian, jotta hän tekisi mitä voi saadakseen myöskin maa1
J. J. Tengström, Gezelii d. ä. minne, s. 58.
K. G. Leinberg, Handlingar rör. finska skolväsendets historia I, s. 43.
A. E. Favén, H:linnan vanh. kouluista, s 6.
2
XIV.
Koulu.
185
kunnan antamaan apua koulun ylläpitämiseksi 1. Maalaiset eivät kuitenkaan mitään apua antaneet, mikä näkyy koulun rehtorin Eerik Favorinuksen lausunnosta maistraatin istunnossa v. 1679,
hän kun sanoo, että koulu rupeaa kokonaan rappeutumaan, »niin
että heidän (opettajien) on tuiki mahdotonta itseänsä siinä pahoilta säiltä ja pakkaselta suojella», ja pyytää maistraatin lähettämään maaherralle otteen v:n 1675 resulotsionista, jonka mukaan
maaseudunkin, joka lähettää lapsiaan kouluun oppia saamaan,
tulisi ottaa osaa koulun ylläpitoon. Ei siitäkään apua ollut, ja
v. 1685 sama rehtori pyytää saada koulun käytettäväksi jotakuta
raastuvanrakennuksessa olevaa huonetta, koska sen oma rakennus on aikojen kuluessa ränsistynyt, siksi kun »oikea koulutupa
rakennetaan», tarjoten vuokraa 2 tynnyriä viljaa. Tähän maistraatti antaa suostumuksensa yhdeksi vuodeksi, luvaten sen
huoneen, jossa kihlakunnankäräjiä pidettiin, mutta sen tuli olla
vapaana silloin kun sitä käräjiä varten tarvittiin. Vanhaa rakennusta nähtävästi- edelleen korjailtiin sen verran, että koulu saattoi siinä työskennellä tämän aikakauden loppuun ja vielä jonkun
aikaa ison vihan jälkeenkin. 2
Palkka, joka opettajille suotiin, oli sellainen, ettei sitä oikeastaan saata palkaksi sanoakaan. Pedagogioiden opettajat eivät
saaneet valtiolta suoranaista palkkaa, eivätkä Hämeenlinnan opettajatkaan olleet valtion vuosirahasäännössä mainitut, ennenkuin
koulu oli laajennettu triviaalikouluksi; kaupungilla taas ei ollut varaa maksaa. Ensimmäiseksi avustukseksi Turusta saapuneille Johannes Magnille ja hänen apulaisellensa Johannes Eliaelle annettiin
P. Brahen määräyksestä kahden kuukauden osuudelle seuraavat
ruokamäärät: i1/* tyn. rukiita, 1% tyn., maltaita, %> naulaa
humaloita, 2 naulaa lihaa ja läskiä, y2 naulaa voita, y2 naulaa suolaa, 4 kappaa herneitä ja 2 naulaa kuivaa kalaa. Sääskmäen voudin Henrik Jaakonpojan tuli ne antaa, ja hän ne antoikin, niin1
H:linnan porvariston välit, ja resolutionit.
Raast. pöyt. 19 Ib 1679, 3 h 1685; A.'E. Favén,. Hämeenlinnan vanhemmista kouluista (H:linnan Normaalilyseon vuosikertomuksen liite
1878—79 s. 9.)
2
486
'
kuin opettajien allekirjoittama kuitti osoittaa. x Mutta P. Brahen
hallitukselle lähettämässä kirjeessä huhtikuun 22 p:nä v. 1639 samoin kuin hänen toukokuun 3.p:nä samana vuonna antamassaan
julistuskirjassa hän määrää rehtorille palkaksi kymmenykset ja
teurasraavaan kolmesta karjakartanosta, jotka ennen oli maksettu
lähimmän pitäjän, s. o. Vanajan kirkkoherralle. — Tämä siis tiesi
viimeksimainitun tulojen vähennystä. — Sitäpaitsi rehtorin
tuli saada teinirahat Pälkäneen pitäjästä. % Apulaisopettaja (n.s.
hörare) ei saanut muuta kuin teinirahat yhdestä pitäjästä, joksi
Brahe määrää Sääksmäen pitäjän. 2
Karjakartanoista tulevat kymmenykset, mikäli v:n 1655 verokirjasta näkyy, tuottivat rehtorille 7 tyn. 20 kappaa viljaa eli rahassa arvioituna 17 tai. 8 äyr. hop. rah., mutta tämä palkka on pidettävä hänen pappistoimeensa kuuluvana, mikä joutui pois sen
jälkeen kun nämä virat erotettiin toisistaan. Teinirahojen määrä
lienee vaihdellut eri vuosina, sillä niitä ei aina säännöllisesti ja täsmällisesti saatu, mikä monista valituksistakin kuuluu; ja olivathan
nämä saatavat oikeastaan vapaehtoisia.
Teinirahojen alku johtuu näet keskiajalta n. s. pitäjänkäynnistä, köuluteinit kun loma-aikoina kiersivät pitäjiä talosta taloon
almuja pyytämässä; ja tämä tapa jatkui vielä uskonpuhdistuksen
jälkeenkin. Tästä rupesi kuitenkin kuulumaan monenlaisia valituksia, teinit kun kulullaan eivät ainoastaan laulaneet, niinkuin
heidän olisi pitänyt tehdä, vaan harjoittivat kaikenlaista vallattomuutta, toimittivat kirkollisia menoja, mikä vain papeille oli
luvallista, olivat irstaita, tunkeilevaisia ja väkivaltaisestikin
menetteli vät, jonka vuoksi ne usein olivat talonpoikien vitsauksena
ja maanvaivana; vanhan virsikirjan 267:ssä virressäkin purkautuu
esille valitus teinien pahuudesta, siinä kun lauletaan: »Beanit (s. o.
teinit) nyt eivät ilkiäst', katso ett' elät siviäst». Teinit olivat ikäänkuin pahuuden näkyväisenä ilmestyksenä. Tällaisia valituksia Kus1
K. G. Leinberg, Handlingar rör. finska skolväsendet IV, s. 122.
P. Nordmann; Grundläggning af Åbo Akademi (Sv. litt. säljs. förh.
X, s. 327, 328); P. Brahen julistus 3 /s 1639 on painettu A. E. Favénin kirjoitelmassa H:linnan normaalilyseon vuosikert. 1878—79.
2
XIV.
Koulu.
187
taa II Aadolfinkin kuuluville tuotiin hänen Suomessa ollessaan, ja
sen vuoksi hän v. 1624 kielsi koko pitäjänkäynnin, koska se oli »suurena esteenä nuorison opinnoille ja kaikenlaisten pahojen kurien,
laiskuuden ja kerjuun alkujuuri»; mutta köyhän nuorison avustamiseksi hän sääsi, että jokaisen »oman asunnon miehen» varakkaammista talonisännistä torppariin ja sotamieheen saakka oli maksettava vuosittain 6 äyriä, ja aatelismiesten toivottiin antavan runsaammin; kirkkoherrojen ja kuudennusmiesten oli ne koottava ja
toimitettava asianomaiseen paikkaan. Tämä säädös kuitenkin
herätti tyytymättömyyttä teineissä, he kun itse keruulla ollessaan olivat saaneet paljon enemmän, ja syytetäänpä kokoojiakin,
etteivät olleet kylliksi tarkkoja vaatimaan rahoja kaikilta. Ennen pitkää teinien pitäjänkäynti taas sallittiin siten, että he
saivat itse käydä nuo rahat perimässä, ja v: 1649 koululaissa se
myönnetään luvalliseksi. Mutta itse kerätessään he saivat kokoon
enemmänkin kuin tämä määrä oli, ja lopulta vakaantui se tapa, että
heille kesällä oli annettava 6 äyriä ja toisella käynnillä talvella 3
äyriä. He saivat näet kaksi kertaa vuodessa käydä näillä kiertomatkoillaan. Näyttää kuitenkin siltä, että ainakin paikoittain
tehtiin neljä matkaa, sillä Kaarle XI kieltää v. 1695 antamassaan
julistuksessa käymästä muuta kuin kahdesti, mutta, sanotaan,
koska teinit valittavat, etteivät he kahdella matkalla saa kokoon
yhtä paljon kuin ennen neljällä, niin käskee hän asianomaisella
tavalla kuuluttamaan, ettei avustusta saa vähentää, vaan on
annettava kahdella kertaa sama määrä kuin aikaisemmin neljällä.1
Talonpojat näkyvät kuitenkin olleen vastahakoisia maksamaan
tuota 3 äyriä, joka oli saanut virallisen vahvistuksen; esim. maaherra Juhana Creutz muistuttaa v. 1706 vakavasti Pälkäneen asukkaita hyvällä maksamaan apologistille nuo rahat — 6~ja 3 äyriä —
tai niiden asemesta 4 kappaa viljaa, »mikä aina on ollut tavallista»;
muuten määrätään kruununvouti tai nimismies ottamaan ne ryöstöllä. 2
Pitäjät oli tarkasti jaettu eri koulujen välillä. Mutta kun uusia
1
2
Karle XI:n julistus 4 /n 1695 (H:linnan^ lyseon kirjastossa.)
J. Creutzin kirja 29/s 1706 (H:linnan lyseon kirjasto.)
188
kouluja perustettiin, vähennettiin entisten piirejä, mikä taas näissä
herätti tyytymättömyyttä ja sai aikaan kinastuksia ja riitoja. Koko
Hattulan kihlakunnan Brahe määräsi Hämeenlinnan koulun osalle,
~ja sen kahdesta pitäjästä, Pälkäneen ja Sääksmäen, teinirahat tulivat, kuten mainittiin, opettajille; rehtori sai ensinmainitusta,
kunnes rehtori Thauvonius pyysi ja sai sen vaihdetuksi Hattulaan1;
muista pitäjistä kerääntyneet oli jaettava köyhille oppilaille, ja
varotetaan »siitä väärinkäytöksestä, mikä näihin asti pitäjiä jaettaissa muissa kouluissa on ollut, että nim, rikkaiden ja varakkaiden lapset ovat aina nauttineet pitäjänkäynnin tulot ja köyhiltä
ne ovat menneet kokonaan hukkaan.»
Kuinka paljon teinirahat tuottivat ei ole tiedossamme muuta kuin eräs entisen rehtorin Arvid Rothoviuksen kirjoittama tili
puolen Janakkalan pitäjän teinirahoista vv 1690—1695, jonka mukaan ne mainittuina vuosina olivat yhteensä 174 tai. vask. rah.
eli vuosittain 25—31 talarin välillä. Tämä erä käytettiin kouluhuoneen tarpeisiin. 2 Jos oletamme, että Hattulan kihlakunnan
muista pitäjistä kerääntyi saman verran eli siis 50—60 tai. vask.
rah. vuodessa kustakin, olisi koko tulo ollut noin 350—400 taL
vask. rah. 3 Tämä oli koulun pääasiallisin tulo.
Koulunopettajien taloudellinen asema ei tällaisilla palkoilla saattanut olla muuta kuin sangen kehno. Siitä kyllä valtiopäivilläkin
huomautettiin ja anottiin parannusta; niinpä Turun hiippakunnan papisto v:n 1675 valtiopäivillä pyytää apua »puutetta kärsiville koulunpalvelijoille ja linnansaarnaajille», mihin hallituksen
puolelta vain vastataan, että »Kunink. Maj.:tti tahtoo toimia siten,
että he saavat tarpeelliset varat toimiensa ja virkojensa hoitamiseen, kunhan vain vaikeat ajat sen sallivat» ja »Jumala antaa
isänmaan päästä parempiin elinehtoihin.» V:n 1680 valtiopäivillä
1 K. G. Leinberg, Handl:r rör. skolväsendet VII s. 97.
H:linnan lyseon kirjasto. Mistä tämä johtui, ei tuomiokapitulikaan
myöhemmin sano tietävänsä, sillä vain opettajille ja teineille niiden piti
kuulua (Leinberg Handl:r rör. skolväsendet II, s. 16).
3
Hattulan kihlakuntaan kuului v. 1689 Loppi, Janakkala, Renko,
Mäskälä, Vanaja, Lehijärvi ja Hattula (E. Tegengren, Bidrag till domstolarnas i Finland hist., Juridiska fören. tidkrift 1899, s. 294).
2
XIV.
Koulu.
189
tehdyn anomuksen johdosta, lupaa Kunink. Maj.:tti »säännöllisemmin kuin tähän asti» suorittaa heidän palkkansa *. Myötäänsä
uudistuvien valitusten johdosta, joita tuotiin koko valtakunnasta,
tiedusteli Kunink. Majrtti kansliakollegiolta, »oliko koulunopetta
jien palkat niin pienet, etteivät voineet niillä tulla toimeen ja paljonko lisäystä olisi tarpeen», ja tästä tiedon saatuaan hallitus ryhtyi parannuksiin, määräten että osa n.s . »biblian pränttitynnyreistä» eli raamatun painatusvaroista oli palkanparannuksiin käytettävä 2. Hämeenlinnan koulun opettajatkin, joiden Gezelius sanoo
»kärsivän puutetta, koska heillä on vain vähän pitäjänkäynnistä»,
rupesivat nyt saamaan valtiolta palkkaa. Palkka-avustusta ei
kuitenkaan maksettu luonnossa, vaan rahassa kruunun arvion
mukaan, joka oli 21/* tai. hop. rah. viljatynnyriltä. Siten tuli rehtori saamaan 50 tai., kolleega 40 ja apologisti 33 tai. 10 äyriä 16 äyrityistä kaikki hop. rah. 3 Tuloja paransi jonkun verran oppilaiden
sisäänkirjoitusrahat, joita rehtori sai 1 tai., ja se opettaja, jonka
luokalle oppilas tuli, % tai. hop. rah. Teinirahat saatiin edelleen,
ja ne lienevät vieläkin olleet huomattava osa tuloista; mutta rehtori oli menettänyt karjakartanon maksuerät sen jälkeen kun kirk-koherranvirka ei enää kuulunut hänelle.
Jos nyt koetamme tutustua niihin opettajiin, jotka Hämeenlinnan koulussa antoivat opetusta Hämeen
kasvavalle nuorisolle, niin täytyy sanoa,
etteivät he kaikki suinkaan täyttäneet
niitä velvoituksia, joita P. Brahe toisessa koulun säätämiskirjassa mainitsee,
etteivät nimittäin »oppilaat yksin hänen
/
11
•
\
(opettajan)
j. 1
n
•
MI
(Johannes Magni.) (Johannes Eliae.)
opetuksellaan ja opillaan,
.. , ..
.
... .. ..
. Hämeenlinnan koulun ensim-
vaan myös hanen sopivan ejamansa esimerkillä
tulisi mieleltään ylennetyiksi
1
mäisten opettajien
nimikir.
joitukset.
Leinberg, Handl:n rör. finska skolväsendet I, s. 11, 14.
2
Valt. registr. 1690 fol. 379 (kop. S. v. a.). Biblian pränttitynnyrit
olivat osa niistä 2 /s kirkonkymmenyksistä, jotka Kustaa Vaasa katolista
kirkkoa hävittäessään oli ottanut kirkolta yleisiin tarkoituksiin käyttettäväksi.
3
Verokirjat S. v. a:ssa.
190
ja parannetuiksi».
Kahdesta ensimmäisestä opettajasta Johannes Magnista ja Johannes Eliaesta meillä ei ole minkäänlaisia tietoja, ei edes, kuinka kauan he täällä toimivat. Ensimmäisenä kolleegana mainitsee Strandberg Herdaminnessään Jaakko Teckaleniuksen, joka siirtyi v. 1658 Janakkalan kappalaiseksi,
mutta ei hänestäkään ole mitään tietoja, häntä kun ei mainita edes
yliopiston nimikirjassa, mikä osoittaa sitä, ettei hänkään ollut
yliopistossa oppia saanut. V. 1650 täällä tavataan rehtorina Johannes Stephani ja kolleegana Matthias Micaélis Apollonius, ja.
silloin he ovat keskenään kiistassa. He olivat nähtävästi silloin vielä
yliopiston kirjoissa, koska helmikuun 19 p:nä v. 1650 konsistorin istunnossa Matthias Micaélis, jota sanotaan Hämeenlinnan kolleegaksi, pyytää, ettei häntä erotettaisi virastaan, ennenkuin asiaa on
tutkittu asianosallisten läsnäollessa, ja sanoo, ettei rehtori Joh.
Stephani »tahtonut suostua heidän kesken sovittuun tutkintoon».
Konsistori päätti, että Apollonius saa pitää virkansa siksi kun rehtori syytöksensä saattaa laillisesti todistaa 1 . Millaiset nämä syytökset olivat ei mainita. Stephani oli v. 1655 pois rehtorin toimesta ja
Gabriel Thauvonius tullut hänen sijalleen. Seuraavana vuonna hänkin syyttää tuomiokapitulissa samaa Matthias Apolloniusta, hän
kun oli käyttänyt ilkeitä puheita rehtorista, sanoen tahtovansa »soukentaa hänen kappaansa». Apollonius erotettiinkin; mutta jo v. 1660
Thauvonius pyytää, että hänet uudelleen olisi virkaan asetettava.
Sovinto oli siis syntynyt heidän kesken. Thauvonius nimitettiin v.
1662 Perniön kirkkoherraksi, jossa virasssa oli kuolemaansa asti
v. 1684. Hänen seuraajakseen Hämeenlinnaan tuli Henrik Florinus,
(ks. s. 177), joka tuomiokapitulin myöhemmin antaman lausunnon mukaan »sellaisella huolella ja uskollisuudella oli hoitanut koulua, että Jumalan armon kautta hänen uskollisella opetuksellaan
useat hänen oppilaistaan ovat tulleet kiitosta ansaitseviksi ja taitaviksi pappismiehiksi». 2
Matthias Apollonius oli yhä Hämeenlinnassa, rettelöiden sekä
1
Consist. acad. protokoll. I, s. 438.
K. G. Leinberg, Handlrr rör. finska kyrkan och prästerskapet,
V. s. 24.
2
XIV.
Koulu.
191
rehtorin että Turun konsistorin kanssa, ja itse hallituksenkin hän
sai asiaansa sotkeutumaan. Hän näet lähti Tukholmaan valittamaan kovaa kohtaloaan ja muka kärsimäänsä vääryyttä. Tästä
sai konsistori tiedoituksen ja sen johdosta se v. 1673 ilmoittaa aina
koettaneensa saada Apolloniukselle siirtoa Hämeenlinnan koulusta,
varsinkin Orivedelle, »koska koulun rehtorit kernaasti tahtovat päästä hänestä erilleen, eikä suinkaan syyttä»; mutta hänellä on ollut
huono onni. Janakkalaan hän kyllä oli joku aika sitten määrätty,
»kun hän kädellä ja suulla edesmenneen kirkkoherran lesken,
jonka huolehtimista seurakunta mielellään toivoi, lupasi naida,
josta hän myöskin tämän kanssa suostui ja antoi siitä kirjoituksen
tuomiokapituliin». Mutta ennen pitkää Apollonius hylkäsikin lesken ilman minkäänlaista syytä, niin että konsistorin täytyi määrätä toinen siihen seurakuntaan, »koska hän avioliitosta teki pilaa»,
ja »koska seurakuntakin (nyt) kovasti pani häntä vastaan». Apollonius oli sillä välin erossa opettajanvirastaankin, mutta, »jotta hän
voisi huomata konsistorin suosiollisuuden», annettiin hänelle Pälkäneen pitäjän teinirahat. Hän pyysi kuitenkin päästä takaisin Hämeenlinnan kouluun; mutta kun rehtori Henr. Florinus ilmoitti hänen huolimattomasta virantoimituksestaan, vaati konsistori Apolloniusta antamaan selityksen. Apollonius ei kuitenkaan noudattanut kutsua, vaan lähti jonkun ajan kuluttua Tukholmaan, jossa
korkeille viranomaisille muun muassa valehteli olevansa Hämeenlinnan koulun rehtori. 1 Sieltä palattuaan Kunink. Maj:n suosituksella hän tahtoi päästä opettajavirkaansa, kunnes kirkkoherranpaikka ilmaantuisi. Hänelle kuitenkin todisteltiin, että hän on
kokonaan sopimaton koulutyöhön, »jossa hän ei voisi mitään hedelmää tehdä», ja hän suostui itsekin pysymään erillään siitä, kun
saisi papinpaikan. Apolloniukselle tarjottiin nyt erään Turun messupapin — coralis — lesken armovuoden saarnaajan paikkaa, mutta
siitä hän ei huolinut. Nyt hänelle annettiin taas suosiollisuuden todisteeksi Vihdin teinirahat. Mutta Apollonius tuli ennen pitkää taas
valituksillaan konsistoriin, joka nyt olisi antanut hänelle tilaisuuden matkustella paikasta toiseen väliaikaisesti virkoja hoitamassa;:
1 K. G. Leinberg, sama julkaisu IV, s. 342.
192
hän ei kuitenkaan siihen suostunut, vaan uhkasi lähteä taas Tukholmaan, ellei saisi vakinaista paikkaa. Hän ei kuitenkaan näy
lähteneen, mutta sepitti Kunink. Maj:lle kirjoituksen, jossa syytti
konsistoria siitä, ettei se ollut antanut hänelle takaisin kouluvirkaansa, niinkuin Kun. Maj:tti v. 1671 oli määrännyt, eikä myöskään nimittänyt häntä papinvirkaan, valittaen samalla köyhyyttään ja kurjuuttaan. »Nuoruuteni kukoistuksessa olen minä suurimmalla uutteruudella harrastanut kirjallisia tietoja, jotta aikaa
myöten saisin nauttia opinnoistani hedelmiä, ja kun minut oli
kutsuttu opettajatoimeen, jota 23 vuotta hoidin, en säästänyt
työtä enkä vaivaa, niinkuin Hämeenlinnan pormestarin ja raadin todistus — millainen se oli, ei mainita — selvään osoittaa, mutta nyt
vanhana täytyy minun kulkea paikasta toiseen, sillä minulla ei
ole huonetta, jonka katon alle voisin pääni kallistaa» j . n . e., ja
pyytää saada Tammelan, Hämeenkyrön tai Ilmajoen kirkkoherran
viran. Sitä paitsi rukoilee hän »Kristuksen tähden» Hauhon teinirahoja v:n 1671 palkan pidätyksestä ja Tammelasta samoja rahoja v:n
1673 palkaksi. Apollonius ei näitäkään paikkoja saanut, mutta vihdoin v. 1675 hän tuli Ikaalisten kirkkoherraksi, ja kuoli siellä v.1689.1
Apollonius oli valituksista päättäen huolimaton opettajatoimessaan, ja kuten näkyy, paha rettelöimään, muttei hänen seuraajansa Johannes Stigelius, jota sanotaan apologistiksi, ollut ainakaan opettajatoimessaan parempi. Hän oli Ahvenanmaalta kotoisin, Saltvikin kappalaisen poika; näkyy ylioppilaana toimineen
sotamiesten värvääjänä, koska yliopiston konsistorin pöytäkirjassa
syyskuun 2 p:nä v. 1658 sanotaan, että hän on vapaa värvää jän toimesta. Yliopistollista tutkintoa suorittamatta hän tuli Hämeenlinnaan luultavasti v. 1665, sillä hänet mainitaan ylioppilaaksi, ja
hän oli lesken nainut, koska puhutaan hänen lapsipuolistaan. Hämeenlinnassa Stigelius opetustoimensa ohessa rupesi harjoittamaan
oluen ja viinan myyntiä, josta häntä usean kerran muistutettiin, se
kun oli raatimiesten ja porvarien »elinkeinolle suureksi haitaksi ja
esteeksi». Oppinsa puolesta hän oli niin heikko, ettei osannut taivuttaa sanoja, ja rehtori Florinus otti todistaakseen hänet aasiksi
1 R. v. a. Sarjassa Skol- och undervisningsväsendet.
XIV.
Koulu.
193
näinikään: »Kaikki idiootit ovat aaseja, Stigelius on idiootti, siis hän
on aasi».1 Mutta ei siinä kylliksi, että hänen tietonsa olivat heikot,
vaan hän oli opetustoimessaan muutenkin huolimaton ja laiska sekä käyttäytyi varsin sopimattomasti ja ilkeästi oppilaita kohtaan,
mikä ilmenee raastuvankokouksen pöytäkirjasta elokuun 16 p:ltä
v. 1671. Isak Florinus, joka vasta oli tullut kirkkoherraksi ja rehtoriksi, esittää silloin tuomiokapitulin hänelle lähettämän haasteen,
jolla häntä vaaditaan vastaamaan Juh. Stigeliuksen kanteen johdosta, mistä päättäen viimeksimainittu siis oli syyttänyt rehtoriaan jostakin seikasta, jota ei mainita. Tämä aiheutti rehtorin kysymään porvareilta, joilla oli lapsia koulussa, oliko heillä jotakin
muistutettavaa Stigeliusta vastaan, koska he sellaista aikaisemmin
olivat tuoneet esille; »kaikki silloin yksimielisesti suurimmassa määrässä valittivat ei yksin omien lastensa, vaan pikemminkin kertoivat ja ilmaisivat vieraitten puolesta, jotka asuivat heidän luonaan,
etteivät nämä opi herra Juh. Stigeliukselta muuta kuin harien jokapäiväisen työ vaivansa, jota vanhempien itkien täytyy totella ja kärsiä»; elleivät he (oppilaat) tule hänen töihinsä, uhkaa hän heitä ja lyö
koulussa. Vielä porvarit kertoivat, että hän on usein poissa koulusta,
milloin kuukauden, milloin kaksi kuukautta, ja siksi aikaa hän määrää teinit poikiensa kuulusteltaviksi, ja elleivät mene hän lyö ja pitelee pahoin heitä. »Lopuksi porvarit kokonaisuudessaan suurella
äänellä huutavat ja valittavat, että sen jälkeen kun Matthias Apollonius jätti koulun, teineillä on sangen vähän ollut hyötyä eli oppia kolleegalta, vaan yksin Isak Florinukselta.»2 Sellaisen arvostelun Hämeenlinnan porvaristo antoi Stigeliuksesta, ja kuitenkin rohkeni
tämä mies käyttää samettista lakkia, niinkuin jumaluusopin tohtorit, ja tätä Henr. Florinus katsoikin törkeäksi virkavirheeksi. 3
1
Leinberg, Handl:r rör. finska skolväsendet III, s. 91; V. Perälä,
Suomen kouluja ja kouluelämää 1600-luvulla, s. 12 (Hämeenlinnan lyseon
vuosik. liite 1908—09).
2
Raast. pöyt. 1*/s 1671.
3
V. Perälä, Suomen kouluja ja kouluelämää, s. 13. Tästä lausunnosta
päättäen porvarit olivat verraten suosiollisia Apolloniukselle, ja seuraavana
vuonna (1672) he antavat varsin hyvän arvostelun Stigeliuksenkin kirkollisista toimista. Lokakuun 26 p:nä hän tuli näet raastuvankokoukseen ja kertoi,
että vouti Daniel Tollet heidän yhdessä ollessa pappilassa Isak Florinuksen
194
Stigelius lienee kuitenkin ollut v:een 1676 Hämeenlinnassa. Silloin hän pääsi Nauvon kappalaiseksi; kuoli jo seuraavana vuonna.
V. 1676 koulu sai uuden rehtorin, ennen mainitun (ks. s. 178) Eerik
Favorinuksen, joka ei suinkaan kunnostanut itseänsä koulun eikä
kirkon palveluksessa; kolleegak,si tuli Joakim Vahenius, joka oli
Urjalasta kotoisin — hän siirtyi v. 1689 Vihdin kappalaiseksi ja kuoli v. 1697 —ja apologistiksi/afl&ô Kaskas (Cascas), joka oli Kalvoi•lan kirkkoherran Sigfrid Kaskaksen poika. Hän muutti v. 1692 Lopen kirkkoherraksi sekä v. 1700 Kalvoilan kirkkoherraksi ja kuoli
v. 1702.
Kun Favorinus oli erotettu rehtorintoimesta v. 1688, oli siinä kaksi vuotta Abraham Thuronius, joka näkyy olleen lahjakas mies; hän
tuli maisteriksi v. 1685 ja siirtyi Hämeenlinnasta v. 1690 Porin kou->
lun rehtoriksi, mutta sieltä jo seuraavana vuonna Turun kouluun,
ollen sielläkin vain vuoden, sillä v. 1692 hän tuli Rymättylän kirkkoherraksi ja v. 1701 Kangasalan kirkkoherraksi; kuoli v, 1714. —
Thuroniuksen jälkeen oli rehtorina 5 vuotta (1690—95) Arvid Rothovius, joka ylioppilasaikanaan näkyy esiintyneen hurjasti. V. 1680
hän muutamien kumppaniensa kanssa löi suurilla kangilla akkunoita rikki, muun muassa presidentinrouvan (Maria Silfverhjelmin)
asunnosta, Hän pääsi kuitenkin 2 vuoden relegatsionilla varsinkin
sen johdosta, että tuo presidentinrouva puhui hänen puolestaan,
mutta pari hänen kumppaneistaan erotettiin kokonaan yliopistosta.
Yliopiston konsistorin jäsenet olivat hänelle vielä niin suopeita,
että yliopiston varoista maksettiin hänen särkemänsä akkunatkin
14 markalla, vaikka hän oli tuomittu ne maksamaan ja hänen taluona oli lyönyt häntä korvalle ja sanonut häntä «paikkuriksi ja kiskuriksi,
joka ei osaa lukea Isämeitää, sekä paljastanut miekkansa, ja sen johdosta
Stigelius tahtoi kysyä, voisiko joku porvareista, jotka ovat hänen sanankuulijoinaan olleet, moittia hänen oppiaan jumalanpalveluksessa.'« Silloin
kaupungin asukkaat nousivat ylös ja äänekkäästi sanoivat, että hän jumalanpalveluksessa mitä saarnaamiseen ja muihin kirkontoimituksiin tuleeon hyvin käyttäytynyt, niin että heillä on paljon syytä hänen arvoisuuttaan
mitä paraiten kehua ja kiittää, toivoen, että hän sellaisella jumalisuudella
edelleen ja kauan voisi olla heidän seurakuntansa opettajana.* Tästä he
antoivat Stigeliuksen pyynnöstä todistuksen, jota hän tarvitsi ruvetessaan .
käräjöimään Daniel Toiletin kanssa tuon loukkauksen johdosta. (Raast.
pöyt. 26 /iol672).
- XIV.
Koulu.
195
varansakin oli takavarikoitu sen johdosta; hän sai ne köyhyytensä
j;ähden takaisin, sanotaan. Rothovius tuli sitten maisteriksi v.
1688, ja Hämeenlinnasta hän siirtyi Hämeenkyrön kirkkoherraksi.
Ison vihan aikana venäläiset veivät hänet vankina Venäjälle,
josta rauhan palattua pääsi entiseen virkaansa, jota hänen poikansa
silla välin oli hoitanut. Hän kuoli v. 1732. — Juhana Theet, joka oli
purajoelta kotoisin, oli Rothoviuksen jälkeen rehtorina v:een 1700,,
jolloin tuli Vanajan kirkkoherraksi ja kuoli v. 1704, ja sitten vv. 1701
—1708, Henrik Seidelius, joka aikaisemmin oli ollut kolleegana Turun koulussa; rehtorintoimesta hän tuli Vanajan kirkkoherraksi;
kuoli v. 1739. — Hänen jälkeensä Mikael Sadeel eli Zadeel (Sadelius) oli rehtorina venäläisten tuloon asti. Aikaisemmin hän oli ollut Espoossa pappina ja toimi ison vihan aikana Hämeenlinnan
kirkkoherrana, (ks. luk. XVIII), joksi nimitettiin rauhan jälkeen v.
1722; siirtyi v. 1728 Hattulan# kirkkoherraksi; kuoli v. 1732.
Mitä kolleegoihin tulee oli siellä Vaheniuksen jälkeen Gabriel
Vällman v:een 1689; hän tuli myöhemmin v. 1700 Hämeenlinnan
kirkkoherraksi ja kuoli v. 1704. Hänen seuraajansa oli Henrik Syvonius, joka aikaisemmin v:sta 1693 oli apologistina ja nyt v. 1701 tuli
kolleegaksi. Syvonius ei ollut luultavasti saanut yliopistossa oppia eikä ollut ylioppilaskaan, sillä hänen nimeänsä ei ole yliopiston nimikirjassa, ja samaa osoittanee sekin, ettei hän papiksi
pyrkinyt. Hän kuoli v. 1739. — Apologistiksi Syvoniuksen jälkeen
v. 1701 tuli Antti Ravonius, joka sieltä muutettuaan oli kappalaisena Paimiossa. Täällä ollessaan häntä vastaan tehtiin raskaita
syytöksiä laiminlyömisestä virkatoimissaan sekä siivottomasta
elämästä, jonka johdosta hänet kutsuttiin Venäjän vallan aikaisen konsistorin eteen Turkuun vastaamaan niistä. Myöhemmin
(1714) hänet siirrettiin Rymättylän kappalaiseksi; kuoli v. 1719.1
Viimeksimainittujen opettajien toiminnasta meillä ei ole yksisityiskohtaisempia tietoja; arvatenkin he hoitivat virkaansa niin1
Elämäkerralliset tiedot perustuvat pääasiallisesti Strandbergin Herdaminneen, W. G. Laguksen Åbo academis studentmatrikkeliin sekä Turun
yliopiston konsistorin protokolliin I—V ja J. Tengströmin Handlingar
till upplysning i Finlands kyrkohistoria, 6 haft., s. 33.
196
kuin opettajat siihen aikaan yleensä hoitivat. Ei ollut vielä varsinaista koulunopettajasäätyä, vaan opettajatoimeen antauduttiin
vain väliaikaisesti, siksi kun virkavuosien nojalla voitiin päästä
parempi palkkaisiin kirkon virkoihin, eikä niitä tarvinnut odottaa
keskimäärin kauemmin kuin 5—6 vuotta. Opettajanvirka oli siis
oikeastaan välttämätön paha, joka oli kestettävä parempien aikojen toiveessa. On näin ollen ymmärrettävä, etteivät monetkaan
saattaneet siihen varsin suurella harrastuksella antautua. Hämeenlinnan koulun virat olivat suurempien oppilaitosten virkoihin verrattuina huonoja, jonka vuoksi etevämpiä miehiä niihin ei voitu
saadakaan. Rehtorit olivat kuitenkin yleensä kyvykkäämpiä kuin
kolleegat ja apologistit, jotka viimeksimainitut eivät myöhemminkään päässeet yhtä hyviin papinvirkoihin kuin edelliset. Elintapojensa puolesta he eivät suurestikaan eronneet porvareista;
he joivat yhdessä porvarien kanssa olutta kapakoissa; heillä oli
peltoja niittytilkkoja, joita he hoitivat ja samoin kuin porvarit
saivat niistä melkoisen osan toimeentulostaan; he lainailivat rahaa
hopeapikarejansa tai lusikoitaan panttaamalla milloin olivat puutteessa, tai taas, jos oli liikenemään, antoivat toisille lainaksi;
niinpä esim. kolleega Kaskas otti rehtoriltaan Eerik Favorinukselta
pantiksi hänen 3 hopeaista ruokalusikkaansa 28 tai. 8 äyrin vask.
rah. lainan vastineeksi, ja kun tämä ei niitä määräajan kuluessa
lunastanut, haki hän oikeuden kautta luvan myydä ne. * Kolleega Gabriel Wallman lainasi Kernaalan talon omistajalle Sigfrid
Jaakonpojalle 73 tai. 3 äyriä vask. rah., ja kun tämä ei voinut maksaa, määräsi raastuvanoikeus hänen pyynnöstään hänen velkamiehensä talon myytäväksi.2 Apologisti Antti Ravonius lainasi raatimies Eerik Tuomaanpojalta tynnyrin rukiita, mutta kun hän ei 3
vuoden kuluttua ollut sitä maksanut takaisin, haastoi Eerik Tuomaanpoika hänet kämnerinoikeuden eteen, sanoen lisäksi, että Ra
vonius oli koulussa lyönyt hänen poikansa silmään sinimarjan. Samassa oikeudenistunnossa Ra vonius kertoi, että hän oli antanut hevosensa eräälle kouluteinille Antti Antinpojalle, joka ratsain pää1 Raast. pöyt. 9 /i 1686.
2
Raast. pöyt. i 3 /i 1699 (Sääksmäen tuomiokirjassa 1696, 1699 S. v. a.)
XIV.
Koulu.
197
siäislauantaina lähti sillä vanhempiensa luo maalle, mutta hevonen
kuoli matkalla »omasta voimattomuudestaan.» Opettaja ja oppilas
sopivat nyt oikeuden edessä siten, että Antti maksoi Ravoniukselle
10 tai. vask. rah. hevosesta ja oikeudenkuluja 16 äyriä hop. rah.
Ylöskantomies Gabriel Alfhanus lupasi taata Anttia, että hän
maksaisi. 1 Tuntuu kummalta, että tällaiset riitapuolet tapaavat
toisensa oikeussalissa. Mutta oli rehtori Isak Flofinuskin v. 1674
kutsuttanut kouluteinin Henrik Antinpojan raastuvanoikeuteen,
syyttäen häntä, että hän vastoin saamaansa kieltoa oli myynyt
Turun torilla 2 tyn. jauhoja, joista toisen Turun viskaali kuitenkin oli takavarikoinut. Lukkari joka pojan mukana oli ollut matkalla, tekee itsensä syyttömäksi, sanoen, että pojan hallussa rehtorin
tavarat olivat; tämä taas sanoo, että kun hän ei saanut härkää myyydyksi, — joka siis myös oli matkassa —, myi hän jauhot ja herneet,
vaikkakin rehtori oli käskenyt viemään ne lankonsa Juh. Salmoniuksen luo säilytettäväksi, sillä muuten hän ei olisi voinut ostaa
suolaa, jota hänen oli käsketty tuomaan. Sanoi taitamattomuudesta näin menetelleensä ja »opettajalleen hyvässä tarkoituksessa.»2
Kuten näkyy, oli opettajien ja oppilaiden suhde meidän käsityksemme mukaan outo, he kun eivät saaneet keskinäisiä asioitaan
järjestetyksi ilman tuomioistuimen apua.
Koko kouluelämä, työtapa, työaika samoin kuin oppiaineet olivat myöskin toisenlaisia kuin nykyaikana. Koulurakennuksessa
011 vain yksi suuri huone, jossa kaikki luokat ^hfaikaa lukivat eri
osastoihin tietysti järjestettyinä; opettaja istui pöydän takana,
oppilaat pitkillä penkeillä, joissa ei ollut selkänojaa. Viimeksimainittujen velvollisuuksiin kuului koulun siivoaminen ja lämmittäminen, ja heidän tuli niinikään hankkia tarvittavat polttopuut ja
valaistustarpeet; vuoron mukaan nämä velvollisuudet suoritettiin.
Koulutyö alkoi vielä 1600-luvulla k:lo 5 aamulla. Ensin pidettiin rukous, sitten luettiin 3 tuntia; 8—9 välillä oli vapaa aika,
9—10 taas luettiin sekä sitten 12—2 ja 3—5. Näin säädettiin vuoden 1649 koulujärjestyksestä, jossa on niinikään tarkoin määrätty,
1
2
Kämnerinoik. pöyt. xl /s 1704.
Raast. pöyt. 24/2 1672.
198
mitä oppiaineita kunakin tuntina oli opetettava. Näistä latinalla
oli valtava sija, ja opetuskin kävi latinaksi sitä myöten kuin
oppilaat siihen perehtyivät, täytyipä heidän keskenään puheessaankin sitä käyttää; rangaistus uhkasi sitä, joka käytti äidinkieltään. V:n 1649 koulujärjestyksessä määrätään kuitenkin opetettavaksi myöskin reaaliaineita jonkun verran, ja terotetaanpa siinä
myös havainnollisuutta, eikä vain ulkolukua; opettajien tulee,
sanotaan, »pitää silmällä, etteivät he rasita oppilaita paljolla ulkoluvulla eivätkä sekoita monta ja erilaista asiaa yhteeen, josta sekä
halu että muisti tukehtuu»; mutta »ensimmäisistä lapsuusvuosista
tuli heidän uutterasti taivuttaa heitä puhumaan latinaa, jotta he
yhtämittaisen tottumuksen kautta sitä paremmin pääsevät käsittämään tämän kielen ominaisuudet».
Tähän tapaan oli Hämeenlimian koulussakin opetusta hoidettava, sillä siinä epäilemättä luettiin alusta alkaen latinaa, koska
koulussa oli kaksi opettajaa ja ennen pitkää kolmaskin. Gezelius vanhempi säätääkin v. 1670 Hämeenlinnan koululle tämänmukaisen lukusuunnitelman. Ensimmäisellä, s. o. apologistin
luokalla, oli kyllä ensiksi luettava aapiskirjaa, ruotsia, katkismusta ja virsikirjasta virsiä, mutta myöskin Donatuksen latinan
kieliopista muoto-opin yleiset säännöt ja latinankielistä ABCdariumia; kuorilaulun harjoittaminen kuului myöskin tämän luokan tehtäviin. Toisella eli ensimmäisen kolleegan luokalla oli luettava latinan muoto- ja lauseoppia, helpoimpia satuja ja (Helviciuksen) colloqvioita; näiden lisäksi laskuoppia ja laulua (Cantum
figurativum). Kolmannella eli rehtorin luokalla luettiin latinankielisten Helviciuksen, Sulpiciuksen, Caton ja Aesopoksen teosten lisäksi vielä kreikan kielioppi sekä Capita christianae religionis (kristinopin pääkappaleet), joihin kuului kymmenet käskyt, apostolinen tunnustus, isä meidän ynnä muutamia muita rukouksia; lisäksi tuli tällä luokalla lukea prosodiaa, retoriikkaa
ja logiikkaa. V. 1701 Gezelius kirjoittaa Hämeenlinnan koulun
rehtorille, että oppilaille olisi opetettava myöskin heprean kielen
alkeet sekä jonkun verran enemmän kreikkaa, ennenkuin hei-
XIV.
Koulu.
199
dät lasketaan yliopistoon. * Tämä on samantapainen ohjelma kuin
se, jota Gezelius v. 1683 n. s. Methodus informandissa määrää
triviaalikouluissa noudatettavaksi, vaikka jossakin määrin suppeampi, täällä kun oli vain 3 luokkaa.
Koko tätä opetusohjelmaa ei varmaankaan varsin täsmällisesti
noudatettu. Varsinkin sellaisissa kouluissa kuin Hämeenlinnan,
joissa oli suomenkielisiä lapsia, se kävi vaikeaksi, sillä ensin oli ruotsin kieltä opetettava, siitä kun piti tehtämän äidinkieli. Opettajien apuna tuli tässä vanhempien oppilaidenkin olla. Gezelius näet
määrää Hämeenlinnan koululle laatimassaan opetusohjelmassa, että
ylimpien oppilaiden (superiores discipuli) täytyi auttaa lukemisen
opetuksessa niitä, jotka lukevat ruotsia. Hurskaaksi toivomukseksi
jäi nähtävästi myöskin se hyvä ohje, jonka Gezelius antoi Hämeenlinnan opettajille, että nimittäin »kaikki opetukset tuli sangen hyvin mieleenpainaa sekä monilla esimerkeillä ikäänkuin työntää,
ennenkuin ne luetaan ulkoa». 2 Samoin unohdettiin 1693 vuoden
koulujärjestyksen opettajille säätämä ohje, »etteivät saa olla nurjia,
katkeria tai ylimielisiä, etteivät toru oppilaitaan ja toivota heille
pahaa tai liian kovasti iskuilla ja lyönneillä heitä pitele», sillä
tavat olivat vielä kaikkialla raakoja, ja opettajakin käytti patukkaa välikappaleena opetuks.en juurruttamiseen kernaammin kuin
monilla esimerkeillä valaisemista.
Koulun tarkoituksena ei pitänyt olla yksinomaan tietojen antaminen, vaan myöskin hyviin tapoihin totuttaminen ja varsinkin
Jumalan pelon juurruttaminen; kirkossa tuli säännöllisesti käydä;
rukouksella työ oli aloitettava yksinäisyydessäkin j . n. e.. Mutta
nämä jäivät useimmiten vain pinnallisiksi; mieltä ja sielua ne eivät
päässeet jalostamaan. Sekä ylioppilaiden että myöskin kouluteinien elintavoissa esiintyy vallattomuutta ja raakuutta sangen
runsaassa määrässä, niinkuin koko silloisessa yhteiskunnassa
1
Gezeliuksen kirje 25/Ö 1701 (K. G. Leinberg, Handl:r rör. skolv.
I, s. 44).
2
Gezeliuksen H:linnan koululle antamat ohjeet on painettu J. J.
Tengströmin Gezelii. d. ä. minne, s. 58.
200
K. O. I.indeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
yleensäkin. Oppilaat Hämeenlinnan koulussa eivät yleensä olleet
varsin lapsen iässä, ja varttuneempien tapojakin he ottivat itselleen; he löivät kyllä kiekkoa ja heittivät palloa milloin talojen pihoilla milloin kaduilla, mutta kävivät välillä olutkannuja noutamassa; jotkut saivat ikäänkuin kypsyneen miehuutensa todistukseksi raastuvanoikeudessa julkisen vahvistuksen isyydestään, joka
kuitenkin tiesi asianomaiselle opintojen keskeyttämisen. Niinpä
Walpuri Henrikintytär syyskuun 27 p:nä v. 1675 tuotiin raastuvanoikeuteen, jossa hän kertoi synnyttäneensä kaksi tyttölasta ja mainitsi
näiden isäksi kouluteinin Paavali Juhananpojan, joka kuitenkin oli
lähtenyt tiehensä eikä kukaan tietänyt missä hän oli. Toukokuun 19
p:nä v. 1679 kirkkoherra Eerik Favorinus syytti joutilasnaista Anna
Brusiuksentytärtä siitä, että hän oli salavuoteudessa synnyttänyt
lapsen; tämä sanoo kouluteini Antti Simonpoikaa lapsen isäksi,'
vaikka hän ensin, peläten pojan äitiä, oli syyttänyt erästä ratsumiestä; Antti oli lähtenyt ratsumiehen kanssa Liivinmaalle piilojansa piilemähän. Teini Klaus Klaunpoika ol,i v. 1692 paennut samasta syystä Savoon. Raatimies Matti Matinpojan vaimo Beata
Jaakontytär sanoo, että Eerik Syvonius, joka silloin oli raatimiehenä, olisi »kuivannut» lapsen, jonka isäksi hän koulupoikana ollessaan oli tullut. Syvonius ei kiellä isyyttään, mutta sanoo, ettei
lasta, joka oli tuloksena hänen lemmenseikkailuistaan linnan vahtimestarin piian kanssa, ollut kuivattu, vaan se oli kuollut luonnollisen kuoleman.* Mitenkä teinit koulumatkoillaan loma-aikana
maaseuduilla käyttäytyivät, eivät asiakirjat kerro, mutta niillä
oli vanhastaan harjoitettu kaikenlaista vallattomuutta ja paheita.
— Loma-ajat muuten olivat 1600-luvulla lyhyemmät kuin meidän aikana; Gezelius sanoo v:n 1670 ohjeissa ylimalkaisesti, ettei
niitä suvaita pitkiä, ja v:n 1693 koulujärjestyksessä ne määrätään
talvella Tuomaanpäivästä Kynttelinpäivään (joulukuun 2i:stä
helmikuun 2:seen), ja kesälomasta tuomiokapituli v. 1694 määrää,
että se oli alkava Margareetan päivänä — heinäkuun 20 p:nä
ja loppuva Marian päivänä, joka on syyskuun 8 p. 2
1 Kämnerinoik. pöyt. 2 /i 2 1706.
H:n lys. kirj. Tuomiokapitulin kirje
2
l6
/ö 1694.
XIV.,
Koulu.
.
201
Kuinka suuri se oppilasmäärä oli, joka Hämeenlinnan koulussa
sai opetusta, ei ole tiedossamme, sillä koulun nimikirjaa ei ole
olemassa ennenkuin vuodesta 1801 alkaen; mutta se näkyy vaihdelleen, riippuen kai etupäässä taloudellisista ja myöskin sotien
aiheuttamista olosuhteista. Tehdessään selkoa hallitukselle perustamistaan kouluista huhtikuun 22 p:nä v. 163g P. Brahe mainitsee,
että kussakin niissä kolmessa — Hämeenlinnan, Savonlinnan ja
Käkisalmen — oli 40—50 oppilasta, siis heti alussa; mutta tämä
lukumäärä on vain ylimalkainen ja luultavasti liian suuri, sillä
arvatenkin kreivi tahtoi esittää asian niin edullisesti kuin mahdollista. V. 1675 mainitaan Hämeenlinnan porvariston valtiopäiväanomuksessa, että kaupunkilaisten lapsia kävi koulussa ainoastaan 10, eikä maalaislapsien lukumäärä todennäköisesti saattanut olla muuta kuin korkeintaan kolme tämän vertaa, joten pääsisimme 4o:een, ja tähän aikaan oli koulussa kolme opettajaa ja
olosuhteet muutenkin niin edulliset kuin ne 1600-luvulJa saattoivat olla, jonka vuoksi saattanee olettaa, ettei se tämän suurempi
voinut milloinkaan olla. Seuraavan vuosisadan alkuvuosina sotaaika vaikutti oppilasluvun vähenemiseen; jo v. 1704 siitä valitetaan,
ja v. 1710 mainitaan oppilaita olleen vain 23.1 — Kaupunkilaisoppilaat olivat tietenkin porvarien poikia, ja maaseuduilta taas jotkut
talonpojat, jotka tahtoivat pojistaan pappeja, lähettivät niitä kouluun; muutamien virkamiesten poikia oli varmaankin myöskin
joukossa, mutta aatelismiehet eivät panneet poikiansa halpasäätyisten joukkoon, vaan hankkivat heille kotiopettajiksi ylioppilaan tai nuoren papin.
Useat Hämeenlinnan koulussa käyneet lopettivat lukunsa sen
oppimäärän suoritettuaan; mutta oli sellaisiakin, jotka lähtivät
muualle jatkamaan, etupäässä Turkuun, jonka katedraalikouluun
tuli oppilaita koko maasta. Niistä 869:stä oppilaasta, jotka 1670—•
1712 välisenä aikana kirjoitettiin Turun koulun nimikirjaan, oli
92 Hämeestä kotoisin ja näistä 7 Hämeenlinnan kaupungista.2
Arvattavasti suurin osa mainituista 92: sta oli saanut alkuopetuk1
2
A. E. Favén, H:linnan vanh. kouluista, s. 7.
C. v. Bonsdorff, Åbo stads historia II, s. 181.
:202
sensa Hämeenlinnan koulussa. Vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä oppilaat pääsivät Hämeenlinnan triviaalikoulusta suoraan yliopistoon, kenties aikaisemminkin. Ja silloin hämäläisten ylioppilasten lukumäärä lisääntyykin yliopistossa; vuosikymmenenä
1691—1700 tuli uusia ylioppilaita hämäläiseen ylioppilasmaakuntaan (osakuntaan) 46, mikä on suurin lukumäärä 1600-luvulla, edellisenä vuosikymmenenä 1681—90 se oli 35; mutta 1700—10 se aleni
2Ö:een. Koko ajanjaksolla yliopiston perustamisesta ison vihan
aikaan asti kirjoitettiin hämäläisen maakunnan jäseniksi noin
160 ylioppilasta, joista arvatenkin useimmat olivat saaneet joko
alkuopetuksensa tai koko opetuksensa Hämeenlinnan koulussa.
Näistä lähes puolet — 44,2 pros. — valmistautui papeiksi ja
koulunopettajiksi, jotka, kuten olemme nähneet, olivat lähellä
toisiaan; muut antautuivat toisille aloille. 1
1 K. O. Lindeqvist, Tietoja hämäläisen ylioppilasmaakunnan ja myöhemmän osakunnan entisyydestä, s. 58 (Kaikuja Hämeestä V).
XV. Jokapäiväistä elämää.
Hämeenlinna oli 1600-luvulla enemmän maalaiskylän kuin
kaupungin kaltainen yhteiskunta; sen asukkaiden elinkeinot olivat pääasiallisesti samat kuin ympäristön talonpoikien; elintavat
olivat jotenkin samanlaiset, eivätkä he sivistyskantansakaan puolesta suuresti maalaisista eronneet. Hämeenlinnalla ei ollut sellaisia edellytyksiä kuin vanhemmilla ja varakkaammilla kaupungeilla omintakeisen kaupunkikulttuurin luomiselle. Suuremmatkin kaupungit Suomessa olivat meidän ajan mitalla mitattuina
vielä pieniä sekä ulkomuodoltaan vähäpätöisen näköisiä; mutta
niissä oli kuitenkin savupirttien ja tupien ohessa suurempiakin
rakennuksia, kivestä rakennettuja kaksikerroksisiakin; porvarien
joukossa oli kauppiaita, joita sen ajan mittakaavan mukaan saattoi sanoa rikkaiksi, käsityöläiset olivat ammatissaan taitavampia; he olivat muodostaneet ammattikuntia, mikä teki heidän asemansa turvatummaksi. Ja paitsi porvareita oli suuremmissa kaupungeissa, varsinkin Turussa, korkeampia virkamiehiä ja muita
sivistyneitä, jotka ainakin jossakin määrin saattoivat vaikuttaa
ympäristöönsä. Hämeenlinnassa ei tällaisia nähty paitsi joskus
käymältä. Kaikki olivat elintavoiltaan ja sivistyskannaltaan
jotenkin samalla tasolla; eivät papit ja koulunopettajatkaan kaikesta päättäen suuresti voineet kohota porvareita ylemmäksi.
Asunto oli pieni ja ahdas ja meidän vaatimuksiemme mukaan
arvioituna hyvin epämukava. Savupirtissä 1600-luvun hameen-
204
.
linnalaiset oleilivat, mutta myös tupia kamareineen rakennettiin.
Ulkoa tultiin pirttiin kylmän eteisen kautta, jonka ovessa oli »linkku», muutamissa avainlukot; pienet akkunat varsin pienine lyijypuitteisine ruutuineen eivät laskeneet paljonkaan valoa, ja iltapuolella pimeän tullessa vedettiin akkunaluukut ulkopuolella eteen, jolloin saatiin vähän himmeätä valoa joko päresoihduista tai talikynttilästä. Huoneiden seinät olivat arvatenkin savusta mustuneet,
sammaleet törröttivät hirsien välisistä raoista; permanto oli kenties
aluksi vain kovaksi tallattua savea, mutta sittemmin peitetty karkeatekoisilla lankuilla. Kalustoa ei ollut paljon; sänky oli tärkein;
se oli suuri, johon useita henkilöitä mahtui makaamaan, mutta seinustoilla oleville
raheille tai permannollekin tehtiin vuoteita; patja, tyyny päällisineen, lakana ja
peitto kuuluivat sänkyyn, mutta näitä ei
ollut paljon, i tyyny, i tai 2 lakanaa koko talossa. Suuri arkku tai 2, 3: kin kuului
niinikään perheen kalustoon; siinä säilytettiin vaatteet, kaappeja niitä varten ei
Pirtin kiuas. Rudenschöl'
.
t.
din piirros
ollut. Poyta oh tuvassa, raheja tuvan
seinustoilla ja saattoipa joku tuolikin olla.
Pito vaatteita ei myöskään ollut liiaksi; pari sarkatakkia ja
parit housut sekä huopahattu ja jonkun verran alusvaatteita miehillä, ja naisilla joku hame ja röijy ulkomaisista erinimisistä kankaista valmistettu ja lisäksi jalkineet. Taloudessa tarvittavia astioita oli pari kolme pataa ja kattila sekä kolmijalka, jolle astiat
keitettäissä pantiin; posliini- ja lasiastioita ei ollut, vaan puukannuja ja lautasia, ja myöskin tinasia. Useimmat olivat hankkineet itselleen jonkun hopeapikarin tai maljan ja jonkun lusikan, jotka olivat oikeastaan perheen varallisuuden tunnuksena
ja joihin liikenevä pääoma oli sijoitettu. Vuosisadan lopulla oli
pieni viinapannu myöskin talon tarpeiden joukossa.
Millainen kohtalaisen porvarin omaisuus oli, näkyy porvarinlesken Maria Henrikintyttären pesäluettelosta, joka on ainoa
1600-luvulta tapaamamme. Hän ei ainakaan ollut köyhimpiä,
XV.
Jokapäiväistä elämää.
205
vaan ennemminkin varakkaanpuoleisiin luettava. Hänen omaisuutensa, jonka hän kuollessaan jätti jälkeensä, on lueteltu
seuraavasti: hopeatavaroita: i hopeapikari, 7 % luodin painoinen, jonka hinta arvostellaan — å 3 tal. vask. rah. luodista —
22 taliksi 16 äyriksi, 1 hopealusikka, 2 luodin painoinen — å 2
tal. 16 äyriä luodilta — 5 tai., 4 rintasolkea, — yhteensä 1 luodin
painoiset — 2 tai. 16 äyriä. Tina-astioita: 1 pullo, 10 naulan painoinen—å i tal. naulalta —10 tal. Messinkiä oli 1 pieni kynttilä jalka
Suomalainen arkku 1600-luvulta.
24 äyriä. Vaskitavaraa: vanha viinapannu, — 18 naulan painoinen.
— 10 tai. 4 äyriä, vanha kattila, — 16 naulan painoinen.—9 tai.,
vanha malminen pata 2 tai. 16 äyriä. Rautatavaraa; vanha 8 kannunvetoinen pata 4 tai., pienempi pata 24 äyriä, 1 pari kattilarenkaita
24 äyriä, pieni kolmijalka — padan alla käytettävä — 24 äyriä,
1 kirves 1 tai. Puuesineitä: 3 kirstua, joiden arvo yhteensä 14
tai. 16 äyriä, vanha, kelvoton sänky 1 tai., 6 vanhaa puukannua
1 tai. 8 äyriä, 4 tammi- ja 6 honkalautasta 19 äyriä, 3 puuvatia
yht. 9 äyriä, 1 pari kärrynpyöriä 2 tai. — Sänky vaatteita: 1 pari
tavallisia lakanoita 4 tai., 1 pari pieluksenpäällisiä — öhrnegotzwahr — 1 tal., pieni päätyyny 8 äyriä, 1 vanha ryijy 5 tai., 1 sän-
206
gynpeitto 3 tai. Pitovaatteita: 1 vanha »polmettipuku» (Pålmetz
klädning) 16 tai., 1 puoliksi kulunut verkahame 12 tai., 1 ruskea
verkaröijy 3 tai., 1 ruskea »kiossipuku» (kiössis kiortel) 6 tai.,
miesvainajan sarkatakki 5 tai., 1 vanha huopahattu 2 tai. 16
äyriä. — Tammahevonen 15 tai., 1 musta lehmä 8 tai., 1 valkoinen lehmä 6 tai., 1 hallava lehmä —• black koo — 6 tai., ja vielä
1 pieni valkoinen lehmä 6 tai., porsas 24 äyriä. Talossa oli uusi
»korsteenitupa» 40 tai., vanha pirtti 16 tai., pieni sauna 15 tai.,
vanha lato 12 tai., toinen vanha lato 3 tai., portti kahdella pylväällä 1 tai. 16 äyriä. 1
Elämäntavat olivat yksinkertaisia ja myöskiri yksitoikkoisia.
Ajan tapoihin kuului, että aamuisin noustiin Varhain vuoteesta,
k:lo 4 tai 5, ja silloin kai Hämeenlinnassakin kuten tapa oli muualla,
ilmoitettiin raatihuoneenkellolla, niin kauan kuin se raatihuoneella
oli, päivän alkaneen; käypiä kelloja ei liene kaupungissa ollut. Miehet rupesivat silloin askareitaan suorittamaan, ja vaimoväen ensimmäinen tehtävä oli arvatenkin lehmien lypsäminen ja ruokkiminen; pojat, missä niitä oli koulussakäyviä, lähtivät myöskin silloin
koulutyöhönsä. Joutohetkina milloin porvarit toisensa tapasivat
puhuivat he jokapäiväisistä asioistaan ja huolistaan; mutta minkäänlaisia yleisiä ja henkisiä harrastuksia ei ollut; ei luettu kirjaa,
eivätkä lähimainkaan kaikki osanneetkaan lukea. Sunnuntaiaamuna mentiin myöskin 5: Itä kirkkoon — sehän oli pakollistakin
—; muu osa lepopäivästä oltiin joutilaina. Tätä yksitoikkoisuutta
katkasivat silloin tällöin jotkut häät, ristiäiset tai hautajaiset,
joihin naapurit ja tuttavat kutsuttiin. Yleisiä huvituksia ei ollut;
ainoa, mistä virkistystä haettiin, oli oluttuoppi tai viinaryyppy.
Milloin sitä tarjottiin kotona vieraan tullessa, milloin porvarit
tapasivat toisensa sellaisen porvarin luona, jolta sitä saatiin ostamalla. Mutta usein tällaisissa tilaisuuksissa paha sisu ja vanha
kauna^ pääsi purkautumaan; syntyi riitoja ja tappeluja, jotka sitten oli selvitettävä raastuvanoikeudessa. Ja samanlaista säädyllisyyden alkeellisuutta näyttäytyy sekä tavallisissa porvareissa
että raatimiehissä, vieläpä papeissa ja £oulunopettajissa sekä ljn1
Perunluettelo on kärnnerinoik. pöytäkirjassa
l6
/3 1698.
XV.
207
nanpäälliköissä, eikä yksin miesväen keskuudessa, vaan naisissakin. Raastuvan- ja kämnerinoikeuden pöytäkirjoissa kuvastuu
ehkä paremmin kuin missään muualla sen ajan hämeenlinnalaisten" viat ja heikkoudet, heidän sivistyskantansa ja koko sielunelämänsä.
Riidat saivat alkunsa, niinkuin tavallista on, loukkaavien sanojen käyttämisestä eli kuten sitä usein mainitaan »sanojen heittelemisestä», ja näistä oltiin yleensäkin arkoja, mutta varsinkin silloin kun oluen tai viinan vaikutus rupesi tuntumaan. Sitäkään ei
aina tarvittu. Toisinaan mentiin oikeuden eteen varsin joutavistakin »heittelemisistä». Niinpä Turun kauppias Bertil Schult
(Schultz) haastoi tullisyökäri Henrik Jaakonpojan sen johdosta^
että tämä oli häntä markkina-aikana v. 1668 sanonut »maksimiksi».
Oikeudenkin täytyi tiedustella, miten loukattu kauppias tahtoi
tämän sanan selittää, johon hän vastasi, ettei se saattanut merkitä,
muuta kuin vilppiä; ja kun syökäri ei osannut todistaa, että vilppiä olisi tapahtunut, langetettiin hänet 3 markan sakkoon.
Rumempi juttu oli v. 1687 tullinhoitaja David Biuurin ja kirkkoherra Eerik Favorinuksen välillä. Biuur syyttää kirkkoherraa siitä,
että tämä oli sanonut häntä »kelmiksi»; mutta saman syytöksen
kirkkoherra tahtoo vieläkin oikeuden edessä toistaa sanoen, että
vain kelmi saattaa hänestä sellaista puhua kuin Biuur oli
puhunut, että hän muka rukouspäivänä olisi tapellut ryssien
kanssa. Biuur puolestaan lisää vielä kirkkoherransa ansioluetteloon, että tämä oli pannut erään kouluteinin »istumaan tukkiin» edellisenä sunnuntaiyönä siitä syystä, että hän oli muka tapellut kankaantaustalaisten kanssa, vaikka hän olikin vain
juonut Kernaalassa. Kirkkoherra taas väittää, että »se on valhe», ja tahtoo todistaa, että hän (Biuur) on valehtelija, ja
pyytää puolestaan merkittäväksi oikeuden pöytäkirjaan, että
tullinhoitaja oli muutamana sunnuntaina tapellut erään porvarin
kanssa ja myöskin erään suutarin kanssa pyhäinmiesten päivänä.
Muisteleepa kirkkoherra vielä, virkakumppaninsakin pahoja tekoja,_
kun näet pyytää merkittäväksi, että »Herra kollega Jaakko (Kaskas);
päissään ja juopuneena» oli raastuvassa hyökännyt hänen päälleen...
208
kaupungin
historia.
Kirkkoherra lähti nyt pois oikeudesta, mutta sisään kutsuttiin
»ryssä Procopseus», joka tunnusti tapelleensa kirkkoherran kanssa
rukouspäivanä. Kun kaupungin kirkkoherra ja toinen virkamies
«siintyy tällaisilla syntiluetteloilla, ei ole kumma, jos porvarit olivat vielä jonkun verran karkeampia. Olihan Favorinus muuten
tunnettu kelvottomuudestaan (ks. s. 178), vaikka hän sai vielä 7
vuotta tämän jälkeen olla Hämeenlinnan kirkkoherrana. x
Säädyllisyyttä ei myöskään postimestari Matti Eskilinpojan
asiamies tullinhoitaja Eerik Hiellman osoittanut oikeuden edessä
v. 1690, kun hän vastasi päämiehensä puolesta kauppias Krister
Silken velka vaatimukseen — postimestari ei itse tullut, vaikka oli
kolmesti haastettu. — Toinen velkosi toista ja toinen toista, väittäen toisensa laskuja vääriksi. Kumpikin piti pahaa ääntä,
jonka vuoksi oikeus muistutti heitä ja kehoitti »tyyneydellä ajamaan asiaansa eikä suurella huudolla ja eleillä»; mutta Hiellman
sanoi Silkelle: »Puhu selkeästi suustasi, että sen voi ymmärtää»,
johon Silke vastasi, että hänen kurkkunsa oli käheä, hänellä kun
on ollut yskää, mihin Hiellman sanoi: »P
sun kurkullesi (skitt
uthi din halls)»/ jonka johdosta häntä uudelleen muistutettiin ja
uhattiin lain mukaan menetellä, jos sellaista uudistuisi. Postimestarin asia näyttää olleen arka, sillä hänen asiamiehensä sanoi,
ettei hänen tarvitse tulla valaa tekemään, kun oikeus tiedusteli,
voisiko hän valallisesti todistaa laskunsa olevan oikean; hän vetosi vain velkomiskirjaan, joka muka oli oikea. Silke paasikin
asiassa voitolle, mutta Hiellman ei saanut käyttäytymisestään
minkäänlaista rangaistusta. 2
Oikeuden ulkopuolella, oluttuvissa, pihoilla ja kaduilla käytettiin paljon rumempia sanoja ja karkeampaa puhettelua; varas,
lurjus, kelmi> koira, hunsvotti olivat tavallisia; pyövelin rengiksi
saattoi toinen toistaan nimittää, ja myöskin »sitä pahaa suomalaista punaista sanaa» kuultiin ahkerasti mainittavan. Naisia kun
tahdottiin häväistä, käytettiin kernaasti sellaisia sanoja ja lausetapoja, joilla tahdottiin järkähyttää riitakumppanin siveellistä täy1 Raast. pöyt. 23/ n 1687
Raast. pöyt. 3 i/ioi69O.
2
XV.
209
sipitoisuutta, kenties ei aina syyttäkään, ja varsinkin vaimoväki
riidellessään keskenään kajosivat tähän arkaan kohtaan. Kaupunginpalvelija Matti Tillus syyttää v. 1669 suutari Heikki Hutia siitä,
että tämä oli sanonut hänen vaimoansa »nartuksi», mutta kahden
todistajan lausunnon mukaan tuo vaimo oli puhutellut suutaria
»näillä suomalaisilla sanoilla: »Sinä Huti koira, konna». Kumpaakin
sakotettiin; mutta kaupunginpalvelijan vaimo, joka oli köyhä,
pantiin kahdeksi vuorokaudeksi »kaupungin kätköön»; suutari
maksoi 6 markkaa. — V. 1678 eräässä raastuvanoikeudessa puusepän vaimo Kaarina Eerikintytär syyttää Kaarina Henrikintytärtä
siitä, että tämä oli solvannut häntä Heikki Laurinpojan talossa
ensin törkeillä puheilla, sanoen häntä kahden naimattoman miehen
huoraksi, sekä sitten hyökännyt hänen päällensä iskuilla ja lyönneillä. Kaarina Henrikintytär sanoo suuttuneensa sen johdosta,
että puusepän vaimo oli Heikki Laurinpojalle kellarissa sanonut:
»Älä minua rupea syleilemään, vaan sitä toista Kaisaa, joka on
pirtissä». Hän meni kuitenkin kotiinsa, mutta palasi pian takaisin
Heikki Laurinpojan taloon ostaakseen tuopin olutta; siellä hän tapasi Kaarina Eerikintyttären oluttuoppi kourassa, ei puhunut hänelle kuitenkaan hyvää eikä pahaa; mutta kun muurarimestarin
vaimo Beata sanoi: »Mitä sinä enää oluella teet, olet muutenkin
tänään kylliksi juonut» ja vielä lisäksi muutakin loukkaavaa —
»Du äst 3 gånger förwitter» —••, katsoi hän olevan syytä antaa muurarin vaimolle korvapuustin sekä tarttua hänen tukkaansa. Tämä
puolestaan kävi myöskin hänen tukkaansa, ja kun puusepän
vaimokin tahtoi käydä hänen kimppuunsa oli hän pikaisuudessa
lyönyt,tätä korvalle, mutta kieltää sanoneensa häntä huoraksi. —
Briita Simontytär kutsuttiin todistajaksi, mutta Kaarina Henrikintytär tahtoi tehdä hänet esteelliseksi sen vuoksi että tämä oli hänen kadehtijansa, mikä taas johtui siitä, että Briita kirkossa pyrki
istumaan häntä ylemmäksi, ja tämä penkkiasia oli vieläkin rovastinkäräjissä keskeneräisenä. Toinen todistaja Lisbetha Eskelintytär kertoi, että hän oli tahtonut erottaa Kaarinat toisistaan,
kun Kaarina Henrikintytär reuhtoi Kaarina Eerikintyttären
päällä, mutta kaksi miestä oli eteisessä, eikä hän sen vuoksi pääsHämeenlinnan kaupungin historia. — 14.
210
i
syt apuun. Vielä kuulusteltiin muutamia läsnäolleita vaimoja,
jotka osasivat kertoa yksityiskohtaisempia seikkoja tapahtumasta,
miten esim. muurarin vaimo oli käynyt puukkoon käsiksi, puusepän
vaimo taas sanonut: »Tein kuin huora, kun en vetänyt hänen palmikoitaan irti ja viskannut uunin päälle, vaikkakin olisin saanut 30
talaria sakkoa», miten toinen oli sanonut toista kahden miehen
vaimoksi ja synnyttäneen kolmikorvaisia ja / sammakon jaloilla
varustettuja lapsia, miten Kaarina Henrikintytär oli nostanut hameensa ja lausunut asiaan kuuluvan siivottoman kehotuksen, sanoen
kuitenkin, ettei Kaarina Eerikintytär edes sitä kunniaa ansaitsisi,
sen arvoinen hän ei ollut. Asiaa käsiteltiin kolmessa oikeudenistunnossa, mutta lopuksi Kaarina Eerikintytär »otti asiaa miettiäksensä ja Kaarina Henrikin tyttären pyynnöstä ja anomuksesta
luopui oikeudestaan eikä tahtonut matkaansaattaa toiselle onnettomuutta, jonka vuoksi oikeuskin antoi asian jäädä. Ja heidän
tekemänsä sovinto julistetaan vakaaksi ja lujaksi sillä välipuheella,
että jos jompikumpi vastedes toistaan syyttää on hänen kirkolle
maksettava to tai. hop. rah'. ja samoin 10 tai. köyhille, jonka nojalla myöskin Kaarina Eerikintytär julistetaan vapaaksi kaikista
syytöksistä». 1
Varsin säädyllisesti ei kolleega Ravoniuksen »siveä vaimo» Anna
Byström käyttäytynyt, kun hän oli kutsunut kirkkoherra Wallmanin »siveätä vaimoa» Maria Revaliaa »juomariakaksi» (fyllbytta)
ja hänen piikojansa »suuriksi lihallisiksi» (stor köttuga), työntäen
nämä puheet vielä oman piikansa syyksi. Kirkkoherra nosti käräjäjutun asiasta, ja Anna Byström väittää ensin »kuulleensa sellaista itse kirkkoherran rouvan omasta suusta»; mutta kun tämä
jyrkästi valansa kautta kielsi eikä Anna Byström voinut ilmoittaa
puheen alkuunpanijaa, heittäytyi hän nöyräksi pyytäen anteeksi,
«mitä hän pikaisuudessa oli tullut lausuneeksi, ja luvaten olla sellaisia vastedes puhumatta sekä osoittaa pastorille velvollisuudenmukaista palvelusta ja ystävyyttä sekä maksaa 20 tai. hop. rah. kuluja, mihin kirkkoherra ja hänen rakkaimpansa antoivat hyvittää
itsensä ja sopivat.»
1 Raast. pöyt. 5 /io,
23
/io,
2
/ u , 1678.
XV.
211
Tämä panettelu juttu johtui toisesta oikeusjutusta, johon
kelleega Ravoniuksen vaimo oli joutunut piikansa Kaarina
Henrinkintyttären kanssa. Tämä oli vuoden palvellut hänen
luonaan, muttei ollut saanut luvattua palkkaa, johon kuului
muun muassa röijy (regarns tröija) — vain yhden karoliinin
oli saanut -—, ja kun piika tuli sitä vaatimaan, viskasi kolleegan rouva hänen päällensä likaista vettä ja pilasi siten hänen
vaatteensa. Kollegan rouva väittää, että piika huolimattomuudessaan oli hukannut vaimo väen kaulaliinan (3 tai. vask. rah. arvoisen), hattupitsin (3 tai.) kynttilänsakset (24 äyrin) sekä pilannut 1 tyn. 15 kappaa maltaita, jota paitsi hän ei ollut työllään ansainnut niin paljon kuin röijy maksaa, ja vaatii puolestaan, että piika velvoitettaisiin kaiken korvaamaan; mutta sanoo, että hän kaikesta huolimatta olisi maksanut palkasta 3 karoliinia, ellei piika olisi
ennenmainittua puhetta levittänyt. Tuli kuitenkin selväksi, että
kolleegan herrasväki oli pannut olutta maltaista, kaulaliinan oli
rouva itse ottanut ja haukkumasanoja piika kieltää koskaan käyttäneensä. Kämnerinoikeus, jossa asiaa käsiteltiin, vapauttikin piian
mitä maltaisiin ja kaulaliinaan tulee, mutta 3'n korttelin rikkinäisestä pitsistä oli vedettävä pois hänen palkastaan 1 tai. 16 äyriä ja
vanhoista rautaisista kynttilänsaksista 12 äyriä; haukkumasanoista ja likaisen veden heittämisestä johtuva käsittely siirrettiin
raastuvanoikeuteen, nämä asiat kun katsottiin suuremmiksi. 1
Ylimielisimpiä ja pahimpia naisia vanhassa Hämeenlinnassa oli
varmaankin Beata Jaakontytär, jonka isä oli porvari Jaakko Laggari. Beata oli v. 1698 mennyt naimisiin ennenmainitun rikkaan
kauppiaan ja raatimiehen Krister Silken kanssa, joka oli leskimies,
ja kun tämä kuoli jo seuraavana talvena, meni hän uusiin naimisiin
Mikko Matinpojan kanssa, joka niinikään oli raatimies. Yhteiskunnallisen asemansa ja varallisuutensa puolesta Beatan olisi siis pitänyt olla kaupungin arvokkaimpia rouvia; mutta hänen esiintymistään ei suinkaan saata arvokkaaksi sanoa. Jo v. 1691 hän yhdessä
isänsä kanssa riitelee heille kuuluvasta talosta, jonka porvari Juhana
Antinpoika muka oli laittomasti anastanut itselleen. Eikä tämä1 Kämnerinoik. pöyt. 1k ja 6 /s 1702.
212
kään porvari suinkaan häveliäimpiä ollut, hän kun'Beatan kertomuksen mukaan oli pormestarin luona näyttänyt Beatalle »takaisen
ruumiin osansa», sanoen: »Tuon verran minä välitän teidän haustanne» ja uhaten vielä löylyttää iskuilla ja lyönneillä. Kun kaupunginpalvelija vei seuraavaan istuntoon kirjallisen haasteen, oli Juhana
Antinpoika viskannut sen tuleen sanoen: »Tuon verran minä siitä
huolin», eikä saapunut oikeuteen, vaan matkusti kaupungista. Asiaa
ei saatu ratkaistuksi, sillä kaikki raatimiehet nousivat paikoiltaan,
sanoen, etteivät he tahdo eivätkä voi käsitellä Beatan ja hänen
isänsä asiaa, koska Beata oli moittinut heitä ja väittänyt, että he
ovat vastahakoisia käsittelemään hänen ja hänen isänsä asiaa ja
övat vihamielisiä heille. Beata pyytää, että, koska mitkään porvarit eivät noudata oikeuden käskyjä eivätkä he voisi ollakaan luotettavia, maaseuduilta otettaisiin puolueettomia miehiä;
mutta oikeus katsoi, ettei sellainen menettely sovellu, ja päätti
jättää sen maaherran ratkaisun varaan.1 Mitenkä taloriita päättyi,
ei käy ilmi raastuvanoikeuden pöytäkirjoista, mutta näyttää siltä,
ettei Juhana Antinpojan menettely ollut rehellisintä laatua.
Sittemmin 1690-luvun loppuvuosina ja 1700-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Beata Jaakontytär esiintyy tuon tuostakin
oikeuden edessä syytettynä ilkeistä puheista tai teoista. V. 1699
hän kerran huutaa kadulla, että säämiskäntekijä Eerik Tuomaanpojan vaimo on karanneen munsterikirjurin Kaarle Jaakonpojan
huora. — Samana vuonna kirkkoherra Gabriel Röökman saapuu
kerran raastuvanoikeuteen ja kertoo, että palveluspiika Valpuri Matintytär, joka edellisenä kesänä oli Turusta tullut Beata Jaakontyttärelle palvelukseen, oli saapunut hänen luokseen Hattelmalaan
hänen ratsutilalleen, valittanut emäntänsä kovuutta ja pyytänyt
todistusta käytöksestään, luvaten mennä lakaisin Turkuun. Kirkkoherra oli kyllä kehottanut häntä oleman paikassaan lailliseen aikaan asti, mutta siihen Valpuri ei suostunut, sanoen »pelkäävänsä
emäntänsä tunnettua julmuutta sitä pahemmin kuin hänen poikapuolensa Beatan Turun matkalla ollessa olivat särkeneet muutamia
lukkoja ja ottaneet yhtä ja toista tavaraa.» Kirkkoherra oli sen joh1 Raast. pöyt. i»/ia 1691, l 8 /i 1692.
XV.
213
dosta sallinut Valpurin olla luonaan seuraavaan raastuvanistuntoon. Mutta tästä Beata, joka oli pannut asiamiehekseen luutnantti Lilliebrunnin, vaatii edesvastuuta sekä kirkkoherralle siitä,
että oli ottanut hänen palvelijansa luokseen, ja Valpurille, joka
muka oli syypää lukkojen ja huoneiden murtamiseen ja tavaroiden
katoamiseen, joiden arvon hän laski 254 talariksi 14 äyriksi vask.
rah. Oikeus kuitenkin vapautti kirkkoherran sillä perustuksella,
että hän oli estänyt Valpuria karkaamasta, mutta Valpuria sakotettiin siitä, että oli luvattomasti paikastaan lähtenyt. Samassa
raastuvanoikeudessa kornetti Krister Ruuthin rouva syyttää Beataa siitä, ettei hän anna takaisin viinapannua, jonka hänen miehensä oli Beatalle pantiksi antanut, vaikka lainaraha, 9 tai. vask.
rah., oli maksettu. Kolleega Gabr. Wallmänin kanssa hänellä oli riita
jostakusta riihestä, ja leskivaimo Briita Kaarlentytär syytti häntä
siitä, että hän oli laittomasti kaatanut heinät eräästä niittysarasta.
Samassa raastuvanoikeudessa Beata velvoitetaan tekemään tiliä,
millä oikeudella hänen miesvainajansa oli ruvennut peltona käyttämään erästä autioksi joutunutta talontonttia, »se kun oli säädytöntä ja kelvotonta sekä lakia ja kaupungin privilegioita vastaan
sotivaa.» *
Pääsiäispäivän aamuna v. 1703 kirkkoherra Wallman lähettää
lukkarin viemään sanaa sekä Beatalle että hänen miehelleen Mikko
Matinpojalle, etteivät he saa tulla nauttimaan Herran ehtoollista,
vaikka olivat ilmoittautuneet, ja syynä oli se, että linnanknihdin
vaimo Elin Gabrielintytär oli hiukset hajallaan tullut aamulla aikaisin kirkkoherran luo ja kertonut, että Beata oli myöhään edellisenä iltana repinyt häntä tukasta ja paiskannut hänet permannolle
kolme kertaa. Tämä oli aiheutunut siitä, että vaimo oli ilman lupaa mankeloinut Beatan liinavaatteita. Beata oli myöskin haastattanut kirkkoherran vastaamaan siitä, että hän oli miehensä kanssa suljettu pois pyhältä ehtoolliselta. Asia meni tuomiokapituliin. 2
Helmikuun 24 p:nä v. 1707 Beata Jaakontytär on taas varsin
hurjalla päällä, ja silloin joutuu hänen vihansa esineeksi hänen
1
2
Raast. pöytäkirjat.
Raast. pöyt. 6 / 4 1703.
214
oma (toinen) miehensä, raatimies Mikko Matinpoika. Tämä oli
pahaksi onnekseen mainitun päivän iltana, joka oli sunnuntai, tavannut kadulla edestakaisin kävellessään syökäri Henrikki Yrjönpojan ja kysynyt tältä: »Onkohan täällä jossakin olutta saatavissa»,
johon syökäri vastasi: »On kyllä, täällä on tuoretta olutta, suvaitsetteko tulla kanssani juomaan pari kertaa». He menivät nyt
porvari Mikko Pietarinpojan tupaan, jossa tuotiinkin heti kannu
olutta, »n. s. syökärikanriu, niinkuin tavallista on». Kun olivat pari
kertaa juoneet, tuli Beata sangen vihaisena tupaan, sanoen miehelleen: »Sinä uhrmaskitin Poika, minkä tähden olet tullut tänne juomaan huoriesi kanssa huorakrouviin». Syökäri sai Beatan kuitenkin taltutetuksi ja lähtemään kanssaan pois. Syökäri palasi takaisin, mutta ennen pitkää tulee Beatakin jälleen tupaan naru kädessä,
pitää suurta menoa lattialla, sanoen muun muassa talon emännälle:
»Sinä huora, murhanainen joca lapses watsas tapoit, mitä sinä minun miestäni täälä huora krouvis juotat ja pidät.» Sitten kävi hän
emäntään käsiksi, repi häntä tukasta ja piteli muuten pahasti. —
Beata tahtoi väittää, että hän itse joutui tuollaisen pahoinpitelyn
alaiseksi. — Tuvassa oli muitakin, jotka kutsuttiin todistajiksi;
niinpä apologisti Antti Ravonius, joka kuitenkin sanoo »olleensa
sillä kertaa jonkun verran juovuksissa eikä varsin paljon muistavansa tuosta metakasta, mutta sen verran sanoo muistavansa, että
aika melu siellä oli», arvelee, että muiden todistajien puheiden mukaan olisi lähemmin otettava asiasta selvä. Syökäri sanoo myöskin,
ettei hänkään ole aivan varma tapahtuman kulusta, hän »kun on
likinäköinen ja oli hänkin silloin jonkun verran juovuksissa». Var-min todistaja oli piika Maria Knuutintytär Luhtialasta, joka makasi tuvan rahilla, mutta Beatan toisen kerran tullessa naru kädessä pelästyneenä juoksi lavolle. Juttua käsiteltiin kolmessa
kämnerinoikeudenistunnossa, joihin kahteen viimeiseen Beata ei
saapunut haasteesta huolimatta. Tästä hänet sakotettiin ja määrättiin myöskin maksamaan oikeuskuluja, mutta koska asia pääasiallisesti oli rikosoikeudellista laatua, jätettiin se raastuvanoikeuden ratkaistavaksi. 1
1
Kämnerinoik. pöyt. 8/4. l7 /4, 24/4 1707. Tämän vuoden raastuvanoik.
pöytäkirjoja ei ole tallessa.
XV.
215
Vaimoväen kinastukset, haukkumiset ja tukan vetämiset olivat
kuitenkin seurauksiltaan lievempiä kuin miesten riidat, sillä nämä
johtivat tavallisesti raakoihin tappeluihin, joista lopputuloksena oli
koko joukko mustelmia, verihaavoja tai vakavia ruumiinvammoja ja toisinaan jommankumman riitapuolen hengen menettäminenkin. Itse joulupäivänä v. 1668 linnanknihti Tuomas Antinpoika sai saman linnan vahtimestarilta sellaisia vammoja, joiden
kautta hän menetti henkensä. Tuomas oli jouluaamuna päihtyneenä ollut kirkossa ja siellä kovalla äänellä toistanut papin sanoja; sitten hän nähtävästi jatkoi juomistaan, ja kun vahtimestari
Heikki Hannunpoika lähetti knihti Sigfrid Matinpojan katsomaan,
miten Tuomaan laita oli, oli tämä tahtonut häntäkin kanssaan
juomaan, mutta hän kieltäytyi enempää kuin kerran ryyppäämästä, vaikka Tuomas oli usean kerran vaatinut ja usean kerran kutsunut häntä »sillä pahalla suomalaisella punaisella sanalla»; mutta
kun tämä oli vielä pannut tuolin eteen, ettei hän pääsisi pois huoneesta, niin hän pelosta rupesi huutamaan apua, jolloin ulkona
olevat knihdit ja* vahtimestari tulivat sisälle. Vahtimestari nuhteli Tuomasta, sanoen: »Sellaista menoa pidät joka ilta, paholainen
on varmaankin kanssasi.» Tuomas tyyntyi nyt ja asettui lavolle,
mutta kun eräs kuolemaan tuomittu vanki, joka sitten Jämsässä
hirtettiin, oli vahtimestarille kertonut Tuomaan lukuisista häneen
kohdistuvista loukkaavista sanoista ja sanonut: »Faari ja sinä
tääla nenäglasin sait», y.m. oli hän ottanut halon ja lyönyt sillä
Tuomasta kahteen otteeseen, josta seurauksena oli, että tämä 4:tenä
joulupäivänä kuoli. Raastuvanoikeus lausui, ettei se voi vahtimestaria vapauttaa, vaan kaupunginlain mukaan tuomitsee hänet
antamaan hengen hengestä, mutta jättää sen hovioikeuden päätöksestä riippuvaksi. *
Välskäri Pietari Fosse näkyy aiheuttaneen ihmisille vammoja
kenties enemmän kuin hän niitä paransi. Niinpä suutari Henrik
Simonpoika kertoo oikeudessa, että Fosse oli lyönyt häntä kahdesti
korvalle kadulla sekä palavilla päreillä, joita hänellä oli kädessä,
pistänyt häntä oikeaan silmään, jonka hän sen johdosta oli kokonaan
Raast. pöyt. 5 / 4 1669.
216
menettänyt. Välskäri väittää, että suutari oli häntä puukolla hätyyttänyt ja hän oli palavia päreitä käyttänyt vain puolustaakseen
itseänsä. x Vähän myöhemmin pistooliseppä Martti Nachter syyttää samaa välskäriä väkivallasta, joka raastuvan alikerrassa —•
siellä muulloinkin pidettiin pahaa menoa ja tapeltiin — oli hänelle
ja hänen sisarelleen Marialle tapahtunut. Välskäri ei noudattanut
haastetta, vaikka sen oli jo kolmesti saanut, ja nytkin haastajalle
sanonut niin rumasti, ettei sitä saata mainita; oli kuitenkin tällä
kertaa lähettänyt vaimonsa oikeuteen. Sillä välin oli kaksi porvaria lähetetty tarkastamaan Nachterin ja hänen sisarensa vammoja,
ja nämä kertoivat nyt, että Nachterissa oli 9 veristä haavaa ja 1
mustelma ja hänen sisaressaan Mariassa yksi verinen haava nenässä, Loinen pikkusormessa sekä lisäksi 1 mustelma. Välskäri tuomittiin, vaikka olikin poissa, maksamaan Nachterin haavoista ja
mustelmasta kustakin 12 markkaa, sekä Marian haavasta nenässä
samoin 12 markkaa, mutta pikkusormen haavasta vaino, ja mustelmasta 12 markkaa; siitä, että oli vetänyt miekkansa esille 6 markkaa ja haastemiehen loukkaamisesta 6 markkaa. Mutta mitä heidän käyttämiinsä haukkumasanoihin tulee oli heillä oikeus uudelleen haastaa toisensa 2.
Lauantaina marraskuun I4p:nä v. 1674 porvari Tuomas Molkka
on menossa raastupaan, jonne hänet oli kutsuttu, mutta tapaa Sven
Gabrielinpojan tämän portilla. Sven kysyy Molkalta: »Menetkös
sinä Hunsfått Rauta Lammin», johon Tuomas vastasi: »Menen
Joss Jumala tachto». Sitten Sven ilman muuta hyökkää Molkan
päälle ja tämä juoksee pakoon, mutta Sven heittää kiven ja osuu
sillä Molkkaa selkään. Molkka vuorostaan heittää taas kivellä Sveniä selkään. Nyt SvenHcäy Molkan tukkaan käsiksi, vetää hänet
pitkälleen kadulle ja potkaisee häntä kasvoihin, josta kaikesta jäi
tulokseksi 7 veristä haavaa; mutta Molkka ei voinut antaa vastustajalleen muuta kuin yhden verihaavan ja yhden mustelman. Kumpaakin sakotettiin 12 markalla kustakin verihaavasta ja mustelmasta. Mutta haukkumasanoista tutkittaisiin sitten kun olivat to1 Råast. pöyt. ^ / n 1671, i7/a 1672.
2
Raast. pöyt. 4 / i 2 1672.
XV.
distajia hankkineet.
mion varaan *.
217
Juttu jäi nähtävästi kuitenkin tämän tuo-
Tällaisia kahakoita sattui tuon tuostakin kaupungin porvarien
kesken; mutta myöskin lähiseudun maalaiset joutuivat varsinkin
markkinareisuillaan ja joskus muulloinkin selkkauksiin ja tappeluihin kaupunkilaisten kanssa tai keskenään. Etenkin soturit ja aatelisnuorukaiset, milloin kaupungissa kävivät, käyttäytyivät ylimielisesti, huolimatta siitä, ettei heidän aateluudellansa ollut
niinkään vankkaa pohjaa. Niinpä eräänä päivänä v. 1669 muuan
Pietari Laurinpoika Knagg, joka näkyy asuneen Sääksmäen Sillantakana, tapaa Hämeenlinnan kadulla kapteeni Hannu Gardemeisterin kaksi poikaa Burckhardin ja Gabrielin, joista edellinen
tähän aikaan oli Hämeen läänin jalkaväkirykmentin varusmestari —
jälkimmäisellä ei vielä liene ollut tointa — sekä Yrjö Simonpoika
Rootin, joita hän aikaisemmin Ritvalassa oli miekallaan hätyytellyt 2. Kun Burchard G., joka seisoi Yrjö Simonpojari reen vieressä Matti Karpin kanssa, näkee Knaggin, joka on menossa juomaan olutta Höytilän taloon, sanoo hän suomeksi: »Knaggi paska
se käy»; Knagg pysähtyy ja kysyy: »Kuka se ombj». Silloin Burckhard sanoo: »Muistatko mitä teit minulle Ritvalassa, kun olin isäni
käskystä muutamia kannuja olutta hakemassa; hätyytit minua 3:11a,,
4:llä miekalla; tällä kerralla en tahdo sinuun kajota, mutta toisen
kerran saat kokea samaa». Knagg vetää silloin miekan puoliksi
tupesta kutsuen paraan joukosta tappeluun, sanoen heitä kelmeiksi
ja lurjuksiksi kaksi kertaa. Silloin Yrjö Simonpoikakin nousee
1 Raast. pöyt. 1^/11 1674.
Gardemeisterin suku oli Saksasta kotoisin. Hannu G., joka oli tähän
aikaan kapteeni, oli sanut v. 1650 n. s. Norrköpingin päätöksen ehdoilla
Sääksmäessä Vuorentaan, josta muodosti säteritalon, sekä muutamia tiloja
Valion kylässä; kuoli 1682 ja haudattiin Sääksmäen kirkkoon, johon hänen
vaakunansa asetettiin. Burckhard G. oli mukana sodassa Tanskaa vastaan
1674—75, jossa joutui kaksi kertaa vangiksi. Hän asettui myöhemmin Hollolaan asumaan. Gabriel G. oli luutnanttina Pohjanmaan jalkaväkirykmentissä ja omisti myöhemmin veljensä Juhanan kanssa Vuorentaan säterinSaman suvun jälkeläisiä on vieläkin Valkealassa Harjulan ja Pekkolan
nimellisinä v:sta 1905 alkaen (Jully Ramsay, Frälsesläkter in till stora
ofreden).
2
•218
reestään ja sanoo: »En tarvitse miekkaa kanssasi hunsvotti, otan
vain puhkurin (Prylen)«. Hän ottikin reestä »espanjalaisen ruo'on,
jonka päässä oli vasara.» Knagg lähti nyt menemään ja Gardemeisterin veljekset sekä Yrjö Simonpoika Root hätyyttivät häntä
seuraten porvari Mikon tupaan Höytilään, jonka ovet he väänsivät auki ja menivät perässä. Knagg rupeaa heti huutamaan;
Mikko menee pirttiin hakemaan valkeaa, mutta kun hän tulee tulisoihtuineen eteiseen, lyö joku noista kolmesta hätyyttämästä tulen
eteisessä sammuksiin. Hän meni kuitenkin tupaan, jossa lyötiin pimeässä kovasti. Knagg pyytää, etteivät löisi ja Mikko huutaa: »Älkää miestä tappako». Vähitellen he tulivat tuvasta, mutta pihalta
palasi yksi heistä vielä tupaan ja »löi kolme kertaa niin että läiskinä
lyönnistä kuului kauas ulkopihalle». Asiaa käsiteltiin ensi kerran
toukokuun 3 p:nä ja toisen kerran heinäkuun 31 p:nä, jolloin syytetyt sanovat tehneensä sovinnon Knaggin kanssa, mutta Knagg
sanoo, ettei hän pysy sovinnossa, koska Gardemeisterit olivat häntä
sen jälkeen loukanneet, Rootin kanssa hän kyllä suostui pysymään
sopimuksessaan. Gardemeisterit eivät kuitenkaan tahdo Rootiakaan
päästää jutusta, vaan sanovat: »Koska me kaikki kolme olemme olleet samassa joukossa ja seurassa, niin täytyy Rootin niinkuin meidänkin vastata asiassa ilman erotusta». Sitten oikeus langetti sakkoja varsin runsaasti sekä syytetyille että syyttäjille eri taksan
mukaan kustakin kolttosesta; »Knaggi paskasta» tuli 6 markkaa
sakkoa Burckhardille, Knaggille »kelmistä» 12 markkaa kappaleelta,
mutta lurjuksesta (skurck) vain 6 markkaa — hän oli kumpaakin
sanonut kaksi kertaa —, ja miekan vetämisestä puolitiehen tupesta
6 markkaa; »hunsvotista», jota Root oli käyttänyt, hän sai maksaa
6 markkaa, ja niistä 5:stä verihaavasta — 3 päässä ja 2 kädessä —
sekä mustelmasta kasvoissa, jotka kaikki Knagg oli Höytilän
pimeässä tuvassa saanut, oli hätyyttäjien maksettava 6 kertaa
12 markkaa; mutta kun he hätyyttäessään Knaggia olivat vääntäneet ovet auki Höytilän tupaan, mikä oli kotirauhan rikkomista,
jätti raastuvanoikeus tässä kohden tuomion riippuvaksi hovioikeuden päätöksestä. x
1 Raast. pöyt. 3 /s ja 3i/7 1669.
XV.
219
Pahempia vammoja aiheutti majoitusmestari Fredrik Stackelberg talvimarkkinoilla v. 1688 eräälle Turengin kylän miehelle Eerik Eskonpojalle, hän kun sai 8 verihaavaa, joista 4 päähän, niin
että yhdestä otettiin useita luusiruja pois, ja muut 4 muihin paikkoihin ruumista; niistä yhden vasempaan käsivarteen niin pahasti,
että käsi tuli rammaksi, jottei hän voinut sillä ruokaa suuhun panna.
Majoitusmestari tahtoi väittää, että Turengin mies oli häntä hävyttömillä puheilla solvaissut markkinapaikalla, mutta sitä hän ei
voinut millään tavalla todistaa ja mies sanoo, ettei hän puhunut
yhtään mitään. Oikeus lausui tuomionsa. Mutta kun riitapuolet
kutsuttiin sitä kuulemaan, ilmoittivat he sopineensa asian siten,
että Stackelberg maksaa Eerikille 100 tai. vask. rah. ja 3 tyn. viljaa
eri erissä. Markkinarauhan rikkomisesta majoitusmestarin kuitenkin täytyi maksaa sakkoa 40 markkaa, se kun oli kruunun ja
kaupungin asia.1
Tällaisia hurjia vallattomuuden tekoja saattoi esteettömästi
tapahtua sekä päivällä että yöllä, sillä järjestyksen valvojia ei ollut
nimeksikään. Haukkumasanojen viskaamista ja veristen tappeluiden kulkua kaupungin kaduilla ja pihoilla ei kukaan tullut häiritsemään, vaan asianomaiset yhteen joutuneet saattoivat jatkaa
niin kauan kuin voimia piisasi tai toista riitapuolta oli tarpeeksi
asti runneltu. Kun esim. Turun kauppias Juhana Merthen markkinapaikalla Olavin markkinoiden aikana v. 1679 haukkui Barbro
Flemingin asiamiestä Antti Kustaanpoikaa koiraksi ja hunsvotiksi
ja vielä lisäksi antoi hänelle korvapuusteja, niin että hän pyörtyi,
ei kukaan sitä ehkäissyt; tai kun säämiskäntekijä Tuomas Eskonpoika ja hänen poikansa Eerik yhdessä eräänä toukokuun päivänä
v. 1689 peittosivat vouti Fuldan ratsumiestä Elias Laurinpoikaa
ensin kadulla ja sitten Henrik Laurinpojan pihassa, vetivät tukasta löivät ja potkivat hänet ruskeaksi ja siniseksi, ei mikään järjestysvalta tullut väliin.2 Tukasta repiminen näyttää olleen hyvin
suosittua, eikä yksin vaimoväen, vaan myöskin miesten välisissä
1 Raast. pöyt. 2/± ja 9 / 4 1688.
2
Raast. pöyt. 3 0 / 7 1679, 3 / 6 1689.
220
kahakoissa; sillä tavallisesti alettiin ja verihaavat sekä naarmut
seurasivat jäljessä.
öiseen aikaan tuo hurja meno saattoi käydä kohtalokkaammaksi
kuin päivällä. Ei ollut yövartioita 1600-luvulla Hämeenlinnassa;
katuvalaistusta ei ollut; siivot ihmiset eivät sen vuoksi enää pimeän
tultua liikkuneetkaan ulkona, vaan oleskelivat kotonaan suljettujen akkunaluukkujen takana. Mutta joku juomaretkille joutunut
porvari tai muu kaupunkilainen saattoi äkkiarvaamatta tunkeutua
tupaan vääntämällä huonon linkun auki ja tulla makuulle menneiden yörauhaa häiritsemään pahalla menollaan. Porvari Molkan
vaimo Valpuri Paavalintytär kertoo helmikuun 11 p:nä v . i 671
raastuvanoikeudessa, että syökäri Hannu Laurinpoika päihtyneenä oli edellisen tiistain iltana, jolloin talossa jo oltiin makuulla,
avannut hänen pirttinsä oven, tullut sisään, ja sanonut ensi tervehdyksekseen »Jumalauta» sekä sitten suomeksi: »Te huorat ja
Naarat»; ja ennenkuin tuli saatiin sytytetyksi, hyökkäsi hän lattialla makaavien kimppuun, jotka pelästyneinä menivät mikä
mihinkin loukkoon. Kun tuli oli saatu palamaan, otti syökäri kaulinpuun, löi sillä piika Margareetaa kaksi kertaa selkään; piika otti
kaulinpuun pois, mutta syökäri otti sen uudelleen, löi pari kertaa sängyn tolppaan, sitten pöytään, josta naarmut oli nähtävinä. Kaupunginvouti Eerik Simonpoika ja porvari Mikko Matinpoika, jotka oikeus oli lähettänyt pöytää tarkastamaan, vakuuttivat niin olevan, ja pöydästä singonneet palaset pantiin vielä
raastuvan pöydälle nähtäviksi. Talon emäntä Valpuri sanoo lyöneensä syökäriä vasten suuta sekä sanoneensa, ettei mikään kelmi
olisi voinut pahemmin tehdä. Syökäri laski silloin suustansa hyvin siivottomia ja rivoja sanoja samoin kuin senkin johdosta, että
Valpuri oli luvannut mennä raatimies Juhana Antinpojan luokse
valittamaan. Tällainen meno julistettiin rauhanlakien rikkomiseksi ja jätettiin sen vuoksi hovioikeuden päätöksestä riippuvaksi.1
Tämänkaltaiset tapahtumat, joita oli lukemattomia, osoittavat sivistyksen heikkoutta ja tapojen raakuutta, eikä yksinomaan
oppimattomassa kansassa, vaan niidenkin joukossa, jotka olisi
1 Raast. pöyt. u/g 1671.
XV.
221
luettava sivistyneisiin. Vieläpä kirkossakin sattui silloin tällöin
epäjärjestystä huolimatta siitä, että kirkko koetti ankaralla kurilla
ainakin ulkonaisesti totuttaa ihmisiä säädyllisyyteen. Penkkisijoista syntyi nurinaa, töykkäyksiä ja kinasteluja, niinkuin olemme nähneet, mutta myöskin joku päihtynyt saattoi siellä ruveta
luvatonta puhetta ja ääntä pitämään, niinkuin Hätilän renki Tuomas Grelsinpoika huhtikuun 10 p:nä v. 1704 kirkkoherran katkismuskuulustelun aikana. Kämnerinoikeuden eteen haastettuna hän
pyytää anteeksi sanoen »heikkoudesta» niin tehneensä; mutta anteeksi ei annettu, vaan tuomittiin 50 talarin hop. rah. sakkoon tai
varojen puutteessa istumaan 14 päivää vesi-leipä vankeudessa sekä
julkisen kirkkorangaistuksen kärsimään ja pyytämään seurakunnalta anteeksi. Tämä loukkaus kirkon pyhyyttä vastaan oli siis, kuten
rangaistuksen ankaruudesta näkyy, paljon raskaampaa laatua kuin
verihaavojen ja mustelmien tuottaminen.
Kirkon säädöksien alaisiksi joutuivat myöskin siveellisyysrikoksista tuomitut, ja usein kirkkoherra näissä esiintyi syyttäjänä, mutta myöhemmin myöskin viskaali. Rikokset kuudetta
käskyä vastaan eivät olleet harvinaisia, mutta vaikeata on sanoa,
miten niiden lukumäärä suhtautuisi meidän aikamme tähän kuuluviin rikkomuksiin, sillä 1600-luvulla oikeus kävi niihin useimmin
ja tarkemmin kiinni kuin tätä nykyä. Tuon tuostakin tuotiin silloin joku nainen oikeuden eteen tekemään tiliä seikkailuistaan:
kuka oli asianosainen mies, oliko naimalupaus ollut ja monennenko
kerran tällainen hairahdus oli sattunut, sillä rangaistuksen laatu
riippui näistä seikoista. Ensikertaisesta salavuoteudesta oli sakko
naiselle 5 tai., miehelle 10, toisesta 10 ja 20, kolmannesta 15 ja 30
tai. hop. rah.; mutta jos se uusiintui vielä neljännenkin kerran,
karkotettiin syyllinen kaupungista ensin kärsittyään ruumiillisen
rangaistuksen, mies kujanjuoksun ja nainen raippoja kaakinpuussa.
Huoruudesta oli rangaistus ankarampi; esim. eräs Margareta Matintytär, joka kerran aikaisemmin oli tuomittu salavuoteudesta,
tuomittiin v. 1679 lapsen synnyttämisestä, jonka isä oli naimisissa
oleva porvari, 40 tai. hop. rah. sakkoihin, mutta kun hänellä ei ollut varoja, piestiin häntä vitsoilla. Tällaisista rikkomuksista
222
tuomittujen sakkomääräysten lisäksi tuli aina kirkonrangaistus,
joka merkitsi sitä, että syyllisen täytyi yhtenä kahtena tai kolmena sunnuntaina olla »mustassa penkissä» kirkkoväen nähtävänä
sekä sitten tehdä julkinen synnintunnustus. Vasta sen jälkeen
hänet otettiin jälleen seurakunnan yhteyteen.
Sivistyksellinen taso ei ollut meidän silmillä katsottuna korkealla kannalla 1600-luvulla Suomen kansassa; kirkko oli voimakkain mahti, joka koetti vallatonta menoa taltuttaa ja pakottaa ihmisiä parempia tapoja ja säädyllisyyttä
noudattamaan; mutta valistuksen puutetta
esiintyy
siinäkin
suuressa
määrin.
Eivät kirkonmiehet
eivätkä edes ajan
korkeampaa oppia
edustavat henkilöt
olleet vapaita vanhoista ennakkoluuloista ja harhakäsityksistä, jotka kan»Musta p^nkfci«.
sassa olivat säilyneet perintönä entisiltä ajoilta, vaikkakin olivat toisen muodon saaneet. Alkeellinen taikausko oli yleinen kaikissa kansankerroksissa; noitien voimaperäisiin temppuihin ja varsinkin
paholaisen mahtiin ja hänen vaikutukseensa ihmisiin uskottiin; akat kävivät hänen kanssaan elämöimassä Hornassa, jonne he etenkin pääsiäis- ja vappuyönä luudan selässä ilman
halki ratsastivat. Ja milloin joutuivat tästä syytteeseen, he menettivät henkensä polttoroviolla. Hämeenlinnassa ei tämä noitaja paholaisvillitys kuitenkaan näy olleen suuresti levinneenä, eikä
varsinaisia noitatutkintoja ja tuomioita tavata ollenkaan, vain
jokunen sentapainen syytös, josta ei vakavampia seurauksia ollut.
XV.
223
piinpä kirkkoherra Eerik Favorinus v. 1687 oli julkisesti saarnassaan maininnut erästä Maria Sigfridintytärtä noita-akaksi, ja sanoopa Maria, että hän lisäksi olisi sanonut häntä lapsenmurhaajaksi, varkaaksi ja hourupääksi, minkä kirkkoherra kuitenkin itse
kielsi, * mutta lupasi näyttää toteen, että Maria oli noita. Siitäkään
ei liene mitään tullut, vaikka oikeus hänet siihen velvoitti. Noitausko näyttää viihtyneen paremmin varsinkin maan länsiosissa ja
siellä olevissa ruotsalaisissa pitäjissä; Hämeessä se oli verraten vähän päässyt leviämään.
X Raast. pöyt. 9/51687.
XVI. Isot nälkä- ja kuolovuodet 1600-luvun
lopulla.
Hämeenlinnan porvarien talous perustui 1600-luvulla pääasiallisesti maanviljelykseen, ja sen vuoksi vuosikymmen 1670—80,
jolloin Ojoinen oli kaupungille vuokrattuna, oli edullisin aika
heille. Kaupunkiin muutti silloin väkeä jonkun verran enemmän
kuin aikaisemmin; mutta kun vuokra-aika loppui, rupesi heitä
pyrkimään pois, kuten porvarit itse valittavat. Vuosisadan lopulla
tuli sitten ankarat katovuodet, jotka tosin eivät koskeneet yksin
heitä, vaan koko maata ja valtakuntaa, ja niitä seurasi pisin ja
vaikein sota-aika, mikä Suomella ja Ruotsilla milloinkaan on ollut.
Katovuodet olivat menneinä vuosisatoina paljon yleisempiä
Jkuin meidän aikana. Maanviljelys oli heikompaa. Kaksivuoroinen
viljelystapa oli yleiseen käytännössä vielä 1600-luvulla, ja hallan
aiheuttamat tuhot olivat paljon tuntuvampia sen vuoksi, että eteläosassa Suomeakin oli suuria soita, joista huokui kylmää. Milloin
hyvä vuosi saatiin, ei osattu säästää, vaan myytiin tai kulutettiin
viinaan, joten kadon sattuessa ei ollut säästöjä varalla; lainamakasiinejakin ruvettiin vasta seuraavalla vuosisadalla perustamaan.
Kun kato-aika tuli, kesti sitä tavallisesti 2 tai 3 vuotta ja oli milloin laajemmalle levinnyt, milloin se rajoittui pienemmälle alalle,
oli toisen kerran ankarampi, toisen kerran jonkun verran lievempi.
Tunnettua on, että 1600-luvun lopulla kohtasi maatamme katoja,
jotka ovat ankarimpia mitä tunnetaan. Jo 1670-luvulla — vv.
XVI.
Isot nälkä- ja kuolovuodet 1600-luvun lopulla.
225
1675—77 — Suomen asukkaat joutuivat kärsimään katojen vaikutuksesta, ja seuraavalla vuosikymmenellä ne olivat ankarampia; niinpä esim. sanotaan, että Hattulan pappilan peltoon kylvettiin syksyllä v. 1685 9 tyn. rukiita, mutta keväällä ei kylvöstä noussut mitään, jonka vuoksi pelto kynnettiin ja kylvettiin suvi viljalla, ja samana syksynä v. 1685 saatiin pelloista vain 19 tyn. 4 kappaa ruista, pilaantunutta ohraa 10 tyn. ja-hallan panemaa kauraa
5 tyn. Seuraavina vuosina oli sato myöskin vähäinen ja sekin pilaantunutta. Ja samoin kuin rovasti kärsivät muutkin x . HämeenUudenmaan läänin maaherra Arvid Horn kirjoittaa hallitukselle
v. 1689, että" veroja on vaikeata saada kootuiksi, maassa kun vallitsee suuri puute ja köyhyys monien vuosien katojen johdosta.
Nämäkin kadot olivat vain enteitä seuraavan vuosikymmenen
koville katoja nälkävuosille, jotka vv. 1695—97 olivat ankarimmat
ja tunnetut isojen nälkä- ja kuolovuosien nimellä. Maaherrojen
hallitukselle lähettämät kirjeet ja talonpoikien valtiopäiville jättämät valituskirjat ovat täynnänsä räikeitä-kuvauksia kadon ja nälän aiheuttamasta surkeudesta. Ylisen ja Alisen Sääksmäen kihlakuntien talonpojat sanovat v:n 1697 valituskirjassa muun muassa,
että Jumala on suvainnut rangaista tätä maanpaikkaa varsinkin
yleisellä ankaralla kadolla, niin että halla ja pakkanen on kahtena
viime kuluneena vuotena tuhonnut kaiken kylvön, ja tänä vuonnakin on sangen vähän leikattavaa, sillä suurin osa maata on ollut viljelemättä ja kylvämättä; kolmas osa väestöä on nälän ja sen synnyttämän tarttuvan taudin kautta manalle mennyt ja heidän jättämänsä talot ovat autioina; henkiin jääneet ovat kuluttaneet kaikki omaisuutensa, eikä heillä ole muuta kuin henki ja minkä välttämättömimmin tarvitsevat talojen hoitoon. Hämeen—Uudenmaan maaherra Abr. Cronhjort kirjoittaa syksyllä v. 1696, että varsinkin Uudenmaan ja Hämeen läänissä-on tavattoman surkea va1
Hattulan rovastina oli silloin Abraham Alfthan; hänen pappilansa
paloi ankaran myrskyn vallitessa huhtik. 9 p:nä 1686, mikä vähinko arvioidaan 1118 tai. 16 äyriksi ja samana vuonna häneltä kuoli vielä eläinruttoon 12 lehmää, 40 lammasta, 8 vuohta, 10 pukkia, ja 12 sikaa. Palkasta oli saamatta 600 tai. «eikä ole toiveita sen saamisestakaan seurakuntalaisten köyhyyden vuoksi.« (S. v. a. kop.).
226
kaupungin
historia.
litus siitä, ettei maamies ole yhtämittaisen sadesään tähden voinut
kylvää peltojansa ja se vähä mikä on kylvetty on jäänyt maahan
pilaantumaan; suuri nälänhätä on odotettavissa eikä yksin rahvaan,
vaan myös kruunun virkamiesten, aatelin ja muiden säätyhenkilöiden sekä porvarien keskuudessa, eikä samalla paikkakunnalla
voi löytää ainoatakaan, joka yhdelläkään tynnyrillä viljaa voisi
toista auttaa. Vähän myöhemmin maaherran viransijainen Yrjö
Juh. Maydell kirjoittaa, että tähän aikaan vuodesta talonpoikien
pitäisi viedä kaupunkiin myytäväksi tervansa, puutavaransa,
tuohensa, hiilensä y. m., mutta suurimmalla osalla ei ole leipää,
mikä suuresti ehkäisee heidän matkojansa 1 .
Seuraavana vuonna 1697 hätä nousi pahimmilleen; väkeä kuolee
kaduille ja teille, ja ellei ensi avovedellä saada apua, tuhoutuu
koko maa; talonpojat teurastavat hevosiaan saadakseen niistä hengen pidintä, kirjoittaa maaherra keväällä. Kevät oli pitkä ja kylmä,
mikä esti kevätkylvön nousemasta. Vilja-apua pyydettiin hallitukselta, ja sitä annettiinkin jonkun verran sekä kylvöksi että syötäväksi, mutta varastoissa oli niin vähän, ettei siitä lähimainkaan saatu kipeimpäänkään tarpeeseen. Sen vuoksi täytyi turvautua petäjän kuoreen, vehkan juureen, olkiin ynnä muuhun
luonnottomaan ruokaan. Siitä ruumis heikontui; syntyi polttotauteja, jotka surmasivat paljon ihmisiä. Maanteillä näitä nälkiintyneitä olentoja kulki paikasta toiseen, nälkä kun oli pakottanut kodin jättämään; tien varsille niitä kaatui kuolleina,
ja pyhisin haudattiin sellaisia läheisiin hautuumaihin tietämättä
keitä olivat ja mistä olivat tulleet. Koko Hämeen-Uudenmaan
läänissä oli virallisen ilmoituksen mukaan yksin Mikon päivästä v. 1696 juhannukseen v. 1697 kuollut 28,248 henkeä, joista
esim. Janakkalassa 1,152 sekä lisäksi 69 vierasta, Sääksmäessä 789 ja lisäksi 116 vierasta. Syntyväisyys oli mitättömän pieni
tähän verrattuna; niinpä Janakkalassa 38 ja Sääksmäessä 58 lasta
mainitun ajan kuluessa 2 . Puute ja hätä johtivat rikoksiin, joiden lukumäärä lisääntyi tavattomasti; maanteillä vaara uhkasi
1
2
Hämeen—Uudenmaan maaherran kirjeet, (kop. S. v. a:ssa).
Immanuel Ilmoni, Bidrag till Nordens sjukdoms historia, II s. 267, 268.
XVI.
Isot nälkä- ja kuolovuodet 1600-luvulla,
227
matkustavia, minkä vuoksi Hämeen-Uudenmaan maaherra arvelee, että patrulleja pitäisi olla niillä ihmisten turvallisuutta
suojelemassa; varkaita tuodaan joukoittain, sanoo hän, ja lääninrahaston vartioimisesta täytyy hänen itsensä pitää huolta öisin,
koska porvari vahtiin ei voi luottaa 1 .
Hämeenlinnankin asukasten heikon talouden nämä vuodet
tekivät vielä heikommaksi. Heidän kaupunkinsa ympärillä oli
suomaita, jotka edullisimpinakin vuosina nostivat kylmää heidän
peltotilkuilleen,
ja nyt sen turmeleva vaikutus
oli paljon tuhoisampi. Ja osoittavathan monet
seikat, mikä vaikutus näillä katovuosilla oli kaupungin oloihin ja
elämään; »näiden
aikojen vaikeuksien tähden olemme joutuneet sellaiseen rappiotiPettuleipä.
laan, ettei täällä
ole enää usampia kuin 4 tai 5 porvaria, joilla on jonkinlainen toimeentulo», sanotaan porvarien valtipäiväanomuksessa v.
1697. Pormestaria ja maisraattia he eivät voineet enää ylläpitää;
julkisia rakennuksiaan he eivät jaksaneet pitää kunnossa edes sen
vertaa kuin ennen; niinpä sanotaan kirkkoherra Gabr. Röökmanin
pappilan rakennusta koskevan huomautuksen johdosta v. 1699,
että »vaikkakin ne harvat ja köyhät tähän aikaan kaupungissa
asuvat porvarit eivät voi tätä nykyä näinä heitä lamauttaneina
katovuosina kokonaan hävittää pappilaa ja rakentaa uutta, tulisi
heidän kuitenkin huolehtia tukipuista ja muilla keinoilla parantaa
1
Häm.—Uudenm. maaherran kirje 30/3 1697 (S. v. a. kop.)-
228
huoneita estääkseen niitä kokonaan kumoon kaatumasta» 1. Nälkävuosien vaikutus tulee näkyviin myöskin kuolevaisuuden suuressa
lisääntymisessä, sillä se kasvoi enemmän kuin kolminkertaiseksi.
Hämeenlinnan seurakunnan väkiluvusta, kuolleista ja syntyneistä ei meillä ole varmoja tietoja vielä 1600-luvulta, sillä papiston
laatimat luettelot alkavat vasta juuri vuosisadan vaihteesssa, syntyneistä v. 1698 ja kuolleista v. 1700; mutta kirkkoherra Jaakko
Aemelae uksen tuomiokapitulia varten laatimassa kertomuksessa
Hämeenlinnan seurakunnasta 1750-luvulla hän on liittänyt muun
muassa luettelon kuolleista v:sta 1665 alkaen, kuten hän sanoo,
muistiinpanojen mukaan, joista näkyy, että vv. 1665—1693 kuoli
vuosittain keskimäärin 5 henkeä, mutta jo v. 1694 oli kuolleitten
luku, 14, v. 1695 se oli 16, v. 1696 14, ja v. 1697 se kohosi 22:een
eli keskimäärin 16 å 17 henkeä, siis kolmikertaiseen määrään.
Keväällä v. 1697 kuolevaisuus kohosi korkeimmilleen. Silloin
haudattiin joukoittain ruumiita, sekä omien seurakuntalaisten että tuntemattomien vierasten; niinpä huhtikuun 11 p:nä
mainittuna vuonna »pantiin samaan hautaan 32 henkilön ruumiit,
jotka olivat teille kuolleet tai muuten nälkään nääntyneet»; ja
samana päivänä haudattiin Hätilän Mattilan vaimon veli ja Ojoisten Juhanan vävy samaan hautaan; 16 p:nä haudattiin 4 ruumista
Saarisista samaan hautaan ja lisäksi vanhan sotamiehen Yrjön
vaimo; toukokuun 1 p:nä haudattiin Hätilän Mattilan »vanha akka»
ja hänen tyttärensä Ojöisistä sekä Sven Gabrielinpoika samaan
hautaan, ja lisäksi 3 nälkään kuollutta; toukokuun 23:na ja 24:nä
haudattiin 3 kaupungista ja Saarisista; kesäkuun 6 p:nä 14 köyhää
samaan hautaan; 11 p:nä 1 vanki ja 2 muuta; 13 p:nä 2 Saarisista,
2 Hakalasta, ja lisäksi 2; heinäkuun 2 p:nä Ojoisista 1 piika,
joka oli kuollut nälkään. 2 Vuoden 1697 toisella puoliskolla kuolevaisuus rupesi vähenemään, ja seuraavana vuonna 1698 on merkitt y kuolleiksi vain 3, v. 1699 ainoastaan 1 ja v. 1700 8 j.n.e.; se
vaihtelee sitten seuraavina vuosina 5 ja 9 välillä, kunnes kuollei1 Raast. pöyt. I9 /Ö 1699 (S. v. a. Sääksmäen tuomiokirjassa 1696,
1699, foi. 429 seur.)
2
H:n kirk. ark. Kyrkiones bok och räckningar.
XVI.
Isot nälkä- ja kuolovuodet 1600-luvun lopulla.
229
den luku v. 1704 taas oli 17, ja v. 1707 19, v. 1708 16 ja v. 1709 21.
Näinä vuosina olikin jälleen ankara kato maassa, varsinkin vv. 1708
ja 1709 *.
Pienten lasten runsas kuolevaisuus on silmäänpistävä tavallisinakin vuosina; niinpä vv. 1700—1712 kuolleista on 42 prosenttia
alle kahden vuoden ikäisiä lapsia sekä lisäksi useita jonkun verran
vanhempia. Syntyneiden luku samoina vuosina oli yhteensä 185
ja kuolleiden 53 (sekä lisäksi v. 1704 kuolleet, joita ei luettelossa ole
mainittu), joten yli 30 prosenttia eli siis joka kolmas lapsi kuoli
vallan pienenä. Tämä johtui tietenkin siitä, että terveydenhoito
oli vielä varsin ala-arvoista. Ne, jotka jaksoivat kestää varhaisimmat lapsuusvuodet, elivät kyllä tavalliseen ihmiselle suotuun
ikään, sillä luetteloista merkityistä päättäen 10—30 ikävuosien
välillä harvoin kuolema jotakuta kohtasi, ja joku saattoi päästä
80—90 :een asti; mainitaanpa porvari Jaakko Iisakinpoika Laggarin jaksaneen elää lähes 103 vuoden vanhaksi; hän oli syntynyt v.
1600 ja haudattiin helmikuun 15 p:nä v. 1703.
Mainitsemamme numeroluvut käsittävät koko Hämeenlinnan
seurakuntaa, josta kaupunki muodosti vain noin puolet; niinpä w .
1700—1712 185: stä syntyneistä lapsista 104, siis enemmän kuin
puolet, on merkitty Ojoisten, Hätilän, ja Saaristen kartanoiden
lampuotien, torpparien ja renkien sekä linnanväen lapsiksi, ja
kuolleista noin 42 prosenttia oli heidän joukostaan.
1
Aeimelseuksen mainitsemat luvut eivät ole kaikilta vuosilta varsin
samat kuin pappien tekemissä luetteloissa; olemme ottaneet viimeksimainitut v:sta 1700 alkaen.
XVII; Suuret sotavuodet 1700-luvun alussa.
Suurten katovuosien tuottamat vauriot eivät olleet joutuneet
parantumaan, ennenkuin alkoi suuri pohjan sota, joka vaati Ruotsin valtakunnalta ylivoimaisia ponnistuksia ja jonka lopputuloksena oli Ruotsin suurvallan häviö. Meidän maamme sai siitä vielä
enemmän kärsiä kuin varsinainen Ruotsi, sillä tämä ei joutunut
siinä määrin vihollisen ryöstettäväksi eikä sen vallanalaisuuteen
vuosikausiksi.
Kuten tunnettua, alkoi tuo kaksi vuosikymmentä kestänyt sota
v. 1700; mutta jo edellisenä vuonna rasitukset alkoivat. Kun sodan
vaara oli pelättävissä, määräsi näet Kaarle XII otettavaksi ylimääräisen veron eli kontributsionin, joita ennenkin oli otettu,
mutta joka nyt tuntui entistä raskaammalta. Kaikkien valtakunnan asukasten palvelijoita ja irtolaisia myöten täytyi ottaa osaa sen
suorittamiseen säädettyjen perustelujen mukaan; valtakunnan
porvariston osaksi määrättiin 150,000 tai hop. rah., mikä summa
jaettiin eri kaupunkien kesken niiden suuruuden ja varallisuuden
mukaan; kaupungit taas laativat taksan, jonka mukaan kunkin
porvarin tuli maksaa. Hämeenlinan osaksi säädettiin 166 talaria.
Minkä valittelun ja hätähuudon se porvaristossa sai aikaan, olemme ennen nähneet (ks. s. 156). Valituksia kuului muualtakin;
mutta niistä huolimatta kontributsioni säädettiin vuosi vuodelta
yhä edelleen maksettavaksi, ja v. 1704 se tehtiin kaksinkertaiseksi,
jolloin Hämeenlinnan osalle tuli 492 tai.; seuraavana vuonna 1705
se taas oli yksinkertainen, ja Hämeenlinnan tuli silloin maksaa
XVII.
Suuret sotavuodet iyoo-luvun alussa.
231
2 i i tai 1 . Sellaisena se jatkui v:een 1710, jolloin kontrubutsioni
jälleen määrättiin kaksinkertaiseksi. Poltavan taistelun jälkeen
tarvittiin näet uusien sotavoimien aikaansaamiseksi vielä entistä
enemmän varoja, varsinkin kun monet viholliset rupesivat silloin
hätyyttämään Ruotsin maita. Kontributsionin lisäksi säädettiin
useita korotuksia, kuten pikkutulleihin, aksiisimaksuihin, uiko-,
maan juomista maksettavaan veroon ja kyytirahoihin. Seuraavana vuonna 171^ otettiin v. 1710 kokoontuneiden valiokuntavaltiopäivien ehdotusten mukaan veroa valetukista, naisten pääkoristuksista (fontangeista), vaunuista, kääseistä ja kärryistä,
jota paitsi kustakin tulisijasta oli maksettava kaupungissa 20 äyriä,
mutta maalla, vain puolet siitä, ja muutamia ennen otettuja veroja, kuten tupakasta, leivinuuneista j.n.e. korotettiin. Viimeisetkin varat koetettiin pusertaa yhä jatkuvan sodan tarpeisiin; tahdottiinpa vielä saada vapaaehtoisilla lahjoilla ja lainoilla niin paljon
kuin voitiin, ja kirkkojen varojakin otettiin lainaksi, jota parernpien aikojen koettaessa oli maksettava takaisin.
On luonnollista, että tällainen verotus liiaksi rasitti kansaa;
se köyhtyi köyhtymistään; verorästit kasvoivat, ja valtion tulot
vähenivät huolimatta siitä, että veroja nimellisesti lisättiin. Hämeenlinnassakin maksamattomien rästien summa valtiolle suoritettavasta kontributsionista ja henkirahoista nousi jo v. 1703
2,2i4:een talariin 3i:een äyriin ja i6:een äyrityiseen hop. rah. ja
seuraavina vuosina se vain kasvoi. Hallitus koetti yleensä syytellä
ylöskantomiehiä, etteivät he tarpeeksi tarmokkaasti menetelleet
verojen kokoamisessa. Sen johdosta maistraatti, jonka huolena verojen kokoaminen oli, antaa yhä ankarampia määräyksiä, muistuttaa ja uhkaa; porvarit taas myyvät tavaransa, antavat pantteja,
kuten olemme nähneet; muttei sittenkään saatu kokoon, mitä olisi
pitänyt, sillä rahaa ei ollut. Vihdoin ankara Kaarle Nieroht, joka
v. 1710 nimitettiin Suomessa toimivan puolustusjoukon ylipäälliköksi ja maan kenraalikuvernööriksi, käytti ennen kuulumatonta
kovuutta, hän kun rupesi veroja perimään kuin vihollisen maassa.
Hän näet majoitti sotamiehiä ylöskantomiesten luo, jotka saivat
1
Uudenmaan läänin ark., Kontributsionitilejä.
232
niitä käyttää myöskin apunaan ryöstötoimituksissaan; niinpä majuri Villebrandt komennettiin lähettämään sotamiehiä muutamien
Hämeen läänin voutien luo ja myöskin Hämeenlinnan kaupunkiin . Muttei Hämeenlinnassa sen paremmin kuin monessa muussa paikassa tälläkään menettelyllä kaikkia rästejä saatu perityiksi.
Kaarle Xllrkin kaukaisessa olinpaikassaan Benderissä oli tullut
huomaamaan, ettei tämä verotustapa ollut asianmukainen, se kun
ylenmäärin rasitti suurinta osaa kansaa, mutta valtion tulot silti
vähenivät vuosi vuodelta. Sen vuoksi hän käskee v.ksi 1713 lakkauttamaan tämän verotuksen ja säätää sijaan yleisen varallisuusveron. Kaikkien valtakunnan asukasten sekä kiinteä että irtain
omaisuus arvosteltiin rahassa ja siitä otettiin 2 prosenttia, koska ensin aijottu 1 prös. huoihattiin varsin riittämättömäksi. Siten Hämeenlinnan asukasten kiinteä omaisuus arvosteltiin 440. tal:ksi ja
irtain 1,900 taliksi hop. rah., josta ei mennyt veroa enemmän kuin
46 tai. 26 äyriä, mikä siis oli monta vertaa pienempi kuin aikaisempi
kontributsioni. Tätä veromäärää ei kuitenkaan saatu muuta kuin
pieneksi osaksi kootuksi Hämeen-Uudemaan läänistä kansan köyhyyden vuoksi, ja vihollisen tulo keskeytti sen kokonaan 1 .
Paitsi rahaa tarvittiin miehiä, joita vuosittain vietiin sotatantereille kaatuneiden sijalle. Ruotujakoinen sotalaitos, joka Kaarle
Xl.n hallitessa oli Ruotsin valtakunnassa lopullisesti järjestetty,
kohdistui velvollisuuksineen talonpoikiin, se kun oli oikeastaan
maaomaisuuteen perustuva ase velvollisuus, mutta sai siitä kaupungin asukkaatkin tavallaan osansa. Ruodun ja rusthollin täytyi
hankkia sotamies, joka oli vapaaehtoisuuden tietä pestattava; mutta tässä kohden ei niin tarkkoja oltu, vaan käytettiin pakotustakin.
Niinpä Hämeenlinnan porvarien valituskirjansa v:lta 1680 (1682?)
sanotaan, että muutamia kaupunkien porvareita, jotka ovat entisiä
1
Uudenmaan läänin arkisto, Kontributsionitilejä 1713. Vertauksen
vuoksi mainittakoon, että Helsingin kaupungin asukasten kiinteä omaisuus
arvosteltiin 10700 taliksi ja irtain 108100 tal:ksi; Tammisaaren 1750 ja 3660
tahksi; koko Hämeen-Uudenmaan läänissä kiinteä 356450 ja irtain 572540
tai.; koko Suomen kiinteä ja irtain yhteensä 3796200 tai. ja koko Ruotsin
valtakunnan 63489300 tai. hop. r.. Koko kontributsionin laskettiin tuottavan
1269786 tai. hop. rah.
XVII.
Suuret sotavuodet 1700-luvun alussa.
233-
ratsumiehiä, mutta palveluksensa jälkeen olleet porvareina kauemmin kuin 22 vuotta, on edellisenä kesänä pakotettu rupeamaan ratsumiehiksi »kaikenlaisten säätyhenkilöideh ratsutilojen puolesta,
vieläpä viety Liivinmaalle eikä annettu mitään palkkaa». Hallituskin antoi jonkinlaista tukea tämäntapaiselle menettelytavaller"
se kun salli, että joutomiehet saatiin ottaa; suuret ja huonolahjäiset
kouluteinit ja kelvottomat ylioppilaat olivat myöskin vaarassa
joutua »knihtijoukkoon». Ja varsinkin nyt sodan aikana meneteltiin paljon rohkeammin. Värvääjät kulkivat kaupungeissa ja maaseuduilla hankkimassa pestattuihin rykmentteihin miehiä, eivätkä
hekään suinkaan hienotunteisesti menetelleet; väkipakkoa sanotaan heidänkin käyttäneen tai, mikä oli tavallisempaa, he käytti vät
monenlaisia houkutuskeinoja saadakseen kokemattomia nuorukaisia kirjoittamaan nimensä papereihinsa.
Missä määrin Hämeenlinnan porvareita hätyytettiin sotamiehiksi antautumaan ei asiakirjoista käy selville; mutta näyttää
kuitenkin siltä, ettei Hämeen-Uudenmaan läänin kaupungeissa,
menetelty niin säälimättömästi kuin Turun-Porin läänin kaupungeissa; viimeksimainituista näet maaherra tuon tuostakin tiedustelee ja käy itsekin toisinaan ottamassa selkoa, oliko nuoria miehiä
maaseuduilta paennut kaupunkiin, ja maistraatti puolestaan hätyytteli juoppoja ja toimettomia porvareita, jotka eivät verojansa maksaneet, sillä heidät oli myöskin lupa ottaa sotamiehiksi ruotujen puolesta, jotka miestä tarvitsivat. Ei Hämeenlinnassa eikä tietääksemme Helsingissä eikä Porvoossa tällaista mainita; ainakin se oli näissä harvinaista. Mutta muutamien Hämeenlinnan koulupoikieii mainitaan joutuneen ratsumiehiksi ilman että heidän vanhempiensa
lupaa tiedusteltiin. Sellaisesta menettelystä valittaa rehtori Henrik
Seidelius ja myöskin piispa Gezelius läänin maaherralle; niitäkin poikia, sanovat he, joilla on halua opintoihin, on otettu ratsuja sotamiehiksi; mainitaan varsinkin Hattulan Hurttalan sepän poika Henricus Georgii, »joka kaksi vuotta koulussa oltuaan on osoittanut niin suurta ahkeruutta, että hänen Jumalan siunauksella katsotaan vastaisuudessa voivan tehdä itsensä taitavaksi jossakin
muussa säädyssä palvelemaan valtiota»; mutta hänet oli nimismies-
234
'
K. O. Lindeqvisl, Hämeenlinnan kaupungin historia.
Stenforsin antaman todistuksen mukaan kirjoitettu ratsumieheksi
ratsumestari Kustaa Hornin omistaman Kulsialan ratsutilan puolesta. Tällaista menettelyä oli puolustettu sillä, että pojat, jotka
v.n, 1700 jälkeen olivat tulleet kouluun, olisivat muka pelosta joutua sotaväkeen sinne tulleet, mutta se on mahdotonta, sanotaan
piispantarkastuspöytäkirjassa. Päinvastoin, nyt pelotetaan poikia
kouluun tulemasta ja pyydetään maaherraa ehkäisemään sellaista
mielivaltaa. Vapaaehtoisesti meneviä ei suinkaan kielletä ja estetä
sotapalvelukseen antautumasta 1.
Sotatila toi mukanaan monta muuta rasitusta. Kululla oleva
sotaväki käyttäytyi vallattomasti; kyytejä tarvittiin tavallista
•enemmän virkamatkoilla kulkeville upseereille; mutta majoituksesta, joka useissa kaupungeissa oli rasittavaa, ei Hämeenlinnassa
paljon rasitusta ollut; rantakaupunkeihin oli sotamiehiä mukavampi
laivoilla tuoda talveksi, ja niiden porvarit saivat heitä taloihinsa.
V. 1707 keväällä Hämeenlinnaankin lähetettiin jonkun verran tykkimiehiä, mutta heidät sijoitettiin linnaan, jonka varustuksia,
»etupäässä tykkejä, aijottiin ruveta parantamaan, sillä venäläisten
hyökkäys edellisenä vuonna Viipuria vastaan oli herättänyt pelkoa
koko maassa; ainoastaan konstaapeli Juhana Bjurberg sekä hänen
apurinsa Kasper Franck käskettiin majoittaa kaupunkiin. Porvarit
sopivat kämnerinoikeuden kokouksessa siten, että niiden, joilla oli
tupia ja kamareita, tuli pitää heitä 14 päivää vuoron perään sekä
antaa paitsi huonetta vuode, lämpö, pesu, »suolanen ja hapan», s.o.
ruoka, mutta muiden kaupunkilaisten, joilla ei huonetta ollut luovuttaa, tuli antaa 1 tai. vask. rah. viikossa kummankin majoitettavan kohdalle. Mitä taas linnaan majoitettuihin tykkimiehiin tulee
pyytää linnanpäällikkö Antti Berg maaherralta heidän kuukausimäärärahaansa, koska heidän oli sangen vaikea saada elatukseksensa mitään, »sillä», sanoo hän, »käteisellä voi saada hyvin vähän
tässä kaupungissa, mutta muuten ei ainoatakaan ateriaa ruokaa.» 2
1
Seideliuksen kirje maaherra Juhana Creutzille l6 /2 1704 ja samana vuonna helmik. 18 p:nä pidetyn piispantarkastuksen pöytäkirja (H.linnanlyseon
kirjastossa).
2
Kämnerinoik. pöyt. 2 5 k 1707; S. v. a. Antti Bergin kirje l2/4 1707 (Ankomna bref 1704—09.)
XVII,
235
Kuten näkyy, oli tarkoitus panna Hämeenlinna parempaan
puolustuskuntoon, ja siihen tarvittavat ainekset oli kruununvoutien
hankittava. Arvatenkin työt supistuivat vähiin, koska niistä ei
enempää mainittu. V, 1710 taas, jolloin Viipuri oli menetetty, ruvettiin Suomen puolustuksesta enemmän huolehtimaan, ja silloin tulee puheeksi Hämeen linnankin varustaminen. Kreivi Kaarle
Nieroht, joka v. 1710 oli määrätty Suomen puolustusjoukon ylipäälliköksi, tuli armeijan luo matkustaessaan joulukuun 7 p:nä v. 1710
Hämeenlinnaan ja viipyi siellä tammikuun 9 p:ään asti. Hänen tarkoituksensa tällä pitkällä oleskelulla oli panna linna puolustuskuntoon, ja hän lähetti sinne linnoituskapteeni Glansbergin töitä johtamaan. Nieroht teki kuitenkin sen huomion, ettei linnaa voitu asemansa vuoksi puolustaa »koska», sanoo hän, »ei voi tietää mistä
päin vihollinen tulee.» x Eikä sen varustamiseksi liene nytkään
paljon tehty.
Muissa kaupungeissa oli vanhastaan n. s. porvariskaarti, johon kaikkien porvarien tuli kuulua ja ottaa osaa sotaisiin harjoituksiin. Hämeenlinnassa, joka oli pieni ja verrattain uusi kaupunki, ei sellaista ollut. Mutta sen sijaan Hämeenlinnan asukkaita
velvoitettiin toimittamaan vahtipalvelusta linnan valleilla, ainakin
osittain; niinpä v. 1707 viskaali ja kruununnimismies Stenfors
syyttää entistä linnanknihtiä Simo Henrikinpoikaa siitä, että hän
oli laiminlyönyt linnanvahdinpidon silloin kun hänen vuoronsa oli
ja samoin lasimestarin leskeä Briita Juhanantytärtä; mutta edellinen vetosi huonoon näköönsä ja kuuloonsa ja jälkimmäinen vanhuuteensa ja köyhyyteensä, ettei voinut ketään palkata puolestaan,
ja heidät julistettiin vapaaksi »koska ei mitään vahinkoa sen kautta
ole tapahtunut». 2 Vahtivuorot näkyvät olleen määrätyt talojen
puolesta suoritettaviksi.
Monet seikat siis muistuttivat hämeenlinnalaisiakin siitä, että
sota oli olemassa, ja olihan viholliskansan miehiäkin siellä joka
päivä nähtävissä. Vangiksi joutuneita venäläisiä, puolalaisia ja
saksilaisia lähetettiin sotatantereelta Suomenkin kaupunkeihin
1
2
K. O. Lindeqvist, Ison vihan aika Suomessa, s. 295.
Kämnerinoik. pöyt. 28/Ö 1707.
236
'
majoitettaviksi ja Hämeen linnassa niitä oli muutamia sodan ensimmäisestä vuodesta alkaen; mutta nämä näyttävät olleen jonkinlaisia kaupustelijoita, jotka sodan puhjetessa oli vangittu ja heidän tavaransa takavarikoitu Helsingissä. Eräs heistä, Wasilij Belskoug »kaikkien orjien eli vankien puolesta» näet syyttää ankarasti
linnan vahtimestaria Haakona Liemania, joka takavarikoinnin tapahtuessa oli Helsingissä maaherran palveluksessa, siitä, että hän
yöllä kruunun rautapuodista residenssinpihalla olisi kumppaneineen varastanut rautaa ja ryöstänyt heiltä 50 ketunnahkaa ynnä
muutamien tuhansien talarien arvosta obligatsioneja, ja kun he rupesivat häntä tästä syyttämään, oli hän pannut heidät maanalaiseen
vankilaan. Asiaa oli Helsingissä tutkittu, mutta Wasilij rupesi uudelleen Hämeenlinnassa rettelöimään, vaikka muut ryssät, joita hän
kutsui todistajiksi, eivät vahtimestarista sanoneet mitään pahaa
tietävänsä. Asiaa tutkittiin kämenerinoikeudessa, mutta parempaa
selvyyttä ei saatu, ja se jätettiin lopulta maaherran huostaan;
todettiin vain, että vangeissa oli kolme Vasilijia: »Vasilij Asapatiof
eli suomalaiseksi Vasilijksi kutsuttu, toinen Vasilij Fedorof eli Råsyk
s.o. ruotsalainen Vasilij, koska hän myös osaa ruotsin kieltä, ja kolmas, joka vahtimestari Haakona Liemanin kanssa on kiistassa,
on Vasilij Gabriliof eli Gabrielinpoika ja on hänellä liikanimi
x
Belskoug.»x
Venäläisiä vankeja säilytettiin litmassa, mutt? heillä näkyy
olleen jotenkin suuria vapauksia, joita muillekin vangeille, vieläpä törkeiden rikoksien tekijöille, sallittiin, silla vankien hoito ja
valvonta oli yleensä sangen heikkoa ja leväperäistä. Niinpä yksi
näistä vangituista venäläisistä, joita v. 1703 mainitaan olleen 11,
»ryssä Daniel» liikuskeli nähtävästi hyvin vapaasti kaupungissa,
jossa hänellä oli tilaisuutta toimittaa itsensä lapsen isäksikin.
Toinen ryssä Jaakko Gabrielinpoika oli päässyt lemmensuhteisiin vahtimestari Liemanin piian kanssa, josta seurauksena oli
poikalapsi. Molemmat he olivat antaneet avioliittolupaukse 1, ja
viimeksimainittu vielä luvannut kääntyä lutherilaiseen uskoon,
mutta ryssät vietiin Tukholmaan, ennenkuin olivat joutuneet lu1 Kämnerinoik. pöyt.
28
/s, 25 /g,
29
/io 1706.
XVII.
237
paustaan täyttämään x Mitenkä vangitut ryssät saattoivat oleilla
ja elellä osoittaa muun muassa se, että 5 heistä neljäntenä pääsiäispäivänä tuli Beata Jaakontyttären luo, keitättivät itselleen munia ja tilasivat muutamia kannuja olutta. Heidän siellä syödessään ja juodessaan tulee linnanknihti Yrjö Malinpoika sisään, ottaa munan heidän vadistaan ja käskee heidän mennä linnaan; mutta
ryssät eivät olekaan halukkaita lähtemään, vaan »antavat hänelle
ilkeitä sanoja», ja kun hän yrittää lyödä heitä selkään miekallaan,
käyvät he hänen tukkaansa kiinni ja repivät siitä. Asiaa kämnerinoikeus ei katsonut olevansa oikeutettu ratkaisemaan, vaan jätti
sen maaherran päätettäväksi. 2
Linnassa nuo 11 ry^sää asuivat samassa huoneessa.
Matta
eräänä yönä heinäkuussa v. 1703 he kaikki lähtivät karkuun, mikä
tapahtui siten, että he ensin puukoilla puhkasivat katon, heittivät
kattotäytteen pois, kiipesivät tekemästään aukosta ylös, puhkasivat sitten taas välikaton toiseen huoneeseen, johon laskeutuivat
alas; aukasivat täällä oven, pääsivät siten ulos, tyhjensivät mennessään kellarin, kuivasivat siellä löytämänsä suolasilakat ja panivat ne pusseihin, joista yksi jäi kellariin, juoksivat sitten pusseineen
rantaan päin ja pääsivät pienestä portista ulos; rannalla he saivat
käsiinsä veneen, jolla menivät vastakkaiselle rannalle (Sairion puo-,
lelle), riensivät sitten erämaahan, niinkuin vahtimestari Lieman
sanoo. Tehdessään maaherralle selkoa asiasta hoppmanni ja vahtimestari koettivat tehdä toinen toisensa vastuunalaiseksi; edellinen sanoo, että vahdit olivat varmaankin nukkuneet, koska ryssät eivät muuten olisi voineet heidän huomaamattaan niin paljon
puuhata; vahtimestari taas puolustelee itseänsä sillä, että hänen
esimiehensä ei ollut pannut ryssiä vankempiin huoneisiin; hän itse
oli kyllä sulkenut oven, pannut salpojakin vielä eteen sekä '.2 vahtia valvomaan, niinkuin hoppmanni oli käskenyt. Kun karkaaminen huomattiin, sanoo vahtimestari lähteneensä 6 miestä mukanaan karkureita takaa-ajamaan, mutta eivät tavanneet heitä;
1
Raast. pöyt. 6/i2 1706 (Sääksmäen tuomiokirjassa, S. v. a.), Kämnerinoik.
pöyt. 19/e 1707.
2
238
Myöhemmin ryssät kuitenkin saatiin kiinni ja palautettiin Hämeen
linnaan takaisin, ja silloin sidottiin vyö eli hihna heidän jalkaansa,
jotteivät pääsisi niin helposti karkaamaan. x
Sodan tuntu ilmeni siis monella tavalla. Sanomat etäisiltä
sotatantereilta toivat kyllä aluksi tietoja kuninkaan saamista loistavista voitoista; mutta lähempänä olevilta taistelupaikoilta tulevat viestit kertoivat vain kärsityistä tappioista ja vihollisen etenemisestä. Se oli omiaan vaikuttamaan mieliin alakuloisuutta ja
herättämään epävarmuuden tunteen. Eikä Suomen asukkailla
saattanut ollakaan ehdotonta turvallisuutta sen jälkeen kun
Inkerinmaa oli joutunut Venäjän tsaarin haltuun (1703). V.
1706, jolloin venäläiset piirittivät Viipuria, alkoi maassa yleinen pelko vallita, mutta sillä kertaa uhkaava vaara vältettiin. V. 1710 Viipuri joutui tsaarin käsiin, ja silloin Itä-Suomesta tulevat pakolaiset toivat tietoja vihollisen julmasta menettelystä, ja koko maassa alettiin valmistella pakoa; vieläpä hallituskin kehottaa maaherroja ryhtymään varovaisuustoimenpiteisiin. Vaara meni tälläkin kertaa ohi. Vasta syyskuussa v. 1712
venäläiset tulivat Kymijoen yli, havitellen maata, ja silloin Hämeenlinnassakin pelättiin vihollisen tuloa siinä määrin, että 2 porvaria määrättiin vuoronsa mukaan lähtemään tiedustelumatkalle
Syrjäntaka 3 penikulman päähän kaupungista. 2 Silloinkin venäläiset palasivat takaisin Kymijoelta. Mutta v. 1713 kohtalo ei enää
ollut Suomelle niin suopea. Silloin Hämeenlinnakin joutui venäläisten valtaan.
Keväällä mainittuna vuonna Venäjän tsaari ryhtyi täydellä
todella Suomen valloitukseen; toukokuun 12 p:nä Helsinki joutui
hänen haltuunsa, ja elokuun 28 p:nä venäläinen joukko marssi
pääkaupunkiin Turkuun. Sen jälkeen suunnattiin hyökkäys Hämeeseen. Suomen puolustusjoukon ylipäällikkö Yrjö Lybecker,
jota yleensä syytettiin kykenemättömyydestä ja pelkuruudesta,
oli hallituksen käskystä vastikään jättänyt armeijan johdon kenraalimajuri Kaarle Armfeltille, joka heti alkoi koota joukkojansa
1 Ankomna bref 1704—09 (S. v. a.); Kämnerinoik. pöyt.
2
28
/s 1706.
XVII.
239'
Hämeenlinnan seuduille, aikoen täällä linnan suojassa asettua vastarintaan. Sen vuoksi linnan varustuksia taas paranneltiin, sotaväki sijoitettiin Hattulaan Mierolan seuduille. Sillä välin noin
17,000 miehen suuruinen venäläinen sotajoukko, jonka päällikkyyden tsaari oli antanut yliamiraali Feodor MatvejevitS Aprafesinilte,
lähti Helsingistä syyskuun 20 p:nä, saapui 25 p:nä Janakkalan
Turkhautaan, jossa se karkotti erään suomalaisen etuvartiojoukon ja pääsi siten esteettömasti kulkemaan Hämeenlinnaa kohti.
Siitä kuultuaan.Armfelt luopui aikeestaan ryhtyä täällä taisteluun.
Linna hyljättiin, koska se oli puolustukseen sopimaton, ja ne paaluvarustukset, joita sen edustalle oli pystytetty, poltettiin. Koko
Hämeenlinnan seudun Armfelt katsoi epäedulliseksi puolustukseen
sen vuoksi, etcä sivuteitä voitiin helposti kiertää armeija. Hän
lähti sentähden syyskuun 25:nnen ja 2Ö:nnen välisenä yönä Mierolasta ennen sitä poltettuaan sen sillan. Pälkäneellä Kostian
virran luona hän asettui vastarintaan, mutta joutui- siinäkin
tappiolle. 1
Siten joutui sekä Hämeen linna että kaupunki ilman minkäänlaista vastarintaa venäläisten valtaan, syyskuun 25 p:nä Apraksin
otti linnan halltuunsa.
Jo ennenkuin vihollinen oli saapunut oli ryhdytty toimenpiteisiin, joiden kautta arvokkaimmat tavarat saataisiin talteen;:
etupäässä pidettiin huolta kirkon kalleuksista, sillä varsinkin niitä
venäläisten tiedettiin haluavan, he kun toiseen kirkkokuntaan
kuuluvina eivät arastelleet loukata kirkon pyhyyttä; mutta myöskin yksityiset koettivat mikäli mahdollista pelastaa omaisuuttaan.
Niinpä hämeenlinnalaisetkin jo heinäkuun 15 p:nä alkoivat huolehtia' kirkkonsa omaisuudesta. Silloin näet mainitaan, että raatimiehet
Simo Matinpoika ja Henrik Eskonpoika sekä *Molkkalan Matti,
Jaakonpoika ja säämiskänvalmistaja Eerik Tuomaanpoika »ottivat vihollisen äkkiarvaamattoman hyökkäyksen varalle (josta
Jumala armollisesti varjelkoon) piilottaakseen ja maahan kaivaakseen kirkkoasun ja varat sekä irtaimiston kelloineen». Mutta rahat
1 H. E. Uddgren, Kriget i Finland 1713, s. 60; j . Ailio, Hämeenlinnana
hist., I, s. 118, 119; K. O. Lindeqvist, Ison vihan aika Suomessa s. 328.
240
joutuivat pastori Chosseliuksen sekä kirkkoväärtti Biuurin hoitoon,
jotka sen pakomatkalla kuluttivat, mikä muuten oli tavallista,
sillä sitä monessa seurakunnassa myöhemmin valitettiin. Myöskin
koetettiin huolehtia, asiakirjojen pelastamisesta, mutta monin
paikoin ne hävisivät; ja niin Hämeenlinnankin perustamiskirja,
privilegiot ja muut hallituksen lähettämät kirjoitukset joutuivat
hukkaan, minkä kerrottiin tapahtuneen siten, että usein aikaisemmin mainittu Beata, Jaakontytär, jonka säilytettäväksi oli jätetty
kirstu, missä nuo asiakirjat olivat, oli ottanut v. 1713 privilegiot
mukaansa Janakkalan käräjille, jossa hänellä oli riitajuttuja kaupungin ääressä olevien virkatalojen kanssa, ja kun venäläiset pian
sen jälkeen tulivat kaupunkiin, niin oli Beata pannut vaatteensa
ja muun omaisuutensa ynnä mainitut privilegiot kirstuun, jonka
hän piilotti metsään; mutta kun hän sitten meni niitä ottamaan,
olivat sekä vaatteet että privilegiokirjat kokonaan perskaantuneet. l Näin pormestari Siivon kertoi myöhemmin, ja onhan se
todennäköistä, että asianlaita näin olikin.
Porvarit huolehtivat myöskin omaisuutensa pelastamisesta, jota
heillä ei paljon ollutkaan; useat jättivät kotinsa ja lähtivät hakemaan turvallisempaa olinpaikkaa. Muutamat liittyivät armeijaan ja
joutuivat sen mukana vähitellen Ruotsin puolelle; niinpä äskenmainitut Chosselius ja Biuur joutuivat sinne; mutta useimmat menivät maaseuduille sukulaisten tai tuttavien luo; linnan hoppmanni
Antti Berg joutui Viitasaarelle asti, jossa hänet ryöstettiin ja hän
menetti silloin mukanaan viemänsä laskut ja tilit. 2 Joku, kuten rehtori Sadeel, palasi pian takaisin kaupunkiin.
Tunnettua on, että venäläiset menettelivät sangen raa'asti ja
julmasti; ryöstöt, poltot, pahoinpitelyt, rääkkäämiset, raiskaukset
ja murhat seurasivat heidän mukanaan. Erilaista se kuitenkin oli
eri paikoilla; missä vastarintaa huomattiin, oli hävitys ja kosto ankarampaa. Mitä Hämeenlinnan kaupunkiin tulee ei siinä ollut paljon ryöstettävää, eivätkä he sitä näy polttaneen, niinkuin joskus
on • mainittu. 3 Porvarit sanovat rauhan jälkeen, että »kun koko
1 R. v. a. Liite Hämeen-Uudenmaan maaherran kirjeeseen l0/7 1745
Kulsialan tuomiokirja 1724.
3
Ks. esim. T. Hagman, Kunnall. kertomus Hämeenlinnasta, s. 3.
2
XVII.
241
maakunta ja myöskin Hämeenlinna jätettiin vihollisen saaliiksi,
täytyi porvariston, joka armeijan äkkinäisen peräytymisen jälkeen oli liian heikko vastarintaa tekemään, jättää kaupunki sekä
siinä löytyvä omaisuus vihollisen käsiin». Kaupunkia he ryöstivät
ja hävittivät sekä jättivät sen mitä surkeimmassa tilassa v. 1721.1
Se vahinko, jonka kaupunki kärsi venäläisvallan johdosta, arvosteltiin 64.04.-ksi talariksi hop.rah., mikä oli melkoinen summa Hämeenlinnan silloisissa taloudellisissa oloissa2
Millä tavalla venäläiset paikkakunnalle tullessaan menettelivät, osoittaa esim. Ojoisten lampuotien kohtalo. Heitä oli
kolme ja kaikki he menettivät omaisuutensa; Juhana Yrjönpojalta otettiin 4 hevosta, 6 lehmää, 7 nuorta nautaa, 12 sikaa, 40 lammasta, 4 kuttua, 1 pukki, 30 tyn. viljaa, 6 tyn.
herneitä, 4 kirvestä, 2 paria aurankärkiä, 6 kuolaimet, 9 sirppiä, 2 viikatetta, 12 kannun vetävä pata, puuastioita 14 talarin arvosta, 3 hopeapikaria, kukin 54 talarin arvoinen, 1 hopealusikka, 8 talarin arvoinen, sekä vaatteita 100 talarin vask.
rah. arvosta. Toiselta lampuodilta Antti Eerikinpojalta venäläiset
ottivat 3 hevosta, 5 lehmää, 9 nuorta nautaa, 30 lammasta, 4
kuttua, 17 sikaa, 30 tyn, viljaa, 6 tyn. herneitä, 100 talaria vask.
rahaa, sänky- ja pitovaatteita 100 talarin arvosta, puuastioita
20 talarin arvosta, 12 viikatetta, 3 suurta pataa, 9 sirppiä, 1 leiviskänpainoisen rautakangen, 6 kuolaimet ja 4 kirvestä. Kolmannelta lampuodilta Antti Juhananpojalta otettiin 3 hevosta, 4 lehmää, 8 nuorta nautaa, 30 lammasta, 9 sikaa, 5 porsasta, 4 kuttua, 1
pukki, 30 tyn. viljaa, 6 tyn. herneitä, vaatteita 30 talarin, rautatavaraa 20 ja puutavaroita myöskin 20 talarin vask. rah. arvosta.
Kuten näkyy, ryöstettiin yhden talon osalle melkoinen määrä
tavaroita, ja samalla tavalla ryöstettiin muutkin talot Hattulassa
ja Tyrvännössä. 3
1
Hämeenlinnan porvarien valtiop. välit. 1723 ja 1731. (Kop. ILlinnan
raast. ark.).
2
Hämeenlinnan edustajan memoriaali valtio säädyille v. 1751.
3
Hattulan ja Lehijärven tuomiokirja. 1726 (S. v. a.). Rauhan jälkeen
asianomaiset ilmoittivat karsimistaan vahingoista kihlakunnankäräjillä,
joilla sitten vahvistettiin ilmoitusten todenperäisyys.
242
R. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia.
Eikä siinä kylliksi, että he ryöstivät tavarat, vaan he pakottivat väkivallalla suomalaisia palvelukseensa; niinpä venäläinen upseeri otti Hattelmalan kylästä Matti Simonpojan väkivallalla; samoin kävi v. 1715 Niilo Juhananpojan Paikkalasta; Isoluolajan kylästä mainitaan venäläisten v. 1714 ottaneen 5 piikaa
Krakulasta sekä nuoren pojan j . n. e. V. 1720 otettiin sitten useita
nuoria miehiä venäläisten sotamiehiksi. Ne olivat n. s. månttaalimiehiä, joita koko maasta vietiin yhteensä lähes 2000. Vanajasta
ilmoitettiin rauhan jälkeen 6 miestä otetun manttaalimiehiksi.
Kaupungista niitä ei otettu. 1 Seurauksena tästä ryöstöstä ja väkivallasta oli se, että useimmista taloista isäntäväen oli lähteminen
pois, jonka johdosta talpt jäivät autioiksi. Ja hävitystä jatkui
edelleenkin koko maassa, varsinkin sellaisilla seuduilla, missä venäläistä sotaväkeä majaili, ja Hämeenlinna oli niitä.
Siitä, mitenkä venäläiset tulonsa jälkeen kohtelivat Hämeenlinnan asukkaita, meillä ei ole yksityiskohtaisia kertomuksia»
niinkuin monista muista paikoista, mutta muutama kirkonkirjojen
antama tieto osoittaa vihollisen julmaa menettelyä sielläkin.
V:n 1714 neljänä ensimmäisenä kuukautena eli oikeammin tammikuun 3:nnen ja huhtikuun i8:nnen päivän välisenä aikana on merkitty 31 henkilöä haudatuksi Hämeenlinnan seurakunnasta, vaikka
kuolleiden lukumäärä edellisinä vuosina koko vuoden aikana oli
vain 6—7, ja samasta perheestä mainitaan useita haudatun samana päivänä, mikä nähtävästi osoittaa, että kuolema oli ollut
väkivaltainen; niinpä lasimestari Henrik Eerikinpojan leski Briita/
haudattiin yhdessä sisarensa ja poikansa kanssa; kirkkoherra Gabriel Wallmanin leski Maria Revalia laskettiin hautaan samana päivänä kuin hänen tyttärensä Katariina Wallman, lankonsa Henrik
Ottelin (Jämsästä) ja kälynsä Elin Abrahamintytär; Hakalan torpasta haudattiin kaksi miestä samalla kertaa. Näiden haudattujen
joukossa oli myöskin Längelmäen kappalainen Lucander, joka vankeudessa oli kuollut, sekä »eräs muukalainen, jonka sanottiin olleen
kotoisia Pohjanmaalta»; ja vielä pakolaistyttö Luhtialasta. 2 Nämä
tiedot puolestaan osoittavat, millaisissa oloissa silloin elettiin.
1
2
R. v. a. Luettelot vangiksi otetuista maaherran kirjeiden joukossa
H:linnan kirk. ark., Luettelo kuolleista ja haudatuista.
XVIII. Ison vihan aika.
Katselkaamme nyt, mikä muutos Hämeenlinnassa oli tapahtunut sen jälkeen kun venäläiset pääsivät siellä isännöimään.
Maistraatinistuntoja ei pidetty. Kämnerinoikeuden jäsenet olivat
lähteneet pois, jonka kautta oikeudenkäyttö oli kokonaan loppunut; hoppmanni oli jättänyt linnan ja paennut; koulun toiminta oli
loppunut ja oppilaat kaikkoontuneet eri tahoille; suuri osa porvareista oli jättänyt talonsa ja lähtenyt maaseuduille; vain osa kaupungin asukkaista oli jäänyt paikoilleen. Säännöllinen elämänkulku
oli siten loppunut ja yhteiskunnan siteet katkenneet; ainoastaan
kirkon toiminta jatkui, vaikka sekin oli heikompaa kuin ennen.
Vierasta väkeä, jonka kieltä ei ymmärretty ja jonka raakuudesta
maine paljon ennen sen tuloa oli kulkeutunut, liikkui nyt linnassa,
kaupungissa ja sen ympäristöllä. Linnankomentajaksi oli asetettu everstiluutnantti Sasetski, jolla myöskin aluksi oli määräämisvalta siviili- ja kirkollisissakin asioissa. Venäläiset upseeri c
olivat ainoat, joiden puoleen kansa asioissaan voi kääntyä sen jälkeen kun virkamiehet olivat jättäneet paikkansa; ylinnä oli koko
sotavoiman päällikkö ruhtinas Mikael Golizyn, joka valtuutti
muitakin upseereja hoitamaan asioita.
V. 1717 järjestettiin kuitenkin erikoinen siviilin?llinto, maa
jaettiin n. s. laamannikuntiin, jotka vastasivat entisiä läänejä, ja
koko Suomesta Kymijokeen asti muodostettiin kenraalikuvernöörikunta, jonka hoitajaksi Venäjän tsaari määräsi kreivi Kustaa Otto
Douglaksen, joka oli ollut Kaarle XII:n sotureita, mutta vangiksi
244
jouduttuaan Polta van tappelun jälkeen mennyt tsaarin palvelukseen; laamanneja otettiin Liivinmaan aatelistosta. Hämeenlinna
tuli kuulumaan Hämeen-Porvoon iaamannikuntaan, jonka pääpaikkana oli Porvoon kaupunki ja laamannina Bernt Juhana von
Tiesenhausen. Senkin jälkeen sotilashenkilöt usein sekaantuivat
asioiden menoon.
Verojen kokoaminen oli hallintoviranomaisten pääasiallisena
huolena. Kaupungeillekin määrättiin vuosittain maksettavaksi
säädetty summa; mutta Hämeenlinna oli niin hävitetyssä tilassa,
ettei sen asukkailta vaadittu mitään, ja sitäpaitsi vieras sotaväki
oli sille liian suurena rasituksena. Hämeenlinnassa oli näet majoitettuna enemmän sotaväkeä kuin monessa muussa paikassa. Linnan huoneet ja kaupungissa ennestään olevat rakennukset eivät
sille riittäneet, jonka vuoksi alettiin kuljettaa maaseuduilta lisää,
etupäässä autioksi joutuneista taloista, mutta toisinaan muualtakin mistä sopivia löydettiin. Samalla tavalla kuljetettiin ympäristön maaseudulta Turkuun, Viipuriin ynnä muihin kaupunkeihin, missä sotaväkeä enemmän oli, ja varsinkin Helsinkiin, joka
oli kokonaan poltettu. Hämeenlinnaan tuotiin rakennuksia Harvialan kartanosta; Saaristen karjakartanosta vietiin joka rakennus;
Vesunnista kuljetettiin tupa kamarineen, Parolan kylästä, muun
muassa Kiltin talosta, niitä niinikään siirrettiin j . n. e.'1 Näitä venäläiset sitten pystyttivät, toisia linnan alueelle,, toisia kaupunkiin, milloin autiolle tontille, milloin mihinkin, missä katsoivat
paikan sopivaksi; samasta rakennuksesta saattoi osa olla yhden,
toinen osa toisen tontin alueella. Ja saattoivat he muutella kaupungissa ennen olleita rakennuksiakin paikasta toiseen. Niinpä raatimies
Eerik Tuomaanpoika kertoo, että venäläiset veivät hänen tontiltaan tallirakennuksen, mutta toivat sijaan saunan, pystyttäen sen
kuitenkin siten, että kolmasosa tuli naapurin kirkkoväärtti Yrjö
Henrikinpojan tontille. 2
On luonnollista, että pieni Hämeenlinna, joka rakennuksiensa
1 Raast. pöyt. 1724—26 (Sääksmäen tuomiokirjassa sam. vuodelta);
Kämnerinoik. pöyt. 1722.
2
Kämnerinoik. pöyt. l 7 /g 1722.
XVIII.
Ison vihan aika.
245
puolesta ei muutenkaan ollut suinkaan loistelias, kävi varsin rappeutuneen ja surkean näköiseksi, etenkin kun ei mitään lahonnutta ja pilaantunutta jouduttu korjaamaan. Mutta jos siirryttiin
kaupungin ulkopuolelle, kohtasi silmää vielä surkeampi näky.
Linna lienee kyllä ollut verraten siedettävässä kunnossa, sen vahvat kiviseinät kun eivät päässeet lahoamaan, mutta autioksi hävitettyjä huoneita oli sielläkin 9, joista 4 »venäläistä», ja 1 tupa.
Ojoista sanotaan varattomaksi, mutta sen pellot olivat ainakin
suurimmaksi osaksi kylvämättä; lampuodit olivat lähteneet pois
sen jälkeen kun heidän omaisuutensa oli ryöstetty; Vähikkälän
Juhana oli kuitenkin pysynyt paikoillaan, samoin Juhana Mattila,
Henrik Pöksy ja Antti Hakala, mutta vähissä varoissa hekin
olivat; v:n 1719 n. s. manttaalikirjassa mainitaan, että vain
Vähikkälällä oli hevonen, muilla kolmella kullakin 2 härkää, joita
silloin yleisesti käytettiin vetojuhtina ja peltotöissä; lehmiä oli
Vähikkälässä 2, muilla vain 1, sekä lisäksi joku vasikka, lammas ja
sika. Eikä kylvetyn viljan määräkään ollut suuri; Vähikkälä kylvi
15 kappaa rukiita, 10 kappaa ohria ja 2 kappaa kauroja, muut
mainitut torpparit vielä vähemmän. Saaristen ja Hätilän kartanot olivat samanlaisessa tilassa; kummassakin mainitaan 2 »talonpoikaa», jotka olivat joko lampuoteja tai torppareita. Hätilässä
näkyy olosuhteet olleen sittenkin jonkun verran paremmat, sillä
kumpikin sen maiden viljelijöistä — Yrjö Mattila ja Pietari Rekola — kylvi 20 kappaa rukiita ja saman verran ohria ja kummallakin oli hevonen; Saaristen miehillä — Antti Tuomaanpojalla ja
Tuomas Henrikinpojalla — sitä vastoin oli edellisellä vain 2 härkää, toisella 1, mutta ei yhtään hevosta*, ja kylvömääräkin oli pienempi, samoin elukoiden luku. ^ Katinen, joka oli vouti Fuldan
ratsutila, oli kokonaan autio, samoin Harvialan kartano, joka siihen aikaan kuului Wrede-suvulle; 7 sen torpista oli jonkinlaisessa
viljelyksessä. Hattelmalassa oli koko joukko autiotiloja — Paavola.
Sakkila, Klemola, Lassila, Postila —; Luolajassa oli autioina Nikunen, Alaspää, Klemola; Vuorentaan Nukari niinikään; kaikki Parolan kylän talot — Kiltti, Mäkelä, Pietilä, Eskola ja Klemola — olivat ilman asukkaita, samoin Kirstulan ratsutila, jonka omistajaksi
246
mainitaan everstiluutnantti Rehbinder; mutta Idänpäässä ja sen
yhteydessä olevassa Tyllilässä olivat kaikki talot asuttuja. Autiotilojen koko lukumäärä Vanajan pitäjässä, johon kuului myöskin
nykyinen Hämeenlinnan maaseurakunta, oli 26 eli noin kolmasosa
pitäjästä; asuttuja näet oli 84, mutta suurin osa niistäkin on mainittu »varattomiksi», ja että ne tosiaan varattomia olivatkin voi
päättää siitä, ettei kylvön suuruus asuttua taloa kohden ollut
suurempi kuin keskimäärin 25 kappaa yhteensä kaikkia viljalajeja,
ja hevosia oli yhteensä 27, härkiä 20, lehmiä 100, lampaita 135,
vuohia 107 ja sikoja 102. Rengossa olivat taloudelliset olosuhteet
vielä huonommat kuin Vanajassa, se kun muutenkin oli taloudellisesti heikompi; siellä oli jonkun verran runsaammin kuin 1/s taloista autioina, mutta kylvömäärä asuttua taloa kohti vain 16,2 kappaa ja hevosia vain 7 sekä muita elukoita samassa suhteessa. Hattulan herrastaloista olivat lähempänä Hämeenlinnaa olevat pahimmin kärsineet, niiden omistajat kun olivat paenneet; niinpä Herniäinen, jonka omistaja oli ratsumestari Kraemer, oli kokonaan
autiona; Kanungissa, josta venäläiset olivat ryöstäneet kaikki tavarat, oli peltojen ja niittyjen aidat poltetut samoin kuin kaikki
ladotkin; Vesunnissa, jonka omistajaksi mainitaan rouva Eva Pistolhjelm, oli niinikään kaikki aidat sekä kartanon 23 latoa poltettu; niityt olivat pensastuneet ja peltojen ojat vihollisen hevosten umpeensotkemina silloin kun rauha palautui. Hattulan
kirkko oli kurjassa kunnossa; kaikki sen omaisuus, messukasukat,
alttarivaate ja kynttiläkruunut oli ryöstetty, kaksi kelloa viety
ja kirkkotarhan ympärillä oleva muuri oli hajoitettu. Etäämpänä
olevat kartanot säilyivät paremmin, niinkuin Lepaa ja myöskin
Lahdentaka, joka viimeksimainittu oli luutnantti Ernesti Boijen
hallussa. *
Tällaisen hävitetyn maakunnan keskessä oli Hämeenlinnan kaupunki, jossa harvat asemilleen jääneet asukkaat värjöttelivät
rappeutuneissa taloissaan. Heidän peltotilkuistaan eivät asiakir1
S. v. a. Venäjän vallan aikuinen manttaalikirja; K. O. Lindeqvist,
Vanajan ja Hattulan pitäjien sekä Rengon ja Tyrvännön kappelien taloudellisesta tilasta Ison vihan aikana (Kaikuja Hämeestä VIII).
XVIII.
Ison vihan aika.
247
jat mainitse, mutta olettaa voi, että ne olivat viljelemättöminä,
sillä viljelys olisi tuskin onnistunutkaan näin lähellä linnaa ja
kaupunkia, jossa sotaväkeä alituisesti liikkui. Heidän toinen pääelinkeinonsa, krouvaaminen, olisi kai paremmin onnistunut, jos
heillä olisi ollut ohria ja maltaita, joista olisivat voineet olutta valmistaa, tai viljaa viinan keittämiseen. Mutta tämäkin oli nähtävästi lamassa. Kauppa maalaisten kanssa oli myöskin kokonaan
lopussa, sillä sellaisesta hävitetystä ympäristöstä ei olisi ollut kaupunkiin tuota vaakaan, ja mikä talonpojalta suinkin irti saatiin,
otettiin veroina tai pakko-ostolla sotaväen tarpeisiin.
V. 1717 järjestettiin useihin kaupunkeihin pikkutulli, sillä entiset Ruotsin vallan aikuiset olot ja laitokset koetettiin kaikkialla
palauttaa; mutta Hämeenlinnassa sitä ei kannettu talonpoikien
tuomista tavaroista, mikä myöskin osoittaa, ettei kauppaa ollut,
eikä markkinoitakaan pidetty, niinkuin muutamin paikoin muualla
yritettiin, esim. Naantalissa ja Ahvenkoskella Kymijoen seuduilla.
Kauppaa täällä kuitenkin tehtiin, ja mainitaan täällä olleen 22
»kauppapuotia», jotka arvatenkin olivat pieniä kojuja. Mutta
se oli kokonaan venäläisten kaupustelijoiden hallussa, jotka sotaväen mukana olivat tänne tulleet. Kauppatavarana oli miltei
yksinomaan tupakka ja suola, joita tarvittiin paljon sotaväen
kulutukseen. Melko vilkasta lienee tuo kauppa ollutkin, ja kaupustelijoitakin oli useampia kuin ennen. Niinpä mainitaan v:n
1719 tilikirjassa Hämeenlinnassa olleen 14 kaupustelijaa, jotka
maksoivat tullia 4i:stä puudasta I2:sta naulasta tupakkaa 2 kopeekkaa naulalta, ja seuraavana vuonna 1720 suoritettiin tullia
vielä suuremmasta määrästä. x
Rauhallinen liike oli kyllä lopussa, mutta maassa isännöivät
venäläiset ylläpitivät sellaista liikettä, joka muistutti sotacilaa.
Sotaväen osastoja kulki myötäänsä paikasta toiseen, upseerit ja
kuriirit olivat liikkeessä; sotatarpeita, ja varsinkin elatustarpeita,
kuljetettiin Pietarista ensin meritse Helsinkiin tai Hankoon ja
sieltä maanteitse eri osiin maata missä sotaväkeä oli. Hämeenlinnassakin oli makasiineja. Se oli asemansakin vuoksi liikkeen
1
Venäjän vallan aikuiset tullitilit (S. v. a.)
248
keskeisimpiä paikkoja. Turun ja Hämeenlinnan välillä oli vilkkain
liike ja tällä välillä pantiin kestikievarilaitos kuntoon v. 1717; myöskin Itä-Suomen ja Pohjanmaan välillä kulki liike Hämeenlinnan
kautta. Tämä ei suinkaan ollut eduksi, sillä vain rasitusta siitä oli,
jota paitsi väkivallanteot ja ryöstöt seurasivat tuollaisten joukkoosastojen mukana.
Linnassa asui komentajaksi määrätty upseeri everstiluutnantti
Pietari Ivanovits Sasetski, joka lähetteli silloin tällöin pieniä sotamiesosastoja lähiseudun pitäjiin ylöskantomiesten avuksi, kun nämä
eivät muuten saaneet veroja kootuksi, sillä se kuului ison vihan
aikaiseen järjestelmään; aluksi hän valtuutti jonkun papinkin
virkaan, ja lienee hän ratkaissut riita-asioitakin, ennenkuin jonkinlainen oikeuslaitos saatiin aikaan. Sasetskia sanotaan julmaksi mieheksi, joka tylysti kohteli maan asukkaita; mutta
hän näkyy kuitenkin olleen kanssakäymisessä kaupunkilaisten
kanssa päättäen siitä, että kirkkoherra Mikael Sadeel oli kutsunut
hänet v. 1716 tyttärensä kummiksi, vieläpä toisenkin venäläisen upseerin majuri Sechaluvskin vaimoineen ja tyttärineen. 1 Vainon
ajan loppuaikoina oli komentajana Abraham Corret, joka lienee
ollut sävyisämpi mies, hän kun vaimonsa kanssa teki lahjoituksia
kaupungin kirkollekin.
Hämeen linnaa samoin kuin Turun linnaa venäläiset käyttivät
myöskin vankiloina. Niihin suljettiin etupäässä sellaisia, jotka olivat joutuneet epäluulonalaisiksi vehkeilyistä ruotsalaisten kanssa,
ja varsinkin siitä, että olivat suojelleet pitkin maata kierteleviä
sissijoukkoja, joita venäläiset ankarasti vihasivat, ne kun rohkeilla
yllätyksillään ryöstelivät heidän kuormastojaan, surmasivat
kasakan tai sotamiehen milloin heidän tielleen sattui. Varsinkin
pappeihin kohdistui heidän epäluulonsa ja vihansa, ja monen papin
tiedetään olleen suljettuna Hämeen linnassakin. Niinpä Janakkalan kirkkoherra*.Martti Florinus joutui sinne. Hän oli kyllä rukouksilla ja lahjoja antamalla saanut venäläisiltä luvan lähteä terveyttään hoitamaan, mutta kotoa lähdettyään kasakat ottivat hänet kiinni Janakkalan ja Hämeenlinnan välillä ja veivät hänet vai1
Kirkonkirjat.
XVIII.
Ison vihan aika.
moineen Hämeenlinnaan, josta hän kuitenkin pääsi vapaaksi, kun
antoi kaikki rahansa. Hänen onnistui sitten perheineen päästä
Ruotsiin. * Turun professori Lauri Tammelin, joka itse silminnäkijänä kertoo venäläisten julmuuksista, mainitsee myöskin
useita pappeja, jotka venäläiset olivat kuljettaneet Hämeenlinnaan.
Siellä hänen kertomuksensa mukaan oli Lempäälän kirkkoherra
Justander, Ruoveden kirkkoherra Winqvist, Kyrön kirkkoherra
Rothovius—aikaisemmin Hämeenlinnan koulun rehtori (ks. s. 194}
— poikineen, Pirkkalan kirkkoherra Joonas Menander, Kangasalan
kappalainen Elias Enckel, Kurun kappalaisen apulainen Yrjö Lagus, Kangasalan komministeri Pietari Widbom ja Keuruun apulainen
Simo Solinius. Heitä syytettiin joko siitä, että olivat auttaneet tai
suojelleet ruotsalaisia sissejä, tai siitä, että olivat olleet leväperäisiä
verojen kannossa, sillä vainon ensimmäisinä vuosina pappeja
velvoitettiin tähänkin tehtävään, muita virkamiehiä kun ei ollut
saatavissa. Tammelin sanoo, että komentaja Sasetski olisi tuominnut kaikki nuo mainitsemansa papit kuolemaan, mutta ei tietävänsä/oliko tuomio pantu täytäntöön. Sitä ei nähtävästi tehtykään,,
jos hän sellaisen tuomion olisi antanutkin; muutamat, kuten Kyrön
kirkkoherra Rothovius, vietiin Venäjälle, josta hän rauhan jälkeen
palasi entiseen seurakuntaansa. Mutta pahoinpitelystä ja rääkkäämisestä toiset menettivät henkensä; niinpä yllämainittu Yrjö^
Lagus, joka väärän ilmiannon perustuksella oli tuotu Hämeenlinnaan, kärvennettiin elävältä kuoliaaksi (1716), jota menettelytapaa
venäläiset usein käyttivät. Kangasalan kirkkoherra Abraham Turoniustuli Hämeenlinnaan selvittämään kokoamiansa veroja, mutta,,
koska hän ei voinut suorittaa n.s. rakuunahevosrahoja, hän sai
padoggia s. o. pamppua, niin että hän sen johdosta matkalla kotiinsa heitti henkensä. Ikaalisten kirkkoherra Juhana Favorinus
tuotiin niinikään Hämeen linnaan, jossa ensin sai padoggia sen
johdosta, että venäläiset epäilivät hänen tietäneen pitäjäänsä hyökänneestä sissijoukosta v. 1714, ja hänkin heitti pian henkensä; ei
kuitenkaan tiedetä, kuoliko hän linnassa ollessaan. Paitsi pappeja
kuljetettiin Hämeen linnaan muitakin epäiltyjä henkilöitä. Se
1
K. O. Lindeqvist, Ison vihan aika, s. 379.
•250
oli suurempana kauhun paikkana kuin milloinkaan ennen tai jälkeen. *
Siitä huolimatta, että pappeja näin kohdeltiin ja että suuri
joukko, etupäässä kirkkoherroja, oli paennut Ruotsiin, oli kirkon
toiminta ja vaikutus sittenkin suuriarvoinen ison vihan aikana.
Heikkoa se tosin oli entiseen verrattuna, sillä saman papin täytyi
usein hoitaa pariakin seurakuntaa, ja joukossa oli nuoria, ylioppilaitakin, joihin ei saattanut olla samaa luottamusta kuin vanhempiin; mutta monet papit saattoivat vaikutuksellaan ajaa seurakuntalaistansa asioita, lieventäen heille määrättyjä rasituksia kääntymällä vallanpitäjien puoleen ja myöskin sanansa avulla lohduttaen
heitä kärsimyksissä. Hämeenlinna oli jäänyt papittomaksi, kun
kirkkoherra Chosselius lähti jo ennen vihollisen tuloa. Koulun
rehtori Mikael Sadeelkin (Sadelius) lähti vihollisen tullessa pakomatkalle, mutta palasi takaisin jo samana vuonna 1713 ja rupesi
seurakuntalaisten pyynnöstä pappistoimia hoitamaan. 2 Ja hän
näkyy olleen melko määrässä arvossa pidetty pappi tänä aikana;
niinpä Turun väliaikainen konsistori tarjosi hänelle v. 1718 réhtorintoimen Turun koulussa, jonka rimtinas Golizyn oli saanut
käyntiin v. 1716, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan;
niinikään sama konsistori määräsi hänet pitämään tarkastuksia
Hämeenlinnan ympäristön seurakunnissa, paitsi Tammelassa, jonka rovastiin maisteri Zidbäckiin nähtävästi oli sellainen luottamus,
etteivät tarkastukset olleet siellä tarpeen 3.
Kirkon toiminta saatiin siten jatkumaan, vaikka puutteellisemmilla ja heikommilla voimilla. Hämeenlinnassakin pidettiin kirkonmenoja entiseen tapaan alastomaksi jääneessä kirkossa; ja niillä
pienillä tuloilla, joita kirkolle kerääntyi, hankittiin pääasiallisesti
herran ehtoollisessa tarvittavaa viiniä, jota lienee ollut vaikea saa1 Tammelinin kertomus on painettu: Loenbom, Hist. upplysningar; ks.
myös nimeltään mainitsemattoman kertomusta pappeja kohdanneesta julmuudesta Suomen kkkkohist. seuran vuosikirja II, s. 254 seur.
2
H:linnan kirkonark. (Luettelo haudatuista). —Ennen kuin Sadeel palasi sanotaan kolleega Antti Ravoniuksen toimittaneen hautauksia, mutta
oliko hän pitänyt jumalanpalveluksia, ei mainita.
3
J. Tengström, Handl:r till uppl. i Finlands kyrko historia, 6 häft.s. 34,37.
XVIII.
Ison vihan aika,
251
da varsinkin vainon ensimmäisinä vuosina. Kirkon tilikirjassa mainitaan, että raatimies Foss v. 1714 oli sitä ostanut 4 pulloa, muttei
mainita keneltä — kenties 2 pulloa venäläisiltä, koska siitä oli maksettu 1 rupla (9 tai. 12 äyriä vask. rah.) pullosta —; v. 1715 saatiin
1 kannu ranskan viiniä Viipurin kauppiaalta Pietari Buschilta ja 1
tuopillinen kaupungissa olevilta venäläisiltä; Porvoosta mainitaan
saadun viiniä v. 1718. Vv. 1719 ja 1720 oli viinin saanti varmaankin
helpompaa, sillä siitä maksettiin vain 40 kopeekkaa kannulta, mutta
vv. 1717 ja 1715 koko rupla samasta määrästä *. Vainon viimeisinä
vuosina kävi joitakuita ulkomaisia laivoja Turussa, ja sitä tietä
arvatenkin tuo ranskan viini Hämeenlinnaankin saatiin. V. 1716
hankittiin myöskin pieni kello haaviin, mikä osoittaa kai sitä,
«tteivät seurakuntalaiset olleet varsin virkeitä saarnaa kuulemaan ja halukkaita haaviin ropoansa laskemaan.
Kirkko siis jatkoi toimintaansa, vaikkakin se oli heikkoa; mutta jo
•ennen vihollisen tuloa hajaantunutta koulua ei saatu eloon virkoamaan, vaikkakin Turun tuomiorovasti Jaakko Ritz, joka oli kutsuttu kreivi Douglaksen toimesta muodostetun väliaikaisen konsistorin esimieheksi, yritti sitä. Hän kääntyi Vanajan kirkkoherran
Henrik Seideliuksen puoleen, joka aikaisemmin oli ollut Hämeenlinnan koulun rehtorina (ks. s. 195), pyytäen häntä pappilassaan
panemaan toimeen ainakin pedagogion; mutta hän ilmoitti, ettei
maassa vallitsevan köyhyyden vuoksi voitaisi saada varoja sen
ylläpitämiseksi, joten tästä yrityksestä ei ollut mitään tulosta. Janakkalan kirkkoherra Akseli Pacchalenius sitä vastoin perusti koulun, luultavasti myöskin tuomiorovasti Ritzin kehotuksesta. Se
aloitti toimintansa vasta helmikuussa v. 1719, ja saman piiäjän
kappalainen Yrjö Pontanus siinä pääasiallisesti antoi opetusta 2 .
Tätä koulua voi siis pitää Hämeenlinnan koulun vastineena, ja se
toimi rauhan tuloon asti. Sen oppilaista ei paljon tiedetä, mutta
arvatenkin monet Hämeenlinnan koulussa olleet siinä jatkoivat
opintojaan, ja katsottiinpa heidän siinä saamansa opetus sellaiseksi,
1 H:linnan kirkonark. (Tilit).
Hist. Arkisto VII, s. 200.
2
252
K. O. Lindeqvisi, Hämeenlinnan kaupungin historia.
että voivat tulla papiksi vihityiksi ja saamaan papin virkoja \
Sellaista saattoi tietysti tapahtua silloisissa säännöttömissä oloissa,
seurakunnan paimenia kun puuttui monesta paikasta, ja sen vuoksi
vaatimukset täytyi supistua mahdollisimman vähään.
Tunnettua on, että ison vihan synkkä aika vei koko maamme taloudellisen elämän rappiotilaan, ja ainakin yhtä turmiollinen oli sen
vaikutus henkisellä alalla. Se henkinen kylvö, minkä varsinkin Gezelius piispat olivat toiminnallaan saaneet aikaan, näytti hävinneen
melkein jäljettömiin; raakuus ja villiintyminen, mikä aina seuraa
sodan mukana, esiintyi suuressa määrässä ja monessa muodossa; siveellisyys höltyi, mikä näyttäytyy varsinkin suomalaisten naisten
suhteessa maassa oleviin venäläisiin. Monet joutuivat kyllä väkipakolla heidän himojensa uhriksi, mutta toiset antautuivat vapaaehtoisesti. t Hämeenlinnassakin tavataan tästä esimerkkejä. Jo
ennen varsinaista vainon aikaa muutamat naiset olivat joutuneet rakkaussuhteisiin linnassa olevien venäläisten vankien kanssa, ja sitten venäläisten täällä vallitessa se pääsi paljon pitempään
mittaan, josta todistuksena on sekin, että v. 1718 kirkonkirjassa
merkityistä 9:stä syntyneestä lapsesta 4 oli äpärälasta ja kaikkien
näiden isäksi mainitaan venäläinen rakuuna tai sotamies. Monet
Suomen naiset menivät venäläisten vaimoiksikin oltuaan ensin rakkaussuhteissa heidän kanssaan ja lähtivät rauhanteon jälkeen heidän muassaan maasta pois. Ruotsin hallituksen tänne lähettämä komisaari Abrah. Stein Meyer, joka rauhanteon jälkeen valvoi
venäläisten lähtöä, tiedusti Hämeenlinnassa ollessaan kasakoitten
kanssa naimisiin menneiltä suomalaisilta naisilta, tahtoivatko he
lähteä miestensä mukana, johon he kaikki vastasivat, että »he tahtoivat seurata miehiään vaikka Tartariaan mieluummin kuin jäädä tähän maahan ja asettaa itsensä koko suomalaisen kansakunnan halveksumisen ja pilkan esineeksi». Hän luettelee myöskin
useita kasakoitten »vaimoja ja piikoja», jotka vapaaehtoisesti oli1
Turun väliaikainen konsistori vihki yhteensä 59 pappia, joiden joukossa oli Isak Pacchalenius. Hän oli Akseli Pacchaleniuksen poikapuoli ja oli
yksi Janakkalan koulun oppilaita (J. Tengström «Handl:r till uppl. i Finlands kyrkohistoria, 6 haft., Hist. Ark. VII, s. 200.)
XVIII.
Ison vihan aika.
253
vat kääntyneet kreikkalaiskatoliseen kirkkoon; toiset olivat vielä
kastamattomia, mutta silti halukkaita lähtemään *.
Rauha saatiin vihdoin aikaan. Se allekirjoitettiin Uudessakaupungissa elokuun 30 p:nä v. 1721. Heti sen jälkeen venäläiset rupesivat tekemään lähtöä maasta, mikä vielä tuotti suuria rasituksia,
sillä muonavaroja heidän hevosilleen ja kyytejä upseereille oli
hankittava; niinpä esim. kenraalimajuri Tsekin ratsurykmenttineen, johon kuului 2,428 hevosta, lähti syyskuun 30 p:nä Turusta,
ja Hämeenlinnaan saavuttuaan hän ilmoitti, ettei hän voisi kulkea
kahta penikulmaa päivässä, niinkuin määrä oli, pitämättä välillä
lepopäiviä, ja tahtovansa sen vuoksi viipyä siellä 8 päivää. Mutta
kun ennenmainittu komisaari SteinMeyer huomautti, ettei tyyten
köyhtyneestä maasta voitaisi mitenkään saada heiniä ja kauroja
kootuksi yhteen paikkaan 8:n päivän varaksi, niin hän ei viipynytkään kauemmin kuin 3 päivää. Lokakuun 12 p:nä TSekin lähti Hämeenlinnasta, jättäen kuitenkin aliupseerin ja muutamia miehiä
vartioimaan siellä olevaa makasiinia, jossa oli 3639 y2 tynnyriä rukiita, 948 tyn. 12 kappaa ohria ja 114 tyn. 23 kappaa kauroja seka
182 puutaa suolaa. Vaasasta ja Porista tuli vähän sen jälkeen kun
Täekin oli lähtenyt rakuunoita Hämeenlinnaan, josta ne myöskin
menivät Kymijoelle päin. Muuten tuo ruotsalainen komisaari sanoo, että sotaväki pidettiin kulkiessaan ankarassa kurissa eikä
annettu väkivallantöitä tehdä, ja jos joku vain vähänkin matkaansaattoi häiriötä, sai hän armotta pamppua.
Hämeenlinnan komentaja Corret lähti pois lokakuun 14 p:nä,
josta alkaen siis venäläisten isännyys siellä loppui. Sitä ennen oli
toimitettu tarkastus sekä linnassa että kaupungissa; siinä merkittiin rakennukset, sekä kunnossa olevat että autioksi joutuneet;
linnassa olevat vangit vapautettiin heidän »kovasta ja viattomasta
vankeudestaan». SteinMeyer ei kuitenkaan saattanut jäädä Hämeenlinnaan, hänen kun täytyi kulkea paikasta toiseen muonavaroja hankkimassa ja kyytejä järjestämässä, jonka vuoksi hän
jätti linnan avaimet ja sen hoidon rehtori Sadeelin huostaan, joka
1
Abr. Stein Meyerin kertomus, Suomi 1859, s. 110.
254
nähtävästi oli kaupungin arvokkain henkilö; mutta samalla hän
määräsi, että oli hankittava 2 nimismiestä ja 12 talonpoikaa, joiden tuli vuoronperään pitää vahtia kaupungissa siksi kun Ruotsista joutuisi saapumaan upseeri sotamiehineen.
Kaikista venäläisistä ei kuitenkaan vielä päästy, sillä rauhansovittajain tekemän sopimuksen mukaan saivat venäläiset kauppiaat jäädä maahan siksi kun olivat saaneet kaikki tavaransa
myydyiksi. Näitä oli suurin määrä Turussa, Helsingissä ja Hämeenlinnassa, joissa paikoissa oli enimmin ollut venäläistä sotaväkeä.
Mutta täten saamaansa oikeutta nuo vieraat kauppiaat käyttivät väärin; he näet eivät tyytyneet vain varastonsa myymiseen, vaan jatkoivat kauppaansa entiseen tapaan, tilasivat
uusia tavaroita, kävivät maaseuduillakin ostamassa ja myymässä, ja näyttääpä siltä, etteivät he tahtoneet suorittaa säädettyä tulliakaan. Sen johdosta hallitus määräsi, että rauhankirjan i6:nnen pykälän mukaisesti venäläisten tuli tullata tavaransa, niinkuin muutkin vieraat kauppiaat tekivät, sekä muuten noudattaa kauppaordonnansseja ja kehottaa maaherroja
tätä valvomaan, Tullintarkastaja Strengille taas huomautetaan, että maahan jääneiden viipurilaisten ja venäläisten kauppiasten tuli suorittaa aksiisi siitä tupakasta, mikä heidän hallussaan oli maan joutuessa Ruotsin valtaan takaisin samoin kuin siitä, mitä he mahdollisesti olivat maahan sen jälkeen tuottaneet1.
Maahan palanneet entiset kauppiaat joutuivat myöskin riitoihin
näiden maahan jääneiden muukalaisten kanssa; tuotiin esille valituksia siitä, etteivät he noudata säädöksiä, myyvät markkinoilla
tavaroitaan,, kulkevatpa maaseuduillakin kauppoja tekemässä
j . n. e. 2 Tällaista jatkui Uudenkaupungin rauhan jälkeen joitakuita vuosia, kunnes toiset lähtivät pois, mutta muutamia venäläisiä jäi pysyväisesti maahan asumaan.
1 Helsingin raast. ark., Kunink. Maj:n kirje l7/2 1772, ja tullikonttorin päätirehtöörin Sundelhielmin kirje Strengille.
2
M. G. Schybergson, Finlands inre hist. 1721—1731, s. 58.

II osa, perustamisesta vuoteen 1721, s. 1–254 (tekstihaku)

Transcription

Similar documents

Korsholman linna/Krytzeborg

Moksinjoen taimenet aitoja pylkkösiä

Korkeakoulut 2011 - yliopistot ja ammattikorkeakoulut