Tee itsellesi kirstu ja opi elämään.” Kuoleman ja käsityön suhde

”Tee itsellesi kirstu ja opi elämään.”
Kuoleman ja käsityön suhde kansalaisopiston
ruumisarkkukurssilla
Uskontotieteen pro gradu -tutkielma
Humanistinen tiedekunta
Jonna Korhonen
11.4.2014
SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO ......................................................................................................................... 1
1.1. Tutkielman aihe ja tutkimuskysymykset ..................................................................... 1
1.2. Katsaus tutkimuksen aihepiiriin .................................................................................. 5
1.3. Kohderyhmä ja aineisto ............................................................................................... 9
1.4. Narratiivit ja diskurssit ............................................................................................... 13
2. RUUMISARKKUKURSSI ..................................................................................................... 18
2.1. Kuulin jostain, että jossain Suomen pikkukylässä järjestettiin hauta-arkun valmistus
kurssi ................................................................................................................................. 18
2.2. Sinne osallistuminen oli ihan ehdoton juttu minulle ................................................ 20
2.3. No monethan kysyivät, että itsellesikö sinä sitä arkkua teet .................................... 26
2.4. Taitaa olla että sinne ei hakeudu edes sellaisia, jotka eivät pysty pohtimaan
kuolemaan liittyviä asioita ................................................................................................ 28
3. KÄSITYÖ ............................................................................................................................ 30
3.1. Näkökulmia käsityöhön ja sen tekemiseen ............................................................... 30
3.2. Ruumisarkuntekijöiden käsityöpuhe ......................................................................... 35
3.3. Käsityö osana elämänhallintaa .................................................................................. 47
4. KUOLEMA ......................................................................................................................... 53
4.1. Hyvä ja paha kuolema suomalaisessa kontekstissa .................................................. 53
4.2. Kuoleman kohtaaminen ............................................................................................ 62
4.3. Ruumisarkuntekijöiden kuolemapuhe ...................................................................... 65
4.4. Ars moriendi – kuolemisen taito................................................................................ 78
5. KÄSITYÖLÄISEN ARS MORIENDI ....................................................................................... 81
5.1. Käsityö ja kuolemanhallinta ...................................................................................... 81
5.2. Osallistuva kuolemankulttuuri .................................................................................. 86
LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO ...................................................................................... 90
Liite 1: Kirjoituspyyntö ......................................................................................................... 98
Liite 2: Täydentävä kirjoituspyyntö ...................................................................................... 99
1. JOHDANTO
1.1. Tutkielman aihe ja tutkimuskysymykset
On keskiviikkoiltapäivä Kontulan Mikaelin kirkossa, ja ompelukurssin aiheena
on kuolinpuku. (Kirkko ja Kaupunki, 41/2012.)
Modernia yhteiskuntaa on tutkimuskirjallisuudessa pidetty vahvasti kuoleman kieltävänä.
Kuolema ja kuoleva ihminen on siirretty pois kotoa, pois läheisten luota ja pois näkyviltä:
sen paikka on sairaaloissa ja muissa laitoksissa, ammattilaisten, kuten lääkäreiden,
hoitajien, patologien ja hautaustoimistojen käsissä. Yhteisölliset suremisen merkit, kuten
suruhunnut ja -puvut sekä suruaika, on jätetty pois käytöstä, ja sureminen itsessään
medikalisoitu oireeksi, jota pitää terapialla hoitaa. Kuolema kielletään piilottamalla
kuolevat ihmiset, vainajat sekä myös kuolemaa seuraava suru. (Ariés 1976, 87–100;
Pentikäinen 1990, 198.) Tutkimuksessa on kuitenkin kiinnitetty huomiota postmodernissa
yhteiskunnassa toisella tavalla läsnä olevaan kuolemaan. Kuolema on keskeisellä paikalla
mediassa. Kuolema tulvii tietoisuuteemme uutisista, dekkareista, rikossarjoista, elokuvista
ja videopeleistä. Mediassa ei kuitenkaan ole esillä meitä koskettava kuolema, vaan toisen
kuolema. Toisen, joka on rikossarjan fiktiivinen uhri, toisen, joka kohtaa
luonnonkatastrofin maailman toisella puolella, tai toisen, jonka raaka surmaaminen
kuuluu tietokonepelin juoneen. Sinun tai minun kuolemaa ei kuitenkaan
yhteiskunnassamme juuri näy. Kuolemaa ympäröi uudenlainen hiljaisuus.1 (ks. Saarinen
2011, Utriainen 1994, 7.) Se, että me kaikki kuolemme joskus, on pitkälti vaiettu tosiasia.
Tätä havainnollistaa hyvin Petri Kartun (2004, 54) huomio uskontoneutraaleissa
hautajaisissa puhujina toimivien haastatteluista. Puhujien haastatteluissa kävi ilmi,
etteivät omaiset useinkaan tiedä, mitä vainaja halusi, koska kuolemasta ja kuolemisesta ei
ollut puhuttu vainajan vielä eläessä.
1
Geoffrey Gorer (1980, 50–51) on kuvannut yhteiskuntamme suhdetta kuolemaan myös kuoleman
pornografian käsitteen kautta. Kuolema on jotain sellaista, joka halutaan piilottaa näkyviltä ja josta ei ole
soveliasta keskustella, mutta josta kuitenkin ollaan salaa kiinnostuneita. Kun luonnollinen kuolema on
kielletty aihe, mediassa ja viihteessä näkyvä väkivaltainen kuolema toimii keinona ”tirkistellä” kiellettyä
aihetta.
1
Ja silti: keskiviikkoiltapäivänä Kontulan Mikaelin kirkossa kokoontuu ompelukerho, jonka
ohjelmassa on valmistaa itselle tai läheiselle kuolinpuku, ruumispaita. Eikä tämä ole
mitenkään ainutkertainen tapahtuma: ympäri Suomea kansalaisopistoissa ja
seurakunnissa järjestetään erilaisia kuolemaan liittyviä käsityökursseja. Kursseilla
valmistetaan ruumisarkkuja, tuhkauurnia, arkkuvaatteita sekä ruumispaitoja omaan tai
läheisten käyttöön. Tällainen kuoleman nostaminen pöydälle ja käsityönopetuksen
kohteeksi ei tunnu sopivan aiemman tutkimuksen maalaamaan kuvaan suomalaisesta
kuolemankulttuurista. Kuolemankulttuurilla viittaan tässä tutkimuksessa niihin erilaisiin
asenteisiin ja ajatusmalleihin, joilla kuolemaan suhtaudutaan tietyssä ajassa ja paikassa.
Kuolemankulttuuri, kuten kulttuuri ylipäänsäkään, ei ole yhtenäinen tai yksiääninen
kokonaisuus, vaan saattaa koostua useista erilaisista ja osin päällekkäisistä tavoista nähdä
kuoleman luonne, rooli ja merkitys ihmiselle. (Pentikäinen 1990, 7.)
Haluankin tässä tutkimuksessa selventää kuolemaan liittyvien käsitöiden ilmiötä.
Tutkimuksessa tarkastellaan ruumisarkkukurssille osallistumisen motiiveja, kurssilaisten
käsityökäsityksiä sekä kuolemakäsityksiä. Tutkimuskysymyksieni kautta pyrin
selventämään joiltakin osin sitä, mistä suomalaisessa kuolemankulttuurissa on tällä
hetkellä kyse, ja millä tavalla ruumisarkkukurssit ja niille osallistuvat suomalaiset
asettuvat osaksi laajempaa suomalaista kuolemankulttuuria. Miten on mahdollista, että
tabusta onkin yhtäkkiä tullut osa kansalaisopistojen opinto-ohjelmaa? Mistä kertoo se,
että näille kursseille löytyy osallistujia? Ja miksi omaa tai läheisen kuolemaa halutaan
lähestyä juuri käsitöiden ja itse tekemisen kautta, ruumisarkkukurssilla? Se suomalainen
kuolemankulttuuri, jonka keskellä parhaillaan elämme (ja kuolemme), vaikuttaa varsin
hämmentävälle yhdistelmälle vaikenemista, avointa puhetta sekä toimintaa.
Tutkimuksessani sekoittuvat käsityötieteen sekä uskontotieteen tutkimusperinteet.
Kuolemaa voidaan pitää uskontotieteelle perustavana aiheena: alusta asti juuri kuolema
on nähty keskeiseksi tutkimuskohteeksi ja merkittäväksi uskonnollisen ajattelun aspektiksi
(ks. Ebersole 2005, 2237–2240). Tutkimuksessani kohderyhmää yhdistävä tekijä on
kuitenkin kurssille osallistuminen ja osallisuus suomalaisesta kuolemankulttuurista, ei
uskonnollinen tausta. Uskontotieteen tutkimuskohdetta on usein jaoteltu kahden
erilaisen uskontomääritelmän kautta: toisaalta uskonto nähdään suhteessa
2
yliluonnolliseen tai tuonpuoleiseen, tai suhteessa pyhään ja siihen liittyviin rajanvetoihin.
Näiden ohella uskonto voidaan nähdä ihmisten perimmäisten huolenaiheiden
näkökulmasta. (Sjöblom & Utriainen 2004, 11.) Kuolema on tällainen jokaisen
ihmiselämän perimmäinen huolenaihe, johon on perinteisesti vastattu uskonnolla.
Esimerkiksi Jacques Waardenburg (1986, 31) määrittelee uskonnon
orientoitumisjärjestelmäksi, joka mahdollistaa valintojen tekemisen tietyn merkitystä
antavan viitekehyksen puitteissa. Clifford Geertz (1986, 93) puolestaan näkee uskonnon
symbolien järjestelmänä, joka muodostaa käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä
ja näin tarjoaa vastauksia perimmäisiin huolenaiheisiin. Nyky-yhteiskunnassa vastausta
rakennetaan myös muulta kuin uskonnolliselta pohjalta, mutta kuoleman asema
maailmankuvaan vaikuttavana perimmäisenä huolenaiheena säilyy. Kuoleman merkitystä
ihmisille voidaan myös lähestyä pyhän käsitteen kautta. Ihmisen ajattelulle on tyypillistä
kategorioida asiat sisä- ja ulkopuolen sekä niitä erottavan rajan kautta. Erottaminen ja
yhdistäminen ovat inhimilliselle ja kulttuuriselle ajattelulle keskeisiä
kategoriointiperusteita. Ihmiselle merkityksellisiä kategoriarajoja, kuten yhteisön sisä- ja
ulkopuolen, ihmisruumiin sisä- ja ulkopuolen, ihmisen ja eläimen sekä ihmisen ja eiihmisen välistä rajaa on merkitty ja merkitään edelleen pyhän käsitteen kautta. Pyhä ei
kuitenkaan ole uskontoon sidoksissa oleva käsite, mikäli se ymmärretään tähän tapaan
kielellis-käsitteellisten kategoriarajojen merkitsijänä.2 Pyhä on kielellinen ilmaus asioille,
jotka on erotettu muusta erilleen, ja se aktualisoituu kategorioiden saumakohdissa.
Elämän ja kuoleman välinen raja on tällainen merkityksellinen kategoriaraja, jota on
merkitty pyhällä, myyteillä, rituaaleilla sekä eettisillä koodeilla. (Anttonen 1996, 90–95;
Anttonen & Taira 2004, 20–22.) Kuolema, ja siihen liittyvä rajaaminen on myös osa
nykyihmisen kognitiivista varustusta. Kuolemaan suhtautuminen perustuu kaikissa
kulttuureissa ristiriitaisiin ajattelun malleihin, jotka heijastuvat myös käyttäytymiseen ja
uskomuksiin. (Anttonen 2012, 213–215.) Kun ajattelemme omaa tai läheisen kuolemaa,
ajattelemme samalla laajemmin elämää, kuolemaa, niiden merkitystä, niiden välistä rajaa
2
Veikko Anttosen (1996, 152–153) mukaan pyhän käsite ei alun perin ole ollut uskonnollinen käsite siinä
mielessä kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme kristillisen ajattelumme ja tunnettujen
maailmanuskontojen kautta. Pyhällä on alun perin merkitty nimenomaan alueiden ja ihmisruumiin
sosiaalisesti merkityksellisiä rajoja.
3
ja rajan ylittämisen tapoja. Ei ole samantekevää, millä tavalla tuo rajanylitys tapahtuu.
Ihmisten arvioidessa kuolemaa he ottavat käyttöönsä oman yhteisönsä perinteeseen
kuuluvat tavat luokitella ja suhtautua kuolemaan, eli tietyn yhteisön taustalla vaikuttavien
kuolemankulttuurien piirteet. Kuolema on kategoriaraja, joka tulee ylittää moraalisesti
oikealla tavalla, ja johon tulee suhtautua tietyllä tavalla. (ks. Jylhänkangas 2004, 321–
322.) Elämän ja kuoleman välisessä rajassa on ihmiselle maailmankatsomuksesta
riippumatta jotakin pyhää: sen ylittäminen ei ole huoleton asia (Anttonen & Taira 2004,
33). Tutkimukseni asemoituu uskontotieteen kenttään nimenomaan maailmankuvan
tutkimuksen sekä perimmäisen huolenaiheen näkökulmista. Vaikka kuolema on
uskontotieteen kentässä hyvinkin tavallinen tutkimusaihe, tuo työni suomalaiseen (ja
myös kansainväliseen) tutkimuskenttään uutta näkökulmaa yhdistämällä kuoleman ja
käsityöt, sekä ottamalla tutkimusaiheeksi ruumisarkkukurssit.
Käsityötieteelle kysymyksenasetteluni käsityön saamista merkityksistä kuolemaan
valmistautumisessa on hyvin tyypillinen. Käsityön tuottamia merkityksiä erilaisille ryhmille
on tutkittu paljon. Myös käsityön vaikutus yksilön mielenterveyteen vaikeissa
elämäntilanteissa on tutkittu aihe. Uutta tutkimuksessani onkin lähinnä käsityötieteen
näkökulmasta käsityön yhdistäminen kuolemaan valmistautumiseen sekä
käsityöprosessissa valmistettavasta tuotteesta (ruumisarkusta) nouseva merkityksen
hakeminen.
Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kolme:
1. Millainen käsityökäsitys kurssille osallistujilla on?
2. Millainen kuolemakäsitys kurssille osallistujilla on?
3. Mikä yhteys käsityökäsityksillä ja kuolemakäsityksillä on
ruumisarkkukurssien kontekstissa?
Lisäksi selvitän näiden kysymysten pohjalta myös kurssilaisten syitä osallistua
ruumisarkkukurssille. Pyrin hahmottamaan näitä kysymyksiä suhteessa aiemman
tutkimuksen maalaamaan kuvaan nykyisen kuolemankulttuurimme piirteistä, ja etsin
tämän pohjalta ruumisarkkukurssien paikkaa suomalaisessa kuolemankulttuurissa.
4
Tarkoituksenani ei siis ole saada aikaan kattavaa kuvausta suomalaisesta
kuolemankulttuurista tällä hetkellä, vaan pikemmin avata yhden siihen kuuluvan ilmiön,
ruumisarkkukurssien, luonnetta. Tavoitteena on antaa viitteitä siitä, mitä trendi valmistaa
viimeinen leposija itse kertoo suomalaisesta kuolemankulttuurista.
1.2. Katsaus tutkimuksen aihepiiriin
Kuolema
Kuolema on tutkimusaiheena äärettömän monipuolinen: sitä voidaan tutkia ja on tutkittu
monien eri tieteenalojen alla. Kuolemaa on lähestytty lääketieteen, biologian, teologian,
antropologian, sosiologian, psykologian, historian, filosofian, oikeustieteen sekä tietysti
myös uskontotieteen kautta. Suomalaisessa kontekstissa kuolemaa on tutkittu
antropologian, uskontotieteen sekä erityisesti lääketieteen ja saattohoidon
näkökulmasta. Eutanasia on ollut omalta osaltaan lisäämässä lääke- ja oikeustieteellistä,
sekä eettis-filosofista pohdintaa kuolemasta. Myös saattohoidon sekä vanhusten ja
kuolevien hoidon ylipäänsä nouseminen julkisuuteen kuntien resurssikysymyksenä on
lisännyt myös tieteellistä vuoropuhelua kuolemasta ja kuolevien hoidosta. Luon
seuraavaksi lyhyen katsauksen oman näkökulmani kannalta olennaiseen
kuolemantutkimukseen sekä sen tuloksiin.
Kenties tunnetuin kuoleman merkitysten ja niiden muutosten tutkija on ranskalainen
historioitsija Philippe Ariès. Hän on kirjallisuuden, arkkitehtuurin sekä maalausten
perusteella luonut kokonaiskuvan makrotason kuolemakäsitysten muutoksesta
länsimaisessa yhteiskunnassa. Arièsin (1976) mukaan kulttuurimme on käynyt läpi neljä
vaihetta, jotka ovat kesytetty kuolema, jokaisen oma kuolema, sinun kuolemasi sekä
kielletty kuolema. Näiden vaiheiden myötä kulttuurimme on muuttunut kuoleman
hyväksyvästä kuolemaa torjuvaan. Varhaiskeskiajalla kuolema oli tavallinen osa elämää,
johon valmistauduttiin ja jonka tuloa ennakoitiin. Kuolema asemoitui arjen keskelle
omaan kotiin ja läheisten luo. Kuolema, ja oma kuolevaisuus, oli läheistä ja tuttua. (Ariès
1976, 3-15.) 1100-luvulla kuolemankulttuuria muutti huoli ihmisen yksilöllisyydestä:
kuolemasta tuli viimeisen tuomion hetki, jossa vainajan luonnetta punnittiin.
Kuolinhetken ja yksilön siitä selviytymisen merkitys nousi suureksi: puhuttiin kuolemisen
5
taidosta, ars moriendista. 1300- ja 1400-luvuilla ajatus kehittyi edelleen suhteeksi
jokaisen oman kuoleman ja yksilöllisyyden tiedostamisen välille. Kuolevaisuus paljasti
ihmisen yksilöllisyyden ja elämän merkityksen. (Ariès 1976, 32–52.) 1700-luvulla huomio
liukui yksilöstä toiseen ihmiseen, ja hänen kuolemansa dramaattisuuteen. Kuolemaa
romantisoitiin ja siihen reagoitiin voimakkaasti tunteilla. Läheisen ihmisen kuolemisesta
tuli vaikeammin hyväksyttävää. (Ariès 1976, 56–68.) Lopulta kuolemasta ylipäänsä tuli
vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä. 1900-luvulla kuolemasta onkin tullut kielletty ja
piilotettu. Norbert Elias (1993) on kuvannut modernin yhteiskunnan kuoleman kieltävää
luonnetta nimenomaan kuolevan ihmisen kohtaamisen näkökulmasta. Eliasin mukaan
meillä ei ole enää kykyä kohdata aidolla tavalla kuolemaa tekevää ihmistä, samaistua
hänen tilanteeseensa, minkä vuoksi kuoleva helposti eristetään ja jää eristyksiin.
Kuolemasta on tullut perustavalla tavalla yksinäinen asia. (Elias 1993, 23–53.)
Suomalaisen kuolemankulttuurin voidaan sanoa kulkeneen samantapaisen kaaren
kuoleman avoimesta käsittelystä sen piilottamiseen. Suomalaista kuolemankulttuuria
uskontohistoriallisesta näkökulmasta on tutkinut Juha Pentikäinen. Teoksessaan
Suomalaisen lähtö – kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista hän luo katsauksen
suomalaisen kuolemankulttuurin ominaispiirteisiin muinaissuomalaisesta uskosta aina
1990-luvulle asti. Pentikäisen lähtökohtana on hahmottaa suomalaisen kulttuurin
alueellisia eroja, jotka vaikuttavat asenteidemme taustalla nykyäänkin, huolimatta siitä
murroksesta joka II maailmansodan jälkeen johti kuoleman siirtymiseen kielletyksi
aiheeksi. Suomessa voidaan katsoa vallinneen useita erilaisia kuolemankulttuureita, joita
kristinusko edelleen muokkasi ja jossain määrin myös sekoitti (Pentikäinen 1990, 11).
Nykyistä suomalaista yhteiskuntaa leimaa Pentikäisen (1990, 192–199) mukaan elämän ja
yhteiskunnan viipaloiminen sektoreihin, jotka toimivat toisistaan erillään oman alansa
spesialistien varassa. Teollistumisen myötä alkanut elämän osa-alueiden viipaloitumien
on vaikuttanut siihen, että suomalainen kulttuuri on menettänyt tasapainoisen suhteen
kuolemaan. Kuoleman irrottaminen muusta elämästä on tehnyt siitä meille epätodellisen
ja arjesta irrallisen. 1980-luvulla alkanut keskustelu saattohoidosta aloitti uuden vaiheen
suomalaisessa kuolemankulttuurissa. Suuresta katkoksesta suomalaisessa
kuolemankulttuurissa kertoo kuitenkin se, että mallia muutokselle on lähdetty hakemaan
6
esisijaisesti ulkomaisista malleista (englantilainen hospice-liike) oman perinteen sijaan.
(Pentikäinen 1990, 228.)
Juuri tähän aiheeseen, kuolevien hoitoon, pureutuu Terhi Utriaisen (1999)
uskontoantropologinen väitöskirjatutkimus naisista kuolettajina. Hän on tutkinut
kuoleman ja kuolevan ihmisen kohtaamista nyky-Suomessa saattohoidon ja
omaishoitajuuden konteksteissa peilaten sitä naisen perinteiseen rooliin kuoleman
käsittelijänä. Hän pyrkii kuvaamaan kuolettamista eli saattohoitoa sen tekijän, kuolettajan
näkökulmasta. Utriainen kiteyttää hoitajan konkreettisen asennon kuolevan vierellä
aidoksi, paljaaksi läsnäoloksi. Hoitajan ihanteena on olla aidosti läsnä, kohdata toinen,
kuoleva, ensisijaisesti ihmisenä. Aido läsnäolon vaade kuitenkin jossain määrin haittaa
juuri sitä aitoa läsnäoloa, joka nähdään kuolettajan ihanteena. Se on samaan aikaa sekä
lähtökohta että tavoite. Kaiken kaikkiaan kuolettaja, joka varsin usein on saattohoitaja,
asettuu hyvin ristiriitaiseen asemaan: hänen asemansa on monella eri tasolla
liminaalinen. (Utriainen 1999, 260–274.) Kuoleman kieltävässä yhteiskunnassa pyrkimys
kuoleman avoimeen kohtaamiseen ei ole ongelmatonta, vaan aikaansaa monimutkaisen
merkitysten risteyskohdan, josta käsin kuolettaja ja kuolettamien monilla tavoin
määrittyy.
Saattohoidon lisäksi kuolema on noussut julkisuuteen ja sallituksi puheenaiheeksi
eutanasiakeskustelun kautta. Leila Jylhänkangas (2013) on tutkinut
väitöskirjatutkimuksessaan suomalaista eutanasiakeskustelua niin terveydenhuollon
ammattilaisten, uskonnollisten spesialistien kuin tavallisten suomalaisten,
kokemusasiantuntijoiden, parissa. Jylhänkangas on lähestynyt eri ryhmien eutanasiasta
muodostamia sosiaalisia representaatioita erilaisten diskurssien ja niiden takaa
hahmottuvien arvoalueiden kautta. Keskeisiksi rajanvedon määrittäjiksi eutanasiakannan
muodostamisessa nousevat ihmisruumista koskevat jäsennykset sekä erilaisten hyvien ja
huonojen kuolemisen tapojen luokittelut suhteessa siihen, mitä kuoleman edessä saa
ihmisenä tehdä. (Jylhänkangas 2013, 223–224.) Jylhänkankaan ja Utriaisen tutkimukset
maalaavat kuvaa siitä, mistä postmodernissa kuolemankulttuurissa Suomessa on kyse, ja
minkälaisiin kannanottoihin se kulminoituu.
7
Kuolemaa on tutkittu myös useissa pro gradu-tutkielmissa, joista esittelen tässä kaksi
omalle työlleni tärkeintä. Pyry Hannila (2009) on tutkinut omassa tutkielmassaan nuorten
suomalaisten kuolemaan liittyviä tuntemuksia ja käsitteellistänyt niitä kuoleman
ahdistuksen sekä elämän merkityksen teemojen kautta. Hannilan tutkimustulokset luovat
mielenkiintoista kaikupohjaa omille tuloksilleni, erityisesti kuoleman ahdistus -mallin
sovelluksen kautta.
Petri Karttu (2004) on puolestaan tutkinut omassa pro gradu-tutkielmassaan
tunnustuksettomia kuolemanrituaaleja moniarvoisen yhteiskunnan ja modernin
kuolemankulttuurin kontekstissa. Karttu on havainnollisesti tiivistänyt
yhteiskunnassamme vaikuttavia kuolemadiskursseja kuuteen aiheeseen: kuoleman
jakautumiseen sosiaaliseen ja biologiseen, kuoleman kokemiseen joko hyvänä tai
huonona, kuoleman kieltämisen kiistanalaisuuteen, medikalisaatioon, kuoleman
pornografiaan sekä kuolemaan tilanteena, jonka käsittelyyn ihminen tarvitsee rituaaleja.
Tunnustuksettomat hautajaisriitit ovat yksi tapa vastata muuttuneisiin tarpeisiin
yksilöllisillä, elämäkeskeisillä kuolemanrituaaleilla (Karttu 2004, 66).
Käsityö
Käsityölle annettavia erilaisia merkityksiä sekä käsityön roolia tekijöidensä elämässä on
tutkittu paljon erilaisten ryhmien keskuudessa, tosin painottuen naisten käsityölle
antamiin merkityksiin, koska naiset harrastavat käsityötä enemmän kuin miehet (ainakin
siinä muodossa kuin sitä on tutkittu) (Luutonen 2004, 13). Käsityö on tekijälleen monien
positiivisten kokemusten lähde, ja näiden kokemusten merkitystä käsityönharrastajien
psyykkiselle hyvinvoinnille on tutkittu monesta näkökulmasta. Esittelen tässä lyhyesti
oman näkökulmani kannalta keskeisimmät tutkimukset.
Sinikka Pöllänen (2006b) on tutkinut käsityöllisen toiminnan merkitystä naisharrastajien
psyykkisen hyvinvoinnin tukena. Käsityön saamia merkityksiä on tutkittu harrastajien
kirjoitelmien kautta, siten kuin he itse käsityön roolia kuvaavat. Käsityöllä on Pölläsen
aineiston mukaan syvällinen ja yksilöllinen merkitys elämästä selviytymisen voimavarana.
Hän käsitteellistää käsityön positiivisia vaikutuksia elämänhallinnan käsitteen kautta:
käsityö toimii monella tavalla positiivisen elämänhallinnan kokemuksen tuottajana.
8
Samaa on havaittavissa Leena Töykkälän (2009) pro gradu -tutkielman tuloksissa. Hän on
tutkinut käsityön merkitystä eläkeikäisten tämänhetkisessä elämäntilanteessa, sekä
hahmottanut käsityön merkityksen muutosta elämänkaaren eri vaiheissa. Käsityö voi
näyttäytyä arjessa hyötynä ja ajanvietteenä: se on keino käyttää vapaa-aikaa rakentavalla
ja merkityksellisellä tavalla, mutta myös keino ottaa omaa aikaa ja tilaa arjen kiireessä.
Käsityö toimii rauhoittajana ja hermolepona. Valmiista töistä ollaan ylpeitä, ja niiden
käyttökelpoisuus on ilon ja itsetyytyväisyyden aihe. Onnistunut käsityöprosessi ja
laadukas produkti rakentavat tekijän positiivista minäkuvaa onnistumisen ja osaamisen
kautta. (Töykkälä 2009,43.)
Käsityön mahdollisuuksia terapeuttiseen toimintaan on sen sijaan tutkinut Minna
Rautiainen (2006) pro gradu-tutkielmassaan. Hän on eritellyt terapeuttien haastattelujen
pohjalta niitä elementtejä käsityössä, jotka tekevät siitä potentiaalista terapeuttista
toimintaa. Nämä neljä ulottuvuutta ovat sosiaalisuus, positiivisen minäkokemuksen
etsiminen, toiminnallisuus elämänhallintana sekä sisäisen maailman työstäminen.
Pia-Maria Ahonen (2012) on puolestaan tutkinut käsityölle annettavia merkityksiä
kansalaisopistojen kontekstissa. Hänen tuloksensa ovat samansuuntaisia muiden kanssa:
kansalaisopistossa käsityötä harrastavat painottivat käsityön keskeisinä merkityksinä
toiminnantarpeen tyydyttämistä, luovaa ideointia, terveydellisiä näkökulmia, omaa
hyvinvointia, elämyksellisyyttä sekä itsen kehittämistä. Esiin nousivat myös
konkreettisemmat merkitykset kuten ekologisuus ja käytännön hyöty, perinteen
säilyttäminen sekä sosiaaliset motiivit.
Lähestyn omassa tutkimuksessani käsityötä nimenomaan elämänhallinnan käsitteen ja
psyykkisen hyvinvoinnin kautta. Aiempien tutkimusten samansuuntaiset sisällöt toimivat
hyvänä peilauspohjana omille tuloksilleni ja niiden merkitysten tulkinnalle.
1.3. Kohderyhmä ja aineisto
Tutkimukseni kohderyhmänä olivat alun perin vuosina 2011–2013 ruumisarkku-,
tuhkauurna- tai arkkuvaatekursseille osallistuneet kaikenikäiset henkilöt, ja aineistonani
heidän kirjoitelmansa. Kirjoituksia kerättiin kirjoituspyynnön avulla (ks. liite 1), jota
kansalaisopistot jakoivat kurssilaisille. Kansalaisopistoja lähestyttiin kahdella tavalla:
9
Kansalaisopistojen liitto julkaisi tiedotteen tutkimuksestani helmikuussa 2013, ja
maaliskuussa lähestyin sähköpostitse suoraan sellaisten opistojen rehtoreita, jotka ovat
nettihakujen perusteella joskus järjestäneet kuolemaan liittyviä käsityökursseja.
Tutkimukseen mukaan lähteneet opistot välittivät kirjoituspyyntöni sähköisesti omille
kurssilaisilleen. Vaikka useat eri opistot välittivät kirjoituspyyntöni eteenpäin, kaikki
saamani kirjoitelmat ovat kuitenkin yhden kansalaisopiston yhdeltä kurssilta. Lähestyin
tämän opiston opiskelijoita vielä erikseen toisella kirjoituspyynnöllä saadakseni lisää
aineistoa (ks. liite 2). Tutkimukseni lopullisena aineistona ovat siis eräälle
ruumisarkkukurssille osallistuneiden henkilöiden vapaat kirjoitelmat. Kirjoitelmia tuli
kolmelta naiselta ja kahdelta mieheltä, sekä sähköisinä sähköpostin välityksellä että
käsinkirjoitettuna postitse. Kaikki kirjoitelmat litteroitiin sähköiseen muotoon
tekstitiedostoiksi. Kirjoittajien iät vaihtelevat noin 30–70 vuoden välillä.3 Aineistoni on siis
melko pieni, mutta kurssin osallistujamäärään nähden vastausprosentti on hyvä. Saamieni
kirjoitelmien lisäksi käytän täydentävänä aineistona ruumisarkkukursseista julkaistuja
uutisia sekä niiden sisältämiä sitaatteja. Tutkimukseni on yhteen tapaukseen, yhteen
ruumisarkkukurssiin keskittyvä tapaustutkimus, jossa pyrin kuvaamaan tutkittavaa ilmiötä
mahdollisimman tarkkaan ja monipuolisesti. Laadullisessa tutkimuksessa arvioitaessa
aineiston kattavuutta on otettava huomioon aineiston koon, analyysin, tulkinnan
onnistuneisuuden sekä tutkimustekstin muodostama kokonaisuus, ei pelkkää aineiston
kokoa tai vastausten määrää. Tavoitteena ei ole tilastollisesti yleistettävä tulos, vaan
teoreettisesti mielekäs tulkinta tutkittavasta ilmiöstä. Tutkittu tapaus on esimerkki
yleisestä, ja esimerkin edustavuus ja teoreettinen kiinnostavuus on keskeinen
kattavuuden arviointikriteeri. (Eskola & Suoranta 1998, 61; 65.)
Saara Apo (1995, 173–174) on kehittänyt termin teemakirjoittaminen vastineeksi
teemahaastattelulle. Teemakirjoittaminen linkittyy muihin narratiivisen eli kerronnallisen
tutkimuksen käsitteisiin, kuten muistitieto, elämänkerrallinen kirjoittaminen sekä
kokemuskerronta. Teemakirjoittaminen (kuten muutkin lähikäsitteensä) viittaa
3
Kaikki kurssilaiset eivät kerro kirjoitelmassaan ikäänsä tarkkaan, ja osa ei kerro edes suuntaa-antavaa ikää.
Monet kurssilaiset kuitenkin kuvaavat kirjoitelmissaan muita kurssilaisia, ja kirjoitelmien kokonaisuudesta
voidaan päätellä paljon kurssista sekä kurssilaisista – myös heistä, jotka eivät osallistuneet tutkimukseeni.
10
aineistoon, joka pohjautuu tavallisten ihmisten kerrontaan ja kokemuksiin.
Teemakirjoittaminen kuitenkin eroa muista lähikäsitteistä siinä, että se korostaa
aineistojen syntymistä tilanteissa: muistitieto ei ole olemassa sellaisenaan, vaan se syntyy
tutkijan ja tutkittavan yhteistoiminnan tuloksena, usein juuri kirjoitusvetoomuksen
myötä. Muistelukerronta rakentuu kerrontatilanteessa vuorovaikutuksessa ensinnäkin
kirjoittajan ja kysyjän välillä, mutta myös tulkintavaiheessa lukijan ja tekstin välillä. (Helsti
2005, 149–150.) Spontaanissa kerronnassa on ongelmana se, että paljon tutkimuksen
kannalta mielenkiintoisia asioita voi jäädä kertomatta. Esimerkiksi omassa aineistossani
kaikki kirjoittajat eivät kerro omaa ikäänsä tai sukupuoltaan, osa taas kuvailee enemmän
arkun tekemistä kuin motiivejaan mennä kurssille, osa suhdettaan käsityöhön enemmän
kuin koko ruumisarkkukurssia. Toisaalta kirjoitelmissa nousee keskiöön se, minkä
kirjoittaja on sillä hetkellä itse tulkinnut keskeiseksi omassa elämässään. Se, mitä tekstiin
on valittu, kertoo siis jo itsessään kirjoittajan antamista merkityssuhteista. Kirjoittaja
ymmärretään näin aktiiviseksi subjektiksi, joka viime kädessä päättää mistä haluaa kertoa.
(Eskola & Suoranta 1998, 124–125.)
Kurssilaisia pyydettiin kirjoittamaan kurssikokemuksestaan joko vapaasti tai
apukysymyksien avulla. Monet saamistani teksteistä on selvästi kirjoitettu
apukysymyslistaan tukeutuen. Osa kirjoituksista on pitkiä ja polveilevia, osa lyhyitä ja
hyvinkin tiiviitä kuvauksia arkun valmistuksesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista.
Kirjoitelmien pituudet vaihtelevat yhdestä kahteen koneella kirjoitettuun sivuun.
Kirjoituspyyntöä muotoiltaessa on huomioitava se, etteivät kysymykset saa olla liian
spesifejä: niiden tarkoituksena on toimia vain virikkeinä kirjoitelman tuottamiselle.
Kysymysten tulee olla laaja-alaisia, eivätkä ne saa johdatella vastausta tiettyyn suuntaan.
(Helsti 2005, 151.) Kirjoituspyynnössä pyrin esittämään listan aihepiireistä ja niihin liittyviä
väljiä kysymyksiä, joista kurssilaiset voisivat kirjoittaa. Kirjoitelmien perusteella
kysymykset eivät ole olleet liian rajaavia (koska kaikki eivät vastaa niihin ja toisaalta osa
kertoo muistakin asioista), ja aihe on ollut vastanneille innostava ja tärkeäksi koettu.
Teemakirjoittaminen ja kirjoituspyyntö ovat erityisen käyttökelpoisia menetelmiä silloin,
kun aihe on intiimi (esimerkiksi elämäkerrallinen) tai kun vastaajajoukkoa on hankala
lähestyä (Apo 1995, 176). Kuolemaan liittyville käsityökursseille osallistuneet ihmiset ovat
11
hajanainen, ”salainen”4 joukko, jonka tavoittaminen tutkimukseen on hankalampaa kuin
vaikkapa sairaanhoitajien, opettajien tai yliopisto-opiskelijoiden. Toisaalta joukko on myös
lukumäärältään rajattu ja spesifisti määritelty: heitä on Suomessa huomattavasti
vähemmän kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoita.
Kirjoituspyynnössä esitin itseni Helsingin yliopistolle gradua tekeväksi uskontotieteilijäksi.
Tällä on voinut olla vaikutusta siihen, millaisia asioita minulle on kerrottu. Töykkälä (2009,
64) on omassa tutkimuksessaan maininnut kirjoitelmissa olleista positiivisista
kommenteista omaa käsityönopettajuuttaan kohtaan. Olisivatko kertomukset olleet
erilaisia, jos olisin tuonut enemmän esiin omaa käsityönopettajuuttani uskontotieteen
sijaan? Uskontotieteilijän statuksella olen saanut selkeämpiä vastauksia kuolemaan
liittyviin kysymyksiini: osa kirjoittajista kommentoi kirjoituksessaan otaksumaansa
tutkimusasetelmaani. Esimerkiksi kirjoittaja K15 torjuu kirjoitelmassaan
tutkimushypoteesini sellaisena kuin hän on sen itse ymmärtänyt.
Ajattelin asiaa enimmäkseen puutyökurssina, en niinkää kurssina minne
mennään miettimään omaa kuolemista tai siihen suhtautumista. K1
Käsityötieteilijänä vastaukset olisivat voineet painottua enemmän käsityön ja sen
merkitysten kuvailuun. Toisaalta, nyt kun kirjoittajilla ei ollut tietoa tutkijan omasta
käsityötaidosta tai taidottomuudesta, käsityötä ja sen tekemistä ei ole ainakaan kuvattu
niin kuin toiselle sisäpiiriläiselle, asiaan vihkiytyneelle harrastajalle – tai ammattilaiselle.
Toisaalta käsityötieteen ja käsityönopettajuuden esiintuominen olisi saattanut asettaa
tutkijan asiantuntija-asemaan suhteessa kirjoittajien käsityön tekemiseen, mikä olisi
voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miten omaa tekemistä ja käsityöharrastusta olisi kuvattu.
4
Tällä tarkoitan sitä, ettei kursseille osallistuneista ole tarkkaa tietoa kuin kansalaisopistoilla ja osallistujilla
itsellään. Ei ole olemassa myöskään foorumia, jota kautta kurssilaisia voisi helposti lähestyä. Kaikki eivät
välttämättä ole esimerkiksi aktiivisia kansalaisopisto-opiskelijoita tai asu samalla paikkakunnalla kuin missä
opisto sijaitsee.
5
Olen nimennyt kirjoitelmat kirjaimella K ja järjestysnumerolla kirjoitelmien saapumisen mukaan. Kaikki
lainauksissa olevat korostukset ovat omiani.
12
Tutkimukseen osallistuminen on ollut täysin vapaa-ehtoista: kirjoituspyyntö on välitetty
kurssilaisille vasta kurssin päätyttyä, jolloin sen ei voida ajatella kuuluvan millään tavalla
kurssin ohjelmaan. Kirjoituspyynnössä oli henkilökohtainen puhelinnumeroni sekä
sähköpostiosoitteeni, joten halutessaan kirjoittajat olisivat voineet ottaa tutkijaan
uudestaan yhteyttä ja perua osallistumisensa tai täydentää aiempaa vastaustaan. Tällaisia
täydentäviä tai peruvia yhteydenottoja ei ole kuitenkaan tullut. Kirjoituspyynnössä
korostettiin vastaajille tutkimuksen anonyymiutta ja luotettavuutta: kirjoitelmia
käsitellään nimettöminä eikä paikkakuntaa jolla kurssi pidettiin kerrota
tutkimusraportissa. Vaikka analyysini perustuukin kirjoitelmien lukemiseen
kokonaisuuksina, en ole esittänyt aineistoa henkilöhistorioina, jottei vastaajien
tunnistaminen onnistuisi. Kyseiselle kurssille osallistuneet varmasti tunnistavat toisensa
aineistokatkelmista, koska ovat osanneet kirjoitelmissaan myös kuvailla toisten
osallistujien henkilöhistoriaa ja kurssilla oloa. Aineistoa ja tuloksia on melko mahdotonta
esitellä kattavasti siinä muodossa, etteivät asianosaiset tunnistaisi toisiaan.
1.4. Narratiivit ja diskurssit
Tutkimukseni aineisto muodostuu vastaajien omasta, vapaasta kerronnasta
kirjoituskutsussa käsiteltyjen teemojen merkityksestä heille itselleen – aineisto on tässä
mielessä narratiivista, kertomuksellista6. Narratiivisuus on ihmiselle luontainen tapa
jäsentää ja välittää eteenpäin omaa kokemustaan. Loogisen ajattelun ohella narratiivien
kertominen ja ymmärtäminen luo perustaa ihmisen tavalla ymmärtää ja olla maailmassa.
(Eskola & Suoranta 1998, 22–23.) Narratiivisen tutkimusotteen lähestymistapaa
määrittävät kaksi periaatetta: toisaalta kiinnostus yksittäisen ihmisen ainutkertaiseen
tapaan kokea, ajatella ja toimia, toisaalta ajatus identiteetin ja koko elämän
rakentumisesta tarinoina. Jokainen ihminen rakentaa omaa elämäänsä ja käsitystä
itsestään tarinoiden kautta. Tässä kerronnan prosessissa yksilölliset kokemukset ja
merkitykset tuotetaan sosiaalisesti ymmärrettäviksi. (Syrjälä 2001, 204–205.) Kerronnassa
kirjoittajat ilmaisevat omat kognitiiviset jäsennyksensä ja tulkintansa tutkijalle. Toisaalta
muistamiseen perustuva kerronta ei aina kerro sitä, miten asiat todella tapahtuivat:
6
Narratiivisen tutkimuksen määrittelystä ks. Heikkinen, H 2001, 121–122. Tutkimus voidaan ymmärtää
narratiiviseksi aineistojen, analyysin tai tutkimusraportin kirjoittamisen tavan kautta.
13
muisteleminen on valikoivaa ja muistelun kohdetta muokkaavaa toimintaa. (Apo 1995,
176; 183.) Tiettyjen asioiden muistamiseen liittyy myös aina toisten asioiden
unohtaminen tai kertomatta jättäminen (Korkiakangas 2005, 139). Myös ihmisten
kokemus tapahtumista voi olla eri: yksi kirjoittaja voi kuvata kurssin tunnelmaa hyväksi,
toinen taas huonoksi. Molemmat kirjoittavat ovat kuitenkin aivan yhtä oikeassa.
Narratiivisia aineistoja käytettäessä onkin syytä kiinnittää huomiota siihen, mistä niissä
tarkalleen ottaen kerrotaan: tuleeko ne lukea tosina kuvauksina tapahtuneista asioista,
muistojen ja kielen muokkaamina diskursseina, kirjoittajien tulkintana tapahtuneesta ja
sen arvosta, vai jonakin tältä väliltä (Eskola & Suoranta 1998, 127). Kurssia koskevia
kuvauksia voidaan myös arvioida suhteessa toisiinsa: mikäli kaikki kuvaavat tunnelmaa
hyväksi, sellainen se varmasti oli osallistujien kokemuksessa. Ymmärrän aineistoni
kirjoitelmat kuvauksina siitä, kuinka kirjoittajat ovat kokeneet asiat sekä millaisia
käsityksiä heillä on asioista, sekä kirjoittajien tavoista kuvata omia näkemyksiään, enkä
niinkään kuvauksina siitä, miten asiat ovat tai olivat. Narratiivit ovat kuvauksia siitä,
millaisia merkityksiä kirjoittajat antavat kokemuksilleen.
Merkitysten etsiminen on keskeinen ihmisen maailmasuhdetta määrittävä seikka:
merkitykset viittaavat ihmiselle ominaiseen olemassaolon tapaan, ja narratiivit ovat yksi
keino sanoittaa merkityksiä. (Eskola & Suoranta 1998, 45). Ruumisarkkukurssiin kiteytyy
merkityksiä monella eri tavalla ymmärrettynä. Risto Heiskala (1995, 281–282) on eritellyt
kolme eri tapaa hahmottaa merkityksen käsitettä. Nämä ovat katektinen merkitys,
intentionaalinen merkitys sekä rakenteellinen merkitys. Ruumisarkkukurssi nivoutuu
katektisiin merkityksiin (emotionaalisesti liikuttavia tai pyhiä merkityksiä): kuolemaan
liittyvät merkitykset ovat kiistatta läsnä kun rakennetaan viimeistä leposijaa. Toisaalta
kurssiin liittyy myös intentionaalisia merkityksiä: kurssilaisilla on syynsä ja tavoitteet
toiminnalleen. Toiminta koetaan merkityksellisenä ja sille annetaan kirjoituksissa erilaisia
merkityksiä. Toiset ovat ilmiselviä, toiset piilotetumpia. Kurssiin liittyviä merkityksiä
voidaan hahmottaa myös rakenteellisen merkityksen kautta. Siinä merkitykset nähdään
suhteiden verkostoina, jotka mahdollistavat yksittäiset intentiot. Ymmärrän tämän
rakenteellisen merkityksen lähestyvän merkityssisältöjen tutkimuksen periaatteita. Samaa
merkitsijää, esimerkiksi ”käsityö”-sanaa kohden, ei ole olemassa vain yhtä merkittyä, vaan
sen sijaan useista erilaisista merkityistä koostuvia merkityskokonaisuuksia, jotka
14
nivoutuvat edelleen muihin merkitsijöihin ja niiden takaa löytyviin merkittyihin. Omassa
työssäni pyrinkin ennen kaikkea hahmottamaan kirjoittajien kuolemalle ja käsityölle
antamia moninaisia merkityssisältöjä, joihin ruumisarkkukurssin yhteydessä nivoutuvat
myös intentionaaliset merkitykset.
Narratiivien ja merkitysten lisäksi haluan nostaa esille myös diskurssin käsitteen.
Diskurssianalyysin keskeisenä ajatuksena on saussurelaiseen merkkiteoriaan pohjautuva
käsitys siitä, että kieli toimii sosiaalisen todellisuuden tuottajana: ääneen lausuttu tai
kirjoitettu ilmaus on teko, jolla määritämme sosiaalista todellisuuttamme. (Pesonen 1997,
137–138; Jokinen 1999, 48–49; Suoninen 1999, 19.) Diskurssianalyysin kohteena olevia
kuvauksia, tekoja, nimitetään selonteoiksi. Selonteoilla ihminen pyrkii tekemään itseään
ja maailmaa ymmärrettäväksi muille. Selontekojen mielekkyys ja ymmärrettävyys
kuulijoille taas rakennetaan viittauksilla yleisesti tunnettuihin diskursseihin. Diskurssi
tarkoittaakin yhtenäistä merkityssuhteiden kokonaisuutta, joka rakentaa todellisuutta
tietyllä tavalla. (Suoninen 1999, 20–21.) Diskurssit eivät kuitenkaan ole selkeitä ja
tarkkarajaisia, sillä kommunikoidakseen oman kantansa selontekojen pohjaksi otettuja
diskursseja muokataan, rajataan ja täsmennetään jatkuvasti. Diskurssianalyysi pyrkiikin
hahmottamaan nimenomaan tätä dynamiikkaa: miten ihmiset muotoilevat
kielenkäytöllään maailmaa, ja miten jo olemassa olevat, sosiaalisesti rakentuneet
diskurssit muotoilevat kielenkäyttöä. Yleensä selontekojen antaminen pohjataan
kuitenkin laajaa kannatusta nauttiviin, ideologisesti helppoihin ja itsestään selvän
tuntuisiin diskursseihin. (Suoninen 1999, 23–27.)
En analysoi aineistoani varsinaisesti diskurssianalyysin menetelmillä, mutta ymmärrän
aineistonani olevien narratiivien ottavan kantaa olemassa oleviin ja muodostavan uusia
diskursseja, jotka ovat suhteessa laajempaan yhteiskunnassamme käytävään
keskusteluun. Narratiivisen tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat – sosiaalisen
todellisuuden rakentuminen kerronnassa, kerronnan syntyminen vuorovaikutuksessa,
kerronnan tilanteisuus – ovat yhteisiä diskurssianalyysin lähtökohtien kanssa. Ihminen
rakentaa käsityksensä aikaisemman tietonsa ja kokemustensa varaan. Käsitykset ja
merkitykset muuttuvat sitä mukaa, kun ihminen saa uusia kokemuksia ja keskustelee
muiden ihmisten kanssa. (Heikkinen, H 2001, 119.) Näin ollen todellisuutta ei ole
15
mahdollista saavuttaa teemakirjoitusten kautta, vaan teemakirjoitukset pitävät sisällään
todellisuuden tulkintoja. Niissä puetaan diskurssien avulla sanoiksi se, mitä kirjoittajat
pitävät kokemustensa kautta kulttuurisesti mahdollisena, tyypillisenä, toivottavana tai eitoivottavana. (Helsti 2005, 153–154.) Kirjoitelmat ovat tarkkaan harkittuja, pyynnöstä
syntyneitä selontekoja, ja sellaisina selkeyteen ja asioiden ymmärrettäväksi tekemiseen
keskittyviä kuvauksia. Näin ollen voidaan olettaa, että selontekojen pohjana olevien
diskurssien käyttö on selkeämpää kuin esimerkiksi suullisessa vuorovaikutuksessa.
Kuolema on myös ihmisille tärkeä, selontekoihin houkutteleva aihe. Jylhänkangas (2004,
327–328) on tarkastellut eutanasiaa ”tarttuvana” representaationa. Hän toteaa, että
eutanasian ja kuoleman ylipäänsä ollessa kyseessä ”omat näkemykset koskevat niin
tärkeänä pidettyjä asioita, etteivät yksilöt voi olla puhumatta siitä”. Voidaankin olettaa,
että erityisesti kuolemaa koskevissa selonteoissa käytetään erityisen vakiintuneita
diskursseja ja ilmaisuja, koska selontekojen halutaan vakuuttavan muita.
Työni teoreettinen tausta koostuu erilaisista teoreettisista lähtökohdista, joita yhdistää
merkityksen hahmottaminen moniulotteisena kokonaisuutena, ja joissa merkitysten
nähdään syntyvän ja muokkautuvan vuorovaikutuksessa, puheessa toisille.
Analyysimenetelmänäni käytän aineiston lähiluvun menetelmää, joka on sovellus Tommi
Hoikkalan (1993, 37–38) kehittelemästä lähiluvun metodista. Metodin pääpiirteitä ovat
seuraavat:
1.) Materiaalina ovat vastauksena kirjoituspyyntöön syntyneet vapaamuotoiset
kirjoitelmat.
2.) Metodi keskittyy tekstien sisältöön, aiheisiin ja teemoihin kulttuurisella tasolla. Tutkin
sitä, millaisia merkityksiä teksteissä tuotetaan.
3.) Kirjoitukset tulkitaan toiminnan, konstruktion ja diskurssien muuntelevan käytön
näkökulmista. Merkityksiä ryhmitellään ja tulkitaan suhteessa diskursseihin.
4.) Keskeisiä tekijöitä analyysissä ovat eri ilmiöille annetut määreet sekä puheessa
ilmenevät dikotomiat, metaforat sekä vertaukset.
16
5.) Tilanteinen aineisto kytketään yleisempään kulttuuriseen tasoon. Hahmotan siis
aineistoni ennen kaikkea tilanteisena, tiettyyn tilanteeseen ja aikaan sidottuina (ks.
Jokinen & Juhila 1999, 56–57). Kirjoitelmat eivät kerro kulttuurin muutoksesta, eivätkä
myöskään kuolemankulttuurista laajassa mielessä. Sen sijaan tilanteisesta aineistosta
voidaan analyysin kautta nostaa esiin kuolemankulttuurin jokin piirre tai osatekijä.
Hahmotan oman analyysini tilanteisen aineiston retorisen tarkastelun kautta tapahtuvana
merkitysten etsintänä, joka tuo näkyväksi osan tämän päivän suomalaisesta
kuolemankulttuurista. Aineiston alustavan lukemisen pohjalta olen ryhmitellyt niissä
esiintyviä teemoja, ja käsityöhön ja kuolemaan liittyvien teemojen analyysia on jatkettu
lähiluvulla. Lähiluvusta nousseiden keskeisten ilmaisujen ja teemojen pohjalta olen
muodostanut ja rajannut teksteissä ilmenevät diskurssit, puhetavat. Olen pyrkinyt
liittämään aineiston erittelyyn sekä analyysiin mahdollisimman paljon kuvailevia
aineistokatkelmia, jotka havainnollistavat ja perustelevat tekemiäni erotteluja ja
tulkintoja. Ilman sitaatteja on lukijan mahdotonta arvioida sitä, ovatko tehdyt tulkinnat
nousseet aineistosta vai tutkijan ennakko-oletuksista. Henkilökohtaisia aineistoja
analysoitaessa on myös hyvä antaa tutkittavien äänen kuulua juuri niillä sananvalinnoilla,
joita he ovat itse käyttäneet. (Eskola & Suoranta 1998, 181; Korkiakangas 2005, 132.)
Pyrin laajentamaan kirjoitelmien analyysia lukemalla myös kursseista julkaistuja uutisia
kirjoitelmista löytämieni teemojen valossa. Uutiset ovat siis kirjoitelmiin nähden
sekundaarinen aineisto, jonka analysoin huomattavasti kevyemmin. Uutiset ovat
toimittajien suodattamia versioita kurssilaisten näkemyksistä, eivätkä sellaisina yhtä
informatiivisia kuin kurssilaisten omat kirjoitelmat. Käytän uutisista esiin nousevia
kurssilaisten kommentteja kuitenkin oman aineistoni tukena ja laajennuksena.
Tutkimukseni etenee teemoittain: seuraavassa luvussa kuvailen aineistosta alustavasti
nousevia teemoja: ruumisarkkukurssille osallistumisen motiiveja, kirjoittajien
käsityötaustaa, muiden suhtautumista kurssiin sekä kurssille osallistumista kokemuksena.
Esitän myös alustavan mallin kurssille osallistumiseen vaikuttavista tekijöistä. Luvussa 3
keskityn analysoimaan kirjoittajien käsityölle antamia merkityssisältöjä sekä niitä tapoja,
joilla käsityö voi toimia elämänhallinnan välineenä. Luvussa 4 puolestaan keskityn
kuolemaan: esittelen lyhyesti suomalaista kuolemankulttuuria, kurssilaisten
17
kuolemakäsityksiä sekä niiden pohjalta nousevia kuolemasta puhumisen tapoja,
kuolemadiskursseja. Luvussa 5 kerään tuloksia yhteen ja esitän mallin
ruumisarkkukurssille osallistumisen taustalla vaikuttavista käsityö- ja kuolemakäsityksistä,
sekä niiden yhteydestä toisiinsa.
2. RUUMISARKKUKURSSI
2.1. Kuulin jostain, että jossain Suomen pikkukylässä järjestettiin hautaarkun valmistus kurssi
Suurin osa kirjoittajista oli kuullut ruumisarkkukursseista jo ennen oman kansalaisopiston
järjestämää kurssia. Yhtä lukuun ottamatta kirjoittajat kertovat nähneensä aihetta
käsitteleviä uutisia ja TV- ohjelmia. Kursseja oli järjestetty muilla paikkakunnilla
kansalaisopistojen ja seurakuntien toimesta. Uutisointi herätti innostuksen arkun
rakentamisesta. Myös uutisissa kuvataan arkun rakentamisen olleen pitkäaikaisempi
suunnitelma, joka vain odotti toteutumistaan (Pellervo 2007).
Olin nähnyt joissain lehdissä kertomuksia arkkukursseista. (--) En heti
huomannut, että kansalaisopistoon tuli tarjontaa, mutta kun kuulin asiasta,
niin olin heti melko varma, että tämä on minun juttuni. K4
Kansalaisopistojen toimintaa säätelee laki vapaasta sivistystyöstä. Siinä kansalaisopistot
määritellään seuraavasti: ”kansalaisopistot ovat paikallisiin ja alueellisiin sivistystarpeisiin
pohjautuvia oppilaitoksia, jotka tarjoavat mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja
kansalaisvalmiuksien kehittämiselle.” Kansalaisopistot voivat toiminnassaan painottaa
omaa arvo- ja aatetaustaansa, kasvatustavoitteitaan tai erityisiä koulutustehtäviään.
Yleisesti ottaen ”vapaan sivistystyön tarkoituksena on järjestää elinikäisen oppimisen
periaatteen pohjalta yhteiskunnan eheyttä, tasa-arvoa ja aktiivista kansalaisuutta tukevaa
koulutusta”. Keskeisiä tekijöitä vapaassa sivistystyössä ovat omaehtoisen oppimisen,
yhteisöllisyyden ja osallisuuden teemat. (Laki vapaasta sivistystyöstä 1998, 1.luku, 1-2§.)
18
Kansalaisopistot saavat itse valita, mitä kursseja tarjoavat, ja usein kuntalaiset voivat
vaikuttaa kurssitarjontaan. Usein tarjottuja aineita ovat kädentaidot, kielet, musiikki,
liikunta, kuvataide sekä teatteri ja tanssi. Toimivia kansalaisopistoja oli Suomessa vuonna
2013 188 kappaletta. (Kansalaisopistot.fi) Vuonna 2006 kaikista 18–64-vuotiaista noin
kuudesosa eli yli 520 000 henkeä osallistui yleissivistävään tai harrastustavoitteiseen
(muuhun kuin työhön tai ammattiin liittyvään) aikuiskoulutukseen. Näistä naisia oli peräti
kaksi kolmesta. Kansalaisopisto-opiskelu ja muu vapaan sivistystyön koulutus on siis
varsin suosittua Suomessa, ja sellaisena se on nähty jo pitkään: osallistumisosuudet
yleissivistävään tai harrastustavoitteiseen koulutukseen eivät ole juurikaan muuttuneet
vuosina 1990–2006. (Tilastokeskus 2006.)
Suomessa järjestetyistä ruumisarkkukursseista ja niiden osanottajamääristä ei ole
olemassa tarkkaa tietoa tai tilastoja. Tarjotuista ruumisarkkukursseista löytyy tietoa
yksittäisten opistojen vanhoista opinto-ohjelmista, toteutuneista kursseista löytyy
satunnaisia uutisia. Ruumisarkkukursseja on kuitenkin tarjottu 2000-luvulla ainakin
Nurmijärven, Posion, Mikkelin, Porin seudun, Huittisten, Iisalmen, Ilomantsin, Kouvolan,
Paltamon, Kyrönmaan, Kauhajoen ja Utsjoen kansalaisopistoissa sekä Ilmajoki-opistossa.
Lisäksi tarjolla on ollut keraamisten tuhkauurnien valmistuskursseja sekä arkkuvaatteiden
ja ruumispaidan ompelukursseja. Myös seurakunnat ovat järjestäneet vastaavanlaisia
kursseja. Seurakunnat ovat olleet myös mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa
kansalaisopistojen kursseja (Lappilainen 2012). Ruumisarkun rakentamista on lähestytty
eri kursseilla hieman eri tavoin: Posiolla keskityttiin pelkästään arkun rakentamiseen, kun
taas Huittisten kansalaisopistossa arkkukurssiin yhdistettiin luentosarja jonka kautta
kuolemaa lähestyttiin monesta näkökulmasta. Luennoimassa kävivät mm. sairaalapastori
läheisten poismenosta, Satakunnan syöpäyhdistyksen puheenjohtaja oman kuoleman
kohtaamista ja Säkylän kirkkoherra hautajaisjärjestelyistä ja surevien omaisten
kohtaamisesta. (Lappilainen 2012, Pellervo 2007).
Ruumisarkkukurssi, jolta tutkimusaineistoni on peräisin, sai alkunsa kurssilaisten
aloitteesta. Eräs kirjoittajista kertoo olleensa mukana ideoimassa ruumisarkkukurssia
kansalaisopiston teknisen työn piirissä. Ajatusta oli kehitelty eteenpäin puutöiden
lomassa tutulla miesporukalla. Toinen kirjoittajista puolestaan kertoo ottaneensa
19
yhteyttä useisiin eri tahoihin, myös kansalaisopistoon, saadakseen kurssin omalle
kotipaikkakunnalleen.
Innostuin asiasta paljon, tuli sellainen olo että ton mä haluun tehä. (--) Otin
jopa yhteyttä erilaisiin tahoihin paikkakunnallani aiheesta, esim.
seurakuntaan. Lopulta päädyin kirjoittamaan kansalaisopiston rehtorille
kurssista ja ehdotin sitä järjestettäväksi (--). K1
Myös muissa opistoissa kurssit ovat tulleet opinto-ohjelmaan kuntalaisilta saatujen
aloitteiden myötä. (Iisalmen Sanomat 2009, Pellervo 2007, Yle uutiset 2011.)
2.2. Sinne osallistuminen oli ihan ehdoton juttu minulle.
Kurssille osallistui yhteensä neljä naista ja kolme miestä, joiden iät vaihtelivat noin 30–83
vuoden välillä. Seitsemästä kurssilaisesta kuitenkin viisi oli jo eläkkeellä. Kurssi kokoontui
kahden lukukauden ajan joka toinen viikko. Opettajia oli kurssin alussa paikalla kaksi,
mutta myöhemmin vain yksi. Monet kirjoittajat kokivatkin kurssin melko hidastempoisena
ja verkkaisesti etenevänä opettajan rajallisen ajan ja harvojen kokoontumiskertojen
vuoksi. Osalla kurssilaisista työt jäivätkin varsinaisella kurssiajalla kesken, ja kurssia
jatkettiin vielä kolmannen lukukauden aikana.
Kaikilla kirjoittajilla on käsityötausta, mutta käsityö näyttelee heidän elämässään hyvin
erilaisia rooleja. Neljällä kirjoittajalla on käsityötaustaa vain harrastamisen (K2, K3, K4 ja
K5), yhdellä myös ammatillisen koulutuksen (muttei kuitenkaan ammatin) kautta (K1).
Kolmella kirjoittajalla käsitöiden tekeminen rajoittuu kurssimuotoiseen harrastamiseen
(K1, K3 ja K5), kolmas harrastaa kotonaan ajoittain (K4) ja neljännelle se on osa
jokapäiväistä tekemistä, kiinteä osa arkea (K2). Aktiiviselle harrastajalle käsityö on
monipuolista tekemistä, joka sulkee sisäänsä monet eri tekniikat ja materiaalit, kuten
puun, pajun, kahvipussit, vanhat vaatteet, langat ja kankaat sekä kudonnan, neulonnan 7,
7
Suomen kielessä samaa tekemistä voidaan ilmaista kahdella sanalla: Länsi-Suomessa lapaset kudotaan, Itä-
Suomessa neulotaan. Käytän tässä tutkielmassa selkeyden vuoksi kirjoittajien ja käsityötieteilijöiden tapaan
sanaa kudonta kangaspuilla tapahtuvasta kankaan valmistuksesta, ja sanaa neulonta neulepuikoilla
tapahtuvasta toiminnasta (Kielitoimiston sanakirja 2006). Molemmat nimitykset ovat kuitenkin
terminologisesti yhtä oikeita. (ks. Koskennurmi-Sivonen 2009, 6.)
20
puutyöt ja ompelun. Muille käsityö näyttäytyy nimenomaan puutyönä, rakenteluna,
veistelynä, huonekalujen entisöintinä ja pintakäsittelynä. Neulontakin mainitaan, mutta ei
itselle reaalisena tekemisenä, vaan vieraana käsityöllisen toiminnan muotona. Kirjoittajien
käsityötaustat ovat siis toisaalta samantapaisia, toisaalta varsin erilaisia. Arkkukurssi ei
kuitenkaan ollut kenenkään ensimmäinen kosketus käsitöihin sitten kouluopetuksen.
Myös uutisten kuvauksissa kurssilaisilla kuvataan olevan aiempia kädentaitoja, puutöistä
sen sijaan ”osalla kokemusta on, osalla ei” (Iisalmen Sanomat 2009, Pellervo 2007).
Kaikilla kirjoittajilla voidaan nähdä osallistumisen takana käsityöllinen motivaatio, osalla
vahvempana ja osalla heikompana. Ruumisarkkukurssi näyttäytyy jatkumona aiemmille
huonekalujen entisöintikursseille, tai se on ensimmäinen käsityökurssi pitkään aikaan
jonne mennään herättelemään vanhoja taitoja. Osalla on myös selkeästi taloudellisia syitä
osallistua kurssille:
Menin kurssille koska mielestäni on järjetöntä laittaa maahan/polttaa
kallista hienoa arkkua. K2
Olin noita ruumisarkkujen hintoja kysellyt ja saanut kuulla, että puuarkut
maksavat hyvän matkaa toista tonnia eli suunnilleen saman verran, kuin
käyttökelpoiset cyclocross pyörät (--). K4
Taloudelliset motiivit nousevat esiin myös muista arkkukursseista kertovissa uutisissa. Itse
tehdyn ”puupalttoon” laskeskellaan maksavan vain kymmenesosan halvimman ostoarkun
hinnasta. (Pellervo 2007, Lappilainen 2012.)
Arto Leistevuo (1998) on tutkinut aikuisopiskelijoiden osallistumismotiiveja
kansalaisopistojen kontekstissa: hän jakaa osallistumismotiivit kahtia, opinnolliseen ja
sosiaaliseen motivaatioon. Opinnollisuus, itsetarkoitus ja oppimisen ilo sekä käytännön
hyöty muodostivat opinnollisten motiivien ryhmän, ja sosiaaliset kontaktit, virkistys ja
vaihtelu sekä rentoutuminen ja yhdessäolo sosiaalisten motiivien ryhmän.
Käytännöllisten aineiden kursseille (joihin käsityökurssit lukeutuvat) osallistujilla
sosiaaliset motiivit olivat Leistevuon tutkimuksessa merkitsevämpiä kuin opinnolliset
motiivit, ja lukuvuoden alussa ilmenneet sosiaaliset motiivit vahvistuivat lukuvuoden
loppua kohden. Käytännön aineryhmissä myös korostuivat elämän sisällölliset tekijät
21
merkitystä luovana tekijänä. Elämän sisällölliset motiivit tarkoittavat opiskelun motivoivaa
merkitystä ihmisen koetun, senhetkisen elämänsisällön kannalta. Yleisesti sosiaalisuuteen
suuntautuivat opinnollisuutta enemmän naiset, eläkeläiset sekä opiskelijat. (Leistevuo
1998, 112; 131.) Sosiaalisuudella kaiken kaikkiaan on kuitenkin aikuisopiskelussa
marginaalinen merkitys. Kansalaisopisto-opiskelu on kuitenkin aina ollut ryhmämuotoista,
jolloin osallistuminen sinänsä on sosiaalinen teko – tällöin sosiaalisten motiivien voidaan
ajatella olevan mukana joko tiedostetusti tai tiedostamattomina. (Leistevuo 1998, 49–50.)
Tätä jännitettä kuvaa myös oma aineistoni: kirjoitelmissa sosiaalisen motiivin
osallistumiselle mainitsee vain kaksi kirjoittaja viidestä, vaikka kaikilla kurssin sosiaalinen
todellisuus näyttelee kurssin kuvauksessa suurta osaa.
Kun puhutaan käsityökursseista ryhminä, on hyödyllistä tehdä ero sosiaalisten ja
tavoitteellisten ryhmien välille. Esimerkiksi Johnson & Johnson (1975, 18–21) käsittelevät
ryhmäteoriassaan ainoastaan ryhmiä, joiden ideana on suoriutua yhdessä jostakin
yhteisestä tehtävästä, ja luokittelevat niitä tehokkuuden mukaan. Mikään heidän
kuvauksistaan ei kuitenkaan suoranaisesti sovi käsityökursseihin, joita kuitenkin voidaan
perustellusti pitää pienryhminä8. Käsityökursseille on tyypillistä se, että sinne tullaan
suorittamaan ja toteuttamaan omia tavoitteita: ryhmällä sinänsä ei useinkaan ole yhteistä
tavoitetta samaan tapaan kuin esimerkiksi esitelmää tekevällä oppilasryhmällä tai
projektin johtoryhmällä. Pienryhmiä voidaan jakaa tehtäväryhmiin ja sosioemotionaalisiin
ryhmiin, mutta yleensä nämä ymmärretään saman fyysisen ryhmän kahtena eri puolena.
Ryhmä toimii parhaiten kun molemmat aspektit vaikuttavat ryhmässä erillään, mutta
eivät liian erillään. On kuitenkin olemassa ryhmiä, joilla ei ole lainkaan
tehtäväorientaatiota, mutta lähes kaikilla ryhmillä on aina jonkinlainen
sosioemotionaalien puoli. (Leistevuo 1998, 45.) Käsityökurssien ryhmädynamiikan
hahmottamisen kannalta näen itse hyödyllisenä pienryhmien jakamisen kahteen ryhmään
8
Johnson & Johnson (1975, 8) määrittelevät pienryhmän kahdeksi tai useammaksi yksilöksi kasvokkaisessa
vuorovaikutuksessa, jotka pyrkivät yhteisiin tavoitteisiin, ovat tietoisia positiivisesta vaikutuksestaan
muiden suoritukseen ja tiedostavat toiset ryhmän jäsenet sekä kuulumisensa ryhmään. Käsityökurssit
muodostavat epävirallisia, psykologisia ryhmiä: ne koostuvat yksilöistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa
keskenään ja joilla on yhteinen kiinnostuksen kohde sekä tavoite (Pennington 2005, 8–13).
22
sen mukaan, kumpi orientaatio ryhmässä on vallitsevana. Tavoitteellisia ryhmiä
(tehtäväorientoituneita) ovat sellaiset ryhmät, joissa tuloksen tekeminen ja tavoitteiden
saavuttaminen on olennaista, esimerkiksi erilaiset työryhmät tai vaikkapa
painonhallintaryhmät. Keskeinen ominaisuus on tehokkuus. Sosiaalisessa ryhmässä
(sosioemotionaalinen orientaatio) sen sijaan ryhmään kuuluminen ja sen sisällä tapahtuva
vapaa-muotoinen vuorovaikutus ovat olennaisempia kuin ryhmän tehtävän tehokas ja
nopea suorittaminen – käsityökurssit asettuvat nimenomaan tällaiseen ryhmän
määritelmään. Toki käsityökurssien tavoitteena on käsitöiden tekeminen ja usein uuden
tekniikan oppiminen, mutta konkreettinen tavoite on henkilökohtainen ja yksilöllinen
(tietynlainen produkti). Ryhmän tavoitteena sen sijaan on tukea jokaista ryhmän jäsentä
oman käsityöprosessin toteuttamisessa ja oppimisessa. Tavoitteelliset ryhmät ja
sosiaaliset ryhmät ehkä poikkeavatkin toisistaan juuri ryhmän tavoitteen osalta:
tehokkaalla ryhmällä on yksi yhteinen tavoite, sosiaalisella ryhmällä on tavoitteena tukea
yksilöiden tavoitteiden toteutumista.9 Käsityökurssien lisäksi sosiaalisina ryhminä
voitaisiin pitää esimerkiksi oppilaiden itse organisoimia opintopiirejä sekä muita
harrasteryhmiä. Käsityökursseille on hyvin tyypillistä se, että sinne tullaan toteuttamaan
omia ideoita opettajan ja ryhmän avulla (ks. Ahonen 2012, 58–59). Tähän muiden
tavoitteiden tukemiseen liittyy jaetun asiantuntijuuden käsite. Käsityökursseille on
tavallista ideoiden ja tekniikoiden avoin jakaminen: ne koetaan jossain määrin yhteiseksi
omaisuudeksi, joita toiset saavat kokeilla ja jalostaa eteenpäin (Ahonen 2012, 71–72).
Kysymys siitä, miksi menit kurssille, tuottaa teksteistä selkeitä vastauksia: koska halusin
tehdä ruumisarkun, produktin. Vastaukset kysymykseen siitä, miksi halusit tehdä
ruumisarkun, tuottavat sen sijaan varsin erilaisia vastauksia. Kukaan ei suoraan mainitse
käsityöllistä motivaatiota ruumisarkun tekemisen taustalla (halusin oppia tekemään
9
Sosiologit ovat keskustelleet vakavasti siitä, onko ryhmätavoitteita ylipäänsä olemassa, vai ovatko ryhmien
tavoitteet vain yksilöiden tavoitteita, jotka sopivat yhteen ja näin aiheuttavat ryhmän syntymisen. Toisten
mukaan ryhmään liittymisen ensisijainen syy on yksilön oma tavoite, toisten mielestä se voi myös olla
ensisijaisesti ryhmän tavoite. Todennäköisesti ryhmien muodostumisessa ja toiminnassa vaikuttavat sekä
yksilölliset että ryhmän tavoitteet. (Tästä keskustelusta ks. Johnson & Johnson 1975, 71–72.) Tässä
kontekstissa tekemäni jako sosiaalisiin ja tavoitteellisiin ryhmiin huomioi sekä yksilö- että ryhmätavoitteet
motivaation takana: eri tavoin painottunut motivoituminen tuottaa eri tavalla fokusoituneita ryhmiä.
23
ruumisarkun) eikä kukaan sano menneensä kurssille ensisijaisesti siksi että halusi
saavuttaa uuden käsityötiedon tai -taidon. Tässä ruumisarkkukurssi eroaa merkittävästi
muista käsityökursseista. Käsityölliset motivaatiot ovat painottuneet lähinnä produktiin,
eivät prosessiin. Ruumisarkku esineenä, joka liittyy kuolemaan, on ensisijainen syy
kurssille osallistumisessa. Osaa kirjoittajista kuolema on aina jollakin tavalla kiinnostanut.
Tällöin motivaationa ei ole arkun valmistaminen, vaan nimenomaan ruumisarkun
valmistaminen.
Kuolema ja siihen liittyvät asiat ovat aina kiinnostaneet minua. Olen esim.
ajatellut hautakivien kaivertamista, että millaista se olisi tai
hautaustoimistossa työskentely. K1.
Tavallaan käytännöllisenä ihmisenä minulla oli pitkään kyteneenä ideana,
että jos työt loppuisivat, niin kiintoisaa ja turvallista olisi kokeilla
hautausurakoitsijan hommia. K4.
Osalle kirjoittajista kuolema taas on tavalla tai toisella ajankohtainen asia. Taloudellisten
ja käsityöllisten motiivien alta paljastuu tällöin oman kuoleman reaalisuus ja hyväksyvä
asenne sitä kohtaan. Kuolema näyttäytyy kirjoittajille omalla kohdalla mahdollisena
tapahtumana, joka hyväksytään yhtenä vaiheena, osana elämää. Myös uutisessa
siteerattu 71-vuotias arkuntekijä toteaa tekevänsä arkkua tietysti itselleen, koska ”tällä
iällä ei enää ole taikauskoinen, tässä on jo ehtoopuolella” (Lappilainen 2009).
Olo kurssin jälkeen oli ihan levollinen. Onpahan tämäkin asia hoidettu. (--)
Olen jo ohittanut isäni ja äitini iän. Molemmat kuolivat tahoillaan
keuhkosyöpään. Olen itsekin tupakoinut aika kauan, nyt muutaman vuoden
takaisen lopettamisen jälkeen tiedän, että sairaus on mahdollinen, mutta
jostain syystä en osaa pelätä, koska olen nyt suht. koht. terve. K2
Puhutaan meidän eläkeläisten kohdalla usein, että sitä ollaan
kuudenkymmenen ja kuoleman välimaastossa, niin kuin varmaan ollaankin.
Kun se kuolema varmasti ajallaan kohtaa itse kunkin, niin hyvähän siihen on
jotenkin varautua. K4.
24
Yhdellä kirjoittajista kurssille lähteminen nivoutuu vahvasti läheisen ihmisen sairauteen ja
kuoleman odotukseen. Aviomiehen sairaus ja sen muodostama este harrastaa puutöitä
johtaa kirjoittajan puutyöharrastuksen pariin, ja tilaisuuden tullen myös
ruumisarkkukurssille.
Kurssille osallistumisen moninaisia ja päällekkäisiä motivaatioita voidaan hahmottaa
pääpiirteissään oheisen kaavion avulla.
KAAVIO 1: Ruumisarkkukurssille osallistumisen motivaatiotekijät.
Ruumisarkkukurssille osallistumisen taustalla vaikuttavat motiivit voidaan jakaa kahteen
ryhmään: käsityöllisiin sekä henkisiin. Jotta osallistuja lähtee kurssille, hänellä tulee olla
käsityöllistä orientaatiota: totuttu tapa itse tekemisestä ja käsillä valmistamisesta, tai visio
tee-se-itse- tyyppisen toiminnan edullisuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa aiempaa
käsityöharrastusta, jonka myötä ihmiselle on rakentunut positiivinen kuva itsestään
osaavana tekijänä. Taloudelliset motiivit ja tapa tehdä käsillä ovat osittain päällekkäisiä
motiiveja: kierrättäminen, omavaraisuus ja käytännön hyöty ovat usein käsityöhön
kiinteästi liitettäviä merkityssisältöjä (Ahonen 2012, 52–53).
Käsityöllinen orientaatio selittää halun tehdä ruumisarkku, mutta ei kuitenkaan halua
tehdä ruumisarkku. Motivaation takana täytyykin olla myös jokin henkisen orientaation
elementti: tietoisuus omasta kuolevaisuudesta, tietoisuus läheisen kuolevaisuudesta tai
tietoisuus kuolevaisuudesta ylipäänsä. Nämäkin ovat toki keskenään päällekkäisiä
motiiveja, sillä läheisen kuolema saa ihmisen pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, oma
kuolevaisuus läheisten kuolevaisuutta ja ihmisten kuolevaisuus ylipäänsä saa pohtimaan
kuolevaisuutta omalla ja läheisen kohdalla, ja toisinpäin. Ero onkin lähinnä siinä, mikä on
25
kullekin osallistujalle juuri sillä hetkellä ajankohtaisin teema. Henkinen orientaatio selittää
kiinnostuksen ruumisarkkuun, mutta ilman käsityöllistä orientaatiota ihminen tuskin tulee
lähteneeksi kurssille sitä valmistamaan: molemmat orientaatiot ovat siis keskeisiä
tekijöitä motivaation takana. Käsityöllisen ja henkisen orientaation sisältöjen tarkempaan
erittelyyn palataan luvuissa 3 ja 4.
2.3. No monethan kysyivät, että itsellesikö sinä sitä arkkua teet.
Kaikki kirjoittajat kertovat tehneensä kurssilla ruumisarkkua ensisijaisesti itselleen, omaan
tulevaan käyttöönsä. Tässä mielessä voidaan ajatella oman kuolevaisuuden tiedostamisen
olleen jollain tavalla kaikilla yhtenä motivaatiotekijänä kurssille lähtemisen takana.
Ruumisarkun valmistaminen itselle on kuitenkin herättänyt lähipiirissä monenlaisia
reaktioita, josta suuri osa ei ole ollut positiivisia. Monet ovat pitäneet ruumisarkun
tekemistä itselle hulluna tai kamalana. Ajatuksena se kummastuttaa ja kauhistuttaa muita
ihmisiä. Ruumisarkun tekeminen omaan käyttöön herättää helposti oletuksen, että
arkuntekijä pelkää kuolevansa pian tai haluaa kuolla pian. Tämä ajatus luonnollisesti
aiheuttaa huolta lähipiirissä. Arkun tekeminen on asia, jota kirjoittavat kokevat
joutuneensa selittämään muille. Tämä on johtanut osaltaan myös haluttomuuteen kertoa
koko asiasta.
Mutta täytyy myöntää että en mä arkkukurssista myöskää hirveemmin
huudellu ympäriinsä, riippuen vähän vastaanottajasta kerroin
harrastuksestani. K1
Ruumisarkkukurssit ja arkun tekeminen itselle ovat aihe, joka herättää paljon
ennakkoluuloja ja vääriä oletuksia osallistumisen motiiveista. Monille ihmisille ajatus
arkun teosta on omalle kohdalla aivan mahdoton, ja silloin myös ymmärrystä toisia
kohtaan on vaikea löytää. Muiden ihmisten reaktiot ovatkin olleet yksi niistä aiheista,
joista kurssilaiset ovat keskenään keskustelleet kurssin aikana.
Kun paikallislehdessä oli asiasta juttu, niin verkkolehden lukijoilta
palautteessa joku oli sitä mieltä, että oman arkun tekeminen on turhinta
ajankulua ja askaretta, mitä hän tietää. K4
26
Samaa ilmiötä kuvastaa Posion arkkukurssista tehdyssä lehtijutussa julkaistu
kurssinvetäjän sitaatti. Eniten kurssin järjestäminen tuntuu kuohuttavan niitä ihmisiä,
jotka eivät itse voisi kuvitellakaan menevänsä vastaavalle kurssille.
Kun tieto julkaistiin kurssiohjelmassa, niin kahden ensimmäisen viikon
aikana tuli paljon yhteydenottoja. Osa paheksui aivan hirveästi ja minulta
kyseltiin, että oletko ihan terve kun tällaista viitsit alkaa esittämään. Etkö
häpeä yhtään, kysyttiin, mutta myös positiivista palautetta tuli. (Lappilainen,
2012.)
Arkunteko voi olla myös asia, josta läheisten on vaikea puhua. Huittisten kansalaisopiston
kurssista kertovassa uutisessa siteerattu arkuntekijä kertoo:
Kerrottuani pojalleni, että rakennan itselleni puupalttoota, hän ei ole ottanut
asiaa sen koommin enää puheeksi. (Turun Sanomat 2007.)
Toisaalta arkun tekeminen on osattu ottaa vastaan myös positiivisesti. Kirjoittaja K2
kertoo perheensä tavasta viljellä mustaa huumoria, jonka avulla kuoleman mahdollisuus
ja siihen valmistautuminen on osattu asettaa oikeaan perspektiiviin. Kirjoittaja K3 sen
sijaan kertoo esittelevänsä arkkuaan ystävilleen muistuttaakseen heitä elämisen
tärkeydestä. Kirjoittajalla on kurssista ja arkustaan kertomisessa jopa hieman
missionäärinen ote.
Ylpeänä vien ystäviäni alakertaan katsomaan kauniiksi hiottua arkkuani. (--)
Haluan esitellä sitä toisille myös sen tähden, että levitän sanomaa elämästä.
K3
Arkun rakentaminen itselle näyttäytyy myös tietynlaisten ihmisten persoonallisuuteen
sopivana toimintana. Osa kirjoittajista kuvaakin omaa osallistumistaan kurssille ”omana
juttunaan”. Ruumisarkun rakentaminen näyttäytyy siis erikoislaatuisena toimintana, jonka
nähdään sopivan tietyntyyppisille ihmisille, mutta enemmistölle ei.
(--) osan mielestä oli hienoa että uskaltaa toteuttaa haaveitaan. Moni sanoi
ettei asia tullut yllätyksenä, että ”kuulostaa ihan sun jutulle”. K1.
27
2.4. Taitaa olla että sinne ei hakeudu edes sellaisia, jotka eivät pysty
pohtimaan kuolemaan liittyviä asioita.
Kirjoittajien kokemuksia kurssista voidaan luokitella motiivien tavoin käsityöhön liittyviin
kokemuksiin (käsityöllinen orientaatio) sekä kuolemaan liittyviin kokemuksiin (henkinen
orientaatio). Näihin molempiin kokemuksiin vaikuttaa tietysti vahvasti kurssin yleinen
tunnelma sekä kurssilaisten muotoutuminen ryhmäksi. Käsityökurssit muodostavat
pienryhmiä, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ryhmän koheesio ja vuorovaikutuksen
määrä vaihtelevat tietysti kurssikohtaisesti, mutta usein kursseilta odotetaan
nimenomaan sosiaalista vuorovaikutusta ja ryhmähenkeä (Leistevuo 1998, 93). Vaikka
ruumisarkkukurssille jokainen on tullut ensisijaisesti tekemään itselleen ruumisarkkua,
eivät kirjoittajat kuitenkaan kuvaa kurssia joukkona ihmisiä jotka tekevät vain omiaan
ilman vuorovaikutusta – päinvastoin (vrt. Linko 1998b, 334). Kirjoitelmista välittyy kuva
suhteellisen kiinteästä, hyvin toimivasta ryhmästä, jolla on selkeä tavoite ja vakiintuneet
toimintatavat, ja jossa toteutetaan jaettua asiantuntijuutta. Ruumisarkkukurssi on
tarjonnut myös fyysisenä ympäristönä edellytyksiä rikkaan vuorovaikutuksen
syntymiselle: ajan- ja tilankäyttöä on kuvattu kirjoitelmissa vapaaksi, jolloin
mahdollisuudet vapaamuotoiselle vuorovaikutukselle ovat hyvät ja moninaiset
(Pennington 2005, 20–24). Kaikki kirjoittajat kuvaavat kurssilla vallinneen hyvän
tunnelman: työn lomassa juteltiin, seurusteltiin ja kahviteltiin nyyttikesti-periaatteella.
Mustaa huumoria oli paljon, ja kirjoittajat kokivat kaikkien kurssilaisten ajattelevan
kuolemasta suunnilleen samalla tavalla – tai ainakin suhtautuvan siihen samalla tavalla.
Yleensä puheenaiheet liittyivät siihen kuinka kunkin lähipiiri tai tuttavat
suhtautuivat kurssiin. Tai millaisia hautajais- ja arkkukokemuksia
kurssilaisilla oli entuudestaan. Minun käsittääkseni olimme kaikki aika
samalla aaltopituudella mitä tulee kuolemaan suhtautumiseen. K1
Henki kurssilla oli hyvä ja jutut aika ajoin aika kalman tuoksuisia mutta
asiallisia ja kuolemaa kunnioittavia. K5
28
Yksi kirjoittajista kuvailee kurssihenkeä valoisaksi ja positiiviseksi, vaikka muutama
kurssilaisista ei osallistunutkaan yhteisöllisiin toimintoihin samalla tavalla kuin muut.
Kurssin henkeen liittyvät odotukset siis toteutuivat.
Odotin, että edetään rauhallisesti ja jutellaan paljon, niin kuin sitten
tehtiinkin. Odotin, että saatetaan viljellä ronskiakin huumoria, kuten
tapahtui. K4
Toisaalta kurssin tunnelmaa väritti loppua kohti kyllästyminen: kurssi kesti kauan ja venyi
vielä alkuperäisestä aikataulustaan, kokoontumisia oli harvoin ja paikalla oli kurssin
loppupuolella vain yksi opettaja. Työt edistyivät hitaasti koneelle tai opettajan ohjaukseen
jonottamisen takia.
Aloin olla suoraan sanottuna aika kyllästynyt kurssiin jo loppuvaiheessa
joten tunnelmat oli helpottuneet kun kurssi oli ohi. K1
Käsityöllisen orientaation suhteen kurssi näyttäytyy kirjoittajilla enimmäkseen
onnistumisena, mutta toisaalta myös epäonnistumisena. Kirjoittajat saivat valmiiksi
sellaisen lopputuloksen, kuin olivat itse halunneetkin. Osa sai edullisen ja toimivan arkun,
osa kauniin, ison ja hienon. Produktiin kohdistuvat tavoitteet toteutuivat, ja valmiista
tuotteesta ollaan ylpeitä. Toisaalta työn hidas eteneminen, itsenäisen työskentelyn
vähäiset mahdollisuudet sekä uuden taidon oppimatta jääminen aiheuttivat
turhautumista. Uutta ja vierasta työtä tehdessä ilman opettajan apua eteneminen on
lähes mahdotonta, eikä yhden tuotteen valmistamisen jälkeen välttämättä hallitse
prosessia niin hyvin että voisi toteuttaa itsenäisesti toisen produktin. Yhdellä kirjoittajalla
itse tekeminen jäi pienemmälle osalle kuin hän oli ajatellut, koska ohjaaja ja
mieskurssilaiset tekivät höyläykset ja sahaukset hänen puolestaan. Kirjoittajalle jäivät vain
suunnittelun ja liimailun osuudet käsityöprosessista. Enimmäkseen käsityöprosessia ja produktia kohtaan asetetut tavoitteet kuitenkin toteutuivat kurssilla, ja kokemus oli
positiivinen. Toimivat, kauniit ja käyttövalmiit tuotteet odottavat varsinaiseen käyttöönsä
pääsyä kurssin jälkeen kukin hieman eri tavoin: kolme arkkua odottaa sellaisenaan, neljäs
toimii kirjahyllynä, viides puolestaan vuodevaate- ja säilytyslaatikkona.
29
Kuolemaan liittyviä ajatuksia kurssi ei juurikaan kirjoittajilla muuttanut. Muiden kanssa
keskusteleminen ja konkreettinen arkun valmistus pikemminkin vahvistivat niitä ajatuksia,
joita kurssilaisilla oli kuolemasta jo entuudestaan. Ajatustenvaihto samanhenkisessä
ryhmässä edesauttaa sanoittamaan omia ajatuksia ja sitä kautta vahvistaa ja selkeyttää
niitä. Ruumisarkkukurssi ei siis näyttäydy kirjoitusten pohjalta paikkana, jonne mennään
pohtimaan perustavia näkökulmia kuolemaan. Sen sijaan kirjoittajilla on jo kurssille
ilmoittautuessaan tietynlainen asenne ja ajatus kuolemasta, jota kurssilla viimeisen
leposijan ohessa työstetään eteenpäin ja vahvistetaan. Siihen, mikä tuo asenne tarkalleen
ottaen on, palaamme tarkemmin luvussa 4.
3. KÄSITYÖ
3.1. Näkökulmia käsityöhön ja sen tekemiseen
Käsityö on arkinen käsite, josta meillä jokaisella on intuitiivinen mielikuva – ”sitähän se
käsityö tarkoittaa”. Käsityö on kuitenkin käsitteenä monimerkityksinen, ja ilmiönä erittäin
laaja. Esitän seuraavassa luvussa ensiksi joitakin käsityötieteen näkökulmia käsityökäsitteen sisällöstä. Tämän jälkeen luon lyhyen katsauksen käsityön representaatioon
julkisuudessa sekä tarkastelen käsityötä toimintana.
Tavanomaisessa kielenkäytössä käsityö merkitsee joko työskentelyä käsin tai käsityönä
valmistettavaa tuotetta, joka on materiaalin muotoiluun ja käsittelyyn tähtäävän
toiminnan tulos. Tämä erottelu on myös käsityötieteessä keskeinen: käsityöllä voidaan
viitata joko käsityön tekemisen prosessiin, tai valmiiseen käsityötuotteeseen, produktiin.
Prosessina käsityöllä viitataan kaikkiin sellaisiin työprosesseihin, jossa materiaalia
työstetään käsin tai käsikäyttöisillä työkaluilla. Se ei siis rajoitu ”pehmeisiin”
materiaaleihin ja tekstiilityöhön, vaan sulkee sisäänsä kaiken käsillä tapahtuvan
työstämisen. (Anttila 1983, 5-6; Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006, 151–152.)
Kun käsityö ymmärretään ennen kaikkea tekemisenä ja toimintana, sille läheisiksi
30
nousevia käsitteitä ovat taidekäsityö, käsi- ja taideteollisuus sekä muotoilu.10 Tämän
tutkimuksen kontekstissa käsityö kuitenkin erottuu selkeästi lähikäsitteistään, sillä
tarkastelun kohteena on vain harrastekäsityö, ja vieläpä sellainen harrastekäsityö, jossa
valmistetaan käyttöesineitä.
Käsityö ei kuitenkaan ole pelkästään käsillä työstämistä ja tuotteita. Ajattelevan ja
prosessoivan ihmisen toimintana käsityö voidaan määritellä myös aineelliseen ja
henkiseen kulttuuriin arvosidonnaisena toimintana ja tämän toiminnan tuotteena.
Käsityöhön toimintana sisältyy ajatus siitä, mitä ollaan valmistamassa, produktista, sekä
siitä, miten se voidaan valmistaa. Toisaalta myös käsityöhön kulttuurisen toiminnan
tuotteena, produktina, voidaan liittää arvopäämääriä: produktit voidaan nähdä
ilmauksina ja pyrkimyksinä toteuttaa tiettyjä arvoja. (Anttila 1983, 5; Kojonkoski-Rännäli
1995, 31.) Esimerkiksi Tarja Kröger (2003, 169–188) laajentaa käsityön merkityksiä pelkän
tekemisen ja tuotteen ulkopuolelle: käsityö näyttäytyy paitsi tekemisenä ja tuotteena,
myös tietona sekä kokonaisvaltaisena projektina. Käsityö voidaan hahmottaa tuotteen
valmistamisena, tai tuotesuunnittelu-, taitolaji- tai taidepainotteisena toimintana. Käsityö
tietona voi olla tietoa valmistustekniikoista, materiaali- ja kuluttajatietoa, kulttuuritietoa,
suunnittelutietoa tai tietoa käsityön merkityksistä. Käsityö projektina kattaa monia
vaiheita sisältävän prosessin, jossa käsityön eri merkityssisällöt yhdistyvät: se sisältää
tuotteen suunnittelun, valmistuksen ja arvioinnin sekä näihin kaikkiin sisältyvät erilaiset
tiedot, taidot ja ajattelukyvyt. Tekemisen ulkoisena tuloksena syntyy konkreettinen esine,
käsityötuote. Tuotteella on useita erilaisia merkityksiä: useimmiten se on tuote, jolla on
joko käyttöarvoa tai esteettistä arvoa. Itse tehty tuote sisältää kuitenkin tekijälleen myös
tunnearvoa. Valmis produkti kiteyttää kaikki ne eri kyvyt ja vaiheet, joita tekemiseen on
vaadittu. Produkti kuvastaa tekijänsä tietoja, taitoja sekä suunnittelu- ja arviointikykyä.
Näin valmis tuote aktualisoi sen potentiaalin, joka valmistajassa on: produkti toimii
henkilökohtaisena tuotoksena minäkuvan ja itsetunnon tärkeänä rakennusaineena.
(Kojonkoski-Rännäli 1995, 61.)
10
Käsityön ja sen lähikäsitteiden suhteista ks. Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006, 153–155 ja
Kojonkoski-Rännäli 1995, 69–92.
31
Toinen keskeinen erottelu käsityötieteen tutkimuksessa on käsityöllisen toiminnan jako
kahteen eri tapaan tehdä käsityötä: kokonaiseen ja ositettuun käsityöhön. Ositetussa
käsityössä käsityötä toteutetaan joko ilman taiteellista tai ilman taiteellista ja teknistä
suunnittelua: käsityö on joko toisen tekemän visuaalisen suunnitelman seuraamista,
tuotteen valmistamista valmista ohjetta seuraamalla tai yksittäisen manuaalisen
työprosessin toteuttamista. Visuaalisen suunnitelman seuraaminen edellyttää tekijältä
vielä teknistä suunnittelukykyä, tietoa materiaaleista, tekniikoista sekä tekemisen taitoa.
Valmiin ohjeen seuraaminen edellyttää tietoa tekniikoista ja valmistusvälineistä sekä
taitoa tehdä, kun taas manuaaliset työprosessit vaativat pelkästään taidon tehdä.
(Kojonkoski-Rännäli 1995, 93–95; 98–102.) Kun kyseessä on toisen tekemän suunnitelman
hyödyntäminen, puhutaan usein myös jäljentävästä käsityöstä tai käsityöstä tuotteen
valmistuksena. Tekniikka ja usein myös materiaali on määritetty valmiiksi. Prosessi on
ennalta määrätty: tekijä tietää toiminnan johtavan tietynlaiseen lopputulokseen.
Mahdollinen itsenäinen suunnittelu kohdistuu lähinnä tuotteen teknisten tai visuaalisten
yksityiskohtien variointiin. (Pöllänen & Kröger 2004, 161–162.) Ositetusta käsityöstä on
kuitenkin kyse myös silloin, kun henkilö toteuttaa pelkän suunnitteluvaiheen ilman
teknistä toteutusta. Esimerkiksi teollista muotoilua voidaan tarkastella ositetun käsityön
näkökulmasta: suunnittelija hoitaa visuaalisen ja teknisen suunnittelun, tekee kokeiluja ja
arvioi suunnitelmaa, mutta jättää teknisen toteutuksen kokonaan muille. Hän voi myös
saada idean tuotteeseen joltakulta muulta, esimerkiksi asiakkaalta. (Kojonkoski-Rännäli
1995, 96–97.)
Kokonainen käsityö sen sijaan on käsityötuotteen valmistusta siten, että yksi ja sama
henkilö toteuttaa prosessin jokaisen vaiheen. Prosessiin vaiheita ovat ideointi, visuaalinen
ja tekninen suunnittelu, toteutus sekä arviointi ja reflektointi. Kokonaisen käsityön
kannalta keskeisimpänä vaiheena pidetään suunnittelua, jossa yhdistyvät tiedonhaku,
kokeileminen, ongelmanratkaisu, arviointi, reflektointi sekä resurssien analyysi. Kaiken
kaikkiaan kokonainen käsityöprosessi ymmärretään ongelmanratkaisuprosessiksi, joka
sisältää useita eri vaiheita. (Pöllänen & Kröger 2004, 162–164; Kojonkoski-Rännäli 1995,
92.) Näin kokonainen käsityö tulee lähelle Krögerin (2003) erottelemaa käsityön
merkityssisältöä, jossa käsityö nähdään projektina. Käsityö mielletään tutkimuksessa
32
useimmiten tällaiseksi kokonaisvaltaiseksi prosessiksi, jossa yhdistyvät suunnittelu,
valmistus, tekijä ja valmis tuote. (Töykkälä 2009, 10.)
Tutkimuksen luoma kuva käsityöstä ja sen merkityssisällöistä on varsin erilainen kuin
käsityölle yleisesti annettavat merkitykset. Esimerkiksi käsityönopettajien keskuudessa ja
vahvasti myös käsityön opetussuunnitelmissa käsityö näyttäytyy taitolajipainotteisena
tekniikoiden osaamisena, jossa arvioinnin keskiössä on ollut käsityötuote (Collanus,
Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006, 149–151). Jaana Kärnä-Behm (2005, 126–144) on
puolestaan tutkinut käsityön representaatiota päivälehdissä, ja nostanut esiin kuusi
käsityöpuhetta hallitsevaa diskurssia. Nämä diskurssit ovat taitajuus-, anti-intellektivoiva-,
eko-, elämänhallinan-, antimodernistinen- sekä sukupuolidiskurssi. Suomalaisissa
päivälehdissä käsityö siis esitetään toisaalta taitavuutena ja taitajuutena, joka kuitenkin
on taiteeseen nähden alisteista ja vain käyttöesineiden valmistukseen pyrkivää. Käsityö
linkittyy kestävän kehityksen sekä luonnonmukaisuuden teemoihin, ja tässä suhteessa
sitä arvostetaan esimodernien tuotantoarvojen palauttajana. Käsityötä toimintana leimaa
tekemisen ilo, rentoutuminen sekä tapa käsittää maailmaa tekemällä käsin. Näiden
taitojen kehittäminen nähdään myös käsityön opetuksen tärkeänä tehtävänä.
Antimodernistisessa diskurssissa taas korostuu käsityön vanhanaikaisuus, perinteisyys ja
muuttumattomuus suhteessa nykyaikaan. Käsityön nykyisyys nähdään uhanalaisena,
epävarmana ja hiipuvana perinteenä. Käsityö myös esitetään vahvasti
sukupuolittuneena: materiaalit (kovat ja pehmeät) ja tekniikat jakautuvat miehille ja
naisille ominaisiin valintoihin. Kärnä-Behmin (2005, 145–149) mukaan käsityön
representaatio on hyvin jännitteinen. Käsityö ymmärretään suhteessa taiteelliseen
ilmaisuun, teollisuuteen, moderniin sekä ammatillisuuteen alisteisena ilmiönä. Vaikka
käsityö omaa potentiaalia tulla ymmärretyksi myös toisin, näyttäytyy se tuotteiden
funktionaalisuuteen painottuvana, perinteisenä, elämänhallinnallisena ”näpertelynä”.
Mielikuvissa käsityöstä näyttäytyy fennomaaninen, kansallisromanttinen näkökulma:
käsityötä voidaankin pitää yhtenä kansakuntamme nationalistisimmin arvoin värittyneistä
ilmiöistä, heti urheilun jälkeen. (Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006,153.)
Käsityölle annettuja merkityksiä tutkittaessa on myös huomioitava, että käsityö on ilmiö,
jonka asema on kokenut rajun muutoksen yhteiskunnallisen muutoksen mukana. Käsityö
33
on muuttunut yhteiskunnassamme kotityöstä harrastukseksi ja perustaidosta
omaehtoisen opiskelun kohteeksi. Käsityön rooli on muuttunut esinetarpeen
tyydyttämisestä ja elämäntaidosta mielihyväpohjaiseksi itsensä toteuttamiseksi. (Pöllänen
& Kröger 2000, 234–238.) Asema, joka käsitöillä ennen oli, leimaa vahvasti näkemyksiä
käsityöstä tänä päivänä. Tästä kertoo mm. käsitöiden kuvaaminen nykypäivänä
hyödyllisenä tapana viettää vapaa-aikaa, suhteessa vaikkapa television katseluun. Monilla
on tarve perustella käsitöiden tekemistään niiden hyötyarvolla: käsityöt ovat oikeutettua
vapaa-ajan viettoa, nimenomaan koska ne ovat taloudellisesti hyödyllisiä. (Saloheimo
2004, 22–24). Toisaalta käsityöt ovat aina olleet kotityön leimastaan huolimatta toisille
tekijöille harraste ja mieluisa ajanviettotapa. Käsitöissä ovat kietoutuneet ja kietoutuvat
edelleen yhteen omaksi iloksi tekemisen ja hyödyn agendat. (Heikkinen, R-L 2001, 210–
211.)
Käsitöistä ihmisen toimintana voidaan puhua ainakin kolmella eri tasolla: työnä tai
ammattina, opiskelun kohteena sekä harrastuksena. Tämän työn kontekstissa käsityö
ammattina jää tarkastelun ulkopuolelle, sillä kukaan kirjoittajista ei tee työkseen käsitöitä,
eikä rakenna ruumisarkkuja elinkeinonaan. Käsitöiden opiskelu ja harrastaminen sen
sijaan kietoutuvat omassani ja aiempien tutkimusten aineistoissa vahvasti yhteen.
Kansalaisopistojen käsityökursseja lähestytään toisaalta opiskeluna, toisaalta
harrastamisena, ja kuitenkaan opiskelu ja harrastaminen eivät ole sama asia. Jari
Metsämuuronen (1995, 20–23) on eritellyt harrastamisen erilaisia määritelmiä, ja niitä
kooten linjannut harrastamisen olevan suhteellisen pysyvää, positiivisena
toimintavalmiutena sekä toimintana ilmenevää omaehtoista suuntautumista johonkin
aiheeseen tai tietyntyyppisiin toimintoihin. Metsämuuronen erottaa toisistaan
harrastuneisuuden, joka on kiinnostusta ja toimintavalmiutta, sekä harrastamisen, joka
painottuu toimimiseen ja tekemiseen. Harrastuksen keskeisiä ominaisuuksia ovat
jatkuvuus, omaehtoisuus sekä positiivissävytteisyys.
Opetus sen sijaan on määritelty tavoitteiseksi vuorovaikutukseksi, joka pyrkii kehittämään
oppijan tietoja, taitoja tai kykyjä. Oppiminen on yksilön toimintaa, jossa yksilön tiedot ja
taidot kehittyvät: oppimisen voi kokea muutoksena omissa psyykkisissä tulkinnoissaan.
Opiskelu puolestaan on yksilön intentionaalinen pyrkimys tietoisesti saavuttaa oppimista.
34
(Uusikylä & Atjonen 2000, 19–21.) Opiskelun tavoitteena on oppiminen, ja tehokkaan
oppimisen edellytyksenä on opiskelijan motivoituminen opiskeluun. Harrastuneisuutta,
oppilaan omaehtoista kiinnostusta opiskeltavaan aineeseen voidaan pitää merkittävänä
oppimista edistävänä tekijänä. (Metsämuuronen 1995, 54–63.) Harrastuneisuuden
omaehtoinen kiinnostus johonkin aiheeseen synnyttää itsessään halun kehittyä, oppia
kiinnostuksen kohteesta lisää. Näin harrastaminen ja omaehtoinen opiskelu sekoittuvat
toisiinsa muodostaen yksilön omista motiiveista nousevan toimintakokonaisuuden.
Kuitenkaan harrastuneisuus tai harrastaminen ei käy yksiin esimerkiksi
peruskoulukontekstissa tapahtuvan opiskelun kanssa. Tältä pohjalta kansalaisopistojen
kurssitoiminta voidaankin asettaa enemmän harrastamisen kuin opiskelun piiriin.
Opiskelu vapaan sivistystyön kontekstissa on osa sitä positiivissävytteistä kiinnostusta,
joka leimaa harrastuksen määritelmää. Näin puhe käsityön tai sen tekniikoiden
opiskelusta kansalaisopistojen kursseilla voidaan ymmärtää puheena harrastamisesta, ja
toisin päin. (ks. myös Ahonen 2012, 27.)
3.2. Ruumisarkuntekijöiden käsityöpuhe
Olen seuraavassa pyrkinyt erittelemään aineistostani niitä tapoja, joilla kirjoittajat
puhuvat käsityöstä, ja syventämään näin kuvaa kurssille osallistumisen takana
vaikuttavista käsityöllisen orientaation tekijöistä. Kirjoittajien kuvauksista voidaan erottaa
kuusi erilaista tapaa puhua käsityöstä, diskurssia. Diskurssit kuvaavat paitsi kirjoittajien
tapaa puhua käsityöstä ylipäänsä, myös kirjoittajien näkemyksiä ruumisarkkukurssista
käsityönä. Nämä kaksi kontekstia, käsityö harrastuksena ja käsityö ruumisarkkukurssina,
saattavat olla varsin erilaisia, mutta ilmentävät toisaalta molemmat sitä, mitä kirjoittajat
ymmärtävät käsityöksi. Erottelemani diskurssit ovat 1.) käsityö elämäntapana, 2.) käsityö
ajanvietteenä, 3.) käsityö sosiaalisena toimintana, 4.) käsityö taitona, 5.) käsityö
itseilmaisuna sekä 6.) käsityö produktina. Samalla kirjoittajalla voi esiintyä päällekkäin
useita erilaisia tapoja hahmottaa käsityötä, mikä osaltaan johtuu käsityö-sanan monista
tulkintamahdollisuuksista, osaltaan taas ilmiökentän monipuolisuudesta. Seuraavaksi
esittelen lyhyesti jokaisen diskurssin esimerkkien kera, jonka jälkeen teen vielä lyhyen
yhteenvedon kirjoittajien käsityökäsityksistä jossa pyrin hahmottamaan sitä, millä tavalla
35
kirjoittajat suhtautuvat käsityötieteen keskeisiin jakoihin prosessi – produkti ja ositettu –
kokonainen käsityö.
I Käsityö elämäntapana
Käsityö elämäntapana -diskurssissa käsityö näyttäytyy käsillä tekemistä laajempana
kokonaisuutena, joka määrittää ihmistä. Se koetaan tavalla tai toisella elämäntavaksi.
K2:n kuvauksissa käsityö linkittyy laajempaan arvojen kokonaisuuteen, ja asemoituu
osaksi kierrättämistä ja omavaraisuutta. Käsityö kuuluu osana kokonaisuutta
elämäntapaan, jossa korostuu itse tekeminen, omavaraisuus, ekologisuus, ekonomisuus
sekä hyödyllisyys. Tässä kokonaisuudessa käsitöiden tekeminen on samalla tavalla osa
elämää kuin kalastaminen, sienestäminen, marjastus ja poisheitettävien tuotteiden
hyödyntäminen uusiokäytössä. Käytännön hyödyn näkökulma nouseekin usein
harrastajien kuvauksissa merkitykselliseksi (ks. Ahonen 2012; Pöllänen 2006b). Jatkuva
tekeminen luo arjelle rytmiä ja mielekkyyttä. Toisaalta käsityö voidaan arvona ymmärtää
elämäntavaksi, vaikkei konkreettisesti tekisikään joka hetki käsitöitä.
Elämäntilanteeni ja ympäristö on aikalailla sellainen ettei käsitöiden
tekemiselle ole hirveesti mahdollisuutta. Mutta tykkään tehdä käsilläni ja
tietynlainen käsityöläisyys tulee esille elämässäni vaikken varsinaisesti tee
puutöitä tai sukkia neulokkaan. K1
Vaikka käsitöitä ei tule tehtyä, kuvastaa käsityöläisyys kuitenkin omaa elämää. Näin
käsityö näyttäytyy myös tietynlaisena olemisen ja ajattelun tapana, asenteena tai
käsityöhenkisyytenä. Käsityö on kokonaisuus, johon sisältyy tietynlaista eetosta ja
näkemystä, jota voi toteuttaa elämässään ja ratkaisuissaan ilman konkreettista käsitöiden
tekemistä. Käsityön kokeminen elämäntapana on mahdollista sekä ammattilais- että
harrastelijapohjalta: toisella kirjoittajista on alan koulutus, toisella ei. Molemmille käsityö
kuitenkin näyttäytyy elämänarvona, jossa keskiössä on itse tekemisen ja taidon arvostus.
Toisella se ilmenee asenteena, toisella toimintana.
36
II Käsityö ajanvietteenä
Käsityö näyttäytyy teksteissä paitsi elämäntapana, myös harrastuksena. Kolmessa
tekstissä käsityön tekeminen sijoitetaan ennen kaikkea kansalaisopistojen kursseille, ei
kotiin11. Näin käsityö näyttäytyy arjen ulkopuolelle asettuvana tekemisenä, jota varten
ilmoittaudutaan erityisille kursseille. Käsityö ei ole tekemisenä osa jokapäiväistä elämää,
vaan tiettyyn aikaan ja paikkaan rajautuvaa vapaa-ajantoimintaa. Käsityö myös rinnastuu
teksteissä konkreettisesti muiden vastaavien vapaa-ajanvietteiden kanssa, ja toisaalta
asettuu työn vastapainoksi.
Olen joskus kokeillut muitakin materiaaleja (paju, kahvipussit, nyt puu)
mutta ei ole syttynyt kipinää. Onneksi luen kieliä (viro ja italia) ja käyn
muutamassa jumpassa talvisin. K2
Käyn kurssia vastapainona esittelijä-/asiantuntijavirkamiehen välillä paperin
makuiselle työlle. K5
Käsityökokeilut, kieltenopiskelu ja jumppaaminen rinnastuvat kaikki samantapaiseksi
tekemiseksi: ajanvietteeksi, joka pitää mielen ja kehon virkeänä. Käsityö täyttää arjen
tyhjät hetket mielekkäällä tekemisellä, ja vasta kun käsityöt loppuvat, on aika alkaa
miettiä muuta ajanvietettä.
Kaiken muun ajan käytän käsitöihin (--). Kun tulen vanhaksi, sitten hommaan
television. K2
III Käsityö sosiaalisena toimintana
Käsityö sosiaalisena toimintana -diskurssi pitää sisällään kaksi ulottuvuutta: toisaalta
käsityön tekeminen itsessään hahmottuu sosiaalisena toimintana, toisaalta se myös
sekoittuu sosiaalisten suhteiden verkkoon periytyvänä toimintana. Käsityön nivoutuminen
ihmissuhteisiin on siis monitasoista. Kirjoittajien kurssikuvauksissa (niin ruumisarkku- kuin
11
Tämä käsityön sijoittuminen kodin ulkopuolelle johtunee suurilta osin siitä, että ko. kirjoittajille käsityö
näyttäytyy lähinnä erilaisina puutyön muotoina, joita on tarvittavien välineiden ja tilojen puolesta varsin
hankala tehdä kotona. Jo pelkästään tämä rajaa monilla käsityön kodin ja arjen ulkopuolelle.
37
muidenkin puutyökurssien) korostetaan hyvää ilmapiiriä, juttelua sekä kurssilaisten
keskinäistä huumoria. Nämä tekijät ovat olleet olennainen osa käsityökurssien antia.
Tunnelma kurssilla oli pääsääntöisesti hyvä. Huumoria oli paljon. Mustaa
huumoria. Enemmänkin hengailua kuin tiukkaa teoriaa arkun
valmistuksesta. K1
Olen osallistunut teknisen työn kurssille jo yli kymmenen vuoden ajan ja
piirin ydinjoukko on pysynyt suurin piirtein samana. K5
Käsityön harrastaminen kurssimuotoisena lisää käsityölliseen tekemiseen yhteisöllisyyden
aspektin, jota yksi kirjoittajista korostaa kutsumalla käsityökursseja piireiksi.
Olin joitakin vuosia sitten nähnyt TV:ssä kuvauksen arkkupiiristä (--). K3
Arkkupiiri kokoontui joka toinen lauantai (--). K3
Kurssi on ilmaus, joka yhdistyy oppimiseen, ja sanakirjassa se määritelläänkin oppi-,
opetus- tai opintojaksoksi. Piiri sen sijaan määrittyy harrastus- tai muuksi kerhoksi,
säännöllisesti tiettyä tarkoitusta varten kokoontuvaksi ryhmäksi, jonka merkitys on
huomattavasti sosiaalisempi. (Kielitoimiston sanakirja 2006.) Erityisesti ryhmään
kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tunne sekä sosiaalisten kontaktien syntyminen ovat
keskeisiä tekijöitä kurssimuotoisessa harrastamisessa (Ahonen 2012, 55–56). Arkkukurssin
sosiaalisuudesta ja ryhmä-identiteetistä kertoo hyvin kirjoittajan K4 kuvaus ryhmän
hajoamisesta. Pienryhmän jäsenille voi olla vaikeaa luopua tiiviistä ja hyvin yhdessä
toimineesta ryhmästä. Hajoaminen tuottaa haikeutta, surua ja jopa ahdistusta.
(Pennington 2005, 73; Johnson & Johnson 1975, 31.)
Kurssi oli aika pitkä ja hiukan tyhjä olohan siitä jäi ja minusta tuntui, että se
päättyi vähän niin kuin varkain. Yksi ja toinen vain kuljetti loppupuolella
arkkunsa pois (--). K4
Käsityö on sosiaalista paitsi yhteisöllisen prosessin, myös produktin välityksellä. Kirjoittaja
K2 kertoo neulovansa paljon lahjoja sukulaisilleen: tyttärilleen, pojilleen ja näiden lapsille.
Tärkeä ihminen ja ihmissuhde antavat käsityölle ja sen tekemiselle lisämerkitystä
(Pöllänen 2006b, 68).
38
Käsityön tekeminen on myös tapa, joka siirtyy ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle
muodostaen jatkumon näiden ihmisten välille (Heikkinen, R-L 2001, 211; Kärnä-Behm
2005, 93–95). Käsityö periytyy ja peritään toiselta ihmiseltä, ja samalla luodaan uusia
merkityssuhteita suhteessa tuohon toiseen ihmiseen (ks. Töykkälä 2009, 46–47).
Kirjoittaja K2 on itse perinyt neulomistaidon äidiltään, ja siirtänyt kangaspuunsa ja
kudontataitonsa omalle tyttärelleen. Kirjoittaja K3 taas perii mieheltään tälle rakkaan
harrastuksen. Käsityö ja sen merkitykset kietoutuvat elämän tärkeimpien ihmisten
ympärille.
Nuorempi tyttäreni on saanut kangaspuuni ja kutoo, mutta käyn siellä
avustamassa ja suunnittelemassa vielä. K2
Mieheni harrasti rakentamista ja puutöitä. (--) Mieheni sairauden edistyessä
hän jätti puutyöt ja minä menin mukaan entisöimään huonekaluja. K3
Käsityö toimii konkreettisena muistuttajana toisesta ihmisestä ja yhteisistä hetkistä, ja voi
näin toimia myös muistelemistoimintana. Muistot edellisistä sukupolvista voidaan
kohdata heidän jättämissään jäljissä, kuten valokuvissa, kirjoituksissa ja esineissä, myös
käsitöissä (Sinnemäki 1997, 249–250). Käsityö voi kantaa mukanaan produktimuistoja,
prosessimuistoja tai ruumiillisia muistoja. Käsityö säilöö tekijänsä osaamisen ja intention
tehdä, ja näin muistuttaa tekijästä. Toisaalta käsityönlaji ja sen tekeminen säilöö myös
muistoja tekniikasta ja sen aiemmista tekijöistä: esimerkiksi neulominen säilyttää muiston
mummosta, joka aina neuloi jotakin. (Luutonen 2008, 332; 338–339.) Käsityön kautta
voidaan muistella myös elämänkulkua ja tapahtumia, joihin jokin käsityötuote tai tekniikka on kiinnittynyt (Pöllänen 2006b, 70). Muisteleminen on merkityksiä luovaa
toimintaa, jolla luodaan jatkuvuuden kokemusta, prosessoidaan menneitä kokemuksia ja
tulkitaan muistojen merkityksiä omalle identiteetille uudestaan. Näin tekemiseen ja
esineisiin kiteytyneistä muistoista voidaan ammentaa paitsi nostalgista kaipuuta, myös
voimavaroja tulevaisuuden kohtaamiseen. (Dunderfelt 1990, 211–212.)
IV Käsityö taitona
Käsityö taitona -diskurssissa korostuu käsityö tekemisenä ja osaamisena. Käsityö
näyttäytyy tietotaitona, jota kehitetään eteenpäin uusien materiaalien ja tekniikoiden
39
kokeilun ja esimerkiksi kursseille osallistumisen avulla. Taidon kehittymisen puute taas
aiheuttaa turhautumista:
Mutta kurssi oli myös pettymys. (--) Vaikka kurssin kävinkin en osaisi
omatoimisesti tehdä toista arkkua, eipä se kai kurssin tarkoitus ollutkaan. K1
Taidon ja osaamisen näkökulma antaa myös arvon valmiille produktille: valmis tuote on
arvokas nimenomaan tekijänsä taidon ja osaamisen ilmentäjänä, tekemisen tuloksena.
Valmiista tuotteesta ja omasta tekemisestä ollaan ylpeitä.
Ylpeänä vien ystäviäni alakertaan katsomaan kauniiksi hiottua arkkuani. K3
Käsityön hahmottaminen taitona korostuu esimerkiksi kirjoittajan K3 selostuksessa
arkustaan. Arkun mallin, teknisten ratkaisujen ja ulkonäön kuvailuun käytetään aikaa,
koska ne nähdään merkityksellisiksi. Ne ilmentävät tekijän taitoa, tietoa ja osaamista.
Taidon karttuminen ja oman osaamisen näkeminen konkreettisena tuotteena tuottaa
onnistumisen sekä hallinnan tunteita, ja edesauttavat näin positiivisten minäkokemusten
syntymistä. Voidaan puhua myös iloisesta stressikokemuksesta, jossa uuden taidon
oppiminen ja hallitseminen kehittää henkilökohtaisia kykyjä ja tuottaa onnistumisen iloa.
(Pöllänen 2006a, 134).
V Käsityö itseilmaisuna
Käsityö itseilmaisuna -diskurssissa käsityö näyttäytyy ennen kaikkea tarpeena tehdä
käsillään. Esimerkiksi kirjoittaja K4 kuvaa omaa suhdettaan käsityöhön seuraavasti:
En ole mitenkään kätevä käsistäni, mutta on ollut aikoja, jolloin on tullut
kova tarve näperrellä jotain pientä ja vaatimatonta puusta ja saada jotain
käsillään aikaiseksi. (--) Mutta jotain tyydytystä aina valmis työ on tuottanut.
K4
Omaa tekemistä ei suoraan uskalleta nimittää käsityön harrastamiseksi tai itseä
käsityöläiseksi, mutta käsillä tekeminen näyttäytyy kuitenkin elämälle keskeisenä tekijänä.
Tarve tehdä käsillä ja kokea tekemisestä saatava tyydytys ilmenee erilaisissa
elämäntilanteissa. Tyydytys ei kuitenkaan seuraa suoranaisesti omasta taidosta ja
tuotteesta oman taidon ilmentäjänä. Käsityötä tehdään toiminnan tarpeen
40
tyydyttämiseksi: tähän sisältyvät toisaalta omakohtainen halu tehdä käsitöitä, ja toisaalta
sisäinen tarve toimintaa kohtaan (Saloheimo 2004, 23; Ahonen 2012, 50). Tällöin itse
tuotteen valmistuminen ei ole olennaista, vaan pikemminkin ajankäyttö, viihtyminen ja
rauhoittuminen käsityön äärellä – tekeminen (Leinonen 2009, 46).
On tärkeää päästä välillä tekemään omilla käsillään jotain! K5
Yleensä ne aikaansaannokset ovat jotenkin puutteellisia, viallisia, jotenkin
vinksallaan, eivätkä yleensä ihan sellaisia kuin olen suunnitellut. K4
Kojonkoski-Rännäli (1995, 52–55) näkeekin käsillä tekemisen ihmisen tekemisen
perusintentiona: kehollisina olentoina me koemme käsillä tekemisen kautta. Vaikka
modernit tekemisen keinot ovatkin syrjäyttäneet käsillä tekemisen, meillä on silti tarve
tehdä myös käsillämme.12 Toiminnan tarpeen tyydyttäminen liittyy myös diskurssiin
käsityöstä ajanvietteenä. Käsityö tarjoaa mielekkään tavan kuluttaa oma vapaa-aikaansa,
jolloin aika ei kulu hukkaan (Pöllänen 2006b, 69).
Minusta on vain hienoa että sitten joskus tulen haudatuksi itsetekemässäni
arkussa, ja olen aika ylpeä itsestäni. K1
Tyydytys tulee siitä, että on itse tehnyt ja saanut aikaiseksi jotakin. Käsityö toimii näin
itseilmaisun ja sitä kautta positiivisen minäkuvan ja identiteetin rakentajana (Luutonen
2004, 16–18). Omin käsin tekeminen voimaannuttaa ihmistä ja auttaa haastavien
elämäntilanteiden yli. Käsityö voikin olla parhaimmillaan terapeuttista toimintaa.
12
Tämän näkemyksen paikkansapitävyyttä on kritisoitu (ks. Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006)
mutta mielestäni siinä tavoitetaan kuitenkin jotakin olennaista tavasta, jolla käsityöharrastajat kuvaavat
omaa tarvettaan tehdä ja saada aikaan nimenomaan käsillään. Kojonkoski-Rännäli (1995, 52–55; 66–68)
liittää käsityön Martin Heideggerin eksistenssifilosofiaan ja ”Zuhandenheit” -käsitteeseen, käsillä olemiseen.
Ympäröivä maailma näyttäytyy meille ennen kaikkea käsillä olevana: käsillä oleminen on ihmiselle perustava
tapa olla suhteessa johonkin. Käsillä tekeminen kuuluu ihmisen perusolemukseen kehollisena olentona.
Näin käsityö näyttäytyy nykyihmiselle ”olemisen sallivana tekemisenä”. Toisaalta luovan tekemisen pakkoa
voidaan tulkita nimenomaan modernisaation ilmenemismuotona. Omilla käsillä tekeminen voi olla yksi
merkitysten luomisen keino maailmassa, joka perustuu ainutkertaiselle yksilöllisyydelle sekä
henkilökohtaisille merkityksille. (Ks. Linko 1998a, 51.)
41
VI Käsityö produktina
Teksteissä hahmottuu vahvana myös diskurssi käsityötuotteesta nimenomaan
käyttöesineenä, ei niinkään itse tehtynä ja vain siksi tärkeänä. Käsityöprosessin tuotos,
produkti, nähdään itsessään arvokkaana, ja sen nähdään myös antavan arvon ja
merkityksen koko suunnittelu- ja valmistusprosessille. Ennen kaikkea valmiin tuotteen
funktio, käyttötarkoitus, on merkittävä tekijä prosessin aloittamiselle. Prosessin
lopputuloksen on oltava tuotteena merkityksellinen: olennaista on tehdä ruumisarkku, ei
mitä tahansa arkkua.
Mutta ajatus siitä että saa tehdä jotain epätavallisempaa kuin
linnunpönttöjä tai leikkuulautoja oli se pointti minulle. K1
Toisaalta myös tuotteen toimivuus, hyödyllisyys ja käyttökelpoisuus ovat keskeisiä
tekijöitä, joiden suhteen käsityöprosessia ja käsityön merkityssisältöjä arvioidaan.
Käytännöllisyyden arvostus nivoutuu myös diskurssiin käsityöstä elämäntapana ja arvoina.
Odotukseni kurssista oli saada valmiiksi lopputulos, mikä olisi hieno, kaunis,
iso, konkreettinen ja hyödyllinen. K1
Menin kurssille koska mielestäni on järjetöntä laittaa maahan/polttaa
kallista hienoa arkkua. K2
Prosessi vai produkti, ositettu vai kokonainen?
Käsityö näyttäytyy kirjoittajien kuvauksissa monipuolisena ilmiönä, joka erilaisten
ihmisten mielissä saa osin samoja ja osin erilaisia merkityksiä. Suurilta osin diskurssit ovat
samantapaisia kuin aiemmassa tutkimuksessa, mutta poikkeuksen muodostaa produktille
annettu vahva merkitys, joka selkeästi liittyy kurssilaisten käsityksiin ruumisarkkukurssista
käsityönä. Pirkko Anttila (1983, 116) on käsityötieteen klassikkotutkimuksessaan tutkinut
laajasti suomalaisten käsityölle antamia merkityksiä. Hänen mukaansa käsityö on
tekijöilleen ennen kaikkea sosiopsykologisesti ja psykologisesti merkitsevää.
Tärkeimmäksi käsityötä kohtaan tunnettaviksi asenteiksi nousivat prosessiin liittyvät
positiiviset asenteet. Toissijaisia olivat asenteet produktia kohtaan: tuotteen arvo
nähdään sen statuksen kautta tuotteen arvokkuutena, miellyttävyytenä ja
42
tarpeellisuutena. Vasta kolmannella sijalla olivat asenteet käsityötuotteen funktiota
kohtaan: tällöin asenteet kohdistuivat tuotteen taloudelliseen tai kodin sisustukselliseen
arvoon. (Anttila 1983, 94–97, 112.) Yleensä käsityönharrastajat kokevat
valmistusprosessin hieman produktia tärkeämpänä (Luutonen 2004, 15).13
Juuri tässä suhteessa ruumisarkkukurssi poikkeaa muista käsityökursseista ja
harrastamisesta, mikä osaltaan todettiin jo kurssille lähtemisen motivaatioita
tarkasteltaessa. Kun käsityöharrastuksen kontekstina on ruumisarkkukurssi, käsityö saa
eri tavalla painottuneita merkityksiä kuin jos kontekstina olisi vaikkapa kudontakurssi.
Kurssin kohdalla tekoprosessia, sosiaalista kontekstia, uuden oppimista ja itsensä ilmaisua
13
On kuitenkin huomattava, ettei prosessi ole välttämättä ihmisten arvostuksissa niin paljon tärkeämpi
suhteessa produktiin kuin Anttilan tutkimus antaa ymmärtää, tai että ihmisten käsityölle antamia
merkityksiä voitaisiin näin suoraviivaisesti erottaa toisistaan. Hän on tutkinut käsityöhön liittyviä asenteita
semanttisen differentiaalin sekä varimax-rotaation avulla, ja muodostanut analyysin pohjalta kolme
faktoria. Ensimmäisen faktorin hän on nimennyt käsityön tekemisen eli prosessin faktoriksi. Tälle faktorille
latautuivat merkitsevästi kaikilla tutkimuksen viiteryhmillä mm. seuraavat osiot: käsityö on kiinnostavaa,
teen käsitöitä ilokseni, on tarpeellista itse valmistaa käsityötuotteita, käsityö tekee onnelliseksi, käsityö
virkistää ja irrottaa, käsityö on tarpeellista, on miellyttävää tehdä käsityötä muille. Osa tälle faktorille
latautuneista osioista viittaa suoraan käsityöprosessiin, mutta osaa on vaikeampi tulkita. Esimerkiksi
”käsityö on tarpeellista”, ”on miellyttävää tehdä käsityötä muille” sekä ”on tarpeellista itse valmistaa
käsityötuotteita” eivät suoranaisesti kerro, tuleeko merkitys tekemisestä vai tuotteesta tekemisen
tuloksena.
Toisen faktorin Anttila on nimennyt puolestaan tuotoksen statuksen faktoriksi. Siinä merkityksellisesti
latautuivat seuraavat osiot: Yksilöllinen käsityön tulos on arvokas, käsityö on mielenterveydelle edullista,
käsityö lisää mahdollisuuksia toimia luovasti ja ilmaista itseään, pidän ihailtavana yksilöllistä käsityön tulosta
sekä käsityötuote on miellyttävä. Lisäksi yhtä viiteryhmää lukuun ottamatta korkeasti latautui myös osio
”pidän käsityöammattia arvostettavana”. Anttilan faktorille antama nimi ei mielestäni ole kovinkaan
kuvaava: millä tavalla käsityön mielenterveyttä edistävä vaikutus voidaan pelkistää produktin statukseksi?
Osuvampi kuvaus tälle faktorille olisi mielestäni käsityö taitona ja osaamisena. Faktorille on latautunut myös
prosessiin liittyviä osioita, kuten jo mainittu mielenterveys sekä ” käsityö lisää mahdollisuutta toimia
luovasti ja ilmaista itseään”. Toisaalta käsityö produktina (ja myös ammatillisena toimintana) saa arvostusta
nimenomaan tekemisen ja taidon tuloksena. Kaiken kaikkiaan prosessin ja produktin saamat arvostukset
ovat kietoutuneet toisiinsa huomattavasti vahvemmin kuin mitä Anttila antaa ymmärtää. (ks. Anttila 1983,
93–100.)
43
keskeisemmäksi merkityksen luojaksi nousee produktin funktio, sen arvo käyttöesineenä.
Produktilla on arvoa tekijöilleen paitsi oman osaamisen kuvana, myös ennen kaikkea
toimivana tuotteena. Kirjoituksista nousevia diskursseja voidaankin jaotella samaan
tapaan kuin kurssille osallistumisen motivaatioita. Tapa hahmottaa käsityö elämäntapana,
ajanvietteenä, sosiaalisena toimintana, taitona sekä itseilmaisuna luo motivaatiolle
olennaisen käsityöllisen orientaation, ja liittyy kirjoittajien tapaan nähdä käsityö
ylipäänsä. Sen sijaan käsityön arvon painottuminen produktiin ja sen funktioon liittyy
enemmänkin ruumisarkkukurssiin ja osallistumisen taustalla olevaan henkiseen
orientaatioon.14
Kirjoittajat hahmottavat käsityön teksteissä ennen kaikkea ositetuksi käsityöksi. Tämä
ilmenee monessa diskurssissa. Puhuttaessa käsityöstä produktina korostuvat tuotteen
ominaisuudet ja funktiot. Sillä, kuka suunnitteli tuotteen tai osallistui sen tekemiseen, ei
ole valmiin tuotteen arvon kannalta merkitystä. Päinvastoin: produkti saa osan arvostaan
myös sen kautta, että se on jonkun toisen tekemä, vanha ja historiaa mukanaan kantava
esine. Toisaalta käsityöharrastajan kiinnostus voi painottua vain tiettyjen työvaiheiden
tekemiseen.
Entisöinti ja pintakäsittely on aina kiinnostanut enemmän kuin uuden
tuotteen valmistus alusta loppuun. K1
Puhuttaessa käsityöstä sosiaalisena toimintana käsityö kuvataan usein yhdessä
tekemisenä, prosessina jossa eri ihmiset jakavat eri työvaiheet keskenään, tai prosessina,
jossa toinen ihminen osallistuu yhdessä tekijän kanssa osaan prosessista. Kokonaista
käsityöprosessia ei juurikaan kuvata kirjoitelmissa. Ainoat maininnat suunnittelusta
liittyvät nimenomaan prosessin osittamiseen eri ihmisten välille.
14
Jako ei kuitenkaan ole täysin suoraviivainen: kurssille osallistumisen motivaatiotekijöissä eroteltu
taloudellisuus saa myös arvonsa produktin käyttökelpoisuudesta. Toisaalta aiemman tutkimuksen mukaan
produktilla on aina merkitystä tekijälleen, joskin vähemmän kuin prosessilla. Käsityön merkityksen
liittäminen produktiin ja sen funktioihin ei siis selity yksinomaan henkisen orientaation kautta tai
ruumisarkkukurssin luoman kontekstin kautta, mutta produktille annettu poikkeuksellisen suuri painoarvo
sen sijaan selittyy.
44
(--) sahaukset ja höyläykset sain mies kurssilaisilta ”lahjaksi”. Itse
suunnittelin ja liimailin. K2
Vaikka kokonaista käsityöprosessia ei suoraan kuvatakaan kirjoitelmissa, on silti
todennäköistä että kirjoittajat toteuttavat sitä harrastuksessaan. Kokeileva ja tottunut
käsityöntekijä todennäköisesti paitsi jäljentää ohjeista, myös luo omia mallejaan ja
muokkaa valmiita ohjeita omiin tarpeisiinsa. Alkuperäinen idea kehittyy työn edistyessä
jatkuvan arvioinnin kautta valmiiksi tuotteeksi, ja näin käsityö kasvaa pelkästä
tekemisestä luovaksi toiminnaksi. Tällainen luova toiminta edellyttää kuitenkin
tekniikoiden ja taitolajin hyvää hallintaa, eikä se ruumisarkkukurssin kontekstissa ole ollut
mahdollista (Pöllänen & Kröger 2006, 93). Toisaalta, kokonaisella käsityöprosessilla on
todettu olevan harrastajille vähemmän merkitystä kuin voisi ajatella. Luova prosessi ei ole
kaikilla harrastajilla onnistuneen käsityön tai sen positiivisten merkitysten kokemisen
edellytys, eikä tekijän korkea taitotaso automaattisesti tuota halua luoda uutta. Osalle
käsityön harrastajista valmiit ohjeet ja mallit ovat nimenomaan harrastamisen edellytys,
minkä vuoksi kursseille juuri osallistutaan. (Ahonen 2012, 71.) Harrastajalle käsityötuote
on usein prosessia tärkeämpi: tällöin on olennaista, että tuote valmistetaan jollekulle
läheiselle tai omaan kotiin. Tuotteeseen liitetty ihmissuhde tekee koko
valmistusprosessista merkityksellisen, vaikka se olisikin vain valmiin ohjeen seuraamista.
Toisaalta minkä tahansa tuotteen valmistaminen itse, omin käsin, voi tuottaa tekijälleen
onnistumisen tunteen. Myös ositettu käsityö on tekijälleen positiivisten ja
merkityksellisten kokemusten lähde. Käsityöllä on tekijöilleen merkitystä sekä prosessina
että produktina riippumatta siitä, onko prosessi ollut kokonainen vai ositettu. (Pöllänen
2006a, 131–134; Pöllänen 2006b, 68–69: Töykkälä 2009, 48.)
Kirjoittajien erilaiset käsityödiskurssit myös suhteutuvat kokonaisen ja ositetun käsityön
problematiikkaan varsin eri tavoilla, jolloin niitä ilmaistaan kirjoitelmissa eri tavoin.
Esimerkiksi tavat nähdä käsityö taitona, ajanvietteenä sekä elämäntapana voivat pitää
sisällään niin kokonaista kuin ositettuakin käsityötä, kun taas käsityö produktina
painottuu ositettuun käsityöhön. Käsityön näkeminen sosiaalisena toimintana jättää
kysymyksen ositetusta ja kokonaisesta käsityöstä jollain tavalla ilmaan, koska keskeistä on
yhdessä muiden kanssa tapahtuva tekeminen ja vuorovaikutus. Sillä, onko kyseessä
45
ositettu vai kokonainen prosessi, ei juurikaan ole merkitystä sosiaalisuuden kannalta.
Käsityön näyttäytyminen itseilmaisuna sen sijaan painottuu enemmän kokonaisen
käsityön puolelle. Tässä diskurssissa keskeistä on tarve tehdä käsillä: tuotteen taidokkuus
ei ole keskeistä. Työt ovat usein spontaaneja, omasta päästä syntyneitä ja aiempia
kädentaitoja hyväksi käyttäviä.
On myös hyvä huomata, ettei jako kokonaisen ja ositetun käsityön välillä aina ole selkeää.
Lähes aina käsityöntekijän ideat pohjaavat toisten aiempiin ideoihin ja malleihin, mutta
niistä lähtevä suunnittelu-, valmistus- ja arviointiprosessi voi silti sisältää kaikki luovan
prosessin elementit. Sen sijaan että tarkastellaan pelkästään työvaiheita ja niiden
jakautumista eri tekijöiden välille voitaisiin kokonaisen käsityön määritellä tarkoittavan
”laaja-alaisen osaamisen soveltamista kokonaisvaltaisesti prosessiin ja produktiin”.
(Ahonen 2012, 75–76.) Tällä tavoin ymmärrettynä kokonainen käsityö todennäköisesti
toteutuu lähes kaikkien aktiivisten harrastajien tekemisessä. Kun taidot karttuvat, alkaa
usein omien näkemysten soveltaminen ja valmiiden ideoiden muokkaaminen. Näin myös
valmiista ohjeesta ja sen soveltamisesta lähtevästä käsityöstä voidaan löytää kokonainen
käsityöprosessi. Olennaista on muidenkin kuin teknisten taitojen soveltaminen
prosessissa: visuaalisen ja teknisen suunnittelun, materiaalitietouden, korjaavan
arvioinnin ja tekniikkatiedon ja osaamisen yhdistely luovat kokonaisen käsityön. Laajaalaisen osaamisen määrittelyyn voitaisiinkin soveltaa Krögerin (2003, 169–188)
erottelemia käsityön merkityssisältöjä: käsityö on valmistus-, kulttuuri-, suunnittelu-,
materiaali- ja kuluttajatietoa, se on tuotesuunnittelu-, taitolaji-, tai taidepainotteista
toimintaa ja taitoa, sekä ajattelu- ja arviointikykyä. Kokonaista käsityötä leimaavat
luovuus, ongelmanratkaisu sekä arviointi (Pöllänen & Kröger2006, 88).
Kirjoittajien tavat puhua käsityöstä ovat samansuuntaisia muiden käsityönharrastajien
kanssa.15 Kirjoitelmista nostamani diskurssit eivät kuitenkaan ole identtisiä yhdenkään
aiemman tutkimuksen kanssa. Käsityön merkityksiä jonkun tietyn ryhmän keskuudessa
tutkittaessa suurempi tietoarvo nouseekin näiden eri diskurssien yhdistelmästä kuin
15
Harrastajien käsityölle antamia merkityksiä ja tapoja puhua siitä ovat tutkineet mm. Ahonen 2012,
Leinonen 2009, Pöllänen 2006, Saloheimo 2004 ja Linko 1998a ja 1998b.
46
yksittäisten diskurssien sisällöstä. Diskurssien kokonaisuus hahmottaa ruumisarkkukurssin
osallistujien tapaa nähdä käsityö ja käsillä tekeminen. Käsityö näyttäytyy kirjoittajille
toisaalta harrastuksena ja mielekkäänä ajankuluna, toisaalta elämäntapana. Toisaalta
teksteistä piirtyy esiin käsityö taitona ja osaamisena, toisaalta tarpeena tehdä käsillä.
Käsityö on sosiaalista toisaalta fyysisen yhdessä tekemisen, toisaalta toisille ja toisilta
tekemisen kautta. Käsityö on kirjoittajille myös vahvasti tuote. Produkti nähdään paitsi
oman potentiaalin konkretisoijana, myös toimivana tuotteena jolla on arvoa itsessään.
Ositettuun ja kokonaiseen käsityöhön kirjoittajat ottavat kantaa melko vähän. Keskiöön
nousevat sen sijaan tekemisen positiiviset funktiot, joista voi nauttia riippumatta siitä
onko kyseessä ositettu vai kokonainen käsityö.
3.3. Käsityö osana elämänhallintaa
Elämänhallinta on yksi tapa käsitteellistää psyykkistä hyvinvointia ja mielenterveyttä.
Mielenterveyden käsite jaetaan usein kahtia negatiiviseen ja positiiviseen
mielenterveyteen. Negatiivinen mielenterveys yhdistyy mielenterveyden ongelmiin ja
sairauksiin, kun taas positiivinen mielenterveys näyttäytyy ennen kaikkea resurssina.
Mielenterveyden edistäminen pyrkii sekä häiriöiden ehkäisyyn että mielenterveyttä
vahvistavien resurssien lisäämiseen: samat tekijät vaikuttavat usein sekä mielenterveyttä
edistävästi että häiriöiden syntyä ehkäisevästi. Näin hyvä mielenterveys ei ole ainoastaan
ongelmien ja häiriöiden puutetta, vaan kykyjä, taitoja sekä resursseja häiriöiden
käsittelyyn. (Lehtinen 2001, 235–237.) Hyvälle mielenterveydelle on ominaista
menetysten sietäminen, valmius muutoksiin elämässä, ahdistuksen riittävä hallinta sekä
kyky työskennellä vaikeuksien voittamiseksi. Hyvään mielenterveyteen kuuluu myös kyky
suojautua haitallisilta tekijöiltä vaikeissakin olosuhteissa. (Lönnqvist & Lehtonen 1999,
24–25.) Hallinta liitetään erityisesti elämänkulun siirtymien ja ongelmatilanteiden
ratkaisemiseen. Elämänhallinta merkitseekin minän kykyä kohdata tilanteita ja ajatuksia,
joita ympäristö ja elimistö herättävät yksilössä, sekä hallita niihin liittyviä ahdistuksen
tunteita (Pöllänen 2006b, 66). Elämänhallinnan yhteydessä voidaan puhua myös copingkeinoista, joilla viitataan erilaisten muutostilanteiden käsittelyyn ja selviytymiseen.
Coping voidaan määritellä yksilön yritykseksi hallita erilaisia sisäisiä tai ulkoisia
vaatimuksia, joiden hän arvioi ylittävän omat tavanomaiset prosessointikeinonsa. Coping47
keinojen avulla yksilö kykenee hallitsemaan stressiä aiheuttavia asioita niin, että
toimintakyky säilyy. (Lazarus & Folkman, 1984, 141–142.) Koettu elämänhallinta on
yksilön tulkinta mahdollisuuksista hallita erilaisia elämäntilanteita: merkityksellisiksi
nousevat ne tilanteet tai asiat, joiden avulla yksilö kokee saavansa hallinnan tunteen
(Pöllänen 2006b, 66–67). Terve ihminen muokkaa kokemuksiaan sisäisen ja ulkoisen
toiminnan kautta niin, että hän voi säilyttää itsellään siedettävän minäkokemuksen
(Luutonen 2004, 18).
Aineistosta nousevat käsityön diskurssit ilmentävät monia sellaisia käsityön elementtejä,
jotka edesauttavat elämänhallinnan tunteen syntymistä. Käsityö voi toimia monella
tavalla tekijänsä positiivisen elämänhallinnan kokemuksen rakentajana.16 Käsityö
ajanvietteenä tarjoaa kirjoittajille mielekkään tavan viettää vapaa-aikaansa, ja se luo joko
konkreettisena tekemisenä tai taustalla vaikuttavana arvona merkitystä arkeen.
Käsityön hahmottaminen taitona luo edellytyksiä onnistumisen kokemuksille, itsensä
kehittämiselle sekä positiivisten arvostusten syntymiselle. Taitona ymmärretty käsityö
tarjoaa tekijälleen mahdollisuuden kokea itsensä taitavaksi ja osaavaksi. Työn valmiiksi
saaminen ja uuden tekniikan oppiminen tuottavat voimaannuttavan hallinnan tunteen,
jolloin minäkuva voi saada joko vahvistusta tai uutta näkökulmaa. (Pöllänen 2006b, 73.)
Näin käsityö voi olla merkityksellistä toimintaa, riippumatta siitä, mihin käyttöön produkti
menee: prosessilla itsellään on arvoa (Töykkälä 2009, 49–50; Luutonen 2004, 15).
Onnistumisen kokemukset ja muilta saatu positiivinen huomio jäävät mieleen
käännekohtina, joita voidaan käyttää minäkuvan rakentamisessa (Linko 1998a, 52).
Käsityö myös kehittää tekijänsä taitoja. Käsityöprosessi kasvattaa tekemällä oppimisen
kautta luovuutta, oman toiminnan suunnittelu- ja arviointikykyä, ongelmanratkaisutaitoja
sekä kykyä sietää epävarmuutta. Käsityön kohdalla voidaankin puhua oppimisesta, jonka
tuloksena kehittyy laajemmin omaa jaksamista tukevia voimavaroja. (Pöllänen & Kröger
2006, 91.)
16
Käsityö ei kuitenkaan ole kaikille positiivisten tuntemusten ja hallinnan kokemuksen lähde: käsityön
merkityksiä koskevaan tutkimukseen valitaan vastaajiksi harrastajia, joilla usein on positiivinen suhde
käsityöhön. Käsityö voi kuitenkin olla myös ahdistuksen ja epäonnistumiskokemusten lähde esimerkiksi
kouluajoilta. (Luutonen 2004, 13–14.)
48
Paitsi käsityö taitona, myös käsityö itseilmaisuna tarjoaa tekijälleen mahdollisuuden
tulkita omaa itseään ja kykyjään valmiin tuotteen kautta. Ihmisen on rakennettava oma
yksilöllisyytensä itse, ja käsityö voi toimia yhtenä keinona tähän (Linko1998b, 364). Se on
kanava luovaan itseilmaisuun, jolloin prosessin merkitys korostuu yli produktin. Käsityö on
keino käsitellä ja purkaa muistoja ja kokemuksia, sekä niihin liittyviä tunteita, joille ei
välttämättä löydy sanallista ilmaisua. Käsityöllä on myös rauhoittava ja ahdistusta purkava
vaikutus. (Rautiainen 2006, 73–75; 79.) Maaria Linko (1998b, 364) on analysoinut
käsityöllisiä omaelämäkertoja, ja eritellyt niiden pohjalta niitä tekijöitä, joista tekemisen
ilo syntyy. Tekemisen tuottama ilo syntyy uppoutumisesta tekemiseen, tekoprosessin
tuottamasta nautinnosta sekä tekemisen funktiosta. Tekemisen funktiolla viitataan
tekemisen terapeuttisuuteen, onnistuneeseen työhön, syventyneeseen käsitykseen
itsestä, mielenrauhaan sekä oman identiteetin vahvistamiseen. Käsityöllä on potentiaalia
toimia terapeuttisen toiminnan lisäksi todellisena terapiana17, jossa minäkuvaa työstetään
käsillä tekemisen kautta. Tekijä voi projisoida itsensä todella vahvasti produktiin, jolloin
tuotteen tekeminen on konkreettista itsen tekemistä. Näin prosessissa syntyvä produkti
toimii paitsi esineenä, myös tekijän oman identiteetin ja elämän arvioinnin välineenä.
(Rautiainen 2006, 79–82; Linko 1998b, 365.) Usein käsityönharrastajat kuvailevatkin
produktia ja prosessia ylpeydellä, ikään kuin se kuvaisi heitä itseään (Pöllänen 2006a,
131).
Käsityö tuottaa harrastajalleen mielen hyvinvointiin liittyviä myönteisiä tunnetiloja ja
tyytyväisyyttä elämään. Käsityö näyttäytyy myös elämänvaiheiden jäsentäjänä ja
sopeutumiskeinona vaikeissa elämäntilanteissa. Käsityö voi toimia esimerkiksi keinona
käsitellä omaa ja läheisten sairastumista, sekä myös läheisten kuolemaa ja surun tunteita.
Käsityö tuo vaikeisiin aikoihin rutiinia ja auttaa elämää jatkumaa. Eräs läheisensä
menettänyt pukee asian sanoiksi näin: ”Jos en olisi tehnyt käsitöitä koko ajan, olisin
varmaan mielisairaalassa.” (Töykkälä 2009, 37; Pöllänen 2006b, 71–73; Luutonen 2004,
15.) Pölläsen aineistossa käsityönharrastajat kuvaavat myös sitä, kuinka käsityö on
toiminut välineenä elämän merkityksen pohdintaan elämänkulun siirtymävaiheissa ja
17
Itsenäisesti tai ryhmissä harrastettava käsityö voi olla terapeuttista, mutta terapiaa on vain koulutetun
terapeutin harjoittama ja ohjaama käsityötoiminta (Rautiainen 2006, 15).
49
kehitystehtävissä: puhutaan märehtimiskäsitöistä, joita tehdessä ajatukset vaeltavat omia
polkujaan. Käsityö tarjoaa kiireisen arjen keskellä mahdollisuuden pysähtyä ajattelemaan
ja työstämään erilaisia elämäntilanteita mielessään, kun oman ajan ottaminen muutoin
on vaikeaa. Pöllänen nostaa myös esiin käsityön merkityksen kehollisena toimintana.
Käsityö voi toimia purkautumiskanavana ahdistukselle, jolloin ahdistus ei kanavoidu
kehon oireiksi, vaan toiminnaksi. (Pöllänen 2006b, 73; Pöllänen 2006a, 132.)
Kokonainen käsityö itseilmaisun muotona voi tuottaa tekijälleen syvän onnellisuuden
kokemuksen, flown18. Ositettu käsityö sen sijaan ei voi tuottaa flowta, mutta
onnistumisen iloa omasta osaamisesta, loppuun saatetusta prosessista ja uuden
oppimisesta kyllä. (Pöllänen 2006a, 134.) Toisaalta Leinosen (2009, 52–53) mukaan myös
ositettu käsityö voi olla kognitiivisesti riittävän haastavaa flow-kokemuksen syntymiselle:
vaikka työn pohjaksi otetaankin valmis visuaalinen suunnitelma, esimerkiksi valmis
kirjontapohja, voi siitä saada haastavan ja luovan prosessin varioimalla materiaaleja,
värejä sekä pistoja oman suunnitelman pohjalta. Myös flow-kokemuksen ja sen
ymmärtämisen kannalta on käytännöllisempää ymmärtää kokonainen käsityö laajaalaisten taitojen soveltamisprosessina: flow-kokemus on mahdollinen, kun käsityön
tekeminen haastaa riittävän monia taitoja yhtäaikaisesti. Tällöin käsityön tekeminen
muuttuu tekijöille päämääräksi sinänsä, jolloin prosessi korostuu (Csikszentmihalyi 2005,
107).
18
Flow’lla tarkoitetaan optimaalista kokemusta, josta seuraa syvä ilon ja tyytyväisyyden tunne.
Optimaalinen kokemus on tilanne, jossa tietoisuuteen saapuva informaatio on tavoitteiden mukaista.
Tällöin tarkkaavaisuus voidaan kohdistaa vapaasti ja täysin tavoitteiden saavuttamiseen ilman
häiriötekijöitä. Kokemukselle on tyypillistä kahdeksan piirrettä: kokemus tapahtuu silloin, kun edessämme
on tehtävä joka on mahdollista suorittaa loppuun. Kokijan täytyy voida keskittyä siihen, mitä tekee, ja
tehtävällä tulee olla selvät tavoitteet ja siitä tulee saada välitöntä palautetta. Kokija toimii täysin
keskittyneenä, mutta ponnistuksetta, jolloin arkielämän huolet ja pettymykset jäävät tietoisuuden
ulkopuolelle. Kokija kokee, että hänen toimintansa on hänen omassa hallinnassaan, ja huoli itsestä katoaa.
Tietoisuus itsestä palaa flown jälkeen entistä vahvempana. Flow’lle on tyypillistä myös ajantajun
katoaminen. Flow’n voi kokea esimerkiksi urheilussa, pelaamisessa ja lukemisessa – oikeastaan missä
tahansa tehtävässä, joka on riittävän haastava. (Csikszentmihalyi 2005, 68–71; 81–106.)
50
Käsityön yhdistäminen sosiaaliseen toimintaan edistää myös elämänhallinnan tunteen
syntymistä. Ryhmissä toimiminen sinänsä edesauttaa yksilön tunnetta kuulumisesta
jonnekin, vähentäen ahdistusta ja masennusta. Ryhmissä toimiminen estää psykologisten
ongelmien esiintymistä. Myös tehokas oppiminen ja itsensä kehittäminen taidossa
edellyttää ryhmiä ja niissä työskentelemisen taitoja. Siitä seuraa myös enemmän
ihmissuhteita ja mielenterveyttä. (Johnson & Johnson 1975, 12–14.)
Pia-Maria Ahonen (2012, 82–84) on tiivistänyt käsityötä kansalaisopistojen kursseilla
opiskelevien naisten käsityölle antamat merkityssisällöt kolmeen osa-alueeseen:
prosessiin ja produktiin, kokemuksellisuuteen sekä elämänhallintaan. Elämänhallinta, eli
käsityön tekemisen ja siinä syntyvien kokemusten kautta muodostuva elämänhallinnan
välineistö, muodostaa keskeisen merkityssisällön harrastajille. Nämä käsityön tekemisen
positiiviset sivuvaikutukset ovat siis yksi keskeinen syy käsitöiden tekemiselle. Ahosen
mukaan elämänhallinnan kokemus käsityön yhteydessä koostuu hyvinvoinnin ja
terveyden teemoista sekä sisäisistä kvalifikaatioista, eli henkisistä ja fyysisistä kyvyistä
sekä valmiuksista, joita käsityö kehittää. Käsityö kokonaisena tekemisenä aktivoi tekijänsä
kykyjä monipuolisesti, ja näin myös kehittää ihmistä kaikilla persoonallisuuden alueilla
(Kojonkoski-Rännäli 1995, 60–62). Käsityöllä on selkeästi koettua vaikutusta harrastajan
psyykkiseen hyvinvointiin ja elämänhallinnan kokemukseen.19 Käsityön positiivisia
vaikutuksia elämänhallintaan voidaan myös käsitteellistää elämyksellisyyden kautta:
käsityö näyttäytyy kokemuksellisena toimintana, joka tasapainottaa erilaisissa
elämäntilanteissa ja -vaiheissa tekijäänsä kohdistuvia vaatimuksia muilla elämänalueilla
(Ahonen 2012, 84; Saloheimo 2004, 27–28).
Kirjoittajien käsityökäsitysten ja kurssille osallistumismotivaation suhdetta voidaan
hahmottaa kaaviossa 2 esitetyn kuvion mukaisesti. Käsityön hahmottaminen taitona ja
hyödyllisenä ajanvietteenä synnyttää käsityöntekijässä käsityksen omasta taidosta tehdä
19
Ahonen (2012, 83) huomauttaa, että käsityöllä on harrastajille selkeästi koettua, mutta vaikeasti
todennettavissa olevaa vaikutusta hyvinvointiin. Elämänhallinnan kokemus näyttäytyy moniulotteisena
kokonaisuutena, jonka sisällöstä ja vaikutussuhteista ei yksilökään ole aina tietoinen. Myöskään käsityön
suoraa vaikutusta tai syy-seuraussuhteita suhteessa elämänhallinnan kokemukseen tai sen muihin osioihin
ei ole helppo osoittaa. Yksilön oma kokemus on kuitenkin äärimmäisen merkityksellinen.
51
käsityötä. Käsityön tekijällä on tietty taitotaso, kyky tehdä tietynlaista ja tietyllä
vaikeusasteella olevaa käsityötä. Käsityön hahmottuminen elämäntapana, sosiaalisena
toimintana sekä itseilmaisuna synnyttävät tämän lisäksi tekijälleen käsityksen omista
kyvyistään kehittyä eteenpäin, arvioida omaa toimintaansa, antaa sille merkityksiä,
yhteyksiä ja arvoja. Käsityö laajenee näin ymmärrettynä tekemisestä kokonaiseksi,
moniulotteiseksi toiminnaksi.20 Kokemus omasta osaamisesta luo pohjaa luottaa siihen,
että saa ohjatusti toteutettua toimivan ja käyttökelpoisen esineen (taloudellisuus).
Toisaalta positiivinen näkemys itsestä merkityksellisten käsitöiden merkityksellisenä
tekijänä on luonut yhdessä oman osaamisen kokemuksen kanssa käsitöiden tekemisen
kulttuurin (tapa tehdä käsillä). Taloudellisuus (ja kokemus omista tuotoksista
taloudellisina) sekä tapa tehdä käsillä ovat ne ilmisyyt, jotka ilmenivät tekstissä jo
alustavassa analyysissä. Ne näyttäytyvät käsityödiskurssien tiivistyminä kirjoituksissa.
KAAVIO 2: Kirjoittajien käsityödiskurssit käsityöllisen orientaation taustatekijöinä.
20
Voitaisiin puhua myös ositetun käsityön laajentumisesta kokonaiseksi käsityöksi.
52
Käsityölle annettujen merkityssisältöjen vaikutusta ei voida kuitenkaan erottaa toisistaan
suoraviivaisesti, ja senpä takia motivaatiotekijöitä ympäröivä käsityödiskurssien
todellisuus on jätetty liukuvaksi ja rajattomaksi. Diskurssit ovat aina osittain päällekkäisiä,
monimerkityksisiä ja vuorovaikutuksessa toisiinsa. Toisaalta myös kokemus omasta
osaamisesta vaikuttaa kokemukseen omista kyvyistä. Käsitys itsestä osaavana ja
kehittyvänä, kokonaisen käsityön tekijänä puolestaan kasvattaa omaa osaamista sekä
kokemusta omasta osaamisesta. Kokemus omasta osaamisesta sekä omista
(käsityöosaamisen ulkopuolelle laajentuvista) kyvyistä ovat juurikin niitä elementtejä,
jotka rakentavat elämänhallinnan tunnetta ja sitä kautta edistävät positiivista
mielenterveyttä. Käsityöllä onkin kirjoittajille selkeästi elämänhallinnallista merkitystä:
osallistumismotiivien taustalla vaikuttava käsityöllinen orientaatio voidaan kiteyttää paitsi
konkreettisiin taloudellisiin motiiveihin ja tapaan tehdä käsillä, myös käsityön kautta
saavutettaviin elämänhallinnan tunteisiin.
4. KUOLEMA
4.1. Hyvä ja paha kuolema suomalaisessa kontekstissa
Kuoleman asemasta yhteiskunnassamme ja ihmisten kuolemakäsityksistä on kirjoitettu
paljon. Seuraavassa luvussa tarkoituksenani on luoda lyhyt katsaus siihen, millaisena
yhteiskuntamme suhdetta kuolemaan pidetään, eli siis hahmotella nykyaikaisen
suomalaisen kuolemankulttuurin rakennusaineksia21. Aloitan kuitenkin nostamalla esiin
muutamia huomioita suomen vanhojen kuolemankulttuurien erityispiirteistä.
21
Karttu (2004, 27–28) on kyseenalaistanut eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen tutkimuskirjallisuuden
relevanssin suhteessa Suomen tilanteen ja suomalaisen kuolemankulttuurin tutkimukseen. Tutkimuksessa
esiintyvät, yleistysten perusteena olevat termit kuten länsimainen, nykykulttuuri, moderni ja postmoderni
eivät ole välttämättä yhteismitallisia Keski-Euroopan ja Suomen osalta. Pyrinkin kuvaamaan suomalaisen
kuolemankulttuurin piirteitä mahdollisimman paljon kotimaisen kuolematutkimuksen pohjalta, mutta ikävä
kyllä yleisesityksiä ei Suomen kontekstista löydy.
53
Keskeinen jako suomalaisessa kuolemankulttuurissa on vallinnut itäisen ja läntisen
kuolemankulttuurin välillä, mutta joitakin yhteisiä piirteitä voidaan löytää. Perinteisesti
elävät ja vainajat ovat eläneet rinnakkain, kukin omissa maailmoissaan. Näin kuolemaan
suhtautumista ovat leimanneet toisaalta riittävän eron tekeminen, toisaalta yhteyden
säilyttäminen oikealla tavalla. Ihmiselämällä – ja myös kuolemalla – oli kaksi toisistaan
erillistä aspektia: sosiaalinen ja fyysinen. Sosiaalinen elämä oli usein fyysistä lyhyempi,
alkaen nimenannosta ja päättyen yhteiskunnallisen toiminnan loppumiseen. Tämän takia
itse kuolinhetki, hengenlähtö, ei ollut kovin merkittävä tapahtuma. Olennaisempia olivat
kuolemaa edeltävät hyvästelyseremoniat, ”sosiaalisen kuoleman tekeminen”. Kuoleminen
oli sosiaalista: lännessä siihen liittyi keskeneräisten asioiden selvittäminen, idässä
hyvästien jättäminen. Oli olennaisen tärkeää, että ihminen ehti valmistautua omaan
kuolemaansa. Erityisesti Länsi-Suomessa myös ruumiin materiaalisista oloista
huolehtiminen oli olennainen osa kuoleman rituaaleissa ja kuolemaan
valmistautumisessa. Ruumis kuului pukea parhaimpiinsa, ja haudata asiaankuuluvassa
arkussa. Usein ihmiset varasivatkin itselleen jo eläessään kuolinasun valmiiksi ja
nikkaroivat arkun odottamaan hyvissä ajoin. Kuolemaan valmistautuminen on ollut
Suomessa siis prosessi, joka aloitettiin hyvissä ajoin ennen kuolemaa, ei vasta
sairasvuoteella tai kuoleman tullessa muutoin ajankohtaiseksi. (Pentikäinen 1990, 27–76.)
Tämä kuolemaan suhtautumisen perinne on vahvassa kontrastissa siihen, millaisena
modernia kuolemankulttuuria on kuvattu.
Teollistumisen myötä Suomessa tapahtunut kaupungistuminen ja yhtenäiskulttuurin
muutos on vaikuttanut voimakkaasti suhteeseemme kuolemaan. Elämä kaiken kaikkiaan
on muuttunut ennustettavammaksi, kaukonäköisyyttä ja suunnittelua vaativaksi. Elämän
hallitsemisen ja jatkuvan suorittamisen tarve on siirretty modernissa yhteiskunnassa
myös kuolemaan. Lääketieteellisen ja tieteellisen maailmankuvan myötä kuolemasta on
tullut luonnollisen prosessin viimeinen vaihe: se on looginen, järkeenkäypä ja jossain
määrin hallittavissa oleva tapahtuma. (Elias 1993, 8–17.) Lääketiede on myös vähentänyt
kuoleman määrää huomattavasti: ihmiset elävät kaiken kaikkiaan pitempään ja
terveempää elämää kuin aiemmin. Lääketieteen kehitys on myös muuttanut
ajattelutapaamme kuoleman suhteen. Kuolemasta puhutaan vahvasti terveyden ja
54
sairauden kautta: kuolema on medikalisoitu22. Vaikka kuolemaa ei voikaan välttää,
yksittäisiä kuolemisen syitä voidaan välttää, ehkäistä ja hoitaa. Kuolemalle halutaan
nimetä aina jokin lääketieteellinen syy, sairaus, jota vastaan voidaan taistella. Kuolema
näyttäytyy tällä tavalla nähtynä ennen kaikkea hoidon epäonnistumisena. Terveyden,
kauneuden ja nuoruuden vaaliminen on keino pitää kuoleman todellisuus
mahdollisimman kaukana tajunnasta. Se on toisaalta myös konkreettinen yritys
kontrolloida kuolemaa oman ruumiin kontrolloinnin kautta. (Bauman 1992, 137–140.)
Ylläpidämme ajatuksissamme kuvaa ikinuoresta yhteiskunnasta, jossa ihmiset eivät
vanhene, vaan siirtyvät elämänvaiheesta toiseen: lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta
aikuisuuteen, aikuisuudesta – niin, mihin? Vanhuus-sanaa pyritään korvaamaan
dynaamisemmilla ilmaisuilla. On muodikasta olla nuori ja elinvoimainen, ja vanhemmatkin
ihmiset pyrkivät nuorekkuuteen unohtaakseen kuoleman. (Boia 2004, 178–180;186.)
Nykyisen lääketieteen ansiosta kuolemaa on myös aiempaa vaikeampaa määrittää:
ihmisruumista on mahdollista pitää hengissä, vaikka aivot olisivatkin lopettaneet
toimintansa, ja toisaalta ihmisen on mahdollista pysyä hengissä, vaikkei mikään muu kuin
osa aivoista enää toimisi. Kliinisesti ihmisen kuoleman kriteerinä on kaiken aivotoiminnan
lakkaaminen.23 Aivotoiminta on kuitenkin asteittaista: onko ihminen, jonka
aivokapasiteetista toimii enää 1 %, sanan täydessä merkityksessä elossa? Onko hän
ajatteleva, kokeva ja tunteva persoona, ihminen? (ks. Jeffko 1980, 131–137.) Kuoleminen
ei olekaan enää yksi ainutkertainen tapahtuma, vaan sarja pieniä peräkkäisiä kuolemia: se
on asteittaista hoidon tai ruumiintoimintojen vähentämistä, ja samalla myös asteittaista
22
Medikalisaatiolla tarkoitetaan elämän lääketieteellistymistä, eli lääketieteen ja sen ammattilaisten
merkityksen leviämistä sellaisille aloille, joita ei ole aiemmin pidetty lääketieteellisinä. Kriittisesti
medikalisaatio on lääketieteen merkityksen kasvamista yhteiskunnan kaikilla aloilla suuremmaksi kuin sen
relevanssi oikeuttaisi. Yksilötasolla tämä tarkoittaa yhä useampien elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien
selittämistä lääketieteellisesti terveyden ja sairauden kautta. (Tuomainen, Myllykangas, Elo & Ryynänen
1999, 15–18; Conrad 2007, 4–8.)
23
Suomessa lääketieteellisesti kuoleman kriteerinä pidetään kaiken aivotoiminnan lakkaamista. Esimerkiksi
sydämen ja hengityksen pysähtymisen jälkeen ihminen ei ole kuollut, vaan hänet voidaan mahdollisesti
vielä elvyttää. Kuolleeksi julistamisen edellytys on aivojen kuolema. (Sosiaali- ja terveysministeriön asetus
kuoleman toteamisesta 27/2004, § 2, 3 ja 4.)
55
kuolevan ihmisen siirtämistä kuolleiden kategoriaan. Vastuu kuolevasta siirtyy samalla
asteittain perheeltä lääkärille ja muille ammattilaisille. (Ariès 1976, 87–89.) Ihmisen
fyysinen, sosiaalinen ja myös psyykkinen kuolema eriytyvät toisistaan.
Kuoleman ongelmaa pohtinut filosofi Geoffrey Scarre (2007, 8) ehdottaakin kuoleman ja
elämän käsitteiden välisen rajan liennyttämistä: mikäli ihmisen olemassaoloa keskeisesti
määrittelevä ominaisuus, ajatteleva persoona, ja sitä kautta aivojen toiminta on
astekysymys, eikö kuolemakin voisi olla? Emme sano, että on valoisaa siihen asti kunnes
viimeinenkin auringonsäde on kadonnut, jonka jälkeen alkaa pimeys: puhumme
iltahämärästä. Samaan tapaan kuolemista ei Scarren mukaan pitäisi nähdä prosessina,
jonka kuolema yksittäisenä tapahtumana päättää, vaan prosessina, jossa elämä vähitellen
lakkaa. Näin kuolema-käsitteen eri merkitykset24 sulautuvatkin yhdeksi laajaksi skaalaksi:
täydestä elämisestä asteittaisen kuolemisen, elämän iltahämärän kautta kuolleena
olemiseksi.
Modernia yhteiskuntaa on kuvattu kuoleman kieltäväksi, mutta postmodernissa
yhteiskunnassa kuolema on palannut julkisen(kin) keskustelun kohteeksi (ks. Ariès 1976,
102–103).25 Tämä kuolemapuhe asettuu vahvasti sairaalakuolemaa ja kuoleman
ammatillistumista vastaan, mutta samalla myös vahvasti sen sisälle, ja se tarttuu
nimenomaan elämän iltahämärän ongelmalliseen vaiheeseen. Keskustelua käydään
näkyvästi eutanasian ja saattohoidon konteksteissa. Molemmat pyrkivät omalla tavallaan
inhimillistämään nyt yksinäistä ja eristettyä kuolemisprosessia, medikalisaation luomaa
elämän iltahämärää – toinen lopettamalla tuon prosessin ennen turhaa kärsimystä,
toinen kohtaamalla kärsivän ja kuolevan ihmisen edelleenkin täytenä ihmisenä.
24
Scarre (2007, 5) on määritellyt kuolema-sanan voivan viitata kolmeen eri asiaan: kuolemiseen (dying),
kuolemaan (death) ja kuolleena olemiseen (beeing dead). Kuoleminen on se prosessi, joka johtaa
tapahtumaan nimeltä kuolema, jonka jälkeen ihminen on kuolleena. (vrt. Pentikäinen 1994, 57.)
25
Modernin yhteiskunnan kuoleman kieltävästä luonteesta ollaan kuitenkin oltu myös eri mieltä, ks. Karttu
2004, 15–16. Myös Anssi Peräkylä (1990, 134–135) on kritisoinut puhetta kuoleman kieltävästä modernista
sairaalamaailman tutkimuksesta käsin. On kuitenkin huomattava, että Peräkylän tutkimuksen kohteena on
ollut nimenomaan sairaalainstituutio, joka itsessään kuuluu kuolemaa käsittelevien ammattilaisten
luokkaan.
56
Kumpikaan ei kuitenkaan ole täysin vapaa kuoleman kohtaamisen vaikeudesta.
Esimerkiksi saattohoitopuhe ja -käytäntö ovat itse asiassa tehneet kuolevasta ihmisestä
virallisesti kuolevan, luoneet ennen epävirallisesta ja käytännöin muodostetusta
liminaalitilasta julkilausutun ja vieläpä tarkalleen määritellyn: kuoleva ihminen on se, joka
on päätetty siirtää terminaalihoitoon. Toisaalta kuolemaa ja kuolevia rajataan ja
erotetaan elämästä ja elävistä myös saattohoitokodin käytänteissä ja puheessa.
Saattohoito- ja eutanasiapuhe ovat yksi tapa luoda kuolemalle yhteiskunnassamme
jonkinlaista positiivista, jopa kaunista merkityssisältöä. (Utriainen 1999, 28; 190–194;
286.) Vaikka kuolema on jossain määrin palannut yhteiskuntaan, se on kuitenkin esillä
piilotetussa muodossa. 1800-luvulla asenne kuolemaan oli karun realistinen, ja niin oli
myös kielenkäyttö: nyt myös kuolemaa työkseen kohtaavat puhuvat siitä eufemismeilla:
me nukumme kuolon uneen ja siirrymme ajasta ikuisuuteen. Kaunistelevilla
kiertoilmaisuilla kuoleman totuus siirretään pois ymmärryksestä ja piilotetaan. Me
valehtelemme alitajuisesti, koska syvällä sisimmässämme kukaan meistä ei usko omaan
kuolemaansa (Pentikäinen 1990, 196; Elias 1993, 62; Bauman 1992; 16.) Myös
saattohoidossa voidaan havaita konkreettinen pyrkimys esittää kuolema rauhallisena ja
kauniina.26 (Utriainen 1999, 121–124.)
Sekä eutanasia- että saattohoitokeskustelua leimaa vahvasti puhe hyvästä ja huonosta
kuolemasta. Hyvän kuoleman tavoittelu ja sen tekeminen, kontrollin saaminen omasta
kuolintavasta voidaankin nähdä yhtenä nykyisen kuolemankulttuurimme keskeisenä
piirteenä. Voidaan puhua myös hyvän kuoleman poissaolosta, sekä muutoshalusta jota se
ihmisissä herättää. (Jylhänkangas 2013, 234.) Jylhänkangas (2013, 91–92) erottelee
tutkimuksessaan eutanasiakannanottojen erilaisia diskursseja ja jaottelee niitä kristillistorjuvaan, maallis-torjuvaan, kristillis-hyväksyvään, maallis-hyväksyvään sekä erilaisiin
26
Utriainen (1999, 121–124) kuvaa ruumiin rauhallisuutta ja rauhattomuutta vastakohtaparina, joista
toinen määrittyy vahvasti positiivisin, toinen negatiivisin merkityksin. Hoitajien konkreettisen toiminnan
tavoitteena on rauhallinen ruumis, ja ennen kaikkea rauhallinen kuolinhetki. Näin kuolemasta yritetään
tehdä mahdollisimman kaunis, vaikka todellisuus olisikin muuta.
57
keinuviin diskursseihin. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti sitä, millaisen kuvan hyvästä ja
huonosta kuolemasta erilaiset hyväksyvät ja torjuvat näkemykset maalaavat.27
Torjuvan diskurssin ytimessä on näkemys eutanasiasta luonnottomana tapana kuolla.
Kuoleminen nähdään asiana, jota ihmisen ei kuulu muuttaa. Sillä nähdään olevan oikea
aikansa ja tapansa, joihin puuttuminen ei ole ihmisen asia. Ihmisen elämä on tietyn
mittainen, ja sen lyhentäminen ihmisen toimesta nähdään rikoksena elämän luonnollista
kulkua vastaan. (Jylhänkangas 2013, 100–103.) Samaan diskurssiin voidaan liittää myös
äärimmäisyyksiin menevän hoidon vastustaminen (Jylhänkangas 2004, 330). Myös
hyväksyvässä diskurssissa hyvä kuolema ymmärretään luonnollisena, mutta luonnollisen
määritelmä on varsin erilainen. Ihmisen pitäminen väkisin elossa on eutanasiaa
kannattavassa diskurssissa luonnotonta. Luonnollista kuolemaa leimaa arvokkuus.
Kärsimys, radikaali fyysinen heikentyminen ja autonomisen toimijuuden menettäminen
nähdään arvokkaan kuoleman ja inhimillisyyden esteinä. Eutanasian hyväksyvässä
diskurssissa sairauden toimimattomaksi ja hallitsemattomaksi muuttama ihmisruumis
nähdään niin nöyryyttävänä, että sitä halutaan sanoutua kokonaan irti. Sairastunut
ihmisruumis, jota fyysisesti uhkaa autonomisuuden menetys ja toisista riippuvaiseksi tulo,
välttämättömyyksien ruumis28, nähdään persoonansa menettäneenä, epäinhimillisenä
elämänmuotona. Elämää epäautonomisena ei pidetä ihmisarvoisena. Näin eutanasia
nähdään pelastuksena, joka tarjoaa arvokkaan kuolema ennen kuin sairaus vie ihmisen
nöyryyttävään ja epäinhimilliseen tilaan. Eutanasia voidaankin nähdä tapana tuoda
fyysisen kuoleman hetki lähemmäs ihmisen sosiaalista ja psyykkistä kuolemaa.
(Jylhänkangas 2013, 114–123;127–131.) Torjuvassa diskurssissa ihmisen kategoria
27
Koska kiinnostuksen kohteenani eivät ole sinänsä eutanasiakannanotot vaan nimenomaan hyvälle ja
huonolle kuolemisen tavalle annetut kriteerit, pelkistän Jylhänkankaan luokittelua vain torjuviin ja
hyväksyviin näkökulmiin, ja tarkastelen niiden argumentaatiota vain siltä osin kuin se näkökulmani kannalta
on relevanttia.
28
Välttämättömyyksien ruumis on niin Utriaisen (1999) kuin Jylhänkankaankin(2004, 2013) käyttämä ja alun
perin Silva Tedren muotoilema termi, joka viittaa hoitotilanteessa apua välttämättömyyksiinsä tarvitsevaan
ihmisruumiiseen. Välttämättömyyksien ruumis kuvaa ihmisruumista sen tarpeiden kautta, joita se ei enää
itse pysty tyydyttämään.
58
nähdään hyvin toisella tapaa luovuttamattomana. Ihminen on aina ihminen, jota ei tule
tappaa: myös elämän iltahämärässä sairauden runtelema ruumis on täysi, inhimillinen
ihminen. (Jylhänkangas 2013, 103–105.) Ihmisarvoinen kuolema, josta molemmat
diskurssit puhuvat, voi näin siis tarkoittaa joko sairauteen ja vanhuuteen kuolemista tai
eutanasialla autettua, ennenaikaista kuolemaa.
Jylhänkankaan (2004, 321) mukaan eutanasiakannanottojen ytimessä on huoli elämän ja
kuoleman kategorioiden välisen rajan oikealla tavalla tapahtuvasta ylityksestä. Normista
tai oikeasta tavasta poikkeava kuolema on aina nähty ongelmana niin kuolevan kuin
omaistenkin näkökulmasta (Korhonen 1994, 12). Yhtä kaikki, kuolemasta tekee huonon
vääränlainen rajanylitys, luonnottomuus, jonka koetaan uhkaavan toisaalta sairauden,
toisaalta eutanasian muodossa. Hyvää kuolemaa määrittääkin ennen kaikkea sen
tapahtuminen omaehtoisesti, yksilön haluamalla tavalla. Keskeisiä teemoja kontrollin
lisäksi ovat myös kärsimyksettömyys, sosiaalisuus sekä kuoleman tiedostaminen ja
prosessointi. Kuolevia työkseen hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten kuvauksissa
oman elämän läpikäyminen ja kuoleman hyväksyminen, sekä tässä prosessissa toteutuva
sosiaalisuus nousivat keskeisiksi hyvän kuoleman kriteereiksi. (Jylhänkangas 2013, 213–
216.) Kuolemassa on useita aspekteja, jotka vaativat prosessointia. Kuolemaan liittyy
pelko oman itsen lakkaamisesta ja suru siitä, että kuolema riistää meiltä kaiken:
mahdollisuudet, tärkeät ja merkitystä tuottavat asiat, läheiset ihmiset. Toisaalta
kuolemaan liittyy myös huolta jälkeemme jäävästä maailmasta ja läheisistämme. (Scarre
2007, 68.) Utriainen (1994, 7) on tutkinut viestejä, joita itsensä surmanneet ihmiset ovat
jättäneet jälkeensä. Niissä itsensä tappavien ihmisten suurin huolenaihe on läheisten
elämä, joka tulee jatkumaan heidän kuolemansa jälkeen. Kesken jäävät vastuutehtävät ja
projektit sekä lähimmäisten jaksaminen ja selviytyminen kuoleman jälkeen huolettavat
monia kuolevia. Kolmas kuolevia pelottava tekijä on kuolemanjälkeinen elämä. Vaikka
kovin moni ei enää pelkää helvetin kauhuja, epätietoisuus siitä, mitä kuoleman jälkeen
tapahtuu, vaivaa monia. (Scarre 2007, 69) Kuoleman pelko on usein myös toivon
menettämisen pelkoa. Tämä liittyy jo mainittuun itsen katoamisen pelkoon: potilaalle
kuoleman hyväksyminen tarkoittaa myös oman olemassaolon lakkaamisen, ja kaikkien
sen seurauksien, hyväksymistä. (Nikkonen 1995a, 37.)
59
Laadukas saattohoito esitetään varsin usein eutanasiaa vastustavan kannan yhteydessä
vaihtoehtona, joka tekee eutanasiasta tarpeettoman. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti
saattohoidon kontekstissa esiintyviä hyvän kuoleman kriteerejä. Merja Nikkonen (1995b,
82) on tutkinut omaisten kokemuksia kotona toteutetun saattohoidon ja perheenjäsenen
sairauden eri vaiheissa. Hän on erotellut erilaisia omaishoitajien ja potilaiden käyttämiä
toimintastrategioita kuoleman kohtaamisessa seuraavasti: arjen jatkaminen, viimeisten
päivien eläminen täysillä, uudelleensuuntautuminen ja lykätyn eläminen, taistelu ja
uuden etsintä sekä yhteisyyden rakentaminen. Ylipäänsä kaikille strategioille oli yhteistä
se, että elämä oman perheen kanssa jatkui ennallaan. Sairasta omaista ei asetettu
perheen ulkopuolelle, laitokseen, vaan perhe säilyi yhtenäisenä sairaudesta huolimatta.
Strategiasta riippuen elämää elettiin täysipainoisesti: joko niin kuin ennenkin, tai sitten
niin kuin oli haluttu, mutta ei vielä ehditty elää. Sosiaalisia suhteita ylläpidettiin loppuun
saakka: kotihoidon ytimenä ovatkin perheen ihmissuhteet ja kodin arjen eläminen.
(Nikkonen 1995b, 88–90.)
Omaishoitajien näkökulma hyvään kuolemaan on varsin eri tavalla sävyttynyt kuin
eutanasiakannanottojen diskurssit. Fyysisiä tiloja ja kuolevan ihmisen ruumiin
autonomiaa olennaisemmiksi tekijöiksi muodostuvat henkinen autonomia, sosiaalisten
suhteiden säilyminen ja mahdollisuus elää elämä loppuun asti niin normaalisti kuin se
fyysisen sairauden kanssa on mahdollista. Kotihoidossa fyysisen kunnon pettämisestä ja
välttämättömyyksien ruumiista huolimatta oli omaisten näkökulmasta mahdollista
kuitenkin kuolla hyvä kuolema. Kuoleman hyvyyttä määritellään siis paitsi fyysiseen
liittyvien, myös henkiseen liittyvien kriteerien kautta. Tämä antaa mielenkiintoisen
perspektiivin eutanasiaa kannattavien ihmisten argumentointiin, jossa huonona
kuolemana pidetään toisten hoidettavaksi, avuttomaksi ja oman ruumiinsa kontrollin
menettäneeksi ”vihannekseksi” jäämistä. Tällaisen avuttomuuden kokeminen uhkana,
jonka edessä ollaan valmiita jopa ennenaikaiseen kuolemaan, juontaa osittain
epäluottamuksesta oikeasti ihmisestä välittävän hoidon mahdollisuuteen. Ruumiin
pettämiseen liitetään paitsi fyysinen kärsimys, myös henkinen ja sosiaalinen kurjuus,
koska aitoon välittämiseen ja kunnolliseen hoidon tasoon ei luoteta. (vrt. Jylhänkangas
2013, 139.) Tämä kertoo osaltaan ihmisten mielikuvista (ja myös kokemuksista) kuolevien
hoidosta Suomessa. Omaisensa loppuun asti kotona hoitaneille rakastava hoito ja
60
sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen loppuun asti on ollut omakohtainen, eletty kokemus,
ja siksi välttämättömyyksien ruumista ei koeta uhkana.
Kuolemasta puhutaan yhteiskunnassamme monien diskurssien kautta. Toisaalta
kuolemasta puhutaan kaunistellen ja sen todellisuutta vältellen, toisaalta se pyritään
nostamaan esiin eutanasiapuheen ja saattohoitopuheen kautta. Kuolema polarisoidaan
terveyden vastakohdaksi, jota voidaan lääketieteen avulla kontrolloida. Näin kuolema
näyttäytyy terveydenhuollon katkerana tappiona, toisaalta tervetulleena taistelun
lopettajana. Keskiöön on noussut puhe hyvästä ja ihmisarvoisesta kuolemasta, sekä
jokaisen oikeus arvokkaaseen kuolemaan. Eutanasia- ja saattohoitokeskustelut vastaavat
tuohon oikeuteen varsin erilaisilla ratkaisuilla.
Kuolemisen fyysisestä tavasta riippumatta keskeisenä voidaan nähdä myös henkinen
autonomia, tyyneys sekä rauhallisuus kuoleman edessä. Tiivistetysti voidaan sanoa
kuoleman määrittymiseen hyväksi tai huonoksi vaikuttavan seuraavat tekijät: kuolemaa
edeltävä fyysinen tila, kuolemaa edeltävä sosiaalinen tila, kuolemaa edeltävä henkinen
tila sekä se, millä tavalla näiden kolmen keskinäiset suhteet ymmärretään. Näistä ihminen
voi itse vaikuttaa eniten juuri kuolemaa edeltävää henkiseen tilaan, joka määrittää paljolti
fyysisen ja sosiaalisen tilan kokemusta, ja jossa merkityksellisyyden kokemuksella on suuri
rooli. Kuolemisen tapa riippuu siitä, miten kuoleva tulkitsee oman elämänsä
mielekkyyden ja tyydyttävyyden. Kuoleminen on helpompaa niille, jotka kokevat
onnistuneensa, tehneensä sen mitä pitikin. Sen sijaan kuolevan yksinäisyyden lähde on
usein tunteessa, ettei hän enää merkitse eläville ihmisille mitään. Oman itsensä ja
elämänsä kokeminen merkitykselliseksi loppuun asti edesauttaa hyvää kuolemaa. (Elias
1993, 58–60.) Kuolema hahmottuukin ennen kaikkea eksistentiaalisena ja psykologisena
elämänkysymyksenä, jonka ratkaisemisessa on sallittua yhdistellä vapaasti tiedettä,
parapsykologiaa sekä eri uskontojen traditioita. Keskeistä on ratkaista kuolemaan liittyvät
kysymykset itsestä ja toisesta ihmisestä. Ihmisen tulee tehdä omaa kuolemaansa.
Kuoleminen on taitoa, kykyä kohdata kuolema jo eläessä. (Utriainen 1999, 238–242;
Jylhänkangas 2013, 182.) Jos hyvä kuolema ymmärretään tällä tavalla henkisenä
valmiutena hyväksyä kuoleminen ja oman olemassaolon lakkaaminen, voidaan hyvän
kuoleman edellytyksenä pitää riittävän varhaista kuoleman hyväksymistä.
61
4.2. Kuoleman kohtaaminen
Kuolema ei ole elämäntapahtuma. Kuolemaa ei koeta. (Wittgenstein 1971,
86.)
Kuolema on aina muodostanut haasteen ihmisen ymmärrykselle: siirtymä elämisestä
kuolleena olemisen tilaan on tapahtuma, jonka me kaikki kohtaamme, mutta samalla se
on tapahtuma, jota kukaan meistä ei voi itse kokea. Tämän ajatuksen ehkäpä tunnetuin
muotoilija on kreikkalainen filosofi Epikuros, jonka mukaan kuolemasta huolehtiminen on
täysin irrelevanttia. Koska eläessämme emme koe kuolemaa, ja kuollessamme emme ole
enää elossa kokemassa sitä, kuolemalla ei ole meille mitään merkitystä. (Ketonen &
Saarinen 1987, 23–25.) Vaikka Epikuros yritti vakuuttaa ihmisille, ettei kuolemaa kannata
tai tarvitse ajatella, toiset filosofit näkivät päinvastoin kuoleman tiedostamisen onnellisen
elämän ehtona. Esimerkiksi stoalainen filosofi Seneca varoittaa tuhlaamasta käytettävissä
olevaa elinaikaa. Ne, jotka tiedostavat kuolevansa koska tahansa, käyttävät aikansa
viisaammin ja elävät täydempää elämää. Tärkeämpää kuin elämän pituus on sen laatu.
(Boia 2004, 29–30.) Sama ajatus on keskeisenä myös Martin Heideggerin (2000, 307–326)
ajatuksiin pohjautuvassa eksistenssifilosofiassa: ihmisen todellinen ja aito oleminen on
olemista kuolemaa kohti. Ihminen, joka myöntää aikansa rajallisuuden, elää autenttista
elämää: omaa kuolevaisuuttaan vasten hän tekee elämässään valintoja omien
kiinnostustensa pohjalta, tiedostaen niiden merkityksen ja seuraukset. Ihminen, joka ei
tiedosta kuolevansa, tekee valinnat muiden suositusten tai mukavuudenhalun
ohjaamana. Kuolema siis luo ihmiselämälle merkityksen – se, että sitä ei aina ole, tekee
sen olemisesta juuri nyt arvokkaan. Ehkäpä juuri siksi ihmisen on vaikea olla ottamatta
kuolemaan jonkinlaista asennetta ja suhtautua siihen välinpitämättömästi, niin kuin
Epikuros esittää. Nyky-yhteiskunnassamme kuolema on asteittaista: ihminen aloittaa
irtaantumisen elämästä jo vanhetessaan ja menettäessään voimiaan. Jos ajattelemme
kuolemaa sinä skaalana, joka johtaa täydestä elämästä kuolleena olemiseen, me
ehdimme kokea kuolemaan liittyvän menettämisen ja luopumisen vielä eläessämme.
Vanhenevan ihmisen heikkous erottaa hänet elävistä, ja aiheuttaa helposti sosiaalisen ja
62
fyysisen eristäytymisen tai eristämisen.29 Koska kuolema alkaa osittain jo eläessämme, me
haluamme kuolla hyvän kuoleman. Kuolema on elävien ongelma, ja erityisen
ongelmallista meille on tieto kuolemasta, sekä ennakoimamme kuva siitä. (Elias 1993, 4.)
Postmodernissa yhteiskunnassa elämän merkitys perustuu intensiivisiin ja
merkityskylläisiin hetkiin: merkitys löydetään ”elämänlaadusta” ja hetken kokemisesta.
Merkityksen kokemisen pirstaleisuus pirstaloittaa myös merkitystä tarjoavat auktoriteetit:
kokemusten merkityksellisyydelle haetaan auktoriteettia monelta tasolta, eikä millään
auktoriteetilla ole automaattista selitysvoimaa. Tällaisessa kokemusyhteiskunnassa myös
kuolema ja sen merkitys ihmiselle (olemisen ja merkityksen loppuna) pirstaloituu.
(Bauman 1992, 187–196.) Yhteiskuntamme korkea yksilöllistymisen aste kannustaa
etsimään omalle elämälle ainutkertaista ja yksilöllistä merkitystä. Tällaisella
individualistisella merkityksellä ei kuitenkaan voi olla merkitystä kuin yksilölle itselleen:
niitä ei voida jakaa muiden kanssa. Nämä kaikki seikat ovat yhdessä johtaneet
vieraantumiseemme kuolemasta sekä kuoleman muuttumiseen yksinäiseksi
tapahtumaksi. Ihminen pyrkii jatkuvasti muodostamaan ja etsimään merkityksiä, ja
kuolema, elämän lopettajana, on yksi suurimmista merkityksen uhkaajista. Merkitys on
kuitenkin ennen kaikkea yhteisöllinen käsite, eikä meillä ole enää kuolemalle annettavia
vahvoja, jaettuja merkityksiä. (Elias 1993, 8–17; 43–49;51–53.) Juuri tämän vuoksi
kuolemaa ei haluta eikä enää voida kohdata, ja juuri tämä merkityksettömyyden kokemus
ahdistaa ihmisiä. Kuoleman aiheuttama ahdistus voi kiteytyä elämän
merkityksettömyyden kokemiseen, elämän mielekkyyden kyseenalaistamiseen, itsen
arvottomuuden kokemukseen tai hallinnan tunteen menetykseen. Kuolema uhkaa
elämän, oman itsen ja maailman olemassaolon mieltä ja merkitystä monella tasolla.
(Hannila 2009, 27–41.)
Kuoleman hyväksyminen on psykologiassa usein liitetty ihmisen elämänkaaressa
vanhenemisen vaiheeseen, jossa läheisten kuolema ja oma kuolema konkretisoituvat.
29
Eliasin (1993, 4) mukaan tämä kuolevan ihmisen varhainen eristäminen muista on nimenomaan
kehittyneiden yhteiskuntien heikkous, joka kertoo nykyihmisen riittämättömästä kyvystä samaistua toiseen.
Emme kykene samaistumaan kuolevaan, vaan päinvastoin erottaudumme kuolemasta ilmiönä ja samalla
kiellämme sen.
63
Ikääntyminen ja kuoleman todellisuus kohdataan yksilöllisten päämäärien ikävaiheessa
40–60-vuotiaana, sekä kypsyyden ikävaiheessa 60-vuotiaasta lähtien. 40 ikävuoden
jälkeen alkava fyysinen rappeutuminen pakottaa ihmisen kohtaamaan oman
vanhenemisensa ja ajan loppumisen. Oma kuolema ei ole enää hamassa tulevaisuudessa,
vaan näyttäytyy hyvinkin läheisenä tosiasiana. Sairastumiset ja kuolemat pysähdyttävät
miettimään omaa elämää. Kuoleman mahdollisuus havahduttaa ymmärtämään, ettei
kaikkea voi saada: asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Kypsyyden ikävaiheessa suhde
aikaan muuttuu entisestään: menneisyys painottuu tulevaisuuden kustannuksella, joka
saattaa tuntua epämääräiseltä ja olemattomalta. Elämänkaaren lähestyvän lopun valossa
arvioidaan elettyä elämää, ja puntaroidaan mahdollisuuksia vielä tehdä se mitä ei ole
tähän mennessä tehnyt. Tässä elämänvaiheessa myös kuoleman jälkeisen olotilan
pohtiminen nousee ajankohtaiseksi. Elämän jatkuminen kuoleman jälkeen ei näyttäydy
enää filosofisena kysymyksenä, vaan se on elämän taitekohdan edessä nouseva
elämänkysymys. Transsendenssin tarpeessa on kysymys todellisesta kokemuksesta, joka
ei pelkisty lohdun etsimiseen uskonnosta. (Dunderfelt 1990, 159–245.)
Ihminen kehittyy koko elämänsä ajan, mutta on aina suhteessa ympäristöönsä. Paitsi
ihminen, myös hänen kehitysympäristönsä muuttuu tarjoten erilaisia vaihtoehtoja.
Psykologiassa tästä muuttuvasta ympäristöstä on puhuttu ikäsidonnaisena tai
iänmukaisena ympäristönä, joka vaikuttaa yksilön kehitykseen asettamalla vaatimuksia,
rajoituksia sekä mahdollisuuksia. Kehitystehtävät ovat juuri näitä normatiivisia haasteita
ja vaatimuksia, joita muuttuvat ympäristöt meiltä edellyttävät. Kehitystehtävät ovat
kuitenkin kulttuuri- ja aikasidonnaisia: kullekin iälle tyypilliset kehitystehtävät perustuvat
uskomuksiimme siitä, millainen normaalin elämänkulun pitäisi olla. On kuitenkin esitetty,
että kehitystehtävät olisivat yhteiskunnassamme muuttumassa vähemmän normatiivisiksi
ja tiettyyn ikävaiheeseen liittyviksi. Esimerkiksi avioliitto ja perheen perustaminen ovat
kehitysvaiheita, joiden ajoittuminen, kesto sekä arvo ovat muuttuneet vahvasti. (Nurmi &
Salmela-Aro 2001, 89–91.)
Myös kuoleman pohtiminen ja sen hyväksyminen voidaan nähdä kehitystehtävänä jonka
ikäsidonnaisuus on muuttunut. Yksilön oma muuttuva ja sosiaalis-fyysinen elinympäristö
saattaa haastaa kuoleman käsittelyyn ennen kuin se iän puolesta olisi ajankohtaista.
64
Toisaalta transsendenssin tarve tarpeena ylittää nykyinen elämäntilanne ja pyrkiä
eteenpäin johonkin parempaan, kuuluu jokaiseen ikävaiheeseen (Dunderfelt 1990, 218).
Omassa aineistossani 3 kirjoitelma on tullut yli 60-vuotiailta, yksi 48-vuotiaalta sekä yksi
noin 30-vuotiaalta. Nimenomaan nuorten kuolemalle antamia merkityksiä tutkineen
Hannilan (2009, 56–60) mukaan kuolemakäsityksissä ja kuoleman pohdinnassa on kyse
niin kuolemalle kuin elämällekin annettavista merkityksistä. Kuolemanahdistus, joka usein
syntyy kärsimyksestä elämässä, on uhka joka lankeaa koko elämän mielekkyyden ylle.
Toisaalta kuolevaisuudesta voidaan myös ammentaa voimavaroja elämän muiden osaalueiden merkityksille. Kuolema ja siihen asennoituminen näyttelevät suurta roolia
elämään ja sen hallintaan liittyvissä kysymyksissä koko elämänkaaren ajan, ei ainoastaan
sen loppupäässä. Elämän mielekkyyden ja elämänhallinnan kysymykset ovat
merkityksellisiä kaikille ikäryhmille. Tietoisuus kuoleman välttämättömyydestä käynnistää
kehitysprosessin, joka voi johtaa joko epätoivoon ja kuolemanpelkoon tai
persoonallisuuden eheytymiseen. Tietoisuus kuoleman väistämättömyydestä tarkoittaa
paitsi rationaalista tietoa, myös kuoleman emotionaalista kohtaamista, joka voi tulla
vastaan missä tahansa elämänkaaren vaiheessa. Yllykkeenä voivat toimia haastavat
elämäntilanteet, kuten oma tai läheisen sairastuminen, lähipiiriin osuva kuolemantapaus
tai kärsimys. (Achté, Malassu & Saarenheimo 1987, 127.)
4.3. Ruumisarkuntekijöiden kuolemapuhe
Kirjoituspyynnössä esitin kaksi suoraan kuolemaan liittyvää apukysymystä: ” Millaisia
ajatuksia kuolema sinussa herättää? Muuttuivatko ajatuksesi kuolemasta jollain tavalla
kurssin aikana?” Kirjoittajat kuvaavat teksteissään kuolemaa ja asenteitaan kuolemaa
kohtaan hyvin eri tavoin: osa vastaa kysymyksiin suoraan, osa kuvaa enemmän omaa
kurssiprosessiaan ja tuo sen lomassa omia ajatuksiaan esille. Kirjoittajat ovat myös
tuoneet esiin omaa elämänhistoriaansa suhteessa kuolemaan ja reflektoineet tätä kautta
omia asenteitaan ja niiden alkuperää. Kirjoituksissa on myös mukana kuvauksia omaisten
kuolemista ja hautaamisesta, jotka ovat jääneet elävästi kertojien mieleen. Muistoihin
kytkeytyy vahvasti emootioita sekä näkö- ja tuntohavaintoja. Tällaisia episodimuistoja
voidaan käyttää retrospektiivisesti käsitysten muodostamisen apuna, toisaalta myös
prospektiivisesti tulevien asioiden suunnitteluun. Läheisten kuolemaan liittyvät muistot
65
toimivat kerronnassa peilauspintana omaa kuolemisen tapaa koskeviin odotuksiin – ne
luovat pohjaa käsityksille hyvästä kuolemasta. (Jylhänkangas 2013, 49–51; 117.)
Henkilökohtaisilla muistoilla kuolemisesta onkin suuri merkitys kuolemakäsitysten
muotoutumisessa. Lähestyn kirjoittajien kuolemakäsityksiä esittelemällä ensin lyhyesti
sitä, millaisella asenteella kirjoittajat suhtautuvat kuolemaan, minkälaisia kokemuksia
kuolemasta näiden asenteiden takana on sekä millaisena kirjoittajien oma kuolema
näyttäytyy teksteissä. Tämän jälkeen erittelen sitä, mitä kuolemassa kirjoittajien mukaan
tapahtuu, ja millaisena hyvä tai huono kuolema nähdään teksteissä. Lopuksi esittelen
edellisten näkökulmien pohjalta muodostamani kirjoittajien käyttämät kuolemadiskurssit.
Kuolemaan suhtautuminen
Kaikki viisi kirjoittajaa suhtautuvat kuolemaan luonnollisena osana ihmisen elämää.
Kuolema ei näyttäydy pelon tai huolen aiheena, eikä se myöskään ole aihe josta
kirjoittajat eivät haluaisi puhua. Kuolema näyttäytyy surullisena tapahtumana, koska se
on läheisten menettämistä, mutta ei pelottavana. Luonnollisen ja hyväksyvän asenteen
takana vaikuttavat aiemmat kohtaamiset kuoleman kanssa. Toisen ihmisen kuoleman
kohtaaminen läheltä tai läheisessä ihmisessä tekee kuolemasta pelottavan
tuntemattoman sijasta tutun, ja saattaa näin riisua siihen kohdistuvia pelkoja (Utriainen
1999, 162–163). Kuoleman kohtaaminen tuottaa sellaista tyyneyttä ja mielenrauhaa, jopa
tyytyväisyyttä omaan elämään, joka saattaa myös tehdä vaikutuksen toisiin. Tällaista
kuolemaa kohdanneiden odotuksista poikkeavaa käytöstä kuvaa kirjoittaja K1 tekstissään.
Kurssilla oli nainen jonka aviomies kuoli pitkän sairauden jälkeen 2 päivää
ennen kurssin alkamista, hän tuli silti paikalle ja teki arkun. Kurssilla oli myös
mummo joka oli menettänyt miehensä ja 2 poikaansa, ja silti hän oli kurssin
hauskin persoona. Ne asiat jäi kurssilta mieleen. K1
Kirjoittaja K1 kuvaa asuneensa lapsena sairaalan lähellä, jossa kuoleman symbolit tulivat
tutuiksi: puolitankoon lasketut liput, ambulanssit ja ruumisautot olivat osa arkea.
Kirjoittaja K2 sen sijaan kohtasi kuoleman ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, kun
sukulainen kuoli kotiin. Kirjoittaja oli läsnä kuoleman hetkellä, valvoi ruumiin kanssa
seuraavan päivän ja jopa silitti kuolleen poskea. Kirjoittaja on myöhemmin ollut läsnä
66
myös isänsä ja miehensä kuollessa, ja kuolinhetki on näyttäytynyt hänelle aina
rauhallisena.
Näin ensimmäisen kerran vainajan 14 vuotiaana, kun kodissamme asunut
isomummo kuoli kotiin. Edellisenä päivänä kävi lääkäri ja kirjoitti
kuolintodistuksen ja sanoi, että loppu tulee pian. Isomummoni pyyteli
anteeksi aikuisilta isältäni ja mummoltani, jotka myös sitten odottivat ja
valvoivat, mutta nukahtivat aamuyöstä, jolloin kuolema tuli rauhallisesti. (--)
Minua itketti, mutta kävin silittämässä hänen kylmää poskeaan ja se ei
tuntunut pahalta. K4
Kirjoittaja K3 sen sijaan toimi ennen arkkukurssia miehensä omahoitajana, ja kuolema oli
odotettavissa ennen pitkää. Kirjoittaja K5 sen sijaan on ollut mukana laittamassa oman
isänsä ruumista hautaustoimistossa sekä ajanut ruumisauton kappelille.
(--) pyysin ja sain ajaa ruumisauton Pudasjärven ja Taivalkosken rajalta
Taivalkosken siunauskappelille. Joku kysyi myöhemmin eikö minua
pelottanut johon pystyin vastaamaan ainoastaan: ”miksi olisin – enhän
pelännyt isää hänen eläessäänkään!”. K5
Kirjoittajat K1 ja K4 ovat aina kokeneet kuoleman ilmiönä ylipäänsä kiinnostavana:
molemmat ovat myös haaveilleet työstä hautaustoimistossa yhtenä mahdollisuutena.
Omaa luonnollista ja luontevaa suhteutumistapaa kuolemaan on myös välitetty
eteenpäin.
Minulla oli joskus mukana (ruumisarkkukurssilla) lapsenlapsi 5v joka
askarteli itselleen jotain puukon kanssa. Hän kyllä tiesi mitä olimme
tekemässä (--). En usko että lapselle on tullut traumoja, pikemminkin
päinvastoin: asiasta on joskus juteltu muun lomassa. K2
Haluan esitellä sitä (ruumisarkkua) toisille myös sen tähden, että levitän
sanomaa elämästä. K3
Samanlaista hyväksyvän tyyntä asennetta kuolemaan huokuu myös muista kursseista
kirjoitetuista uutisissa (Turun Sanomat 2007, Pellervo 2007). Kuolemaa odotetaan omalle
67
kohdalle tyynesti ja rauhallisesti. Siinä, koska tuon kuoleman odotetaan saapuvan, on
kirjoittajien välillä eroja. Kirjoittaja K1:lle oma kuolema näyttäytyy ajallisesti kaukaisena,
kun taas kirjoittaja K3 odottaa omaa kuolemaansa huomattavasti nopeammin.
Minulle rakas käyntipaikka on mieheni hauta hänen entisen
työpaikkakirkkonsa pihapiirissä (--). Siihen hautaan minutkin sitten
lasketaan. K3
Osalle kuolema on odotettavissa jossain vaiheessa, mutta sen ajankohdasta ei ole
aavistusta. Kirjoittaja K2 vertaa itseään vanhempiinsa, joita vanhemmaksi hän on jo
ehtinyt elää, sekä heidän kuolinsyyhynsä, joka potentiaalisesti uhkaa myös kirjoittajaa.
Kuoleman käsittäminen mahdolliseksi hyvinkin pian syntyy näistä reflektioista, mutta ei
saa tukea kirjoittajan käsityksestä omasta kunnostaan. Omaa kuolemaa kuitenkin
odotetaan tyynesti.
Isäni tai mieheni kuoleman jälkeen sanoin että taitaa olla minun vuoroni,
niin poika kysyi että otitko numerolapun jo. – No sovitin arkkuani ja tuli
jotenkin hassu lämmin olo joten ei ole ajatukseni muuttuneet. K2
Kirjoittaja K4 puolestaan kuvaa olevansa ”kuudenkymmenen ja kuoleman välimaastossa”.
Kuolema on hyväksytty realistisena mahdollisuutena, mutta elämää eletään silti täysillä
eikä kuoleman mahdollisuuden anneta vaikuttaa elämänlaatuun. Tätä asennetta
havainnollistaa erinomaisesti kirjoittajan kertomus pyöränostohaaveiden saamasta
vastaanotosta:
Kun jäin viitisen vuotta sitten eläkkeelle ja kun olen innokas pyöräilijä, niin
tuli haasteltua kahdelle pojalleni, kummallekin erikseen, että mitähän, jos
ostaisin itselleni kunnollisen pyörän. Pojat kysymään, että mitäs sellainen
sitten maksaisi, sanoin, että kyllä se vähän toista tonnia maksaisi. Pojat,
kumpainenkin siihen: ”Ei noin vanhan miehen kannata enää ostaa sellaista
pyörää”. Silloin tunsin itseni vähän niin kuin kuolleeksi.
68
Rahoitustahan en pyörään pyytänyt. Niin minähän siitä hämmennyin sen
verran, että jouduin ostamaan kaksikin pyörää, kun en ensin tohtinut ostaa
sitä kalliimpaa. K4
Kirjoittajan poikien mielestä isän ei kannata investoida kalliiseen pyörään, koska on niin
lähellä kuolemaa: hän ei ehtisi poikien mielestä käyttää pyörää tarpeeksi kauan. Tällainen
”toinen jalka haudassa” -ajattelu puolestaan satuttaa isää, joka kokee elävänsä ja haluaa
elää vielä täyttä elämää iästään huolimatta. Sosiaalisen kuoleman aloittaminen paljon
ennen fyysistä kuolemaa ei tunnu kirjoittajasta oikealta ratkaisulta omalla kohdalla.
Mielenkiintoinen piirre kirjoittajien kuvauksissa on se, että jollakin tasolla kaikki ovat
alkaneet suunnitella omia hautajaisiaan riippumatta siitä, kuinka lähellä varsinaisen
kuolinhetken ajatellaan olevan. Arkun valmistaminen omaan käyttöön itsessään on
merkki tästä, mutta teksteistä löytyy suorempiakin kuvauksia.
Minun arkkuni näyttää tällä hetkellä ”kirjahyllyltä” jona se tuleekin
toimimaan kunnes otetaan oikeaan käyttöön. Kansi paperoidaan
taidenäyttelyksi. Taide leikataan lehdistä tai ovat lasten piirustuksia.
Myöhemmin se päällystetään tapetilla tai jollakin muulla paperilla kauniisti.
Arkun päälle tulee kukat ikkunalaudan orkideoista jos kukkivat.
Arkkuvaatteet ompelen myöhemmin vanhoista lakanoista tms. K2
Minusta on vain hienoa että sitten joskus tulen haudatuksi itse tekemässäni
arkussa, ja olen aika ylpeä itsestäni. K1
Myös uutisissa kuvataan osalla kurssilaisista olevan selvät suunnitelmat omien
hautajaistensa suhteen:
Vuoraan kirstun valkoisella kankaalla, jonka kiinnitän tarranauhalla. Paitaan
tulee sinisiä kukkasia. Jos ehdin, nyplään vielä pitsin kasvoliinaan - - Tuhkani
sirotellaan Maarian kirkkomaahan, missä miehenikin tuhkat ovat. (Pellervo
2007.)
Poika neuvoi, että ´älä sitten kovin painavaa tee kun olet iso mies
muutenkin’. - - Laitoin hautaustestamenttiin, että kantoapua ei tarvita.
69
Hautaustoimiston miehet hoitavat arkun alttarille ja sieltä tuhkaukseen.
Sukulaiset voivat mennä rauhassa viettämään muistotilaisuutta. (Pellervo
2007.)
Oman arkun ja hautajaisten persoonallisuus ja yksilöllisyys nousevat tärkeäksi tekijäksi
arkuntekijöiden kuvauksessa. Arkun halutaan olevan ”itsen näköinen”. (Lappilainen 2012,
Iisalmen Sanomat 2009, Yle 2011, Pellervo 2007.)
Ruumisarkun tekemisen taustalla vaikuttaa hyväksyvä näkemys kuolemasta: kuolema
nähdään luonnollisena osana elämää. Sen lisäksi kirjoittajilla on käsityöllinen motivaatio
tehdä arkkunsa itse. Tämän lisäksi osalla kirjoittajista taustalla vaikuttaa laajempi halu
suunnitella omaa kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja jo etukäteen.
Kuolema tapahtumana
Kuolemaa kuvataan kirjoitelmissa kolmella eri tavalla: kuolema nähdään pisteenä,
hiipumisena sekä pilkkuna. Yleisin näkökulma oli kuolema pilkkuna, joka ilmeni kolmella
eri kirjoittajalla, kun taas kuoleman hahmottuminen pisteenä ja hiipumisena esiintyivät
kumpikin vain kerran.
Ajattelen että kuoleman jälkeen ei ole mitään, kovalevy tyhjennetään
kaikesta. K1
Kuolema pisteenä näkökulmassa kuolema nähdään elämän lopullisena päätepisteenä,
jonka jälkeen ei ole enää mitään. Tietoisuus kuolee samalla kun ruumis kuolee, eikä
mitään sielua tai muuta olemassaoloaan jatkavaa entiteettiä ole. Kuolema on tämän
vuoksi surullista nimenomaan luopumisen merkityksessä, koska kuoleman jälkeen ei
yksilölle ole enää olemassa mitään.
Kuoleman kuvaaminen hiipumisena puolestaan liittyy sen hahmottamiseen hitaana
prosessina, ei niinkään yksittäisenä tapahtumana. Kun piste- ja pilkku-näkökulmat liittyvät
kuolemaan (death), hiipuminen nivoutuu enemmän kuolemiseen (dying). Kuolema
näyttäytyy elinvoiman vähittäisenä katoamisena, elämän iltahämäränä, joka lopulta
johtaa kehitykseen täysin elävästä täysin kuolleeseen. Kirjoittaja K2 kuvaakin sitä, kuinka
70
pojanpoika on nähnyt ”isomummonsa hiipumisen lähes viikottain” ennen varsinaisen
kuoleman tapahtumista.
Kuolema on elämälle, jos ei nyt piste, niin ainakin pilkku. K4
Kuolemaa ei välttämättä nähdä elämän päätepisteenä, vaikka se lopettaakin elämämme
täällä. Kirjoittajat antavat ymmärtää, että kuoleman jälkeen on vielä jotakin muuta, mutta
mitä, siitä ei ole tarkkaa tietoa, tai ainakaan sitä ei selkeästi esitetä kirjoitelmissa. Myös
oma usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen esitetään epävarmassa muodossa. 30
Myös tietty jännitys on siitä mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa. K2
”Kuolema on kuolema ja sillä siisti. Meillä on vain kaipaus ikuisesta
elämästä!” Jotenkin näin lausui arkkipiispa emeritus John Vikström joskus
kymmenkunta vuotta sitten. K5
Tämä näkemys ilmenee neljällä kirjoittajalla, joista kaksi linjaa itsensä ”tavalliseksi
uskovaiseksi” tai ”kristityksi”. Kolme muuta kirjoittajaa ei ota kirjoitelmissaan kantaa
omaan uskonnolliseen katsomukseensa tai sen puuttumiseen.
Hyvä ja huono kuolema
Usein äkillinen kuolema, joka saapuu yllättäen ja säästää hitaalta riutumiselta, esitetään
hyvänä tapana kuolla (länsimaisesta kuolemakäsityksestä ks. Karttu 2004, 14). Aineistoni
kirjoitelmissa siitä ei kuitenkaan ollut mitään mainintaa. Sen sijaan kuoleman
tiedostaminen varhaisessa vaiheessa ilmenee vahvasti kirjoittajien teksteissä hyvän
kuoleman edellytyksenä. Samanlaista eetosta ilmentävät hyvin Kartun (2004, 59–60)
haastattelemien juhlapuhujien näkemys hyvästä ja huonosta kuolemasta. Huonona
kuolemana nähdään äkillisesti ja yllättäen päättynyt, kesken jäänyt elämä, hyvän
kuoleman kriteerinä puolestaan on kokonainen elämä. Olennaista on se, miten
kuolemaan on ehditty varautua etukäteen. Kuolemaan varautumista painotetaan, ja
30
Utriaisen (1999, 242–243) aineistossa kysymys kuolemanjälkeisen spesifistä luonteesta jätetään usein
avoimeksi, ilman että se nähtäisiin ongelmallisena. Kuoleman merkityksellisyys ei seuraa niinkään
kuolemanjälkeisyydestä, vaan kuolemasta itsestään tapahtumana, ja tämän tapahtuman merkityksestä
elämälle.
71
kuoleman tiedostaminen nähdään elämisen edellytyksenä. Erityisesti kirjoituksissa
korostuu täyden elämän viettäminen loppuun asti: kun kuolema on hyväksytty, ei elämän
loppuvaiheita tarvitse käyttää pelkäämiseen ja ahdistukseen.
Kuolemassa on myös piirteitä, jotka aiheuttavat kirjoittajissa pelkoa. Toinen näistä on
kuolemaa edeltävä kipu ja sairaus. Läheisten kuolemista seuratessa havaittu kipu
huolettaa kirjoittajaa K2.
Varsinainen kuolinhetki oli kummallakin levollinen. Sitä edeltävä
sairastaminen ei ole miellyttävää, suorastaan pelottavaa kipujen ja
ahdistuksen takia. K2
Hyvän kuoleman edellytyksenä välähtää kirjoitelmissa kuoleman rauhallisuus ja
sosiaalisuus. Hyvänä näyttäytyy levollinen ja toisaalta läheisten läsnä ollessa tapahtuva
kuolema.
Vähän myöhemmin (--) olin läsnä kun anoppini menehtyi nopeasti
edenneeseen syöpään. Hän sai kuolla kotonaan läheisten läsnä ollessa. K5
Toinen huolettava seikka on epätietoisuus tuonpuoleisesta. Kirjoittajaa K1 ahdistaa ajatus
siitä, että kuoleman jälkeen onkin jotakin muuta. Elämän loppuminen kokonaan olisi
parempi vaihtoehto suhteessa kristinuskon maalaamaan kuvaan taivaasta.
Ainut ajatus mikä kuolemassa pelottaa on se "uskomus" että sitä sitten
pilven reunalta katsellaan alas maan päälle jääneitä ystäviä, perhettä. Siihen
minä en halua uskoa. Se olisi liian raskasta ja ikävää. K1
Epätietoisuus jatkosta jännittää toki myös elämän jatkumiseen uskovia, kuten edellä
todettiin. Vaikka kuolemaa ei nähtäisikään pisteenä vaan pilkkuna, on lauseen jatko
kuitenkin epäselvä kaikille kirjoittajille.
Kuolemadiskurssit
Kirjoittajien kuolemapuheesta voidaan erottaa neljä erilaista diskurssia, tapaa puhua
kuolemasta. Nämä ovat 1.) fatalistinen diskurssi, 2.) eksistentialistinen diskurssi, 3.)
medikalisaatio-kriittinen diskurssi sekä 4.) teodikea-diskurssi. Diskurssit nousevat paitsi
72
edellä käsiteltyjen teemojen ja niiden sisältöjen pohjalta, myös kuvauksessa käytettyjen
ilmausten, vertauskuvien ja analogioiden ryhmittelyn kautta. Diskursseja voidaan
kuitenkin käyttää (ja käytetäänkin) erilaisten näkökulmien perustelussa, ja ne ovat myös
osittain päällekkäisiä. Diskurssit ovat tapoja puhua kuolemasta, jotka ovat kirjoittajilla
osin yhteisiä, osin erilaisia. Kaikkiin diskursseihin sinänsä on mahdollista yhdistää näkemys
kuolemasta sekä kaiken loppuna, pisteenä, tai pilkkuna, jonka jälkeen on vielä jotakin. Se,
mitä kuolemassa ja sen jälkeen tapahtuu, voidaan argumentoida käytetystä diskurssista
riippumatta.
Fatalistinen diskurssi hahmottaa kuoleman osana elämää ja sen luonnollista kulkua.
Tämä ilmaisu voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla, jotka molemmat ilmenevät
teksteissä: kuolema on vain elämää ja osa sitä, tai että elämän merkityksellisyys löytyy
nimenomaan kuoleman tapahtumasta ja sen ymmärtämisestä (ks. Utriainen 1999, 249–
250). Tässä diskurssissa kyse on nimenomaan ensimmäisestä merkityksestä. Kuolema
nähdään elämän vääjäämättömänä lopetuksena, joka kohtaa jokaista elävää olentoa.
No jollain lailla olen aina pitänyt kuolemaa hyvin elämänläheisenä asiana.
K4
Kuolema kuuluu elämään kuten syntymäkin. K3
Kuolema hahmotetaan kohtalonomaisena tapahtumana, joka ”ajallaan kohtaa itse
kunkin”. Jokaisella on oma kuolinhetkensä, joka on jollain lailla ennalta määrätty.
Teksteissä puhutaan myös ”minun vuorostani”, ja kuvataan kuoleman ”tulevan meille
jokaiselle ajastaan”. Tähän diskurssiin liitetään kuoleman kuvailussa ja siihen
suhtautumisessa määreet ”levollinen”, ”rauhallinen” sekä ”hyvin luonteva”.
Itse suhtaudun kuolemaan rauhallisesti: se tulee meille jokaiselle ajastaan.
K5
Kuoleman hahmottamista tällä tavalla elämän luonnollisena pisteenä, jota odotetaan
levollisesti, voidaan kuvata myös jossain määrin epikurolaiseksi. Epikurolaisessa,
materialistisessa ajattelutavassa nähdään kokevan subjektin, kuolevan ihmisen, katoavan
juuri kuoleman tapahtumassa. Me emme siis voi kokea omaa kuolemaamme, emmekä
73
mitään sen jälkeen, koska meitä ei enää ole. (Ketonen & Saarinen 1987, 24–25.)
Suhtautumisen henkilökohtaiseen kuolemaan voidaan ymmärtää hahmottuvan
rationaalisena ja jossain määrin subjektiivisuudesta häivytettynä. Se, että kaikki kuolevat
ajallaan, tekee omasta kuolemasta aivan kuin kenen tahansa kuoleman. (Hannila 2009,
48–50.) Myös Pentikäisen (1990, 210–211) tutkimuksessa työkseen kuolevia kohtaavien
suomalaisten kuolemakäsityksistä kristillis-fatalistinen faktori vaikutti olevan kaikkia
ammattiryhmiä sekä myös vertailuryhmiä koskeva asennoitumistapa. Kuolemaan liitetään
nimenomaan kohtalonomaisuus ja ennalta säädetty hetki samaan tapaan kuin
perinteisessä suomalaisessa kansanuskossa.
Eksistentialistinen diskurssi käsittää toisen puolen kuoleman hahmottamisesta osana
elämää. Tässä diskurssissa kuolema kohoaa psykologiseksi (kehitys)tehtäväksi, joka
määrittää elämän laatua. Tämä periaate ilmaistaan kirjoituksissa hyvinkin selväsanaisesti.
Haluan esitellä sitä (arkkua) toisille myös sen tähden, että levitän sanomaa
elämästä. K3
Kuolema esitetään asiana, jota ihmisen tulisi käsitellä ja pohtia, ja joka myös vaatii
pohdintaa. Kirjoittaja K2 kuvailee viisivuotiaan lapsenlapsensa kohtaamaa isomummon
kuolemaa sekä arkuntekoon osallistumista positiivisena asiana.
En usko että lapselle on tullut traumoja, pikemminkin päinvastoin: asiasta
on joskus juteltu muun lomassa. K2
Kuoleman ennakoiminen antaa mahdollisuudet ”täysillä elämiselle”. Samanlainen
eksistentialistinen näkökulma korostuu myös Utriaisen (1999, 169–170) aineistossa
kuolettajien kuvauksissa: ihmiset jakaantuvat niihin, joita kuolema on koskettanut, ja
niihin, joita se ei ole koskettanut. Kuoleman kohdanneilla on sellaista tietoa ja näkemystä
elämästä, jota muut eivät voi ymmärtää. Kuoleman kohtaaminen avaa silmät elämän
totuudelle ja opettaa elämää. Omalle kohdalle omaksuttua asennetta ja siitä seuraavaa
hyötyä halutaan myös välittää eteenpäin muille (vrt. Karttu 2004, 53–54). Hannilan (2009,
52–54) aineistossa kuoleman näkeminen ihmiselämän vääjäämättömänä päätöksenä ei
tee tyhjäksi huolta elämän päättymisestä (kuten epikurolaisessa näkökulmassa ajatellaan)
vaan päinvastoin kutsuu ottamaan vastuun oman elämän merkityksestä. Hannila kuvaa
74
aineistostaan nousevaa kuolevaisuuden katarsis-teemaa seuraavasti: ”Itse asiassa vasta
elämän rajallisuudessa – kuoleman uhkaa vasten – kirkastuvat ne syyt, minkä vuoksi
ihminen elää ja kenen puolesta ihmisen kannattaa jatkaa omaa elämäänsä.” Kuolevaisuus
sinänsä – mahdollisuus yhtä hyvin olla olematta kuin olla olemassa – tekee olemassa
olemisen valinnasta merkityksellisen teon (Hannila 2009, 42–43).
Kaikki kirjoittajat vetoavat ilmaisuissaan jompaankumpaan, joko fatalistiseen tai
eksistentialistiseen diskurssiin. Osalla kirjoittajista myös yhdistyvät molemmat teemat
näkemykseksi, jossa kuolema on sekä elämän viimeinen, biologinen ja luonnollinen vaihe,
että samalla juuri sellaisena vääjäämättömänä tapahtumana elämälle merkitystä luova
ehto.
Harrastamme ”mustaa” huumoria, joten tytär ilmoitti että ”ja nyt ei kun
kuolemaan”. Tosiasiassa voi elää kun rajallisuus on tiedostettu. K2
Voidaankin sanoa kurssilaisilla olevan kuoleman todellisuuden tunnustava asenne
kuolemaan. Toisille se on tiedostettu elämänkulun vaihe jota ei voi välttää; toisille se on
tiedostettu elämänkulun vaihe joka luo merkityksen elämälle.
Kolmas, medikalisaatio-kriittinen diskurssi puhuu kuolemasta kriittisessä suhteessa
Suomessa vallinneeseen ja osittain vieläkin vallitsevaan kuolemakulttuuriin, tai ainakin
omaan käsitykseensä siitä. Tässä diskurssissa painottuu omien kuolevien läheisten
kohtaaminen, fyysinen läsnäolo sekä sosiaalisuuden ihanne. Kotona kuoleminen
rinnastuu sairaalakuolemaan positiivisessa sävyssä.
Isäni kuoli ”vanhuuteen” Oulun yliopistosairaalassa reilut kymmenen vuotta
sitten (--).Vähän myöhemmin samana vuonna olin myös sängyn vieressä
muun suvun kanssa läsnä kun anoppini menehtyi (--). Hän sai kuolla
kotonaan läheisten läsnä ollessa. K5
Läheisen paikallaolo kuoleman hetkellä nähdään positiivisena, ihanteellisena asiana.
Yhdessä kohdattu kuolema (ja myös kuolija) on levollinen.
Olin myös paikalla kun isäni ja myöhemmin mieheni kuoli. Varsinainen
kuolinhetki oli kummallakin levollinen. K2
75
Tämä diskurssi sisältää myös suoraa kritiikkiä vallitsevia käytäntöjä ja ajatusmalleja
kohtaan. Esimerkiksi kirjoittaja K5 pohtii nimeä, jolla ruumisarkkukurssia aikanaan
markkinoitiin kansalaisopiston kurssiohjelmassa, sekä keskustelujaan hautausurakoitsijan
kanssa. Ruumis-sanan välttäminen kielii kirjoittajan mukaan jotakin siitä, miten vaikeaa
ihmisten on kohdata kuolemaa.
Kurssin työnimenä oli ruumisarkkukurssi mutta kurssiesitteeseen se päätyi
nimellä hauta-arkkukurssi – kuvastaneeko tämä sitten nykyistä
suhtautumista kuolemaan yleensä? (--) Urakoitsija kertoi, että nykyään vain
noin 10% omaisista on mukana vainajaa hakemassa – ihmiset ovat
ulkoistaneet kuolleen kohtaamisen. K5
Osalla kirjoittajista ruumisarkun tekeminen (ja muutenkin avoin suhtautuminen
kuolemaan) on osa sitä kuoleman kunnianpalautuksen ja avoimen kohtaamisen eetosta,
jota saattohoidon diskursseista voidaan löytää (ks. Utriainen 1999, 290–291). Kuolemaa
halutaan nostaa esiin siitä pimennosta, johon modernisaatio on sen piilottanut.
Samanlaista ajatustapaa voidaan lukea Huittisten arkkukurssin vetäjän uutisissa
julkaistuista sitaateista.
Suomalaisessa kulttuurissa kuolemasta on tehty liian vieras. Ja silti monilla
ihmisillä tuntuu olevan tarve puhua myös näistä asioista. (Turun Sanomat
2007.)
Kuolema on monille suomalaisille edelleen tabu, jota ei ole helppo lähestyä.
Toiset eivät siedä siitä puhumista lainkaan. Arkkukurssi on yksi tapa lähestyä
vaiettua asiaa ja käsitellä kuolemaan liittyviä tuntemuksia. (Pellervo 2007.)
Neljäs diskurssi liittyy myös osittain medikalisaation teemaan sairauden kautta, mutta
nimesin sen kuitenkin teodikea-diskurssiksi kokoavan teeman, kärsimyksen mukaan.
Tässä diskurssissa kuolema näyttäytyy vapautuksena kärsimyksestä.
Kuolema on totta kai surullista, koska se on menettämistä. Mutta on se kai
myös jonkunlainen vapaus tai helpotus. K1
76
Kuolemaa kuvaillaan myös helpotuksena. Se voidaan nähdä helpotuksena elämästä
ylipäänsä tai helpotuksena sairaudesta ja kärsimyksestä. Esimerkiksi kirjoittaja K3 kuvaa
kuolemista ilmaisulla ”pääsi pois sairauden kahleista”. Tähän diskurssiin kuuluu myös
kuoleman näkeminen kiinteässä syy-seuraussuhteessa sairastamiseen. Kuolemaa edeltää
ja sen syynä on ennen kaikkea sairaus, joka tuottaa kärsimystä, josta kuolemaa vapauttaa.
Esimerkiksi kirjoittaja K2 peilaa kuolemaa ja sen todennäköisyyttä vanhempiensa
sairauksiin, johon he kuolivat, ja omiin edellytyksiinsä saada sama tauti. Kirjoittaja K5
puolestaan on kokenut tarpeelliseksi varustaa kirjoituksessaan ilmaus ”kuoli vanhuuteen”
lainausmerkeillä, ikään kuin vanhuus tai kuolevaisuus itsessään ei voisi olla kuoleman
perimmäinen syy (ks. Bauman 1992, 138). Tähän diskurssiin liittyy myös aiemmin esitetty
näkemys kuolemisesta hiipumisena, vähittäisenä pois kuihtumisena. Kuolema rinnastuu
kirjoituksissa rauhallisena tapahtumana kivuliaaseen aikaan juuri ennen kuolemaa.
Kuolema on siis myös vapautumista ruumiin rajoituksista ja tuskista.
Kirjoittajien kuolemadiskursseja ja niiden suhdetta kurssille osallistumiseen voidaan
hahmotta alla olevan kaavion mukaisesti.
KAAVIO 3: Kirjoittajien kuolemadiskurssit henkisen orientaation taustatekijöinä.
77
Kirjoittajien kuolemapuheesta nousee neljä kuolemasta puhumisen tapaa: fatalistinen,
eksistentialistinen, medikalisaatio-kriittinen sekä teodikea-diskurssi. Fatalistisen ja
eksistentialistisen diskurssin voidaan yhdessä sanoa muodostavan kirjoittajilla asenteen,
jota leimaa kuoleman todellisuuden hyväksyminen ja tiedostaminen. Medikalisaatiokriittinen diskurssi ja teodikea-diskurssi puolestaan hahmottavat kirjoittajien kuoleman
tapahtumalle antamia merkityssisältöjä, joiden perusteella kuoleman arvottaminen
positiivisilla tai negatiivisilla tuntemuksilla tapahtuu. Näistä ajattelutavoista kiteytyivät ne
teksteissä ensilukemalta havaitut henkisen orientaation elementit, joihin
osallistumismotivaatio perustui: oman, läheisen tai ihmisten kuolevaisuuden ylipäänsä
pohtiminen. Kuvioon voitaisiin lisätä vielä taustalle ne kaikki erilaiset näkemykset, joita
kirjoittajilla oli kuoleman tapahtumasta sekä ihmisen kohtalosta kuoleman jälkeen. Kuten
jo aiemmin mainitsin, esimerkiksi ajatus kuolemasta yksilön totaalisena loppuna voidaan
liittää kaikkiin diskursseihin aivan yhtä hyvin kuin näkemys jonkinlaisesta jatkosta
kuoleman jälkeenkin.
4.4. Ars moriendi – kuolemisen taito
1100-luvulla kuolemankulttuuria muutti huoli ihmisen yksilöllisyydestä: kuolemasta tuli
viimeisen tuomion hetki, jossa vainajan luonnetta punnittiin. Kuolinhetken ja yksilön siitä
selviytymisen merkitys nousi suureksi: puhuttiin kuolemisen taidosta, ars moriendista.
1300- ja 1400-luvuilla ajatus kehittyi edelleen suhteeksi jokaisen oman kuoleman ja
yksilöllisyyden tiedostamisen välille. Kuolevaisuus paljasti ihmisen yksilöllisyyden ja
elämän merkityksen. (Ariès 1976, 32–52.) Kuolemisen taidosta kehittyi oma
kirjallisuudenlajinsa, joka kukoisti 1400-luvulta 1600-luvulle. Kirjat kertovat ihmisten
tarpeesta ja yrityksestä ottaa kuolema ja siihen valmistautuminen tosissaan. Ars moriendi
-perinne kattoi niin henkisen, emotionaalisen ja fyysisenkin valmistautumisen
kuolinhetkeen – se piti sisällään myös käytännöllisten asioiden, kuten raha-asioiden
selvittämisen ennen kuolemaa. Hyvä kuolema nähtiin ennen kaikkea ihmisen
arvokkuuden keskeisenä osatekijänä, ja kuolemisen taidon tavoitteena oli auttaa yksilöä
ymmärtämään elämän ja kuoleman yhteys. Tällä kirjallisuudenlajilla voidaan nähdä
seuraajia myös modernissa ajassa: nyt keskiöön on noussut kuoleman kohtaaminen
psykologisena ongelmana. Elisabeth Kübler-Rossia ja hänen kuoleman hyväksymisen
78
teoriaansa voidaan pitää nykyaikaisen kuolemisen taidon keskeisinä tekijöinä. (Rodriguez
2004, 372–374.)
Ars moriendi -perinteeseen liittyivät myös erilaiset keinot pitää ihmisen kuolevaisuus
jatkuvasti mielessä. Tätä kuolemasta muistuttavien asioiden kulttuuria nimitettiin
memento moriksi, ja se piti sisällään niin kuvia, veistoksia, saarnoja, esineitä (kuten
koruja), kertomuksia kuin myös jokapäiväisiä kokemuksia, jotka tulkittiin kuolemasta
muistuttaviksi. (Rodriguez 2004, 373.) Myös vanhaa suomalaista kuolemankulttuuria ja
siihen liittyneitä tapoja voidaan tarkastella memento morin valossa. Kuolemanenteiden
tarkkailu, lähestyvän kuoleman aavistelu luonnonmerkeistä, oli kiinteä osa länsisuomalaista elämää. Kuolemanenteiden tarkkailulla pyrittiin estämään nopea ja
arvaamaton äkkikuolema. Etukäteisvalmistelut, riitojen sopiminen sekä keskeneräisten
asioiden loppuun asti hoitaminen olivat hyvän kuoleman, ja rauhallisen sielun,
edellytyksiä. Kuolemanenteillä oli siis positiivinen merkitys valmistautumisen
mahdollistajina. (Pentikäinen 1990, 62–66.) Myös kuolemaan liittyvien käsitöiden
tekeminen jo eläessä, jopa nuoruudessa, voidaan nähdä yhtenä memento morin
muotona. Esimerkiksi Euroopassa käärinliinat kuuluivat usein nuoren morsiamen
kapioihin, joko morsiamen itsensä tai paikallisen ompelijan tekeminä. (Rodriguez 2004,
373.)
Aineistoni kirjoituksista nousee esille osalla kirjoittajista tarve suunnitella valmiiksi omaa
kuolemaansa materiaalisella tasolla. Yhteen kirjoitelmista oli liitetty myös pätkä
hautajaisiin suunnitellusta virrestä. Myös Jylhänkankaan (2013, 156–157; 217) aineistossa
eutanasian hyväksyvässä diskurssissa oli yleistä, että omaa kuolemaa oli suunniteltu, mm.
hautajaisten tasolla hyvissä ajoin etukäteen. Keskeistä on rituaalin persoonallisuus ja
ainutkertainen luonne (Karttu 2004, 66). Omaan kuolemaan konkreettisesti
valmistautuminen voidaan nähdä jossain määrin paluuna siihen kuolemankulttuuriin, joka
Suomessa vallitsi ennen teollistumista ja elämänalojen spesialisoitumista. Ruumisarkku
sekä kuolinvaatteet varattiin hyvissä ajoin odottamaan ennen kuolemaa. Suomessa on
myös elänyt vahvana kertomusperinne levottomista vainajista, jotka ovat kuolemansa
jälkeen palanneet kummittelemaan huonon hautaustapansa tai kelvottomien vaatteiden
takia. (Pentikäinen 1990, 69–70.) Kuoleman materiaaliset puitteet ovat olleet tärkeitä
79
nimenomaan kuolevalle itselleen, eivät niinkään omaisille. Modernilla aikakaudella
hautajaisten järjestäminen ja suunnittelut ovat taas jääneet enimmäkseen omaisten
vastuulle. Trendi suunnitella omia hautajaisiaan etukäteen siirtää vastuuta ja valtaa
takaisin kuolevalle itselleen. Se myös tekee arvaamattomasta ja ennakoimattomasta
”pelottavasta” kuolemasta jossain määrin suunnitellun ja ennakoitavan (Jylhänkangas
2013, 156). Toisaalta oman kuoleman suunnittelu ja materiaalinen valmistautuminen
hahmottuu myös tarpeena memento morille.
Modernissa yhteiskunnassa lähimpänä memento moria voidaan pitää populaarikulttuurin
tuotteita, elokuvia ja TV-sarjoja, sekä toisaalta uutislähteitä (ks. Rodriguez 2004, 374).
Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa Mullan alla -sarjan, joka esittelee hautaustoimiston arkea
draaman sivussa. Lukuisat poliisisarjat perustuvat murhien ratkomiseen, kuvaten
ruumista ja sen kuolintapaa yksityiskohtaisesti. Toisaalta uutiset tuovat silmiemme eteen
maailmalta kuolemaa sen eri muodoissa: nälänhätää, sotia, luonnonkatastrofeja ja näiden
tapahtumien kuolonuhreja kuvataan hyvinkin suoraan. Voidaan kuitenkin kysyä,
toimivatko nämä, sinänsä kyllä hyvinkin selvästi kuolemaa esillä pitävät kanavat, todella
perinteisen memento morin merkityksessä? Muistuttavatko ne meitä, minua, omasta
kuolevaisuudestani? Mediassa on läsnä epämääräinen ja etäinen toisen kuolema, joka
tapahtuu joko fiktiossa tai sitten muualla, toisissa maissa ja mantereilla. Saako se meitä
todella kohtaamaan omaa kuolevaisuuttamme? Onko CSI-sarjan seuraaminen televisiosta
samanlainen kuoleman todellisuudesta muistuttaja kuin esimerkiksi kellarissa käyttöä
odottava ruumisarkku? Meidän yhteiskunnassamme ei ole käytössä laajaa, kaikille
yhteistä memento moria. Ruumisarkkukurssit ja muiden kuolemaan liittyvien käsitöiden
tekeminen itse voidaan nähdä vahvana memento morin ilmaisuna yhteiskunnassa ja
ajassa, jossa kuolemaa ei haluta muistaa jokapäiväisessä elämässä.31 Yleisempi trendi
suunnitella omaa kuolemaa ja hautajaisia voidaan nähdä myös tämän saman modernin
memento morin ilmaisuina – osalle ihmisistä on syntynyt tarve palata entiseen
31
Tästä kertovat myös muiden ihmisten asenteet ruumisarkkukursseja kohtaan, joita käsittelin luvussa 2.3.
Ruumisarkun tekeminen on toisille jo ajatuksena inhottava ja vastenmielinen. Ks. myös Jylhänkangas 2004,
156.
80
kuolemankulttuuriin ja tehdä omasta kuolemasta käsin kosketeltavan todellista, mutta
samalla myös persoonallista ja ”oman näköistään”.
5. KÄSITYÖLÄISEN ARS MORIENDI
5.1. Käsityö ja kuolemanhallinta
Luvussa 2 hahmoteltujen motivaatiotekijöiden takana vaikuttavat laajemmat käsitykset ja
merkitykset joita kuolemalle ja käsitöille annetaan. Kaaviossa 4 on kuvattu käsityöllinen ja
henkinen orientaatio kokonaisuudessaan ruumisarkkukurssille osallistumisen taustalla
vaikuttavina tekijöinä. Olen kaaviota rakentaessani edennyt analyysin mukana sisältä
ulospäin, ilmitekstistä kohti syvempiä, hienovaraisempia merkityksiä.
KAAVIO 4: Käsityöllinen ja henkinen orientaatio ruumisarkkukurssille osallistumisen motivaatiotekijöiden
taustatekijöinä.
Kaaviota on kuitenkin ehkä sujuvampaa tulkita ulkopiiristä kohti sisustaa: kirjoittajilla on
joko fatalistisen tai eksistentialistisen diskurssin (tai molempien) mukaisia käsityksiä, jotka
ilmenevät kuoleman hyväksyvänä asenteena. Samoin heillä on joko medikalisaatiokriittisen tai teodikea-diskurssin kantoja, jotka konkretisoituvat heidän näkemyksissään
hyvästä ja huonosta kuolemasta. Nämä arvotukset ja kuoleman hyväksyvä asenne
81
puolestaan vaikuttavat niiden kuolevaisuus-pohdintojen takana, jotka ovat päätyneet
kirjoitelmiin ja nousseet sieltä ensilukemalla motivaatiotekijöiksi. Samaan tapaan käsitys
käsityöstä taitona ja ajanvietteenä ilmenee kirjoittajien kokemuksena omasta
käsityötaidosta, ja käsitys käsityöstä elämäntapana, sosiaalisena toimintana sekä
itseilmaisuna luovat pohjaa kirjoittajien käsitykselle muunlaisista käsityön ohessa
opittavista taidoista ja kokemuksista, omista kyvyistä. Yhdessä nämä käsitykset omasta
itsestä heijastuvat tekstissä ilmeisinä näkyviin motiiveihin: tapaan tehdä omilla käsillä
käyttöesineitä, joita muut ostavat valmiina kaupasta. Kaaviota ei pidä tulkita syyseuraussuhteiden kautta: en voi analyysini pohjalta väittää, että kirjoittajien ymmärrys
käsityöstä taitona ja ajanvietteenä synnyttää kokemuksen omasta osaamisesta: varmasti
myös tehdessä koettu osaamisen tunne muokkaa tekijän käsitystä käsityön luonteesta ja
merkityksestä. Kaavio kuvaa syy-seuraus-hierarkian sijaan kirjoittajien kuvauksissa ja
kerronnassa noudatettavaa hierarkiaa: sen, mitä ilmaistaan ja sen, mihin ilmaistut
ajatukset perustuvat, välistä suhdetta.
Käsityöllä ylipäänsä on todettu olevan laajaa merkitystä positiivisen elämänhallinnan
tunteen aikaansaamisessa. Kirjoittajilla on todettu olevan kaiken kaikkiaan sellainen
käsityökäsitys, joka myöskin tukee käsityön toimimista elämänhallinnan välineenä.
Kuolema sen sijaan uhkaa ihmisen hallinnan tunnetta omasta elämästään uhkaamalla
elämän merkitystä ja mielekkyyttä (Hannila 2009, 37–40). Kuoleman hyväksymiselle on
olennaista kuoleman todellisuuden ja merkityksen prosessointi, ratkaisun löytäminen
tähän psykologiseen kehitystehtävään, joka kohtaa meistä jokaista jossakin elämämme
vaiheessa. Onnistunut kuoleman käsittely johtaa minän integraatioon ja tasapainoiseen
käsitykseen itsestä suhteessa omaan elämään, epäonnistunut käsittely johtaa epätoivoon
ja katkeruuteen. Kuoleman kohtaamista voidaan käsitteellistää myös stressin32 käsitteen
kautta: kuoleman kohtaaminen ja tietoisuus kuolemasta kuormittavat
käsittelykykyämme, ja meidän on saatava tilanteesta jollain keinolla hallinnan tunne
32
Lazarus & Folkman (1984, 19) määrittävät stressin sellaiseksi suhteeksi yksilön ja ympäristön välille, jonka
yksilö arvioi ylittävän omat henkiset resurssinsa ja näin vaarantavan yksilön hyvinvoinnin. Läheisen
menetys, vakava sairaus ja kuoleman kohtaaminen voivat olla yksilölle tällaisia oman itsen ja ympäröivän
maailman välisiä suhteita, jotka uhkaavat yksilön toimintakykyä.
82
(Lazarus & Folkman 1984, 13). Kuolemanhallinta onkin yksi keskeisistä elämänhallinnan
osa-alueista. Oman aineistoni perusteella käsityö voi toimia tekijälleen paitsi
elämänhallinnan, myös kuolemanhallinnan välineenä, coping-keinona kuoleman
aiheuttamaan stressiin.
Tomer ja Eliason (1996, 345–347) ovat muotoilleet kuoleman ahdistus -mallin, joka pyrkii
hahmottamaan yksilön kokemaan kuoleman ahdistukseen vaikuttavia tekijöitä. Mallissa
kuoleman ahdistukseen vaikuttavat kolme tekijää: tulevaisuuteen liittyvä toivottomuus,
menneisyyteen liittyvä katumus sekä kuoleman kokeminen mielekkäänä. Näiden kolmen
tekijän kokemiseen puolestaan vaikuttavat yksilön minäkäsitys sekä käsitys maailmasta,
maailmankuva. Näihin kahteen yksilö voi vaikuttaa erilaisilla coping-prosesseilla.
Kuoleman läheisyyden tunne puolestaan toimii mallissa laukaisevana tekijänä, joka
vaikuttaa maailmankuvaan, minäkäsitykseen, menneisyyteen liittyvään katumukseen,
tulevaisuuden toivottomuuteen sekä kuoleman mielekkyyteen. Tätä kautta syntyy yksilön
käsitys kuoleman ahdistavuudesta. Käsityöllä voi olla positiivista vaikutusta mallin
mukaisiin prosesseihin, jotka lievittävät kuoleman ahdistusta. Käsityön
vaikutusmahdollisuuksia on eritelty kaaviossa 5.
KAAVIO 5: Käsityön vaikutukset Tomerin ja Eliasonin (1996) kuoleman ahdistus -malliin. Punaisella värjätyt
kaavion osat ja nuolet osoittavat käsityön vaikutusmahdollisuudet kuolemanhallinnan prosessiin.
83
Käsityöllä on todettu olevan positiivista vaikutusta tekijänsä minäkuvaan sen kautta
mahdollistuvien positiivisten osaamisen ja kehittymisen kokemusten kautta. Myös toisilta
saatu positiivinen palaute käsitöistä ja taidosta kehittää yksilön käsitystä itsestään.
Minäkäsityksessä olennaista on yksilön todellisen minän (actual self) ja ihanne minän
(ideal self) välinen suhde (Tomer & Eliason 1996, 352). Käsityö voi toimia yhtenä keinona
tuoda näitä kahta käsitystä lähemmäs toisiaan niin, että yksilö voi saavuttaa
tyytyväisyyden omaan minäänsä. Positiivinen minäkäsitys heijastuu edelleen yksilön
kuolemalle, menneisyydelle ja tulevaisuudelle antamiin merkityksiin positiivisella tavalla.
Kuoleman läheisyys voi saada yksilön näkemään maailmankuvansa tai oman minäkuvansa
epätyydyttävinä. Näitä käsityksiä voidaan pyrkiä muokkaamaan coping-prosesseilla, joihin
kuuluvat mm. elämän arviointi, elämän suunnittelu, itsensä ylittämisen prosessit sekä
kulttuurinen identifioituminen (Tomer & Eliason 1996, 347). Elämän arviointi kohdistuu
menneeseen ja eletyn elämän tulosten arviointiin, elämän suunnittelu puolestaan
tulevaisuuteen ja siellä tavoiteltavien asioiden arviointiin. Yhtenä keinona tyytyväisyyden
savuttamiseen Tomer ja Eliason (1996, 355) mainitsevat keskittymisen yksilölle itselleen
tärkeisiin asioihin, joissa hän on hyvä ja joista hän saa tyydytystä, sekä realististen
tavoitteiden asettaminen (eli aiempien epärealististen tavoitteiden alentaminen). Käsityö
voi toimia tällaisena tyydytyksen, osaamisen sekä onnistumisen tunteiden lähteenä
silloin, kun muilta elämänaloilta vastaava tunnetta on vaikea saada. Samoin käsityöllä voi
olla merkittävä rooli itsensä ylittämisen kokemusten (self-transcending processes)
saavuttamisessa. Tomer ja Eliason (1996, 358) mainitsevat yhtenä tällaisena prosessina
flow-kokemuksen, joka irtaannuttaa ihmisen hetkeksi omasta persoonastaan (ks.
Csikszentmihalyi 2005, 103). Flow-kokemus voidaan saavuttaa keskittyneellä ja
haastavalla käsityöllisellä tekemisellä, kuten luvussa 3.3. todettiin. Näin käsityöllä voidaan
muokata yksilön maailmankuvaa ja minäkuvaa, jotka puolestaan vaikuttavat muihin
kuoleman ahdistusta sääteleviin tekijöihin.
Aineistoni kirjoittajat kuvasivat kuolemaa aiheena, joka vaatii pohdiskelemista. Oman
itsen häviäminen ja katoaminen kokonaan on meille liki mahdoton ajatus: mielellemme
on mahdotonta ajatella, ettei ajattelevaa mieltä enää ole. Meillä onkin tapana hahmottaa
omaa kuolemaamme samasta perspektiivistä, josta seuraamme toisen ihmisen kuolemaa.
84
Kuvitelmissamme omasta kuolemastamme me olemme kuitenkin vielä siellä, eläytymässä
kuolemaamme. Ajattelukykymme edellyttää aina ajattelevaa mieltä: ilman sitä me emme
voi kuvitella mitään. (Bauman 1992, 14–17; Ketonen & Saarinen 1987, 38–39.) Kuoleman
ajatus itsessään on todella abstrakti, ja mielemme on sitä lähes mahdotonta intuitiivisesti
tavoittaa. Käsityö sen sijaan luo konkreettisena tekemisenä jyrkän vastakohdan kuoleman
abstraktille luonteelle. Käsityö on käsin kosketeltavaa, ja sellaisena äärimmäisen
todellista. Käsityöt toimivat useissa elämäntilanteissa nimenomaan ajattelun
mahdollistajina: ne tarjoavat tarvittavan ajan, ja viedessään huomion käsillä tekemiseen
ne myös vapauttavat ajatukset kulkemaan omia polkujaan. Käsitöiden tekeminen, ja
varsinkin kuolemaan liittyvien käsitöiden tekeminen, tarjoaa tilan kuoleman haastavan
ajatuksen pohtimiselle, ja kontrastissa kuoleman hallitsemattomuuteen ja abstraktiin
luonteeseen se on hallittavissa ja käsin kosketeltavissa. Käsityöstä saavutettava omien
käsien ja materiaalien hallinnan tunne voi näin auttaa myös saamaan hallinnan tunteen
paitsi omasta elämästä, myös kuolemasta. Oman ruumisarkun valmistaminen itse tarjoaa
mielelle ja käsille tarttumapintaa kuolemaan, ja tuo sen oman hallinta- ja käsittelykyvyn
piiriin.
Oman kuoleman lisäksi ihmisen ajattelua haastaa myös läheisten sairastaminen, kuolema
ja kuoleman jälkeinen kaipaus. Käsityö voi toimia myös keinona toisen kuoleman
käsittelyssä. Käsityö taitona ja tuotteina kytkeytyy vahvasti ihmissuhteisiin: niihin ihmisiin,
joilta taito on saatu tai joille tuotteita tehdään. Käsityön tekeminen muistuttaa toisesta
ihmisestä, ja voi toimia surun käsittelyn keinona ennakoivasti ennen kuolemaa, tai
kuoleman jälkeen. Käsityö voi myös muistelemisen keinona toimia tapana pitää rakas,
menetetty omainen elävänä muistoissa ja muistot mukana arjessa. Toisaalta käsityö voi
toimia myös itseilmaisun keinona silloin, kun sanoja ei ole. Meidän, postmodernin
ihmisen, puheemme on selviytymisen, tekemisen ja jatkamisen kieltä. Vaikeutemme
sanoa ”oikeita sanoja” kuolevalle omaisellemme johtuu osin siitä, ettei meillä ole kieltä,
jolla sanoa mitään hänelle merkityksellistä. (Bauman 1992, 129–130.) Itse tehdyn käsityön
kautta voidaan ilmaista niitä tuntoja ja tuntemuksia, joille ei löydy sanoja. Yhtenä
esimerkkinä tästä voidaan mainita Riitta Tuomisen (2006, 15) kuvaama arkkupeitteiden
tekemisen traditio. 1800-luvulla Suomessa omatekoisten arkkujen peittona käytettiin
hautauksessa ja kuljetuksessa yleisesti arkkupeittoja. Kylillä ja yksittäisillä suvuilla oli omia
85
arkkupeitteitä, ja osalla kirkoista oli muihin kirkkotekstiileihin sointuvat peitot.
Arkkupeittojen, ja nimenomaan itse tehtyjen peitteiden käyttö on kasvanut viime aikoina:
ne ovat tekemässä paluuta itse tehtyjen arkkujen mukana. Valmiina ostettu tai
siunauskappelin oma peite kaunistavat arkun siinä missä itse tehty peitekin, mutta itse,
omin käsin tehty peite henkii estetiikan lisäksi rakkautta ja omakohtaista välittämistä.
Arkkupeitteen tekoon ruvetaan usein silloin, kun kuolema on lähellä (jolloin peitettä
voidaan tehdä yhdessä kuolevan kanssa) tai heti kuoleman jälkeen. Suvussa kulkeva peite
puolestaan vahvistaa yhteisöllisyyttä ja välittää myös menneiden sukupolvien
välittämistä. Siihen voidaan lämmöllä ja rakkaudella kirjoa kuolleiden nimet ja
kuolinpäivät, samaan tapaan kuin kastemekkoon lisätään rusetteja. (Tuominen 2006,
103–112.) Käsityö on aina omakohtaisempi, ilmaisevampi ja tunteita välittävämpi kuin
teollinen tuote (Luutonen 2008, 340).
Alun perin toisistaan irrallisille vaikuttavista tekijöistä, käsityöstä elämän(hallinnan)
tapana sekä kuolemaan liittyvästä tietoisuudesta, on löytynyt ruumisarkkukurssien
kontekstissa paljon yhteisiä leikkauspintoja. Käsityön elämänhallinnallisilla piirteillä
voidaan nähdä olevan merkitystä myös kuolemanhallinnassa. Käsityö on keino ottaa
kuoleman abstrakti ja piilotettu aihe konkreettiseen ja näkyvään käsittelyyn. Käsityöllä
voidaan myös pitää yllä ja viestiä muille elämän arvostamisen viestiä. Modernina
memento morina se voi muistuttaa meitä siitä, että kuolema odottaa meitä kaikkia joskus.
Rodriguez (2004) puhuu kuolemaan valmistautumisesta ilmaisulla making a good death.
Englannin verbi make voi viitata niin abstraktien kuin konkreettistenkin asioiden
tekemiseen ja valmistamiseen. Myös käsitöiden tekemisestä käytetään ilmausta make.
Juuri tästä ruumisarkkukurssissa ja muissa kuolemaan liittyvissä käsitöissä on kyse: hyvän
kuoleman tekemisestä omin käsin. Hyvä kuolema on taito, jonka hankkimisessa käsityöllä
voi olla rooli.
5.2. Osallistuva kuolemankulttuuri
Lähdin tutkimaan ruumisarkkukursseille osallistuneiden käsityö- ja kuolemakäsityksiä,
sekä niiden yhteyttä toisiinsa. Kokoavasti voidaan todeta, että käsityölle annettujen
merkityssisältöjen valossa sen voidaan katsoa toimivan yhtenä kuolemanhallinnan
välineenä. Sen roolia voidaan hahmottaa myös modernin ars moriendin näkökulmasta.
86
Vastauksia kolmeen tutkimuskysymykseeni on eritelty kattavasti edellisessä luvussa.
Vastaamatta on kuitenkin vielä kysymys ruumisarkkukurssien suhteesta laajempaan
suomalaiseen kuolemankulttuuriin. Oman ruumisarkun tekeminen julkisesti
kansalaisopistojen kursseilla kertoo tutkimukseni valossa ennen kaikkea suomalaisen
kuolemankulttuurin postmodernista murroksesta. Se nivoutuu toisaalta suomalaisessa
yhteiskunnassa käytäviin kuoleman kieltämistä kritisoiviin diskursseihin, kuten
medikalisaatio-kriittisen diskurssin yhteydessä havaittiin. Kuolema halutaan nostaa esille
siitä piilosta, jossa sen koetaan olevan. Toisaalta murros palaa hakemaan tukea vanhasta,
perinteisestä suomalaisesta kuolemankulttuurista henkilökohtaisen valmistautumisen,
fatalismin sekä itse tekemisen teemojen kautta. Nimitän tätä murrosta osallistuvan
kuolemankulttuurin murrokseksi. Uudessa ajattelutavassa yhdistyy kahdesta suunnasta,
medikalisaation kritiikistä sekä perinteisestä kansanuskosta nouseva halu toimia ja tehdä,
olla aktiivisena osallisena persoonallisessa kuoleman prosessissa peittelyn, vaikenemisen
ja tavanomaisuuden sijaan. Kurssien kohtaama paheksunta ja kummastelu kertoo
nimenomaan ruumisarkkukurssien ja niihin liittyvän toiminnan asettumisesta rajalle: ne
venyttävät vallitsevien diskurssien rajoja ja murtavat vanhojen käsitysten maailmaa
yhdistämällä uutta ja vanhaa kuolemankulttuuria. Juuri rajojen rikkominen ja
muokkaaminen herättää muissa kiivasta vastustusta ja inhoa tai voimakkaita positiivisia ja
kannustavia tunteita. Kurssille osallistuminen ja ruumisarkun valmistaminen itse
näyttäytyy vastaliikkeenä vallitsevaa kuolemankulttuuria kohtaan: se on keino ilmentää
avointa ja osallistuvaa kuolemankulttuuria, tapa tehdä abstraktista konkreettinen,
näkymättömästä näkyvä. Kirjoittaja K4 summaa kokemustaan ruumisarkkukurssista, ja
kuvaa samalla osuvasti osallistuvan kuolemankulttuurin piirteitä.
Oman kokemukseni mukaan arkun rakentaminen on elämää rikastuttava,
voimaannuttava ja rauhoittava prosessi ja yllättävän iloinen yhteisöllinen
tapahtuma, mutta tokihan me taidettiin jossain keskustelussa todeta, että
jotenkin outojahan me arkunrakentajat ollaan. K4
Tutkimukseni luo kuvaa rajatusta ilmiöstä, käsityön kautta hahmottuvasta osallistuvasta
kuolemankulttuurista, yhden tapausesimerkin, ruumisarkkukurssin, kautta. Ei voida siis
sanoa, että olisin kattavasti onnistunut kuvaamaan kaikkien ruumisarkuntekijöiden
87
kaikkia käsityöllisiä ja kuolemaan liittyviä arvostuksia ja merkityksiä. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, ettenkö voisi sanoa onnistuneeni kuvaamaan joitakin ruumisarkkukursseille
osallistuvien kuolemalle ja käsitöille antamista merkityksistä, sekä niiden yhteyksiä
toisiinsa ja kurssille osallistumiseen. Eskolan ja Suorannan (1999, 66) mukaan
yleistettävyyden kriteerinä voidaan pitää aineistoa, jossa vastaajilla on suhteellisen
samanlainen, sen hetkinen kokemusmaailma, tekijän tietoa tutkimusongelmasta sekä
kiinnostusta tutkimukseen. Nämä kaikki kriteerit täytyvät aineistoni kohdalla. Vaikka
kurssilaisten elämänkokemukset ja -tilanteet eivät ole samanlaisia, jakavat he kuitenkin
suomalaisina samanlaisen kuolemankulttuurien taustavarannon, käsityöntekijöinä varsin
samansuuntaisia käsityksiä käsityön merkityksistä sekä samansuuntaisen asenteen
kuolemaan. Kurssille osallistuneina heillä on tekijän tietoa tutkimusongelmasta, ja
kiinnostus tutkimukseen on ilmaistu tutkimukseen vastaamisen vapaaehtoisessa teossa.
Tulosteni luotettavuudesta ja yleistettävyydestä kertoo myös se, että muista
ruumisarkkukursseista julkaistuista uutisista on löydettävissä samanlaisia ajattelutapoja
kuin omasta aineistostanikin. Tuloksia voidaan siis pitää yleistettävinä
ruumisarkkukurssien kontekstissa.
Aihe jättää kuitenkin monia kysymyksiä ilman vastausta. Olen keskittynyt tutkimuksessani
nimenomaan kurssilaisiin ja heidän kirjallisiin kuvauksiinsa. Tutkimusta voisi jatkaa ja
täydentää ottamalla mukaan myös kurssien vetäjät, sekä kurssit opinto-ohjelmaan
hyväksyneet kansalaisopistojen rehtorit. Myös vastaavia kursseja järjestämässä olleilta
seurakunnan työntekijöiltä voisi saada mielenkiintoista vertailumateriaalia omalle
työlleni. Toisaalta syvemmän ja laajemman kuvan ilmiöstä saisi käyttämällä
teemakirjoittamisen sijaan vaikkapa teema- tai ryhmähaastatteluja tai osallistuvaa
havainnointia tiedonkeruumenetelmänä. Koska työni on toiminut keskustelunavauksena
uuteen ilmiöön, olen pyrkinyt samassa työssä hahmottamaan niin kurssilaisten motiiveja,
käsityökäsityksiä kuin kuolemakäsityksiäkin. Vain johonkin tiettyyn aiheeseen
syventymälläkin voi saada uutta ja mielenkiintoista tietoa. Esimerkiksi kurssille
osallistujien aiempien kuolemakokemusten tarkempi tutkimus ja niiden yhteys kurssille
osallistumiseen olisi kiinnostava jatkotutkimusaihe. Uskontotieteen kontekstissa olisi
mielenkiintoista jatkaa havaitun kuolemankulttuurin murroksen ja kuolemanhallinnan
teemojen tutkimista. Voidaanko käsityön lisäksi löytää ja nimetä muitakin ilmiöitä, joita
88
voidaan tarkastella modernina ars moriendina ja kuolemanhallinnan keinona? Esimerkiksi
Kartun (2004, 49–50) tutkimat tunnustuksettomat kuolemanrituaalit voidaan tulkita
yhtenä osoituksena hallinnan tunteen tarpeesta kuoleman edessä. Rituaalia tarvitaan,
vaikka uskonnollisuus ei enää ole merkitsevä motiivi toiminnalle. Kuolemanhallinnan ja
sen tarpeen teeman laajempi tutkimus, osallistuvan kuolemankulttuurin tarkempi
hahmottaminen, olisi suomalaisen kuolemankulttuurin ymmärtämisen kannalta
keskeinen tutkimusaihe. Tietysti tärkeä tutkimusaihe on sekin, onko kyseessä laajempi
ilmiö, vaiko vain ruumisarkkukurssien kontekstista nouseva merkityskokonaisuus. Tämän
tutkimuksen puitteissa sitä ei pysty sanomaan.
Käsityötieteen kontekstissa käsityön vaikutusta elämänhallintaan on jo tutkittu varsin
paljon. Kuolemanhallinnan (joka on osa elämänhallintaa) teeman sijaan käsityötieteen
näkökulmasta kiinnostava jatkotutkimusaihe nousee ruumisarkusta esineenä, jolla
käyttötarkoituksensa takia on erityinen merkitys. Produktin funktiosta nousee myös
prosessin kannalta keskeisiä ja ensisijaisia merkityksiä, kun produkti yhdistyy ihmiselämän
rajakohtiin. Samasta näkökulmasta voitaisiin tutkia esimerkiksi vaikkapa kirkkotekstiilejä,
jotka samanaikaisesti ovat vain kangasta ja lankaa, mutta samalla pyhiä esineitä. Millä
tavalla esineen pyhään liittyvät merkitykset vaikuttavat niiden ymmärrykseen käsityönä?
Millä tavalla käsityö voi nivoutua pyhänä pidettyihin rajoihin? Nämä eivät toki ole
puhtaasti käsityötieteen tutkimusaiheita, vaan nivoutuvat yhteen uskontotieteen pyhäteorioiden kanssa. Omassa tutkimuksessani käsityötiede ja uskontotiede yhdistyivät
varsin luontevasti kiinnostavaksi tutkimusongelmaksi, joten muiden samanlaisten
leikkauspintojen tutkiminen olisi myöskin varmasti hedelmällistä. Käsityölle on tyypillistä
monimerkityksellisyys, uskonnolle ja uskonnolliselle ajattelulle taas koko ihmisen koetun
todellisuuden läpäiseminen, kuten tässä tutkimuksessa ruumisarkkujen äärellä on
todettu.
Tarkempia ohjeita ja piirustuksia lähetti Kyrönmaan opistolla arkkukursseja
vetänyt Ilmari Karhu. Kirjeen päällä luki ”Tee itsellesi kirstu ja opi elämään”,
mikä sopii hyvin kurssin motoksi. (Pellervo 2007.)
89
LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO
Primäärilähteet
Kirjoitelmat 5 kpl. Tekijän hallussa, Helsinki.
Sekundäärilähteet
Iisalmen Sanomat
2009
Ruumisarkkukurssi aloitti aherruksensa.
<http://www.iisalmensanomat.fi/uutiset/yla-savo/ruumisarkkukurssi-aloittiaherruksensa/483598>. Luettu 25.3.2014.
Lappilainen
2012
Posiolla tehdään ruumisarkkuja itselle.
<http://www.lappilainen.fi/uutiset/posiolla-tehdaan-ruumisarkkujaitselle.html>. Luettu 25.3.2014.
Pellervo
2007
Arkun rakentaminen rauhoittaa.
<http://www.pellervo.fi/kodinpellervo/kp1_07/oma_arkku.htm>. Luettu
25.3.2014.
Turun Sanomat
2007
Ruumisarkkukurssilla kuolemasta uskalletaan puhua.
<http://www.ts.fi/teemat/extra/1074190924/Ruumisarkkukurssilla+kuolem
asta+uskalletaan+puhua>. Luettu 25.3.2014.
Yle
2011
Tee oma ruumisarkku kansalaisopistossa.
<http://yle.fi/uutiset/tee_oma_ruumisarkku_kansalaisopistossa/5412361>.
Luettu 25.3.2014.
Kirjallisuus
Achté, Kalle; Malassu, Pirjo-Leena & Saarenheimo, Marja
1987
Kuolemaan suhtautuminen vanhuudessa. Kalle Achté, Pirkko Lahti & Laura
Rouhunkoski (toim.) Suomalainen kuolema. Psykiatrian tutkimussäätiön
kirjasarja 2. Helsinki: Yliopistopaino. 127–139.
Ahonen, Pia-Maria
2012
Elämänhallintaa ja elämyksiä. Kansalaisopistossa opiskelevien eri-ikäisten
naisten käsityölle antamat merkityssisällöt. Pro gradu-tutkielma, Tampereen
yliopisto. Aikuiskasvatus.
Anttila, Pirkko
1983
Prosessi vai produkti? Tutkimus käsityön asenteista ja arvopäämääristä.
Kouluhallitus: Kokeilu- ja tutkimustoimisto. Tutkimusselosteita 43. Helsinki:
Kouluhallitus.
Anttonen, Veikko
1996
Ihmisen ja maan rajat. ‘Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Suomalaisen
kirjallisuuden seuran toimituksia 646. Helsinki:SKS.
2012
Uskontotieteen maastot ja kartat. Tietolipas 232. Helsinki:SKS.
90
Anttonen, Veikko & Taira, Teemu
2004
Uskontotiede uskonnollisuuden paikantajana. Outi Fingerroos, Minna Opas
ja Teemu Taira (toim.) Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja
uskontoteorioiden rajoista. Tietolipas 205. Helsinki: SKS. 18–50.
Apo, Satu
1995
Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja
ajattelusta. Helsinki: Hanki ja jää.
Ariès, Philippe
1976
Western Attitudes Toward Death from the Middle Ages to the Present. Open
Forum Series. London: Marion Boyars.
Bauman, Zygmunt
1992
Mortality, Immortality and Other Life Strategies. Cambridge: Polity Press.
Boia, Lucian
2004
Forever Young. A Cultural History of Longevity. London: Reaction Books.
Collanus, Miia; Guttorm, Hanna; Jokela, Piia & Kärnä-Behm, Jaana
2006
Ylös kapiokirstun pohjalta. Keskusteluja käsityön merkityksistä ja paikasta.
Leena Kaukinen & Miia Collanus (toim.) Tekstejä ja kangastuksia.
Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Artefakta 17. Tampere:
Akatiimi oy. 149–157.
Conrad, Peter
2007
The Medicalization of Society. On the Transformation of Human Conditions
into Treatable Disorders. Baltimore: the Johns Hopkins University Press.
Csikszentmihalyi, Mihaly
2005
Flow, elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Suom. Ritva
Hellsten. Helsinki: Rasalas.
Dunderfelt, Tony
1990
Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. 9.11.painos. Porvoo: WSOY.
Ebersole, Gary L.
2005
Death. Lindsay Jones (ed.) Encyclopedia of Religion. Vol. 4. 2nd ed. Detroit:
Macmillan Reference. 2235-2245.
Elias, Norbert
1993
Kuolevien yksinäisyys. Suom. Jari ja Paula Nieminen. Helsinki: Gaudeamus.
Eskola, Jari & Suoranta, Juha
1998
Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 3. painos. Tampere: Vastapaino.
Geertz, Clifford
1986
Uskonto kulttuurijärjestelmänä. Juha Pentikäinen (toim.) Uskonto, kulttuuri
ja yhteiskunta. Kirjoituksia uskontososiologian alalta. 2.uud. painos.
Helsinki: Gaudeamus. 88-138.
Gorer, Geoffrey
1980
The Pornography of Death. Edwin S. Shneidman (ed.) Death: Current
Perspectives. 2nd edition. California: Mayfield Publishing Company. 47–51.
Hannila, Pyry
2009
Kuolevaisuuden kuvastimessa. Kuoleman ahdistus ja elämän merkitys
nuorten aikuisten kirjoituksissa. Pro gradu-tutkielma, Helsingin Yliopisto.
Uskontotieteen laitos.
91
Heidegger, Martin
2000
Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino.
Heikkinen, Hannu L. T.
2001
Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. Juhani Aaltola ja Raine
Valli (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle
tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin.
Chydenius-instituutin julkaisuja 3/2001. Jyväskylä: PS-kustannus. 116–132.
Heikkinen, Riitta-Liisa
2001
Elämä, tunteet ja vanheneminen. Eino Heikkinen ja Jouni Tuomi (toim.)
Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi. 194–215.
Heiskala, Risto
1995
Todellisuuden merkityksellinen rakentuminen ja keinotekoiset yhteiskunnat.
Jari Eskola, Jukka Mäkelä & Juha Suoranta (toim.) Ihmistieteiden 1900-luvun
metodologiaa etsimässä: keskustelua kasvatus- ja sosiaalitieteiden 1990luvun metodologiasta. Lapin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja C8.
Rovaniemi: Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta. 273–286.
Helsti, Hilkka
2005
Hedelmällisen tiedon jäljillä – teemakirjoitukset tutkimuksen lähteinä. Pirjo
Korkiakangas, Pia Olsson & Helena Ruotsala (toim.) Polkuja etnologian
menetelmiin. Ethnos-toimite 11. Helsinki: Ethnos ry. 148–159.
Hoikkala, Tommi
1993
Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus? Aikuistumisen puhe ja
kulttuurimallit. Jyväskylä: Gaudeamus.
Jeffko, Walter G.
1980
Redefining Death. Edwin S. Shneidman (ed.) Death: Current Perspectives.
2nd edition. California: Mayfield Publishing Company. 131–137.
Johnson, David W. & Johnson, Frank P.
1975
Joining Together. Group Theory and Group Skills. 10th edition. Upper Saddle
River: Pearson Education.
Jokinen, Arja
1999
Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin (toim.) Diskurssianalyysi
liikkeessä. 2.painos. Tampere: Vastapaino. 37–53.
Jokinen Arja & Juhila, Kirsi
1999
Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kartta. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero
Suoninen (toim.) Diskurssianalyysi liikkeessä. 2.painos. Tampere:
Vastapaino. 54–97.
Jylhänkangas, Leila
2004
Uskonto ja kuoleminen. Elämän pyhyys ja inhimillisen toimijan rajat
eutanasiaan suhteutumisessa. Outi Fingerroos, Minna Opas ja Teemu Taira
(toim.) Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden
rajoista. Tietolipas 205. Helsinki: SKS. 312–352.
2013
Kiistoja kuolemisesta. Tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta.
Helsinki: Helsingin Yliopisto.
Karttu, Petri
92
2004
Kuolevan yksinäisyys, rituaalin ainutkertaisuus. Kohtaamisia kuoleman
kanssa moniarvoisessa yhteiskunnassa. Pro gradu-tutkielma. Helsingin
yliopisto. Uskontotieteen laitos.
Ketonen, Olavi & Saarinen, Esa
1987
Luopuminen ja kuolema. Kalle Achté, Pirkko Lahti & Laura Rouhunkoski
(toim.) Suomalainen kuolema. Psykiatrian tutkimussäätiön kirjasarja 2.
Helsinki: Yliopistopaino. 19–46.
Kielitoimiston sanakirja
2006
Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja
140. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Kirkko ja kaupunki
2012
Omalla tyylillä. Kirkko ja kaupunki 41/2012, 3. Luettavissa osoitteessa
<http://nakoislehti.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2012/kirkko-kaupunki41/primapaper>.
Kojonkoski-Rännäli, Seija
1995
Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun
yliopiston julkaisuja. Annales universitatis turkuensis 109. Turku: Turun
yliopisto.
Korhonen, Raimo
1994
Eutanasia – hyvä kuolema ja kuolemisen vaikeus. Lapin yliopiston
oikeustieteellisiä julkaisuja C-sarja n:o 18. Rovaniemi: Pandecta.
Korkiakangas, Pirjo
2005
Muistoista tulkintaan – muisti ja muisteluaineistot etnologian tutkimuksen
lähteinä. Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson & Helena Ruotsala (toim.) Polkuja
etnologian menetelmiin. Ethnos-toimite 11. Helsinki: Ethnos ry. 129–147.
Koskennurmi-Sivonen, Ritva
2009
Neulonnan perusteet. Kotitalous- ja käsityötieteiden laitoksen työpapereita
3. Helsingin yliopisto. Luettavissa osoitteessa
<http://hdl.handle.net/10138/15524>.
Kröger, Tarja
2003
Käsityön verkko-oppimateriaalien moninaisuus ”Käspaikka”verkkosivustossa. Joensuun Yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 90.
Joensuu: Joensuun yliopistopaino.
Kärnä-Behm, Jaana
2005
Käsityö kulttuurisena kategoriana. Käsityön ja käsityöläisyyden
representaatio suomalaisissa päivälehdissä. Kotitalous- ja käsityötieteen
laitoksen julkaisuja 15. Helsinki: Yliopistopaino.
Laki vapaasta sivistystyöstä
1998.
Laki vapaasta sivistystyöstä 21.8.1998/632. Luettavissa osoitteessa
<http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980632>.
Lazarus, S. Richard & Folkman, Susan
1984
Stress, Appraisal, and Coping. New York: Springer Publishing Company.
Lehtinen, Ville
2001
Mielenterveyttä ikä kaikki. Eino Heikkinen ja Jouni Tuomi (toim.)
Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi. 235–253.
Leinonen, Liisa
93
2009
Näppärien mummojen muistelukirjonta – yhteisöllistä ja voimauttavaa
käsityöilmaisua. Pro gradu-tutkielma, Helsingin Yliopisto. Käsityötieteiden
laitos.
Leistevuo, Arto
1998
Sosiaaliset motiivit ja sosiaalinen toiminta aikuisopiskelussa. Acta
Universitatis Tamperensis 584. Tampere: Tampereen yliopisto.
Linko, Maaria
1998a
Aitojen elämysten kaipuu. Yleisön kuvataiteelle, kirjallisuudelle ja museoille
antamat merkitykset. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 57.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
1998b
Paperille, kankaalle ripustan unelmani, pelkoni, vihani. Katariina Eskola
(toim.) Elämysten jäljillä. Taide ja kirjallisuus suomalaisten
omaelämäkerroissa. Tietolipas 152. Helsinki: SKS. 311–378.
Luutonen, Marketta
2004
Elämän mielekkyyttä – käsityö minän vahvistajana. Seppo Niemelä ja
Marketta Luutonen (toim.) Taitava ihminen – toimiva kansalainen. Helsinki:
Kansanvalistusseura.
2008
Handmade memories. TRAMES 12 (3), 331–341.
Lönnqvist, Jouko & Lehtonen, Johannes
1999
Psykiatria ja mielenterveys. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri
Marttunen ja Timo Partonen (toim.) Psykiatria. 9. uud.painos. Helsinki:
Duodecim.12–31.
Metsämuuronen, Jari
1995
Harrastukset ja oppiminen. Sitoutuminen, motivaatio ja coping. Teoreettinen
tausta, rakenneanalyysi ja sitoutuminen. Tutkimuksia 146. Helsinki:
Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.
Nikkonen, Merja
1995a
Kuolevan hoitotyö – hoitoalan työntekijöiden kokemuksia Helsingissä ja
Torniossa. Leila Simonen (toim.) Hyvä kuolema. Tutkimuksia 59. Helsinki:
STAKES. 33–50.
1995b
Kun kuolema tapahtuu kotona – omaishoitajien kokemuksia. Leila Simonen
(toim.) Hyvä kuolema. Tutkimuksia 59. Helsinki: STAKES. 77–92.
Nurmi, Jan-Erik & Salmela-Aro, Katariina
2001
Ihmisen psykologinen kehitys ja elämänkulku. Eino Heikkinen ja Jouni Tuomi
(toim.) Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi. 86–98.
Pennington, Donald C.
2005
Pienryhmän sosiaalipsykologia. Suom. Marja Ahokas. Helsinki: Gaudeamus.
Pentikäinen, Juha
1990
Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 530. Helsinki: SKS.
1994
Kuolema suomalaiseen tapaan. Katariina Jalonen, Harri Westermarck ja
Varpu Lindstedt (toim.) Studia mortis: ihmiselämän rajat. Helsinki:
Yliopistopaino. 57-71.
Peräkylä, Anssi
1990
Kuoleman monet kasvot. Identiteettien tuottaminen kuolevan potilaan
hoidossa. Tampere: Vastapaino.
94
Pesonen, Heikki
1997
Kieli ja sosiaalinen todellisuus. Diskurssianalyysin lähtökohtia. Tom Sjöblom
(toim.) Tutkija, tekstit ja uskonto. Uskontotiede 2. Helsinki: Helsingin
yliopiston Uskontotieteen laitos. 133–149.
Pöllänen, Sinikka
2006a
Crafts as a Way to Functional Mental Health. Anna-Liisa Rauma, Sinikka
Pöllänen and Pirita Seitamaa-Hakkarainen (ed.) Human Perspectives on
Sustainable Future. Joensuun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunnan
tutkimuksia 99. Joensuu: Joensuun yliopistopaino. 130–135.
2006b
Elämä ilman käsitöitä – mitä se on? Käsityö harrastajien psyykkisen
hyvinvoinnin tukena. Leena Kaukinen & Miia Collanus (toim.) Tekstejä ja
kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Artefakta
17. Tampere: Akatiimi oy. 66–77.
Pöllänen, Sinikka & Kröger, Tarja
2000
Käsityön erilaiset merkitykset opetuksen perustana. Jorma Enkenberg, Erkki
Savolainen ja Pertti Väisänen (toim.) Opettajatiedon kipinöitä. Kirjoituksia
pedagogiikasta. Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos.
233–253.
2004
Näkökulmia kokonaiseen käsityöhön. Jorma Enkenberg, Erkki Savolainen ja
Pertti Väisänen (toim.) Tutkiva opettajankoulutus – taitava opettaja.
Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. 160–172.
2006
Kokonainen ja ositettu käsityö paradigmamaailmoina: näkökulmia ja
tulevaisuudensuuntia. Leena Kaukinen & Miia Collanus (toim.) Tekstejä ja
kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Artefakta
17. Tampere: Akatiimi oy. 86–96.
Rautiainen, Minna
2006
“Valmis tuote on aina eheyttävä kokemus” – käsityön terapeuttisuus
mielenterveystyön ammattilaisten käsityksissä. Syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Kotitalous- ja käsityötieteiden laitos.
Rodriguez, Luis M.
2004
Ars Moriendi. Thinking Beyond Death Anxiety. Journal of Society for
Existential Analysis 15.2: July 2004. 370–377.
Saloheimo, Leena
2004
Haastejuttuja ja luovaa huiskintaa – käsityöharrastuksen merkityksiä naisten
elämäntarinoissa. Seppo Niemelä ja Marketta Luutonen (toim.) Taitava
ihminen – toimiva kansalainen. Aikuisopiskelun motiiveja ja merkityksiä.
Helsinki: Kansanvalistusseura. 21–32.
Scarre, Geoffrey
2007
Death. Central Problems of Philosophy. Stockfield: Acumen.
Sinnemäki, Aino
1997
Isän varjo, enon kuva, äidin läsnäolo. Katariina Eskola ja Eeva Peltonen
(toim.) Aina uusi muisto. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 54.
Jyväskylän yliopisto. 235–253.
Sjöblom, Tom & Utriainen, Terhi
2004
Uskonto - mysteeri vai arvoitus? Tom Sjöblom & Terhi Utriainen (toim.) Mikä
ihmeen uskonto? Suomalaisten tutkijoiden puheenvuoroja uskonnosta.
95
2.painos. Uskontotiede 10. Helsinki: Helsingin yliopiston uskontotieteen
laitos.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetus kuoleman toteamisesta 27/2004. Luettavissa
osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040027>.
Suoninen, Eero
1999
Näkökulma sosiaalisen todellisuuden rakentumiseen. Jokinen, Arja; Juhila,
Kirsi & Suoninen, Eero (toim.) Diskurssianalyysi liikkeessä. 2.painos.
Tampere: Vastapaino. 17–36.
Syrjälä, Leena
2001
Elämäkerrat ja tarinat tutkimuksessa. Juhani Aaltola ja Raine Valli (toim)
Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Aineiston valinta ja aineistonkeruu:
virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. Chydenius-instituutin julkaisuja 3/2001.
Jyväskylä: PS-kustannus. 203–214.
Tilastokeskus
2006
Suomen virallinen tilasto (SVT): Aikuiskoulutustutkimus [verkkojulkaisu].
ISSN=1797-3589. Aikuiskoulutukseen osallistuminen 2006, 4. Yli 500 000
vapaa-aikaan tai harrastuksiin liittyvässä koulutuksessa . Helsinki:
Tilastokeskus [viitattu: 22.3.2014]. Luettavissa osoitteessa
<http://www.stat.fi/til/aku/2006/01/aku_2006_01_2008-0603_kat_004_fi.html>.
Tomer Andrian & Eliason, Grafton T.
1996
Toward a Comprehensive Model of Death Anxiety. Death Studies, 20 (4),
343–365.
Tuomainen, Raimo; Myllykangas, Markku; Elo, Jyrki ja Ryynänen, Olli-Pekka
19999
Medikalisaatio – aikamme sairaus. Tampere: Vastapaino.
Tuominen, Riitta
2006
Elämän peitto. Tiina Huttunen, Cia Kiiskinen ja Riitta Tuominen (toim.)
Mikään ei häviä. Kirjoituksia kuolemankulttuurista. Helsinki: WSOY. 99–114.
Töykkälä, Leena
2009
”Käsityö on tekijälleen rikkaus” – käsityön merkitys ikääntyville. Pro gradututkielma, Helsingin Yliopisto. Koti- ja käsityötieteiden laitos.
Utriainen, Terhi
1994
Kulttuuri ja kuolema. Katariina Jalonen, Harri Westermarck ja Varpu
Lindstedt (toim.) Studia mortis: ihmiselämän rajat. Helsinki: Yliopistopaino.
6-15.
1999
Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan
vierellä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 751. Helsinki: SKS.
Uusikylä, Kari & Atjonen, Päivi
2000
Didaktiikan perusteet. 4.painos. Porvoo: WSOY.
Waardenburg, Jacques
1986
Usko ja uskonnot. Suom. Oili Alho ja Seppo Syrjänen. Helsinki: Gaudeamus.
Wittgenstein, Ludwig
1971
Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki
Nyman. Porvoo: WSOY.
96
Internet-lähteet
Kansalaisopistot.fi
Kansalaisopistot pähkinänkuoressa.
<http://www.kansalaisopistot.fi/kansalaisopistot-pahkinankuoressa/>.
Luettu 22.3.2014.
Saarinen, Risto
2011
Kuolemisen taito.<http://blogs.helsinki.fi/studiageneralia/2011/03/17/ristosaarinen-kuolemisen-taito/>. Luettu 22.3.2014.
97
Liite 1: Kirjoituspyyntö
Kirjoita kuolemasta ja käsitöistä
Teen parhaillaan tutkimusta kansalaisopistojen kuolemaan liittyvistä käsityökursseista,
kuten ruumisarkku-, tuhkauurna- tai ruumispaita-kursseista. Oletko Sinä ollut tällaisella
kurssilla? Haluaisitko osallistua tutkimukseen?
Kirjoita vapaamuotoinen teksti aiheesta. Voit käyttää kirjoittamisen apuna seuraavia
kysymyksiä: Miksi menit tällaiselle kurssille ja millaisia odotuksia sinulla oli kurssista?
Miten kurssi täytti odotuksesi? Millainen tunnelma kurssilla oli? Millainen olo sinulle jäi
kurssin jälkeen? Mitä käsityöt merkitsevät sinulle? Millaisia käsitöitä teet ja milloin?
Millaisia ajatuksia kuolema sinussa herättää? Muuttuivatko ajatuksesi kuolemasta jollain
tavalla kurssin aikana?
Kirjoita omista kokemuksistasi huhtikuun loppuun mennessä minulle joko sähköisesti
jonna.korhonen@helsinki.fi tai postilla Pohjoinen Rautatiekatu 29 B 433, 00100 Helsinki.
Vastaukset käsitellään nimettöminä ja luottamuksellisesti. Mikäli haluat osallistua myös
aihetta koskevaan haastatteluun, voit laittaa yhteystietosi tekstin mukaan.
Tutkimusavusta jo etukäteen kiittäen:
Jonna Korhonen
Helsingin Yliopisto
0407168654
98
Liite 2: Täydentävä kirjoituspyyntö
Kirjoita kuolemasta ja käsitöistä
Teen parhaillaan tutkimusta kansalaisopistojen ruumisarkkukursseista, ja olen kerännyt
tutkimusaineistoa Mikkelin kansalaisopiston vuoden 2012 kurssilaisilta. Tutkimusaineistoa
tarvitaan kuitenkin vielä lisää. Jos et ole vielä osallistunut tutkimukseen, toivon että voisit
jakaa ajatuksiasi kurssista.
Kirjoita vapaamuotoinen teksti aiheesta. Voit käyttää kirjoittamisen apuna seuraavia
kysymyksiä: Miksi menit tällaiselle kurssille ja millaisia odotuksia sinulla oli kurssista?
Miten kurssi täytti odotuksesi? Millainen tunnelma kurssilla oli? Millainen olo sinulle jäi
kurssin jälkeen? Mitä käsityöt merkitsevät sinulle? Millaisia käsitöitä teet ja milloin?
Millaisia ajatuksia kuolema sinussa
herättää? Muuttuivatko ajatuksesi kuolemasta jollain tavalla kurssin aikana?
Kirjoita omista kokemuksistasi joulukuun loppuun mennessä minulle joko sähköisesti
jonna.korhonen@helsinki.fi tai postilla Pohjoinen Rautatiekatu 29 B 433, 00100 Helsinki.
Vastaukset käsitellään nimettöminä ja luottamuksellisesti, eikä valmiista tutkimuksesta
käy ilmi miltä kurssilta aineisto on kerätty. Mikäli haluat osallistua myös aihetta
koskevaan haastatteluun, voit laittaa yhteystietosi tekstin mukaan.
Tutkimusavusta jo etukäteen kiittäen:
Jonna Korhonen
Helsingin Yliopisto
0407168654
99