Verkkoliite

PERTTI RANTA ja MIKKO SIITONEN
Luhtaorvokki Suomessa 1851–2011
Tämä kirjoitus liittyy Lutukassa painettuun artikkeliin (Ranta &
Siitonen 2011) luhtaorvokin (Viola uliginosa) esiintymistä ja nykytilasta Suomessa. Kasvupaikkojen
löytöhistoriaa, vaiheita ja nykytilannetta käsitellään tässä painettua
artikkelia laajemmin ja perusteellisemmin. Luhtaorvokki kasvaa
Suomessa levinneisyytensä pohjoisrajalla, ja maailman pohjoisin
tunnettu luhtaorvokin kasvupaikka sijaitsee Tohmajärvellä PohjoisKarjalassa. Tämä itäinen, eurooppalainen laji on koko levinneisyysalueellaan harvinainen ja uhanalainen. Siksi olemme katsoneet tarpeelliseksi koota yhteen paikkaan
Suomea koskevat näinkin yksityiskohtaiset kasvupaikkatiedot.
Alla olevassa kasvupaikkaluettelossa tiedot luhtaorvokin esiintymästä katsotaan luotettaviksi, jos
siitä on kerätty näyte tai se on mainittu julkaisuissa tai kartoitusraporteissa. Mikäli kasvupaikkaa tiedetään seuratun, havaintoa pidetään luotettavana myös ilman kirjallista aineistoa tai näytettä. Vanhoissa näytteissä kasvupaikat ilmoitetaan usein ylimalkaisesti nykyiseen käytäntöön ja tarpeisiin
verrattuna, joten esiintymien määrä on hieman epäselvä. Näytteitä ei
luonnollisestikaan enää kerry kasvikokoelmiin, koska luhtaorvokki
rauhoitettiin vuonna 1952.
Kasvupaikat esitellään löytymisjärjestyksessä (suluissa löytövuosi).
1. Vihti (V), Averia, Kourla
(1851)
Vaikka luhtaorvokki kuvattiin uutena lajina vasta vuonna 1809 (Bes-
ki näytteet olisivat kuitenkin peräisin samasta paikasta. Tämä ei
kuitenkaan ole todennäköistä, sillä 1800-luvulla ihmiset olivat hyvin selvillä kylien rajoista ja sama
kerääjä saattoi peräkkäisinä vuosina etiketoida näytteitä sekä Kourlaan että Olkkalaan. Olemme siinä
käsityksessä, että Vihdin Averiajärvellä on ollut luhtaorvokin erillisiä kasvupaikkoja kummankin
kylän puolella. Etikettitietojen perusteella luhtaorvokkia lienee alkujaan kasvanut Kourlan puolella selvästi nykyistä suppeaa aluetta laajemmalti, sillä näytteiden paikannus vaihtelee saaresta (nykyisin niemenä) järven lahteen ja jokisuuhun ja kasvupaikkakin on joskus kuvattu luhdaksi, joskus pajukoksi tai harmaalepikoksi. Vihdin
esiintymän uskottiin jo kadonneen,
kunnes Harri Harmaja löysi sen
uudelleen vuonna 1986. Esiintymä
kartoitettiin vuonna 1987 (Siitonen
1990) ja seurantaa jatkettiin vuosina 1988 ja 1993 (SYKE). Kirjoittajat tarkastivat kasvupaikan kesäkuussa 2010.
Saara Heräjärvi
ser 1809), niin jo runsaat 40 vuotta
myöhemmin suomalaiset kasvitutkijat olivat uuden lajin suhteen hyvin ajan tasalla. Ensimmäistä Suomen kasviota ei ollut vielä julkaistu, mutta luhtaorvokki oli mukana
Hartmanin Skandinavian flooran
kolmannessa painoksessa (Hartman 1838). Kirja tunnettiin myös
Suomessa.
Suomen ensimmäinen luhtaorvokin kasvupaikka löydettiin
vuonna 1851 Vihdistä. E. af Hällströmin näytteessä (H) ei ole muuta paikkatietoa, mutta myöhemmin
kerätyt lukuisat näytteet tarkensivat paikan Kourlan kylään Averiajärven rannalle. Vihdin kasvupaikkojen lukumäärästä ei ole ollut täyttä selvyyttä, sillä näytteitä on etikettitietojen mukaan kerätty myös Vihdin Olkkalasta. Kylänraja kulkee Averiajärven poikki,
niin että järven toinen puoli kuuluu
Kourlan kylään, toinen puoli Olkkalan kylään. On epäilty, että kaikVERKKOLIITE
Museonäytteet, Averiajärvi, Kourla
1854 G. af Hällström (TUR-A), 1871
(TUR), 1873 (H); 1873 Printz (KUO),
1874 (TUR); 1877, 1878, 1880 G. af
Hällström (H); 1888 Kihlman (KUO,
TUR ”Kairamo”); 1902 E. af Hällström & Collin (H); 1905 E. af Hällström (H); 1943 Cedercreutz (H);
1943 Marklund (H); 1945 Fortelius
(TUR-A). – Gadolinin 1915 keräämä, etiketin mukaan Olkkalaan paikannettu näyte (TUR-A) lienee kerätty Kourlan puolelta (”å en f.d. holme i
Ahvenjärvi sjö”).
Kuten voi havaita, E. ja G. af
Hällström ovat tehneet mittavan luhtaorvokin keräysuran Vihdissa, peräti yli 50 vuotta.
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
1
Kasvupaikka vuonna 1987
Vihdin luhtaorvokin nykyisin tunnettu kasvupaikka Averian rannalla on
alun perin ollut mesiangervo- ja hiirenporrastyypin tulvavaikutteista kosteaa lehtoa. Alueen läpi kaivettiin
1970-luvulla noin kolme metriä leveä
kanava Averia-järvestä. Kanava, maavalli ja ojat liittyvät läheisten peltojen
pumppukuivatusjärjestelmään.
Esiintymän pinta-ala oli vuonna
1987 noin kolme aaria. Tällä alueella oli vaihtelevan kokoisia kasvustolaikkuja, ja suurimmasta kuuden neliömetrin laikusta laskettiin 700 ruusuketta. Osa esiintymästä sijoittui
harmaaleppävaltaiseen lehtoon, mutta pääesiintymä oli kanavan reunoilla
ja vallilla leveinä katkonaisina vöinä.
Koko esiintymä sijaitsi Averian ylimmän tulvarajan molemmin puolin.
Alueen puustoa oli harvennettu.
Melko luonnontilaisen lehtometsän luhtaisissa painanteissa kasvavat
luhtaorvokkilaikut edustivat mahdollisesti esiintymän alkuperäisintä osaa.
Kasvustot sijaitsivat kaaressa voimakkaan kevättulvan miltei kasvittomana
pitämän painanteen ympärillä kasvipeitteisen ja kasvittoman alueen vaihettumisvyöhykkeessä.
Kaivannon metsän puoleisella
reunalla luhtaorvokki kasvoi tiheinä
kasvustoina. Laikut olivat tiheämpiä
kuin metsässä, kukkivat runsaammin
ja tuottivat enemmän siemeniä. Rantaa seuraileva kasvustovyö oli syntynyt vasta kanavan kaivamisen jälkeen.
Kasvupaikka vuonna 2010
Kesäkuussa 2010 esiintymän voitiin
todeta säilyneen mutta taantuneen sekä yksilömäärältään että laajuudeltaan
noin kymmenenteen osaan. Luhtaorvokkia kasvoi noin 20 metrin matkalla kaivannon länsirannalla kapeana,
hajanaisena vyöhykkeenä. Metsässä
tulvarajaa seurailleet lukuisat pienehköt kasvustot sekä maavallin runsaat
esiintymät olivat hävinneet kokonaan.
Alueelta kaadettiin lähes koko puusto vuonna 2005, ja paikka on vesakoitunut voimakkaasti. Metsän kasvustojen katoaminen voi osaksi johtua siitä,
että paikalla oli runsaita hakkuujätekasoja usean vuoden ajan. Ennen vesakon nousua maasto oli välillä myös
ruohottunut ja heinittynyt.
2
VERKKOLIITE
•
Kasvupaikan suojelu
Luhtaorvokin kasvupaikalla Vihdissä ei ole 2010 minkäänlaista suojaa.
Uudenmaan ELY-keskuksen mukaan
kasvupaikan säilymisen turvaamiseksi ryhdytään välittömästi toimiin, tavoitteena erityisesti suojeltavan lajin
esiintymispaikan rauhoituspäätös.
min täysin avoin luhtainen niitty oli
metsittynyt nuoreksi hieskoivikoksi.
Maasto oli hieman kuivahtanut ja kasvillisuuden rakenne muuttunut selvästi. Luhtalajisto oli taantunut ja paljolti korvautunut niitty- ja piennarkasvillisuudella; vain aivan ojan reunoilla luhtakasvillisuus oli voimissaan.
Kukinnan intensiteetti oli vähentynyt.
Hajaesiintymät entisellä niityllä olivat
säilyneet.
2. Sastamala (St), Karkku,
Rautaveden Nohkuanlammi,
Hörsinnokka (1873)
Kasvupaikan suojelu
Vuonna 1984 alueelle perustettiin yksityinen suojelualue. Esiintymää on
hoidettu ajoittain vuodesta 1988 saakka. Paikalta on mm. poistettu vesakkoa. Esiintymän tilaa seurataan säännöllisesti, vuodesta 2009 lähtien Metsähallituksen luontopalveluiden virkatyönä.
Ensimmäinen tieto Sastamalan
(ent. Vammala ja Karkku) luhtaorvokkiesiintymästä on vuodelta 1873, museonäytteen keräsi Hj.
Hjelt (H).
Museonäytteet ja muu seuranta
1873 Hjelt (H), 1879 (TURA); 1906
Gyllenberg (H); 1910 Florström
(HSI); 1910 Printz (TUR); 1911
Meurman (TUR), 1911 , 1912 , 1914
(H); 1960 Suominen (TUR), 1975
(OULU), 1981 (H, OULU). – Kartoitus 1987, 1988 ja 1989 (Siitonen
1990); lähes vuosittainen seuranta
1988–2009 (M. Siitonen, Juha Suominen ym.).
Kasvupaikka vuonna 1987
Luhtaorvokki kasvoi vuonna 1987
vetisellä luhtaniityllä noin kymmenen
metrin päässä rannasta. Pääkasvuston pituus oli 10 metriä, leveys enimmillään 5 metriä. Lisäksi lähistöllä oli
neljä erillisesiintymää, joiden koko
vaihteli 0,5–2 m² välillä. Kasvustojen
etäisyys toisistaan oli enimmillään 80
metriä. Länsilaidaltaan esiintymä rajautui mökkitiehen. Esiintymän halkaisi umpeutuva oja, joka alkoi mökkitien reunaojasta. Vedenpinta ojassa oli Rautaveden tasossa. Ojasta aikoinaan nostettu maa muodosti matalan vallin. Luhtaorvokki oli levinnyt
myös vallille tulvaveden yläpuolelle.
Pääkasvusto oli peittävä, kukinta voimakasta ja siementuotanto runsasta.
Kasvupaikka vuonna 2010
Esiintymän laajuus ja runsaus näyttivät säilyneen lähes ennallaan. Kuitenkin kasvupaikan olosuhteet olivat
muuttuneet voimakkaasti. Aikaisem-
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
3. Vihti (V), muut
mahdolliset esiintymät
(1874?)
Yllä esitellyn Vihdin Kourlan kasvupaikan lisäksi luhtaorvokkia on
museonäytteiden etikettitietojen
mukaan kerätty myös Olkkalan kylän puolelta. Kuten mainittu, käsityksemme mukaan kasvilla on ollut esiintymiä kummankin kylän
alueella.
Museonäytteet, Averiajärvi,
Olkkala
1874 Hult (H); 1892 E. af Hällström
(H), Budden (H); 1896 Lång (HSI,
KUO, TUR-A);TUR-A 1904 E. af
Hällström (TMP, TUR); 1933 Lehtonen (H).
Kourlan ja mahdollisen Olkkalan
paikan lisäksi Vihdistä on kerätty luhtaorvokkinäytteitä tarkemmin määrittelemättömistä paikoista Averian rannoilta. Kerääjät ovat olleet samoja.
Museonäytteet, yksilöimättömät
kasvupaikat
1851 E. af Hällström (H); 1877 G. af
Hällström (H); 1898 Lång (H, HEL,
OULU, TMP, TUR-A); 1903 G. af
Hällström (KUO, TUR), 1904 (H,
OULU, TUR, TUR-A), 1905 (H,
KUO); 1913 Kopperi (H); 1928 Färdig (OULU, VOA).
Vuodelta 1891 on näyte Vihdin
Pääkslahdesta: Keckman (H). Pääkslahti ei ole lähellä Averia-järveä vaan
runsaan kymmenen kilometrin päässä Hiidenveden rannalla. Viime aikoina ei luhtaorvokkia ole etsitty Pääkslahdesta.
4. Hyvinkää (U), Krissi
(1876)
Vantaanjoen vesistöalueella on ollut kaksi luhtaorvokin kasvupaikkaa. Vanhempi löytöpaikka sijaitsi Hyvinkään Hyvinkäänkylässä
Krissin kartanon tienoilla. Krissin
kartanon päärakennuksessa toimi
pitkään pienviljelijäneuvojaopisto.
Rakennus purettiin vuonna 1954.
Opiston komea asuntolarakennus
on edelleen olemassa, ja tiloissa
on toiminut vuodesta 1992 lähtien
Uudenmaan maaseutuopisto.
Entinen Krissi sijaitsee Vantaanjoen mutkassa siinä kohdassa,
missä Hangon rata ylittää joen.
Vantaanjoen kasvistoa on tutkittu järjestelmällisesti useampaankin kertaan vuosina 1991 ja
2000, mutta luhtaorvokkia ei ole
löydetty.
Museonäytteet
1876 Hällström (H); 1889 Saelan (H).
Kasvupaikaksi mainitaan ”åstrand”
eli epäilemättä Vantaanjoen ranta
5. Hämeenlinna (EH) (ent.
Vanaja) (1881)
Ainoan kasvupaikalta kerätyn
näytteen etiketti on puutteellinen,
eikä siitä selviä kasvupaikan tarkempi sijainti: Vanaja, Thus, dikeskant 29.VII.1881 Wald. Granberg (TUR-A). ”Thus” tarkoittanee ”Tavastehus” eli Hämeenlinna;
Vanajan pitäjä ulottui tuolloin etelässä aivan Hämeenlinnan kaupunkialueen laitaan.
Myöhemmin ei Vanajan seudulta ole tietoja luhtaorvokista.
­Laji mainitaan paikkakunnalta hävinneenä vielä miltei 130 vuotta
myöhemmin (Jutila 2007).
tutuspaikaksi valittiin Jomalan Jättbölen Iriskärret, joka on tervaleppäkorpea, ja Dalkarbyn Lövdal (puronvartta). Luhtaorvokki kukki hyvin Iriskärretin luonnonsuojelualueella vuonna
1985.
6. Hammarland (A), Fly
(1890)
Luhtaorvokin esiintymä löydettiin läheltä Hammarlandin kirkkoa 9.7.1890. Vanhojen näytteiden kasvupaikkatietojen perusteella on epäilty, että kasvupaikkoja
voisi olla kaksi, mutta sittemmin
on tultu siihen tulokseen, että kaikissa näytteissä tarkoitetaan kuitenkin yhtä ja samaa paikkaa (Haeggström ym. 1985). Hammarlandin luhtaorvokin mainittiin kasvavan ”juxta templum” (kirkon vieressä/lähellä).
Luhtaorvokin tarkka kasvupaikka jäi välillä unohduksiin ja lajia etsittiin Hammarlandin kirkon
tienoilta 1982. Seuraavana vuonna
esiintymä löytyi noin 500 m luoteeseen Hammarlandin pappilasta.
Kasvupaikka oli lehtokorpea, jonka läpi virtasi lähteinen puro. Se
kerää vetensä laajalta Flyn suolta (136 ha) (Stén 2006). Noin 100
m²:n laajuisessa esiintymässä oli
useita satoja yksilöitä, joista noin
150 oli kukassa.
Luhtaorvokki on Ahvenanmaalla rauhoitettu ja erityisesti
suojeltava laji. (LF om naturvård
12.11.1998/113).
7. Kökar (A), Österbygge,
Rottenäng, Horskil (1922)
Luhtaorvokki löydettiin Kökarista vuonna 1922 (Palmgren 1925).
Myös Kökarin esiintymien lukumäärästä on ollut epätietoisuutta.
Nykyisen käsityksen mukaan luhtaorvokkia olisi kasvanut kahdessa paikassa Österbyggen kylässä,
mutta kolmaskin paikka on mahdollinen. Vuoden 1991 kartoituksessa luhtaorvokkia tavattiin yhdeltä paikalta Horskil-nimisen pellon pohjoispuolelta läheltä pientä
lampea (Ranta 1993).
Museonäytteet ja kasvupaikan
seuranta
1922 Puolanne (H, HEL, OULU,
TUR); M. Palmgren (H); A. & M.
Palmgren (H, HEL, OULU, TUR),
1933 (H, OULU), 1934 (TUR-A);
1948 Cedercreutz (H, TUR); 1955
Kuusinen (TUR), Laine (TUR), Mäkinen (OULU, TUR), Mäkinen & Tarén (TUR), Såltin (OULU). – Kasvupaikan kartoitus 1987 (Pispa) ja 1991
(Ranta 1993; kuvat 1–3).
Museonäytteet
1890 Bomansson & Lindberg (H);
1939 Kvist (H); 1954 Cedercreutz
(H); 1983 Haeggström (H).
Kasvupaikka vuonna 1987
Talvella 1983–84 kasvupaikka ojitettiin ja puusto hakattiin. Luhtaorvokkien määrä väheni noin sataan yksilöön.
Myöhemminkin alueella tapahtui monia muutoksia, mm. hakkuita, ojitusta ja maanrakennustoimintaa, minkä seurauksena luhtaorvokki hävisi
2000-luvun alkuvuosina (Carl-Adam
ja Eeva Haeggström 2008). Kadonneesta kasvupaikasta jäi muistuttamaan lähistöllä Sumpviolen-niminen
kiinteistö.
Kasvupaikka vuonna 1991
Laineen vuoden 1955 näytteen kasvupaikkatiedot vastaavat hyvin nykyisin
tunnettua esiintymää ”Horskil, NEnurkkauksen luona kosteassa (lampareisessa) lepikössä.” Horskilin kasvupaikka on tervaleppäkorpea, jossa
kuivempien mättäiden välissä on vetisiä välikköpintoja, eli siis tyypillinen ”alsockelkärr”. Mättäitä ympäröi mesiangervorengas. Luhtaorvokki
oli runsaimmillaan mättäiden kosteissa alareunoissa, missä mesiangervo ei
enää kasva. Kartoituksessa esiintymä
oli sangen hyvinvoiva ja runsas. Kasvupaikkaa voitiin pitää luonnontilaisena, eikä sillä ollut välittömiä hoitotarpeita.
Kasvupaikan suojelu
Koska kasvupaikka oli selvästikin
joutunut vaaraan, päätettiin osa luhtaorvokeista siirtää uuteen paikkaan
luonnonsuojelualueille. Sopivaksi isVERKKOLIITE
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
3
Kuvat 1–3. Luhtaorvokin kasvupaikka Kökarin Österbyggessä
(Ranta 1993).
Kasvupaikka on ainoa Ahvenanmaalla säilynyt ja saattaa olla
ainoa alkuperäisenä säilynyt Suomessa. Muilta ilmoitetuilta
paikoilta Österbyggestä ei luhtaorvokkia ole löytynyt.
Tervaleppäkorven mättäisyys näkyy kasvustojen sijainnissa.
4
VERKKOLIITE
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
Kasvupaikka 2010
Erillistä maastokäyntiä ei tehty, mutta kasvupaikka vaikuttaa muuttumattomalta (Jörgen Eriksson, suullinen
tiedonanto). Paikkaa ei ole erityisesti suojeltu.
8. Nokia (EH) (1922)
Nokialta on vuonna 1922 kerätty näyte luhtaorvokista. Muuta tietoa kasvupaikasta ei ole. Näytteestäkään ei ole apua esiintymän paikantamisessa, sillä kasvupaikkasi
on merkitty vain luhtaniitty. Nokialta on kerätty näyte luhtaorvokista myös 1941, sekin vailla tarkempaa paikannusta. Saattaa olla, että näyte liittyy jollakin tavoin Melon luonnonsuojelualueen (EH) perustamiseen samana vuonna (Melo
oli Pirkanmaan ensimmäinen luonnonsuojelualue).
Museonäyte
1922 Lunnasvaara (TUR); 1941 Manner (H).
9. Kouvola (ES), Niittyjoki
(ent. Valkeala, Kouvolan
kylä) (1929)
Valkealan kasvupaikka löydettiin
vuonna 1929. Luhtaorvokkia kasvoi niityllä pajukoiden väleissä aukeamilla ja jokitöyräillä. Esiintymä oli tuolloin runsas. Luhtaorvokin esiintymisalueen ympäristö oli
1800-luvun loppupuolella osa laajaa niittyaluetta, joka ympäröi
meanderoivaa Niittyjokea. Peltoja
oli vielä hyvin vähän. Niityt oli
alun perin raivattu soista (mm. Paljassuo). Sotien jälkeen 1940–50-luvuilla niitty muutettiin pelloiksi ja
Niittyjoki sivupuroineen oikaistiin
osittain ojaksi. Ojan viereen rakennettiin tilustie. Toimien seurauksena esiintymä tuhoutui miltei kokonaan. Lopuksi paikalla kasvoi vain
luhta- ja aho-orvokin risteymää,
joka sekin hävisi 1990-luvulla.
Museonäytteet
1929, 1930 A. Ulvinen (H).
11. Kauniainen (U) (1937)
Kauniaisten kasvupaikka löydettiin vuonna 1937 Kauniaisten keskustasta läheltä rautatietä. Venäläisellä topografikartalla (1870–
1871) on koko Helsinki – Turku
-radan ympäristö merkitty niityksi tai vesiperäiseksi niityksi. Vuonna 1937 löydetyn kasvupaikan tienoilla kulki puro tai oja. Näytteessä vuodelta 1937 on kasvupaikaksi
merkitty ”ratavallin juuri, korpi”).
Kasvupaikka jäi rakennustoiminnan jalkoihin (rautatien levennys, tien teko ja teollisuustilojen
rakentaminen), niin että luontainen
kasvillisuus hävisi alueelta. Vuonna 1980 todettiin myös luhtaorvokin hävinneen paikalta. Muistumana korvesta radan ja kadun välimaastossa kasvoi vielä vuonna
1987 joitain suuria tervaleppiä.
Kasvupaikka vuonna 1987
Kasvupaikka sijaitsi Niittyjoen sivupuron varressa. Ympäristö on avointa
peltoa, jonka ojassa kasvaa pensaikkoa. Puron oikaisut ja niittyjen viljelykäytön tehostaminen supistivat vähitellen esiintymän noin 80 ruusukkeeseen. Ojaksi kaivetun Niittyjoen
sivu-uoman ja kylätien välissä metrin levyisellä pientareella kasvoi 80
ruusuketta viiden metrin matkalla. Itse Niittyjoen varrella oli lisäksi pari
pientä laikkua luhtaorvokin ja aho-orvokin risteytymää. Kukinta oli heikkoa. Useimmat luhtaorvokit kasvoivat korkean ojakasvillisuuden ja matalan piennarkasvillisuuden vaihettumisvyöhykkeessä, kuitenkin selvästi
tienpintaa alempana. Osa kasvustoista kärsi kuivuudesta, osa ehkä muun
kasvillisuuden kilpailusta.
Museonäyte
1937 Harve (H).
10. Hanko (U), Täcktom,
Övermossa (1931)
12. Tampere, Leinola (1937)
Täcktomin kylän Övermossan
suolta kerättiin luhtaorvokkinäyte
vuonna 1931. Kasvupaikkatietojen
mukaan kyseinen suo oli jo silloin
ojitettu ja kuivumassa. Nykyisin
esiintymä on kadonnut ja entinen
suo kokonaan kuivunut ja metsittynyt. Kasvupaikka sijaitsi nykyisen
Hangon lentokentän luoteispuolella lähellä nykyistä golfkenttää (vrt.
Keynäs 1988).
Venäläisellä topografikartalla vuodelta 1872 suot ovat vielä ojittamattomia. Täcktomträsket oli oikea järvi, mutta sen laskupuro Täcktombäcken oli jo oikaistu ojaksi. Seudulla oli tuolloin
hyvin vähän merkkejä talouskäytöstä, esimerkiksi vesiperäistä niittymaata oli vain pieni alue järven
pohjoisrannalla. Metsälaidunnusta alueella kuitenkin suurella todennäköisyydellä harjoitettiin, ehkä myös heinäntekoa luonnonniityiltä.
Ensimmäinen säilynyt museonäyte
Leinolan kasvupaikalta on kerätty vuonna 1937 (J. Laakso, TMP),
mutta paikallisen tiedon mukaan
(T. Raithalme ja P. Laakso) luhtaorvokkia oli kerätty paikalta jo aiemmin 1930-luvulla koululaisherbaarioihin. Luhtaorvokkia oli
kasvanut runsaasti, aivan ”sinisenään”. Lisäksi paikkakunnan asukkaat ovat säännöllisesti poimineet ja siirtäneet luhtaorvokkia aina vuoteen 1974 saakka. Tampere
oli luhtaorvokin toiseksi pohjoisin
esiintymä Fennoskandiassa ja koko maailmassa. Kasvupaikka sijaitsi Tampereen itäosassa kantakaupungin alueella.
Museonäytteet
1937 Laakso (TMP); 1974, 1975
Kääntönen (H); 1975 Raithalme
(TMP).
Häviäminen ja siirtoistutukset
Vaikka luhtaorvokkia kasvoi alun perin runsaasti, se väheni kuitenkin jat-
Museonäyte
1931 Karling (H).
VERKKOLIITE
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
5
kuvasti. Syynä oli alueen halki virtaavan puron kuivattaminen. Vielä 1940-luvulla paikka oli ollut selvää suota (Kääntönen 1975). Luhtaorvokin kasvupaikka oli tarkoitus säilyttää puistona, mutta kaupunki myi
maan yksityiselle, joka alkoi rakentaa paikalle rivitaloja. Esiintymä hävisi vuonna 1975.
Luhtaorvokin tarina Tampereella ei kuitenkaan päättynyt vielä vuoteen 1975, vaan ilmeisen häviämisuhan edessä turvauduttiin siirtoistutukseen. Luhtaorvokkia siirrettiin Leinolasta viidelle uudelle kasvupaikalle
(Kääntönen1984, 2011). Nyt luhtaorvokki on hävinnyt kaikista näistä paikoista, mutta siirto Joensuuhun menestyi ja sieltä kasvia siirrettiin edelleen Oulun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan.
Nykyisin mikään kunta ei myöntäisi rakennuslupaa erityisesti suojeltavan kasvin kasvupaikalle. Surkuhupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että yksi Tampereen kaupungin tunnuslajeista on ”orvokki”. Varmaankin siis luhtaorvokki.
13. Kouvola (EH), Savonsuo
(entinen Kuusankoski) (1938)
Luhtaorvokin kasvupaikka löydettiin vuonna 1938 silloisen Kuusankosken kunnan alueelta. Kasvupaikka sijaitsi Kuusaanlammen lounaispuolella melko lähellä Savon radan vielä oikaisematonta linjaa. Kuusankosken kaupunki
perustettiin vuonna 1973 ja vuonna 2009 se liittyi yhdessä viiden
muun kunnan kanssa uudeksi suurkunnaksi nimeltä Kouvola.
Museonäytteet
1938 A. Ulvinen (H), O. Ulvinen (H),
T. Ulvinen (H); 1939 Lilja (H); 1941
O. Ulvinen (H); 1942 Silkkilä (TUR);
1958 A. Ulvinen (H).
Kasvupaikka ja sen häviäminen
Luhtaorvokkiesiintymän seutu oli vesiperäistä niittyä vuonna 1875. Niittyjen halki virtasi luonnontilainen meanderoiva puro (Osonoja), joka sai alkunsa ylempänä olevilta soilta. Ennen Kuusankosken voimalapadon rakentamista vesi oli nykyistä alempana
6
VERKKOLIITE
•
ja luhtaorvokkia kasvoikin luultavasti juuri puron varsilla. Esiintymän laajuudesta ja runsaudesta ei ole säilynyt
tarkkoja tietoja.
Vuoden 1921 taloudelliseen karttaan on jälleen merkitty kasvupaikan
niittyjen halki virtaava, lievästi meanderoiva puro. Vuonna 1942 kerätyissä näytteissä tarkennetaan kasvupaikan kuvausta: ”Savon–Kymintehtaan ratojen ja Kuusankosken tien
välinen, luhtaniityksi muuttunut tervaleppäkorpi”. Vuoden 1965 peruskartan mukaan kasvupaikka oli ojitettua avosuota (Savonsuo ja Saksanaho). Suolla oli laajoja avovesiallikoita. Alueen halki kulkeva rautatie
oli oikaistu.
Vuonna 1987 kasvupaikka oli jäänyt kaatopaikan ja rataoikaisun alle. Viimeinen museonäyte kerättiin
vuonna 1958. Tarkka tuhoutumisaika
ei ole tiedossa. Laajahkon suoalueen
säilynyt itäreuna on nykyisin luonnonsuojelualuetta (Tanttalan tervaleppäkorpi).
14. Mäntsälä (U), Numminen
(1946)
Esiintymän löysivät Lalli Laine, Yrjö Vasari ja Matti Kaasinen
vuonna 1946 (Laine 1951). Vuoden 1783 tiluskartalla paikka kuvataan leveän niityn reunustamaksi puronvarreksi. Kuljunojaan on
piirretty useita erittäin voimakkaita meandereita suunnilleen entisen
pääkasvuston kohdalle. Lähistöllä
on jo yksi raivioniitty, josta lähtevä
niittyjuotti seurailee nykyisen sivuojan kulkua. Tiluskartta vuodelta 1833 osoittaa niittykäytön jatkuneen edelleen. Puronvarsiniittyjä
on levennetty. Nykyisen kasvupaikan kohdalla kulkevat puron meanderit ovat jo tunnistettavissa.
Venäläinen topografikartta vuo­
delta 1873 paljastaa nopean muutoksen kasvupaikan ympäristön
maankäytössä: metsät on raivattu
niityiksi, pelloiksi sekä erilaisiksi
metsälaitumiksi ja kaskimaiksi.
1900-luvun alussa luhtaorvokin kasvupaikat olivat yhä luonnontilaisia puronvarsiniittyjä. Niityt rajautuivat jälleen enimmäk-
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
seen ympäröiviin metsiin ja soihin tai toisinaan raivattuihin laidunniittyihin. 1920-luvulla esiintymän lähellä raivattiin runsaasti uutta peltoa ja niittyä, mutta itse luhtaorvokin kasvupaikka säilyi edelleen koskemattomana takamaana. Esiintymä runsastui vuosien 1946 ja 1950 välillä ilmeisesti maanpinnan paljastumisen seurauksena. Vuoden 1947 puronoikaisu ei hävittänyt vanhaa uomaa,
ja luhtaorvokki säilyi sen pohjalla.
Sieltä käsin se kykeni valtaamaan
myös uuden ojanvarren penkereitä
(Laine 1951).
Luhtaorvokin
kasvupaikka
mullistui perusteellisesti 1980-luvun alussa. Oikaistu purouoma
ruopattiin uudelleen ja maamassoja siirreltiin siten, että vanha uoma
katosi lopullisesti. Samalla hävisi
myös Mäntsälän luhtaorvokin pääesiintymä. Jo aikaisemmin olivat
kadonneet puroa reunustaneet tulvaniityt. Metsässä kasvaneet erillisesiintymät säilyivät ja vuonna
1983 jäljellä oli 20 yksilöä.
Museonäytteet
1946 Vasari (H, OULU), Laine
(HEL); 1948 Malmio (HEL), Laine
(H); 1951 Laine (H), Korhonen (H),
Sipilä (TUR); 1952 Laine (H).
Kasvupaikka vuonna 1987
Vuoden 1987 kartoituksessa löytyi
viisi pientä kasvustoa, yhteensä 370
yksilöä. Kaikki kasvoivat Kuljunojan
penkereessä tai sen välittömässä tuntumassa noin 10 metrin matkalla.
Suojelu ja esiintymän häviäminen
Esiintymän kehitystä seurattiin säännöllisesti ainakin 1946–1951 (Laine
1951, Siitonen 1988), vuosina 1982–
1984 ja 1987–1990, sekä satunnaisesti 1991–2004 (mm. M. Siitonen ja Olli Elo). Vuonna 2003 Uudenmaan ympäristökeskus teki alueella kartoituksen erityisesti suojeltavan lajin suojelualuerajausta varten. Rajauspäätös
tehtiin 2004.
Esiintymää uhkasi jatkuvasti puron metsäosuuden perkaus ja ympäristön hakkuukypsän puuston avohakkuu (Siitonen 1988). Kohteelle tehtiin erityisesti suojeltavan lajin suo-
jelualuerajaus vuonna 2004. Sen jälkeen kasvupaikalta poistettiin hoitotoimena muutamia esiintymää pahimmin varjostavia kuusia. Hieman myöhemmin suojelualuerajauksen koko
ympäristö hakattiin avoimeksi, jolloin
kasvupaikka muuttui liian valoisaksi,
minkä seurauksena luhtaorvokki tukahtui muun kasvillisuuden tihentymiseen. Vuonna 2008 esiintymän todettiin hävinneen.
15. Hanko (U), Santalankorpi
(1951)
Seppo Eurola löysi luhtaorvokin
Hangon Santalasta vuonna 1951
valtakunnallisen metsieninventoinnin yhteydessä. Nykyisin tunnetun
Santalan – Tvärminnen esiintymän
löysi Kalevi Keynäs 1981, ja vasta 1983 löytyi tuhansien yksilöiden
laajuinen Luhtakorven eli nykyisen
soidensuojelu- ja Natura-alueen
eteläisemmän lohkon pääesiintymä (Keynäs 1988). Vuosina 1987–
1989 esiintymän ympäristöä tutkittiin systemaattisesti ja uusia kasvupaikkoja löytyi runsaasti Luhtakorven pohjoispuolisilta turvekankailta. Varhaisimmat näytteet lienee
kerätty juuri näiltä alueilta.
Koko esiintymisalue on maastoltaan erittäin tasaista hiekkamaata. Meren tasaaman hiekan päällä on ohut 10–30 cm paksu hyvin
maatunut turvemultakerros, jonka
ravinteisuustaso on korkea. Maasto on tavallisesti kosteaa, aiemmin
vetistä luhtaniittyä tai tervaleppäkorpea. Niityt ovat kasvillisuustyypiltään lähellä suomyrtti-pajusiniheinätyypin luhtasoita. Kasvupaikan suot ovat ohutturpeisia ja
minerotrofisia. Ruoko on paikoin
kenttäkerroksen valtalaji.
Laajuudestaan ja sijainnistaan
(lähellä kaupunkia ja Tvärminnen eläintieteellistä asemaa) huolimatta Hangon pääesiintymä löytyi Suomen esiintymistä kolmanneksi viimeisenä. Alue oli pohjoisesta tulevan metsätien tekoon asti vaikeasti tavoitettavissa. Ennen
hoitotoimia niityillä kasvoi erittäin
sankkaa miehen korkuista ruovik-
koa ja hieskoivuvesakkoa, metsäluhdissa taas tiheää alikasvoskuusikkoa. Seudulla ei juuri liikuttu, ja
soidensuojelun perusohjelmaan sisältyi vain nykyisen kaksiosaisen
suojelualueen pohjoisempi suuri osa-alue. Siellä luhtaorvokkia ei
kasva.
Maankäytön kehitystä Luhtakorven seudulla voidaan seurata tarkasti hyvälaatuisen kartta-aineiston avulla (mm. 1750, 1855,
1872, 1902, 1938, 1942, ks. tarkemmin Siitonen 1990). Koko
Hankoniemen esiintymisalue on
ollut voimakkaassa talouskäytössä
viimeistään 1700-luvun puolivälistä. Luhtakorven alueella on ollut latoja ja muita talousrakennuksia, joista yksi sijaitsi nykyisessä
tervaleppäkorvessa. Laajat alueet
ovat olleet joko vesiperäisiä niittyjä tai metsätöntä maata, lähinnä erilaisia metsälaitumia ja ajoittain niitettyjä luonnonniittyjä. Useat aidat ja polut halkoivat seutua
ja Sandöbäcken oikaistiin varhain
ojaksi. Luhtaniittyjen ympäröimät
tervaleppäluhtasaarekkeet erottuvat jo 1700-luvun kartoilla nykymuodossaan.
Vasta Pitäjänkartta ja topografinen kartta vuosilta 1946 ja 1938
osoittavat niittyjen vähentyneen
pellonraivauksen
seurauksena,
mutta niittyjen pinta-ala on edelleen suuri. Melkein koko nykyinen
luhtakorven alue on vielä ollut niittyä ja hakamaata. Luhtakorven halki on kaivettu ensimmäiset kuivatusojat, mm. Luhtakorvesta pohjoiseen suuntautuva kokoajaoja, jonka kuivattava vaikutus on voinut
olla suuri. Muut ojat ovat olleet vähäisiä matalia pisto-ojia, kuten niiden kunnostamatta jääneistä osista voi todeta. Ojitus jatkui kevyenä 1970-luvulle saakka, mutta vaikutukset vesitalouteen lienevät lisääntyneet.
Luhtakorven seudun laidunnus, niitto ja viljelykäyttö loppuivat 1950-luvulle tultaessa (Keynäs
1988). Ojitukset ja laidunnuksen
loppuminen näkyvät näihin aikoihin avoimien niittyalueiden voimakkaana supistumisena edelliVERKKOLIITE
siin vuosikymmeniin verrattuna.
Aukeiden maiden metsittyminen
eteni aluksi nopeasti mutta lakkasi sitten ilmeisesti valkohäntäkauriiden kannan voimistumisen seurauksena.
Maankäyttö säilyi suunnilleen entisellään aina vuoteen 1979
saakka. Tällöin koko Santalankorpi ojitettiin voimaperäisesti (Keynäs 1988). Uusia syviä ojia kaivettiin useita kilometrejä ja vanha ojaverkosto kunnostettiin suurelta osalta. Tällöin kaivettiin mm.
nykyisen Luhtakorven pääkasvuston halkaiseva valtaoja sekä koko
Luhtakorven pohjoispuolisen metsä-niittyalueen kattava ojaverkosto. Maastossa liikkuneet kaivinkoneet tekivät ajouria eri puolille
aluetta.
Hakkuita varten avattiin uusia
metsäteitä vuonna 1988 ja luhtaorvokki levisi nopeasti uusien teiden varsille. Hakkuut oli tarkoitus
aloittaa talvella 1989–1990 suojelualueen ulkopuolisilla luhtaorvokin kasvupaikoilla.
Museonäytteet
1951 Eurola (OULU); 1981 Keynäs
(H).
Kasvupaikka vuonna 1987
Kaikkein runsaimmat luhtaorvokkikasvustot tavattiin Luhtakorven entisellä luhtaniityllä ja siihen rajautuvassa tervaleppäkorvessa. Vaikutti siltä,
että niityn luhtaorvokkikasvustot seurailivat ennen ojitusta vallinneita veden virtaussuuntia, jotka näkyivät ilmakuvissa puoliavoimina juotteina
metsäkuvioiden välissä. Tervaleppäkorven ojanvartta seuraileva kasvusto saattoi runsastua vasta ojituksen
jälkeen, koska kasvustot keskittyivät
ojasta nostetuille maapenkereille. Itse tervaleppäkorvessa luhtaorvokkia kasvoi pieninä laikkuina. Yli 100
metriä pitkä ja 10–15 metriä leveä yhtenäinen kasvusto oli Suomen suurin
(kuvat 4 ja 5). Avoimilla luhtaniityillä kasvoi luhtaorvokkia laajoina kasvustoina, sielläkin selvästi ojanpenkereitä suosien.
Pohjoisesta tulevan pääojan ympäristössä oli puoliavoimia entisiä hakamaalaikkuja. Niissä kasvoi harvak•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
7
Kuva 4. Hangon Luhtakorpi kesäkuussa 1987. Luhtaorvokin
kasvupaikat tien ja ojien varsilla (Siitonen 1990).
8
VERKKOLIITE
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
Kuva 5. Hangon Luhtakorpi vuonna 1988. Alue on säilynyt Suomen suurimpana luhtaorvokin kasvupaikkana. Luhtaorvokkikasvustot on
merkitty tähdellä, pienet neliöt merkitsevät pysyviä seuranta-aloja (Siitonen 1990).
seltaan luhtaorvokkeja. Aukkopaikkoja ympäröi kuusi- ja koivuvaltainen metsä, jossa paikoin kasvoi myös
saarnea. Aukot olivat hiljalleen metsittymässä ja osa luhtaorvokkikasvustoista oli jäämässä kuusten alle. Luhtaorvokin sietokyvyn ääripäätä Suomessa edustivat niukat erillisesiintymät lehtomaisen kuusimetsän pienissä aukkopaikoissa.
Luhtakorven
pohjoispuolella
maasto muuttui metsäiseksi ja kui-
kuvasti vapaata kasvutilaa. Erityisen
paljon luhtaorvokkia tavattiin 1,5–2
metriä syvän pääojan penkereillä.
Uuden metsätien pohjoispuolella
oli kuivahtaneita siniheinäluhtia. Niillä kasvoi luhtaorvokkia harvan lehtipuuston (yleensä hieskoivua) alla.
Pintakasvillisuus muistutti lehtoturvekangasta. Alueen metsäisemmissä
osissa oli lisäksi luhtaorvokkia kasvavia, lehtomaisen kasvillisuuden luonnehtimia puoliavoimia laikkuja.
vemmaksi kuin pääesiintymän alueella. Kasvillisuustyyppi muistutti ruohoturvekangasta ja lehtoa, mutta siinä
oli alueen erikoisia piirteitä. Kaikkialla vallitseva kasvipeitteen rehevyys
saattoi olla seurausta hiekan sisältämästä simpukkakalkista sekä alueen
pitkästä laidunnushistoriasta.
Metsää leikkasivat syvät viivasuorat ojat, joissa kasvoi runsaasti
luhtaorvokkia. Helposti erodoituvat
hiekkaiset ojanpenkat tarjosivat jatVERKKOLIITE
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
9
Kasvupaikka vuonna 2010
Hangon esiintymä oli säilynyt pääosin yhtä laajana ja runsaana kuin 20
vuotta aikaisemmin. Runsaat uusien
metsäteiden varsiin syntyneet esiintymät ovat kuitenkin kokonaan hävinneet (vrt. Vihdin patovalli). Ojissa sijaitsevat kasvustot ovat säilyneet hyvin ja paikoin jopa runsastuneet. Luhtakorven palstan pohjoispuolisen metsämaaston pienten esiintymien paikat
ovat jonkin verran muuttuneet. Toisaalta monia muutaman yksilön esiintymiä oli edelleen paikannettavissa
samoihin kohtiin kuin 20 vuotta sitten, esimerkiksi tuonaikaisiin, yhä
maastossa erottuviin ajouriin. Alueella on tehty hakkuita ja maasto on
hieman heinittynyt. Nuorten kuusten
muodostamia tiheikköjä on kehittynyt
lisää ja entiset ovat laajentuneet.
Suojelu ja hoito
Luhtakorven palsta ostettiin valtiolle vuonna 1984 ja se rauhoitettiin soidensuojelualueena asetuksella vuonna 1985 (No 801/85). Alue
(5,6 ha) lohkottiin toimituksessa numero 207 231-1 vuonna 1985 (Keynäs 1988). Rajankäynnin yhteydessä avattiin mm. Luhtakorven rajalinjat. Vuonna 1987 rauhoitettiin Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä (No. 7640) Luhtakorpeen eteläpuolelta rajoittuva 0,5 ha:n alue luonnonsuojelualueeksi. Vuonna 1998 perustettiin 73 hehtaarin laajuinen, kaksiosainen Santalankorven Natura-alue.
Luhtakorpi käsittää Natura-alueen
eteläisemmän osa-alueen (Soidensuojelualue ja YSA, yhteensä 6,1 ha).
Soidensuojelualueen hoito- ja
käyttösuunnitelma hyväksyttiin metsähallituksessa 1989 ja samana vuonna alettiin suunnitelmaa myös toteuttaa. Luhtakorven läpi virtaavan
ojan pohjapato rakennettiin (Siitonen
1988, Tanninen 1989) (kuvat 4 ja 5)
ja tervaleppäkorven kuusialikasvos
poistettiin. Niittyjä on niitetty säännöllisesti 1990–2000-luvuilla. Hoitotoimien vaikutuksia on seurattu pysyvien kasvillisuuskoealojen avulla
vuodesta 1987 lähtien, mutta koejärjestelyä on pariin otteeseen jouduttu
muuttamaan.
Pitkään jatkuneen hoidon tuloksia on vaikea arvioida, sillä hoidon
vaikutuspiirissä olevalla alueella kas10
VERKKOLIITE
•
vustojen koko ja yksilömäärät näyttävät säilyneen entisellään. Voidaan ajatella, että hoitotoimet ovat estäneet
luhtaorvokkiesiintymien taantumista
mutta todisteita tästä on vaikea osoittaa vertailutilanteen puuttuessa. Luhtakorven tervaleppäkorven kasvillisuus on kuitenkin selvästi luonnontilaisempi kuin ennen ennallistamistöiden aloittamista, ja niittyjen sankat
ruovikot sekä tiheät hieskoivuvesakot
ovat niitetyiltä alueilta hävinneet.
16. Vantaa (U), Kylmänoja
(1988)
Vuonna 1988 löytyi Kylmänojan
varrelta uusi luhtaorvokin kasvupaikka Vantaan jokivarsien kasvikartoituksessa (Ranta 1989, 1990).
Kartoitusraportissa sanottiin enteellisesti: ”Nykyisellään ei Kylmänojan kasvupaikka vaikuta
uhanalaiselta, vaikka asutus onkin
lähellä. Olennaista on, että kasvupaikka ympäristöineen säilyy nykyisellään. Vantaan kaupungin viranomaisten tulisi huolehtia siitä,
että kasvupaikka otetaan huomioon erilaisia suunnitelmia tehdessä. Puroa ei tule kasvupaikan läheisyydessä ruopata eikä puustoa
raivata. On tarpeen varmistua siitä,
ettei mikään kaupungin hallinnonala suunnittele kasvupaikasta tietämättä jotakin luonnontilaa muuttavaa toimintaa. Tavoitteena tulee
olla kasvupaikan ja sen ympäristön rauhoittaminen luonnonsuojelualueeksi.”
Mitä sitten tapahtui, kerrotaan Vantaan luonto, kasvit -kirjassa (Ranta & Siitonen 1996): ”Löydettäessä puronvarsi oli varsin koskematonta ja kaunista lehtoa. Ongelmia alkoi kuitenkin ilmaantua,
aluksi puron toisella puolella tehtyjen harvennushakkuiden muodossa. Saniais- ja kortekasvusto alkoivat uhkaavasti tihentyä. Luhtaorvokin ruusukkeiden määrä väheni vuosi vuodelta. Kasvupaikan
murjomisen loppuhuipennus tuli
keväällä 1995, jolloin puron vastaranta hakattiin lähes aukoksi ja
kasvupaikan vierestäkin kaadettiin
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
runsaasti puita – Vantaan kaupungin maalta ja kaupungin toimesta.
Hakkuujätteitä kasattiin suoraan
luhtaorvokkikasvustojen päälle.
Kaupungin maankäyttöön eri tavoin liittyviä hallintokuntia oli informoitu kasvupaikasta jo heti sen
löytymisen jälkeen.”
Keväällä 1995 puron varressa
kohtasi käsiään levittelevä seurue,
niin Vantaan kaupungista kuin ympäristöministeriöstäkin. Luhtaorvokkia ei enää nähty.
Kylmänojan latvoilla on joukko lähteitä ja suoalueita. Kasvupaikan kohdalla puro virtaa syvällä laaksossa ja meanderoi voimakkaasti. Useimmat kasvustot sijaitsivat meanderin kasaantumisrannalla paljaan kasaantumisaineksen
ja rehevän lehtokasvillisuuden välissä. Itse kasvupaikka oli kotkansiipivaltaista saniaislehtoa. Esiintymä koostui viidestä pienestä luhtaorvokkilaikusta. Kaikki laikut sijoittuivat aivan puron tuntuman
ylimmän tulvarannan tasalle tai
sen alapuolelle. Vuonna 1989 ainakin kaksi laikkua oli kukkinut ja
tehnyt siemeniä.
17. Tohmajärvi (PK),
Onkamo, Säkäsuo (1999)
Viimeisin uusi luhtaorvokin kasvupaikka löytyi vuonna 1999 (Matti
Turunen) Tohmajärveltä Onkamon
kylän Säkäsuolta. Viranomaisten tietoon esiintymä tuli vuonna
2003. Paikka sijoittuu Suuri Onkamo -järveen rajoittuvan Säkäsuon laitaosaan. Säkäsuo on ilmeisesti entinen Suuren Onkamon lahti, joka on soistunut umpeen järven
laskujen seurauksena. Venäläisessä topografisessa kartassa 1900-luvun alusta Säkäsuo on jo merkitty
märäksi suoksi. Alue on kuivunut
lisää, kun Suurta Onkamoa laskettiin 1930-luvun lopulla noin metrin
verran. Itse Säkäsuo on ojitettu tehokkaasti sotien jälkeen. Luhtaorvokkiesiintymä sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä PohjoisKarjalan lehtokeskuksen ydinalueesta, missä on mm. useita ukon-
14
14
Societatis pro Fauna et Flora Fennica 61:
121–125.
• Hartman, C.J. 1838: Handbok i Skandinaviens Flora, innefattande Sveriges och
Norriges vexter, till och med mossorna.
Tredje upplagan. — 494 s. Zacharias
Hæggström. Stockholm.
• Jutila, H. 2007: Hämeenlinnan luontoopas. — Hämeenlinnan seudullisen ympäristötoimen julkaisuja 15: 1–73.
• Keynäs, K. 1988: Suunnitelma Santalankorven soidensuojelualueen hoitotoimiksi.
— 10 s. Käsikirjoitus. Tvärminnen eläintieteellinen asema.
• Kääntönen, M. 1975: Luhtaorvokki, Viola uliginosa Tampereella (EH). — Luonnon Tutkija 79: 28.
• Kääntönen, M. 1984: Luhtaorvokista
(Viola uliginosa) Pirkanmaalla ja lajin siirtoistutuksista. — Memoranda Societatis
pro Fauna et Flora Fennica 60: 75–77.
• Kääntönen, M. 2011: Tampereen luhtaorvokkipopulaatio jatkaa elämäänsä Joensuussa ja Oulussa. — Lutukka 27(1): 13.
• Laine, L. 1951: Viola uliginosa Bess.
Mäntsälässä. — Archivum Societatis Zoologicae-Botanicae Fennicae «Vanamo»
6(2): 123–128.
• Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010. — Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Levinneisyyskartat osoitteessa www.luomus.fi/kasviatlas.
• Palmgren, A. 1925: Eine neue Lokalitet
für Viola uliginosa Bess. — Meddelanden
af Societatis pro Fauna et Flora Fennica
49: 115–118.
• Ranta, P. 1990: Vantaanjoen vesistöalueen jokikäytäväkasveista Vantaalla ja Helsingissä. — Lutukka 6: 99–115.
• Ranta, P. 1993: Sumpviol. Ålands hotade
kärlväxter. Årsrapport 1993 (1). — 180 s.
Metsätähti Oy, Helsinki.
• Ranta, P. & Siitonen, M. 1996: Vantaan
luonto. Kasvit. — 442 s. Vantaan kaupunki. Vantaa.
• Ranta, P. & Siitonen, M. 2011: Kuinka
käy luhtaorvokin? — Lutukka 27(3): 74–
87.
• Siitonen, M. 1988: Luhtaorvokki (Viola
uliginosa) Suomessa. — Luonnon Tutkija
92: 160–161.
• Siitonen, M. 1990: Luhtaorvokin kasvupaikat ja kasvupaikkojen historia Suomessa. — 88 s. Pro gradu -käsikirjoitus. Helsingin yliopisto, Viikin tiedekirjasto.
• Siitonen, M. 1997: Luhtaorvokki – sumpviol. — Teoksessa: Ryttäri, T. & Kettunen,
T. (toim.), Uhanalaiset kasvimme: 271–
272. Kirjayhtymä. Helsinki
• Stén, C.-G. 2006: Ahvenanmaan tutkitut
suot. — Turvetutkimusraportti 371: 1–65.
• Tanninen, T. 1989: Santalankorven soidensuojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma. — 7 s. + 2 liitettä. Metsähallitus,
luonnonsuojelutoimisto.
12
12
10
10
8
8
6
6
4
4
2
2
0
10
00
17
20
90
16
20
80
15
19
70
14
19
60
13
19
50
12
19
40
11
19
30
10
19
20
9
19
8
19
10
00
7
19
6
19
90
80
5
18
70
4
18
3
18
60
50
18
2
18
1
Kuva 6. Luhtaorvokin tiedon ja tuskan vuosikymmenet Suomessa 1850–2010. Samanaikaisesti tunnettujen luhtaorvokin kasvupaikkojen lukumäärä tasavuosikymmenin (huom.
välivuosien havainnot eivät ole näkyvissä). 1940-luvulle saakka lisääntyvä tieto kasvatti
tunnettujen kasvupaikkojen määrää neljääntoista (pylväiden 1940 ja 1950 välissä), mutta
sitten alkoi alamäki ja vuonna 2011 kasvupaikkoja oli enää viisi. Luhtaorvokkitietoja voi
pitää hyvin luotettavina eikä laji ole todennäköisesti jäänyt huomaamatta (vrt. Hankoniemen vaikea maasto). Tohmajärven uuden esiintymän löytyminen 1999 oli yllätys.
hattulehtoja. Edustavia harjulehtoja ja muuta lehtokasvillisuutta tapaa huomattavasti lähempääkin.
Esiintymän varhaisempaa historiaa ei tunneta. Kasvillisuuden
ja puustorakenteen perusteella sen
tienoo on ollut hakamaan tyyppistä
laidunmaata. Esiintymän läpi kulkee matala, umpeutuva oja. Kasvupaikan itä- ja pohjoispuolella kulkevat ojat ovat sen sijaan syviä ja
runsasvetisiä. Metsäautotie sivuaa
esiintymäaluetta etelässä. Luhtaorvokki on jossain määrin levinnyt
myös ojia pitkin.
Pohjois-Karjalan ELY-keskus
on seurannut esiintymän tilaa vuodesta 2003 lähtien. Esiintymän koko ja runsaus eivät ole muuttuneet
merkittävästi löytymisen jälkeen,
mutta alueen puusto on sulkeutunut vähitellen. Silmämääräisesti on
arvioitu kasvustojen hieman taantuneen, mutta varsinaista seurantamittausta ei ole tehty. Ennen Säkäsuon ojitusta esiintymä on voinut
olla selvästi nykyistä laajempi, sillä yksittäisiä luhtaorvokkeja kasvaa myös varsinaisella suolla.
Luhtaorvokkiesiintymä
(1,3
ha) suojeltiin erityisesti suojeltavan lajin rajauspäätöksellä vuonna 2006 (ERA202733). Tästä
huolimatta kasvupaikka on pysynyt tuntemattomana ja se puuttuu
esim. vuoden 2010 Kasviatlaksesta (Lampinen & Lahti 2011).
Kasvupaikka nykyään
Noin hehtaarin alueella on useita toisistaan erillisiä luhtaorvokkikasvustoja. Vuoden 2003 laskennassa erotettiin 14 hyvin vaihtelevan kokoista
kasvustoa, joiden yhteinen versomäärä nousee yli 7000:een. Maastokäynnillä 2011 ei havaittu muutosta. Kasvustot sijoittuvat usein maaston alaviin painanteisiin. Kokonaisuutena
alue viettää loivasti itäkoilliseen kohti Säkäsuota.
Kasvillisuudeltaan esiintymäalue
lukeutuu tuoreisiin ja kosteisiin lehtoihin. Valtapuuna kasvaa varttunutta tai vanhaa hieskoivua, alueen keskiosissa nuorta koivu – harmaaleppäpuustoa. Aluetta sivuava oja tulvii
vuosittain. Sekä lumien sulamisvesi
että tulvavesi viipyilevät pisimpään
painanteissa sijaitsevien luhtaorvokkikasvustojen kohdalla. Tästä syntyvä
tulvavaikutus ilmeisesti riittää luhtaorvokille. Hoitotarvetta ei toistaiseksi ole todettu.
• Besser, W.S.J.G. von 1809: Primitiae florae Galiciae Austriaceae utriusque. I. —
399 s. Sumptibus Ant. Doll. Vienna.
• Haeggström, C-A., Haeggström, E., Harberg, J. & Kulves, H. 1985: Sumpviolen,
Viola uliginosa, på Åland. — Memoranda
VERKKOLIITE
Pertti Ranta, Kalevankangas 12,
33540 Tampere. pertti.ranta@uta.fi
Mikko Siitonen, Laiduntie 6,
17800 Kuhmoinen.
•
Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27
11