docElokuvan lumoamat - Pirkanmaan elokuvakeskus 1982
download 
Report Transcription
Elokuvan lumoamat - Pirkanmaan elokuvakeskus 1982
ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982-2012 Juha Viinikainen Liina Härkönen PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982–2012 ELOKUVAN LUMOAMAT Pirkanmaan Elokuvakeskus ry. Tampere 2012 © Pirkanmaan elokuvakeskus ry Toimitus: Liina Härkönen, Emma Laakso Kuvatoimitus: Juha Viinikainen, Liina Härkönen, Juha Lassila Kansi: Juha Lassila Graafinen suunnittelu ja taitto: Juha Lassila ISBN 978-952-93-1680-9 (sid.) ISBN 978-952-93-1681-6 (PDF) ISBN 978-952-93-1682-3 (EPUB) Eräsalon kirjapaino oy Tampere 2012 ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982–2012 Sisällys Alkusanat 6 Tampereen Ylioppilastalon vuodet 1982–1984 9 Tampereen ylioppilastalo 12.12.1982 10 Perustaminen ja tamperelaisen elokuvakerholiikkeen yhdistyminen 12 Elokuvan lumoamat Elokuvakerhot: elämäntapa ja ilmiö Idea kerhojen yhteenliittämisestä Oulun Elokuvakeskus oli ensimmäinen Porvaritkin mukaan vallankumoukseen 14 16 19 21 23 Alun toiminta periytyy elokuvakerhoilta 27 Nuoruuden innolla Kerhojen sarjat muodostavat esitystoiminnan ytimen Alueelliseen toimintaan lähdetään etunojassa Nimettömästä tuleekin STILL Hauskanpidon loppu? Ylioppilastalon vakijengiä Elokuvateatteri Pirkan vuodet 1985–1991 Oma teatteri Pirkankadulta 27 30 32 35 37 39 41 42 Tarjous, josta ei voinut kieltäytyä 42 Kaupallinen esitystoiminta käyntiin kerhoaktiivien voimin 44 Aikaansa edellä oleva cinemateekki ja Pirkan iloiset tunnit 46 Bonnie ja Clyde vievät PEK:n lipputulot 48 Keski-ikäistyvät raumalaiset temppuilevat, tulva elokuvateatterissa ja kymmenen päivää musiikkielokuvia 50 Oikea ratkaisu 53 Laajeneva toiminta vaatii enemmän rahaa STILL yhdistyy Spektrin kanssa – syntyy La Strada Elokuvia lapsille ja nuorille 16mm-elokuvakopioiden vuokraus: levityksen alkumetrit Hätähuuto – Elokuvakeskuksen loppu? LP-levyn kokoinen tuhkakuppi ja viisaita puheita elokuvista 54 54 56 58 61 64 Kuvaliite 66 Elokuvateatteri Niagaran vuodet 1992–2012 80 Tie Kehräsaareen Lama tuo mukanaan mahdollisuuksia: Arthouse Cinema Vanha Posti? Kuntosalista elokuvateatteri talkoovoimin Katsojat löytävät Niagaran PEK sopeutuu 1990-luvun muutoksiin Alueellinen toiminta ja elokuvakasvatus muuttuvat Kerhojen kuolema VHS-kirjasto houkuttelee henkilöjäseniä La Strada johtaa umpikujaan Isoveli nimeltään Finnkino ja haave toisesta salista PEK Eurooppaan: No more money, police is investigating Muuttuneena, mutta entistä vahvempana, kohti uutta vuosituhatta 2000-luvun Elokuvakeskus Lasten tekemät animaatiot televisioon ja maailmalle Teatterilevityksen yllättävä alku – I Hired A Film Centre Dokumenttielokuva teattereissa - kananlennosta uuteen nousuun Teatterilevityksen haasteita ja tulevaisuudennäkymiä PEK ja elokuvat teknologisen muutoksen hampaissa Ammattimaista toimintaa ja elokuvaharrastajien kehto Pirkanmaan Elokuvakeskuksen merkitys? Loppusanat Hulluutta vai huvilat Barbadoksella? 81 81 84 86 88 88 92 95 97 99 101 103 105 105 108 111 115 116 120 122 124 125 Kiitokset 128 Lähteet ja kirjallisuus 128 ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 5 Alkusanat ”Mutta juhlajulkaisuun en kirjoita. Enää ikinä.” ”Mutta juhlajulkaisuun en kirjoita. Enää ikinä.” Näin päätti allekirjoittanut Elokuvakerho Monroen 40-vuotisjuhlajulkaisun jälkikirjoituksen vuonna 2008. Muistan noita sanoja kirjoittaessani tiedostaneeni vanhan moton: ”Never say never”, ja pohtineeni lievästi taikauskoisena, ammunko näin kirjoittamalla itseäni jalkaan. Ja tässä sitä nyt nilkutetaan. Tarkoituksellisen dramaattinen loppukaneettini johtui monesta syystä. Valmistauduin tuolloin jättämään viisi vuotta hallussani olleen paikan elokuvakerho Monroen puheenjohtajana. Halusin kuitenkin ennen sitä järjestää Monroelle arvoisensa 40-vuotisjuhlat ja kyhätä kokoon perinteikkään juhlajulkaisun. No, lyhyesti sanottuna urakka oli kaikkea muuta kuin helppo, vaikka kyseisestä julkaisusta tulikin resurssien puitteissa ihan pätevä läpyskä, johon on lähinnä tallennettu 1990-luvun ja 2000-luvun alun toimijoiden muistoja ja tuntoja. Sen jälkeen, kun minut vuonna 2009 valittiin PEK:n hallituksen puheenjohtajaksi, olen saanut useasti kuulla kysymyksen: ”Mitä te siellä PEK:issä oikein teette? Siis kyllä mä Niagaran tiedän, mutta...” Haaveissani alkoi siintää päivä, jolloin voisin lätkäistä historiikin kyselijän käteen ja heläyttää: ”Luepa siitä.” Sittemmin selailin kovin kateellisena kävelevän suomalaiELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 sen elokuvan tietopankin ja idolini Raimo ”Rake” Siliuksen koostamaa Tampereen elokuvajuhlien 40-vuotishistoriikkia ja mietin: ”Olisipa meilläkin...” Vaikka vaihdoin vuoden 2011 syksyllä pääainetta käännöstieteestä mediakulttuuriin aikeenani kirjoittaa PEK:iin liittyvä gradu, oli historiikki aivan liian laaja aihe gradun puitteisiin, ja päätin sittemmin rajata tutkielmani PEK:n levitystoimintaan. Kun hallituskollegani Niklas Nylund sitten bongasi Filkkari-talkoolaisten riveistä vuoden 1971 lyhytelokuvajuhlista historian kandidaatintutkielman tehneen Juha Viinikaisen mahdolliseksi historiikin kirjoittajaksi, tuntui ratkaisu helpolta. Koska kahden ihmisen on hölmöä kirjoittaa samaan aikaan samasta aiheesta, sovimme Juhan kanssa työnjaosta, jonka mukaan hän kirjoittaisi historiikista pääosan ja minä muotoilisin gradunteon ohessa PEK:n elokuvavuokrausta ja -levitystä käsittelevät luvut. Suunnitelma oli sinänsä hyvä, mutta omalla kohdallani elämä tuli eteen. Juhan pakertaessa kesän ajan oma kirjoitustyöni lykkääntyi lykkääntymistään painajaismaisen putkiremontin kurimuksessa. Kun Juhan raakateksti sitten oli valmis, osoittautui korvaamattomaksi avuksi Emma Laakso, joka alustavan oikolukuni jälkeen kävi tekstin asiantuntevasti läpi. Omat lukuni olen sitten lisännyt tekstiin viimeisen hionnan ohessa. 7 Teos on jaettu kolmeen päälukuun: PEK:n alkuvuosiin Tampereen ylioppilastalolla ennen oman elokuvateatterin hankkimista, Elokuvateatteri Pirkan aikaan 1985 - 1991 ja lopulta Kehräsaareen ja Niagaran kuohuihin. Ajallisesti jaottelu saattaa tuntua epäsuhtaiselta, mutta se tuntui silti luontevimmalta ratkaisulta, sillä PEK:n tavoitteet ja pääasialliset toimintamuodot ovat sinänsä pysyneet pääpiirteittäin samankaltaisina vuosien vieriessä, vaikka tukikohta ja työntekijät ovat vaihtuneet ja teknologia uudistunut. Huomattakoon myös, ettei kyseessä ole millään muotoa koko totuus Pirkanmaan elokuvakeskuksen tähänastisesta toiminnasta. Pyrimme saamaan historiikista mahdollisimman moniäänisen ja orgaanisen kokonaisuuden, mutta toimitukselliset ja ajalliset rajoitukset tekivät tehtävänsä. Mikäli lukijasta tuntuu, että teoksessa ovat äänessä pääasiassa Juha Elomäki ja Jukka-Pekka ”Juise” Laakso, johtuu tuo dominoiva asema lähinnä siitä, että he eivät PEK:issä edelleen työskentelevinä päässeet pakoon jatkuvia utelujamme. Eräät tavoittelemamme henkilöt taas halusivat vaieta tyystin, joko vaatimattomuuttaan tai muistamattomuuttaan. Tämä ei millään muotoa vähennä heidän panoksensa arvoa, vaikka se tässä jäisikin vähemmälle huomiolle. Perimmäinen tarkoituksemme oli tuoda kuuluviin ne äänet, jotka tähän asti ovat kuuluneet lähinnä vain Yo-talon, Pirkan tai Kehräsaaren uumenissa työskennelleiden 8 korviin, ja toivomme onnistuneemme siinä edes jossain määrin. Kiitos siis yhtä lailla sekä haastatelluille että haastattelematta jääneille entisille ja nykyisille PEK-aktiiveille, noille kaikille elokuvakulttuurin airueille, jotka ovat osaltaan olleet muokkaamassa Pirkanmaan Elokuvakeskuksesta sitä, mikä se tänä päivänä on. Kiitos myös heille, jotka vaivautuvat lukemaan työmme tuloksen näine alkusanoineen, joiden lopuksi en lupaa mitään. Tampereella 12.11.2012 Liina Härkönen Hallituksen puheenjohtaja, Pirkanmaan Elokuvakeskus Tampereen Ylioppilastalon vuodet 1982–1984 Dingo aloitteli uraansa ja Nokia tunnettiin vielä kumisaappaistaan Tampereen ylioppilastalo 12.12.1982 Ilmassa leijui edellisiltaisen oluen ja tupakan katku. Kello oli tasan kuusi joulukuisena sunnuntai-iltana ja kirjava kolmekymmentäyhdeksänpäinen nuorisojoukko oli kokoontunut Tampereen Ylioppilastalon hämyiseen juhlasaliin. Oli vuosi 1982. Kekkonen oli vaihtunut Koivistoon ja pitkäaikainen neuvostojohtaja Leonid Brežnev oli kuollut. Rockyhtye Dingo aloitteli uraansa ja Nokia tunnettiin vielä kumisaappaistaan. Suurin osa salissa olevista nuorista oli tamperelaisia opiskelijoita. Monet heistä opiskelivat tiedotusoppia, mutta oli paikalle eksynyt muutama teekkarikin. Nuoret olivat jakautuneet kolmeen suureen ryhmään: salin lavalta katsottuna vasemmalla istuvien ajateltiin olevan kommunisteja, oikealla olevia pidettiin porvareina ja keskellä oli demareihin liitetyn yhdistyksen jäseniä. Monet olivat viettäneet myös edeltävän lauantai-illan Ylioppilastalolla ja jopa eilinen portsari oli paikalla. Tänään hän ei kuitenkaan ollut töissä, eikä muiden tarkoituksena ollut humaltua. Nyt oli kokoonnuttu perustamaan uutta yhdistystä. Sitä oli suunniteltu jo useamman vuoden ajan, ja tarkempia neuvotteluita oli käyty jo vuoden päivät. Tarkoituksena oli, että perustettava järjestö toimisi kattojärjestönä seitsemälle jo olemassa olevalle yhdistykselle. Siitä tulisi alueellisen toiminnan keskus. 10 Perustamisesta oli keskusteltu kauan, eivätkä neuvottelut olleet aina olleet helppoja. Jotkut olivat pelänneet, että uuden keskuksen tarkoituksena olisikin tehdä vain politiikkaa: imaista pienemmät järjestöt mukaan sellaiseen toimintaan, johon niitä ei ollut tarkoitettu. Oliko tämä taas jokin kommunistien juoni? Tällaiset pelot eivät olleet aivan tuulesta temmattuja, sillä edellinen vuosikymmen oli politisoinut monia alun perin epäpoliittisiksi tarkoitettuja yhdistyksiä. Hankkeen ideoijat olivat tehneet kaikkensa yrittäessään vakuuttaa kaikki osapuolet siitä, ettei asianlaita kerta kaikkiaan ollut niin. Nyt ei tehtäisi politiikkaa! Pitkään jatkuneisiin neuvotteluihin alettiin olla jo niin kyllästyneitä, että oikein vitutti. Lopulta Ylioppilastalolle olivat saapuneet kaikki ne, jotka olivat olleet taipuvaisia uskomaan uuden yhdistyksen vilpittömiin päämääriin. Nyt oltiin valmiita. Viimeinkin. Kokous soljui kivuttomasti, sillä kaikki tiesivät tarkkaan, mitä oltiin tekemässä. Jotkut läsnäolijat pitivät hartaita ja syväluotaavia puheita, joissa visioitiin keskuksen suurenmoista tulevaisuutta. Tulevan toiminnan kehuttiin kattavan koko Pirkanmaan alueen, eikä vastalauseita kuulunut. Kokouksen osanottajat olivat nuoria ja idealistisia. Yhtä mieltä oltiin varsinkin siitä, että lapset tulisi ottaa toiminnassa erityisesti huomioon. TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Tampereen kaupungin edustaja oli kutsuttu paikalle selvittämään kaupungin kantaa yhdistyksen perustamiseen, ja Lapista oli tilattu alan asiantuntija kertomaan oma näkemyksensä. Takapiruna taustalla hääri myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunta. Nopeasti läpi viedyn kokouksen päätteeksi kaikki läsnäolijat allekirjoittivat salin esiintymislavalle sijoitetun sopimuskirjan. Sopimuskirjassa he ja heidän edustamansa seitsemän järjestöä liittyivät uuden yhdistyksen jäseniksi. Samalla hyväksyttiin yhdistykselle tarkkaan laaditut säännöt. Jotkut nousivat allekirjoituspaikalle kuitenkin hieman empien: oliko tämä sittenkään hyvä idea? kerrosta ylempänä eräässä Ylioppilastalon toimistohuoneista. Mistä tässä kaikessa mahtoi oikein olla kyse? Mitä ylioppilaat olivat tällä kertaa keksineet? Vai olivatko kommunistit sittenkin tämän takana? Jos olivat, minkälaiseen alueelliseen toimintaan he oikein pyrkivät? Tai ehkä kyseessä oli vain Ylioppilastalon ovimiesten ammatillinen järjestäytyminen? Vielä saman illan aikana pidettiin ensimmäisen hallituksen järjestäytymiskokous. Sovitun mukaisesti jokaisesta jäsenyhdistyksestä valittiin ainakin yksi henkilö uuden yhdistyksen hallitukseen. Tällä haluttiin varmistaa, että kaikkien jäsenyhdistysten ääni pääsisi kuuluviin. Edellisiltainen portsari valittiin yksimielisesti uuden hallituksen puheenjohtajaksi. Hänen ideastaanhan tämä kaikki oli saanut alkunsa. Yhdistyksen hallitukseen nousi hänen lisäkseen kaksi muutakin Ylioppilastalon ovimiestä, ja perustajajäsenten joukossa oli vielä lisää talon henkilökunnan jäseniä. Keskuksen toiminta oli tarkoitus aloittaa heti seuraavana aamuna ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 11 Perustaminen ja tamperelaisen elokuvakerholiikkeen yhdistyminen Ei, nuoret eivät olleet tulleet Ylioppilastalolle perustamaan ammattiyhdistystä, eikä tapaukseen liittynyt politiikkaakaan. Kyse oli elokuvasta. Se lienee lyhyin vastaus. Tampereen Ylioppilastalolle 12.12.1982 kokoontuneita yhdisti Tampereen, nuoruuden ja opiskelemisen lisäksi kiintymys elokuvaan, ja suurin osa heistä oli tamperelaisia elokuva-aktiiveja. Yhdistyksen seitsemän jäsenjärjestöä olivat tamperelaisia elokuvakerhoja: elokuvakerhot Monroe, Solaris, Prisma ja Nykyaika sekä lastenelokuvakerhot Elvis, Ykkönen ja Peltolammin lastenelokuvakerho. Myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunta oli mukana perustamisessa. Uuden yhdistyksen nimeksi tuli Pirkanmaan Elokuvakeskus, lyhyemmin PEK. Alueellisena elokuvakeskuksena se oli Suomessa ensimmäisten joukossa: aiemmin oli perustettu vain Oulun Elokuvakeskus. Kuopiossa rekisteröitiin Itä-Suomen Elokuvakeskus samoihin aikoihin kuin PEK eli vuoden 1983 alussa. Tämän jälkeen samanlaisia keskuksia alkoi syntyä enemmänkin. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarkoituksena oli edistää alueen elokuvakulttuuria. Tarkoitus on sama edelleen – kolme vuosikymmentä myöhemmin. Elokuvakeskus on pyrkinyt erityisesti ylläpitämään elokuvatarjonnan monimuotoisuutta, ja se on elämänsä aikana suonut pirkanmaalaisille mahdolli12 suuden nähdä tuhansia sellaisia elokuvia, joita he eivät olisi muutoin pystyneet näkemään. PEK:n esittämiä elokuvia on vuosien varrella käynyt katsomassa yli miljoona elokuvan ystävää. Yhdistyksen toiminnan keskiössä ovat olleet erityisesti lapset. Sen lisäksi, että lapsille ja nuorille on PEK:n toimesta järjestetty lukematon määrä elokuvaesityksiä, on heille erilaisissa mediakasvatusprojekteissa annettu myös mahdollisuus kokeilla niiden tekemistä itse. Vaikka periaatteet ja tarkoitusperät ovat edelleen samat, on Elokuvakeskus myös muuttunut näiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Se on kehittänyt toimintojaan ja joutunut vastaamaan ajan haasteisiin. Alussa toiminta keskittyi lähinnä elokuvaesitysten järjestämiseen, mutta nykyään PEK myös esimerkiksi levittää elokuvia, ja sen levittämiä suomalaisia dokumentteja on 2000luvulla palkittu jopa Jussi-patsain. PEK on jo 27 vuotta ollut myös elokuvateatterin omistaja, ja viimeiset 20 vuotta se on hallinnut nykyisin 129-paikkaista Arthouse Cinema Niagaraa Tampereen Kehräsaaressa. Yhdistystä perustettaessa omasta elokuvateatterista uskallettiin hädin tuskin haaveilla, mutta nykyään Elokuvakeskusta ei voisi ajatellakaan ilman sen omaa teatteria. Pirkanmaan Elokuvakeskus on muutenkin 30 vuoden aikana kasvanut, ja nykyään se on maamme 13 elokuvakeskuksen jouTAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 kosta toiminnan laajuudeltaan ja katsojamääriltään suurin. Pirkanmaan Elokuvakeskus on siis vuosien varrella ollut osa huomattavan monen suomalaisen elämää, ja nykyään, vuonna 2012, se tunnetaan esimerkiksi elokuvateatterinsa ansiosta Pirkanmaan ulkopuolellakin. Mutta miten tähän on päädytty? Mitä kaikkea Pirkanmaan Elokuvakeskuksen 30-vuotisen historian aikana on ehtinyt tapahtua? Millainen sen tarina oikein on? ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 13 Elokuvan lumoamat Aloitetaan tarina tarkastelemalla, miten elokuvakeskuksen perustamiseen oikein päädyttiin. Aivan aluksi pitää todeta, että toisinkin olisi voinut käydä, sillä elokuvakerhojen välinen yhteistyö ei vielä 1980-luvun alussa ollut mikään itsestäänselvyys, eikä elokuvakulttuuri ollut täysin erotettavissa politiikasta. Edellisen vuosikymmenen aikana tamperelaiset elokuvakerhot olivat nimittäin jakautuneet erillisiin leireihin. Esimerkiksi PEK:n perustajajäsenyhdistys Prisma oli vuonna 1976 perustettu varta vasten porvarilliseksi vastavoimaksi kahdelle toiselle perustajajäsenyhdistykselle, vasemmistolaisina pidetyille Monroelle ja Solarikselle. Minkä takia elokuvakerhot kuitenkin päättivät vuonna 1982 jättää politiikan lopullisesti syrjään ja alkaa edistää elokuvakulttuuria yhdessä? Miten ja miksi Pirkanmaan Elokuvakeskuksen taival oikein alkoi? Sitä täytyy kysyä PEK:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitulta Ylioppilastalon entiseltä portsarilta, Juha Elomäeltä; onhan hän koko idean isä. Juhan mukaan kaikki alkoi siitä, kun pieni poika ja elokuva kohtasivat ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa Imatralla: jo neljävuotiaana Juha alkoi käydä veljensä kanssa elokuvateatteri Rajapirtissä. Hieman vanhempana hän alkoi päästä elokuviin ilmaiseksi vastineeksi elokuvateatterin kaappimainosten vaihtamisesta, jonka jälkeen elokuville ei ole näkynyt loppua. 14 – Mä kävin katsomassa kaikki elokuvat, jotka siellä pyöri, muistelee Juha hymyillen. Elokuva siis lumosi Juhan jo pienenä, eikä hän ole sen lumosta sittemmin toipunut. Juha on ollut PEK:n toiminnassa mukana koko sen 30-vuotisen historian ajan. Nykyään hän on PEK:n elokuvateatteri Niagaran teatterinhoitaja, ja sitä tointa hän on hoitanut jo 20 vuotta. Juha vastaa myös PEK:n elokuvalevityksestä. Toisen PEK:n perustajajäsenen Pekka Halttulan mukaan Juha on ilman muuta tärkein tekijä PEK:n synnyn takana. Innostavana persoonana Juha sai muutkin kiinnostumaan asiasta: – Se oli Juhan ajatus ja toteutus. Mutta ei niin, että hän olisi sitä yksin pystynyt tai halunnutkaan tehdä. Eikä Juhan tarvinnut, sillä mukana oli monia muitakin elokuvan lumoamia. Perustamiskirjassa on yhteensä 39 nimeä, ja useat heistä olivat PEK:n toiminnassa mukana vielä pitkään perustamisen jälkeen. Pekkakin on pitkän linjan ’’pekkiläinen’’; hän istui yhdistyksen hallituksessa peräti 25 vuotta. Ja mikäpä mukaan kuin elokuva oli syynä hänenkin innostukseensa. Hänen kohdallaan palon oli sytyttänyt nuorena nähty Dennis Hopperin Easy Rider (1969). TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Haastattelussa kesäkuussa 2012, Juhan vieressä Kehräsaaren toimiston sohvalla, istuu eräs toinenkin elokuvan lumoama pekkiläinen. Elokuvakeskuksen nykyinen toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laakso eli Juise on niin ikään ollut toiminnassa mukana koko keskuksen vivahteikkaan historian ajan. Toiminnanjohtajana hän on työskennellyt vuodesta 1998 lähtien, ja tätä ennen hän toimi kymmenisen vuotta yhdistyksen puheenjohtajana. Juisenkin houkutteli mukaan elokuva, ja ensimmäisen kerran hän kävi elokuvissa jo vauvana. Elokuvakeskuksen lisäksi Juise on työskennellyt jo vuosia Tampereen lyhytelokuvajuhlien festivaalijohtajana. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarina alkaa siis elokuvasta ja sen lumoamista ihmisistä. Tarinan voisikin niin halutessaan aloittaa jo 1800-luvun puolelta, aina elokuvan syntyhetkistä saakka. Aloitamme kuitenkin hieman lähempää ja jatkamme muutamien keskeisten pekkiläisten muistelua PEK:n synnystä. i PEKKA HALTTULA JA EASY RIDER – Se piti väkisin päästä katsomaan Kinoon, vaikka ikä ei ihan riittänyt. Me tehtiin yhden kaverin kanssa sellainen jippo, kun se poke ei päästänyt meitä sisään, kun se näki, että me ollaan alaikäisiä. Me mentiin aseman eteen rullakioskin viereen puhelinkoppiin ja soitettiin teatteriin. Esiinnyttiin jonain ihme johtaja Grönstrandina, joka sano, että hän on suositellut pojilleen tätä elokuvaa ja on noloa, jos pojat ei pääse sitä katsomaan. Sitten mentiin uudestaan norkoilee Kinon aulaan. Leffa oli jo alkanut ja vahtimestari, siihen aikaan niillä oli vielä virkapuvutkin, tuli meidän luo ja sanoi, että ’’psst, pojat teidänkös isä soitti?’’ Me sanottiin, että joo! ’’No tulkaa nyt tästä sitten sisään.’’ – Siitä pamahti sitten Steppenwolf soimaan. Ja leffat rupes kiinnostaa! ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 15 Elokuvakerhot: elämäntapa ja ilmiö Ensimmäiseen elokuvakerhoonsa, Pennittömiin, Juha Elomäki liittyi Imatralla jo 14-vuotiaana. Kun hän sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin, 1980-luvun taitteessa, tuli opiskelemaan Tampereelle sosiologiaa, kulki tie luonnollisesti tamperelaisen elokuvakulttuurin äärelle ja sen sydämeen, elokuvakerho Monroeen. Monroe oli tuolloin iso, suorastaan järkälemäinen. Parhaimmillaan sillä oli 1970luvun lopulla ollut jäseniä yli 1300. Vuonna 1968 perustettu kerho oli Tampereen ja koko Suomen suurin. Isoja olivat maamme muutkin elokuvakerhot, sillä elokuvakerholaisia oli parhaimmillaan Suomessa jopa 20 000. 1970-luku oli ollut Suomessa elokuvakerhojen kulta-aikaa: vuosikymmenen aikana niiden määrä oli nelinkertaistunut ja 1970-luvun lopulla niitä oli yli kaksisataa. Tampere oli maan aktiivisimpia elokuvakerhokaupunkeja. Siellä toimivat Monroen lisäksi muun muassa elokuvakerhot Nykyaika, Kaihi, Solaris, Prisma ja Walhalla. Nykyaikaa pyörittivät Teknillisen korkeakoulun opiskelijat Hervannassa, ja Kaihi oli lääketieteen opiskelijoiden kerho. Vasemmistolaisena pidetty Solaris oli syntynyt koululaisten perustamana, ja Prisman olivat puolestaan perustaneet oikeistolaiset elokuva-aktiivit vastavoimaksi vasemmistokerhoille. Walhallan tarkoituksena oli tehdä pohjoismaista elokuvaa tunnetuksi. Näiden 16 kerhojen lisäksi Tampereella oli myös monia lastenelokuvakerhoja sekä muita pienempiä elokuvakerhoja. Juhan ja Jukka-Pekka Laakson mukaan elokuvakerhot olivat tamperelaisille opiskelijoille 1980-luvun taitteessa niin iso asia, ettei sitä pysty oikein tämän päivän näkökulmasta käsittämään. – Kun meni opiskelemaan, niin ensin hankittiin tietysti opiskelijakortti, Juise muistelee. – Mutta heti seuraavaksi annettiin ymmärtää – se oli, että jos sä halusit siihen aikaan olla hipsteri – niin sulla oli pakko olla Monroen jäsenkortti. Juha ja Juise pohtivat yksissä tuumin, että tuolloin elokuvakerhot olivat elämäntapa ja ilmiö. Juhan mukaan kerhojen, ja varsinkin Monroen, kausikortit myytiin yleensä heti loppuun. Monroe järjesti näytöksensä Tampereen Teknillisellä oppilaitoksella eli Tekulla. 850-paikkainen sali saatiin Juhan mukaan aina täyteen: – Liput meni heti. Ei tarvinnut edes myydä. Kunhan ilmoitti, että ne olisi saatavilla. Jaana Semeri, PEK:n perustajajäseniä hänkin, on muiden pekkiläisten tavoin ollut elokuvahullu jo nuoresta pitäen. Hän on Juhan ja Juisen kanssa samaa mieltä: 1970TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 luvun lopun Tampereella opiskelijalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä elokuvakerhoon, ja lähes kaikki halusivat kuulua niihin. Jaana itse kuului Elokuvakerho Monroeen ja oli muutaman vuoden verran kerhon kukoistuskauden aikaan sen puheenjohtaja. Jaanan mukaan Tampereen vanhimmalla elokuvakerholla oli myös kaupungin paras ohjelmisto. Elokuvien kautta voitiin myös yrittää ymmärtää ympäröivää maailmaa. Jaanan mukaan elokuvat olivatkin elokuvakerholaisille tärkeä kokemisen ja havainnoinnin muoto, sillä ne tarjosivat mahdollisuuden sukeltaa toisiin maihin ja maailmoihin. Myös teekkarit olivat innokkaita elokuvakerholaisia, ja teekkarien elokuvakerho Nykyajan esitystoiminta oli muiden kerhojen tavoin aktiivista. 1980-luvun alussa monta vuotta elokuvakerho Nykyajan puheenjohtajana toimineen Hannu Niemisen mukaan kerhon näytökset, jotka esitettiin Hervannan palloiluhallissa keskiviikkoisin, olivat huippusuosittuja: – Mikontalosta ja Opiskelijankadulta oli aina suoranainen kansainvaellus meidän esityksiin. Hannun mukaan kerhon näytöksien järjestämiseen liittyi hallituksen osalta valtava fyysinen urakka, kun palloiluhallin sali piti raahata täyteen penkkejä. Hannu toimi 1980-luvulla Nykyajan hallituksen ohella myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa. Elokuvakerhot olivat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa niin suosittuja, että niiden suosiota on vaikea täysin selittää. Kerhojen suuri suosio on nimittäin täysin päinvastainen ilmiö Suomen elokuva-alan ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 silloiseen tilanteeseen verrattuna. 1970luvulla kotimainen elokuva-ala oli historiansa huonoimmassa jamassa. Muun muassa television tulon seurauksena suomalaisten elokuvissakäynti oli 1960-luvulta alkaen vähentynyt huomattavasti, ja samalla kotimaisia elokuvia tehtiin ennätysvähän. Esimerkiksi vuonna 1974 valmistui vain muutama elokuva, kun niitä parhaimmillaan oli valmistunut vuosittain pitkälle toistakymmentä. Kuitenkin samaan aikaan elokuvakerhojen suosio kasvoi kasvamistaan. On muistettava, että elokuvien katselu oli tuolloin hyvin erilainen rituaali kuin nykyään. Televisiossa 3 – 4 kertaa viikossa nähtävien elokuvien lisäksi niitä ei voinut nähdä kuin elokuvateattereissa. Elokuvat olivat tuolloin vain filmillä, ja kopioita oli olemassa rajallinen määrä. Ei ollut olemassa DVD tai Blu-ray -levyjä, ei vielä edes videoita. Kotivideot lanseerattiin toden teolla vasta 1980-luvun puolella. Elokuvateattereissakin elokuvia pyöri huomattavasti nykyistä vähemmän, sillä tapana oli, että yhdessä teatterissa esitettiin yhtä elokuvaa kerrallaan. Filmikopion lisäksi elokuvien näkemiseksi tarvittiin myös projektori ja valkokangas. Tämä tarkoitti sitä, että jos elokuvaharrastaja halusi nähdä muita elokuvia kuin mitä elokuvateattereissa ja televisiossa sattui pyörimään, kuten harvinaisempia ulkomaalaisia elokuvia, tarvitsi hän yhteisön, jossa filmikopioiden hankkimisesta ja esitystilojen vuokraamisesta tulevat kulut voitiin jakaa. Toisin kuin nykyään, elokuvia ei siis oikein voinut harrastaa yksin ilman kerhoon kuulumista. Tämä ei kuitenkaan ollut pelkästään elokuvien harrastamista rajoittava tekijä: yhteisö toi oman mausteensa elokuvakokemukseen. Se oli osa sen lumousta. 17 Nuorille opiskelijoille elokuvakerhot tarjosivat siis yhteisön, jossa voitiin helposti tutustua toisiin ihmisiin. Elokuvakerhojen suosiota opiskelijoiden keskuudessa voikin selittää myös se, ettei Tampere tarjonnut nuorille elokuvakerhojen lisäksi oikein mitään muuta, missä sosiaalista toimintaa olisi voinut harjoittaa: Monroen toiminnassa mukana olleen Jaana Semerin mukaan politiikkaa ei kerhojen piirissä otettu vakavasti, vaan useimmiten enemmänkin huumorilla. Mitään virallisia suhteita puolueisiin ei ollut. – Täällä oli Tillikka ja Ylioppilastalo. Ja elokuvakerhot. Mitä muuta oli? Ei mitään, Juha Elomäki pohtii. – Solaristahan pidettiin kommariyhdistyksenä. Ja me tietysti pidettiin prismalaisia puhtaaksi viljeltyinä porvareina. On tietysti näkökulmakysymys, oliko Tampereella tuolloin muuta tekemistä kuin Juhan edellä mainitsemat aktiviteetit, kuten tuolloin elokuvakerho Prisman esitystoimintaa järjestänyt Jukka-Pekka Laakso muistuttaa: Tamperelaiset elokuvakerhot olivat 1980luvun alussa suosionsa huipulla. Kaikilla kerhoilla riitti jäseniä. Yhteensä tamperelaisissa kerhoissa oli jäseniä useita tuhansia. Monroessa oli vuonna 1982 lähes 1000 jäsentä, ja esimerkiksi teekkarien Nykyajassakin melkein 500. Solaris ja Prisma olivat jäsenmääriltään Nykyajan kokoisia. Jos kerhot kerran olivat vahvoja omillaankin, ja jos niitä erotti toisistaan ainakin kuviteltu poliittinen suuntautuminen, mikä oikein veti ne saman katon alle vuonna 1982? – Olihan täällä I-Klubi, hän virnistää sohvalla Juhan vieressä. – I-KLUBI! Juha huudahtaa nauraen ja jatkaa: – Ei se välttämättä ollut... noh, se oli prismalaisten paikka... Ja nauru jatkuu. Pekkakin kertoo Solariksen ja Prisman suhteista naureskellen samalla: Juhan leikkimielinen nokittelu Juisen prismalaisuudesta johtuu siitä, että elokuvakerhot oli 1970-luvulla jyvitetty poliittisesti, ja tuo jako oli jossain määrin edelleen olemassa 1980-luvun alussa. Prisman ajateltiin olevan Kansallisen Kokoomuksen, Solariksen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Monroen Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen (SDP) kerho. – Kerhojen välillä oli vähän sellaista kissanhännänvetoa. Ei nyt kovin vakavaa, sitä vähän vinoiltiin toisillemme toiminnasta ja ohjelmistojen koostamisesta, tuolloin Solariksen hallituksessa toiminut Pekka Halttula muistelee. 18 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Idea kerhojen yhteenliittämisestä Alkuperäinen idea kerhojen yhteenliittämisestä oli Juha Elomäen. Vaikka elokuvakerho Monroella oli yksi palkattu työntekijäkin, oli toiminnan laajuus niin suurta, että rahaa jäi senkin jälkeen yli. Lähes heti Monroen toimintaan mukaan tultuaan Juha oli alkanut miettiä, miten tuolla ylimääräisellä rahalla voitaisiin parhaiten kehittää toimintaa eteenpäin. Monroen toiminta oli jo valmiiksi laajaa: sarjamuotoisen esitystoiminnan lisäksi kerholla oli oma lehti ja se järjesti seminaareja, koulutustilaisuuksia ja kabareita. Mutta Juha halusi enemmän, hän halusi kehittää elokuvakulttuuria kaikin mahdollisin tavoin. Monroen toiminnan taloudellinen ylijäämä ei loppujen lopuksi ollut kuitenkaan kovin suuri, eikä sillä siksi pystyttäisi tekemään ihmeitä. Juha kuitenkin huomasi, että muutkin kerhot jäivät toiminnastaan plussan puolelle, vaikkakin Monroeta vaatimattomammin. Entä jos kerhojen voimat yhdistettäisiin? Juha alkoi keskustella kerhojen yhdistämisestä muiden monroelaisten kanssa. Muut olivat hänen kanssaan samaa mieltä, ja ideaa alettiin kehitellä eteenpäin. Tätä ennen kerhot olivat kilpailleet jäsenistä, mutta keskinäisen kilpailun lopettamalla ja toimintojaan yhdistämällä kerhot voisivat myös säästää rahaa. Heti ajatuksen saatuaan Juha alkoi esitellä ideaansa kerhojen yhdistämisestä muille ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 kerhoille. Hän tiedusteli myös prismalaisten mielipidettä, ja Jukka-Pekka Laakso muistaa miettineensä, että ideassahan oli järkeä. Kerhojen tulot yhdistämällä voitaisiin tehdä elokuvakulttuurin puolesta paljon enemmän kuin mihin kerhot ikinä pystyisivät yksin. Kerhojen voimien yhdistämistä puolsi myös se, ettei niiden tulevaisuus näyttänyt enää vuonna 1982 aivan niin valoisalta kuin pari vuotta aikaisemmin. Juhan mukaan opiskelijoiden mielenkiinto alkoi suuntautua muualle: kaupunkiin oli tullut uusia aktiviteetteja esimerkiksi uusien illanviettopaikkojen muodossa. Myös videoiden tulo söi kerhojen suosiota, sillä niiden avulla elokuvia pystyi harrastamaan ilman kerhoakin. Jäsenmäärien vähentyessä yhdistyminen olisi kaikkien kannalta parempi. Pekka Halttulan mielestä jotain oli tehtävä: – Oli nähtävissä vähän väsymistä siihen kerhotoimintaan, eikä se ihan siltä pohjalta voinut enää jatkua. Ne jäsenmäärät oli ollut niin maksimissaan. PEK:n perustajajäsenen Kai Ovaskaisenkin mukaan kerhojen jäsenmäärät alkoivat selvästi olla laskusuhdanteessa. Kerhojen huononeva tilanne oli huomattu Solariksessa, jossa Kai 1980-luvun alussa toimi, seuraamalla niin sanottua kossuindeksiä: 19 – Jäsenkortti ei saisi maksaa yli kossupullon verran. Mutta siinä vaiheessa rupes olemaan aika ilmeistä, että sen hinta nousee vääjäämättä sen yli. Kulurakenne suhteessa jäsenmäärään rupes karkaamaan käsistä. Ja niin ajatus elokuvakeskuksesta alkoi näyttää varteenotettavalta idealta. Siitä tulisi kerhojen yhteenliittymä; yhdistys, joka kokoaisi niiden voimat yhteisen tavoitteen, elokuvakulttuurin edistämisen, eteen. i MAIJA POPPANEN LUMOSI JAANA SEMERIN JA KAI OVASKAISEN Jaanan ja Kain lapsuuden mieleenpainuvimman elokuvakokemuksen synnytti, hassua kyllä, sama elokuva, Walt Disneyn Maija Poppanen (1964). Jaanan mukaan syynä tähän olivat varsinkin sen aikaansa edellä olleet erikoistehosteet. Kai puolestaan näki elokuvasta unia vielä vuosia sen näkemisen jälkeenkin. Kai ei ole nähnyt elokuvaa lapsuutensa jälkeen. Kokemus oli lapselle niin hieno, ettei hän ole halunnut pilata sen muistoa katsomalla sitä uudestaan. Jaana ja Kai ovat PEK:n perustajajäseniä. Jaana toimi monta vuotta PEK:n kustantaman La Strada -lehden päätoimittajana. Kai oli niin ikään synnyttämässä ja toimittamassa La Stradaa, ja hän toimi vuodesta 1989 vuoteen 1998 PEK:n toiminnanjohtajana. 20 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Oulun Elokuvakeskus oli ensimmäinen Idea elokuvakeskuksesta ei kuitenkaan syntynyt aivan tyhjiössä, vaan mallia otettiin jossain määrin Oulusta, jossa jo toimi elokuvakulttuuria kehittävä järjestö. Vuonna 1973 syntynyt Oulun Elokuvakeskus tuki elokuvakulttuuria laajalla rintamalla: se muun muassa vuokrasi 16mm-elokuvakopioita eteenpäin ja tuki elokuvatutkimusta. Nimestään huolimatta Oulun Elokuvakeskuksen tavoitteena oli edistää ja kehittää elokuvakulttuuria Oulun lisäksi koko PohjoisPohjanmaan alueella. Myös Tampereella kaavailtiin perustettavan elokuvakeskuksen tarkoitukseksi elokuvan ilosanoman levittämistä myös Tampereen lähikuntiin. Alueellisen elokuvakulttuuritoiminnan kehittämisen taustalla oli myös todellinen tarve, sillä läheskään kaikissa Pirkanmaan kunnissa ei tuolloin ollut omaa elokuvateatteria. Oulun esimerkistä myös tajuttiin, että alueellista elokuvakulttuuria kehittämällä voitaisiin päästä valtion myöntämän avustuksen piiriin. Oulussa toimi nimittäin valtion avustusta nauttiva alueellinen elokuvasihteeri. Sellainen haluttiin Tampereellekin, sillä elokuvan kulttuurijärjestöt eivät voineet vielä tuolloin saada valtion taloudellista tukea millään muulla tavoin. Elokuvasihteerit toimivat Opetusministeriön rahoituksella, ja heidän tarkoituksensa oli kehittää alueellista elokuvatarjontaa. Rahoituksen taustalla oli jo edeltävillä vuosikymmenillä herännyt ajatus kulttuuripalveluiden, tässä tapauksessa elo- kuvatarjonnan, alueellisesta tasa-arvosta. 1980-luvun alussa noin kaksi kolmasosaa suomalaisista kunnista oli vailla elokuvateatteria, ja muun muassa tätä tilannetta yritettiin korjata elokuvasihteerien avulla. Ajatuksena oli, että kaikilla suomalaisilla tulisi olla mahdollisuus nähdä elokuvia. PEK:n perustajäsen, PEK:n piirissä paremmin Kessuna tunnettu Heikki Keskinen muistelee, että Oulun elokuvakeskuksen innoittamana monilla elokuvakerholaisilla saattoi tuolloin olla samantapaisia haaveita elokuvakeskuksesta Tampereella, mutta vahvimpana ajatus oli ilman muuta Juhan mielessä. Juhan mukaan Oulun Elokuvakeskus toimi esikuvana kuitenkin lähinnä vain nimensä suhteen. Oulun Elokuvakeskus ei nimittäin varsinaisesti ollut elokuvakerhojen perustama, vaan se toimi kiinteämmin yhteydessä Oulun kaupunkiin. Tampereella elokuvakeskusta puolestaan lähdettiin perustamaan nimenomaan elokuvakerhojen kesken – ilman kaupungin varsinaista mukanaoloa. PEK siis syntyi hieman Oulun tapauksesta poikkeavista lähtökohdista. i KESSU PAIKKAA KAURISMÄKEÄ Heikki ’’Kessu’’ Keskinen liittyi elokuvakerho Solariksen jäseneksi jo lukioikäisenä 1970-luvun puolivälin jälkeen. Yhdistyksen hallitukseen hän meni kuitenkin vasta vuonna 1979: – Solariksen hallituksen puheenjohtaja kysy silloin, että kiinnostaako ketään hallitustyöskentely? Paikalla ollut Kati Sinisalo sano heti, että häntä kiinnostaa. Tästä rohkaistuneena mäkin sanoin, että kyllä mäkin voisin lähtee. Vasta sitten jälkikäteen kuultiin, että me paikattiin hallituksesta eronnutta Aki Kaurismäkeä, Kessu nauraa. – Aki jäi pois, niin piti saada kaksi tilalle. Kessun mainitsema Kati Sinisalokin oli joulukuussa 1982 mukana perustamassa Pirkanmaan Elokuvakeskusta. Vaikka Oulun Elokuvakeskus koettiin lähtökohdiltaan erilaiseksi, oli sen ansiosta jo valmiiksi olemassa käsite ”elokuvakeskus”. Oli siis olemassa yleinen käsitys siitä, mikä elokuvakeskus on ja minkä tyyppistä ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 21 toimintaa se harjoittaa. Tältä pohjalta oli helpompi alkaa suunnitella myös Pirkanmaan Elokuvakeskusta: kun ideasta kerrottiin muille tahoille, oli näillä tahoilla jo valmiiksi jonkinlainen ymmärrys siitä, millainen tällainen elokuvakeskus voisi olla. yksikseen, mutta alueelliselle elokuvakeskukselle se oli mahdollista. Juhan ja muiden monroelaisten ideoinnin seurauksena elokuvakeskusideaa alettiin kokeilla Monroessa, ja oikeastaan elokuvakerho näki itsensä eräänlaisena Tampereen alueen elokuvakeskuksena jo ennen PEK:n perustamista. Monroen toimintasuunnitelmassa vuodelle 1982 lukee seuraavaa: Elokuvakerho Monroe ry. kehittää toimintaansa paikallisena elokuvakeskuksena. Sen luonne muita kerhoja ja yksityisiä ihmisiä palvelevana asiantuntijaelimenä korostuu mm. kasvavan kirjaston, lisääntyvän julkaisutoiminnan sekä vuoden aikana järjestettävien yleisötilaisuuksien myötä. Alueelliseen elokuvasihteerin palkkaamiseen kohdistettua avustusta ei Juhan mukaan voinut kuitenkaan saada yksittäinen elokuvakerho, vaan tarvittiin selkeästi laajempi organisaatio: – Vaikka muut kerhot eivät olisi lähteneet mukaan, Monroe olisi varmaan perustanut elokuvakeskuksen yksinkin. Elokuvakerho Monroe tai elokuvakerho Prisma ei olisi kuitenkaan voinut päästä valtion tuen piiriin 22 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Porvaritkin mukaan vallankumoukseen Elokuvakeskuksen perustamisessa piili kuitenkin vielä pieni ongelma – poliittinen sellainen. Vaikka suomalaisen kulttuurikentän räikeimpien poliittisten kuohujen aika oli jo ohi, merkitsi elokuva vielä joillekin enemmän politiikkaa kuin kulttuuria. Elokuvakerhot ja politiikka eivät olleet täysin irrotettavissa toisistaan, sillä edeltävällä vuosikymmenellä elokuvakerholiike oli saanut joidenkin silmissä vasemmistolaisen leiman, jota ei hevillä sivuutettu. – Sehän tietysti nosti epäilyn siitä, että tässähän tehdään taas kommunistien salajuoni, Juha miettii totisena. – Vaikka kyse oli pelkästään elokuvasta ja elokuvakulttuurista! Elokuva- ja kulttuurialan ihmisten lisäksi Juha alkoi tiedustella myös kaupallisilta ja julkisilta tahoilta, miltä idea elokuvakerhoja yhdistävästä ja elokuvakulttuuria edistävästä keskuksesta kuulostaisi. Kaupalliselta sektorilta näytettiin Juhan mukaan vihreää valoa, mutta Tampereen kaupungin puolella asiasta ei aluksi kovinkaan innostuttu. Kokoomuksen ja SDP:n hallussa ollut kaupungin johto ei ollut aina ollut järin kiinnostunut laitavasemmistolaiseksi leimautuneesta elokuvakulttuurista, ja edeltävällä vuosikymmenellä elokuvakulttuuriväen ja Tampereen kaupungin välillä oli Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteydessä käyty mittaviakin kiistoja. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 Tämä kaikki oli seurausta suomalaisen kulttuurikentän vahvasta politisoitumisesta 1970-luvulla. Kulttuurijärjestöt olivat sitoutuneet puolueisiin ja ideologioihin, ja vastakkainasettelu oikeiston ja vasemmiston välillä oli räikeimmillään. Innokkaan vasemmistolaisen nuorison mielestä suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri vaativat uudistamista. Se oli jo 1960-luvulta alkaen alkanut vastustaa sodan käyneen sukupolven vanhoilliseksi kokemaansa maailmankatsomusta, mutta 1970-luvun alussa tämä nuorisoradikalismi sai entistä poliittisemman luonteen. Vanhemman polven valtaapitävät porvarit pelkäsivät nuorten uhoa ja väittivät heidän olevan pelkästään kommunistisen vallankumouksen asialla. Eikä tällaisen tulkinnan tekeminen ollut kovin vaikeaa, sillä monet nuoret vasemmistointellektuellit ihannoivat äänekkäästi nimenomaan Neuvostoliittoa. Ylilyöntejä tapahtui julkisessa keskustelussa molemmin puolin. Samanlainen poliittinen kahtiajakautuminen näkyi myös elokuva-alalla. Toistensa päävastustajina tässä kamppailussa toimivat elokuvan liike- ja kulttuuriala. Elokuvan liikeala elokuvateattereineen ja -tuottajineen edusti kamppailussa oikeistolaista puolta. Kulttuurialalla toimiva niin sanottu elokuvakerholiike edusti kamppailun vasemmistolaista puolta. 23 Vaikka puolueuskollisuus tai ideologia oli harvemmin syy liittyä elokuvakerhoon, olivat elokuvakerhot joutuneet poliittisen kulttuuriväännön osaksi. Niille oli syntynyt kolme kattojärjestöä, yksi vasemmistolaisille, toinen oikeistolaisille ja kolmas keskustalaisille kerhoille. 1980-luvun taitteessa suurin osa suomalaisista elokuvakerhoista kuului vuonna 1956 perustettuun Suomen elokuvakerhojen liittoon (SEKL ry). Alun perin SEKL oli tarkoitettu kattojärjestöksi kaikille suomalaisille elokuvakerhoille, mutta varsinkin 1970-luvulla se politisoitui niin vahvasti, että sille ja sen vasemmistolaiselle politiikalle perustettiin vuonna 1975 oikeistolainen vaihtoehto, Elokuvakulttuuri ry. Tamperelainen elokuvakerho Prisma oli Elokuvakulttuuri ry:n jäsen ja PEK:n muut perustajajäsenet puolestaan SEKL:n jäseniä. Hullu 70-luku oli siis jakanut myös tamperelaisen elokuvakulttuurin, ja vaikka kerhot eivät välttämättä virallisesti mitään puolueita kannattaneetkaan, olivat poliittiset kytkökset olemassa ainakin ajatuksen tasolla. 1970-luvulla elettiin aikaa, jolloin maailman ajateltiin jakautuvan selkeästi vasempaan ja oikeaan: oli joko kommunisti tai porvari. Näin oli myös kerhojen laita. Kerhot eivät kuitenkaan sinänsä toimineet puoluepoliittisesti, vaan niille oli vain ajan hengen mukaisesti annettu puoluepoliittisia rooleja. 24 Nämä roolit oli Tampereella jaettu kunnallisen vallankäytön mukaan. Kaupunginvaltuustossa suurimmat puolueet olivat kokoomus, SDP ja SKDL, ja siksi Tampereen kolme suurinta elokuvakerhoakin samaistettiin nimenomaan näihin puolueisiin. Toisaalta joitakin näiden roolien mukaisia eroja saattoi myös havaita kerhojen välillä. Esimerkiksi vasemmistolaisena pidetyn Solariksen ohjelmistossa suosittiin 1970luvun puolella aivan eri tavalla sosialistisissa maissa tehtyjä elokuvia kuin oikeistolaisena pidetyn Prisman ohjelmistossa. Poikkeuksiakin oli, sillä PEK:n perustajajäsenkerho Nykyaikaan ei liitetty poliittista aatetta vaan pelkästään teekkariaate. Silti sekään ei voinut täysin paeta vallitsevaa tilannetta, vaan oli niin ikään joutunut valitsemaan jommankumman kattojärjestöistä ja kuului Suomen elokuvakerhojen liiton jäsenistöön. Tamperelaisilla elokuvakerhoilla ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyä SEKL:n tai Elokuvakulttuurin jäseneksi, sillä elokuvia vuokrattiin kerhoihin kattojärjestöjen kautta. Jos kerho aikoi saada elokuvia näytöksiinsä, tuli sen kuulua jompaankumpaan niistä. Vaikka politiikka näytteli ajan hengen takia tiettyä osaa elokuvakerhojen olemuksessa, ei se Solariksessa toimineen Pekka Halttulan mukaan ainakaan enää 1980-luvun alussa ollut TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 käytännössä kerhojen toiminnan sisältönä: – Se politiikka eli vähän omaa elämäänsä. Ehkä muiden mielissä enemmän kuin siellä yhdistysten sisällä. Jaana Semerikin on sitä mieltä, ettei kerhon oletettu poliittinen suuntaus kertonut todennäköisesti mitään sen jäsenistä tai aktiiveista: – Esimerkiksi mä, joka en todellakaan ollut demari, enkä mikään mukaan, menin Monroeen siksi, että siellä oli tuhat muutakin ihmistä ja kaupungin parhaat elokuvat! Heikki Keskinen muistelee vastakkainasettelun olleen jossain määrin jopa keinotekoista, ja oikeasti Prisman ja Solariksenkin välillä oli yhteistyötä: – Yhtenä vuonna kun Solariksella alkoi kahdelta Hämeessä näytös ja Prismalla puoli neljältä Hällässä, ja meillä oli sama elokuva, niin me kuljetettiin sitä kela kerrallaan Hämeestä Hällän konehuoneeseen. Ei sekään olisi voinut toimia, ellei käytännön yhteistyötä olisi ollut. Yhteiskunnan asenneilmapiirin muuttumisen seurauksena kerhojen poliittisuus alkoi vähetä 1980-luvun alussa. Edellisen vuosikymmenen takia jotkut kuitenkin yhä kokivat, että eroja oli. Sopisiko ElokuvaELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 kulttuuri ry:n jäsenenä oleva porvarillinen Prisma SEKL:n kerhojen joukkoon? Tulisiko yhteistyöstä mitään? Kärjistetyt ennakkoluulot olivat osittain edelleen olemassa: olivatko SEKL:n jäsenkerhot pelkästään kommunistisen vallankumouksen asialla? Ja olivatko Elokuvakulttuuri ry:n jäsenet puolestaan ahneita riistokapitalisteja? Prisman sisällä oli epäilyksiä yhteistyön toimimisesta vasemmistolaisten kerhojen kanssa. Tässä tarvittiin Jukka-Pekka Laakson apua. Juise oli jo aikaisemmin ollut prismalaisista kaikkein aktiivisimmin yhteydessä muiden elokuvakerhojen suuntaan ja huomannut tällöin, että muut kerhot eivät olleet yhtään erilaisia. Kaikissa kerhoissa oli kyse rakkaudesta elokuviin, ei mistään muusta. Suurin osa muistakin prismalaisista alkoi ajatella aivan samalla tavalla 1980-luvun taitteessa. He eivät enää nähneet Monroen esityksiin menemisessä mitään pahaa. Juisen mukaan toiminnassa oli kuitenkin vielä mukana pieni vähemmistö, joka tiesi, kenen joukoissa seisottiin: – Oli sellaista, että oltiin vielä juoksuhaudoissa, Juise muistelee. Hän kuitenkin otti tehtäväkseen vakuuttaa prismalaiset elokuvakeskusidean taakse, ja lopulta sai houkuteltua porvaritkin mukaan 25 tähän ’’vallankumoukseen”. Koko vuoden 1982 läpi kestäneiden neuvotteluiden jälkeen elokuvakerhot saavuttivat yksimielisyyden ja perustamiseen päädyttiin joulukuussa. Muutamat vastustivat ajatusta loppuun asti, eikä heitä perustamisillassa Ylioppilastalolla nähtykään. Tärkeintä kuitenkin oli, että suurin osa eri kerhojen hallitusten jäsenistä saatiin idean taakse niin, että kaikki elokuvakerhot olisivat mukana. Tässä onnistuttiinkin, ja vastasyntynyt elokuvakeskus edusti hyvin koko Tampereen elokuvakulttuurin skaalaa. Vaikka perustamiskokouksessa kerhot olivatkin jakautuneet niin, että Prisman porukka oli oikealla, Solariksen vasemmalla ja Monroen keskellä, ei todellisia puoluepoliittisia eroja kerhojen välillä oikeastaan enää ollut. Perustamisen jälkeen Elokuvakeskuksessa päätettiin liittyä sekä Suomen elokuvakerhojen liiton että Elokuvakulttuuri ry:n jäseniksi, ja siten edeltävällä vuosikymmenellä syntynyt vastakkainasettelu kerhojen välillä päättyi. Juha oli omistautunut idean ajamiseen intohimoisesti, mutta kärsivällisesti. Perustajajäsen Kai Ovaskaisen mukaan Elokuvakeskuksen syntymisestä saadaankin kiittää nimenomaan Juhan peräänantamattomuutta: – Juhahan ajoi sitä kuin käärmettä pyssyyn. Se oli helvetin sitkeä ja määrätietoinen. Ja hyvä niin! Pirkanmaan Elokuvakeskus syntyi siis elokuvakerhojen yhteenliittymänä ja ryhtyi kehittämään niiden toimintaa eteenpäin. Se yhtenäisti aiemmin hajallaan olleen tamperelaisen elokuvakerholiikkeen ja teki siitä entistä vahvemman. Politiikka alkoi 1980luvun alussa jäädä syrjään elokuvakulttuurin ja elokuva-alan piiristä myös muualla Suomessa. Suomalaisen elokuvan ympärillä alettiin ymmärtää, ettei alalla näin pienessä maassa ole varaa minkäänlaiseen kahtiajakoon. Se, että Elokuvakeskus olisi kaikkien kerhojen yhdessä perustama, vakuutti myös kaupungin päättäjät siitä, että tamperelainen elokuvakulttuuri oli nyt tosissaan jättämässä politiikan taakseen. Näin ollen aiemmin elokuvakerhoille menneiden avustusten myöntäminen suoraan Elokuvakeskukselle hyväksyttiin. 26 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Alun toiminta periytyy elokuvakerhoilta Nuoruuden innolla Nyt kun tiedämme, miten Pirkanmaan Elokuvakeskus on perustettu, voimme siirtyä tarkastelemaan, millaiseksi sen toiminta alkoi muodostua. Vuoden 1982 alkuperäisissä säännöissä yhdistyksen tarkoituksen kerrotaan olevan seuraava: Elokuvakeskuksen tarkoituksena on lähinnä Pirkanmaan alueella välittää elokuvakulttuuria sekä edistää elokuvataiteen ja elokuvan historian tuntemusta sekä tutkimusta. Pekka Halttulan mukaan Juha Elomäen ideat veivät muitakin eteenpäin: – Juhan visiota lähdettiin konkretisoimaan. Juhalla oli näkemys siitä, mitä se vois olla, eikä se meistä muistakaan kuulostanut mitenkään huonolta visiolta, vaan se tuntui hyvältä. Kun Juhalta itseltään kysytään, mihin suuntaan Elokuvakeskusta lähdettiin kehittämään, hän vastaa toiminnan tarkoituksen olleen yksinkertaisesti se, mitä sen säännöissäkin sanottiin olevan eli elokuvakulttuurin kaikinpuolinen kehittäminen. Hänen mukaansa tuntui vain siltä, että ’’niin piti tehdä’’. Juha kuitenkin myöntää, ettei alun toimintaa ohjannut mikään kovin tarkasti suunniteltu visio: – Se oli sellaista nuoruuden intoa. Sitä oli niin läpihölmö idealisti. Se, mihin suuntaan keskus menisi, oli hyvin hämärää. Elokuvakeskuksen toimintaa aloiteltiin jo heti perustamiskokousta seuraavana päivänä Monroen toimistolla Ylioppilastalolla, josta käsin PEK:n toimintaa hoidettiin myös seuraavat kaksi vuotta. Virallisesti Elokuvakeskuksen toiminta alkoi kuitenkin vasta tammikuussa 1983, kun yhdistys rekisteröitiin. Alussa pidettiin tärkeänä, että jokainen jäsenkerho oli hallituksessa edustettuna. Olihan keskus tarkoitettu kerhojen yhteistoimintajärjestöksi. Ensimmäiseen hallitukseen valittiinkin Juha Elomäen lisäksi Solariksesta Heikki Keskinen, Peltolammin lastenelokuvakerhosta Sisko-Tuulikki Toijonen, Elviksestä Saku Öystilä, Ykkösestä Leeni Peltonen, Nykyajasta Jarmo Salmela, Monroesta Pirjo Talvio sekä Prismasta Jarmo Konttinen ja Jukka-Pekka Laakso. Ensimmäisessä vuosikokouksessa 28.3.1983 hallitus kasvoi vielä kahdella jäsenellä, kun siihen valittiin Solariksen Pekka Halttula ja Ykkösen Pirkko Mäkimattila. i PEK:N KIRJASTO Vastasyntynyt Elokuvakeskus näki tehtäväkseen elokuvatuntemuksen edistämisen, ja tästä syystä yhdistys alkoi kartuttaa itselleen elokuva-aiheista kirjastoa. Tämä toiminta oli Monroen peruja, sillä sen toimintaan oli kuulunut kaiken saatavilla olevan elokuva-aiheisen kirjallisuuden haaliminen. PEK:n kirjastoon alettiin myöhemmin koota lehtien ja kirjojen lisäksi myös lehtileike- ja valokuva-arkistoa sekä VHS-kokoelmaa. Vaikka toimintaa lähdettiin kehittämään innokkaasti, ei se Kai Ovaskaisen mukaan ollut alussa kovin tehokasta. Monilla oli kaksoistehtävä sekä elokuvakerhon että Elokuvakeskuksen hallituksissa, ja elokuvakerhot menivät vielä keskuksen edelle. Tämä rasitti ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 27 Elokuvakeskuksen toimintaa. Heikki Keskisen mukaan myös tiukka pitäytyminen siinä, että kaikilla kerhoilla tuli olla PEK:n hallituksessa edustaja, teki toiminnasta tahmeaa, eikä päätöksiä saatu aina tehtyä helposti: – Se oli vähän turhan demokraattista siinä vaiheessa. Yhdistyksen hallituksen sisällä muodostettiin neljä jaostoa: talous- ja hallintojaosto, tiedotus- ja julkaisujaosto, lasten- ja nuortenelokuvajaosto sekä 16mm-esitystoimintajaosto. Tällä tavoin hallituksen jäsenille annettiin eri vastuualueita. Jaostot eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan oikein kunnolla toimineet, vaan kaikkia eri vastuualueita koskevat päätökset tehtiin tosiasiassa koko hallituksen kesken. Juha Elomäen ja Jukka-Pekka Laakson mukaan jaostot ovat hyvä esimerkki alun innokkuudesta: kaikenlaisia toimintatapoja ja -muotoja pyrittiin kokeilemaan, mutta monet kokeilut osoittautuivat lopulta käytännössä mahdottomiksi toteuttaa. Alussa toimintaa leimasikin enemmän into tekemiseen eikä niinkään minkään erityisen suunnitelman toteuttaminen. Innostusta kuvaa se, että lähes kaikki yhdistyksen moninaisesta toiminnasta toteutettiin vapaaehtoistyönä. – Alkuvaihehan oli sitä, että hemmetisti tehtiin talkoilla. Varsinkin Elomäen Juha ja Semerin Jaana raatoi palkatta täysiä työpäiviä, Heikki Keskinen muistelee. Ensimmäisenä vuonna yhdistyksellä olikin vain kaksi palkattua työntekijää – hekin vain osa-aikaisina. Toinen näistä oli syksyllä 1983 alueellista toimintaa kartoittamaan palkattu Eija Savolainen. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen ensimmäinen työntekijä 28 oli kuitenkin taloudenhoitajaksi puoli vuotta aikaisemmin palkattu Heikki Keskinen. Puolipäiväiseksi palkatun ”Kessun” toimenkuvaan kuului toimiston hoito ja yhdistyksen kirjanpito. Hän hoiti myös osan jäsenkerhojen kirjanpidosta. Kessun mukaan Juha palkkasi hänet jo ennen PEK:n perustamista: – Jossain kokouksessa Elomäen Juha sanoi, että ensimmäinen työntekijä, joka me nyt tarvitaan, on joku, joka ymmärtää jotain rahasta. Mä sanoin, että mä olen kyllä merkonomi. Juha vastasi, että selvä, sut on palkattu! Kessun ja Kai Ovaskaisen mielestä PEK:n tulevia vuosia ajatellen Juha oli pelottavan oikeassa, sillä yhdistyksen talouden heikko tila muodostui monena tulevana vuotena PEK:lle todelliseksi murheenkryyniksi. Ensimmäisten vuosien aikana Elokuvakeskus teki yhteistyötä aktiivisesti muun muassa Tampereen Goethe Instituutin, Tampereen Teatterikesän ja Tampereen lyhytelokuvajuhlien kanssa. Edellä mainitut yhteistyökumppanit olivat perua elokuvakerho Monroen toiminnasta. Olihan Monroessa jo aiemmin luotu aktiivisesti yhteyksiä muihin tamperelaisiin kulttuuritoimijoihin. Juhan mukaan myös Tampereen ylioppilaskunta eli Tamy oli tärkeänä taustapiruna Ylioppilastalolla vietettyinä vuosina: – Se oli turva siellä taustalla. Vaikkei se pystynyt lupaamaan taloudellisesti yhtään mitään, pystyttiin kuitenkin käyttämään kaikkia Tamyn palveluita. Ja olihan se hyvä juttu, että oli paikka missä olla. TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 i MONROEN KUULUISAT KABAREET Pirkanmaan Elokuvakeskuksen monet toimintamuodot olivat elokuvakerho Monroen peruja. Monroen moninaisesta toiminnasta PEK:n aikaan toteutettiin myös maineikkaiksi muodostuneita kabareita. Ylioppilastalolla pari kertaa vuodessa järjestetyt esitykset olivat 1980-luvun alussa huippusuosittuja, eikä ihme, sillä välillä niissä näytteli sellaisia kuuluisuuksiakin kuin Matti Pellonpää, Aki Kaurismäki ja Martti Syrjä. Myös käsikirjoittajina toimineilla Taina Westillä ja Reeta Kivihalmeella oli varmasti osuutensa kabareiden suosioon. Mukana kabareita järjestämässä oli 1980-luvun puolella useimmiten myös PEK:n perustajajäsen Jaana Semeri: – Monroen toiminnassa aikaisemmin olleet Erkki Astala ja Jukka Vilhunen olivat kai joskus keksineet, että kerholla pitää olla jotain varainhankintaa, ja sitten ne oli alkanut järjestää näitä kabareita. Ja Asko Alanen oli aina tehnyt niihin hienot julisteet. Monroen kabareet olivat käsikirjoitettuja sketsiesityksiä, jotka, ainakin nimessään, viittasivat johonkin tunnettuun elokuvaan. Välillä taustalla soitti livebändi ja toisinaan musiikki tuli nauhalta. Jaana oli usein vastaamassa kabareiden musiikista. Parhaimmillaan Monroen kabareeta päästiin esittämään Helsinkiinkin asti. Ravintola Kaisaniemessä esitetyn kabareen nimi oli Käpy selällään. – Se pääsi oikein Helsingin Sanomiinkin. Oltiin aika ylpeitä, Jaana muistelee. Kabareet olivat ajoittain niin suosittuja, että niitä järjestettiin neljäkin kertaa vuodessa. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 29 Kerhojen sarjat muodostavat esitystoiminnan ytimen i INTOHIMON HÄMÄRÄ KOHDE PEK:n toimintaan liittyvänä ensimmäisenä elokuvana nähtiin 30.1.1983 Monroelta periytyneessä Tamy-sarjassa esitetty Luis Buñuelin Tämä intohimon hämärä kohde (1977). Buñuelin elokuvassa intohimon kohteena on nainen, mutta kuten Matti Apunen on oivaltavasti Aamulehdessä 8.10.1995 tuonut ilmi, voisi elokuvan nimellä elokuvakerhojen yhteydessä viitata myös kerholaisten ja elokuvan suhteeseen. Elokuvakerhojen jäsenten suhtautuminen elokuviin kun oli välillä jopa hämärän intohimoista. Elokuvakeskuksen esitystoiminta oli heti ensimmäisestä vuodesta lähtien runsasta. Jäsenkerhojen ja muiden yhteistyökumppanien kanssa järjestetyissä PEK:n tilaisuuksissa esitettiin vuonna 1983 yhteensä 332 elokuvaa. Laskennallisesti yhdistyksen esityksissä kävi ensimmäisen vuoden aikana 70 000 katsojaa. Yhdistyksen toimintaan liittyvien erilaisten esityssarjojen ja teemapäivien kirjokin oli jo heti ensimmäisenä vuonna varsin laaja: oli Kesäkino-sarja, Tamy-sarja, Kenji Mizoguchin elokuvia esittelevä sarja, Ranskalaisia klassikoita -päivä, Fritz Lang -sarja, Neuvostoelokuvapäivä, Japanilaisia elokuvia -sarja, Saksalaisia dokumentteja -sarja, Puolalaisia lastenelokuvia -päivä ja monia muita. Samantapaisia sarjoja nähtiin paljon seuraavinakin vuosina. PEK alkoi myös huolehtia Suomen elokuva-arkiston esityssarjan järjestämisestä. Suuri osa tästä esitystoiminnasta oli kuitenkin vielä kerhojen oman aktiivisen toiminnan seurausta, ja monet edellä mainituista erikoissarjoista ja tapahtumista olivat Monroelta perittyjä. Ensimmäisen vuoden laskennallisesta 70 000 kävijäkerrasta 55 000 tuli suoraan kerhojen kevät- ja syyssarjoista. Kerhojen vaikutus PEK:n sisällä oli siis hyvin suuri. Oikeastaan aivan ensimmäisenä vuonna elokuvakerhot toimivat melko itsenäisesti ja erillään Elokuvakeskuksesta. Perustamis- 30 kokous oli järjestetty joulukuussa, ja siihen mennessä kerhojen kevätsarjat oli jo suunniteltu ja muukin toiminta budjetoitu. Vasta syksystä 1983 alkaen kerhojen toimintaan vaikutettiin vahvemmin PEK:n taholta. Vuonna 1984 keskuksen jäsenkerhoiksi liittyivät vielä elokuvakerhot Illuusio ja Kaihi sekä pohjoismaisen elokuvan näyttämö Walhalla ry. Tämän seurauksena yhdistyksellä oli siis yhteensä yhdeksän jäsenkerhoa. Tämän enempää niitä ei ole samanaikaisesti myöhemminkään ollut. Pekka Halttulan mukaan Elokuvakeskuksen piirissä alettiin järjestää synkronointikokouksia, joissa yritettiin sopia siitä, mikä kerho esittää mitäkin elokuvia omassa sarjassaan. Ei olisi ollut kenenkään etu, että kerhot olisivat esittäneet samoja elokuvia päällekkäin. Kerhot eivät enää kilpailleet jäsenistä entiseen tapaan, ja useimmiten ohjelmistoista pystyttiin sopimaan ilman ongelmia. Pekka muistelee, että vaikka joskus saattoi syntyä pieniä riitojakin, eivät välit koskaan menneet kokonaan poikki: – Harva niistä kokouksista ihan ovet paukkuen lähti. Kerhojen puolivuosittaiset esityssarjat muodostivat suurimman osan yhdistyksen elokuvanäytöksistä. PEK:n ensimmäisinä vuosina Monroen, Solariksen, Nykyajan ja Prisman kevät- ja syyssarjoissa oli keskiTAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 määrin yksitoista näytöstä sarjaa kohden. 35mm-elokuvia esittävät aikuisten kerhot esittivät siis perinteisissä sarjoissaan vuodessa reippaasti yli 20 elokuvaa per kerho. Puolen vuoden jäsenkortit Monroeen, Solarikseen, Nykyaikaan ja Prismaan maksoivat 35–50 markkaa. (Inflaatioon suhteutettuna tämä vastaa vuoden 2012 rahassa noin 11–16 euroa.) 16mm-elokuvia esittävillä elokuvakerho Kaihilla ja lastenelokuvakerhoilla näytöksiä oli puolivuosittain 4–6, ja niiden jäsenkortit olivatkin huomattavasti halvempia. Kerhot olivat monilta osin aktiivisia ja itsenäisiä toimijoita vielä 1990-luvun puolelle, ja siihen asti niiden esityssarjat ja erikoisesitykset muodostivatkin ison osan PEK:n esitystoiminnasta. i MITKÄ IHMEEN 16MM JA 35MM? Elokuvafilmien esityskopioiden yleismaailmalliset koot olivat 1900-luvun loppupuolella 16mm ja 35mm. Käsitteet ’’16 millimetriä’’ ja ’’35 millimetriä’’ viittaavat yksinkertaisesti filmien fyysiseen leveyteen. Raskaampaa esityskalustoa vaativia 35mm-kokoisia elokuvia on esitetty yleensä elokuvateattereissa. 16mm-filmi ei puolestaan tarvitse niin suurta projektoria, ja siksi 16mm-projektoria pystyykin kuljettamaan mukanaan. 16mm-elokuvia voitiinkin viedä esitettäväksi pienempiin tiloihin kuten esimerkiksi kerhohuoneisiin ja koulujen saleihin. 16mm-elokuvien esittäminen oli myös huokeampaa: filmi itsessään oli halvempaa, kuten myös sen esittämiseen tarvittava projektori. Edellä mainituista syistä johtuen monet elokuvakerhot suosivat 16mm-projektorien käyttämistä. Niin Suomessa kuin maailmallakin siitä muodostui toisen maailmansodan jälkeen kehittyneelle elokuvakerholiikkeelle ominainen esittämisen muoto. Kuitenkin joillain isommilla elokuvakerhoilla, kuten tamperelaisilla Monroella, Prismalla ja Solariksella oli 1970- ja 1980-luvuilla varaa viedä näytöksensä elokuvateattereihin, ja silloin elokuvia katseltiinkin 35mm-filmiltä. Myös hervantalainen Nykyaika näytti 35mm-elokuvia. Nyt, vuonna 2012, digitaalitekniikka on viimein syrjäyttämässä 35mm-filmin elokuvateattereissa. 16mm-filmi puolestaan katosi yleisestä käytöstä Suomessa jo 1990-luvulla. Yli sata vuotta elokuvan esitys- ja levitysmuotona olleen filmin aika alkaa siis olla ohitse. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 31 Alueelliseen toimintaan lähdetään etunojassa Jo Elokuvakeskusta perustettaessa oli suunniteltu toiminnan laajentamista yli Tampereen rajojen. Yhdistykselle valittu nimikin oli vahvasti alueelliseen toimintaa viittaava: siitä ei Oulun Elokuvakeskuksen esimerkin mukaan tullut Tampereen Elokuvakeskusta, vaan Pirkanmaan Elokuvakeskus. Juha Elomäen, Jukka-Pekka Laakson ja Jaana Semerin mielestä ”Pirkanmaa” kuulosti nimessä jo silloin oudolta, eikä asian laita ole muuttunut tähän päivään mennessäkään. Alueellisen toiminnan viitoittamana siihen kuitenkin päädyttiin vuonna 1982. Alueellista toimintaa haluttiin hoitamaan valtion avustuksella palkattava elokuvasihteeri. Elokuvasihteerien ammattikunnan olemassaolo perustui jo 1960-luvulla alkaneeseen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen liittyneeseen ajatukseen alueellisesta tasa-arvosta, myös kulttuurin suhteen. Tätä työtä kunnissa tekivät 1980-luvun alussa kulttuurisihteerit ja elokuvakulttuurin osalta elokuvasihteerit. Elokuvasihteerien päällimmäisenä tarkoituksena oli parantaa elokuvien tarjontaa sellaisissa paikoissa, joissa se oli heikolla tolalla. Kulttuurisen tasa-arvon tiimoilta oli 1970-luvulla alkanut myös esimerkiksi keskustelu jokaiseen kuntaan perustettavista kunnankinoista. 32 Jo ennen yhdistyksen perustamista oli haaveiltu valtion avustuksella palkattavasta elokuvasihteeristä, mutta toiminnan nopeasta aloittamisesta oltiin nyt niin tohkeissaan, ettei valtion avustuksen saamista maltettu odottaa. Eija Savolainen palkattiin kartoittamaan Pirkanmaan alueen elokuvakulttuurin tilaa ensimmäisen toimintavuoden syksyllä, ja tämä tehtiin rohkeasti yhdistyksen omilla varoilla. Eija teki selvitystä osa-aikaisesti ja sai siihen apua Hämeen läänin taidetoimikunnalta. Selvitys valmistui seuraavan vuoden puolella. Selvityksen mukaan Pirkanmaan 35 kunnasta 17:ssä toimi elokuvateatteri. Tämän lisäksi joissain elokuvateatterittomissa kunnissa oli silloin tällöin kiertävää esitystoimintaa. Useissa kunnissa elokuvatarjonta oli kuitenkin lähes olematonta. Syynä tähän oli varojen ja henkilökunnan puute. Selvityksen mukaan Elokuvakeskukselle ja elokuvasihteerille löytyisi siis töitä: Pirkanmaan kuntien elokuvatarjonnan tilanteessa oli korjattavaa. Heikki Keskisenkin mukaan alueellisen elokuvatarjonnan tilanne oli aivan alussa varsin lohduton: – Mä muistan parhaiten Kuhmalahden, kun Savolaisen Eija oli tekemässä tätä kartoitusta. Eija soitti sille kulttuurisihteerille, tai jollekin kulttuuri-liikunta-raittiusTAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 nuorisosihteerille, ja sihteeri ilmoitti, että Kuhmalahden kulttuurimäärärahat ovat sellaiset, että kerran keväässä ja kerran syksyssä voidaan tarjota aikuisille bussikyyti Tampereelle teatteriin. Että ei toivoakaan, että elokuva saisi heidän kunnassaan mitään rahaa. Savolaisen tekemän selvityksen lisäksi ensimmäisen vuoden aikana järjestettiin Pirkanmaan kulttuuri- ja nuorisosihteereille kolme keskustelutilaisuutta. Niissäkin yritettiin selvittää maakunnan elokuvatarjonnan tilannetta. Ensimmäisen vuoden aikana toteutettiin myös elokuvien kierrätyskokeilua Pirkanmaan alueella Suomen Filmikamarin kanssa. Eija Savolainen ei jatkanut vuoden 1983 jälkeen Elokuvakeskuksessa palkattuna työntekijänä, mutta hän toimi PEK:n hallituksessa 2000-luvulle saakka. Eijan tointa palkattiin syksyllä 1984 jatkamaan Rainer Panula. Rainerilla oli jo kokemusta hommasta, sillä hän oli toiminut aikaisemmin kuusi vuotta Lapin maakuntaliiton elokuvasihteerinä. Rainer oli ollut puhumassa alueellisesta toiminnasta Tampereella jo PEK:n perustamiskokouksessa joulukuussa 1982. Rainerin palkkaamiseen rahoja Elokuvakeskuksella ei ollut, eikä valtion avustuksen ollut täyttä varmuutta. Rainerin vaadittavia kuitenkaan saamisesta palkkaami- nen elokuvasihteeriksi olikin perustajajäsen Kai Ovaskaisen mukaan tietoinen riski, jonka kaikki hallituksen jäsenet hyväksyivät. Koska valtion avustus lopulta saatiin, oli riski ottamisen arvoinen. – Juhahan edusti sitä ajattelua, että pitää olla kokoajan etunojassa, Kai muistelee. – Lisätään kuluja, koska meidän täytyy näyttää niitä, jotta saadaan lisää avustuksia. Sehän on tietynlaisessa nousukaudessa, ja tiettyyn rajaan saakka, hyvä idea. Juhan mukaan Rainerin palkkaaminen oli PEK:n kehityksen kannalta erityisen tärkeää. Rainer oli jo valmiiksi alan ammattilainen ja hänen mukanaan tuoma tietotaito oli yhdistyksen alueellisen toiminnan kannalta välttämätöntä. Rainer oli myös tunnettu nimi elokuva-alalla ja toi siten Elokuvakeskukselle myös uskottavuutta. Hän ei myöskään ollut muiden pekkiläisten tavoin nuori opiskelija, vaan hieman muita vanhempi ja jo työelämässä kokemusta hankkinut maisteri. Rainer toi siis toimintaan mukaan myös iän ja kokemuksen tuomaa viisautta. Aamulehdessä haastateltiin maaliskuussa 1986 puolitoista vuotta PEK:n elokuvasihteerinä toiminutta Rainer Panulaa. Jutussa Rainer kertoo elokuvasihteerin olevan elokuvakulttuurin konsultti ja tietoa jakava yleismies. Hänen mukaansa suurin osa työstä koostuu sellaisten neuvojen antami- ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 i LAPSET JA NUORET TÄRKEÄNÄ OSANA PEK:N ALUEELLISTA TOIMINTAA Lasten ja nuorten elokuvatarjonnan parantaminen oli alusta asti tärkeä osa alueellista toimintaa. Lastenelokuvaesityksiä järjestettiin sekä maakunnan että Tampereen kouluissa. Lastenelokuvia tehtiin tuolloin paljon nykyistä vähemmän, ja niiden saaminen esitettäväksi oli huomattavasti vaikeampaa. Varsinkin jos lapsille haluttiin näyttää kotimaisiakin elokuvia, eikä tyytyä pelkästään Disneyn tuotantoon. – Se tilannehan ei ole muuttunut mihinkään. Kotimaisia hyviä lasten lyhytelokuvia tarvitaan ihan ehdottomasti koko ajan, Juha Elomäki sanoo. 33 sesta, joilla ’’pyritään pitämään maaseudun kituvat elokuvateatterit hengissä’’. Lehtijutun mukaan 1950-luvun Suomessa oli ollut yli sata kiertävää elokuvannäyttäjää, kun 1980-luvulla heitä oli enää alle kymmenen. Koska vain joka kolmannessa kunnassa oli elokuvateatteri, oli haja-asutusseudun elokuvatarjonta siis vähäistä. Tästä syystä Rainer ei pitänyt alueellista tasa-arvoa elokuvien suhteen kovin hyvin toteutuneena. Palkattuna työntekijänä Heikki Keskinen kiersi usein elokuvasihteerin kanssa maakuntaa järjestämässä elokuvaesityksiä: – Varattiin joku elokuva pariksi viikoksi ja sinä aikana se kiersi sitten eri kunnissa. Rakennettiin olemassa olevien teattereiden kesken yhteistyörengas. Me pystyttiin auttamaan ohjelmasuunnittelussa ja tavallaan organisoitiin sitä hommaa. PEK:n jäsenkerhot toimivat vain Tampereella, ja siksi alueellisesta toiminnasta tulikin oikeastaan yhdistyksen ensimmäinen täysin itsenäinen toiminnan alue. i ÖISIN JA REHTORIN SIHTEERIN KONEELLA Elokuvakerho Nykyajassa oli muiden kerhojen tavoin kyse paljolti siitä, että asioita tehtiin ja haluttiin tehdä itse. Järjestettiin itse näytökset, hankittiin itse filmikopiot sekä tehtiin itse mainokset ja lehdet. Tällainen itse tekeminen kuitenkin hieman väheni kerhojen sisällä PEK:n synnyttyä. Nykyajan puheenjohtajana ja PEK:n hallituksessa useita vuosia toimineen Hannu Niemisen mukaan se, ettei omaa lehteä enää saatukaan tehdä itse, oli asia, joka PEK:n synnyssä harmitti. Niin hauskaa oman lehden tekeminen oli ollut! Hannun mukaan Nykyajan kerholehden tekemisessä oli eräs erityislaatuinen piirre, joka teki lehdenteosta entistä hauskempaa: Lehden kirjoittamista varten saatiin nimittäin Teknillisen korkeakoulun rehtorin kansliasta lupa, että sitä voitiin kirjoittaa rehtorin sihteerin pallokirjoituskoneella. Pallokirjoituskone oli viimeistä huutoa, eikä niin hienoja koneita ollut vielä silloin Teknillisessä korkeakoulussakaan kuin muutama. Kirjoituskone oli varustettu pienellä muistilla, joka mahdollisti sen, että juuri kirjoitettua tekstiä pystyi muokkaamaan ennen kuin kone löi sen paperille. Tämä ominaisuus helpotti kirjoitusurakkaa merkittävästi. Rehtorin sihteerin koneen lainaamisessa oli kuitenkin pieni juju, sillä sihteeri tietenkin tarvitsi kirjoituskonettaan päivisin. Siksi Nykyajan kerholehteä kirjoitettiinkin rehtorin kansliassa öisin. Ei olekaan siis ihme, että juttuja kirjoittaessa oli hauskaa: väsyneenä mieli oli luovimmillaan. 34 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Nimettömästä tuleekin STILL Still on enemmän kuin Pirkanmaan elokuvakeskuksen jäsenlehti – se on tuore, ajankohtainen filmilehti, jossa on vähintäänkin yhden Filmihullun verran asiaa. (Still on liikkeessä, Aamulehti 2.2.1985.) Myös jäsenlehtien suhteen Elokuvakeskuksessa haluttiin ottaa kaikki mahdollinen irti yhdistymisestä, ja Monroen, Nykyajan ja Solariksen jäsenlehdet yhdistettiinkin yhdeksi lehdeksi heti yhdistyksen ensimmäisenä toimintavuonna. Suunnitelmat PEK:n omasta lehdestä olivat voimakkaina olemassa heti perustamisesta asti. PEK:n perustajajäsen ja nykyinen toiminnanjohtaja JukkaPekka Laakso muistelee, että tuolloin tuntui, ettei Suomessa oikein ollut kunnollista elokuva-alan lehteä. Filmihullukin oli vähän ’’niin ja näin’’. Nyt sellainen haluttiin luoda. Elokuvakerhojen jäsenlehdet olivat olleet näkyvä osa kerhojen toimintaa jo ennen Elokuvakeskusta, sillä ne kuuluivat kerholaisten jäsenetuihin. Pääasiassa kerholehdissä esiteltiin kerhojen ohjelmistoa ja arvosteltiin ohjelmistossa olleita elokuvia. Lehdissä oli myös jossain määrin kirjoituksia elokuvista ja elokuva-alasta yleensä. Näin oli varsinkin Monroen jäsenlehden laita, joka oli jonkin aikaa myös yksi maamme suurimmista elokuva-alan lehdistä. Jaana Semerin mukaan Monroen lehdessä oli ollut ajatuksena, että se olisi jotain toisenlaista kuin Peter von Baghin vuodesta 1968 asti ilmestynyt Filmihullu. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 – Me haluttiin vastustaa sitä Peter von Baghin kymmenen elokuvan kaanonia, että on olemassa vaan nämä elokuvat ja muut on sitten huonoja. Filmihullulle oli siis jo Monroen lehteä tehtäessä haluttu luoda vaihtoehto. Elokuvakerhojen omien lehtien lisäksi kerholaiset saivat luettavakseen myös Elokuvakulttuuri ry:n tai Suomen elokuvakerhojen liiton lehden. Elokuvakulttuuri jakoi jäsenyhdistystensä jäsenille Spektri-nimistä lehteä ja SEKL Projektiota. Vielä 1980-luvun taitteessa elokuvakerholehtien tekemiselle asetti välillä oman haasteensa se, ettei kaikkia sarjoihin tulevia elokuvia aina pystytty saamaan etukäteen nähtäväksi: – Aika moni kerholehtijuttu on kirjoitettu näkemättä itse sitä elokuvaa, Solariksen lehteä tekemässä ollut Pekka Halttula nauraa. Lehtien teko oli Pekan mukaan muutenkin aikamoista askartelua ja käsityötä: – Se oli semmoista leikkaa ja liimaa -toimintaa. Ne taottiin sellaisille pitkille paperiliuskoille ja saksitaitettiin, kopioitiin ja nidottiin. Ja Asko Alanen piirsi kannet. Kai Ovaskaisen mukaan lähdemateriaali kerholehtiin haettiin lähes yksinomaan 35 Suomen elokuva-arkistosta: – Ulkomaan lehtiähän ei oikein mistään muualta siihen aikaan saanut. Ei niitä Tampereella oikein ollut. Ja siellä elokuva-arkistossa oli sellainen tiukka arkistonhoitaja, Irmeli Aronen, joka huuteli kokoajan, että järjestys maassa olla pitää! Ja sama saksaksi tietenkin vielä. Siinä sitten Herran nuhteessa yritettiin kopioida materiaalia. Solariksen kerholehteä oli Pekan, Kain ja Heikki Keskisen lisäksi tekemässä myös myöhemmin muun muassa Aamulehden päätoimittajana toiminut Matti Apunen. – Sitten oli ne filmivalinnat. Piti huutaa Apusen Matin kanssa pää punaisena jostain elokuvista, Kai muistelee nauraen. – Se kun oli aika kova luu jo silloin, niin kyllä siinä oppi pitämään puolensa. Kun mä olin myöhemmin Hesarissa radio- ja tv-sivuilla, niin tajusin, että se pokka, että pystyy kirjoittamaan ja kertomaan mielipiteensä syntyi siitä, että oli joskus tehnyt tuollaista kerholehteä. Vuoden 1983 ajan PEK:n lehteä julkaistiin nimettömänä, ja sen kannessa luki vain PEK. Lehdelle haluttiin kuitenkin aivan oikea nimi, ja kun hyvä sellainen sitten pitkän miettimisen ja lukijoille suunnatun ehdotuskilpailun jälkeen lopulta löydettiin, jouduttiin vain huomaamaan, että kyseinen nimi olikin jo jonkun muun käytössä. Ehdotus oli ollut Visio. Koska lehdestä ei voinut tulla Visiota, otettiin nimeksi loppujen lopuksi Matti Apusen ehdotuksesta STILL. STILL jatkoi kerholehtien linjalla ja esitteli suurimmaksi osaksi PEK:n kerhojen ohjelmistoa. Vuonna 1983 PEK-lehteä ilmestyi neljä numeroa. Toimituskunnassa vastaavana toimi Juha Elomäki. Seuraavan vuoden päätoimittajaksi valittiin Apunen, joka myös 36 vastasi pääosin lehden ulkoasusta. Vuonna 1984 STILL ilmestyi niin ikään neljä kertaa. Lehti jaettiin kerholehtien tapaan ilmaiseksi elokuvakerhojen jäsenille. Usean tuhannen kerholaisen lisäksi lehdellä oli kuitenkin myös lähes 300 maksavaa tilaajaa. STILLissä oli kerhojen ohjelmistoesittelyn lisäksi myös elokuvaa tai elokuvaalaa käsitteleviä kirjoituksia, eikä niiden laatua ollut häpeäminen, kuten Aamulehden 2.2.1985 kirjoituksesta STILL on liikkeessä käy ilmi: Stillin kirjoittajien tekstit ovat laatutyötä – avaramielisiä, päteviä, muutamat jopa omaperäisiä. Elokuvakeskuksen oman lehden syntyminen oli luonnollista siksi, että moni keskuksen jäsenistä opiskeli tiedotusoppia yliopistolla. Tarvittavat taidot löytyivät siis jo valmiiksi. Joukossa oli nykyisiä journalismin ammattilaisia, kuten Matti Apunen, Jaana Semeri, Kai Ovaskainen ja Antti Selkokari. Pekka Halttula muisteleekin, ettei hän edes haikaillut kirjoittavansa itse lehteen, koska mukana oli jo valmiita puoliammattilaisia. Taso oli siis alusta asti kova. STILL on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka Elokuvakeskus ensimmäisinä vuosina yhdisti kerhojen toimintoja. Monroen kunnianhimoiseen lehtiprojektiin yhdistettiin osaamista muistakin kerhoista, ja tulos oli laadukas. Jaanan mukaan Monroen piirissä oli jo aikaisemmin ollut toiveita esimerkiksi siitä, että hyväksi kirjoittajaksi havaittu Apunen saataisiin Solariksesta Monroeen ja kirjoittamaan heidän lehteensä. PEK:n syntyessä ja lehtien yhdistyessä tämä toive sitten tavallaan toteutuikin. TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Hauskanpidon loppu? Elokuvakeskusta perustettaessa oli myös pelätty, että yhdistyminen merkitsisi kerhoissa harrastetun hauskanpidon loppua. Varsinkin Monroen vahvaa asemaa arasteltiin, eivätkä kaikki olleet vakuuttuneita elokuvakeskusidean vilpittömyydestä. Pekka Halttula muistelee, ettei ajatus ollut todellakaan miellyttänyt kaikkia: – Jotkut ajattelivat, että kun Monroe oli sellainen ykköskerho, suuri ja arvostettu, niin monroelaiset kaappaa kaiken ja johdattelee sitä koko hommaa. Pekka mukaan varsinkin sitä pelättiin, että elokuvakerhotoiminasta jäisi pois hauskuus ja se muuttuisi kuivemmaksi. Tällaiset pelot voi ymmärtää Kai Ovaskaisen ja Heikki Keskisen muistojen kautta. Heidän mukaansa tamperelaisten koululaisten 1970-luvun puolessavälissä perustamassa Solariksessa vallitsi Monroeta rennompi ilmapiiri. Sekä Solariksen että Monroen jäsenenä ollut Kai vitsailee Monroen toiminnan olleen välillä lähempänä puolitieteellistä esitelmöintiä kuin hauskanpitoa: – Ei suoraan sanottuna aina oikein jaksanut keskittyä, kun siellä Tekun isossa salissa oli Monroen näytöksiä. Oli vähän välillä sillain, että lopettakaa nyt se lörinä ja pistäkää raina pyörimään! Monroessa vaikutti monia Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoita. Toiminnassa oli mukana monia nuoria ja lupaavia tieteenharjoittajia, toimittajia ja muita toimijoita, joista on myöhemmin tullut viestinnän tai elokuvan ammattilaisia. Tällaisia olivat esimerkiksi Erkki Astala, Jukka Vilhunen ja Heikki Hellman. Monroessa vaikutti vielä 1980-luvun alussa vahvasti myös sen perustajajäsen ja suomalaisen elokuvan kävelevä tietopankki Raimo Silius. Monroessa elokuvista otettiin siis älyllisesti kaikki mahdollinen irti, eikä siksi olekaan ihme, että Monroen toiminta saatettiin joskus kokea liiankin vakavana tai akateemisena. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Monroessa olisi pidetty lainkaan hauskaa. Yhdessä oleminen ja hauskanpito olivat olennainen osa kaikkien kerhojen toimintaa. Jaana Semeri muistaakin Teknillisellä korkeakoululla pidetyt Monroen esitykset hieman eri tavalla kuin Kai: i PEK:N MATKA GRUUSIAAN Heti ensimmäisenä toimintavuotenaan PEK järjesti yhteistyössä Nokian työväenopiston kanssa tutustumismatkan Gruusian (nyk. Georgia) pääkaupunkiin Tbilisiin. Matkalla käytiin tutustumassa muun muassa paikalliseen elokuvastudioon. Matka rahoitettiin osittain arpajaisilla, joiden voittaja sai koko matkan ilmaiseksi. Arpajaiset muuten voitti Vesa Kallionpää, joka tunnetaan nykyisin MTV3:n politiikan toimittajana. – Kyllä Kai nyt muistaa väärin – esitelmiä muka! Enimmäkseen siellä Tekulla luettiin kerhon ilmoituksia jäsenistölle. Mitä nyt joskus jotain vähän kerrottiin tulevasta esityksestä. Kessu ja Kaikin antavat Monroelle sen ansaitsemaa tunnustusta ja korostavat, että kerhot olivat vain erilaisia. Kain mukaan Elokuvakeskusta perustettaessa kaikilla ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 37 i PEK SUUNNITTELEE SUKELLUSVARUSTEIDEN OSTOA Ensimmäisen toimintavuotensa PEK toimi pelkästään Monroen vanhassa toimistohuoneessa Ylioppilastalolla, mutta toiseksi toimintavuodeksi vierestä saatiin myös toinen huone. Perustajajäsen Pekka Halttulan mukaan nuo toimistohuoneet olivat kuitenkin ahtaita ja pieniä. Yhdistyksen kokousten aikana ne olivat lisäksi usein täynnä tupakansavua. PEK:n vuoden 1984 toimintasuunnitelmasta tehdyssä pila-versiossa hallituksen tulevaa toimintaa Monroen entisessä toimistossa aiottiinkin kehittää seuraavalla tavalla: Elokuvakeskus hankkii käyttöönsä kahdet sukellusvarusteet, joiden avulla mahdollistetaan hallituksen tehokas työskentely vaikeissa olosuhteissa heikosti ilmastoidussa toimistotilassa. kerhoilla oli todennäköisesti jonkinlaisia pelkoja oman itsenäisyytensä menettämisestä, ja Kessu epäilee, että näin saattoi olla myös Monroen laita. Kaikilla kerhoilla oli oma selkeä identiteetti, ja nyt elokuvakeskusidea uhkasi sitä. – Kerhojen suurin huoli oli, että ne tapetaan, Juha Elomäkikin toteaa. Idea Elokuvakeskuksesta oli kuitenkin täysin päinvastainen. Haluttiin kehittää ja vahvistaa tamperelaista elokuvakulttuuria. Luoda siihen jatkuvuutta, ei tappaa sitä. Eikä kerhoja tapettukaan, vaan ne elivät vielä pitkään elokuvakeskuksen sisällä. Hauskanpitokaan ei ollut ohi, sillä Kessun ja Kain mukaan elokuvakerhoissa osattiin pitää hauskaa Elokuvakeskuksen perustamisen jälkeenkin. Tämä johtui varmasti siitä, että kaikilla uusilla pekkiläisillä oli edelleenkin sama kiinnostuksen kohde eli elokuva. Sukellusvarusteiden uumoiltiin myös mahdollistavan Näsijärven pohjan tutkimisen siltä varalta, että sinne olisi joskus mahdollisesti upotettu historiallisesti merkittäviä elokuvaharvinaisuuksia. 38 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET 1982–1984 Ylioppilastalon vakijengiä Tämän luvun alkupuolella mietittiin, mikä PEK:n perustajajäseniä yhdisti. Tärkeimpänä oli tietysti intohimoinen suhtautuminen elokuviin: he kaikki olivat elokuvakerhoaktiiveja. Puhuttiin myös Tampereella opiskelemisesta ja nuoruudesta. Yksi olennainen asia on kuitenkin vielä mainitsematta. Ilman sitä Pirkanmaan Elokuvakeskusta ei välttämättä olisi koskaan syntynyt. Juhan lisäksi Ylioppilastalon ovimieskalustoon kuuluivat perustajajäsenistä myös Pekka Halttula ja Heikki Keskinen, ja heidän lisäkseen talolla työskentelivät ainakin Kai Ovaskainen ja Jaana Semeri. – Se oli kyllä yksi sellainen solmukohta. Ja oli hyvä kun oli tuttuja portsareita, niin päästiin jonon ohi, silloin kun ei itse ollut töissä, Pekka nauraa. Kun tiedustelin Juha Elomäeltä ja JukkaPekka Laaksolta, mikä perustamiskokouksessa paikalla olleita yhdisti, nousi esille myös itse Tampereen Ylioppilastalo: Jaana ei toiminut ovimiehenä, vaikka hänet joskus ulko-ovella saattoi nähdäkin: – Useimmat olivat tainneet olla jo edellisenä iltana Yo-talolla, Juise naurahtaa ja Juha jatkaa: – Mä olin vuosikaudet baarissa duunissa ja joskus tuurasin salivastaavaa. Jos mut joskus ovella näki, se johtui siitä, että salivastaavan piti välillä mennä tsekkaamaan tilannetta. – Ja jotkut olivat varmaan jääneet sinne jo valmiiksi! – Ne ihmiset, jotka siinä pyöri, oli suurin osa sitä Ylioppilastalon vakijengiä, Juise jatkaa muistelua. – Toiset olivat siellä jopa töissä... Juha toteaa, ja Juise huudahtaa heti perään: – Olit kyllä yksi vittumaisimpia ovimiehiä ikinä, hah hah! Kai taas työskenteli kerrosta ylempänä ylioppilaslehti Aviisin ilmoitushankkijana ja toimittajana. Hänen mukaansa vanha elokuvakerhoporukka ja tiedotusopin ainejärjestön porukka yhdistyivät osittain 1980-luvun alun Ylioppilastalolla: i HITCHCOCKPAITA PEK:N HITTITUOTTEENA Ylioppilastalolla pidettiin myös PEK:n myyjäisiä. Varainhankinnaksi tarkoitetuissa tilaisuuksissa myytiin muun muassa elokuva-aiheisia postikortteja. Todelliseksi myyntivaltiksi muodostui kuitenkin Alfred Hitchcockin kuvalla varustettu paita. – Se oli Hitchcockin piirtämä omakuva. Se vanha kuuluisa, Jaana Semeri muistelee paidan kuvitusta. – Heikki-Pekka Miettinen eli Heinari piirsi siitä hyvän mallin, ja me painettiin sitä collegepuseroihin. Siitä tuli ihan mieletön hittituote! Sitä myytiin vaikka kuinka pitkän aikaa. – Sinne alkoi muodostua eräänlainen hovi, joka valloitti Yo-talon aika tehokkaasti. Varsinkin Juhalle Ylioppilastalo tuli ajan mittaan hyvinkin tutuksi: – Ja vieläkin siitä saa kuulla, Juha hymähtää ja Juise jatkaa nauruaan. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 39 – Meni monta vuotta sillä tavalla, että päivät olin töissä yläkerrassa – aluksi Monroen toimistossa, ja myöhemmin Elokuvakeskuksen toimistolla – ja sitten illat olin alhaalla ovimiehenä töissä. PEK rakentui siis pitkälle sellaisten sosiaalisten verkostojen varaan, jotka olivat syntyneet Tampereen Ylioppilastalolla – joko baarin puolella alakerrassa tai Monroen toimistolla yläkerrassa, tai sitten jo ulko-ovella. Elokuvakeskus myös aloitti toimintansa sen toisessa kerroksessa sijaitsevassa elokuvakerho Monroen toimistossa. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen alkuvaiheita leimaakin vahva side itse Ylioppilastaloon, sillä sieltä nämä elokuvan lumoamat löysivät toisensa. 40 Elokuvateatteri Pirkan vuodet 1985–1991 ”Meille tehtiin tarjous, josta ei voinut kieltäytyä” Oma teatteri Pirkankadulta Tarjous, josta ei voinut kieltäytyä Pirkanmaan Elokuvakeskuksen jäsenkerhojen esityksiä nähtiin vuosina 1983 ja 1984 elokuvakerhojen vuokraamissa teattereissa aivan samaan tapaan kuin ennen yhdistyksen perustamistakin. Monroe vuokrasi Tekun salia, Prisma elokuvateatteri Hällää, Solaris elokuvateatteri Hämettä ja Nykyajan esitykset pidettiin Hervannan monitoimihallin tiloissa. Ylioppilastalolla esitettiin Tamysarjaa. Elokuvakeskuksen hallituksessa toiminut Pekka Halttula kuitenkin muistelee, että yhdistyksen oma elokuvateatteri oli haaveissa jo heti yhdistyksen perustamisen jälkeen: – Me käytiin mittanauhan kanssa katsomassa useita tiloja jo siinä vaiheessa. Sehän ei ollut mitenkään itsestään selvää, että me heti ymmärrettäisiin, minkälainen semmoisen tilan, johon voi rakentaa elokuvateatterin, pitäisi olla. Puhuttiin myös siitä, että olisiko mahdollista vuokrata joku olemassa oleva teatteri. Oltiin siis silmät auki, että mihin vois suunnata. Tuolloin yhdistyksen puheenjohtajana toimineen Juha Elomäen mukaan haave omasta teatterista oli kyllä olemassa, mutta se oli hyvin epärealistinen. PEK oli elokuvakulttuurijärjestö, eikä sellaisilla järjestöillä yleensä ollut hallussaan omaa esitystilaa. 42 – Se siis oli täysin utopiaa, Juha muistelee. Vuoden 1984 lopulla Ylioppilastaloa remontoitiin, jonka seurauksena haaveet yhdistyksen omasta teatterista nousivat voimakkaina esille. Voisiko Ylioppilastalolle rakentaa remontin yhteydessä pienen elokuvateatterin? Asiaa tiedusteltiin, mutta arkkitehtien vastaus oli yksiselitteisesti kielteinen. Sitten tapahtui jotain yllättävää, jonka seurauksena perjantaina 1.3.1985 viisikymmentäviisi katsojaa näki Martin Scorsesen musikaalin New York, New York (1977) PEK:n ikiomassa elokuvateatterissa Pirkankatu 18:ssa. Elokuvateatterin nimi oli Pirkka. Jos oman teatterin piti olla vain utopiaa, niin miten sinne oikein päädyttiin? – Meille tehtiin tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, Jukka-Pekka ’’Juise’’ Laakso toteaa napakasti. Juha kertoo tarinan hieman pitemmän kaavan mukaan: – Meillä oli silloin seminaari, tämmöinen keskustelutilaisuus. Siellä oli Kinoston toimitusjohtaja Jukka Mäkelä puhumassa. Me tunnettiin Jukka jo aikaisemmin ja mentiin ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 sitten seminaarin jälkeen meidän toimistolle Yo-talon toiseen kerrokseen juttelemaan. Siinä vähän niitä näitä höpötettiin. Sitten Jukka kysyi, että oletteko kiinnostuneita, että mulla olisi yksi elokuvateatteri? Vastasin, että saako miettiä viisitoista sekuntia? – Joo! Juha huudahtaa. päästä siitä eroon. Tilan vuokrasopimusta oli kuitenkin vielä pitkään jäljellä, joten pelkkä toiminnan lopettaminen ei kannattanut. Liikkeen luovuttaminen toiselle taholle tulisi Kinostollekin halvimmaksi. Juha muistaa, että he olivat jo aikaisemmin luoneet hyvät suhteet Kinostoon ja Mäkelään ja siksi sopimuksen teko osoittautui helpoksi: Kinoston tarjous yllätti täysin Juisenkin: – Mä en uskon, että kenelläkään olisi ollut sellaista ajatusta, että joku vaan luopuisi valmiista elokuvateatterista. Sitä ei ollut vaan vielä tapahtunut, että niitä oltaisiin pistetty kiinni – ei Tampereellakaan. Elokuvateatteri Pirkan elämä oli jo ennen Elokuvakeskuksen haltuun siirtymistä ollut pitkä ja vaiheikas. Ensimmäiset elokuvat oli nähty siellä jo vuonna 1946. Vuosien varrella Pirkka ehti nähdä niin nonstopin, nudistifilmit kuin monet muutkin villitykset. Aina Pirkassa ei ole edes katsottu elokuvia: 1960luvulla se oli toiminut sekä Ylen TV2:n studiona että uskonnollisena kokoustilana. Kinoston, nykyisen Finnkinon, haltuun se oli siirtynyt 1972. Juhan ja Juisen mukaan 1980-luvun puolessavälissä elokuvateatterit alkoivat pikkuhiljaa keskittyä kaupunkien keskustoihin, ja Pirkan kaltaisten korttelikinojen tilanne alkoi vaikeutua. Pirkka oli tehnyt edellisvuonna suuren tappion, ja Kinosto halusi – Ne luottivat siihen, että me hoidetaan homma. Asiaa ruvettiin suunnittelemaan vauhdilla, ja alettiin miettiä, olisiko PEK:n mahdollista pitää yllä kaupallista elokuvaesitystoimintaa. Pelkällä kerhotoiminnalla omaa teatteria ei nimittäin voisi pyörittää, sillä siitä tulevat tulot eivät riittäisi kattamaan teatterista aiheutuvia kustannuksia. – Me tietysti tehtiin hallituksessa taloudellisia laskelmia. Jonkun verran siitä asiasta keskusteltiin, ja vähän väännettiin kättäkin, Juha muistelee vuoden 1985 tammikuussa pidettyjä kokouksia. i PIRKAN AVAJAISET Pirkan avajaisista 1.3.1985 ja niiden valmistelusta on jäänyt Pekka Halttulalle hieno muisto: – Sellainen taiteilijapersoona, graafikko ja sarjakuvataitelija kuin Heikki-Pekka Miettinen eli Heinari, oli lupautunut auttamaan meitä. Se kuitenkin vaan istui kokoajan Tillikassa tai Yo-talolla, ja alkoi näyttää siltä, että tuleeko tästä nyt yhtään mitään. Mutta sitten viimeisenä yönä, just ennen niitä avajaisia, se oli painunut sinne Pirkkaan – sinne mentiin alas sellaista suurta portaikkoa pitkin, kun se on vähän kellarissa – ja se oli niin hienosti laittanut vanhoja elokuvajulisteita sinne! Oli aivan upeita ne Pirkan sisäänkäynti ja portaikko. Oltiin jo vähän aikaisemmin ruvet- Hallitus päätti asiasta kuitenkin suhteellisen nopeasti, ja perjantaina 1.3.1985 Pirkassa juhlittiinkin jo uuden teatterin avajaisia. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 tu katsomaan, että lähes nyt jotain tekemään siitä kaljamukis äärestä, Pekka nauraa. – Se oli kyllä hieno juttu! 43 Kaupallinen esitystoiminta käyntiin kerhoaktiivien voimin Miksi PEK:n kannatti siirtyä Pirkkaan, jos se tuotti Kinostollekin tappiota? että voidaan pistää omaa työtä sen pyörittämiseen. – Meille heitettiin sellainen tarjous, että meidän ei tarvitse sijoittaa rahaa kalustoon, eli penkkeihin ja kaikkeen tällaiseen, Juise kertoo ja Juha jatkaa: – Kyllä mäkin olin siellä lukuisat kerrat lippuja myymässä, Pekka Halttula muistelee. – Siinä tehtiin vuorolistoja ja patisteltiin toinen toisiamme, että saatiin leffaliput myytyä ja järjestysmiehen hommat tehtyä. Mä en konehuoneeseen puuttunut. Siellähän oli vakituiset ihmiset, mutta puolitalkoilla nekin oli välillä pyörittämässä koneita. Mä olin siinä siivoomis-, järjestysmies-, ja lipunmyyntihommassa, joka usein oli siis yhdistetty tehtävä. Viikonlopun vuorot ei ollut niin kauhean haluttuja. Siinä vähän tuijoteltiin toinen toisiamme ja varpaankärkiämme, että kuka sinne sitten menee lauantai-iltansa istumaan, Pekka nauraa. – Se oli liikkeenluovutus. Meille ei jäänyt maksettavaksi kuin henkilökunta ja vuokra. Ja sitten kaupallisella esitystoiminnalla olisi mahdollisuus saada siitä rahaa. Pirkkaan siis uskallettiin lähteä siksi, että elokuvien esittämiseen tarvittava kalusto saatiin ilmaiseksi. Tästä huolimatta yhdistyksen hallitus joutui kuitenkin päättämään 40 000 markan lainan ottamisesta. Varat eivät myöskään riittäneet Kinoston entisen henkilökunnan pitämiseen: – Valitettavasti. Raskaimpia tehtäviä, mitä olen koskaan joutunut tekemään, Juha harmittelee kuuden heti irtisanotun työntekijän kohtaloa. Vain koneenkäyttäjä sai jäädä, ja hänetkin jouduttiin irtisanomaan muutaman vuoden päästä. Juisen mukaan ajatuksena oli pienentää kuluja teettämällä henkilöstön työt vapaaehtoistyönä kerholaisilla: – Kerhojen aktiivit sitoutui siihen. Ne koki, että tämä on sen verran hieno juttu, 44 Juha siirtyi konehuoneeseen pyörittämään koneita, eivätkä päivät aina olleet lyhyitä. Saati sitten viikot tai kuukaudet: – Olin päivät kahdeksasta yhdeksästä neljään toimistolla ja sitten siirryin konehuoneeseen. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia. Mää rupesin heti paikkaamaan meidän koneenkäyttäjän vapaapäiviä. Ja sit kun se oli pakko irtisanoa, mä siirryin konehuoneeseen kokopäiväiseksi. Paras putki mulla oli 63 peräkkäistä työpäivää ja ne ei ollut mitään kaksitoistatuntisia päiviä, vaan ne oli vielä pitempiä. Siinä loppuvaiheessa alkoi vähän tuntua, että hetkinen, pitäisikö ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 tähän hommata joku vuorottaja? Juhan siirryttyä työskentelemään yhä tiiviimmin Pirkan koneiden kanssa, piti yhdistykselle valita uusi puheenjohtaja. Tähän tehtävään nousi vuonna 1987 Jukka-Pekka Laakso. Juhan mukaan Pirkkaan siirtymisen myötä kerhot saivat itselleen oman esityspaikan, ja tämänkin ajateltiin tuovan säästöä. – Meillä oli noin 470 jäsentä Hämeessä, ja kun Pirkkaan mahtui 234, niin se tarkoitti sitä, että meidän piti järjestää kaksi peräkkäistä näytöstä. Sit Pirkka oli syrjässä, se ei vetänyt väkeä ja sen tekniikka oli huono. Se söi fiilistä siitä hommasta. Paikanvaihdoksesta huolimatta PEK:n elokuvakerhot jatkoivat sarjojensa esittämistä entiseen tapaan. – Kerhothan oli siihen mennessä maksanut aika kovia vuokria. Kaikki kerhot eivät kuitenkaan siirtäneet esityksiään heti Pirkkaan, vaikka se olisi tullut halvemmaksi. Prisma siirtyi pois Hällästä vasta vuonna 1989. Prisman sarjat olivat vetäneet hyvin katsojia siihen asti, ja Hällän korkeampi vuokra oli pystytty maksamaan. Perinteistä ja keskustassa sijaitsevasta esityspaikasta haluttiin pitää mahdollisimman pitkään kiinni. Nykyajan sarjat puolestaan esitettiin kerhon olemassaolon loppuun eli 1990-luvun alkuun asti Hervannassa. Kerhon sydän oli aina ollut teekkarien Hervannassa, eikä Elokuvakeskuksen oma teatteri muuttanut asiaa. Solaris ja Monroe siirtyivät Pirkkaan jo vuoden 1985 syksyllä. Kai Ovaskaisen mukaan Solaris siirtyi sinne kuitenkin jopa hieman pakotettuna: ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 45 Aikaansa edellä oleva cinemateekki ja Pirkan iloiset tunnit Kerhojen esityssarjojen lisäksi Pirkassa alkoi pyöriä PEK:n kaupallinen esitystoiminta. Vuonna 1985 ei vielä kaikkien mielestä ollut soveliasta, että kulttuuriyhdistys harjoittaisi elokuvateatterin pyörittämisen kaltaista liiketoimintaa, joten Pirkan kaupallista elokuvaesitystoimintaa varten perustettiin Pirkanmaan elokuva Oy. PEK omisti osakeyhtiön kaikki osakkeet, joten järjestely ei varsinaisesti vaikuttanut toimintaan. Paperilla ja kirjanpidossa PEK ja Pirkanmaan elokuva Oy olivat kaksi eri tahoa, mutta käytännössä eivät. Elokuvakeskus vuokrasi Pirkan tilat taloyhtiöltä ja Pirkanmaan elokuva Oy vuokrasi ne sitten Elokuvakeskukselta. Pirkan henkilökuntakin oli siis osakeyhtiön palkkalistoilla. Martin Scorsesen musikaali New York, New York oli ensimmäinen kaupallisesti esitetty elokuva PEK:n Pirkassa. Sitä näytettiin yleisölle viikon ajan kaksi kertaa päivässä. Tuolloin oli yleinen käytäntö näyttää yhtä ja samaa elokuvaa koko viikon ajan kahdesti illassa: kello 18:15 ja 20:30. Myös Pirkanmaan Elokuvakeskus aloitti tällä perinteisellä tyylillä. Kävijöitä ensimmäisellä viikolla oli keskimäärin vain 22 näytöstä kohden. Seuraavan viikon elokuvana oli tuolloin Tampereella asuneen Anssi Mänttärin Viimeiset Rotannahat (1985). Ohjaajan itsensä lisäksi elokuvassa näyttelivät muun muassa Matti 46 Pellonpää ja Aki Kaurismäki. Vaikka paikallinen ohjaaja oli Tampereella suosittu ja esitys oli Tampereen ensi-ilta, katsojia oli tälläkin kertaa vain 31 per esitys – aika vähän 232-paikkaisessa teatterissa. 31 katsojaa oli kuitenkin periaatteessa tarpeeksi, sillä muutamaa vuotta myöhemmin Elokuvakeskuksessa tehtiin selvitys, jonka mukaan näytöksissä tuli käydä 20 henkilöä näytöstä kohden, jotta toiminta olisi taloudellisesti kannattavaa. Koska teatterin pyörittämistä hoidettiin suurimmaksi osaksi talkoilla, olivat henkilöstökulut niin pienet, että vähäisetkin kävijämäärät riittivät. Useimmiten 1980-luvulla näytöksissä oli yli 20 henkilöä, ja välillä salissa oli väkeä yli satakin henkeä. Aina vaaditun rajan yli ei kuitenkaan päästy, eikä toiminta ollut pitemmällä tähtäimellä kovin kannattavaa. Vaikka katsojamäärät olivat suhteellisen vähäisiä, olivat ne PEK:n ensimmäisinä vuosina merkittävästi suurempia kuin Kinoston viimeisinä. Juha Elomäki muistelee, että viimeisenä vuonna Kinostossa olisi ollut vain 7000 kävijää, kun PEK:n ensimmäisenä Pirkan-vuotena niitä oli 10 000 enemmän. Vaikka Pirkan kaupallisen toiminnan kävijämäärät pysyivät 1980-luvulla Kinoston viimeisimpiä vuosia korkeampina, olivat ne kuitenkin vuosittain keskimäärin 3000–4000 liian pieniä. Varsinkin vuosi 1989 oli vaikea. Sen kävijämäärä oli PEK:n Pirkan-aikojen ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 alhaisin: vain hieman yli 10 000. silloin. Juha Elomäen mukaan kävijämäärien vähäisyyden takia ajauduttiin kokeilemaan perinteisestä poikkeavia esittämistapoja: Pirkan kaupallisessa esitystoiminnassa ei ollut tarkoituksena esittää Tampereen ensiiltoja. Tämä ei olisi ollut mahdollistakaan, sillä Finnkino sai lähes kaikki Tampereen ensi-iltaelokuvat esitettäväkseen. Teatterin uudet nuoret omistajat päättivät sen sijaan panostaa laatuun ja teemakokonaisuuksiin. He uskoivat pystyvänsä pitämään yllä katsojia kiinnostavaa ja monipuolista ohjelmistoa. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, eikä elokuvan ystäviä saatu liikkeelle odotetulla tavalla. Ei riittänyt, vaikka katsojia oli enemmän kuin Kinoston viimeisimpien vuosien aikaan, eivätkä uudenlaiset esitystavatkaan lopulta enää lisänneet katsojia. – Aika nopeasti me huomattiin, että tämmöinen perinteinen järjestelmä ei toimi. Me alettiin näyttää cinemateekkiä. Eli tämä tarkoitti sitä, että esitysajat ja leffat rupes vaihtelee. Oli enemmän leffoja ja näytösaikoja viikossa. Jukka-Pekka Laakso jatkaa: – Toimittiin itse asiassa siten, kuin multipleksit nykyään toimii. Se oli siinä 80-luvun lopulla, Ranskasta, Utopia-elokuvateatterin toiminnasta varastettiin se... Juha keskeyttää Juisen pirullinen virne naamallaan: – Ei, kyllä se oli Kino-Berliini, mistä mä sen katoin... – Ei kyllä se oli Utopia, mistä MÄ sen katoin, Juise nauraa. PEK oli joka tapauksessa kuitenkin muuta Suomea edellä. Tätä mieltä on myös Heikki Keskinen: – Siitä voi olla ihan rehellisesti ylpeä. Nykyään kun katsoo Finnkinon ohjelmistoa, niin ihan samalla lailla se menee kuin meillä – Se auttoi sinne 80-luvun loppuun. Sitten tuli, että mitäs nyt tehdään, Juha huokaa. Vielä 1990-luvun alussa Pirkassa kokeiltiin uutta jippoa ja aloitettiin niin sanotut Pirkan iloiset tunnit. Elokuvia alettiin nyt näyttää myös iltapäivisin, jolloin liput sai halvemmalla. Tällä tavalla elokuvia esitetään vielä nykyäänkin Arthouse Cinema Niagarassa, joten ei kokeilu kovin huonokaan voinut olla. Se ei kuitenkaan helpottanut Pirkan silloista ahdinkoa kylliksi. i HE ESITTÄVÄT ÖISIN Elokuvakerhot alkavat syyskuun lopussa. Paitsi Solaris, joka on tehnyt radikaalin liikkeen ja muuntautunut yökerhoksi. Sen kaksi ’’all night long’’ -esitystä ovat lokakuun puolessa välissä ja marraskuun alussa, mutta ohjelmisto ei ole vielä täysin valmis kautta julkinen. Sanat kultti ja kauhu lienevät silti nuorekkaan kerhon puuhahenkilöiden huulilla ohjelmistoa koostaessa olleet. Kovasti huudossa olevia yönäytöksiä näyttää paitsi Solaris myös Pirkka joka lauantai ja joka perjantai. Yöihmisten makua pyrkivät PEK ja Pirkka myös mahdollisimman pitkälle myötäilemään. (Kansan Uutiset 29.8.1990) Kaikenlaista kokeiltiin, mutta lopulta mikään ei auttanut. Kävijät eivät löytäneet tietään Pirkkaan. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 47 Bonnie ja Clyde vievät PEK:n lipputulot Pirkan huonoista katsojaluvuista ei voinut syyttää kokonaan oman toiminnan takkuilua. Samanlaiset ongelmat riivasivat koko elokuva-alaa. Muun muassa videoiden tulon seurauksena suomalaisten elokuvissa käyminen väheni tasaisesti 1980-luvun alusta aina vuoteen 1995 saakka. Myös Juha Elomäen elokuvapoliittinen katsaus PEK:n vuoden 1986 vuosikokouksessa käsitteli elokuvateattereiden 1980luvun lopun kehnontuvaa tilannetta: Elokuvan esitystoiminnassa on tällä hetkellä yleiskato. Tämä heijastuu mm. tiedotukseen siten, ettei puhuta muusta kuin laskusta, eikä elokuvasta sinänsä ollenkaan. Tästä vaikeasta tilanteesta johtuvat myös elokuvateatteri Pirkan vaikeudet. ja jatkaa: – Tuli sellainen Bonnie and Clyde -kortti. Puolen vuoden aikana kun kävi 25 kertaa elokuvissa, niin sai kortin, jolla sai sen jälkeen puoleen hintaan elokuvalipun mistä tahansa elokuvateatterista seuraavat puoli vuotta. Ja jos kävi puolen vuoden aikana taas 25 kertaa puoleen hintaan, niin seuraavat kuusi kuukautta sä kävit ilmaiseksi elokuvissa. Tämä oli elokuva-alalle hyvä, varsinkin sen ensimmäisen puoli vuotta, kun ihmiset keräsi sen 25 käyntiä. Ensimmäisenä vuonna kortti tuntui siis oikein hyvältä idealta, sillä katsojamäärät nousivat. – Seuraavana vuonna ei ollut ollenkaan samanlainen fiilis, Juha kuitenkin tokaisee ja miehet nauravat ääneen. 1980-luvun puolessavälissä elokuvaalalla alettiinkin kehitellä jotain, mikä korjaisi vähenevää elokuvissa käyntiä. Lopulta jotain keksittiinkin. Keksintö ei kuitenkaan auttanut Pirkkaa, vaan päinvastoin vei osan sen lipputuloista. Keksintö oli nimeltään Bonnie & Clyde -kortti. Juisen mukaan kortti sopi hyvin huonosti varsinkin heille, sillä Pirkan katsojat olivat niitä, jotka kävivät jo ennestään paljon elokuvissa. Juha muistuttaa, että elokuvat myös kiersivät cinemateekki-kokeilun seurauksena Pirkassa tuolloin muita teattereita nopeammin: – Se oli just siinä pahimmalla hetkellä, Juha miettii. – Meillä ei ollut kolmea kuukautta samaa elokuvaa, vaan ohjelmisto vaihtui viikoittain. – Me oltiin saatu toiminta sillein, että nyt se rupee toimimaan. Tai ei ainakaan koko aikaa kerätä lisää velkaa, Juisekin muistaa 48 ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 i Toisin sanoen Pirkan asiakkaat hyötyivät kortista muiden teattereiden asiakkaita enemmän. Tämä tarkoitti Pirkanmaan Elokuvakeskukselle menetettyjä lipputuloja: – Se oli tosi paha kuoppa Pirkan kanssa, Juise pohtii. VHS:N TULO VHS-kasetit ja kotivideonauhurit alkoivat tehdä tuloaan suomalaisiin koteihin 1980-luvun alussa, ja vuonna 1983 videonauhuri löytyi viidestä prosentista kotitalouksia. Videot mahdollistivat elokuvien katselemisen kotona. Enää ei tarvinnut mennä elokuvateatteriin tai kuulua elokuvakerhoon. Videonauhurien tulo johtikin osaltaan siihen, että elokuvakerhojen suosio alkoi 1980-luvun loppua kohden hiipua, ja siihen, että elokuvakerhot olivat 1990-luvun puoliväliin mennessä kadonneet lähes kokonaan. Vuonna 1996 tamperelaisista elokuvakerhoista oli jäljellä enää yksi. Elokuvakerhojen lisäksi videoiden tulo vaikutti merkittävästi myös elokuvakuvateatteritoimintaan. 1980-luvun lopulla yli puolet alle 25-vuotiaista suomalaisista sanoi käyvänsä entistä vähemmän elokuvateatterissa videoiden takia. Elokuvateatterit siis menettivät merkittävästi katsojiaan videoiden takia. Elokuvissa käynnin vähenemisen lisäksi videot vaikuttivat myös elokuvien kiertonopeuteen. Vielä 1980-luvun lopulla elokuvateatterit esittivät lähes pelkästään vain yhtä elokuvaa monta viikkoa putkeen. Katsojat eivät olleet voineet nähdä elokuvaa missään muuallakaan, joten sen uutuuden viehätys säilyi. Videonauhurien yleistyttyä elokuvat siirtyivät kuitenkin nopeasti myös VHS:lle eivätkä enää säilyttäneet uutuudenviehätystään yhtä pitkään. Tämä osaltaan pakotti elokuvateatterit siirtymään hiljalleen järjestelmään, jossa esitettiin yhä useampia elokuvia yhä tiiviimmässä ajassa. Enää ei voitu esittää yhtä ja samaa elokuvaa viikkokausia. Ennen videoiden yleistymistä elokuvateatterit näyttivät vielä välillä myös vanhoja klassikkoelokuvia eli elokuvia, joiden ensi-illat olivat saattaneet olla monta vuotta aikaisemmin. Uuden teknologian myötä klassikot alkoivat löytyä myös videoilta, eikä vanhojen elokuvien esittämien elokuvateattereissa ollut enää kannattavaa. Tässäkin suhteessa videoiden tulo nopeutti elokuvien kiertonopeutta. Muun muassa DVD:t ovat jatkaneet samansuuntaista kehitystä videoiden jälkeen. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 49 Keski-ikäistyvät raumalaiset temppuilevat, tulva elokuvateatterissa ja kymmenen päivää musiikkielokuvia Kaikki ei ensimmäisessä omassa elokuvateatterissa mennyt muutenkaan aina aivan niin kuin piti. Juha Elomäen mukaan Pirkka ei ollut aivan ihanteellinen teatteri PEK:lle: Vahingon jäljiltä Pirkkaa jouduttiin kuivaamaan isoilla lämpöpuhaltimilla, ja se oli kaksi viikkoa suljettuna. Vuosi oli 1988. Juha muistelee kokemaansa: – Se oli tilana vähän iso. Ja penkit olisi pitänyt uusia. Ne oli vanhat ja epämukavat. – Se oli juhannus. Mä menin Pirkkaan aamupäivällä, kun meillä alkoi näytökset. Mä rupesin katsomaan, että vettä tulee kuin taivaan täydeltä. Hirveä ukkosmyrsky! Meinasin mennä salin kautta konehuoneeseen ja rupesin aukaisemaan takaovia. Ne oli sellaiset heiluriovet. Mä olin, että helvetti, kun ovi ei aukea! Mikä tässä on? Kun lopulta sain oven auki, niin porraskäytävässä oli vettä vyötäröön asti odottamassa, ja kaikki valu Pirkan lattialle. Lattialla oli varmaan reilu puoli tai vajaa metri vettä. Seitsemänteen, kahdeksanteen penkkiriviin asti. Mä mietin, että mitäs nyt tehdään? – Eikun soittaan palokunnalle, että voisitteko te tulla vähän pumppaamaan vettä täältä pois. Myös projektorin äänentoisto tuotti ongelmia. Juha muistaa alun ääniongelmat hyvin: – Silloin kun sinne Pirkkaan mentiin, siellä oli erittäin hyvät projektorit. Mutta sitten Kinosto otti ne meiltä pois ja vei Helsinkiin. Meille tuli tuolta Raumalta tilalle vanhat Viktoria-projektorit. Ne oli silloin jo tullessaan palvelleet 30–40 vuotta. Toi ääniosastohan oli silloin 85, niin sehän oli täysin siis... Juha pudistaa päätään. – Sitä vaan välillä pani kädet silmille ja toivoi, että homma pelaa. Äänentoisto ja penkit eivät olleet ainoita ongelmia Pirkassa: – Siellä oli vähän sellainen perunakuopan haju. Varmaan nykyään voitaisiin ajatella, että siellä oli pienoinen homeongelma jossain kohdassa, Pekka Halttula muistelee. Syy Pekan muistelemaan hajuun on voinut osittain olla Pirkkaa kohdannut vesivahinko - oikeastaan suoranainen tulva. 50 Perustajajäsenten Kai Ovaskaisen, Heikki Keskisen ja Jaana Semerin muistojen mukaan vettä tuli Pirkkaan sisälle useamminkin. He miettivät, että jos joku olisi siellä joutunut asumaan, olisi se homeen vuoksi saattanut käydä terveyden päälle. Vaikka Pirkankadulla painittiin useiden ongelmien kanssa, mukaan mahtui myös paljon onnistumisen hetkiä. Yksi tällainen oli vuonna 1985 järjestetyt ensimmäiset Tampereen elokuvapäivät. ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 – Kymmenen päivää musiikkielokuvia, Kai Ovaskainen kertoo hymyillen. – Sinne saatiin Englannista saakka raahattua reggae-elokuvia. Ja Ruotsista Woodstock-kopio. Se oli siis ihan outstanding! Helsingistä asti tuli väkeä, jotka ihmetteli, että miten tämmöistä edes voidaan järjestää? – Se oli ihan hurja asia, että se Woodstock saatiin sinne! Jaana Semerikin innostuu. – Se oli pitkään ollut sellainen, ettei sitä saanut näyttää. Se oli hirveen tarkkaa, että mitä annettiin epäkaupallisille toimijoille, ja oli paljon elokuvia, joita ei annettu elokuvakerhoille. Kaupallisten ja ei-kaupallisten toimijoiden välillä oli hirveän iso rako. Vaikka olikin hyvät välit, niin koettiin, että oltiin ihan toisista maailmoista. Myös Heikki Keskinen muistelee ensimmäisiä elokuvapäiviä innoissaan: muutkin oli, että nyt mekin uskalletaan, Kessu nauraa. Kessu muistaa myös, kuinka elokuvapäivien viimeinen elokuva alkoi sunnuntaiaamuna kello seitsemän, ja Juha Elomäki oli tapansa mukaan alustamassa elokuvaa. Juha luuli, että kaikki katsojat olivat olleet katsomassa elokuvia läpi yön, ja sanoi heille totisena, että ’’te ootte ihan hulluja!’’ – Se ei tajunnut, että siellä oli puolentusinaa nuorta tyttöä, jotka oli aamulla herännyt katsomaan pelkästään sitä diskoelokuvaa, Kessu virnistää. Musiikkielokuvien lisäksi elokuvapäivillä nähtiin myös Tampere-aiheisia elokuvia. Kymmenen päivän aikana kävijöitä oli yhteensä 6000. – En tiedä oliko meillä mitään järjestysmiesnauhoja edes, mutta oltiin Alasen Askon kanssa varattu paikat Pirkan eturivistä. Kun me sitten oltiin menossa sinne näytöksen alkaessa, istu lattialla väkeä jo sillain vetämässä viinipulloja kassista. Sitten ne katsoivat, että voi perkele, tuohon tulee noita järjestäjiä, ja pisti pullot piiloon. Me istuttiin lattialle ihan siihen eteen. Siinä oli oikea kulma ja hyvä istua, jos nojasi oikealla tavalla takana olevaan penkkiin. Sitten kumpikin kaivoi viinipullon esiin. – Sen jälkeen ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 51 i AMATÖÖRIELOKUVAA JA NEUVOSTOPROPAGANDAA PIRKAN KELLARISSA SEKÄ ELOKUVAÖVERIT Joidenkin elokuvakerhojen toimintaan on liittynyt elokuvien esittämisen lisäksi myös elokuvien tekeminen. Mallikas esimerkki tällaisesta elokuvia tehneestä elokuvakerhosta on helsinkiläisten teekkarien Montaasi. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa ja elokuvakerho Nykyajan puheenjohtajana 1980-luvulla monta vuotta toiminut Hannu Nieminen yritti rakentaa elokuvien tekemisen perinnettä hervantalaiseen Nykyaikaankin. Hannun mukaan amatöörielokuvien tekeminen ei kuitenkaan koskaan saanut kunnolla tuulta alleen Nykyajassa, vaikka Hannun kerhossaolon aikana (1980–1986) Nykyajassa tehtiinkin kymmenkunta elokuvaa. Hannu yritti kehittää elokuvanteko-toimintaa Pirkanmaan Elokuvakeskuksenkin piirissä, ja hän esimerkiksi järjesti PEK:n elokuvauskursseja. PEK:n siirryttyä Pirkankadulle alettiin Pirkan alakertaan Hannun aloitteesta remontoida paikkaa, jossa amatöörielokuvia voitaisiin tehdä. Remontin yhteydessä kellarista vietiin pois monta kuorma-autollista vanhaa romua. Romun seasta löytyi muun muassa kasa Suomi–Neuvostoliitto-Seuran vanhoja propagandafilmejä. Remonttia ei kuitenkaan saatu päätökseen, eikä amatöörielokuvia Pirkan kellarissa koskaan tehty. Elokuvien tekeminen PEK:n sisällä ei siis saanut kovin suurta osaa. Vuoden 1986 puolella Hannun työt veivät voiton elokuvakerhoista ja Elokuvakeskuksesta, ja hän jättäytyi pois molempien toiminnasta. Hannun mukaan syynä lopettamiseen oli myös osittain se, että hän oli ’’vetänyt elokuvaöverit’’. Samalla kun hänellä oli PEK:n hallituksen jäsenenä kaikkien kerhojen kausikortit, oli hänellä myös Bonnie ja Clyde -kortin ansiosta tullut mahdollisuus päästä ilmaiseksi elokuviin mihin tahansa elokuvateatteriin. Kun hän vielä elokuvakerhojen ja -teattereiden lisäksi kävi aktiivisesti esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvajuhlilla, oli lopputuloksena kyllästyminen: liikaa elokuvia liian lyhyen ajan sisään. Vaikka Hannu hetkellisesti saikin tarpeekseen elokuvista, on elokuvaharrastus kuitenkin jatkunut näihin päiviin saakka. Elokuvien katselemisen lisäksi Hannu on nimittäin jatkanut lyhyiden amatöörielokuvien tekemistä ja hän on tehnyt muun muassa useita musiikkivideoita eri bändeille. 52 ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 Oikea ratkaisu Onnistuneista elokuvapäivistä huolimatta Pirkassa kävi katsojia liian vähän. Siellä myös haisi maakellarilta, eivätkä äänetkään toimineet aina kunnolla. Ei kuulosta aivan onnistuneelta elokuvateatterihankinnalta? Juha Elomäen ja Jukka-Pekka Laakson mukaan Pirkan saaminen oli kuitenkin olennaisin käänne koko Elokuvakeskuksen historiassa. Oman teatterin kautta mukaan tuli oma esitystoiminta, ja se loi paljon vakinaisia toimintoja, jotka puolestaan vaativat vakinaisia työntekijöitä. Toimintaan tuli kaivattua jatkuvuutta, ja keskus kasvoi taloudelliselta volyymiltaan. – Se kyllä käänsi koko elokuvakeskuksen kurssin ihan toiseen suuntaan, Juha toteaa. – Jos meillä ei olisi ollut Pirkkaa, esitystoiminta olisi kadonnut. Se olisi hiipunut ihan mitättömäksi kerhojen hiipumisen myötä, Juise puolestaan miettii. Pirkkaan siirtymisen jälkeen elokuvakerhojen merkitys PEK:n sisällä alkoikin hiljalleen vähetä elokuvakeskuksen oman esitystoiminnan vuoksi. PEK:llä kävi hyvä tuuri myös toimistotilojen suhteen. Samoihin aikoihin omaan teatteriin siirtymisen kanssa Pirkan vierestä, samasta rakennuksesta, vapautuivat vuokrattavaksi myös toimistotilat, joihin PEK:n toimisto siirrettiin. Tällä kaikella oli Juisen mukaan vaikutusta siihen, kuinka omaan tekemiseen suhtauduttiin: ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 – Siihen saakka me oltiin toimittu Ylioppilastalolla, jossa oli toimistohuone tai kaksi. Kuitenkin oltiin oltu vähän niin kuin toisten nurkissa. Nyt meillä oli oma toimisto ja oma elokuvateatteri. Se toi fiiliksen, että hetkinen, tässä ollaan tekemässä jotain. Oman esitystilan ja ihka omien 165 neliömetriä kattavien toimistotilojen myötä yhdistyksestä tuli nimensä mukaisesti keskus. Sillä oli paikka, johon sen toiminta pystyttiin samaistamaan. Jaana Semerin mukaan Pirkkaan siirtyminen olikin jotain aivan uskomatonta: – Jotenkin maailma oli niin pieni ja toisenlainen silloin, että oma teatteri oli todella suuri asia. Pirkkaan siirtyminen tiedostettiin riskiksi, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli onnistunut päätös, jota ei ole tarvinnut katua: – Kyllä se oli oikea ratkaisu, Juise tuumii vakavana. Vaikka Pirkankadulle siirtyminen käänsi Elokuvakeskuksen kehityksen ratkaisevasti siihen suuntaan, millaiseksi PEK myöhemmin kehittyi, toi se myös paljon lisää kustannuksia. Kai Ovaskaisen mukaan Pirkkaan siirtyminen oli tärkeä vaihe, mutta siitä alkoi myös PEK:n velkaantuminen, joka lopulta johti yhdistyksen talouden rappion partaalle. 53 Laajeneva toiminta vaatii enemmän rahaa STILL yhdistyy Spektrin kanssa – syntyy La Strada Pirkankadulle siirtymisen seurauksena Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminta alkoi kehittyä entistä laajemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Esimerkiksi PEK:n lehteä kehitettiin entistä laadukkaammalle tasolle. PEK:n STILL-lehteä julkaistiin entiseen tapaan vielä vuonna 1985. Pekkiläisten joukossa oli monia lupaavia toimittajanalkuja, minkä seurauksena Elokuvakeskuksen piirissä alkoi heräillä entistä kunnianhimoisempia suunnitelmia. Vuonna 1986 Pirkanmaan Elokuvakeskuksen STILL yhdistyikin Elokuvakulttuuri ry:n Spektri-lehden kanssa. Lehden nimeksi tuli La Strada, ja sen päätoimittajaksi ja toimitussihteeriksi valittiin Jaana Semeri ja Kai Ovaskainen. Uuden lehden suunniteltiin esittelevän ajankohtaisia elokuvia, videoita ja soundtrackeja. Myöhemmin lehdessä arvosteltiin myös elokuva-aiheisia kirjoja. Jaana muistelee, että lehden nimestä käytiin neuvotteluja pitkäänkin. Fellinin La Strada -elokuva vei lopulta kuitenkin voiton. – Se oli varmaan sellainen hetki, jolloin Fellinejä taas katsottiin, Jaana miettii. Kai muistelee La Stradan perustamista: – Me lähdettiin ajamaan helsinkiläisiä, että nyt perustetaan yhteinen lehti, jota tehdään Tampereella. 54 Jaana ja Kai kävivät neuvotteluja Elokuvakulttuurin kanssa, ja yhteistyöstä sovittiin. Spektri oli saanut Suomen elokuvasäätiöltä lehtiavustusta, ja niin alkoi La Stradakin ilmestyessään saada. Yhdistyminen Spektrin kanssa kannatti jo pelkästään avustuksen saamisen takia, sillä STILL ei ollut moista aikaisemmin saanut. Kain mukaan ei ollut oikein mitään muita tahoja, joiden kanssa yhdistyminen olisi ollut tuolloin mahdollista. Suomen elokuvakerhojen liitollakin oli tuolloin lehti, Projektio, mutta välit sinne olivat huonot: – Ne piti meitä välistävetäjinä, Kai muistelee. Tämä johtui siitä, että ennen Elokuvakeskuksen perustamista tamperelaiset elokuvakerhot olivat, muun maan tavoin, hankkineet elokuvansa SEKL:n tai Elokuvakulttuurin kautta, mutta PEK:n perustamisen jälkeen PEK alkoi hoitaa kerhojen elokuvavarauksia suoraan elokuvatoimistojen kanssa. Tämä toi säästöä kerhoille, mutta elokuvakerhojen liitossa se ei ilahduttanut. – Se oli tärkeä lehti, Jaana pohtii La Stradan syntyä. – Se oli oikea elokuvajulkaisu eikä vaan kerholehti. Astuttiin tavallaan samoille markkinoille kuin Filmihullu. ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 i PEK:N PIIRISSÄ SYNTYIVÄT MYÖS RADIO 957:N ELOKUVAKATSAUKSET Vuonna 1986 La Strada ilmestyi kahdesti, ja sen jälkeen neljästi vuodessa. Lehteä jaettiin PEK:n kerholaisille ilmaiseksi, mutta sitä myös tilattiin erikseen. Tilaajia lehdellä oli 1980-luvun lopun vuosina lähemmäs 1000, ja koska esimerkiksi vuonna 1989 kerholaisia oli yli 2200, oli lehden kokonaislevikki tuolloin yli 3000. Jaana muistelee, että muun muassa lehden toimitussihteerinä toiminut Kai teki suurimman työn esimerkiksi taittamisessa ja ilmoitusmyynnissä. Jaana itse keskittyi enemmän juttujen kirjoittamiseen. Ensimmäisten vuosien lehdet taitettiin vielä käsin, missä oli Jaanan mukaan aikamoinen työ. Kai muistelee aivan samaa: – Matti oli hirveen tarkka, ettei sen jutuista saanut muuttaa pilkkuakaan. No eihän niissä paljoa käsittelemistä ollutkaan, Jaana nauraa. Palkkiot La Stradan toimittamisesta ja siihen kirjoittamisesta olivat Kain ja Jaanan mukaan vain nimellisiä. Lehteä tehtiinkin lähes vapaaehtoistyönä. La Stradan synnyttyä STILL jatkoi ilmestymistään PEK:n kerholaisille jaettavana liitteenä, jossa kerhojen sarjat esiteltiin. Toimitusvastuussa olivat tästä eteenpäin elokuvakerhojen hallitukset vuoron perään. STILL kuopattiin lopullisesti vasta useimpien PEK:n kerhojen hävittyä 1990-luvun alkupuolella. – Ihan vanhan ajan tyyliin kaikki tehtiin käsityönä. Ihan hirveä duuni! Onneksi myöhemmin päästiin siitä eteenpäin, kun tietotekniikka tuli apuun. Kain ja Jaanan lisäksi La Stradan toimituksessa työskentelivät vuosien varrella muiden muassa Matti Mielonen, Antti Apunen, Antti Selkokari, Asko Alanen, Marko Pohjoismäki, Outi Konttinen Olli Löytty, Ilkka U. Pesämaa ja Iina Alanko. Edellä mainittujen lisäksi monet muutkin kirjoittivat elokuva-arvosteluja ja muita juttuja La Stradaan, ja alkuvaiheessa heihin kuului myös Matti Apunen. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vuonna 1985 perustamassa Radio 957:ssa kuultiin alusta asti pekkiläisten pitämiä elokuvakatsauksia. Uuden radiokanavan puuhamiehet, kuten PEK:n perustamiskokouksessa Tamyn edustajana ollut Jukka Kulmala, olivat pekkiläisille ennestään tuttuja, ja yhteistyön aloittaminen oli sikäli luonnollista. Toinen Radio 957:n perustamisen takana ollut henkilö oli Ismo Nykänen. Perustamisen aikaan Nykänen oli soittanut PEK:n toimistoon ja kysellyt heidän kiinnostustaan tehdä katsauksia. Toimistossa oli tuolloin paikalla Jaana Semeri, Pekka Halttula, Jukka-Pekka Laakso, Antti Selkokari ja Harri Kaunisto. Tästä syystä heistä tulikin katsauksen pitäjiä. Monen vuoden ajan radiossa kuultuja elokuvakatsauksia oli tekemässä myös Kai Ovaskainen. – Viisminuuttinenko se oli? Jaana muistelee elokuvakatsauksia. – Ei se hirveen pitkä aika ollut, mutta kauheasti niihin nähtiin vaivaa. Katsaukset poikivat hieman myöhemmin Radio 957:aan pari tuntia kestävän Takaikkuna-ohjelman, jota Juise ja Jaana tekivät yhdessä. 55 Elokuvia lapsille ja nuorille Miksei päiväkotilaisia tai koululaisia voitaisi käyttää elokuvissa samaan tapaan kuin teatterissa tai sinfoniakonserteissa? Näin mietti Juha Elomäki vuonna 1985. Lapsiin ja nuoriin oli haluttu kiinnittää erityistä huomiota jo aivan Pirkanmaan Elokuvakeskuksen alkutaipaleella. Olihan lasten ja nuorten elokuville hallituksessa oma jaostokin. Vaikka jaostot eivät lopulta toimineetkaan, kertoo lasten ja nuorten jaoston olemassaolo kuitenkin siitä, että lapset ja nuoret nähtiin PEK:n piirissä tärkeäksi kohderyhmäksi. Lasten ja nuorten elokuvakulttuurin edistäminenkin oli periytynyt elokuvakerhoilta. Olihan PEK:n seitsemästä perustajakerhosta kolme lastenelokuvakerhoja: Elvis, Ykkönen ja Peltolammin lastenelokuvakerho. Tämä tarkoitti sitä, että Elokuvakeskuksen hallituksessa istui kolme lastenelokuvakerhon vetäjää. Vaikka Peltolammin lastenelokuvakerho jäi toiminnan hiivuttua jo vuoden 1983 jälkeen pois PEK:n vahvuudesta, oli lastenelokuvakerhoilla silti osansa PEK:n päätöksenteossa. Lastenelokuvakerhojen sarjojen lisäksi PEK alkoi toimia aktiivisesti myös omalla tahollaan. Lapsille ja nuorisolle järjestettävät elokuvanäytökset kuuluivat elokuvakeskuksen toimintaan lähes alusta alkaen. Jo yhdistyksen toisena toimintavuotena Tampereen 56 nuorisotiloissa, kouluissa ja kirjastoissa alettiin järjestää elokuvanäytöksiä yhteistyössä kaupungin kulttuuri- ja nuorisolautakuntien kanssa. Sinä vuonna näytöksiin osallistui yhteensä yli tuhat lasta. Samanlaisia näytöksiä järjestettiin alueellisen toiminnan osana heti myös Tampereen ulkopuolella Pirkanmaan eri kunnissa. Juha Elomäki nimeää toiminnan ideanikkariksi ja PEK:n nykyisen mediakasvatustyön isäksi Rainer Panulan: – Kun Rainer tuli töihin ja jo ennen sitä, oli nimenomaan puhe siitä, että lasten lyhytelokuvia tarvitaan. Rainer ei pelkästään esittänyt elokuvia, vaan kun puhutaan tästä ”mediakasvatuksesta” ja muusta, niin hän puhui myöskin nimenomaan visuaalisesta kulttuurista ja sen merkityksestä. PEK:n järjestämien lastenesitysten määrä kasvoi hiljalleen läpi 1980-luvun. Tavoitteena oli, että kaikissa Tampereen ja Pirkanmaan päiväkodeissa olisi elokuvaesityksiä ainakin kerran vuodessa. Vuonna 1988 PEK järjesti yhteensä 142 päiväkotiesitystä, joissa kävi yli 10 000 lasta. Tampereella esitykset rahoitti Tampereen kaupunki; muissa Pirkanmaan kunnissa rahoitus tuli alueellisen toiminnan kautta Suomen elokuvasäätiöltä ja Opetusministeriöltä. Elokuvaesitysten lisäksi Elokuvakeskus järjesti ensimmäisten vuosiensa aikana aktiivisesti elokuviin liitELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 tyvää opetusta pirkanmaalaisissa kouluissa, lukioissa ja kansalaisopistoissa sekä Tampereen yliopistossa. Vuonna 1988 järjestettiin myös lähes 5000 koululaiselle yhteensä 51 elokuvaoppituntia koko Pirkanmaan alueella. Pirkan tultua kuvioihin lapsille ja nuorille alettiin esittää elokuvia myös siellä, ja lähiöissä järjestetyt esitykset vähenivät. Heikki Keskiselle muistot lastenesitysten järjestämisestä ovat Elokuvakeskuksen toimintaan liittyvistä parhaita. Hän kiersi järjestämässä elokuvaesityksiä Tampereen kouluissa, kirjastoissa ja päiväkodeissa viikonloppuisin omalla ajallaan. Tästä ei maksettu palkkaa, mutta sitä ei kaivattukaan: – Joku Minulla on tiikeri (Tini Sauvo & Liisa Helminen, 1979), mä ja Rainer ollaan näytetty sitä yhteensä varmaan 2000 kertaa. Se ei näy missään tilastoissa, mutta sillä on... satojatuhansia katsojia. Niitä ihmisiä tulee varmaan Rainerille ja mulle edelleen siis vuosikymmenten takaa kertomaan, et ”joo mä oon käynyt teillä Koulukinossa”. Elokuvien esittäminen päiväkotilaisille ja siitä eteenpäin on äärimmäisen tärkeää, koska kankaalla ne näkee ihan toisella tapaa kuin jossain telkkarissa. – Ne oli tosi palkitsevia tilaisuuksia. Lapset on niin hieno yleisö, kun ne reagoi niin välittömästi näkemäänsä. Sekä lauantaina että sunnuntaina oli esityksiä. Tesomalla ja Kaukajärvellä oli varmaan eniten väkeä. Viikonlopussa oli viisi esitystä, ja tietysti samat elokuvat kaikissa. Ne oli ihan hirvittäviä menestyksiä! Varmaan toistasataa ihmistä ahtautui Kaukajärven kirjastoon lauantai-iltapäivänä. Aikuiset jouduttiin heittämään pois katsomo-osasta, että kaikki lapset mahtuivat istumaan. Myös Juha Elomäki painottaa, ettei kyse ollut mistään pikkupuuhastelusta. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 57 16mm-elokuvakopioiden vuokraus: levityksen alkumetrit PEK:n teatterilevitystoiminnan juuret ovat 16mm-esityskopioiden vuokrauksessa, joka oli keskuksen asialistalla aivan sen perustamisesta lähtien. Juha Elomäki vastaa PEK:n nykyisestä levitystoiminnasta ja on ollut mukana sen kehityksessä aivan alusta alkaen. – Tästä maahantuonnista ja levityksestä puhuttiin silloin jo heti alussa, mutta leffojen tuonnissa oli selkeästi rahallisesti isot riskit. Toisenlaisia art-leffoja toi silloin aikoinaan Diana-Filmi ja Mårten Kihlman, joka oli ehdottomasti hienoimpia ystäviä, mitä ikinä voi olla. Mårten auttoi meitä ja keskusteli ja oli mukana kaikessa, mutta pitkien leffojen tuominen oli silti aina riski. Me oltiin kaikkiin levittäjiin yhteydessä, koska kerhot tarvitsivat elokuvia, ja huomattiin, että näitä 16-millisiä tarvitaan. Kuten aiemmassa luvussa käy ilmi, erityisesti lastenelokuvien saatavuudessa koettiin olevan parantamisen varaa, ja PEK:n 16mmvalikoima painottuikin ajan myötä vahvasti lastenelokuviin. Juha antaa tämänkin toiminnan käyntiin saattamisesta kunnian Rainer Panulalle: – Rainerin merkitys 16-millisen lastenelokuvien levityksen puolella on ihan ratkaiseva. Hän nimenomaan kävi niitten leffojen kanssa päiväkodeissa ja missä tahansa järjestämässä varmaan tuhansia näytöksiä. 58 Oli niin paljon helpompaa, ettei tarvinnut buukata leffoja jostain muualta, vaan ne leffat oli itsellä, ja ne voi vain ottaa hyllystä ja lähteä näyttämään niitä jonnekin. Ensimmäinen elokuva Pirkanmaan Elokuvakeskuksen vuokravalikoimassa oli vuoden 1984 syksyllä hankittu Hannu Peltomaan pitkä lastenelokuva Taikapeili. Elokuva kertoo Arttu-pojasta, joka saa äidiltään elektroniikkapelien korvikkeeksi peilin, jolla on taianomaisia voimia. Tässä Juha Elomäen kontakteista oli hyötyä: – Peltomaan Hannu oli mun vanha tuttuni sieltä Imatran ajoilta. Hannu oli siellä läänintaiteilijana, ja mä olin kuvausassistenttina hänen lyhäreissään. Perustettiin silloin aikoinaan Imatran kaitakuvaajat ja tehtiin pitkää leffaa 8- ja 16-millisenä. Seuraavana vuonna hankittiin niin ikään henkilökohtaisten kontaktien kautta Anssi Mänttärin pitkät fiktiot Kello ja Viimeiset rotannahat. – Anssihan on tuttu sieltä 80-luvun taitteesta. Anssi asui Tampereella, ja hän ja Rainer istuivat molemmat muistaakseni Säätiön hallituksessa silloin aikoinaan, 80-luvun alussa (1979 – 1982, toim. huom.). ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 Mänttärin ylivoimaisesti vuokratuin nimike ja PEK:n pitkien elokuvien suursuosikki oli lastenelokuva Anni tahtoo äidin (1989), jota vuokrattiin pelkästään vuosien 1989 – 1993 aikana 111 kertaa. Matti Apunen kehui aikanaan Aamulehdessä 28.1.1989 elokuvaa ”helpottavaksi kokemukseksi, jossa ei ole jyräävän kasvattavaa lähtökohtaa eikä myöskään utuisia tyylikuvia joiden taustalla ulisee suomalaisen jazzsäveltäjän tyylimusiikki”. Mänttäri itse ei tosin muistanut kysyttäessä lainkaan, että Elokuvakeskuksella on ollut hänen elokuviensa 16mm-kopioita vuokrattavana. Juha Elomäellä on tarjota tähän selitys: – Mehän ei tehty silloin mitään varsinaisia soppareita eikä muuta. Me vaan vedettiin ja etsittiin laboratorio, missä halvemmalla saadaan tehtyä. Ne kustannukset ei olleet kauhean isoja, koska 35-millisen ja 16-millisen aika oli silloin toisenlainen. Labroja löytyi. Muistaakseni tehtiin jossain Norjassa niitä kopioita. Vuonna 1987 PEK ilahdutti lapsiyleisöään hankkimalla valikoimiinsa kolme Kössi Kengurun luojana tunnetun Heikki Prepulan lastenelokuvaa: Nauris, Taikahattu ja Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun pääpalkinnon voittanut Ukko ja akka. Prepulan lastenelokuvien valikoimaa kasvatettiin aina 2000-luvun alkuun saakka sen suuren suosion vuoksi. Pelkästään vuonna 1990 ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 hankittua, niin ikään Tampereen elokuvajuhlilla pääpalkinnon saanutta Pullapoikaa vuokrattiin tilastojen mukaan 163 kertaa vuosien 1990 – 1997 aikana, minkä lisäksi sitä esitettiin PEK:n omissa esityksissä 148 kertaa. Toista suursuosikkia, vuonna 1987 hankittua Veikko Korkolaisen Karhunpojan uintiretkeä (1982) vuokrattiin pelkästään vuonna 1990 jopa 87 kertaa. Kun otetaan huomioon, että yksi vuokrauskerta voi sisältää useampia esityksiä, on elokuvilla varovaisimpienkin arvioiden mukaan ollut kymmeniätuhansia katsojia. Kotimaisten pitkien elokuvien lisäksi PEK hankki myös muutaman ulkomaisen elokuvan 16mm-esitysoikeudet niiden 35mm-maahantuojilta. Näitä olivat Levoton veri (Mauvais sang, Leos Carax 1986), Kulkukoira (Nora Inu, Akira Kurosawa 1949) ja Kutsu tuntemattomaan (Miraklet i Valby, Åke Sandgren 1989). Niiden vuokrausvilkkaus oli tosin vaatimatonta lastenelokuvien suosion rinnalla. PEK ei silti ylenkatsonut myöskään aikuisten lyhytelokuvia, vaan vuokralistoilta löytyi vuosien varrella muun muassa Anssi Blomstedtin Dialogi (1980; myös 35mm-kopiona), Anssi Mänttärin Salama (1986) sekä Petri Merran ja Jussi Niilekselän lyhytelokuvia. Juha selittää: – Otettiin myös levitykseen tietyllä tapaa toisenlaisia 16-millisiä leffoja, koska niitä paikkojahan oli silloin vaikka kuinka paljon 59 päiväkodeista nuorisotaloihin sun muihin, joissa niitä oli mahdollisuus esittää. Oulun Elokuvakeskus toimi 16mmkopiovuokrauksessa PEK:n edelläkävijänä mutta ei suinkaan kilpailijana. Päinvastoin, vuodesta 1989 lähtien PEK:n vuokrattavat elokuvat esiteltiin myös Oulun elokuvakeskuksen elokuvaluettelossa. Kotivideonauhureiden yleistyminen oli kuitenkin alkanut näivettää 16mm-esityksiä 1980-luvun puolivälissä. 1990-luvun puolivälissä levitystoiminta oli lähes olematonta, ja suosituimpienkin nimikkeiden taru lähestyi ihan konkreettisestikin loppuaan. Vaan palatkaamme 1980-luvun lopulle, jolloin Pirkkaan siirtymisen ja La Stradan perustamisen lisäksi siis myös lasten elokuvatarjonnan lisäämiseen panostettiin esityksiä lisäämällä ja kopioita hankkimalla. Tämän kaiken seurauksena kulut lisääntyivät, mutta lisääntyivätkö avustukset ja tulot samaa tahtia? – Niitä näytettiin niin paljon, että ne alkoi hajota. 16-millisessä on vain se toisen puolen perferointi, ja sieltä rupes tulemaan semmoista silppua takaisin, Juha kertoo. Etenkin Heikki Prepulan lastenelokuvia vuokrattiin silti vielä vuoden 1997 aikana useampia kertoja, ja PEK teetti vielä 2000luvun alussa uusia 16mm-kopioita Prepulan elokuvista lähinnä omia näytöksiään varten. Aika kuitenkin ajoi auttamatta 16mm-elokuvien ohi, ja viime vuosina niitä on näytetty lähinnä PEK:n ja Elokuvakerho Monroen erikoistapahtumissa, kuten Monroen tunnelmallisissa ValoKinoissa Kahvila Valon sisäpihalla. 60 ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 Hätähuuto – Elokuvakeskuksen loppu? Elokuvakeskus konkurssikypsä – Tampereen kaupunki voisi auttaa Ja kyllä se auttoikin, Juha lisää. – Kaupungilta tuli rahaa. Näinkö päättyy Pirkan pitkä jotos? Edeltävänä vuonna PEK:n toiminnanjohtajaksi palkattu Kai Ovaskainen muistaa käyneensä sekä kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Alpo Korkeelan että apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonion pakeilla anelemassa ymmärrystä: Valtuusto päättää PEK:n kohtalosta Päättäjien kulttuuritahto koetteilla – PEK selviytyy kriisistä vain kaupungin tuella Tällaisia olivat lehtien otsikot maaliskuussa 1990. Niiden mukaan PEK:n ja Pirkan toiminta loppuisi kesän jälkeen, jos kaupungin avustukset eivät kasvaisi. Olivatko taloudelliset ongelmat tosiaan kasvaneet sellaisiin mittoihin, että PEK oli hautansa äärellä? – Noissa lehtijutuissa on tietysti vähän dramatiikkaa. Haluttiin herätellä kaupunkia. Avustusmääräraha ei ollut noussut, Juha Elomäki toteaa. – Toiminnan laajuuteen verrattuna kaupungin avustus jäi jälkeen. Se oli sellainen hätähuuto suoraan kaupungille. Yhdistyksen puheenjohtajana tuolloin toiminut Jukka-Pekka Laakso on samaa mieltä: – Me ihan tarkoituksella annettiin sellaisia lausuntoja julkisuuteen, että voitaisi vaikuttaa päätöksentekoon. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 – Piti käydä lakki kourassa vakuuttamassa, että kyllä me ollaan ihan tosissaan. Kyllä me nämä velat hoidetaan. Hätähuuto ei ollut pelkkää bluffia, vaan alla piili todellisia ongelmia. Esitystoiminnalla ei mennyt hyvin. Vuonna 1989 katsojia oli ollut ennätysvähän, ja PEK oli pakotettu ottamaan 120 000 markkaa (inflaatio huomioiden noin 30 000 euroa nykyrahassa) lisää lainaa. Entisiä velkojakaan ei ollut pystytty maksamaan pois. Pirkan lisäksi La Strada oli tuonut uusia huomattavan suuria kuluja. – Se oli sellaista hivuttamista. Teki tiukkaa maksaa laskut, Juise tuumii vakavana. Juhakin muistaa jokaisen pennin olleen tiukassa: – Yöttömiä öitä olen valvonut, kun olen miettinyt, että mitä vois tehdä enemmän. 61 Kain mukaan PEK oli ajautunut Pirkan takia velkakierteeseen, joka oli pahimmillaan juuri tuolloin. Piilevää verovelkaa oli Kain mukaan pahimmillaan jopa 300 000 markkaa, mikä olisi voinut paljastuessaan kaataa koko yhdistyksen. Tilanne oli ajautunut kehnoimpaan jamaan sen jälkeen, kun Heikki Keskinen oli lopettanut yhdistyksen taloudenhoitajana syksyllä 1988. Kai aloitti toiminnanjohtajan pestinsä vasta puoli vuotta myöhemmin, eikä yhdistyksen talouden perään ollut katsonut sinä aikana oikein kukaan. – Vouti rupes lähettelee kirjeitä ja soittelee perään, että täällä on tämmöisiä vanhoja liikevaihtoveroja maksamatta, että nämä tulee nyt maksuun, Kai muistelee PEK:n taloudellista tilannetta työsuhteensa alussa. Taloudellista tilannetta alettiin ratkoa, mutta ensisijaisten ongelmien yli päästiin vasta yli vuoden päästä, kun PEK kirkaisi hätähuutonsa lehtiin ja haki kaupungilta yhteensä 480 000 markan avustusta seuraavalle kolmelle vuodelle. Tampereen kulttuurilautakunta tuki hakemusta yksimielisesti, ja kulttuuritoimenjohtaja Lassi Saressalo arvioi 7.3.1990 Kansan Lehdessä: Elokuvakeskuksen tarvitsema apu vastaa Tampere-talon saamaa puolen kuukauden 62 avustusta. PEK:n toiveiden täyttämisessä on kyse vain kulttuuritahdosta. Yhdistyksen toiminta elokuvakulttuurin edistäjänä on Tampereella niin merkittävää, että ylimääräisen avustuksen saamiseen on syytä suostua. Vaikka kaupunginhallituksen oikeisto ei PEK:n vaatimuksille lämmennyt, löytyi päättäjistä kulttuuritahtoa vasemmistoenemmistön verran. Äänin 6–5 hakemus siirrettiin valtuuston päätettäväksi, ja valtuustossa lisätukeen myönnyttiin. PEK:n pyytämää summaa ei saatu, mutta kaupungin avustus nousi kuitenkin 2,5-kertaiseksi aikaisempaan nähden. Kain mukaan kaupungin puolelta varsinkin apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suoniolta löytyi ymmärrystä Elokuvakeskukselle. Vaikka avustus nousi, ei Elokuvakeskuksen taloudellisessa tilanteessa ollut hurraamista: – Me lainattiin ylioppilaskunnalta rahaa, me lainattiin Ilmariselta rahaa ja lainattiin vähän joka suunnasta rahaa. Ja hallituksen jäsenet joutui takuumiehiksi, Kai miettii vakavana. Joillakin hallituksen jäsenillä yhdistyksen lainojen vakuutena oli oma talo ja toiminnan luonne muuttui ymmärrettävästi vakavammaksi. Ilmapiiri kokouksissa alkoi kiristyä. ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 – Hauskanpito alkoi olla jo kaukana, kun aika isoista rahoista oli kyse. Kaikki oli suhteellisen köyhiä, ja jos sitä omaisuutta olisi ollutkin, niin sille olisi ollut varmasti muutakin käyttöä kuin lahjottaa se elokuvakeskukselle, Pekka Halttula muistelee. Jälkikäteen Pekka jaksaa muistella tilannetta kuitenkin myös huumorilla: – Me vähän liimailtiin lappuja puolivirallisesti yhdistyksen eri tavaroihin, että tämä on sitten mun, jos kaikki menee perseelleen, siis jos ne takaukset realisoituvat. Mutta kyllä niistä lainoista sitten selvittiin. – Mä olen hirveen kiitollinen Pekin hallitukselle, että ne ymmärsivät tilanteen vakavuuden. Että Pekka, Eija ja Juise tajusi, että tämän on pakko mennä jämptisti nyt, Kai miettii. Elokuvakeskuksen toimintoja oli laajennettu ja kehitetty määrätietoisesti läpi 1980luvun. Oli hankittu oma elokuvateatteri, kehitetty omaa lehteä entistä ammattimaisempaan suuntaan ja lisätty lapsiin ja nuoriin kohdistunutta toimintaa – niin Tampereella kuin sen ympäryskunnissakin. Samalla oli myös kasvatettu videoarkiston ja elokuvaaiheisen kirjaston kokoa, palkattu enemmän työntekijöitä, hankittu uusia 16mm-elokuvakopioita ja esitetty tietysti entistä enemmän elokuvia. Vauhti oli kova, välillä ehkä jopa liiankin kova. Nyt jouduttiin tekemään kaikki mahdollinen, jotta kaikki ponnistelut eivät olisi valuneet hukkaan. Miten kaikesta selvittiin? Miten jaksettiin tehdä aina vain vähän enemmän? Miten pekkiläiset oikein puskivat eteenpäin? Taloudellisia ongelmia oli lisännyt muun muassa se, että talous oli jaettu Elokuvakeskuksen ja Pirkanmaan elokuva Oy:n kesken: – Välillä rahat oli niin sekaisin, että ei oikein tiennyt, kenen ne oikein on, Heikki Keskinen muistelee. Pirkanmaan elokuva Oy:stä alettiinkin hankkiutua tilanteen seurauksena eroon, mutta lopullisesti se poistui toiminnasta vasta useiden vuosien päästä. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 i PIRKKA VAATI ENEMMÄN TYÖNTEKIJÖITÄ Työmäärä oli alkanut lisääntyä Pirkanmaan elokuvakeskuksen tultua elokuvateatterin omistajaksi vuonna 1985. PEK kaipasi lisää työvoimaa, vaikkei sillä oikein olisi ollut varaa sen palkkaamiseen. Ongelmaan saatiin helpotusta, kun PEK sai 1990-luvun taitteen tienoilla neuvoteltua sopimuksen Tampereen työvoimatoimiston kanssa: – Se oli meille ihan kullanarvoinen juttu. Siellä oli fiksuja nuoria miehiä ja naisia, jotka ei ollut syystä tai toisesta saanut duunia. Varsinkin 90-luvun alussa duuneja ei oikeasti ollut. Ne oli tosi mainiota porukkaa, ja ne oli hirmu ilahtuneita, että ne pääsi meille töihin. Lipunmyyntiin ja toimistolle, toiminnanjohtajana tuolloin toiminut Kai Ovaskainen tuumii. Suhde työvoimatoimiston kanssa on pysynyt hyvänä, ja työllistämistuella työskenteleviä toimii Elokuvakeskuksessa nykyäänkin. 63 LP-levyn kokoinen tuhkakuppi ja viisaita puheita elokuvista Alussa kaikki oli perustunut vapaaehtoiseen työhön. Hallituksen jäsenet olivat myös henkilökohtaisesti takaajina PEK:n ottamissa lainoissa. Pekkiläiset pistivät itsensä likoon PEK:n puolesta. Kaikki tämäkö pelkästään elokuvan tähden? Ei sentään. Pekkiläiset myöntävät toiminnan taustalla olleen myös muita syitä: keskuksen ympäriltä löytyi nimittäin samanhenkisiä ystäviä. – Siinä oli paljon sitä sellaista, mitä voisi kutsua sosiaaliseksi ulottuvuudeksi. Me tunnettiin aika hyvin toisemme ja vietettiin aikaa yhdessä iltasellakin. Se antoi poweria tehdä sitten vähän tylsempiäkin hommia, Pekka Halttula muistelee Elokuvakeskuksessa ja elokuvakerhoissa vallinnutta yhteisöllisyyttä. – Se oli hirveen koukuttava ja innostava yhteisö, Kai Ovaskainenkin miettii. Elokuvakeskusta perustettaessa oli ollut pelkona se, että kerhoissa vallinnut hauskanpidon ilmapiiri katoaisi. Pelättiin, että elokuvaharrastus muuttuisi kuivakkaammaksi ja hallinnoidummaksi. Näin ei onneksi käynyt, vaan elokuvakerholaisilla oli hauskaa Elokuvakeskuksen sisälläkin. Pekka muistelee 1980-luvun pekkiläisten ja elokuvakerholaisten elämää seuraavalla tavalla: 64 – Oluttuopin ääressä istuttiin ja maailmaa parannettiin, Tillikassa ja Yo-talolla ja siinä Wienerwald-nimisessä ravintolassa. Sellainen suoranainen juopottelu ja ankara tupakointi liittyi asiaan. Ne oli varmaan hirveitä ne hallituksen kokoukset niille, jotka ei siihen aikaan tupakoinut. Me vaan istuttiin jossain kolossa ja ilma oli sakeena savusta. Ja oli LP-levyn kokoinen tuhkakuppi, johon tumpattiin. Ja taas puhuttiin viisaita elokuvista. Vaikka taloudellinen tilanne näytti aika ajoin uhkaavalta, eivät pekkiläiset onneksi olleet sen kanssa aina aivan yksin. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta ei nimittäin ollut pelkästään Elokuvakeskuksen jäsenyhdistys, vaan myös sen uskollinen tukija. Varsinkin 1980-luvun lopun heikkoina vuosina Tamyn toveruus oli Elokuvakeskukselle korvaamatonta. Pekan mukaan Elokuvakeskuksella oli eräänlainen symbioosi ylioppilaskunnan kanssa. PEK sai julkiset avustukset toiminnan kannalta aina liian myöhään, ja siksi sen täytyikin välillä lainata itselleen toimintarahaa: – Ylioppilaskunta oli tavallaan meidän pankki. Me saatiin sieltä hyvin edullisin ehdoin lainaa, joka pyrittiin sitten aina maksamaan takaisin saman toimintavuoden aikana. ELOKUVATEATTERI PIRKAN VUODET 1985–1991 Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminta laajeni huomattavasti 1980-luvun loppua kohden. Tämä tarkoitti myös suurempia menoja. Varsinkin La Strada ja Pirkka verottivat PEK:n kukkaroa. Pirkankatu oli katsojille liian kaukana, eikä lehden levikki ollut kasvanut tarpeeksi. Kuluja oli lisätty toimintaa kehittämällä ja kasvattamalla, mutta julkiset avustukset eivät kasvaneet tarpeeksi nopeasti niiden mukana. Alkoi näyttää siltä, että raja saataisi tulla vastaan milloin tahansa. Jotain täytyi tehdä. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 65 Kuvaliite Kuvat 1. Tampereen Ylioppilastalo vuonna 1975. Ylioppilastalo kokosi elokuvista kiinnostuneet saman katon alle ja oli Elokuvakeskuksen perustamis- ja ensimmäinen toimipaikka. Kuva E.M. Staf / Vapriikin kuva-arkisto. 2. Perustajajäsen Heikki ’’Kessu’’ Keskinen allekirjoittaa PEK:n perustamiskirjan Tampereen Ylioppilastalolla 12.12.1982. Kuva Kai Ovaskainen / Heikki Keskinen. RS IO SS A 3. Anssi Alanen, Matti Apunen, Heikki Keskinen ja Pekka Halttula tekemässä elokuvakerho Solariksen kerholehteä 1980-luvun alussa. Valokuvassa komeilee kerholaisten sankarinäyttelijä Yevgeni Samojlov. Kuva Heikki Keskinen. 4. Elokuvateatteri Pirkka 1980-luvun puolessavälissä. Kuva PEK. 5. PEK muuttamassa uusiin toimistotiloihin Pirkankadulle 25.5.1985. Kuvassa Juha Elomäki, Pekka Halttula, Rainer Panula, Marilyn Monroe, Heikki Keskinen, Martti Vilenius, Jaana Semeri ja Kai Ovaskainen. Kuva Heikki Keskinen. 6. Juha Elomäki odottaa Pirkan projektorin luona Martin Scorsesen New York, New York -elokuvan näytöksen alkua vuonna 1985. Kuva Jukka Vuokola / Aamulehti. 7. Elokuvasihteeri Rainer Panula pakkaa Pirkan edessä 16mm-projektorin takakonttiin ennen lähtöään päiväkotinäytökseen vuonna 1987. Kuva Matti Apunen / Aamulehti. VE 8. PEK:n ensimmäisen lehden ensimmäinen numero 1/83. Kannessa Josette Day elokuvasta Kaunotar ja hirviö (La belle et la bête, Jean Cocteau 1945). Kuva PEK. 9. Vuonna 1984 Elokuvakeskuksen lehti sai ihan oikean nimen: STILL. Kannessa Elsa Lanchester elokuvasta Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein, James Whale 1935). Kuva PEK. SA 10. Ensimmäisen La Stradan 1/86 piti tietenkin olla tie-teemainen. Kannessa komeili perustajajäsen Jaana Semerin tuolloinen suosikki Sam Shepard elokuvasta Onnellisten aika (Days of Heaven, Terrence Malick 1978). Kuva PEK. 11. Kehräsaaren värjäämö vuonna 1961. Tilojen saneerauksen jälkeen niissä toimi kuntosali ennen PEK:n saapumista. Kuva H.Liljeroos Oy. US 12. Niagaran remontti vuonna 1992: Elokuva-aktiivi Ari Närhi tikapuilla. Kuva Ilkka Laitinen / Aamulehti. 13. Niagaran remontti vuonna 1992: Näyttelijä Markku Köngäs viimeistelee Niagaran portaikon lattiaa. Kuva Juha Ollilla / Aviisi. IN ET 14. Niagaran remontti vuonna 1992: Entisen kuntosalin ikkunoista näkyivät nyt elokuvaprojektorit. Kuva Laitinen Ilkka / Aamulehti. 15. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan esitys Niagarassa 30.5.2002. Elokuva oli vastikään menestynyt Cannesin elokuvajuhlilla, mikä siivitti sen uuteen suosioon. Kukitettavana näyttelijät Markku Peltola ja Juhani Niemelä. Kuva PEK. 16. Kuva Niagaran aulasta 1990-luvulta. Kuva PEK. PA 17. Niagaran aula vuosimallia 2002, ennen ”punaista remonttia”. Kuva Ilkka Laitinen / Aamulehti. 18. Elokuvakeskuksen mediapedagogi Reijo Kupiainen ja lapset YLE:n ja PEK:n Liikkuvat kuvat -sarjan kuvauksissa vuonna 2002. Kuva PEK. 19. PEK:n toinen mediapedagogi Maikki Kantola tekemässä pala-animaatioita lasten kanssa vuonna 2004. Kuva PEK. N 20. Reijo Kupiaisen ja Maikki Kantolan jälkeen PEK:n mediakasvatustyötä jatkanut Kalle Raittila äänittämässä lasten kanssa ääniä elokuvaan Mediamuseo Rupriikissa vuonna 2005. Kuva PEK. VA I 21. PEK:n lastenelokuvafestivaali Videotivolin maskotti Pirkko Papukaija. Kuva Juha Lassila. 22. Niagaran sali nykyasussaan. Kuva Juha Lassila. 23. Ohjaaja Lenny Abrahamson esittelee elokuvansa Garage (2007) Irish Film Festivalilla syyskuussa 2009. Kuva Juha Lassila. 24. Ohjaaja-näyttelijä Mario Van Peebles esittelee elokuvansa Posse (1993) Yhdysvaltain suurlähetystön Black History Monthin tapahtumassa helmikuussa 2010. Kuva Juha Lassila. 25. Helmikuussa 2011 ensi-iltansa saanut Tuntematon emäntä on PEK:n tähän mennessä suurin menestys levitysrintamalla. Juliste Juha Lassila. 26. Arthouse Cinema Niagaran perinteiset vitosen tiistait takaavat, ettei elokuvissa käynti ole ainakaan lipun hinnasta kiinni. Juliste Juha Lassila. 27. PEK ottaa Niagaran ohjelmistossa huomioon myös ikäihmiset, joille muun muassa järjestettiin äskettäin oma Iltatähti-elokuvaviikko. Juliste Juha Lassila. Elokuvateatteri Niagaran vuodet 1992–2012 Tuli puhelu, että meillä olisi tämmöinen tila täällä, tuutko katsoon? Tie Kehräsaareen Lama tuo mukanaan mahdollisuuksia: Arthouse Cinema Vanha Posti? Kaupungin avustusten lisääntyminen ei ratkaissut karkaavien katsojien ongelmaa, ja 1990-luvun alussa Pirkanmaan Elokuvakeskus paini edelleen taloudellisten huoliensa kanssa. Kaupallisen toiminnan vuosittaiset katsojamäärät olivat Pirkan vuosina vaihdelleet 10 000–18 000 välillä. Tämä oli Juha Elomäen mielestä aivan liian vähän: – Jos siellä olisi käynyt 30 000 ihmistä vuodessa, niin ei olisi tarvinnut muuttaa mitään. Juha katsoo, että elokuvateatterin sijainti oli syynä katsojamäärien laskuun. Hänen mukaansa korttelikinojen maallinen vaellus oli selkeästi päättymässä, ja elokuvateatterit olivat alkaneet keskittyä kaupunkien keskustoihin. Katsojat eivät olleet enää valmiita raahaamaan itseään pitkin pitkää Pirkankatua perille. – Välimatka Pirkan ja kaupungin välillä rupes olemaan liikaa. 90-luvun alussa kävijämäärät tipahtivat dramaattisesti alaspäin. Tehtiin se johtopäätös, että meidän teatteri on liian kaukana, Juha kertoo. Pirkan vuokrasopimus oli umpeutumassa vuoden 1991 lopussa, eikä sitä haluttu enää jatkaa. Jotain piti tehdä. Tuolloin puheenjohtajana toimineen Jukka-Pekka Laakson mukaan Pirkkaan jääminen ei ollut enää mahdollista: – Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko lopettaa kokonaan tai sitten ottaa enemmän tai vähemmän harkittu riski ja pistää uusi pystyyn. Riski siis päätettiin ottaa, ja yhdistys alkoi kuumeisesti etsiä uusia tiloja keskustasta. Tässä PEK:n avuksi tuli seikka, joka niin monille muille merkitsi työttömyyttä ja huolia. Sillä jos Elokuvakeskuksella ei mennyt hyvin 1990-luvun alussa, niin ei mennyt monella muullakaan Suomessa. Edeltävän vuosikymmenen kasinotalous – liian heppoisesti myönnettyjen lainojen ja talouskasvun huuman siivittämänä – oli sysännyt Suomen talouden sen historian syvimpään lamaan. – Meidän onneksi ja Suomen kansan epäonneksi tuli lama. Keskustasta tyhjeni valtava määrä tiloja. Me käytiin varmaan kymmenessä paikassa kattomassa mihin päästäisiin, Juha muistelee vuoden 1991 aikana tehtyjä uusien tilojen etsintöjä. Hämeenkadulla sijaitseva Vanhan Postin tiloja harkittiin pisimpään ja tilan vuokraamisesta ehdittiin jo vähän neuvotellakin. Lopulta tilat omistava osapuoli päättikin olla vuokraamatta tilaa Elokuvakeskukselle, eikä se aivan täydellinen tila elokuvateatterille olisi ollutkaan, Juha myöntää. – Siellä oli vähän tolppia edessä ja muuta. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 81 Myös entistä ravintola Maximia käytiin katsomassa Tuomiokirkonkadulla. Tilat olisivat olleet varsin hyvät, mutta yhteisymmärrykseen ei vuokraajan kanssa päästy. – Sitten tuli kiire miettimään, että miten me tämä homma hoidetaan. Miten me saadaan elokuvateatteri siirrettyä sinne? Kai jatkaa. – Ne torppas sen, kun me oltiin niin epäluotettavia, Juha sanoo virnistäen. Entisestä kuntosalista piti saada elokuvateatteri, ja se vaati rahaa. Elokuvakeskus oli jo valmiiksi velkaantunut, eikä yhdistyksellä ollut elokuvateatterin rakentamiseen tarvittavia varoja. PEK joutui ottamaan lisää lainaa. Elokuvasäätiöltä otetun 100 000 markan (inflaatio huomioiden nykyrahassa noin 22 000 euroa) lainan lisäksi otettiin myös 73 000 markan (noin 16 000 euroa) TEL-laina. Yhdistyksen aktiivit takasivat otetut lainat jälleen henkilökohtaisesti. Sitten toiminnanjohtaja Kai Ovaskainen bongasi vapautuvat liiketilat aivan keskustasta, Tammerkosken ääreltä Kehräsaaresta. Aikoinaan ne olivat olleet H. Liljeroosin kehruu- ja värjäystehtaan tiloja. 1980-luvun puolessavälissä Liljeroosin tekstiiliteollisuustuotanto lopetettiin, yhtiö muutettiin kiinteistöyhtiöksi ja tehdastilat saneerattiin toimisto- ja liikekäyttöön. – Tuli puhelu, että meillä olisi tämmöinen tila täällä, tuutko katsoon? Kai muistelee innoissaan. – Sit menin sinne katsomaan sitä, ja se oli entinen kuntosali. Siellähän oli kaikki! Oli vessat valmiina, paljon tilaa ja kattokorkeus tarpeeksi hyvä. – Ja tästä toimistojen kohdalta oli lähtenyt mainostoimisto pois, Juhakin muistelee sattunutta onnenpotkua. Rakennuksessa oli siis tilaa elokuvateatterin lisäksi myös Elokuvakeskuksen toimistoille: – Samanlainen säkä kävi kuin Pirkassa. On logistisesti järkevää olla samoissa tiloissa, sillä muuten joutuisi kulkemaan ees sun taas. 82 Lainanotto ei kuitenkaan riittänyt, vaan rahaa tarvittiin lisää. Elokuvakeskus kääntyi Suomen elokuvasäätiön puoleen: – Elokuvasäätiössä oli siihen aikaan töissä Jouko Jämsä, joka oli aikanaan ollut Kainuun elokuvasihteeri, Kai kertoo. – Eli hänellä oli lukkarinrakkautta elokuvakeskuksien suuntaan. Ja onneksemme hän oli päättämässä elokuvateattereille myönnettävistä korjaus- ja investointimäärärahoista. Jouko Jämsä kutsuttiin vierailulle Tampereelle. Vierailun yhteydessä Jämsälle selitettiin PEK:n haaveilevan uudesta teatterista ja häneltä kysyttiin, liikenisikö elokuvasäätiöltä 100 000 markkaa PEK:n rakennusurakan ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 i tukemiseksi. Jämsä piti summaa mahdottoman isona ja kieltäytyi. – Sitten mentiin tuohon Tuoppiin, Juha, minä ja Jouko, juotiin olutta noin neljä tuoppia ja sitten aloitettiin keskustelu uudestaan, Kai jatkaa tarinaansa. – Me sanoimme, että ’’kuules nyt Jouko, kyllähän sä nyt ymmärrät, että jos me saadaan näin paljon rahaa, niin onhan sen keskustan elokuvateatterin pakko olla kannattava ajatus. Että saadaanko me se raha vai ei?’’ Jouko Jämsä oli siinä vähän jo reteellä tuulella. ’’No perkele!’’ se sanoi. ’’Jos te saatte näin paljon rahaa, niin kyllä, te saatte rahaa myös elokuvasäätiöltä.’’ Sit se kirjoitti kuittiin, että Jouko Jämsä on luvannut rahaa. Mitään muuta siinä ei lukenutkaan, ja sekin huonolla käsialalla, Kai nauraa. – Ja sit jatkettiin oluen juomista. Kun tilojen vuokraamisesta ja lainojen ottamisesta oli sovittu, Kai soitti takaisin Jämsälle: – Meillä alkaa nämä rahat olla koossa. Me ollaan vipattu ja lainattu ja talkoilla tehdään loput, niin lähetä se sata tonnia. Jämsä oli ihan, että mistä sä oikein puhut? Mä sanoin, että mulla on tämmöinen lappu, jossa sanotaan, että minä Jouko Jämsä, lupaan satatuhatta markkaa. Jaaha jaaha, se sanoi, jos näin on luvattu, niin kai se sitten on niin. Tee nyt kuitenkin virallinen anomus, Jouko sanoi. Sitten tehtiin virallinen anomus. Ja sieltä se kunnostusavustus sitten tuli. VIIMEINEN NÄYTÖS Elokuvateatteri Pirkassa oli esitetty elokuvia 1940-luvulta asti. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen haltuun Pirkka siirtyi vuonna 1985. Pirkka kehitti PEK:n toiminnan taloudellisesti uudelle tasolle ja toi toimintaa kaivattua jatkuvuutta. Kehräsaareen siirtymisen seurauksena vuonna 1992 PEK kuitenkin jätti ensimmäisen oman elokuvateatterinsa. Sen lisäksi, että Pirkalla oli suuri vaikutus siihen, millaiseksi PEK:n toiminta oli 1990-luvulle tultaessa muotoutunut, liittyi teatteriin myös paljon muistoja. Pirkkaa ja siellä koettuja muistoja kunnioittaakseen pekkiläinen Terttu Ranta teki Pirkan viimeisestä näytöksestä elokuvan nimeltään Viimeinen näytös (1992). Kokeilevassa lyhytelokuvassa kuvataan aluksi elokuvateatteriin saapuvia katsojia, ja sitä kuinka he istuutuvat paikoilleen odottamaan elokuvan alkua – valmiina lumottaviksi. Sen jälkeen elokuvassa keskitytään itse asiaan, näytöksessä esitetyn elokuvan luomaan taianomaiseen tunnelmaan. Painajaismaiset kuvat vaihtuvat, äänimaisema nielaisee kaiken muun alleen, katsojat pidättävät henkeään. Projektori raksuttaa takana konehuoneessa. Kuuluu naurua. Lopulta valot syttyvät ja katsojat poistuvat. Penkit ovat jälleen tyhjiä ja lumous on kadonnut. Näytöksessä nähty George A. Romeron kauhuklassikko Elävien kuolleiden yö (1968) jäi elokuvateatterin lähes puoli vuosisataa kestäneen esityshistorian viimeiseksi elokuvaksi. PEK:n jälkeen Pirkassa ei ole nähty elokuvia. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 83 Kuntosalista elokuvateatteri talkoovoimin Itse rakennustyö oli kuitenkin tehtävä talkoilla. Sen teettäminen muilla olisi maksanut aivan liikaa. Juha Elomäki ja Jukka-Pekka Laakso myöntävät epäilleensä hieman, riittäisivätkö rahkeet talkoilla tekemiseen. Oliko lumous edelleen olemassa? Riittäisikö innokkaita tekijöitä enää? – Siinä rupes itselläkin olemaan perhettä. Juise miettii ja kysyy Juhalta: – Eikö sullakin ollut? – Kyllä se ensimmäinen siellä kotona odotteli ja pötkötteli, Juha vastaa hymyillen ja Juise jatkaa: – Niillä ihmisillä, jotka oli ollut alkuvaiheessa mukana, rupes olemaan elämänvaihe vähän erilainen. Ne ei enää ollut opiskelijoita, joilla olisi ollut loputtomasti aikaa tehdä vaikka mitä vaan. Huoli talkooporukan saamisesta oli kuitenkin turhaa. Pekka Halttulan mielestä into tekemiseen ei ollut kadonnut minnekään: – Siinä vaiheessa oli kyllä todella suuri innostus päällä. Taas kerran. Siinä humanistit joutui hommiin, ja katsottiin, että kenen kädessä se vasara pysyy. Ja kyllä se aika monen kädessä hyvin pysyi. – Varmaan kolmekymmentä ihmistä oli mukana, Juise muistelee. Juha kertoo projektista, vieläkin innostuneena: – Itse rakennettiin alusta lähtien. Tietysti meillä oli omassa porukassa, Nykyajasta, yksi sähködiplomi-insinööri, jolla oli A-asennusoikeudet. Se teki sähköt. Oli oma suunnittelijakin, kun Käkösen Heikki teki paperit. Aivan kaikkea ei kuitenkaan voitu tehdä itse, vaan ulkopuoliseen työvoimaan jouduttiin turvautumaan, jotta saatiin siirrettyä pois putket, jotka muutoin olisivat jääneet valkokankaan eteen. Kiinteistössä oli oma putkimies, ja jotta tarvittavia putkia sai siirtää, jouduttiin käyttämään hänen palvelujaan. Vaikka putkimies oli ainut palkattu työntekijä, harmittelee Juha tilannetta vieläkin: – Sen putkimiehen lasku oli ihan perkeleesti. Tuli milloin halusi ja laskutti älyttömästi per tunti. Jokaisella oli talkoissa osansa. Teatterin varauloskäynnin piikkaamisen lisäksi Pekka Halttula muistaa tehneensä paloeristyksiä ja nousevaa katsomoa: – Ovaskaisen kanssa me tehtiin ilmastointi-palovilla-systeemeitä kattoon. Palo- 84 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 tarkastajat vaati. Kun kuntosaleille ja elokuvateatterille oli ihan erilaiset paloturvallisuusohjeet. Piti asentaa kaiken maailman palopeltejä. Kai muistaa hänkin hyvin, kuinka he Pekan kanssa tekivät ilmastoinnin palosuojausta lasivillalla: – Villasta irtoava pöly kutitti koko kroppaa ainakin pari viikkoa. Toisaalta me ei saatu sentään sähköiskuja katkaistuista ja ’’kylmistä’’ johdotuksista, kuten muutamat muut talkoolaiset. Juha itse jakaa kunnian kuitenkin kaikkien talkoolaisten kesken. Hänen mukaan monet tekivät hommia aamusta iltaan. – Tehtiin valtava duuni. Tästä voi kaikille ihmisille nostaa hattua, jotka oli mukana, Juha korostaa. – Se oli valtava suoritus. Kolmessa kuukaudessa! Harvempi tekee nykyäänkään elokuvateatteria kolmessa kuukaudessa alusta loppuun. Ei ollut valmiina mitään elokuvateatterikalustoa. Oli vain tyhjä tila. Pekan mukaan talkoisiin tuli ihmisiä PEK:n ulkopuoleltakin: – Me mainostettiin sitä sillä tavalla, että tässä olis vähän hommaa, jotta päästään katsomaan elokuvia. Ja hauskaa oli! Se oli hieno juttu kaiken kaikkiaan. Vaikka monet olivat talkoissa ahkerasti mukana, oli Juha kaikista aktiivisin. – Juhan rooli nousi siinäkin esille. Juha on aika pätevä myös tällaisissa rakennushommissa, Pekka tuumii, ja Kai on samaa mieltä: – Elomäen kunniaksi täytyy sanoa, että se johti sitä rakennustyötä tosi tyylikkäästi. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 85 Katsojat löytävät Niagaran Vuoden 1992 maaliskuusta alkaen elokuvia alettiin näyttää uudessa 120-paikkaisessa elokuvateatteri Niagarassa. PEK:n perustajajäsen ja La Stradan toimituksessa 1990-luvulla toiminut Antti Selkokari keksi uudelle teatterille nimen. Inspiraationa oli humoristisesti Tammerkosken läheisyys, vaikka yhteneväisyydet Niagaran putouksiin lienevät vähäiset. Tai no, virtaahan molemmissa vettä. Niagaran viereen tuli myöhemmin Fall’sniminen ravintola ja yhdessä nimet toimivatkin erittäin mainiosti. Elokuvateatterin rakentaminen oli tullut kalliiksi, ja varat olivat vähissä. Samana vuonna, kun Kehräsaareen siirryttiin, joutuivat työntekijät luopumaan lomarahoistaan. Muutamaa vuotta myöhemmin jouduttiin myös pariin kertaan turvautumaan lomautuksiin. Taloudellinen tilanne oli siis edelleen vaikea, ja sen takia jouduttiin välillä olemaan hyvinkin luovia. Välillä Niagaran penkkeinä toimivat vanhat junanpenkit. Kehräsaaren toimistotilat olivat keskukselle yksin liian suuret, mutta onneksi vuokrakustannusten jakaja löytyi heti: – Joku, ilmeisesti Juha, osti ne joidenkin suhteiden avulla jostakin VR:n varastosta, Pekka nauraa. – Valokuvakeskus Nykyaika tuli meidän alivuokralaiseksi. Kyllä sekin oli aika olennainen juttu, Jukka-Pekka Laakso pohtii. Kai Ovaskainen muistaa, että ne olivat vanhoja Intercityn penkkejä, jotka oli haettu Turusta: – Oli muutenkin mukava, että kaksi keskusta toimivat näin yhdessä, Juha Elomäki lisää. Itse asiassa uusia tiloja oli etsitty yhdessä Valokuvakeskus Nykyajan kanssa jo ennen Kehräsaaren tilojen löytymistä. – Ne oli sellaisia oikein leveitä laiskanlinnoja. – Ja sitten tietysti Niagara-niminen amerikkalainen komea elokuva on myöskin sen takana, perustajajäsen Pekka Halttula kertoo nauraen. – Mutta koskesta se nimi väännettiin. Siitä se idea tuli. 86 Esitystekniikka Niagaraan oli tuotu Pirkasta. Ensimmäisenä elokuvana nähtiin lastennäytöksessä Raili Ruston ohjaama Uppo Nalle (1991). Viisitoista minuuttia ennen ensimmäistä näytöstä projektorit pyörivät kuitenkin vielä väärään suuntaan. Onneksi paikalla sattui olemaan insinööri, joka huomasi, että projektorin piuhat oli yksinkertaisesti vain kytketty väärin päin. Kun Juiselta kysytään Niagaran junanpenkeistä, muistuttaa hän virnuillen, että ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 nehän olivat ensimmäisen luokan penkkejä. Junanpenkit olivat Niagarassa aina 2000luvun puolelle. Kun Niagaraan lopulta vuonna 2002 hankittiin aivan oikeat elokuvateatteripenkit, kertoo Juise urakan vaikeimman vaiheen olleen painavien junanpenkkien ulos saaminen: – Kaksi sellaista junanpenkkiä painoi yhdessä varmaan 80 kiloa. Juha on samaa mieltä. Hän muistelee kuinka hänellä ja PEK:n pitkäaikaisella koneenkäyttäjä Juhani ’’Nokso’’ Koivistolla meni huomattavan paljon aikaa pelkästään junanpenkkien irrottamiseen – penkkien kiinnitysmekanismit olivat niin oudot ja hankalat. Samanlaisia ongelmia oli ollut myös niitä asennettaessa. Ennen Intercityn penkkejä Niagaran penkkeinä toimivat vähän aikaa, niin ikään Turusta haetut, puretun elokuvateatteri Casinon penkit. Kai muistaa niiden hakumatkan: – Kuorma-autolla ne haettiin. Prismalainen Luoman Jari oli kuskina. Ne penkit päällystettiin uudestaan, kun ne oli vähän homeisia ja ihan repaleisia. Finnkino taisi antaa ne ilmaiseksi. Ne kyllä kului aika nopeasti puhki. Penkit eivät kuitenkaan katsojia pahemmin häirinneet. Niagaran ensimmäisenä täytenä toimintavuotena vuonna 1993 elokuvateatterissa kävi suunnilleen saman verran maksavia asiakkaita kuin Pirkassakin oli käynyt. Nihkeän alun jälkeen Niagaraan siirtymisen vaikutus alkoi näkyä selvemmin katsojamäärissä: seuraavana vuonna kaupallisissa esityksissä kävijöitä oli jo lähes 25 000. Tämän lisäksi eikaupallisissa esityksissä, eli esimerkiksi kerhojen sarjoissa, kävi noin 20 000 ihmistä. Tämä siitäkin huolimatta, että suomalaisten elokuvissa käyminen oli koko maan mittakaavassa vielä laskusuunnassa. Vuotta myöhemmin eli vuonna 1995 Niagaran kaupallisten esitysten katsojamäärä oli kasvanut entisestään hieman yli 31 000:een. Koska ei-kaupallistenkin esitysten katsojamäärä oli tuolloin 15 000, oli elokuvakatsojia tuona vuonna yhteensä jopa 46 000. Vaikka katsojaluvut laskivat tästä hieman parina seuraavana vuonna, pysyivät varsinkin kaupallisen toiminnan kävijämäärät selkeästi Pirkan vuosia suurempina. Keskustaan siirtyminen oli siis auttanut. Kai Ovaskaisen mukaan Kehräsaareen siirtyminen pelasti PEK:n, sillä Pirkankadulla toiminta olisi vääjäämättä hiipunut. Vaikka uudessa teatterissa oli heikkouksiakin, kuten esimerkiksi valkokankaan liian pieni koko suhteessa katsomoon, toimi se paljon Pirkkaa paremmin. – Sinne oli helppo tulla ja ihmiset tuli mielellään. Siellä ei haissut perunakellarille, Kai miettii. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 i NIAGARAAN SIIRTYMISELLÄ OLI POSITIIVINEN VAIKUTUS KAUPALLISTEN ESITYSTEN KÄVIJÄMÄÄRIIN Pirkan kaupallisten esitysten kävijämäärät: 1985* 1986 1987 1988 1989 1990 1991 17 400 16 600 13 000 17 500 10 600 12 400 15 700 Niagaran kaupallisten esitysten kävijämäärät: 1993 1994 1995 1996 1997 15 100 24 900 31 200 23 500 27 000 *Vuonna 1985 PEK:n Pirkan toiminta alkoi vasta 1.3. 87 PEK sopeutuu 1990-luvun muutoksiin Alueellinen toiminta ja elokuvakasvatus muuttuvat Lapsille ja nuorille suunnattua elokuvatoimintaa voidaan pitää erityisen tärkeänä. Visuaalisen kulttuurin merkitys ja tarjonta kasvaa huimaa vauhtia. Tämän takia olisi tärkeää, että lapset ja nuoret oppisivat tietyt visuaalisen kulttuurin ilmaisumuodot. (Eija Savolainen, Selvitys elokuvakulttuurin tilasta Pirkanmaan kunnissa syksyllä 1983, PEK.) Kuten edeltä käy ilmi, ovat lapset ja nuoret olleet erityishuomion kohteena jo Pirkanmaan Elokuvakeskuksen historian alusta asti. Heille oli järjestetty esityksiä ja opetusta päiväkodeissa, kouluissa ja kirjastoissa, ja Pirkkaan siirtymisen myötä päiväkotilapsia ja koululaisia alettiin tuoda katsomaan elokuvia myös omaan teatteriin. Jo ensimmäisinä vuosina elokuvaesityksiä järjestettiin tuhansille päiväkotilapsille, ja vaikka koululaisesitykset käynnistyivät hieman verkkaisemmin, kävi niissäkin pian tuhansia koululaisia vuosittain. Elokuvan juhlavuonna 1995 – elokuvan synnystä oli tuolloin tullut kuluneeksi 100 vuotta – heräsivät myös Opetusministeriö, Suomen elokuvasäätiö ja Suomen Filmikamari koululaisille järjestettävään elokuvaesitystoimintaan. Elokuvateattereiden kanssa yhteistyössä tehdyn Koulukino-projektin ansiosta noin satatuhatta koululaista pääsi vuoden aikana elokuviin. Pirkanmaan 88 Elokuvakeskukselle projektiin mukaan meneminen oli luonnollista, sillä se oli harjoittanut samanlaista toimintaa jo vuosia. Nyt koululaisesitykset saivat vain uuden nimen. Niagarassa kävi Koulukinossa tuon vuoden aikana yli 5 000 oppilasta. Jonkinlaisen piristysruiskeen julkisen hallinnon lanseeraama projekti PEK:nkin toimintaan kuitenkin toi, sillä luku oli pari tuhatta kävijää suurempi kuin sitä edeltävänä vuonna. Koulukinoa jatkettiin juhlavuoden jälkeenkin. Vuonna 1989 PEK:n hallitukseen noussut Reijo Kupiainen muistelee, että myös Niagaraan siirtyminen vaikutti koululaisesitysten suosioon: keskustaan tuleminen oli helpompaa myös koululuokille. 1980-luvulla Tampereen yliopistossa opiskellut Reijo korvasi Rainer Panulan elokuvasihteerin työssä vuonna 1991. Hän oli tehnyt hommaa puoliksi Rainerin kanssa jo edeltävänä vuonna. – Rainer taisi pyytää mua siihen puolikkaaksi. Se liittyi mun työhistoriaan, kun olin jo Porissa ollut elokuvasihteerin hommissa, Reijo muistelee. Reijo oli ollut jo Porissa mukana elokuvakerhotoiminnassa ja siksi hän eksyikin Tampereelle opiskelemaan tultuaan Elokuvakeskukseen: ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 – Tulin Pekkiin katsomaan, että mikä meininki ja päädyin elokuvakerho Ykkösen toimintaan mukaan. Reijo jatkoi elokuvasihteerinä Rainerin viitoittamalla polulla: – Suurin osa oli elokuvaesitysten järjestämistä. 16-millinen elokuvaprojektori oli silloin kova sana. Sen projektorin kanssa kierrettiin tuolla ympäri kuntia ja erityisesti päiväkodeissa Tampereella. Joko niin, että elokuvia ja projektoreita kierrätettiin päiväkodista päiväkotiin, tai sitten niin, että päiväkotiryhmät kävi täällä Niagarassa, ja aikaisemmin Pirkassa, katsomassa elokuvia. Päiväkotien kannalta oli tietysti yksinkertaisempaa kierrättää laitteita kuin roudata lapsiryhmiä. 1990-luku oli Suomessa muutosten aikaa, ja se jätti jälkensä myös PEK:n alueelliseen toimintaan ja elokuvakasvatukseen. Lama pakotti julkisen sektorin säästöihin ja tämä tarkoitti aikoinaan hyvinvointiyhteiskunnan nimissä perustettujen elokuvasihteerivirkojen loppua. – Varmaan ensimmäisten joukossa kunnista irtisanottiin kulttuurisihteerit. Ja elokuvasihteeri oli vähän rinnakkainen kulttuurisihteerin kanssa, Reijo miettii. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 Julkinen sektori ei kuitenkaan lopettanut elokuvakulttuurin tukemista, vaan valtio alkoi myöntää avustusta suoraan elokuvakeskuksille. Tämä tarkoitti sitä, että Elokuvakeskus sai jatkossa päättää vapaammin sille myönnettävien avustusten käyttökohteen. Rahoitusjärjestelmän muuttuminen muutti sekä alueellisen toiminnan että lasten parissa tehdyn työn luonnetta. Elokuvasihteeriavustuksen katoamisen seurauksena PEK:n koko maakuntaa alueellisesti palveleva esitystoiminta väheni hieman 1990-luvun puolivälin tienoilla. Vaikka PEK:n toiminta muuttui Tamperekeskeisemmäksi, vuonna 1995 aloitettu yhteistyö Filmipyörä ry:n kanssa takasi alueellisen toiminnan jatkuvuuden samalla tasolla. Filmipyörä ry. toimi – ja toimii yhä – kiertävänä elokuvateatterina Pirkanmaan alueella. Yhdistystä pyörittävä Jari Hallamaa on jo 17 vuoden ajan jatkanut Elokuvakeskuksen alueellisen toiminnan perinnettä lisäämällä elokuvatarjontaa koko maakunnassa. Vuonna 2011 Filmipyörä järjesti yli 150 näytöstä 17 paikkakunnalla, ja ne tavoittivat yhteensä yli 11 000 katsojaa. Vuodesta 1997 lähtien Filmipyörä on ollut myös PEK:n jäsenyhdistys. 1990-luku muutti yleistä suhtautumista lasten ja nuorten parissa tehtävään elokuvakasvatustyöhön, ja toimintalohko alettiin ymmärtää laajemmin: elokuvakasvatuksen 89 sijaan alettiin puhua mediakasvatuksesta. PEK:nkin toiminnassa otettiin käyttöön uusi metodi, jossa lapset pääsivät toimimaan aktiivisesti ja oppimaan itse tekemällä. Metodi tuli, mistäpä muultakaan kuin Ruotsista, ja sen nimi oli barn-media-kunskap. – Erityisesti pienten lasten kanssa lähdettiin tutustumaan elokuvaan ja animaation tekemiseen leikin ja toiminnan kautta, Reijo muistelee. Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskuksen pyytämänä ruotsalais-suomalainen ryhmä piti barn-media-kunskap -koulutustilaisuuksia Suomessa. Sellainen pidettiin Tampereellakin, minkä jälkeen metodi otettiin käyttöön myös Elokuvakeskuksessa. Syksyllä 1997 pidettiin PEK:n ensimmäiset animaatiopajat, joissa lapset saivat tehdä liikkuvaa kuvaa itse. Pajat järjestettiin yhteistyössä Valtion elokuvataidetoimikunnan ja Tampereen kulttuuritoimen kanssa. Kupiaisen lisäksi pajoja oli järjestämässä silloinen taideohjaaja Maikki Kantola. Kuuden päivän aikana esikouluikäisiä lapsia osallistui pajoihin yhteensä 140. Lapset saivat askarrella esimerkiksi thaumatrooppeja, eli kaksipuolisia kuvallisia levyn paloja, joita nopeasti pyörittämällä voidaan luoda illuusio liikkuvasta kuvasta. Niiden avulla animaation muodostumiseen saattoi perehtyä yksinkertaisin konstein. 90 Kokeilua pidettiin onnistuneena, ja seuraavina vuosina animaatiopajatoiminnasta tuli säännöllistä. PEK alkoi järjestää monissa tamperelaisissa kouluissa ja päiväkodeissa animaatiopajaprojekteja, joiden seurauksena syntyi lasten tekemiä elokuvia. Vuonna 1998 aloitettiin myös ympäri Pirkanmaata toimiva Taikalyhty kiertää -animaatiopaja. Seuraavana vuonna animaatiopaja järjestettiin myös Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteydessä. – Viisivuotiaat oli nuorimpia, joiden kanssa tehtiin, Reijo muistelee ympäri Pirkanmaata tehtyjä pajoja. – Lapset oli tottuneita ottamaan vielä päiväunet, mutta kävi niin, että ne jaksoi pysyä hereillä sen koko ajan, kun animaatioita tehtiin. Yhdessä päivässä tehtiin kaikki: eli keksittiin elokuvan idea, tehtiin kaikki hahmot ja sitten lopuksi vielä kuvattiin. Mitään editointia ei tehty siinä vaiheessa, kuvattiin vaan suoraan kameraan ja kamerasta sitten esitettiin videonäytöllä. Se kesti koko päivän. Välissä oli vain ruokatunti. Lapset eivät käyneet juurikaan edes ulkona, ja koko päivän ne jaksoivat. Niin siinä sitten kävi, että osa sammahti heti sen elokuvaesityksen jälkeen. Vanhemmat ei varmaan olleet kauhean innoissaan, kun sieltä tuli rättiväsyneitä lapsia kotiin, Reijo tuumii naureskellen. – Mutta sen näki, kuinka ne innostui. Oman elokuvan näkeminen ja se hämmästys, että siitä tuli elävää kuvaa, vaikka sitä ei kuvausvaiheessa tajua, ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 kun siirrellään vaan pikkuhiljaa jotain hahmoa. Lapset saivat itse keksiä filmattavat tarinat, mutta välillä päiväkotien henkilökuntakin osallistui niiden kehittelyyn: – Ne oli joskus aika kunnianhimoisiakin: jotain Ronja Ryövärintytärtä ja muuta. Mä yritin toppuutella, että yritetään jotakin vähän yksinkertaisempaa. Lapset rupesivat kehittelemään jopa omia musiikkejaan niihin elokuviin. Rytmisoittimin ja mitä ikinä käsiin saivatkin, Reijo muistelee hymyillen. Reijo Kupiaisesta tuli PEK:n mediapedagogi, eikä sellaista ollut muilla elokuvakeskuksilla. Aivan pienille lapsille järjestetty toiminta olikin Reijon mukaan uraauurtavaa Suomessa: somaan elokuvia uudella tavalla, ja ymmärtämään, että elokuvat ovat inhimillisen työskentelyn tuloksia, jossa tehdään valintoja. Ja joissa ei kerrota totuutta sinänsä, vaan pyritään näiden valintojen avulla vaikuttamaan katsojaan. PEK:n piirissä aloitetusta mediakasvatuksesta tuli Reijolle ammatti, ja hän on sen jälkeen toiminut esimerkiksi mediakasvatuksen tutkijana Tampereen yliopistossa. Nykyään Reijo on visuaalisen kulttuurin professori Aalto-yliopistossa. Uudenlainen ajattelutapa muutti lopullisesti myös PEK:n suhtautumista lapsiin ja nuoriin, sillä animaatiopajoja järjestetään yhä vuonna 2012. Lapset eivät olleet enää pelkästään passiivisia katsojia, vaan myös aktiivisia tekijöitä. Lumotuista oli tullut myös lumoajia. – Kyllä PEK oli siinä yksi vahvimpia tekijöitä. Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskus oli varmaan toinen. Sittenhän myöhemmin nämä animaatiopajat tulivat käytännöksi laajemminkin. Reijon mukaan animaatiopajoissa lapset oppivat mediakritiikin alkeita: – Ei pelkästään, että on hauska tehdä animaatioita, mutta ideana oli myöskin se, että lapset tajuaa, millaisin valinnoin ja tuotantoprosessein elokuvia tehdään. Ne oppii katELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 91 Kerhojen kuolema Elokuvakerhot olivat vielä 1980-luvun alussa suosionsa huipulla, ja vain vuosikymmentä myöhemmin ne olivat kuihtumassa olemattomiin. Kerhojen kuolema oli siis tapahtunut niiden nousuakin nopeammin. Jäsenkerhojen toiminta oli hiipunut koko PEK:n olemassaolon ajan, mutta radikaalisti kerhotoiminta väheni vasta 1990-luvun alussa. Perustajajäsenkerhojen, eli Monroen, Solariksen, Nykyajan, Prisman, Elviksen, Ykkösen ja Peltolammin lastenelokuvakerhon lisäksi PEK:n jäseniä olivat 1980- ja 1990-lukujen aikana olleet elokuvakerhot Metro, Kaihi, Illuusio ja Tampereen lasten elokuvakerho sekä Pohjoismaisen elokuvan näyttämö Walhalla. Yhteensä 12:sta yhdistyksen jäsenenä olleesta elokuvakerhosta oli vuonna 1996 jäljellä enää yksi, Monroe. Muutos kerhojen suosiossa oli ollut havaittavissa Elokuvakeskuksen syntyajoista asti. PEK:n Jarmo Salmelan vuonna 1983 tekemästä selvityksestä käy ilmi, että tuon syksyn kerhojen jäsenmäärät jäivät selvästi aikaisempaa pienemmäksi. Monroelta oli ostettu jäsenkortteja jopa 400 kappaletta odotettua vähemmän ja seuraavana keväänä Monroella oli enää vain 465 jäsentä. Tämä on vähän, kun otetaan huomioon, että Monroella oli muutamaa vuotta aikaisemmin ollut jopa 1 300 jäsentä. Muut kerhot eivät kuitenkaan 1980-luvun alussa menettäneet jäseniään yhtä paljon kuin Monroe, ja niin se olikin muutamassa vuodessa laskeutu92 nut suuruudesta muiden kerhojen tasolle. Vuonna 1987 Monroella oli enää vähän yli sata jäsentä ja se oli PEK:n aikuisten kerhoista selvästi pienin. PEK:n ensimmäisenä toimintavuotena kerhojen sarjoissa kävi laskennallisesti 55 000 katsojaa. Vuonna 1990 luku oli enää 17 300. Tuolloin kaikilla kerhoilla oli kuitenkin vielä entisenlaista sarjamuotoista esitystoimintaa, kun taas vuonna 1993 kävijöitä oli enää murto-osa edellä mainitusta ja varsinaista toimintaa oli enää Monroella, Prismalla, Kaihilla, Tampereen lasten elokuvakerholla ja Ykkösellä. Esimerkiksi Solariksen ja Nykyajan aktiivinen toiminta oli siihen mennessä loppunut täysin. Alun perin helsinkiläinen Walhalla ei ollut kuollut kokonaan, mutta sen Tampereen-toiminta oli hiipunut. Vuonna 1994 PEK:n elokuvakerhoissa oli yhteensä 450 jäsentä, kun niitä oli neljä vuotta aikaisemmin ollut yli neljä kertaa enemmän: 2 100. Vuonna 1995 vain Prisma esitti enää kevätsarjansa ja Monroella oli pelkästään yksittäisiä teemanäytöksiä. Lastenelokuvakerhoista vain Ykkösellä oli esitystoimintaa. Elokuvakerhojen toiminta oli siis hiipunut lähes olemattomiin. Tuon vuoden toimintakertomukseen onkin kirjoitettu: ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 Alkaa vahvasti näyttää siltä, että Niagaran monipuolinen ohjelmisto on tehnyt elokuvakerhot lähes tarpeettomiksi. Kerhojen suosio väheni hiljalleen vuosien varrella, kunnes se 1990-luvun alussa romahti. Niagaran monipuolistuva ohjelmisto näyttää olleen viimeinen kuolettava isku. Myös PEK:n videokirjaston suosio saattoi vähentää kerhojen suosiota. Merkille pantavaa on, että esimerkiksi vuonna 1994 PEK:n järjestämässä Suomen elokuva-arkiston sarjassa näkyi puolestaan selvää kävijämäärän kasvua. Elokuvaharrastajat eivät siis välttämättä kadonneet minnekään, he vain alkoivat tyydyttää elokuvannälkäänsä muilla tavoin – ilman kerhoja. Perustajajäsen Heikki Keskisen eli Kessun mukaan kerhojen kuolemaa oli edesauttanut myös Suomen elokuva-arkiston (SEA) valtiollistaminen vuonna 1979. Sitä ennen SEA:n elokuvakopiot olivat olleet helposti elokuvakerhojen käytettävissä, mutta SEA:n valtiollistamisen seurauksena klassikkofilmien saaminen vaikeutui koko 1980- ja 1990-lukujen ajan. Helsingissä monet kerhot oli surmannut niin ikään elokuva-arkiston vuonna 1984 aloittama elokuvateatteri Orionin toiminta, sillä sen monipuolista ohjelmistoa vastaan ei voinut kilpailla. Kerhojen kuihtuminen olikin jossain määrin koko maata koskeva ilmiö. Jukka-Pekka ’’Juise’’ Laakso muistaa jo Elokuvakeskusta perustettaessa miettineensä, että tarvittiin jotain kerhoja vakiintuneempaa, sillä hänen mielestään kerhot olivat liian haavoittuvaisia ja alttiita muutoksille. PEK:n henkisen isän Juha Elomäen mukaan kaikenlaiset kerhot ovat aina olleet samalla tavalla haavoittuvaisia: – Jos vetäjä lopettaa, kerho saattaa kuolla sen mukana. Voidaankin ajatella, että tässä mielessä Elokuvakeskuksen tarkoituksena oli myös tamperelaisen elokuvakulttuurin jatkuvuuden takaaminen: jatkaa elokuvakerhojen luomaa kulttuuriperinnettä edes jossakin muodossa, jos sitä ei entisenlaisessa muodossa pystytä tekemään. Perustamisen yhteydessä kerhoissa pelättiin, että keskus tappaisi kerhot. Toisin kuitenkin kävi. Juisen mukaan ilman Elokuvakeskusta kerhot olisivat saattaneet lopahtaa jo paljon aikaisemmin: – Itse asiassa keskus piti niitä tietyllä tavalla hengissä pitempään, kuin ne olisivat itse pärjänneet . Elokuvakeskus on muutenkin tavallaan jatkanut elokuvakerhojen perinnettä. Se tarjoaa monimuotoista ja kiinnostavaa elokuvaa, ja vielä kohtuullisella hinnalla. Sitähän elokuvakulttuurin edistäminen pähkinänkuoressa on: valtavirrasta poikkeavien vaihtoehtojen etsimistä ja tarjoamista. PEK:n toimintatavat ovat aivan erilaiset kuin kerhoilla aikoinaan, mutta tarkoitus on sama. PEK on sopeutunut ajan muutoksiin, jotta se pystyisi parhaansa mukaan suorittamaan itselleen pyhittämäänsä tehtävää, elokuvakulttuurin edistämistä. Se on myös tarjonnut Tampereen vanhimmalle elossa olevalle elokuvakerholle, Monroelle, suojaisan paikan jatkaa elokuvakulttuurillista toimintaansa, ja siksi Monroe pystyykin yhä järjestämään elokuvaesityksiään ja muita tapahtumiaan. i PEK:n elokuvakerhoja mainostettiin vielä vuonna 1989 seuraavalla tavalla: MITÄ ON ELOKUVAKERHO? Elokuvakerhoon voi liittyä jokainen 16 vuotta täyttänyt. Yläikärajaa ei ole. Elokuvakerhoon liitytään ostamalla jäsenkortti. Kyseisellä jäsenkortilla pääsee katsomaan kyseisen kerhon kaikki elokuvat. Kortti esitetään aina teatterin ovella kerhoesitykseen mentäessä. Elokuvakerhojen esityksiin ei siis myydä yksittäislippuja, mutta toisaalta elokuvakerhon jäsenkortti ei velvoita katsomaan jokaista sarjan elokuvaa. Tamperelaiset elokuvakerhot julkaisevat STILL-lehteä, jossa esitellään kaikkien kerhosarjojen elokuvat, STILL jaetaan kerhojen jäsenille ensimmäisissä esityksissä. Kaikki tamperelaiset elokuvakerhot ovat Pirkanmaan Elokuvakeskuksen jäseniä. LIITY ELOKUVAKERHOON! Elokuvakerhojen kulta-aikana – 1970luvun lopulla ja 1980-luvun alussa – nuoruuttaan eläneille kerhoista ja niiden ympärille rakentuneesta yhteisöllisyydestä on ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 93 i ELOKUVAKERHOT TEKNOLOGIAN ARMOILLA Teknologinen kehitys on ollut muovaamassa elokuvakerhojen elämää. Pelkän filmin aikakaudella elokuvakerhot olivat olleet mitä mainioin tapa nähdä harvinaisempia elokuvia. Kotivideonauhurien tulo 1980-luvun alussa kuitenkin muutti elokuvien näkemismahdollisuuksia, ja kerhojen tilanne vaikeutui. Videonauhurien tulo oli toki elokuvanharrastajien kannalta hieno asia, sillä niiden avulla pystyi näkemään yhä useampia ja harvinaisempia elokuvia. Elokuvakerhoille uuden teknologian tuleminen ei kuitenkaan ollut hyväksi – se alkoi tehdä niitä tarpeettomiksi. Juha Elomäki arvioi videon vaikutusta elokuvakerhoihin PEK:n hallituksen kokouksessa jo vuonna 1984: Video on olemassa oleva todellisuus ja väitän, että se vaikuttaa elokuvakerhojen toimintaan. Kuinka syvä ja pitkäaikainen se on, ei ole tiedossa, mutta vaarana on että sen vaikutus tekee niin pahaa jälkeä, että uudelleen nousu voi olla mahdotonta. Varsinkin 1990-luvun lopulla kerhojen uusi nousu näyttikin mahdottomalta. Kerhot olivat kadonneet koko maan mittakaavassa lähes olemattomiin, ja vain muutamat vahvimmat olivat pystyneet jatkamaan toimintaansa. muodostunut omanlaisensa sukupolvikokemus. Kerhoissa tutustuttiin uusiin ihmisiin, ja elokuvista keskusteleminen auttoi myös jäsentämään ympäröivää maailmaa. Kerhoissa vallinneen elokuvan lumoon kytkeytyvän yhteisöllisyyden voi kuitenkin sanoa osaltaan kadonneen niiden kuihtumisen mukana. Ainakaan elokuvien ympärille rakentuva yhteisöllinen toiminta ei ole yhtä jatkuvaa eikä tavoita yhtä suuria ihmisjoukkoja kuin elokuvakerhojen kulta-aikana. Kerhojen hiipuessa 1990-luvun taitteen molemmin puolin elokuvaväen yhteisöllisyyden tyhjiötä syntyi täyttämään useita elokuvafestivaaleja: silloin syntyivät niin Sodankylän elokuvajuhlat, Rakkautta ja Anarkiaa kuin Espoon Cinékin. Nykyään elokuvan yhdistävä voima onkin aistittavissa nimenomaan edellä mainittujen ja esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvajuhlien kaltaisten tapahtumien aikana. Vaikka yksi teknologia on kerhot lähes tappanut, saattaisi toinen kenties herättää ne henkiin. Jukka-Pekka Laakson mukaan nykyinen digitaaliteknologia nimittäin mahdollistaisi elokuvakerhojen ohjelmistoille lähes rajattoman monimuotoisuuden. Digitaalikopiot kun liikkuvat vaikka kirjekuoressa tai tarvittaessa netin välityksellä. Vaikka nykyinen teknologia olisikin suotuisa elokuvakerhojen uudelle nousulle, digitaalikopioiden hintaan liittyvät taloudelliset realiteetit eivät kuitenkaan mahdollista sitä vielä. 94 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 VHS-kirjasto houkuttelee henkilöjäseniä – Yksi innovaatio, mikä tehtiin kun elokuvakerhojen jäsenmäärät oli tippumassa, oli että voi suoraan liittyä myös elokuvakeskuksen jäseneksi, vuosina 1989–1998 PEK:n toiminnanjohtajana toiminut Kai Ovaskainen kertoo ja jatkaa naureskellen: – Me ei kyllä koskaan edes tarkistettu säännöistä, että onko se sääntöjen mukaan edes mahdollista. Me vaan kaupattiin jäsenyyttä. Henkilöjäsenten hankkiminen Elokuvakeskukselle aloitettiin 1990-luvun taitteessa, ja jäsenyys oli alusta asti suosittua: vuonna 1991 jäseniä oli 275. Jäsenyys maksoi tuolloin 40 markkaa (noin 9 euroa nykyrahassa). – Jäsenet sai La Strada-lehden ja tietyn määrän vapaalippuja elokuvateatteriin. Ja ne sai myös käyttöoikeuden videokirjastoon, joka oli itse asiassa suurin houkutin, Kai jatkaa muistelua. PEK oli kerännyt muun kirjaston oheen myös elokuvia VHS-kokoelmaansa. Ne nauhoitettiin kaseteille itse, ja kokoelmasta tuli hyvinkin mittava. Pirkankadulla, entisissä postin tiloissa, kasetteja säilytettiin vanhassa kassaholvissa, mutta Kehräsaareen tultaessa kokoelman suuruus alkoi jo olla ongelma. PEK:n 1990-luvun mediapedagogi Reijo Kupiaisen mukaan VHS-kokoelmasta oltiin ylpeitä, ja siihenkin liittyi ajatus elokuvatarjonnan monipuolistamisesta: ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 – Moni liittyi Pekin jäseneksi, että pääsi lainamaan täältä videokasetteja ja katsomaan niiltä elokuvia, joita ei ollut koskaan nähnyt, ja joita ei pyörinyt missään elokuvateattereissa täällä päin. Kain mukaan laillisesti kirjaston suhteen seilattiin kuitenkin harmailla vesillä, sillä siihen pääsivät käsiksi vain PEK:n tai kerhojen jäsenyyksien haltijat. – Jos joku olisi halunnut olla meille oikein ilkeä, niin se olisi sanonut, että te olette kaikille maailman suurille elokuvayhtiöille aika paljon velkaa, Kai pohtii. Reijo muistaa hassun sattuman PEK:n videokirjastoon liittyen: – Kun tultiin Niagaraan, me hankittiin lainaa, ja hallituksen jäsenet pyydettiin takaamaan sitä. Me kysyttiin, että mitäs PEK voi meille tarjota, jos me joudutaan tämä takaus joskus jotenkin realisoimaan. Meille luvattiin VHS-kasetteja. Me oltiin aika tyytyväisiä siitä, sehän oli aika arvokas kokoelma. Kyllä me totta kai laina taataan! Reijo nauraa. – Jotenkin me kuviteltiin, että VHS-kokoelman arvo pysyy iänkaikkisesti kovana. Kuten tiedämme, toisin kävi. DVD-formaatti oli lanseerattu 1990-luvun puolessavälissä, ja se syrjäytti aikanaan VHS:n suo95 malaisissakin kodeissa. PEK:n henkilöjäsenten määrä väheni tasaisesti koko 1990-luvun. Esimerkiksi vuonna 1997 jäseniä oli enää vain 64. Jäsenten määrä oli siis laskenut yli kahdellasadalla vuodesta 1991. DVD:t eivät kuitenkaan olleet syypäitä, sillä ne rantautuivat Suomeen vasta 2000-luvulla. Jäsenten vähenemiseen vaikuttivat muun muassa jäsenetujen väheneminen: esimerkiksi La Stradan tekeminen oli lopetettu jo 1994. Mahdollisuus PEK:n jäsenyyteen ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, vaan vielä vuonna 2011 Elokuvakeskuksella oli 14 henkilöjäsentä. Nykyään jäsenyys maksaa 15 euroa, ja jäsenetuna saa alennusta Niagaran elokuvalipuista – ja tietenkin myös oikeuden käyttää PEK:n elokuva-aiheista kirjastoa. 96 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 La Strada johtaa umpikujaan La Strada oli 1990-luvulle tultaessa kehittynyt varsin laadukkaaksi elokuva-alan lehdeksi. Tämä ei ole Jaana Semerin mielestä ihme, sillä jo STILL:stä lähtien PEK:n lehtien tekijöinä oli ollut lahjakkaita toimittajia kuten Kai Ovaskainen ja Matti Apunen. La Stradan levikkiä yritettiin vuosien varrella nostaa, mutta korkeasta tasosta huolimatta tämä ei onnistunut. Ikävästä lopusta huolimatta Heikki Keskinen muistelee naurahdellen, kuinka he Kain kanssa seurasivat lehden Suomen-valloitusyritystä: – Kaitsun kanssa meillä oli iso Suomen kartta, jossa oli kuntajako. Sinne laitettiin aina yksi musta nuppineula kuntaan, kun tuli yksi tilaus. Ja viisi mustaa muuttui joksikin toiseksi väriksi. – Oliko se vihreä? Kai jatkaa juttua innostuneena. – Ja kymmenen kohdalla tuli taas uusi väri. Paljon enempää niitä ei kyllä ollutkaan. Paitsi Helsingissä ja Tampereella. Kyllä se levisi maantieteellisesti koko Suomeen, mutta määrä olisi saanut olla isompi. Jos laskee kerholevikin ja tilaajalevikin, niin parhaimmillaan koko levikki oli varmaan kahdessa ja puolessa tonnissa. Sitä ei olisi tarvinnut tuplatakaan, niin se olisi riittänyt. Mutta kun sai oikeata levikkiä nostettua, niin sit se kerholevikki katosi kerhojen katoamisen myötä sieltä alta. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 La Strada ei ilmestynyt enää vuoden 1994 jälkeen. Kain mukaan levikki oli ollut liian pieni, eikä lehteä ollut oikein varaa markkinoidakaan. Julkista avustustakin saatiin paljon maan toista isoa elokuvalehteä Filmihullua vähemmän. Vuonna 1994 La Stradan silloinen päätoimittaja Antti Selkokari mietti Turun Sanomissa, pitääkö avustusta myöntävä elokuvataidetoimikunta La Stradaa mahdollisesti liian populaarina Filmihulluun verrattuna, vai mistä lehdille myönnettävien avustusten ero johtuu. Vuodelle 1995 La Stradan lehtitukea olisi leikattu entisestään. – Mä jouduin tavallaan kustantajan edustajana sanomaan, että nyt tämä hölmöily loppuu. Tähän menee liikaa rahaa, Kai muistelee harmissaan. Jukka-Pekka Laakson mukaan halukkaita ja tasokkaita tekijöitä oli kyllä ollut, mutta heille ei voitu maksaa asianmukaisia palkkioita. Lehden eteen ahkerasti töitä tehneille, esimerkiksi Antti Apuselle, Asko Alaselle, Marko Pohjoismäelle, Antti Selkokarille ja monille muille, ei voitu maksaa työstään kunnollista korvausta, eikä lehden tekemisen jatkaminen ollut siinäkään mielessä mielekästä. Jaana Semeri ei ollut lehden kanssa tekemisissä enää sen viimeisinä vuosina, mutta hänkin on pohtinut lehden kurjan kohtalon syitä: 97 – Mä luulen, että se oli luonnollinen kuolema. Sen tekeminen oli niin kallista. Harmi, ettei silloin ollut vielä mahdollisuutta verkkolehteen, koska La Strada olisi ollut hyvä sellaisena. 98 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 Isoveli nimeltään Finnkino ja haave toisesta salista i MULTIPLEX VS. ARTHOUSE – Meillä oli halu osoittaa, että voi olla myös toisenlaista toimintaa kuin sellainen iso monopoli kuin Finnkino, joka tarjoaa menestyselokuvia. Ja joka pyrkii tekemään elokuvanautinnosta sellaista, että elokuva ei ole keskiössä, vaan popcornin syömiset ja muut sellaiset, Reijo Kupiainen muistelee Niagaraan siirtymistä. – Siinä oli varmaan taustalla jonkinlainen ajatus autenttisesta elokuvakokemuksesta ja sen rakentamisesta. Finnkino on ollut syntymästään saakka Pirkanmaan Elokuvakeskuksen suurin kilpailija Tampereella. Nykyisen kaltainen Finnkino syntyi vuonna 1986 useiden eri elokuva-alan yritysten yhteenliittymänä, minkä seurauksena se hallitsi suomalaisia markkinoita aina elokuvien levityksestä niiden esittämiseen. Finnkino hallitsi 1990-luvulla Tampereen markkinoita: Kun Pirkanmaan Elokuvakeskuksella oli esimerkiksi vuonna 1997 noin 30 000 elokuvaesitystä, näytettiin Finnkinon Tampereen teattereissa vuoden aikana yhteensä jopa 500 000 esitystä. Tilanne on samantapainen myös nykyään. Juha Elomäen mukaan Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin nykytilanne, jossa Finnkinolla on noin 70 prosenttia markkinoista. Pienet markkinat tarkoittavat pieniä katsojamääriä, eikä siksi olekaan kovin realistista kuvitella, että maassa pystyisi toimimaan useampia suuria tekijöitä. – Kaikki rättikaupatkin pystyvät maksamaan parempia vuokria kuin elokuvateatterit. Tämä ei siis ole mikään kultakaivosala, Juha lohkaisee. Kilpailutilanteesta huolimatta kamppailu Finnkinon ja Pirkanmaan Elokuvakeskuksen välillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut veristä. Vaikka 35mm-elokuvakopioissa Finnkino on yleensä isomman oikeudella vienyt kermat päältä, ja saanut siksi näyttää monien hittielokuvien ensi-illat Tampereella, nähdään se Elokuvakeskuksessa enemmänkin isoveljenä kuin vastustajana: – Olemme olleet tervehenkisessä kilpailussa, neuvotelleet, tehneet yhteistyötä ja on löydetty sopu, Juha kertoo. Vuonna 1999 Tampereen elokuvateattereiden kilpailullinen tilanne muuttui kuitenkin niin olennaisesti, että Elokuvakeskuksessakin oltiin hieman huolissaan. Pääsiäisen tienoilla Finlaysonilla avattiin maan toiseksi suurin elokuvakeskus: Finnkinon 10-salinen elokuvateatteri Plevna. Tuolloin tuloaan tehneiden monisalisten multiplex-elokuvateattereiden koettiin olevan ainoa keino tehdä laajasta elokuvateatteritoiminnasta kannattavaa, ja pian tämä osoittautuikin todeksi: suomalaisten elokuvissa käynti lisääntyi 1990-luvun lopulla. Samana vuonna Plevnan tulon kanssa PEK:n vieressä sijaitsevalle Koskikeskuk- ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 Finnkinon monisalisten multiplexelokuvateattereiden 1990-luvun tulemisen seurauksena elokuvateatterit voidaan Suomessa nykyään jakaa kahteen alaryhmään: multiplexeihin ja arthouse-teattereihin. Nämä kaksi teatterityyppiä erottaa toisistaan ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin multiplexit ovat Finnkinon monisalisia elokuvateattereita, kun taas Niagaran kaltaiset arthouse-teatterit ovat usein pienempien omistajien yksisalisia teattereita. Toinen ero löytyy niiden ohjelmistoprofiloinnista. Multiplex-teattereissa panostetaan enemmän ensi-iltoihin ja hittielokuviin, kun taas arthouseteattereissa pyritään useimmiten esittämään valtavirrasta poikkeavaa vaihtoehtoelokuvaa. Toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laakson mukaan erona ovat myös elokuvateattereiden tulojen muodostumistavat: Finnkino saa tuottonsa popcornin ja limun myynnillä, kun Niagarassa luotetaan yhdistelmään, jossa katsojilla on ranskalaisen taide-elokuvan jälkeen mahdollisuus nauttia lasillinen ranskalaista anisviinaa eli Pastista viereisessä ravintolassa. 99 sen nelisaliselle elokuvateatterille tuli uusi yrittäjä. Näin syntyneen Cine Atlaksen tarkoituksena oli PEK:n tavoin tarjota Finnkinon ohjelmistosta poikkeavaa elokuvaa, ja se tavoitteli PEK:n kanssa samaa yleisöä. Näiden kahden muutoksen seurauksena PEK joutui uudenlaiseen kilpailutilanteeseen, jonka seurauksena alettiin miettiä, voitaisiinko Elokuvakeskuksen käyttöön saada usempi esityssali. Toiminnanjohtajana vuoteen 1998 asti toimineen Kai Ovaskaisen mukaan Finnkinon Plevna-teatterin tulosta oltiin tosissaan huolissaan, ja toista salia kaavailtiin Kehräsaaren ulkopuolelle: – Me pelättiin jäävämme liian syrjään. Käytiin vakavia neuvotteluita Tampereen Kiinteistö Invest Oy:n toimitusjohtaja Petri Olkinuoran kanssa kahden salin teatterin rakentamisesta Finnkinon uutta multiplexiä vastapäätä. Hanke oli kohtuullisen lähellä toteutua, mutta nousevat vuokrakustannukset katsottiin silloin liian kovaksi riskiksi. Se firma kuitenkin piirsi ihan pohjakuvatkin meille siitä kompleksista. toehtoteattereiden kilpailutilanne kosken vastakkaisilla rannoilla päättyi. Nykyään Niagaraan saadaan DCP-kopioiden yleistymisen seurauksena myös enemmän ensiiltaelokuvia, sillä levittäjillä on varaa jakaa digikopiota useampaan teatteriin kerralla. Uhkakuvat eivät PEK:n osalta toteutuneet. Oikeastaan idea PEK:n toisesta salista on ollut jossain määrin olemassa koko sen ajan, kun yhdistys on toiminut Kehräsaaressa. Samankokoinen henkilökunta voisi pyörittää samalla vaivalla kahtakin salia, ja siksi kahden salin käyttäminen olisi taloudellisesti kannattavampaa. Vuonna 2005 Elokuvakeskus teetätti insinööritoimistolla selvityksen toisen salin rakentamismahdollisuuksista Kehräsaareen, mutta asia ei edennyt sen pitemmälle. Jukka-Pekka Laakson mukaan Kehräsaareen mahtuisi hyvin toinenkin sali, mutta laskelmien perusteella urakasta aiheutuvat kulut olisivat yhdistykselle aivan liian korkeat, eikä Kehräsaaressa tulla siksi toista salia lähitulevaisuudessa todennäköisesti näkemään. Plevnan tulo ei kuitenkaan ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta vaikuttanut olennaisesti Niagaran kävijämääriin. Oikeastaan se vain lisäsi tamperelaisten elokuvissa käyntiä kaiken kaikkiaan, eikä vienyt Niagaralta mitään pois. Koskikeskuksen Cine Atlas ajautui sittemmin konkurssiin ja vaih100 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 PEK Eurooppaan: No more money, police is investigating Kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan Unioniin, sai Pirkanmaan Elokuvakeskuskin sen seurauksena eurooppalaisen ulottuvuuden. Vuonna 1997 PEK hyväksyttiin Euroopan yhteisön Media Programme II -ohjelman osana olleeseen Europa Cinemas -ketjuun. EU-rahoitteisen ketjun tarkoituksena on eurooppalaisen elokuvan aseman vahvistaminen, ja se on jakanut jäsenilleen avustuksia vastineeksi eurooppalaisen elokuvakulttuurin edistämisestä. PEK:n perustajajäsenen ja Niagaran teatterihoitajan Juha Elomäen mukaan EU-rahat olivat silloin ja ovat edelleenkin tervetulleita. Europa Cinemas on tuonut Elokuvakeskukselle myös uusia kontakteja Eurooppaan. – Onhan se mukavaa, että meillä on tämmöinen label, joka kertoo, että me kuulumme eurooppalaiseen perheeseen, Juha miettii. Nykyisen toiminnanjohtajan JukkaPekka Laakson mielestä Europa Cinemas on suhteellisen toimiva EU-hanke, sillä se toimii kohtalaisen ennustettavasti – siitäkin huolimatta, että avustusrahat tulevat yleensä yli vuoden jälkijunassa. Esityspolitiikan kannalta Europa Cinemas -jäsenyys on Elokuvakeskukselle erityisen hyvä asia: PEK:n ei ole tarvinnut muuttaa esitysohjelmistoaan tai profiiliaan saadakseen avustusta, sillä se on jo valmiiksi esittänyt Europa Cinemas -avustuksien edellyttämää ohjelmistoa. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 PEK:n EU-yhteistyö ei kuitenkaan alkanut kovin ruusuisesti. Juise muistaa, kuinka ennen Europa Cinemasia jouduttiin tekemisiin hieman huonommin toimivan EU-hankkeen kanssa. Hanke oli nimeltään Media Salles, ja se toimi Italiasta käsin. – Meillä oli selvät sopimukset, että meille pitää maksaa tietty summa rahaa. Ja kuitenkin ne lähetti shekin, joka oli vain kymmenesosan siitä rahasummasta. Ovaskainen suivaantui, kun se oli niin pieni summa. Se lähetti shekin takaisin ja sanoi, että väärä summa. Sieltä tuli pikkaisen enemmän. Tukijärjestelmän oli ollut tarkoitus toimia niin, että kun PEK edistää eurooppalaisen elokuvan asemaa, se saa EU-avustuksia. PEK:n ansaitsemat avustukset maksettiin kuitenkin ensin Media Sallesille, jonka olisi tullut toimittaa ne sitten Elokuvakeskukselle. Media Sallesissa kuitenkin ajateltiin, että ehkä Suomessa ollaan tyytyväisiä, jos he lähettävät vain osan sovitusta summasta. – Poliisi tutki sitä asiaa Italiassa, ja siellä oli pistetty rahaa liiveihin, Juise muistelee. – Viimeinen viesti mitä Media Sallesista tänne aikoinaan tuli oli, että ’’no more money, police is investigating’’, Juise tokaisee ja alkaa nauraa. Juhan mukaan Media Salles yritti huijata muitakin samalla tavalla, mikä johti lopulta 101 toisen organisaation perustamiseen: – Saksalaiset ja ranskalaiset hermostuivat, kun rahat hävisivät muualle. Siksi ranskalaiset sitten perustivat tällaisen Europa Cinemas -ketjun. 102 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 Muuttuneena, mutta entistä vahvempana, kohti uutta vuosituhatta 1990-luvun lopulle tultaessa Suomi oli muuttunut merkittävästi PEK:n perustamisen ajoista. 1970-luvun kaltainen poliittinen vastakkainasettelu ei enää hallinnut yhteiskunnallista keskustelua. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 oli lopettanut kylmän sodan, ja ilmapiiri muuttui. Kommunistisen itänaapurin kaatumisen ja syvän laman seurauksena yhteiskunnassa käyty julkinen keskustelu oli kääntynyt ideologioista talouteen. Olosuhteiden muutokset olivat vaikuttaneet myös Pirkanmaan Elokuvakeskukseen: 1990-luvun aikana olivat kadonneet liki kaikki elokuvakerhot, elokuvasihteeri ja La Strada; elokuvateatteri oli muuttanut keskustan uusiin tiloihin, ja nyt PEK oli osallisena EU-hankkeessa. tilalle tuli Karoliina Leisti. Huomattakoon, että Elokuvakerho Monroe oli toiminut sekä Vuorion että Leistin porttina Elokuvakeskuksen piiriin ja aikanaan sen puheenjohtajan pallille. Niin ikään vuonna 2009 Leistiä puheenjohtajana seurannut Liina Härkönen löysi tiensä PEK:n hallitukseen juuri Monroen kautta. 1990-luvun aikana Elokuvakeskuksen piiriin oli alkanut tulla yhä enemmän uudemman polven pekkiläisiä vanhojen väistyessä tieltä. Kai Ovaskaisen mukaan hänen vuonna 1989 alkanutta toiminnanjohtajan kauttaan leimasi yhdistyksen taloudellinen kilpajuoksu tappiosta kohti nollatulosta. Kun PEK vuonna 1997 sai viimein maksettua Niagaraa varten ottamansa velat, Kai jätti pestinsä yhdistyksen toiminnanjohtajana. Vuoden 1998 syksyllä Kain paikalla aloitti JukkaPekka Laakso. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen työntekijätkin olivat vaihtuneet moneen otteeseen vuosien varrella. Työntekijöiden määrä oli myös kasvanut, mikä kertoo yhdistyksen taloudellisen volyymin kasvusta. Aivan alussa, vuonna 1983, PEK työllisti vain kaksi työntekijää osa-aikaisesti. Vuonna 1999 PEK tarjosi työpaikan kahden kokoaikaisen työntekijän lisäksi kolmelletoista osa-aikaiselle työntekijälle. Toisaalta vapaaehtoisen yhdistystyön määrä ja merkitys olivat samalla vähentyneet. PEK:n hallitus kokoontui vuonna 1999 vain kuusi kertaa, kun 16 vuotta aiemmin, vuonna 1983, se oli kokoontunut jopa yhdeksäntoista kertaa. Juise joutui jättämään yhdistyksen puheenjohtajan paikan siirryttyään toiminnanjohtajaksi, ja puheenjohtajana toimi 1990-luvun lopun ajan Antti Vuorio. Vuonna 2000 PEK siirtyi uuden vuosituhannen myötä naiskomentoon, kun Vuorion Vapaaehtoistyön väheneminen ja palkatun henkilökunnan määrän lisääntyminen kertoo siitä, että PEK:n toiminta oli ottanut harppauksen elokuvakulttuurisesta yhdistystoiminnasta kohti ammattimaista elokuvaalan työtä. Tämä kehitys oli alkanut oman ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 103 i CINEMA MONDO HANKKII PROJEKTORINSA PEK:N AVUSTUKSELLA Niagaran vuoden 2002 huimasta kävijämäärästä yli kuudesosa tuli yhdestä elokuvasta, Jean-Pierre Jeunetin Améliesta (2001). Se, että PEK sai esittää Amélien yksinoikeudella Tampereella Finnkinon ohitse, juonsi juurensa aina vuoteen 1995 asti. Tuolloin PEK nimittäin lainasi Cinema Mondolle 50 000 markkaa (hieman yli 10 000 euroa nykyrahassa). Nykyään Cinema Mondo harjoittaa merkittävää maahantuontia ja tuo toistakymmentä elokuvaa ensiiltoihin vuosittain. Mondon levittämät elokuvat ovat monille tuttuja: Amélien lisäksi se on tuonut maahan esimerkiksi Hayao Miyazakin koko tuotannon. elokuvateatterin saamisesta vuonna 1985. Nykyisen kaltaista Elokuvakeskus alkoi muistuttaa 1990-luvun lopulla. Pirkanmaan Elokuvakeskus lähti kohti 2000-lukua muuttuneena, mutta taloudellisessa mielessä entistä vahvempana. 2000luvun taitteen molemmin puolin PEK:llä meni taloudellisesti lujaa. Esimerkiksi vuonna 2002 Niagarassa kävi ennätykselliset 48 000 katsojaa ja vuoden ylijäämä oli niin suuri, että teatteriin voitiin hankkia uudet penkit ilman lainan ottoa. Enää elokuvia ei katseltu junanpenkeiltä. Vuonna 1995 Cinema Mondon toiminta oli kuitenkin nykyiseen verrattuna pientä. Mondo oli tuolloin siirtymässä uuteen elokuvateatteriin, Kino Engeliin, mutta sillä ei ollut varoja uuden teatterin vaatimiin projektoreihin. PEK lainasi yritykselle rahat koneisiin ja samalla tehtiin sopimus, jonka mukaan PEK saisi vastalahjana etuoikeuden Mondon levittämien elokuvien ensi-iltoihin. Elokuvakopiot saatiin myös hieman normaalia halvemmalla. Amélien lisäksi Niagaraan on tämän yhteistyön ansiosta saatu monien muidenkin menestyneiden elokuvien ensi-iltoja ennen Finnkinoa. Yhteistyötä Cinema Mondon kanssa tehdään edelleen ja siitä ovat hyötyneet molemmat osapuolet. 104 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 2000-luvun Elokuvakeskus Lasten tekemät animaatiot televisioon ja maailmalle i KAHDEKSAN VUOTTA VIDEOTIVOLIA Pirkanmaan Elokuvakeskuksen mediakasvatustoiminta kehittyi 2000-luvulla entisestään. Suomalaisten lasten tekemiä animaatioelokuvia esitettiin televisiossa ja niitä nähtiin myös ulkomaisilla festivaaleilla, aina Japanissa asti – vieläpä japanilaisin dubbauksin. Vuoden 2001 lopussa sovittiin Yleisradion TV2:n kanssa, että PEK:n animaatiopajoissa tehtyjä elokuvia näytettäisiin Pikku Kakkosessa vuoden 2002 aikana. Reijo Kupiainen ja Maikki Kantola Elokuvakeskuksesta sekä ohjaaja Anna-Liisa Kirsi Ylestä toteuttivat 20-osaisen sarjan, jossa seurattiin lasten animaatioiden tekemisen vaiheita suunnittelusta ensi-iltaan. Sarja esitettiin Pikku Kakkosessa syksyllä 2002. Kuvat liikkuvat -niminen sarja oli ilmeisen onnistunut, ja sitä jatkettiin Ylen kanssa myös seuraavina vuosina. Vuonna 2003 lasten tekemät animaatiot pääsivät myös Ruotsin televisioon. Vuonna 2003 PEK siirtyi mediakasvatuksessa muutoinkin kansainvälisille areenoille, sillä se järjesti animaatiopajoja myös ulkomailla. Reijon työtä jatkaneen mediapedagogi Maikki Kantolan matkat Australiaan ja Azerbaidzhaniin olivat mahdollisia Opetusministeriön tuen ja Tampereen lyhytelokuvajuhlien kanssa tehdyn yhteistyön avulla. Samana vuonna Elokuvakeskus liittyi kansainvälisen lasten ja nuorten elokuvakeskuk- sen CIFEJ:n jäseneksi. Seuraavina vuosina Elokuvakeskuksen järjestämien animaatiopajojen määrä lisääntyi entisestään ja myös kansainvälinen toiminta oli aikaisempaa aktiivisempaa. Vuonna 2004 Lempäälässä järjestettiin Youth Visions -medialeiri, jossa irlantilaiset ja suomalaiset nuoret tekivät elokuvia ammattilaisten ohjaamina. PEK:n työpajoissa valmistuneet elokuvat valloittivat lähes koko maailman. Suomalaisten lasten tekemiä elokuvia on 2000-luvun puolella nähty festivaaleilla esimerkiksi Japanissa, Saksassa, Tanskassa, Thaimaassa, Kreikassa, Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa – Etelämannerta lukuun ottamatta niitä on esitetty kaikilla maailman mantereilla. Suomalaislasten elokuvia on myös palkittu kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Esimerkiksi vuonna 2007 Saksassa Berliinin Jugend Medien -festivaaleilla animaatio Joulupukin muistinmenetys voitti Goldenen Clip -palkinnon. Palkinnon perusteluissa tuomaristo kehui elokuvan tuovan hyvin esiin lasten mielikuvituksen merkityksen ja ihmetteli samalla sitä, kuinka yksinkertaisilla keinoilla oli saatu niin vaikuttava lopputulos. Hieman absurdin ja hyvin kekseliään 6-minuuttisen animaation oli edellisenä vuonna tehnyt Vehmaisen koulun 1B-luokka. Animaation ja työpajan ohjaajana toimi Kalle Raittila. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 Lastenelokuvan teemavuonna 2004 PEK järjesti Tampereen elokuvajuhlien kanssa lasten tekemille elokuville tarkoitetun Videotivoli-festivaalin. Festivaaleilla nähtiin lähes 100 lasten tekemää elokuvaa 26 eri maasta. Festivaalin yhteydessä järjestettiin myös mediakasvatusseminaari. Ensimmäinen festivaali koettiin onnistuneeksi ja Videotivolia pyöritettiinkin elokuvajuhlien kanssa yhteistyössä aina vuoteen 2011 asti. Videotivolista oli tarkoitus saada jatkuva vuosittainen tapahtuma, mutta PEK:n toiminnanjohtajan Jukka-Pekka Laakson mielestä festivaalin järjestämiseen kohdennettu julkinen tuki ei kuitenkaan noussut tarpeeksi, ja sen järjestäminen koettiin siksi taloudellisesti liian raskaaksi. Vuosi 2011 jäi viimeiseksi festivaalivuodeksi. Jukka-Pekka Laakson mukaan on tyypillistä, että julkista avustusta ja huomiota saadaan yleensä hyvin erilaisten teemavuosien yhteydessä, mutta sen jälkeen niillä on tapana hiipua. Pitkäjänteiseen työhön ei siis usein anneta mahdollisuuksia. 105 Kalle Raittila on jatkanut Maikki Kantolan ja Reijo Kupiaisen työtä lapsille järjestettävissä työpajoissa ja on työskennellyt Pirkanmaan Elokuvakeskuksessa vuodesta 2003 lähtien. Alussa hän työskenteli Kantolan kanssa ja myöhemmin hänen työparinaan on ollut esimerkiksi Kalle Lehtinen. Raittilan kiinnostus elokuvien tekemiseen oli saanut alkunsa jo lapsena, jolloin hän teki kaverinsa kanssa elokuvia Tampereella. Silloin mustikkakeitto sai toimia tekoverenä: – VHS-kameralle kuvattiin action-pätkiä ympäri Kalevaa ja sitten editoitiin niitä kahdella VHS-nauhurilla. Ne toimi itse asiassa paremmin kuin nämä nykyiset laitteet. Ne oli luotettavampia, Kalle nauraa. Kallen mukaan PEK:n työpajat eivät ole oikeastaan enää hänen aikanaan olleet pelkästään animaatiopajoja, vaan lasten ja nuorten kanssa tehdään myös muunlaisia elokuvia, kuten dokumentteja ja lyhytelokuvia. – Jostain se kipinä tulee, aihe voi olla ympäristö, kiusaaminen tai mikä tahansa. Esimerkiksi Tampereen kaupungin museopalveluiden kasvatusyksikkö Taitteen kanssa PEK on vienyt lapsia tutustumaan tamperelaisten museoiden näyttelyihin. Näistä näyttelyistä on sitten ammennettu ideoita ja inspiraatiota elokuvien tekoon. 106 Päiväkoti-ikäisiä lapsia on muun muassa viety Vapriikin Kenkämuseoon, jonka seurauksena on syntynyt useita kenkäaiheisia elokuvia. Joulu-, ympäristö-, kiusaamis- ja kenkäteemojen lisäksi elokuvia on valmistunut monista muista ajankohtaisista aiheista kuten kulutuskriittisyys, maahanmuutto ja ydinvoima. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tuottamista animaatioista tehtyjä DVD:itä on sitten myyty esimerkiksi kirjastoihin. 2000-luvulla työpajoja on järjestetty päiväkoti-ikäisten ja alakouluikäisten lasten lisäksi nuorille, maahanmuuttajalapsille ja kehitysvammaisille. Vanhemmat lapset ja nuoret pääsevät itse myös editoimaan elokuviaan, kun nuorempien kohdalla tämän hoitaa PEK:n henkilökunta. Vanhempien lasten kanssa on mahdollista toteuttaa myös haastavampia projekteja kuten musiikkivideoita. Kouluissa ja päiväkodeissa järjestettyjen pajojen lisäksi PEK:llä on myös lasten elokuvakerhoja, joissa elokuvien tekoa harjoitellaan viikoittain läpi kouluvuoden. Kalle Raittilan mukaan useimmat lapset ovat innoissaan elokuvien tekemisestä, voittaahan se jokapäiväisten koulutuntien ohjelman. Parasta Kallen mielestä on kuitenkin työskennellä sellaisten ryhmien kanssa, jotka aluksi eivät ole kovin kiinnostuneita elokuvan tekemisestä, sillä useimmat heistä muuttavat mieltään prosessin aikana. Kallen ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 mukaan oman elokuvan näkeminen on lapselle tärkeä hetki: – Siellä on se riemu, että haluaa tehdä lisää. Riemun lisäksi yleensä noin viikon kestävistä elokuvantekoprosesseista oppiikin jotain: – Kun lapsille tuo välineet ja opettaa tekniikan, niin ne rupee itsenäisesti ajattelemaan ja kyseenalaistamaan asioita. Ne tajuaa, miten niitä juttuja tehdään, käytännönläheisesti mediakasvatukseen suhtautuva Kalle miettii. – Niiden medianlukutaito kehittyy ihan silmissä ja niistä tulee kriittisempiä. perustuvassa globalisoituneessa maailmassa. Työpajoissa lapset saavat paremmat tiedolliset ja taidolliset välineet suhtautua elokuvaan ja sen lumoon. Liikkuvilla kuvilla on ällistyttävä kyky lumota meidät, ja se saattaakin saada meidät välillä unohtamaan, että elokuvien tekijät käyttävät tuota lumovoimaa omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. He käyttävät elokuvallisia keinojaan viihdyttääkseen, hauskuttaakseen ja joskus jopa harhauttaakseen meitä. Reijo Kupiaisen 1990-luvulla aloittamia työpajoja järjestetään lapsille siis edelleen. Nykyään niitä järjestetään myös vanhemmille lapsille, ja niissä tehdään muunkinlaisia elokuvia kuin animaatioita. Vuosina 2007–2011 PEK:n työpajoja järjestettiin vuosittain 50–150. Valmiita töitä niissä valmistui 30–50 per vuosi, ja työpajoihin osallistuneita lapsia ja nuoria oli keskimäärin noin tuhat vuotta kohden. i KALANNAHKAISEN KENGÄN TARINA Yksi Vapriikin kenkämuseon innoittama lasten tekemä elokuva on Multisillan päiväkodissa vuonna 2004 valmistunut kalannahkaisen kengän seikkailuista kertova kolmiminuuttinen animaatio. Elokuvan nimi on Kalannahkainen kenkä (Fish Skin Shoe). Elokuvassa ilkeä rosvo varastaa Petri-nimiseltä kalannahkaiselta kengältä kalannahan paikatakseen sillä rikkinäisen sohvansa. Tämän seurauksena kalannahkaa vailla oleva kenkä lähtee maailmalle etsimään itselleen uutta nahkaa. Lopulta hän löytää sen – kultakalan avustuksella – järven pohjassa olevasta aarrearkusta ja muuttuu prinssiksi. Ei lasten tekemistä elokuvista ainakaan mielikuvitusta puutu! Oli lasten kanssa tehtyjen elokuvien genre tai muoto mikä tahansa, täytyy tällaisella mediakasvatuksellisella toiminnalla olla merkitystä nykypäivän kuvien valtaan ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 107 Teatterilevityksen yllättävä alku – I Hired A Film Centre Kuten aiemmin kävi ilmi, oli 16mm-elokuvien levitys hiipunut samaa tahtia kotivideonauhureiden yleistymisen kanssa. 35mmesityskopioiden teettäminen oli perin kallista, eikä PEK:lla ollut realistisia taloudellisia mahdollisuuksia lähteä elokuvien maahantuonnin tai teatterilevityksen saralle. Asiaan tuli yllättävä muutos kesällä 2003, kun eräs vanha tuttu soitti yllättäen toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laaksolle. Nykyinen YLE:n yhteistuotantojen päällikkö Erkki Astala muistelee Tampereen elokuvajuhlien vuoden 2010 juhlalehdessä seuraavasti: – Opiskelin 1970-luvun lopulla Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja vedin tuntiopettajana kurssia, jonka nimi oli muistaakseni Journalistiikan harjoitus- ja analyysikurssi. Eräänä päivänä kurssille ilmestyi hontelo nuori mies, joka tuntui suhtautuvan vähän ylimielisesti kurssin tehtäviin. Hän jätti useimmat tunnit käymättä ja asetti lopulta kyseenalaiseksi opetukseni mielekkyyden ja koko kurssin. Eikä ihan ilman perusteita. Monroen hallituksen puheenjohtajanakin toiminut Astala löysi myöhemmin yhteisymmärryksen tuon ”hontelon miehen” eli Aki Kaurismäen kanssa Tampereen elokuvakerhopiireissä. Kaurismäki viihtyi Solariksen riveissä, kirjoitti juttuja sekä Sola108 riksen lehteen että Filmihulluun ja toimi vuonna 1979 lyhytelokuvajuhlien tiedottajana. Vaikka hän karisti Tampereen tomut jaloistaan vuonna 1980, säilyivät yhteydet vanhoihin ystäviin, ja Astala sai sittemmin pestin Kaurismäen veljesten tuotantoyhtiön Villealfa productions Oy:n tiedottajana. Vuonna 1987 Kaurismäet hankkivat omistukseensa entisen elokuvateatteri Charlien Helsingin Eerikinkadulta ja avasivat sen tilalle kaksisalisen Andorran. Samoihin aikoihin perustettiin Senso Films Oy maahantuomaan ja levittämään taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvia. Tampereella Pirkanmaan Elokuvakeskuksen Pirkka ja myöhemmin Niagara olivat tietenkin luonnollisia esityspaikkoja Senson elokuville. Vaan kuten kaupallistenkin levittäjätoimistojen edustajat voivat todistaa, ei elokuvien levittäminen Suomen pienillä kielimarkkinoilla ole mikään kultakaivos, ja etenkin valtavirrasta poikkeavien elokuvien levitys saattaa olla melkoista arpapeliä. Lisäpainetta Andorralle toi lähistöllä vuoden 1999 helmikuussa avattu Finnkinon multiplex-teatteri Tennispalatsi, ja vuonna 2003 sekä Andorran että Senson taru näytti kulkevan kohti katkeraa loppua. Kaiken taustalla kihisi cinefiilien ja Suomen elokuva-arkiston (nykyinen KAVA) erimielisyydet siitä, miten Suomen elokuvaperintöä tulisi parhaiten varjella. Kun suuret ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 suomalaiset tuotantoyhtiöt, etunenässä Suomen Filmiteollisuus vuonna 1965, olivat lopettaneet toimintansa, oli suurin osa niiden elokuvien esitysoikeuksista myyty televisioyhtiöille. Juha Elomäki muistelee: – Tässä elettiin 20 vuotta sellaista aikaa... Tuli tuotantoyhtiöitä, jotka itse asiassa perustettiin vaan sen takia, että ne saa sen yhden leffan valmiiksi ja pannaan jo valmiiksi konkurssiin. Ei ole esitysoikeuksia. Vuonna 1957 perustettu ja vuonna 1979 valtiollistettu SEA oli käynnistänyt vanhojen suomalaisten elokuvien pelastamis- ja restauroimisprojektin vuonna 1972. Vuonna 1984 saatettiin voimaan laki, jonka nojalla kaikki kotimainen elokuvatuotanto oli talletettava elokuva-arkistoon. Myös lähes kaikista Suomen teattereissa esitetyistä ulkomaisista elokuvista on lain voimaantulon jälkeen talletettu yksi esityskopio arkistoon. Käytännössä tämä tallettaminen merkitsi kuitenkin sitä, että elokuvat säilöttiin SEA:n Otaniemen varastoluolastoon, josta niitä oli äärimmäisen vaikeaa, liki mahdotonta, saada enää julkisesti näytille esimerkiksi elokuvakerhojen näytöksiin. Tämä kohtalo uhkasi nyt Sensonkin valikoimissa olevia elokuvia. Siispä Aki Kaurismäki soitti eräänä kesäiltana vuonna 2003 PEK:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laaksolle ja esitti ehdotuksen. Voisiko PEK ottaa filmikopiot haltuunsa ja hoitaa niiden levityksen? ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 Ehdotus tuli Laaksolle yllätyksenä, mutta sen katsottiin käyvän yhteen PEK:n tarkoitusperien kanssa. Niinpä Elokuvakeskus teki sopimuksen Senso Oy:n, Sputnik Oy:n, Villealfa Oy:n ja Nosferatu Oy:n kanssa näiden hallitsemien elokuvien teknisen levityksen ja laskutuksen hoitamisesta. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että PEK otti hoitaakseen elokuvien varaukset, esityskopioiden ja mainosmateriaalien toimitukset sekä laskutukset. Sopimuksen myötä Elokuvakeskuksen haltuun siirtyi noin 80 elokuvan kopiot, muun muassa kaikki Aki Kaurismäen siihen mennessä ohjaamat elokuvat sekä kattava valikoima Jim Jarmuschin elokuvia. Senso lopetti käytännöllisesti katsoen toimintansa, ja elokuvien esitysoikeuksia hallinnoitiin jatkossa Sputnik Oy:stä käsin. Huomattakoon, että esitysoikeudet säilyivät Kaurismäkien yhtiöillä, ja monen elokuvan kohdalla ne ovat sittemmin menneet umpeen. Sopimuksen teon jälkeen elokuvat kiersivät Kehräsaaresta lähinnä suurimpien kaupunkien ja aktiivisten elokuvakerhopaikkakuntien näytöksissä. Vuoden 2005 lopussa Sputnik hankki vielä Akira Kurosawan Seitsemän Samuraita (1954) esitysoikeudet, ja vuoden 2007 alussa levitykseen tuotiin ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean Vigon (1905 – 1934) kaikki neljä elokuvaa. Ajatuksena oli luoda PEK:n ja Sputnikin yhteistyönä laajempikin klassikkoelokuvien valikoima, mutta kaupallinen menestys jäi harmillises109 ti uupumaan. Etenkin elokuvakerhopiirien näkökulmasta näiden muutamankin nimikkeen tuominen oli silti huomattava kulttuuriteko. Juha Elomäki muistuttaa myös: – Eihän kenenkään muun suomalaisen ohjaajan elokuvia voi nähdä kankaalla muita kuin Akin, koska ne on meillä. Tää on syy, miksi tehdään jatkossakin levityssopimuksia vähintään 10 vuodeksi, ja jatketaan niitä mahdollisuuksien mukaan eteenpäin. Ne leffat on olemassa. PEK tarjoutui myös muiden levittäjäyhtiöiden avuksi, kun Finnkinon ylläpitämästä elokuvakopiovarastosta alkoi tila loppua. Future Film tarttui tarjoukseen, ja Elokuvakeskuksella on nyt kaikkiaan toistasataa nimikettä valikoimassaan, jonka pääasiallisia käyttäjiä ovat elokuvakerhot. Tai ainakin olivat. Juha Elomäki kertoo: – Täytyy muistaa, että tää maailma muuttuu niin nopeasti. 35-millisestä ei voida enää puhua. Se oli kolme vuotta sitten vielä aktuellia, että ne on olemassa. Ei kukaan loppujen lopuksi tajunnut, että mitä tässä tulee tapahtumaan. Digitalisoinnista puhuttiin noin 20 – 25 vuotta sitten. Aina sanottin, että ”joo, viis vuotta menee, viis vuotta menee...” Sitten kun rupes tapahtumaan, niin ei mennytkään kuin kuus kuukautta. 110 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 Dokumenttielokuva teattereissa kananlennosta uuteen nousuun Alan kirjallisuudessa kerrotaan usein ”suomalaisen dokumenttielokuvan kultakaudesta”, jonka katsotaan alkaneen 1990-luvulla. Dokumenttielokuvien laadullisen kehityksen ounastellaan johtuneen muun muassa TV2:n Dokumenttiprojekti-ohjelmapaikan perustamisesta sekä SES:in ja AVEK:in parantuneista tukimahdollisuuksista. Oli syy mikä hyvänsä, suomalaisten dokumenttielokuvien huima laadullinen nousu alettiin noteerata ulkomaita myöten, ja esimerkiksi Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta (2004) voitti pelkästään ulkomaisilla festivaaleilla jopa 16 palkintoa. Alan arvostus ei kuitenkaan näkynyt suoraan lisääntyneenä rahoituksena tai katsojaluvuissa, ainakaan elokuvateattereissa. Kenties katsojat tottuivat Dokumenttiprojektin hemmotteluun ja vartoivat mieluimmin TV-esitystä kuin lähtivät katsomaan palkittuakaan elokuvaa teatteriin. Kenties dokumenttielokuvat miellettiin yhä vain ajankohtaisohjelmiksi fiinimmässä pakkauksessa. Joka tapauksessa kaupalliset levittäjäyhtiöt eivät nähneet suomalaista dokumenttielokuvaa varteenotettavana tulonlähteenä, ja teatterilevityksen puute vaikutti vuorostaan Suomen elokuvasäätiön tuen saamiseen. Vaikka SES myönsikin dokumentintekijöiden vaatimuksesta teatterilevitykseen lisätukea, jonka myötä vuosina 2004 ja 2005 teatteriensi-illan sai yhteensä 10 elokuvaa, ei yleisö syystä tai toisesta löytänyt niitä, ja ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 kahtena seuraavana vuonna virallisen ensiillan sai yhteensä vain neljä dokumenttielokuvaa. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Dokumenttielokuvien huima laadullinen nousu ei ollut jäänyt Elokuvakeskuksessa huomaamatta. Lyhyeksi jäänyt klassikkokokeilu Sputnikin kanssa oli myös suonut Juha Elomäelle tärkeitä oppeja siitä, kuinka ”isompien elokuvien” kanssa toimitaan. Juha kertoo: – Mäkelän Taru... Vaikkei varsinaisesti oltu silleen tuttuja, mutta puolituttuja, niin ruvettiin keskustelemaan siitä. Saaliissa yhdistyi mun vanha elokuvaentusiasmini ja sitten tietysti Tarun oma sukutarina. Mä katoin screenerin ja aloin miettiä, että tämänhän voisi viedäkin kankaille. Laitoin screenerit Finnkinolle ja kysyin, voitaisko tää tehdä. Silloin elettiin just rajapintaa siinä 35mm:n, DCP:n ja DVD:n kanssa. Finnkino suostui vielä esittämään DVD:llä näitä elokuvia, mikä on hyvin ratkaisevaa. Finnkinon suopeaa asennetta voi selittää paitsi Juhan valmiiksi hyvillä suhteilla yhtiöön päin myös sillä, että vuonna 2006 valmistunut Saalis kertoi nimenomaan Finnkinon peruskiven Kinosto-yhtiön perustajasuvun tarinan. 111 i PEK:N LEVITTÄMÄT KOTIMAISET ELOKUVAT 2006 – 2012 DOKUMENTIT SAALIS (Taru Mäkelä, 2006) TALVINEN MATKA (Visa Koiso-Kanttila, 2007) PALNAN TYTTÄRET (Kiti Luostarinen, 2007) MIELEN TILA (Tuija Halttunen, 2007) LIIKKUMAVARA (Annika Grof, 2009) FREETIME MACHOS (Mika Ronkainen, 2009) KANSAKUNNAN OLOHUONE (Jukka Kärkkäinen, 2009) MAGNEETTIMIES (Arto Halonen, 2009) SIELUNPELASTAJAT (Saku Pollari, 2010) TUNTEMATON EMÄNTÄ (Elina Kivihalme, 2010) SALLA – SELLING THE SILENCE (Markku Tuurna, 2010) TAISTELU TURUSTA (Jouko Aaltonen, 2011) IKUISESTI SINUN (Mia Halme, 2011) PUNAISEN METSÄN HOTELLI (Mika Koskinen, 2012) KUMMISETÄNI THAIMORSIAN (Wille Hyvönen, 2012) 112 PEK:n toimintakertomuksissa dokumenttilevitys esiteltiin nimenomaan ”digitaalisen esittämisen kehittämisenä”. Saalis ja sitä seurannut Visa Koiso-Kanttilan Talvinen matka levisivätkin vain DVD-formaatissa. Muuhun ei olisi ollut varaa; klassikkokokeilun 35mm-kopiotkin oli teetetty Sputnikin kustannuksella. Juha ei kuitenkaan kokenut esitysformaattia ongelmaksi. – Miksei, kun teattereissa on olemassa laitteet? Meilläkin tuolla Niagarassa on skaalaimet ja muut, että voidaan näyttää mitä tahansa. Ne ei mene välttämättä tilastoihin, mutta ne on esillä, eikä esimerkiksi Saaliista yksikään asiakas koskaan valittanut formaatista. Elokuvasäätiölle DVD ei kuitenkaan kelvannut esitysformaattina, eikä Pirkanmaan Elokuvakeskuksen levityksen alkuvaiheen elokuvia näy virallisissa ensi-iltatilastoissa. Formaattikiista tuli kuitenkin suuren yleisön tietoisuuteen toista kautta. Jussi-palkintoja jakava Filmiaura ry. oli sisällyttänyt parhaan dokumenttielokuvan kategorian palkintogaalaan vuodesta 2002 lähtien, mutta tammikuussa 2008 Helsingin Sanomat uutisoi, että yhdistys oli päättänyt jättää kategorian pois tulevasta Jussi-palkintogaalasta. Filmiauran osallistumiskriteereiden mukaan ehdokaselokuvan teatterikopioiksi laskettiin vain filmikopio tai vähintään 2K-tasoinen digikopio. Vaikka Saalis oli monien mielestä laadultaan vähintäänkin Jussi-ehdokkuuden arvoinen, ei sen esitysformaatti täyttänyt ehdokkuuden ehtoja. Vuonna 2007 valmistuneista dokumenttielokuvista vaatimukset täytti vain kaksi elokuvaa, ja kun Jussi-palkintokategorioissa täytyi sääntöjen mukaan olla kolme ehdokasta, ilmoitti Filmiaura jättävänsä palkinnon kokonaan jakamatta. Kun useat elokuva-alan järjestöt uhkasivat boikotoida tulevaa gaalaa, joutui Filmiaura lopulta pyörtämään päätöksensä, ja gaalassa jännitettiin kahden ehdokkaan, Yhden tähden hotellin ja Family Meetingin kesken. Seuraavan vuoden Jussi-kilvassa oli sitten mukana PEK:n levittämä, Kiti Luostarisen ohjaama elokuva Palnan tyttäret, jonka levitystä varten oli teetetty PEK:n ensimmäinen DCP-esityskopio. Ehdokkuudesta Juha puuskahtaa: – Taisteltiin, jumalauta kuule. Mä olin varmaan 3–4:ssä eri palaverissa siitä, että onko se mahdollista vai ei. Palnan tyttäret oli voittanut Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 2007, ja Juha oli ihastunut elokuvaan välittömästi katseltuaan Luostariselta saamansa screenerin. Huomattakoon silti, ettei tätäkään elokuvaa noteerattu SES:n ensi-iltatilastoissa. Juha epäilee syyksi sitä, ettei sen ensi-ilta ollut Helsingissä: ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 i – Vaikka kuinka tehdään tilastot ja muut, jos on ensi-ilta muualla kuin Helsingissä, sitä ei noteerata. Se on hassua. Ei kukaan ole koskaan sanonut siihen vastausta, että miksi tämmöinen ei käy. elokuvan monimuotoisuuden kautta. Myös katsojien saaminen dokumenttien perässä teattereihin on jatkuvasti haasteellista. Juha muistuttaa kuitenkin: PEK:N LEVITTÄMÄT KOTIMAISET ELOKUVAT 2006 – 2012 SES:nkin tilastot saivat viimein täytettä vuoden 2009 tammikuussa, kun PEK toi ensi-iltaan eduskunnan päätöksenteosta kertovan dokumentin Liikkumavara (Annika Grof, 2009). Vuoden muita nimekkeitä olivat Arto Halosen Pekka Streng -dokumentti Magneettimies, Jukka Kärkkäisen Kansakunnan olohuone sekä Miika Soinin fiktio Thomas. Näistä vain Thomasista oli filmikopio. Edellä mainitut dokumentit taas kilpailivat keskenään seuraavan vuoden Jussi-gaalassa vuoden 2009 parhaan dokumenttielokuvan palkinnosta, jonka Kansakunnan olohuone voitti. – Dokkariosastolla pitää aina katsoa sitä, että yleiseurooppalainen ja yleismaailmallinen ilmiö on se, että jos dokkari saa 2000 tai 5000 katsojaa Suomessa, siihen perään pitää aina laittaa yksi nolla, kun sitä vertaa fiktioon. Jos sulla on 5000 katsojaa, se on menestys, koska se vertautuu 50 000 fiktiokatsojaan. Isoille firmoille 5000 katsojaa on huono luku. Meillehän se on hyvä luku, koska budjetit tehdään niin sanotusti kulurakenteen mukaisesti. Ei tehdä mitään ylimääräistä. FIKTIOT Äkkiä PEK olikin oikea teatterilevittäjä, joka jopa dominoi elokuvagaalan palkintokategoriaa. Käytännössä tilanne ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Juha Elomäki kertoo: – SES:in kanssa ollaan jouduttu tappelemaan itse asiassa aika paljonkin siitä, ollaanko me oikea levittäjä vai eikö olla. Olemme me oikea levittäjä; meillä on kaksi Jussia ja lukemattomia laatupalkintoja. Meidän tarkoituksenahan on levittää elokuvia elokuvataiteen, elokuvakulttuurin ja suomalaisen PEK:n suurimmasta levitysmenestyksestä, Tuntemattomasta emännästä (Elina Kivihalme, 2010), on siitäkin kiittäminen Taru Mäkelää. – Taru oli Tampereella käymässä, ja nähtiin tuossa Hallituskadun Lidlissä lauantai-iltapäivällä. Taru kertoi ideasta, että voitais tehdä elokuva naisten tai äitien kokemuksista sotien aikana. Hän oli lukenut hyvän kirjan, käsis olisi jo valmis ja täytyis miettiä vielä, kuka sen ohjaisi... Siitä lähti. Tehtiin varmaan kaksi vuotta duunia. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 THOMAS (Miika Soini, 2009) SUKUNSA VIIMEINEN (Anastasia Lapsui, Markku Lehmuskallio, 2010) TAULUKAUPPIAAT (Juho Kuosmanen, 2010) MATKA EDENIIN (Rax Rinnekangas, 2011) SAUNAVIERAS (Anssi Mänttäri, 2012) 3SIMOA (Teemu Nikki, 2012) VEDEN PEILI (Rax Rinnekangas, 2012) LYHYTELOKUVAT ELONKORJUU (Sami Korjus, 2006) JEANNE D’ARC (Lauri Timonen, 2009) KAUPUNKILAISIA (Juho Kuosmanen, 2009) MANKELI (Katja Kettu, Jan Andersson, 2011) 113 Tuntematon emäntä on tätä kirjoittaessa Suomen kaikkien aikojen 7. katsotuin dokumenttielokuva, joka on kiertänyt Suomessa jopa 126 esityspaikassa. Juha muistelee: – Maanantaiaamuna, kun se lähti liikkeelle, puhelimet ja sähköpostit rupes soimaan, että ”me halutaan tää leffa”. Ja se oli murros, koska siitä tehtiin 35mm-kopio, kun tiedettiin, että tästä voi tulla hyvä juttu, mutta tehtiin myöskin DCP:t. Tuntemattoman emännän tullessa ensiiltaan helmikuussa 2011 pitkään puheen tasolla ollut elokuvateattereiden digitalisointi oli viimein päässyt vauhtiin. Elokuva levisikin pääosin digitaalisina kopioina, ja sitä esitettiin pelkästään helmikuun 2011 aikana 29 eri paikkakunnalla. Moinen levinneisyys ei olisi pienlevittäjältä onnistunut pelkkien filmikopioiden avulla. Jos lasketaan, että perinteinen filmikopio olisi pyörinyt kussakin teatterissa vain viikon ja ehtinyt siis kuukauden sisään korkeintaan neljälle paikkakunnalle, olisi 29 paikkakunnan saavuttaminen kuukaudessa vaatinut vähintään 7 filmikopiota, joiden valmistus olisi maksanut 7000 € ja rahtimaksut nekin satoja euroja. DCP-kopion voi sitä vastoin lähettää aina serverille lataamisen jälkeen seuraavaan teatteriin. Juha myöntää: 35mm-kopioita ja antamaan ne tiettyihin paikkoihin. Nyt voidaan kertoa: ”Hei, teatterit, teillä on mahdollisuus. Voitte esittää sen milloin tahansa. Siellä on serverillä leffa, näytä jos haluat näyttää.” Ja pienistä puroista tulee jotakin. Helmikuuhun 2012 mennessä Tuntematonta emäntää oli esitetty elokuvateatterissa 20 501 katsojalle. Suuri suosio oli Juha Elomäelle yllätys, mutta äärimmäisen iloinen sellainen. SES:n markkinointisuunnitelmassa elokuvan katsojamääräksi kun oli ennustettu 5000 – 10 000. Vuoden 2012 Jussi-gaalassa PEK:n levittämät dokumentit kilvoittelivat jälleen keskenään, kun parhaan dokumentin ehdokkaiksi valittiin Tuntematon emäntä, Salla – Selling the Silence (Markku Tuurna, 2010) ja Ikuisesti sinun (Mia Halme, 2011). Tällä kertaa pystin vei kotiinsa Halme. Vuonna 2012 PEK:n kautta ensi-illan sai kaksi dokumenttia: Mika Ronkaisen ohjaama Punaisen metsän hotelli ja Wille Hyvösen Kummisetäni Thaimorsian. – Eihän me voitais tehdä tätä levitystä ilman DCP-osastoa. Jouduttais tekemään 114 ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 Teatterilevityksen haasteita ja tulevaisuudennäkymiä Vaikka Elokuvakeskus on tähän asti profiloitunut nimenomaan dokumenttielokuvien levittäjänä, ei fiktioita haluta millään muotoa sulkea pois laskuista. Pääasia on, että kyseessä on ”hyvä leffa”. PEK on tuonut kankaille muun muassa Rax Rinnekankaan taiteellisesti kunnianhimoisia fiktioita, Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin Sukunsa viimeisen (2010) sekä vanhan yhteistyökumppanin Anssi Mänttärin Saunavieraan (2012). Lehmuskallion ja Mänttärin kohdalla Juha Elomäki puhuu ranskalaisittain hommagesta eli kunnianosoituksesta: – Ei siinä ole mitään järkeä, jos näytetään elokuvia vain 15–25 -vuotiaille. Pitää olla jotain muutakin. Digitalisoinnin alentamat tuotantokustannukset ovat merkinneet kotimaisten tuotantojen lisääntymistä ja siten kovempaa kilpailua nimekkeiden välillä. PEK:n onnistumiset levitysrintamalla ovat nekin lisänneet tarjokkaiden määrää. Kun Juha Elomäeltä kysyy levitystoiminnan tulevaisuudennäkymistä, hän huokaa syvään. – Tää vuosi 2012, kun on 28 fiktiota ja 9 dokkaria levityksessä, se on äärirajoilla. Meille tulee tarjouksia, joista katotaan 20–30 vuodessa. Jos niistä 4 – 6 menee läpi, niin ookoo. Tuleva kevät on tietysti poikkeus, mutta ne kaikki on hyviä leffoja. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 PEK tuo keväällä 2013 teatteriensi-iltaan jopa 6 elokuvaa, mikä on enemmän kuin monena aikaisempana vuonna yhteensä. Tämä alkaa käydä etenkin PEK:n henkilöstöresurssien päälle. Keskuksella on monta muutakin ydintoimintoa, muttei kuitenkaan rahaa lisähenkilökunnan palkkaamiseen. – Parin kuukauden sisällä olen joutunut sanomaan ihan tunnetuille nimille kiitos ei. Aina, kun lähdetään keskustelemaan, pitää kertoa, mitkä on realiteetit. Jos tekijällä ja tuotantoyhtiöllä on kuvitelma, että ”mun leffani saa nyt 450 000 katsojaa”, niin me ei lähdetä mukaan. PEK on ajanut Tampereen elokuvajuhlien rinnalla myös lyhytelokuvien asiaa, mutta omassa teatterissa näyttämisen lisäksi alkavat Juha Elomäeltä keinot ehtyä. – Ai, kun joku keksis viisasten kiven, millä niitä saatais leviämään. Mulla ei ole konsteja enää. Elonkorjuu (Sami Korjus, 2006) on loistava esimerkki siitä, että jengi tykkää. Eihän se ole siitä kiinni. Mieluimminhan ne katsois ennen leffaa kunnon lyhäreitä kuin Axe-mainoksia. Asenne? Ei harmainta aavistusta. Syteen tai saveen, Elokuvakeskus jatkaa tälläkin toimintalohkolla elokuvakulttuurin monimuotoisuuden edistämistä. 115 PEK ja elokuvat teknologisen muutoksen hampaissa – Me ei edes osattu kuvitella, että VHS-aika joskus päättyy, PEK:n entinen elokuvasihteeri ja mediapedagogi Reijo Kupiainen nauraa miettiessään tekniikan kehittymistä viimeisen 30 vuoden aikana. Elokuva-alan teknologinen kehitys onkin PEK:n elämänkaaren aikana ollut melkoinen. Sinä aikana ovat tulleet VHS, Dolby Digital, DVD ja nyt aivan viime vuosina digitaaliset projektoritkin. Jokainen teknologinen muutos on jättänyt jälkensä elokuvaalan ohella myös Pirkanmaan Elokuvakeskukseen. Esimerkiksi videonauhurit ovat olleet monessa mukana. Sen lisäksi, että ne 1980-luvulla mullistivat elokuva-alan tulonjakoa yleismaailmallisesti, olivat ne mukana myös kuihduttamassa PEK:n elokuvakerhoja. Toisaalta ne houkuttelivat 1990-luvulla Elokuvakeskukselle uusia henkilöjäseniä. 2000-luvulla teknologisen muutoksen vauhti kiihtyi entisestään: DVD-levyjen lisäksi tulivat niin digitaalitelevisio, kännykkäkamerat kuin sosiaalinen mediakin. Digitaalisuus alkoi lävistää koko yhteiskuntaa, joka alkoi muuttua biteiksi ja siirtyä Internetiin. Näin tapahtui myös elokuville ja Elokuvakeskukselle. Vuodesta 2000 lähtien PEK on ollut löydettävissä Internetistä omasta osoitteestaan. 116 Myös elokuvateattereiden digitalisoituminen alkoi näyttää entistä ajankohtaisemmalta. Elokuvakopioiden muuttumisesta fyysisistä digitaalisiksi oli puhuttu 1990luvulta lähtien; muuttuivathan teattereiden äänet jo silloin Dolby Digitalin myötä digitaalisiksi. Kuvan osalta digitaalisiksi elokuvateatterit alkoivat tulla kuitenkin vasta kun lähestyttiin 2010-lukua. Ensimmäinen digitaalinen projektori tuli suomalaiseen elokuvateatteriin vuonna 2006. Teattereiden digitalisointi tapahtui kuitenkin sen jälkeen varsin verkkaisesti, kunnes se alkoi viime vuosina edetä vauhdilla. Nyt uusi teknologia on todellakin syrjäyttämässä yli vuosisadan uskollisesti palvellutta filmiä, ja vuoden 2012 alussa Finnkino ilmoitti digitalisoineensa kaikki 88 saliaan. Näin ei ole ollut kuitenkaan kaikkien pienten yksisalisten elokuvateattereiden laita. Suomen elokuvasäätiön digitointituen jälkeenkin digitaaliprojektorista jää teatterille maksettavaksi useita kymmeniä tuhansia euroja. Tähän investointiin ei kaikilla teatteriyrittäjillä välttämättä ole varaa, ja kun uusien filmikopioiden valmistaminen lopetetaan kokonaan, joutuvat nämä yrittäjät pistämään lapun luukulle. Pirkanmaan Elokuvakeskukselle digiprojektorin hankinta ei onneksi ollut ylitsepääsemätön investointi, ja vuoden 2011 maaliskuusta lähtien digikoneet ovat löytyneet ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 myös Niagarasta. Mutta mitä tämä muutos on merkinnyt Elokuvakeskukselle? Niagaran teatterinhoitajan ja PEK:n elokuvalevityksestä vastaavan Juha Elomäen mukaan paljonkin: – Se on sataan vuoteen suurin tekninen muutos, ja se on helpottanut meidän toimintaamme kovin paljon. Digitaalisuuden ehdottomana hyvänä puolena on se, että se mahdollistaa ohjelmiston monipuolistumisen. Tämä on hyvä juttu PEK:n kannalta, onhan monipuolisen ohjelmiston tarjoaminen yksi yhdistyksen perimmäisistä tarkoituksista. Digitaalitekniikan ansiosta Niagaraan on myös ollut mahdollista saada entistä enemmän Tampereen ensi-iltoja. Ennen uuden teknologian tuloa Tampereelle oli yleensä tarjolla vain yksi filmikopio, jonka useimmiten sai Finnkino. Nyt myös PEK voi saada kopion samaan aikaan ja kilpailla katsojista elokuvien ensiiltapäivinä. Osittain tästä johtuen Niagaran lipputulot nousivatkin huomattavasti vuonna 2011. Digikopiot ovat esittäjille myös perinteisiä filmikopioita halvempia. Niiden teettäminen on monta kertaa halvempaa, ja sen lisäksi säästetään myös kuljetuskustannuksissa. 25-kiloisen filmikelan rahtaaminen on ymmärrettävästi paljon kalliimpaa kuin postin välityksellä kulkevan ulkoisen kovaELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 levyn siirtäminen. Digitaalisten kopioiden esittäminen säästää henkilökunnalta myös aikaa, sillä elokuvatiedoston siirtäminen kovalevyltä projektorille on huomattavasti nopeampaa ja helpompaa kuin fyysisten filmikelojen vaihtaminen. Vaikka digitalisoitumisesta on ollut Elokuvakeskukselle paljon hyötyä, on moni asia vielä hyvin epävarmaa. Kukaan ei tiedä, mihin suuntaan kehitys vie, ja vauhti on kova: – Digitaaliteknologian kanssa toimimista opetellaan vielä. En tiedä, milloin siihen opitaan, vai opitaanko koskaan, Juha tuumii. Juhan mielestä digitalisoitumisen huonona puolena on myös se, että elokuvakopioiden kierto menee kaupallisella puolella entistä nopeammaksi: – Se on mun mielestä elokuvan katsojienkin kannalta sääli. Jos sä et ensimmäisenä ensi-iltaviikonloppuna ehdi katsoa leffaa, niin sit sä et näe sitä enää ollenkaan. Paitsi sitten kaikissa muissa formaateissa. Mutta kun se elokuva pitäisi nähdä siellä elokuvateatterissa! Kopioiden nopeutunut kierto tarkoittaisi Juhan mielestä myös esimerkiksi sitä, että monen elokuvan teemakokonaisuuksien esittäminen olisi entistä vaikeampaa. 117 Muun muassa elokuvaohjaajien tuotantoja esitteleviä retrospektiivejä nähtäisiin siis entistä vähemmän. Tästä syystä vanhoista 35mm-koneista ei olekaan Niagarassa vielä luovuttu, vaan ne on jätetty uusien rinnalle – varmuuden varalle. Useimpia vanhoja elokuvia kun ei ole vielä olemassa digitaalikopiona, eikä kaikkia tule koskaan olemaankaan. Myös esimerkiksi entisen Suomen elokuva-arkiston, eli nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston, sarjat esitetään yhä 35mm-kopioina. Säilyttämällä filmiprojektorin Elokuvakeskus on siis halunnut varmistaa, että klassikkoelokuvia voidaan näyttää Niagarassa tulevaisuudessakin. Digitaalisessa teknologiassa on ohjelmiston monipuolistamisen ohella potentiaalia laajempiinkin uudistuksiin. Digitaalikopioita voidaan siirtää myös verkon kautta, mikä mahdollistaa sen, että esityksiin voisi periaatteessa saada nähtäväksi minkä tahansa elokuvan mistä päin maailmaa tahansa. Jukka-Pekka Laakson mukaan tällaisen potentiaalin hyödyntäminen laajemmassa mittakaavassa näyttää tällä hetkellä kuitenkin vielä utopialta: – Ei niin välttämättä tapahdu, vaikka se teknisesti olisikin mahdollista. Tietotekniikka mahdollistaa kaikennäköistä, mutta sitten taloudellisesti pidetään ikään kuin jarrut päällä. Kaikki vahtivat omia tonttejaan kaupallisten etujen takia. Digitaaliajan tuomien teknisten sovellusten käyttöönoton jarruttaminen on isojen kansallisten levittäjien ja elokuvatuottajien kannalta taloudellisesti järkevää. Jos uuden tekniikan kaikki lupaukset lunastettaisiin, tulisi elokuvakopioiden hankkimisesta paljon yksinkertaisempaa ja halvempaa, ja silloin pienet toimijat voisivat ohittaa kansalliset levitysportaat. Isot yhtiöt eivät tie118 tenkään halua tätä, koska eivät halua luopua hallitsevasta asemastaan. Eihän siinä olisi niiden kannalta taloudellisesti järkeä. Juhan mielestä uusi teknologia on kuitenkin jo osittain ehtinyt muuttaa kansallisen levittämisen luonnetta Suomessa. – Vielä kaksi vuotta sitten levittäjät määräsi hyvin pitkälle, että missä elokuvateattereissa mitkäkin elokuvat näytetään Suomessa. Nyt tämä on kääntynyt niin, että elokuvateatterit päättää itse sen ohjelmiston, jota ne omassa teatterissaan näyttävät. Levittäjien rooli on muuttunut vähän haasteellisemmaksi. Elokuvateatteritoiminnassa ja elokuvalevityksessä eletään siis murroksen aikaa. Juhan mukaan kukaan ei osaa vielä täsmälleen sanoa, mihin suuntaa digitalisoitumisen myötä lopulta lähdetään. PEK:n toiminta on joka tapauksessa muuttunut teknologisesti koko ajan ja muuttuu yhä. Vielä 1980-luvulla PEK:n tärkeimpänä tehtävänä oli elokuvatarjonnan monimuotoisuuden kehittäminen ja ylläpitäminen. Reijo Kupiaisen mukaan tälle tehtävälle oli myös tarvetta, sillä silloin muiden kuin blockbuster-elokuvien näkeminen oli vaikeaa: – Siinä vaiheessa kun mäkin tulin Tampereelle, oli täysin mahdotonta nähdä eurooppalaista elokuvaa siinä mittakaavassa, mitä Elokuvakeskus sittemmin mahdollisti. Teknologian kehitys on kuitenkin muuttanut elokuvatarjontaa, ja elokuvien katsottavaksi saaminen on helpottunut äärimmäisen paljon. Jo Internet yksistään on mullistanut elokuvien saatavuutta radikaalisti, sillä nykyään sieltä voi ladata melkein ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 minkä tahansa elokuvan, ja vielä ilmaiseksi (joskaan ei laillisesti). DVD ja kotiteatterit ovat puolestaan muuttaneet kotona tapahtuvaa elokuvien katsomisen kokemusta merkittävästi, ja nykyään kotioloihinkin voi saada lähes elokuvateatterimaisen tunnelman. Teknologian kehittyminen ei ole pelkästään uhka, vaan myös mahdollisuus. Ilman digitaalisia videokameroita ja tietokoneita eivät nykyisen kaltaiset animaatiopajat olisi mahdollisia. Animaatioiden tekeminen lasten kanssa on helpottunut. PEK:n työpajojen ohjaaja Kalle Raittila tosin ikävöi välillä VHS-aikaa, sillä tietokoneiden kanssa painiminen on hänen mukaansa aina välillä oma taiteenlajinsa. – Uusia formaattejakin tulee kuin sieniä sateella, Kalle toteaa. Ajan kuluessa ja teknologian muuttuessa PEK on joutunut kehittämään toimintaansa. Tämän seurauksena elokuvatarjonnan lisääminen ei ole enää yksin toiminnan keskiössä, vaan PEK on laajentanut mediakasvatuksellista toimintaansa ja alkanut levittää elokuvia. Siten se ei enää olekaan pelkästään elokuvakulttuuria vaaliva yhdistys, vaan toimii laajemmin visuaalisen mediakulttuurin alalla. i PEK TOIVOO JOULULAHJAKSI MERSUN Kuinka mainiosti Pirkanmaan Elokuvakeskus onkaan vuodesta toiseen pysynyt teknologisesti ajan hermolla! – paitsi ajoneuvojensa suhteen. Juha Elomäen mukaan yhdistyksen autot ovat vaihtuneet tiuhaan ja niitä on yhteensä ollut lähes yhtä monta kuin yhdistyksellä ikävuosia. Juhalla on monia erityisiä muistoja PEK:n autoista vuosien varrella, etenkin Elokuvakeskuksen aivan ensimmäisestä autosta, Heikki ’’Kessu’’ Keskisen Saabista: – Alussahan yhdistyksellä ei ollut varaa hankkia omaa autoa, vaan käytössä oli Kessun Saab 96. Se oli hyvä auto, mutta siinä oli yksi erityinen ominaisuus. Muistan, kun olin ohittamassa sillä pitkää rekkaa ylämäessä: nelosta silmään ja ohitukseen, pääsin rinnalle ja vauhtia oli toistasataa. Sitten yhtäkkiä Saab ei enää vetänytkään, mikään vaihde ei mennyt silmään, pelkkää tyhjää. Edessä alkoi näkyä vastaantulevaa liikennettä, takana tuli toinen rekkaa ohittamaan lähtenyt hurjapää. Vieressä rekka ja toisella puolella kalliota. Mitäs nyt tehdään? – Aivan viime hetkellä Saab 96 heräsi unesta ja vaihde alkoi vetää. Huips, nipinnapin rekan ohi omalle kaistalle. Seuraavalla levähdyspaikalla sitten puolen tunnin horkka. Myös PEK:n hallituksen pitkä-aikaisella jäsenellä Pekka Halttulalla on muistonsa yhdistyksen autoista: – Kerran ajaessani Helsingistä Tampereelle Pekin valkoisella Mitsubishi Spacewagonilla siitä katkesi ja irtosi äänenvaimennin jossakin Valkeakosken vaiheilla. Saapuminen Tampereelle oli vaikuttava. Elokuvakeskuksen työpajoja ohjaava Kalle Raittila on tarvinnut autoa työssään liikkumiseen ja tavaroiden roudaamiseen jatkuvasti. Kallen mukaan PEK:n 2000-luvunkin autot ovat olleet varsin persoonallisia: – Onhan ne välillä jättänyt tien päälle, mutta on niissä ihan sympaattisia vikojakin ollut: yhdessä vanhassa Nissanissa radio lähti päälle niin, että löi rattia tosi kovaa. Auto on aina ollut Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminnan kannalta oleellinen asia. Ilman sitä eivät liiku filmikelat tai työntekijät, saati sitten animaatiopajoissa käytettävät kamerat ja rekvisiitat. Yhdistyksen autot ovat kuitenkin olleet tähän mennessä melko vaatimattomia, ja siksi Juha Elomäki sanookin kirjoittaneensa jo vuosia vuosittaisen kirjeen Korvatunturille: – Joulupukki, tuothan Pekille uuden Mersun? ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 119 i Ammattimaista toimintaa ja elokuvaharrastajien kehto ELOKUVAKESKUKSEN TILAT JA ALIVUOKRALAISET Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toimistotilat ovat kasvattaneet vuosien varrella huomattavasti kokoaan. Ylioppilastalon muutaman kymmenen neliömetrin kokoisista toimistoista on Pirkankadun 165 neliömetrin kautta tultu nykyiseen Kehräsaaren 370 neliömetriin. 370 neliömetriä on paljon enemmän kuin Elokuvakeskus itse tarvitsee, ja tilasta noin puolet onkin vuokrattu eteenpäin. Oma lukunsa on, minkälaisia alivuokralaisia PEK:llä on viimeisen 20 vuoden aikana Kehräsaaressa ollut. Monet niistä ovat olleet sellaisia tahoja, joiden kanssa on luonnollisesti syntynyt myös yhteistyötä. Heti Kehräsaareen muuttamisen jälkeen PEK:n alivuokralaiseksi päätyi hyvin samanhenkinen kumppani, valokuvakeskus Nykyaika. Myöhemmin PEK:n alivuokralaisena on ollut esimerkiksi erityisryhmien elokuvatoimintaa kehittänyt Tähdenlentoja-yhdistys. Sen järjestämissä tapahtumissa esitettiin kehitysvammaisten tekemiä elokuvia. Muita Elokuvakeskuksen alivuokralaisina vuosien saatossa olleita tahoja ovat olleet muun muassa Eura-Ryhmä ja MH Software. Myös aikaisemmin DJ:nä ja Internet-yrittäjänä tunnettu ja nykyisin mainostoimistoyrittäjänä toimiva Alex Nieminen on ollut PEK:n alivuokralaisena. Nykyisin Kehräsaaren ylimääräisiä tiloja vuokraavat Tampereen Vihreät, ravintola 931 ja Pihlajalinnan Tampereen lääkäriasema. 120 Moni asia Pirkanmaan Elokuvakeskuksen ympärillä ja sisällä on siis 30 vuoden aikana muuttunut. 25 vuotta yhdistyksen hallituksessa istuneen perustajajäsenen Pekka Halttulan mielestä yksi olennaisimmista yhdistyksen sisäisistä muutoksista on ollut toiminnan muuttuminen entistä ammattimaisempaan suuntaan. Alussa kaikki lähti elokuvahulluudesta ja innostuksesta tehdä asioita yhdessä, mutta sittemmin toiminta on kehittynyt ja laajentunut pysähtymättä. Nykyään keskuksesta löytyykin merkittävä määrä elokuva-alan asiantuntijuutta. Niagaran nykyinen teatterinhoitaja ja PEK:n elokuvalevityksestä vastaava Juha Elomäki on samaa mieltä Pekan kanssa. Juha on ylpeä tietäessään olevansa alansa ammattilainen. PEK:n ammattimainen toiminta pitää sisällään elokuvakulttuurin tuntemusta, elokuvateatteritoimintaa, elokuvien levitystoimintaa, mediakasvatusta ja paljon muuta. Muiden elokuvakeskusten tavoin se näyttelee merkittävää roolia suomalaisen kulttuurin kentällä. Ammattimaisuudesta huolimatta elokuvakeskukseen liittyy kuitenkin vielä paljon harrastajuutta – se tarjoaa nykypäivän elokuvahulluille hyvät puitteet elokuvien harrastamiseen. Tällä saralla se paikkaa elokuvakerhotoiminnan hiipumisesta seurannutta elokuvakulttuurin aukkoa. Elokuvakerho Monroe toimii yhä Elokuvakeskuksen suojissa ja järjestää monimuotoista kulttuuritoimintaa. Monroen ansiosta Tampereella nähdään esimerkiksi pari kertaa vuodessa muuten lähes täysin unohdettuja 16mm-elokuvia. Elokuvakerhotoiminta sai Elokuvakeskuksen siipien alla myös 2000-lukulaiset lapsensa, kun elokuvakerhot Charlie ja Aie Aie! syntyivät vuonna 2005. Charlieta perustamassa olivat lähes syntymästään asti PEK:n toiminnassa mukana olleet Juhan tyttäret Julia ja Emilia. Nuorille tarkoitetuista kerhoista Charliella oli toimintaa vielä vuonna 2011, mutta Aie Aie!:n toiminta hiipui parissa vuodessa. Elokuvakerhojen sarjojen ja kaupallisen esitystoiminnan lisäksi Pirkanmaan Elokuvakeskuksella on 30 vuoden aikana ollut lukematon määrä mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja erikoissarjoja. On näytetty ohjaajien retrospektiivejä, Koulukinoa, eläkeläisille suunnattua Seniorikinoa, eri maiden elokuvatuotantoa esitteleviä sarjoja ja monia muita. Esimerkiksi puolalaisen elokuvan sarjaa on esitetty vuosittain Elokuvakeskuksen toimesta aivan yhdistyksen perustamisesta asti. Suomen elokuvaarkiston eli nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston sarjatkin ovat pyörineet PEK:n huomassa 30 vuotta. Nykyään PEK järjestää ulkoilmaesityksiä Tampereella ja yhdessä Filmipyörän kanssa ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 ympäri Pirkanmaata. PEK järjestää myös kymmenisen kertaa vuodessa Tampereen Klubilla Doc Lounge -esityksiä. Ruotsissa kehitetyn konseptin ideana on esittää dokumentteja vapaamuotoisemmassa baariympäristössä. Yksi kohtalaisen uusi tulokas on myös muutaman kerran vuodessa kauhu-, splatter- ja roskaelokuvia esittävä Cinemadrome. Vuodesta 2003 alkaen Elokuvakeskuksessa monissa eri tehtävissä työskennellyt Tomi Peuhkurinen on toinen Cinemadromea pyörittävistä elokuvaharrastajista. Tomi on vanhempien pekkiläisten tavoin ollut hulluna elokuviin jo nuoresta pitäen. Elokuvakeskuksessa hän onkin voinut yhdistää työn ja harrastuksen. Tämä on nykyään yhdistyksen hallituksessakin toimivalle Tomille mieluista, sillä hän haluaa tehdä jotain sellaista, mistä pitää. Night Visions -esityssarjan raunioille Trash Videon Ville Lähteen kanssa ideoidulla Dromella on ollut kysyntää, ja ensimmäisellä kerralla vuonna 2010 se myytiin jopa loppuun. Suosion seurauksena tapahtuma kasvoi kuin automaattisesti. Vuoden 2011 syksyllä se oli laajentunut yhden illan tapahtumasta kolmi-iltaiseksi festivaaliksi. Tuolloin Dromessa nähtiin yhteensä kymmenen elokuvaa, joista Carl Theodor Dreyerin Vampyr (1932) esitettiin livesäestyksen kera. Syksyn 2012 festivaali jatkoi samassa mittakaavassa ja esitti mm. kaikki neljä Ramboelokuvaa. Elävän musiikin säestyksen sai Rupert Julianin ohjaama The Phantom Of The Opera (1925). Tomi ja Ville kehittelevät Cinemadromen muodon ja sisällön. Käytännön toteutus on osa Tomin työtä eikä PEK:n johto näitä ideoita juurikaan jarruttele. PEK:n työntekijät saavat siis kehitellä omia projektejaan ja toteuttaa ideoitaan -- kuten jo elokuvakeskuksen alkuaikoina: elokuvakulttuuria halutaan harrastaa ja kehittää itse aktiivisesti tekemällä. Tomin mielestä Tampereen elokuvatarjonta olisikin huomattavasti suppeampaa ilman Elokuvakeskusta ja sen ympärille rakentunutta toimintaa. PEK on hänen mukaansa tamperelaisten elokuvaharrastajien kehto. PEK:n avustuksella Tomi pääsi myös toteuttamaan jokaisen elokuvaharrastajan unelman: hän sai kokeilla elokuvien tekemistä itse. Elokuvakeskuksen kautta löytyivät välineet ja kontaktit lyhytelokuvaideoiden toteuttamiseen. Vuosina 2005–2007 syntyneet kolme elokuvaa kiersivät ulkomaisten lyhytelokuvafestivaalien kilpailusarjoissakin, mutta lopulta into elokuvien tekemiseen sammui. Tärkeintä oli, että itse tekemistä oli päästy kokeilemaan, ja siihen PEK on Tomin mukaan tarjonnut inspiraation ja mahdollisuuden. Tomi Peuhkurisen tekemien elokuvien kautta Hannu Niemisen 1980-luvulla aloittama elokuvien tekeminen sai PEK:n sisällä jatkoa. Ammattilaisuuden ja harrastajuuden yhdistyminen on tehnyt Pirkanmaan Elokuvakeskuksesta työpaikkana ja yhteisönä omanlaisensa. Vuodesta 2003 lähtien Elokuvakeskuksessa työskennellyt Kalle Raittila kuvailee Elokuvakeskusta elämäntapatyöpaikaksi: vaikka tunnelma on aika boheemi, ovat kaikki mukanaolijat päteviä ja ahkeria. Ahkeruudesta ja boheemiudesta kertoo jotakin esimerkiksi se, että välillä – työpäivien venyessä – jotkut pekkiläiset saattavat jopa nukkua yönsä PEK:n toimiston sohvalla. ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 i KANSAINVÄLINEN YHTEISTYÖ LAAJENEE JA ONGELMIA KIINAN KIELEN KANSSA PEK:n tavoitteena on läpi vuosien ollut monipuolinen elokuvatarjonta. Tämä on käytännössä tarkoittanut sitä, että Elokuvakeskus on kuunnellut myös kävijöiden mielipiteitä siitä, millaista elokuvaa olisi hauska saada nähtäville enemmän. Toiminnanjohtaja Jukka-Pekka ”Juise” Laakso muistelee, kuinka tällä tavoin Suomeenkin saatiin nähtäväksi Euroopassa ennennäkemättömiä kiinalaiselokuvia: – Kiinasta ja kiinalaisesta kulttuurista kiinnostunut nuori mies käveli toimistoon ja kysyi, että miten kiinalaisia elokuvia saisi esityksiin enemmän. Juise selvitti miehelle kuinka kansainvälinen levitys toimii ja kuinka vaikeaa kiinalaisia elokuvia on saada Kiinasta tänne. Juise kuitenkin lupasi, että jos mies löytää jonkun, joka olisi valmis tuomaan kiinalaisia elokuvia Suomeen, niin PEK pyrkisi löytämään kyseisille elokuville yleisöä ja esityspaikkoja. – Vuotta myöhemmin tuli yhteydenotto, jossa kerrottiin, että viisi elokuvaa on matkalla Suomeen, muistelee Juise monivuotisen yhteistyön alkua. Alussa PEK:n levittämiä kiinalaisia elokuvia nähtiin vain Niagarassa, mutta myöhemmin niitä esittivät muutkin elokuvateatterit. Kiinalaisten elokuvien mukana tuli myös haasteita, sillä jokainen Kiinasta tullut elokuva oli jaettu kahdelle filmikelalle kahteen eri laatikkoon. Kiinasta tuli siis esimerkiksi viisi elokuvaa kymmenessä laatikossa. Ja tietenkin kaikki tekstit laatikoissa ja filmikeloissa olivat kiinaksi. – Tarvittiin onnea ja ankaraa merkkien tarkastelua, jotta esityksissä nähtiin alku- ja loppuosa samasta elokuvasta, Juise nauraa. 121 Pirkanmaan Elokuvakeskuksen merkitys? – Elokuvakeskuksen merkitys tamperelaiselle elokuvakulttuurille? Kyllä se on valtava! Ei sitä käy kieltäminen, PEK:n jälkeen Suomen elokuva-arkistossakin työskennellyt Heikki Keskinen vakuuttaa. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tuhannet elokuvaesitykset ovat 30 vuoden aikana tavoittaneet reippaasti yli miljoona kävijää, ja iso osa näistä katsojista on päiväkotiesitysten ja Koulukinojen ansiosta ollut lapsia ja nuoria. Elokuvaesitysten lisäksi PEK on mukana mitä moninaisimmissa projekteissa ja tapahtumissa. Jos Tampereella tai Pirkanmaalla kuulee sanan ”elokuva”, niin PEK todennäköisesti liittyy siihen jollakin tavalla. Yhteistyötä on tehty alueen muiden toimijoiden kanssa aktiivisesti koko PEK:n historian ajan, ja esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvajuhlien kanssa tehty yhteistyö on vain tiivistynyt vuosien varrella. PEK:n perustajajäsen Pekka Halttulan mielestä PEK on ollut korvaamaton osa tamperelaista ja pirkanmaalaista kulttuuria: – Kun Pirkanmaan elokuvakeskus on saanut avustuksia ja toimintarahaa, niin mä näkisin, että ne rahat on todella hyvin käytetty tämän paikkakunnan ja kulttuurialueen hyväksi. PEK on todella tavoittanut valtavan suuria ihmisjoukkoja. Rehtorina ja opettajana toimineen Pekan 122 mielestä visuaalisen kulttuurin ymmärtäminen laajempana kokonaisuutena on erittäin tärkeää. Erityisesti hän korostaa lasten ja nuorten suuntaan tehtyä koulutustyötä. PEK:n toiminnanjohtajana toimimisen jälkeen viestintäalan töissä uraansa jatkanut Kai Ovaskainen näkee niin ikään Elokuvakeskuksen mediakasvatuksen roolin erittäin merkittävänä: – Kaikki alkoi siitä, että pyörittiin 16-millisten kanssa ympäri maakuntaa ja järjestettiin näytöksiä valoisissa saleissa, joissa hädin tuskin näki koko elokuvaa. Siitä ollaan kehittynyt hirveän pitkälle. Ja se varmaan kehittyy jatkossakin. Medialukutaitoa vaaditaan yhä nuorempana, ja vaatimukset muuttuu rankemmiksi koko ajan. Kyllä mediakasvatuksella on tehtävänsä jatkossakin. Tätä ei voi kukaan kieltää. Taito lukea kriittisesti vauhdilla ohitsemme kulkevaa mediavirtaa on yhä merkittävämmässä osassa tässä globaalissa maailmassa. Nyky-yhteiskunta on läpidigitalisoitumisen lisäksi myös läpivisualisoitunut, ja lapset pitää varustaa tällaiseen maailmaan mahdollisimman hyvin eväin. Pirkanmaalaisten lasten kohdalla PEK:n rooli on tässä suuri, sillä animaatio- ja videopajoissa ei ole kyse pelkästään elokuvataiteesta ja elokuvakulttuurista, vaan myös visuaalisen kulttuurin ja viestinnän taidoista. ELOKUVATEATTERI NIAGARAN VUODET 1992–2012 Pirkanmaan Elokuvakeskus ei kolmekymppisenäkään lepää laakereillaan, vaan uusia projekteja ja uusimuotoista toimintaa tulee koko ajan lisää. Uusilla toimintaalueilla on menestyttykin: Pirkanmaan Elokuvakeskus on tällä hetkellä määrällisesti merkittävin dokumenttielokuvien levittäjä Suomessa. Vaikka toimintaa kehitetään eteenpäin, ei entisiä periaatteitakaan ole kuopattu. Elokuvasihteerin avulla ja alueellisen toiminnan kautta PEK tuki alussa vahvasti Pirkanmaan kunnissa toimivia elokuvateattereita, eikä tämä toiminta ole loppunut vieläkään. Tänä vuonna (2012) Elokuvakeskus oli edesauttamassa elokuvateatteritoiminnan jatkuvuutta Mäntässä, kun siellä uudistettiin elokuvateatteri Bio Sädettä digitaaliseksi. työkumppani. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen toiminnalla on siis paikallisen kulttuurin ja mediakasvatuksen kehittämisen lisäksi merkitystä myös kansallisen kulttuurin kannalta. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen perustajajäsenten ja pitkäaikaisimpien työntekijöiden Juha Elomäen ja Jukka-Pekka Laakson mukaan Tampereen kaupungin ja valtion päättävissä elimissä on vuosien varrella osattu ymmärtää Elokuvakeskuksen toiminnan laajempi merkitys, mutta samalla he korostavat, että ymmärrystä kaivataan jatkossakin. Toimintaan on tullut entistä vahvempi kansainvälinen ulottuvuus, ja nykyään PEK tekee osansa myös suomalaisen kulttuurin viennissä. Keväällä 2012 Elokuvakeskus oli organisoimassa suomalaisen elokuvan viikkoa Prahassa. PEK myös levittää Aki Kaurismäen ja Teuvo Tulion elokuvia digitaalisessa muodossa Eurooppaan Europe’s Finest -organisaation kautta. Europe’s Finestin tarkoituksena on levittää eurooppalaisia klassikkoelokuvia koko Euroopan alueelle, vastoin yleistä käytäntöä, jonka mukaan levittäjät toimivat vain maakohtaisesti. PEK on organisaation ainoa suomalainen yhteisELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 i 2000-LUVULLA PEK:N ELOKUVAESITYKSET OVAT LUMONNEET YLI 600 000 KÄVIJÄÄ Vuosien 2000–2011 aikana elokuvateatteri Niagarassa näytettiin lähes 3000 eri elokuvaa tai elokuvakokonaisuutta. Näitä 3000 elokuvaa kävi tuona aikana katsomassa noin 400 000 ihmistä. Tämä tekee keskimäärin 250 elokuvaa ja 33 000 katsojaa vuodessa. Tämän lisäksi PEK on järjestänyt Tampereella suuren määrän elokuvaesityksiä oman teatterinsa ulkopuolella. Myös PEK:n jäsenyhdistys Filmipyörä on saavuttanut suuret katsojamäärät ympäri Pirkanmaata järjestämissään elokuvaesityksissä. Kun näiden esitysten kävijämäärät lasketaan yhteen, saadaan PEK:n 2000-luvun Niagaran ulkopuolisen esitystoiminnan katsojamääräksi 230 000. PEK:n tuhannet elokuvaesitykset ovat siis tavoittaneet vuosina 2000–2011 yhteensä 630 000 katsojaa. 123 Loppusanat Filmihullu on termi, joka kertoo aika paljon Hulluutta vai huvilat Barbadoksella? – Ei se voi hulluutta olla, vastaa Tomi Peuhkurinen kun häneltä kysytään, miksi pekkiläiset ovat työskennelleet ja työskentelevät yhä pirkanmaalaisen elokuvakulttuurin edistämiseksi – ja monesti vielä ilman rahallista korvausta. Välillä asioista on toki riidelty, ja toisinaan kaikki on mennyt pieleen. Lainoja on taattu, ja joskus oma talokin on ollut vaakalaudalla. Kaikesta tästä huolimatta on jaksettu jatkaa. Jos se ei ole hulluutta, mitä sitten? Tomin tavoin Reijo Kupiainen näkee yhtenä syynä hyvin yksinkertaisen asian: – Kyllä kaikkia pekkiläisiä yhdisti tietysti hyvä elokuva. Toki kaikilla oli varmaan eri mielipide siitä, mitä se hyvä elokuva on, Reijo nauraa. – Filmihullu on termi, joka kertoo aika paljon. Että rakastaa elokuvia ja haluaa nähdä elokuvia. Ja pyrkii myös luomaan olosuhteet, joissa voi katsoa elokuvia. Jaana Semeri on samaa mieltä: – Me haluttiin nähdä elokuvia, ja ainoa tapa nähdä tai esittää niitä, oli tehdä se itse. Pekkiläiset ovatkin halunneet luoda olosuhteet, jossa muutkin voivat nauttia elokuvasta. Halu on monesti syntynyt omista lapsuuden kokemuksista. Koska elokuva ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 oli lumonnut Heikki Keskisen jo pienenä, halusi hän antaa muillekin mahdollisuuden kokea saman: – Koska itse on saanut nautintoja elokuvan parissa, haluaa totta kai myös kasvattaa lapsia ja nuoria siihen, että hei, tässähän voi olla hyvä harrastus. – Kyllähän siinä on se sosiaalinen puoli, Kai Ovaskainen innostuu, kun häneltä kysytään syitä pekkiläisten uhrautuvuuteen. – Se on se sosiaalinen konteksti, missä on elänyt ja mihin on kasvanut. Samalla lailla kuin elokuvakin on: paitsi että se on taidetta, niin se on myös sosiaalinen kokemus. Sä voit bailata ja höpistä samojen kavereiden kanssa, joiden kanssa sä katsot myös elokuvia. Se on nastaa! Myös muut pekkiläiset ovat yhtä mieltä elokuvan ympärille muodostuneen sosiaalisen yhteisön tärkeydestä. Vaikka yhteisössä toiminen ei ole aina välttämättä helppoa, ovat pekkiläiset osanneet myös luottaa toisiinsa: – Jos puhutaan näistä kiistoista, tai sitten takauksista, niin täytyy sanoa, että kyllä ihmisten on täytynyt olla hirveen sitoutuneita niihin toisiin ihmisiin, Jaana Semeri pohtii. – Vaikka taustalla on kova rakkaus elokuvaa kohtaan, on tarvinnut luottaa myös ihmisiin, ei pelkästään siihen asiaan. 125 Kolmenkymmenen vuoden aikana PEK:stä on kasvanut suuri yhteisö, ja yhdistyksen tarinaan kuuluu monia muitakin elokuvan lumoamia pekkiläsiä kuin vain ne, joiden muistoja on tässä kirjassa esitelty. Työntekijöitä ja jäseniä Elokuvakeskuksella on ollut vuosien mittaan useita satoja. Tämä tarina ei siis ole, eikä yritäkään olla täydellinen kuvaus PEK:n kolmenkymmenen vuoden mittaisesta elämästä. Siinä on esitelty vain muutamien keskeisten henkilöiden muistoja matkan varrelta. tulevaisuuden on turvannut pekkiläisten rakkaus elokuvaan ja heidän halunsa tehdä yhdessä sellaista, mitä he kaikki pitävät tärkeänä. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarina kertoo siis cinefiileistä – suomalaisittain filmihulluista. Se kertoo myös tämän elokuvan lumoaman porukan halusta jakaa tuo lumous muidenkin kanssa. 12.12.2012 ympyrä ikään kuin sulkeutuu, sillä silloin vanhat ja uudet pekkiläiset kokoontuvat juhlistamaan yhdistyksen 30-vuotista taivalta sinne, mistä kaikki alkoi, eli Tampereen Ylioppilastalolle. Sopii olettaa, että siellä tälläkin kertaa puhutaan viisaita elokuvista. Kesäkuussa 2012 tehdyn haastattelun lopussa Juise vakavoituu ja miettii kysymystäni vielä hetken hiljaa. Miksi he oikein ovat tehneet tätä? Ja vielä kolmekymmentä vuotta! Lopulta Juise ei saa sanotuksi muuta kuin: – Älä kysy! Jos rupee miettii tätä, niin voi olla, ettei enää teekään mitään, Juise huudahtaa virnistäen kun utelen syitä pekkiläisten uhrautuvuuteen häneltä ja Juhalta. – Kyllä varmaan meillä molemmilla on se, että tuntee, että jos joskus on ollut tekemässä huonoja päätöksiä, niin haluaa ottaa vastuun ja korjata niitä omalla tekemisellään, Juise miettii vakavana, mutta lisää äkkiä taas naurahtaen: – Mut siis se motiivi... että on nämä nopeat autot ja kauniit naiset. Jo pelkästään Niagaran uskollinen kävijäkunta kertoo, että tuo halu on toteutettu varsin hyvin. – On aina omituisia motiiveja, miksi ihmiset tekee erilaisia asioita. Juha kuuntelee mietteliäänä Juisea, huokaa syvään ja sanoo sen, mitä Juise ei saanut puettua sanoiksi: – Elokuva on tuolla sisällä, taputtaa voimakkaasti rintaansa ja jatkaa: – Se on tuolla sisällä ja syvällä. Juha naurahtaa ja huudahtaa perään: – Ja huvilat Barbadoksella! Toisin sanoen Juha Elomäki ja JukkaPekka Laakso eivät ole päässeet rikastumaan 30 vuoden työllään. Ovat he toki jo pitkän aikaan elantonsa sillä tienanneet, mutta eivät varsinaisesti rikastuneet. Niin kliseiseltä kuin se saattaakin kuulostaa, näyttää siltä, että Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarinan kohtalokkaimmissa vaiheissa yhdistyksen 126 LOPPUSANAT ELOKUVAN LUMOAMAT • PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS 1982 - 2012 127 Kiitokset Lähteet ja kirjallisuus Tampereen yliopisto: FT Mervi Kaarninen KAVA: Timo Matoniemi, Jari Sedergren Aamulehti: Terhi Janhunen, Jari Toivonen Vapriikin kuva-arkisto: Iris Toivola H. Liljeroos Oy: Annica Tervonen TAMY: Tuire Jalaskoski Aviisi: Seppo Honkanen Hanna Nieminen Jutta Reippainen Siiri Porkkala Arkistolähteet Erityskiitokset Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallitukselle ja juhlatoimikunnan jäsenille! Raimo Silius Tampereen 1970-luvun elokuvakulttuuria -muistio. Haastattelut Internet-lähteet Juha Elomäki & Jukka-Pekka Laakso 15.6.2012 Juha Elomäki 4.11.2011 Pekka Halttula 26.6.2012 Heikki Keskinen & Kai Ovaskainen 31.7.2012 Reijo Kupiainen 7.8.2012 Hannu Nieminen 21.9.2012 (puhelinhaastattelu, ei taltioitu) Tomi Peuhkurinen 19.6.2012 Kalle Raittila 24.8.2012 Jaana Semeri 10.8.2012 Ahokas, Harri. Kohti kymmentä miljoonaa katsojaa vuoteen 2010 mennessä. Levityspäällikkö Harri Ahokkaan muistio elokuvakäyntifrekvenssin nostamisesta Suomessa. Suomen elokuvasäätiö 2004. Luettu 20.8.2012. [http:/www.ses.fi/dokumentit/ HAmuistio.pdf] Haastattelunauhoitukset löytyvät Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallusta. Haastattelujen lisäksi jotkin tiedot perustuvat Juha Elomäen, Jukka-Pekka Laakson, Tomi Peuhkurisen ja Kalle Raittilan kanssa käytyihin kahdenkeskisiin keskusteluihin sekä sähköpostikeskusteluihin muiden haastateltujen kanssa. Pirkanmaan Elokuvakeskus Toimintakertomukset, tilinpäätökset ja hallituksen pöytäkirjat. PEK, STILL & La Strada. Suomen elokuvasäätiö Suomen elokuvasäätiön 2003 – 2011. tilastojulkaisut Egutkina, Anna: Aki Kaurismäki on koskettanut ajatuksillaan montaa ihmistä. Festival News, Tampereen elokuvajuhlien juhlalehti 2010. Verkkoversio, päivitetty 11.03.2010. [http://www.uta.fi/festnews/2010/61041. shtml] Finnkino astuu digitaaliseen aikaan edelläkävijänä. Ajankohtaista, Finnkino tiedottaa. Finnkino 2012. Luettu 22.8.2012. [http://www.finnkino.fi/News/Finnkinotiedottaa/2012-01-31/1968/Finnkino-astuu- digitaaliseen-aikaan-edellakavijana/] Kirjallisuus Heikkinen, Sirpa: Filmi luuraa luolastossa. Kaleva.fi, julkaistu 11.1.2003. [http://www. kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/filmi-luuraa-luolastossa/487862/] Alasuutari, Pertti. Toinen tasavalta. Suomi 1946–1994. Gummerus kirjapaino Oy, Jyväskylä 1996. Heiskanen, Outi: Miten SEA:sta tuli KAVA. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, viitattu 12.11.2012. [http://www.kava.fi/mitenseasta-tuli-kava] Lehtonen, Veli-Pekka. Tennispalatsiin Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori. Helsingin Sanomat, 19.11.2006. Luettu 22.8.2012. [http://hs.fi/kulttuuri/artikkeli/ Tennispalatsiin+Suomen+ensimmainen+dig itaalinen+projektori/1135223097902] Roselli, Suvi. Kehräsaaren historiikki. Liljeroosien matkassa vuosisadalta toiselle. Luettu 15.11.2012. [http://www.kehrasaarenystavat.fi/kehrasaaren_historiikki.pdf] Räikkä, Jyrki: Dokumentit jäivät rannalle Jussi-kisassa. Helsingin Sanomat, 9.1.2008. [http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Dokum entit+j%C3%A4iv%C3%A4t+rannalle+Jus si-kisassa/1135233157088] Räikkä, Jyrki: Tuottajilta tukea Jussi-boikotille. Helsingin Sanomat, 11.1.2008. [ h t t p : / / w w w. h s . f i / k u l t t u u r i / a r t i k k e l i / Tu o t t a j i l t a + t u k e a + J u s s i - b o i k o t i l le/1135233218455] Haase, Antti: Suomalaisen dokumenttielokuvan rahoitus ja tuotantoprosessi. Diplomityö. Tampere: Tampereen teknillinen yliopisto, 2006. Keskinen, Pentti. Tamperelainen NONSTOPPI. Vuosikymmenten vilinää tasavallan Tampereella. Tampere-seura, Tampere 2002. Kupiainen, Reijo & Sintonen, Sara. Medialukutaidot – Osallisuus – Mediakasvatus. , Helsinki 2009. Paltila, Pertti. Alueellinen taiteen edistäminen. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2009:9. Pantti, Mervi. ’’Kansallinen elokuva pelastettava’’. Elokuvapoliittinen keskustelu kotimaisen elokuvan tukemisesta itsenäisyyden ajalta. Hakapaino Oy, Helsinki 2000. Pantti, Mervi. Kaikki muuttuu... Elokuvakulttuurin jälleenrakentaminen Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. Gummerus kirjapaino Oy, Jyväskylä 1998. Panula Rainer, Kunnallinen elokuvatoiminta – mitä se on, mitä se voisi olla. Teoksessa: Raimo Silius, Studio 12 – Elokuvan vuosikirja 1982. Hyvinkään kirjapaino Oy, 1983. Pirkkalainen, Maria. Kenen elokuvia täällä sai katsoa. Elokuvakulttuuri ry osana Suomen elokuvakerhokenttää 1975–1985. Poliittisen historian kandidaatintutkielma, Helsingin yliopisto 2010. Puurtinen, Toni. Haaveena Hegemonia. Omistajanäkökulma Finnkinon perustamiseen 1980-luvun Suomessa. Kulttuurihistorian Pro Gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2012. Päivärinta, Pekka & Jämsä, Jouko. Kunnan kinon pelin säännöt. Suomen kaupunkiliitto, Tampere 1984. Rasila, Viljo. Tampereen historia 4. Tammer-Paino Oy, Tampere 1992. Ruokolainen, Vilja. Alueellisten taiteen edistämisorganisaatioiden yhteistyön edut, haasteet ja mahdollisuudet. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:17. Silius, Raimo. Studio 14 – Elokuvan vuosikirja 1984. Hyvinkään kirjapaino Oy, 1984. Soramäki, Martti. Video on tullut. Teoksessa: Raimo Silius, Studio 12 – Elokuvan vuosikirja 1982. Hyvinkään kirjapaino Oy, 1983. Tampereen kaupungin tilastollinen vuosikirja 2004–2005. Tampereen kaupunki, Talousja strategiaryhmä. Tampere 2007. Tarvainen, Jussi; Vuorinen Sampo; Wolski, Jan & Kangas, Antti. Siinä näkijä missä tekijä. Teekkarien elokuvakerho Montaasi 50 vuotta. Teekkarien elokuvakerho Montaasi ry, 2011. Lehdistö Cine Atlas ponnistaa loppukiriin, Aamulehti 15.9.1999. Elokuvakerhoilla menee lujaa – alaspäin, Jari Nummelin & Markku Lehtimäki, Filmihullu 3/1996. Elokuvakeskus konkurssikypsä – Tampereen kaupunki voisi auttaa, Jouko Huru, Kansan Uutiset 8.3.1990. Elokuvasihteeri antaa ensiapua syrjäseudun kituville kinoille, Matti Apunen, Aamulehti 13.3.1986. Elokuvateattereiden digiaikaan siirtyminen arthouse-elokuvateatterin ja ”pienlevittäjän” kannalta, Juha Elomäki, Filmihullu 2/2011. Entäs nyt elokuvakerhot? Toiminta laajenee, byrokratia painaa, Reijo Noukka, Aamulehti 28.1.1985. Käytiinpä kuvissa ennenkin, Aamulehti 27.3.1999. Lähikuvalle lisää, La Stradalle vähemmän, Turun Sanomat 12.2.1994. Näinkö päättyy Pirkan pitkä jotos? Matti Apunen, Aamulehti 6.3.1990. Ovaskaisen Kai on nyt tyytyväinen mies – Pirkanmaan elokuvakeskus teini-ikään, Petri Ahoniemi, Tamperelainen 29.11.1997. PEK – Kehittyvä elokuvakulttuurin keskus, Hämeen Yhteistyö 8.3.1985. PEK selviytyy kriisistä vain kaupungin tuella, Kansan Lehti 7.3.1990. PEKin talous kuntoon vuokra-avustuksella , Hämeen Yhteistyö 6.3.1990. Pirkanmaalle kaivataan Uusi Suomi 5.10.1984. kunnankinoja, Pirkanmaan Elokuvakeskus on Pirteä nelivuotias, Sinikka Raus, Tiedonantaja 30.12.1986. Pirkka aloitti iltapäivänäytökset, Tamperelainen 20.2.1991. Pääsikö elokuvakeskus kuiville? Uutiset 4.5.1990. Kansan Rahapula yhteistyön esteenä – Jääkö elokuvakeskus haaveeksi, Kai Ovaskainen, Turun Sanomat 16.1.1983. Rahat on nyt loppu, Taina West, Viikkolehti 10.3.1990. Valtuusto päättää PEK:n kohtalosta, Kansan Lehti 7.3.1990.
