Lähteellä - Helsingin Sanomat

Transcription

Lähteellä - Helsingin Sanomat
PERTTU HÄKKINEN, VILLE SIMILÄ
kuvat J U U S O W E S T E R L U N D
Lähteellä
Syyskuun 18. päivänä vuonna 1931 Tattarisuon
lähteestä Malmilta löydettiin irti leikattuja
ihmisruumiiden osia. Pian lehtimiehille alkoi
tihkua tietoa epäilyttävistä henkilöistä.
HS KUUKAUSILIITE 11/2010
61
J
ossain täällä se on.
Tämän metsätien varrella, noin
60–70 m:n päässä maantiestä on
kirkasvesinen, läpimitaltaan
n. 3–4 metrin pituinen lähde.
Linja-auto numero 75 jättää
kyydistä Tattarisuontiellä. Porvoontie hurisee, vasemmalle
puolen jäävät teollisuusalueen
autokorjaamot ja romuvarastot.
Lammikon reunat ovat taajahkon
viidakon peitossa ja erottaa sen
valtamaantiestä muutaman
metrin korkuinen harjanne.
Ohjeet täsmäävät yhä, vaikka ne on julkaistu
Helsingin Sanomissa 19. syyskuuta 1931.
Risukossa on vaikea edetä. Maasto on vetistä.
Lammikoita, lätäköitä, pikku puroja. Metsässä
seisoo kylttejä: Pohjavesialue.
On inhottavaa ajatella, että yksi Helsingin
vedenottamoista sijaitsee juuri täällä.
Näistä vesistä tehtiin 79 vuotta sitten karmea
löytö.
li syyskuun 18. päivä vuonna
1931, kun Helsingin Sanomien
toimittaja Armas ”Kuha” Kauhanen istuskeli kirjoituspöytänsä
ääressä piirrellen erivärisiä neliöitä imupaperille. Niin hän
muisteli 15 vuotta myöhemmin julkaistussa kirjassa Me neekerit, jossa lehtineekerit, kuten toimittajat silloin itseään kutsuivat, kertoivat työstään.
Kauhanen oli 23-vuotias. Hän unelmoi historiallisesta jutusta ja katseli valkoista paperipinkkaa edessään. ”Se odottaa saadakseen täyttää
elämäntehtävänsä”, hän tuumi.
Haaveilu keskeytyi, kun Kauhasta haettiin
toiseen huoneeseen puhelimeen.
”Jaa, se on yks autonkuljettaja vaan täältä Malmilta, kun puhuu”, aloitti ääni. ”Kun minä kumarruin juomaan vettä tuosta Tattarisuon lähteestä, kellui pinnalla peukalo. Me kaverin kanssa
vähän kaiveltiin vettä, ja löytyi sieltä muitakin
ruumiinosia.”
Ääni kuului autonkuljettaja Väinö Toivoselle.
Tämä kertoi, ettei edes poliisille ollut vielä soitettu. ”Tulen heti”, Kauhanen sanoi puhelimeen.
Hän muisti, että 14-vuotias koulupoika Leo
Lövman oli vuotta aiemmin löytänyt samasta
paikasta irtileikatun naisen kämmenen. Käden
oli katsottu kuuluneen kaksissakymmenissä olevalle naiselle, sillä se oli hyväkuntoinen ja kynnet olivat hyvin hoidetut. Kun kukaan ei ollut
kättä kaivannut, tapaus oli unohtunut.
Kauhanen nappasi laatikkokameran kainaloonsa, juoksi toimituksesta ulos ja hyppäsi
vuokra-auton kyytiin.
Kun Kauhanen saapui Tattarisuolle, oli apulaisnimismies jo täydessä työn touhussa. Muita
toimittajia ei alueella Kauhasen onneksi näkynyt.
Apulaisnimismies kaivoi lähteestä ruumiinosan toisensa jälkeen. Lopputulos oli karmaiseva: kahdesta lähteestä paljastui yhteensä kahdeksan kättä, yhdeksän jalkaa, naisen pää, tukollinen hiuksia ja kaksitoista sormea. Ruumiinkappaleet oli selvästi irrotettu tylsällä aseella, ja hajoamistilasta päätellen ne olivat maanneet lähteessä vain lyhyehkön ajan.
Kauhanen napsi kuvia. Oliko tapahtunut hirvittävä joukkomurha, hän pohti kiihtyneenä.
Mutta sitten Kauhanen näki jotain kauheaa.
Pensaikosta asteli kilpailija, Uuden Suomen
rikostoimittaja.
Alkoi armoton uutiskilpailu, olihan kyseessä
vuosisadan rikosjuttu.
Kauhanen kiisi vuokra-autolla takaisin kaupunkiin ja ryntäsi suoraan toimitussihteerin
huoneeseen. ”Lähettäkää sähkösanomahälytys
latomoon!” hengästynyt Kauhanen sanoi.
Hän naputteli kiireesti uutisen ja vei sen sitten juoksujalkaa latomoon, joka sijaitsi samassa
talossa. Sen jälkeen hän paineli kadulle odottamaan, ehtisikö Uuden Suomen vai Helsingin
Sanomien lisälehti ensin. Siihen aikaan lehtien
toimitukset sijaitsivat melkein naapurikortteleis-
Tattarisuon lähteestä tuli nopeasti nähtävyys.
Apulaisnimismies Lindholm tutkii kaameaa löytöä.
K
ansallisarkiston vanhan tutkijasalin kattofreskosta katsoo arvoituksellinen hahmo. Se on Kleio, historian runotar, yksi kreikkalaisen
mytologian yhdeksästä muusasta.
Tummanruskealla pöydällä tutkijalampun valossa lepää neljä kellastunutta pahvista mappia. Ensimmäisen sisältä paljastuu
kymmeniä arkkeja vanhahtavalla käsialalla raapustettuja muistiinpanoja: tutkintapöytäkirjoja,
ilmiantokirjeitä, kummallisia raapustuksia.
Toisesta löytyy paperipussiin suljettu avainnippu, tukko naisen hiuksia ja Musta Raamattu,
joka Tattarisuon jutussa muodostui tärkeäksi todisteeksi. Yhdelle kellastuneelle paperiarkille on
joku piirtänyt irti leikatun käden, kirveen, saappaan ja hiilihangon. Piirroksen alle on kirjoitettu
horjuvin kirjaimin Kuolleet puhuvat! Kalmisto!!!
Kuolon uni Tattrisuossa (sic), kalpa!
Viimeinen mappi aukeaa paljastaen nipun
mustavalkovalokuvia silvotuista kalmoista.
Yhdeltä on viilletty pää irti, toiselta puuttuu jalka, kolmannen vatsa on leikattu auki ja silmäluomet puuttuvat.
Sitten on poliisin kuvia epäillyistä: työläisnaisia arkoine ja kysyvine katseineen, nuori mies,
jonka silmät näyttävät puhjenneen ekstaattiseen
loisteeseen.
Ja lopulta on kuva tummaan pukuun sonnustautuneesta vanhasta miehestä. Mies on kuusis-
V A N H AT K U V AT : A K S E L I N E I T TA M O / H S - A R K I S T O
O
sa, ja kadulla Kauhasta tulikin vastaan kilpailija,
Uuden Suomen rikosreportteri.
Kauhanen jutteli kollegalle kaikessa rauhassa
kauniista säästä, Kaivohuoneen kabareesta ja kaikesta muusta, mitä keksi – kunnes kuuli Helsingin Sanomien lehtipojan juoksevan lehden tuoreen painoksen kanssa alas Erottajan mäkeä ja
huutavan: ”Sähkösanoma! Sähkösanoma!”
Niin kova oli Kauhasen saama uutinen, että
iltapäivään mennessä joka ikinen lehti oli myyty.
Edes Helsingin Sanomien konttoriin ei ollut jäänyt lehden lehteä.
62 H S K U U K A U S I L I I T E 1 1 / 2 0 1 0
Harjun ruumishuoneen takaa lähti ruumisjuna.
Vahtimestarin
vihjailtiin
kätkeneen
ruumiinkappaleita äitinsä
arkkuun.
Poliisin avaamia linjahautoja Malmin hautausmaalla.
sakymmenissä, parta on ajamatta ja posket ruumiillisen työn kovertamat. Roikkuvien silmäluomien alta tuijottava katse on terävä ja aavistuksen verran surumielinen. Huulet ovat puristuneet tiukaksi viivaksi.
Hän on Noita-Kallio.
E
nsi päivinä Tattarisuon löydön jälkeen tunnelmat olivat kiihtyneet.
Vain paria kuukautta aiemmin, heinäkuussa 1931, Saksan Düsseldorfissa oli teloitettu joukkomurhaaja
Peter Kürten. Hän oli pahoinpidellyt
raa’asti neljäkymmentä nuorta tyttöä ja poikaa,
ja uhreista ainakin yhdeksän kuoli.
Tapaus oli hyvin muistissa. Sanomalehti Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että Tattarisuon
tapauksessa kyseessä olisi joukkomurha, jossa
ainakin kahdeksan ihmistä olisi murhattu.
Poliisi oli varovaisempi, mutta epäili tekoa
mielenvikaisen himomurhaksi.
Kysymyksessä saattaisi olla mielisairaan tai psykopaatin, henkilön, jonka tunne-elämä ja varsinkin sen
eetillinen puoli on täysin tylsistynyt, impulsiivinen päähänpisto, lehdissä siteerattiin ilmeisesti poliisilähdettä.
Kansaa vaelsi paikalle sankoin joukoin. Jopa
sisäministeri Ernst von Born kunnioitti Tattarisuon lähdettä käynneillään.
Reportteri Kauhanen halusi pysytellä tapahtumien keskiössä. Hän kertoi myöhemmin muuttaneensa ”asumaan” Malmin piirin apulaisnimismiehen virkahuoneeseen.
Anatomian laitoksen professori Väinö Lassila
tutki löydökset ja totesi niiden olevan peräisin jo
valmiiksi kuolleista ihmisistä. Löytyneen pään
hän arvioi kuuluneen yli viisikymmentävuotiaalle
naishenkilölle, joka hampaiden huonon kunnon
perusteella näytti kuuluneen työväenluokkaan.
Mutta mistä kalmojen kappaleet olivat peräisin?
Lehdissä esitettiin eri teorioita.
Hufvudstadsbladetissa arveltiin, että joku olisi silponut ruumiita myydäkseen niitä lääketieteilijöille tutkimustarkoituksiin.
Jo ensimmäisen käden löydyttyä vuotta aiemmin ehdittiin epäillä romaneja. Romaneja kutsuttiin myös tattareiksi, ja Tattarisuon nimen ajateltiin juontuneen siellä asustelleista romaneista.
Jospa siis oli kyse romanien oudosta hautajaisrituaalista?
Kun romaneja puhuteltiin, kaikki kuitenkin
kielsivät kuulleensakaan tällaisista kauheuksista.
”Mustalainen varastaa helposti heinätukun ja
pettää hevoskaupassa, mutta törkeimmät rikokset hän jättää tekemättä”, puolustautui Helsingin Sanomien haastattelema romanimies.
Helsingin seurakunnat kiirehtivät kiistämään,
että ruumiita olisi kaivettu haudoista – siitähän
olisi jäänyt selvä jälki.
Mutta missä muualla on ruumiita kuin hautausmaalla?
P
unatiilinen talo seisoo uhmakkaana
Helsingin Vallilassa lähellä Sörnäisten metroasemaa. Nykyisin se on
nuorisotalo, mutta arkkitehti Albert
Nybergin suunnitteleman rakennuksen tarkoituksena oli alun perin
kätkeä sisäänsä kalman ja kudosnesteiden äitelä
tuoksu. Harjun ruumishuoneella vainajat pestiin,
nostettiin arkkuihin ja pantiin ruumisjunaan,
joka lähti sunnuntaisin ja keskiviikkoisin rakennuksen takaa Malmille.
Vastausta synkkään mysteerioon lähdettiin
hakemaan näiden seinien sisältä. Poliisin mukaan ruumisjuna ja hautausmaan ruumishalli
voitiin sulkea pois, joten ruumiit oli ilmeisesti
silvottu jo Harjussa.
Lähiseudun todistajien mukaan ruumishuoneella oli öiseen aikaan kesällä 1931 vieraillut
toistuvasti miehiä, jotka vaatteista päätellen olivat edustaneet ”parempaa väkeä”. Herrasmiehet
olivat todistusten mukaan saapuneet autoilla
aina keskiyön aikaan, ja ruumishuoneen vahtimestari oli ottanut heidät vastaan. Poistuessaan
muutamia tunteja myöhemmin oli miehillä aina
ollut käsissään raskaita paketteja, joiden kantamisessa vahtimestari oli avustanut.
Ruumishuoneen ikkunoista oli öiseen aikaan
näkynyt punaisia ja vihreitä vilkkuvia valoja, Helsingin Sanomat kirjoitti.
Vahtimestari Johan Elias Saarenheimo oli 53vuotias, entinen kirvesmies ja teosofisen RuusuRisti-järjestön jäsen, joka oli ennen kansalaissotaa toiminut Nikolainkirkon eli nykyisen Helsingin tuomiokirkon vahtimestarina.
Hänet pidätettiin lokakuun alussa.
Seitsemäs lokakuuta Helsingin Sanomat tiesi
kertoa, että vahtimestarin kotoa oli takavarikoitu
paitsi valokuvia ruumiista myös omituista, puoliuskonnollista kirjallisuutta. Näihin kuului lehtinen,
joka esitteli vesiparannusmenetelmää, missä tarvitaan kuolleen ruumiin apua, ja pahamaineinen loitsukokoelma Musta Raamattu. Sen väitetään olevan Raamatusta sensuroidut Mooseksen kuudes
ja seitsemäs kirja, mutta tosiasiassa se lienee kirjoitettu 1700-luvun lopulla Saksassa. Teos levisi
1800-luvun lopulla halpoina kopioina ympäri
maailmaa, ja suomennos saapui Suomeen 1900luvun alussa Amerikan-siirtolaisten mukana.
Seuraavien päivien lehdissä oli lisätietoa. Mitä
sisältää Saarenheimon äidin ruumisarkku? kysyttiin
Helsingin Sanomien otsikossa kahdeksas lokakuuta. Artikkelissa haastatellun Saarenheimojen
perhetutun mukaan vahtimestarin äiti oli haudattu edellisenä talvena. Kantajat olivat ihmetelleet arkun raskautta, vaikka vainaja oli ollut eläessään pieni ja laihanlainen ihminen.
Onko mahdollista, että Saarenheimo oli pannut äitinsä arkkuun myös toisista ruumiista silpomiaan jäseniä
päästäkseen näistä eroon? artikkelissa pohdittiin.
Toimittaja oli myös nähnyt Saarenheimon
Malmin poliisiasemalla ja kuvaili tätä seuraavasti: Tavallisen pituinen mies ei vaikuttanut erikoisen
omituiselta, pikemminkin hiukan kummalliselta ja
väsyneeltä.
Edelleen Saarenheimon kerrottiin olevan kammoksuttava perheenisä, jota perhe ja koko suku piti
epänormaalina. Jokin aika sitten Saarenheimo oli
lehden mukaan peittänyt asuntonsa ikkunat vanerilla, muka torjuakseen vetoa. Lehdellä oli kuitenkin omat epäilyksensä: Hän teki tämän luultavasti sen vuoksi, että hän olisi saanut rauhassa harjoittaa mystillisiä, öisiä menojaan.
Lisäksi kerrottiin, että perhe halusi päästä
eroon Saarenheimosta siinäkin tapauksessa, että tämä
pääsisi vapaaksi. Siltä varalta on häntä varten tilattu
paikka Lapinlahden mielisairaalasta, joten hän joka tapauksessa joutuu huollon alaiseksi.
Uusi Suomi spekuloi ruumishuoneella kokoontuneella salaseuralla, jonka johtajana on ollut
joku muu, Saarenheimoa älyllisesti ja sosiaalisesti korkeammalla tasolla oleva henkilö ja että Saarenheimo on
ollut vain kuuliainen palvelija, joka on hankkinut tilaisuuden ruumiiden silpomiseen.
Saarenheimon mielenvikaisuutta korostettiin
kaikkialla. Tämä seikka on kyllä vaikeasti asiantuntemattoman todistettavissa, mutta silti selvä, kirjoitti
Suomen Sosialidemokraatti.
HS KUUKAUSILIITE 11/2010
63
Täällä tehtiin kauhea löytö 79 vuotta sitten.
P
oliisi uskoi vankasti, että ruumiit oli
silvottu jo ruumishuoneella.
Mutta oli vielä yksi mahdollisuus.
Vaivaiset ja varattomat kuolleet haudattiin niin sanottuihin linjahautoihin. Kaivannon pohjalle pantiin ensin neljä arkkua, jotka peitettiin ohuella maakerroksella. Sitten näiden päälle pantiin vielä neljä arkkua, jotka
nekin peitettiin ohuella maakerroksella.
Jos kahdeksan arkun linjaa ei saatu heti täyteen, arkut saattoivat maata muutamankin päivän peittämättä. Jos joku tässä vaiheessa kävisi
haudalla, kaivujälkiä ei jäisi.
Poliisi ryhtyi avaamaan Malmin hautausmaan
linjahautoja samana päivänä, jona Saarenheimo
pidätettiin.
Syksyllä 1931 elettiin vielä kieltolain aikaa,
mutta kaivuutöihin suostuneille annettiin rohkaisuksi viinaa. Malmin poliisiasemalla majailevat reportterit taas juopottelivat hiljaisina hetkinä ylijäämäviinalla yhdessä poliisien kanssa,
muisteli Kauhanen 1970-luvun alussa Apu-lehden haastattelussa.
Kaivu-urakka kannatti. Linjahaudoista löytyi
yhteensä 19 silvottua ruumista.
Viisi päätöntä ruumista Malmilla. Puolitoistakymmentä ruumista, joista puuttuu jäseniä, kirjoitti Uusi
Suomi.
Eivätkä lähteestä löydetyt ruumiinkappaleet
edes olleet peräisin ylöskaivetuista vainajista,
todisti anatomian professori Lassila. Tattarisuon
mysteerio muuttui yhä hämmästyttävämmäksi:
vähintään kolmekymmentä vainajaa oli silvottu
kauhealla tavalla.
Kuinka laajaksi kauhujuttu paisuukaan? kysyi Helsingin Sanomien otsikko.
Sisäasiainministeri von Born määräsi Etsivän
osaston päällikön Aksel Lindströmin johtamaan
tutkimuksia. Samalla von Born määräsi koottavaksi lääketieteen, sielutieteen, taikauskon ja
kansantapojen pohjalta tapausta tutkivan ”tiedekomission”.
Helsinkiläisen etsiväkomisario Einar Järvisen
tehtävänä oli selvittää vapaamuurarien osallisuutta silpomisiin.
Näitä kun ympäröi suuren salaperäisyyden verho ja
näiden kokouksissa kun sanotaan harjoitettavan sivullisille tuntemattomia salaperäisiä juhlamenoja, joissa
ihmisen luurangon osat näyttelevät määrättyä osaa,
todettiin poliisitutkintapöytäkirjoissa.
Kaikki kuviteltavissa olevat keinot olivat käytössä. Mutta ihan kaikkeen ei saatu ihmisiä houkuteltua edes pirtunaukulla.
”Oletko rohkea?” tiedusteli apulaisnimismies
toimittaja Kauhaselta eräänä syysiltana.
”Tjaah, miten sen asian ottaa. Mihin tarkoitukseen rohkeuttani nyt tarvittaisiin?” Kauhanen
vastasi.
”Sinut haudataan Malmin linjahautaan aivan
tavalliseen tapaan”, apulaisnimismies aloitti.
”Ruumisarkkusi varustetaan soittokellolla. Kun
ruumiinsilpojat saapuvat katkaisemaan kaulaasi,
painat vain soittokellon nappulaa ja etsivät ovat
tuota pikaa paikalla.”
Nuori reportteri kieltäytyi: ”Ellei salaisuus
muuten selviä, saa se minun puolestani jäädä
kokonaan selvittämättä.”
S
Hämeentie 72, jonne Friman, Saari ja Kallio muuttivat
kesällä 1932. Kolmikko jakoi yhteisen huoneen.
yksyllä 1931 Tattarisuon mysteerio
oli ylivoimaisesti suurin uutisaihe
lehdistössä. Ensimmäisen kuukauden ajan jutusta julkaistiin lehtiartikkeleita päivittäin melkeinpä
kaikissa sanomalehdissä. Julkaistiin
lisälehtiä ja sähkösanomia.
Ilmiantohuuma läpäisi kaikki kansankerrokset. Syyllisiä etsittiin innokkaasti oman elinpiirin
epäilyttävistä hahmoista. Kirjeitä etsiväkomisario Järviselle tuli tukuittain.
Yhdessä niistä syylliseksi veikattiin kotkalaista sadistia, jonka hallusta oli löytynyt ruumiin
kappaleita ja kuollut lapsi. Mies oli väitteiden
mukaan ruoskinut kuollutta naista ja irrottanut
tältä peukalon. Uskon, että Tattarisuon päästäkin
löytyy ruoskanjälki, päättyi kohtalokkaaseen sävyyn puettu ilmiantokirje.
Osa kirjeistä oli salakielisiä sanomia tai muita
tekaistuja todisteita.
Yleisesti pidettiin kuitenkin melko varmana,
että Saarenheimo oli syyllinen.
Suojeluskuntapomo syytti
maaherraa
tutkinnan
tahallisesta
sotkemisesta.
Pääkaupunkiseudun lapualaismielinen Ajan
Sana -lehti otsikoi pompöösisti kolme päivää
Saarenheimon pidätyksen jälkeen: Tattarisuon
arvoitus ratkeaa. Johtavatko jäljet sylttytehtaalle?
Artikkelissa väitettiin Saarenheimon vierailleen toistuvasti Kallion Kirstinkadulla sijainneessa makkara- ja sylttyvalmistamossa ja vihjattiin
ruumiinosien päätyneen ihmisruuaksi.
Jo seuraavana päivänä artikkeli todettiin hölynpölyksi. Sylttyvalmistamo haastoi lehden käräjille ja voitti, mutta suomen kieleen oli jo syntynyt uusi sanonta.
Tattarisuon salaisuus -niminen viisu kertoi
sylttyteoriasta näin:
Huhut liikkuu ja kertovat kauheita / kuten aina on
niissä nytkin valheita. / Ihmismakkaroista myös mainitaan / kuka niitä alkaa hotkimaan. / Se voi tuntua pahalta perästä päin, / saa sanoa sen kyllä kahden kesken näin.
S
aarenheimo vapautettiin kolmen viikon pidätyksen jälkeen 26. lokakuuta
1931. Häntä ei ollut saatu yhdistetyksi silpomisiin.
Lehdistöä alkoivat vähitellen kiinnostaa muut aiheet, kuten nykyaikaiset, sähköllä toimivat liedet, joita oli saapunut
Helsinkiin, ja helmikuussa puhjennut Mäntsälän
kapina.
Poliisi jatkoi hiljaisuudessa tutkimuksia.
Erilaisia salaseuroja epäiltiin yhä, vaikka vapaamuurarien ja muiden salaseuralaisten kuulustelut eivät tuottaneet mitään tulosta.
Tapausta käytettiin myös armotta lyömäaseena poliittisessa puliveivauksessa. PohjoisUudenmaan suojeluskuntapiirin päällikkö, everstiluutnantti Paavo Susitaival toimitti keväällä
1932 oikeuskanslerille kirjelmän, jossa syytettiin
sisäasiainministeri von Bornia ja Uudenmaan
läänin maaherraa Bruno Jalanderia ”tutkimusten
harhaansaattamisesta”. Von Born nimittäin tunnettiin salaseura Odd Fellowsin jäsenenä. Osansa
everstiluutnantti Susitaipaleen kanteluista sai
myös Ruusu-Risti-seuran perustaja, teosofi Pekka Ervast. Kanteluissa Ervastia syytettiin sodomian harrastamisesta ja erään renkipojan väkisinmakuusta.
HS KUUKAUSILIITE 11/2010
65
Syytteet osoittautuivat perättömiksi, ja Susitaival tuomittiin Turun hovioikeudessa von Bornin herjaamisesta neljän kuukauden vankeusrangaistukseen.
J
osafatinkatu 7:ssä Helsingin Kalliossa
on nykyisin kermanvärinen, 1970-luvun
alussa valmistunut kerrostalo.
1930-luvulla paikalla sijaitsi ränstynyt
puutalo. Reportteri Kauhanen kapusi sen
pihaportaan toiseen kerrokseen eräänä
keväisenä iltana vuonna 1932.
”Pieni lintu oli laulanut” Kauhaselle, että talossa ennustettiin kristallipallosta ja kahvinporoista. Ja täältä voisi ehkä saada myös tietoa
Tattarisuon tapauksesta.
Kauhanen koputti oveen kolmesti.
Pariin minuuttiin ei tapahtunut mitään.
Viimein lihava naishenkilö raotti ovea. Hänen
takanaan huoneessa istui kaksi miestä. Kauhanen esitti asiansa: voisiko nainen katsoa kahvinporoista, kuinka Tattarisuon ruumiinsilpomiset
olivat tapahtuneet?
”Tulkaa keskiyöllä”, nainen vastasi ja vetäisi
oven kiinni.
Kauhanen ei palannut Josafatinkadulle.
Seuraavana kesänä hän istuskeli työpöytänsä
ääressä Helsingin Sanomien toimituksessa, kun
toimitussihteeri toi hänelle nähtäväksi oman lehden julkaiseman sähkösanoman: Tattarisuon salaisuus selvitetty. Poliisi pidättänyt joukon ruumiinsilpojia, jotka ovat tunnustaneet syyllisyytensä. Puuttuvat
ruumiinosat löydetty heidän osoittamistaan paikoista.
Myöhemmin Kauhanen meni seuraamaan silpomisjutun oikeuskäsittelyä Helsingin pitäjän
kihlakunnanoikeuden käräjille Haagaan.
Tuomittavina olivat samat ihmiset, joiden luona Kauhanen oli keväällä vieraillut Josafatinkadulla mutta joiden luo hän oli jättänyt palaamatta
keskiyöllä. ”Olin tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden”, Kauhanen valitti myöhemmin.
J
o marraskuussa 1931 poliisi oli pidättänyt
kalliolaisen sekatyömiehen, jonka nimi
oli Vilho Kallio. Kallio oli jo kuusikymppinen ja elättänyt itsensä räätälinä, kivityömiehenä ja ajurina.
Hän oli omalaatuinen mies, joka tunnettiin nimellä Noita-Kallio. Hänen hallustaan oli
tavattu ihmisluita jo vuonna 1911.
Lähteelle he
saapuivat keskiyöllä.
Mies avasi mukana
tuodun paketin.
Ida Maria Widen näki seinässä käsiä ja jalkoja.
Kallio oli työskennellyt Tattarisuon lähellä
kivilouhoksella ja oli todistajien mukaan viettänyt lähteellä juhannusyön vuonna 1930.
Heinäkuun lopussa 1932 hänet pidätettiin
taas, ja nyt mysteerio alkoi selvitä.
Kuulusteluissa Kallio kertoi nähneensä lapsesta saakka voimakkaita uskonnollisia näkyjä.
Hän oli perehtynyt Raamattuun ja salatieteelliseen kirjallisuuteen. Hän kertoi tavanneensa
kuolleita ja pesseensä sairaita ”erikoisilla vesillä”.
Tampereelta hankkimastaan Mustasta Raamatusta hän oli opetellut loitsuja ja taikoja, ja
häneltä käytiin usein kysymässä apua erilaisiin
vaivoihin.
Yksi avuntarvitsijoista oli Hilma Sundberg
-niminen nainen, joka oli omien sanojensa mukaan ”tullut hulluksi” vuonna 1920. Sundberg eli
vanhempiensa avustuksen turvin ilman töitä.
Kallio oli 1920-luvun mittaan silloin tällöin
auttanut Sundbergia ”näkemään asioita”. Kerran
Kallio oli vienyt Sundbergin Lapinlahden hautausmaalle tekemään Mustan Raamatun mukaisia taikoja. Tällöin Sundbergille oli ilmestynyt
Venäjän keisarin henki täydessä virkapuvussaan.
Keväällä 1930 kaksikon välisissä taikamenoissa tapahtui jotain.
Kallio muisteli, että Sundbergille olisi ilmestynyt näyssä käsi. Sundberg taas sanoi, että Kallio olisi alkanut kevään mittaan puhua 1800-luvun kuuluisan pohjalaisen murhamiehen Matti
Haapojan aarteesta, joka nousisi pintaan Tattarisuon lähteestä taikamenojen jälkeen.
Kuulustelukertomukset ovat sekavia ja ristiriitaisia. Niistä jää käsitys, että voimakkaampi Kallio
olisi saanut Sundbergin uskomaan omiin näkyihinsä tai kenties kuullut pelokkaamman Sundbergin suusta sen, mitä omassa mielessään näki.
Joka tapauksessa kevään aikana kaksikolle selvisi näyissä, että Tattarisuon lähteeseen pitäisi
toimittaa käsi.
Kaksikko teki ensimmäisen retken Malmille
alkukesästä 1930, kun ”lehtipuiden lehdet eivät
olleet vielä täysikasvuiset”, kuten Kallio kuulusteluissa kertoi.
Noita-Kallio uskoi, että lähteestä löytyy aarre.
Iäkäs mies ja 40-vuotias nainen lähtivät matkaan illansuussa. Perillä Sundberg katsoi vierestä, kun Kallio laskeutui avoimeen hautaan. Kallio
valaisi työtään pienellä sähkövalolla. Hän avasi
arkun pääpuolesta, luki Isä meidän -rukouksen ja
sanat: ”Oikeutta ja totuutta etsin kaikille ylitsepääsemättömällä voimalla.” Sitten hän alkoi leikata puukolla kättä irti ranteesta.
Saatuaan työn valmiiksi Kallio kääri käden
paperiin.
Kaksikko aloitti matkansa lähteelle, jonne oli
Porvoon maantietä matkaa kolmisen kilometriä.
Perille he saapuivat keskiyöllä.
Kallio otti käden kääreestään. Hän asetti sen
keskelle lähdettä.
Nyt kaikki oli valmistettu. Kaksikko jäi odottamaan, että aarre nousisi pintaan.
Kului puoli tuntia, ehkä kokonainen tuntikin.
Aarretta ei näkynyt.
Sundberg olisi tahtonut jo kotiin, mutta Kallio
ei päästänyt. Kaksikko jäi odottamaan päivän valkenemista läheiselle kivityömaalle, jossa Kallio
oli työskennellyt.
He palasivat takaisin kaupunkiin aamulla joko
pirssiautolla tai autobussilla.
Kallio ja Sundberg kävivät lähteellä vielä toisenkin kerran, juhannusyönä. Sundbergia kammoksutti, kun Kallio nuuski kuin koira maassa olevia
jälkiä saadakseen selville, oliko lähteellä käynyt
joku muu.
Jommallakummalla kerralla Sundberg oli nähnyt vedessä kultakelloja, Kallio taas henkimaailmasta
näytetyn rauta-arkun, joka nousi pinnalle ja kun sen
kansi aukeni, oli tullut näkyviin hopea- ja kultaesineitä
sekä pullossa paperirahaa.
I
lmeisesti näin päätyi lähteeseen käsi,
jonka koulupoika Leo Lövman oli löytänyt elokuussa 1930.
Kun varsinaiset silpojaiset seuraavana kesänä alkoivat, Sundberg ei ollut mukana.
Noitapiiri oli laajentunut. Kalliolainen
nahkurin vaimo Ida Maria Widen oli tullut uutenavuotena 1931 hakemaan Kalliolta apua perintö-
HS KUUKAUSILIITE 11/2010
67
kiistaan. Widen alkoi vierailla tiuhaan Kallion
asunnolla Franzéninkatu 14:ssä ja muutti lopulta
asumaan Kallion luo.
He tapasivat istua sohvalla vieretysten ja tuijottaa asunnon seinää. Kallio esitti kysymyksiä,
ja Widen luki seinästä vastaukset.
Kerrankin Kallio oli kysynyt: ”Missä tämän talon omistaja Johansson nyt on?” ”Hän on juuri
pirtuasioilla”, oli seinä vastannut.
Huhti–toukokuussa 1931 seinässä oli alkanut
näkyä katkenneita käsiä ja jalkoja sekä erinäisiä
Mustan Raamatun jumalia.
Widen kehotti Kalliota palaamaan Malmin
linjahaudoille ja hankkimaan lisää ruumiinkappaleita. Sitten olisi suoritettava rituaali. Irrotetut
ruumiinosat eli ”sinetit” olisi asetettava haudan
pohjalle, ja niitä ylös nostettaessa oli rukoiltava
Isä meidän ja Herran siunaus sekä nostosanat
Oikeutta ja totuutta etsin kaikille sorretuille ja
vääryyttä kärsiville ylitse maailman, kaikille kansoille ja kielille ylitsepääsemättömällä voimalla.
Kun lähteeseen asetetut jäsenet lopulta nousisivat pintaan, ne aiheuttaisivat vapaamuurarien ja
teosofien tekojen paljastumisen.
Hämäräksi jää, mitä se tarkoitti, mutta noitapiiri koki vapaamuurarit jotenkin vihollisikseen.
Toukokuun 16. päivänä 1931 rituaalia lähdettiin suorittamaan neljän ihmisen voimin. Mukaan oli saatu myös Widenin avioton poika Johan Ilmari Hedman sekä Kaisaniemen koulun
siivooja Hilda Friman.
Lähteelle päästyään he näkivät Matti Haapojan hengen istuskelevan mietteissään lähteenpenkalla. ”Ei isäni sisar tiedä mitään, hiljalleen lähden kävelemään”, Haapoja totesi ja poistui paikalta kädet taskussa.
Silloin Kallio toisti Haapojan sanat, ja jälleen
aarre ilmestyi lähteen pintaan.
Kesäkuussa seinä alkoi vaatia, että Kallion ja
erään satamatyömiehen nimeltä Ville Saari – joka uskoi olevansa maailman kukistaja ja maailman
herra – olisi mentävä Malmille käsiä katkomaan.
Noita-Kallio oli joukon alkuunpaneva voima,
Helsingin Sanomat julkaisi heti 19. syyskuuta 1932
kartan, johon Tattarisuon lähde oli merkitty.
68 H S K U U K A U S I L I I T E 1 1 / 2 0 1 0
mutta kesän aikana kiihtyneissä silpomisissa noitapiiri tuli jo toimeen ilman häntä. Eräänä elokuun yönä Saari ja Hedman irrottivat peräti kaksitoista sormea, neljä jalkaa ja yhden naisen pään.
Suurin osa sineteistä upotettiin lähteeseen, ja
loput piilotettiin hautuumaalle.
Kuudennen ja viimeisen kerran Saari, Kallio ja
Hedman kävivät lähteellä syyskuun kahdeksantena, vain neljä päivää ennen kuin autonkuljettaja Toivonen löysi jäsenet lähteestä.
Hautausmaalla he kävivät vielä senkin jälkeen, kun lähde oli valtavan kohun myötä paljastunut – ”sulkemassa” maagiset haudat.
Kuulusteluissa Ville Saari laski joukkion silponeen yhteensä 51 ruumista.
Oikeudessa Kallio tuomittiin kahden vuoden
ja neljän kuukauden vankeusrangaistukseen.
Saari sai peräti kolme vuotta, Widen ja Hedman
selvisivät ehdollisella.
Tuomiot tuntuvat ankarilta, sillä tekijät eivät
selvästikään olleet täysin syyntakeisia. Näin ajatteli ilmeisesti myös tuomioistuin, sillä tuomiot
ovat silloisen rangaistusasteikon keskivaiheilta.
E
ntä miten kävi syyttömäksi todetulle Harjun ruumishuoneen vahtimestarille?
Huonosti.
Pidättämisen jälkeen hänen kuvansa
oli julkaistu lehdissä ja perheen asiat
tongittu. Maineen lisäksi Saarenheimolta meni
myös työpaikka, kun kirkko päätti pidätysaikana
olla ottamatta Saarenheimoa enää töihin. Kohteluun saattoi vaikuttaa myös se, että Saarenheimo
oli kansalaissodan aikaan tukenut punaisia.
Kaiken lisäksi Saarenheimon vaimo joutui
pidätyksen aikaan Lapinlahden mielisairaalaan.
Silti vahtimestari itse tuntui oudosti hyväksyvän kaiken.
Helsingin Sanomat haastatteli häntä kadulla,
ja lehdessä selostettiin 1. marraskuuta keskustelua ilman sitaatteja:
Vaikkakin epäilyt ja syytökset ovat olleet kammotta-
Lähde on nykyisin Tattariharjuntien ja Porvoonväylän
rampin välissä, Malmin lentokentän kiitotien päässä.
Syytön vahtimestari
menetti maineensa
ja työpaikkansa.
via, hän silti ei halunnut kohdistaa syytöksiään enempää sanomalehdistöön kuin niihin henkilöihinkään,
jotka ovat laskeneet liikkeelle todistamatta jääneitä
arveluita ja huhuja.
Myöhemmin Saarenheimo kyllä vaati valtiolta
vahingonkorvauksia ja alioikeus määräsikin niitä
maksettaviksi. Tuomio kuitenkin kaatui hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Saarenheimo valitti vieläpä tasavallan presidentti Kyösti Kalliolle, mutta asia ei koskaan edennyt.
Keväällä 1932 koko Saarenheimon perhe
muutti sukunimensä.
Kun Helsingin Sanomat nyt, lähes 80 vuotta
myöhemmin, yritti saada yhteyttä kahteen Saarenheimon lapsenlapseen, kumpikaan ei halunnut olla lehdistön kanssa missään tekemisissä.
Ei ehkä ihmekään.
Eikä Saarenheimo ollut median ainoa uhri.
Kun poliisi oli elokuussa 1932 saanut tapauksen
selvitetyksi, esimerkiksi Helsingin Sanomat julkisti silvottujen vainajien nimet ja lisäksi tiedon,
mikä ruumiinosa keneltäkin oli irrotettu.
A
inakin yksi Malmin linjahaudoilla
irrotettu ihmispää jäi aikoinaan
löytymättä. Se ilmeisesti vajosi
niin syvälle suohon, ettei se sattunut naaraajien hakoihin.
Se on tietysti hajonnut vuosikymmeniä sitten.
Aivan Tattarisuon lähteen vieressä on nykyisin vedenottamo. Juommeko todella noitalähteen vettä?
Emme enää. Veden ottaminen Tattarisuon lähteestä lopetettiin vuonna 1981. Vedenottamo on
kyllä toimintakuntoinen, mutta se otettaisiin
käyttöön vasta kriisitilanteessa.
Graffitimaalarit ovat koristelleet vedenottamon tiiliseinän. Tyhjät kannut on jätetty maahan
ruostumaan. Metsässä näkyy einespakkauksia,
vanhoja vaatteita, romua. Joku on jättänyt metsään lintulaudan, miksi?
Ruumiinkappaleita löytyi aikoinaan kahdesta
lähteestä sekä läheisestä purosta ja mättäiden
alta. Osa löytöpaikoista on jäänyt Porvoontien
rampin alle.
Rampin alta on johdettu pieni puro.
Sen vesi on kirkasta ja kylmää.
Kirjoituksessa on käytetty lähteinä Kansallisarkiston ja Helsingin Sanomien arkiston lisäksi
Pyry Waltarin kandidaatintutkielmaa.
Tattarisuon lähde on yhä kolkko paikka.
HS KUUKAUSILIITE 11/2010
69