Kirkon tulevaisuuden tienviitat

KIRKON TULEVAISUUS –
AJANKOHTAISIA HAASTEITA JA TULEVAISUUDEN TIENVIITTOJA
Kemi-Tornion rovastikunta 9.3. klo 18
Kansliapäällikkö Jukka Keskitalo, Kirkkohallitus
Kirkon tehtävä nousee Raamatun kaste- ja lähetyskäskystä. Kirkon tehtävä on julistaa
evankeliumia, kastaa ja opettaa. Kirkkolaissa kirkon tehtävä hahmottuu toisaalta evankeliumin
julistamisena ja lähimmäisen rakkauden toteuttamisena.
Kirkon perustehtävä on pysyvä, mutta olosuhteet muuttuvat koko ajan. Viime aikoina kirkosta
eroaminen on haastanut meitä pohtimaan perustehtävämme toteuttamistapoja. On hyvin tärkeää,
että erityisesti laskevienkin toimintatilastojen keskellä säilytämme toivon ja luottamuksen
Jumalaan, jonka kädessä kirkon tulevaisuus perimmältään on.
Kirkon elämään on aina kuulunut muutos ja haasteet. Kirkon elämässä on ollut vaikeita ja
pelottaviakin aikoja, mutta perusjuonteena on kuitenkin ollut luottamus ja rohkeus. Niin on nytkin.
Kirkko ei kulje tässä ajassa pimeässä ja sattumanvaraisesti. Meitä ohjaa Jumalan sanan valo.
Voimme luottavaisin mielin olla Jumalan työtovereina rakentamassa tulevaisuuden kirkkoa.
Mielessäni on viisi kirkon tulevaisuuden tienviittaa, jotka ohjaavat meitä tulevaisuuteen.
Näiden viiden asian tai näkökulman alkukirjaimista muodostuu sana
LYHTY.
Kirkon olemusta ja asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa kuvataan usein kansankirkon käsitteellä.
Se kuvaa kirkkoa, jolla on merkitystä laajalle kansalaisten joukolle ja joka on aktiivisesti
rakentamassa yhteiskuntaa omasta perussanomastaan käsin.
Ajattelen, että aivan ratkaiseva kysymys kirkon tulevaisuuden kannalta on se, säilyykö
kosketuspinta laajoihin kansalaisryhmiin vai käpertyykö kirkko kuoreensa toiminaan marginaalissa.
On äärimmäisen tärkeää, että kirkkomme säilyttää jatkossakin kosketuspinnan isoon joukkoon
suomalaisia. Että sillä on merkitystä ihmisten mielissä ja elämässä. Vain siten kansankirkko voi
Suomessa säilyä.
Kirkon perustyö tehdään henkilökotaisissa kohtaamisissa. Kysymykseni on, onko toimintamme
laajoja joukkoja kutsuvaa, vai vetäydymmekö mielellämme sisäpiireihin. Ajattelen, että
tarvitsemme monenlaista ”matalan kynnyksen” toimintaa. Laajan kosketuspinnan säilyttämisessä
sellaisten toimintamuotojen vaaliminen on tärkeää, joissa tavoitetaan kirkon säännöllisestä
toiminnasta etäämmällä olevia mutta kirkon sanomaan myönteisesti suhtautuvia. Lapsi- ja perhetyö,
rippikoulu, matalan kynnyksen musiikkitoiminta ja konsertit ovat esimerkkejä tästä.
Kirkon perustyö on aina sidoksissa siihen toimintaympäristöön, jossa kukin seurakunta toimii. Siksi
seurakuntaelämällä on monenlaisia kasvoja. Se, mikä toimii yhdessä seurakunnassa, ei välttämättä
toimi toisessa. Oman alueen ja ihmisten tunteminen on hyvä perusta tulevaisuuteen katsovan
seurakuntatyön kehittämiselle.
Usein haasteiden edessä ensimmäinen kommentti on, että meillä ei ole tarpeeksi resursseja ja
tekijöitä. Totta kai tehtävät pitää mitoittaa realistisesti resurssit huomioiden. Ajattelen kuitenkin,
että meillä on vielä suurelta osalta käyttämättä iso resurssipankki – omat jäsenemme. Tulevaisuuden
kirkko on minun ajatuksissani kirkko, jossa seurakuntalaiset kantavat nykyistä laajemmin vastuuta
omasta seurakunnastaan.
Jo nyt on selkeästi nähtävissä, että mediasta on tullut monille suomalaisille merkittävä ikkuna
kirkon toimintaan ja uskoon. Suuri osa suomalaisista, myös jäsenistämme kohtaa kirkon ja saa
tietonsa siitä median välityksellä. Siksi on tärkeää, että seurakuntien ja kirkon viestintä on aktiivista.
Yhtä tärkeää on, että kirkon vaikuttajat valtakunnallisella ja paikallisella tasolla käyttävät
puheenvuoroja kirkon uskosta ja arvoista käsin. Myös radion ja TV:n jumalanpalvelus- ja
hartausohjelmat ovat yhä tärkeämpiä, sillä monelle ne ovat – jopa ikään kuin vahingossa kuultuina
ja nähtyinä - lähes ainoa yhteys kirkon jumalanpalveluselämän. Kirkko on myös ottanut sosiaalisen
median mahdollisuudet käyttöön, mutta tilaa uusille ideoille on runsaasti.
Jumalanpalveluselämä on seurakunnan sydän. Jos se sykkii, seurakunta elää. Ellei sydän syki,
seurakunta näivettyy. Samalla kun sanon näin, olen syvästi tietoinen käytännön tilanteessa.
Reaalielämässä jumalanpalvelus, messu ei valitettavasti kuulu jokaisen kristityn pyhäpäivään. Jotta
kirkko uudistuu, messulla täytyy yhteisössämme olla se paikka, joka sille kuuluu ja josta käsin se
voi ruokkia seurakuntaa. Jumalanpalveluselämä tulee toki nähdä laajempana kysymyksenä kuin
vain sunnuntain messu. Siihen kuulivat kirkolliset toimitukset, hartaudet viikolla kirkoissa,
kouluissa ja laitoksissa tai vaikkapa rippikoulujen päiväkerhojen hartauselämä.
Jokainen seurakunta, aivan kuten jokainen ihminenkin, on omanlaisensa. Myös
jumalanpalveluselämässä se saa näkyä. Jotain yhteisiä nimittäjiä kuitenkin on. Yksi on se, että
seurakunta on aktiivisesti mukana toteuttamassa messuja. On hyvä, että mukaan kutsutaan myös
erilaisia yhteistyötahoja, vaikkapa tietty kyläkunta tiettynä pyhänä, järjestöjä Martoista
asukasyhdistyksiin. Kirkossamme on ollut käynnissä jumalanpalveluselämän kehittämishanke, jossa
Oulun hiippakunnasta on ollut mukana esimerkiksi Kempeleen ja Haapajärven seurakunnat. Hanke
on osoittanut, että määrätietoisella koko seurakunnan satsauksella jumalanpalvelusten kävijämääriä
on saatu nousuun.
Elävä seurakunta rakentuu elävästä suhteesta Jumalan sanaan. Se on perusta sille, että sananjulistus
on elävää ja koskettavaa. Jumalanpalveluksen polttopisteet ovat saarna ja ehtoollinen. Elävä
sananjulistus on ratkaiseva tekijä siinä kukoistaako jumalanpalveluselämä. Jumalanpalveluksen
kokonaisuudelle olennaisen tärkeää on myös syvällinen rukouselämä ja monipuolisesti toteutettu
musiikki.
Välillä esiin nousee tarve eri ryhmille räätälöidyistä erityismessuista. On tilanteita, joissa ne ovat
mielekkäitä. Seurakunta on kuitenkin erilaisten kristittyjen yhteisö. Pitäisin tappiona, jos eri ikäiset
tai eri asioista kiinnostuneet kokoontuisivat ainoastaan omiin messuihinsa. Ajattelen, että
pääjumalanpalveluksemme toteutuksessa on runsaasti tilaa erilaisille vaihtoehdoille. Erilaiset äänet
lapsista vanhuksiin voivat kuulua seurakunnan yhteisessä messussa. Musiikin lajit voivat vaihdella.
Tärkeää on, että mesuun on hyvä ja helppo tulla; että sinne otetaan kutsuvasti vastaan. Seurakunta
on yhteisö, kristittyjen perhe. Sen tunnusmerkkejä voisivat olla lämpö ja kohtaaminen.
Laajan kosketuspinnan rinnalla tarvitaan syvyyssuuntaa. Silloin tällöin kuulee kommentteja, että
syvällistä hengellisyyttä etsivä hakee sitä mystiikan suunnasta ja vaikkapa ortodoksisesta kirkosta
tai voimakkaammin tunteisiin vetoavista vapaista suunnista. Ajattelen, että meidän täytyy jatkossa
löytää tilaa ja muotoja erilaiselle hengelliselle elämälle, ettei sitä tarvitse lähteä muualta etsimään.
Aineksia löytyy omasta perinteestämme ja ennen muuta Raamatusta.
Monet tutkimukset, mm kirkon nelivuotiskertomus, kertovat selvästi, että tieto kristinuskon
perusasioista heikkenee. Raamattu on uskomme kivijalka. Sen tunteminen on kristityn elämän
perusta, mutta myös eurooppalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta oleellista.
Tarvitsemme seurakunnissamme suunnitelmallista raamattuopetusta. Tässä on hyvä hyödyntää jo
olemassa olevia toimintamuotojamme, esimerkiksi rippikouluja. Sen lisäksi tarvitaan myös muita
muotoja. Seurakunnat tai vaikkapa rovastikunnat voivat pohtia syvemmin kristinuskosta
kiinnostuneille seurakuntakouluja ja opetussarjoja, joissa paneuduttaisiin Raamattuun vaikkapa
jonkin teeman tai henkilöiden kautta. Kristillisen uskon perusasioiden opetukselle on tilausta
tulevaisuudessa yhä enemmän.
Olemme kirkkona tehneet hienoa työtä lasten ja nuorten parissa. Aineksia kristilliseen kasvuun
tarvitaan kuitenkin kaikissa elämän vaiheissa. Voi olla, että olemme pitäneet itsestään selvyytenä,
että suurin osa suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Monet merkit, esimerkiksi vilkastunut
kirkosta eroaminen ja siihen liittyminen, kertovat siitä, että kirkon jäsenyydestä on tullut entistä
tietoisempaa. Muutos haastaa meitä jäsenyyden uudenlaiseen ymmärtämiseen. Vanhat tavat tukea
jäseniä eivät sellaisenaan riitä, tarvitaan uudenlaisia keinoja huolehtia jäsentemme hengellisestä
tarpeista ja kasvusta.
Yhtenä kysymyksenä haluan nostaa esiin myös seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden
hengellisen elämän hoitamisen. Vuorisaarnassaan Jeesus puhuu seuraajistaan maan suolana. Jos
suola menettää makunsa, miten se saadaan suolaiseksi, hän kysyy. Seurakuntatyön keskellä on siis
hyvä muistaa huolehtia siitä, että työntekijöillä on aikaa ja tilaa hoitaa omaa hengellistä elämäänsä.
Jokaisella työntekijällä on tässä tietysti oma vastuunsa, mutta on tärkeää, että myös kirkkoherra luo
tilanteita, joissa työntekijäkokouksissa ja kohtaamisissa on mukana rukouksen ja Jumalan sanaan
syventymisen elementti. Myös luottamushenkilöiden tukeminen heidän hengellisessä kasvussaan on
tärkeää.
Kirkon tuoreessa strategiassa ”Kohtaamisen kirkko” on todettu, että uudistuva kirkko on
hengellinen yhteisö. Kristillinen sanoma ja sakramentit välittävät ihmiselle Jumalan armon ja
rakkauden. Kristittyjen vastuu ja palvelu nousevat niistä. Voimme tehdä kirkon tulevaisuuden ja
uudistumisen eteen paljon – siihen meidät on kutsuttu. Mutta viime kädessä kirkon uudistuminen on
Jumalan työtä. Meidät on monen tekemisen ja pohtimisen lisäksi kutsuttu yhteiseen rukoukseen.
Siinä on pohja omalle ja kirkon elämälle.
Elämme jatkossa Suomessakin entistä monikulttuurisemmassa ja moniuskontoisemmassa
ympäristössä. Se ei ole maailmanlaajalle kristilliselle kirkolle uusi tilanne, vaikka Suomessa se sitä
onkin. Kirkko on läpi historiansa toiminut muiden uskontojen ja aatteiden keskellä. Jatkossa myös
me suomalaiset kristityt kohtaamme kotimaassamme entistä useammin muiden uskontojen
edustajia.
En näe tätä sinänsä uhkana. En myöskään usko, että suomalaiset suurin joukoin kääntyisivät
vaikkapa islamiin. Sen sijaan uusi tilanne voi herätellä meitä entistä tietoisemmiksi omista
juuristamme ja kristillisestä uskostamme.
Yksi Kohtaamisen kirkko –strategian painopiste on: Nostamme sanoman esiin. Se muistuttaa siitä,
että kirkon ja kristittyjen tehtävä on puhua Jumalasta rohkeasti ja ymmärrettävästi. Kysymys on
kirkon missionaarisuudesta kotimaassa ja globaalisti.
Näen perinteisen lähetystyön, evankeliumin viemisen kaikille kasoille ja kaikkiin kulttuureihin.
luovuttamattomana asiana kirkolle. Lähetystyö on osa kirkon identiteettiä, lähetystyötä tekevä
kirkko on elävä kirkko. Asian toinen puoli on se, että myös oma maamme on yhä enemmän
lähetyskenttä. Viime vuoden vaihteessa kirkon jäsenmäärä laski parissa Helsingin seurakunnassa
alle 50 %:n. Mitä muuta tämä voisi merkitä kuin sitä, että ”lähetyskenttä alkaa kotiovelta”. Täällä
pohjoisessa tilanne ei ole vielä samanlainen, mutta ei ole syytä tuudittautua siihen, että tilanne
säilyy täälläkään ennallaan. Tarvitsemme luottamusta evankeliumin sanomaan ja rohkeutta ja intoa
viedä sitä eteenpäin.
Myös kirkon viime vuonna valmistuneessa tulevaisuusselonteossa ”Kirkkona monikulttuurisessa
yhteiskunnassa” on pohdittu näitä kysymyksiä. Siinä on nostettu esiin vanha kristillinen hyve,
vieraanvaraisuus. Sen kreikkankielinen vastine filoxenia ilmaisee sen merkityksen syvemmin:
vieraanvaraisuudessa on kysymys muukalaisen rakastamisesta. Mutta siinä on kysymys niinkin
käytännöllisestä asiasta kuin, että seurakunnan koko toiminta olisi uusia ihmisiä kutsuvaa ja
tervetulleeksi toivottava. Kristillinen vieraanvaraisuus perustuu rakkauteen, joka kohdistuu
jokaiseen, samalla tavoin niin kuin Jumalan rakkaus kohdistuu kaikkiin ihmisiin.
Monikulttuurinen ympäristö haastaa meidät tietoisiksi omasta uskostamme. Mutta myös enempään:
todistamaan siitä. Sekä sanoin että teoin. On aika vahvistaa kirkon missionaarista luonnetta. Tähän
liittyy myös sen huomaaminen, että jokainen jäsen viestii kirkosta ja sen uskosta. Sanoin ja
elämällään. Tämä on hyvä muistaa osana entistä tietoisempaa kirkon jäsenyyttä. Mielikuvat kirkosta
rakentuvat kohtaamisissa kirkon työntekijöiden ja jäsenten kanssa.
Kristityt on lähetetty rakastamaan lähimmäistään ja tekemään toisille sitä hyvää, mitä haluaisivat
itselleen tehtävän. Se kuuluu uskon ytimeen. Oikeudenmukaisuuteen, rauhaan ja luomakuntaan
liittyvät kysymykset haastavat kirkkoa.
Kansankirkolla on ollut merkittävä rooli suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa.
Vuosikymmenten kuluessa kirkon rooli on muuttunut, mutta sillä on edelleen merkitystä
yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kirkon tavoitteet tässä eivät lähde sen omasta asemasta, vaan
toimimisesta ihmisten hyväksi.
Siihen tähtää esimerkiksi diakoniatyön kokemusten pohjalta tapahtuva heikoimmassa asemassa
olevien puolesta toimiminen ja puhuminen. Ajattelenkin, että aktiivinen ja profeetallinen
osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on merkittävä tulevaisuuden kirkon rakennuspuu.
Tässä meillä jokaisella on omalla paikallamme tehtävää, mutta erityinen vastuu tästä lankeaa kirkon
johdolle valtakunnallisesti ja paikallistasolla. Kuten totesin, monen suhde kirkkoon rakentuu
median välityksellä. Kirkon johdon kuten piispojen puheenvuorot kertovat kirkon arvoista ja
etiikasta. Näitä vahvoja, kirkon uskosta ja arvoista nousevia puheenvuoroja toivoisin kuulevani
enemmänkin. Omalta osaltani kansliapäällikkönä olen tietysti myös asiasta vastuussa.
***
Olen nostanut esiin monenlaisia tulevaisuuden kirkon haasteita. Niiden edessä haluan muistuttaa
siitä, että kirkon tulevaisuus ei viime kädessä ole meidän käsissämme, se on suuremmissa käsissä.
Siksi voimme suuntautua siihen luottavaisesti. Meidät on kutsuttu Jumalan työtovereiksi. Voimme
siis luottavaisesti psalmin kirjoittajan sanoin sanoa: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee
askeleeni, se on valo minun matkallani (Psalmi 119: 105).