docTIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2015
download 
Report Transcription
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2015
2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 64 2014 Tutkijan sosiaalinen vastuu Haaksirikot ja pelastusseurat Erkki Vala – unohtunut tulenkantaja Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri Digitaaliset ihmistieteet Tieteidenvälisyys TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. 1 2008 4 2015 PÄÄKIRJOITUS: Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa Veikko Launis PÄÄKIRJOITUS 1 Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja Katja Tikka Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala Janne Kosunen ja Matti 3 Mieskonen 10 Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja sen historiaa? Ari Helo 16 Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen Jarkko Tirronen KATSAUS Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle 22 Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen 29 LYHYESTI Ilari Hetemäki 33 Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta TIETEENALAT DIALOGISSA Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki Monitieteisyys yliopiston näkökulmasta Anna Mauranen Tieteidenväliseen tiimalasiin? Jussi Pakkasvirta Venäjä tieteiden välissä Markku Kivinen Voimistelua tieteiden välillä Kaisa Korhonen-Kurki ja Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Minna Franck 46 TUTKIMUSTA SUOMESSA Iso data kuriin ja järjestykseen Markus Hotakainen 49 KESKUSTELUA Kysymys ilmastolaista kesän korvalla Jari Holopainen Toiminnallinen DNA yhä vähemmistössä Tuomas Aivelo Kenen biologiaa ihmistutkimukseen? Hannu V. Virtanen 53 55 57 Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy syyskuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 1.9.2015 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 Janna Pietikäinen KIRJALLISUUS Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa Kasper Kepsu Kaikki valtameristä Eero Aro Kirjoitettua elämää Merja Leppälahti Historiantutkija ja puoluepoliitikko Raimo Väyrynen Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa 37 40 42 44 58 60 64 66 H. K. Riikonen 68 70 72 Mattias Tolvanen 74 76 77 78 Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa Petter Portin Venäjän kulttuurihistoriaa naisten silmin Riitta Pyykkö Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä Eläimet näkyviksi Pekka Wahlstedt Mallikkaasti ympäristöriskeistä Jari Lyytimäki Rotujen Ruotsi Tommi Kotonen Veikko Launis Tutkijan sosiaalisella vastuulla tarkoitetaan vaatimusta, jonka mukaan tutkijan tulee osaltaan vaikuttaa siihen, että tieteellistä informaatiota käytetään eettisten arvojen ja periaatteiden mukaisesti. Sosiaalisen vastuun etiikka etsii vastausta kahteen perustavaan kysymykseen: Milloin ja mistä asioista tutkijalla on vapaus – tai jopa velvollisuus – puhua? Missä rajoissa tutkijalla on velvollisuus yrittää vaikuttaa siihen, miten tutkimuksen tuloksia käytetään? Sosiaalisen vastuun vaatimukseen voidaan vedota paitsi tutkijayhteisön omissa sisäisissä keskusteluissa myös sen ulkopuolella. Vuonna 2009 tutkijat arvioivat viranomaisten kanssa Italian Abruzzossa esiintyvän vulkaanisen toiminnan laajenemista. Arvion mukaan vaaraa ei ollut, ja asukkaille kerrottiin asiasta. Hetkeä myöhemmin maanjäristys tuhosi L’Aquilan kaupungin ja surmasi satoja ihmisiä. Syyttäjä vaati rangaistusta sekä viranomaisille että tutkijoille. Vastaava keskustelu käytiin Britanniassa 1990-luvun alussa, kun BSE-taudin eli hullun lehmän taudin havaittiin tutkijoiden odotusten vastaisesti siirtyneen eläimistä ihmisiin. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa (2012) määrittää tiedeyhteisön sisäiset eettiset pelisäännöt eli niin sanotun tutkimusprosessin etiikan. Toinen TENKin ohjeistus Humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen eettiset periaatteet (2009) käsittelee tutkimuskohteen etiikkaa ja pyrkii yhdessä lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten kanssa turvaamaan koehenkilöiden inhimilliset oikeudet. Etiikan päivän 2015 teemaksi valittu ”Hyvä ja ILOA JA paha tieto” suuntasi huomion erityisesti tutkiVÄRIÄ joiden yhteiskuntavastuuseen, johon liittyvistä kysymyksistä useat jäävät näiden ohjeistusten ulkopuolelle. Tulisiko tutkijoita ohjeistaa myös KESÄÄN sosiaalisen vastuun osalta? Kysymys tutkijan sosiaalisen vastuun määrittämisestä voi aktualisoitua useasta eri syystä. Ensimmäinen mahdollisuus koskee sinällään laadukkaasti tuotetun tiedon epävarmuutta (luotettavuutta). Voidaanko tutkijaa pitää vastuullisena siitä, ettei hänen tuottamansa tieto ilmaisee ainoastaan jonkinasteisen todennäköisyyden? Mitä vastuullisuus siinä tapauksessa pitää sisällään? Onko tutkija velvollinen tulkitsemaan tai selventämään antamansa tiedon merkitystä? Mikäli näin on, voidaanko tutkijoita pitää vastuullisina myös tulkintojensa mahdollisista seurauksista? Viimeksi mainittu kysymys liittyy läheisesti toiseen sosiaalisen vastuun ulottuvuuteen, tiedon väärinymmärryksen mahdollisuuteen. Tiedon väärinymmärryksellä voidaan tarkoittaa yhtäältä sitä, että totuudenmukaista mutta asian kannalta vääränlaista tietoa käytetään jonkin ilmiön selittämiseen sekä toisaalta sitä, että sinällään asianmukaisista tutkimustuloksista tehdään vääriä tai liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Jälkimmäiseen väärinymmärryksen lajiin voidaan lukea myös meta-analyysien sivuuttaminen ja ripustautuminen johonkin yksittäiseen poikkeavaan tutkimustulokseen. Tutkija voi pitää velvollisuutenaan puuttua FREDA 33, HELSINKI tämänkaltaisiin väärinkäsityksiin silloin, kun se ei edellytä häneltä kohtuuttomia uhrauksia MA-PE 10.30 - 18.00 (näihin voidaan lukea myös sosiaalisen median vihapuheelle altistuminen). LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 3 Kolmas sosiaalisen vastuun ulottuvuus koskee tutkimustiedon tarkoituksellista (tiedeyhteisön ulkopuolista) väärinkäyttöä. Nykyisessä keskustelussa on tuotu esiin erityisesti biotieteiden tutkimuksen tuottaman tiedon potentiaalinen kaksikäyttöisyys: tietoa ja osaamista, joka on tuotettu terveyden ja ympäristön tilan edistämiseen, voidaan käyttää myös vääriin tarkoituksiin, kuten sodankäyntiin ja terrorismin tukemiseen. Sosiaalisen vastuun etiikka edellyttää tutkijoilta riittävää ja ajantasaista tietoisuutta kaksoiskäytön mahdollisuuksista sekä niiden ehkäisemiseen soveltuvista keinoista. Vastuu kuuluu kuitenkin samanaikaisesti myös koko tiedeyhteisölle, jonka käsissä on asianmukaisen vastuullisuuskulttuurin luominen. Vastuullisuuskulttuurin varhaisiin edustajiin voidaan lukea saksalainen atomifyysikko Carl Friedrich von Weizsäcker, jonka tokaisun brittien tiedustelu salaa nauhoitti: ”Jos olisimme halunneet Saksan voittavan sodan, olisimme onnistuneet [atomipommin rakentamisessa], täytyy myöntää, ettemme halunneet onnistua.” (Glover, Ihmisyys, Like 1999, 124.) Vastuullisuuskulttuurin ylläpitäminen totalitaarisissa olosuhteissa edellyttää kehittynyttä moraalitajua. Neljänneksi kysymys tutkijan sosiaalisesta vastuusta voi realisoitua myös tiedon potentiaaliseen vahingollisuuteen liittyvistä syistä. Uusi tieto voi olla vahingollista myös silloin, kun sitä ei aiota käyttää eettisesti tuomittaviin tarkoituksiin. Tupakoinnin haitat samoin kuin infektiotautien torjumiseen käytettävät keinot ovat esimerkkejä kysymyksistä, joiden kohdalla osa tutkijoista on voinut kokea tietoa tuottavan tai levittävän tutkijan olevan ikään kuin ”paholaisen asialla”. Tiedon julkituominen on silloin hinnoiteltu eettisesti, eivätkä kaikki ole halunneet hyväksyä tuotetun tiedon moraalisia kustannuksia. Vastustus voi myös kummuta tiedeyhteisön ulkopuolelta. Esimerkiksi Stakesin selvitykset 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 1990-luvun ”leipäjonoista” olivat Suomen senaikaiselle EY-jäsenyysneuvotteluja käyvälle hallitukselle epätoivottuja. Vastaavasti osa kansalaisista on voinut kokea suomalaisen rikollisuuden monikulttuurista luonnetta selvittävät tutkimushankkeet stigmatisoiviksi. Osa tutkijoita pyrkii välttämään sosiaaliseen vastuuseen liittyviä kysymyksiä. Heidän johtoajatuksenaan on, että tutkijan tehtävänä on tuottaa tietoa ja tehdä keksintöjä, mutta niiden käyttöönotosta päättäminen on poliitikkojen tai ”yhteiskunnan” vastuulla. Asia on kuitenkin monimutkaisempi. On yleisen ja tieteen edun mukaista, että tutkimustietoa tuotetaan myös yhteiskunnallisista kipupisteistä ja arkaluontoisista asioista. Tutkimusaiheen valinta saattaa vaatia tutkijalta moraalista rohkeutta. Tutkijalla on velvollisuus pyrkiä varmistamaan, ettei hänen aikaansaamansa tutkimustulos loukkaa – välillisestikään – kenenkään oikeuksia eikä ruoki yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Nykyiset eettiset ohjeet ja periaatteet rajoittavat tutkijoiden toimintaa ensisijaisesti tiedon väärintuottamiseen liittyvien mahdollisuuksien osalta. Avainkysymys on, tulisiko ohjeistusta ja valvontaa laajentaa sosiaalisen vastuun suuntaan. Yhden vastauksen mukaan parhaiten tässä asiassa neuvoo julkinen keskustelu, johon osallistuminen on osa tutkijoiden etiikkaa. Ilmeistä on, ettei sosiaalisesti vastuullista tiedeyhteisöä voida luoda eikä ylläpitää muotoilemalla kategorisia sääntöjä ja normeja tutkijoiden mekaanisesti noudatettavaksi. Yhtä ilmeistä on, ettei eettisesti vastuullinen tiedeyhteisö ole mahdollinen ilman, että tutkijat pohtivat oman työnsä luonnetta ja merkitystä myös sosiaalisen vastuun näkökulmasta ja tuovat havaitsemansa ongelmakohdat julki. Kirjoittaja on lääketieteellisen etiikan professori Turun yliopistossa. Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja Katja Tikka Merionnettomuuksien historia tarjoaa uudenlaisen näkökulman varhaismodernin ajan merenkulun, kaupan ja yritystoiminnan historiaan. Tässä artikkelissa tarkastellaan Itämeren 1700-luvun haaksirikkoja sekä Ruotsissa toiminutta Pohjoista sukellus- ja pelastusseuraa, jonka tehtävänä oli pelastaa ja huutokaupata haaksirikkoutuneita aluksia lasteineen. Pelastustoiminta oli merkittävä mutta aiemman historiantutkimuksen pitkälti unohtama liiketoiminnan muoto. Aiheeseen liittyvä lähdeaineisto on laaja, yksityiskohtainen ja talous- ja kulttuurihistoriallisesti monipuolinen. Se tuo uutta tietoa 1700-luvun riskejä kaihtamattomasta merenkulusta ja valaisee ilmastohistoriaakin. Aavelaiva Vuonna 1771 Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian Turun piirin sukelluskomissaari, englantilaissyntyinen Robert Fithie, raportoi Tukholman amiraliteetille Kemiön läheltä löytyneestä oudosta laivahylystä. Alus oli Fithien mukaan haaksirikkoutunut edellisenä syksynä ja seissyt talven yli jäissä. Takila ja lasti olivat kadonneet, ankkurit roikkuivat vedessä eikä miehistöstä tiedetty mitään. ”On epäselvää, mistä alus on tullut, mihin se oli matkalla ja ketkä sillä liikkuivat, koska aluksen paperit ovat kadonneet”, kirjoitti Fithe raportissaan. Sukelluskomppania löysi hylystä ainoastaan takilan osia sekä jonkin verran viiniä ja viinaa. Nämä se huutokauppasi myöhemmin Turussa. Kemiön ”aavelaivan” kohtalolle on kaksi mahdollista selitystä. Todennäköisesti alus oli joutunut myrskyyn, jolloin miehistö oli kaatanut sen mastot kantraamisen eli kaatumisen välttämiseksi sekä laskenut ankkurit estääkseen sitä ajelehtimasta karille. On kuitenkin täysin mahdollista, että laiva oli ryöstetty. Hylynryöstö ja merirosvous olivat nimittäin vielä voimissaan 1700-luvulla niin Itämerellä kuin muuallakin (Kaukiainen 2006; Pearce, 2010). Saaristolaiset olivat kautta aikain keränneet rantaan ajautuneen tavaran omaan käyttöönsä, eikä ollut mahdotonta, että kokonainen laivakin olisi hyödynnetty näin. Hylynryöstöön viittaisi sekin, että aluksen lasti ja takila olivat poissa. Monikymmenosainen takila voitiin purkaa ja kuljettaa pois uittamalla. Se oli arvokkaampi kuin aluksen runko ja helppo jälleenmyydä ja kierrättää. Takiloiden raaka-aineena käytetty puutavara, varsinkin lehtikuusi, oli pohjoisen Itämeren alueen tärkeä vientiartikkeli. Aikaisemmassa tutkimuksessa ei kuitenkaan ole otettu huomioon sitä mahdollisuutta, että ulkomaille myytiin takilapuun nimellä myös merestä nostettuja ”kierrätystakiloita”. On täysin mahdollista, että hylkylaivojen takiloita kuljetettiin Suomesta tärkeään vientikaupunkiin Riikaan, mistä ne lähtivät maailmalle aina Espanjaan asti. Kemiön aarrelaivan tapaus erilaisine tulkintamahdollisuuksineen kuvastaa hyvin sitä tutkimusproblematiikkaa, johon Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen tutkimushanke ”Help or business? Shipwrecks and salvage companies in the 18th century Baltic as early modern entrepreneurship” (2014–17) keskittyy. Projekti selvittää, paljonko ja millaisia haaksirikkoja 1700-luvun Itämerellä sattui, ja mikä oli niiden taloudellinen merkitys sukellus- ja pelastusseuroille sekä kaupungeille ja niiden laivanvarustajille. Se tarkastelee sukellustoimintaa osana varhaismodernia valtionmuodostusta (state-building) sekä sukelluskomppanioiden toimintaa kansainvälisinä yrityksinä. Lähtökohdiltaan itämerellinen aihe laajenee globaaliksi, kun mukaan otetaan Ruotsin Itä- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 5 Intian kauppakomppania ja sen alusten pelastusoperaatiot maailman merillä. Projekti tekee myös yhteistyötä meriarkeologien kanssa, pyrkien selvittämään, onko kirjallisen ja arkeologisen lähdeaineiston yhdistämisen avulla mahdollista tehdä jopa uusia Vrouw Marian kaltaisia sensaatiomaisia hylkylöytöjä. Rantaoikeudesta liiketoiminnaksi Hylkytavaran talteenotto merestä on yhtä vanhaa perua kuin laivaliikenne. Itämeren alueella oli varhaiskeskiajalla voimassa ikivanha germaaninen rantaoikeus (Strandrecht). Se antoi rannan omistajalle oikeuden rantaan ajautuneeseen hylkytavaraan, haaksirikkoutuneisiin aluksiin ja jopa niiden miehistöihin, jotka voitiin ottaa orjiksi (Wulff 2007, s. 33). Katolinen kirkko tuomitsi rantaoikeuden jo 1100-luvulla, mutta vanhoista tavoista ei luovuttu helpolla. Erityisesti syrjäseuduilla rantaoikeuden perinne säilyi pitkään laittomaksi rantarosvoudeksi muuttuneena. Merenkulun ja kauppapurjehduksen lisääntyessä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa meriliikenteen sujuvuus nousi tärkeäksi teemaksi. Vuonna 1667 Ruotsissa astui voimaan Kaarle XI:n merilaki, joka oli pienin muutoksin voimassa aina 1800-luvulle asti. Sen viides luku eli Merivahinkokaari (Siöskade Balken) antoi yksityiskohtaiset toimintaohjeet haaksirikkotapauksiin. Lain tarkoituksena oli suojella ruotsalaisia laivanvarustajia ja laivojen miehistöä rantarosvojen mielivallalta. Samaan aikaan merilain säätämisen kanssa Ruotsiin alkoi syntyä organisoitua pelastustoimintaa haaksirikkoutuneiden alusten ja näiden lastien talteenottamiseksi. Alan pioneeri oli Mårten Triewald, Englannissa uuteen tekniikkaan perehtynyt mekaanikko ja tiedemies, jonka aloitteesta perustettu Sukellus- ja pelastusseura (Dykeri- och Bergningssocietet) sai vuonna 1729 yksinoikeuden pelastustoimintaan koko valtakunnan alueella. 1700-luvun lopulle tultaessa Sukellus- ja pelastusseuran organisaatio ja hallinto olivat vakiintuneet. Seura jakautui kahteen komppaniaan, eteläiseen ja pohjoiseen. Eteläisen komppanian alueeseen kuului Ruotsin etelärannikko 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Tanskan aluevesiltä Karlshamniin, pohjoisen komppanian alue jatkui siitä Suomenlahden kautta Venäjän rajalle asti. Pohjanlahti jäi ulkopuolelle, koska sen rannikkokaupungit eivät saaneet käydä ulkomaankauppaa, eikä alueella siksi tapahtunut seuraa kiinnostavia rahakkaita haaksirikkoja. Komppaniat olivat nimenomaan taloudellisia yrityksiä, ihmishenkien pelastaminen oli toisarvoista. Komppaniat jakautuivat edelleen sukelluspiireihin (distric), joissa käytännön pelastustoiminta tapahtui. Suomen rannikolla oli kolme piiriä keskuksinaan Eckerö, Turku ja Helsinki. Piirien johdossa olivat sukelluskomissaarit, joilla oli alaisinaan mm. sukellusvouteja, päällysmiehiä ja tullivartijoita. Tämän lisäksi komissaareilla oli käytettävissään sukellustyöntekijöitä, jotka kutsuttiin töihin haaksirikon sattuessa. Kaiken kaikkiaan pelastustoiminta työllisti 1700-luvun lopun saaristossa satoja henkiä. Sukelluskomppanian avulla haaksirikot saatiin kruunun valvontaan, vaikka rantarosvoutta – maantierosvouden merellistä muotoa – ei onnistuttukaan kokonaan hävittämään. Käytännön sukellustyö tapahtui 1700-luvulla yksinkertaisilla välineillä. Koska pelastustyö oli pintasukellusta, työkaluiksi saivat useimmiten riittää vene sekä erilaiset puuvartiset keihäät, koukut ja haavit. Vuonna 1760 Loviisan kaupungin meritullin varastossa säilytetty sukellusvälineistö käsitti sahan, tykkipihdit, murrinkoukun, mutakauhoja, naaran, väkipyörällisen nostolaitteen ja myrskypumpun. Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian paras kalusto oli Tukholman sukelluspiirillä, joka samana vuonna 1760 omisti jopa kaksi sukelluskelloa ja sukelluspuvun. Suomen alueella ei ilmeisesti koskaan ollut sukelluskelloa, vaikka sukelluskomissaarit anoivatkin niitä muiden piirien välineistöön vedoten. (Amiraliteettikollegion arkisto, Sarja E: Luotsikonttori, Saapuneet kirjeet, Sukelluskäsittelyt.) Haaksirikkojen Itämeri Sukellus- ja pelastusseura raportoi neljännesvuosittain toiminnastaan Karlskronaan amiraliteetille. Nämä raportit, joita säilytetään Ruotsin Sota-arkistossa, antavat kuvan seuran toiminnan laajuudesta. (Dykerihandlingar 1749–1798, Krigsarkivet.) Pohjoisella Itämerellä seuran tietoon tuli vuosittain 20–35 isompaa haaksirikkoa (Huhtamies, Itämeren haaksirikkotietokanta). Lisäksi raportteihin on kirjattu merestä ajelehtimasta talteen poimitut ”löydöt”, kuten takilat, laivaveneet ja irtotavara. Toisinaan rantaan ajelehti myös ruumiita. Ajelehtiva hylkytavara oli sukelluskomppanialle tervetullutta, mutta ruumiit se joutui hautaamaan omalla kustannuksellaan, mistä se toisinaan amiraliteetille valitti. Rantaan ajautuneet hylkytavarat ja ruumiit saattoivat olla viimeinen merkki aluksesta, joka oli kadonnut jäljettömiin myrskyiselle merelle. Kauppamerenkulun purjehduskausi oli ympärivuotinen. Laivat kulkivat jäiden tuloon asti, toisinaan pidempäänkin. On tapauksia, joissa laivat jäätyivät kiinni Suomenlahdella tai murskaantuivat jäiden puristuksissa. Vaikka laivanvarustajat tiesivät syksyisen Itämeren vaarat, he eivät pelänneet riskinottoa – tätä kuvastavat sellaiset alusten nimet kuin Risico. Heillä oli tukenaan pitkälle kehittynyt merivakuutustoiminta, joka takasi osittaisen korvauksen tuhoutuneista aluksista, ja kannustimenaan tieto kaupan tärkeydestä. Venäjältä laivattiin läntisen Euroopan suuriin merenkulkukeskuksiin strategista laivanvarustusmateriaalia (naval stores), kuten puutavaraa, hamppua, purjekangasta, tervaa, rautaa ja valtamerialusten pohjiin käytettyä kuparia. Näiden tuotteiden saannin tyrehtyminen olisi pysäyttänyt ennemmin tai myöhemmin globaalin laivaliikenteen. Suurin osa pohjoisen Itämeren haaksirikoista tapahtui syksyllä, lokakuun ja joulukuun välisenä aikana. Syksy olikin pelastustoiminnan sesonkiaikaa, jolloin laivoja purjehti kiville parhaimmillaan – tai pahimmillaan – päivittäin. Kolmasosa haaksirikoista sattui yön pimeydessä, mutta syysmyrskyt tekivät myös päivällä purjehtimisesta vaarallista (Huhtamies, Itämeren haaksirikkotietokanta). Sukelluskomppanioiden raportit, joissa kuvaillaan haaksirikkoon johtaneita olosuhteita, ovat kallisarvoisia lähteitä myös sää- ja ilmastohistorian tutkijoille, sillä säätilaa koskevia lähteitä on 1700-luvulta säily- nyt erittäin vähän. Itämerellä purjehtineet merikapteenit etsivät reittinsä maisemanavigoinnin eli näköhavaintojen avulla. Kompassia ei tarvittu kuin öisillä avomeriosuuksilla tai päivällä sumussa. Kun alus pyrki avomereltä satamaan johtaneelle sisääntuloväylälle, kompassista ei ollut hyötyä, sillä sen ohjaustarkkuus ei riittänyt. Juuri näissä vilkkaasti liikennöidyissä meriliikenteen pullonkauloissa tapahtui eniten haaksirikkoja. Onnettomuuksia oli niin paljon, että saaristomaisemaa koristivat luodoille ajautuneet hylyt, pinnan alta sojottavat mastot ja aalloilla kelluva hylkytavara. Sisääntuloväylät olivatkin ensimmäisiä merikortein kartoitettuja paikkoja. Vaikka laivaliikennettä oli 1700-luvulla erittäin vähän nykyaikaan verrattuna, se oli keskittynyt tietyille väylille ruuhkaksi asti. Juuri tämän vuoksi Itämeren pahimmat haaksirikkopaikat olivat, ehkä hieman yllättäen, varsin helppokulkuiset Gotlannin ja Öölannin merialueet. Ne olivat solmukohtia, joihin kanavoitui koko pohjoisen Itämeren laivaliikenne. Samalla ne olivat Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian parhaat apajat. Ei ollut yllättävää, että Petter Gottberg, Itämeren tunnetuin hylynryöstäjä, valitsi 1700-luvun lopulla asuinpaikakseen Gotlannin ja Gotska Sandön. Itämeren vaarallisimmat alueet Gotlannin ja Öölannin jälkeen olivat Tukholman ulkosaaristo sekä Jussarö, Porkkala ja Hanko Suomenlahdella. Kaupunkien välisillä merialueilla sattui kaikesta päätellen huomattavasti vähemmän merionnettomuuksia kuin kaupunkien tuntumassa ja niiden satamiin johtaneilla saaristoväylillä. Helsingin hylkyhuutokaupat Haaksirikkojen yleisyys loi merikaupunkeihin laajat haaksirikkotavaran markkinat. Ruotsiin oli 1600-luvun lopulla luotu julkisten huutokauppakamarien verkosto, jonka piiriin kuului myös haaksirikkotavaran myynti. (Ulväng-Murhem-Lilja 2013, s. 29–41.) Projektimme on toistaiseksi keskittynyt Helsingin kaupungin huutokauppakamariin, jonka arkistossa on aukoton sarja haaksirikkohuutokauppojen pöytäkirjoja 1700-luvun loppupuolelta. (Huutokauppaka- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 7 marin pöytäkirjat 1740–1808, Helsingin kaupunginarkisto.) Ne olivat volyymiltään vain murto-osa Öölannin ja Gotlannin huutokauppamarkkinoista, mutta mahdollistavat silti syväluotaavan verkostoanalyysin 1700-luvun porvarillisesta liiketoiminnasta. Helsinki oli yksi Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian asemakaupungeista. Helsingin komppanian toimialueeseen, joka käsitti koko Suomenlahden pohjoisrannikon Hankoniemestä lännessä Venäjän rajalle idässä, kuuluivat monet koko Itämeren pahimmista haaksirikkopaikoista. Erityisen tuottoisa komppanialle oli aivan Helsingin kaupungin kupeessa sijainnut Porkkalanniemi. Pitkälle merelle työntyvä karikkoinen niemi oli vaarallinen paikka jopa kotimaisille aluksille, saati ulkomaisille kauppalaivoille, jotka tunsivat huonosti täkäläisiä vesiä. Viaporin linnoituksen rakentaminen Helsingin kaupungin edustalle 1700-luvun jälkipuoliskolla lisäsi meriliikenteen määrää alueella. Tärkeämpi oli kuitenkin Suomenlahden pohjukkaan perustettu Venäjän uusi keisarillinen pääkaupunki Pietari, jonka ansiosta Helsingin editse kulki eurooppalaisten kauppalaivojen jatkuva virta. (Huhtamies 2012, s. 247–249; Huhtamies 2014, s. 139–164.) Hylkyhuutokauppojen määrä vaihteli suuresti vuosittain. Toisinaan kului vuosikausia ilman yhtäkään, toisinaan jokin poikkeusvuosi ajoi kerralla suuren määrän aluksia karille ja sukelluskomppanian ulottuville. Koko tutkimusaikakauden suurin huutokauppasuma koettiin 1750–60-lukujen taitteessa, kiitos vuoden 1760 hirmumyrskyn, joka riehui myös Helsingin edustalla. (Huutokauppakamarin pöytäkirjat 1759–1761, Helsingin kaupunginarkisto.) Komppanian pelastamat alukset lasteineen myytiin Helsingin kaupungin huutokauppakamarissa, ja myynnin tuotto jaettiin sukelluskomppanian, kruunun, huutokauppakamarin ja aluksen omistajan kesken. Järjestely hyödytti kaikkia osapuolia. Sukelluskomppania, kruunu ja Helsingin kaupunki tienasivat huutokauppojen avulla rahaa. Aluksen omistaja, joka oli usein esimerkiksi saksalainen, hollantilainen tai englantilainen laivanvarustaja, sai puolestaan edes 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 osittaisen korvauksen pohjoiseen periferiaan haaksirikkoutuneesta aluksestaan. Tiedonsaanti vähensi liiketoiminnan kustannuksia (transaction costs) ja parhaimmillaan lastista saatu kompensaatio oli eräänlainen vakuutus, joka korvasi ainakin osan menetyksistä. (Merivakuutuksesta Itämerellä, ks. Spooner 1983.) Pelastettujen lastien joukossa oli toisinaan arvotavaraa, kuten Pietarin yläluokan käyttöön matkalla olleita viinejä, konjakkia, kankaita, nautintoaineita, jalometallia ja muita ylellisyystuotteita. Yleensä merestä nostettiin kuitenkin paljon arkipäiväisempää tavaraa, kuten puutavaraa, nahkoja, viljaa ja hamppua – viimeksi mainittu oli Pietarin tärkein vientituote. Nämä kelluivat vedessä ja olivat siksi otollista pelastettavaa. Lastihuutokauppoihin kokoontui suuri ja sekalainen, sääty- ja paikkakuntarajat ylittänyt ostajakunta. Kun esimerkiksi vuonna 1758 Porkkalassa haaksirikkoutui suuri kauralasti, kaikki kynnelle kyenneet lähiseudun maanviljelijät saapuivat huutokauppaan hankkimaan ruokaa hevosilleen. (Helsingin huutokauppakamarin pöytäkirja 9. ja 28.9.1758, Helsingin kaupunginarkisto.) Informaatio tulevista huutokaupoista kulki tehokkaasti eri puolille maaseutua, sillä niitä mainostettiin sunnuntaisin kuulutuksilla Helsingin ympäristön kirkoissa. Näin tapahtunut tiedonvälitys oli kehittyneen selektiivistä: tietoa huutokaupoista jaettiin lastin myynnin kannalta merkittäville seurakunnille. Jos kyseessä oli rautalasti, tiedotettiin siitä läntisen Uudenmaan ruukkialueiden seurakuntia. Laivanosahuutokaupat noudattivat toisenlaista logiikkaa kuin lastihuutokaupat, sillä suurten kauppalaivojen takilat, köydet, mastot ja purjeet olivat kallista tavaraa. Monet Helsingissä huutokaupatut alukset olivat peräisin Euroopan suurista kauppakeskuksista ja edustivat oman aikansa meriteknologian huippua. Laivanosahuutokaupoissa olikin asiakaskuntana kourallinen Helsingin rikkaimpia kauppiaita, joille ei tuottanut ongelmaa maksaa pienen talon hintaa jonkin aluksen takilasta. Osa heistä erikoistui varmastikin välityskauppaan ja alihankintatoimintaan, vaikka tätä on hankala todentaa, koska kauppiaiden tilikirjat eivät ole säilyneet. Tärkeämpi päämäärä oli kuitenkin oma laivanvarustus. Helsinkiin perustettiin 1740-luvulla Ullanlinnan telakka, jonka osakkaina olivat kaupungin rikkaimmat kauppiaat. Siellä ryhdyttiin rakentamaan ”espanjanpurjehtijoita” eli suuria kauppalaivoja Välimeren-purjehdukseen ja elintärkeään suolantuontiin. Hylkyhuutokaupat tarjosivat telakalle raaka-ainetta, ja toisinaan meri lahjoitti helsinkiläisille jopa kokonaisia laivoja, jotka voitiin pienin korjauksin ottaa uudelleen käyttöön. Vuonna 1754 Porkkalassa haaksirikkoutui norjalainen tasakylkinen tammialus Concordia, joka laskettiin korjausten jälkeen uudelleen vesille Ullanlinnan telakalta, nyt Helsingin kauppiaiden omistamana ja kantaen Viaporin komendantin mukaan nimeä Augustin Ehrensvärd. Alus teki kuitenkin vain kaksi matkaa Espanjaan ennen kuin se haaksirikkoutui Öölannin luona toisella paluumatkallaan. (Hornborg 1950, s. 330–336.) Helsingin laivanvarustuksen kasvu oli nopeaa.1700-luvun alkupuolella helsinkiläiset eivät olleet omistaneet yhtään suurta kauppalaivaa, ja kaupungin tarvitsemat ulkomaantuotteet oli tuotettu vierailla aluksilla. 1800-luvun alussa Helsinki oli kauppalaivojen määrässä mitaten Ruotsin valtakunnan neljänneksi suurin merikaupunki. Tärkeä tekijä tämän kehityksen taustalla olivat hylkyhuutokaupat, joiden ansiosta Helsingin laivanvarustajat saattoivat ostaa kotikaupungistaan korkealaatuisia, kierrätyskelpoisia ja suhteellisen halpoja laivanosia. Toimiminen Pietarin-liikenteen laillistettuna välistävetäjänä oli Helsingille eduksi. Meriarkeologia asiakirjalähteiden tukena Itämeren kauppamerenkulun kasvu 1700-luvulla näkyy myös tuolle vuosisadalle ajoitettujen laivanhylkyjen määrässä. Ne ovat kaikki muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja, sillä lain mukaan laivahylky tulee rauhoituksen piiriin, kun sen uppoamisesta on kulunut sata vuotta. Osa tunnetuista hylyistä on löydetty systemaattisten etsintöjen tuloksena hyödyntämällä arkistolähteistä saatuja viitteitä uppoamispaikasta. Tämä on kuitenkin usein hyvin vaikea tie, sillä lähteen mainitsema haveripaikka voi olla epämääräinen tai alus on saattanut ajelehtia ennen uppoamistaan. Usein laivanhylyt löytyvätkin sattumalta harrastajasukellusten tai merenpohjan tutkimuksen yhteydessä. (Ahlström 2006, s. 101.) Sukellusseurojen raporttien avulla hylky voidaan paikallistaa parhaimmillaan karkeasti sijaintiympyrään tai karin tai luodon tuntumaan. Raportit antavat kuitenkin selkeästi kuvan niistä alueista, joilla hylkyjä on. Näille alueilla voidaan keskittää laajempia kenttätöitä. Projektin kokoaman tietokanta käsittää tällä hetkellä noin 500 laivahylkyä. Ne ovat suureksi osaksi tavanomaista bulkkilastia kuljettaneita melko pahasti hajonneita hylkyjä. Tämä ei kuitenkaan tee niistä meriarkeologisesti vähemmän kiinnostavia kohteita kuin hyvin säilyneet ”aarrelaivat”. Hajonneiden hylkyjen sisäosia on helpompi tutkia ja mm. viljan tai muun orgaanisen lastin analyysi tuo uutta kiinnostavaa talous- ja kulttuurihistoriallista tietoa. Koska Itämerellä ei ole hylkyjä syövää laivamatoa, on alue meriarkeologisesti varhaismodernia aikaa ajatellen tärkein. Kun kiinnostava laivahylky on löytynyt, alkaa monitieteinen projekti, jossa yhdistetään vedenalaistutkimukseen soveltuvia arkeologian ja luonnontieteiden menetelmiä. Tutkimus alkaa aina arkeologisella perusdokumentoinnilla, jossa tutkitaan aluksen mitat, rakennustapa, materiaalit, sen sisältämät varusteet, kuten köydet ja ankkurit, sekä lastitavara. Arkeologin on tiedettävä, mitä osia ja tavaroita kyseisen aikakauden aluksessa tyypillisesti oli merimatkojen aikana, ja selvitettävä, ovatko ne edelleen löydettävissä hylystä vai ei. Usein myös sillä, mitä hylystä puuttuu, on merkitystä, sillä puutteet saattavat viitata pelastustoimintaan. Kun hylky on tutkittu ja ajoitettu mahdollisimman tarkasti, voidaan yrittää sen identifiointia arkistolähteiden avulla. Vrouw Marian haaksirikko on hyvä esimerkki siitä, miten monivaiheinen prosessi laivan haaksirikko ja pelastustoiminta saattoi olla. Tästä vuonna 1771 uponneesta hollantilaisesta kauppa-aluksesta tiedetään varsin paljon arkistolähteiden kautta. Kapteenin kirjoittaman ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 9 miehistön jäsenten oikeaksi todistaman meriselityksen mukaan laiva ajoi iltapimeässä ja myrskyssä kaksi kertaa vedenalaiselle karille Turun saaristossa. Toinen kerta oli kohtalokas, ruuma täyttyi vedellä ja rikkoutuneista pakkauksistaan karanneet kahvinpavut tukkivat pumput. Laiva ei kuitenkaan uponnut heti, vaan miehistö ja sukelluskomppanian palveluksessa olleet saaristolaiset ehtivät pelastaa sen lastia useiden päivien ajan. Laiva kuljetti poikkeuksellisen arvokasta, Venäjän hoville ja keisarinna Katariina Suurelle kuulunutta lastia. Kun tieto haaksirikosta oli saavuttanut asianosaiset, alkoi vilkas diplomaattinen kirjeenvaihto Ruotsin ja Venäjän välillä. Kaikki pelastetut tavarat luetteloitiin tarkasti aina purjeita ja keittiöstä mukaan otettuja astioita myöten. Tämä luettelo on todella mielenkiintoinen asiakirja juuri yksityiskohtaisuutensa tähden, sillä siinä on paljon sellaisia tavaroita ja raaka-aineita, jotka tulliluetteloissa kirjattiin määrittelemättömän kappaletavaran alle. Suuri osa pelastetusta lastista on Venäjän hovin jäsenten tilaamaa ylellisyystavaraa, kuten nuuskaa, teetä, karttoja ja kirjoja, kukkasipuleita, linnun pesäkoreja ja taide-esineitä. Arvotavara oli todennäköisesti pakattu laivan perässä ja kansitasolla olleisiin hytteihin, niin että ne säilyivät varmasti kuivina ja olivat laivan päällikön valvovan silmän alla. Arkeologisissa tutkimuksissa on havaittu, että Vrow Marian perä- ja kansihytit ovat tyhjiä. Myöskään miehistön henkilökohtaisia tavaroita ei ole löydetty, keulassa sijaitseva keittiö vaikuttaa tyhjältä, eikä laivan kannen alla olevassa varastotilassa ole esimerkiksi ylimääräisiä purjeita. Arkeologinen todistusaineisto ei ole välttämättä silmin havaittavissa tai mitattavissa, ja siksi avuksi tarvitaan myös luonnontieteitä. Osa orgaanisesta materiaalista on saattanut vuosisatojen kuluessa hajota, mutta se saattaa olla todennettavissa luonnontieteellisten analyysien avulla. Esimerkiksi Vrouw Marian hylkyä tutkittaessa laivan ruumassa olevien tynnyreiden ja pakkauslaatikoiden sisältöä ei olisi voitu varmuudella selvittää ilman kemiallisia analyyseja ja kasvinjäännetutkimusta. Ruumasta otetut 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 näytteet osoittavat laivan lastina olleen muun muassa tekstiilien värjäykseen käytettyä indigoa ja krappia, jotka mainitaan myös Vrouw Mariaa koskevissa tulliasiakirjoissa. Näin ollen asiakirjalähteet ja arkeologiset tutkimustulokset tukevat hyvin toisiaan. (Ehanti 2012, s. 38–84; Alvik 2012, s. 109–131.) Asiakirjojen meri Haaksirikot olivat vääjäämätön osa varhaismodernia merenkulkua. Suomenlahdella merionnettomuuksien määrä alkoi kasvaa erityisesti Pietarin perustamisen jälkeen vuonna 1703. Helsingin ohi idän kasvavaan metropoliin kulkenut suhteellisen kapea meriväylä oli kaupallisesti ja strategisesti erittäin tärkeä, sillä sen kautta kulki idästä länteen globaalin merenkulun tarvitsemia tuotteita, kuten hamppua, purjekangasta, sahatavaraa ja tervaa. Helsingin kaltaisille kasvavalle ja omaa laivanvarustustaan – vuoden 1724 protektionistisen purjehdussäännön vauhdittamana – aloittavalle merikaupungeille kansainvälisen meriliikenteen haaksirikot tarjosivat uuden tuottoisan liiketoimintamahdollisuuden, sukellus- ja pelastustoiminnan. Toiminta käynnistyi vuonna 1729, kun Pohjoisen sukellus- ja pelastusseura perustettiin. Merenkulku, haaksirikot ja niihin liittynyt pelastustoiminta sekä rahakkaat huutokaupat, ovat kokonaisuus, joka tuotti asiakirjojen meren. Tämä korostui erityisesti vuodesta 1749 alkaen, jolloin Ruotsissa alettiin tilastoida ja säännöllisesti raportoida myös merionnettomuuksia. Sukelluskomppanioiden seikkaperäiset raportit, yhdistettynä muuhun kirjalliseen lähdeaineistoon, kuten oikeuslähteisiin, mahdollistavat kauppamerenkulun yksityiskohtaisen analyysin haaksirikkojen näkökulmasta. Kvantitatiivisen lähestymistavan ohella sukelluskomppanioiden raporttien liitteinä olevat seikkaperäiset meriselitykset tuovat kuvaan myös kvalitatiivisen näkökulman. Niistä paljastuu uskomattomia selviytymistarinoita, kohtaloita ja selvittämättömiä tapauksia, kuten alussa mainitun Kemiön aavelaivan kaltaisia ”lentäviä hollantilaisia”. Lähteet Tietokanta Itämeren haaksirikkotietokanta 1749–1779. (Koonnut Mikko Huhtamies lähteinään sukellusseurojen kvartaaliraportit, Dykerihandlingar 1749–1798.) Arkistolähteitä Helsingin kaupunginarkisto, Helsinki Huutokauppakamarin arkisto, huutokauppapöytäkirjat 1740–1808 Krigsarkivet, Tukholma Dykerihandlingar 1749–1798 Painetut lähteet ja opinnäytteet Alvik, Riikka: The Merchant vessels St. Michel and Vrouw Maria and their cargo. Teoksessa Ehanti, Eero, Aartomaa, Johanna, Lounatvuori, Irma, Tirkkonen Erik (toim.): Lost at Sea, Rediscovered, s. 108–131. Keuruu 2012. Ahlström, Christian: Identification through archival sources and finds. Nurmio-Lahdenmäki, Anna (toim.): St. Michel 1747, s. 94–110. Jyväskylä 2006. Ehanti, Eero: Lost at Sea. Teoksessa Ehanti, Eero, Aartomaa, Johanna, Lounatvuori, Irma, Tirkkonen Erik (toim.): Lost at Sea, Rediscovered, s. 14–89. Keuruu 2012. Granqvist, Juha-Matti: ”Yksinpä vapaudenajalle sangen ruma juttu”. Kiista Helsingin Vanhankaupungin myllystä 1755–1770. Pro gradu, Helsingin yliopisto 2009. Hornborg, Eirik: Helsingin kaupungin historia II: ajanjakso 1721–1808. Helsingin kaupunki 1950. Huhtamies, Mikko: ”Folk som kunde gå under vattnet.” Teknologia, Itämeri ja vedenalainen maailma (1500–1800). Viapori-Suomenlinna. Linnoitus, lähiseutu ja maailma. Piirteitä Suomenlinnan historiasta VIII. Juhlakirja yliopistonlehtori Panu Pulmalle. Helsinki 2012. Huhtamies, Mikko: Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä. John Nurmisen säätiö 2014. Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Historiallisia Tutkimuksia 225. SKS. Malinen, Ismo: Varakkuus ja valta. Varhaiskapitalistinen laivanvarustus Helsingissä 1700-luvun puolivälissä. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 1997. Pearce, Cathryn J: Cornish Wrecking. Reality and Popular Myth 1700–1860. Boydell and Brewer. Spooner, Frank. C: Risk at Sea, Amsterdam insunsurance and maritime Europe, 1766–1780. Cambridge University Press 1983. Tikka, Katja: Apua merihädässä – vai liiketoimintaa? Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729–1760. Pro gradu, Helsingin yliopisto 2014. Ulväng, Göran, Sofia Muhrhem, Kristina Lilja: Den glömda konsumtionen. Auktionshandel i Sverige under 1700och 1800-talen. Gidluns Förlag 2013. Wulff, Bertil: Välsignad kust. Strandningar vid Torekov och Hallands Väderö. Bjärebygden 2007. Julkaisuavustusten, konferenssija seminaariavustusten hakuajat syksyllä 2015 Avustusten hakuajat ovat seuraavat: Avustukset tieteellisten seurojen julkaisutoimintaan ja kansainväliseen toimintaan 1.–30.9.2015. Lisätietoja: julkaisupäällikkö Johanna Lilja, puh. (09) 228 69 229, johanna.lilja@tsv.fi Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien järjestämiseen 1.–31.10.2015. Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) 228 69 238, avustukset@tsv.fi Julkaisujen valtionavusta ja muista rahoitusmuodoista saa lisätietoa TSV:n julkaisuavustusinfossa 28.8.2015, klo 13–17, Tieteiden talolla. Alustava ohjelma: Kalle Korhonen: Koneen säätiön rahoitus tiedejulkaisuille Raimo Parikka: Suomen tiedekustantajien rahoitus tiedejulkaisuille Johanna Lilja: Avoimen julkaisemisen pilotointi Johanna Lilja: Muutoksia valtionavustusten hakemisessa ja tiliselvityksissä Johanna Lilja: Ohjeistus uusille hakemuslomakkeen täyttäjille Ilmoittautumislomake ja tarkka aikataulu tulevat kesäkuun aikana verkkosivullemme www.tsv.fi. Riikka Alvik on Museoviraston tutkija, Juha-Matti Granqvist tohtorikoulutettava, Mikko Huhtamies dosentti ja Katja Tikka tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 11 Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala Janne Kosunen ja Matti Mieskonen Erkki Vala toimi keskeisessä asemassa kaikissa yhteyksissä, joihin nimi ”tulenkantajat” omana aikanaan liitettiin. Silti Vala on jäänyt tutkimuksissa ikuisen sivuhenkilön rooliin. Sitoutumattomasta ja kompromisseihin taipumattomasta intellektuellista tuli sotien jälkeen vaiennettu muistelija. Valan kautta avautuu uusi näkökulma niin tulenkanta jien kuin laajemmin kulttuuriälymystön toimintaan Suomessa maailmansotien välisenä aikana. Olavi Paavolaiseen kohdistui viime vuonna ennen kokematonta mielenkiintoa. Ville Laamasen väitöskirjan Suuri levottomuus lisäksi syksyllä ilmestyivät H.K. Riikosen ja Panu Rajalan Paavolaisesta kirjoittamat elämäkerrat. Myös Pentti Haanpäätä – toista 1920-luvulla uraansa aloittanutta kirjailijaa – on pidetty näkyvästi esillä. Matti Salmisen elämäkerta (2013) ja Anssi Sinnemäen Kenttää ja kasarmia käsittelevä tutkimus (2014) ovat tuoreeltaan pyrkineet rehabilitoimaan Haanpään mainetta kotimaisen kirjallisuushistorian väärinymmärrettynä hahmona. Paavolainen ja Haanpää on molemmat yhdistetty maailmansotien välisen ajan tulenkantajaliikkeeseen. Tulenkantajissa on kyse monitulkintaisesta ilmiöstä, jonka jäsenistä ja historiallisesta olemuksesta ei vallitse yksimielisyyttä. Tavallisimmin tulenkantajat määritellään 1920-luvulla esiintyneeksi kirjailijaryhmäksi ja -sukupolveksi. Tätä käsitystä ovat tukeneet kirjailijoiden elämäkerrat, joita tähän mennessä on ilmestynyt muun muassa Martti Haaviosta, Uuno Kailaasta, Katri Valasta, Mika Waltarista, Unto Seppäsestä, Lauri Viljasesta, Elina Vaarasta, Toivo Pekkasesta sekä jo edellä mainituista Haanpäästä ja Paavolaisesta – joistakin jopa useampaan kertaan. Yhden tulenkantajan elämäkertojen kirjo on 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 unohtanut. Erkki Vala, toimittaja ja kirjailija, liikkuu aikalaistensa tarinoissa ikuisena sivuhenkilönä. Hän on Katri Valan veli, Haanpään ja Pekkasen löytänyt WSOY:n kustannustoimittaja sekä oman kustannusyhtiönsä – Kirjailijain kustannusliikkeen – johtaja, joka julkaisi 1930-luvulla muun muassa Arvo Turtiaisen ja Viljo Kajavan esikoisteokset. Vaikka Vala halusi identifioitua kirjailijaksi, hänen teoksensa – keskeisimpinä Leijonajuhlat (1932), Onnelliset pessimistit (1932) ja Rajakylä (1945) – eivät saavuttaneet suosiota omana aikanaan. Myös kirjallisuushistoria on pudottanut teokset kaanoninsa ulkopuolelle. Valan poikkeukselliset tulenkantajamuistelmat ovat hautautuneet arkistojen kätköihin ja nykyään hänen jälkimaineensa perustuu pääasiassa toimittajantyöhön. On unohdettua on, että kaikissa tulenkantajien nimeä kantavissa julkaisuissa sekä Tulenkantajain Seurassa keskushahmona toimi juuri Erkki Vala. Aikalaisille Vala esiintyi hyvin ristiriitaisena hahmona. Haanpää on kuvaillut Valan olleen innostunut, teennäinen ja fanaattinen. Paavolainen määrittelee hänet diktaattorityypiksi, Viljo Kajava 30-luvun vasemmistokirjailijoiden symboliksi, Jarno Pennanen vapaamieliseksi ja radikaaliksi, Nyrki Tapiovaara innostavaksi, Saima Harmaja karkeatekoiseksi ja kerskailijaksi. Toisaalta Valaa on myös pidetty Eino Leinon perinteen jatkajana. Näkemysten runsaus antaa olettaa, ettei Valan merkitys omana aikanaan ollut yhdentekevä. Mutta kuka Erkki Vala oli ja mikä oli hänen merkityksensä? “Anna meille Erkki Vala!” Vala syntyi vuonna 1902 kirjallisuutta arvostavaan metsänhoitajan perheeseen Porvoos- sa, joka oli perinteisesti ollut suomalaisen kirjallisuuden keskuspaikka. Kaupungissa toimi WSOY:n kustannusyhtiö, josta tuli Valankin elämässä tärkeä suunnannäyttäjä. Ilomantsissa vietetyn lapsuuden jälkeen hän siirtyi 15-vuotiaana WSOY:n kirjapainotyöntekijäksi (1917– 20). Porvoossa Vala tutustui muun muassa Arvid Järnefeltiin, josta tuli hänelle itsenäisen kirjailijan, kriittisyyden ja rohkeuden symboli. WSOY:n jälkeen Vala siirtyi toimittajan töihin ensin Keravalle ja sen jälkeen Kouvolaan, mitä aikaa hän on pitänyt tärkeänä toimittajan rajojen kokeilun aikana. Kirjoitettuaan vuonna 1924 ylioppilaaksi Vala palasi WSOY:hyn, tällä kertaa kustannusvirkailijaksi (1924–28). (SKS, Kotus.) Kustannusvirkailijana Vala omistautui työnteolle ja kuului WSOY:n nuoriin “maistereihin”. Samaan aikaan kustannusvirkailijana aloitti myös Martti Haavio, jonka kanssa Vala ystävystyi. Valan ja Haavion kautta kulkivat erityisesti uuden sukupolven kirjailijoiden tekstit, mikä antoi heille merkittävän roolin nuorten kirjailijoiden ja kustannusyhtiön välisenä linkkinä (Häggman 2001, 306 ja 340). Vala ei ainoastaan löytänyt uusia kykyjä Haanpään ja Pekkasen tavoin, hänellä oli myös tärkeä asema omien kirjailijaystäviensä tukijana ja suosittelijana. Vala oli verkostoitunut Nuoren Voiman Liiton (NVL) kautta 1920-luvun kirjallisiin piireihin – hän toimi NVL:n kirjallisen piirin sihteerinä. NVL:ssa Valan tehtäviin kuului muun muassa kirjallisten näytteiden hyväksyminen. On tunnettua, että 20-luvun nuoret kirjailijat auttoivat toisiaan kirjoittamalla kirjallisuusarvosteluja toistensa teoksista. Ehkä vielä merkittävämpää kirjailijoiden urakehitykselle oli Valan ja Haavion portinvartijan asema kustannusvirkailijoina, koska heidän tehtävänsä oli esitellä parhaimmat kirjailijalupaukset kustannusyhtiön johdolle ja suositella heidän julkaisemistaan. NVL ja WSOY ideoivat 20-luvun alussa uutta kirjallista albumia. Hanke toteutui vasta kun riittävän kyvykäs ja työhön suostuva kustannustoimittaja löytyi Erkki Valan tultua töihin WSOY:hyn. Hän toimitti Tulenkantajat-albumit vuosina 1924–27. Ensimmäisen albumin Vala toimitti yhdessä Martti Haavion kanssa, mut- ta sen jälkeen hän vastasi työstä yksin. Vuonna 1928 Albumi irrotettiin NVL:n ja WSOY:n ohjauksesta, uusi Tulenkantajat-lehti (1928–30) perustettiin ja sen päätoimittajana aloitti Erkki Vala. Valan aikaisemmat ansiot kustannusvirkailijana ja toimittajana sekä NVL:n kirjallisen piirin keskeisenä jäsenenä tekivät hänestä itsestään selvän päätoimittajan. Lisäksi Vala oli verkostoitunut Arvid Järnefeltin, F.E. Sillanpään, Hella Wuolijoen ja Alvar Aallon tapaisiin vanhemman polven ja muiden alojen kulttuurihenkilöihin, jotka lähtivät tukemaan lehtihanketta. Lehdestä muodostuikin ennen kaikkea Erkki Valan näköinen julkaisu, joka herätti valtavasti huomiota poleemisuudellaan ja rohkeudellaan. Olavi Paavolainen onkin tunnustanut lehden menestyksen perustuneen Valan taitavaan päätoimittajan työhön. Pelkkä lehti ei riittänyt Valalle, joka oli ottanut nuorten julistaman suomalaisen kulttuurin uudistamistehtävän vakavasti. Hän perusti vuonna 1929 Tulenkantajain Seuran, joka toimi keskustelufoorumina Tulenkantajien esiin nostamille teemoille, kuten paneurooppa-aate ja sananvapaus. Vala toimi luonnollisesti seuran puheenjohtajana. Vala johti sekä seuraa että lehteä, mutta riitautui voimakkaiden kannanottojensa vuoksi Akateemisen Karjala-Seuran jäsenten, erityisesti Martti Haavion, kanssa. Ristiriidat johtivat lopulta Valan syrjäyttämiseen lehden päätoimittajan paikalta 1930 ja Tulenkantajien ajautumiseen konkurssiin (Kosunen ja Mieskonen 2014, 17). Valan elämässä vuosi 1930 oli siviilielämässäkin vaikeaa aikaa. Valan vaimo Ursula Thesleff menehtyi synnytykseen. Vala ei kyennyt huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan, jonka huolenpito jäi menehtyneen äidin sukulaisten vastuulle. Valaa persoonana kuvastaa hyvin, ettei hän kuitenkaan lannistunut vastoinkäymisistään. Vuonna 1931 hän työskenteli Yleisradiossa Radiomailma-lehden (sic) toimittajana, mitä ennen hän oli ollut töissä Edistyspuolueen puoluetoimistossa. Vuonna 1932 Vala julkaisi romaanit Leijonajuhlat ja Onnelliset pessimistit. Samana vuonna Helsinkiin saapuneet nuoret ylioppilaat (mm. Viljo Kajava, Raoul Palmgren, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 13 Nyrki ja Tapio Tapiovaara) vaativat tulenkantajuuden elvyttämistä. Viljo Kajavan mukaan ”merkitsi meille Erkki Valan nimi samaa kuin Tulenkantajat” (Kajava 1990, 153). Raoul Palmgren lähetti syrjäytetyn Valan jälkeen Tulenkantajien päätoimittajaksi siirtyneelle Paavolaiselle vuonna 1930 kirjeen, jonka hän oli otsikoinut sanoin: ”Anna meille Erkki Vala” (SKS, OPA). Jo ensimmäinen lehti henkilöityi lukijoiden silmissä Valaan. Vala elvyttikin Tulenkantajain Seuran ja jatkoi sen puheenjohtajana. Seuran äänenkannattajaksi perustettiin uusi Tulenkantajat-lehti (1932–39) ja jälleen päätoimittajaksi valittiin Vala. 1930-luvulla tulenkantajien yhteiskunnallinen painotus sai entistäkin merkittävämmän roolin äärioikeiston ja keskieurooppalaisen fasismin luomassa paineessa, mutta Vala piti kiinni ensimmäisen lehden ideasta yhteiskunnallista kritiikkiä harjoittavana kulttuurilehtenä. Valalle lehti oli 1920-luvun lopulla aloitetun työn jatkumoa ja ulkoisista muutoksista huolimatta sisältö noudatteli samoja periaatteita (Kosunen ja Mieskonen 2014, 17). Valan johtamasta Tulenkantajista ja Tulenkantajain Seurasta muodostui suomalaisen kulttuuriälymystön keskeisiä kohtaamispaikkoja. Kamppailu fasismia vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta yhdisti monenlaisista taustoista tulevia taiteilijoita ja ylioppilaita. Poliittisten aatteiden ristitulessa Vala piti kuitenkin kiinni periaatteellisesta puoluepoliittisesta sitoutumattomuudestaan, mikä aiheutti ristiriitoja hänen ja Akateemisen Sosialistiseuran jäsenten välillä. Vala joutuikin luopumaan seuran puheenjohtajuudesta vuonna 1935, jolloin tulenkantajien ryhmä jakautui Raoul Palmgrenin vasemmistosiipeen ja Valan liberaaleihin. Lehti pysyi Valan johtamana ja hän säilytti lehden valitsemallaan sitoutumattomalla linjalla, mikä tulehdutti hänen välinsä lopullisesti niin oikealle kuin vasemmallekin. Vuoden 1936 aikana ristiriidat vasemmisto-opposition kanssa alkoivat jo lieventyä, mutta suhteet eivät enää koskaan palanneet ennalleen. Vala oli tulenkantajien lisäksi 1930-luvulla perustamassa myös Ihmisoikeuksien liittoa ja Sotaa vastustavaa kansalaistoimikuntaa. Vala perusti myös oman kustannusyhtiönsä, Kirjai- 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 lijain kustannusliikkeen (1935–41), jonka tarkoituksena oli toimia lupaavien, suurten kustannusyhtiöiden poliittisista syistä hylkäämien kirjailijoiden väylänä kirjalliselle kentälle. Vala kustansi muun muassa muiden kustannusyhtiöiden boikotoiman Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot -teoksen (1935), Viljo Kajavan esikoisteoksen Rakentajat (1935), Arvo Turtiaisen esikoisteoksen Muutos (1936) sekä suomennoksen tšekkiläisen Jaroslav Hašekin menestysteoksesta Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa (1935), jonka suomentamisesta hän oli käynyt oikeudenkäyntiä aiemmin. Tulenkantajien näkyvä ja aktiivinen kamppailu sananvapauden puolestapuhujana aiheutti vaikeuksia suurimmalle vastuunkantajalle eli päätoimittajalle. Valaa vastaan nostettiin yhteensä neljä painokannetta, joista kaksi päättyi sakkotuomioon ja kertaalleen hän sovitti sananvapauden rajoja koetellutta rikettään vankilassa. Valan sisar, Tulenkantajien suorasanainen pakinoitsija, Katri Vala kirjoittikin veljelleen painokanteiden olevan varma merkki kesän tulosta (SKS, ErVA). Laajemmassa katsannossa niin Etsivä Keskuspoliisi (EK) kuin Suomen kommunistinen puoluekin (SKP) olivat kiinnostuneita kulttuuriälymystön piirissä nimenomaan Tulenkantajista ja Erkki Valasta. SKP kaavaili lehden valjastamista kommunistien puna-apu-toiminnan keskusorganisaatioksi (KA, RGASPI), mutta Vala piti tiukasti kiinni sitoutumattomuudestaan. EK puolestaan piti Tulenkantajia erityisen vaarallisena julkaisuna, mistä on osoituksena Valan painokanteiden suhteettoman suuri määrä verrattuna muihin samantyyppisiin kulttuurilehtiin, Kirjallisuuslehteen ja Soihtuun. Sekä kommunistien kiinnostus että EK:n epäilyt liittyivät jälleen Valan lehtimiestaitoihin. Lehti oli erityisen kiinnostava – EK:n näkökulmasta vaarallisen kiinnostava – vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään kriittisesti suhtautuva julkaisu, jonka voimana oli poliittinen sitoutumattomuus. Vala oli taitava provosoimaan ja herättämään keskustelua, mutta myös poikkeuksellisen rohkea teoissaan. Erkki Seväsen mukaan Vala oli maailmansotien välisenä aikana yksi harvoista politiikan kentälle interventioita tehneistä ”vapaista intellektuel- leista”, joka arvosteli oikeiston lisäksi jatkuvasti myös SDP:n virallista linjaa ja toteutti ”vapaalle osallistuvalle älymystölle ominaista totuudenpuhujan roolia” (Sevänen 1997, 51–52). “...kysymyksessä ovat minun eikä heidän muistelmansa” Vala harmittelee Yleisradion haastattelussa 1970-luvulla, että poliittiset piirit ja ”ymmärtämättömät” ihmiset ovat tehneet hänen kirjallisen työnsä mahdottomaksi. Kun Vala oli 1930-luvulla julkaissut boikotissa olleen Haanpään kirjoituksia, puuttui häneltä itseltään vaikeina sotien jälkeisinä vuosina ”ystävällinen” kustantaja (YLE). Jatkosodan aikana perustettu Kustannusyhtiö Tammi oli julkaissut vuonna 1945 Valan viimeiseksi jääneen romaanin Rajakylä, joka keskittyi hänen äitinsä pohjoiseen kotiseutuun. Teoksen julkaisu ajoittuu samaan ajankohtaan, jolloin Vala menetti tärkeimmät lähiomaisensa. Katri Vala kuoli vuonna 1944 ja seuraavana vuonna menehtyivät sekä äiti Alexandra että nuorempi veli Niilo. Rajakylä oli Valan ensimmäisen kaunokirjallisen teos viiteentoista vuoteen, joka silti 1930-luvun teoksien tapaan sivuutettiin arvosteluissa vähin äänin. Jälkikäteen arvioituna teos sijoittuu niihin sodanjälkeisen kirjamyynnin huippuvuosiin, jolloin tarjonnalla oli vaikeuksia vastata kysyntään ja kaupallisuus ajoi useissa tapauksissa kustannettavan tuotteen kriittisen arvioinnin ohitse. Jos menestystä olisi tullut, Valan kaunokirjallinen ura olisi todennäköisesti saanut jatkoa. Vaikka Hella Wuolijoen aikana Valalle löytyi töitä vielä Yleisradiossa, jossa hän toimi peräti esitelmä- ja selostusosaston päällikkönä, Rajakylän hiljainen hautaus aloitti vääjäämättömän siirtymisen kotimaisen kirjallisuuskentän ulkopuolelle. Vapaata sanaa Vala avusti Raoul Palmgrenin päätoimittajakaudella, mutta yhteistyö päättyi pian ristiriitoihin. (Kosunen ja Mieskonen 2014, 21.) Juuri vasemmistopiirien kanssa Vala ajautui jatkossa eniten vaikeuksiin. Eero Saarenheimo on poleemisesti todennut, että ”porvarillisen Suomen ankara lehtikriitikko sai viimeisinä vuosinaan tekstejään julki parhaasta päästä konservatiivisina pidetyissä julkaisuissa” (Saaren- heimo 2001). Vaikka väite on osittain oikea – Vala kirjoitti edelleen myös vasemmistolehtiin ei kyseessä silti ollut harkittu takinkääntäminen. Valalla oli taipumusta itsetietoisuuteen ja kompromissittomuuteen, mutta toisaalta hyvin vähän opportunistisia piirteitä. Valalle ominaisen sitoutumattoman linjan voidaan katsoa jatkuneen myös sotien jälkeen, tosin sillä erotuksella, ettei hänellä ollut enää Tulenkantajien kaltaista äänenkannattajaa käytettävissään. Kohtalona oli ”senttaajan” rooli. Vala julkaisi kirjoituksiaan siellä, minne ne milloinkin kelpasivat. Ikääntyessään Valalla ei riittänyt enää mielenkiintoa osallistua ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vielä vuonna 1961 Vala oli toiminut Emil Skogin presidentinvaalikampanjassa puheiden kirjoittajana, mutta etenkin 1970-luvun poliittista radikalisoitumista hän piti ”pikkumaisena jahkauksena” (YLE). Tärkeämpää Valalle oli historiasta vallitsevien väärien tietojen oikaiseminen. Tässä tarkoituksessa syntyivät Tulenkantajan muistelmat, joiden yleväksi tavoitteeksi Vala muotoili vapautumistaistelun vanhoista kaunoista ja yksipuolisista käsityksistä. Muistelmien kirjoitusprosessi sijoittuu 1950- ja 1960-luvun taitteeseen, jolloin kirjamaailmassa vallitsi todellinen muistelmabuumi. Etenkin Tammi haali listoilleen Poika Tuomisen, Yrjö Leinon, Hella Wuolijoen ja Väinö Tannerin kaltaisia vasemmistovaikuttajia. 1930-luvun toimintansa osalta Vala soveltui hyvin tähän joukkoon, ja olemassa oleva kytkös Tammeen on varmasti toiminut yhtenä motiivina muistelmien kirjoittamiselle. Valan kompromissittomuus nousi silti jälleen pintaan, mikä hankaloitti yhteistyötä kustantajan kanssa. Vala on kirjannut oman näkemyksensä hankaluuksista varsin paljastavasti muistelmiensa ensimmäiselle sivulle: Kustantajat, joiden kanssa olen neuvotellut asiasta, ovat ystävällisesti antaneet minulle neuvoja, miten minun tulisi kirjani laatia ja mitä sanoa, jotta se voitaisiin julkaista. Huomautukselleni, että kysymyksessä ovat minun eikä heidän muistelmansa, ovat heidän kirjalliset asiantuntijansa kohauttaneet olkapäitään aivan kuin vasta-alkajalle, joka ei tajua kirjallisen julkaisutoiminnan hienouksia. (SKS, ErVA.) T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 15 Vala oli mestari laatimaan lyhyitä ja iskeviä lehtikirjoituksia, mutta häneltä puuttui kärsivällisyys pitkäjänteiseen työskentelyyn. Myös muistelmien lopullisesta käsikirjoituksesta muodostui monin paikoin rikkonainen. Tämä silti tuskin on ollut merkittävin syy muistelmien lopulliselle hyllyttämiselle. Tammella tuntui olevan sen verran suuri tarve kustantaa kaikenlaista muistelmakirjallisuutta, että pelkkä heikko kirjallinen ilmaisu ei estänyt julkaisujen pääsyä markkinoille. Esimerkiksi Yrjö Leino saneli kuuluisat muistelmansa ja haamukirjoittajat hoitivat loput (Hellemann 2002, 163). On kai todettava, että Vala ei yksinkertaisesti ollut riittävän mielenkiintoinen tai markkina-arvoltaan potentiaalinen henkilö, että häneen olisi haluttu samalla tavalla panostaa kuin puoluepoliittisiin vaikuttajiin. Omien muistelmien kaaduttua Vala osallistui tulenkantajien kirjailijahaastatteluihin, joita Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitos toteutti 1970-luvun alkuvuosina. Haastatteluista koostettiin Ritva Haavikon toimittama antologia Kirjailijat puhuvat (1976). Valan alun perin mittava osuus typistyi julkaisussa melko pieneksi, mikä varmasti ei vastannut hänen ajatustaan ”historiasta esitettyjen vääryyksien” oikaisemisesta. Kirjailijahaastattelut näyttävät olleen Valan viimeisimpiä julkisia esiintymisiä. Itsenäisen Suomen ensimmäisen kirjailijasukupolven edustajat poistuivat yksi kerrallaan parnassolta ja kiinnostus tulenkantajiin väheni. Vala ei silti lopettanut muistelemistaan ja toive Tulenkantajan muistelmien julkaisemisesta eli vahvana elämän loppuun saakka. Yli 80-vuotias vanhainkodin asukas on merkinnyt ylös seuraavaa: Muistelmat on niin vakava sana, että mietin kauan, voinko ensinkään käyttää sitä kirjassani. Sillä suuri rakkaus on ollut kirjallisuus ja taide eikä suinkaan politiikka ja yhteiskunnalliset tapahtumat, joiden merkeissä useimmat muistelmat on kirjoitettu. Mutta sitten ajattelin: kun nimenä on “Tulenkantajan muistelmat”, niin lukijani ymmärtävät, että kyseessä ovat kirjailijan muistelmat myrskyisenä aikana sotien varjossa. (SKS, ErVA.) Pitkän ja monivaiheisen elämän kokeneella kulttuurivaikuttajalla ei omien sanojensa mukaan ollut viimeisinä vuosinaan valittamis- 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 ta ulkoisiin olosuhteisiinsa nähden. Viimeinen elossa ollut tulenkantaja vietti eläkepäiviään ”ruhtinaallisen kirjailijaeläkkeen muodossa”, jonka isänmaan hallitus oli hänelle myöntänyt toiminnasta ”rauhanmiehenä ja kansainvälisten yhteyksien rakentajana”. (SKS, ErVA.) Tutkimaton tulenkantaja Erkki Valan tekemä työ ei ole saanut kovinkaan suurta huomiota tähänastisessa tutkimuksessa. Vala ei ole kuitenkaan ainoa ”unohtunut” tulenkantaja. Aika on kohdellut vähemmän ruusuisesti myös Unto Karrin, Anna Kaarin ja Johan Edvard Leppäkosken kaltaisia 1920-luvun muotikirjailijoita. Toisaalta Olavi Paavolaista käsittelevällä tutkimusperinteellä on ollut keskeinen vaikutus tulenkantajien kirjallisuushistoriallisen kaanonin muodostumiseen. Ne kirjailijat, jotka liikkuivat Paavolaisen seurassa, ovat saaneet tulenkantajien historiassa muita enemmän näkyvyyttä. Tiettyjen kirjailijoiden – esimerkiksi Ilmari Pimiän ja Onni Hallan – kirjallisuushistoriallinen merkitys perustuu heidän oman tuotantonsa sijasta pääasiassa Paavolaisen ”sisärenkaan” jäsenyyteen. Vala on edellisiin verrattuna sangen poikkeuksellinen tulenkantaja. Vaikka ainoakaan hänen teoksistaan ei ole kestänyt aikaa, oli Vala yksi merkittävimmistä henkilöistä, jotka sotienvälisenä aikana loivat edellytyksiä uuden kirjallisen sukupolven esiinmarssille. Tulenkantajainstituution – albumien, lehtien, osakeyhtiön ja seuran – rakentajana Valan asema oli tärkein, ja ilman häntä tulenkantajat ei olisi noussut samanlaiseksi kulttuurikäsitteeksi sotienvälisessä Suomessa. Toisaalta Valan julkaisematta jääneet muistelmat olisivat ilmestyessään tuoneet esimerkiksi 1930-luvun mukaan tulenkantajien historiasta käytyyn keskusteluun. Valassa riittää vielä tutkittavaa, sillä hänen merkityksensä maailmansotien välisen ajan kirjallisen elämän taustahahmona on jäänyt tähänastisessa tutkimuksessa vähälle huomiolle. SKS:n kirjallisuusarkistossa säilytettävä Erkki Valan mittava arkistokokoelma tarjoaa edellytykset monipuoliselle tutkimukselle. Samalla kun Vala tuo uuden mielenkiintoisen lisän suo- malaisten kulttuurihenkilöiden kuvastoon, tulee hänen käsittelynsä väkisin vaikuttamaan tulenkantajien historian määrittymiseen tulevaisuudessa. Siinä missä esimerkiksi Paavolaisesta tehty tutkimus on lähinnä uusintanut perinteistä tulenkantaja-kuvaa, Valan elämän lähempi tarkastelu tuo siihen uusia näkökulmia. Varsinkin tulenkantajien pitkään vaiettu yhteiskunnallinen puoli nousee Valan kautta näkyvällä tavalla esiin. Kenties tällöin toteutuu myös Jarno Pennasen ennustus vuodelta 1965: Kun [30-luvun radikaalin liikkeen ja lehtien historian ja vaikutuksen tutkimus] tehdään, tullaan näkemään Erkki Valan journalistinen työ ja Tulenkantajat-lehti ei ainoastaan vapaamielisen, vaan Suomessa vielä harvinaisemman radikaalin ja humanistisen ajattelun ja mielipiteen levittäjänä sille kuuluvassa arvoasemassa ja nykyisen Suomen eräänä edelläkävijänä ja valmistajana. (Pennanen 1965, 103.) Lähteet Arkistolähteet Elävä arkisto (YLE) Erkki Valan haastattelu 1970-luvulta Kansallisarkisto (KA) Rossijski gosudarstvennyi arhiv sotsialno-polititšeskoi istorii (RGASPI) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto (SKS) Olavi Paavolaisen arkisto (OPA) Erkki Valan arkisto (ErVA) Kotuksen kirjailijahaastattelut (Kotus) Kirjallisuus Hellemann, Jarl. 2002. Kirjalliset liikemiehet. Helsinki: Otava. Häggman, Kai. 2001. Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. Helsinki: WSOY. Kirjailijat puhuvat: tulenkantajat. 1976. Toim. Ritva Haavikko. Helsinki: SKS. Kajava, Viljo. 1990. Aika rakastaa, aika laulaa. Toim. Kristiina Lyytinen. Otava: Helsinki. Kosunen, Janne & Mieskonen, Matti. 2014. Taidepolittiisten valtasuhteiden vaikutus tulenkantajien historiakuvan muodostumiseen. Kulttuurintutkimus, nro 2. Jyväskylän yliopisto: Kulttuurintutkimuksen seura ry: 15–25. Laamanen, Ville. 2014. Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Turku: K&H. Pennanen, Jarno. 1965. Minun 30-lukuni. Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet, toim. Toini Havu. Hämeenlinna: Karisto. Rajala, Panu. 2014. Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY. Riikonen, H.K. 2014. Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus. Saarenheimo, Eero. 2001. Erkki Vala. Kansallisbiografiaverkkojulkaisu. Helsinki: SKS. (viitattu 14.11.2014) Saarenheimo, Kerttu. 1966. Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. Porvoo: WSOY. Saarenheimo, Kerttu. 1984. Katri Vala – aikansa kapinallinen. Porvoo: WSOY Salminen, Matti. 2013. Pentti Haanpään tarina. Helsinki: Into. Sevänen, Erkki. 1997. Ensimmäisen tasavallan poliittinen tilanne ja kirjallisen älymystön toimintastrategiat. Teoksessa Älymystön jäljillä, toim. Pentti Karkama ja Hannele Koivisto. SKS: Helsinki. Sinnemäki, Anssi. 2014. Sota Kentästä ja kasarmista. Helsinki: Paasilinna. Kirjoittajat ovat historian tohtoriopiskelijoita ItäSuomen ja Turun yliopistoissa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 17 Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja sen historiaa? Ari Helo Eurooppalaisissa puheenvuoroissa tavataan oudoksua paitsi Yhdysvaltain silmiinpistävän omanarvontuntoista poliittisen keskustelun kulttuuria myös yhdysvaltalaisten usein häkellyttävän moralistista suhtautumista maailmanpolitiikan kysymyksiin ja omiin suurvaltapoliittisiin linjauksiinsa. Syynä hämmennykseen on usein se, ettei tiedetä yhdysvaltalaisen maailmankatsomuksen ideologisesta luonteesta. Yhdysvallat näkee itsensä modernin, liberalistisen yhteiskuntajärjestyksen prototyyppinä, joka luotiin vuoden 1776 vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa Yhdysvaltain perustamiskaudella (1776–91). Perustamiskauden sosiaalipoliittisesta perinnöstä maassa riidellään katkerasti, mutta verrattuna eurooppalaiseen kehitykseen Yhdysvalloissa ei ole nähty esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien tapaista katastrofia sitten liittovaltiota koetelleen sisällissodan (1861–65). Kaksi niinkin erilaista poliitikkoa kuin George W. Bush ja Barack Obama ovat samaa mieltä Yhdysvaltain perustamiskauden liberalistisen perinnön merkityksestä amerikkalaiselle identiteetille. Vuoden 2005 virkaanastujaisissaan presidentti Bush totesi, että ”perustamisestamme saakka olemme julistaneet, että jokaisella miehellä ja jokaisella naisella maan päällä on oikeuksia ja ihmisarvo ja että jokainen meistä on mittaamattoman arvokas” – ja lisäsi, että ”näiden ihanteiden edistäminen on se tehtävä, jonka varaan kansakuntamme on luotu».1 1 George W. Bush, virkaanastujaispuhe pidetty 20.1.2005, Miller Center, University of Virginia, Presidential Speech Archive (vierailtu 5.7.2011): http://millercenter.org/scripps/archive/speeches/detail/4463 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Vuonna 2009 presidentti Obama puolestaan korosti, että vaikeinakin aikoina Yhdysvaltoja on aina kantanut eteenpäin se, että kansakuntana ”olemme luottaneet esi-isiemme ihanteisiin ja pysyneet uskollisina perustamiskautemme kirjoituksille”.2 Yhdysvaltaisen liberalismin perustaminen Perustamiskauden keskeiset tekstit ovat vuoden 1776 itsenäisyysjulistus, vuoden 1787 perustuslaki ja sen vuonna 1791 ratifioidut kansalaisoikeuslisäykset. Itsenäisyysjulistuksessa julistettiin kaikki ihmiset tasa-arvoisesti oikeutetuiksi elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. Perustuslailla luotiin tälle ajatukselle sopiva hallitusmuoto, eli liittovaltio, jonka tarkoitus oli erityisesti estää itsenäistyneiden siirtokuntien luisuminen joukoksi keskenään riiteleviä ruhtinaskuntia tai tasavaltoja, kuten Euroopassa näytti käyneen. Vuonna 1791 hyväksytyt alkuperäisen perustuslain kymmenen ensimmäistä lisäystä takasivat, ettei liittovaltio rajoita uskonnonvapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta tai kokoontumisvapautta. Nämä lisäykset, joista oli tehty itse hallitusmuodon hyväksymisen ehto, muunsivat myös perustuslain käsitettä moderniin suuntaan.3 Perustuslaillisella kansan2 Barack Obama, virkaanastujaispuhe pidetty 20.1.2009, Miller Center, University of Virginia, Presidential Speech Archive (vierailtu 5.7.2011): http://millercenter.org/scripps/archive/speeches/detail/4463 3 Liittovaltion perustuslaki ei sinällään taannut uskonnonvapautta Yhdysvalloissa, sillä se ei kieltänyt osavaltioita rajoittamasta sitä. Vielä vuoden 2000 presidentinvaaleissa Al Goren varapresidenttiehdokas Joe Lieberman oli sitä mieltä, että pykälä ei takaa omantunnonvapautta, vaan vain uskovaisten vapaudet. ”Lieberman Urges ’A Place for Faith’”, Richmond Times-Dispatch, 28.8.2000. vallalla tarkoitetaankin nykyään enemmistön päätösvaltaa, joka ei ulotu yksilön perustuslailla taattuihin kansalaisoikeuksiin. Tämän vuoksi juuri Yhdysvallat mielestään loi modernin yhteiskuntajärjestelmän malliksi koko muulle maailmalle. Toki Yhdysvaltain keskeiset perustajaisät, kuten Benjamin Franklin, Alexander Hamilton, Thomas Jefferson, James Madison ja George Washington, riitelivät toisinaan katkerastikin liittovaltion valtaoikeuksien rajoista, eli perustuslain oikeasta luennasta. Samoin kiisteltiin siitä, pitääkö äänioikeus ulottaa kaikille vapaille miehille säädystä ja varallisuudesta riippumatta. Tärkein itse kansalaisoikeuksista oli eittämättä sananvapaus. Jos enemmistö ei kunnioita yksilönvapauksia, on sananvapaus toisinajattelevan ainoa turva enemmistön saneluvaltaa vastaan. Keskustelun ei tarvitse olla miellyttävää. Itse politiikan käsitettä ei voi ymmärtää, jos pitää konfliktia ihmisten luontaisen sosiaalisen kanssakäymisen esteenä tai vastakohtana. Politiikka on keskustelua, vaikka riitaisaakin. Sen vastakohta on väkivalta. Siksi vanha lausahdus sodasta politiikan luontaisena jatkona on omiaansotkemaan käsitteitä eikä suinkaan auta ymmärtämään niitä. Sota on aina seurausta politiikan epäonnistumisesta. Toki vapaa demokratiakin on vain valtajärjestelmä, joka perimmiltään nojaa julkisen vallan väkivaltamonopoliin. Hallitusvallan tehtävä on taata sananvapaus ja demokraattinen keskustelu. Paljon on kiistelty siitä, voiko vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen kuuluisaa lausetta että ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”, ymmärtää (tai kääntää) niin, että se koskee kaikkia ihmisiä. Alkuperäisessä tekstissä puhutaan vain kaikista miehistä, ”all men”. Vaikka julistus selvästi oli poliittinen asiakirja, voidaan lausahdus kaikkien tasa-arvoisista oikeuksista ymmärtää laajemminkin. Julistuksen luonnostelleen Jeffersonin varsinaisista tarkoituksista juuri tämän lauseen osalta on erimielisyyttä tutkijoiden kesken. Jefferson saattoi hyvin ajatella oikeuksien ”elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun” kuuluvan myös naisille – olkoonkin, että vapaiden englantilaisten miesten poliittisten oikeuksien määrittely on se aihe, josta siirtokuntalaiset olivat eri mieltä englantilaisten kanssa. Tottahan ihminen tarvitsee yksilönä, eikä vain poliittisena olentona, oikeudet elämään, vapauteen ja onnensa tavoittelemiseen. Selvää on myös, että valtaosa yhdysvaltalaisista nykyisin lukee nämä rivit aivan kuin niissä puhuttaisiin ihmisoikeuksista yleensä. Termin ”man” yleismerkitystä – pohjana esimerkiksi englantilaiselle ihmiskunta-termille (mankind) – ei voi jättää tällaisessa luennassa huomiotta. Kun filosofi Hannah Arendt 1950-luvulla julisti, että ”no man can be sovereign because not one man, but men, inhabit the earth”, hän tuskin tarkoitti sulkea tämän totuuden ulkopuolelle enempää itseään kuin koko naissukukuntaa.4 Vaikka vuoden 1776 itsenäisyysjulistus perustui ajatukseen ihmisen luonnollisista oikeuksista, sen kirjoittajat eivät väittäneet tehneensä niistä täydellistä listaa. Harva heistä piti orjajärjestelmää luonnonoikeuden mukaisena. Ajatus naisten poliittisista oikeuksista ei ollut sekään tuntematon, vaikkei tämän kysymyksen ratkaisemista pidetty kiireellisenä verrattuna vaikkapa orjuuskysymykseen. Luonnollisten oikeuksien määrittelyn kannalta Yhdysvaltain perustajaisien ideologisessa ajattelussa oleellinen ongelma ei ollut se, miten laajaksi yksilön luonnollisten oikeuksien lista joskus ihmiskunnan edistyksen myötä saattaisi osoittautua. Ongelma oli, kuinka päästä eroon eurooppalaisperäisen sääty-yhteiskunnan rakenteista Yhdysvalloissa. Ideologinen taistelu oli käytävä sitä ikiaikaista kantaa vastaan, että juuri sääty-yhteiskunta on luonnonlain mukainen, eli ihmiselle luonnollinen yhteiskuntarakenne. Yhdysvallat ja Eurooppa Yhdysvalloista katsellen Euroopan Ranskan vallankumouskauden jälkeinen historia on ollut hämmentävän takaperoista. Ensin ranskalaiset tuhrivat (vereen) oman modernin ajan vallankumouksensa ja ajoivat Euroopan kaksikym4 Hannah Arendt, The Human Condition (1958). 2. painos. Johdanto Margaret Conovan. Chicago University Press, Chicago, 1998, 234. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 19 mentä vuotta kestäneisiin Napoleonin kauden maailmansotiin. Tätä seurasi vanhojen ruhtinassukujen vallanpalautus Wienin kongressissa vuonna 1815, jota täydensi ultrakonservatiivisen Pyhän allianssin muodostaminen. Jefferson julistikin tuolloin, että Yhdysvallat on maailman viimeinen toivo pelastaa valistuksen perintö.5 Vuoden 1824 Monroen oppi syntyi Yhdysvaltain Euroopan politiikan ohjenuoraksi pyrkiessään eristämään eurooppalaisen monarkismin uudelta mantereelta, samalla kun Yhdysvallat sitoutui pysymään erossa Euroopan sisäisistä valtataisteluista. Euroopan hullua vuotta 1848 seurattiin Yhdysvalloissa lähinnä hämmentyneinä ja esimerkiksi Unkarin turhalle yritykselle irtautua Itävallan keisarikunnasta osoitettiin aitoa sympatiaa. Yhdysvaltalaiset historiankirjoittajat puhuivat vielä viime vuosisadan vaihteessa paljon yhdysvaltalaisen vapausajattelun teutonisesta, muinaissaksalaisesta alkuperästä, mutta ensimmäinen maailmansota lopetti tämän trendin. Ensimmäistä kertaa Yhdysvallat puuttui nyt Euroopan ”sisäisiin” asioihin asettumalla ympärysvaltojen liittolaiseksi. Pariisin rauhanneuvotteluissa vuonna 1919 Presidentti Wilson kannatti Euroopan jakamista kansallisvaltioihin vanhojen keisarikuntien ja monarkioiden sijasta. Samoin hän nosti esiin ajatuksen Kansainyhteisöstä, vaikka yhdysvaltalaiset konservatiivit sittemmin estivät Yhdysvaltain liittymisen järjestöön. Muuan perustelu tälle oli, että Yhdysvallat joutuisi sen jäsenenä sitoutumaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen keskinäisiin turvallisuusjärjestelyihin eli tukemaan eurooppalaista kolonialismia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin Ranska ja Englanti hallitsivat puolta maailmaa ilman mitään kansainvälisen oikeuden sanktiointia, vain siksi, että pystyivät siihen. Kun Hitler ryhtyi romuttamaan Pariisissa jo vuonna 1919 täydellisesti vesitettyä kestävän eurooppalaisen rauhan suunnitelmaa, Yhdys5 Thomas Jeffersonin kirje John Adamsille, 12.9.1821, The Adams-Jefferson Letters. The Complete Correspondence Between Thomas Jefferson and Abigail and John Adams. Toim. Lester J. Cappon. 2 osaa. The University of North Carolina Press, Chapel Hill, N.C., 1959, 575. 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 valtain oli jälleen, vaikkakin vastentahtoisesti, ryhdyttävä puolustamaan myös eurooppalaista liberalismia. Vasta toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset maat sitoutuivat YK:n ihmisoikeusjulistukseen, eli yhdysvaltalaiseen käsitykseen universaalista poliittisesta järjestelmästä enemmistödemokratiana erikseen taattuine yksilönoikeuksineen. Tältä kannalta katsoen on ymmärrettävää, kuinka takaperoiselta eurooppalainen poliittinen kulttuuri saattoi Yhdysvalloista katsoen näyttää vielä 1990-luvulla, kun Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen alkoivat heti neuvostovallan murruttua. Yhdysvalloissa sivistyksellä ja sivilisaatiokehityksellä on aina ymmärretty sen omaa jeffersonilaista demokraattista perinnettä. Tämän vuoksi marxilaisuus, anarkismi ja kansallissosialismi ovat aina näyttäytyneet siellä, eivät suinkaan uusina ideologisina innovaatioina reagoida kapitalismin erityisongelmiin, vaan eurooppalaisina reaktioina Euroopan erityisongelmaan. Euroopan erityisongelmana pidettiin 1900-luvun alkuun asti jatkuneen sääty-yhteiskunta-ajattelun tuottamaa jännitettä suhteessa moderniin ajatteluun eli yksilöoikeudet perustuslaillisesti takaavaan joukkodemokratiaan vapaan maailmankaupan oloissa, jossa kaikki voivat voittaa ainakin paremman elintason. Koska Yhdysvallat ei ole kansallisvaltio, myös eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunnan järjestelmällinen, valtiojohtoinen rakentaminen on jäänyt yhdysvaltalaisessa ajattelussa marginaaliin, vain yhdeksi eurooppalaisen modernin ajattelun erityispiirteistä. Yhdysvaltalainen federalismi ja politiikka Yhdysvaltalaista poliittista keskustelua seurataan muualla maailmassa usein ikään kuin sitä käytäisiin vain liittovaltion poliittisista linjauksista. Politiikkaa tekee Yhdysvalloissa myös 50 osavaltion edustajainhuonetta ja 49 senaattia (koska Nebraskalla ei ole senaattia) sekä lukematon määrä kunnanvaltuustoja, kansalaisjärjestöjä, yhden asian liikkeitä ja erilaisia lobbausryhmiä ja -laitoksia. Ympäristölainsäädännön tiukennukset ja useat muutkin yhteiskunnalliset uudistukset sikiävät Yhdysvalloissa usein aivan muualla kuin Valkoisessa talossa tai liittovaltion kongressissa. Vastikään muutamassa osavaltiossa laativat juuri kansalaisaktiivit eivätkä suinkaan kongressiedustajat muutoksia näiden osavaltioiden perustuslakeihin laillistetun marihuanan käytöstä. Yhdysvallat on liittovaltio, jollaiseksi Euroopan unionikin on kenties muuttumassa – myös kaikkine liittovaltiorakenteen rajoitteineen. Yhdysvaltalainen poliittinen keskustelu näyttää nykyisin ideologisesti vielä latautuneemmalta kuin eurooppalainen, mikä johtuu perustavasta linjariidasta koskien liittovaltion perustamiskauden perintöä eli yksilöoikeudet perustuslaillisesti takaavaa joukkodemokratiaa vapaan maailmankaupan oloissa. Tätä perintöä voi tulkita vasemmistolaisesti tai oikeistolaisesti. Joko ajatellaan, että joukkodemokratialla pyritään täydempään tasa-arvoon kaikkien kansalaisten kesken tai että sen alaan kuuluu vain yksilönvapauksien takaaminen. Kärkevimmillään oikeistolainen käsitys julkisen vallan yhteiskuntavastuusta nojaakin vain periaatteeseen, että juoppo katuojassa on juuri siellä, minne hän kuuluukin. Myöskään uskonnollisen oikeiston ajattelussa yhteiskunnallinen vastuunotto ei kuulu politiikan alaan, vaan tarkoittaa vain yksityisten ihmisten keskinäistä auttamisen halua Jeesuksen rakastamiskäskyn mukaisesti. Libertarianistista kantaa voi kyseenalaistaa pohtimalla ”res publica” -termin rajoja, eli sitä mitä ”julkisilla asioilla” tasavaltalaisessa ajattelussa oikeastaan tarkoitetaan. Rajaa julkisten asioiden ja yksityisyyden sfääriin kuuluvien asioiden välillä testataan aina, kun pohditaan vaikkapa homoseksuaalien julkisia oikeuksia, lasten huostaanottoa tai sitä, mitä lain mukaan tarkoitetaan heitteillejätöllä – vaikkapa sen omaa syytään katuojaan joutuneen ja sinne ehkä jätetyn juopon kohdalla. Mitä tulee ajatukseen Yhdysvalloista kansojen suurena sulatusuunina tai peräti mallina jonkinlaiselle ei-nationalistiselle ”maailman yhdysvalloille”, on syytä muistaa professori Thomas Wendellin aikoinaan esittämä kärjistys, että amerikkalaiset ovat aina vihanneet toisiaan.6 Ensimmäiset nativistiset, siirtolaisuutta vastustavat kansalaisjärjestöt syntyivät jo 1840-luvulla, tunnuslauseinaan vaikkapa toive, että ”jokainen irlantilainen maahanmuuttaja murhaisi neekerin ja voitaisiin siitä hirttää”. Kaikki kansanryhmät köyhistä siirtolaisista erilaisiin etnisiin vähemmistöihin ja ammattiryhmiin ovat Yhdysvalloissakin joutuneet itse taistelemaan itselleen tasa-arvoiset poliittiset ja taloudelliset oikeudet: naisten äänioikeus taattiin vasta vuonna 1919, ammattiliittojen oikeudellinen asema vakiintui vasta 1930-luvulla ja mustien äänioikeuden lopullisesti varmistaneet lait saatiin läpi vasta 1960-luvun puolivälissä. Niin ikään vasta vuonna 1967 saatiin läpi kaikkia osavaltioita sitova oikeus valkoisten ja mustien välisiin avioliittoihin.7 Amerikkalaiset eivät ole koskaan täysin luottaneet federalistiseen poliittiseen järjestelmäänsä, koska kaikki vapaudet — uskonnonvapaudesta alkaen — on voitettu ensin osavaltioissa ja vasta sitten liittovaltion tasolla. Kuten Euroopassa myöhemmin, unionin kehittyminen oli Yhdysvalloissakin alkuun leimallisesti talouseliitin hanke. Se johti nopeasti jäsenvaltioiden sotavelkojen yhteiseen maksatusjärjestelmään liittovaltion pankin avulla ja korkeimman oikeuden tulkinnat perustuslaista tuottivat koko joukon erilaisia rajoituksia osavaltioille puuttua mihinkään talouselämän osa-alueeseen, mikä koski niiden rajat ylittävää kauppaa ja elinkeinoelämää. Tämän vuoksi yhdysvaltalaisten kommentaattorien on vaikea hahmottaa, miksi Euroopan valuuttaunionia ei haluta korjata perustaltaan, kuten Yhdysvalloissa tehtiin jo 1790-luvulla, eli siirtämällä kaikkien jäsenvaltioiden velat unionin veloiksi. 6 Ajatuksesta Yhdysvalloista ”maailman Yhdysvaltain mallina”, ks. esim. Liah Greenfield, Nationalism: Five Roads to Modernity. Harvard University Press, Cambridge, Mass., 1992, 1994, 8–9. 7 Ks. näistä kehityslinjoista, kuten olen niistä aiemmin argumentoinut, Ari Helo, Yhdysvaltain demokratian synty (Helsinki: Gaudeamus, 2014), 115–138; Ari Helo, ”Seuraako perustuslaki tähtilippua? Yhdysvaltalainen nationalismi.” Nationalismit. Toim. Jussi Pakkasvirta ja Pasi Saukkonen. Helsinki: WSOY, 2005. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 21 Varsinkaan sosiaalipolitiikan alalla liittovaltiojärjestelmä ei ole ollut tuloksekas verrattuna vaikkapa suomalaiseen kansallisvaltiovetoiseen hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaan. Sen sijaan että keskusteltaisiin rakenteellisista ongelmista, poliittinen debatti tapaa liittovaltion tasolla jumiutua kiistelyksi asenneilmapiiristä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa vastikään Fergusonin mellakoista alkanut poliisiväkivallan vastustuskampanja, jossa keskustelu vajosi nopeasti jankutukseksi siitä, kenen tunteita loukkasi vaikkapa se, että erään amerikkalaisen jalkapallojoukkueen pelaajat tekivät mielenilmaisunaan ”Hands up” -eleen ennen otteluaan. Eleellä viitataan siihen, kuinka jokaisen mustan on paras pitää koko ajan kädet näkyvillä, jotta poliisit eivät saa tekosyytä ampua häntä. Kampanja poliisiväkivaltaa vastaan ei ole tuottanut paljoa kaan keskustelua siitä, mitä poliisiakatemioissa oikeastaan opetetaan tai millainen ohjeistus poliisilaitoksilla eri puolilla maata on käytössä – saati, että keskustelua käytäisiin niistä yhteiskunnallisista syistä, joiden vuoksi yhdysvaltalaiset poliisit aidosti pelkäävät asiakaskuntaansa. Pitkä taistelu kansallisen terveysvakuutuksen puolesta, jota on tavallaan käyty aina vuoden 1912 presidentinvaaleista lähtien (jolloin Theodore Roosevelt ehdotti sellaista), on jättänyt varjoonsa mahdollisuuden osavaltioiden omasta aloitteellisuudesta sosiaalilainsäädäntöön. Tähän on pitkälti syynä se, että liberaali vasemmisto ei näe mahdollisuuksia osavaltiotasolla toteutettaville uudistuksille. Oikeastaan vain 1960-luvulla liittovaltiohallituksella oli aito pyrkimys tasata tulonjakoa ja hävittää suurkaupunkien slummit massiivisilla asuntorakentamisohjelmilla. Tätä Lyndon B. Johnsonin presidenttikauden suurta ”sotaa köyhyyttä vastaan” (War on Poverty) 1960-luvulla varjosti paitsi Vietnamin sota myös konservatiivien vahva vastarinta. Esimerkiksi eläkeläisten ja vähävaraisten terveydenhoitojärjestelmien uudistuksia (medicare ja medicaid) moitittiin terveyssosialismiksi. Samoin rotuerottelun purkamistoimia vastustettiin silkkana kommunismina. Myös presidentti Kennedy vaati, että Martin Luther King Jr. hankkiutuu eroon sosialisteiksi leimatuista 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 avustajistaan ennen kuuluisaa mustien marssia pääkaupunkiin rotujen tasa-arvon puolesta, jotta presidentti voisi hanketta tukea. Historiankirjoitus ja politiikka nykyajassa Myös poliittisia aloitteita arvioidaan Yhdysvalloissa usein sen perusteella, mitä ne viestivät perustajaisien ajattelun ylihistoriallisesta perinnöstä kansakunnalle. Barack Obaman terveysvakuutuslakia on usein moitittu epäamerikkalaiseksi, koska se libertaristien mielestä on perustamiskauden tarkasti rajatun liittovaltion vallan idean vastainen. Historian valossa näyttää päivänselvältä, ettei perustajaisilläkään ollut koskaan vain yhtä ja yhtenevää käsitystä liittovaltion, saati osavaltioiden, vallan rajoista. Tämän vuoksi niistä riideltiin alusta asti. Juuri erilaisten käsitysten kirjon tulisi olla myös historiallisen politiikan tutkimuksen keskiössä. Toki historiantutkijatkin lankeavat toisinaan yleistyksiin, joita on vaikea metodologisesti puolustaa, kuten saksalainen Ute Frevert todetessaan ykskantaan, ”että historiantutkimus, joka ei huomioi tunteita, on huonoa historiaa”.8 Tällaisiin yleismetodologisiin huomioihin voi todeta, että ne harvoin kelpaavat historiantutkimuksen ohjenuoriksi. Tutkimuskysymys yksin ratkaisee sen, tarvitseeko yksittäisen henkilön tai ryhmän tuntemuksia huomioida vai ei. Esimerkiksi Yhdysvaltain kuuluisia, perustuslain hyväksymistä vuosina 1787–88 puoltaneita, federalistikirjoituksia on toki tutkittu siltä kannalta, millaista ihmiskuvaa – eritoten järjen ja tunteen tasapainotuksen suhteen – ne oikeastaan propagoivat. Yhtä hyvin niitä voi kuitenkin tutkia vaikkapa siitä näkökulmasta, miten niissä määritellään sellaisia ajalle ja niiden tarkoitukselle keskeisiä käsitteitä kuin politiikka, valtioliitto (konfederaatio), liittovaltio (federaatio), luonnontila tai yhteiskuntasopimus. Tällainen käsitehistoriallinen tutkimus ei tarvitse kirjoittajien tai aikalaisten tunnetilojen analyy- sia mihinkään ollakseen pätevää oman kysymyksenasettelunsa puitteissa. Ei sillä liioin ole mitään tekemistä niin kutsutusti postmodernin tai posthumanistisen tutkimusotteen kanssa, joka on johtanut naurettavuuksiin pitäessään mitä tahansa tekstiä kuinka anakronistisen tahansa tulkinnan kohteena riippumatta sen tarkoituksista tai laadusta. Hyvä historiankirjoitus ei yritäkään olla muuta kuin pätevä erityistutkimus omasta tarkasti rajatusta aihealueestaan. Selvitys kyseisen aiheen merkityksestä sen omassa ajassa on tutkimuksen päämäärä. Sen merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä tämän päivän maailmalle voi aina spekuloida, kun muistaa, että se mikä tänään näyttää merkitykselliseltä, ei kenties ole sitä enää tulevaisuudessa. Muodikkaaseen globalisaatiohistoriaan sitou tuneilta voi hyvin kysyä, kuka takaa, että globalisaatio ilmiönä tai käsitteenä tarkoittaa kymmenen vuoden päästä enää mitään? Vertailevaa maailmanhistoriaa on kirjoitettu aina siitä saakka, kun moderni historiankirjoitus valistuksen kaudella syntyi jonkinlaisena ajatuksena siitä, että se kertoo koko ihmiskunnan tarinaa. Yhtään yllättävämpää ei ole, että tämän tarinan hypoteettinen juoni näytti itsestään selvästi noudattavan valistuksen edistysihanteita ihmiskunnan materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymisestä, tieteellisestä edistyksestä, eettisestä herkistymisestä ja yleisestä esteettisestä raffinoitumisesta. Vielä 1900-luvun lopun kylmän sodan aikakaudella Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat ideologisesti siitä, kumman yhteiskuntajärjestys on ihmiskunnan kannalta edistyksellisempi. Nykyään liberalistilla on maailmalla vastustajinaan erilaisia ryhmiä umpikonservatiivisia uskonnollisia mielipuolia, jotka nimenomaisesti toivovat paluuta patriarkaattiin sen kaikissa mahdollisissa muodoissa: Jumalan valtana, poliittisena pappisvaltana ja perheen isän valtana. Tätä taustaa vasten voi kyseenalaistaa monet globalisaatiohistorian paradigmat aivan uusina avauksina maailman ymmärtämiseen. Kannattaa pysähtyä miettimään, onko meillä mitään aavistusta siitä, millaista tulevaisuutta kohti olemme ihmiskuntana oikeastaan menossa. Supersuurvaltana Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeinen ongelma on toisesta maailmansodasta lähtien ollut, että myös silloin kun Yhdysvallat jättää puuttumatta muun maailman tapahtumiin, sitä syytetään siitä, miten se toimii. Mitä tulee länsimaisen ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisiin erityisesti suhteessa äärikonservatiivisiin uskonnollisiin vapautusliikkeisiin, voisi jopa väittää, että jatkuva parku juuri ihmisoikeuksien puolesta on enemminkin ollut este konfliktien ratkaisulle kuin edesauttanut asioita maailmanpolitiikassa. Henkilö, joka julistaa koska tahansa puolustavansa kenen tahansa mitä tahansa ihmisoikeutta, joutuu konfliktitilanteessa omasta kannastaan tinkiessään tekemään poliittisen kompromissin sijasta moraalisen kompromissin. Moraalista kompromissia ei kukaan katso hyvällä. Siksi poliittisten ratkaisujen markkinoiminen ihmisoikeuspolitiikkana on omiaan vain syventämään maailmanpolitiikan ristiriitoja. Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti, joka toimii Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian yliopistonlehtorina. 8 Ks. lainaus, Tiina Kinnunen, ”Kun on tunteet – 1800ja 1900-luvun vaihteen naisliike emotionaalisena yhteisönä”. Suomen historiallinen seura, jäsenkirje 3–4, 2014. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 23 Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen Jarkko Tirronen Suomalaisen yliopistolaitoksen laajentamisen kausi on taittunut ja matka kohti kerrostuvaa yliopistolaitosta on alkanut. Muutoksen nopeutta kiihdyttävät korkeakoulupolitiikassa asetetut tavoitteet resurssien keskittämisestä, erikoistumisen edistämisestä ja alojen poisvalinnasta. Murrosaika edellyttää uudenlaista käsitystä yliopiston akateemisesta johtamisesta ja päätöksenteosta. Uuden johtamismallin vaikutteet tulevat monilta osin liiketalouden käsitteistöstä. Tässä artikkelissa kysyn voidaanko strategista johtamista toteuttaa yliopiston ideaan soveltuvalla tavalla? Millaista on asiantuntijayhteisön akateeminen johtaminen ja miten asiantuntijoita voidaan hyödyntää yliopiston strategisessa johtamisessa? Vastaa näihin kysymyksiin analysoimalla yliopiston johtamista ja uutta korkeakoulupolitiikkaa, jonka jälkeen havainnollistan yliopiston strategista johtamista käyttämällä esimerkkinä Itä-Suomen yliopiston strategian valmistelua. Kohti strategista ohjausta Professoreiden kollegio hallitsi perinteistä yliopistoa, oppineiden yhteisöä (Mills 1956; Goodman 1962). Yliopisto oli kooltaan pieni, kulttuurisesti yhtenäinen ja toiminta-ajatukseltaan elitisoitunut. Tieteen tekemistä pidettiin kutsumuksena (Shapin 2008). Yliopistojen toiminta ja sisäinen järjestys muuttuivat 1900-luvun aikana merkittävällä tavalla. Opiskelija- ja henkilöstömäärät moninkertaistuivat ja yliopistoihin syntyi erilaisia yhteisöjä: laitoksia, oppiaineita, koulutusaloja ja tutkimusryhmiä. Yliopistojen sisäinen akateeminen yhtenäisyys murentui, kun tieteen- 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 alat eriytyvät toisistaan. Yliopistolaitos laajeni ja sen hallitsemiseksi vahvistettiin valtiollista keskusohjausta. Yliopistot monimuotoistuivat (Kerr 2003/1963) ja idea eliittien yliopistosta muuttui ”koko kansan” massayliopistoksi (Trow 1974). Suomeen rakennettiin 1960–80-lukujen välillä alueellisesti kattava hyvinvointivaltion korkeakouluverkosto. Korkeakoulutuksen kehittäminen perustui mahdollisuuksien tasa-arvolle ja sen keskeisenä tavoitteena oli eriarvoisuuden vähentäminen. Yliopistolaitoksen kasvu tarkoitti myös, että niiden hallintomallia tuli uudistaa. Yliopistojen sisäisestä hallinnasta käytiin monisyistä keskustelua ja perusmalliksi muodostui yliopiston kolmikantamalli, jossa valtaa käyttivät professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat. Tieteen tekemisen periaatteena ei ollut enää vain kutsumus, vaan siitä kehittyi professionaalinen ammatti. Pienen mittakaavan ”käsityömäinen” tutkimus muuttui organisoiduksi tieteen tekemiseksi laitosrakenteineen, tutkimusryhmineen ja johtajineen. (Shapin 2008.) Opiskelijoiden, henkilökunnan ja rahoituksen määrä kasvoi vuosi toisensa jälkeen. Akateemista valtaa ja elämää hallinnoitiin yksityiskohtaisella valtionohjauksella sekä sen periaatteiden mukaisella yliopistonhallinnolla. Normitettua valtionohjausta purettiin asteittain 1980-luvun lopulta alkaen ja valtionohjauksen kenties merkittävin uudistus sitten vuoden 1967 korkeakoululaitoksen kehittämislain tapahtui vuonna 2009, kun eduskunta hyväksyi uuden yliopistolain. Yliopistojen ohjaus muuttui ministeriön strategiseksi puiteohjaukseksi. Uudistus tarkoitti yliopiston taloudellisen autonomian ja toiminnallisen itsenäisyyden merkittävää kasvua. Samalla myös yliopiston johtamisen ja pää- töksenteon rakenteet, kulttuuri ja toimintatavat alkoivat muuttua. Liiketoimintavallalle perustuva ajattelu- ja toimintatapa yhdistettiin osaksi yliopiston hallintomallia. Tämä konkretisoitui esimerkiksi yliopiston johtamisessa ja hallitustyöskentelyssä, mutta myös itsenäisenä henkilöstö-, rekrytointi- ja palkkauspolitiikkana. Yliopiston hallintoidea muuttui suuresti ja esimerkiksi yliopiston hallituksen puheenjohtaja ei enää edustanut yliopistoyhteisöä. Suomalaisen yliopistojärjestelmän laajentumisen kausi taittui 2000-luvun alussa ja keskustelu alkoi vähitellen painottua rakenteiden, järjestelmien ja toimintatapojen rakenteelliseen kehittämiseen. Käytännössä tämä tarkoitti menojen leikkaamista ja säästämistä sekä toiminnan keskittämistä ja lakkauttamista. Puheen sisällöt ovat olleet tummansävyisiä. Koulutusoptimismin ja koulutuspessimismin välinen raja on häilyvä. Suomalaisessa korkeakoulu- ja tiedepolitiikassa on korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen ja nykyaikaistamisen lisäksi käynnissä kaksi merkittävää hanketta. Ensimmäinen näistä on korkeakoulu- ja duaalimallin uudistaminen, jonka tueksi opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt kansainvälisen arviointihankkeen (esim. Kosunen 2014; Melin ym. 2015) ja toinen yliopistojen erikoistumista edistävä Suomen Akatemian hallinnoima tutkimuksen profilaatiohanke (Suomen Akatemia 2014b), jossa yliopistot ”pakotetaan” profiloitumaan yliopistojen perusrahoituksesta irrotetulla kilpailuilla rahoituksella. Ajattelumallin taustalla on ajatus kansainvälisesti laadukkaammasta tutkimuksesta. Suomen tieteen tilaa arvioineessa raportissa kehittämistavoite todetaan yksiselitteisesti: Keskeinen suositus: valintojen, poisvalintojen ja yhteistyön avulla kohti laadukkaampaa tutkimusta (Suomen Akatemia 2014a, 5). Sama perusvire jatkui tutkimus- ja innovaationeuvoston marraskuussa 2014 julkaisemassa raportissa, jossa esimerkiksi todetaan: Suomessa on myös runsaasti koulutuksen ja tutkimuksen yksiköitä, joilla on pienuutensa vuoksi heikot edellytykset laadun nostamiseen kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Hajanaisuutta ja päällekkäisyyttä on vähennettävä. Jokaisessa tohtorinkoulutusta antavassa yliopistossa tulisi olla useampi kuin yksi tutkimusalue, joka ylittää kansainvälisen keskitason. (Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014, 15.) Yliopistot ja ammattikorkeakoulut profiloituvat nopeasti vahvuusaloilleen ja ottaen huomioon kansallisten päällekkäisyyksien poistamisen. Tämä edellyttää myös poisvalintoja, usein kokonaisista koulutus- ja tutkimusaloista luopumista, ei vain voimavarojen suuntaamista uudelleen. (Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014, 16.) Profilaatiopolitiikassa korostuu siis ajatus korkeakoulutuksen keskittämisestä, strategisista valinnoista ja erilaistumisesta. Toisella äärilaidalla on erikoiskorkeakoulutus ja toisella yleisyliopisto. Kehityskulku johtaa todennäköisesti tieteenalojen väliseen ja sisäiseen eriarvoistumiseen sekä yliopistojen kerrostumiseen. Osa yliopistoista ja osa aloista on lähempänä erikoiskorkeakoulutusta ja osa lähempänä yleisyliopiston ajatusta. Yliopistolaitoksen ja korkeakoulupolitiikan keskeiset toimijat jakavat resursseja kehittääkseen tämän ajan yliopistoideaa: kansainvälisesti korkealaatuiseen huippututkimukseen perustuvaa yliopistoa. Yliopistojen erikoistuminen ja poisvalinnat Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan tavoitteena olevan yliopistojen erikoistumisen keskeisenä tavoitteena on yliopistojen tutkimustoiminnan kansainvälisen laadun nostaminen keskittämällä resursseja. Tutkimustoiminnassa tehtävät poisvalinnat ja strategisten painoalojen valinnat liittyvät välillisesti myös koulutukseen, erityisesti maisteri- ja tohtorivaiheen koulutukseen. Joissain yliopistoissa ja joillain aloilla kehityskulku voi jopa murtaa osittain tai kokonaan tutkimusyliopiston ajatuksen. Yliopistojen erikoistumista tuetaan Suomen Akatemian jakamalla 50 miljoonan euron profilaatiorahoituksella. Summa on irrotettu yliopistojen perusrahoituksesta ja on sinällään varma tapa kannustaa yliopistot erikoistumaan ja tekemään poisvalintoja. Rahoitusinstrumentti on lopulta varsin maltillinen, jos sen suhteuttaa yliopistolaitoksen perusrahoitukseen, noin 2 miljardiin euroon. Yliopistojen perusrahoitusmallissa on monia muita yliopistojen toimintaa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 25 voimakkaammin ohjaavia indikaattoreita kuin profilaatiorahoitus. Näitä ovat esimerkiksi julkaisujen laatuindikaattorit tai koulutuksen laatu, erityisesti 55 opintopistettä lukuvuodessa suorittaneiden opiskelijoiden määrä. Koulutuksessa tapahtuva erikoistuminen on tutkimusta mutkikkaampi kysymys, koska siihen liittyy yliopistojen näkökulmasta merkittäviä perusrahoituksen intressejä. Vapaaehtoinen luopuminen hyvästä ”liiketoiminnasta” ei ole strategisesti tarkoituksenmukaista. Niinpä rakenteellisten uudistusten päätöksenteko on viivästynyt ja monilta osin jäänyt tekemättä. Jos koulutuksessa päädytään työnjaollisiin ratkaisuihin, on todennäköistä, että silloin on kysymys todellisista poisvalinnoista eli kandidaatti-, maisteri- tai tohtorinkoulutuksen lakkauttamisesta jostain yliopistosta. Todennäköistä on, että tulevaisuudessa on aloja, joilla yliopisto voi kouluttaa esimerkiksi kandidaattivaiheessa, mutta ei maisteri- tai tohtorivaiheessa, tai maisteri- ja tohtorivaiheessa, mutta ei kandidaattivaiheessa. Koulutuksen järjestäminen tulee siis eriytymään ja korkeakoulujen väliset statuserot lisääntymään. Toisaalta koulutuksen työnjako on tietyillä koulutusaloilla ja joissain tutkinnoissa järkevä tapa järjestää uudelleen massoittunutta ja laajentunutta yliopistokoulutusta. Nykyisessä järjestelmässä on olemassa aloja, jotka ovat vanhentuneet, joiden kilpailukyky on heikko, joiden työmarkkinakysyntä on alhainen tai joilla on ylikoulutusta. Koulutusalaratkaisuille on monia mahdollisuuksia. Tähän suuntaan tähdätään myös viiden koulutusalan rakenteellisen kehittämisen hankkeissa, jotka Suomen yliopistot ry UNIFI käynnisti vuonna 2014. Hankkeiden keskeisenä tavoitteena on poistaa koulutuksen päällekkäisyyksiä, edistää yliopistojen välistä työnjakoa ja yliopistojen erikoistumista. Kehittämistyön keskeisenä ajatuksena on laadun lisääminen kasvattamalla yksikkökokoa. Työryhmät antoivat raportit maaliskuussa 2015 ja niiden keskeinen viesti liittyi yliopistojen työnjaon ja yhteistyön edistämiseen. (UNIFI 2015.) Ajattelumallissa yliopistot jakavat koulutusaloja keskenään tai keskittyvät jollakin koulutusalalla jollekin painopistealueel- 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Kuva 1. Yliopiston monimuotoisuus ja strateginen joustavuus. le. Uudistamisen periaatteet eivät eroa korkea- ja tiedepolitiikan tavoitteista. Profilaatiohankkeissa on kysymys työnjakoon ja erikoistumiseen tähtäävästä resurssien- ja vallanjaosta. Yliopiston strateginen johtaminen Strateginen johtaminen on ikävää, koska siinä asetetaan ihmisiä ja resursseja tärkeysjärjestykseen. Kukapa haluaisi tulla valituksi viimeisenä. Asiantuntijaorganisaatiossa, kuten yliopistossa, jossa valta ja intressit ovat pirstoutuneet (esim. Jarzabkowski & Fenton 2006), on päätösten tekeminen mutkittelevaa ja aikaa vievää. Yliopiston strateginen johtaminen (ks. kuva 1) edellyttääkin monimuotoisuuden asettamista johtamisen perustaksi. Silloin huomioidaan tieteenalojen väliset erot ja samankaltaisuudet toimintaa ohjaavissa voimissa, tavoitteissa, akateemisessa työssä, julkaisemisessa, tutkimusmenetelmissä ja vaikuttavuudessa. Tavoitteena on sitoa yliopiston tieteenalat yhteen ja mahdollistaa yliopiston strateginen joustavuus, uusiutuminen ja kimmoisuus. Yliopiston strategisen johtamisen reunaehtona on siis tieteenalojen ja niitä ohjaavien voimien monimuotoisuus. Johtamisen lähtökohtana ei ole silloin yliopisto valtaa käyttävänä organisaationa, vaan yliopisto tieteenalayhteisönä, jossa ohjausvoimat liittyvät yksilön motivaatioon, usein tiedolliseen uteliaisuuteen tai tietämättömyyteen. Tietämättömyyden merkitystä tiedettä ohjaavana voimana korosti esimerkiksi vuoden 2004 fysiikan nobelisti David J. Gross juhlapuheessaan. Gross väitti, että mitä enemmän tie- dämme, sitä tiedostavampia olemme tietämyksemme aukoista. (Gross 2004.) Tieteen maailma on siis epätäydellinen, muuttuva ja avoin. Hetki sitten ratkaistut ongelmat ja muuttuva maailma tuottavat nekin uusia ongelmia. Monimuotoisella tieteenalaperustalla ja akateemisella vapaudella on silloin keskeinen merkitys tieteellisten ongelmien ratkaisemisessa. Myös toinen maailmakuulu fyysikko ja nobelisti Richard Feynman piti tietämättömyyttä tieteen tekemisen avainajatuksena (Feynman 1988). Feynman piti tieteestä myös toisesta syystä – leikin, ilon ja hauskuuden vuoksi (Feynman 1985; Shapin 2008). Leikin analogia käy yhteen tieteen tekemisen kanssa myös siinä suhteessa, että tieteen tekemistä ja tavoitteena olevia asioita ei voida määritellä täysin ennalta. Tämä havainnollistuu akatemiaprofessori Markku Kulmalan ajattelussa: Tieteen tekeminen perustuu siihen, että ollaan valmiita menemään tuntemattomaan. Tiede sisältää epävarmuuden kohtaamisen. Matkalla sattuu myös tuloksekasta hölmöilyä. Valmius epäonnistumiseen mahdollistaa sukeltamisen tuntemattomaan. Tätä kautta voi syntyä uusia, merkittäviä läpimurtoja. (Sintonen 2015, 24.) Yliopiston strateginen johtaminen lähtee siis avoimuudesta, luovuudesta, akateemisesta vapaudesta ja tieteenalaohjautuvuudesta. Malli edellyttää yksilöiltä paljon. Akateemisen yhteisön on osattava tulla johdetuksi ja jopa ohjatuksi. Yksilöiden tulee lisäksi sisäistää roolinsa osana kokonaisuutta ja toimia vastuullisesti annetun vapauden vastineeksi. Yliopisto muodostaa silloin tieteen- ja oppialojen kokonaisuuden, matriisin tai viuhkan. Strateginen johtaminen kattaa viuhkan tavoin yliopistossa olevat erilaiset intressit. Viuhkamaisessa johtamisessa hallitaan yliopiston intressien monimuotoisuutta, mutta samalla tehdään toimintaa eriyttäviä strategisia valintoja. Näin osa yliopiston oppi- tai tieteenaloista ei sijoitu viuhkan keskialueeseen, vaan jää sivummalle tai taitteisiin. Ajatusmallissa keskeistä on se, että taitteisiin jäävät oppi- ja tieteenalat tunnistetaan osaksi yliopistoa, vaikka niitä ei erikseen tuettaisi esimerkiksi strategisella rahoituksella. Niitä ei kuitenkaan valita pois eli lakkauteta. Taitteissa olevilla aloilla voi syntyä ennakoimattomia tieteellisiä tuloksia. Tiedettä ei voida hallita johtamalla, mutta vääränlaisella johtamisella voidaan lisätä riskiä, että tieteessä ei saavuteta jotain merkittävää asiaa. Tiedepolitiikan huonommat ja paremmat ajat kulkevat lomittain ja oppi- ja tieteenalojen kulloinenkin yhteiskunnallinen ”hyötyarvo” vaihtelee yhteiskunnan intressien mukaan. Silloin viuhka voidaan avata eri tavalla. Yliopiston strateginen johtaminen käytännössä Itä-Suomen yliopiston strategisen kehittämisen lähtökohtana oli ajatus yliopiston monimuotoisuudesta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että valmistelutyössä huomioitiin neljän tiedekunnan, 21 yksikön, 13 koulutusalan, yli sadan pääaineen, noin 2 600 ihmisen ja 270 professorin intressit. Strategiatyön läpivienti edellytti koordinoitua strategista johtamista, vastuun hajauttamista ja yliopistoyhteisön osallisuutta (vrt. Tirronen 2014a). Strategian valmistelu erosi perinteisestä johtaja-, professori- ja johtoryhmäkeskeisestä strategian valmistelusta siten, että sitä ohjasi ajatus yliopistoyhteisön laaja-alaisesta osallistumisesta strategiatyöhön. Valmistelun keskeisenä ideana oli henkilöstön ja johdon välinen vuorovaikutus (strategy as practice -ajattelusta, ks. esim. Jarzabkowski 2004). Strategiatyössä keskeisessä roolissa olivat toimijat, toiminta ja toimintaa ohjaavat käytännöt (vrt. Jarzabkowski & Wilson 2002; Whittington 2006). Strategiatyössä päätösvaltaa kohdennettiin lähemmäksi toimintatasoa (vrt. esim. Sitra 2014, 2), jonka lisäksi valmistelussa hyödynnettiin analyyttistä ja ennakoivaa tutkimus- ja selvitystietoa (ks. Tirronen 2013, 2014b). Strategian valmistelussa hyödynnettyä tutkimustietoa voi luonnehtia yliopiston kehittämistutkimukseksi (institutional research), jonka tavoitteena on tuottaa kehittämistä ja strategista johtamista tukevaa tietoa yliopiston johdolle. (Saupe 1990; Virtanen 2012.) Tietoon perustuva päätöksenteko on kasvava hallinnon trendi, jota korostetaan myös monissa tulevaisuuskatsauksissa (esim. VN 2014). Itä-Suomen yliopiston strategian kantava T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 27 sisällöllinen ydinteema kytkeytyi tiedeyliopiston käsitteeseen. Lähtökohtana oli yliopistossa oleva tieteellinen osaaminen ja siihen liittyvät strategiset valinnat. Perustavoitteena oli yliopistossa olevan osaamisen ja osaamisen potentiaalisuuden hyödyntäminen parhaalla mahdollisella tavalla (ks. kuva 1). Monimuotoisuuden tunnistaminen ohjasi strategista johtamista. Esimerkiksi neurotieteen ja kirjallisuustieteen tai sovelletun fysiikan ja sosiaalityön vaikuttavuus ja tapa toimia ovat erilaisia. Akateemisen yhteisön strateginen johtaminen edellyttää, että toiminnot ovat organisoitu riittävän joustavasti. Tutkimus ja opetus lähtevät yksikkötasolle organisoiduista, mutta osana kokonaisuutta olevista, asiantuntijarakenteista, esimerkiksi tutkimusryhmistä tai oppialoista. Tältä tasolta heijastuu myös monimuotoisuuden johtamisen keskeiset haasteet. Akateeminen monimuotoisuus pakottaa hyväksymään erilaiset intressit ja levittämään strategisen johtamisen viuhkan näiden intressin välille. Itä-Suomen yliopiston kohdalla akateemisen yhteisön osallistuminen varmistettiin hyödyntämällä monipuolisia työskentelymenetelmiä, esimerkiksi strategiakyselyitä, työpajoja ja strategiakeskusteluita. Tämän lisäksi varsinaista strategiatyötä edelsi noin puolitoista vuotta kestänyt yliopiston ennakointihanke (Tirronen 2013) ja strategiatyöhön liitettiin myös kansainvälinen tutkimuksen arviointi (Liikanen ym. 2014). Strategiatyön ydinajatus liittyi konsensuksen vähittäiseen laajentamiseen, alhaaltapäin ohjautuvuuteen, yliopistoyhteisön osaamisen hyödyntämiseen ja henkilöstön sitoutumiseen. Strategia tehtiin tieteenalaohjautuvasti ja tiedettä varten, mutta siten, että sen avulla varmistettiin toiminnan vaikuttavuus, tuottavuus ja tehokkuus. Itä-Suomen yliopiston strategiatyö jakautui kolmeen vaiheeseen (valmistelu-, rakenne- ja viimeistelyvaihe), joihin sisältyi noin keskeistä 30 tapahtumaa. Tapahtumien ketjuttaminen loi työn etenemiselle reunaehdot. Valmisteluvaiheessa sovittiin yleiset tavoitteet, teemoitettiin strategiaa ja valmisteltiin tiedollinen analyysi yliopiston johdon, hallituksen ja johtoryhmän 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 vastuulla. Ajallisesti tämä vaihe sijoittui alkutalven ja kesän 2013 välille. Rakennevaiheessa valmisteltiin strategian idea, keskeinen rakenne, määritelmät, teemat ja tavoitteet johdon, hallituksen, johtoryhmän ja tiedekuntien vastuulla. Tämä vaihe toteutettiin kesän ja alkusyksyn 2013 aikana. Viimeistelyvaiheessa sovittiin yksityiskohdista ja kirjoitettiin strategian sisältö. Viimeistely oli hallituksen, johdon ja johtoryhmän vastuulla. Tämän lisäksi joulukuun 2013 ja maaliskuun 2014 välisenä aikana sovittiin yliopiston strategisista tutkimusalueista, jotka määritettiin alhaaltapäin ohjautuen tiedekuntien sisäisissä ja niiden välisissä neuvotteluissa. Yliopiston tutkimusaluerakenne on kolmitasoinen: 1. kansainvälisen huipputason tutkimusalueet, 2. kehittyneet, vahvat tutkimusalueet ja 3. nousevat tutkimusalueet. Yliopiston tutkimusalueiden määrittelyn taustalla oli selkeä ajatus kansainvälisen huippututkimuksen edistämisestä. Yhtymäkohta korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan oli siis vahva. Strategialla vahvistettiin yliopiston erikoistumista, mutta huomioitiin myös se, että yliopistossa on sellaista tutkimusta, joka ei sijoitu strategisesti tuettaviin alueisiin. Nämä jäävät siis strategisen johtamisen viuhkan taitteisiin, nouseviin tutkimusalueisiin. Vaikka siis yliopistoyhteisö sitoutettiin strategian valmisteluun hyödyntämällä osallistavia strategiatyön menetelmiä, strategiset prosessit olivat johdon vastuulla ja niiden hallinta oli jatkuvaluonteinen johtamiskysymys. Monimuotoisuuden johtaminen on tasapainoilua näiden kahden, usein ristiriitaisen, ajattelutavan välillä. Strategiatyön hallinta edellytti prosessin monivaiheisuutta sekä asteittaista ja murrosmaista etenemistä. Valmistelussa haettiin yliopistoyhteisön sisäistä konsensusta ja ehkäistiin intressiriitoja sitouttamalla yliopistoyhteisö strategian valmisteluun. Sitoutuminen ja osallisuus olivat keskeisiä strategiatyön periaatteita. Alhaaltapäin ja omalakisesti Yliopiston strategisen johtamisen lähtökohtana on ajatus siitä, että tiede ja yliopisto muotoutuvat alhaalta ylöspäin suuntautuvasti. Toimintaa ohjaa yliopistoyhteisön osallisuus ja akateeminen vapaus. Yliopiston profilaatio syntyy näin tiedeohjautuvasti. Luova akateeminen työ organisoituu tieteenalan käytäntöjen, tavoitteiden ja menetelmien mukaan. Silloin organisaatiorakenteen ja johtamisen on tuettava akateemista uusiutumista ja tieteen laadun kehittymistä. Empiiristen tutkimusten mukaan yksikkökoolla ei ole vaikutusta akateemiseen laatuun tai tuottavuuteen (ks. esim. OKM 2015, 11). Ei ole myöskään selvää, onko resurssien keskittämisen tai erikoistumisen sekä akateemisen laadun tai tieteen uusiutumisen välillä yhteyttä. Esimerkiksi akatemiaprofessori Uskali Mäki pitää tutkijoiden erikoistumista vahingollisena asiana tieteen kehitykselle: Tutkijat erikoistuvat yhä enemmän vain pieneen osaan tieteenalastaan, mikä johtaa vaikeuksiin muodostaa kokonaiskuvaa maailmanmenosta. (Mäki 2014.) Professori Mäen analogia sopii suuremmassa mittakaavassa myös yliopistojen erikoistumiseen. Luova tieteellinen työ ja ongelmien ratkaiseminen edellyttää kokonaisuuksien hallintaa, tieteellistä sivistystä, tiedollista uteliaisuutta ja monialaisuutta. Erikoistuvan yliopiston tieteellinen näkökenttä voi kaventua liiaksi ja sen tavoitteet tulla ennalta määritellyiksi, jolloin ulkopuolelle jää asioita, joita emme kykene havaitsemaan. Uteliaisuus, harhapolut ja epäonnistumiset ovat tieteen kehityksen näkökulmasta olennaisia asioita. Yliopiston strategisessa johtamisessa on huomioitava, että tiede kehittyy usein sattumanvaraisesti ja omalakisesti. Sitä ei voida täysin ohjata, se syntyy katveissa ja vaikeasti ennakoitavissa olevien tapahtumien seurauksena. Tiede muotoutuu ihmisten välillä alhaaltapäin ohjautuen. Tieteen- ja yliopiston historia osoittaa, että akateeminen vapaus on tieteen kehityksen keskeinen edellytys. Ylhäältä alaspäin ohjautuva profilaatio on ristiriidassa tieteen eetoksen ja esimerkiksi tiedollisen uteliaisuuden tai kriittisyyden kanssa. Profilaatio ja resurssien keskittäminen tarkoittaa väistämättä monimuotoisuuden vähentymistä. Tätä kirjoitettaessa Suomessa on käynnissä korkeakoulu- ja tiedepolitiikan murros, joka näyttää johtavan yliopistojen ja tieteenalojen väliseen erilaistumiseen, kerrostumiseen ja ehkä myös eriarvoistumiseen. Poisvalinnat ja rakenteellinen kehittäminen ovat markkinaohjautuvalle tiede- ja koulutuspolitiikalle ominaista kieltä, jolla tähdätään resurssien ja vallan uudelleenjakoon. Taustalla on käsitys siitä, että keskittämällä resursseja ja tekemällä poisvalintoja on mahdollista saavuttaa nykyistä useammalla alalla tutkimuksen kansainvälinen kärki. Profilaatiopolitiikan vaikuttavuudesta tai sen mahdollisista hyödyistä ei ole tarkkaa käsitystä. Yliopistossa on olennaista, mitkä arvot ohjaavat toimintaa, miten tieteellistä tutkimustietoa hyödynnetään opetuksessa sekä millaista osaamista kulloinenkin yhteiskunta ja työelämä yliopistolta tarvitsevat. Yliopistolaitoksen koulutusalaratkaisut ja koulutusvolyymien arviointi ovat väistämättömiä. Ratkaisujen tekemisessä olisi pohdittava alojen kilpailukykyä, nykyaikaisuutta, tieteellistä merkitystä, työmarkkinakysyntää, osaamisen muutosta ja mahdollista aloittaista ylikoulutusta. Koulutusalaratkaisuja on siis tehtävä. Yliopistokoulutus ei ole koskaan ollut valmis, vaan se on kehittynyt tieteen ja yhteiskunnan muuttuessa. Lähteet Feynman, Richard 1985: Surely you´re joking, Mr. Feynman! Adventures of a curious character. W.W. Norton & Company. Feynman, Richard 1988: “What do You care what other people think?” Further adventures of a curious character. Richard P. Feynman. As told to Ralph Leighton. W.W. Norton & Company. Goodman, Paul 1962: The community of scholars. New York: Random house. Gross, David 2004: Banquet Speech. David J. Gross’s speech at the Nobel Banquet, December 10, 2004. http://www. nobelprize.org/nobel_prizes/physics/laureates/2004/ gross-speech-e.html Jarzabkowski, Paula 2004: Strategy as practice: recursiveness, adaptation, and practices-in-use. Organization Studies 25 (4), 529–560. Jarzabkowski, Paula & Fenton, Evelyn 2006: Strategizing and organizing in pluralistic contexts. Long range planning 39 (6), 631–648. Jarzabkowski, Paula & Wilson, David C. 2002: Top teams and strategy in a UK university. Journal of management studies 39 (3), 355–381. Kerr, Clark 2003/1963: The uses of the university. Fifth edition. Cambridge, MA & London, England: Harvard University Press. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 29 Kosunen, Tapio 2014: Ajankohtaista korkeakouluista ja tiedelaitoksista: Ohjaus kaudella 2017–2020. Korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon seminaari. Joensuu 11.12.2014. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Tapahtumakalenteri/2014/12/Kk_johdon_seminaari_liitteet/ Tapio_Kosunen_Ajankohtaista_11122014.pdf Melin, Göran & Zuijdam, Frank & Good Barbara & Angelis, Jelena & Enberg, Johanna & Fikkers, Derer Jan & Puukka, Jaana & Swennin, AnnKarin & Kosk, Kristel & Lastunen, Jesse & Zegel, Stijn 2015: Towards a proof future proof system for higher education and research in Finland. Publications of the Ministry on Education and Culture 2015: 11. Helsinki: Ministry of Education and Culture. Mills, C. Wright 1956: The power elite. London, Oxford & New York: Oxford University Press. Mäki, Uskali 2014: Tutkijoiden erikoistuminen uhka tieteelle. http://www.aka.fi/fi/Apropos/Artikkelit/Tieteessanyt/Tutkijoiden-erikoistuminen-uhka-tieteelle/ Liikanen, Anu & Tirronen, Jarkko & Keinänen, Riitta & Sagulin, Merja & Simonaho, Simo-Pekka & Taskinen, Helena & Mönkkönen, Jukka 2014: International evaluation of research acitivities at the University of Eastern Finland 2010–2012. Publications of the University of Eastern Finland. General Series No 14. Kuopio ja Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. OKM 2015: Suomalaisen yliopistotutkimuksen tuottavuus ja vaikuttavuus. Opetus- ja kulttuuriministeriön profiiliryhmän raportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:5. Saupe, Joe L. 1990: The functions of institutional research. 2nd Edition. Tallahassee: Association for Institutional Research. Shapin, Steven 2008: Scientific life. A moral history of a late modern vocation. Chicago: The University of Chicago Press. Sintonen, Kirsti 2015: Sattumia mahtuu tiedeuralle. Acatiimi 1/2015. Sitra 2014: Visio Suomelle. Kohti kestävää hyvinvointia. Sitra työpaperi. 31.10.2014. Suomen Akatemia 2014a: Tieteen tila 2014. Yhteenveto. Helsinki: Suomen Akatemia. Suomen Akatemia 2014b: Yliopistojen profiloitumisen vahvistaminen kilpailulla rahoituksella. http://www.aka.fi/ Tiedostot/Hakuilmoitukset/Yliopistojen_profiloitumisen_vahvistaminen_kilpaillulla_rahoituksella_Hakuilmoitus_02122014.pdf Tirronen, Jarkko 2013: Matkalla tulevaisuuteen – Itä-Suomen yliopisto 2030. Publications of the University of Eastern Finland. General Series 10. Kuopio: ItäSuomen yliopisto. Tirronen, Jarkko 2014a: Suomalaisten yliopistojen strateginen johtaminen. Hallinnon tutkimus 1(33), 70–77. Tirronen, Jarkko 2014b: Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat. Tieteessä tapahtuu 32 (4), 17–23. Trow, Martin 1974: Problems in the transition from elite to mass higher education. In Policies for Higher Education. Conference on future structures of post-secondary education, Paris: OECD, 51–101. Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014: Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020. Helsinki: Valtioneuvosto. UNIFI 2015: http://www.unifi.fi/toiminta/rake/ Whittington, Richard 2006: Completing the practice turn in strategy research. Organization Studies 27 (5), 613–634. 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Virtanen, Turo 2012: Tutkimustiedon hyödyntäminen yliopiston kehittämisessä – ei Suomessa? XXXI Hallinnon tutkimuksen päivät. Kuopio 30.11.2012. VN 2014: Päätöksenteosta muutoksentekoon. Valtioneuvoston kanslian tulevaisuuskatsaus 2014. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 14/2014. http://vnk.fi/julkaisukansio/2014/j14-paatoksenteosta-muutoksentekoon/ pdf/fi.pdf Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja ItäSuomen yliopiston tutkija. Apuraha tieteen tuloksista tiedottamiseen Tieteen tiedotus ry julistaa haettavaksi rahoitusta tieteellisen tutkimuksen tuloksista tiedottamiseen ja saattamiseen yleisön tietoisuuteen. Kirjahankkeet ja tieteellinen tutkimus eivät kuulu apurahoituksen piiriin. Hakijana voi olla yksityinen henkilö, työryhmä tai rekisteröity yhteisö. Rahoitus osoitetaan rekisteröidylle taustayhteisölle. Jaettavana on 200 000 euroa, josta yhdistys rahoittaa 1–4 hanketta. Vapaamuotoiset (max. 3 sivua A4) aiehakemukset tulee toimittaa sähköpostitse yhtenä pdf-tiedostona (tieteentiedotus@gmail.com) 17.8.2015 mennessä. Aiehakemuksessa on kuvattava hankkeen tausta, tavoitteet, toteutus ja vastuullinen toteuttaja yhteystietoineen. Aiehakemusten perusteella jatkoon pääsevät hankkeet valitaan syyskuussa, ja näitä pyydetään toimittamaan varsinainen hakemus myöhemmin. Rahoituspäätökset tehdään marraskuun aikana. Tiedustelut: tieteentiedotus@ gmail.com Tieteen tiedotus ry:n tarkoituksena on tieteellisestä tutkimuksesta ja sen tuloksista tiedottaminen. Yhdistys julkaisee Tiede-lehteä ja osallistuu Hyvä terveys -lehden julkaisemiseen. Lisätietoja: www.tieteentiedotus.fi KATSAUS Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen Humanistisille ja yhteiskuntatieteille (so. ihmistieteet) tyypillinen jaottelu kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimusotteen välille on nopeassa murroksessa. Digitaalisten tietoaineistojen määrä on kasvanut kiihtyvällä tahdilla ja laskennallisia menetelmiä on yhä enemmän tarjolla tutkijoille. Esimerkkinä kehityksestä on FIN-CLARIN-konsortio, joka on osa Suomen Akatemian tutkimusinfrastruktuurien tiekarttaa vuosille 2014–20. Nopeasta kehityksestä huolimatta digitaalisten aineistojen ja laskennallisten menetelmien hyödyntäminen humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla on huomattavasti vähäisempää kuin luonnontieteissä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Digitaalisuuden voimakas lisääntyminen on kuitenkin vääjäämätön tulevaisuuden trendi, joka vaatii herkkää korvaa toimijoilta. Tässä kehityksessä selvä uhka on humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen lisääntyvä pirstaleisuus, jossa niin sanotut analogiset ihmistieteet ja digitaaliset ihmistieteet eriytyvät omiksi riiteleviksi tieteenaloikseen, yksi painottaen syvällistä ymmärtämistä, toinen laskennallisia menetelmiä ja digitaalisten aineistojen määrää. Samalla voi toteutua se pahin painajainen, ettei humanistien ja yhteiskuntatieteiden piirissä pian ymmärretä asioita enää muuta kuin pintapuolisesti ja että laskennallisia menetelmiä kehitellään ilman, että niillä olisi konkreettista vaikutusta tieteenalan varsinaisiin tutkimuskysymyksiin (toisin sanoen ”perinteinen” ei kykene uusiutumaan ja ”uusi” keskittyy matkimaan menetelmiä muualta). Tätä uhkakuvaa torjumaan suunnittelimme Helsingin yliopistossa 1.–3. joulukuuta 2014 kaksiosaisen tapahtuman koskien big dataa ja digitaalisia ihmistieteitä (#HDHD). Tapahtuman ensimmäisenä osana järjestimme big datan käyttöä historian ja kielen tutkimuksessa käsittelevän symposiumin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa 1.–2.12.2014. Sen tavoitteena oli muodostaa käsitys Suomessa ja muualla tehtävästä big data -tutkimuksesta näillä aloilla. Tapahtuman toisena osana järjestimme yhteisen työpajapäivän 3. joulukuuta 2014 Helsingin yliopistossa. Sen tarkoituksena oli tutkijoiden ja palveluntarjoajien – eli muistiorganisaatioiden ja tutkimusyksiköiden – kesken kehittää digitaalisten ihmistieteiden tutkimusta Suomessa ja oppia eri puolilla maailmaa tehtävästä tutkimuksesta tällä alalla. Tapahtumiin lähti mukaan laaja rintama toimijoita, jotka ovat kiinnostuneet big datasta ja ihmistieteistä Suomessa: mm. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Kansalliskirjasto, FIN-CLARIN-konsortio, Kuluttajatutkimuskeskus, Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto sekä VARIENG- ja BAULT-tutkijaverkostot. Big data: aineistot ja lähestymistavat historian ja kielen tutkimuksessa Big data -symposiumiin kutsuimme historioitsijoita, kielen- ja kirjallisuuden tutkijoita, yhteiskuntatieteilijöitä, tietojenkäsittelijöitä ja kirjastoalan asiantuntijoita. Päällimmäisin huomio useista puheenvuoroista oli se, että ihmistieteissä big data (isot aineistot) ei ole eikä ehkä koskaan voikaan olla samankaltaista kuin luonnontieteissä. Siinä missä FIN-CLARINin kieliaineistot kattavat tällä hetkellä viisi miljardia sanaa suomalaista sanoma- ja aikakauslehtitekstiä ja kaunokirjallisuutta vuosia kestäneen digitoinnin tuloksena, saman tallennuskapasiteetin vaativa datamäärä voidaan kerätä luonnontieteellisessä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 31 hankkeessa muutamissa minuuteissa (vrt. Large Synoptic Survey Telescope Project). Se, mistä humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa voidaan kuitenkin puhua, on big data -lähestymistavasta tutkimukseen. Tämä tarkoittaa uusien menetelmien soveltamista digitaalisiin aineistoihin yhdessä dataanalysoijien kanssa sekä toimintakulttuurin muutosta, joka mahdollistaisi todellisen tieteidenvälisen tutkimuksen ihmistieteissä. Toinen tärkeä huomio symposiumista oli, että merkittävä osa siitä humanistis-yhteiskuntatieteellisestä big data -tutkimuksesta, mitä Suomessa ja maailmalla tehdään, pohjaa lopulta kuitenkin visioihin siitä, mitä se ehkä voisi jonakin päivänä olla. Maailmallakin on vielä yllättävän vähän kunnon tutkimustuloksia tällä alueella, erityisesti siinä, miten historiallista muutosta mallinnetaan. Huomattava ongelma tässä on, että luonnollisen kielen prosessointi soveltuu jopa yllättävän huonosti historiallisiin aineistoihin tällä hetkellä. Suomalaisen tutkimuksen kannalta tämä on myönteinen havainto, jos se osataan ottaa oikein vastaan. Vaikka erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa digitaalisissa ihmistieteissä ollaan Suomea tietyssä mielessä edellä, resurssien järkevällä sijoittamisella on mahdollista kuroa tuota etumatkaa umpeen. Verrattain vähäisiä panoksiamme ei kuitenkaan kannata tuhlata sellaiseen tutkimukseen, jossa maailmalla ollaan kaukana edellä, vaan sinne, missä globaalistikin ollaan vielä alkutekijöissä. Digitoidut historialliset aineistot (toisin sanoen ”ei-digitaalisina syntyneet”) vaikuttivat symposiumin perusteella olevan yksi tällainen alue, jonka tutkimuksellisessa hyödyntämisessä ja kehittämisessä Suomessa voitaisiin luoda kansainvälisesti korkeinta tasoa olevaa tutkimusta jo olemassa olevien suomalaisten aineistojen avulla. Kolmas tärkeä huomio liittyi tutkimuskentän moniäänisyyteen. Vaikka aineistot voivat olla tutkijoilla samantyyppisiä, kielentutkijat ja historioitsijat lähestyvät tutkimusta kuitenkin erilaisista tarpeista ja lähestymistavoista käsin. Monet kielentutkimuksen lähtökohdista syntyneet organisaatiot, joista suurin on FINCLA- 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Digitaalinen humanistinen tutkimus Suomessa ulkopuolisen silmin Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen Joulukuussa 2014 järjestetyn Helsinki Digital Humanities Dayn (#HDHD) yksi ulkomaisista pääpuhujista oli Sussexin yliopiston media- ja viestintätieteiden professori Caroline Bassett. Lukuvuoden 2014–15 hän on viettänyt Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Helsingin Sanomain Säätiön vierailevana professorina. Haastattelimme professori Bassettia liittyen digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen Suomessa. Sussexissa Bassett johtaa nelivuotista hanketta Sussex Humanities Lab. Hanke tutkii, missä määrin laskennalliset teknologiat määrittelevät humanistisia tieteitä uudella tavalla. Siinä tarkastellaan digitaalisen käänteen tuomia muutoksia tieteen tekemisen kulttuuriin ja käytänteisiin humanistisissa tieteissä käyttäen apuna kriittistä analyysia. Suomalaisen humanistin mittapuilla lähes kolmen miljoonan punnan hanke on varsin mittava erityisesti, koska se itsessään on vain siemenraha. Miten näet big data -tutkimuksen? Big data on sekä hypeä että todellista. Ilmassa on monia väitteitä siitä, mitä big data aiheuttaa humanistisille tieteille. Yksi niistä kuuluu, että se olisi loppu tietyille humanistisille aloille ja perinteisesti ymmärretylle hermeneuttiselle tutkimukselle. Toisaalta big data mahdollistaa uusien tietolajien yhdistämisen. Tällöin voi syntyä uutta tietoa ja tiedon tuottamista, jossa ovat mukana sekä ihmiset että koneet. Tällainen tutkimus ei tuo mukanaan pelkästään uusia menetelmiä vaan myös muuttaa tiedon tuottamisen kulttuuria ja tapoja, joilla tutkimuskysymyksiä muodostetaan. Ehkä tämä uusiutumisen ja moniäänisyyden näkökulma on juuri se tärkein. Big datalla voi siis olla merkittävä humanistisen tutkimuksen perinteitä uudistava vaikutus, jolloin sen rooli ei rajoitu ainoastaan menetelmien kehittelyyn. Miten näet digitaalisen humanistisen tutkimuksen Suomessa? Joulukuun tapahtuman kommentaattorit puhuivat paljon siitä, että se oli ensimmäinen laajempi digitaalisen humanismin tapahtuma Suomessa. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Suomessa on tehty jo paljon relevanttia tutkimusta tälläkin alalla ainakin 15–20 vuoden ajan. Kyse on ehkä pikemminkin siitä, missä määrin alan tutkimus on keskustellut itsensä kanssa Suomessa. Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, miten nouseva digitaalinen humanistinen tutkimus suhteutuu Suomessa jo olemassa oleviin vahvuuksiin, kuten kielitieteelliseen tutkimukseen. Suomen etuna on se, että maa on sekä verrattain pieni että kiinnostavalla ja samalla paradoksisella tavalla yhtenäinen. Tällöin on mahdollista saada samasta asiasta kiinnostuneet relevantit toimijat, kirjastot ja muut tahot, saman pöydän ääreen, kuten näytti tapahtuvan joulukuun tapahtuman yhteydessä. Vierailuni aikana olen havainnut, miten tiiviitä yhteyksiä eri alojen toimijoiden välillä Suomessa on mm. viestintäalan, median ja taiteiden, muotoilun ja tietojenkäsittelyn kesken. Mitä ehdotuksia sinulla on liittyen digitaaliseen humanismiin Suomessa? Pahin tulevaisuudenkuva digitaaliselle humanistiselle tutkimukselle Suomessa on se, että alan tutkimus aiheuttaisi vain lisää uusia hyödyttömiä jakolinjoja. Pikemminkin alalla tarvitaan lisää tieteidenvälisyyttä ja vanhojen tieteenalarajojen ylittämistä. Tässä kehityksessä avoin tiede on tärkeä: digitaaliset humanistiset hankkeet ovat taloudellisesti katastrofeja ilman avoimuutta. Alalla on toki tietty jännite jo olemassa olevien vahvuuksien ja sen välillä, millaisille uusille avauk sille ovet täytyy pitää auki. Tässä on haasteita, sillä esimerkiksi Sussexin yliopisto vaatii meidän hankkeeltamme pysyvyyttä ja haluaa nähdä meidät muutosvoimana. Tällöin kysymykseksi nousee, miten itse näemme digitaalisen humanistisen tutkimuksen roolin ryhmittelemässä vanhoja tutkimusalueita uudelleen. Uudenlaiset tutkimukset vaativat sitä, että niitä tehdään yhteistyössä ja että tässä yhteistyössä nähdään eri toimijoiden vahvuudet. Tästä hyvänä esimerkkinä on Helsingin yliopiston tutkijakollegium, joka on yksikkönä valtavan verkottunut tutkimuskentässä. Kollegium nähdään myös ulkopuolelta ensisijaisesti tutkijayhteisönä eikä pelkästään Helsingin yliopiston yksikkönä. Tämä on hyödyllistä tieteidenvälisen tutkimuksen synnyttämiseen, sillä kollegiumin kaltainen yksikkö voi koota yhteen väkeä eri aloilta ja näin syöttää ajatuksia tieteidenväliseen tutkimukseen, kuten digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen. RIN, joutuvat omaksumaan uudenlaisen roolin palvellakseen nimenomaan digitaalisia ihmistieteitä termin laajemmassa merkityksessä. Kun mukaan otetaan vielä laskennallisen tieteen ja muistiorganisaatioiden näkökulmat, on selvää, että digitaaliset ihmistieteet muodostavat monitieteisen tutkimuskentän, jossa eri toimijoiden tarpeista on tärkeä olla selvillä. Tärkeä on tukea myös erityisesti sitä, että aineistot olisivat tutkijoiden saatavissa avoimesti siinä muodossa kuin he sen tarvitsevat. Olisi äärimmäisen tärkeää, että palveluiden tarjoajat ja aineistoja hallinnoivat yksiköt ymmärtäisivät tutkijoiden erilaiset tarpeet eivätkä pyrkisi ajattelemaan tutkijoiden puolesta. Praktikum-päivä Tapahtuman toinen osa, Helsinki Digital Humanities Day (#HDHD), keskittyi digitaalisten ihmistieteiden kehittämiseen Suomessa. Kokosimme yhteen tutkijoita, opiskelijoita sekä rahoittajien, kirjastoalan ja hallinnon edustajia oppimaan kansainvälisistä ja kotimaisista digitaalisten ihmistieteiden hankkeista sekä käytännön työpajatyöskentelyn kautta pohtimaan tutkimusalan kehittämistä Suomessa. Tarkoitus oli tutkijalähtöisesti miettiä erilaisten aineistojen käyttöä, niihin liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä, tutkimuskysymyksiä ja menetelmiä sekä näin antaa mahdollisuus tutustumiseen sellaisille tutkijoille, joilla ei ole aiempaa kosketuspintaa digitaalisiin ihmistieteisiin. Ohjelmassa aamupäivän tärkein anti oli saada hyvä ymmärrys digitaalisten ihmistieteiden tutkimuskeskuksista eri puolilla Eurooppaa. Keskukset vaikuttavat toimivan hyvin erilaisin tavoin profiloituen omanlaisiksi yksiköikseen. Siinä missä hiljattain perustettu Sussex Humanities Lab painottuu kulttuurikritiikkiin, Amsterdamissa toimiva The Huygens Institute for the History of the Netherlands on sateenvarjomainen historiantutkimukseen painottuva keskus, kun taas UCL Centre for Digital Humanities on pikemminkin monialainen verkosto, joka tekee ja tukee digitaalista humanistista tutkimusta. Huomionarvoista on, että mikään näistä keskuksista ei ole sijoitettu fyysisesti samojen seinien sisään. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 33 Myös Helsingin yliopiston on suunnitteilla digitaalisten ihmistieteiden keskus (HELDIGhanke) ja sellaisen perustaminen olisikin ehdottoman tärkeää alan kehittämiseksi Suomessa. Oppi maailmalta viittaa siihen, että profiilin löytäminen ja rohkea oman linjan vetäminen luovat toimintaedellytykset tällaiselle keskukselle, mikä edesauttaa Suomen nousua tutkimuksessa ja myös toimintakulttuurin uudistamista paikallisesti. Iltapäivän työpajatyöskentely oli praktikumpäivän varsinainen helmi ja tuntui täyttävän sekä osallistujien ja järjestäjien odotukset erinomaisesti. Tapahtumassa emme erotelleet humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja omikseen, vaan osallistujat saattoivat valita kuudesta temaattisesta työpajasta mieluisensa. Työpajat käsittelivät menetelmien perusteita käytännönläheisesti, tutkimuksen avoimuutta, saatavilla olevia digitoituja aineistoja (sanoma- ja aikakauslehdet sekä Suomi24-aineisto), eettisiä ja tekijänoikeusasioita sekä metadataa tutkimuksessa. Työpajoja oli vetämässä sekä kotimaisia että ulkomaisia alan asiantuntijoita. Tällainen hackaton (koodauspäivä) -tyylinen tapahtuma osoitti hyödyllisyytensä ja sellaisia kannattaa jatkossakin järjestää humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Tulevaisuuden näkymiä Digitaaliset ihmistieteet ovat tulleet ryminällä akateemiselle kartalle kuluneen vuoden aikana. Suomen Akatemia lanseerasi teemasta tutkimusohjelman pikavauhdilla huhtikuun 2015 hakuun ja Helsingin yliopisto otti teeman yhdeksi painopisteeksi 375-vuotisjuhlallisuuksiinsa. Helsingin yliopistossa on lisäksi suunnitteilla digitaalisten ihmistieteiden maisteri-sivuainekokonaisuus sekä jatko-opiskelijaseminaari, jotka käynnistyvät syksyllä 2015. Muissa yliopistoissa, kuten Turun suunnalla, alan tutkimusta ja opetusta on myös kehitetty viime aikoina. Nähdäksemme alan tulevaisuus Suomessa riippuu siitä, missä määrin muilla tieteenaloilla toimiviksi havaitut käytänteet voivat saada sijaa tällaisessa uudenlaisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Näitä käytäntei- 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 tä ovat koko tutkimusprosessin avoimuus sekä hajautettu yhteistyö monitieteisessä tutkimuskehyksessä. Vastaavat toimintamallit vaikuttivat ratkaisevasti läpimurtoihin ihmisen perimän kartoituksessa viime vuosikymmenellä; niihin panostaminen voi keskeisesti kiihdyttää monitieteistä tutkimusyhteistyötä, kun digitaalisuuden mahdollisuuksia aletaan täysmittaisemmin luodata ihmistieteissä. Tällaisista avoimen tieteen käytänteiden muutoksista on puhuttu jo pitkään humanistis-yhteiskuntatieteissä, mutta niiden hitaaseen toteutumiseen vaikuttavat edelleen kammo laskennallisia menetelmiä kohtaan sekä eri tahojen ylenpalttinen oman reviirin suojelu, jonka syyt esimerkiksi yliopistojen sisällä ovat pitkälti rakenteelliset. Ratkaisevia läpimurtoja monitieteisessä tutkimuksessa ei kuitenkaan saavuteta ilman kulttuurin muutosta, jossa humanistit ja yhteiskuntatieteilijät lähtevät aidosti yhteistyöhön sekä keskenään että yhdessä laskennallisen tieteen ja tutkimusta tukevien keskusten kanssa (esim. CSC ja Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto). Tutkimusta tukevat keskukset ovat myös uudistamistarpeen edessä, sillä nykyisellään tärkeät laskennalliset tukitoiminnot ja humanistisyhteiskuntatieteellisten alojen toimintakulttuurit ovat aivan liian kaukana toisistaan. Uusiin tieteenvälisiin mahdollisuuksiin tarttuminen vaatiikin kaikilta toimijoilta mukautumiskykyä. Palkintona on kuitenkin jännittävän ja uuden tutkimusalan luominen ja kehittäminen sekä monipuolisempien ja tarkempien vastausten saaminen ihmistieteiden keskeisiin tutkimuskysymyksiin. Kirjoittajat ovat filosofian tohtoreita ja tutkijoita Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. LYHYESTI SÄÄTIÖIDEN VAIKUTUS Dosentti Allan Tiitan tutkimus osoittaa, että suomalaisen tieteen ja korkeimman opetuksen kehittymisessä kotimaiset säätiöt olivat ratkaisevassa asemassa 1960-luvulle asti. Säätiöt rahoittivat tieteitä monipuolisesti ja laaja-alaisesti. Monen tieteenalan kehitys vauhdittui ratkaisevasti apurahojen turvin. ”Suomalaiset tieteen nobelitkin ovat säätiörahoituksen tulos”, tieteen historiaan erikoistunut Allan Tiitta sanoo viitaten A. I. Virtaseen ja Ragnar Granitiin. Säätiöt toimivat läheisessä yhteistyössä valtion tiedehallinnon kanssa pyrkien nostamaan Suomen tiedejärjestelmän nopean kansainvälisen kehityksen mukaiselle tasolle. Säätiöt täydensivät valtion tiedepolitiikkaa eivätkä luoneet omaansa: samat päättäjät ohjailivat niin julkista kuin yksityistä tiederahaa. Säätiöiden tuki oli ratkaisevaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi myös korkeakouluopetuksen kehitykselle. Maan ensimmäinen suomenkielinen yliopisto, Turun Suomalainen Yliopisto, ja ruotsinkielinen Åbo Akademi perustettiin säätiörahoituksella. Myös Helsingin kauppakorkeakoulun ja Sotakorkeakoulun rahoituksessa säätiöt ovat olleet avainasemassa. Tutkimuskauden ylivoimaisesti merkittävin säätiö apurahojen määrällä mitattuna oli Stiftelsen för Åbo Akademi. ”Tutkimus vahvistaa myös käsityksen tieteen sukupuolijakaumasta 1900-luvulla, sillä apurahat kohdentuivat pääosin miestutkijoille”, Tiitta kommentoi. Erityisen tärkeä tehtävä säätiöillä oli tieteen kansainvälisten suhteiden luomisessa. Säätiöiden ulkomaanstipendiaatit olivat Suomen henkisen ilmaston merkittävimpiä piilovaikuttajia sotien jälkeen. Palattuaan kotimaahan he olivat uriensa aktiivisimmassa rakennusvaiheessa ja miehittivät huomattavan osan maan professorikunnasta ja yritysjohdosta. Tiitan väliraportti Säätiöiden vaikutus Suomen tieteen ja korkeimman opetuksen kehitykseen 1917–1959 julkaistiin huhtikuussa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan julkaisusarjassa. Hän jatkaa kotimaisen tutkimusrahoituksen kokonaisvolyymin selvittämistä koko itsenäisyyden ajalta. HALLITUSOHJELMA Hallitusohjelma ei lupaa hyvää yliopistoille ja tutkimukselle. Leikkauslinja jatkuu jo toista hallituskautta. Kokonaisuudessaan yliopistoihin kohdistuvat noin 500 miljoonan euron leikkaukset. Hallitus aikoo jäädyttää yliopistoindeksin ja leikata mm. Suomen Akatemian ja Tekesin tutkimusrahoitusta. Helsingin yliopiston rehtorin Jukka Kolan mielestä ”tulevan hallituksen keinot ovat ristiriidassa tavoitteiden kanssa. Hallitus haluaa tehdä Suomesta koulutuksen kärkimaan ja nostaa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Rajut leikkaukset koulutuksesta viestivät kuitenkin aivan päinvastaista.” Hallitus aikoo toteuttaa korkeakouluissa kolmannen lukukauden. Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton mielestä tämä edellyttää selvää lisärahoitusta. Hallitusohjelmassa halutaan myös parantaa alemman korkeakoulututkinnon työelämälähtöisyyttä. Tavoitteena on, että merkittävä osa opiskelijoista siirtyisi työelämään jo kandidaatintutkinnolla. Suomalainen työelämä ei ole kuitenkaan vielä osoittanut sitä, että se valmis työllistämään kandeja. Leikkauslistan mukaan ollaan myös luopumassa Helsingin ja Itä-Suomen yliopistojen erillisrahoituksesta sekä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta. Nämä edellyttävät yliopistolain muutosta. Jo aiemmin saadun tiedon mukaan hallitus aikoo ottaa käyttöön lukukausimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen indek sikorotuksien jäädyttämisellä hallitus tähtää 175 miljoonan euron säästöihin vaalikauden loppuun T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 35 mennessä. Myös opintotuesta haetaan 70 miljoonan euron säästöjä vuoteen 2019 mennessä ja 150 miljoonan euron säästöjä pitkällä aikavälillä. Ne saataisiin mm. rajaamalla opintotukikuukausien määrää entisestään. Tämän lisäksi opintotuen sidos indeksiin purettaisiin. HÄIRITSEVÄ PALAUTE Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) on kerännyt tietoa tutkijoiden kokemasta häirinnästä silloin, kun he esiintyvät asiantuntijoina julkisuudessa. Esiintymisellä tarkoitetaan esim. tietokirjan julkaisemista, seminaariesitelmien pitämistä, haastatteluiden antamista tai kirjoituksia lehdissä, blogeissa tai sosiaalisessa mediassa. TJNK toivoo, että verkkokysely selkeyttää ilmiötä ja sen laajuutta. Samalla TJNK muistuttaa, että verkkokysely ei koskaan ole aukoton eikä myöskään täytä tutkimuksen kriteerejä. Kyselyn tarkoituksena on saada parempi käsitys tutkijoiden saamasta asiattomasta palautteesta, ilmiön vakavuudesta ja yleisyydestä. Verkkokysely toteutettiin anonyymisti. Kyselyn tulokset julkaistaan syksyllä 2015. Voisivatko vihaviestit kääntyä kabereeksi, kuten Saksassa? Saksassa ulkomaalaistaustaiset toimittajat saavat erityisen runsaasti vihapostia. Idea Hate Poetrysta syntyi vuonna 2012 Berliinissä. Riehakkaassa esityksessä toimittajat lukevat yleisön edessä ääneen kirjeitä, sähköposteja ja Twitter-viestejä. Journalisti-lehden (7/2015) mukaan Hate Poetryssä toimittajat tuovat esiin kaikkein törkeimpiä kirjoituksia. Tabuja ei juuri ole, mutta murhauhkauksia ei kuitenkaan lueta. Toimisiko Hate Poetry tieteessäkin? Samalla torjuttaisiin uskomattomampia tutkimuksenvastaisia väitteitä. TUTKIJOIDEN NÄKEMYKSIÄ TOIVOTAAN Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämän Avoimen tieteen ja tutkimus -hankkeen tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä Suomi nousee yhdeksi johtavista maista tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa ja että avoimen tieteen 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 mahdollisuudet hyödynnetään laajasti. Avoin tiede on noussut kansainvälisesti merkittäväksi tavaksi edistää tiedettä ja lisätä tieteen vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Rahoittajat ja tutkimusorganisaatiot edellyttävät yhä useammin avoimuutta. Tavoitteena on, että tutkimuksen tulokset ja tuotokset ovat nopeasti muiden tutkijoiden saatavilla, mikä säästää resursseja, edistää tieteen korkeaa laatua ja mahdollistaa uusien tutkimuskysymysten nousun. Avoin tiede tarkoittaa tutkimuksen tuottamien ja tarvitsemien julkaisujen, datan, menetelmien, osaamisen ja tukipalveluiden laajamittaista saatavuutta, mutta myös tutkimusprosessien avaamista mahdollisuuksien mukaan. Avoimuus on kuitenkin jatkumo. Kaikkea ei voi tai ei ole tarkoituksenmukaista julkaista rajoituksetta heti. Tutkijat ovat oman alansa ja aineistojensa asiantuntijoita. Vain he pystyvät arvioimaan tarvittavat toimenpiteet, missä ja miten mitäkin voi julkaista tai jakaa. On tärkeää, että tutkijat pystyvät tekemään viisaita, valistuneita päätöksiä näissä usein monimutkaisissa kysymyksissä. Myös kasvava sähköisten aineistojen määrä vaatii uutta osaamista. Mahdollisimman suuri avoimuus on usein sekä tutkijan oman että tieteen edun mukaista, mutta se saattaa vaatia tarkkaa suunnittelua ja erilaisten sopimusten laatimista. Tieteellisten menetelmien, aineistojen ja käytäntöjen kirjo on valtava, joten yleispäteviä ohjeita on vaikea antaa. Silti Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen työryhmissä on yritetty koota tärkeitä perusasioita ja konkreettisia neuvoja tutkijoille ja tutkimusorganisaatioille. Käsikirjaa kirjoitetaan avoimesti ja yhdessä: nyt toivotaan erityisesti tutkijoiden näkemyksiä ja osaamista. Tekstiä julkaistaan noin joka toinen päivä kevään aikana ja kommentteja toivotaan viimeistään ennen juhannusta. Tervetuloa mukaan vaikuttamaan ja keskustelemaan avoimesta tieteestä! (Jessica Parland-von Essen) Linkkejä: http://avointiede.fi/www-kasikirja http://avointiede.fi/areena http://avointiede.fi BIOPANKIT Auria Biopankki Turussa on toukokuussa 2015 aloittanut verinäytteiden keräämisen biopankkiin. Tähän mennessä biopankin näytekokoelma on koostunut pääosin kudosnäytteistä, ja nyt näytteiden keräystä on laajennettu myös verinäytteisiin. Verinäytteitä kerätään biopankin näytevarastoon tavallisen verinäytteenoton yhteydessä TYKSin laboratoriossa niiltä henkilöiltä, jotka ovat antaneet suostumuksen biopankkinäytteen luovuttamiseen. Auria Biopankissa on ihmisperäisiä näytteitä jo lähes sadan vuoden ajalta noin miljoona kappaletta. Vuonna 2013 voimaan astuneen biopankkilain myötä näytteitä voidaan näytteenantajan suostumuksella kerätä ja säilyttää biopankissa tulevia tutkimustarpeita varten. Biopankin näytteitä käytetään lääketieteelliseen tutkimustyöhön, jonka avulla kehitetään diagnostiikkaa, lääkkeitä ja uusia hoitomuotoja. Helsingin Biopankki aloittaa syksyllä. Näytteitä pyydetään ensiksi erikoissairaanhoidon potilailta. ÄLYKAUPUNKI Oulu Smart City Seminar -tapahtumassa nostettiin kaupunkilainen esille. Älykaupunkeja rakennettaessa ihminen usein unohdetaan, kun kehitys keskittyy uusiin teknologioihin ja ratkaisuihin. Älykaupungin kehityksen kannalta tärkeintä kuitenkin on se, että kaupunkilaiset hyödyntävät älykkäitä palveluja ja omaksuvat digitalisaation osaksi arkeaan. Älykkäitä kaupunkeja suunnitellessa ei pidä unohtaa kaupunkilaista, jolle kaupunkeja ensisijaisesti rakennetaan. Maailman älykaupunkien asiantuntijat kohtasivat Oulussa 4.–6.5.2015. Seminaariin osallistuneet asiantuntijat olivat myönteisesti yllättyneitä siitä, että ensimmäistä kertaa Smart City -aiheisessa seminaarissa pohdittiin tulevaisuuden älykaupunkeja erityisesti kaupunkilaisen näkökulmasta. Yli 120 puhujaa ja panelistia sekä 300 asiantuntijaa yrityksistä, yliopistoista, kunnista ja kaupungeista sekä muista julkisista ja yksityisistä organisaatioista Pohjois-Skan- dinavian alueelta kokoontuivat keskustelemaan älykaupungeista. Oulun yliopisto ja kaupunki kehittivät seminaariohjelman yhteistyössä keskeisten sidosryhmien kanssa. Seminaarin pääteemat olivat älykäs rakentaminen ja asuminen, tulevaisuuden terveyspalvelut, 5G-verkkokehitys ja digitaalinen kaupunki sekä Euroopan pohjoinen ulottuvuus. YMPÄRISTÖSOVITTELU Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa alkoi helmikuun alussa Koneen Säätiön rahoittama yksivuotinen ”Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa?” -hanke, joka syventyy ympäristöoikeudelliseen sovitteluun jalkautuen kentälle niin asiantuntijoiden kuin kansalaisaktivistien pariin. Ympäristöoikeudellinen sovittelu tekee vasta tuloaan Suomeen. Monissa maissa ympäristöoikeudellisesta sovittelusta on jo hyviä kokemuksia. Parhaimmillaan sovittelun avulla voidaan ehkäistä ennakolta ympäristökonfliktien syntyä tai lyhentää konfliktitilanteiden kestoa. On myös mahdollista, että sovittelun avulla vältytään pitkiltä ja usein kaikkia osapuolia turhauttavilta oikeusprosesseilta. Lapin yliopiston koordinoima hanke selvittää, mistä ympäristöoikeudellisessa sovittelussa on kyse tieteen näkökulmasta ja voisiko se toimia käytännön tilanteessa. Hankkeen tutkijat haluavat nostaa kuuluville pienen ihmisen äänen ja antaa yhteisöille niiden mahdollisesti toivomaa tukea. Hanke dokumentoi ja raportoi verkossa sekä kerää laajaa aineistopankkia aihepiiristä. Hankkeen verkkosivustolla (www.ymparistokonfliktisovittelu.fi) julkaistaan artikkeleita ja asiantuntijahaastatteluja suomeksi ja podcast-aineistoa englanniksi. Kenttäkokemuksista tehdään myös dokumenttifilmi. KÄÄNTÄJÄN TYÖ NÄKYVÄKSI Käännetyt maailmat. Johdatus käännösviestintään (toim. Sirkku Aaltonen, Nestori Siponkoski ja Kristiina Abdallah, Gaudeamus 2015) kokoaa yhteen käännösviestinnän teoriat ja käytännöt, näkökulmat ja ilmiöt ensimmäistä ker- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 37 taa suomen kielellä. Teoksessa tarkastellaan kääntämisen edellyttämää asiantuntijuutta ja kääntäjän työkaluja, kuvataan kääntäjän arkea sekä kerrotaan, mihin kääntäjän tutkintoa tarvitaan ja mitä yksityisyrittäjäksi ryhtyvältä kääntäjältä edellytetään. Millaista on kääntäjän, tekstittäjän tai tulkin työ? Miltä tulevaisuuden suuntaukset alalla näyttävät? Kirja auttaa ymmärtämään, miksi käännöksillä, kääntämisellä ja kääntäjillä on merkitystä maailmassa, jossa elämme. Teoksen kirjoittajat ovat ammattikääntäjiä, yliopiston opettajia ja tutkijoita. He osoittavat, että kääntämisen käytäntö tarvitsee tutkimusta, tutkimus käytäntöä ja molemmat alueet intohimoisia osaajia. kuulla tieteestä. Kuulemisen lisäksi Tieteen päivien kävijät pääsivät itse kokeilemaan mm. ilmastonmuutosilmiön luomista sekä kemian käyttämistä taikatemppujen teossa. Tämänvuotinen Turun Tieteen päivien uutuus olivat kouluvierailut. Kolmisenkymmentä suomen- ja ruotsinkielistä tutkijaa lähti paikallisiin peruskouluihin ja lukioihin kertomaan tutkijan työstä ja tieteen saavutuksista, osa tutkijoista haastoi koululaiset ja opiskelijat myös itse konkreettisesti tekemään tiedettä. Kouluvierailuilla tutkijat tapasivat yhteensä noin 700 lasta ja nuorta. SUOMEN TIEDEPALKINTO William Cullen (1710–90) oli lääkäri, kemisti ja maanviljelijä sekä skotlantilaisen valistuksen avainhenkilöitä. Hän oli Edinburghin lääketieteellisen koulun tärkeimpiä professoreita silloin, kun se oli englantia puhuvan maailman johtava lääketieteen koulutuskeskus. Cullenin mielipide oli hyvin kysytty, ja häneltä tiedusteltiin ympäri maailmaa hoitosuosituksia. Häneltä on säilynyt laaja kirjeenvaihto, yli 5 000 kirjettä vastauksineen. Kirjeitä tuli paitsi maantieteellisesti laajalta alueelta myös eri sosiaaliluokista. Kirjeet ovat olleet tähän asti nähtävissä Sibbald-kirjastossa Edinburghissa. Nyt näistä kirjeistä on tehty verkkoeditio laajalle yleisölle. Arvokasta ei ole vain kokoelman suuruus, vaan kuinka paljon erilaisia 1700-luvun ihmisten ääniä on luettavissa. Projekti on toteutettu yhteistyössä Glasgow`n yliopiston ja Royal College of Physicians of Edinburghin kanssa (www. cullenproject.ac.uk/william-cullen.php). Akatemiaprofessori Markku Laakso Itä-Suomen yliopistosta on saanut vuoden 2015 Suomen tiedepalkinnon. Palkinnon myöntää opetus- ja kulttuuriministeriö ja se jaettiin toukokuussa Tiedefoorumi-tapahtumassa Finlandia-talossa Helsingissä. Laakso on maailman johtavia tyypin 2 diabeteksen genetiikan tutkijoita. Hänen tutkimuksissaan käytetään useita erilaisia lähestymistapoja tyypin 2 diabeteksen ja insuliiniresistenssin geneettisten taustatekijöiden selvittämiseksi. Hänet on valittu maailman 400 vaikutusvaltaisimman biolääketieteellisen tutkijan joukkoon. Suomen tiedepalkinto on kahden vuoden välein myönnettävä, merkittävä tunnustus tieteellisestä työstä, joka annetaan Suomessa työskentelevälle tutkijalle tai tutkijaryhmälle. Palkinnon suuruus on 85 000 euroa. Tiedepalkinto perustettiin vuonna 1997 ja se myönnettiin nyt kymmenennen kerran. LÄÄKETIETEELLISTÄ KIRJEENVAIHTOA TURUN TIETEEN PÄIVÄT Järjestyksessä toiset Tieteen päivät Turussa 7.–8.5. tavoittivat reilut 9 000 tieteestä kiinnostunutta. Kaupungin ytimeen ja koululaisten luo viety tapahtuma osoitti todeksi kyselyissä todennetut tiedot, että suurin osa suomalaisista haluaa 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Ilari Hetemäki TIETEENALAT DIALOGISSA Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki Tieteidenvälisyys on aikamme tieteen ja tiedepolitiikan kuumia teemoja. Yhdet ovat tohkeissaan, toiset toppuuttelevat. Teema on mutkikas ja vaikea, eikä yksioikoisia perusteltuja reseptejä ole. Suotavia tarkoituksia edistävää tieteidenvälisyyttä on tietenkin syytä tukea, muu jääköön tukea vaille. Ensimmäinen haaste on erottaa hyvä huonosta tieteidenvälisyydestä. Toinen haaste on tunnistaa ja toimeenpanna ne edellytykset, joiden avulla hyvää tieteidenvälisyyttä voitaisiin tukea. Tieteidenvälisyyden ehtoja on etsittävä tieteenalojen ja niiden keskinäissuhteiden monimutkaisista rakennepiirteistä. Näihin piirteisiin kuuluvat tutkimusaloille ominaiset käsitteet ja teoriat, tekniikat ja tutkimustyylit, metodologiset periaatteet ja standardit, asenteet omaa ja muita tutkimusaloja kohtaan, tutkimuksen perinteet ja sankarit, tieteelliset järjestöt ja julkaisukäytännöt jne. Maaliskuussa 2015 järjestetty AID-sessio (www.helsinki.fi/tint/aid) paneutui yliopiston sisäisiin organisoinnin ja johtamisen periaatteisiin ja käytäntöihin. Niillä on tärkeä asema tieteidenvälisyyden muotojen ja elinkelpoisuuden määräytymisessä. Paneeliin osallistui viisi erilaisia organisatorisia yksikköjä edustavaa puhujaa, joiden kirjoitukset julkaistaan seuraavilla sivuilla. Päähuomio on siis tieteidenvälisyyden organisatorisissa ja manageriaalisissa ehdoissa yliopistojen sisällä. Tämä siirtää syrjemmälle muita olennaisia ehtoja, ennen muuta ulkoakateemiset paineet ja odotukset (esimerkiksi käytännöllisen relevanssin vaatimus), yliopistojen ulkopuoliset rahoituslähteet (esim. lisääntyvä yksityinen tut- kimusrahoitus) ja yliopiston ulkopuoliset tutkimusareenat (esim. ajatuspajat). On tietenkin muistettava, että rajaviiva näiden ja yliopistojen sisäisten ehtojen välillä on käymässä yhä häilyvämmäksi. Perinteinen asetelma yliopistojen sisäisessä organisaatiorakenteessa on yleensä pääpiirtein (eli siis poikkeuksin) ollut se, että pienin hallinnollinen yksikkö on laitos, ja kukin laitos emännöi yhtä tieteenalaa. Laitoksen ja tieteenalan nimet käyvät yhteen ja ovat kansainvälisesti tunnistettavia (fysiikka, arkeologia, psykologia, taloustiede, filosofia jne). Virat ja muut resurssit, koulutusohjelmat, tutkinnot, julkaisukanavat ja järjestöt huolehtivat tieteenalan itseään ylläpitävästä jatkuvuudesta ja rajankäynnistä suhteessa naapureihin. Tällaista tieteenalajakoon perustuvaa laitosrakennetta on usein pidetty tieteidenvälisyyttä hankaloittavana tekijänä. Nyttemmin on vanhoja laitoksia sulautettu yhteen monitieteisiksi hallinnollisiksi yksiköiksi, mutta tällä ei vielä sinänsä ilman lisätoimenpiteitä ole vaikutuksia tieteidenvälisyyden viljelyyn. Tieteidenvälisyyden tueksi on yliopistoihin vanhastaan perustettu monitieteisiä instituutteja ja tutkimuskeskuksia, jotka voivat ylittää laitosten ja tiedekuntien rajoja. Niiden tarkoitus on yleensä ollut paneutua rajattuihin ongelmiin ja teemoihin tieteidenvälisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön voimin (esim. ympäristö-, alue- ja sukupuolentutkimuksen monialaiset keskukset). Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tapaiset instituutit (institutes for advanced study) ovat niin ikään monialaisia, mutta ne eivät yleensä ole samalla tavoin temaattisesti keskitty- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 39 neitä, eikä niiden tutkijahenkilöstöllä ole pitkäaikaista työsuhdetta instituuttiin. Väliaikaiset ja joustavasti muuntuvat ”verkostot” on nyttemmin joskus asetettu vaihtoehdoksi pysyvämmille instituuteille. Suotuisilla edellytyksillä (esim. intomielisen vapaaehtoistyövoiman ansiosta) verkosto voi olla toimiva ratkaisu, mutta niihin liittyy tuttuja tieteidenvälisyyden hankaluuksia sikäli kuin ne eivät tarjoa riittävän stabiileja kehyksiä vuorovaikutuksen kärsivälliseksi kehittämiseksi ja akateemisten urien edistämiseksi. Useimmilla yliopistoilla on nykyisin tapana juhlapuheiden retoriikassa ilmoittautua tieteidenvälisyyden ystäväksi, mutta harvemmilla yliopistoilla on systemaattinen strategia julistustensa toteuttamiseksi. Vielä harvemmassa ovat rohkeat rakenteelliset kokeilut, joissa yliopisto ja sen toiminnot organisoidaan uudelleen tieteidenvälisyyden nimissä. Kaikissa tapauksissa on tehtävä ratkaisuja useammalla ulottuvuudella. Yksi koskee autonomiaa. Missä määrin tieteenalojen perinteistä autonomiaa kunnioitetaan tai uhataan? Entä missä määrin tieteidenvälisille hankkeille ja muodostelmille annetaan valtuuksia – esimerkiksi tutkintojen myöntämisessä? Toinen ulottuvuus koskee toteutuksen moottoria. Toteutetaanko tieteidenvälisyyden ihanteita hallinnollisesti ylhäältä alas kohdennetuin organisaatiomuutoksin ja resurssien uudelleenjaon keinoin, vai annetaanko sen toteutua, jos on toteutuakseen, spontaanisti tutkijoiden keskinäisen kanssakäymisen kautta – vai näitä eriasteisesti kombinoiden, kevyempiä tai vahvempia edellytyksiä luomalla sekä antamalla tutkijoiden itse ylittää rajoja ja löytää toisensa jännittävien innovaatioiden toivossa? Molemmissa ulottuvuuksissa on lopulta kysymys myös siitä, kuinka riuskasti tieteen herkkää järjestelmää sietää muokata ilman että se ”menee rikki”. Tieteidenvälisyyden onnistuneessa edistä- 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 misessä, silloin kun se on suotavaa, on kaikkien organisatoristen yksikköjen osalta oltava useita tasoja tai aspekteja. Kyse ei ole pelkästään erilaisten teemojen, teorioiden, metodien ja datan yhteensovittamisesta, vaan myös tieteenaloja ja niiden suhteita luonnehtivien kulttuurien ja emootioiden ymmärtämisestä ja hallitsemisesta. Tämä edellyttää erityisen taitavaa pelisilmää ja herkkävaistoista johtajuutta. Tätä puolestaan edistäisi se, että käytettävissä olisi tieteidenvälisyyden monimutkaisia vivahteita koskevaa tutkimustietoa. Tästähän yleensä on huutava puute. Asenteet ja toimenpiteet tieteidenvälisyyden suhteen ovat näin ollen usein epämääräisten vaikutelmien varassa pikemmin kuin systemaattisen tutkimuksen johdannaisia. Yliopistohallinnon muotiaallot saattavat toisinaan koetella sen strategista koherenssia syömällä hyvän tieteidenvälisyyden edellytyksiä. Kaikkien tutkimusalojen sullominen samoihin muotteihin, yksitotinen suurten yksikköjen suosinta ja kapeasti mielletyillä kustannussyillä motivoitu tutkimusalojen hätiköivä ”poisvalinta” ovat välineitä, joita tulisi tältäkin kannalta punnita tapauskohtaisesti kieli keskellä suuta. Ei saisi unohtua, että kullakin tutkimusalalla on erityiset ominaispiirteensä, joilla on funktionaalisia seurauksia myös tieteen kokonaisuuden kannalta. Pienillä tutkimusaloilla voi olla hyvinkin olennainen rooli tieteenalojen välisissä paikallisissa kanssakäymisissä – linkkeinä, nivelinä, tulkkeina, apupyörinä, voiteluaineina. Taiten viritetty tieteentutkimus kuuluu näihin arvoaloihin. Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) johtaja. Seuraavat kirjoitukset (s. 39–47) perustuvat yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID: www.helsinki.fi/tint/aid.htm) 9.3.2015 pidettyihin puheenvuoroihin. Monitieteisyys yliopiston näkökulmasta Anna Mauranen Helsingin yliopisto käsittää häkellyttävän laajan kirjon tieteenaloja. Ainoastaan teknologia ja kaupalliset alat puuttuvat lähes kokonaan, muutoin ovat useimmat luonnontieteiden ja humanistisyhteiskunnallisten alojen keskeiset tieteet edustettuina. Tämä antaa helposti sen tunteen, että olemme monitieteisyydessä vahvoja, koska meiltä löytyy kaikkea. Monialaisuus voi kuitenkin olla aarrearkku, josta avain tuntuu olevan hukassa. Monitieteisyys on toivottavaa siksi, että yliopiston on annettava panoksensa yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa koskevien yhteisten ongelmien ratkaisuun sekä siksi, että monitieteisyys nostaa tuoreita kysymyksiä tutkimuksen kohteiksi ja edistää näin uutta luovaa tutkimusta. Lisäksi kovenevassa kilpailussa jokaisen yliopiston on nostettava toimintansa laatua ja profiiliaan. Monitieteisyys on silloin etu, jos sitä osaa taitavasti käyttää. Meidän odotetaan osallistuvan sekä suurten että pientenkin ongelmien ratkaisemiseen uusimman tieteellisen tiedon valossa. Jos tuotamme uutta tietoa, on kohtuullista odottaa, että tätä tietoa hyödynnetään yhteiseksi hyväksi. Suurten tai ajankohtaisten ongelmien ratkaisemisessa juuri monitieteisellä tutkimuksella on eniten annettavaa. Emme voi esimerkiksi ratkaista väestön ikääntymisen aiheuttamia ongelmia tutkimalla yksinomaan vanhenemiseen liittyvien fysiologisten tai henkisten muutosten yksittäisiä ilmenemismuotoja, vaan niiden syitä ja seurauksia kokonaisuuksina, joissa yksilöiden ja yhteisön toiminta ja hyvinvoinnin intressi tulevat otetuksi huomioon. Monitieteisyydellä on myös puhtaasti tutkimuspohjaisia etuja. Perustutkimuksessa saattaa tutkijoiden parissa spontaanisti nousta eri aloilla samankaltaisia kysymyksiä, joita voi hedelmällisesti ratkoa yhdistämällä useamman tieteen lähestymistapoja. Toisilleen melko läheiset alat, kuten sosiaalitieteet ja kielentutkimus, ovat molemmat kiinnostuneita ihmisten kielellisestä vuorovaikutuksesta ja intersubjektiivisuu- den ilmiöistä, kun taas ympäristötutkimuksessa herää luonnontieteitä ja yhteiskuntatieteitä yhdistäviä tutkimusongelmia, jotka ylittävät tieteenalarajoja radikaalimmin. Monitieteisyyttä voi parhaiten edistää siellä, missä sillä on todellista pohjaa tutkijoiden piirissä ja missä tutkijat tunnistavat sen relevanssin omassa työssään. Lähtökohtia voi olla erilaisia. Luontevimmalta usein tuntuu yhteinen kysymys, jota lähestytään eri lähtökohdista uudenlaisen ratkaisun löytämiseksi, mutta ongelmakeskeisyyden ohella mallien lainaaminen voi olla yhtä mielekästä. Matemaattiset mallit voivat antaa uusia tulkintamahdollisuuksia hyvinkin erilaisille aloille, kuten esimerkiksi epidemiologiassa on osoitettu. Myös menetelmät saattavat olla yhteisiä eri tutkimusongelmista huolimatta. Tilastolliset menetelmät toimivat useilla eri aloilla, ja esimerkiksi keskustelunanalyysi yhdistää kielentutkimusta ja sosiologiaa, vaikka ne eivät aseta aineistolle tai analyysille samoja kysymyksiä. Helsingin yliopisto kannustaa tutkijoitaan monitieteiseen yhteistyöhön monin tavoin: yksi esimerkki on Helsinki Life Sciences Centre, joka vahvistaa yliopistoa ja sen yhteistyökumppaneita tieteenalarajojen yli menevällä isolla tutkimus- ja opetuskeskittymällä. Toinen esimerkki liittyy Helsingin ja Pekingin yliopistojen yhteistyöhön, jonka puitteissa neljä fokusalaa – ilmakehätutkimus, oikeustiede, lääketiede ja kasvatustiede – rakentavat vahvaa keskusta yhdessä toistensa ja kiinalaisten kollegoiden kanssa. Näiden ja muiden vastaavien toimien avulla yliopisto vahvistaa sekä ennestään korkeatasoisia tutkimusalueitaan että niistä ja niiden yhteistyöstä kumpuavia uusia avauksia. Samalla yliopisto ja sen tutkijat luovat omintakeista ilmettä eri toimintakentillään. Institutionaalisten rakenteiden taakka on yksi monitieteisyyden esteistä. Institutionalisoidut rajat eivät juuri noudata tieteen kehityksen dynamiikkaa, sillä niitä jähmeyttävät tehtävien ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 41 talouden rakenteet. Professuureilla on taipumus tulla täytetyksi entisille paikoilleen toimenhaltijoiden eläköityessä ja rahat jaetaan aiempien mallien mukaisesti. Muu koetaan helposti epäoikeudenmukaisena. Institutionaaliset rajat eivät välttämättä noudata tieteenalojen rajoja, koska tieteenalat ovat aikojen saatossa muuttuneet tai ne ovat alun alkaenkin muodostuneet muiden intressien pohjalta. Nykyiset filologia-aineet yhdistävät kielentutkimusta ja kirjallisuudentutkimusta, jotka ovat tieteenaloina varsin erilaisia, mutta oppiainerajat kulkevat kielirajojen mukaisesti eivätkä tieteenalalogiikalla, jonka mukaisesti kielentutkimus ja kirjallisuus muodostaisivat omat kokonaisuutensa. Yksi institutionaalisen jähmeyden seu raus on se, että vaikka lähitieteet löytävät toisensa yhteisten tutkimusintressien herätessä, kysymys saattaa etäämpää katsoen olla pikemminkin ohuiden institutionaalisten rajojen ylittämisestä: jos poliittinen historia ja Suomen historia tekevät yhteistyötä, se ei tunnu niinkään radikaalilta tieteidenvälisyydeltä kuin sotakirveiden hautaamiselta lähimpien naapuriheimojen kesken. Monitieteisiä ratkaisuja voi kehittää vain, mikäli tieteenalat saavat kehittyä myös itsenäi- sesti oman dynamiikkansa mukaan. Muuten tieteidenvälisyyttä ei tietenkään voi edes olla. Yliopiston intressissä on sekä ylläpitää vahvoja tieteenalojaan ja huolehtia niiden elinkelpoisuudesta että samalla kannustaa niitä yhteistyöhön. Ylhäältä alaspäin suunnatuissa toimenpiteissä isompien kokonaisuuksien perspektiivi syntyy, jos tutkijoille pystytään tarjoamaan hyviä foorumeita osallistua yhteiseen keskusteluun omien tutkimusintressiensä mukaisesti ja omista lähtökohdistaan käsin. Resurssien suuntaaminen on yleensä toimivin keino toivottavan asiaintilan saavuttamiseksi, mutta niukkenevan perusrahoituksen oloissa se saattaa tuntua haasteelliselta, koska monitieteisyyden resursoinnin täytyy löytyä jostain muusta. Toisaalta se lisää kaikkien osallistujien toimintaedellytyksiä, joten parhaimmillaan panostus monitieteisyyteen ei ole mistään pois. Monitieteisyyden suurin etu niin yliopiston kuin tutkijankin kannalta on kuitenkin se, että parhaimmillaan monitieteisyys edistää korkealaatuista tutkimusta herättämällä kiinnostavia kysymyksiä ja viemällä tiedettä uusiin suuntiin. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston vararehtori ja englannin kielen professori. Tieteidenväliseen tiimalasiin? Jussi Pakkasvirta Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos on Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekunnan yksikkö, joka koostuu kehitysmaatutkimuksen, käytännöllisen filosofian, taloustieteen, yhteiskuntahistorian (poliittinen historia sekä talous- ja sosiaalihistoria) ja yleisen valtioopin oppiaineista. Laitokseen sijoittuvat myös Eurooppa-tutkimuksen verkosto, Helsinki Center of Economic Research ja vuoden 2015 alusta Kuluttajatutkimuskeskus. Laitos on tyypillinen iso suomalainen monitieteinen yliopistoyksikkö, jossa on hyvät edellytykset tieteidenväliseen yhteistyöhön. Erityisen kiinnostavaksi yhteis- 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 työn on tehnyt laitoksella toimiva Yhteiskuntatieteiden filosofian huippuyksikkö [TINT], joka tutkii juuri tieteidenvälisyyttä. Todellisuus ei kuitenkaan ole aivan näin ruusuinen. Akateemiset rakenteet ja perinteet ovat yhä vahvasti sidottuja disipliinien järjestelmään. Totunnaiset tekemisen tavat ovat vanhoja myös ”nuorissa tieteissä”, kuten yhteiskuntatieteissä. Tutkijat oppivat käyttämään tiettyjä menetelmiä ja analysoimaan aineistoja tieteenalansa perinteitä soveltaen. Tämä tapa pätevöittää ja on toki myös hyvän tutkimuksen lähtökohta. Tieteidenvälisyys nähdään valitettavan usein vakiin- tuneiden opinalojen muodikkaana haastajana – joskus jopa ”vihollisena”, vaikka tieteidenvälisyyden tarvetta peräänkuulutetaan jatkuvasti akateemisissa puheissa, arvioissa ja suunnittelussa. Tieteidenvälisessä tutkimuksessa pyritään soveltamaan eri alojen näkökulmia eli käyttämään ”tieteidenvälistä mielikuvitusta”. Tällainen mielikuvitus edellyttää yhteistyötä. Paras tutkimus pyrkii oppimaan eri tieteenalojen teorioista, metodeista ja tutkimuskysymyksistä. Isoilla laitoksilla on mahdollisuuksia aitoon tieteidenväliseen yhteistyöhön, mutta käytännössä tätä tapahtuu lähinnä isoissa tutkimusrahoitushankkeissa ja joillain erikoiskursseilla. Kriittiset pedagogit ja tutkijat, kuten Paolo Freire ja Boaventura de Sousa Santos, ovat perään kuuluttaneet demokraattista oppimiskulttuuria. Tämä lähestymistapa on kytköksissä hermeneuttiseksi miellettyyn kykyyn yrittää ymmärtää erilaisia epistemologioita. Demokraattinen oppimiskulttuuri ehdottaa, että tutkija ei pelkästään kuuntele toisesta tutkimuskulttuurista tulevaa kollegaa, vaan myös kunnioittaa ja pyrkii ymmärtämään teoreettisesti toista tai erilaista. Juuri tämä on suurlaitosten hedelmällisen kehittämisen ytimessä – ja samalla niin vaikeaa. Yhteiskuntatieteissä oppiaineiden erot ovat usein laadullisen ja määrällisen metodin eroissa. Tämä kahtiajako on kuitenkin melko keinotekoinen, ja se on mahdollista ylittää tieteidenvälisen näkökulman kautta. Tieteidenvälisyys perustuu epistemologisesti ja metodologisesti avarakatseiselle ja moniarvoiselle tutkimusasenteelle. Tämä luo uudenlaisia haasteita. 1950- ja 1960-luvulla yhteiskuntatieteiden opiskelijat koulutettiin etsimään kausaalisuhteita empiiristen aineistojen ja kvantitatiivisten metodien avulla. Malleja sovellettiin melko mekaanisesti mm. politologiassa ja sosiologiassa, vaikka oli ilmeistä, että monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja suhteita on vaikeaa selittää vain luonnontieteellisin metodein tai matemaattisella analyysillä. Yhteiskuntatieteissä kriittinen teoria, sosiaalinen konstruktivismi, postmodernismi ja hermeneuttisten metodien uudelleenherättä- minen haastoivat 1970-luvulta lähtien empiiriset ja kvantitatiiviset tutkimukset. Etenkin kielen merkitys oli muodissa – jopa niin pitkälle, että monet tutkijat rakensivat analyysinsä sen oletuksen ympärille, että kaikki voitiin supistaa kielellisiin ja retorisiin suhteisiin. ”Diskursiivinen käänne” haastoi kvantitatiivisen tutkimuksen perustan. Kvantitatiivinen analyysi rakentui olettamukselle, jossa tutkija hyödyntää eri mittareita selittääkseen yhteiskunnallista maailmaa, mutta yhteiskunnalliset ilmiöt olivat näitä paljon monimutkaisempia ja tällaisten mittareiden ulottumattomissa. Kvalitatiivisen ja diskursiivisen tutkimuksen buumi herätti kuitenkin uusia ongelmia. Miten pelkästään merkitykset pystyvät selittämään maailmaa ja ihmisten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita? Äärimmäisin sosiaalinen konstruktivismi johti epäselviin tai sattumanvaraisiin päätelmiin ja arvioihin. Koska ”kvantitatiivinen korpus” (tieteellisten kausaliteettien ja kvantitatiivisen analyysin perusteet) katosi monista akateemisista opintoohjelmista, opiskelijat usein löytävät itsensä tilanteesta, missä ”mikä tahansa käy, mutta mikään ei auta”. Yksi ratkaisu ongelmaan on yhdistää sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia metodeja yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla, ja tehdä tämä tieteidenvälisellä asenteella. Tieteidenväliset opetus- ja tutkimustehtävät vaativat aina perinteisten oppialojen taitoja. Vahvojen tieteenalojen arvioijat vaikuttavat akateemisiin rekrytointipäätöksiin, mikä tarkoittaa, että tieteidenvälisesti ansioitunutta ehdokasta ei välttämättä valita – edes harvoihin tieteidenvälisiksi määriteltyihin tehtäviin. Tieteidenvälisyydestä voidaan rangaista myös rahoituspäätöksissä. Vaikka se tunnustetaan erityisansiona rahoitushakemusten ohjeissa, tutkimushankkeita arvioivat useimmiten perinteisillä tieteenaloilla ansioituneet tutkijat, joille on sekä helppoa että houkuttelevaa suosia tiukasti johonkin perinteiseen tai arvioitsijan omaan tieteenalaan kuuluvia hakemuksia. Koska yliopistojen rahoitus on kanavoinut resursseja tieteenalojen kautta, monet tieteidenväliset tutkimusalueet tuntevat tarvetta muut- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 43 tua tieteenaloiksi. Uuden tieteenalan luominen antaa suurempaa vapautta rekrytoinnissa, mutta se voi myös tappaa tieteidenvälisyyttä esimerkiksi määrittelemällä sitä, mikä on oikeaa kunkin alan tieteidenvälisyyttä. Joskus kyse on myös erinomaisten tutkimushankkeiden keinotekoisesta muuttamisesta tieteidenvälisiksi. Yksi käytännön tapa kehittää tieteidenvälisyyttä yhteiskuntatieteissä on tutkintojen tiimalasimalli. Aluksi opiskelijoille annettaan akateemiset perustaidot erilaisista tieteellistä lähestymistavoista. Kandityöt ovat tieteen erilaisia perusteita painottavia, ja niissä opetellaan tieteen peruskorpusta – ja niin kvalitatiivista kuin kvantitatiivistakin metodiikkaa. Maisterivaihe on selkeästi disipliinipohjainen ja tohtoriopinnoissa taas jatketaan enemmän tieteidenvälisen tutkimuksen ja opetuksen linjoilla. Tämän kaltaisia paineita tulee esimerkiksi Bolognaprosessin eurooppalaisesta opetusstandardista. Suomessahan tutkintojen kolmiportaisuus ja tieteenalan vaihtaminen tutkintojen välillä eivät ole toteutuneet Bologna-prosessin hengessä. Ehkä suurlaitoksilla olisi vihdoin vaka- vasti toteutettava tällaista tiimalasimallia. Se olisi myös tieteidenvälisen demokraattisen oppimisprosessin konkreettinen – ja uskoakseni hyödyllinen – kokeilu. Kirjallisuutta Augsburg, Tanya (2009) Becoming Interdisciplinary: An Introduction to Interdisciplinary Studies. Dubuque: Kendall/Hunt. Becher,Tony ja Trowler, Paul (2001) Academic Tribes and Territories: intellectual enquiry and the cultures of disciplines. Buckingham: Open University Press. Boaventura De Sousa Santos (2002) Towards a New Common Sense: Law, Globalization, and Emancipation. London: Butterworths. Freire, Paulo (2007) Pedagogía del oprimido. México, D.F.: Siglo XXI. Mikkeli, Heikki ja Pakkasvirta, Jussi (2007) Tieteiden välissä? Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY. Pakkasvirta Jussi (2011) ”Interdisciplinary Perspectives on Latin American Studies”. Nordic Journal of Latin American Studies, Vol. XL:1–2, pp. 161–184. Wallerstein, Immanuel (1996) Open the Social Sciences. Report of the Gulbenkian Commission on the Restructuring of the Social Sciences. Standford: Stadford University Press. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja. Venäjä tieteiden välissä Markku Kivinen Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys eivät ole uusia ideoita. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ne ovat kuitenkin saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Yhdysvalloissa Immanuel Wallerstein analysoi Gulbekianin komission raporttiin yhteiskuntatieteellisten disipliinien kehkeytymistä radikaalissa hengessä: perinteisen tieteenalakohtaisen tutkimuksen sijaan tulisi rikkoa disipliinien rajat ja sillä tavoin lisätä tieteen yhteiskunnallista relevanssia (Wallerstein 1996). Pian sama henki puhkui myös Euroopassa. Suomenkin tiedepolitiikassa on tähdennetty tieteidenvälisyyttä. Kansainvälisessä keskustelussa on puhuttu jopa tieteen kehityksen kahdesta vaiheesta (Nowotny, Scott & Gibbons 2001). Disipliineihin perustuvasta ensimmäisestä vaiheesta tulisi siirtyä uuteen 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 tieteidenvälisyyden aikakauteen. Kuinkahan pitkälle uuden kehitysvaiheen rakentamisessa on päästy? Kysymys on monitahoisesta hankkeesta, johon liittyy niin tieteenfilosofista, tiedonsosiologista kuin tiedepoliittistakin argumentaatiota. Tieteidenvälisyyden problematiikka näyttää myös erilaiselta eri tieteenalojen näkökulmasta. Sovjetologian ala muodostui omaksi disipliinikseen kylmän sodan aikana. Venäjän tutkimus erkani läntisen yhteiskuntatutkimuksen teorianmuodostuksesta (Kivinen 2002; Wallerstein 1996). Vastustajaksi koettua ”toista” hahmotettiin jopa omilla paradigmoilla, joista totalitarismiteoria oli vaikutusvaltaisin. Venäläisten oma yhteiskuntatiede taas jumit- tui empiristiseen sosiaalitutkimukseen, koska ei voitu haastaa historiallisen materialismin filosofiaa. Kylmän sodan jälkeen Venäjän kehitystä alettiin lännessä luonnehtia transitioksi. Venäjän ajateltiin matkaavan kohti markkinataloutta, oikeusvaltiota ja demokratiaa. Viime aikoina ovat vahvistuneet tulkinnat, joissa Venäjän erityisyys nähdään patrimoniaalisissa rakenteissa. Tällä tarkoitetaan järjestelmää, jossa institutionalisoituneiden yhteiskuntasuhteiden sijaan ratkaisevassa asemassa ovat erilaiset henkilöiden väliset verkostot. Suomalainen Venäjän tutkimuksen huippuyksikkö on alallaan paradigmatason haastaja (Kivinen 2012 ja 2013). Aikaisempien lähestymistapojen korostaessa Venäjän kehityksen rakenteellista määräytymistä, me lähdemme liikkeelle Anthony Giddensin (1984) rakenteistumisteoriasta, jonka avulla voidaan nostaa esiin myös toimijat ja valinnat. Huippuyksikön lähtökohtana on siis sosiologinen yhteiskunnan konstituutiota koskeva teoria, jonka avulla tutkimuskohde voidaan tematisoida uudella tavalla. Olennaista hankkeen monitieteisyyden ymmärtämisen kannalta on kuitenkin se, että tämä tematisointi ei vielä vastaa talouden, politiikan tai kulttuurin konkreettisiin tutkimuskysymyksiin. Tähän tarvitaan näitä yhteiskunnan alueita tutkivien disipliinien omia käsitteitä ja selitysmalleja. Tutkimusryhmämme muodostuukin laajasta kirjosta sekä yhteiskuntatieteitä että humanistisia tieteitä: politiikan ja talouden tutkimuksesta historian tutkimukseen ja kulttuuriin saakka. Tieteidenvälisyys ja monitieteisyys eivät siis sulje pois disipliinejä, vaan tulevat ainoastaan niiden kautta mahdollisiksi. Integraation ja synteesin aika on vasta disipliinien pelisääntöjä seuraavan tutkimusvaiheen jälkeen. Siinä vaiheessa on pystyttävä ylittämään tieteenalojen perinteiset käsitteet ja selitysmallit. Monitieteisyyden sisältökysymysten ohella Aleksanteri-instituutin kaltaisen erillislaitoksen toimintaa tulee ajatella tutkimusjohtamisen kannalta. Pitkäjännitteinen tutkimuksen painopisteiden asettaminen on ensimmäinen lähtökohta: ensin tulee sisältö, sitten organisaatio ja lopulta on hankittava myös resurssit. Painopisteet eivät voi olla riippuvaisia yksittäisten projektien rahoituspäätöksistä. Aikaskaalan on oltava projektirahoitusta pidempi ja painopisteistä on pidettävä kiinni erilaisia rahoitusmuotoja yhdistellen. Monitieteisyys ja moniulotteisuus ovat koko yksikön ominaisuuksia eikä kaikkien yksittäisten tutkijoiden tarvitse koko ajan tehdä tutkimusta monitieteisesti. Tutkimuskulttuurin ja organisaation on silti oltava monitieteisiä. Yksilösuorittamisen sijaan on luotava tutkimusyhteisö, jossa viereisessä kammarissa istuva kollega ei ole kilpailija vaan yhteistyökumppani, jonka eetos ja tutkimustulokset voivat siivittää omaa tutkimusta. Vaikka oma tutkimus ei olisikaan varsinaisesti tieteidenvälistä, tällaiseen yksikköön sitoutuminen edellyttää yksilötasolla myös muihin tieteenaloihin kohdistuvaa riittävää kiinnostusta, uutta lukemista ja keskustelua. Ne, jotka eivät ole siihen valmiita, ajautuvat vääjäämättä sivuraiteelle. Olen perustellut huippuyksikkömme tieteidenvälisyyttä viittaamalla William H. Newellin (2001) analyysiin kompleksisista systeemeistä (Kivinen 2013). Nämä järjestelmät ovat monitasoisia siten, ettei niiden itseorganisoitumista ja koherenssia voi selittää vain yhden tieteenalan keinoin. Venäjän modernisoitumisprosessi voidaan nähdä juuri kompleksisena systeeminä, jonka analyysiin tarvitaan tieteidenvälisiä uusia käsitteitä ja selitysmalleja. Nämä uudet käsitteet eivät saisi perustua liian vahvaan historianfilosofiaan eivätkä liian vahvaan sosiaaliseen ontologiaan. Toisaalta kysymys ei saisi olla teleologisten ja totalisoivien selitysten korvaamisesta pelkällä empiirisellä havainnoinnilla (Kivinen 2012). Hankalinta tässä ovat avoimet käsitteenmuodostuksen prosessit. Rakenteistumisteoria osoittaa vain suunnan, ei konkreettisia käsitteitä tai selityksiä. Tieteidenvälisyyden filosofisia tarkasteluja ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon. Epäfilosofiset tarkastelut päätyvät usein varsin konkreettisiin resepteihin siitä, miten tämäntyyppisen tieteellisen yhteisön tulisi toimia. Askel abstraktista tieteenfilosofiasta käytännön ohjeisiin näyttää monesti melkoiselta loikalta. Omalla alallaan kukaan meistä ei ole halukas ryhtymään eräänlaiseksi ”itetieteilijäk- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 45 si”, tutkijaksi, joka vetää käsitteet ja selitykset hatusta aikaisemmasta disipliinistä piittaamatta. Kysymyksenasettelun muuttuessa myös tieteenalojen paino muuttuu. Jos nykyisessä huippuyksikössämme sosiologia on suunnannäyttäjän roolissa, uudessa yhteistyössämme Markku Kulmalan huippuyksikön kanssa sosiologia ja politiikan tutkimus ovat luonnontieteellisesti virittyneen tutkimusasetelman aputieteinä. Toisaalta meidän kannaltamme ympäristöön liittyvät kysymykset asettuvat osaksi monitasoista kokonaismuutoksen problematiikkaa. Kivinen, M.: Vozmozhnie napravlenija rossijskoj modernizatsii: predlozhenie novoj paradigmy. http://mhf.su/ node/274. Fond sovremennoj istorii, 2012. Choices of Russian modernisation – proposal for a new paradigm. http://mhf.su/en/node/285. Fond sovremennoj istorii, 2012. Kivinen, M.: Interdisciplinary Approach to Russian Modernisation. Zhurnal sotsiologii i sotsialnoi antropologii 16:4(69), 2013, 12–28. Newell, W.H.: A Theory of Interdisciplinary Studies. Issues in Integrative Studies, No. 19, 2001, 1–25. Nowotny, H., Scott, P. ja Gibbons, M.: Re-thinking science: Knowledge and the public in an age of uncertainty. Cambridge 2001. Wallerstein, I.: Open the social sciences: Report of the Gulbekian Commission on the Restructuring of the Social Sciences. Stanford 1996. Lähteet Giddens, A.: The Constitution of Society. Outline of the Theory of Structuration. Cambridge 1984. Kivinen, M.: Progress and Chaos. Saarijärvi 2002. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja. Voimistelua tieteiden välillä Kaisa Korhonen-Kurki ja Janna Pietikäinen Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja -opetuksen yksikön HENVIn tavoitteena on edistää tieteidenvälisyyttä. Ympäristötutkimuksessa tuotetaan tietoa, jota tarvitaan ratkaisemaan ympäristöongelmiksi nousseita kysymyksiä. Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia ympäristöongelmia. Ratkaisuja etsittäessä tarvitaan luonnontieteellistä tietoa ilmastomalleista, pienhiukkasista, ekosysteemeistä jne. Tämän lisäksi tarvitaan kuitenkin myös tutkimusta siitä, kuinka yhteiskunnat sopeutuvat ilmastonmuutokseen, kuinka ilmastonmuutosta voidaan torjua, ovatko torjunta- ja sopeutumistoimet kulttuurisesti hyväksyttäviä ja paljonko kaikki tulee maksamaan. Tuotettaessa tieteellistä tietoa mistä tahansa ympäristökysymyksestä tarvitaan tutkimusmenetelmiä luonnontieteiden, yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden ja humanististen tieteiden aloilta. Taustalla on ajatus siitä, että eri tieteiden rajapinnoilta on mahdollista löytää uusia tieteellisiä ratkaisuja ympäristöongelmiin. Koska tulevaisuuden ympäristöosaajien tulee kyetä tieteidenväliseen työskentelyyn, pidämme 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 tärkeänä, että myös koulutus ohjaa tieteidenvälisyyteen. Tieteidenvälinen kanssakäyminen laajentaa opiskelijoiden ymmärrystä ympäristöongelmien moniulotteisuudesta. Lisäksi tieteidenvälinen lähestymistapa antaa mahdollisuuden tarttua suuriin kokonaisuuksiin, joissa yksitieteisellä lähestymistavalla voidaan kuvata vain osa ilmiöstä. Ympäristötutkimusta ja -opetusta on kaikissa yliopiston tiedekunnissa, joten HENVIn kattamien tieteenalojen kirjo on suuri – ympäristöfysiikasta ympäristöestetiikkaan. Tieteenalojen käsitykset tutkimuksen tarkoituksesta, menetelmistä ja käsitteistä saattavat erota hyvinkin paljon toisistaan. Käsitteiden ja työskentelytapojen oppimista voidaan edistää jo koulutuksessa: tieteidenvälisyyteen ei tarvitse törmätä vasta tutkijana tai asiantuntijana. Miten ja kenelle tieteidenvälisyyttä? HENVIn rahoittamien tutkimushankkeiden yhtenä tärkeimmistä valintaperusteista on ollut tieteidenvälisyys. Perinteisellä rahoitushakume- nettelyllä, jossa julkaistaan hakuilmoitus valintaperusteineen ja jäädään odottamaan hakemuksia, olemme saaneet varsin vähän kriteerit täyttäviä tieteidenvälisiä hakemuksia. Onkin ollut hämmästyttävää, kuinka harvoin ympäristötutkijat poistuvat omalta alueeltaan vaikka se palkittaisiin rahoituksella. Osaltaan tämä on voinut johtua kontaktien puutteesta, mutta myös ajatuksesta, että korkealaatuinen tiede on pitkälle erikoistunutta ja siksi kapea-alaista ja riippumatonta horisontaalisista kytkennöistä muihin tieteenaloihin. Olemmekin tutkimusrahoituksen hakumenettelyssä tietoisesti yhdistäneet hankkeita, jotka tutkivat samaa teemaa ja myöntäneet rahoitusta vain tieteidenvälisen tutkimuksen siemenen näkyessä. Ajoittain yhdistäminen on tuottanut tulosta, toisinaan taas ”pakkoavioliitoiksi” kutsutut muodostelmat ovat hajonneet tai toimineet huonosti. Integrointia helpottaa ja sen onnistumista parantaa, jos tieteidenvälisen tutkimuksen osa-alueita yhdistää integroiva käsite, kysymys, menetelmä tai konteksti (Huutoniemi 2014). Käytännön tasolla olemme edistäneet tieteidenvälistä kanssakäymistä järjestämällä tutkimusohjelmien yhteisiä aloitus- ja keskustelutilaisuuksia, esittelemällä tieteidenvälisyyden työkaluja ja luomalla paikkoja kohtaamisille erilaisissa työpajoissa ja seminaareissa. Opetuksessa käytämme samoja menetelmiä kuin tutkimuksessakin tieteidenvälisyyden opettamiseen. Katri Huutoniemen (2014) esittämistä integraation työkaluista tieteidenvälisyyteen ovat olleet ohjaamassa integroiva konteksti ja kysymys. Opiskelijat ovat selvittäneet tieteidenvälisenä ryhmänä esimerkiksi paikka- ja aikasidonnaisia konteksteja, kuten Itämeren vieraslajien esiintymistä ja hallintaa, Pohjanmeren saastumisen ympäristöhistoriaa tai Helsingin Viikin ekosysteemipalveluita. Integroivia kysymyksiä on käytetty mm. vastaamaan, millainen on kestävä ruokavalio. Onnistumiset ja haasteet Tieteidenvälisen tutkimuksen onnistumisia voi tapahtua monilla eri tasoilla. Huutoniemi (2014) tarkasteli HENVIn kauden 2011–14 tutkimusohjelmia ja erotti kolme tapaa, kuin- ka tieteenalat asemoituvat suhteessa toisiinsa. Tieteidenvälinen synteesi on lähimpänä tieteidenvälisyyden ihannetta ja tieteenalojen tasaarvoista integraatiota. Tieteidenvälisellä palvelulla tai alihankinnalla tarkoitetaan tieteenalojen välisen yhteistyön hierarkkista rakennetta, jossa vuorovaikutus palvelee enemmän yhtä osapuolta. Kolmas tieteenalojen välisen vuorovaikutuksen muoto on haastaminen tai kritiikki, jossa otetaan kantaa toisella tieteenalalla esitettyihin näkemyksiin. Tätä ei aina tunnisteta tieteidenvälisyydeksi lainkaan, koska se ei kunnioita tieteenalojen välisiä rajoja tai itseisarvoa. HENVIn tutkimus on tavoitellut synteesiä ja joissakin tapauksissa se onkin lähes saavutettu. Lähelle synteesiä päästiin, kun esimerkiksi analysoitiin vastausta kysymykseen ”Voidaanko metsienhoidolla vaikuttaa ilmaston tilaan kustannustehokkaalla ja sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla?”. Yleisimpänä vuorovaikutuksen muotona HENVI-tutkimuksessa on ollut alihankinta, joka on yleistä esimerkiksi ekologian ja ympäristöekonomian yhteistyössä. Siinä toinen tieteenala on hyötynyt enemmän yhteistyöstä, mutta myöskin antava osapuoli on hyötynyt joutuessaan tarkastelemaan tutkimuksensa lähtökohtia uudella tavalla. HENVI-tutkijan sanoin ”tieteidenvälinen yhteistyö aloitti mentaalisen prosessin, joka tulee vaikuttamaan tulevien tutkimusteni lähtökohtiin”. Suurimmat haasteet tieteidenväliselle toiminnalle muodostavat kuitenkin yliopiston hallinnolliset rakenteet ja rahoitus. Tieteidenväliseen tutkimukseen kyllä kannustetaan, mutta lyhyet rahoituskaudet ja vaihtuvat projektit johtavat pikemmin monitieteisiin hankkeisiin, joissa tutkijat tekevät oman osuutensa yhden tieteenalan metodeilla ja tuottavat vain rajatun osansa yhteiseen julkaisuun. Ratkaisuna syvempään tieteidenvälisyyteen voisi yhtäältä olla työskentelyn puitteiden muokkaaminen pitkäjänteistä työtä ja kohtaamisia tukevaksi sekä toisaalta koulutus, joka auttaa opiskelijoita ja tutkijoita analysoimaan ja rakentamaan erilaisia tieteidenvälisen integraation tapoja ja vuorovaikutuksen tasoja. Kokemuksemme perusteella voimme todeta, että tieteidenvälisyys vaatii tutkijalta aina ute- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 47 liaisuutta, halua kurkistaa oman laatikon ulkopuolelle, halua oppia itselle uudesta tieteenalasta ja uskoa yhteistyön hyötyihin sekä kannustavaa ilmapiiriä, missä tietämättömyys on sallittua. Tieteidenvälisyyden tärkeimpänä kannustimena on kuitenkin ympäristötutkijoita ja -opiskelijoita yhdistävä huoli ympäristön tulevaisuudesta, ja tämä motiivi kannustaa raja-aitojen rikkomiseen. Lähteet Henvi, www.helsinki.fi/henvi Huutoniemi, K. 2014: Tieteidenvälisen ympäristötutkimuksen metodologiasta – HENVI-tutkimusohjelmien tarkastelu. http://www.helsinki.fi/henvi/tutkimus/Huutoniemi2014_HENVI-raportti-2.pdf Kaisa Korhonen-Kurki on ympäristötutkimuksen koordinaattori ja Janna Pietikäinen on ympäristöopetuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa Minna Franck Helsingin yliopiston tutkijakollegium perustettiin Helsingin yliopiston erilliseksi laitokseksi vuonna 2001. Ensimmäisessä johtosäännössä sen tehtäviksi määriteltiin korkeatasoisen humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen harjoittaminen, tieteidenvälisen kanssakäymisen edistäminen, yliopiston tiedekuntien, laitosten ja muiden yliopistojen kanssa tehtävän yhteistyön edistäminen, edustamiensa alojen kansainvälisten suhteiden kehittäminen ja ylläpitäminen sekä suomalaisen tutkimuksen kansainvälisen näkyvyyden edistäminen. Nämä tehtävät ovat säilyneet tutkijakollegiumin johtosäännössä pitkälti tässä muodossa. Tutkijakollegiumin yhdeksi perustehtäväksi siis määriteltiin ”tieteidenvälisen kanssakäymisen edistäminen”. Tutkijakollegiumin ytimen muodostavat tutkijat ja heidän tutkimustoimintansa. Näin ollen tapa, jolla tutkijakollegiumin tutkijat valitaan, on ratkaisevassa asemassa siinä, miten tutkijakollegium toteuttaa sille määriteltyjä tehtäviä. Tutkijakollegiumin perustamispäätöstä tehtäes sä konsistorille esiteltiin aloitussuunnitelma, jonka mukaan kollegiumilla tulisi olla kerrallaan kahdesta kolmeen tutkimusteemaa, jotka tarkistettaisiin viiden vuoden välein ja jotka otettaisiin huomioon tutkijapaikkoja jaettaessa (Konsistorin kokous 13/2000 § 8, liite 2). Tämä ei 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 kuitenkaan toteutunut, sillä tutkijakollegiumin johtokunta päätti jatkaa tuolloin jo muutamaan kertaan kokeiltua meriittikeskeistä valintamallia, jossa tutkijat valitaan ensisijaisesti heidän tieteellisten ansioidensa ja tutkimussuunnitelman laadun perusteella (johtokunnan kokous 6/2002 § 4). Keskustelun pohjana olleessa perustelumuistossa korostetaan, että tutkijakollegium on humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen perustutkimuskeskus. Tämän perusajatuksen katsottiin puoltavan nimenoman sitä, että kollegiumin toimintaa ei tule suunnata tutkimusohjelmalla, vaan kollegiumiin on koottava yhteen kansainvälisessä arviossa ansioluetteloltaan ja tutkimussuunnitelmaltaan parhaat hakijat (johtokunnan kokous 6/2002 § 4, liite 1). Toimintaperiaatteeksi siis vakiintui edelleenkin käytössä oleva valintatapa, jossa yksittäisen tutkijan tutkimussuunnitelman korkeatasoisuus on tärkein valintaperuste. Tutkijoiden valintatapaa määriteltäessä ”tieteidenvälisen kanssakäymisen edistäminen” jäi siis toisarvoiseksi tehtäväksi suhteessa ”korkeatasoisen humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen harjoittamiseen”. Tutkijakollegiumin tutkijavalinnat ovat siis alusta saakka perustuneet pääsääntöisesti yksittäisten tutkijoiden omien tutkimushankkeiden meriittiperusteiseen arviointiin. Valinnassa ei siis ole koskaan pyritty löytämään ja valitsemaan ensisijaisesti poikkitieteellisiä tutkimushankkeita. Tieteidenvälisen kanssakäymisen edistämisen tehtävä on kuitenkin myös ollut esillä tutkijavalintakriteereissä. Kollegiumin tarkoituksena on luoda tutkijayhteisö, jossa jäsentenvälinen jatkuva kanssakäyminen luo hedelmällisen perustan uusien ajatusten ja innovaatioiden synnylle. Edellä mainitussa suunnitelmassa korostettiin siksi myös, että toimiakseen tuollaisena yhteisönä valinnassa on korostettava hakijoiden kykyä toimia tieteidenvälisesti. Jo tuolloin hakemuksia arvioivaa tieteellistä neuvottelukuntaa pyydettiin kiinnittämään huomiota tutkimushankkeen tieteidenväliseen potentiaaliin. Vuosien mittaan tutkijakollegiumin johtokunnassa on käyty kiivastakin keskustelua siitä, mitä tieteidenvälinen potentiaali tarkoittaa ja miten se tulisi hakemuksesta käydä ilmi. Arviointikohdan painoarvo on vuosien mittaan muuttunut riippuen johtokunnassa vallitsevista mielipiteistä. Tällä hetkellä olemme kuitenkin olleet jo pitkään siinä tilanteessa, että edellytämme hakijalta näyttöä siitä, että hän pystyy osallistumaan kollegiumin edistämään monitieteiseen vuorovaikutukseen. Näyttönä voidaan pitää esimerkiksi tutkijan aikaisempia saavutuksia. Näyttö voi sisältyä myös itse tutkimussuunnitelmaan eli se on esimerkiksi aiheeltaan tai metodologialtaan poikkitieteellinen tai hakija selvästi osoittaa pystyvänsä kommunikoimaan yli tiederajojen. Korkeatasoinen hakija ja hakemus voivat siis tulla hylätyksi, jos tieteellinen neuvottelukunta katsoo, ettei hakija osoita kykyä kommunikoida oman alansa ulkopuolelle. Tutkijakollegiumin sisäisessä toiminnassa tieteidenvälisen kanssakäymisen edistämisen tavoite on korostetusti esillä. Olemme pyrkineet luomaan sekä formaaleja että epäformaaleja kanssakäymisen muotoja, joiden tarkoituksena on saattaa tutkijamme yhteen keskustelemaan tutkimuksestaan. Yhtenä toiveenamme on, että näiden kohtaamisten seurauksena syntyy uusia ja ennalta suunnittelemattomia verkostoja, yhteistyömuotoja ja tutkimushankkeita. Näiden kohtaamisten seuraukset ja niistä syntyvät ”tulokset” usein kuitenkin materialisoituvat vas- ta vuosia tutkijoiden kollegiumkausien jälkeen ja niitä on lähes mahdoton mitata ja todentaa. Eri alojen kollegiumtutkijoiden toimiminen samoissa tutkimushankkeissa usein vuosia kollegiumkauden jälkeen, yhteisjulkaisut ja muut vastaavat yhteistyömuodot kuitenkin osoittavat, että toimintatapamme ovat ainakin jossain määrin onnistuneita. Toinen tärkeä tavoitteemme tai toiveemme on, että tutkijoiden tutkimussuunnitelmat muuttuvat ja jalostuvat kollegiumkauden aikana tavalla, joka on suoraan seurausta kollegiumissa tapahtuneesta tieteidenvälisestä vuorovaikutuksesta. Ei ehkä ole liioittelua sanoa, että kollegiumin voidaan katsoa epäonnistuneen tehtävässään, mikäli kollegiumissa vietetyllä ajalla ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta tutkijan tekemään tutkimukseen. Tieteidenvälisyys, monitieteisyys ja poikkitieteellisyys ovat siis keskeinen osa tutkijakollegiumin identiteettiä. Näiden paino-arvo toiminnassamme on luonnollisesti vaihdellut jonkin verran vuosien saatossa, mutta niiden tärkeys perustuu kollegiumille johtosäännössä annettuihin tehtäviin. Tehtävistä tärkeimmäksi on kuitenkin yhteisten keskustelujen perusteella asetettu kansainvälisesti korkeatasoisen humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen harjoittaminen. Tämä valinta on syntynyt huolellisen harkinnan perusteella ja perustuu siihen, miten kollegiumissa on tulkittu asemaamme edistynyttä tutkimusta tekevänä laitoksena (institute for advanced studies). Tieteidenvälisen kanssakäymisen edistämisen tehtävä on siis ollut jossain mielessä alisteinen tutkimuksen korkeatasoisuutta painottavalle tehtävälle. Edellä mainitussa muistiossa kysyttiin, ”uskotaanko, että yhteistoiminta ja etenkin tieteidenvälinen yhteistyö syntyvät eri alojen vuorovaikutuksesta vai tarvitaanko valintaprosessissa tätä tavoitetta edistävien täsmällisten kriteerien asettamista?” Me siis olemme uskoneet, että tieteidenvälinen yhteistyön syntymiselle on luotava hedelmällinen maaperä valintakriteerien sekä toimintaperiaatteiden ja -muotojen avulla. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin suunnittelu- ja kehityspäällikkö. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 49 TUTKIMUSTA SUOMESSA Iso data kuriin ja järjestykseen Markus Hotakainen Yksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä on ”Suomalainen laskennallisen päättelyn huippuyksikkö”, jota johtaa professori Samuel Kaski Aalto-yliopistosta. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää ja muokata menetelmiä, joilla suuria datamääriä voidaan muuntaa hyödylliseksi informaatioksi. Tietoa tykkäämiskulttuuriin! Myymälässä (Snellmaninkatu 13, Kruununhaka, Helsinki) kesäaukioloajat elokuun loppuun asti: ma 10.00-16.00; ti-pe 10.00-15.30 Juhannuksena 24.6.–25.6. suljettu; 6.–19.7. Tiedekirja on suljettu kesälomien vuoksi. Puh. 09 635 177; tiedekirja@tsv.fi Verkkokauppamme palvelee myös lomien aikana! www.tiedekirja.fi Tiedekirjasta voit tykätä Facebookissa ;-) ja näin pysyä ajan tasalla tapahtumistamme! Huippuyksikön työssä keskeisiä käsitteitä ovat ”big data” ja koneoppiminen. Mutta mitä laskennallinen päättely käytännössä tarkoittaa? – Laskennallisella päättelyllä on toki moniakin merkityksiä, mutta meillä se tarkoittaa erityisesti kahta toisiinsa liittyvää asiaa. Toinen niistä on tilastollinen päättely eli aineiston perusteella johdetaan malli ja sen pohjalta laaditaan ennusteita. Toinen on laskennallinen logiikka eli tietyillä reunaehdoilla tehdään johtopäätöksiä, listaa Samuel Kaski. Laskennallisessa päättelyssä tehdään sekä aitoja ennusteita, mutta tavallaan myös taannehtivia ennusteita tulevaisuudesta: katsotaan, saadaanko datan pohjalta tulos, joka tiedetään jo entuudestaan. – Koneoppimisessa on keskeistä, että aineiston perusteella halutaan yleistää uusiin havaintoihin. On oleellista, voidaanko luottaa, että uudet havainnot tulevat samasta jakaumasta. Jos voidaan, niin aineistosta opittujen säännönmukaisuuksien perusteella voidaan ennustaa. Jollei, niin ennustaminen on paljon hankalampaa, ja siksi useimmiten pitäydytään aiemman datan piirissä. Se ei kuitenkaan tee päättelystä datan sisällä mitenkään triviaalia ja yksinkertaista. Esimerkiksi tiedonlouhinnassa haetaan datasta kuvioita ja säännönmukaisuuksia. – Silloin voidaan esittää kysymys, että onko jokin kuvio oikeasti olemassa vai näyttääkö se vain siltä, vaikka minkäänlaisia ennusteita ei edes yritettäisi tehdä. Tähän on olemassa tehokas työkalu ja se on todennäköisyysperustainen mallitus. Tutkimuksessa yhdistyvät tietojenkäsittelytiede, data-analyysi ja tilastotiede. Mikään niistä ei ole toista tärkeämpi tai keskeisempi, vaan ne kaikki yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jonka varaan laskennallinen päättely rakentuu. – Yksikön ytimessä on koneoppiminen. Se on käytännössä edistynyttä tilastotiedettä, jossa on otettava huomioon myös tietojenkäsittelylliset rajoitusehdot. Toisaalta se on tietojenkäsittelyä, jossa pyritään mallituksen kautta perusteltuihin algoritmeihin. Ja kun datasta puhutaan, niin periaatteessa kaikki on data-analyysiä. Koneoppimisessa juuri se on oikeastaan mullistavinta: kun nämä kolme asiaa on tuotu yhteen, on saatu aikaan yhdistelmä, jolla pystytään ratkaisemaan ongelmia, joita on aina haluttu ratkaista. Vaikka virallisesti on kyse ”Suomalaisen laskennallisen päättelyn huippuyksiköstä”, Kaski käyttää laskennallisen päättelyn sijasta mieluummin nimitystä koneoppiminen. – Koneoppimista voidaan käyttää hämmästyttävän monessa paikassa. Syynä on se, että yhä useampi ala on nykyisin datalähtöinen: dataa kerätään, se esitetään digitaalisessa muodossa ja siitä kootaan tietokantoja, joita voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Riippumatta siitä, onko kyse humanistisesta tutkimuksesta, biologiasta, neurotieteistä tai ilmakehätutkimuksesta, on merkittävä kilpailuetu, että näitä tietokantoja osataan hyödyntää mahdollisimman monipuolisesti. Oikeastaan olisikin helpompi listata asiat ja alat, joilla koneoppimista ei nykypäivänä tarvittaisi tai voitaisi hyödyntää. Huippuyksikössä on kuitenkin keskitytty laskennalliseen biologiaan ja lääketieteeseen. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 51 Genomiaineistojen perusteella voidaan tehdä sairausdiagnooseja ja -prognooseja, neurotieteessä aivokuvantamismenetelmillä saadaan suunnattoman suuria tietokantoja, joita on pystyttävä analysoimaan. – Humanistiselta puolelta voi ottaa esimerkiksi laskennallisen historian. Sillä voidaan tutkia vaikkapa kansansatujen tai uskonnollisten tekstien kehittymistä. Dataa on kertynyt aikojen saatossa siten, että munkit ovat kopioineet tekstejä. Aina kun on tehty virhe, seuraava versio on erilainen riippuen siitä, onko se kopioitu virheellisestä vai virheettömästä edeltäjästä. Näin muodostuu eräänlainen haaroittuva ”puu”, josta pystytään laskennallisesti päättelemään, mitkä versiot ovat varhaisimpia. Ja tästä päästäänkin yllättäen lähelle evoluutiomekanismeja. Samankaltaisilla algoritmeilla voidaan päätellä satujen eri versioiden esiintymisjärjestystä ja bakteerien evolutiivista kehittymistä. Jälkimmäinen on puolestaan tärkeää, jotta pystytään kehittämään tehokkaita antibiootteja. Datan hyödyntäminen ja sen analyysimenetelmien kehittäminen saa aikaan myös eräänlaisen takaisinkytkentäilmiön: kun koneoppimista sovelletaan laajoihin tietokantoihin ja tähdätään tiettyihin tuloksiin, samalla saadaan vihiä siitä, millaista datan pitäisi olla ja miten sitä pitäisi koota, jotta sitä voitaisiin hyödyntää entistä tehokkaammin ja monipuolisemmin. – Data-analyysia voi pitää tavallaan modernina mikroskooppina. Kaikki uudet mittausvälineet ovat aina muokanneet kulloistakin tieteenalaa, koska ne ovat tehneet mahdolliseksi uusien asioiden tarkastelun. Kun esimerkiksi mikros kooppi keksittiin, alettiin kokeita tehdä siten, että sillä pystyttiin todentamaan tehtyjä hypoteeseja. Sama pätee data-analyysiin: jos on jokin toimiva ja luotettava tapa analysoida dataa, sitä pyritään keräämään niin, että soveltamalla tätä menetelmää saadaan luotettavia tuloksia. Yksi huippuyksikön tavoitteista on juuri datan ja sen analyysin jatkuva vuorovaikutus. Pyrkimyksenä on kehittää uusia menetelmiä, joiden avulla pystytään esittämään uusia ja tärkeitä kysymyksiä, joita ei aiemmin ole voitu kysyä, koska ei ole osattu joko mitata tai analy- 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 soida mittaustuloksia. – Käynnissä on oikeastaan kaksi rinnakkaista sykliä. Ensinnäkin data-analyysimenetelmien kehittämisessä on teoria ja sitten ”havainto”, eli kun joku käyttää tiettyä menetelmää datan analysoimiseen, saadaan tietoa data-analyysimenetelmien edelleenkehittämistä varten. Toisessa syklissä ovat kunkin tieteenalan omat teoriat ja havainnot. Parhaimmillaan nämä syklit kulkevat tasatahtia, mutta toisinaan toinen ottaa pidemmän loikan ja mullistaa samalla toisenkin. Tietyllä tavalla Kasken johtaman huippuyksikön edeltäjä oli ”Adaptiivisen informatiikan tutkimuksen huippuyksikkö”, jota johtanut professori Erkki Oja on mukana myös nykyisen huippuyksikön tutkimustyössä. Kyse ei kuitenkaan ole saman tutkimuksen jatkamisesta uudella nimellä. – Adaptiivisen informatiikan yksikössä oli kehitetty erittäin hyviä puhtaasti datalähtöisiä malleja, joihin ei tuoda juurikaan etukäteisoletuksia eikä tietoa systeemistä. Tämä tutkimus otettiin uuden huippuyksikön yhdeksi alkupisteeksi, mutta pääasiaksi otettiin kaksi uutta teemaa ja niiden tutkimista varten otettiin mukaan tarvittavat tutkimusryhmät. Toinen on entistä vaikeampien ongelmien ratkaisu entistä monimutkaisempien mallien avulla, mukaanlukien useamman toisiinsa liittyvän aineiston käyttö. Toinen teema on skaalautuminen. Datamäärän jatkuva kasvu edellyttää päätelmien tekemistä yhä suurempien aineistojen pohjalta, mutta toisaalta myös entistä nopeampien päätelmien tekemistä siten, että systeemistä saadaan interaktiivinen. – Kiinnostava teema on myös, että koko ajan kehitetään uudenlaisia instrumentteja ja esitetään uudenlaisia kysymyksiä, joiden pohjalta tehdään mittauksia. Silloin kyseessä onkin jo datajoukkojen joukko ja haasteena on saada selville, mitä yhteyksiä näillä joukoilla on. Huippuyksikön tutkimuksessa yksi keskeinen tavoite on kehittää data-analyysimenetelmiä, joilla pystytään hallitsemaan isoja kokonaisuuksia, datajoukkojen kokoelmia. Yksi käytännön esimerkki on juuri uusien mittalaitteiden tuottama data, joka kertoo osittain samoista asioista kuin aikaisemmatkin aineistot, mutta osittain myös uusista asioista. – Vaihtoehtoina on kehittää täsmällinen malli siitä, miten mittausaineistot liittyvät fysikaalisesti toisiinsa – tällaista ylellisyyttä ei läheskään aina ole – tai kysyä data-analyyttisesti, mitä yhteistä aineistoilla on. Kun kootaan mittauspareja, voidaan kehittää datasta oppiva tekniikka, joka pystyy kertomaan, mitä yhteistä näillä pareilla on. Yksikössä on kehitetty esimerkiksi malleihin perustuva aineistojen hakuperiaate. Lähtökohtana oli solun toimintaan liittyvä molekyylibiologinen mittausaineisto. Jos haluaa selvittää, onko joku tehnyt samanlaisia mittauksia tai tutkinut samaa kysymystä, toistaiseksi ainoa keino löytää vastaus on kuvata tutkimuskysymys ja toivoa, että jossakin aiemmassa tutkimuksessa on käytetty kuvaukseen täsmälleen samoja sanoja. – Me muotoilimme tähän tarkoitukseen mallien hakukoneen. Kun uudesta joukosta on olemassa datalähtöinen malli, on mahdollista kysyä, onko malleissa jotain yhteistä. Koska mallinnuksessa pyrkimyksenä on tiivistää datasta olennaiset asiat, malleja vertaamalla voidaan nähdä, löytyykö näissä olennaisissa asioissa yhteyksiä. Näyttää siltä, että hakuperiaate toimii ja se tosiaan löytää kiinnostavia aineistoja. Periaate on laajennettavissa ja yleistettävissä myös tutkimusmaailman ulkopuolelle. Huippuyksikössä on pohdittu, miten koneoppiminen voisi mahdollisimman hyvin auttaa käyttäjää tehtävissä, joissa käyttäjä haluaa ja tarvitsee apua. Yksi sellainen on nimenomaan tiedonhaku. – Kehitimme järjestelmän, joka seuraa käyttäjän tekemisiä ja pyrkii siltä pohjalta ennustamaan, mitä käyttäjä on hakemassa. Koneen kannalta ongelma on se, ettei sillä ole juurikaan tietoa siitä, mitä käyttäjä tekee tai mikä häntä kiinnostaa: yksi hakusana ei monimutkaisissa tehtävissä vielä paljon kerro. Nykyiset hakukoneet eivät osaa auttaa, jos käyttäjä joutuu esimerkiksi hakiessaan samalla opiskelemaan sitä, mitä oikeastaan onkaan hakemassa. Ratkaisua haetaan interaktiivisesta tavoitteiden mallinnuksesta. Siinä systeemi pyrkii ennustamaan käyttäjän tavoitteita ja kiinnostuksia, ja näyttää ne tavanomaisten hakukoneosu- mien lisäksi. – Kehitimme hakukoneprototyypin SciNet, jonka ensimmäisessä versiossa on käyttöliittymä nimeltä IntentRadar. Se on eräänlainen tutka, joka näyttää käyttäjää mahdollisesti kiinnostavia asioita. Käyttäjä voi antaa nopeasti palautetta ennusteista siirtämällä onnistuneet keskemmälle tutkaa ja ”hudit” kauemmas. Taustalla toimiva koneoppimisalgoritmi pyrki sitten palautteen perusteella päättelemään, mikä käyttäjää oikeasti kiinnostaa. Samalla se kuitenkin tarjoaa myös vähemmän ilmeisiä asioita, sillä käyttäjä jäisi eräänlaiseen ”kuplaan”, jos kone tarjoaisi vain hyviltä vaikuttavia osumia. Tiedon suuri määrä on yksi keskeinen muutoksia aiheuttava tekijä. Aiemmin superlaskentaa käytettiin usein tehtävissä, joihin ei liittynyt suuria aineistoja, esimerkiksi simulaatiomallien laskennassa. Toisaalta kaikki data-analyysi ei ole vaatinut suunnatonta laskentatehoa. – Seuraava suuri mullistus on tulossa, kun suuret datamäärät ja monimutkaiset mallit yhdistetään. Tällä hetkellä pullonkaulan voi ajatella olevan sekä datan että laskentatehon puolella. Kun jommassa kummassa tehdään uusi läpimurto, se auttaa myös toista pääsemään eteenpäin. Nykyiset mittaukset tuottavat suoraan digitaalista aineistoa, mutta iso osa etenkin historiaan liittyvästä materiaalista on analogisessa muodossa arkistojen kätköissä. Miten laskennallinen päättely puree siihen? – Suurin ongelma on todennäköisesti aineistojen ymmärtämisessä. Koska tiedon määrä kasvaa kaiken aikaa eksponentiaalisesti, kaukana menneisyydessä sitä on koko ajan suhteessa vähemmän eli datamassa ei ole kovin suuri. Aineistojen digitointi ei siis sinänsä ole mikään ylivoimainen urakka, mutta mitä vähemmän aineistoa on, sitä enemmän ammattitaitoa ja asiantuntemusta tarvitaan sen ymmärtämiseksi ja saattamiseksi käyttökelpoiseen muotoon. Ks. myös kirjoitus ”Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle” (s. 29–32). Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 53 Parasta suomalaista tietokirjallisuutta KESKUSTELUA Kysymys ilmastolaista kesän korvalla Jari Holopainen Eduskunnassa hyväksyttiin maaliskuun alussa hallituksen ehdotus ilmastolaiksi. Ilmastolailla on tarkoitus luoda pohjaa pitkäjänteiselle, johdonmukaiselle ja kustannustehokkaalle ilmastopolitiikalle avoimella ja ennakoitavalla tavalla. Nassim Nicholas Taleb: Antihauras. Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi Reilun vuoden kestäneessä prosessissa ilmastolakia käsiteltiin neljässä valiokunnassa, joista osassa asian valmistelu saatiin päätökseen vuoden 2014 aikana, osassa alkuvuodesta 2015. Myös muutama eriävä mielipide jätettiin lausuntokierroksella. Kuluvan vuoden helmikuussa ympäristövaliokunta ehdotti lakiehdotuksen hyväksymistä muuttamattomana.1 Ilmastolain yksi kiinnostavimmista kohdista liittyy ilmastonmuutoksen määrittelyyn. Sillä tarkoitetaan ”sellaista muutosta ilmastossa, joka aiheutuu maapallon ilmakehän koostumusta suoraan tai välillisesti muuttavasta ihmisen toiminnasta ja joka ylittää ilmaston luonnollisen vaihtelun vertailukelpoisten ajanjaksojen kuluessa”.2 Laissa mainitaan käytettävän Yhdistyneiden kansakuntien puitesopimukseen (SopS 61/1994) sisältyvää ilmastonmuutoksen määritelmää. Se kuitenkin jää mainitsematta, että ilmastonmuutos on mahdollista määritellä muillakin tavoin. Esimerkiksi Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n käytössä ilmastonmuutoksella viitataan tilastollisesti merkitsevään vaihteluun joko ilmaston keskiarvoisessa tilassa tai sen vaihtelussa tavallisesti vuosikymmeniä tai niitä pidemmällä jaksolla, kun syynä ovat 1 Hallituksen esitys eduskunnalle ilmastolaiksi. http:// www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiat/HE+82/2014. [Viitattu 15.4.2015] 2 Hallituksen esitys eduskunnalle ilmastolaiksi. http://www.finlex.fi/fi/esitykset/ he/2014/20140082#idp2222688. [Viitattu 15.4.2015] joko luonnolliset vaihtelut tai ihmisen toiminta.3 Siinä missä ihmisen vaikutus ilmasto-oloihin tunnustetaan tänä päivänä varmaksi4, tilanne ei sitä ollut 1990-luvun alkupuolella (IPCC 1990), ja tähän ajankohtaan puitesopimuksen ilmastonmuutoksen määritelmän käyttö ajoittuu5. Erot ilmastonmuutoksen määritelmissä vaikuttavat periaatteellisilta. Siinä missä ilmastolaki korostaa ihmisen merkitystä ilmastonmuutoksen aiheuttajana, IPCC:n määritelmässä haetaan syitä ja tekijöitä, jotka vaikuttavat ilmasto-olojen muuttumiseen. Pyrin havainnollistamaan aihetta kevätlämpötiloja kuvaavalla aikasarjalla, joka kattaa teollisen aikakauden kokonaisuudessaan (vrt. IPCC 1996). Moni varmaan miettii, mikä on tänä keväänä ollut tavanomaista, mikä vähemmän tavanomaista? Kun vuosi 2014 oli maailmanlaajuisesti mittaushistorian lämpimin6, usein halutaan tietää, miten poikkeava viime vuosi oli muiden keväiden joukossa? Taannoisessa kevätlämpötilojen multiproksirekonstruktiossa onnistuttiin keväiden lämpötilatietoja ulottamaan Lounais-Suomen osalta instrumentaalimittauksia reilu sata vuotta ajassa kauemmas, aina vuoteen 1750 asti (Holopainen ym. 2009). Käsillä olevaa työtä varten tiedot päivitettiin vii3 Glossary, Acronyms and Chemical Symbols. https:// www.ipcc.ch/pdf/assessment-report/ar5/wg3/ipcc_ wg3_ar5_annex-i.pdf. [Viitattu 15.4.2015] 4 Ilmastonmuutos v. 2013. Luonnontieteellinen perusta. Yhteenveto päätöksentekijöille suomeksi. http:// ilmatieteenlaitos.fi/documents/30106/42362/ipcc5yhteenveto-suomennos.pdf/4332dffb-da72-41c9a23d-24215c5cbbac. [Viitattu 15.4.2015] 5 United Nations Framework Convention on Climate Change. http://unfccc.int/resource/docs/convkp/conveng.pdf. [Viitattu 15.4.2015] 6 Climatic Research Unit. http://www.cru.uea.ac.uk/. [Viitattu 15.4.2015] T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 55 me vuoteen asti. Kuvasta 1 voidaan hahmottaa keväiden lämpöolojen kehityksen yleiset piirteet. Sarjalle yhtenä luonteenomaisena piirteenä on lämpötilojen suuri vaihteluväli. Kylmimpinä vuosina keskilämpötilat ovat jääneet jopa pakkasen puolelle, kun taas lämpimimpien keväiden aikana keskilämpötilat ovat ylittäneet +7 °C rajan. Kun vuosi 2014 oli mittaushistorian lämpimin globaalilla tasolla, alueellisella tasolla se oli viidenneksi lämpimin. Keväät ovat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna myös lämmenneet, mutta eivät suoraviivaisesti. Koko aineistoa tarkasteltaessa keskimääräistä lämpimiä keväitä on koettu niin 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kuin 1820- ja 1830-luvulla. Tämän jälkeen koittivat viileämmät ajat. 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien lämpötilat ovat kivunneet eri vaiheiden kautta nykyiselle tasolleen. Niin Lounais-Suomen kevätlämpötiloissa kuin maapallon keskilämpötiloissa vaikuttavat tänä päivänäkin sekä luonnolliset syyt että ihmisen toiminta. Sen sijaan ilmastolaissa luonnollisen vaihtelun syyt jäävät kohdentamatta ja nimeä mättä, jolloin kansalaisille voi syntyä mielikuva, ettei niillä ole merkitystä ilmastonmuutoksessa. Ilmastonmuutoksen taustalla vaikuttavien tekijöiden ja syy–seurausyhteyksien tiedostamisella voi olla merkitystä tilanteissa, kun ilmastolakiin kirjattua 80 prosentin päästövähennystavoitetta vuoteen 2050 mennessä ryhdytään panemaan täytäntöön. Jos muissa maissa luonnolliset syyt selittävät havaittua ilmastonmuutosta paremmin jonakin ajankohtana kuin ihmisen toiminta, miten sitten Suomessa? Kiitokset Ilmatieteen laitoksen Ilmastopalvelulle Turun lämpötila-aineistosta vuosilta 2005–14. 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Toiminnallinen DNA yhä vähemmistössä Tuomas Aivelo Kuva 1. Kevään (helmi–kesäkuu) lämpöolojen kehitys Lounais-Suomessa vuosina 1750–2014. Ennallistetut lämpötilalukemat ovat laskettu vuosille 1750–1906. Rekonstruktion aineistona on käytetty fenologiahavaintoja, Aurajoen jäänlähtötietoja, Itämeren vuotuisen jääpeitealan vaihteluita sekä järvisedimenttejä. Tämän jälkeen tiedot perustuvat Turussa tehtyihin lämpötilamittauksiin. Jakson 1750–2014 kevätlämpötilojen keskiarvo on 3,2 °C. Lähteet IPCC (Intergovernmental Panel of Climate Change). 1990. Climate Change: The IPCC Scientific Assessment. Houghton, J. T., Jenkins, G.J. & Ephraums, J. J. (toim.). Cambridge University Press. IPCC (Intergovernmental Panel of Climate Change). 1996. Climate Change 1995: The Science of Climate Change. Houghton, J. T., Meira Filho, L. G. ja Callander, B. A., Harris, N., Kattenberg, A. ja Maskell, K. (toim.). Cambridge University Press. Holopainen, J., Helama, S., Kajander, J. M., Korhonen, J., Launiainen, J., Nevanlinna, H., Reissell, A. ja Salonen, V-P. 2009. A multiproxy reconstruction of spring temperatures in south-west Finland since AD 1750. Climatic Change 92:213–233. Kirjoittaja on filosofian tohtori (Helsingin yliopisto), joka väitteli vuonna 2006 ilmastonmuutosteemalla ja tutkimuksellaan historiallisista ja luonnontieteellisistä ilmastohavaintosarjoista. Petter Portin otti vahvan etukenon artikkelissaan Gregor Mendelistä (Tieteessä tapahtuu 2/2015) väittämällä, ettei ”perimässämme todennäköisesti ole lainkaan mitään ylimääräistä tarpeetonta materiaalia”. Väite liittyy ainakin puoli vuosisataa velloneeseen väitttelyyn roska-DNAsta (engl. junk DNA – itse suosin Harri Savilahden käyttämää termiä ”roina-DNA”, jota myöskin käytän tässä kirjoituksessa). Tämä väittely ei ole vielä ratkeamassa, vaikka Portin niin muotoilee. Portin viittaa ENCODE-tutkimushankkeen jul kaisuun, joka väitti, että 80 % genomista on ”biokemiallisesti toiminnallista” (ENCODE Project Consortium, 2012). Käytännössä tämä tarkoittaa, että 80 %:sta genomista löytyy kohta, joka luetaan RNA:ksi, joka mahdollisesti metyloidaan tai johon saattaa sitoutua transkriptiotekijä tai proteiini, kuten histoni. Keskeinen kritiikki ENCODEn esittämää lukua kohtaan on ollut, että projekti on määritellyt ”toiminnallisen DNA:n” hyvin lepsusti (esim. Graur ym., 2013; Doolittle, 2013). Vaikka monet osat genomista luettaisiin RNA:ksi, vain pienellä osalla RNA:sta on todellista toimintaa solussa. Se, että johonkin kohtaa DNA:ta sitoutuu molekyyli, ei vielä ole tae siitä, että mitään muuta tapahtuisi. ENCODE-projektin vetäjä Ewan Birney onkin myöhemmin ehdottanut, että noin 20 % genomista on aidosti merkityksellistä (Maher, 2012). Roina-DNA:ksi lasketaan DNA, joka ei ole tarpeellista. Toiminnallinen DNA on roinaDNA:n vastakohta. Tähänastinen tutkimus on vihjannut, että suurin osa DNA:sta on tarpeetonta. Evoluutiossa puhdistavan valinnan alla on arviolta vain 3–20 % DNA:sta, eli vain tämä osuus genomista on välttämätöntä yksilöiden menestymiselle luonnonvalinnassa (LindbladToh ym., 2011; Ward ja Kellis, 2012). Olemme tienneet jo kauan, että hyvin pieni osa, noin 2 %, DNA:sta on proteiineja koodaavaa DNA:ta (”geenejä”) ja merkittävästi suurempi osa, noin 7 %, DNA:sta on erilaisia säätelyjaksoja ja proteiinien rakentumiseen vaikuttavia RNA-geenejä. Dan Graurin ym. arvion (2013) mukaan noin neljäsosa genomista on vielä toiminnallisesti tuntematonta aluetta. Puhdistavan valinnan osuuden lisäksi roina-DNA:n puolesta puhuu eliöiden välinen vertailu (Doolittle 2013). Yleisesti ottaen genomin koko ei korreloi eliön ”monimutkaisuuden kanssa”. Sipulin genomi on kolme kertaa isompi kuin ihmisen, ja ameeban genomi on 200 kertaa isompi kuin ihmisen. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä odottaa, että sipuli tai ameeba olisivat toiminnallisesti monimutkaisempia kuin ihmiset. Vaihteleva roina-DNA:n määrä on järkevin selitys. Roina-DNA:n suuri määrä johtuu evoluutiosta (Palazzo ja Gregory, 2014). Koska geno missa tapahtuu jatkuvasti uuden materiaalin syntymistä, esimerkiksi geenien kahdentumisen myötä, genomiin syntyy jatkuvasti satunnaisajautumisen takia uutta roinaa. Luonnonvalinta ei pysty karsimaan turhaa painolastia genomista, koska roina-DNA:n kustannus on suhteellisen pieni. Olisi luultavasti paljon kalliimpaa rakentaa mekanismi, joka pitäisi DNA:n puhtaana roinasta, kuin kantaa roinalastia. Roina ei ole aidosti haitallista, joten siitä ei kannata aktiivisesti hankkiutua eroon. Roina-DNA-debatti palautuu siis osittain adaptationismi-keskusteluun (Doolittle 2013). Vastakkain ovat käsitys siitä, että genomi on valikoitunut täysin toiminnalliseksi ja roina on T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 57 karsiutunut pois, ja toisaalta käsitys, että roina on historian painolastia, jota luonnonvalinta ei ole pystynyt karsimaan. Vasta genomin kaikkien osien toiminnan selvittäminen vastaa tähän kysymykseen, mutta nykytiedolla todennäköisemmältä näyttää, että vain pieni osa ihmisen genomista on toiminnallista. Kirjallisuus Doolittle, W. Ford. 2013. Is junk DNA bunk? A critique of ENCODE. Proceedings of National Academy of Sciences of the United States of America. 110:5294–5300. The Encode Project Consortium. 2012. An integrated encyclopedia of DNA elements in the human genome. Nature 489:57–74. Graur, D., Zheng, Y., Price, N., Azevedo, R.B., Zufall, R.A. ja Elhaik, E. 2013. On the immortality of television sets: “function” in the human genome according to the evolution-free gospel of ENCODE. Genome Biology and Evolution 5:578–590. Lindblad-Toh, K. ym. A high-resolution map of human evolutionary constraint using 29 mammals. Nature 478:476–482. Maher, Brendan. 2012. Fighting about ENCODE and junk. Nature News -blogi: http://blogs.nature.com/ news/2012/09/fighting-about-encode-and-junk.html Haettu 31.3.2015. Palazzo, A. ja Gregory, T.R. 2014. The case for junk DNA. Plos Genetics 10:e1004351. Ward, L.D. ja Kellis, M. 2012. Evidence of abundant purifying selection in humans for recently acquired regulatory functions. Science 337:1675–1678. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian tohtorikoulutettava. 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 DARWININ HENKI LEIJUI TARTON LUONNONTUTKIJOIDEN YLLÄ ”Darwini vaim hõljub looduseuurijate seltsi kohal”. Näin otsikoi Eesti loodus eli ”Viron luonto” artikkelin huhtikuun numerossaan. Kysymyksessä oli juuri valmistunut suurtyö, Charles Darwinin Ihmisen polveutumisen virontaminen, jonka oli toteuttanut monipuolinen biologi ja ornitologi Mart Niklus. Hän on ehtinyt tehdä muutakin kuin kääntää Darwinia; suuren osan 1970- ja 1980-luvusta hän istui mielipidevankina. Vasta Viron vapautuminen 1980-luvun lopussa oli avannut hänelle vankilan portit, ja myöhemmin hän oli noussut jopa riigikogun eli parlamentin jäseneksi. Eesti Looduseuurijate Seltsin eli Luonnontutkijain Seuran uudessa julkaisusarjassa ”Luonnontieteen klassikoita” ilmestyi Darwinin omaelämäkerta vuonna 2006, Lajien synty vuonna 2012 ja nyt viimeisimpänä Ihmisen polveutuminen. Kaikissa kirjoissa Niklusin tukena oli ollut seuran asettama julkaisutoimikunta. Suursaavutuksen juhlistamiseksi seura järjesti huhtikuussa tilaisuuden, jossa Niklusin työtä esiteltiin ja pirteä, 81-vuotias kunniavanhus piti itsekin tyylikkään puheen. Paikalla oli satakunta henkeä, joukossa mm. yliopiston rehtori ja diplomaattikuntaa. Olin kutsuttuna lähinnä siksi, että oma suomennokseni Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta oli ilmestynyt Terra Cognitan kustantamana jokseenkin samaan aikaan kuin Nikluksen vironnos. Sain myös tilaisuuden pitää englanniksi esitelmän Darwinin ajatusten ja hänen teostensa saapumisesta Suomeen yli 150 vuoden aikana. Vaikka Darwinin ajatukset eivät enää ole kiistelyjen kohteita, hänen kirjoillaan on klassikkoina ollut kysyntää muuallakin kuin meillä. Alkuaan 1859 ilmestynyt Lajien synty on julkaistu kaikkiaan noin 40 kielellä, monella niistä useampaan kertaan (suomeksi ensimmäisen kerran 1913–17), Ihmisen polveutuminen (1871) yli 20 kielellä (suomeksi 2015) ja Darwinin pojan Francis Darwinin toimittamana 1887 ilmestynyt omaelämäkerta yli 20 kielellä (suomeksi 1987). (Anto Leikola) Kenen biologiaa ihmistutkimukseen? Hannu V. Virtanen Samuel Piha ja Markus J. Rintala kirjoittivat Tieteessä tapahtuu- lehdessä (3/2015) evoluutioteoreettisen näkökulman huomioimisen tärkeydestä ihmisen käyttäytymistä tutkivissa tieteissä. He ovat oikeilla jäljillä eikä heidän puheenvuorossaankaan ole kritisoimisen aihetta. Sen sijaan on paikallaan pari sanaa itse biologisen ihmistutkimuksen nykytilasta. Piha ja Rintala viittaavat sosiaalitieteiden standardimalliin. Varsinaista standardimallia ei tosin ole ollut olemassa. Sen sijaan on ollut suuri joukko koulukuntia, kuten marxilaiset, freudilaiset, jungilaiset, frommilaiset ym., unohtamatta 1980-luvun postmodernismia. Näiden kaikkien ei voida sanoa edustavan mielen blank slate -ajattelua, sillä esimerkiksi Freudin, Jungin ja kumppanien psykologiset mallit olettavat jonkinlaisen geneettisen hardwaren. Erityisesti Freud uskoi edustavansa darvinismia. Mainittujen herrojen tulkinnat on nykytiedon mukaan helppo leimata virheellisiksi, mutta mikä on evoluutiopsykologian tai sosiobiologian laita? Edustavatko niiden tulkinnat lopullista totuutta? Ehkä ei. On muistettava, että kyseisten alojen metodit perustuvat pitkälti hypoteeseihin, ei evoluutioteoriaan sinänsä. Kullakin lajilla on omat lajityypilliset käyttäytymismuotonsa eikä yleisestä evoluutioteoriasta löydy yleispäteviä malleja selittämään kaikkien lajien kaikkia käyttäytymismuotoja. Erityisen ongelman muodostaa ihmislaji, jolla on huomattava määrä muilla lajeilla tuntemattomia adaptaatioita. Evoluutiopsykologian hypoteesit näyttävät kuitenkin muodostuneen sellaisiksi lukkoonlyödyiksi totuuksiksi, jotka ainoastaan kelpaavat käytettäviksi ihmistutkimuksessa. Sellaisiksi ne muotoutuivat jo viimeistään 1990-luvun alussa. Kootut kliseet löytyvät tiivistetyssä muodossa Steven Pinkerin kirjassa How the Mind Works. (Pinker on alun perin kielitieteilijä, mutta hän on korottanut itsensä kaikkien alojen asiantuntijaksi.)1 Kyseiset totuudet ovat noista ajoista lähtien olleet kuin uskonnollisia aksioo mia, joitten kyseenalaistaminen saa usein aikaan alatyylisen arvosteluryöpyn. Yhtenä esimerkkinä evoluutiopsykologian ”totuuksista” voisi mainita olettamuksen sodankäynnin geneettisyydestä. Sota on tämän totuuden mukaan miesten adaptiivista koalitiokäyttäytymistä, minkä päämääränä on naisten hankkiminen. Tätä näkökulmaa on esimerkiksi sodantutkija ja antropologi Douglas Fry kritisoinut eri foorumeilla nimenomaan evoluutioteoreettisin perustein.2 Myös allekirjoittanut on osittain eri perustein todennut näkökulman heikkouden.3 Edellä mainittu dogmi on siis vain yksi monista ”kiveenhakatuista” totuuksista. Arveluttavaa menetelmää edustaa myös biologisten mallien soveltaminen suoraan nykyyhteiskuntaan. Pahimmillaan tästä voi seurata kehäpäätelmä tyyliin: kun kerran mehiläisillä on kuningattarensa, niin on luonnollista että myös ihmisillä on kuningas. Toisin sanoen tietyn mallin pätevyys tulisi testata ensin metsästäjäkeräilijäkulttuureissa, mikä edustaa ihmiskunnan historian pisintä kulttuurivaihetta ja johon ihminen on evoluutiossaan adaptoitunut. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija. 1 Pinker, Steven: How the Mind Works, W. W. Norton & Company 1997. 2 Hänen kritiikkinsä esitetään perustellusti kirjassa: Fry, Douglas P. 2006. The human potential for peace: an anthropological challenge to assumptions about war and violence. Oxford University Press. 3 Sosiobiologisesta ja aiemmasta aggressio sodan syynä -keskustelusta kuvaus myös kirjassa Hannu V. Virtanen: Jumalien synty. Dna:n, kulttuurievoluution ja uskonnon kolmiyhteinen historianselitys. VS-kustannus 2014. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 59 KIRJALLISUUS Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa Kasper Kepsu Mirkka Lappalainen, Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632. Siltala 2014. Mirkka Lappalainen jatkaa 1600-luvun Suomen tarkasteluaan uudella teoksellaan, joka on jo niittänyt runsaasti kunniaa. Suurin kunnianosoitus on ollut Lappalaiselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto. Kirjassaan Lappalainen pohtii Kustaa II Aadolfin osuutta siihen, miten Suomesta tuli keskitetyn Ruotsin suurvallan osa. Kirjoittajan kiinnostuksen kohteena on myös valtionmuodostusprosessi Ruotsin valtakunnassa yleensä. Pohjimmiltaan kyse on siis hyvin klassisesta kysymyksestä: miten Ruotsista tuli suurvalta? Kysymyksen mielenkiintoa lisää kuitenkin se, että se yhdistyy Kustaa II Aadolfiin ja hänen maineeseensa. ”Pohjolan leijonana” tunnettu Kustaa II Aadolf on myyttinen sankarikuningas, jonka nimeen lisättiin kuoleman jälkeen arvonimi ”den store”. Lappalaisen mukaan hän on Ruotsin kuninkaista ”legendaarisin”. Tämän myytin arviointi on myös kirjan keskeinen teema. Kustaa II Aadolfin valtaannousu vuonna 1611 ajoittuu Lappalaisen mukaan aikakauteen jolloin ”Ruotsin valtakunnan tulevaisuus oli vaakalaudalla” (s. 294). Nuijasodan varjo leijui yhä valtakunnan yllä, eikä Suomi ollut kunnolla keskusvallan hallinnassa. Lisäk- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 si Ruotsi oli sodassa Tanskan, Venäjän ja Puolan kanssa. Useasti ajatellaan että Ruotsin arkkiviholliset olivat Tanska ja Venäjä, mutta tässä vaiheessa päävastustaja oli Puola. Tämä johtui ennen kaikkea dynastisista seikoista. Kustaa II Aadolfin isä Kaarle IX (Kaarleherttua) oli syrjäyttänyt veljenpoikansa Sigismundin vallasta sisällissodassa 1590-luvun lopulla. Katolinen Sigismund oli jo Puolan kuningas, mutta hän piti yhä itseään myös Ruotsin kuninkaana. Ruotsalaiset pelkäsivätkin lähes hysteerisesti puolalaisten hyökkäystä ja sitä, että Sigismund kaappaisi vallan. Tässä sekavassa ja epävakaassa tilanteessa 17-vuotias Kustaa II Aadolf nousi valtaistuimelle. Kirjassaan Susimessu (2009) Lappalainen käsitteli jo perusteellisesti Ruotsin suhdetta Puolaan sekä tähän liittyneitä aikakauden uskonnollisia jännitteitä. Lappalainen toteaa, että Puolan ja eritoten Sigismundin pelko ohjasi Ruotsin sisä- ja ulkopolitiikkaa aina Sigismundin kuolemaan saakka vuonna 1632. Ruotsi sekaantui 1610-luvulla Venäjän sekasortoiseen dynastiseen kamppailuun juuri tästä syystä. Olisi ollut Ruotsin kannalta katastrofi mikäli Puolan ehdokas olisi päätynyt tsaariksi. Sigismundin mahdollisuudet saada takaisin Ruotsin kruunu olisivat parantuneet huomattavasti. Lisäksi oli tärkeää, että Suomi saataisiin kruunun hallintaan. Ruotsalaiset pelkäsivät, että puolalaiset hyökkäisivät Inkerinmaan ja Karjalan kannaksen kautta Suomeen, jossa aateliset olivat aiemmin tukeneet Sigismundia. Lappalaisen esille nostaman Puolan pelon kautta moni historian vaikeaselkoinen vaihe muuttuu ymmärrettäväksi. Nykypäivän perspektiivistä ei ole esimerkiksi kovin helppo ymmärtää, miksi Kustaa II Aadolfia ja myöhemmin hänen nuorempaa veljeään Kaarle Philipiä yritettiin saada Venäjän valtaistuimelle. On suuri ansio, että Lappalainen on tuonut teoksissaan esille Ruotsin ja Puolan välisen kimurantin suhteen sekä käsitellyt myös Venäjän-politiikkaa 1500- ja 1600-luvun vaihteessa. Nämä vaiheet ovat jääneet muiden tapahtumien varjoon myös ruotsalaisessa historiankirjoituksessa. Kustaa II Aadolfin hallintoaikaa tutkittaessa ei ole yleensä painotettu 1610-luvun tapahtumia. Puolan pelon merkitys on yksi Lappalaisen pääteeseistä, siksi se tulee kirjassa esiin useasti. Näin Lappalainen ottaa epäsuorasti kantaa kauan jatkuneeseen keskusteluun Ruotsin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Hyökkäysintoa on vuosien varrella selitetty monesta eri näkökulmasta. Historioitsijat ovat vedonneet niin turvallisuuspolitiikkaan, aateliston sodista saamaan hyötyyn, kaupallisiin syihin kuin aikakauden kunniakäsitykseenkin.1 Lappalainen korostaa Puolan pelkoa koskevalla teesil1 Keskustelusta tarkemmin, ks. Nils Erik Villstrand, Sveriges historia 1600–1721, Norstedts, 2015, s. 141–148. lään oikeastaan perinteistä turvallisuuspoliittista näkökantaa. Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf avustajineen kokivat, että kruunu oli uhattu ja valitsivat strategian, jossa hyök käys on paras puolustus. Lappalainen korostaa myös uskonnollisia syitä. Lappalaisen näkemyksiä on mielenkiintoista verrata Nils Erik Villstrandin pohdintoihin. Villstrand käsitteli teemaa perusteellisesti Sveriges historia -suurteoksessaan (2011). Villstrandin näkemyksen mukaan valtakunnan laajenemisen takana ei ollut mitään suurta suunnitelmaa, vaan lähinnä sattumat ja yksittäiset nopeat päätökset kriittisissä tilanteissa. Näin ollen Ruotsin suurvalta syntyi ikään kuin vahingossa. Lappalainen kyllä huomauttaa, että monet päätökset olivat ratkaisuja päivänpolttaviin ongelmiin, mutta silti teoksesta jää vaikutelma, että suurvallan rakentaminen oli suhteellisen määrätietoista, varsinkin mitä tulee Kustaa II Aadolfin ja hänen aisaparinsa Axel Oxenstiernan toimintaan. Selkeä kannanotto keskusteluun olisi ollut tervetullut. Kustaa II Aadolfin ja hänen lähimpien avustajiensa määrä tietoi suus nousee esiin myös, kun Lappa lainen kuvaa hallinnon kehitystä. Kirjan tärkeimpiä teemoja on kysymys siitä, miten Suomesta tuli keskitetyn suurvalta-Ruotsin osa. Kuten Lappalainen toteaa, Ruotsin hallintokoneisto kehittyi selvästi varsinkin 1620-luvulla. Kustaa II Aadolfin aikana Suomeen ”istutettiin hyvin toimivan pohjoismaisen valtion perusteet” (s. 296). Oikeuslaitosta kehitettiin ja kaupunkeja perustettiin vilkastuttamaan kaupankäyntiä. Lappalaisen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että 1620-luku oli tärkeä murrosvaihe Suomen histo- riassa. Toki kuvaus on tässä kohdassa hieman yksioikoinen. Kustaa Vaasan luomalle hallintokoneistolle Lappalainen ei anna paljoakaan arvoa, vaikka se toimi perustana Kustaa Aadolfin ja Axel Oxenstiernan toimeenpanemalle kehitykselle. Lappalainen ei myöskään juuri noteeraa Kustaa II Aadolfin aikana toimeenpantua laajamittaista veronvuokrausta. 1620-luvun puolivälissä suuri osa valtakunnan veronkannosta oli nimittäin vuokrattu eli nykytermein yksityistetty. Vuokraus ulotettiin myös tulleihin ja teollisuuslaitoksiin. Veronvuokraus oli yleistä 1600-luvun Euroopassa, mutta Ruotsin kohdalla erikoista oli se, että vuokraukseen ryhdyttiin vaikka veronkantoa varten oli jo rakennettu laaja organisaatio. 1620-luvun lopulla järjestelmän haitat ja epäkohdat alkoivat näkyä jo niin vakavina, että vuok rauksesta hiljalleen luovuttiin Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen. Veronvuokrausta olisi voinut käsitellä teoksessa laajemmin, koska Kustaa II Aadolf oli Mats Hallenbergin tutkimuksen mukaan liikkeellepaneva voima veronvuokrausjärjestelmään siirtymisessä.2 Veronvuokrauksen lyhyt käsittely lienee osittain selitettävissä Lappalaisen kirjoitustyylillä, johon kuuluu oleellisesti pelkistäminen, 2 Mats Hallenberg, Statsmakt till salu. Arrendesystemet och privatiseringen av skatteuppbörden i det svenska riket 1618–1635, Nordic Academic Press, Lund, 2008, s. 70–79 ja paikoittain; Veronvuokrauksesta Kustaa II Aadolfin aikana, ks. myös K.R. Melander, Vuokraukset ynnä talojen lyhennykset Suomessa, Käkisalmen läänissä ja Inkerissä vv. 1617–1634, Historiallinen Arkisto XVI, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki, 1900. kärjistäminen ja vastakkainasettelu. Veronvuokrauksen laajuuden korostaminen ei varmastikaan olisi sopinut kuvaukseen Kustaa II Aadolfista määrätietoisena hallinnon uudistajana ja valtiollisen kontrollin vakiinnuttajana. Lappalainen toteaa, että Kustaa II Aadolfin hallituskausi sijoittuu vanhan ja uuden maailman rajalle. Kustaan valtakauden jälkeen Suomi oli ”siirtymässä kokonaan toiseen aikakauteen ja jättänyt lopullisesti taakseen keskiajan varjot” (s. 293). On kuitenkin korostettava, että Lappalaisen tyyli pääsääntöisesti toimii hyvin ja tekee kirjan lukemisesta viihdyttävää, varsinkin kun kieli on sujuvaa ja nokkelaa. Kirjan rakenne on pääasiassa kronologinen. Luvuissa käsitellään Kustaa II Aadolfin lisäksi monipuolisesti 1600-luvun historiaa, esimerkiksi kauppapolitiikkaa ja kaupunkeja, kirkon vahvaa roolia suurvallan luomisessa sekä arkea Suomessa. Vuosisadan alun oloja kuvataan melko synkin sanakääntein. Ilmasto oli kylmää, elämä väkivaltaista, talonpojat elivät kurjuudessa, papit olivat karkeita ja huonosti koulutettuja, aateliset raakoja ja voudit häikäilemättömiä omaneduntavoittelijoita. Erityisen mielenkiintoisia ovat luvut jotka käsittelevät Arvid Tönnesonia ja Johannes Messeniusta. Vanhaan suomalaiseen rälssisukuun kuulunut Arvid Tönneson (Wildeman) toimi Viipurin käskynhaltijana ja oli Kustaa Aadolfin tärkein palvelija Suomessa. Luvussa kuvataan aatelin ja kuninkaan ristiriitaista suhdetta. Aikana, jolloin hallintokoneisto oli vielä alkeellinen, olivat paikalliset luottomiehet hallitsijalle välttämättömiä vallankäytön välineitä. Toisaalta paikallisten eliittien sukuver- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 61 kostot olivat hallitsijalle vaarallisia eikä hallitsija pystynyt täysin kontrolloimaan aatelia. Suomen aatelin asema 1500- ja 1600-luvun vaihteessa oli muutenkin mielenkiintoinen. Suomalainen aateli oli vielä erillinen kokonaisuus, puristuksessa Kaarle-herttuan ja Sigismundin valtakamppailun välissä. Kustaa II Aadolfin aikana aatelin ja kuninkaan suhde muuttui valtakunnan keskittämisen myötä. Aateliston paikalliset identiteetit heikkenivät ja side kuninkaaseen vahvistui. Aatelin ja kuninkaan liiton myötä Kustaa II Aadolf sai aatelin tuen, kun taas aateli sai erilaisia etuja, muun muassa yksinoikeuden tärkeimpiin virkoihin. Lappalainen kuvaa kehityskulkua varmoin ottein, aihepiiri on tuttu jo hänen väitöskirjastaan Suku, valta, suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa (2005). Historioitsija Johannes Messeniuksen tapauksen kautta Lappalainen kuvaa konkreettisesti, miten epäluulo puolalaisia vastaan ilmeni Ruotsissa. Oppinut Messenius oli opiskellut jesuiittaseminaarissa, mutta joutui taustansa ja luonteensa johdosta epäluulon alaiseksi. Hänet tuomittiin lopulta vankeuteen Kajaanin linnaan, jossa hän jatkoi työtään. Myöhemmin Johannes Messeniuksen poika Arnold Johan tuomittiin myös maanpetturuudesta. Lappalaisen mukaan Puolan ja Sigismundin pelko, paavin ja katolisen kirkon paholaismaisuus sekä erityisesti vastenmielisyys jesuiittoja kohtaan kuuluivat Kustaa II Aadolfin mielessä samaan ongelmavyyhtiin. Tätäkin kautta Ruotsin osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan saa osaselityksensä. Lappalaisen mukaan uskonnollisia motiiveja ei voi sivuut- 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 taa, vaikka niitä on tutkimuksessa välillä vähätelty. Sota oli alun perin uskonsota, vaikka sekavat liittolaissuhteet peittävät sen osittain. Lappalainen kirjoittaa että ”Kustaa Aadolfille kyse oli aina protestanttien ja katolisten kamppailusta, valon ja pimeyden taistelusta” (s. 276). Kun Puolan ja Sigismundin uhka 1620-luvun lopulla hälveni, löytyi paavillinen vihollinen Saksasta. Lappalainen avaa kiitettävällä tavalla 1600-luvun maailmaa, joka on nykypäivän näkökulmasta vaikeasti ymmärrettävää. Tuolloin Jumala oli läsnä kaikessa eikä uskontoa ja politiikkaa voinut erottaa toisistaan. Pohjola Leijona avaa hyvin aikakauden ajatusmaailmaa ja Kustaa II Aadolfin merkitys Suomen ja Ruotsin historialle tulee selvästi esille. Lappalainen piirtää mielenkiintoisen kokonaiskuvan 1600-luvun alun vaiheista ja tapahtumista. Teoksessa esiintyvät sivuhenkilöt ovat kiinnostavia, vaikka heidän kuvaamisensa jättää väillä itse päähenkilön hieman liiaksi taustalle. Lappalainen käyttää sujuvasti lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta, vaikka hänen aineistonsa ei ole mitenkään poikkeuksellisen laaja. Ajoittain mutkia vedellään turhan suoriksi ja problematisointia olisi kaivattu hieman enemmän, mutta kokonaisuudessaan kyseessä on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja post doc -tutkija Helsingin yliopistossa. Kaikki valtameristä Eero Aro Kai Myrberg ja Matti Leppäranta: Meret – maapallon siniset kasvot. Ursa 2014. Kai Myrberg ja Matti Leppäranta ovat työstäneet ansiokkaasti ensimmäisen suomenkielisen kirjan valtameristä, merivedestä, virtauksista, jääoloista ja ekologiasta sekä merien ja ilmakehän vuorovaikutuksista, kuten merien roolista ilmastonmuutoksessa. Kirjasta vuonna 2015 annettu Vuoden tiedekirja -kunniamaininta ei tullut tyhjästä. Kirja sisältää perustiedot maapallon yhdestä tärkeimmästä ympäristöstä, valtameristä, jotka kattavat 70 % maapallon pinta-alasta. Tekijät ovat noudatelleet hyväksi havaitsemaansa tapaa yhdistellä ja kytkeä fysiikan lainalaisuuksia merien tilan arvioon ja ekologiaan. He ovat laajentaneet onnistuneesti aiemminkin Itämerellä käyttämänsä konseptin käsittelemään suomalaiselle lukijalle hieman tuntemattomampia alueita, valtameriä. Valtameristä on olemassa eri kielillä ja eri näkökulmilla tehtyä sisällöltään eritasoista kirjallisuutta, enemmän kuin kukaan kohtuudella jaksaa elinaikanaan lukea tai nielaista, mutta koottua tietoa ja kirjallisuutta ei ole kovinkaan paljon. Tämä kirja täydentää koottua, helposti luettavaa ja omaksuttavaa tietoa. Mielestäni kirja on erinomainen lisä yliopistotasoisen opetuksen perusopintoihin, käytettäväksi myös ammattikorkeakoulujen opintoohjelmissa, täydennyskoulutuksessa ja miksei vaikka lukioissa yleistajuisena tietokirjana. Suomalaisia on pidetty metsäkansana, mutta Suomen rannikolla ja merellä on liikuttu siitä läh tien kun ensimmäiset asukkaat tulivat tänne noin 10 000 vuotta sitten. Meret ja valtameret ovat aina olleet aina läsnä. Ilman valtameriä ja niihin liittyviä merialueita suomensukuisille kansoille olisi käynyt täällä köpelösti. Valtamerien käyttöön ja ymmärtämiseen, mukaan lukien Itämeri ja Suomen merenkulku, vaikuttivat 1600-luvulla erityisesti Hollanti ja hollantilaisten laivanvarustajien isot kauppalaivat, jotka veivät aina 1800-luvulle asti metsästä saatuja ja jalostettuja tuotteita, kuten tervaa ja lautoja, sekä toivat vastineeksi suolaa, mausteita, kankaita ja kulttuurivaikutteita. Vuonna 1769 ensimmäinen suomalainen kauppalaiva ylitti Atlantin ja vuosina 1845–47 pietarsaarelainen fregatti Hercules kiersi ensimmäisenä suomalaisena laivana maailman ympäri. Voin vain arvailla, minkälaisella tiedoilla Atlantti vuonna 1769 ylitettiin. Vuonna 1770 Benjamin Franklin laati kirjan kuvituksenakin käytetyn kartan Golf-virrasta, mutta epäilen, että tuolloin suomalaisten kauppalaivojen kapteenien tiedot valtamerien virtauksista ja erityisesti Golf-virrasta olivat hieman vajavaisia. Kirjan myötä valtamerien perusominaisuudet, niiden synty, syvyydet ja laajuudet sekä pohjan muodot käyvät taas tutuiksi. Lukiessani kirjaa havaitsin jo unohtaneeni monia perusasioita valtameristä ja meristä yleensä, niiden perusfysiikasta, kerrostuneisuudesta sekä virtauksista, vaikka ne Itämeren ja Pohjanmeren kohdalla vuosikymmenien ajan työhöni liittyivätkin. Toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä kerrata tai oppia. En esimerkiksi muistanut, että merten tilavuus koko maapallon tilavuudesta on varsin pieni (0,13 %), mutta niiden rooli koko maapallon elämän kannalta on aivan ratkaiseva. Hauska yksityiskohta kaikkien tuntemalta rannattomalta Sargassomereltä on se, että aika ajoin myötäpäivään kiertävissä pyörteissä tuulen ajovirran vaikutuksesta vettä kerääntyy pyörteen keskustaan, jossa veden korkeus saattaa olla kaksi metriä korkeammalla kuin reuna-alueilla. Meille pohjoisen Itämeren alueella asuville kahden metrin vedenkorkeuden nousu olisi huima. Muistettakoon esimerkiksi Helsingissä vuoden 2005 tammikuun alussa olleet Gudrunmyrskyn aiheuttamat tulvat, jolloin vedenkorkeus oli noin 1,5 m normaalia korkeammalla. Helsingin kauppatorilla kastuivat presidentinkin jalat, kun hän meni linnaan. Kertomus virtauspiraalista (Ekmanin spiraali), sen synnystä ja vaikutuksista on mielestäni hieno kertomus tieteen teorian ja käytännön havainnoinnin yhdistämisestä. Viehätykseni liittyy ainakin osittain siihen, että toinen kirjan kirjoittajista opetti minulle vuosikymmeniä sitten Ekmanin spiraalin teorian enkä sitä sen jälkeen ole unohtanut. Niin tai näin, kaikki merellä liikkuneet ovat ihmetelleet, miksi merellä aallot ja jäälautat eivät kulje tuulen suuntaisesti. Nehän taipuvat pohjoisella pallonpuoliskolla oikealle ja eteläisellä pallonpuoliskolla vasemmalle. Selvitys tähän on annettu klassisessa Ekmanin spiraalin selityksessä ja Ekman-kuljetuksessa, jotka selvitetään kirjassa. Sääli, että järvissämme spiraali ei toimi, koska matalissa järvissämme pohjan kitka estää sen. Kokonaisuudessaan merien virtaamista käsittelevä luku on mielestäni erityisen hyvin kirjoitettu Coriolis-ilmiöineen, termohaaliinikiertoineen, kumpuamisineen, pysyvine merivirtoineen, pasaatituulineen, aaltoliikkeineen ja vuorovesineen. Havainnolliset kuvat auttavat ymmärtämään, miten koko suuri koneisto oikein toimii ja mitkä tekijät milläkin alueella siihen erityisesti vaikuttavat. Hyvin tehtyä on mukava lukea. Sama koskee lukua ”Merten jäät”, joka on tietysti ainakin minulle rannikolla asuvana vuosittaisen havainnoinnin kohteena. Erityisen kiinnostavaksi luvun tekee kertomukset jään muodostumisesta, iästä, sen suolaisuudesta ja suolaisuuden vähenemisestä. Merivedestä syntyvä jää sisältää aluksi suolaa melkein yhtä paljon kuin merivesikin, mutta suolapitoisuus vähenee aikaa myöten erityisesti kesäaikana. Niinpä kesän yli säilyvä jää on taas melkein suolatonta ja senhän ovat paikalliset asukkaat, inuiitit tietäneet iät ja ajat ja käyttäneet sinertävää merijäätä talousvetensä lähteenä. Merten ja ilmakehän vuorovaikutukset, sadanta ja haihdunta, merten lämpötalous, tuulten aiheuttama aallokko, El Niño- ja La Niña -ilmiöt sekä erilaiset indeksit on selvitetty kirjassa mainiosti. Sekin selviää, että Suomessa suurin osa sateista liittyy rintamatoimintaan ja miten maa- ja merituulet oikein syntyvät. ”Elämä merissä” -luku, joka kertoo meriekologian perusteista, ekologisista vyöhykejaoista ja ravintoverkoista, jää puolestaan aika ohueksi meriekologiseksi tarinaksi. Kirjoittajat palaavat tässäkin uskollisesti merien fysikaalisiin ilmi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 63 öihin ja toteavat, että fysiikka on se, joka määrää ekologian reunaehdot. Varmaankin näin on, mutta fysikaaliset taustatekijät ja veden laatu, valon kulku merivedessä, valon sironta, konvektio ja kumpuaminen eivät kerro kovin paljon elämästä merissä. Olisin odottanut tässä enemmän tietoa eri lajien vuorovaikutussuhteista, lajien välisestä kilpailusta, peto–saalissuhteista ja muista merielämään liittyvistä kiehtovista riippuvuuksista ja sopeutumista. Maininta siitä, että merikäärmeet ovat erittäin myrkyllisiä, ei oikein lisää elämää tähän lukuun. Lisäksi merten ravinnontarjonnasta kertova kappale käyttää valitettavasti hieman jo vanhentuneita tietoja, kuten vuoden 2005 ja 2007 FAO:n tilastoja. Uudempiakin olisi ollut saatavilla, sillä vuonna 2012 maailman meriltä nostettiin kaikkiaan 158 miljoonaa tonnia ravintovaroja 90 miljoonan tonnin sijasta. Lisäksi tekstitaulukossa tuhannet ja miljoonat tonnit ovat menneet klassisesti sekaisin ja määrät ovat tuhatkertaisia tekstiin verrattuna. Numerot ovat joskus vaikeita jopa kokeneille ammattilaisille. Euroopan merialueet saavat perustellusti oman lukunsa kirjassa. Luku painottuu Itämereen, kiitokset siitä. Toisaalta muiden merialueiden kuvaukset jäävät hieman lyhykäisiksi katsauksiksi kulttuurihistoriaan ja merialueiden perustietoihin. Mustanmeren ja Itämeren välinen lähempi vertailu samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen olisi ollut paikallaan. Tässäkin luvussa on käytössä erilaisia lukuarvoja muun muassa merten keskisyvyyksille ja pintaaloille. Pohjanmeren keskisyvyys on joko 94 metriä (taulukossa) tai 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 80 metriä (tekstissä) tai Mustanmeren pinta-ala joko 422 000 km2 tai 461 000 km2. Lähes neljännes kirjasta keskittyy merestä kumpuaviin uhkiin ja tapahtuneisiin katastrofeihin, kuten tsunameihin ja hirmumyrskyihin, sekä ilmastonmuutokseen ja merien tulevaisuuteen. Nykyaikaan näytää kuuluvan selvästi se, että erityistietoja ja -taitoja osaa vien on tavalla tai toisella varoiteltava kanssaihmisiään uhista ja tulevista vaikeuksista. Kirjoittajat ovat ottaneet kopin tästä kierrepallosta, sillä uusin tekniikka mahdollistaa merien ajantasaisen seurannan. Erilaistet ilmaston ja merien matemaattiset mallit sekä niiden yhdistelmät mahdollistavat hämmästyttävän yksityiskohtaisten ennusteiden laadinnan ja varoitusjärjestelmien kehittämisen. Kirjasta saa runsaasti lisävalaistusta sekä tsunamien että hirmumyrskyjen syihin ja seurauksiin. Trooppisten hirmumyrskyjen nimeämiseen liittyvä tarina on hauska. Aiemmin ne nimettiin naisten ja epäsuosittujen poliitikkojen mukaan, mutta nykyään kaiketi tasaarvoisuuden takia myrskyt nimetään vuoden alusta lukien aakkosjärjestyksessä käyttäen vuorotellen miesten ja naisten nimiä. Aakkoslistalta on kuitenkin poistettu Q ja U kirjaimet sekä Atlantin alueella X, Y ja Z, koska englannin kielessä ei ole riittävästi niillä alkavia nimiä. Taifuunit nimeää puolestaan taifuunikomitea ja jokainen komitean jäsenmaa saa ehdottaa kahta nimeä käytettäväksi. Hurraa, tasaarvo ja komiteat! Merivesitulvista kertovassa kappaleessa kirjoittajat palaavat vuoden 2005 alussa riehuneeseen Gudrun-myrskyyn, joka sai aikaan Itämerellä uudet vedenkorkeusennätykset erityisesti Pärnussa ja Suomen rannikolla Suomenlahdella, mutta miksi ei Pietarissa? Kysymys jäi Pietarin osalta auki ja kirjoittajat lupasivat palata siihen hieman myöhemmin. Harmi, että vastaus jäi kuitenkin antamatta. Merten tilaa ja ilmastonmuutosta käsittelevä luku vie lukijan merien suojelun, merten hyötykäytön ja ilmastonmuutoksen pariin. Erityisesti he paneutuvat kasvihuoneilmiöön ja kansainvälisen ilmastopaneelin toimintaan ja tuloksiin. Luku sisältää paljon ajantasaista tietoja ja tieteen tuloksia, jotka saavat lukijan mietteliääksi. Vaikka esimerkiksi Helsinki-komission (Itämeren suojelukomissio HELCOM perustettiin vuonna 1974) ansiot ovat toki kiistattomat, lukija kuitenkin jää miettimään työn tuloksellisuutta, sillä HELCOMin noin 40 vuoden toiminnan jälkeen Itämeri on edelleen yksi maailman saastuneimmista meristä. Itämeren leväkukinnat ovat lisääntyneet, sen keskusaltaan hapettomat pohja-alueet ovat laajentuneet ja kalakannat ovat selvästi pienentyneet. Miten tähän on päädytty yli 40 vuoden aherruksen jälkeen? Edelleen kirjoittajat toteavat, että suojelun epäonnistuminen maksaa paljon enemmän kuin suojeluun käytetty raha, koska tällöin meren tarjoamat resurssit eivät enää olisi nykyisessä mitassa käytössämme. Kuinka päin nämä oikein menevät? Periaate on kyllä selvä, mutta ilmeisesti merkittäviä muutoksia ei voida käytännössä toteuttaa Itämeren vesimassan vaihtoaikaa nopeammin, joka on 40–50 vuotta. Kirjoittajat käyttävät muutamissa kohdissa ilmaisua ”ryöstökalastus”. Itse olisin varovainen sanan käytössä, sillä ryöstö yleensä tarkoittaa jonkun hallussa olevan anastamista, ryöstämistä; silloin pitäisi määritellä, keneltä anastettiin, mitä vietiin ja kuka vei! Liika- ja ylikalastus ovat varsin käyttökelpoisia sanoja oikeisiin yhteyksiin sijoitettuna. Kalakantojen ekologia ja dynamiikka on kuitenkin niin monimutkainen ja -muotoinen ilmiö, ettei sitä voi kuitata pelkästään liikakalastuksella, sillä kalakantojen kasvupotentiaalia voidaan liikakalastaa ja lisääntymiskapasiteettia voidaan verottaa liikaa, mutta nämä liikakalastukset ovat ominaisuuksiltaan täysin erilaisia. Kalastuksen oikein tehtyyn säätelyyn ja niitä vastaaviin saaliisiin liittyy tieteestä tuleva vanha käytännön paradoksi, jonka mukaan kalastamalla vähemmän saadaan enemmän saalista. Sitä ei kuitenkaan tahdota uskoa ja alan ihmisiä on erittäin vaikea vakuuttaa sen toimivuudesta. Kirjoittajille myös tiedoksi, että eräiden lähteiden mukaan, jota kirjoittajat ovat käyttäneet, noin kolmasosa maailman kalakannoista on romahtanut ja eräiden toisten lähteiden mukaan, joita ihan yhtä hyvällä syyllä voi käyttää, näin ei ole tapahtunut. Riippuu siitä, keneltä kysytään ja missä tarkoituksessa sekä mitä ajanjaksoa ja lajeja tarkoitetaan. Samalla tavoin, kuten kirjoittajatkin huomioivat, on kiistanalaista, romahtavatko kaikki kalakannat jopa alle 50 vuodessa, mikäli nykyistä liikakalastusta jatketaan. Matemaattisten mallien käyttäjinä kirjoittajien on täytynyt tietää, että kyseinen Nature-lehdessä julkaistu artikkeli perustui monotoniseen, vain yhteen suuntaan muuttuvaan malliin, jolla ei ollut kovinkaan vahvoja sidoksia kalastukseen, sen ekonomiaan, merie- kosysteemien toimintaan ja riippuvuuksiin. Niinpä mallin mukaisesti tietyn ajanjakson jälkeen päädytään lukuarvoon nolla, jolloin kaikki on loppu. Ilmasto, säätila ja merien tila ovat lähes päivittäin esillä tiedotusvälineissä. Merien rooli sään ja ilmaston kehityksessä on merkittävä. Tutkimustieto tästä vuorovaikutuksesta lisääntyy ja tarkentuu jatkuvasti. Kuten kirjoittajatkin hyvin toteavat, ilmasto on tilastollinen käsite, joka määritellään ilmakehän pitkän ajan tilastollisten ominaisuuksien perusteella. Käsitys ilmastosta sääolojen pitkäaikaisena keskiarvona on syntynyt jo kauan sitten. Nykyisin käytössä oleva ilmastollinen normijakso on 30 vuotta. Kirjaan on sisällytetty ilmastonmuutoksesta oma, kansainvälisen ilmastopaneelin raportteihin perustuva kappale odotettavissa olevasta muutoksista ja eri vaihtoehdoista. Palautekytkennät, ilmastomallit ja muutokset merissä havainnollistetaan mielestäni oikein hyvin. Erilaisten ilmastomallien epävarmuudet tuodaan esiin ja todetaan, että kirjassa oleva esitys ilmastomuutoksesta pohjautuu valtaosan alan tutkijoiden näkemykseen ja siksi se on tällä hetkellä paras käsitys asiasta. Tästä olen hieman eri mieltä. Näkemys on varmaankin suosituin, mutta parhaaksi nimeäminen on harhaanjohtavaa, sillä toistaiseksi monet tietomme ovat epävarmoja. Parasta on turha nimetä, sekin on toistaiseksi aika huono. Edellisen perusteella allekirjoitan kirjan kappaleen ”Ilmastonmuutosskeptikot” kokonaisuudessaan ja mielihyvin. Kirjan lopussa tekijät vetävät lyhyesti yhteen kirjansa sisällön, antavat muutamia viitteitä alan muuhun kirjallisuuteen sekä selvit- tävät ja selittävät meritieteen sanastoa. Hyvä niin, sillä niistä kaikista on lukijalle apua, erityisesti meritieteen sanastosta. Kirjan tekijät ovat suomalaisen fysikaalisen merentutkimuksen osaajia, joiden pitkäaikainen kokemus sekä tieteentekijöinä että opettajina näkyy kirjan sisällössä. Toisaalta tieteentekijän taustat vaikuttavat tekstin laatuun eikä lukijalla, kokeneemmallakaan, ole aina helppoa, sillä tasapainoilu tieteellisen kirjoittamisen ja yleistajuisen, perusasioihin paneutuvan tekstin tuottamisen välillä osoittautuu kirjassakin vaikeaksi. Tieteen popularisointi on vaikea laji. Kirjoittajilla on paikoin ollut ongelmia tuottaa sellaista tekstiä, joka ei olisi liiak si rautalangasta väännettyä tai toisaalta liian teoreettista ymmärrettäväksi ja omaksuttavaksi. Kirjan monet esimerkit toki helpottavat tilannetta ja auttavat lukijaa ymmärtämään ja skaalaamaan ilmiöitä, mikä on kirjoittajilta hyvin ajateltu. Toisaalta kirjassa on myös tarpeettomia tekstinpätkiä, joista tarkemmalla toimitustyöllä olisi päässyt eroon. Esimerkiksi seuraavan tekstin olisi voinut huoletta jättää pois: ”Purjehdus perustuu tuulen voimaan. Tuulen voima työntää purjeen avulla venettä eteenpäin, ja liikettä vastustaa veneen ja veden välinen kitka.” Kirjan alussa tekijät esittävät kirjansa erityisiksi kohderyhmiksi meristä kiinnostuneet luontoharrastajat, kalastajat, veneilijät, sukeltajat ja rantalomakohteisiin matkustavat. Nähtäväksi jää, löytävätkö nämä kohderyhmät kirjan. Toivottavasti, sillä tekijät ovat mielestäni onnistuneet mainiosti monitieteellisten ilmiöiden selittämisessä ja yhdistämisessä. Suosittelen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 65 kirjaa luetettavaksi ja luetettavaksi mahdollisimman monissa yhteyksissä. Suomenkielinen pioneerityö valtameristä teksteineen, kaavakuvineen ja kuvineen on laadukkaasti tehty ja painettu. Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on toiminut riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen erikoistutkijana. Kirjoitettua elämää Merja Leppälahti Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toimittaneet Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. mahdollisesti negatiivisiksi tulkittavista osa-alueista tietoisesti vaiettiin. Oulun yliopiston historiantutkijat ovat tarttuneet kysymykseen elämäkertakirjoittamisesta ja julkaistujen elämäkertojen tulkitsemisesta historiantutkimuksellisesta näkökulmasta. Historiallinen elämä -teoksen kirjoittajina on kaksikymmentä historiantutkimuksen asiantuntijaa Suomesta ja ulkomailta. Teos on jaettu kolmeen osaan, ”Kirjanmerkkejä”, ”Yhdet askeleet” ja ”Monet jäljet”. Näistä ensimmäinen sisältää aiheeseen johdattelevia artikkeleita, seuraavissa käsitellään ensin yhden henkilön elämään keskittyviä elämäkertoja ja jälkimmäisessä osassa elämäkerrallista tutkimusta, joka kohdistuu useampaan henkilöön yhdessä. Käsitteitä ja mahdollisuuksia Elämäkertoja on kirjoitettu pitkään, mutta vasta viime vuosikymmeninä ne ovat alkaneet nauttia arvostusta, joka niiltä on aikaisemmin erityisesti tutkimusyhteisöissä puuttunut. Elämäkertoja kirjoittavat tutkijoiden lisäksi journalistit ja myös monenlaiset harrastajat. Elämäkerta voi olla vuosien tutkimustyön tulos tai nopeasti hahmoteltu luonnostelma. Vasta melko hiljattain tiedepiireissä on ryhdytty pohtimaan elämäkertatutkimuksen tekemisen tapoja. Elämänkertoja on tyypillisesti kirjoitettu erilaisista merkkihenkilöistä, ”suurmiehistä”, mutta nykyään elämäkerran kohteeksi sopii myös aivan tavallinen ihminen tai jopa ihmisryhmä. Varhaiset elämänkerrat olivat usein selkeästi kohdettaan sankarillistavia, joissa kaikki selitettiin parhain päin tai 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Toimittajien johdannon jälkeen ensimmäinen ”Kirjanmerkkejä”osa sisältää kolme artikkelia, joissa tarkastellaan elämäkertakirjoittamisen historiaa ja kirjoittajan vastuuta sekä yksilö-, ryhmä- ja joukkobiografian peruskysymyksiä. Christina Florin tarkastelee artikkelissaan ”Biografia rajoja rikkomassa” kolmea elämäkertatutkimusta, joiden kohteena ovat ruotsalaiset naisasianaiset, naisprofessorit sekä pariskunnat, joissa molemmat puolisot ovat korkeasti koulutettuja ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Heini Hakosalo puolestaan käsittelee varhaisten suomalaisten naislääkärien elämäkertatutkimusta artikkelissa ”Taso hyppelyä”. Molemmissa artikkeleissa osoitetaan merkittäviä seikkoja, jotka nousevat esiin tarkasteltaessa useamman henkilön elämää yhdessä, mutta jotka todennäköisesti jäisivät huomaamatta yksilöelämäkerrassa. Erityisesti Hakosalo myös täsmentää ja selkeyttää artikkelissaan elämäkertatutkimuksen keskeisiä käsitteitä. Elämäkertojen lukija voi joskus ihmetellä, miten yhdestä ihmisestä voidaan kirjoittaa niin erilaisia elämäkertoja, että on vaikea uskoa elämäkerran käsittelevän samaa henkilöä. Läheskään aina kyse ei varsinaisesti ole tarkoituksellisesta vääristelystä, vaan näkökulman valinnasta. Nykyään voidaan myös ymmärtää, ettei elämäkerran tarvitse olla johdonmukainen ja eheä, vaan se voi olla myös katkonainen ja sirpaleinen; saman ihmisen elämänhistoriassa voi erottaa monta elämää. Artikkelissaan ”Elämä pelissä” Birgitte Possing korostaa myös elämäkerran kirjoittajan vastuuta, kun hän toimii ”päähenkilönsä nukkemestarina”. Kehdosta hautaan – näinkö se meni? Elämäkerran kokoamisen ja tulkitsemisen kysymyksiin tartutaan kirjan toisessa osassa, joka sisältää seitsemän artikkelia. Kuusi artikkeleista käsittelee ihmiselämäkertoja. Seitsemäs on Katri Helmisen artikkeli ”Juoksijaori Lapukan tarina ja eläinelämäkerran mahdollisuus”, jossa Helminen pohtii, mistä eläimen elämäkerta oikeastaan kertoo. Lapukka-hevosen elämäkerran kohdalla hevosen itsensä lisäksi mukana ovat ainakin jännittävät juonteet ravitoiminnasta, hevosjalostuksesta ja pirtun salakuljetuksesta. Kuten Helminen toteaa, ne kuuluvat osaksi Lapukan elämän kontekstia, mutta myös ihmisten toimintaa. Usein tarkasteltavan henkilön elämänvaiheista nostetaan esil- le nimenomaan niitä asioita, mitä kirjoittaja pitää tärkeinä, tällöin jokin elämänalue painottuu muiden kustannuksella. Esimerkiksi Ulrike Meinhofin elämäkertojen kompastuskivi on Katariina Lehto-Bleckertin mukaan Punainen armeijakunta (Rote Armee Fraktion, RAF), terroristiseksi määritelty ryhmä. Lehto-Bleckert käsittelee artikkelissaan ”Nainen tarvitsee oman huoneen – mutta miksi se ei riittänyt Ulrike Meinhofille?” useita Meinhof-elämäkertoja, joissa yhteistä on keskittyminen pyrkimykseen löytää selitys Meinhofin terroristiuralle. Erilaiset aineistot tuottavat hyvin erilaisia näkökulmia tarkasteltavien ihmisten elämään. Muistelmat ja kirjeet ovat tutkittavien itse tuottamaa kuvaa elämästään. Heidi Kurvinen käsittelee toimittaja Anni Voipion muistelmatekstien luomaa kuvaa naispuolisen toimittajan elämästä ja työstä 1920−40-lukujen Suomessa. Artikkelissaan ”Muistelmat lähteenä. Toimittaja Anni Voipion Lehtimatka” Kurvinen toteaa, ettei Voipio juuri käsittele naistoimittajan sukupuoleen liittyviä ongelmia vahvasti maskuliinisessa lehtimiesyhteisössä. Toisinaan hiljaisuudet voivatkin kertoa enemmän kuin se, mitä on eksplisiittisesti sanottu. Artikkelissaan ”Elämä kirjeissä. Miten representoida jo representoitua elämää” Erla Hulda Halldórsdóttir nostaa esille Sigríður Pálsdóttirin, tavallisen 1800-luvulla eläneen islantilaisnaisen, jolta on säilynyt 250 veljelle kirjoitettua kirjettä lähes Sigríðurin koko elämän ajalta. Halldórsdóttir pohtii muun muassa sitä, miten tämäntapaisessa elämäkerrassa on mahdollista tuoda esille monenlaiset paikalliset ja ajalliset kontekstit siten, että ylimpänä kuuluu tutkittavan oma ääni. Myös Seija Jalaginin artikkelissa ”Vieraalla maalla kaukana. Aili Havaksen transnationaali elämä” keskeisenä lähteenä ovat Palestiinassa ja Israelissa lähetystyötä tehneen Aili Havaksen omat kirjeet ja muistelmat. Jalagin lukee aineis toaan transnationalismin näkökulmasta eli hän kiinnittää huomiota kahden tai useamman kulttuuripiirin läsnäoloon. Havaksen elämän kantavana juonteena Jalagin näkee transnationaalisen kristillisyyden, jota Havas toteutti käytännön työssään ja ihmissuhteissaan. Useassa artikkelissa käsitellään lähdekriittisiä kysymyksiä. Julia Dahberg ja Niina Timosaari tarttuvat kysymykseen luotettavista lähteistä artikkelissaan ”Kaikkihan tiesivät, että Edvard-setä oli homo! Seksuaalisuuden tutkiminen lähdekriittisenä ongelmana”. Kirjoittajat osoittavat, miten ohuille faktatiedoille Edvard Westermarckin usein kyseenalaistamattomana totuutena esitetty homoseksuaalisuus loppujen lopuksi perustuu. He myös muistuttavat, että tutkimuksen liikkuessa toisenlaisessa ajassa ja eri kulttuureissa on helppo sortua anakronismeihin. Myös esineet voivat muodostua merkittäviksi henkilön elämäkerran kiinnekohdiksi. Visa Immonen nostaa artikkelissaan ”Neljä esinettä valtionarkeologi Juhani Rinteen elämästä” esille sosiologi Violette Morinilta peräisin olevan käsitteen elämäkerrallinen esine, jolla tarkoitetaan yhteen henkilöön kiinnittyvää esinettä. Käyntikorttivalokuva, yliopiston opintokirja, exlibris-painolaatta ja Rinteestä maalattu muotokuva ovat ne neljä elämäkerrallista esinettä, joiden kautta Immo- nen lähestyy Juhani Rinteen elämänvaiheita. Monta ihmistä – yksi elämäkerta ”Kirjanmerkkejä”-osassa jo todettiin, että tarkasteltaessa useamman henkilön elämää yhdessä voidaan tuoda esille jotain sellaista, joka ehkä jäisi näkymättä yksilöelämäkerrassa. ”Monet jäljet” -osassa käsitellään elämäkertatutkimusta nimenomaan kahden henkilön tai tietyn ihmisryhmän elämäkertojen kautta. Tiina Kinnunen käsittelee artikkelissaan ”Taistelevat sisaret” kahden naisasianaisen, Ellen Keyn ja Alexandra Gripenbergin, erilaisia näkemyksiä naisliikkeen lähtökohdista ja niiden näkymistä Gripenbergin toiminnassa. Kirsti Salmi-Niklander tarkastelee kahden 1860-luvulla syntyneen kirjoittajan eri suuntiin johtanutta elämää artikkelissaan ”Kansankirjailija ja talonpoikaisylioppilas”. Merja Uotila esittelee artikkelissaan ”Tavallisuuden tavoittelua” tietyn ryhmän henkilöitä kuvaavaa prosopografista tutkimusta, Antti Harmainen ja Mikko Pollari puolestaan tutkiskelevat elämäkertatutkimuksen käyttöä liikkeiden ja aatteiden historian tutkimuksessa artikkelissa ”Biografian mahdollisuuksista ja rajoista työväenliikkeen ja teosofian tutkimuksessa”. Perhe, suku ja muut sosiaaliset suhteet ovat keskeisiä Jaana TorninojaLatolan artikkelissa ”Perhehistoriani on osa työväenliikkeen historiaa”, Anu Lahtisen artikkelissa ”Noudatin vanhempieni tahtoa” ja Maarit Leskelä-Kärjen artikkelissa ”Suhteellista elämää”. Torninoja-Latolan ja Lahtisen artikkeleissa käsitellään myös elämäkertojen kohteiden itse tuottaman aineiston T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 67 käyttöä. Leskelä-Kärki painottaa myös reflektion merkitystä tutkijan ja tutkimuskohteen välillä. Historiantutkija ja puoluepoliitikko Raimo Väyrynen Elämäkertatutkimuksen mahdollisuudet Historiallinen elämä valottaa monipuolisesti elämäkertatutkimuksen mahdollisuuksia lähinnä artikkelien kirjoittajien omien tutkimusesimerkkien kautta. Teos on tarkoitettu nimenomaan suomalaiselle lukijalle, ja myös alun perin muilla kielillä kirjoitetut artikkelit on käännetty suomeksi. Tämä on paitsi virkistävää myös ansiokasta, sillä Historiallinen elämä esittelee tutkimuskohteiden lisäksi elämäkertatutkimuksessa käytettyjä peruskäsitteitä ja tutkimustapoja. Suomeksi julkaistut artikkelit antavat eväitä ja ajattelemisen aihetta tutkijoiden lisäksi muille elämäkertakirjoittamisen parissa työskenteleville ja vahvistavat mahdollisuutta käydä tieteellistä keskustelua myös suomeksi. Kirjan lopussa on hyvä hakemisto, joka sisältää sekä henkilöettä asiahakusanoja. Jokaisen artikkelin lähdekirjallisuus on heti artikkelin lopussa, samoin artikke lien viitteet ovat tekstien yhteydessä helposti luettavissa. Sen lisäksi, että artikkelit ovat tieteellisellä tavalla informatiivisia, useimmat niistä ovat – parhaiden elämäkertojen tapaan – myös viihdyttäviä ja inspiroivia. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tietokirjailija ja kriitikko. 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 Maria Lähteenmäki: Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopolitiikko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. Väinö Voionmaan (1869–1947) pitkä ja polveileva ura tutkijana ja poliitikkona ansaitsee elämänkerran. Voionmaa oli kotoisin monen muun aktiivisen suomalaisuusmiehen ja sosialistin kanssa Jyväskylästä. Voionmaa (vuoteen 1906 saakka Wallin) kunnostautui tutkijana ja hänet nimitettiin elokuussa 1918 Helsingin yliopiston kiinteään ylimääräiseen Suomen ja Skandinavian historian professorin virkaan. Hänen pätevyydestään ei ollut epäselvyyttä, mutta kielitaistelu tuli näkyviin päätettäessä hänen nimityksestään. Kaikki ruotsinkieliset professorit äänestivät hänen nimitystään vastaan. Lisäksi Voionmaa oli sangen näkyvästi Venäjän vastainen, häntä voidaankin pitää suomalaiskansallisena nationalistina, joka ei kuitenkaan koskaan ollut ahtaasti kansallismielinen. Voionmaa keskittyi tutkimuksessaan Suomeen ja Karjalaan. Useat hänen töistään olivat paikallishistorioita, joukossa Suomen karjalaisen heimon historia (1915) ja Tampereen historia. Häntä voidaan kiistatta pitää maantieteellisen ja alueellisen historiantutkimuksen alkuunpanijana Suomessa. Valitettavasti Lähteenmäki ei tarkastele yksityiskohtaisemmin näitä Voionmaan tieteellisen uran perusteoksia, vaan kiinnittää huomiota hänen geopoliittiseen julkaisutoimintaansa, jolla on selvempi poliittinen sävy. Tämä on luontevaa sikäli, että Lähteenmäki on antaumuksella ja ansiokkaasti kirjoittanut aikaisemmin muun muassa Karjalan kannaksen ja pohjoiskalotin historiasta Suomen rajamaakuntina. Voionmaa oli tieteellisen uransa ohella ja sen osana geopoliittisen ajattelun läpitunkema. Häneen vaikutti syvästi saksalainen Friedrich Ratzel (1844–1904), jota voidaan pitää ihmismaantieteen ja sosiaalidarvinistisen katsantokannan merkittävänä edustajana. Hänen tutkimuksissaan nämä opinkappaleet eivät ole aina päällimmäisinä, vaan pikemminkin muodostavat maailman kansakuntien syvärakenteen tarkastelun. Ratzel oli myös aikansa lapsi, hän kannatti Saksan Weltpolitikia ja valtioiden oikeutta laajentua alempiarvoisten kansojen kustannuksella. Hän oli Voionmaan tavoin valtiokeskeinen tutkija, joka kannatti orgaanista valtioteoriaa. Voionmaalla tämä tuli näkyviin hänen Suur-Suomiajattelussaan. Toinen Voionmaan oppi-isä on ruotsalainen geopoliitikko Rudolf Kjellén (1869–1922), joka oli vielä Ratzelia enemmän laajenemispolitiikan ja orgaanisen valtioteorian kannattaja. Tässä voidaan tehdä ero tieteellisen ja poliittisen geopolitiikan välillä. Siinä missä Ratzel oli aikansa vallitsevien tieteellisten ajatussuuntien ja niiden yhteiskunnallisten sovellutusten, kuten darvinismin, läpitunkema, siinä Kjellén edusti puhtaasti vanhaa ruotsalaista suurvalta-ajattelua. Vaikka Voionmaa sai Kjelléniltä vaikutteita, häntä voidaan geopoliittisesta näkökulmasta pitää ennen kaikkea ratzelilaisena. Hänen keskeiset geopoliittiset työnsä sijoittuvat itsenäisyyden alkuvaiheisiin. Niistä voidaan erityisesti mainita Suomi Jäämerellä (1918) ja Suomen uusi asema. Maantieteellisiä ja historiallisia peruspiirteitä (1919), jotka sisälsivät suorasukaisen geopoliittisen ohjelman. Lähteenmäki toteaa kin, että ”Voionmaa elikin vuosina 1917–20 ratzelilaisinta kauttaan”. Ohjelman mukaan Suomen tuli saavuttaa suomalaisen heimon yhtenäisyys muinaisen Suur-Karjalan pohjalta. Uusi elinkelpoinen Suomi kattoi Kuolan niemimaan ja Vienan meren, josta raja kulki Äänisen, Laatokan ja Nevan kautta Suomenlahteen. Tämä Suur-Suomen raja oli jokseenkin yhtenevä oikeistolaisten heimonationalistien kaavaileman uuden kotimaan kanssa, joskin se Kuolan niemimaan osalta meni tätäkin pitemmälle. Voionmaa ei kuitenkaan yhtynyt heimonationalistien ajatteluun eikä suosinut sotaista valloituspolitiikkaa. Pikemminkin hän näki tämän kannasmaan valvonnan karelianismin ja karjalaisen heimon luomana luonnollisena oikeutena, joka oli itsestään selvä. Tältä pohjalta hän teki pesäeron heimosotureiden sukupolveen ja oli heidän kanssaan myös poliittisesti eri linjalla. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Voionmaan piirtämät Suur-Suomen rajat olivat jokseenkin yhtenevät oikeistolaisten mielikuvitusmaailman kanssa. Geopoliittinen ajattelu nousi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa, josta Voionmaa sai älylliset vaikutteensa, ja sillä oli laajempaa kaikupohjaa myös Suomessa. ”Kolmen kannaksen raja” oli Suomessa sangen yleisesti hyväksytty maan toivottavaksi itärajaksi. Tämän rajan vetämiseen Voionmaa saattoi käytännössä osallis- tua Tarton pitkällisten ja monimutkaisten rauhanneuvottelujen valtuuskunnan jäsenenä. Hän oli paitsi sen tieteellinen neuvonantaja, niin myös Väinö Tannerin ohella SDP:n edustaja. Lähteenmäki on luultavasti oikeassa siinä, että Voionmaan roolia neuvottelukunnassa on aliarvioitu ja hän on jäänyt Paasikiven ja Tannerin varjoon. Osasyynä tähän oli Tanner itse, joka antoi Voionmaasta jokseenkin nahjusmaisen kuvan. Kuitenkin hänellä oli omat kontaktinsa neuvostovenäläiseen valtuuskuntaan. Voionmaa toimi joka tapauksessa niin sanotun suppean Petsamon ratkaisun kätilönä, kun muun valtuuskunnan mielenkiinto ei ulottunut näin kauas pohjoiseen. Sitä paitsi Voionmaa oli toiminut hieman epäselvissä oloissa kansanvaltuuskunnan asiantuntijana sen määritellessä Suomen itärajaa osana Neuvosto-Venäjän kanssa tehtyä sopimusta. Kiistat Tannerin kanssa sävyttivät koko Voionmaan poliittista uraa. Lähteenmäki osoittaa vakuuttavasti, että Voionmaa liittyi sosialidemokraatteihin jo 1900-luvun alussa ja oli akateemisesta urastaan huolimatta koko ajan aktiivinen puolueen jäsen. Hän oli periaatteellinen työväen sivistysharrastusten kannattaja ja toimi pitkään Työväen Sivistysliiton (TSL) puheenjohtajana. Hän oli myös Matti Helenius-Seppälän kanssa raittiusliikkeen uranuurtajia. Voionmaata on vaikea sijoittaa yksiselitteisesti puolueen oikeisto–vasemmistoakselille. Hän ei missään nimessä ollut radikaali, eikä osallistunut kansalaissotaan. Hän ei ollut myöskään oikeistolainen, vaan pikemminkin Kansainliittoon uskova pasifisti, joka vieroksui kaiken- laista kiihkoilua. Jatkosodan aikana hän pysytteli visusti erillään hallitusvetoisesta propagandasta, eikä suostunut Eino Jutikkalan pyyntöön esitelmöidä Valtion tiedotuskeskuksen lukuun radiossa. Hän oli jatkosodan aikaan saksalaisvastainen, eikä luottanut kansallissosialisteihin vähääkään. Vaikka Voionmaalla oli lukuisia luottamustoimia puolueessa – hän toimi muun muassa ministerinä – hän ei kuulunut puolueen sisäpiiriin, eikä hän joutunut vastuullisena ottamaan kantaa ajan suuriin poliittisiin kysymyksiin. Voionmaa vieroksui Tannerin käytännöllistä ja suorastaan opportunistista politiikkaa. Tämä tulee selvästi näkyviin hänen 1930-luvun kannanotoissaan ja erityisesti kirjeissään diplomaattipojalleen Tapiolle Berniin jatkosodan aikana, jonka pohjalta ilmestyi vuonna 1971 teos Diplomaattipostia. Tanner teki kaiken väärin ja erityisesti liittoutui porvariston hurmahenkisempien poliitikkojen kanssa sodanaikaisissa hallituksissa. Lähteenmäki ymmärtää (liiankin) hyvin Voionmaan oppositioasennetta ja siteeraa laajasti hänen Tanneria koskevia lausuntojaan, mukaan lukien tämän taloudellisen vaurastumisen. Itse en ole koskaan kuulunut Tannerin ihailijoihin, mutta ajoittain olisi toivonut Lähteenmäen antavan myös puolustukselle puheenvuoron, sillä Tanner joutui jatkosodan aikaan toimimaan erittäin vaikeassa tilanteessa. Tässä tilanteessa Voionmaan ja Tannerin välit olivat käytännössä poikki, sotapolitiikka oli rauhanpolitiikkaa vasten, eikä mistään mielekkäästä vuoropuhelusta voinut olla kyse. Aikaisemmin välittäjänä toiminut Tannerin Linda- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 69 puoliso ei kyennyt lieventämään eri linjoille ajautuneiden miesten välejä. Viimeinen niitti oli Voionmaan ehdoton vaatimus sotasyyllisten saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen sodanajan politiikastaan. Lähteenmäki on käynyt perusteellisesti läpi Voionmaan henkilökohtaisen arkiston ja kirjeenvaihdon. Hän on muutenkin käyttänyt tarkasti hyväkseen aineistonsa. Hän nostaa esille Voionmaan geopoliittiset kirjoitukset ja tekee hänestä perustellusti tämän poliittisen ja tieteellisen ajatussuunnan edelläkävijän Suomessa. Toisaalta Voionmaa tunnustetaan tänä päivänä karjalaisen perheyhteisön ja Tampereen historioitsijana eikä niinkään aikaansa sidottuna geopolitiikkona. Tässä suhteessa hän edusti saksalaista koulukuntaa, vaikka ajautuikin toisaalta poliitikkona yhä enemmän Saksan ja erityisesti kansallissosialismin vastaiselle linjalle. Kirjoittaja on professori (emeritus). Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa H. K. Riikonen Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista. Paasilinna 2014. Tunnetuimpia kirja- ja kirjailijakohtaloita 1900-luvun Suomessa on Pentti Haanpään tapaus. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Haanpään novellikokoelmaa Kenttä ja kasarmi (1928), koska kirjailija ei suostunut poistamaan kustantajan säädyttömiksi katsomia kohtia. Uudeksi kustantajaksi tuli paljon pienempi, lähinnä sosialismin teo- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 riaa ja kotimaisia näytelmiä julkaissut Kansanvalta. Tämä johti Haanpään vuosiksi kirjalliseen marginaaliin ja hänet leimattiin vasemmistolaiseksi. Lisäksi 1930-luvun romaanit Noitaympyrä ja Vääpeli Sadon tapaus, molemmat Haanpään pääteoksia, ilmestyivät vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kentän ja kasarmin aiheena on varusmieselämä. Varusmiesku vaukset, joita aikaisemmin on tutkinut Markku Envall teoksessaan Kirjailijoiden kentät ja kasarmit (1984), ovat olleet Suomen kirjallisuudessa sangen yleisiä. Voinee jopa kysyä, onko minkään maan kirjallisuudessa yhtä voimakasta traditiota tässä suhteessa kuin Suomessa. Yksittäisiä esimerkkejä toki löytyy – yhtenä tunnetuimmista Thomas Mannin kuvaus kutsuntatilaisuudesta satiirisessa romaanissa Huijari Felix Krullin tunnustukset, jossa nimihenkilö keplottelee itsensä vapaaksi palveluksesta (vastaavia veijareita on myös Haanpäällä). Haanpään Kentän ja kasarmin vastaanotosta seikkaperäisen selvityksen tehnyt kirjallisuuden alan monitoimimies Anssi Sinnemäki määrittelee teoksensa tutkielmaksi, joka noudattelee ”rapsodista esitystapaa”. Keskeinen teesi on se, että Haanpää joutui suuren, edelleen vaikuttavan vääryyden uhriksi. Haanpään novellikokoelman tarkastelussa Sinnemäki ottaa huomioon sen yhteiskunnallisen ja moraalisen tilanteen sekä sitä koskevat keskustelut, joiden aikana teos kirjoitettiin. Aineistonsa Sinnemäki on koonnut olemassa olevista tutkimuksista ja väitöskirjoista, joista hän aiheellisesti osoittaa useita puutteita, lehtikirjoittelusta ja ar- kistolähteistä. Käytetty aineisto on sekä arvokas että monipuolinen. Varsinaisen kirjallisen keskustelun ohella esillä ovat etenkin armeijan lääkintähuollosta vastaavien toiminta sekä sotilaspappien piirissä käydyt keskustelut. Melko karmaisevaa luettavaa on kuvaus sotilaslääkäri Isak Rantasen toiminnasta. Keskeiselle sijalle nousevat Kentästä ja kasarmista esitetyt arviot. Kaikki arvostelut eivät sinänsä olleet teilaavia. 1920-luvun lopulla ilmestyneessä Iltalehdessä julkaistiin Huugo Jalkasen merkittävä, ”raffinoituneen ja maltillisen esteetin ennakkoluuloton luenta” Haanpään novellikokoelmasta. Ruotsinkielisellä puolella teosta arvioi positiivisesti Elmer Diktonius. Sinnemäki tuo esille myös, miten jopa V. A. Koskenniemi osoitti tiettyä ymmärtämystä. Sitä paitsi teosta myytiinkin varsin paljon. Mutta päällimmäisiksi kohosivat kriittiset arviot, joita esittivät varsin arvovaltaiset tahot, esimerkiksi Rafael Koskimies ja Lauri Viljanen, puhumattakaan Olavi Paavolaisesta, jonka kirjoitukselle ”Kirja, Josta Puhutaan.” on omistettu oma lukunsa. Nimenomaan Paavolaisen kritiikki, jota tämä toisti teoksessaan Suursiivous (1932), leimasi voimakkaasti Haanpään teoksen epäonnistuneeksi. Tulenkantajat-ryhmä oli aluksi juhlinut Haanpäätä, mutta juuri sama ryhmä tuomitsi hänet Paavolaisen ja Viljasen kritiikeissä. Erikoista kirjallisuushistorian ironiaa on siinä, että Haanpään voimallinen kriitikko Paavolainen sai Synkällä yksinpuhelullaan (1946) varsin samanlaisen kohtelun: mukana oli varsin paljon positiivista kritiikkiä, mutta eräiltä vaikutusvaltaisilta kriitikoilta ja osin Paa- volaisen armeijatovereilta tuli tuomio, osin jopa samoin argumentein ja sanakääntein, joilla Kenttää ja kasarmia arvosteltiin. Tästä Sinnemäki ei mainitse. Tosin on muistettava, että Haanpäätä ei kukaan ryhtynyt puolustamaan julkisesti, kun taas Pentti Hillin arvostelu Synkästä yksinpuhelusta herätti julkisen vastalauseen. Sinnemäki esittää tuohtumuksensa sen takia, että monet myöhemmät kirjoittajat ovat jollakin tavoin puolustelleet Paavolaisen kirjoitusta. Sinnemäki tuo myös esille, että vaikka Helsingin Sanomat oli julkaissut Lauri Viljasen kirjoittaman negatiivisen kritiikin, se antoi jatkossa tilaa positiivisemmille lausunnoille. Haanpään novellikokoelman ohella Sinnemäki nostaa esille Hannu Haahden (sittemmin tuberkuloosiopin professori) väitöskirjan Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa (1928), jossa osoitettiin tilastollisesti asevelvollisten poikkeuksellisen korkea kuolleisuus. Lukuun ottamatta paria lyhyttä mainintaa ja vastaväittäjänä toimineen Gösta Beckerin positiivista lausuntoa Duodecimlehdessä Haahden väitöskirja jäi unohduksiin eikä sitä noteerattu julkisessa keskustelussa ansaitsemallaan tavalla; Sinnemäen mukaan sitä ei myöskään selostettu esimerkiksi armeijaa lähellä olevissa julkaisuissa. Lisäyksenä voi mainita, että Suomen tieteen historian (2000) lääketieteen osuudessa Haahtea ei lainkaan mainita. Sinnemäki esittelee myös eräitä varusmiesten kuolemantapauk sia sekä niistä aikanaan tehtyjä selvityksiä ja niitä koskeneita oikeudenkäyntejä. Esityksen perusteella ainakin rakuuna Sohlmanin tapauk sessa oikeudenkäynti vaikuttaa puolueelliselta ja epäoikeudenmukaiselta. Haanpään teosta edeltäneenä varusmieskuvauksena Sinnemäki käsittelee vuonna 1926 ilmestynyttä Run Reihen teosta Pojkarna berätta, joka ei ole kuulunut Envallin aiemmin mainitun tutkimuksen aineistoon. Reihen taustasta ja hänen myöhemmästä toiminnastaan olisi muutama sana ollut paikallaan. Suomen kirjailijat -teoksen mukaan hän ei myöhemmin julkaissut mitään vaan toimi konttoripäällikkönä Espoossa. Sinnemäen mainio idea on ollut ottaa Kentän ja kasarmin vertailukohdaksi neuvostoliittolaisen Isaak Babelin suomeksikin käännetty teos Punainen ratsuväki, joka perustuu Babelin kokemuksiin sotakirjeenvaihtajana Semjon Budjonnyin joukkojen taistellessa puolalaisia vastaan vuonna 1920. Groteskien elementtien ohella yhtäläisyyksiä Haanpään ja Babelin teosten välillä ovat tekstin kasvaminen anekdootista mestariteokseksi ja mieltymys Raamattu-viittausten travestiseen käyttöön. Sinnemäki tuo esiin lukuisia kiinnostavia ilmiöitä 1920- ja 1930-luvun kulttuurin, politiikan ja armeijan piiristä. Esimerkiksi edellä mainittu Iltalehti esitteli maisteri Hilja Riipisen näkemyksiä naispappeuden puolesta (nykylukijalle olisi varmaan voitu muistuttaa, että venäjän kielen opettaja Hilja Riipinen, joka sittemmin toimi Lapuan yhteiskoulun rehtorina, tunnettiin Lapuan liikkeen ”Hurja-Hiljana”). Valaiseva on myös katsaus vuoden 1928, Kentän ja kasarmin ilmestymisvuoden, valtionpalkintoihin. Nimenomaan palkitut teokset ovat jääneet unohduksiin, palkitsematta jääneet on muistettu. Sinnemäki selvittää myös Kentän ja kasarmin sekä yleisemminkin Haanpään myöhempää vastaanottoa. Edwin Linkomiehen muistokirjoitus vuodelta 1955 on Sinnemäen mielestä ”alentuvaisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään […] tyypillinen – ja säälittävä – näyte Haanpään luennasta, jolla kirjailijaa ahdettiin harmittoman luonnonneron karsinaan”. Kuinka eri tavoin asiat voidaan nähdä, siitä tarjoaa esimerkin Seikko Eskolan näkemys Linkomiehen kirjoittamista nekrologeista: ”Näiden nekrologien sarja jäisi puutteelliseksi ellei siihen lisättäisi vielä hyvin myönteistä analyysia Pentti Haanpäästä. Hänen parhailla teoksillaan tulee kirjallisuudessamme olemaan pysyvä sija, korosti Linkomies.” Eskola on sinänsä oikeassa siinä, että kirjoitus oli myönteinen, Sinnemäki taas on oikeassa siltä kannalta, että Haanpään merkitys nähtiin kovin ahtaasti ja epäilemättä myös alentuvasti. Sinnemäki antaa arvoa erityisesti Pentti Huovisen kirjoituksille, joissa tämä painokkaasti asettui Alex Matsonia vastaan. Matson oli artikkelissaan ”Sosiaalista realismia” suorittanut – Sinnemäensanoin – Haanpään henkilön ja taiteen raivokkaan mitätöinnin. Matson sai kriitikkonsa myös Aarne Kinnusesta, joka sittemmin on tehnyt perustavaa työtä Haanpään teosten analysoimiseksi. Sinnemäki tuo esille lisäksi Veli-Matti Syrjön kirjoitukset, joissa Haanpään novellit saavat sotahistorian tuntijan arvostuksen. Ehkä olisi ollut syytä mainita, että kuoltuaankin Haanpää onnistui herättämään pienimuotoisen kirjasodan: kun hänen novellinsa ”Juoppous” oli käännetty ruotsiksi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 71 erääseen antologiaan, väitettiin sen plagioivan Joycen novellia ”Vastineet”. Yhteydet olivat osittain tulosta Haanpään englannin opinnoista ja Joycen lukemisesta. Tämäkin tietysti osoittaa, miten harhautunutta puhe luonnonnerosta Haanpään kohdalla on ollut. Toisaalta syytteet plagioinnista ovat aiheettomia sikäli, että Haanpää oli jo varhain käyttänyt turhautuneen henkilön aihetta (kapteeni Lelu Kentässä ja kasarmissa). Kirjansa lopussa Sinnemäki muistuttaa akateemikko Oiva Ketosen teoksesta Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus (1989). Ketosen teos onkin jäänyt liian vähälle huomiolle. Omasta puolestani kiinnittäisin huomiota esimerkiksi Ketosen näkemykseen Kiven suosijan Fredrik Cygnaeuksen roolista: Kiven arvostuksesta ja suosimisestaan huolimatta Cygnaeus jätti julkaisematta luonnostelemansa vastineen Ahlqvistille ja ”asetti […] itsensä vaikeasti käsitettävällä tavalla asiain ulkopuolelle”. Sinnemäen ”rapsodinen esseeesitystapa”, jossa yhtenä lähtökohtana ovat myös hänen omat kokemuksensa varusmiespalveluksesta, on tuottanut sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitetun teoksen. Esitystavan tiettynä haittapuolena on kuitenkin rönsyilevyys sekä joidenkin asioiden ja näkemysten toistelu. Monin paikoin ironinen tyyli on paikallaan, esimerkiksi siteerattaessa alkoholin käytöstä huolestunutta sotarovasti Malinia: ”Vuonna 1928 sotarovasti huokaa runollisesti, kuin veisaisi virttä: ’Spriivirta vuolaana juoksee yli maamme’.” Toisinaan kuitenkin ivallinen ja eri suuntiin letkautuk- 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 sia jakeleva tyyli, yhdistettynä moraaliseen suuttumukseen Haanpään kohtelun johdosta, suorastaan heikentää argumentoinnin voimaa – Sinnemäen käsittelemät asiat ja hänen antamansa asiatiedot kun jo itsessään puhuvat omalla painollaan. Sitä paitsi ilmeinen hyperbola on toteamus siitä, miten ”1920-luvun armeijan augiaantallin puhdistamiseen tarvittiin […] kaksi jokea, nimittäin Haanpää ja Haahti” – osoittaahan Sinnemäki itsekin, mitä muita tekijöitä tilanteessa oli. Tiettyä huumoria osoittaa Sinnemäen ehdotus Haanpään rehabilitoinniksi ”korkealta viralliselta taholta”: Puolustusvoimat voisi jakaa Kentän ja kasarmin aliupseerioppilaille, joiden pitäisi läpäistä sitä koskeva kuulustelu. Kirjoittaja on on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa Petter Portin Antti Latvala ja Karri Silventoinen (toim.): Käyttäytymisgenetiikka – geeneistä yhteiskuntaan. Gaudeamus 2014. Käsiteltävänä oleva teos on kyseessä olevan tieteenalan ensimmäinen kattava esitys suomeksi. Kirjoittajia on kaikkiaan 25, ja he ovat enimmäkseen pääkaupunkiseudun eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, mutta myös Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoista. Mukana on myös ulkomailla työskenteleviä suomalaisia tutkijoita. Käyttäytymisgenetiikka pyrkii ymmärtämään ihmisten erilaisuuden syitä. Se tutkii, kuinka paljon geenit ohjaavat kehitystämme sekä tulevaisuuttamme ja kuinka paljon kasvu- ja elinympäristömme vaikuttaa meihin. Ihmistä koskevana ala on nuori ja vaikea. Erityisesti mittaaminen on käyttäytymisgenetiikassa hankala ongelma. Ala pitää myös sisällään monia olettamuksia, joiden oikeellisuudesta on kiistelty ja voisi kiistellä pitkäänkin. Teos on yleisesti ottaen hyvä ja ansiokas sekä herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Keskitynkin tässä arviossani kirjan aihepiirin yleiseen kriittiseen tarkasteluun sen mukaan kuin kirja antaa siihen aihetta ja koskettelen itse kirjan sisältöä vain vähän. Tämän vuoksi haluan heti sanoa, että alan tutkijoiden ja harrastajien on ehdottomasti syytä lukea tämä kirja, sitä voi suositella paitsi kaikille käyttäytymistieteilijöille myös ihmisgeneetikoille. Ihmisen käyttäytymisgenetiikkaa on tutkittu pääasiassa kvantitatiivisen genetiikan menetelmin. Niiden perusteet on kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa selitetty pääasiassa hyvin. Nämä menetelmät nojaavat sukulaisyksilöiden välillä vallitseviin regressioihin tai korrelaatioihin ja ovat siis populaatioita koskevia. Niiden avulla voidaan päästä perille tai ainakin arvioida, kuinka suuri osa yksilöiden välisistä eroista tutkittavana olevassa ominaisuudessa johtuu yhtäältä geenien eroista ja toisaalta ympäristöstä. Tämä onkin kirjassa kauttaaltaan oikein käsitetty, mikä on kiitettävää, sillä tässä suhteessa esiintyy paljon väärinkäsityksiä jopa eräiden tutkijoiden parissa. Tällöin populaatiotason tulok- set ja käsitteet on virheellisesti sovellettu yksilötasolle. Geenien erojen aiheuttamaa osuutta yksilöiden välisestä muuntelusta kutsutaan heritabiliteetiksi, joka on teoksessa suomennettu (hieman epäonnistuneesti) periytyvyysasteeksi. Heritabiliteetin käsite on siis yksilötasolla sisällyksetön. Se on populaatiokohtainen käsite, eikä myöskään mittaa sitä, miten paljon ominaisuuden keskiarvo tai poikkeamat keskiarvosta muuttuisivat, jos ympäristöolosuhteet muuttuisivat. Nimenomaan käyttäytymispiirteitä ajatellen piirteen heritabiliteetti ei kerro mitään siitä, miten piirteen esiintyminen muuttuisi, jos vaikkapa koulutuspolitiikkaa muutettaisiin. Tämän vuoksi – kuten kirjassa aivan oikein selitetään – genetiikalla ei voi perustella arvovalintoja. Heritabiliteetin laskeminen edellyttää sitä, että tutkittavaa ominaisuutta voidaan mitata tasavälisellä tai logaritmisella asteikolla, jonka lisäksi sen tulisi olla normaalisti jakautunut tai jakautuma tulisi voida muuntaa normaalisti jakautuneeksi. Tasavälisyys tai logaritmisuus ei aina toteudu käyttäytymispiirteitä tutkittaessa. Tämä on erityisen selvää yhteiskunnallisten ominaisuuksien, kuten esimerkiksi asenteiden, kohdalla. Kuitenkin juuri näistäkin ominaisuuksista esitetään kirjassa tarkkoja heritabiliteetin arvoja. Kvantitatiivisen genetiikan menetelmät sisältävät myös ajatuksen, että suhde geenien ja tutkittavan ominaisuuden välillä on lineaarinen tai se on linearisoitavissa. Lineaarisuutta käsitellään kirjassa sivulla 55, mutta epäselväksi jää, miten se toteutuu osassa IV käsiteltyjen yhteiskunnallisten ominai- suuksien kohdalla. Itse asiassa onkin varmaa, että suhde geenien ja yhteiskunnallisten ominaisuuksien välillä on epäsuora ja muodostuu monimutkaisesta verkostosta. Nämä verkostot ovat tuntemattomia ja saattavat sellaisiksi jäädäkin. Yhteiskunnallisten ominaisuuksien kohdalla mittaamisen ongelma on suuri. Rohkenenkin hieman epäillä, soveltuvatko kvantitatiivisen genetiikan menetelmät lainkaan niiden tutkimiseen. Kuitenkin on niin, että sekä geenit että ympäristötekijät ovat molemmat aina osallisina kaikkien ominaisuuksien kehityksessä. Yksilöiden ympäristö jaetaan kvantitatiivisessa genetiikassa yhteiseen eli jaettuun ympäristöön ja erottavaan ympäristöön. Edellinen on sama kaikille tutkittavan ryhmän jäsenille, kun taas jälkimmäinen on yksilökohtainen. Ihmisen käyttäytymisgenetiikassa, kuten myös tässä teoksessa, katsotaan usein samassa perheessä kasvaneiden lasten jakavan saman yhteisen ympäristön. Tämä olettamus on liian yksinkertainen, sillä esimerkiksi lasten syntymäjärjestyksellä tiedetään olevan eroja aiheuttava vaikutus. Molekyyligenetiikan kehitys, erityisesti ihmisen genomin molekyylibiologinen tutkimus, on tuntuvasti muuttanut myös käyttäytymisgenetiikan tutkimusta. Molekyyligenetiikkaa käsittelevä kirjan luku on erityisen ansiokas. Siinä on muun hyvän lisäksi hyviä suomenkielisiä termejä. Niin sanottujen assosiaatiotutkimusten avulla jotkin ominaisuudet voidaan yhdistää molekyyligenetiikan keinoin tiettyihin kromosomialueisiin ja vieläpä geeneihinkin. Näin päästään lähemmäksi geenien ja ominaisuuksien välistä yhteyttä. Tässäkin on kuitenkin muistettava, kuten kirjassa aivan oikein tehdään, että käyttäytymispiirteiden ja niitä säätelevien geenien suhde on aina epäsuora ja verkostomainen. Lisäksi näiden piirteiden kehitystä ohjaavat tavattoman monet eri geenit. Epigenetiikka on verraten uusi genetiikan tutkimuksen haara. Sillä tarkoitetaan geenien toiminnan säätelyä, nimenomaan niiden toiminnan enemmän tai vähemmän pysyvää sulkeutumista tai aktivoitumista. Joissakin tapauksissa nämä epigeneettiset muutokset saattavat periytyä sukupolvelta toiselle monienkin sukupolvien ajan. Tämä on otettava huomioon myös kvantitatiivista genetiikkaa sovellettaessa. Epigenetiikka onkin otettu kirjassa muuten hyvin huomioon ja sen tutkimisen vaikeus todetaan, mutta näyttää siltä, ettei sen merkitystä kvantitatiivisen genetiikan kannalta ole täysin tiedostettu. Mainitaan kyllä, että [kaksostutkimuksissa] epigeneettinen muuntelu tulee osaksi geneettisiä tekijöitä tai ympäristötekijöitä riippuen siitä, mitkä tekijät säätelevät geenien toimintaa. Oma käsitykseni on, että viimekädessä geenien toiminnan säätely tulee aina ympäristöstä vaikkakin usein erityisten säätelygeenien välityksellä. Sen sijan jää epäselväksi, onko sukupol vien yli ulottuva epigeneettinen periytyminen luettava muuntelun geneettiseen vai ympäristön aiheuttamaan komponenttiin. Aiheellisesti kirjassa tehdään selväksi evoluutiopsykologian ja käyttäytymisgenetiikan välinen ero. Edellinen tutkii lajimme historiaa, jälkimmäinen ihmisyksilöiden käyttäytymisen kehitystä, siis T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 73 sen historiaa. Geenien ja ympäristön ohella yksilön kehitykseen ja käyttäytymiseen vaikuttaa kolmaskin tekijä, jota kirjassa on käsitelty vain vähän. Tämä tekijä on yksilö itse. Yksilön ja hänen geeniensä sekä yksilön ja hänen ympäristönsä välillä vallitsee eräänlainen kyberneettinen takaisinkytkentäsuhde. Eläinkokeista tiedetään esimerkiksi, että oppimistapahtuma sinänsä aktivoi niiden geenien toimintaa, jotka oppimista ohjaavat. Toisaalta ihmisyksilö voi muokata käyttäytymiseensä vaikuttavaa ympäristöä vaikkapa ostamalla kirjallisuutta tai hankkimalla internet-yhteyden. Tähän jälkimmäiseen takaisinkytkentäsuhteeseen teoksessa kyllä viitataan, mutta sen sijaan ensin mainittu on jäänyt vaille huomiota. Kirjan paras luku on kausaliteettia koskeva luku, jossa tehdään selväksi, että sekä geenit että ympäristö ovat molemmat välttämättömiä yksilönkehitykselle; kumpikaan ei yksin saa aikaan yhtään mitään. Sen vuoksi kumpaakaan niistä ei voida asettaa toista tärkeämpään asemaan. Siksi tuntuukin hieman oudolta, kun kirjan monissa muissa luvuissa geeneille tavallaan annetaan ensisijainen rooli, esimerkiksi puhumalla niistä käyttäytymispiirteiden biologisena perustana – yhtä hyvinhän ympäristön ekologiset olosuhteet voisivat olla sitä. Samoin useassa kohdassa esiintyvä puhe täydestä geneettisestä potentiaalista korostaa geenien merkitystä. Genotyyppi määrää yksilön reaktionormin eli suhtautumissäännön, jonka puitteissa yksilö reagoi ympäristöönsä. Geenit ovat siis mahdollisuus, ja reaktionormin käsite ei sisällä ajatusta mistään ylärajasta, mihin il- 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 maisu ”täysi potentiaali” näyttää viittaavan. Kirjassa on pieniä perusgenetiikkaa koskevia virheitä, kuten puhe genomin aminohappoeroista (s. 320) sekä lausahdus, jonka mukaan geenit koodaavat aminohappotuotteiden rakenteita (s. 297). Myös Charles Darwinin Lajien synty -teoksen ilmestymisvuosi on väärin (1862 p.o. 1859; s. 317 ja s. 372). Minua harmittaa myös selvä, nykyään niin tavallinen, kielteinen suhtautuminen psykoanalyysiin (s. 325). Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori. Venäjän kulttuurihistoriaa naisten silmin Riitta Pyykkö Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi ja Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Gaudeamus 2014. Viime vuonna ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen venäläisten naisten kulttuurihistoria. Sen ovat toimittaneet professori Arja Rosenholm Tampereen yliopistosta, apulaisprofessori Suvi Salmenniemi Turun yliopistosta ja yliopistonlehtori Marja Sorvari Itä-Suomen yliopistosta. Rosenholmin voi viimeisten parinkymmenen vuoden aikana sanoa luoneen venäläisen kulttuurin tutkimukseen eräällä tavalla oman ”koulukuntansa”, jonka edustajia monet kirjoittajista ovat. Teos kertoo Venäjän kulttuurihistoriasta kolmentoista naisen kautta ja sen lähtökohtana on su- kupuolen merkitys heidän elämänsä valinnoissa. Kohteet ovat pääasiassa taiteen, tieteen, uskonnon, talouselämän ja politiikan naispuolisia vaikuttajia eli naisia, joista on olemassa kirjallista aineistoa. Tämä on väistämättä johtanut siihen, että he ovat myös pääasiassa ylä- tai keskiluokkaisia kaupunkilaisia. Järjestys on kronologinen, naisten tarinat kytketään historiallisiin tapahtumiin sekä kulloinkin vallinneisiin poliittisiin ja ideologisiin rakenteisiin. Näin syntyy ajallinen kaari 1700-luvulta nykypäivään. Kirjan kaaren voi myös määritellä kulkevan hovista ja aateliston salongeista taiteen maailmaan, sieltä neuvostoyhteiskuntaan ja lopuksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan monimuotoiseen arkeen. Kirja alkaa Sanna Turoman luvulla Katariina Suuren ajasta. Itse Katariina II on luvussa taustalla, sillä varsinainen kohde on Jekaterina Daškova, joka toimi ajalleen poikkeuksellisesti tiedeinstituutioiden johdossa. Hän oli myös miespuolisiin aikalaisiinsa verrattuna epätavallisen sivistynyt, ja hänen nousunsa perustui hallitsijan suosion lisäksi hänen omaan aktiivisuuteensa ja osaamiseensa. 1800-luvun alussa kulttuurielämän painopiste siirtyi hovista aateliston salonkeihin. Vaihe osuu yksiin venäläisen kirjallisuuden kultakauden kanssa, jolloin myös yhteiskunnallista keskustelua alettiin käydä kirjallisen keskustelun kautta. Yksityisen ja virallisen välimaastossa olevista salongeista tuli keskustelun paikkoja, joille esikuvat löytyivät Ranskasta. Ilmiö sijoitetaan luvussa onnistuneesti ajan ja kulttuuristen suuntausten kontekstiin. Luku kertoo Kirsti Ekosen perehtyneisyydestä aiheeseen. Salonkikulttuuria kuvataan – kuten kirjassa muutenkin – yksilöiden (”salonièrejen”) kautta. Pariisiin muuttaneet emigrantit jatkoivat perinnettä 1900-luvun alussa, ja omalla tavallaan sitä edustivat myös neuvostoajan keittiökeskustelut. Säätyläisten salongeista oli siirrytty toisinajattelijoiden moraalisen ylemmyyden jakamisen paikkoihin. Toisen kokonaisuuden kirjassa muodostavat eri taiteenalojen naiset. Elina Kahla kirjoittaa luvussaan naisesta taiteilijana, mutta ennen kaikkea kirkollisena toimijana, kilvoittelijana ja myöhemmin kanonisoituna pyhänä. Maria Pariisilainen oli runoilija, kuvataiteilija ja nunna, joka menehtyi natsien keskitysleirillä. Luku kertoo poikkeuksellisesta naisesta poikkeuksellisena aikana. Tässä luvussa laajempana kehyksenä on venäläisen kirjallisuuden hopeakausi. Rosenholm on kirjoittajana useissa kirjan luvuissa. Hänen yksin sujuvasti kirjoittamansa luku käsittelee venäläisiä 1800-luvun naiskirjailijoita, aihetta, josta hän on kirjoittanut aiemminkin paljon. Myös kuvataiteen historiassa naiset ovat näkyneet niukasti. Riitta Konttinen antaa luvussaan tiiviin yleiskuvan naisten taiteen juurista Venäjällä ja käsittelee tarkemmin kolmea taiteilijaa, Marija Baškirtsevaa, Natalija Serebrjakovaa ja Natalija Gontšarovaa. Konttisen lähteet ovat pääosin muita kuin venäläisiä, mikä ei välttämättä ole negatiivinen asia. Kuvien esittely ja tulkinta on hienoa, erityisen kiehtovia ovat taiteilijoiden omakuvat ja niiden analyysi. Liisa Byckling on omistanut uransa venäläisen teatterin tutkimukselle. Hänen syvällinen asian- tuntemuksensa näkyy myös luvussa naisista venäläisessä teatterissa. Ote on analyyttinen ja henkilöhistoriat liittyvät hyvin 1900-luvun taitteen murroksen yleispiirteisiin. Luku kuuluu kirjan parhaisiin. Taiteista siirrytään naisten historiaan 1900-luvun yhteiskunnassa. Vallankumous asetti tavoitteeksi tasa-arvon. Anna Rotkirch kirjoittaa luvussaan vallankumouksen uusista naisista, yhteiskunnan muutoksesta ja uuden naisen henkisestä vapautumisesta. Kun aikaa vallankumouksesta oli kulunut kymmenisen vuotta, tukahdutettiin naisten vapauttamista koskeva keskustelu, kuten muukin vapaa keskustelu. Koko venäläisessä yhteiskunnassa alkoi yhden totuuden aika, ja vuonna 1930 Stalin julisti myös naiskysymyksen lopullisesti ratkaistuksi. Naiskysymyksen ”ratkaisu” heijastui suoraan myös Rotkirchin esimerkkihenkilön, Aleksandra Kollontain, omaan elämään. Sotaa on harvoin käsitelty neuvostonaisten näkökulmasta. Arja Rosenholmin ja Irina Savkinan aineistona ovat muistelmat tai omaelämäkerralliset tekstit, joita kumpikin tutkija on muutenkin paljon käyttänyt. Yhtenä syynä siihen, että naisten toiminnasta ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” on kirjoitettu varsin vähän, on se, että naisia oli sodan jälkeen kielletty kertomasta kokemastaan. Luku tuo siten mielenkiintoista tietoa vähän tunnetusta aiheesta. Siinä on myös erinomaista kuvamateriaalia. Lukuun sisältyvä jakso sodasta naisten kirjallisuudessa jää hieman irralliseksi. Sen sijaan rintamalla olleiden naisten haastatteluihin ja muuhun muistitietoon perustuvan vuonna 1985 ilmestyneen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja käsittely on tärkeää. Luku kuvaa teemaa ”naiset ja sota” hyvin monelta eri kannalta ja tuo aiheen myös nykyaikaan, sotilaiden äitien kansalaisjärjestön työhön, joka on nytkin, Ukrainan sodan aikana, ollut esillä. Savkinalla on kirjassa myös oma luku, jonka aiheena on yksi harvalukuisista naisista neuvostovallan huipulla, ministeri Jekaterina Furtseva. Siinä tulee hyvin esiin neuvostonaisen kaksois- tai jopa kolmoisrooli: tuli tehdä työtä, mutta hoitaa lisäksi koti ja palvella miestä. Kolmas velvollisuus oli yhteiskunnallinen osallistuminen. Luvussa on myös herkullinen kuvaus vallan kulisseista, nimittäin venäläisessä kulttuurissa keskeisestä isoäidistä, babuškasta, vallankäyttäjänä. Babuškoista kertoo myös Tatiana Tiaynen-Qadirin kirjoittama luku, joka lähestyy aihetta yhden Venäjän Karjalassa asuvan isoäidin kautta. Neuvostoajan modernisaatioprojektissa huomio kiinnittyi kaupunkeihin, mikä hidasti maaseudun kehitystä, mutta antoi toisaalta maaseudulle enemmän ideo logista vapautta. Isoäitien yksi rooli oli siten toimia perinteen kantajina. Haastatteluotteet luvussa ovat paljon puhuvia. Kirjan loppuosan luvut keskittyvät viimeisten kahden vuosikymmenen historiaan. Vaikka aika on läheinen, tuovat kaikki kolme lukua paljon uutta. Marja Sorvarin ja Joan Löfgrenin luku naisyrittäjistä tarkastelee aihettaan jälleen konkreettisen henkilön kautta. Henkilöhistoria nivoutuu hyvin maan talouden muutoksiin Neuvostoliitosta sen hajoamiseen, 1990-lukuun ja 2000-luvulle. Luku on hyvä esimerkki suomalaisille lukijoille vieraamman alueen valaisemisesta. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 75 Myös venäläinen feminismi lienee Suomessa varsin vähän tunnettua. Suvi Salmenniemi kirjoittaa venäläisen naisliikkeen ja naistutkimuksen teemasta sosiologian professori Valentina Uspenskajan kautta. Salmenniemi kuvaa hyvin venäläisen feminismin muutosta sekä sen yhtäläisyyksiä ja eroja läntiseen verrattuna. Neuvostoaikana ”valtiollinen” naisliike muodosti eräänlaisen naisten nomenklaturan. 1990-luvulla syntyi vapaata kansalaisliikehdintää, ja jaksoa onkin nimitetty Venäjällä ”sukupuolen vuosikymmeneksi”. Tämän voi liittää vuosikymmenen muuhunkin henkeen, olihan maa tuolloin sekasortoinen, mutta demokratia suurinta. 2000-luku toi jälleen vakauden, valtiojohtoisuuden ja perinteiden ihannoinnin. Mieleen tulevat väistämättä analogiana vallankumouk sen jälkeinen monimuotoinen kym menen vuotta ja sitä seurannut neuvostoaika. Kirjan viimeinen teema on nykypäivän uusrikkaiden rouvien elämä, jota Saara Ratilainen peilaa suositun viihdekirjailija Oksana Robskin tuotannon ja hänen oman elämänsä kautta. Robskilla on menestyneen liikemiehen vaimona hyvä sisäpiirinäkökulma aiheeseensa. Venäjän kotirouvainstituutiossa roolit ovat selvät: aviomies on yhtä kuin luottokortti, eliittirouva taas miehen asemasta kertova somiste. Jos Sorvarin ja Löfgrenin luvun yrittäjä oli pikemmin tavallinen nainen, joka yrittää sopeutua markkinatalouteen, ovat Ratilaisen kuvaamat naiset kerskakuluttajia puhtaimmillaan. Toisena hieman erilaisena esimerkkihenkilönä luvussa on Pietarin entisen pormestarin Anatoli Sobtšakin 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 tytär, ”Venäjän Paris Hilton”, Ksenja Sobtšak. Hänen tiensä on vienyt tv-juontajasta ja seurapiiripalstojen muotinukesta oppositioliikkeen mielenosoituksiin, sillä ”myös Chaneliin sonnustautunut voi puhua politiikkaa”. Luvun näkökulma on avartava myös siksi, että se antaa hyvän kuvan populaarikulttuurin kehityksestä neuvostoajasta siirtymäkauden läpi nykyaikaan. Neuvostoliitossakin tuotettiin viihdettä, mutta se ei ollut varsinaista populaarikulttuuria meidän ymmärtämässämme mielessä. Hauska yksityiskohta venäjää taitaville on sanan glamour ja sen eri venäläisten johdosten käytön tarkastelu. Kirjan johdannon parina on sen päätösluku, joka vetää yhteen Venäjän kulttuurihistorian ja naisten toiminnan. Venäläinen tasa-arvokeskustelu ei ole arvostanut naisille ominaisia toimintamalleja, mutta sukupuolten erojen korostaminen on toisaalta mahdollistanut naisille myös vakiintuneiden hierarkioiden kyseenalaistamisen. Perusviesti kirjassa on, että jos perinteinen tapa on ollut tarkastella Venäjää vallan ja vastarinnan välisenä konfliktina, historiaa voi kirjoittaa myös toisin. Kirjan luvuissa käytetään tietoruutuja, joista osa on hyvinkin tarpeellisia. Kaunokirjallisuuden antaman kuvan käyttö on kirjan läpileikkaava menetelmä. Se toimii toisissa luvuissa erinomaisesti, toisissa sekin jää hieman irralliseksi. Luvuissa käytetään hyvin sisäisiä viittauksia, mikä auttaa tekemään kirjasta yhden kokonaisuuden, ei vain artikkelikokoelmaa. Aiheita käsitellään konkreettisten henkilöiden kautta, liittäen ne yleiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen taustaan. Käsitellyt henkilöt eivät useimmiten ole tavallisia naisia, vaan vahvoja persoonallisuuksia ja ”etuoikeutettuja naisia, jotka ovat jättäneet jäljen”, kuten Rosenholm mainitsee Tampereen yliopiston Aikalaisen haastattelussa. Aiheissa on suomalaisille tutumpia, mutta myös vieraita alueita, jotka tarjoavat paljon uutta ajateltavaa. Kirjoittajia on useita, ja he kaikki ovat naisia. Tämä on varmasti tietoinen valinta, mutta herättää lukijassa kysymyksiä. Kertooko se siitä, että miespuoliset Venäjä-tutkijat eivät ole kiinnostuneita naisten historiasta eivätkä ole sitä tutkineet, vai onko heidät suljettu pois? Kirjoittaja on Turun yliopiston vararehtori, taustaltaan venäjän kielen professori. Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä Mattias Tolvanen Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen, Metsän tarina. Maahenki 2013. Myös dokumenttielokuva Metsän tarina, ohjaus Ville Sutinen ja Kim Saarniluoto, käsikirjoitus Ville Sutinen, kuvaajat Hannu Siitonen, Mikko Pöllänen ja Teemu Liakka (ilmakuvat). Tuottaja Marko Röhr, säveltäjä Panu Aaltio, leikkaaja Kim Saarniluoto, kesto 76 minuuttia. Tuotanto Mattila Röhr Productions, ensi-ilta 28.12.2012. Pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga jatkuu Pohjolasta Euraasian ja Pohjois-Amerikan halki ja kiertää siten ympäri pohjoisen pallonpuoliskon mantereet. Havumetsän luonto ja monet sen eliölajeista ovat samantapaisten kansantarujen aiheena laajalla alueella Euraasiassa. Myös suomalainen mielenmaisema on edelleen sidoksissa vanhan metsän luontoon, vaikka oikeista aarnimetsistä on enää vain pieniä rippeitä jäljellä. Suuri lapinpöllö lehahtaa siivilleen ja kaartaa ilmassa kauniisti suurilla siivillään, voimakkaana ja tarkkana, valmiina iskemään myyrän saaliikseen. Pöllön olemuksessa on päättäväisyyttä, aivan kuin samurain luonnetta. Lapinpöllö on taigan lintu, joka laaja levinneisyys ulottuu Euraasiassa aina Tyynenvaltameren rannikolle saakka. Ville Suhosen kirjoittama sekä Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvaama Metsän tarina on viime vuosien tärkeimpiä metsäluontoon liittyneitä taidehankkeita. Se on yleismaailmallinen kertomus, joka alkaa maailmanpuusta, joka kasvoi maailman keskipisteessä ja kannatteli taivasta – kirjokantta, ja jonka ympärille metsä luotiin. Kertomuksessa isä kertoo pojalleen aarnimetsän luonnosta ja siihen liittyvistä uskomuksista. Kaksi metsän tarinaa – kirja ja samanniminen elokuva – ovat ilmaisultaan erilaisia kokemuksia. Molemmissa teoksissa on samoja tekstejä, mutta yhteisestä sisällöstä huolimatta ne eivät seuraa tarkasti toisiaan vaan ovat itsenäisiä taideteoksia. Kirja ja elokuva – kaksi taideteosta Metsän tarina on hyvin visuaalinen kirja, jota voi hyvin luonnehtia taiteelliseksi kuvaukseksi met- sän luonnosta, vaikka se on samalla myös paljon asiaa sisältävä luontokirja. Teosta voi selata kuin kuvaalbumia. Ritva Kovalaisen taitossa Siitosen ja Pölläsen KaakkoisSuomessa Parikkalan ympäristön metsissä valokuvaamat luontokuvat muodostavat yhtenäisen kertomuksen. Siitosen ja Pölläsen luontokuvat ovat taattua laatua, ovathan molemmat tehneet jo pitkän uran luontoa kuvaten. Neljän vuoden aikana kuvatut luontokuvat kertovat jo sisällöllään metsän tarinaansa. Kaikki eläimet elävät omaa elämäänsä vapaina luonnossa, vain aikuinen ilves on kuvattu Kiteen eläinpuistossa. Kuvat nousevat hienosti esille, sillä niille on annettu paljon tilaa, tarvittaessa jopa kokonaisen aukeaman verran. Myös teksti jatkuu kuvia myötäillen erilaisissa tunnelmissa, välillä korostettuina ja esille nostettuina pieninä jaksoina tai pitempinä kertomuksina. Metsän tarinaa voi lukea omaan tahtiinsa haluamassaan järjestyksessä aivan kuin olisi luontoretkellä vanhan metsän mutkittelevia polkuja pitkin samoilemassa. Myös metsäluonto on aina jokaisen metsässä retkeilevän henkilökohtainen kokemus. Muinaiset suomalaiset jättivät itsestään merkkejä kallioseinämiin kalliomaalauksina, jotka ovat tuhansia vuosia vanhoja taideteoksia. Šamanistisille paikoille haluttiin ikuistaa tärkeitä asioita, kuten ihmisiä, saaliita, veneitä, ja myös hirvi on kuvissa tärkeimpänä saaliseläimenä helposti tunnistettavissa. Elokuvana Metsän tarina on hyvin kaunis luontoelokuva, romanttisen näkemyksen mukaan rakennettu kertomus, jossa luonto eläi- mineen toteuttaa hieman inhimillistettyjä käsityksiä. Elokuvassa tarinat ovat miehen ja pienen pojan äänellä kerrottuja, mutta monin paikoin kerronta toimii täysin itsenäisesti pelkän liikkuvan kuvan varassa, ilman mitään selostusta, vain metsän luonnonäänien ja musiikin kuljettamana. Ehkä edes musiikkia ei aina olisi tarvittu taustalle, eihän orkesteri viihdytä metsässäkään. Elokuva sai Suomen Luonnonsuojeluliiton vuoden 2013 Ympäristöpalkinnon suomalaisen metsäluonnon elämyksellisestä filmatisoinnista. Lisäksi säveltäjä Panu Aaltio on voittanut kansainvälisen elokuvamusiikkikriitikkojen järjestön IFMCA:n palkinnon Metsän tarinaan säveltämällään musiikilla. Tarujen luontokirja houkuttelee metsään Myyttinen tarina metsästä kirjan ja myös elokuvan keinoin kerrottuna on nykyaikana oikea tapa siirtää eteenpäin vanhaa kansanperinnettä, jonka jatkuvuus ei elä enää tarinoiden kertomisen varassa. Kaunis ja kiinnostavasti kuvattu kertomus voi houkutella lapsia ja nuoria metsäretkelle, vaikka heidän vanhempansa olisivatkin jo täysin luonnosta vieraantuneita. Luonnontilaisen metsän eläimet, kasvit ja sienet saavat lisämerkitystä kansanperinteestä samalla, kun niiden elämä liittyy vanhan metsän ekosysteemiin. Selvä luonnonaikojen vaihtelu ja lisäksi myös puita kaatavat myrskyt ja salamaniskusta syttyneet metsäkulot kuuluvat vanhan metsän elämänkiertoon. Kaikilla luonnonvoimilla on selityksensä myös kansantarustossa. Pohjoisten havumetsien alueella asuvien pitäisikin selvittää itselleen kulttuurinsa suhdetta alkupe- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 77 räiseen luontoon. Metsän tarinalla on merkitystä, sillä metsä antaa uusia mahdollisuuksia myös nykyajan bioteknologioissa ja lisäksi metsäluonnon arvo on nousemassa luontomatkailun ja hyvinvointimatkailun kohteena. Teos on ladattu täyteen luonnonilmiöitä ja niihin liittyviä kansanuskomuksia, joilla metsissä paljon liikkuneet ja metsästäneet muinaiset esi-isämme ovat jäsentäneet elinympäristöään. Tuskinpa kukaan heistä on kantanut mukanaan läheskään näin laajaa valikoimaa erilaisia käsityksiä, ellei sitten sattunut olemaan tietäjä iänikuinen. Tässä metsäkertomuksessa uskomusten runsaudella on kuitenkin oma kiinnostava tehtävänsä, sillä ne tuovat esille aivan toisenlaisen ajattelutavan omasta menneisyydestämme. Esimerkiksi jos sattui näkemään sananjalan kukkivan, niin mitä siitä sitten seurasikaan? Luontoon liittyvät muinaiset uskomukset ovat myös osa yhteistä kulttuuriperintöämme. Joitakin käsityksiä olisin ainakin itse tarkentanut. Kansanperinteessä tunnetaan erilaisia merkittäviä vanhoja puita, pyhiä puita, karsikoita, pitämyspuita tai uhripuita. Metsän tarinassa pitämyspuu mainitaan haltijan asuinpaikkana, mutta oliko se sittenkin lähinnä uhripuu tai muistelupuu, jota kunnioitettiin ja jonka puoleen käännyttiin lohtua hakemaan. Muinaissuomalaisissa uskomuksissa nousee esille luonnon kunnioittaminen. Ihminen on tarvinnut luontoa tullakseen toimeen ja metsän kanssa on pitänyt elää sopusoinnussa, vaikka metsä on tarkoittanut myös karhun ja muiden petojen aiheuttamaa vaaraa. Metsien keskellä asuneet ihmiset näki- 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 vät itsensä osana luontoa, ja myös pitämyspuulla oli tärkeä ja luonteva osa elämässä. Nykyajan suomalaiselle luonnon kunnioittaminen tarkoittaa luonnon suojelemista, ja viimeisissä vanhoissa metsissä voidaan nähdä myös kulttuurillemme tärkeitä perusarvoja. Kun metsässä jaksaa kulkea luontoa tarkkailen, sieltä voi löytää myös tämän kirjan esittelemiä luonnonihmeitä: pieniä hyönteisiä, pikkulintuja, kuukkelin, helmipöllön, ketun tai jopa hirven. Kirjan lopussa on hyvä kirjallisuusluettelo lähdemateriaalina käytetystä kansankulttuuria, muinaisuskoa ja esihistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Myös kirjan valokuvien sisältö selviää kuvaluettelosta; aukeamilla kuvat ovat ilman kuvatekstejä. Ehkä myös pieni laji- ja asiahakemisto olisi ollut hyödyllinen; sellainen josta löytyisivät viittaukset esimerkiksi hirveä, karhua, kyytä, mäntyä, palokärkeä, kuukkelia, pitämyspuuta tai sananjalkaa käsitteleviin kohtiin. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Eläimet näkyviksi Pekka Wahlstedt Elisa Aaltola ja Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa. Into 2015. Eläimet ovat läsnä kaikkialla, näkyvinä ja näkymättöminä, mitä erilaisimmissa muodoissa. Rakastetut lemmikkieläimet ovat hyvin näkyvästi ja kuuluvasti läsnä ihmisen arjessa. Tuotantoeläimet ovat myös näkyvinä ja maistuvina arjessa läs- nä, mutta ihminen ei pysty näkemään yhteyttä vaikkapa minipossunsa ja lautasella höyryävän kyljyksen välillä. Näkymättömimmillään ja huomaamattomimmillaan eläimet ovat läsnä vaatteissa, huonekaluissa, koriste-esineissä, työvälineissä ja muissa esineissä. Eläimet yhteiskunnassa paneutuu tieteen ja myös taiteen keinoin eläimiin ja niiden ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Päähuomio on siinä, että kotieläimiä saatetaan palvoa ja hemmotella kuin omaa lasta, mutta tuotantoeläimiä kohdellaan elottomina esineinä ja raaka-aineena. Ristiriita kätketään usein eläimet iloisina ja huolettomina kuvaavien mainosten taakse. Kirjan kirjoittajista yksi, Kristo Muurimaa, onkin Oikeutta eläimille -yhdistyksen aktivisti, joka kertoo tuotantotiloilla näkemistään ja dokumentoimistaan puutteista eläinten oloissa. Muita kirjoittajia ovat muun muassa esseisti Antti Nylen, teatterintekijä ja kirjailija Laura Gustafsson, filosofi Elisa Aaltola, Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara, biologi Jussi Viitala ja Animalian eläinsuojelulain asiantuntija Birgitta Wahlberg. On tärkeää, että kirjassa käytetään myös taiteellista lähestymistapaa, koska eläimet eivät kykene ilmaisemaan kokemuksiaan. Kielen taakse kurottava taide pystyy tavoittamaan eläimen todellisuuden paremmin. Tämä on tärkeää myös siksi, että eläinten kaltoinkohtelua on puolustettu argumentilla, että mistä ihminen tietää, mitä eläin kokee, pystyykö se edes kokemaan kipua ja tuskaa. Uuden ajan luonnontiede, etunenässä äärimmäisen muodollinen ja ratio naalinen René Descartes, oletti, että eläimet ovat koneita ja niiden ääntely kuin kellon jousien ja vieterien kirskuntaa. Tähän ajatteluun tehotuotannon ja julmien eläinkokeiden oikeutus paljolti nojaa. Suurin ja kauaskantoisin perustelu eläinten asemalle välineinä ja palvelijoina on, että ihminen on olemukseltaan erilainen kuin eläimet ja muu luomakunta. Kristinuskon mukaan ihminen on Jumalan kuva ja jatke, Descartesin ja monien muiden ajattelijoiden mielestä ainoastaan ihminen on vapaa ja rationaalinen olento. Melkein jokaisessa kirjan artikkelissa viitataankin tieteen suureen kumoukselliseen, Charles Darwiniin, joka pudotti ihmisen valtaistuimeltaan ja upotti osaksi luontoa. Ihminen ei olekaan jumalan vaan apinan kuva ja jatke. Tosin kirjassa innostutaan ehkä liikaakin ihmisen eläimellisistä sukujuurista ja väitetään että ihminen ON eläin. Olisi ollut suotavaa tehdä ero ihmisen eläimeen palauttamisen ja sen välillä, että ihminen on kehittynyt eläimestä. Toisaalta se, että ihminen on erilainen kuin eläin ei ole sama asia kuin ihmisen asettaminen eläimen yläpuolelle. Voihan erilaisuuden kääntää toisinkin päin ja pitää eläimiä ihmistä parempina. Kysymys on arvottamisesta. Kirjassakin esimerkiksi ihmisen ylpeyttä, ihmisen eläimestä erottavaa kieltä, arvostetaan yli kaiken. Nekin, jotka haluavat nostaa eläimen ihmisen tasolle, pitävät ihmistä ja ihmisen kykyjä kaiken mittana. He haluavat vain todistaa, että eläimetkin omaavat ja hallitsevat ne kyvyt, jotka kruunaavat ihmisen ihmiseksi. Miksi ei voida hyväksyä ja ylistää näitä kieltä taitamattomia mutta mystisiä ja monessa tavoittamattomia olentoja niiden itsensä takia? Kirjan taidetta ja eläintä käsittelevässä osassa tuodaankin esiin, että taide voi käyttää kieltä kielen rajojen paljastamiseen sekä tätä kautta avata ja tehdä hiljaista tilaa sille, joka on suljettu ulos kieliyhteisöstä. Kirjasta löytyy moderni tai postmoderni runo, joka päästää tikan äänen esille rikkomalla kielen rakenteita. Taide auttaa näin lähestymään ja ymmärtämään eläimen outoa kieltä sen omilla ehdoilla. Kirjassa todetaan filosofisesti, että eläin tulisi nostaa pelkän välinearvon omaavasta objektista itseisarvoiseksi yksilöksi ja subjektiksi. Eläin on arvokas ja loukkaamaton eläimenä ihmisen eduista riippumatta. Kun eläin nähdään vain ihmisen välineenä, ei päästä pois traagisesta paradoksista: eläimiä koskevaa lainsäädäntöä on enemmän kuin koskaan ja lemmikkejä pidetään perheenjäseninä ja kutsutaan ”häneksi”, mutta samaan aikaan niitä metsästetään, tapetaan ja teurastetaan enemmän kuin koskaan historian aikana. Eläimet yhteiskunnassa -kirjan voima on sen moniäänisyydessä, taiteen ja tieteen, humanistisen ja luonnontieteen synteesissä. Näin kirja antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle ja auttaa näkemään eläimen olemuksen ja aseman itselle vieraiden näkökulmien läpi. Kaikki artikkelit ovat selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu, ja teoksen päättää Jenni Haukion koskettava ja puhutteleva runo. Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko. Mallikkaasti ympäristöriskeistä Jari Lyytimäki Eeva-Liisa Hallanaro ja Kirsti Loukola-Ruskeeniemi: Arseenia kalliossa! ja mitä siitä sitten seuraa… Geologian tutkimuskeskus, erikoisjulkaisut. Helsinki. http://tupa.gtk.fi/ julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_089. pdf Harvapa taitaa enää tietää, mistä oikeastaan juontuu kielikuva myrkynvihreydestä. Kielikuvan tausta selviää Eeva-Liisa Hallanaron ja Kirsti Loukola-Ruskeeniemen teoksesta Arseenia kalliossa! Ja mitä sitten tapahtuukaan… Kirja käy kokonaisvaltaisesti läpi arseenin esiintymisen ympäristössä, kulkeutumisreitit, luonto- ja terveysvaikutukset sekä yhteiskunnallisen ohjauksen ja riskinhallinnan pääpiirteet. Arseeni on ollut monessa mukana. Kirjan historiallisessa katsauk sessa esitellään arseenin käyttökohteita kivikaudesta nykypäivään. Lukija johdatellaan aiheen pariin mielikuvilla salapoliisitarinoiden arsenikkimurhaajista. Tämän jälkeen lukija saa kuin huomaamattaan tietoa arseenin kemiallisista ominaisuuksista, esiintymisestä, käytöstä, vaikutuksista ja haittojen torjunnasta. Teoksen aloittava luku onkin malliesimerkki siitä, miten koukuttavasti yksittäistä alkuainetta kuvaava asiatieto voidaan paketoida. Laaja tietoaines on tiivistetty vain hieman yli sadalle sivulle. Taitto on väljä ja kuvitus runsasta, joten kirjan lukeminen onnistuu vaivattomasti vaikka yhdellä istumal- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 79 la. Teos esittelee laajalle haarovan ongelmakimpun napakasti, mutta silti luontevasti soljuvana tarinana. Töksähdyksiä eivät aiheuta edes kymmenen pääasiassa paikallisiin erityiskysymyksiin pureutuvaa tietolaatikkoa. Tässä kirjassa tietolaatikkoja ei todellakaan ole käytetty irrallisten detaljien kaatopaikkana. Kirjan kuvitus ansaitsee erityiskiitoksen. Kuvitus koostuu pääosin valokuvista, joita täydentävät kartat arseenin esiintymisestä. Suomalainen korkealuokkainen geologinen perustietämys pääsee kartoissa ansaitsemallaan tavalla esiin. Valokuvien yhteydessä ei ole kuvatekstejä, vaan tekijät luottavat lukijan kykyyn tehdä tulkintoja. Tämä on onnistunut taktiikka, sillä mukana on muutamia jopa riemastuttavia mielleyhtymiä tarjoavia kuvavalintoja. Muuhun kuvitukseen verrattuna kirjan kansikuvaa voi sitä vastoin luonnehtia valjuksi. Kirjan on julkaissut Geologian tutkimuskeskus, ja sen taustalla on EU-LIFE-rahoitteinen Asrocks -hanke. Teoksessa esitellään myös aiemman Pirkanmaan alueen arseeniriskejä kartoittaneen Ramashankkeen tuloksia sekä muuta aihepiiriin liittyvää tietoa. Laajoissa tutkimushankkeissa tuotettu tieto on osaltaan mahdollistanut sen, ettei arseeni ole nykyisin Suomessa merkittävä terveysriski. Silti ihmisillä voi edelleen olla vääriä mielikuvia riskien suuruudesta, eikä tieto tarvittavista torjuntakeinoista ole välttämättä aivan kaikkien sitä tarvitsevien hallussa. Kirja onkin oiva osoitus siitä, että tutkimus- ja kehittämishankkeissa on syytä varata tuntuva rahoitus myös tuloksista tiedottamiseen. Kaikkien hankkeiden ei kannata kovakantista kirjaa painattaa, 80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 mutta tässä tapauksessa rahat eivät ole menneet hukkaan. Teoksen yleistajuinen teksti on helposti lähestyttävää, mutta silti täsmällistä ja ajatuksia herättävää. Kirjakauppojen perusvalikoimasta teosta tuskin löytyy, mutta onneksi se on vapaasti saatavilla myös PDF-versiona. Teoksen tietoja voi sulatella vaikkapa maalikaupassa. Arseenista valmistettiin 1800-luvulla yleisesti käytettyjä väriaineita scheen- ja pariisinvihreää. Esimerkiksi Napoleonin on epäilty kuolleen tapettiväreissä olleiden arseeniyhdisteiden takia. Nykytiedon perusteella tämä epäily on liioiteltu, vaikka Napoleonin elimistössä olikin arseenia paljon enemmän kuin nykyihmisillä. Myrkynvihreät värit säilyivät käytössä pitkään vielä senkin jälkeen, kun niiden haitoista oli saatu selvää näyttöä. Vähitellen tieto on päässyt voitolle. Nykyään Euroopassa ihmisten kudosten arseenipitoisuus lienee vähentynyt noin sadasosaan 1800-luvun pitoisuuksista. Suomessa tiettävästi kukaan ei ole kuollut arseenin takia. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, arseeniriski on nykyään maassamme miltei merkityksetön ja se voi säilyäkin sellaisena. Mutta vain jos ihmiset hyväksyvät yleisesti riskien vähentämiseen tarvittavat määräykset, ohjeet, arvioinnin ja tutkimuksen. Kirjoittaja on ympäristöasiohin erikoistunut tutkija ja tietokirjailija. Rotujen Ruotsi Tommi Kotonen Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli. Atena 2015. Kulttuuriantropologi Tapio Tammisen tietokirjassa Kansankodin pimeämpi puoli käsitellään ruotsalaisen yhteiskunnan rotuoppien ja nationalismin historiaa ja nykytilaa. Teoksessa paneudutaan Suomessa verrattain vähän tunnettuun kansallismieliseen virtaukseen ruotsalaisen kansankotiajattelun tausta- tai sivujuonteena. Teos kytkee paikoin provosoivasti rotu- ja kansallisajattelun eri piirteitä myös ruotsalaisen politiikan valtavirtaan. Parhaimmillaan kytkennät ovat oivaltavia, paikoin taas hieman kaukaa haettuja. Toisin kuin Suomessa, äärioikeiston, tai laajemmin kansallismielisen radikaaliajattelun, histo riaa on tutkittu Ruotsissa hyvin runsaasti, ja tutkitaan edelleen. Siinä missä tutkimus Suomessa pysähtyy suurimmalta osin vuoteen 1944, Ruotsissa käsitellään äärioikeistolaiseksi miellettyä toimintaa usein viime vuosisadan alkupuolelta katkeamattomana ja yhtenäisenä jatkumona. Vuosi 1944 oli luonnollisesti Suomessa luonnollisesti monella tapaa oleellisemmin Stunde Null kuin Ruotsissa. Silti ero heijastelee myös tutkimusintressien ja -politiikkojen erikaltaisuutta: Ruotsissa tutkimus on usein poleemisempaa ja pyrkii Suomea enemmän kytkeytymään myös päivänpoliittiseen debattiin. Tammisenkin työssä luodaan kytkentöjä rotuoppien ja nationalismin syntyjuurilta aina ruotsidemokraatteihin asti: Uusna- tionalismin nousu on ”johdonmukainen seuraus kansakunnan identiteetin rakentamisesta”. Ruotsalaisen nationalistisen ajat telun historiaa eritellessään Tamminen esittää keskeisenä käänteenä hävityn Suomen sodan ai heuttaman tarpeen historiankirjoituksen uudistamiseen. Suurvaltakaudella haluttiin maan kunniakas historia esittää Raamatusta alkaen. 1800-luvulla keskiöön nousi viikinkiajaksi kutsuttu muinainen utopia. Pidemmälle kunniakkaita juuria kaivelevat löysivät Ruotsista myös arjalaisten alkukodin. Ruotsalaisten rodullista puhtautta tutkittiin sittemmin muun muassa kalloja mittaamalla. Muinaisen suuruuden kehittely pönkittämään nykyiseen asiaintilaan kohdistuvia vaateita ei toki ole tuntematonta Suomessakaan, onhan täälläkin keksitty muun muassa pitkä liuta muinaisia kuninkaita ja haaveksittu entisaikojen kalevalaisesta heimosta suurine sankareineen. Ruotsissa fantasioituun uljaaseen viikinkimenneisyyteen tarttuivat sittemmin erityisesti kansallismieliset ääriliikkeet. Viikinkisymboliikka on tuttua vielä nykyisestäkin kansallisesta liikkeestä. Eugeniikkaa käsitelevässä luvussa Tamminen esittää esimerkein, miten yleistä ja hyväksyttyä ajatus rodunjalostuksesta oli vielä 1940-luvulle asti. Vähemmin ääntä asiasta pitäen eugeniikka, sen negatiivisessakin eli ehkäisevässä muodossaan, jatkui myös vuoden 1945 jälkeen. Positiivista eugeniikkaa harjoitettiin kuvailemalla ruotsalaisten ihannetyyppejä. Tietysti voisi sanoa, että missikisatkin ovat eräänlaista Tammisen mainitsemaa positiivista eugeniik- kaa; niillä pyrittiin Suomessakin aikanaan todistamaan, ettemme ole mongoleja. Kansankoti ja kansallissosialismi Tammisen ajatus siitä, että ruotsalainen kansankoti oli itse asiassa arkipäiväistetty versio henkimaailmoihin kurkottaneesta saksalaisesta kansallissosialismista, on kiinnostava. Folk oli leppoisampi ja kotikutoisempi Volk. Molemmat olivat erityisiä sosialismin kansallisia sovelluksia. Tämäkin tietysti osoittaa, että ideologinen sukulaisuus ei ennusta vielä paljoakaan poliittisesta toteutuksesta, vaan voi tuottaa täytäntöön laitettaessa kovin erilaisia lopputuloksia. Tosin joillekin kansankoti-Ruotsikin näyttäytyi aikanaan alaisensa hengiltä verottavana ja kaikkialla valvovana totalitarismina. Käsitteitä teoksessa ei liiemmälti avata tai pureta. Siten lukijalle saattaa jäädä hieman hämärä kuva esimerkiksi kirjassa käsitellyn Rudolf Kjellénin ideologiasta ja hänen roolistaan kansallissosialismin lanseeraajana sekä tämän ajattelun yhteydestä kansankoti-ideolo giaan. Tietyssä mielessä Tammisen esitystapa onkin tendenssinomainen, eroja Kjellénin ja esimerkiksi Per Albin Hanssonin kansankoti-ajattelun välillä ei eksplikoida, vaan luodaan ajatuksellista jatkumoa kjelléniläisestä kansallissosialismista aina 1970-luvun politiikkaan ja nykypäivään. Kansankodin käsite esiintyi Kjellénillä ensimmäisen ja ainoan kerran polemiikissa kansainvälistä työväenliikettä ja sen ruotsalaisia edustajia vastaan. Hanssonin demokratiaa ja tasa-arvoa korostava kansankotiajatus, minkä rinnalla hän käytti käsitettä kansalaiskoti, oli puolestaan suunnattu muun muassa Kjellénin edustamaa hierarkkista ja epädemokraattista yhteiskuntakäsitystä vastaan. Kyse oli siis kamppailusta tuolloin monien käyttämästä käsitteestä ennemmin kuin yhtymisestä samaan ideaperinteeseen. Onkin hieman harhaanjohtavaa sanoa – kuten Tamminen tekee – Hanssonin ideologian taustalla kaikuvan ”vahvat vaikutteet Kjelléniltä”. Samalle käsitteelle voidaan antaa aivan erilaisia sisältöjä. Kjellén oli kuitenkin suosittu ajattelija Suomessakin 1920-luvulla, muun muassa Yrjö Ruutu perusti oman kansallissosialistisen yhdistyksensä paljolti Kjellénin ajatuksiin tukeutuen. Ruudun kansallissosialistiseen, myöhemmin suomalaissosialistiseen yhdistykseen kuului myös Urho Kekkonen. Ruutulaisen tai kjelléniläisen ja saksalaisen kansallissosialismin välille ei kuitenkaan voida vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka niillä yhteisiä piirteitä olikin. Tammisen kuvaama Ruotsin sosiaalidemokraattien integratiivinen nationalismi, tasa-arvoa korostavasta ”kansalaishengestä” huo limatta, sisälsi kuitenkin myös jotkut ryhmät ulossulkevia piirteitä. Epäterveiden osien karsiminen vahvisti hyvinvointivaltiota. Tämä karsinta ei koskenut vain lääketieteellisin perustein päätettyjä tapauksia, vaan kohteeksi joutui myös muun muassa ”tattareiksi” nimetty ”epäruotsalainen” ryhmä. Nimityksellä tarkoitettiin romaneja ja muita ”etelämaalaisen näköisiä”. On oireellista, että sosiaalidemokraattien vaalifilmissä vielä vuonna 1946 juutalaishahmo yhdessä aateliston, porvariston ja suurpääoman edustajan kanssa vie Äiti Ruotsin verokirstusta yhteisiksi tarkoitetut varat. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5 81 TIETEESSÄ TAPAHTUU Jakautuneet kansallismieliset Viime vuosikymmenten kansallismielisiä ääriryhmiä analysoiTIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa dessaan Tamminen hahmottelee yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi näiden usein yhteen niputettujen ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeliikkeiden väliltä useampiakin jaartikkeleille sekä keskustelulle tieteeskolinjoja. Ensimmäinen koskee tä ja tiedepolitiikasta. suhdetta rotuun ja biologiaan. TäPäätoimittaja: Ilari Hetemäki mä nykyisiäkin ryhmiä koskeva jaToimitussihteeri: Tiina Kaarela ottelu nousi esille muun muassa jo Ulkoasu:1950-luvulla Heikki Kalliomaa ruotsalaisen Per EngSnellmaninkatu 13, 00170 Helsinki dahlin johtaman Malmön liikkeen Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) toiminnassa. 228 69 291 Liike pyrki uudelleen luomaan sodan jälkeen yhteistyöSähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi verkostoja fasististen ja kansallisToimitusneuvosto: professori (emeritus) sosialististen ryhmien välillä EuLeif C. Andersson, päätoimittaja Ilari roopassa. Engdahl katsoi, että on Hetemäki, professori Timo Honkela, syytä laittaa sordiino päälle puhuttiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääja vaihtaaTuija tersihteeri taessa Reetta rotuopeista Kettunen, professori Laine, professori Löytönen (pj.), minologiaMarkku koskemaan kulttuurisia tutkijatohtori ja toimineroja. Nelli UseatPiattoeva nykyisetkin kansallisnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. mieliset ryhmät painottavat rodun kulttuurieroja, vaikka VasTilauksetsijaan ja osoitteenmuutokset: Puh. (09)tarintaliikkeen 228 69 251 tapaisia rotuerojen Sähköposti: tilaukset@tsv.fi olennaisuutta painottavia ryhmiä yhä myös esiintyy. Julkaisija: TieteellistenToinen seurainryhmittymiä valtuuskuntaerottava tekijä liittyy uskontoihin, tarkemPainos 7 000 kpl min sanottuna islamin ja juutalaiIlmestyy 6 kertaa vuodessa suuden suhteisiin. Islamia vastus33. vuosikerta tavat tai siihen kriittisesti suhtauLehdestä ilmestyy myös verkkoversio: tuvat ryhmät ovat valmiita tekewww.tieteessatapahtuu.fi mään yhteistyötä Vanhat numerot luettavissajuutalaistenkin verkossa kanssa, joskus näkevät näissä jopa numerosta 7/1996 alkaen. liittolaisensa. Israel nähdään Seuraava numero ilmestyy syyskuunhyvänä esimerkkinä vähemmistönsä lopulla. Julkaisemme siinä tapahtuma- ja tietoja, jotka on lähetetty viimeistään erityisesti islamistinsa kuriin lait1.9.2015tavasta osoitteeseen: kansallisesta yhtenäisvaltoimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi tiosta. Juutalaisvastaiset ryhmät puolestaan ovat tehneet Ruotsissa ILMOITUKSET yhteistyötä muun muassa Ahmed Ramin550 kanssa, joka saarnaa isla1/1 takakansi € (4-v.) min puolesta juutalaisia Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)vastaan ja uusnatsin tavoin kiistää hoSisäsivutmonen (4-v.) 540 € 1/1 (mv)lokaustin. 480 € Luonnollisesti on myös 1/2 sivu sekä (mv)juutalaisuutta 280 € että islamia vasMyynti: tustavia puh. 0400-467195 ryhmiä. tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan 82 kirjapaino, T I E T E E S S ÄSastamala TA PA H T U U 42015 /2015 1 2008 4 2015 SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN Paikoin Tamminen esittää hieSEURAN TAPAHTUMIA man epäselvästi ruotsidemokraattien syntyhistorian korostamalla PÄÄKIRJOITUS: Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa Merkitse kalenteriisi tulevat tapahtuliiaksi Vit Arisk Motståndin (VAM) Veikko Launis 1 mat! eli Valkoisen arjalaisen vastarinta- Haaksirikot pelastusseurat liikkeen roolia.jaTotta on, että VAM1700-luvun Itämerellä 20.8. kloHuhtamies 17 Taiteidenjayö SKS:ssa Riikka Alvik, Mikko oli joiltain osinJuha-Matti kytköksissäGranqvist, ruot10.9. klo 14–16 seminaari Kielletyt 3kirKatja Tikka sidemokraatteihin 1990-luvulla, jat mutta ruotsidemokraattien juu17.9. klo Kosunen 14–16 seminaari Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala Janne ja MattiPieni kansa, ret ulottuvat 1970-luvulle toiseen pitkä muisti Mieskonen 10 kansallissosialistiseen organisaaTilaisuudet ovat SKS:njajuhlasalissa, Hallitioon eli ymmärtää Nordiska Rikspartietiin Kuinka Yhdysvaltain poliittista kulttuuria sen tuskatu 1, Helsinki. (NRP) Bevara historiaa? AriSverige Helo Svenskt -jär16 jestön kautta. Jälkimmäisen kantaLisätietoja: www.finlit.fi Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen via voimia erityisesti sen alkuvuoJarkko Tirronen sina oli entinen NRP:n katuosaston johtaja, alkujaan suomalainen Nils KATSAUS Mandell. Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle Ruotsin toisen ja maailman soKaius Sinnemäki Mikko Tolonen dan jälkeisillä äärinationalistisilla LYHYESTI ryhmillä on Ilari ollutHetemäki Suomessakin toimineen NRP:n ohella kytkentänTIETEENALAT DIALOGISSA sä Suomeen myös muita reittejä. Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki Jo Engdahlilla ja Malmön liikkeelMonitieteisyys yliopiston näkökulmasta Anna Mauranen lä oli haaransa Suomessakin, ja anTieteidenväliseen tiimalasiin? Jussi Pakkasvirta tisemitistinen Carlbergin säätiö le- Kivinen Venäjä tieteiden välissä Markku vitti Suomessa laadittua Voimistelua tieteidenpropaganvälillä Kaisa Korhonen-Kurki ja daa 1950-luvulla. Nykyään VastaJanna Pietikäinen Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston rintaliike pyrkii toimimaan koko tutkijakollegiumissa Minna Franck Pohjolassa. Suomalaiset eivät siten ole olleet vain passiivisia kallonTUTKIMUSTA SUOMESSA mittaajien kohteita ruotsalaisuuIso data kuriin ja järjestykseen Markus Hotakainen den ylivertaisuuden toteamiseksi, vaan myös yksi tärkeä lenkki rinKESKUSTELUA tamassa kommunismia Kysymys ilmastolaistavastaan kesänjakorvalla Jari Holopainen valkoisen rodun puolesta, Toiminnallinen DNA yhä”lyhytvähemmistössä Tuomas Aivelo Kenen biologiaa ihmistutkimukseen? Hannu V. Virtanen kalloisuudestaan” huolimatta. KIRJALLISUUS Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa Kasper Kepsu Kaikki valtameristä Eero Aro Kirjoitettua elämää Merja Leppälahti Historiantutkija ja puoluepoliitikko Raimo Väyrynen Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa H. K. Riikonen Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa Petter Portin Venäjänonkulttuurihistoriaa Kirjoittaja Jyväskylän yliopiston naisten silmin Riitta Pyykkö Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä tutkijatohtori ja politiikan tutkija. Mattias Tolvanen Eläimet näkyviksi Pekka Wahlstedt Mallikkaasti ympäristöriskeistä Jari Lyytimäki Rotujen Ruotsi Tommi Kotonen 22 ILOA JA VÄRIÄ KESÄÄN 29 33 37 40 42 44 46 49 53 55 57 58 60 64 66 68 70 72 74 76 77 78 FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET X120 Tieteen tuoreimmat Gaudeamukselta Aaltonen, Siponkoski & Abdallah (toim.) Käännetyt maailmat Kääntämisen ja tulkkauksen käytännöt, työkalut, teoriat ja ilmiöt ensimmäistä kertaa suomeksi. Millaista on kääntäjän työ? Pekka Valtonen Puolen maailman valtias Kuinka kirjapainotaidon, löytöretkien, tieteen ja reformaation aikakausi mullisti eurooppalaisen sielunelämän. Gaudeamuksen ORI KESÄT osoitteessa on avattu akirjakauppa.fi gaudeamus.pik a Tervetulotekemään löytöjä! Johanna Vakkari (toim.) Kivinen & Vähäkylä (toim.) Perspektiivin käyttöä sekä tilan ja ajan kuvausta länsimaisessa kuvataiteessa antiikista nykyaikaan. Runsas kuvitus. Nyky-Venäjän taloutta, politiikkaa, hyvinvointia, kulttuuria ja ulkopolitiikkaa viimeisimmän tutkimustiedon valossa. Perspektiivi kuvataiteen historiassa Ilari Hetemäki ym. (toim.) Kaikkea sattuu Suomalaiset tieteentekijät pohtivat sattuman osuutta elämässä ja maailmassa. Tieteen päivien 2015 virallinen kirja. Venäjän palatseissa ja kaduilla Mikko Ketokivi Tilastollinen päättely ja tieteellinen argumentointi Tieteellinen selitys syntyy aineiston, teorian ja tulkinnan yhteistyönä. Juho Saari Huono-osaiset Keitä ovat yhteiskuntamme huono-osaisimmat? Kuinka he selviytyvät Suomessa, maailman parhaassa maassa? Plutarkhos Eläinten älykkyydestä Miltä tuntuu elämä sikana? Onko älykkyys yhteistä kaikille sielullisille olennoille?
