docERIARVOISUUS JA SOSIAALITYÖ Abstraktikirja
download 
Report Transcription
ERIARVOISUUS JA SOSIAALITYÖ Abstraktikirja
ERIARVOISUUS JA SOSIAALITYÖ Abstraktikirja XVII Valtakunnalliset sosiaalityön tutkimuksen päivät 12. – 13.2.2015 Turun yliopistossa Sisällys Aluksi 1 Keynote-puheenvuorot 2 Työryhmät 3 1. Vertaistoiminta ja palveluiden käyttäjien osallisuus 6 2. Ympäristö ja sosiaalityö 13 3. Laitos ja eriarvoisuus 16 4. Eriarvoisuuden arviointi (peruttu) 5. Tunnustaminen ja eriarvoisuus 24 6. Sukupuolistunut eriarvoisuus ja sukupuolisensitiivinen sosiaalityö 33 7. Globaalin sosiaalityön käsitteellistäminen: teoriaa, empiriaa, käytäntöjä, näkökulmia 40 8. Eriarvoisuutta estävä, toimintakykyinen lastensuojelu - edellytyksiä etsimässä 46 9. Vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus ja johtaminen uudistuvassa 53 sosiaali- ja terveydenhuollossa 10. Perheen sisäinen väkivalta sosiaalityön näkökulmasta 63 11. Lastensuojelu ja eriarvoisuus 67 12. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen 75 Aluksi Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vastustaminen ja heikoimman puolelle asettuminen on aina muodostanut sosiaalityön yhden keskeisen ytimen ja eettisen periaatteen. Eriarvoisuuden lisääntymisen on todettu vaikuttavan yhteiskunnan eheyteen ja sosiaaliseen koheesioon. Keskustelu eriarvoisuudesta on lisääntynyt 2000-luvun aikana niin kansainvälisesti kuin kansallisesti. Tutkimusten mukaan kasvavat tuloerot lisäävät sosiaali- ja terveysongelmia. Koettu eriarvoisuus lisää hyvinvointiongelmien riskiä. Tänä vuonna päivillä tarkastellaan sosiaalityön merkitystä eriarvoisuuden lieventäjänä ja ehkäisijänä. Päivät koostuvat yleisesitelmistä ja työryhmistä. Pääpuhujiksi ovat lupautuneet professori Daniel R. Meyer (University of Wisconsin-Madison), professori Sven Hessle (Stockholm University), FT, erikoistutkija Reija Paananen (THL) ja VTT, yliopistonlehtori Jarkko Rasinkangas (Turun yliopisto). Pääpuhujien abstraktit jaetaan ilmoittautumisen yhteydessä. 1 Keynote-puheenvuorot KEYNOTE 1: Professor Daniel R. Meyer: Family complexity: Implications for inequality KEYNOTE 2: FT, erikoistutkija Reija Paananen: Lasten ja nuorten hyvinvoinnin eriytyminen ja ongelmien ylisukupolvisuus. Kansallinen syntymäkohortti 1987. KEYNOTE 3: Professor Sven Hessle: Child, Family and the External World – establishing policies in a dialogue with increased migration. KEYNOTE 4: VTT Jarkko Rasinkangas: Eriarvoisuus ja alueellinen eriytyminen 2 Työryhmät 1. Vertaistoiminta ja palveluiden käyttäjien osallisuus Työryhmäkoordinaattorit: Eero Pirttijärvi, Sovatek & Elina Virokannas, JYU & Helena Virokannas, A-klinikkasäätiö torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh 399, Publicum 2. Ympäristö ja sosiaalityö Työryhmäkoordinaattorit: Aila-Leena Matthies, Kati Närhi, Satu Ranta-Tyrkkö ja Irene Roivainen torstai 15.30-17.30 sh 471, Publicum 3. Laitos ja eriarvoisuus Työryhmäkoordinaattorit: YTT, ma. yliopistonlehtori Taru Kekoni, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, Kuopion kampus YTT, FM ma. yliopistonlehtori Merja Tarvainen, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, Kuopion kampus torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh 150, Publicum 4. Eriarvoisuuden arviointi Työryhmäkoordinaattori: VTM, tohtorikoulutettava Tuula Kaitsaari Peruttu 3 5. Tunnustaminen ja eriarvoisuus Työryhmäkoordinaattorit: Riikka Korkiamäki ja Kati Turtiainen torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30, Pub 269, Publicum 6. Sukupuolistunut eriarvoisuus ja sukupuolisensitiivinen sosiaalityö Työryhmäkoordinaattorit: VTT Harry Lunabba ja VTM Maija Jäppinen Helsingin yliopistosta. torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 KH441, Educarium 7. Globaalin sosiaalityön käsitteellistäminen: teoriaa, empiriaa, käytäntöjä, näkökulmia Työryhmäkoordinaattorit: VTT, Tutkija Marja Katisko, Diakonia-ammattikorkeakoulu, VTT, Yliopettaja Elsa Keskitalo, Diakonia-ammattikorkeakoulu torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh368, Publicum 8. Eriarvoisuutta estävä, toimintakykyinen lastensuojelu - edellytyksiä etsimässä Työryhmäkoordinaattorit: Tarja Heino, Rika Rajala, Päivi Petrelius torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30.11.30 ARWI2 LS Valtio-oppi 9. Vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus ja johtaminen uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollossa Työryhmäkoordinaattorit: YTT Sirpa Kannasoja, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto YTM Kaisa Haapakoski, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 Pub 1, Publicum 4 10. Perheen sisäinen väkivalta sosiaalityön näkökulmasta Työryhmäkoordinaattorit: Prof. Merja Laitinen, Lapin yliopisto ja prof. Leo Nyqvist Turun yliopisto torstai 15.30-17.30, sh6, Calonia 11. Lastensuojelu ja eriarvoisuus Työryhmäkoordinaattori: Yliopisto-opettaja Anne-Mari Jaakola, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh499, Publicum 12. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen Työryhmäkoordinaattorit: Projektitutkija Lauri Mäkinen, Turun yliopisto Professori Veli-Matti Ritakallio, Turun yliopisto torstai 15.30-17.30 ja perjantai 9.30-11.30 sh209, Publicum 5 1. Vertaistoiminta ja palveluiden käyttäjien osallisuus Työryhmäkoordinaattorit: Eero Pirttijärvi, Sovatek & Elina Virokannas, JYU & Helena Virokannas, A-klinikkasäätiö elina.t.virokannas@jyu.fi, helena.virokannas@a-klinikka.fi, eero.pirttijarvi@sovatek.fi Työryhmässä käsitellään vertais- ja kansalaistoimintaa, kokemusasiantuntijuutta ja palveluiden käyttäjien osallisuutta koskevaa tutkimusta. Vertaisuus perustuu samankaltaisia elämäntilanteita jakavien ihmisten vapaaehtoiseen keskinäiseen toimintaan, jonka pohjalla on kokemukseen perustuva ymmärrys ja tuki. Toiminta voi olla spontaania palvelujärjestelmän ulkopuolella tapahtuvaa solidaarisuutta ja yhteisten etujen ajoa tai se voi nivoutua osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita. Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien keskuudessa vertaistoiminnan ja -tuen hyödyntämisellä on Suomessa vuosikymmenten perinteet mutta empiirinen tutkimus erityisesti vertaistoiminnan toteutumisesta ja/tai palveluiden käyttäjien osallisuudesta käytännön tasolla on niukkaa. Työryhmään tarjottavat esitykset voivat käsitellä vertaistoiminnan ja osallisuuden ulottuvuuksia ja merkityksiä niin yksilölle, ryhmälle kuin yhteiskunnalle useanlaisista näkökulmista. Esityksissä voidaan käsitellä yhtä hyvin ammattilaisten ja vertaisten / palveluiden käyttäjien yhteistoimintaa niin ammattilaisten kuin vertaistenkin näkökulmasta kuin analysoida terminologiaa ja käsitellä ilmiötä kriittisesti. Esityksiä voi tarjota myös vertaistuen toimintamuodoista tai kehittämisprojekteista koskevasta tutkimuksesta. Työryhmän abstraktit Torstai 12.2. Entiset ja nykyiset huumeidenkäyttäjät kansalaistoimijoina. Osis-hankkeen vertaisten ja Käyttäjäyhdistys Suomen Lumme ry:n aktiivien kokemuksia osallistumisesta ja vaikuttamisesta. Johanna Lohikivi, Helsingin yliopisto / Huumetyön vertaistoiminnan osaamiskeskus Osis johanna.lohikivi@helsinki.fi Huumeidenkäyttäjien kansalaistoimintaa ei ole vielä juurikaan tutkittu Suomessa. Useimmissa tutkimuksissa huumeidenkäyttäjät ovat esiintyneet erilaisten päihdepalveluiden asiakkaina ja toimenpiteiden kohteina, huono-osaisina kansalaisina, rikollisina ja joskus myös jännittävän alakulttuurin edustajina. Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on antaa entisille ja nykyisille huumeidenkäyttäjille ääni kansalaistoimijoina, jotka haluavat auttaa muita ihmisiä, vähentää huumehaittoja ja päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa. Olen haastatellut Huumetyön vertaistoiminnan osaamiskeskus Osiksen vertaisia ja Käyttäjäyhdistys Suomen Lumme ry:n aktiiveja luodakseni ymmärrystä siitä, millaisia kansalaistoimijoita entiset ja nykyiset huumeidenkäyttäjät ovat ja millaisia kokemuksia heillä on osallistumisesta ja vaikuttamisesta. 6 Keväällä 2013 toteuttamiini haastatteluihin osallistui yhteensä kahdeksan vertaista, joista kolme kuului myös Lumme ry:n aktiiveihin. Osa vertaisista eli vielä päihdemaailmassa ja osa heistä oli päihdekuntoutujia. Haastateltavat löytyivät Osis-hankkeen työntekijöiden avulla. Aineistonkeruumenetelmäni sijoittui puolistrukturoidun haastattelun ja teemahaastattelun välimaastoon. Analyysimenetelmänäni käytin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Halukkaat vertaiset osallistuivat laatimani haastattelurungon tarkastamiseen ja arvioivat myös tutkimustuloksia erillisissä tapaamisissa. Saadakseni riittävästi taustatietoa Suomen Lumme ry:n toiminnasta haastattelin erikseen yhdistyksen puheenjohtajaa. Vertaisille ja Lumme-aktiiveille kansalaistoiminnasta oli tullut tärkeä osa elämää ja omaa identiteettiä. Kokemukset siitä, että voi olla hyödyksi muille, käyttää omaa asiantuntemustaan ja ponnistella jonkin yhteisen hyvän edistämiseksi oli vertaisille ja Lumme-aktiiveille hyvin tärkeä. Nämä kokemukset olivat tuoneet uutta merkitystä heidän elämäänsä ja tarjosivat heille myös uusia tapoja rakentaa identiteettiään ja määritellä itsensä yhteiskunnan hyödyllisiksi jäseniksi. Vertaiset keskittyivät ennen kaikkea toisten käyttäjien yksilökohtaiseen auttamiseen, mutta samalla he yrittivät myös vähentää huumeidenkäyttäjiin kohdistuvia ennakkoluuloja ja lisätä käyttäjien tietoisuutta omista oikeuksistaan sekä huumeidenkäyttöön liittyvistä terveysriskeistä ja niiden ennaltaehkäisemisestä. Lumme-aktiivit pyrkivät vaikuttamaan huumeidenkäyttäjien mahdollisuuksiin saada oikeanlaista tukea ja ihmisarvoista kohtelua osallistumalla mahdollisuuksiensa mukaan päihdepalvelujärjestelmän kehittämiseen ja lisäämällä tietoisuutta huumeidenkäyttäjien ongelmista, tarpeista ja oikeuksista. Huumeidenkäyttäjien marginaalinen asema yhteiskunnassa, syrjintä, huonoosaisuus ja vaikeat elämäntilanteet sekä viileä asenneilmapiiri asettivat omat haasteensa kansalaistoiminnalle. Vertaisten ja Lumme-aktiivien puheissa korostuivat kuitenkin onnistumisen kokemukset ja luottamus Osis-hankkeen ja Lumme ry:n mahdollisuuksiin tuoda muutosta käyttäjien elämään. He olivat kehitelleet erilaisia strategioita, joiden avulla he luovivat haastavassa toimintaympäristössä. Avainsanat: huumeidenkäyttäjät, kansalaistoiminta, huumehaittojen vähentäminen, vertaistoiminta ja käyttäjäyhdistykset Vertaisuus ja osallisuus marginaalin murtajana Tuuli Paukkunen, yhteiskuntatieteiden kandidaatti, tuuli.k.paukkunen@student.jyu.fi Tutkin pro-gradu -tutkielmassani opioidiriippuvaisten korvaushoidossa olevien kokemuksia marginaalisuudesta. Keräsin tutkielman aineiston yhdeksältä opiaattikorvaushoidon asiakkaalta vertaistukeen perustuvasta päiväkeskuksesta käsin. Tutkielma toi esiin, että huumeriippuvuudesta irrottautuvan on vaikea löytää elämäänsä uudenlaista yhteisöllisyyttä, uusia sosiaalisia suhteita ja päihteettömiä ympäristöjä. Vertaistukitoimintaan osallistuvat haastateltavat kokivat vertaistuen positiivisena voimavarana korvaushoidossa olevan elämässä. Tulkitsin haastatteluaineistoa käyttäen G.H. Meadin teoriaa minuuden rakentumisesta sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Tästä näkökulmasta tulkittuna vertaistuen voima perustuu sellaisen 7 sosiaalisen tilan mahdollistamiseen, jossa päihderiippuvainen voi toimia ilman ihmisten luontaisesti tuottamaa vertailuasetelmaa toisiinsa nähden. Vertaistuen piirissä ihminen voi toimia ilman riippuvuuteen yhdistyviä negatiivisia ennakkokäsityksiä toimiessaan samassa tilanteessa olevien kanssa. Huumeidenkäyttö määrittyy yhteiskunnassa tuomittavana, niin moraalisesti kuin lain puitteissa. Tietoisuus tästä heijastuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ihmisten kesken mikä muokkaa kokijan minäkuvaa. Tämän vuoksi vertaistuki muodostaa toimintatilan, jossa riippuvaisen on mahdollisuus jakaa elämäänsä koskevia asioita vapaammin, ilman marginaalista statusta. Tilanne on erilainen kuin ryhmissä, joissa huumeidenkäyttöön ja sen elämismaailmaan liittyvä tieto herättäisi oletettavasti negatiivisen vastareaktion ja vaikuttaisi näin käytävään sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tutkielmassa toi esiin että päihderiippuvuudesta on tullut osa yksilön minäkuvaa. Vertaisryhmässä, toisin kuin usein muualla toimiessaan, yksilön ei tarvitse jatkuvasti salata yhtä osaa minuudestaan. Kun ryhmällä on taustallaan kokemuksia huumeidenkäytöstä, he käsitteellistävät sitä samalla tavoin. Tämä antaa minuuden ilmaisulle vapaamman tilan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kyseisen ryhmän kesken. Vertaistukitoiminnan kautta huumeriippuvaiselle tarjoutuu mahdollisuus sosiaalisen vuorovaikutukseen, joka vahvistaa yksilön huumeetonta identiteettiä, tiedostaen kuitenkin tämän taustan olemassa olon. Vastaavasti yksilölle avautuu harvinainen sosiaalinen tila, jossa toimia huumeetonta identiteettiä vahvistaen, menneisyyttään ja tilannettaan salaamatta ja peittelemättä. Väsynyt vertainen"tee-se-itse-hyvinvointivaltiossa" Anna Leppo, anna.leppo(at)helsinki.fi & Riikka Perälä, riikka.perala(at)helsinki.fi Sosiaalitieteiden kansainvälisissä keskusteluissa on puhuttu viime vuosina muun muassa “vertaistukiyhteiskunnasta” (peer-work society) ja “tee-se-itse hyvinvointivaltiosta” (do-it-yourself welfare state), kun on pyritty kuvaamaan kehityskulkua, jossa julkinen valta siirtää vastuuta hyvinvoinnin hallinnasta yhä enemmän kansalaisille itselleen ja heitä lähellä toimiville erilaisille vertaistoimijoille ja -tahoille. Tässä esitelmässä tarkastelemme etnografisen tutkimusaineiston avulla vertaistuen toteutumista suomalaisessa päihdehuollossa, tarkemmin sanottuna haittoja vähentävässä opioidikorvaushoidossa, jossa palveluiden järjestämisestä vastuussa olevat kunnat ovat ladanneet vertaistuelle yhä suurempia odotuksia huumehoidossa olevien elämänlaadun parantamisesta aiempaa suuremman yhteiskunnallisen osallisuuden luomiseen. Haittoja vähentävä korvaushoito on suunnattu huumeita käyttäville henkilöille, joiden kohdalla asiantuntijat eivät pidä huumeiden käytön lopettamista realistisena vaihtoehtona ainakaan hoidon aloittamishetkellä. Kuntouttamisen sijasta tavoite on vähentää huumeiden käytöstä aiheutuvia haittoja (rikollisuus, asunnottomuus, tartuntataudit, infektiot jne.) tiiviissä valvonnassa toteutettavan lääkehoidon ja hoitoon liitetyn vertaistuen avulla. Hoito on kunnille selvästi halvempaa kuin lääkehoitoa ja psykososiaalista kuntoutusta yhdistelevä kuntouttava korvaushoito, ja tällä hetkellä sen asiakasmäärät ovat olleet jatkuvassa nousussa. Pohdimme esitelmässä, mitkä ovat vertaistyön mahdollisuudet ja rajat tilanteessa, joissa monilla vertaistukea ja -apua tarvitsevista ihmisistä on vaikeita psykososiaalisia, terveydellisiä ja elämänhallinnallisia ongelmia ja ammattiapua ei ole aina saatavilla riittävästi. Tarkastelemme kysymystä yhden tapausesimerkin kautta, analysoiden etenkin siinä esiintyvää vertaisen väsymistä ja 8 tähän johtaneita erilaisia syitä. Aineisto kerättiin havainnoimalla Etelä-Suomessa sijaitsevaa haittoja vähentävää korvaushoitoa toteuttavaa klinikkaa yhteensä 6 kuukauden ajan. Vertaistyötä koskevien havaintojemme lisäksi pohdimme esitelmässä, miten vertaistyö muuttaa yksityisen ja julkisen vastuun välistä suhdetta vallitsevassa yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa ”niukkuus” pakottaa kunnat karsimaan monista palveluistaan. Löytyykö ratkaisu vertaistyöstä, ja jos löytyy, niin minkälainen ratkaisu on kyseessä? ’Onnen naiset’ a group for women with a background of drug addiction. Susan Simola, VTM, HUS/Auroran Sairaala/Infektio.pkl Susan.simola@hus.fi I work as a public health social worker in the Department of Infectious Diseases in Aurora hospital which is part of The University Central Hospital of Helsinki, HUS. Part of my work takes me to the day centre for active drug users wth hiv. I have worked at the centre since it opened in 2000 and was involved in the planning of it. The roots of this present research can be traced back 15 years ago when there was an outbreak of hiv amongst IDUs in Finland. During this 15 year time span , this cohort has been researched and studied from medical, epidemiological and social perspectives. The present research revolves around a group of women all with a background of drug addiction. The idea of turning this group activity into participatory action research just happened and seemed the natural thing to do as this research method of observation, planning, and action and reflection infact helps us in going forward. Everybody is an active participant and the attraction of PAR is that you don’t know how it is going to evolve and new dimensions appear all the time . It is an exciting and powerful experience. Participation in our research means a chance for vulnerable persons who are normally excluded from participating, to participate. Hopefully through participation and dialogue, new or dormant skills will be rekindled and through peer support new knowledge and experiences may lead to initiating change in the lives of these women. The idea of forming a club for women came from two former drug users They asked me whether I thought that women still using drugs would be interested in taking part in a peer support group. We decided that I as facilitator and another worker would coordinate the meetings and be there as support and background figures for the two women. The group is open to any woman with hiv and a history of drug use who wants to take part, active users, those on substitution treatment and also for those who have left drugs completely. This research is in the early stages and the time span is open at the moment. We started the group and process of action research in May 2014 and will continue this year with cycles of planning, action, observation and reflection. This study includes: 9 retrospective data on the first 15 years an overview of the literature a theorectical framework drawing on theories on critical thinking, postmodern perspectives and reflective practice as a means of emancipation blended research methods critical analysis Perjantai 13.2. Nuorten aikuisten osallistuminen palvelunkäyttäjän näkökulmasta hyvinvointipalvelujen kehittämiseen - kokemuksia Tuomo Kokkonen ja Kati Närhi Esitys perustuu artikkelikäsikirjoitukseen joka reflektoi PalKO-tutkimushankkeen (2011-2014) havaintoja ja päätelmiä nuorten sosiaali- ja työvoimapalveluiden palvelunkäyttäjien osallisuudesta. Artikkelikäsikirjoituksen laatiminen on tapahtunut yhteistoiminnallisessa kirjoitusprosessissa kahden tutkimushankkeen kanssa yhteistyötä tehneen sosiaalipalveluiden käyttäjän kanssa. Palveluidenkäyttäjien tekstit kumpuavat heidän omista kokemuksistaan joita jäsennämme tutkimustulosten näkökulmasta. Palveluiden käyttäjien kirjoitukset kertovat asioiden hoitamisen vaikeuksista suhteessa palvelujärjestelmään. Kokemuksia leimaavat palvelujärjestelmän byrokraattisuus ja monimutkaisuus. Tämän myötä tuen saaminen vaikeutuu ja viivästyy ja syntyy myös väliinputoamisen tilanteita muun muassa opiskelijan ja työttömän statuksen välille. Kaikkein eniten palvelujärjestelmän toiminnan epätarkoituksenmukaisuus haavoittaa palveluiden käyttäjää silloin kun hän esimerkiksi mielenterveysongelman vuoksi on hauraassa elämäntilanteessa ja kykenemätön ajamaan asiaansa määrätietoisesti. Tutkimuksen näkökulmasta palveluiden käyttäjien kokemukset näyttäytyvät selviytymistarinoilta joiden jännite kumpuaa paitsi sosiaalisista ongelmista ja vaikeista elämäntilanteista niin myös epäsymmetrisistä valtasuhteista palveluidenkäyttäjän ja palvelujärjestelmän välillä. Olemme tutkimushankkeessamme pyrkineet välttämään syrjäytymisen käsitteistöä, mutta palveluidenkäyttäjien kokemusten perusteella voidaan väittää, että pahimmillaan palvelujärjestelmän tuottama osattomuus ja oman elämän hallinnan vaikeudet samaistuvat syrjäytymiseen. 10 Voimauttavan valokuvan työpajat omaishoitajien vertaistoiminnassa Maija-Liisa Pulkkinen YTM, Jyväskylän yliopisto, Sosiaalityön erikoistumisopinnot Maija-liisa.pulkkinen@veteli.fi Omaishoitajuus on jatkuvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sen tiedetään säästävän kuntien menoja todella merkittävästi. Omaishoitajien tukemiseen on kiinnitetty huomiota sekä julkisella sektorilla että kolmannella sektorilla. Sitovaa ja vaativaa omaishoitotyötä tekeville on säädetty laissa kolme vapaata vuorokautta kuukaudessa. Tällä on tarkoitus auttaa omaishoitajia jaksamaan vaativassa tehtävässään. Useiden selvitysten mukaan vain pieni määrä omaishoitajia käyttää tätä vapaamahdollisuutta ja käyttämättömyyteen on hyvin monenlaisia syitä. Yhtenä syynä on omaishoitajista itsestään lähtevät asiat eli he eivät ehkä näe itse mahdollista uupumistaan ja vapaan tarvetta, vaan kuukaudesta toiseen jättävät vapaansa pitämättä. Omaishoidon jatkuvuuden kannalta on kuitenkin tärkeää, että omaishoitaja ei uuvuta itseään, vaan rohkaistuu näkemään myös omat tarpeensa ja pitämään huolta itsestään. Yhtenä tärkeänä tukimuotona omaishoitajille on vertaistuki, joka voi sisältää sekä keskustelua että toiminnallisia menetelmiä yhdessä toisten samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Tässä esityksessä tarkastellaan Voimauttava valokuva- menetelmän käyttöä omaishoitajien vertaistoiminnassa. Voimauttava valokuva on sosiaalipedagoginen menetelmä, jonka on kehittänyt Miina Savolainen. Menetelmässä jäsennetään elämäntarinaa, tehdään näkyväksi identiteetin eri puolia sekä erilaisia rooleja, ihmissuhteita ja yhteistä historiaa. Tärkeää on, että kuvattava löytää itse merkityksen asioille, joita kuvan avulla haluaa tuoda näkyväksi. Voimauttavan valokuvan kuvattava henkilö ei ole kohde, vaan päähenkilö. Tutkimuksen kohderyhmänä on kuusitoista Voimauttavan valokuvan työpajaan osallistunutta omaishoitajaa. Työpajoissa omaishoitajat kokosivat kuvistaan kansion, johon he kuvien lisäksi valitsivat erilaisia runoja ja mietelauseita sanoittamaan omia tunteitaan. Kokemuksia kuvaava aineisto on kerätty narratiivista haastattelua käyttäen. Haastatteluissa omaishoitajat kertovat, miksi halusivat osallistua valokuvatyöpajoihin, millainen kokemus työpaja oli ja miten he mahdollisesti näkevät itsensä prosessin jälkeen. Palvelumuotoilu osallistamisen keinona – asiakkaat päihde- ja mielenterveyspalvelujen kehittäjinä Tapio Häyhtiö, YTT, toimitusjohtaja, Varsinais-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Henna Kyhä, KT, projektisuunnittelija, Satakunnan sairaanhoitopiiri Kaisu-Leena Raikisto, johtava sosiaalityöntekijä, Satakunnan sairaanhoitopiiri Paperissa analysoidaan asiakasosallisuutta palveluiden kehittämisessä tarkastelemalla erityisesti LänsiSuomen Kaste-alueella käynnissä olevan ”Palvelumuotoilulla parempia palveluja riskiryhmille” hankkeen Satakunnan sairaanhoitopiirin kehittämisosiota. Tuomme esille rakenteellisen kehittämisprosessin, jossa on hyödynnetty asiakkaita osallistavaa palvelumuotoilua ja yhteiskehittämisen periaatteita. Tarkastelemme asiakkaiden osallistumista, roolia, 11 vaikutusmahdollisuuksia sekä asiakaslähtöisen kehittämisprosessin muotoutumista päihde- ja mielenterveyspalveluiden rakenteiden kehittämistyössä. Palvelumuotoilu–hankkeen kehittämistyön keskeisenä lähtökohtana on tarve kehittää sosiaali- ja terveyspalveluja asiakaslähtöisesti. Hankkeen laajana tavoitteena on asiakkaiden hyötyminen käyttämistään palveluista nykytilannetta paremmin. Hankkeen avulla halutaan parantaa palveluja erilaisille asiakasryhmille nykyistä paremmin soveltuviksi. Hankkeessa kehitetään osallisuutta edistäviä työmuotoja erityisesti päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Tutkimuksessa hyödynnetään tapaustutkimuksellista tutkimusotetta, jossa hankkeesta kerätään aineistoa erilaisin tavoin. Tutkimusaineistona ovat niin kehittämisosioon osallistuneiden henkilöiden haastattelut, hankeraportit, -suunnitelmat, -kuvaukset ja –tuotokset. Tutkimme Satakunnan sairaanhoitopiirin hankeosiossa toteutettuja asiakaskehittämisen tapoja. Asiakaskehittämistä eritellään sekä teoreettisesti että empiirisesti. Analyysissä tuodaan esille työntekijöiden ja asiakkaiden vuorovaikutussuhteita ja vaikuttamista palveluiden kehittämiseen sekä eritellään sosiaali- terveyspalveluiden kehittämisen osallisuus-käsityksiä. Asiakasosallisuutta tutkitaan osallistavan hallintokulttuurin näkökulmasta. Lisäksi tutkitaan, miten palvelumuotoilulla voidaan edistää asiakkaiden osallisuutta palveluiden kehittämiseen. Palvelumuotoilu-käsite on syntynyt vastaamaan palvelun tuottavan organisaation ja sen kohderyhmän vuorovaikutukseen liittyviin haasteisiin. Palvelumuotoilu tuo käyttäjälähtöisen näkökulman ja työkalun palvelujen kehittämiseen. Siinä painotetaan asiakkaiden tarpeiden, haaveiden ja toiveiden ymmärtämistä palvelun suhteen. Palvelumuotoilun keskeisenä tavoitteena on osallistaa prosessiin kaikki palvelussa mukana olevat osapuolet – asiakassegmentit ja muut palvelun tuotantoon osallistuvat tahot – ja sitouttaa heidät yhteistoimintaan jo palvelun suunnitteluvaiheessa. 12 2. Ympäristö ja sosiaalityö/ Environment and Social Work Työryhmäkoordinaattorit: Työryhmäkoordinaattorit/Coordinators: Aila-Leena Matthies, aila-leena.matthies@chydenius.fi Kati Närhi, kati.narhi@jyu.fi Satu Ranta-Tyrkkö, satu.ranta-tyrkko@uta.fi Irene Roivainen, irene.roivainen@uta.fi Työryhmässä vertaillaan ja pohditaan erilaisia ekologisia kysymyksiä, käsitteitä ja käytäntöjä sosiaalityössä. Työryhmän tavoitteena on syventää sosiaalityön tietopohjaa ympäristön ja sosiaalityön välisistä yhteyksistä. Työryhmään toivotaan esityksiä ekologista tematiikkaa tavalla tai toisella sivuavista käsitteellisistä ja empiirisistä tutkimuksista tai käytännön hankkeista. Kiinnostavia ovat myös analyysit siitä miten suomalaisessa yksilökohtaisessa sosiaalityössä voidaan huomioida asiakkaiden elinympäristö ja elinolot nykyistä laajemmin. Ryhmään otetaan vastaan papereita suomeksi ja englanniksi ja ryhmä jaetaan tarpeen mukaan kahteen ryhmään esityksissä käytetyn kielen perusteella. Ryhmään otetaan vastaan papereita suomeksi ja englanniksi ja ryhmä jaetaan tarpeen mukaan kahteen ryhmään esityksissä käytetyn kielen perusteella. Environment and social work Session concentrates on comparing and discussing various ecological questions, concepts and practices in social work. Aim is to deepen social work knowledge on the relationship between the environment and social work. We welcome conceptual, empirical and practical papers concerning eco-social, environmental and ecological social work. Also analyses of how living environment and living conditions are taken into account in case work are interesting. Esityksen kieli voi olla suomi tai englanti. Työryhmä jaetaan tarvittaessa kahteen osaan esitysten kielen perusteella. The language of the presentation can be Finnish or English. If needed, session will be divided in two parts based on the language used in the presentations. Työryhmä kokoontuu torstaina 12.2.2015 klo 15.30 – 17.30. Kaksi ensimmäistä esitystä pidetään suomeksi ja kaksi viimeistä englanniksi. Kukin esitys kestää 20 min. + keskustelu 10 min. The working group meets on Thursday 12th of February 2015 at 15.30-17.30. The first two presentations are in Finnish and the last two in English. All presentations last 20 minutes + discussion 10 minutes. 13 Työryhmän abstraktit Sosiaalisesti kestävää kehitystä - kestävästi kehittävää sosiaalityötä Tuula Kotimäki, YTM, johtava sosiaalityöntekijä, Kouvolan kaupunki, tuula.kotimaki(at)kouvola.fi Tietoisuus ympäristömuutoksista sekä -riskeistä on kasvanut ja laajentunut koko maailman kattavaksi. Ihmisen ja luonnon välinen yhteys sekä ympäristötekijöiden liittyminen hyvinvointiin tiedostetaan ja ne ovat kirjattuna kestävän kehityksen mukaisiin visioihin. Silti tutkijoiden mukaan päätösten ja toiminnan tasolla ratkaisut ovat edelleen lyhytnäköisiä ja usein kovin kestämättömällä pohjalla. Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin kuinka ympäristötekijöiden ja niihin liittyvän toiminnan vaikutukset kohdentuvat hyvinvointiin. Kartoitin tieteellisiin artikkeleihin perustuvan systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla ympäristön sosiaalisten vaikutusten arviointia. Lisäksi kartoitin sosiaalityön näyttäytymistä aineiston artikkeleissa. Tarkastelin aihetta yhdistämällä ekososiaalisen sosiaalityön systeemiteoreettisen ja ekokriittisen näkökulman. Systeemiteorian mukaisesti pidän ihmisten ja ympäristön tarkastelua erillisinä mahdottomana, koska kaikki osasysteemit liittyvät kokonaisuudessa jollakin tavalla toisiinsa. Ekokriittisen lähestymistavan mukaisesti pidän ekosysteemin huomioimisen välttämättömänä ja kyseenalaistan jatkuvan kasvun mahdollisuuden. Tutkielmani aineisto muodostui 39 vertaisarvioidusta, tieteellisissä aikakausilehdissä julkaistusta, tutkimusartikkelista tai konferenssijulkaisusta. Eri tieteenalojen tutkimusartikkeleista koostuva aineisto osoitti sosiaalisen liittymisen koko yhteiskuntaan ja maailmaan. Tarkastelun näkökulmien ja aihealueiden moninaisuus ja toisaalta yhdistettävyys ilmaisivat ympäristötekijöiden laaja-alaisen tarkastelun tarpeen. Tulokset osoittivat, että poliittisen päätöksenteon pohjaksi tarvitaan erityisesti tietoa ympäristömuutosten kohdentumisesta sekä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteutumista tuossa kohdentumisessa. Tutkielmassa ilmeni ympäristön sosiaalisten vaikutusten oikeudenmukaisuuteen liittyvä tarve osallisuudesta ja huoli heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuudesta osallisuuteen. Toisaalta, tulokset osoittivat sosiaalisesti kestävän kehityksen määrittelyn, mittareiden ja arvioinnin kehittämisen sekä hyvinvoinnin laaja-alaisen ymmärryksen edistämisen tarpeen. Koska sosiaalityön leikkauspinta läpäisee koko yhteiskunnan ja ympäristön, voisi kysyä olisiko sosiaalityöllä laaja-alaisen vaikuttavuuden luontaisena ymmärtäjänä mahdollisuuksia kehittää ja edistää kokonaisvaltaista vaikuttavuustietoa. On mielenkiintoista pohtia, millaiseksi voi käytännössä määrittyä sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön rooli kestävän kehityksen yhteiskuntapolitiikan toteuttajana. 14 Addamsista ja Richmondista vihreän sosiaalityön eri sävyihin. Ympäristösosiaalityön nykysuuntaukset historian valossa. Aila-Leena Matthies, YTT, professori, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius, aila-leena.matthies(at)chydenius.fi Kati Närhi, YTT, professori, Jyväskylän yliopisto, kati.narhi(at)jyu.fi Esitys jatkaa kirjoittajien pitkäaikaista ekososiaalisen sosiaalityön käsite- ja teoriahistorian tutkimusta. Puheenvuorossa jäsennetään kansainvälisessä ympäristön ja sosiaalityön yhteyksiä tarkastelevassa nykykeskustelussa esiintyvää kuutta käsitettä: ecosocial approach, deep ecological social work, ecospiritual social work, green social work, environmental social work ja social ecological social work. Näitä suuntauksia tarkastellaan suhteessa sosiaalityön pioneerien Mary Richmondin ja Jane Addamsin jäsennyksiin sosiaalityön ympäristökäsitteestä. Lisäksi esitys päivittää kirjoittajien aikaisempaa ekososiaalisen lähestymistavan viitekehystä, jonka keskeisiä ulottuvuuksia ovat systeemiteoreettinen ja ekokriittinen näkökulma. Lopuksi pohditaan ekososiaalisen nykykeskustelun merkitystä sosiaalityön käytännöille. The Case of Flood in Bosnia-Herzegovina: A Vigor for Another Social Work? Gorana Panić, PhD student in Social work, University of Jyväskylä, Kokkola University Consortium Chydenius, gorana.panic(at)chydenius.fi This presentation is part of my ongoing action research dissertation. It explores recent flood in BosniaHerzegovina (B&H), and examine the roles of social work profession in natural disaster as a case study of social work profession at the crossroad. In mid-May 2014 the worst flood in 120 years hit B&H. It is estimated that flood have affected 1, 5 million people and have caused 1, 3 billion of economic damage. The flood in B&H likewise, the flood that followed Hurricane Katrina in New Orleans in 2005, have demonstrated that socio-economic inequalities matters even more in extreme circumstances. Moreover, floods across B&H highlighted the devastating consequences of postsocialist transition. B&H authorities at different levels of governance have failed in disaster prevention and response. Citizens across the country have demonstrated great level of solidarity and selforganization. Yet, renewed solidarity and awaken self-organization were partly expressions of bitter notion that citizens ought to rely on their own social networks. What roles social work profession took in these extreme circumstances, among state's action and citizens' action? Data such as participant observations, interviews and focus group has been collected during the first three weeks of the flood. Whether the flood could potentially invigorate transition of social work in B&H to Eco-social paradigm and critical perspectives? The value of this study is in diagnosing the existing professional response as an empirical case of a more universal situation in social work, as well in highlighting the possibilities for another social work. 15 Mining industry and its ramifications in Northern Odisha, India – impressions and observations Satu Ranta-Tyrkkö, YTT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, satu.ranta-tyrkko(at)uta.fi In my presentation, I would like to present a state of the art summary of my ongoing postdoctoral research project ’The Consequences of The Mining Industry for Disadvantaged Groups in Northern Finland and Northern Odisha. In particular, I would like to share and reflect upon my observations from two recent trips to Eastern India, among other things by trying to illustrate with photographs the particular features of the region as well as the presence and impacts of mining industry there. I will illustrate my observation with photographs. In so doing, I am interested how my photographs open up to a Finnish audience. Moreover, my aim is to address the empirical and theoretical challenges - as well as possibilities - present in a multisited research project like mine, in which the different localities focused at (Northern Finland and Eastern India) are very different from each other on several aspects. 3. Laitos ja eriarvoisuus Työryhmäkoordinaattorit: YTT, ma. yliopistonlehtori Taru Kekoni, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, Kuopion kampus YTT, FM ma. yliopistonlehtori Merja Tarvainen, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, Kuopion kampus (merja.tarvainen@uef.fi) Millaista on elämä laitoksessa? Miten laitos asuinympäristönä ja siten elämänmenoa jäsentävänä, rytmittävänä ja raamittavana käytäntönä, instituutiona ja käsitteenä liittyy eriarvoisuuteen? Työryhmässä keskustellaan laitoksesta yhteiskunnallisena käytäntönä, instituutiona ja ilmiönä. Laitos on monien hoivan ja rajoittamisen käytäntöjen, politiikkojen ja eettisten kysymysten areena. Historiallisesti laitos kytkeytyy sosiaalisten normien ja poikkeavuuden sekä erilaisuuden määrittelyyn ilmentäen niihin reagoimisen yhteiskunnallisia käytäntöjä. Laitostutkimuksessa valta erilaisin ulottuvuuksin on ollut eräs avainkäsite. Tämä kytkeytyy monin tavoin yhteiskunnallisten arvojen ja eriarvoisuuden muotoutumiseen. Tässä ajassa ajankohtainen teema ja diskurssi on deinstitutionalisaatio eli laitosten purkaminen, jota on perusteltu erilaisin arvo- ja argumentaatiolähtökohdin. Yhtäältä laitosten purkamisen on nähty linkittyvän itsemääräämisoikeuden ja muiden olennaisten toimijuuden elementtien sosiaaliseen vahvistamiseen. Toisaalta diskurssi on liitetty uusliberalistiseen painotukseen, jossa esimerkiksi julkinen palvelutuotanto on rajattu. Yhteiskunnallisena käytäntönä laitos heijastelee monia oikeudenmukaisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen liittyviä käytäntöjä, jotka voivat kytkeytyä eriarvoisuuden kysymyksiin ja ilmiöihin. Kutsummekin keskustelemaan laitosten merkityksestä eriarvoisuuden näkökulmista. Työryhmään ovat tervetulleita kaikki tavalla tai toisella laitostematiikkaan liittyvät puheenvuorot. 16 Työryhmän abstraktit Torstai 12.2. Sijoitettujen nuorten tupakanpolttoon puuttuminen Ammattikasvattajan moraalinen järkeily ja hallinnan pyrkimys lastensuojelulaitoksessa - Terja Söderlund, VTM, Ylä-Savon SOTEkuntayhtymä, terja.soderlund@hotmail.com Tekeillä olevassa lisensiaatintutkimuksessani pyrin selvittämään minkälaista moraalista järkeilyä lastensuojelulaitoksen johtaja harjoittaa johtaessaan kasvatuksellisia toimenpiteitä, joilla henkilökunta puuttuu lastensuojelulaitokseen sijoitettujen nuorten tupakanpolttoon. Moraalisella järkeilyllä tarkoitetaan moraalista järjestystä luovia arviointeja ja kuvausta. Tutkimus lähestyy moraalista järkeilyä etnometodologian ja kategoria-analyysin näkökulmasta, jonka mukaan instituutiot rakentuvat toiminnassaan. Tupakkalain (1976, 2010, 1 luku 1§) tavoitteena on saada tupakanpoltto kokonaan loppumaan Suomesta. Tutkimusongelmassani keskeinen kysymys on; minkälaisin käytännöin tupakannoin vähentäminen toteutuu sijaishuollossa. Tupakanpolton rajoittaminen tulee lakien ja viranomaisohjeistuksen mukaan tapahtua tavanomaisen elämän kohtuullisin kasvatuskeinoin. Mielenkiintoista tässä tutkimuksessa on, miten toimijatasolla järkeillään ”tavanomaisen elämän kohtuulliset kasvatuskeinot” lastensuojelulaitoksen kontekstissa. Tutkimusta varten haastattelen lastensuojelulaitoksen johtajia sekä sosiaalityöntekijöitä ja analysoin haastattelut kategoria-analyysin avulla. Analyysissä keskeinen näkökulma on, miten tupakanpoltosta ja siihen puuttumisesta puhutaan haastatteluissa ongelmana. Tutkin tupakointiin liittyviä käytänteitä valtasuhteissa tukeutuen Michel Foucaultin normalisoivan hallinnan käsitteistöön. Valtasuhteiden analysoiminen on Foucault’n mukaan välttämätöntä selvitettäessä miten ihmiset objektivoidaan subjekteiksi. Nuorten tupakanpolton vähentäminen ja savuttomuuden kulttuuriin pyrkiminen on helppo nähdä myönteisenä ja tärkeänä asiana. Käytännöt, joilla tähän tavoitteeseen pyritään, vaativat kuitenkin tarkkaa selvittämistä ja pohdintaa. Lastensuojelun sijaishuollon toimintaympäristössä, ammatillisen kasvatuksen ja professionaalisen vallan käytön tunkeutuessa perheen yksityiselle alueelle, on erityisen tärkeätä selvittää, minkälaisin käytäntein työtä tehdään. Käytänteiden auki purkamisen avulla voidaan myös pohtia, mitä seurauksia erilaisilla käytänteillä voi olla; sen lisäksi tai sen sijaan että saavutettaisiin tavoiteltu Savuton Suomi vuonna 2040. Tavoitteeni on saada tutkimus tehtyä vuoden 2016 aikana. Olen tehnyt yhden haastattelun ja etsin parhaillaan uusia haastateltavia. 17 Huostaanotto ja muutokset lasten elämässä – huostassa olevien lasten näkökulma Riitta Laakso, yliopistotutkija, YTT, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö Tampereen yliopisto riitta.laakso@uta.fi Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen ja väliaikainen toimenpide, jonka tavoitteena on turvata lapsen kasvu ja kehitys. Huostaanotto tuo lapsen elämään monia muutoksia, vaikka huostaanotto näyttääkin olevan vain harvoin lapselle ensimmäinen siirtymä pois kodista sijaishuoltopaikkaan. Siitä, millaisia muutoksia lasten elämään huostaanotosta seuraa, tiedämme tutkimusten pohjalta varsin vähän. Suomalaisessa huostaanottotutkimuksessa (esim. Helavirta ym. 2014) huostaanoton seurauksia on tutkittu ajallisesti pidemmän etäisyyden päästä: viisi vuotta huostaanoton jälkeen sosiaalityöntekijöiden arvioinnin pohjalta, ja eri tilastojen tietoja yhdistämällä tilanteessa, jossa huostassa olleet ovat jo aikuisia. Myös lasten ja nuorten kokemuksia on tarkasteltu tutkimuksissa usein huostaanoton loputtua, jälkikäteen muisteltuna. Huostaanotto sekä huostassa pito toimintana, jonka yhteydessä voidaan käyttää rajoittamistoimenpiteitä, herättää monia eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä suojelun ja kontrollin suhteesta, lasten ja nuorten oikeuksista ja osallisuudesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja arvostavasta kohtelusta. Esityksessäni tarkastelen huostaanoton välittömiä seurauksia eli sitä, mitä muutoksia huostaanotto tuo lasten ja nuorten elämään: muutoksia lasten arjessa ja lapsille tärkeissä ihmissuhteissa sekä lapsuuden ja nuoruuden instituutioissa. Eriarvoisuuden teemaa pohdin esityksessäni lasten ja nuorten kokemusten herättämien kysymysten pohjalta. Puheenvuoroni perustuu huostassa olevien 17 lapsen ja nuoren haastatteluun. Haastattelut toteutettiin tilanteessa, jossa huostaanottopäätöksestä oli kulunut noin puoli vuotta. Lapset ja nuoret elivät arkeaan haastatteluhetkellä joko sijaisperheissä, ammatillisessa perhekodissa tai laitoksissa. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Tampereen yliopistossa käynnissä olevaa Lastensuojelun huostaanotot interventiona – tutkimushanketta (2013–2015). Helavirta, Susanna & Laakso, Riitta & Pösö, Tarja (2014) Huostaanoton kuva suomalaisen tutkimuksen valossa. Janus 22 (3), 288–298. Lastensuojelun erityisyksikköön sijoitettujen lasten varhaisten riskitekijöiden kasautuminen, psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan laaja-alaisuus sekä perheen toimintakyky: intensiivihoitojakson jälkeen kotiin palaavien ja sijaishuollossa jatkavien lasten ryhmien vertailu Timo Pasanen ym. Psykologi FT, Helsingin Diakonissalaitos, Lapsi- ja perhetyö timo.pasanen@hdl.fi Tutkimuksessa selvitettiin lastensuojelun erityisyksikköön sijoitettujen lasten varhaisten riskitekijöiden, lapsen psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan ja perheen toimintakyvyn yhteyttä hoitojakson jälkeiseen perheen yhdistymiseen. Tutkimusotokseksi valittiin kaikilta Helsingin Diakonissalaitoksen intensiivihoidon osastoilta kaikki ne 7–12 -vuotiaat suomea äidinkielenään puhuvat lapset ja heidän perheet, joiden hoito alkoi välillä 1/2007–3/2009. Yhteensä osallistujia oli 30 lasta, joista poikia oli 24 ja tyttöjä 6. Tutkimuksessa verrattiin hoitojakson jälkeen kotiin palaavien 18 (N=12) ja sijaishuollossa jatkavien lasten (N=18) ryhmiä. Lasten ylisukupolvisten ja varhaisten riskitekijöiden kasautumista tarkasteltiin vanhempien haastatteluiden perusteella. Lasten psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan laaja-alaisuutta tarkasteltiin lasten tai nuorisopsykiatrin kirjoittaman hoitoyhteenvedon perusteella, vanhempien, omahoitajien ja opettajien täyttämien kyselylomakevastausten (CBCL ja TRF) perusteella ja lapsille tehtyjen laajojen neuropsykologisten tutkimusten ja opettajien täyttämän keskittymiskyselyn tulosten perusteella. Perheen toimintakykyä hoidon alussa ja seurantavaiheessa (11 kk) arvioitiin perhearviointimenetelmällä. Kotiin palaavat ja sijaishuollossa jatkavien lasten ryhmät erosivat keskimäärin vain vähän toisistaan kysyttyjen riskitekijöiden suhteen. Lasten taustalla oli huolestuttavan voimakas ylisukupolvisten, prenataalisten ja varhaisten riskitekijöiden kasautuminen ja lisäksi yleensä hyvin vaikea ja monin tavoin traumatisoiva elämäntilanne. Intensiivihoitoon sijoitettujen lasten oirekuva oli laaja-alainen ja erityisesti sijaishuollossa jatkavien lasten ryhmän psykiatrinen ja neuropsykiatrinen oirehdinta oli voimakasta. Heillä esiintyi myös enemmän laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Hoitojakson jälkeistä perheen yhdistymistä näytti osaltaan selittävän perheen toimintakyky hoidon alkaessa sekä perheen vanhemmuuden ja kiintymyssuhteen vahvistuminen hoidon aikana. Yhteenvetona voi todeta, että riittävän varhainen puuttuminen lasten laaja-alaisiin oiremuotoihin olisi tärkeää, koska niiden kuntouttaminen on hidasta ja ne muodostavat voimakkaan riskitekijän myöhemmin ilmenevien mielenterveyden ongelmien ja rikollisen käyttäytymisen kasautumiselle. Kokonaisvaltainen perheen sitouttaminen ja lapsen hoitoprosessiin tiiviisti nivoutuva perhetyö ja – terapia sekä moninainen kuntouttaminen ovat tärkeä osa intensiivihoidon tyyppistä vaativahoitoisten lasten hoitoprosessia. Avainsanat: lastensuojelun erityisyksikkö, psykiatrisen ja neuropsykiatrisen oirehdinnan laajaalaisuus, perheen yhdistyminen Katoaako sosiaalinen? Psykiatrisen erikoissairaanhoidon terapiasuuntautuneisuus ja laitoshoitopotilaan sosiaaliset oikeudet sosiaalityöntekijöiden Leena Leinonen, YTM, yliopisto-opettaja. Itä-Suomen yliopisto, yhteiskuntatieteiden laitos leena.leinonen@uef.fi Terveydenhuollon kontekstissa tehtävä työ on aina luonteeltaan hoidollista. Psykiatrisen erikoissairaanhoidon moniammatillisissa toimintaympäristöissä myös sosiaalityötä tehdään usein terapeuttisesta viitekehyksestä käsin, jonka vuoksi osa mielenterveyssosiaalityöntekijöistä on lisäkouluttautunut Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston (Valvira) laillistamiksi psyko- tai perheterapeuteiksi. Terapiakoulutus ja terapeuttina toimiminen muokkaavat sosiaalityöntekijän ammatillista identiteettiä monin tavoin. Mielenterveysongelmilla on todettu olevan selkeä yhteys yksilön elinoloihin ja elämänhallinnan ongelmiin, jotka ovat perinteisesti kuuluneet sosiaalityön keskeiseen tehtäväkenttään. Psykiatrisen erikoissairaanhoidon sosiaalityöntekijöiden haastavana tehtävänä on tukea potilaiden ja heidän lähipiirinsä elämänhallintaa ja yhteiskunnallista osallisuutta ohjaamalla heitä esimerkiksi tarvittavien tukipalveluiden ja sosiaalietuisuuksien piiriin. Eettisesti kestävän mielenterveyssosiaalityön lähtökohtana on asiakkaan kokonaisvaltaisen elämänhallinnan tukeminen ja sosiaalisten oikeuksien ajaminen. 19 Esityksessäni tarkastelen väitöstutkimukseni alustavien tulosten kautta sosiaalityöntekijöiden terapiakoulutuksen ja terapeuttina toimimisen vaikutusta psykiatrisen sosiaalityön ideologisiin lähtökohtiin ja käytännön työhön. Pyrin tekemään näkyväksi mielenterveyssosiaalityössä tärkeän sosiaalisen erityisasiantuntijuuden ja varsinaisen terapiatyöskentelyn välistä rajapintaa ja siinä ilmenevää problematiikkaa. Terapeutiksi itsensä määrittelevien sosiaalityöntekijöiden asiakaskunta voi olla vaarassa jäädä sosiaalityön interventioiden piiristä, mikäli sosiaalityöntekijät keskittyvät puhtaasti asiakkaiden mielensisäisiin prosesseihin sosiaalisen näkökulman kustannuksella. Terapeutin identiteetin omaksuneet sosiaalityöntekijät lyövät työssään laimin sosiaalityön sosiaalipoliittisista lähtökohdista nousevaa perustehtävää: asiakkaan sosiaalisten oikeuksien ajamista ja arjen sujuvuuden turvaamista niin laitoshoitojaksolla kuin kotiutumisen jälkeenkin. Perjantai 13.2. Vankien yhteiskuntasuhde penologisessa ajattelussa Suomessa Mari Suonio, YTM, Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos, mari.suonio(a)uef.fi Penologia tarkastelee rangaistusten sisältöjä, tarkoitusta ja toimeenpanoa. Se voidaan määritellä rankaisemisen teorioiden kokonaisuudeksi, joka pyrkii ymmärtämään rankaisun filosofista ja käytännöllistä perustaa. Penologia ei pyri selittämään ainoastaan rankaisua tai tekojen rangaistavuutta, vaan myös kokonaisvaltaista inhimillistä tukea rangaistuksen aikana. Vankien yhteiskuntasuhteessa merkittävää on, kuinka vallankäytön näkökulmasta kontrolli toteutuu ja kuinka se määrittelee vankien yhteiskuntasuhdetta vallan, kontrollin ja tuen kautta. Silloin kun vallankäyttö todellistuu suhteessa vankiin vallannäyttönä, rangaistu ilmentää ja määrittelee myös yhteiskuntasuhdetta. Tutkimuksessani vankien yhteiskuntasuhde tarkoittaa vankilan vallankäytön tekoja ja interventioita suhteessa vankiin (instituution sisäinen), vuorovaikutusta vankien ja vankilajärjestelmän välillä (sisäinen) ja vuorovaikutusta ja interventioita vankien ja vankilan ulkopuolisen yhteiskunnan välillä (ulkoinen). Työryhmäesitykseni perustuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, jonka tutkimuskysymyksenä on kuinka vankien yhteiskuntasuhde on ymmärretty penologiassa vankeinhoitoreformin valmistelusta 1860-luvulta alkaen 2000-luvun vankeinhoidon uudistamiseen saakka Suomessa ja millaisia muutoksia ymmärryksessä ja luonnehdinnoissa on tapahtunut tarkasteltavana ajanjaksona? Työryhmäesityksessä tarkastelen vankien yhteiskuntasuhdetta ja sen muutosta suhteessa penologian muutokseen. Nykyisellään penologian muutos tarkoittaa ”uutta penologiaa”, joka on nähty riskitekijöiden hallintana ja tietynlaisena identifioimisena. Kuitenkin muutos tarkoittaa myös siirtymistä kommunikatiivisempien rangaistusten muotoihin ja desistanssi-paradigmaan. Erityisenä näkökulmana esityksessä pohdin rangaistusajan yhteiskuntasuhteen merkitystä yhteiskuntaan integroitumisessa. 20 Monikulttuurisuuden vanki Sanna Kohvakka, YTM, sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen opiskelija johtava sosiaalityöntekijä, Maahanmuuttajapalvelut, Vantaan kaupunki sanna.kohvakka@kolumbus.fi Vankiloissa on monikulttuurisia vankeja vuosi vuodelta enemmän. Kuitenkaan rikosseuraamusalan tasa-arvokäsityksistä ei ole käyty laaja keskustelua eikä palveluiden suunnittelussa ole käytännössä otettu esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia huomioon erityisryhmänä. Rikosseuraamuslaitos on tosin valmistellut yhdenvertaisuuslain (2004/21) velvoittamana yhdenvertaisuussuunnitelman ja tehnyt selvityksen etnisestä yhdenvertaisuudesta vankiloissa (Huhta 2010, 3). Lain mukaan viranomaisten velvollisuutena on sellaisten olosuhteiden muuttaminen, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista (2004/21 § 4). Millaista yhdenvertaisen työn rikosseuraamusalalla tulisi olla ja millaisiin asioihin siinä tulisi keskittyä? Mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa, jos se otetaan tosissaan? Rikosseuraamuslaitoksessa tehdyn selvityksen mukaan toiminnan mallina vankiloissa on hyvin pitkälti periaate, että kaikkia on kohdeltava samalla tavalla. Vankiloissa nähtiin jopa uhkana se, että vangin oman, valtaväestöstä poikkeavan kulttuurin korostaminen vaikeuttaa vangin integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Toisaalta vankiloissa myös toivottiin tutkimusta ja ohjetta siitä, mitä pitäisi tehdä ja kehittää (Huhta 2010, 10). Aniksen (2008, 14) mukaan myös suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa on kiinnitetty varsin vähän huomiota kulttuuriseen monimuotoisuuteen. Syyksi hän arvelee vahvan kytkennän universalismin periaatteeseen. Ilman koulutusta monikulttuurisuudesta työntekijät joutuvat käytännön tilanteissa ratkaisemaan lähestymistapansa yksin eli keskustelua tarvitaan. Miten erilaisuutta pitää ottaa huomioon? Entä mikä tekee vankilasta kokonaisuutena monikulttuurisen (ei vain erityisryhmille suunnatun työn)? Entä mitä on rasisminvastainen työ (mm. Dominelli 2008)? Alkuvaiheessa olevan lisensiaattityöni tavoitteena on taustoittaa monikulttuurisuutta ja rasisminvastaista työtä vankiloissa integroivan / systemaattisen kirjallisuuskatsauksen muodossa. Tärkeinä teemoina tässä pidän vankien omaa osallisuutta, keskinäistä vertaistukea ja henkilökohtaista ’valtaistumista’ oman tulevaisuuden rakentamiseksi. Lähteet: Dominelli, Lena (2008) Anti-Racist Social Work, 3.painos, Palgrave Macmillan Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat - Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat, Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2008 Huhta, Helena (2010) Selvitys etnisestä Rikosseuraamuslaitoksen monisteita 3/2010 21 yhdenvertaisuudesta vankiloissa 2010. Ihmisten työstäminen sairaalassa Riitta-Liisa Kinni, YTT, Itä-Suomen yliopisto riitta-liisa.kinni@uef.fi Käsite “people-processing” on tullut tunnetuksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa Jeffrey Prottasin (1979) ja Michael Lipskyn (1980) teosten kautta. Omassa työssäni (Kinni 2014a) olen kääntänyt heidän käsitteensä ihmisten työstämiseksi. Sen avulla voidaan tuoda esille institutionaalisia käytänteitä muun muassa erilaisissa laitoksissa, kuten sairaalassa. Ihmisten työstäminen kuvaa sitä, miten ihmisestä työstetään organisaatiossa tietynlainen asiakas tai potilas. Työstäminen tapahtuu esimerkiksi puhumalla asiakkaan kanssa ja asiakkaasta sekä kirjoittamalla erilaisia dokumentteja. Organisaation tavoitteena on saada ihmisestä sellaista tietoa, että siellä voidaan työstää ihmistä asiakkaana organisaation tavoitteiden mukaisesti. Tämä rajoittaa institutionaalisia kiinnostuksen kohteita; ihminen itse voi olla halukas tarjoamaan itsestään muutakin mielestään olennaisen tärkeää tietoa. Tässä mielessä ihmisten työstäminen on kokonaisvaltaisen työskentelytavan ja asiakaslähtöisyyden suhteen ristiriitainen prosessi. Ihmisten työstämisestä voidaankin puhua myös byrokratiatyönä. Työstäminen tapahtuu kategorisoimalla ihmisiä tiettyjen kriteereiksi asetettujen kategoriapiirteiden avulla. Työstämistä voidaankin tutkia kategoria-analyysiä hyödyntämällä. Sairaalassa ihmisiä täytyy työstää muun muassa heidän hoitonsa määrittelyn tai jatkohoidon suhteen. Moniammatillisessa työskentelyssä ammattilaiset kategorisoivat asiakkaita eritavoin. Ammateissa on omat tapansa määritellä, arvioida ja mitata asiakkaan tilannetta. Myös asiakkaalla itsellään ja hänen omaisillaan on näkemyksensä asioista. Helpointa esimerkiksi jatkohoitopäätöksen teon kannalta on, jos kategorisointi on mahdollisimman yksiselitteistä. Erilaiset toimintakykymittarit tai muut mittaukset, jotka antavat numeerisia arvoja ovat hyviä työkaluja kategorisoinnissa. Sen sijaan usein subjektiivisiin näkemyksiin perustuvat asiakkaan mielipiteet tai yleensä vaikeasti mitattavat sosiaalityössä esille tulevat asiat aiheuttavat ongelmia tai eivät pääse vaikuttamaan päätöksiin. Sairaalassa tehdyssä tapaustutkimuksessani terveydenhuollon ammattilaisten tulkitsema röntgenkuva oli selkeä kategorisointikriteeri, jonka pohjalta päätöksiä tehtiin. Asiakkaalla ja sosiaalityöntekijällä sen sijaan ei ollut valtaa työstämisprosessissa. Vaikka asiakkaiden toimijuutta ja laitosten kodinomaisuutta korostetaan toimintapolitiikoissa – esimerkiksi vanhuspolitiikassa – niiden toteutuminen institutionaalisissa käytännöissä jää laitosmaisuuden jalkoihin (Kinni 2014b). Jotta järjestelmälähtöisyydestä päästäisiin lähemmäs asiakaslähtöisyyttä, pitäisi palveluista (tai hoivasta) päätettäessä hyväksyä suurempi harkintavalta ja liikkuminen kategorisoinnin ja partikularisoinnin (eli ihmisten luokittelun ja yksilöllisen tarkastelun) välillä. Se taas ei ole tehokkuutta ja tuottavuutta korostavien vallitsevien politiikkojen mukaista. Lähteet: Kinni, Riitta-Liisa, 2014a: Gerontologinen sosiaalityö ja ihmisten työstäminen. Kategorisointia sairaalan moniammatillisessa työssä. Kuopio, Itä-Suomen yliopisto. Kinni, Riitta-Liisa, 2014b: Kodinomaisuus toimijuutena – tapaustutkimus iäkkään kuntoutujan toimijuudesta sairaalassa. Gerontologia 28 (1), 3 – 15. 22 Lipsky, Michael, 1980: Street-Level Bureaucracy. Dilemmas of the Individual in Public Services. New York, Russell Sage Foundation. Prottas, Jeffrey Manditch, 1979: People-Processing. The Street-Level Bureaucrat in Public service Bureaucracies. Toronto: Lexington Books. Vammaisten empowerment ja eriarvoisuus Raija Väisänen YTT, raija.vaisanen@uef.fi Yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos Empowermentin eri ulottuvuuksien kautta voidaan analysoida laitoksessa asuvien vammaisten osallisuutta ja siihen liittyvää eriarvoisuutta suhteessa kotona asuviin vammaisiin. Empowermentin henkilökohtaisella ulottuvuudella osallisuus ilmenee itseohjautuvuuden ja itsemääräämisoikeuden saavuttamisena, sosiaalisella ulottuvuudella hakeutumisena yhteisöllisyyteen ja koulutuksellisella ulottuvuudella itsensä kehittämisenä ja haaveiden toteuttamisena. Taloudellisella ulottuvuudella korostuu osallisuus työhön ja taloudellisiin resursseihin ja poliittisella ulottuvuudella osallisuus yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Vammaiset mainittiin huolenpidon kohteina jo vuosien.1852 ja 1879 asetuksissa. Heistä osa on ollut sijoitettuna kullekin ajalle tyypillisiin laitoksiin, joiden luonteella on ollut vaikutusta siihen, miten osallisuus empowermentin eri ulottuvuuksilla on voinut toteutua. Laitos tarjosi vaivaistaloihin ja myöhemmin kunnalliskoteihin sijoitetuille vammaisille niukan elämän perusasioiden turvan, johon liittyvä osallisuus kiinnittyy empowermentin taloudelliselle ja sosiaaliselle ulottuvuudelle. Vammaisten elämä oli tuohon aikaan yleensäkin niukkaa, joten eriarvoisuutta suhteessa kotona asuviin vammaisiin on vaikea tunnistaa. Vammaisuuden näkeminen lääketieteellisenä kysymyksenä vahvistui erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Huomiota kiinnitettiin vammaisuudesta johtuvien haittojen vähentämiseen lääkinnällisin toimenpitein, mutta laitosten tiukat säännöt taloudellisine reunaehtoineen rajoittivat kalliimpien ratkaisujen toteuttamista. Laitoksissa olevilla osallisuus kuitenkin vahvistui sosiaalisella, mutta osittain myös henkilökohtaisella ja koulutuksellisella ulottuvuudella. Taloudelliseen ulottuvuuteen liittyvää eriarvoisuutta ilmeni erityisesti palkkatyöhön osallistumisessa, joka oli kotona asuvilla ja osittain työkykyisillä vammaisilla mahdollista (invalidiraha). Käsitys vammaisuudesta sosiaalisena kysymyksenä vahvistui 1970–1980 luvuilla. Vammaisuuden tulkinta yhteiskunnan rakenteista johtuvan eriarvoistumisen sekä yksilön ja ympäristön välisen suhteen näkökulmista mahdollisti osallisuuden empowermentin kaikilla ulottuvuuksilla, mutta selkeämmin kuitenkin kotona kuin laitoksissa olevilla. Näkemys vammaisuudesta oikeudellisena kysymyksenä on 1990 -luvulla ja 2000 -luvulla nostanut esiin vammaisten perusoikeuksien turvaamisen, yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden. Nämä käsitteelliset painotukset mahdollistavat vammaisten osallisuuden empowermentin kaikilla ulottuvuuksilla. Laitoksen ja kodin raja on samalla hämärtynyt, joten vammaisten välistä eriarvoisuutta on yhä vaikeampi tunnistaa. 23 5. Tunnustaminen ja eriarvoisuus Työryhmäkoordinaattorit: Riikka Korkiamäki, riikka.korkiamaki@uta.fi Kati Turtiainen, kati.turtiainen@chydenius.fi Työryhmässä käsitellään eriarvoisuuden kokemusten ja niiden lieventämisen teemoja tunnustussuhteiden (recognition) näkökulmasta. Tunnustusteorioiden mukaisesti kantavana ajatuksena työryhmässä on, että jokaisella ihmisellä on tarve tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi omana itsenään. Tunnustaminen liittyy sekä osaamisen ja voimavarojen että huolenpidon tarpeen tunnistamiseen. Tunnustaminen voi olla myös institutionaalista eli ihmisten oikeuksien kunnioittamista. Tunnustusteoreetikot pitävät toimivia tunnustussuhteita yksilöiden ja yhteisöjen elinehtona. Tunnustuksen puute voi vaurioittaa yksilön itsetuntoa, itsekunnioitusta ja itsearvostusta sekä aiheuttaa eriarvoisuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen kokemuksia. Tällöin ihminen ei välttämättä enää tunnista omia tarpeitaan tai osaa pyytää huolenpitoa, oikeuksia tai arvostusta osaamiselleen. Sosiaalityössä kohdataan usein juuri ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään tunnustuksen puutetta. Myös riski jättää tunnistamatta itsesuhteiltaan vaurioituneiden asiakkaiden erilaisia tarpeita on sosiaalityössä suuri. Työryhmään kutsutaan papereita, joissa tunnustussuhteita tarkastellaan itsetuntoon liittyvien perustarpeiden, itsekunnioitukseen liittyvien oikeuksien tai itsearvostukseen liittyvän osaamisen näkökulmista. Tarkastelu voi liittyä yhtä lailla persoonien välisiin suhteisiin kuin yhteiskunnallisiin sosiaalisiin tai taloudellisiin oikeuksiin. Näkökulma voi olla teoreettinen, empiiriseen tutkimukseen perustuva tai käsitellä esimerkiksi tunnistamista tukevia käytäntöjä. Tarkastelu voi liittyä maahanmuuttoon, köyhyyteen, vammaisuuteen, riippuvuusongelmiin, lapsiin ja nuoriin tai mihin tahansa sosiaalisiin suhteisiin, joissa tunnustamiseen liittyvät kysymykset ovat oleellisia. Myös tunnustusteorioita esittelevät tai analysoivat paperit ovat tervetulleita. 24 Työryhmän abstraktit Torstai : 12.2. Johdanto Axel Honnethin tunnustusteoriaan Kati Turtiainen, YTT, yliopistonlehtori. Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius kati.turtiainen@chydenius.fi Axel Honnethin (1995) tunnustusteoria on jatkoa Frankfurtin koulukunnan kriittisille teorioille. Honnethin mukaan persoonaksi tuleminen edellyttää tunnustetuksi tulemista. Myös persoonan ylläpitäminen edellyttää tunnustamista ja siksi tunnustetuksi tuleminen omana itsenään onkin jokaisen ihmisen tarve. Tunnustusteorian mukaan persoonaksi tuleminen edellyttää kolmenlaista tunnustamista. Ensinnäkin liittyy hoivan ja huolenpidon tarpeeseen. Tämän kaltaisen tunnustamisen Honneth liittää perheessä tapahtuvaksi hoivaksi, mutta sosiaalityön näkökulmasta hoivan ja huolenpidon järjestäminen on myös sosiaalihuoltoon kuuluva tehtävä. Toiseksi tunnustaminen liittyy omaan osaamiseen, jonka tulisi olla käytössä siten, että se kontribuoi yhteisesti sovittuun yhteiskunnalliseen hyvään. Kolmas tunnustamisen alue on tarve saada osakseen kunnioitusta. Tällöin kyseessä on institutionaalista eli ihmisten oikeuksien kunnioittamista. Lisäksi ymmärrän kunnioittamisen myös vuorovaikutuksessa tapahtuvaksi toisen kunnioittamiseksi siten, että toisen henkilön mielipiteitä voidaan käyttää oman toiminnan arvioimiseksi. Tämä on kunnioittamisen kognitiivinen ulottuvuus. Tunnustusteoreetikot pitävät toimivia tunnustussuhteita yksilöiden ja yhteisöjen elinehtona. Tunnustuksen puute voi vaurioittaa yksilön itsetuntoa, itsekunnioitusta ja itsearvostusta sekä aiheuttaa eriarvoisuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen kokemuksia. Tällöin ihminen ei välttämättä enää tunnista omia tarpeitaan tai osaa pyytää huolenpitoa, oikeuksia tai arvostusta osaamiselleen. Sosiaalityössä kohdataan usein juuri ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään tunnustuksen puutetta. Honneth, Axel (1995) The struggle for recognition: The moral grammar of social conflicts. Great Britain: Polity Press. 25 Trust, vacillation and neglect – Refugee women’s experiences regarding pregnancy and birth giving in Finland Annika Lillrank, Pol. Dr. Docent, Universitetslektor, Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet annika.lillrank@helsinki.fi The paper explores how refugee women experience pregnancy and birth giving in interaction with the Finnish maternity care professionals. The salutogenic approach entails that health are considered as a complex interplay between an individual ability towards problem solving and the capacity to use available resources in local surroundings. My data consist of the 12 interviews with 11 refugee women with five interpreters. Five women expressed appreciativeness toward the maternity care system because they experienced being treated with care and respect. The reciprocal relationships facilitated their sense of agency and ability to use the maternal care as an external resource. Four women vacillated in their trust because of unfamiliar care practice and an uncertainty about how to cope with uncaring practices. Their interactions with the maternal care professionals revealed their ability to cope with demands, especially after the professionals recognized their needs and provided good care. This enabled them to re-establish trust in the professionals, and reuse the maternal care as an external resource system. Two women with tragic experiences felt being neglected by the professionals. They experienced that their needs were neglected, and were unable to overcome communication problems with tragic consequences. This reveals that insensitive and structural care problems can prevent development of trustful relations and mark a sense of exclusion (Björnberg 2012: 285). The interviewees were careful in their complaints due to their limited knowledge of the Finnish maternal care and, because of the acknowledged communication problems due to lack of a systematic interpreter service. Reference Björnberg, U 2012, ’Väntan, ovisshet och tillit. Välbefinnande hos asylsökande barn och föräldrar’ in Nätverksfamiljen, eds M Bäck- Wiklund & T Johansson, Natur & Kultur, Stockholm pp. 275-293. 26 Lapsen psykososiaalisen tuen tarpeen tunnistaminen koulussa – luokanopettajat informantteina Erna Törmälehto, sosiaalityön yliopisto-opettaja. Tampereen yliopiston Porin yksikkö Erna.Tormalehto@staff.uta.fi Lasten psykososiaalisten ongelmien tunnistamiseen liittyvä tutkimus on tarpeellista, koska lasten henkinen pahoinvointi ja mielenterveysvaikeudet jäävät usein huomaamatta. Fyysisten sairauksien varhainen tunnistaminen ja hoito ovat terveydenhoitojärjestelmien kulmakiviä ympäri maailman, mutta lasten sosiaalisen ja psyykkisen hyvinvoinnin arvioiminen ei ole yhtä selkeää ja yhtenäistä. Koulu toimii merkityksellisenä ympäristönä lapsen kasvun ja kehityksen seuraamisessa. Lasten yksilöllisten ominaisuuksien ja tarpeiden tunnistaminen on osa luokanopettajan työtä. Tutkimukseni tarkoituksena on kuvata, miten paljon luokanopettaja huomaa lapsen sosioemotionaalisista vaikeuksista ja mikä on hänen näkemyksensä roolistaan lasten vaikeuksien tunnistamisessa ja tunnustamisessa. Tutkimuksessa on tarkoitus hyödyntää tunnustussuhdeteoriaa, jonka perusteella yksilön tarpeet ja ominaisuudet tulisi ensin tunnistaa ja sen jälkeen tunnustaa. Tässä kontekstissa tunnustaminen voisi tarkoittaa esim. oppilaan yksilöllisten tarpeiden huomioimista opetuksessa ja mahdollisesti tarvittavan tuen järjestämisessä. Tutkimuksen aineisto on kerätty kahden länsisuomalaisen kunnan alakouluissa sekä 40 keskisuomalaisessa alakoulussa. Kahden länsisuomalaisen kunnan kaikille alakoulujen luokanopettajille lähetettiin oppilashuoltoon liittyvä kysely (n=134/250) sekä viidennen ja kuudennen luokan oppilaille (n=129), heidän opettajilleen ja vanhemmilleen tehtiin vahvuuksien ja vaikeuksien kysely (SDQ-lomakkeet). Aineistona on myös vastaava vahvuuksien ja vaikeuksien kysely keskisuomalaisen kunnan kuudesluokkalaisista oppilaista (n=888) heidän opettajistaan ja vanhemmistaan. Lisäksi aiheesta haastatellaan länsisuomalaisen kunnan luokanopettajia. Tavoitteena on 20-30 luokanopettajan teemahaastattelu opettajien näkemyksistä roolistaan lasten vaikeuksien tunnistajana ja tunnustajana. Vahvuuksien ja vaikeuksien kyselyn analyysissä verrattiin oppilaiden itsearviointeja opettajien arvioihin nonparametrisella wilcoxon testillä. Analyysin perusteella tunne-elämän ongelmien kohdalla oppilaiden ja opettajien arvioiden välillä on merkitsevä ero (0.000<p<.05). Aineistoni perusteella opettajat eivät tunnista lasten tunne-elämän ongelmia, vaikka yleisesti he uskovat tunnistavansa niitä. Oppilashuoltokyselyssä 89 % opettajista ilmoitti tunnistavansa oppilaiden psyykkisiä ongelmia. Tiimityöskentely ja eriarvoisuus? Marianne Kostiainen, VTM ja KM Tampereen yliopisto/ kuntoutussosiaalityöntekijä ja työelämänasiantuntija marianne.kostiainen @ student.uta.fi tai kuntke.fi TAUSTAA: Lisensiaattitutkimuksessani tutkin kuntoutuslaitoksessa työskentelevän sosiaalityöntekijän kokemusta työstään työkykyä ylläpitävässä kuntoutuksessa. Tutkin mm. sitä, miten sosiaalityöntekijä kokee roolinsa ja vaikutusmahdollisuutensa suhteessa moniammatilliseen tiimiin. Kiinnostukseni kumpuaa siitä, että olen itse työskennellyt vuosia ko. kuntoutuksessa. Tarkastelunäkökulma on hermeneuttis-fenomenologinen. Fenomenologisen tutkimuksen mukaan tietoisuus maailmasta voi syntyä ainoastaan inhimillisen kokemuksen kautta, kun ihminen arvioi 27 havaintoja. Hermeneuttinen traditio taas haluaa siirtää inhimillisen arvioinnin jokapäiväisen arkitajunnan tasolle toimintaan. Asiaa voidaan tarkastella myös tunnustusteorioiden kautta. Tosin opiskelijana olen vasta alkutaipaleella tunnustamis -ilmiön suhteen (kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia), mutta mielenkiinnolla lähden tutustumaan asiaan. TUNNISTAMINEN JA TUNNUSTAMINEN Tarkastelunäkökulmani on käytännönläheinen. Ihmisellä on tarve tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Tunnistaminen (identification) on syytä erottaa tunnustamisesta (recognition). Keskityn tässä viimeksi mainittuun. Tunnustaminen voi liittyä osaamiseen ja/tai olla luonteeltaan institutionaalista. Tunnustusteorioiden mukaan oleellista yhteisöjen ja yksilöiden vuorovaikutuksessa ovat toimivat tunnustussuhteet. Osa tunnustusteoreetikoista painottaa enemmän ryhmäilmiöitä tunnustussuhteissa. Toisten mielestä tunnustus palautuu viime kädessä yksilöiden välisiin tunnustussuhteisiin. Hegeliläisen ajattelun mukaan tunnustussuhteiden toimivuuteen liittyy vahvasti vastavuoroisuus. Tunnustus vaikuttaa ihmissuhteisiin. On todettu, että saatu tunnustus vaikuttaa siihen, miten ihminen näkee itsensä. Oleellista on myös, miten ihminen reagoi tunnustukseen tai antaa sitä. Tunnustaminen on suhtautumistapa. Keskityn lähinnä ammatilliseen tunnustamiseen. Mikäli tunnustussuhteet eivät toimi (esim. moniammatillisessa tiimityöskentelyssä), se voi aiheuttaa eri ammattihenkilöiden välillä eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Esim. voi olla, että tiimityössä sosiaalityö jää altavastaajaksi ja lääketieteellinen tai psykologinen asiantuntemus painottuu, vaikka tiimityön ydin on jäsenten tasa-arvoisuus. Sosiaalityöntekijästä saattaa tuntua, että hän joutuu ”tekemään enemmän itseään näkyväksi” kuin ehkä muut ammattikunnat. Tällöin tiiminjäsen ei saa riittävästi arvostusta osaamiselleen. Ammatilliseen tunnustamiseen liittyy läheisesti arvostus ja kunnioitus. Tunnustuksen puute voi heikentää itsearvostusta, mikä taas voi johtaa siihen, ettei ihminen enää osaa odottaakaan arvostusta osaamiselleen. ”Myönteinen tunnistaminen” näkökulmana lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen Riikka Korkiamäki, YTT, Yliopistonlehtori Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopiston Porin yksikkö riikka.korkiamaki@uta.fi Puheenvuorossani esittelen ja kehittelen “myönteisen tunnistamisen” ideaa yhtenä näkökulmana lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen ja syrjäytymisriskin ehkäisemiseen. Idea perustuu sosiaalifilosofisiin tunnustussuhdeteorioihin sekä empiiriseen lasten ja nuorten arkea käsittelevään tutkimukseen, ja sitä on kehitetty tutkimusyhteistyössä lasten ja nuorten parissa työskentelevien ammattilaisten ja hallinnon toimijoiden kanssa. Esitykseni käsitteellisenä kontekstina toimii tunnustussuhdeteoreettinen näkökulma ihmisten välisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämiseen. Keskeistä on inhimillisen erilaisuuden arvostaminen sekä yksilöiden ja ryhmien tunnustaminen tavalla, joka on yhteensopiva heidän oman käsityksensä itsestään ja ympäristöstään kanssa. Tunnustusteorioiden perusteella tällaisen tunnustamisen kautta voidaan tukea lasten ja nuorten itsetunnon ja itsearvostuksen myönteistä rakentumista. 28 Ajatus myönteisestä tunnistamisesta on muotoutunut viidessä monialaisessa ja -ammatillisessa työpajassa, joihin vuoden 2014 aikana osallistui yhteensä 35 asiantuntijaa ja kuusi tutkijaa. Lisäksi aineistona on työpajoihin osallistuneilta asiantuntijoilta kerätyt esimerkit, tapauskuvaukset ja muut heidän kanssaan käydyt keskustelut. Työskentelyn taustalla on vaikuttanut ajatus, jonka mukaan uuden tiedon ja ymmärryksen rakentuminen on mahdollista kollaboratiivisessa toiminnassa, joka perustuu eri toimijatahojen tietoihin, taitoihin ja resursseihin. Asiantuntijayhteistyön ja sen käsitteellisen reflektoinnin kautta on päädytty ajatukseen, jonka mukaan sukupolvien välistä vuorovaikutusta institutionaalisissa ympäristöissä ohjaavat jatkuvasti meneillään olevat tunnustamisen ja väärintunnustamisen prosessit. ”Myönteinen tunnistaminen” viittaa käytäntöihin, joissa lapset ja nuoret tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi siten kuin he kussakin tilanteessa haluavat tulla tunnistetuiksi. Tällaiset käytännöt korostavat sosiaalista tietoisuutta, tilanneherkkyyttä ja molemminpuolista kunnioitusta sekä tunnustavat niin lasten ja nuorten kuin heille merkityksellisten yhteisöjen olemassa olevat voimavarat. Myönteinen tunnistaminen voidaan nähdä vallitsevia varhaisen puuttumisen/tukemisen menetelmiä täydentävänä hyvinvoinnin edistämisen ja syrjäytymisen ehkäisemisen näkökulmana, jonka tavoitteena on arvokkuuden ja osallisuuden kokemusten vahvistaminen lasten ja nuorten institutionaalisten arkiympäristöjen käytännöllisenä periaatteena. Perjantai 13.2. Boris Zizek:in teoria käytännössä osoittamisen tarpeesta ja yksilöiden identiteetistä Ilmari Rostila, YTT, Tampereen yliopiston kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden yksikkö ilmari.rostila@uta.fi Esittelen Boris Zizek:in teoriaa inhimillisestä käytännössä osoittamisen tarpeesta ja tähän liittyvää identiteettiteoriaa, jonka keskeinen käsite on (universaali) käytännössä osoitettava roolihahmo (figure of probation), sekä pohdin teorian erityislaatuisuutta, merkitystä ja antia sosiaalityölle. Teoria koskee tunnustusteorioiden kohdealuetta, kuitenkin tunnustusteorioista omaleimaisesti poiketen. Zizek:in identiteettiteorian lähtökohtana on teesi ihmisestä käytännössä osoittamisen etsijänä. Lähtökohta kytkeytyy jo pienten lasten pyrkimykseen suuntautua yhteistoimintaan ja tekemään hyödyllisiä asioita, joiden uskoo olevan yhteisön arvostamia. Ero käsityksiin, joissa ihminen tulkitaan tarpeita tyydyttäväksi (vrt. homo oeconomicus) tai nautinnon etsijäksi (vrt. Freudin impulssi/viettiteoria), on radikaali. Taustanaan yksilön elämän rajallisuus on käytännössä osoittaminen dynaaminen, elävä, epävarma ja päättymätön projekti (vrt. Oevermannin 1995, 2003 käsitys jatkuvasta käytännössä osoittamisesta). Orgaanisessa maailmassa identiteetti koskee olennon tunnistamista määrättynä olentona. Inhimillisessä maailmassa kyse on itsensä tunnistamisesta. Zizek väittää, että subjekti samaistuu esitietoisella tasolla omaan käytännössä osoitettavaan identiteettiinsä tai hahmoonsa (figure of probation). Termi ’figuuri’ korostaa ainutkertaista profiilia ja jatkuvuutta itsen tunnistamisen keskeisinä edellytyksinä. Identiteetin sosiaalinen ulottuvuus kytkeytyy siihen että subjekti samaistuu 29 ainutkertaiseen, ’käytännössä osoittamaansa’ panokseen yhteisölle. Hän on vakuuttunut panoksensa arvokkuudesta yhteisölle. ’Käytännössä osoittaminen’ ja tätä vastaava identiteetti koskee yleispätevästi, universaalisti kaikkia ihmisiä. Haasteeksi asettuu ymmärtää käsitteen yhteydet suhteessa perinteisiin sosiologisiin, sosiaalipsykologisiin ja psykologisiin käsitteisiin. Sosiaalityön arviointikäytäntöjä ajatellen eräs keskeinen teema on käytännössä osoitettavan roolihahmon merkitys ja ihmisen tätä koskeva oma tulkinta, näiden erottaminen ja yhdistäminen (vrt. „tilannearvion tulee kattaa sekä työntekijän objektiivinen että asiakkaan subjektiivinen näkemys asiakkaan tilanteesta”). Vaikeana asiakkaana sosiaalitoimessa Ritva Liukonen, VTM, Sosiaaliasiamies, Sosiaalialan osaamiskeskus Verso Ritva.liukonen@phsotey.fi Tekeillä olevan lisensiaatin tutkielman aihe nousi sosiaaliasiamiehen roolista asiakkaan ja työntekijän välissä. Sosiaaliasiamiehet kohtaavat työssään karkeasti jaoteltuna neljän tasoisia asiakkuuksia; epätietoisten asiakkaiden ryhmä, epäluuloisten asiakkaiden ryhmä, palveluun pettyneiden asiakkaiden ryhmä ja sosiaalitoimeen monipuolisesti pettyneiden asiakkaiden ryhmä. Viimeksi mainittu on kaikessa toivottomuudessaan hyvin kiinnostava ryhmä. Ryhmän jäseniä voisi kutsua myös nimellä vaikea asiakas, ellei se olisi niin leimaavaa. He ovat kokeneet mielestään huonoa palvelua niin usein, että koko sosiaalihuolto on alkanut näyttämään epäilyttävältä, eikä heillä ole uskoa siihen, että heidät kohdattaisiin kokonaisena tai autettaisiin. Heidän kanssaan ajautuu aikaa myötä vastahankaan työntekijä toisensa jälkeen. Heidän kokemuksensa omasta roolistaan on kuitenkin mielenkiintoinen, sillä usein heillä on kapasiteettia tehdä valituksia ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin. Usein oman asian lisäksi ääneen lausuttuna motiivina on myös muiden asiakkaiden pelastaminen samalta kohtalolta. Haluan tarkastella heidän itselleen asiakkaana antamia merkityksiä, toimijuuksia, identiteettejä. Miten he määrittelevät itsensä asiakkuuden marginaalissa? Työhöni haluan myös työntekijän äänen, koska se on vahvana läsnä myös sosiaaliasiamiehen työssä. Millaisia tunteita näiden asiakkuuksien kanssa toimiminen herättää? Onko löytynyt hyviä käytäntöjä kohtaamiselle ja auttamiselle? Työ on tutkimussuunnitelman hiomisvaiheessa. Tavoitteena on tehdä asiakkaiden haastatteluja n. 5 kpl. Näiden tuottama litteroitu aineisto vaikeasta asiakkaasta olisi tarkoitus kategorisoida. Yleisemmälle tasolle nostetun vaikean asiakkuuden haluan nostaa sosiaalityöntekijöiden fokusryhmä haastattelun lähtökohdaksi ja kuulla heidän ääntään tällä menetelmällä. Aineiston käsittelyn tapa tulee olemaan diskurssianalyyttisesti suuntautunut. Oletukseni on, että puheessa asiakkaat tuottavat itselleen monia erilaisia rooleja, identiteettejä ja kategorioita. Voisiko tätä kautta kirkastua kuva siitä, miten heidän kanssaan voi parhaiten toimia? 30 Kuntoutujien kokemuksia samanaikaisesta päihde- ja mielenterveysongelmasta, hoidosta ja kuntoutuksesta Pia Pulkkinen, YTM, FM. pia.pulkkinen@helsinki.fi Päihde- ja mielenterveysongelmissa olevat ihmiset kuuluvat ryhmään, johon usein liitetään kielteisiä mielikuvia. Mielikuvat liittyvät ongelmien haastavuuteen ja kuormittavuuteen palvelujärjestelmässä sekä puritanistiseen asenteeseen siitä, että päihdeongelmaiset samoin kuin psyykkisissä vaikeuksissa olevat henkilöt ovat paitsi sairaita tai hankalissa elämäntilanteissa olevia myös moraaliltaan heikkoja ja selkärangattomia. Raittiusliikkeen perintöä on tapa ajatella päihteiden käyttöä yksilöllisenä itsehillintään, pidättäytymiseen ja lainkuuliaisuuteen liittyvänä ongelmana sen sijaan, että se ymmärrettäisiin esimerkiksi järkeenkäypänä reaktiona modernin yhteiskunnan paineisiin. Tämänkaltaisessa ajattelussa kyse on ilmiöstä, jossa yhteiskunta ikään kuin ajattelee meissä. Yksilöllinen ajattelu ja moraali suhteutuvat yhteisöön ja yhteiskunnallisiin instituutioihin. Yhteisön ja yhteiskunnan kannalta päihde- ja mielenterveysongelmat näyttäytyvät riskinä, joka uhkaa yhteiskunnallista järjestystä. Toipumiskeskeinen (recovery) ajattelu sanoittuu erääksi tämän yhteiskunnallisen diskurssin vastapuheeksi. Toipumiskeskeinen ajattelu pohjautuu kansalaisoikeuksiin ja siinä tehdään näkyväksi, että sekä päihde- että mielenterveysongelmasta kärsivät ihmiset ovat ketä tahansa meistä: isiä ja äitejä, puolisoita, lapsia ja sisaruksia. Toipumiskeskeisen ajattelun varaan on lähdetty luomaan myös kokonaisia palvelujärjestelmiä, joita yhdistäviä piirteitä ovat esimerkiksi liittoutuminen päihde- ja mielenterveyskuntoutujan omien tavoitteiden kanssa, toivon herättäminen ja usko siihen, että toipuminen on paitsi mahdollista myös todennäköistä, vertaistuen ja luonnollisten verkostojen hyödyntäminen sekä hoidon ja kuntoutuksen pitkäjänteisyys. Esittelen alustavia huomioita tutkimusaineistostani, joka koostuu samanaikaisissa vakavissa päihde- ja mielenterveysongelmissa olevien ja olleiden henkilöiden kokemuksista päihde- ja mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta ja kuntoutuksesta. Tutkimuksen viitekehyksenä on Helsingin kaupungin psykiatria- ja päihdepalvelut. 31 Ikääntyneiden päihteiden käyttö Tea Teppo, YTM , Lapin yliopisto, tea.teppo@ulapland.fi Väestön ikääntyy ja ikääntyneiden päihdeongelmat yleistyvät. Aiempien, varsin raittiina pidettyjen ikäihmisten tilalle ovat syntyneet ikäluokat, jotka käyttävät päihteitä runsaasti. Yli 60-vuotiaiden alkoholikuolemat, asiakkuudet päihdehuollossa ja hoitojaksot alkoholisairauksien vuoksi ovat lisääntyneet. Ikääntyneiden alkoholinkulutus kasautuu juuri eläkeiän ylittäneiden, erityisesti 65–69 vuotiaiden kohdalla. Ikä ei suojaa riippuvuudelta ja eläkkeelle siirryttäessä yhtäkkinen tyhjyyden kokemus voi olla kriisi, joka ajaa päihteiden käyttöön ja laukaisee päihdeongelman. Myös puolison kuolema, löyhät perhesuhteet, mielenterveysongelmat tai yksinäisyys voivat ajaa ikääntyneen päihteiden ongelmakäyttöön. Ikääntyneiden päihdeongelman tunnistamiseen ja puuttumiseen liittyvä problematiikka on yleistä läheisille ja ikäihmisten parissa työskenteleville. Ikääntyneiden päihdeongelmat ovat terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia, joita kumpikaan taho ei yksin hoida senkään jälkeen kun ongelma on tunnistettu. Vastuu jää ikääntyneelle itselle, sillä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ei ole käytettävissä työterveyspalveluita ja julkinen terveydenhuolto on ylikuormittunutta. Päihdepalveluitakaan ei ole saatavilla kaikille tarvitsijoille ja kuntien vähenevät maksusitoumukset kohdennetaan lähes poikkeuksetta nuorten tai työikäisten kuntoutukseen. Päihdehoitojärjestelmien ja päihdepalveluiden ulottaminen oikeudenmukaisesti myös vanhusväestölle on kaukana käytännöstä. Oikeudenmukaisella kohdentamisella tarkoitetaan eri väestöryhmien tasa-arvoista pääsyä päihdepalveluiden piiriin. Kohdennan tutkimuksellisen mielenkiintoni erityisesti heihin, joilla päihteidenkäyttö on lisääntynyt myöhäisellä iällä. Miksi aiemmin varsin hallitusti päihteitä käyttäneet tai raittiit ikääntyvät käyttävät päihteitä runsaammin? Mitkä tekijät ikääntyneet kokevat merkitykselliseksi ja millaisena päihteiden käyttö heille itselleen näyttäytyy? Onko tunnistettavissa ikääntyneiden pohjoissuomaisten päihteidenkäytön erityispiirteitä? Ikääntyvän väestön tutkimusta voidaan perustella vahvasti väestödemografisista syistä. Kun yhä useampi kansalainen on ikääntynyt – ei ole yhdentekevää kuinka heidän elämänsä ja arkensa sujuu, kuinka heitä tuetaan ja millaista apua ja missä vaiheessa tarjotaan. On tärkeää tunnistaa hyvän elämänlaadun rakenteita sekä muita merkityksellisiä asioita ikääntyneen elämässä. 32 6. Sukupuolistunut eriarvoisuus ja sukupuolisensitiivinen sosiaalityö Työryhmäkoordinaattorit: VTT Harry Lunabba, Helsingin yliopisto, harry.lunabba@helsinki.fi VTM Maija Jäppinen, Helsingin yliopisto Työryhmässä käsitellään sukupuolistunutta eriarvoisuutta sosiaalityön kohdeilmiöissä, instituutioissa ja käytännöissä sekä pohditaan sukupuolisensitiivisyyttä sosiaalityössä. Työryhmässä tavoitellaan laajaa sukupuolikeskustelua, joka ei rajoitu vain sukupuolierojen tarkasteluun, vaan huomioi myös sukupuoliryhmien sisäistä moninaisuutta. Yhtenä keskeisenä teemana työryhmässä on intersektionaalisuus eli sukupuolen risteäminen muiden ihmisten elämään vaikuttavien erojen, kuten luokan, etnisyyden, iän, vähemmistön tai tiettyyn sosiaalityön asiakasryhmään kuulumisen kanssa. Työryhmään pyydetään paperiehdotuksia, joissa sukupuoli tai sukupuolistunut eriarvoisuus on tavalla tai toisella tarkastelun kohteena. Mahdollisia kysymysasetteluja voivat olla: Miten sukupuolistunut eriarvoisuus näyttäytyy erilaisissa sosiaalityön konteksteissa? Miten sukupuolten välisiä tai sisäisiä jännitteitä voi hahmottaa sosiaalityön instituutioissa tai yhteiskunnallisessa eriarvoisuuskeskustelussa? Minkälaisia merkityksiä sukupuolisensitiivisyys saa sosiaalityön ja hyvinvointityön käytännöissä tai tutkimuksessa? Työryhmään toivotaan myös avauksia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä käsittelevästä tutkimuksesta. Työryhmän ensisijaisena kohteena on sosiaalityön tutkimus mutta työryhmään voi myös ehdottaa avauksia sukupuolisensitiivisistä työmenetelmistä ja hankkeista. Työryhmän tavoitteena on ylläpitää ja luoda sukupuolentutkimuksellisesti orientoituneen sosiaalityön tutkimuksen verkostoa ja edistää sukupuolen moniulotteista tarkastelua. Työryhmän abstraktit Torstai 12.2. Naisen asema sosiaalityössä Tytti Poikolainen, jatko-opiskelija, STO Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian tiedekunta Pohdin tekstissä naisen asemaa sosiaalityössä. Tarkoitus on kysyä, mitä naiseus merkitsee sosiaalityön profession kannalta. Lähestymistapa teemaan mukailee postmodernin feminismin näkökantoja. Poststrukturaalinen tai postmoderni sosiaalityön tutkimuksen kenttä tutkii, miten yleisiksi totuuksiksi omaksuttuja väittämiä on tuotettu ja miten asiat tulevat pidetyiksi ”tosina”. Eri diskurssit rakentavat yksilöiden subjekteja ja subjektipositioita ”näiden puolesta”, mikä on usein ongelmallista. (Trinder 2000, 49-51.) 33 Kriittisen sosiaalitieteen tutkimuksen lähtökohdista ajatellen termi ”sosiaalityöntekijä” on esimerkki arkijärkeämme ohjaavista kategorioista. Myös ”nainen” on sosiaalisesti rakentunut kategoria, jonka varaan rakennetaan sosiaalista toimintaa jatkuvasti (esim. Tripodi 2014). Sosiaalityöntekijöihin liittyvät kulttuuri-odotukset ovat esimerkiksi Suomessa siten vakiintuneita, että niiden rakennetta voidaan purkaa ja eritellä esimerkiksi kriittisen kategoria-analyysin avulla (Jokinen, Juhila & Suoninen 2012). Sosiaalityöntekijän kategoriaan liittyvistä odotteista on tullut sosiaalisia faktoja useissa yhteyksissä käytyihin keskusteluihin. Käytännössä kategorisoinnin seuraus on yleensä stereotypioiduksi tuleminen, joka voi rajoittaa yksilöiden ja ryhmien toimintamahdollisuuksia. Tekstini tavoitteena on osoittaa, että naisen ja sosiaalityöntekijän kategoriat kytkeytyvät yhteen tavoilla, jotka voivat olla ongelmallisia kummankin käsitteen merkitysten kannalta. Näyttäisi siltä, että stereotypioissa ”sosiaalityöntekijä” on ensinnäkin nainen. Sukupuoleen liittyvä odotus kytkeytyy termiin välillä itsestään selvyyden kaltaisesti. Tässä on kyse siitä, että naisenemmistöisyyteen on totuttu, mutta myös esimerkiksi siitä, että kulttuurissamme naisia ohjataan ja suunnataan sosiaalityöhön sekä auttamis- ja hoiva-ammatteihin vahvemmin kuin miehiä. (Kuronen, Nyqvist, Petrelius 2004, 5). Nainen on normi ja sosiaalityöntekijämies huomiota herättävä poikkeus. Sosiaalityöntekijä on stereotypioissa nainen myös, koska on tullut tavaksi ajatella, että juuri naisilla on sellaisia luonteenpiirteitä, käytös, ja moraali, jotka sopivat luontaisesti sosiaalityön työnkuvan kanssa yhteen (ks. esim. Petrelius 2004). Oletukset sosiaalityöntekijän ominaisuuksista merkitsevät oletuksia tämän persoonasta, naiseudesta, hyvin privaateista asioista. Kriittisen tutkimuksen näkökulmasta on alistavaa, jos sosiaalityöntekijää kuvaillaan määritelmillä, jotka koskevat muuta kuin tämän virallista työntekijän asemaa. Näiden määreiden ei pitäisi olla ”olennaisia” tässä keskustelussa. Naiseuteen ja sosiaalityöntekijään kohdistuvat moraalisuuden odotteet, jotka kytkeytyvät usein hoivan tai äitiyden käsitteisiin. Kategoria-analyysin arvo on esimerkiksi siinä, että voidaan tuoda ilmi, että naisen ja sosiaalityön kategoriat näyttävät kulkeneen rinta rinnan eri diskursseissa jo pitkään. Samalla voidaan painottaa käsitteiden olennaisia eroja. ”Nainen” ei esimerkiksi ole ammattikategoria toisin kuin ”sosiaalityöntekijä”. Sosiaalityön asemalle ja arvostukselle on tuottanut kärsimystä, että ei ole yleensä julkisessa diskurssissa siihen suhtauduttu kuten professioon. Useat feministiset ajattelijat ovat arvioineet tämän johtuvan naisten alistetusta roolista yhteiskunnassa, etenkin työelämässä. 34 Sukupuoliero vanhempiin kohdistuneen väkivallan yleisyydessä ja sen kokemisessa lasten ja nuorten näkökulmasta Marjukka Huttunen, yhteiskuntatieteiden yo, Jyväskylän yliopisto, marjukkahuttunen@gmail.com Johanna Hietamäki, YTM, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, johanna.hietamaki.2@thl.fi Marita Husso, YTT, Jyväskylän yliopisto, marita.husso@jyu.fi Tutkimuksen tavoitteena on selvittää vanhempiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan yleisyyttä sitä kotonaan todistaneiden ja kokeneiden 11–17-vuotiaiden lasten ja nuorten näkökulmasta. Aineistona on käytetty Lapsiuhritutkimus 2008 -aineistoa, jonka otoskoko on 13 459. Tutkimuksessa tarkastellaan lasten ja nuorten kokemaa vanhempiin kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa sukupuolinäkökulmasta. Pääasiallisina menetelminä on käytetty ristiintaulukointia ja χ²-testiä. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa on käytetty ajatusta sukupuolesta toiminnan ja tapaisuuksien kautta tuotettuna erottelun välineenä, joka muovautuu koko elämän ajan. Tämä on yhdistetty lapsilähtöisen, lasten toimijuuden huomioon ottavan perheväkivaltatutkimuksen perinteeseen. Väkivaltaa tarkastellaan osana yhteiskunnallisia valtarakenteita, sosiaalisia suhteita ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Tulosten perusteella 10,6 % lapsista ja nuorista oli viimeisen vuoden aikana nähnyt tai kuullut jompaankumpaan vanhempaansa kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa. He kokivat enemmän äitiin kuin isään kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa. Lisäksi tytöt kertoivat kokeneensa kumpaankin vanhempaansa kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa selvästi enemmän kuin pojat. Vastausten perusteella henkinen väkivalta oli yleisintä, lievä fyysinen väkivalta seuraavaksi yleisintä ja vakava fyysinen väkivalta harvinaisempaa. Kaikkien väkivallan muotojen kokeminen oli selvästi sukupuolittunutta kahdella tasolla: sekä poikien ja tyttöjen kertomien kokemusten että äiteihin ja isiin kohdistuneen parisuhdeväkivallan määrän välillä. Eri väkivallan muotojen kasautuminen oli myös sukupuolittunutta sekä lasten ja nuorten kokemuksissa että vanhempiin kohdistuneessa väkivallassa. Sukupuolten välisiä eroja lasten kokemuksissa on aiemmin tutkittu Suomessa suhteellisen vähän. Mahdolliseksi syyksi tyttöjen ja poikien väliselle erolle esitetään artikkelissa sukupuolten väliset erot väkivallan kohtaamisen tavoissa, väkivaltaan suhtautumisessa ja väkivaltatilanteiden tulkinnoissa. Tyttöjen ja poikien suhde väkivallan käyttämiseen ja sen kohteena olemiseen muotoutuu kulttuurissamme erilaiseksi. Voiko tämä vaikuttaa esimerkiksi siihen, mikä tulkitaan väkivallaksi, miten väkivalta koetaan, miten sitä selitetään, miten siihen suhtaudutaan ja millaisia odotuksia ja oletuksia tyttöjen ja poikien toimintaan kohdistuu? 35 Väkivalta, sukupuoli ja vastuu ratkaisuista Venäjän kriisikeskuksissa Maija Jäppinen, VTM (väit.), tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos, sosiaalityö Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikkö maija.jappinen@helsinki.fi Juuri valmistuneeseen sosiaalityön väitöskirjatutkimukseen perustuva esitys käsittelee venäläisissä kriisikeskuksissa tehtävää lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten auttamistyötä. Esitys fokusoi kriisikeskusten työkäytännöissä tehtäviin tulkintoihin sukupuolen ja väkivallan yhteydestä sekä käsityksiin siitä, kenen vastuulla tilanteen ratkaisemisen ajatellaan olevan. Tutkimus perustuu laajaan etnografiseen aineistoon, joka on tuotettu pääosin vuosina 2008–2010 neljässä kriisikeskuksessa Keski- ja Luoteis-Venäjällä. Aineisto koostuu 78 haastattelusta väkivaltatyön ammattilaisten ja apua hakeneiden naisten kanssa, sadoista sivuista kenttäpäiväkirjaa, valokuvista, esitteistä ja muista kirjallisista materiaaleista. Jäsennän aineistossani esiintyviä tulkintoja väkivallan ja sukupuolen välisen yhteydestä kolmeksi lähestymistavaksi. Sukupuolineutraalissa lähestymistavassa oli keskeistä väkivallan tarkastelu perheen vuorovaikutuksen häiriönä ja yksilöiden välisenä konfliktina, jossa sukupuolella on vain vähän tai ei ollenkaan merkitystä. Biologisoivassa lähestymistavassa lähisuhdeväkivalta liitettiin naisten ja miesten välisiin fyysisiin ja evolutionaarisiin eroihin. Sukupuolisensitiivisessä lähestymistavassa väkivalta liitettiin sen hyväksyviin kulttuurisiin malleihin, sukupuolijärjestelmään ja muihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka mahdollistavat ja ylläpitävät sukupuolistunutta väkivaltaa perheissä. Kriisikeskuksista apua hakeville naisille asetettiin voimakas muutoshakuisen toimijuuden odotus. Tilanteen ratkaiseminen määrittyi naisen tehtäväksi. Määrätietoinen toiminta oman tilanteen ratkaisemiseksi määrittyi asiakkaan velvollisuudeksi ja jopa ehdoksi palveluiden saamiselle. Aktiivisen toimijuuden vaatimus jätti vain vähän tilaa väkivaltaa kokeneen naisen pelolle ja heikkouden kokemuksille. Naisille asetettiin paljon prospektiivista vastuuta väkivallan ratkaisemisesta ja tulevien väkivaltatilanteiden ehkäisemisestä ja toisinaan myös osavastuu häneen jo kohdistuneesta väkivallasta. Miestyön kehittämistä pidettiin välttämättömänä työn paremman vaikuttavuuden ja väkivaltaongelman todellisen ratkaisemisen kannalta, mutta miesten toimijuuteen ja haluun ratkoa ongelmiaan luotettiin vain vähän. Tavoitteellisen työn väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa ajateltiin usein edellyttävän hoitoon velvoittavaa lainsäädäntöä. Perjantai 13.2. Intersektionaalisuus naisvankien väkivallan tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumissa Vera Virolainen, YTM, vs. sosiaalityöntekijä (Tampereen kaupunki), vera.virolainen(a)outlook.com Useimpien vankilaan joutuneiden naisten elämää on alusta asti varjostanut moniulotteinen huonoosaisuus, joka on todentunut väkivallan uhriutena ja muutoin haavoittavina perhesuhteina lapsuudesta aikuisuuteen, päihdeongelmina, alhaisena koulutustasona, lyhyenä työhistoriana, taloudellisena ahdinkona, eli kaikkineen valtaväestöä alempana sosio-ekonomisena luokka-asemana ja lopulta 36 rikollisena käyttäytymisenä. Juuri väkivalta on eräs keskeisimmistä vankilaan joutuneita naisia uhriuttavista sosiaalisista ongelmista. Esimerkiksi lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä on joutunut kokemaan joka kolmas naisvanki, kun taas kaikista suomalaisista naisista alle viisi prosenttia on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Vastaavasti suomalaiset naisvangit myös ovat itse syyllistyneet väkivaltaan ja heistä suurin osa suorittaa tuomiotaan väkivaltarikoksesta. Väkivallan osapuolien asemat kietoutuvat naisvangeilla toisiinsa erityisellä sukupuolistuneella tavalla, joten naisvankien väkivaltaista elämänkaarta voidaan perustellusti kartoittaa moniulotteisena alistukselle altistavien huono-osaisuuden alueiden risteävänä kokonaisuutena, eli intersektionaalisuuden käsitteen avulla. Esittelen alustuksessani sosiaalityön pro gradu -tutkielmani tuloksia intersektionaalisuuden näkökulmasta. Tutkielmani aineistona käytin seitsemän naisvangin kanssa tekemiäni teemahaastatteluita, joiden perusteella paikansin naisvankien erilaisia tapoja rakentaa diskursiivisesti väkivallan tekijyytensä ja uhriutensa limittymisiä sekä naisten tapoja perustella omaa väkivallan käyttämistään näillä yhteenkietoutumilla. Tarkastelen esityksessäni naisvankien väkivallan tekijyyden ja uhriuden yhteennivoutumista kehystävää naisvankien intersektionaalista taustaa. Esittelen pro gradu -tutkielmani varsinaiset yhteenkietoutumiin liittyvät tulokset, minkä lisäksi kommentoin työni eettisiä haasteita varsin erilaisesti paikantuneiden tutkimukseen osallistujien ja tutkijan kohdatessa. Tuon myös esiin tutkimukseni naisten toiveita paremmin heidän moninkertaiseen huono-osaisuuteensa puuttuvasta auttamistyötä. Intersektionaalisuuden vastapainona korostan myös tutkielmani keskeisenä analyyttisenä käsitteenäni käyttämääni toimijuutta, jolla pyrin avaamaan näkymiä olosuhteiden uhriuteen jäämistä monipuolisempaan naisvankien väkivallan tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumien tarkasteluun. Tarjoan alustuksellani tietoa sosiaalityön marginaalisen, mutta alamme keskeisten kiinnostuksen kohteina olevien ongelmien kanssa tiiviisti eläneen asiakas- ja tutkimusjoukon näkökulmista ja avuntarpeesta. Rikostaustaisten naisten oman elämänsä jäsennykset - päihteidenkäytön, äitiyden ja väkivallan kertomuksia Salovaara, Ulla YTM (yhteiskuntapolitiikka), YTM (sosiaalityö), FM (kulttuuriantropologia) jatko-opiskelija, Jyväskylän yliopisto salovaara.ulla@pp.inet.fi Rikosseuraamuksiin tuomittujen naisten määrä on kasvanut muutaman vuosikymmenen aikana merkittävästi. Naisia rikoksiin altistavat syyt, heidän sosiaaliset ongelmansa sekä kuntoutumis- ja toipumisprosessinsa on miesenemmistöstä poikkeava. Rikos- ja päihde-taustaiset naiset ovat tiukemman kulttuurisen määrittelyn kohteena, minkä vuoksi heidän häpeätaakkansa voi olla painavampi kuin vastaavassa tilanteessa olevalla miehellä. Puheenvuorossani haluan esitellä jatko-opintoaineistosta tekemäni sosiaalityön pro gradu –tutkielman tuloksia. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kategoria-analyysia. Tutkimukseni kohteena ovat olleet rikostaustaisten naisten erilaiset tavat jäsentää elämäänsä ja kulttuurista todellisuuttaan. Selvitän miten he sijoittavat itsensä ja muut osaksi sosiaalista maailmaa, tekevät erotteluja sekä arvottavat ryhmiin ja kategorioihin kuulumista sekä niihin liittyviä kulttuurisia normeja ja merkityksiä. Tutkimusaineistona ovat kahdeksantoista rikosseuraamuksiin tuomittujen naisten haastattelut. Iältään he olivat 21–5537 vuotiaita. Suurin osa oli haastatteluhetkellä suorittamassa rangaistusta vankilassa, ja osalle rikokset ja päihteet ovat historiaa. Heidät on tuomittu joko huumausaine-, omaisuus- tai henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Naisista kymmenellä on lapsia, yhteensä lapsia on 21. Useat ovat olleet sekä väkivallan uhreja että tekijöitä. Olen tutkielmassani löytänyt neljä kategoriaa ja suhtautumistapaa oman taustan ja normiyhteiskunnan kohtaamisissa. Ne ovat erilaisuutta korostava, pikkuhiljaa muuttuva, itestä kiinni -periaatetta tunnustava ja tavallisempaan suuntaan menijä. Suhtautumistavat ovat tilannekohtaisia. Rikostaustaisen naisen identiteetti on muuttuvaa ja yksilöllisesti varioitavaa. Tutkielmani tulokset osoittavat, että päihderiippuvuudet altistavat naisia monentahoiselle huono-osaisuudelle. Tuloksissa näkyy huonoosaisuuden kasautumista ja ylisukupolvisuutta, sekä monitahoista vaille jäämistä sisältäen kaltoinkohtelua ja traumaattisia kokemuksia. Tulokset osoittavat myös, että monitahoisesta huonoosaisuudesta ja särkymisestä huolimatta on aina toivoa. Naisten selviytymisen kannalta keskeisinä seikkoina näyttää olevan muutoksen mahdollisuuden tarjoaminen. Naisten päihdekuntoutus Itä-Suomessa Elina Pekonen, Yhteiskuntatieteiden maisteri, Lehtori. Itä-Suomen yliopisto ja SOSNET elina.pekonen@diak.fi Tutkin sosiaalityön lisensiaattitutkimuksessani naisten päihdetyössä käytettäviä työmuotoja/työtapoja. Tutkimusprosessillani haluan kuvata, miten päihteitä käyttäviä naisia kuntoutetaan Itä-Suomessa ja tuoda esille sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten näkemyksiä päihdeosaamisesta ja sen kehittämisen kohteista. Keskityn tarkemmin artikkelilähtöisessä lisensiaattityössä kuntoutusprosessin alkuvaiheen työmuotoihin ja naisten parissa tehtävään päihdetyöhön. Tarkoituksena on jatkaa saman aineiston parissa väitöskirjaan. Tutkimukseni on kuntouttavan sosiaalityön käytäntötutkimus ja tiedontuottajia ovat päihdealan ammattilaiset, jotka tekevät työtä naiskuntoutujien kanssa. Käytäntötutkimus mahdollistaa naisten päihdetyön ja päihdepalvelujen näkyväksi tekemisen, käsitteellistämisen ja käytännön kehittämisen. Toisaalta on myös hyvä pohtia, ymmärretäänkö naiseus yksiselitteisesti. Käytäntötutkimuksessa tieto syntyy niissä ympäristöissä, joissa itse toimintakin tapahtuu. Tietoa tuotetaan ja jaetaan yhdessä. Tutkimusongelmat kumpuavat alan käytännöistä ja tutkimusprosessin etenemisen myötä tieto palaa käytäntöön sekä sen kehittämiseen. Tutkimuksella on täten jatkuva ja välitön yhteys sosiaali- ja terveysalan kehittämistyöhön. Sosiaalityön käytäntötutkimuksen intressinä on myös sosiaalialan asiantuntijuuden ja ammatillisuuden vahvistaminen. Praktisessa käytäntötutkimuksessa tutkija ei ole ulkopuolinen asiantuntija vaan tutkijan rooliin kuuluu oman toiminnan reflektointi, osallistujien kannustaminen ja muutosagenttina toimiminen. Tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty teemahaastattelemalla päihdetyön ammattilaisia ItäSuomessa – Pohjois-Savossa, Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Haastattelut ovat olleet yksilö- ja ryhmähaastatteluita. Kaikkiaan haastateltavia on ollut 32 eri ammattinimikkeillä työskentelevää henkilöä. Aineiston litterointityö on parhaillaan menossa. 38 Valtaistuminen naisille suunnatussa NOVAT-vertaisryhmäohjelmassa Helena Palojärvi, VTL, Toiminnanjohtaja, Naistenkartano ry, helena.palojarvi@naistenkartano.com Jatkotutkimukseni aiheena on valtaistuminen ja sen toteutuminen NOVAT-ohjelmassa. Työskentelen itse tämän vain naisille suunnatun ohjelman parissa ja olen itse ollut kehittämässä sen työhöni liittyen. Valtaistuminen ja empowerment ryhmien parissa sosiaalityössä ovat ajankohtaisia teemoja. Vertaisryhmätoimintaa toteutetaan runsaasti ja viime vuonna ilmestyi Lapin ylisopistossa esimerkiksi Liisa Hokkasen väitöskirja. NOVAT- ohjelma on saanut nopeasti suuren kysynnän, mutta vain naisille tarjottavan päihdetoimintamuodon resurssointi on rahoittajan taholta nihkeää. Muutenkin sukupuolen huomioiminen on ollut päihdetyössä vähäistä. Myöskään valtaistumista ei sukupuolinäkökulmasta suomalaisesta käytännön sosiaalityöstä käsin Suomessa ole juuri tarkasteltu. Ammatillisessa lisensiaattityössäni (2009) pohdin vertaistukea voimaantumisen välineenä NOVAT-ohjelmassa, mutten erityisesti ohjelman aikana tapahtuvaa valtaistumista. Voimaantumista vertaistuen avulla tarkastelin naisten parissa tehtävän päihdetyön teorioiden, ruotsalaisen Bengt Starrin, Juha Siitosen ja Bam Björklundin kehittelemien teorioiden pohjalta, joista muokkasin omaan tutkimukseeni liittyvän voimaantumisen käsitteen. Hokkanen katsoo voimaantumisen ilmentävän yksilötasolla tapahtuvaa muutosta, kun valtaistuminen on hänen mukaansa yhteiskunnallista toimintaa. Tämä dikotominen lähtökohta on tarkasteluni pohjana. Hänen mukaansa sosiaalityössä autetuksi tuleminen voimaantumisen ja valtaistumisen dialogin ohella on keskeistä. Mitä myös sukupuoli naisten tarpeet huomioonottavassa valtaistumisessa ja sitä edistävässä sosiaalityössä merkitsee, on myös tutkimukseni keskeinen lähtökohta. Tutkimuskysymykseni on tässä vaiheessa; miten valtaistuminen toteutuu NOVAT-ohjelmassa? Tarkoitukseni on esitellä tämän hetkistä vaihettani tutkimussuunnitelman tekemisen kannalta ja käydä aiheesta keskustelua ja näin saada tukea tutkimussuunnitelmaani. 39 7. Globaalin sosiaalityön käsitteellistäminen: teoriaa, empiriaa, käytäntöjä, näkökulmia Työryhmäkoordinaattorit: VTT, Tutkija Marja Katisko, Diakonia-ammattikorkeakoulu, marja.katisko@diak.fi VTT, Yliopettaja Elsa Keskitalo, Diakonia-ammattikorkeakoulu, elsa.keskitalo@diak.fi Globalisaatio on moniulotteinen käsite, joka voidaan määritellä kansainvälistymiseksi tai maapalloistumiseksi. Globalisaatiota tarkastellaan taloudellisena ilmiönä tai se voidaan ymmärtää kulttuurin, informaation, politiikan, ympäristön ja hallinnon tasolla. Asiayhteydestä riippuen globalisaatio on siis joko ihmisten ja markkinoiden liikkumista tai jopa globaalia hallintoa. Joissakin määrittelyissä globalisaatiotermi korostaa kansallisten yhteiskuntien rajojen hämärtymistä ja kehitystä kohti maailmanyhteiskuntaa. On selvää että globalisoitumisella ja kansainvälistymisellä on mittavat vaikutukset sosiaalityön ja sosiaalialan toimintaympäristöihin ja palvelujärjestelmiin sekä ammatillisiin käytäntöihin. Eri yhteiskunnissa sosiaalityön teoria, menetelmät ja käsitteellistäminen rakentuu myös eri tavalla. Sosiaalityön toiminta- ja työyhteisöjen muuttuminen monikulttuurisiksi on jo useimman meistä arkipäivää. Globalisaation vaikutukset sosiaalityölle on kuitenkin nähtävä myös laajemmassa perspektiivissä. Euroopan Unionin kansalaisten vapaa liikkuvuus ja Afrikasta tuleva pakolais- ja siirtolaisvirta ovat esimerkkejä väestön globaalista liikkumisesta, jonka vaikutukset näkyvät paikallisesti sosiaalityössä. Myös kansainväliseen lastensuojelutyöhön liittyvät kysymykset ovat tärkeitä tutkimuksellisesti. Paikallisen tason lisäksi suomalaisen sosiaalityön toimijoiden on otettava entistä voimakkaammin osaa keskusteluun ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnista ja eriarvoistumisesta globaalisti. Tervetuloa esittämään työryhmään alustuksesi, jonka pohjalta syntyy keskustelua suomalaisesta globaalista sosiaalityöstä. Alustuksessa voit nostaa esiin teoreettisia jäsennyksiä, empiirisiä tutkimustuloksia, uutta käsitteellistämistä. Myös kansainväliseen sosiaalityöhön liittyvien käytännön kehittämishankkeiden sekä globaalien yhteisöllisten sosiaalityön menetelmien esittelyt ovat tervetulleita. 40 Työryhmän abstraktit Torstai 12.2.2015 Klo 15.30 Työryhmän avaus: Yhteiselle leirinuotiolle asettuminen – Marja Katisko & Elsa Keskitalo Klo 15.40. Gränser och handlingsutrymme i välfärdsservicen – fokusgruppsamtal med socialarbetare inom asylmottagningen VTM Mikaela Lindroos, mikaela.lindroos@helsinki.fi Helsingfors Universitet, Sosnet/jatko-opiskelija. I Finland arbetar cirka 30 socialarbetare på 18 olika förläggningar med vuxna och familjer som ansökt om internationellt skydd och som är i asylprocessen. Enligt Michael Lipsky (2010) är socialarbetare de som förverkligar politiken, i det här fallet flyktingpolitiken, eftersom socialarbetare tillämpar och tolkar olika lagar och regelverk. En stor del av det sociala arbetet med asylsökanden innebär att å ena sidan bedöma personers behov av service och å andra sidan avgöra huruvida servicebehovet är nödvändigt. Det övergripande syftet med den kvalitativa studien är att beskriva ramarna och verksamhetsmiljön för socialt arbete med familjer och vuxna asylsökande medan dess mer specifika syfte är att granska en av välfärdssamhällets gränser genom att studera socialarbetares erfarenheter om bedömning av den sociala servicen till asylsökanden. Gränser är inte alltid så klart dragna i regelverken, samtidigt som managerialismens omvandling av välfärdservicens produktion ställer krav på insyn i socialarbetares handlingsutrymme, bedömning och beslutsfattandeprocesser. Genom studiet av socialarbetares erfarenheter kan vi få en förståelse för hur socialarbetare verkar hantera behovsprövning i handlingsytrymmet, vilka situationer som är problematiska i bedömningen och vad som begränsar och alternativt stöder beslutsfattandeprocesser. Ur de fyra fokusgruppsamtal med sammanlagt nitton socialarbetare strävar studien att svara på frågorna: 1. Vilka givna och vilka konstruerade gränser i handlingsutrymmet berättar socialarbetare om? 2. Vilka spänningar i handlingsutrymmet upplever socialarbetare i arbetet på flyktingförläggningen? 3. Vad stöder socialarbetare i bruket av handlingsutrymmet? Som ett tilläggsmaterial används några för det sociala arbetet på asylmottagningen relevanta offentliga texter såsom anvisningar och regelverk. 41 klo 16.15. Turvapaikanhakijat ja uskonnollinen tuki VTT, Yliopettaja Ulla Siirto, Diakonia-ammattikorkeakoulu, ulla.siirto@diak.fi Suomeen tulevat turvapaikanhakijat tulevat erilaisista uskonnollisista taustoista. Vastaanottokeskuksissa he harjoittavat uskontoaan niin halutessaan. Vastaanottokeskusten oma toiminta on poliittisesti ja uskonnollisesti neutraalia, vaikka sen toiminnassa huomioidaankin esimerkiksi eri uskontojen ruokaan ja pukeutumiseen liittyvät vaatimukset. Eri uskontokuntiin kuuluvat turvapaikanhakijat joutuvat harjoittamaan uskontoaan joko yksityisesti tai etsien itselleen sopivaa uskonnollista toimintaa. Rajanvetoa on käyty esimerkiksi uskonnollisten yhdyskuntien järjestämän sosiaalisen toiminnan oikeutuksesta vastaanottokeskuksissa. Uskonto tunnistetaan ja tunnustetaan kuitenkin tärkeäksi turvapaikanhakijan henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tukijaksi. Vastaanottokeskuksissa asuvat turvapaikanhakijat ovat usein sijoitettuja pienten paikkakuntien vastaanottokeskuksiin. Pienillä paikkakunnilla ei välttämättä ole edes kaikkien isoimpien uskontokuntien toimijoita, vaan halutessaan tavata esimerkiksi imaami henkilökohtaisesti, turvapaikanhakijan on matkustettava kymmeniä (ellei satoja) kilometrejä lähimpään kaupunkiin. Vastaanottokeskuspaikkakunnilla toimivat uskonnolliset toimijat eivät myöskään välttämättä tunne kiinnostusta toimia turvapaikanhakijoiden parissa, koska turvapaikanhakijat ovat paikkakunnalla vain väliaikaisesti. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaista tukea turvapaikanhakijanuoret saavat uskonnollisilta yhteisöiltä vastaanottokeskuksessa asuessaan ja mitä se heille merkitsee. Aineistona käytetään yhden vastaanottokeskuksen kolmen asukkaan strukturoituja teemahaastatteluja. Tutkimus liittyy suurempaan kansainväliseen YOMA (Youth at the margins: a comparative study of the contribution of faith-based organisations to social cohesion in South Africa and Nordic Europe) –hankkeeseen. Mukana hankkeessa Suomen lisäksi ovat Etelä-Afrikka, Ruotsi ja Norja, kukin oman case-paikkakuntansa kanssa. 42 klo 16.45. Tuntemattomat – Tutkimus paperittomista ja asumiseen perustuvan sosiaaliturvan ulkopuolella olevista siirtolaisista pääkaupunkiseudulla VTT, Tutkija Marja Katisko, Diakonia-ammattikorkeakoulu, marja.katisko@diak.fi Kaupunkitutkimus- ja metropolipolitiikkaohjelman rahoittamissa tutkimushankkeissa olen aiemmin tutkinut pakolaistaustaisten nuorten kasvavaa asunnottomuutta pääkaupunkiseudulla (Katisko 2013; 2014). Tutkimusprosessin aikana selvisi että pakolaistaustaisten henkilöiden ja perheiden määrä on kuitenkin suhteessa pieni verrattuna erilaisin statuksin ja maahantulo reitein Suomeen tulleisiin siirtolaisiin. Osa heistä on nk. paperittomia, EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisia ilman oleskeluun oikeuttavia dokumentteja, kuten viisumia tai oleskelulupaa tai käynnissä olevaa turvapaikkaprosessia. Lisäksi osa on siirtolaisia, joiden oleskelu on sinänsä sallittua EU:n kansalaisuuden myötä, mutta joilla ei ole oikeutta asumiseen perustuvaan sosiaaliturvaan. Näiden kahden ryhmän lisäksi alueella oleskelee kolmansien maiden kansalaisia, joilla on oleskelulupa toisessa EU:n valtiossa. Monet heistä ovat asuneet Suomessa väliaikaisesti ja puutteellisissa asuinolosuhteissa Suomessa jo vuosia. Maahanmuuttajataustaisen väestön asunnottomuus on muodostumassa vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, jonka seuraukset ovat kuntien ja valtion kannalta pitkäkestoisia. EU:n alueen vapaa liikkuvuus on tuonut EU:n jäsenvaltioille nk. moraalisen ottaa huomioon alueellaan liikkuva väestö. Valtioilla ja kunnilla ei kuitenkaan ole kansallisia eikä kansainvälisiä rakenteita tai järjestelmiä, joilla tähän vastuuseen tosiasiallisesti vastataan. Kuntien sosiaali- ja terveysviranomaisille jää usein epäkiitollinen vastuu ohjata tukea ja turvaa hakevat muttei siihen oikeutetut henkilöt ja perheet pois kunnallisista palveluista. Viimesijaisen avun tarjoaminen jää usein erilaisille kansalaisliikkeille, kirkoille ja järjestöille sekä yhdistyksille. Näiden tahojen apu ei kuitenkaan ole useinkaan riittävää. Tutkimukseni tavoitteena on tuottaa tietoa pääkaupunkiseudun kuntien viranomaisille ja poliittiseen päätöksentekoon paperittomien ja muiden siirtolaisuusryhmien tilanteesta. Millaisia haasteita ao.ryhmät tuovat pääkaupunkiseudun kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmään? Millaisia kokemuksia kuntien työntekijöillä on näistä ryhmistä? Millaista on elää ja asua Suomessa ilman papereita, ilman oikeuksia sekä vailla sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja? Tutkimusta varten haastatellaan fokusryhmähaastatteluin sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä pääkaupunkiseudulla (lastensuojelu, aikuissosiaalityö, sosiaalija kriisipäivystys, terveyskeskuspäivystys) sekä paperittomia sekä muita asumiseen perustuvan sosiaaliturvan ulkopuolella olevia henkilöitä. Käytän käsitteitä sosiaalinen ekskluusio ja inkluusio analysoidessani tutkimusaineistoa. Määrittelen sosiaalisen ekskluusion ja inkluusion yläkäsitteiksi, joiden mukaan pääseminen, kuuluminen ja ulos joutuminen rakentavat toisiaan dynaamisena virtana. Eksluusio ja inkluusio näyttäytyvät asteittaisina, ei toisiansa poissulkevina ilmiöinä. Klo 17.20 Leirinuotion sammuttaminen – Ajatuksia, näkökulmia iltapäivästä. 43 Perjantai 13.2.2015 Klo 9.30 Tulien uudelleen virittäminen – Marja Katisko & Elsa Keskitalo Kuntien ja kolmannen sektorin palvelut maahanmuuttajaperheille, joissa on vammainen lapsi VTM, Projektipäällikkö Larissa Franz-Koivisto. Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö, larissa.franz-koivisto@vamlas.fi YTM, Tutkija Mirkka Vuorento, Kuntoutussäätiö, mirkka.vuorento@kuntoutussaatio.fi Tausta ja tavoite Suomalainen yhteiskunta pyrkii edistämään maahanmuuttajien kotoutumista erilaisin palveluin ja tukitoimin. Maahan muuttaneilla henkilöillä voi myös olla terveydellisiä rajoitteita tai vammoja, joiden takia he tarvitsevat erityistä tukea. Palvelut ovat kuitenkin hajallaan, jakaantuneet usealle sektorille ja niiden saatavuus vaihtelee kunnittain. Kun kyseessä on maahanmuuttajaperhe, jossa on vammainen lapsi, on perhe monella tavalla marginaalissa. Tässä esityksessä pohditaan, miten kunnat ovat järjestäneet palveluita maahanmuuttajaperheille, joissa on vammainen lapsi sekä mikä on kolmannen sektorin rooli palvelujen järjestämisessä. Aineisto ja menetelmät Aineistona on kuntien maahanmuuttoyksiköihin ja vammaispalveluihin lähetetty kysely siitä, miten kuntien kotoutumispalvelut ja sosiaali- ja terveyspalvelut vastaavat tarpeisiin silloin, kun asiakkaana perhe jossa on vammainen lapsi (N=67). Kyselyssä selvitettiin myös, minkälaisia toimintamalleja on kehitetty tämän asiakasryhmän tarpeisiin ja minkälainen rooli kolmannella sektorilla on palveluiden toteuttajana. Kysely on toteutettu osana Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön ja RAY:n rahoittamaa ETUhanketta (2013-15), jossa edistetään ja tuetaan maahanmuuttajaperheiden kokonaisvaltaista kotoutumista. Hankkeessa maahanmuuttajaperheet, joissa on vammainen lapsi, saavat hankkeen kotoutumisneuvojan tuen. Kotoutumisneuvoja seuraa ja tukee perheitä ja auttaa näitä saamaan heille kuuluvia ja sopivia palveluja. Aineistoa hyödynnetään myös ammatillisessa lisensiaattityössä, jonka tavoitteena on tarkastella kolmannen sektorin roolia suomalaisessa palvelujärjestelmässä: miten kuntien työntekijät näkevät kolmannen sektorin toimijoiden roolin ja minkälaisia eroja voidaan havaita vertailtaessa kolmannen sektorin tehtäviä muihin EU-maihin. Tulokset. Kyselyn tulosten mukaan suomalainen palvelujärjestelmä koetaan monimutkaiseksi, mikä vaikeuttaa maahanmuuttajaperheiden palveluista hyötymistä. Työntekijöiden näkökulmasta myös asiakkaan suomen kielen taitoon ja kulttuuriin liittyvät seikat vaikeuttavat palvelujen järjestämistä. Pääasiassa kuntien maahanmuuttoyksiköissä ja vammaispalveluissa kuitenkin koetaan, että palvelut vastaavat melko hyvin niiden maahanmuuttajaperheiden tarpeisiin, jolla on vammainen lapsi. Yhteistyö kuntien ja kolmannen sektorin välillä näyttää olevan satunnaista, ja kunnissa tiedetään vähän kolmannen sektorin mahdollisuuksista tukea maahanmuuttajaperheitä. 44 Klo 10.15 Sosiaalisen todellisuuden globaali konteksti VTT, Tutkija Johanna Hurtig, Helsingin yliopisto, johanna.hurtig@helsinki.fi Esityksessäni en puhu globaalista sosiaalityöstä, vaan globaalista sosiaalityön tutkimuksesta. Tarkastelen aihetta päättyneen tutkimukseni ja neljän teeman kautta. Ne ovat tutkittava ilmiö, tutkimusaineisto sekä aiheesta syntyvät keskustelut ja tutkimusyhteistyö. Tutkimustani suunnitellessa tunnistin ilmiön globaalin luonteen. Uskonnollisen yhteisöllisyyden yhteyksiä lapsena koettuun väkivaltaan oli tutkittu, mm. katolisen kirkon, Amish-yhteisöjen ja Jehovan todistajien hyväksikäyttökohujen vuoksi eri maissa. Toin tutkimuksellani mukaan pohjoismaisen, luterilaisen sekä uuden tyyppisen yhteisöllisen ulottuvuuden. En kuitenkaan osannut ennakoida tutkimuksen ylittävän kansallisia rajoja myös muulla tavalla. Valitsemani yhteisö on levinnyt muuttoliikkeen sekä lähetystyön seurauksena muihin pohjoismaihin ja Yhdysvaltoihin. Sain näistä maista yhdenottoja ja aineistoon sopivia ja sinne tarkoitettuja kertomuksia. Kulttuurinen ja sosiaalinen samankaltaisuus yhdisti kokemuksista kertojia eri maissa. Julkinen keskustelu aiheesta aktivoi asianosaisten lisäksi myös mediaa. Tutkimuksen kuluessa ja julkaisun valmistuttua sain haastattelupyyntöjä pohjoismaiden lisäksi Saksasta ja Yhdysvalloista. Institutionaalisen väkivallan tutkimusverkosto kokosi aihepiirin tutkijoita yhteen eri maista. Se toimi jännitteisessä aiheessa vertaisryhmänä ja tulosten peilipintana erityisesti tutkimuksen loppuvaiheessa. Esityksessäni kysyn: millaisia haasteita ja oivalluksia tutkimuksen osittain yllättävä ”rajattomuus” tuotti. Klo 10.45 Empowerment-käsite ja globaali yhteisötyö suomalaisen sosiaalityöhön näkökulmasta Elsa Keskitalo, VTT, Yliopettaja, Diakonia-ammattikorkeakoulu, elsa.keskitalo@diak.fi Empowerment- käsite on sosiaalityön ydinkäsitteitä. Empowerment voidaan kääntää valtaistumiseksi, voimaantumiseksi, voimavaraistumiseksi ja valtautumiseksi. (ks. Kuronen 2004, Hokkanen 2009). Empowerment-käsite viittaa yksilön voimaantumiseen, mutta myös yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Sillä voidaan tarkoittaa yksilötason, ryhmätason ja yhteisötason toimintaa. Empowermentin avulla pyritään parantamaan yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen asemaa, vaikutusmahdollisuuksia sekä kohentamaan elämän laatua. Empowerment on keino muutoksen aikaansaamiseksi, mutta samalla myös päämäärä. (Adams 1996). Sosiaalityön kehyksessä empowerment liittyy luontevasti yksilötyötä laajemmalle, osaksi yhteisötyön ulottuvuuksia. Globaaleissa yhteisötyön (community work, community development) projekteissa sosiaalisen työn tavoitteet ilmaistaan usein empowerment-käsitteen avulla. Empowerment liitetään freireläiseen yhteisöjen kehittämiseen, mutta myös laajemmin osallistaviin yhteisötyön strategioihin. Globaaleissa 45 yhteyksissä sosiaalityö tarkoittaa usein työskentelyä yhteisöjen kanssa, joissa kansalaisjärjestöt ja ruohonjuuritason toimijat ovat aktiivisia osallistujia. Yhteisöllä voidaan tarkoittaa asuinyhteisöjä, mutta myös uskonnollia yhteisöjä ja esim. laitosyhteisöjä. Eri maissa ja maanosissa yhteisötyöllä on eri merkityksiä ja painotuksia. (mm. Turunen 2008; Henderson ym. 2010, Hutchinson ym. 2009). On huomattava, että yhteisöjen kanssa työskentely ei ole yksin sosiaalityön viitekehys, vaan sitä tekevät ja voivat tehdä monet ammattikunnat, mm. terveysalan työntekijät. Suomessa yhteisötyö (ja yhdyskuntatyö) on sijoittunut paikallisyhteisöjen ja hyvinvointivaltiollisen sosiaalityöntyön väliin pohjoismaisten mallien pohjalta. Sosiaalityössä yhteisötyöllä on ollut parin viimeisen vuosikymmenen aikana marginaalinen asema. Yhteisötyötä on tehty enimmäkseen projekteissa ja järjestöjen ja yleensä kolmannen sektorin toimijoiden toimesta. (Roivainen 2008), vaikkakin kansalaisyhteiskunnan, vapaaehtoistyön ja aluetyön teemoja on pidetty esillä (mm. Nylund 2000 & 2005, Matthies 1994, 2006, Karjalainen ym. 2002). Tällä hetkellä on viitteitä siitä, että yhteisöjen kanssa työskentely on kuitenkin nousemassa uudelleen agendalle rakenteellisen sosiaalityön painotuksena (Pohjola ym. 2014) ja sosiaalityön yhteisöllisenä ulottuvuutena (Karjalainen & Kivipelto 2014; Väyrynen ym. 2015, tulossa) . Pohdin esityksessäni empowerment-käsitteen sisältöä ja yhteisöjen kanssa tehtävää työtä globaalissa kontekstissa. Mitä käsitteillä ymmärretään ja kuinka niitä sovelletaan globaaleissa yhteyksissä? Toiseksi peilaan empowerment-käsitettä ja globaalia yhteisöjen kanssa tehtävää työtä suomalaiseen sosiaalityöhön. Millaisia näkökulmia ja jäsennyksiä globaalista yhteisöjen kanssa tehtävästä empowerment-työstä avautuu suomalaiseen sosiaalityöhön? Yhteiskunta, yhteisöt ja myös sosiaalityö ovat murroksessa, jolloin kansainvälisistä toimintamalleista voi olla opittavaa myös suomalaisessa hyvinvointivaltiokontektissa. Klo 11.15 Yhteenvetoa: teoriaa, näkökulmia, empiriaa, käytäntöjä. Tulien sammuttaminen toistaiseksi kunnes ne sytytetään uudelleen jossain. 8. Eriarvoisuutta estävä, toimintakykyinen lastensuojelu - edellytyksiä etsimässä Työryhmäkoordinaattorit Tarja Heino, tarja.heino@thl.fi Rika Rajala, rika.rajala@thl.fi Päivi Petrelius paivi.petrelius@thl.fi Viimeaikaisissa lastensuojelua koskevissa puheenvuoroissa on ollut esillä näkemys kriisiytyneestä lastensuojelusta, ja myös laajemman palvelujärjestelmän ongelmallisuudesta lastensuojelun toimintaympäristönä. Palvelujärjestelmän on esitetty ”työntävän” lapsia lastensuojelun asiakkaiksi. Lastensuojelun tarve ei näytä vähenevän, vaikka tämä on ollut tavoitteena jo pitkään. Palvelujärjestelmä ei näytä olleen tältä osin toimintakykyinen. 46 Palvelujärjestelmän toiminnassa on myös piirteitä, jotka tuntuvat estävän ruohonjuuritason toimijoiden toimintakykyisyyttä lastensuojelun asiakastyössä. Puutetta on ajasta, toimivasta yhteistyöstä yli organisaatiorajojen, perheille sopivista palveluista, hyvästä johtamisesta paikallisesti ja kansallisesti. Puutetta on myös tiedosta, tietoon perustuvasta kehittämisestä ja tutkimuksesta. Mistä kaikesta muusta kokemus toimintakyvyn puutteesta ruohonjuuritasolla syntyy? Vaikka esimerkkejä kriisistä nousee esiin, asiakastyössä ja palvelujärjestelmissä koetaan myös onnistumisia. Yhteistyö toimii, työntekijät kokevat voivansa olla avuksi, työyhteisö voi hyvin, työmenetelmä osoittautuu toimivaksi, asiakkaat kokevat osallisuutta ja eriarvoistavat kehityskulut lasten ja perheiden elämässä saadaan pysähtymään. Kiinnostavaa, joskin niukasti tutkittua on se, mistä tätä hyvää löytyy ja miten se syntyy? Mitä tekijöitä on hyvän ja toimivan palvelujen kokonaisuuden ja lastensuojelun taustalla? Miten tätä hyvää ja sen rakentumista voitaisiin jäsentää tutkimuksessa, millaisin tutkimusasetelmin ja käsittein? Työryhmän abstraktit Torstai 12.2. klo 15.30-16.00 Yhdessä asiakkaan parhaaksi – lastensuojelu ja perheneuvola vanhemmuutta tukemassa Tuija Hätönen, VTM, SOSNETin sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen opiskelija, tuija@hatonet.eu Viime aikoina on lehdistä joutunut lukemaan muun muassa perhesurmista ja muista perheiden ahdingosta kertovista uutisista. Lastensuojelu on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Miten palvelujärjestelmää tulisi parantaa, että perheiden auttaminen olisi enemmän yhteinen asia? Millainen palvelujärjestelmän tulisi olla, että apua/tukea tarvitseva vanhempi/vanhemmat saisivat sitä mahdollisimman pian ja tehokkaasti? Tehokkuudella tarkoitan tässä sitä, että vanhempi pääsee pulmatilanteessa eteenpäin niin, että lapsen kasvu ja kehitys ei tarpeettomasti vaarannu. Millainen pitäisi työnjaon eri toimijoiden kesken olla, että jokaisen ammattitaito tulisi mahdollisimman hyvin käyttöön? Vanhemmuuden tukeminen on monien työtehtävää. Esimerkiksi päivähoidossa, koulussa ja terveydenhuollossa (erityisesti neuvola) puhutaan vanhemmuuden tukemisesta. Olisi hyvä, että sellaisissa paikoissa, joissa vanhemmat lapsineen liikkuvat (kuten edellä mainitut), olisi ammattilaisia valmiina keskustelemaan heidän kanssaan ja tarvittaessa ohjaamaan eteenpäin fokusoidumpiin palveluihin. Sosiaalitoimessa vanhemmuuden tukeminen on osa perustehtävää muun muassa lastensuojelussa ja perheneuvolassa. Lastensuojelun rooli on kahtalainen: tukea ja kontrolloida. Tulisiko lastensuojeluun kuulua kaikenkattava palvelujen kirjo vai olisiko se vain ”palvelu”, jolla on käytettävissään viimesijaiset pakkokeinot? Perheneuvolan palvelut ovat kaikille lapsiperheille kuuluvaa sosiaalipalvelua, joka perustuu vapaaehtoisuuteen. Miten lastensuojelun ja perheneuvolan yhteistyötä ja työnjakoa tulisi kehittää, että 47 vanhempien on mahdollista saada apua niin, että he pystyvät sitä mahdollisimman hyvin ottamaan vastaan? Kuinka ylipäänsä perheiden siirtyminen palvelusta toiseen voisi olla riittävän joustavaa, että kukaan ei jää matkalle? Tavoitteenani on tutkia vanhemmuuden tukemista ainakin perheneuvolassa ja lastensuojelun perhetyössä, mahdollisesti myös varhaisen tuen perhetyössä. Alustavat tutkimuskysymykseni ovat: 1) Mitä tehdään, kun tuetaan vanhemmuutta?, 2) Mitä samaa, mitä erilaista on perheneuvolan, varhaisen tuen ja lastensuojelun perhetyön vanhemmuustyössä?, 3) Mitä menetelmiä/työtapoja käytetään? ja 4) Millaisia prosesseja työskentelyssä on? Tämän työryhmän otsikko sai minut miettimään myös yhteistyön ja eri palvelujen rajapintojen tarkastelua yhtenä mahdollisuutena. klo 16.00-16.30 Lastensuojelun rajapinnat – lastensuojeluilmoitus osana lastensuojelun asiakkaaksi päätymisen prosessia Johanna Hietamäki, YTM, Erikoistutkija, THL, Lapset, nuoret ja perheet –yksikkö, johanna.hietamaki.2@thl.fi Lastensuojelun asiakkaaksi päätymistä tutkitaan lastensuojeluilmoitusvaihetta koskevana prosessina. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen alkaa lasta ja/tai hänen perheensä tilannetta koskevan huolen heräämisestä. Huoli johtaa ainakin osassa tapauksista lastensuojeluilmoitusten tekemiseen. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen herättää voimakkaita tunteita niin ilmoituksen tekijässä kuin lastensuojeluilmoituksen kohteessakin. Lastensuojelulaki säätelee tätä toimintaa hyvin velvoittavasti. Tutkimus on osa laajempaa THL:n toteuttamaa lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushanketta (LaskeTut) 2013-2015. Lastensuojeluilmoitusta koskeva tutkimus toteutetaan yhteistyössä LasSehankkeen (Lastensuojelutarpeen selvittämisen kehittäminen Väli-Suomessa -hanke) kanssa. Tutkimuksella on kaksi tavoitetta. Ensin tutkimuksessa tarkastellaan yleisemmällä tasolla lastensuojeluilmoitusvelvollisten tahojen huolestumisesta lasten tilanteesta ja lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Toiseksi tutkitaan yksityiskohtaisemmin lastensuojeluilmoituksen tekemisen prosessia huolen heräämisestä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen. Tässä esityksessä keskitytään ensimmäistä tavoitetta koskevan näkökulman tarkasteluun. Tutkitaan LasSe-hankkeessa kerättyjen aineistojen avulla sitä, kuinka usein työntekijöillä herää huoli lapsen tilanteesta ja he tekevät lastensuojeluilmoituksen. Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on, minkä tekijöiden suhteen eroavat toisistaan työntekijät, jotka huolestuvat lapsen tilanteesta ja tekevät lastensuojeluilmoituksia usein heistä, joille näin käy harvoin? LasSe-hankkeen tekemään kyselytutkimukseen lastensuojelun yhteistyökumppaneille on vastannut yhteensä 251 työntekijää. Useimmat vastaajat toimivat neuvolan, koulun ja varhaiskasvatuksen tehtävissä. Aineiston analyysimenetelminä käytetään kuvailevia analyysimenetelmiä ja erotteluanalyysia. Analyysia aloitetaan parhaillaan, joten tuloksia ei voida vielä kuvata tässä abstraktissa. Tutkimuksen toisen tavoitteen eli lastensuojeluilmoituksia koskevan prosessin tutkimiseksi on tavoitteena saada tietoa, minkälaisista prosesseista lastensuojeluilmoituksiin johtaneet tilanteet ovat 48 muodostuneet. Lisäksi tavoitteena on tutkia myös sellaisia tilanteita, joissa ei ole tehty lastensuojeluilmoitusta tai lastensuojeluilmoituksen tekemistä harkitaan. Tutkimus toteutetaan tekemällä fokusryhmähaastatteluja eri alojen ammattiryhmille (esim. päiväkoti, koulu, varhaiskasvatus). Tarkoituksena on, että yhteen fokusryhmähaastatteluun osallistuu esimerkiksi yhden päiväkodin työntekijöitä. He keskustelevat tapauksista alkaen huolen heräämisestä, sitä seuranneesta ajattelusta ja toiminnasta aina lastensuojeluilmoituksen tekemiseen (sen harkitsemiseen / muuhun ratkaisuun) asti. Tämä aineiston keruu on parhaillaan suunnittelun alla. 16.30-17.00 Sosiaalinen disorganisaatio ja lastensuojelun paikalliset asiakasrakenteet Timo Harrikari, Sosiaalityön professori, Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto. timo.harrikari@helsinki.fi Esitys tarkastelee lastensuojelun toimintaa yhteisötasoisten tekijöiden valossa. Esityksessä kysytään, miten erilaiset yhteisötasoiset tekijät ovat yhteydessä lastensuojelun asiakasrakenteisiin ja missä määrin yhteisötason tekijät selittävät rakenteellisia eroja. Teoreettinen viitekehys perustuu pääosin sosiaalisen disorganisaation teoriaan ja tutkimusaineistona ovat 257 suomalaisesta kunnasta kerätyt yhteisötasoiset muuttujat, joita analysoidaan multinomistisella logistisella regressioanalyysilla. Tutkimustulokset osoittavat, että lastensuojelun paikalliset asiakasrakenteet ovat yhteisötasolla sidoksissa yhteisöjen hajoamiseen, paikallispolitiikkaan ja -kulttuuriin sekä sosiaalisen kontrollin intensiteettiin. Mitä heikompia paikalliset yhteisörakenteet ovat, sitä enempi viimesijaista lastensuojelua yhteisössä esiintyy. Kun hauraat yhteisörakenteet yhdistyvät epäedulliseen huoltosuhteeseen ja suhteellisesti korkeaan sosiaalityöntekijöiden määrään, kunnassa tilastoitu lastensuojelu on taipuvainen kasvamaan. Tulokset osoittavat lisäksi, että sosiaalisen disorganisaation teoria on käyttökelpoinen lastensuojelun toimintaa analysoitaessa, mutta tarvitsee edelleen lisäkehittelyä ja tapauskohtaisen reflektionsa. Esitys perustuu Lokakuussa 2014 Child Abuse and Neglect -lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin. 17.00-17.30 Lastensuojelun tutkimus- ja kehittämisstrategia –mistä on kyse ja mitä tavoitellaan? Päivi Petrelius, erikoistutkija, THL, Lapset, nuoret ja perheet –yksikkö paivi.petrelius@thl.fi Lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushankkeessa on rakennettu alustava ehdotus verkostomaiseksi lastensuojelun tutkimuskoordinaation toimintamalliksi ja tehty suunnitelma toimintamallia koskevan keskustelun käynnistämiseksi yhteistyökumppaneiden kanssa. Tavoitteena on järjestää kevään 2015 aikana yhteistyössä yliopistojen kanssa kuusi alueellista työkokousta/seminaaria ehdotuksesta keskustelemiseksi tutkimuskoordinaatiota luovan ja vahvistavan toimintamallin kehittämiseksi. 49 Työseminaarien yhtenä tavoitteena on yhtäältä käydä keskustelua strategian funktiosta ja temaattisista kärjistä ja toisaalta paikantaa ne kyseisen yliopiston ja sen yhteistyökumppaneiden tutkimuksen painopisteet, jotka on tarkoituksenmukaista/voidaan kytkeä strategiaan. Tavoitteena on myös luoda tila keskustelulle, joka voi avata uusia näkökulmia lähivuosien tutkimukseen ja selkeyttää yliopiston ja sen seudullisten yhteistyökumppaneiden roolia strategian kokonaisuudessa esim. nostamalla verkostoitumisen ja yhteisen keskustelun avulla esiin idullaan olevia, mahdollisesti monitieteisiä hankkeita, joilla on relevanssia lastensuojelun näkökulmasta. Esityksessä pohditaan, mitä mahdollisuuksia tutkimus- ja kehittämisstrategia voisi avata lastensuojelun tutkimukselle. Perjantai 13.2. klo 9.30-10.00 Lastensuojelun täydennyskoulutus – tukea ammatilliselle toimintakyvylle Hannele Forsberg, YTT, professori, Tampereen yliopisto, hannele.forsberg@uta.fi Aino Ritala-Koskinen, YTT, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, aino.ritala-koskinen@uta.fi ”Olen vuoden aikana matkannut melkoisen matkan ja vain osan tuosta matkasta olen tehnyt näkyvästi, työssä ja ihmisten silmissä. Suurimman työn olen tehnyt oman mieleni sisällä ja uskon sen heijastuvan myös ulospäin. … Suurimman muutoksen on kokenut oma tapani tehdä työtä ja ajatella sekä jäsentää omaa työtäni.” (Ote lastensuojelun täydennyskoulutuksen portfoliosta.) Keskustelemme esityksessämme lastensuojelun sosiaalityöntekijän identiteetistä ja asiantuntijuuden prosessista osaamisen vahvistumisen valossa vuoden mittaisen yliopistollisen lastensuojelun täydennyskoulutuksen aikana. Hyödynnämme aineistona Tampereella vuosina 2011–2015 järjestettyjen kolmen lastensuojelun täydennyskoulutuksen päättyessä kirjoitettuja omaa oppimista reflektoivia portfolioita. Aineisto tuo esiin lisäkoulutuksen tärkeän merkityksen ammatillisen identiteetin ja ammattitaidon syventämisessä. Koulutus on luonut velvollisuuden, mutta myös tilan ja paikan pohtia omaa työtä. Se on myös tarjonnut kollegiaalisen yhteisön, jossa keskustelua on voinut käydä. Koulutus on tuonut uusia jäsennyksiä ja oivalluksia omaan työhön. Puheenvuorossa täsmennämme lisäkoulutuksen vahvistamia ammatillisen toimintakyvyn elementtejä – osana laajempaa ammatillisuuden positiivisen uudelleen vahvistamisen liikehdintää. 50 10.00-10.30 Tunteet ja lastensuojelu – sosiaalityöntekijän näkökulma Johanna Alatalo, YTM, johanna.alatalo@chydenius.fi sosiaalityöntekijä, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius, Lastensuojelun sosiaalityö on vahvasti ihmissuhde-, vuorovaikutus- ja tunnetyötä. Asiat, joihin lastensuojelun sosiaalityössä keskitytään liittyvät ihmisten henkilökohtaisiin asioihin ja yksityiselle alueelle, perheen ja kodin piiriin. Nämä yksityiset alueet ovat samalla tunneareenoita, joissa koemme vahvimmat ja suurimmat tunteemme. Sosiaalityössä kokemus kohtaamisesta, nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta liittyvät kohtaamisissa kokemiimme tunteisiin. Työlle ovat ominaista vaativat asiakastilanteet ja haastava vuorovaikutus. Työ erilaisissa verkostoissa, ihmissuhteiden ja instituutioiden rajapinnoilla ja väleissä ovat sosiaalityön arkipäivää. Nämä vuorovaikutussuhteet ja niissä ilmenevät ongelmat ja jännitteet heijastuvat asiakkaiden ja työntekijöiden tunteisiin, herättävät tunteita ja tunteet vaikuttavat siihen, millaisia merkityksiä ja käsityksiä asioista ja ihmisistä muodostamme. Sosiaalityö ja erityisesti lastensuojelu ovat siis vahvasti tunteilla kuorrutettuja tunteiden ääreen on hyvä pysähtyä. Haluan lisensiaatin tutkimuksessani tarkastella lastensuojelun sosiaalityötä tunteiden ja tunnetyön näkökulmasta. Olen kiinnostunut erityisesti sosiaalityöntekijän näkökulmasta ja suhteesta työn herättämiin tunteisiin. Etsin tutkimuksellani vastausta ensinnäkin miten lastensuojelutyön herättämiä tunteita ja tunnetyöskentelyä on käsitelty kotimaisessa ja kansainvälisessä sosiaalityön tutkimuksessa. Toiseksi tarkoitukseni on tutkia lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhön liittyviä tunteita, omien ja asiakkaiden tunteiden kanssa työskentelemistä, tunnetyön merkitystä ja tunteiden käsittelyyn tilaa ja aikaa lastensuojelun arjessa. Aiempaa tutkimusta kokoan ja jäsennän käyttäen metodina integroitua kirjallisuuskatsausta. Toisessa vaiheessa tutkin sosiaalityöntekijöiden työhön liittyviä tunteita sosiaalityöntekijöiden haastattelujen avulla. Tutkimukseni on alussa ja tutkimussuunnitelma on valmistunut. Tavoitteena on, että kevään 2015 aikana kokoan tutkimuksen aineiston kirjallisuuskatsausta varten. Käsitykseni mukaan sosiaalityöntekijä itse arvostaa ja kokee tunnetiedon ja intuition merkittävänä oman työkokemuksen lisääntyessä. Asiakkaiden kokemukseen sosiaalityöntekijästä ja saamastaan avusta vaikuttaa myönteisesti sosiaalityöntekijän kyky kohdata tunnetasolla asiakkaansa, osoittaa empatiaa ja saada asiakas tuntemaan olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi. Lastensuojelun haasteena on se, että päteviä sosiaalityöntekijöitä on vaikea saada rekrytoitua lastensuojeluun ja työntekijöiden vaihtuvuus on suurta. Lastensuojelutyö on muun sosiaalityön tapaan suhdeperustaista auttamistyötä, johon vaihtuvat työtekijät aiheuttavat jatkuvia katkoksia. Hyvän yhteistyösuhteen rakentaminen vaatii aikaa ja tutustumista. Jos tunnetiedon arvostus ja kokemustieto kasvaa vasta työkokemuksen myötä, eivät asiakkaat saa sosiaalityöltä sitä mitä tarvitsevat ja johon asiakkaan katse kohdistuu; siihen, miltä sosiaalityöntekijä tuntuu ja millaisia tunteita tapaaminen asiakkaassa herättää. Sosiaalityön katse taas kohdistuu ”pätkätyössä” rationaaliseen tietoon, struktuuriin, institutionaalisiin rajoihin ja lain vaatimuksiin työn laadun takaajana. Lastensuojelun asiakkaiden tuen tarpeisiin vastaamiseen ei löydy riittävää tietoa ilman sitoutuneita lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. 51 10.30-11.00 TIPS – Tietoon perustuva sosiaalityö - tutkimuksen, käytännön ja asiakasosallisuuden vuorovaikutuksena Anne Saarela, YTM, Jyväskylän yliopisto Kokkolan yliopistokeskus Chydenius, anne.saarela@chydenius.fi Sosiaali- ja terveydenhuollossa kaivataan suurten rakenteellisten ratkaisujen ohella uusia näkökulmia osaamisen ja yhteistyön kehittämiseksi erityisesti kasvavan huono-osaisuuden ennaltaehkäisyn suuntaan. Esitykseni pohjautuu Keski-Pohjanmaalla maakunnan kehittämisrahoituksella ja kuntien rahoituksella käynnissä olevaan Tietoon perustuva sosiaalityö –hankkeeseen. Hankkeen tavoitteena on kehittää alueen kuntiin vahva ajankohtaiseen tietoon perustava sosiaalityön käytännön toimintamalli, joka hyödyntää ja kehittää alueella olevaa yliopistollista alan osaamista, kansalaisten ja erityisesti sosiaalityön asiakkaiden osallistumista sekä kokonaisuutena edistää olennaisesti alueen asukkaiden hyvinvointia vahvistamalla palvelujen tietopohjaa. Toimintamallissa yliopiston opettajat ja tutkijat jalkautuvat pareittain kerran kuukaudessa alueen kuntiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden työtä. Käytännön sosiaalityöntekijät määrittelevät paikalliset, ajankohtaiset sosiaalityön kysymykset, joissa tieteellistä, ammatillista ja asiakkaiden tietoa voidaan yhdistää. Tutkimusperusteista ja ammatillista tietoa sekä osin asiakkaiden omaa tietoa on työstetty hyvin räätälöidysti koskien esimerkiksi sijoitetun lapsen ja biologisten vanhempien välistä yhteydenpitoa ja tapaamisten järjestämistä sekä lastensuojelun vaikuttavuutta. Yliopiston opettajat ovat koonneet aiheesta uusinta tutkimustietoa ja jakaneet sitä paikallisissa kokoontumisissa, joissa tietoa on jäsennetty vuorovaikutuksellisesti ja etsitty käytännön sovelluksia. Ensimmäiset kokemukset dialogisesta ja tietoperustaisesta sosiaalityön toimintamallista ovat positiivisia. Tutkimustiedon tiivistäminen ja vieminen käytäntöön, yhteinen reflektointi ja asiakkaiden näkökulman saaminen työn kehittämiseen koetaan tärkeiksi. Sosiaalityöntekijöiden vahva sitoutuminen hankkeeseen näkyy aktiivisena osallistumisena tapaamisiin arjen hektisyydestä huolimatta. Kysymyksenä on, miten tieto vaikuttaa ja tulee osaksi käytäntöä, mikä toiminnassa muuttuu ja miten? 11.00-11.30 Perhevalmentaja-akatemia-hanke eli valmennus- ja seurantamallin luominen sosiaalityön ja sosionomiopiskelijoiden asiakastyön harjoitteluun Mikko Hulkkonen, Perhepalveluiden johtaja, psykologi (PsM), Raision kaupunki, mikko.hulkkonen@raisio.fi Lastensuojelun kehittämistä koskevassa julkisessa keskustelussa on keskitytty enemmän määrällisiin resursseihin, työntekijöiden muodollisiin pätevyyksiin ja palvelujärjestelmän hallinnolliseen tasavertaisuuteen kuin, että huomio olisi kohdistettu lastensuojelun asiakastyön osaamisen kehittämiseen. Käytännönopetuksen tueksi olisikin tarpeen kehittää systemaattinen valmennus- ja 52 seurantamalli, jolla tulevien sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien asiakastyön valmiuksia pystyttäisiin nykyistä paremmin kehittämään ja seuraamaan. Vaikka moniammatillista, vuorovaikutuksellista ja työelämälähtöistä asiakastyön koulutusta on pyritty viime vuosina lisäämään sosiaalityön käytännönopiskelussa mm. osana moniammatillista klinikkaopetusta, tarpeita harjoittelun kehittämiseen on edelleen: asiakkaiden kohtaamisen ja työmenetelmien käytön varmuudessa on runsaasti parannettavaa, harjoittelu koetaan liian lyhyeksi ja saatavan ohjauksen määrä liian pieneksi, myös harjoittelun käytännön toteuttaminen koetaan kankeaksi. Työpaikkaharjoittelussa ohjaus on usein suunnittelematonta ja riittämätöntä. Työelämän rakenteet aloittelevien työntekijöiden ammatillisen kehittymisen tukemiseksi ovat sattumanvaraisia työpaikasta riippuen. Riskeinä ovat asiakastyön heikko vaikuttavuus, työn juridiset virheet, työntekijän innostuksen hiipuminen sekä pystyvyyden tunteen heikkeneminen heti uran alkumetreillä. Asiakastyössä tarvittavan ”yleistaitavuuden” harjoittelu ja valmennus eivät olekaan sosiaalialan koulutuksissa ja uran alussa riittävää, systemaattista eikä sen valmennuksesta ja kehittymisestä ole tutkittua tietoa. Perhevalmentaja-akatemia-hankkeessa on tarkoitus kehittää yhdessä Raision kaupungin, Turun yliopiston ja Turun Ammattikorkeakoulun kanssa sosiaalialan asiakastyön valmennus- ja seurantamalli, jota voidaan hyödyntää paitsi opiskelijoiden ja aloittelevien työntekijöiden asiakastyön valmennuksen myös laajemmin auttamistyön ammatillisen kehittymisen seurannan välineenä. Valmennus toteutetaan paitsi vuorovaikutuksellisissa moniammatillisissa oppimisryhmissä, myös sähköisellä suojatulla alustalla, jolle valmennuksen sisällöt ja tulokset tallennetaan, ja jota hyödyntämällä asiakastyön valmennusta on mahdollista systemaattisesti seurata ja tutkia. Valmennus kattaa pitkäjänteisesti sekä opiskelu-, harjoittelu- ja työelämän vaiheet. 9. Vaikuttavuus, kustannusvaikuttavuus ja johtaminen uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollossa Työryhmäkoordinaattorit: YTT Sirpa Kannasoja, Yhteiskuntatieteiden sirpa.kannasoja@jyu.fi; p. 040 805 4228 YTM Kaisa Haapakoski, Yhteiskuntatieteiden kaisa.haapakoski@jyu.fi; p. 040 805 4180 ja ja filosofian filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto laitos, Jyväskylän yliopisto Vaikuttavuus on puhuttanut laajalti ja pitkään. Siitä huolimatta sosiaalihuollossa on vaikeus saada otetta siitä, mitä vaikuttavuudella tarkoitetaan. Mitä ja miten on mitattu; mitä ja miten tulisi mitata; kenen näkökulmasta tarkasteltu vaikuttavuus on olennaista; mihin vaikuttavuustietoa tulisi käyttää? Kun vaikuttavuuden tarkasteluun liitetään kustannusten tarkastelu ja johtaminen, niin kyse on sekä sisällöllisesti että metodologisesti vaikeasti hallittavasta kokonaisuudesta. Kiinnostavaa on, miten sosiaali- ja terveydenhuollon uudet ja yhdentyvät organisaatiot kykenevät tarttumaan vaikuttavuuden 53 ja kustannusvaikuttavuuden kysymyksiin esimerkiksi palveluiden organisoimisen tai johtamisen näkökulmasta. Työryhmän tarkoituksena on tuoda esiin muun muassa näihin teemoihin löyhemmin tai tiiviimmin linkittyviä tutkimus- ja kehittämistyön mahdollisuuksia. Työryhmään ovat tervetulleita kaikki empiirisesti, teoreettisesti tai metodologisesti teemaan kiinnittyvät esitykset. Esityksissä aihetta voidaan käsitellä sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta, mutta myös monitieteisesti. Työryhmän abstraktit Torstai klo 15.40-16.05 Lastensuojelun tukiperhetoiminnan vaikuttavuuden tutkiminen – uskoon perustuvasta interventiosta tietoon perustuvaksi interventioksi Yliopistonopettaja, VTM Anu-Riina Svenlin, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius. anu-riina.svenlin@chydenius.fi Esitykseni lähtökohtana on se, millaiseen tietoperustaan vaikuttavuuden arvioinnin tulisi sosiaalityössä perustua ja millaisia mahdollisuuksia kriittinen realismi voi tarjota vaikuttavuuden arvioinnin tietoperustan vahvistamiseen. Lähestyn aihetta käyttäen esimerkkinä lastensuojelun tukiperhetoiminnan vaikuttavuuden tutkimista, joka on väitöskirjatutkimukseni pääteema. Hyödynnän esityksessäni kahta tulokulmaa. Ensinnäkin tarkastelen sitä, millä tavalla tukiperhetoiminnan vaikuttavuutta on tutkittu ja millaisia vaikutuksia tukiperhetoiminnalla näyttäisi aiempien tutkimusten pohjalta olevan. Toiseksi kysyn, riittääkö pelkkien vaikutusten tunnistaminen. Mitä muuta tietoa tarvitaan, jotta vaikutuksia kuvaava tietoa voidaan parhaalla tavalla hyödyntää? Pohdin esityksessäni sitä, miten tietopohjaa voidaan laajentaa ja miten tällaista tietoa voidaan tuottaa. Lähtökohtana on ajatus siitä, että vaikutusten ja vaikuttavuuden arvioinnin tulisi perustua siihen, että voidaan kuvata ja ymmärtää myös vaikutusten syntymisen prosessi ja nimetä vaikutuksia aikaansaavat tekijät. Havainnollistan tätä lähtökohtaa CAIMeR -teorian avulla, joka on kriittiseen realismiin perustuva, sosiaalityössä ja sosiaalityöstä käsin kehitetty teoreettis-metodologinen viitekehys. Teorian tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten vaikutuksia ja vaikuttavuutta koskevaa keskustelua voidaan syventää ja kehittää eteenpäin. 54 16.05-16.30 Aikuissosiaalityön ja lastensuojelun vaikuttavuuden ja kustannusten tarkastelua kehittämistyön kontekstissa Kehittämispäällikkö, YTM Petteri Heino Sosiaalitaito ja kehittämiskoordinaattori, YTM Timo Turunen, Sosiaalitaito etunimi.sukunimi@sosiaalitaito.fi Länsi- ja Keski-Uudenmaan sosiaalialan osaamiskeskus Sosiaalitaito on kehittämistoiminnassaan pyrkinyt pureutumaan sosiaalipalveluiden kustannusten ja vaikuttavuuden tarkasteluun ja mittaamiseen sekä näihin liittyvien tekijöiden näkyväksi tekemiseen. Painopistealueina ovat viime aikoina olleet aikuissosiaalityö ja lastensuojelu. Sosiaalityössä asiakasvaikutusten on perinteisesti nähty syntyvän työntekijän ja asiakkaan välisessä vuorovaikutuksessa. Tällöin on tärkeää luoda edellytyksiä tämän ns. kohtaavan asiakastyön määrälliselle ja laadulliselle kehittämiselle. Kuntien tuottama tieto sosiaalityöstä pelkistyy kuitenkin usein vain asiakasmääriin tai muihin suoritteisiin ja se, minkälaista ja kuinka paljon asiakastyötä tehdään, jää piiloon. Sosiaalitaito toteutti keväällä 2014 eräissä toiminta-alueensa kunnissa aikuissosiaalityön ja lastensuojelun työntekijöille työajan kohdentumisen seurannan, jonka tuloksena havaittiin, että suoran, kohtaavan asiakastyön osuus työntekijöiden nettotyöajasta oli seurantajaksolla vain 15–25 %. Sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien välillä ei käytännössä ollut eroja. Eniten aikaa työntekijät käyttivät dokumentointiin. Työntekijöiden työaika koostui erilaisesta ”silpusta”, jonka voidaan osaltaan arvioida tuottavan työhön kiireen ja kaaoksen tuntua. Selvitysten tulokset tuottavat sekä kehittämisen että uuden tiedon tuottamisen tarpeita. Sosiaalityön organisointia ja sen tekemisen tapoja tulisi aikaisempaa tarkemmin arvioida ja tutkia. Johtaminen uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteessa vaatii aiempaa tarkempaa sosiaalityön tuotantoja prosessitietoa. Sosiaalityön kustannusvaikuttavuuden ja tuottavuuden tarkastelu on mahdotonta ilman systemaattista ja yhteismitallista tietoa palveluprosesseihin käytetyistä resursseista. Suurimmassa osassa sosiaalityön palveluprosesseja, resurssien käyttö on järkevintä ja helpointa sitoa kohtaavaan asiakastyöhön, näin resurssitarkastelun perusteena on palvelun asiakkaalle arvoa tuottava osa. 55 16.30-16.55 Aikuissosiaalityön vaikuttavuuden arviointi kunnassa Tutkija, VTM Paula Saikkonen, Sosiaalipolitiikan tutkimus, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, paula.saikkonen@thl.fi Sosiaalityö osana laajempaa julkista palvelujärjestelmää pyrkii lisäämään ihmisten hyvinvointia. Palvelujärjestelmää ohjataan poliittisesti kansallisella ja kunnallisella tasolla. Tiedon tuotanto vaikuttaa niihin kysymyksiin, joiden on mahdollista nousta kunnallisen päätöksenteon agendalle. Yhteiskunnalliset tekijät ja kuntatason päätökset vaikuttavat puolestaan suoraan sosiaalitoimen voimavaroihin ja niihin olosuhteisiin, joissa sosiaalityötä toteutetaan. Kuntapäätöksenteko yhdessä lainsäädännön kanssa myös määrittää sosiaalityön tietokäytäntöjä ja tiedon tuotantoa. Siten päätöksenteossa otetaan kantaa siihen, miten ja mitä tietoa sosiaalityöstä tuotetaan ja hyödynnetään. Aikuissosiaalityöstä systemaattisesti näytettäisiin raportoitavan lähinnä sitä, että pysytäänkö toimeentulotuen myöntämiselle asetetuissa määräajoissa. Tämän lisäksi seurataan asiakasmääriä ja kuinka paljon toimeentulotukea kunnassa maksetaan. Sosiaalityöstä tai sen vaikuttavuudesta toimeentulotuki ei juuri kerro mitään. THL:n tutkimus- ja kehittämistyössä on arvioitu aikuissosiaalityön vaikuttavuutta realistisen arvioinnin viitekehyksessä, tapauskohtaisessa arviointiasetelmassa siten, että asiakkaat ovat aktiivisesti osallistuneet arviointiin. Arviointi on toteutettu tarkoitusta varten kehitetyllä selainpohjaisella AVAIN-mittarilla. Mittarin käytöstä on saatu myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia sekä selkeää näyttöä siitä, että se vaikuttaa työkäytäntöihin. Viimeksi AVAIN-mittaria hyödynnettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Poistaako sosiaalityö huono-osaisuutta? -tutkimushankkeessa useammassa kunnassa. Samaan aikaan kolmessa näistä kunnista tutkittiin, minkälaista tietoa kuntapäättäjät hyödyntävät päätöksenteon tukena. Kuntapäättäjiksi katsottiin luottamushenkilöt sosiaali- ja terveyslautakunnissa ja johtavat viranhaltijat. Hankkeessa mm. todettiin, että sosiaalipalveluita arvioidaan varsin vähän tai ainakaan arviointitieto ei kanna päätöksentekoon asti. Uuden sosiaalihuoltolain tavoitteena on mm. hyödyntää rakenteellista sosiaalityötä sosiaalisten ongelmien korjaamisessa ja ehkäisemisessä. Tämä edellyttää nykyistä parempaa tietoa sosiaalityön vaikuttavuudesta osana muita sosiaalipalveluita kunnissa. Tutkimushankkeemme alustaviin tuloksiin nojaten, rakennan tiedon tuotannon kehikon sosiaalityön vaikuttavuuden arviointiin ja pohdin tältä pohjalta sitä, miten kustannusvaikuttavuutta sosiaalityössä pitäisi lähestyä. 16.55-17.20 Näytön hierarkia sosiaalityön kontekstissa – Case: toimeentulotuki sosiaalityön välineenä YTM, HTM Jussi Björninen, jutabj@utu.fi Viime vuosina on julkaistu monta aikuissosiaalityötä Suomessa kuvaavaa ja jäsentävää tutkimusta. Aikuissosiaalityön määritelmä ei ole silti vielä täysin vakiintunut, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan 56 aikuisten ihmisten kanssa tehtävää sosiaalityötä. Pääsääntöisesti myös toimeentulotuen myöntäminen katsotaan kuuluvan aikuissosiaalityöhön. Järjestäen kaikissa julkaisuissa aikuissosiaalityöntekijät kertovat toimeentulotuen olevan tärkeä sosiaalityön väline. Tarkemman tutkimisen ulkopuolelle on kuitenkin jäänyt se, mitä tällä tosiasiallisesti tarkoitetaan ja onko toimeentulotuki vaikuttava väline. Toimeentulotuen avulla sosiaalityöntekijät kokevat muun muassa motivoivansa, sitouttavansa, aktivoivansa sekä tavoittavansa asiakkaita. Millaista ja minkä tasoista näyttöä on olemassa siitä, että toimeentulotuki on todella väline, joka edistää näiden tavoitteiden toteutumista? Tutkimus on kaksiosainen. Teoreettisessa osassa tarkastelen näytön hierarkiaa sosiaalityön kontekstissa. Näytön hierarkian mukaan vahvinta näyttöä ovat satunnaistettuun koeasetelmaan perustuvista tutkimuksista koostetut systemaattiset kirjallisuuskatsaukset tai meta-analyysit. Koeasetelmista saadun näytön tulisi perustua asiakkaista tehtyihin välittömiin aistihavaintoihin. Onko lääketieteestä omaksuttu hyvin positivistinen näytön hierarkia käyttökelpoinen arvioitaessa sosiaalityön käytännöistä saatua näyttöä? Sosiaalityön käytäntöjen tutkimus on usein laadullista tutkimusta, jossa näyttö tulkitaan työntekijän tekemien havaintojen tai asiakkaan kokemusten kautta. Kärjistäen sanottuna sosiaalityön käytäntöjen tutkimus pyrkii usein lisäämään ymmärrystä kohderyhmästä, sosiaalisesta ongelmasta tai työntekijän ja asiakkaan vuorovaikutuksesta – ei käytännön tuottamasta asiakasmuutoksesta. ”Kultaisen standardin” mukainen näyttöön perustuva käytäntö ei anna näille asioille juurikaan painoarvoa. Tutkimuksen empiirisessä osassa pyrin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla kartoittamaan ja osoittamaan tutkimuksellisen näytön, joka vastaa alussa esitettyyn kysymykseen. Tavoitteena on löytää tutkimuksia, jotka systemaattisesti koottuna antavat vahvan näytön toimeentulotuesta sosiaalityön välineenä. Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tuottamat tutkimukset luokittelen teoreettisessa osiossa valitsemani käyttökelpoisimman näytön hierarkian mukaisesti. Katsauksen tuloksena voin esittää aiheesta jo olemassa olevan näytön ja laadun tai sen puutteen. Tämän lisensiaattityön yhteisenä nimittäjänä on näyttöön perustuva käytäntö. Näyttöön perustuva käytäntö on oman näkemykseni mukaan lähellä vaikuttavuustutkimusta. Esimerkiksi THL:n kehittämä Avain-mittari aikuissosiaalityön vaikuttavuuden arviointiin avaa uusia mahdollisuuksia mittaamiselle ja uudenlaisille tutkimusasetelmille sosiaalityössä. Sosiaalityön tutkimuksen ja sosiaalityöntekijöiden tulee itse löytää keinot ja mittarit, millä määrittää mikä on riittävää näyttöä sosiaalityön käytännöistä. Perjantai 13.2. klo 9.35-9.55 Kohti aikuissosiaalityön lähijohdon yhteistyökokemuksia YTM, Katja Mikkonen, mikkonenkatjas@gmail.com Nykypäivän kunnallisissa sosiaalipalveluissa korostetaan tehokkuutta, suoritteita ja tuloksia. Talouden kieli ja ääni on erityisen vahva ja suoritteiden varjoon jää helposti työn sisältö ja sen vaikuttavuus. Taustalla on yhteiskunnallisen keskustelun viitekehys, jossa vallalla on yksilön vastuuta korostavasta 57 ajattelu, kommunitarismi, uusliberalismi ja New Public Management (NPM) eli uusi julkisjohtaminen. Vaikka sosiaalityössä painotetaan asiakkaan kokonaisvaltaista tukemista, yhä enenevissä määrin sosiaalityön prosessit ja palvelut ovat pilkottuina yli yksikkörajojen. Olen kiinnostunut tarkastelemaan aikuissosiaalityön lähijohdon yhteistyökokemuksia yli organisaatio- ja yksikkörajojen. Yhteistyön onnistumisessa johtajalla on esitetty olevan suuri rooli. Johtaja määrittää, mitkä ovat henkilöstön valtuudet yhteistyön tekemiseen. Lähijohtaminen, johtamistoimintana ja johtamisen tasona, on johtamista yksiköissä, jossa ollaan lähimpänä työntekijää. Sosiaalihuollossa tämä tarkoittaa muun muassa johtavaa sosiaalityöntekijää, tiimin esimiestä, johtavaa työvalmentajaa, johtavaa ohjaajaa, vastaava ohjaajaa. Lähijohtaminen on johtamistyötä alimmilla hierarkian tasoilla ja lähijohtaja voidaan rinnastaa termeihin esimies ja työnjohtaja ja toimintana lähijohtaminen termeihin esimiestyö ja työnjohtaminen. Teen lisensiaatin työtä, minkä tutkimussuunnitelmaan esitykseni pohjautuu. Tutkimukseni on laadullinen ja aineiston kerään haastattelemalla aikuissosiaalityön lähijohtoa, koska kiinnostuksenani ovat lähijohdon kokemukset yhteistyöstä. Mikäli yhteistyötä tapahtuu, niin näyttäytyykö lähiesimiesten kokemuksissa yhteistyö lisäarvona toiminnan tehostamisessa, vaikuttavuudessa ja resurssoinnissa. Eli vältetäänkö yhteistyöllä toimintojen päällekkäisyyttä ja löydetäänkö palveluaukkoja, ja saadaanko kuntalaisille parempia palveluita? Saadaanko yhteistyötä lisäämällä turvattua kansalaisten palvelut kun resursseja on yhä niukemmin? Vai mennäänkö siitä mistä aita on matalin ja osaoptimoidaan? Varsinaisena tutkimustehtäväni on: Millaisia kokemuksia sosiaalityön lähijohtajilla on yhteistyöstä? Miten lähijohtamisessa näyttäytyy yli yksikkörajojen tapahtuva yhteistyö? Pääongelmaa tarkennan tutkimuskysymyksillä: Mitä yhteistyö merkitsee aikuissosiaalityön palveluiden ja toiminnan kehittämisessä? Millaisia haasteita yhteistyössä ilmenee? Ilmeneekö niitä? Miten yhteistyötä voisi tulevaisuudessa kehittää palveluiden parantamisen näkökulmasta? Miten tämä muuttuva toimintaympäristö merkityksellistää yhteistyötä? 9.55–10.15 Ehkäisevän lastensuojelun kustannusten suhde lastensuojelun kustannuksiin – tilastojen valossa vertailtuna YTM Heidi Talvenkorpi, Talvenkorpi.Heidi.J@student.uta.fi Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa ehkäisevän lastensuojelun ja lastensuojelupalveluiden välisistä taloudellisista suhteista ja löytyykö empiriasta kustannusten kautta tarkasteltuna viitteitä sosiaalisen investoinnin idean toteutumisesta kyseisessä kontekstissa. Teoreettisesti tutkimus 58 paikantuu sosiaalisen investoinnin viitekehykseen, jonka myötä se saa yhtymäkohtia myös sosiaalitalouden näkökulmiin. Tutkimusmenetelmänä käytetään kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä ja aineistoina valmiita tilastollisia aineistoja. Ehkäisevillä palveluilla tarkoitetaan niitä kunnan tuottamia palveluita, joiden tavoitteena on tukea lasten ja nuorten tasapainoista kasvua ja kehitystä, jolloin ne paikantuvat hyvin lähelle kunnan tuottamia peruspalveluita. Ehkäiseviä palveluita ovat myös ne palvelut, jotka tukevat kuntalaisia (asiakkaita) niissä sosiaalisissa ongelmissa, joita lastensuojelun asiakkuuksien taustalla tyypillisesti on havaittu olevan. Lastensuojelua tarkastellaan palveluiden tuottamisen näkökulmasta, jolloin lastensuojelulla tarkoitetaan niitä sosiaalihuollon lastensuojelupalveluita, joilla on tarkoitus tunnistaa, purkaa ja korjata lapsuudessa ja nuoruudessa ilmeneviä esteitä ja ongelmia. Kustannukset puolestaan ovat niitä kokonaiskustannuksia, joita näistä edellä mainituista palveluista kunnalle syntyy. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että ehkäisevien palveluiden kustannuksia on ollut vaikea määritellä eikä kustannuksista ole riittävästi tietoa, joten vaikuttavuutta on ollut vaikea osoittaa. Toisaalta ehkäisevän työn mittaamisen on nähty perustuvan todennäköisyyksien arvioimiselle, koska varmuutta riskien toteutumisesta tai toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei voida saavuttaa. Kustannusvaikuttavuutta on tutkittu pääasialisesti yksittäisten työmenetelmien vaikuttavuuden kautta tai polkumalleilla kuvitteellisten tapausten kautta. Kattavat tilastolliset tutkimukset aihealueelta ovat harvinaisia. Tässä tutkimuksessa hyödynnetään olemassa olevia kansallisia tilastoaineistoja (sotkanet, tilastokeskus) vuosien 2008 – 2013 väliltä ja tarkastellaan niiden kautta ehkäisevän lastensuojelun kustannusten suhteita lastensuojelun kustannuksiin. Hypoteesina on sosiaalisen investoinnin ideologiasta johdettu näkökulma: Panostaminen ehkäisevän lastensuojelun palveluihin vähentää lastensuojelun kustannuksia. Aineistoa tarkastelemalla etsitään, löytyykö sellaisia kuntia, jossa edellä mainittu hypoteesi toteutuu ja jos löytyy, niin löytyykö kunnista samankaltaisuutta? Millaisia muunlaisia yhteyksiä kustannusten väliltä on löydettävissä, ja voidaanko tällaisia kuntia tyypitellä joidenkin taustamuuttujien suhteen? 10.15–10.35 Asiakaslähtöinen arviointi erikoissairaanhoidon kuntoutustutkimuspoliklinikan asiakkaiden kuntoutustutkimusprosessista ja kuntoutuksen toteutumisesta vuosina 2012–2014 YTM Tuula Haukka-Wacklin, Tampereen yliopistollinen sairaala, kuntoutustutkimuspoliklinikka, tuula.haukka-wacklin@pshp.fi Tampereen yliopistollisen sairaalan kuntoutustutkimuspoliklinikalla tehdään moniammatillisia kuntoutustutkimuksia ja työ- ja toimintakyvyn arviointeja. Edellinen seurantatutkimus on tehty 20 vuotta sitten. Asiakkaiksi ohjautuu henkilöitä, joiden toimintakyvyn laskua bioprosessit eivät ole kokonaan selittäneet. Heidän ongelmansa eivät ole ratkenneet erikoispoliklinikoiden, terveyskeskusten tai työterveyshuollon diagnostiikan, hoidon tai lääkinnällisen kuntoutuksen toimenpiteillä. Kuntoutuksessa fokus on toimintakyvyssä, sitä vastoin erikoistuneessa terveydenhuollossa se on taudin diagnostiikassa ja hoidossa. Erikoissairaanhoidon menetelmien pitää perustua näyttöön (evidence based), tutkimukseen tai käytännön työssä saatuun riittävään kokemukseen. Myös 59 kuntoutuksessa menetelmien vaikutusten arviointi systemaattisesti ja pitkäjänteisesti on yksi keino saada tietoa niiden toimivuudesta. Tutkimus keskittyy asiakkaan subjektiiviseen arviointiin oman kuntoutuksen vaikutuksista työ- ja toimintakykyyn. Tutkimusta voidaan siten pitää myös yksilötason vaikuttavuustutkimuksena. Lisäksi tutkimus on osa kuntoutustutkimuspoliklinikan moniammatillisen työn arviointia. Teoreettisena viitekehyksenä toimii toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus ICF. WHO (2001) on laatinut ICF-luokituksen yhtenäistämään toimintakykykäsitteistöä. Luokitusta käytetään yhtenä keskeisenä kuntoutuksen viitekehyksenä. Sitä voidaan käyttää myös kuntoutuksen vaikuttavuuden kuvaamisessa. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Millaisia ovat asiakkaiden kuntoutustutkimusprosessit asiakkaiden näkökulmasta? 2. Toteutuuko asiakkaalle erikoissairaanhoidossa laadittu kuntoutussuunnitelma? 3. Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan toimintakykyyn hänen itsensä arvioimana? 3.1 Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan työhön ja toimeentuloon? 3.2 Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan ympäristötekijöihin? 3.3 Minkälaisia muutoksia toteutuneilla toimenpiteillä on asiakkaan terveydentilaan ja elintapoihin? Tutkimusaineisto on kerätty työryhmän täyttämistä tiedonkeruulomakkeista ja asiakkaiden täyttämistä esitietolomakkeista (N=310) ja seurantakyselylomakkeista (n=120). Koko perusjoukkoa (N=310) käytetään tutkimuksessa taustamuuttujien kuvaamisessa. Näin saadaan näkyviin varsinaista tutkimusjoukkoa suurempi kuva kuntoutustutkimusasiakkaista. Tutkimusjoukko on valittu perusjoukosta ositetulla otannalla (Stratified Sample). Ositetun otannan kriteerinä on ollut se, että kuntoutustutkimuksen päättymisestä on oltava vähintään yksi vuosi (n=120). Kyseessä on pääosin kvantitatiivinen kyselytutkimus, jossa voidaan hyödyntää myös tapaustutkimuksellista otetta. Mittareina käytetään kolmea lomaketta, joista kaksi on täytetty ennen kuntoutustutkimusta ja yksi vähintään vuosi kuntoutustutkimusprosessin jälkeen (seurantakyselylomake). Yksittäiset kysymykset ovat teoreettisen viitekehyksen, tässä tutkimuksessa ICF:n, ilmentymiä. Asiakkaan itsensä, ennen kuntoutus-tutkimusta, täyttämän esitietolomakkeen muuttujat ovat osin samoja, joita käytetään seurantakyselyssä. Seurantakysely sisältää seitsemän kategoriaa: 1. Asuminen, 2. Kuntoutustutkimus, 3. Työ ja toimeentulo, 4. Terveydentila ja elintavat, 5. Työ- ja toimintakyky, 6. Kuntoutus ja asiointi ja 7. Sana on vapaa. Muutosta mitataan väittämillä, suljetuilla ja avoimilla kysymyksillä ja janoilla, joiden mittaamisessa käytetään ICF-skaalausta (.1-.4 ja +1-+4). Tutkimuksessa ei käytetä kaikkia kategorioita. Tulokset analysoidaan SPSS-tietojenkäsittelyohjelmistoa (Statistical Package for Social Sciences) käyttäen ja soveltuvin testein. Analyysissä käytetään myös kategorisilla, laatuero- ja järjestysasteikollisilla muuttujilla saatuja jakaumataulukkoja. Avainsanat: asiakaslähtöisyys, biopsykososiaalinen kuntoutussuunnitelma, työ- ja toimintakyky, arviointi. 60 kuntoutus, kuntoutustutkimus, 10.35–10.55 Sosiaalityö terveydenhuollossa; palvelutoimintaympäristössä? sosiaalityön asiantuntijuusasema terveydenhuollon YTM Raija Leppälahti, Helsingin kaupunki, Sosiaali- ja terveysvirasto. raija.leppalahti(at)hel.fi Helsingin Sairaala-, kuntoutus- ja hoiva sektorilla on käynnistetty selvitysprosessi sosiaalityön asemasta ja tehtävästä kaupunginsairaaloissa. Sosiaalityöntekijät muodostavat kaupunginsairaaloissa työryhmiä, jotka tarjoavat sosiaalityön palveluja kaikille sairaalan asiakkaille ja tarvittaessa myös heidän läheisilleen. Sosiaalityöntekijöiden työorientaationa on kuntouttava sosiaalityö, jonka yleisperiaatteisiin liittyvät tiedollinen ja toiminnallinen tasa-arvo, voimavarakeskeisyys, subjektius, osallisuus jne. Sosiaalityöntekijät ovat kiinteä osa sairaaloiden moniammatillista työryhmää, ja he huolehtivat mm. siitä, että asiakkaan ympärille rakentuu toimiva palveluverkosto myös erilaisia sosiaalipalveluja hyödyntäen. Sairaalassa yhteistyö lääke-, hoito- ja sosiaalitieteiden asiantuntijoiden välillä on haasteellista ja kaikkien osapuolien työtoimintaprosessia rikastuttavaa, mutta ei täysin ongelmatonta. Eri ammattikuntien asiantuntijoiden näkemys- ja toimintatapojen eroavaisuudet saattavat joissain tapauksissa heikentää kokonaisvaltaisten palvelutoiminnan vaikuttavuutta. Positiivisen medikalisaation merkitys kuntouttavaan sosiaalityöhön on kuitenkin merkittävä. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta tarkasteltuna terveyspoliittisissa ohjelmissa ei riittävästi kiinnitetä huomiota terveyserojen rakenteellisiin ja väestön elinoloihin liittyviin syihin ja seurauksiin, vaan lähinnä yksilön käyttäytymisen sekä elämäntavan aiheuttamiin seuraamuksiin (esim. päihdeongelma vai sairaus). Sosiaali- ja terveysviraston yhdistymisen myötä tarvittaisiin mielestäni laaja-alaista hyvinvointipolitiikkaa sekä palvelujärjestelmän kehittämistä erityisesti vaikuttavuusarviointien pohjalta. Valtakunnalliset sosiaali- ja terveyspoliittiset ohjelmat sekä strategiset linjaukset tukevat moniammatillista yhteistyötä, mutta rakenneuudistuksenkaan myötä sosiaalityön asema ei terveydenhuollossa vahvistunut. Helsingin sosiaali- ja terveysviraston strategiaohjelman mukaisesti kaupunkilainen, jonka toimintakyky on sairauden vuoksi alentunut, saa tarvitsemansa hoidon, kuntoutuksen sekä niihin liittyvät tukipalvelut viiveettä juuri siinä yksikössä johon hän on saapunut. Uudistuneen vanhuspalvelulain mukainen vastuutyöntekijätoimintamalli otettiin 1.1.2015 käytäntöön myös kaupunginsairaaloissa. Vastuutyöntekijän nimeämisellä pyritään mm. asiakkaan tarvitsemien monien eri palveluiden hallittuun koordinointiin yhteisen palvelusuunnitelman avulla, sekä hyödyntämään eri palvelujen tuottajien asiantuntijuutta tehokkaammin. Vastuutyöntekijätarpeen tunnistaminen ja ilmoittaminen koskee kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoita. 61 10.55–11.15 Päihdesosiaalityön tulevaisuuden suuntia VTM Aila Ronkanen, Helsingin kaupunki psykososiaalisen työn päällikkö, ailaron@hotmail.com Päihdehuollossa on pitkät perinteet sosiaalityöstä ja sosiaalityöntekijäjohdosta. Lisäksi päihdeongelmaisten elämänkohtalot, ongelmat ja toipumistarinatkin ovat osa kaikkea sosiaalityötä. Viime vuosina päihdesosiaalityön kentässä on tapahtunut paljon muutoksia. Keskeisiä lienevät päihderiippuvuuden lääketieteellisten hoitomenetelmien kehittyminen, sosiaaliohjaajien tulo päihdehuoltoon sekä työnjako heidän kanssaan. Myös lähentyminen psykiatriaan ja usein sitä kautta terveydenhuollon sosiaalityöhön tuo uusia elementtejä toimintaympäristöön. Vähäinen merkitys ei ole myöskään kuntatalouden tiukkenemisella ja sitäkin myötä lisääntyvillä paineilla työn tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen. Toimin itse esimiestehtävissä organisaatiossa, jossa työskentelee sekä päihdesosiaalityöntekijöitä että terveydenhuollon perinteessä pitkään työskennelleitä sosiaalityöntekijöitä. Päihdehuollossa toiminta oli pitkään sosiaalityöntekijäjohtoista ja sosiaalityöntekijät keskeinen ammattiryhmä. Psykiatriassa ja terveyden huollon puolella sosiaalityöntekijät ovat erityistyöntekijöitä, jotka työskentelevät monesti enemmän konsultin roolissa kuin vastuutyöntekijöin. Johtamisessa on haastetta siinä, miten kehitetään ja viedään eteenpäin sosiaalityötä näin erilaisista lähtökohdista. Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioiden yhdistyessä myös lääkärijohtoisuus lisääntyy päihdetyössä ja tuo mukanaan sosiaalityöntekijöille usein vieraita käsityksiä sosiaalityöstä. Näistä lähtökohdista olen kiinnostunut tutkimaan ammatillisessa lisensiaatin tutkielmassani päihdesosiaalityötä ja sen erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja. Tutkimuksen aineiston kerään fokusryhmähaastatteluilla. Esityksessäni on tarkoitus pohtia esimiestyön ja tulevan tutkimukseni kautta päihdesosiaalityötä ja sen vaikuttavuutta. 62 10. Perheen sisäinen väkivalta sosiaalityön näkökulmasta Työryhmäkoordinaattorit: Prof. Merja Laitinen, Lapin yliopisto, merja.laitinen@ulapland.fi Prof. Leo Nyqvist, Turun yliopisto, leo.nyqvist@utu.fi, 040 5727 698 Perheen sisäisellä väkivallalla eri muotoineen on kauaskantoiset negatiiviset seuraukset lasten ja aikuisten elämään. Väkivalta kasautuu perhekunnittain ja saa ajallisessa jatkumossa usein erilaisia muotoja. Se aiheuttaa vakavia seurauksia muun muassa perheenjäsenten fyysiseen turvallisuudelle ja lasten psykoemotionaaliselle kehitykselle. Perheessä koettu väkivalta on yhteydessä mielenterveys- ja päihdeongelmiin, jotka heijastuvat sosiaalityön piirissä sekä lastensuojelussa että aikuissosiaalityössä. Perheessä koetulla väkivallalla on myös yhteisölliset ja yhteiskunnalliset sidokset. Perheväkivallan käsittely on ongelman luonteen vuoksi lähtökohtaisesti moniammatillista toimintaa. Työryhmään ovat tervetulleita paperiehdotukset, joissa tarkastellaan perheen sisäistä väkivaltaproblematiikkaa ja siihen liittyviä interventioita ensisijaisesti sosiaalityöhön tai psykososiaaliseen työhön kytkeytyvänä kompetenssialueena. Kyseeseen tulevat erilaiset väkivallan muodot ja niihin suunnattavat interventiot mukaan lukien sukupuolispesifit lähestymistavat. Työryhmän abstraktit Torstai 12.2.2015 15.45-16.10 Naisiin ja lapsiin kohdistuva eron jälkeinen vaino perheen sisäisenä väkivaltana Anna Nikupeteri, YTM, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta anna.nikupeteri@ulapland.fi Esityksessäni tarkastelen, miten eron jälkeinen vaino (engl. post-separation stalking) ilmenee uhrien – naisten ja lasten – arjessa sekä millaisia seurauksia sillä on uhreille. Vainon kohteena on nainen ja vainoajana entinen puoliso, joka on lapsen biologinen isä tai isäpuoli. Vaino on toistuvaa ahdistelua, seuraamista ja uhkailua ja se voi sisältää fyysistä väkivaltaa. Kaikki teot eivät ole väkivaltaisia, kuten kukkien lähettäminen kohteelle, mutta uhrin tahdon vastaisina ne muuttuvat kokemuksissa epämiellyttäväksi, pelottavaksi ja aiheuttavat turvattomuutta. Vainolla on negatiivisia psykososiaalisia, emotionaalisia ja fyysisiä seurauksia sen uhreille. Äärimmillään se voi edetä uhrin hengen riistämiseen. Vainoaminen on ollut lailla kriminalisoitua toimintaa Suomessa 1.1.2014 lähtien. Lähestyn vainoa sukupuolistuneena väkivaltana, jossa epäsymmetrisen tekijä-uhri valtasuhteen lisäksi on keskeistä yhteiskunnan ja instituutioiden toimintatavat, jotka merkityksellistävät väkivaltaa ja sukupuolta. 63 Sen lisäksi, että naiset ovat entisen puolison vainoamisen kohteita, altistuvat lapset usein vainolle, esimerkiksi joutuen tahtomattaan osaksi vainon toteuttamista tai koston kohteiksi. Vaino rajoittaa merkittävästi uhrien arkea. Lapset voivat kokea pelkoa ja turvattomuutta eri tavoin saman perheen sisällä. Pelko ja turvattomuuden tunne sitovat äitiä ja lapsia tiiviisti yhteen. Samalla suhteen tiiviys voi vääristää normaalia äiti-lapsi suhdetta, jos lapset alkavat turvaamaan omaa ja äitinsä arkea sekä ottamaan vastuuta vainotapahtumista. Sosiaalityöntekijöiden ja muiden vainon uhrien kanssa työskentelevien ammattilaisten tulisi ottaa huomioon vainon moniulotteinen luonne uhrien arjessa sekä sen saamat merkitykset äidin ja lapsen suhteessa. Esityksessä tuon esille naisilta ja lapsilta kerätyn laadullisen aineiston analyysin tuloksia ja pohdin, miten vaino yhtenä perheen sisäisenä väkivallan muotona haastaa sosiaalityöntekijöitä ja muita ammattilaisia puuttumaan vainoon ja auttamaan uhreja. 16.10-16.35 Kotonaan väkivaltaa kokeneen lapsen selviytyminen VTM Riina Karjalainen, Sosnet, valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatin tutkinto, erikoissosiaalityöntekijän koulutus KuntoMargi 4, marginalisaatiokysymysten sosiaalityö Turun Yliopisto riina.s.karjalainen@utu.fi Yleensä lapsuuden ajatellaan olevan elämän kulta-aikaa ja perhettä pidetään turvallisuuden ja rakkauden tyyssijana. Lapsen hyvinvoinnin kannalta ja hyvälle elämälle lapsen oman kokemuksen mukaan keskeistä ovat vanhemmat. Vanhemman taholta lapseen kohdistuva erilainen kaltoinkohtelu on tämän takia lapselle erityisen musertavaa ja haitallista. Lasten kaltoinkohtelua on kuitenkin aina ollut ja siihen on puututtu niin yksilö- kuin lainsäädäntötasolla monin tavoin eri aikakausina. Tutkimuskohteeksi lasten kokema väkivalta on tullut vasta varsin myöhään. Omassa tutkimuksessani tutkin lapsia, joiden kotona on ollut vanhempien välistä ja/tai lapseen itseensä kohdistunutta väkivaltaa. Väkivaltainen henkilö perheessä on lapsen isä, äiti tai heihin verrattavissa oleva lapselle läheinen henkilö. Olen kiinnostunut siitä, millaista väkivaltaa lapsi on kokenut ja millaisia tunteita se on herättänyt. Päätutkimuskysymykseni on, mitkä ovat ne tekijät, joista lapsi kokee hyötyneensä väkivallasta selviytymisessä lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Tutkimuksessani olen kiinnostunut myös siitä, millaisia keinoja suomalaisella auttamisjärjestelmällä on tarjota lapselle ja hänen perheelleen ja miten lapset kokevat saamansa avun. Lisäksi tutkin miten väkivalta on tullut kunkin lapsen kohdalla esille ja mitä tämän jälkeen on tapahtunut; millaista apua lapsi ja perhe ovat saaneet, miten lasta itseään on kuultu ja miten nämä asiat tulevat esille sekä lapsen kertomana, että lapsen kanssa työskennelleiden toimijoiden, lähinnä turvakodin työntekijöiden, lasta ja perhettä koskevissa dokumenteissa. Keskeisiä käsitteitä tutkimuksessani ovat lapsen kokema väkivalta (fyysinen, henkinen, seksuaalinen, hoidon laiminlyönti, jne.), väkivallan seuraukset lapselle, väkivallasta selviytyminen, lapsen oikeudet, sekä turvakoti- ja muut väkivaltaerityiset auttamispalvelut lapselle ja perheelle. Tutkimusmenetelmäksi olen suunnitellut avointa haastattelua ja tarkoitukseni on haastatella 9-1464 vuotiaita lapsia. Haastateltavia pyrin saamaan nykyisen työnantajani Ensi- ja turvakotien liiton ylläpitämien turvakotien ja niiden lapsityön kautta. Haastattelujen lisäksi toivon saavani aineistoksi turvakotityön asiakaskirjauksia lasten kokemusten taustoittamiseksi ja lisäselvityksiksi. Kokoamani aineiston analysoin sisällönanalyysillä. Tutkimusaiheeni on hyvin sensitiivinen ja vaatii minulta tutkijana paljon. Tavoitteeni on kuitenkin saada haastateltua lapsia, koska koen lasten oman äänen saamisen kuuluville myös tässä asiassa erityisen tärkeänä. Lapsen kokemaa väkivaltaa on aiemmin myös Suomessa tutkittu varsin paljon, mutta lasten selviytymiskokemukset sekä kokemukset auttamisjärjestelmästä tarvitsevat mielestäni lisätutkimusta. 16.35-17.00 Vankilassa olleiden miesten tekemä parisuhdeväkivalta poliisin rikostapausselosteissa Sanna Väyrynen, YTT, professori (ma), Lapin yliopisto, sanna.vayrynen@ulapland.fi Puheenvuoroni pohjautuu tekemäämme vaikuttavuuden arviointiin (Väyrynen, Ronkainen, Keränen, Silen & Tyni) Mikkelin vankilassa vuodesta 2001 kehitetystä Move! –ohjelmasta. Move! –ohjelma on väkivaltaisuuden hallintaan tähtäävä motivoivan haastattelun periaatteille perustuva interventiomalli. Ohjelman taustalla on vankilatyössä tehty havainto parisuhdeväkivallan yleisyydestä vankien elämässä. Parisuhteen ja lähisuhdeverkoston olemassaolo on keskeinen yhteiskunnallista integroitumista ennustava tekijä, Move! -ohjelmaa kehitettiin siihen. Tutkimuksessa arvioimme Move! -ohjelman vaikuttavuutta näkökulminamme väkivaltaisen toiminnan muutos parisuhteessa ja yleisesti. Parisuhdeväkivallalla tarkoitamme raportissamme sekä puolisoon että ex-puolisoon kohdistunutta väkivaltaa. Sisäänrakennettuna tavoitteena on tutkimuksellisen tiedon tuottaminen vankiloissa tehtävän ohjelmatyön kehittämisen pohjaksi ja vankien yhteiskuntaan integroimiseksi. Päätutkimusaineistona on poliisiasiantietojärjestelmän (PATJA) rikosselosteet henkeen ja terveyteen kohdistuneista rikoksista vuosilta 1995 – 2011 Move! -ohjelmaan osallistuneista (N72) ja heille match pair –tekniikalla konstruoidusta vertaisryhmästä (N200). Tutkimuksessa vertailimme PATJAn rikosselosteiden kuvaamaa väkivaltaa Move! -ohjelmaan osallistuneiden ja siihen osallistumattomien välillä. Määrällisen analyysin lisäksi teimme laadullisen analyysin niiden Move! -ohjelman läpikäyneiden osalta, joilla esiintyy aineistossamme parisuhdeväkivaltaa. Puheenvuorossani keskityn tutkimuksemme laadulliseen osioon. Tarkastelen rikostapausselosteiden perusteella parisuhdeväkivaltaa Move! –ohjelmaan osallistuneiden vankien elämässä (N35). Kiinnostuksen kohteina ovat yleisellä tasolla parisuhdeväkivallan tekotyypit, tekojen kohteet, väkivallan laatu, motiivi, tekotapa ja paikka. Laadullisen analyysin yksi merkittävä tavoite on tehdä näkyväksi piilossa olevan ja usein myös rangaistusta vaille jäävän parisuhdeväkivallan sisältöjä. Näkökulmani parisuhdeväkivaltaan on institutionaalinen eli katson parisuhdeväkivaltaa poliisin silmin rikostapausselosteita analysoimalla. Tekemässämme laadullisessa analyysissa jäsensimme parisuhdeväkivallan kolmeen luokkaan: 1) impulsiiviset teot, 2) päihteiden käyttöön ja rikolliseen elämäntyyliin liittyvät teot sekä 3) 65 parisuhteeseen liittyvät teot. Impulsiiviset väkivallanteot ovat usein puolisoon kohdistuvina kertaluontoisia. Silloin, kun ne kohdistuvat puolisoon, ex-puolisoon tai tyttöystävään, ne ovat raakoja, impulsiivisia ja motiiviltaan avoimia. Väkivaltaisuutta voi esiintyä niiden jälkeenkin, mutta teot kohdistuvat usein muihin kuin puolisoon tai naisystävään. Päihteiden käyttöön ja rikolliseen elämäntyyliin liittyvät teot ovat osa elämäntyyliä ja siihen liittyviä toimintakäytäntöjä sekä käyttäytymismalleja. Uhrit voivat olla sekä miehiä että naisia ja tekijällä voi olla rikoskumppaneita, tekijä on usein myös itse uhrina. Väkivallan teot voivat vaihdella laidasta laitaan, erittäin raaoista alamaailman välien selvittelyistä päihdesekoiluihin. Parisuhteeseen liittyvissä väkivallanteoissa uhrina on toistuvasti puoliso, ex-puoliso tai naisystävä. Väkivallan teot vaihtelevat seksuaalisesta väkivallasta, raakoihin pahoinpitelyihin ja jatkuvaan piinaamiseen. 17.00-17.25 Isi tuli! –vertaisryhmätoiminta Mika Värränkivi, yhteisöpedagogi, Väkivaltatyön asiantuntija. Lyömätön Linja Espoossa ry mika@lyomatonlinja.fi Tanja Haltiala, YTM, sosiaalityön pääaineopiskelija tamahal@utu.fi Tehtävä ja tavoitteet: Isi tuli! On Lyömätön Linja Espoossa ry:n toteuttama vertaisryhmäohjelma Helsingin Ensikoti ry:n yksiköiden sekä Helsingin Diakonissalaitoksen perheen yhdistetyn hoidon yksikön (PYY) miesasiakkaille. Isi tuli! – ryhmätoiminnan tavoitteena on edistää vastuullista isyyttä ja kumppanuutta. Tavoitteet on laadittu asiakkaiden ja yhteistyötahojen tarpeista käsin: Tietoisuuden lisääminen omasta roolista osana perhettä Hyvien kasvatukseen liittyvien toimintamallien ja työkalujen jakaminen Oman hyvinvoinnin tukeminen Konkreettisen tiedon tarjoaminen lapsen kehitykseen liittyen Tietoisuuden lisääminen lähisuhdeväkivallasta Ristiriitatilanteiden väkivallattomaan käsittelemiseen tukeminen Vanhempien väliseen tasavertaisuuteen liittyvien asenteiden vahvistaminen Menetelmät: Isi tuli! on kymmenen puolentoista tunnin ryhmäkertaa käsittävä, ammatillisesti ohjattu vertaistukiryhmä. Kullakin ryhmäkerralla on asiakkaiden ja ohjaajien yhdessä valitsema teema. Teeman käsittely aloitetaan yleensä kirjoitus-, pohdinta- tms. tehtävällä, jonka tarkoituksena on avata yhteinen keskustelu. Tekeillä oleva tutkimus: Isi tuli! vertaisryhmän toiminnasta on tekeillä pro gradu -tutkielma Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitokselle. Tutkimustyö aloitettiin syksyllä 2014 ja se jatkuu aina vuoteen 2016 asti. Kyseessä on etnografinen tutkimus, jota toteutetaan erilaisilla laadullisilla menetelmillä, kuten ryhmäkokoontumisten havainnoinnilla ja yksilökohtaisilla haastatteluilla. Haastateltavien kanssa työstetään myös sosiaalityön työkäytäntöjä: verkostokarttaa ja aikajanaa. 66 11. Lastensuojelu ja eriarvoisuus Työryhmäkoordinaattori: Yliopisto-opettaja Anne-Mari Jaakola, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto anne-mari.jaakola@utu.fi Työryhmä kytkeytyy päivien teemaan kohdistuen eriarvoisuuteen lastensuojelun kontekstissa. Työryhmässä kiinnostuksen kohteena ovat kysymys siitä, miten lastensuojelun tutkimus käsittelee eriarvoisuuteen liittyviä tutkimusaiheita. Lastensuojelun tarkoituksena on luoda edellytyksiä lapsuuden hyvinvointiin niiden lasten kohdalla, joiden asema on kaikkien heikoin. Lastensuojelu toteuttaa lasten erityisen suojelun tehtävää yhteiskunnassa. Lastensuojelun tehtävänä on myös puuttua lasten elämää eriarvoistaviin tekijöihin ja olosuhteisiin. Työryhmään toivotaan esityksiä ajankohtaisista lastensuojelun sosiaalityön tutkimusaiheista. Esitykset voivat olla yleisiä pohdintoja lastensuojelun käytännön tutkimuksesta tai ne voivat linkittyä lastensuojeluun osana sosiaalipalvelujärjestelmää. Eriarvoisuuden teemaan liittyen esitykset voivat käsitellä kysymyksiä lastensuojelun mahdollisuuksista ennaltaehkäistä lasten eriarvoistumiskehitystä tai kysymyksiä siitä, miten ja mistä syystä lastensuojelu onnistuu tai epäonnistuu suojelun tehtävässään. Esitykset voivat olla teoreettisia, empiirisiä tai tutkimusmetodologisesti painottuneita. Työryhmän abstraktit Torstai 12.2. Förlorad värdighet – En studie av mödrars upplevelser av barnets omhändertagande Heidi Jansson, Magister i samhällsvetenskaper, Jyväskylä universitet/Karleby universitetscenter Chydenius heidi_westerlund@hotmail.com Pro gradu-avhandlingen undersöker biologiska mödrars upplevelser av deras barns omhändertagande. Undersökningen är materialbaserad och utgår ifrån fem mödrars berättelser om deras barns omhändertagande. Undersökningens syfte är att, utifrån mödrarnas upplevelser, granska moderns ställning i hjälpsystemet när barnet är omhändertaget. Det empiriska materialet samlades in genom djupintervjuer. Materialet analyserades med hjälp av kvalitativ materialbaserad innehållsanalys och narrativ analys. Undersökningen utgör ett bidrag till sådan forskning inom det sociala arbetet som undersöker erfarenhetsbaserad kunskap. Undersökningen har en narrativ forskningsansats och ett socialkonstruktionistiskt perspektiv på kunskapsskapande och berättelser. Undersökningens är förankrad i kritisk teori i socialt arbete. 67 Mödrarna hade upplevt många brister i anslutning till barnets omhändertagande. De hade blivit dåligt bemötta och behandlade av professionella inom det sociala arbetet. Mödrarna upplevde att de hade blivit skuldbelagda och stämplade som dåliga mödrar. Deras moderskap hade blivit nedvärderat och begränsat. Mödrarna fick lite utomstående stöd efter omhändertagandet. Mödrarna önskade ett respektfullt och likvärdigt bemötande i det sociala arbetet. De önskade att man skulle värdera deras åsikter, och de efterlyste ett helhetsperspektiv i det sociala arbetet. Undersökningens viktigaste analysresultat är att modern till det omhändertagna barnet uppfattas som en `annan´ i det sociala arbetet, att hennes moderskap blir marginaliserat, och att hon får en underordnad ställning i hjälpsystemet i förhållande till professionella inom det sociala arbete och i förhållande till fosterföräldrar. Förhållningssättet till modern och hennes underordnade ställning utgör ett hot mot moderns delaktighet i det sociala arbetet. Menetetty arvokkuus – Tutkimus äitien kokemuksista lastensa huostaanotosta Heidi Jansson, YTM. Jyväskylän yliopisto/Kokkolan ylipostikeskus Chydenius heidi_westerlund@hotmail.com Tutkielma on kohdistettu lastensuojelussa tehtävään sosiaalityöhön. Tutkimus keskittyy biologisten äitien kokemuksiin lastensa huostaanotoista. Tutkimus on aineistolähtöinen ja rakentuu viiden äidin kertomuksesta lapsensa huostaanotosta. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella äidin asemaa auttamisjärjestelmässä, kun lapsi on huostaan otettu, äitien kokemuksista käsin. Empiirisen aineiston hankinnassa on käytetty syvähaastattelua. Aineiston analyysissa on otettu avuksi sekä kvalitatiivista aineistolähtöistä sisällönanalyysiä että narratiivista analyysiä. Tutkielman tutkimusote on narratiivinen ja tutkimuksen käsitys tiedontuotannosta ja kertomuksista perustuvat sosiaaliseen konstruktionismiin. Tutkimus kiinnittyy kriittisen sosiaalityön teoriaan ja kokemustiedon tutkimukseen sosiaalityössä. Analyysitulokset osoittavat että äidit olivat kokeneet monia epäkohtia liittyen lapsensa huostaanottoon. Äidit kokivat että heitä syyllistettiin ja että heidät leimattiin huonoiksi äideiksi. Heidän äitiyttään oli aliarvostettu ja rajoitettu. Huostaanoton astuttua voimaan äidit saivat vain vähän ulkopuolista tukea. Äidit toivoivat kunnioittavaa ja tasavertaista kohtelua sosiaalityössä.. He toivoivat että heidän mielipiteitään arvostettaisiin, ja he peräänkuuluttivat kokonaisvaltaista näkökulmaa sosiaalityöhön. Tutkimuksen keskeiset analyysitulokset osoittavat että huostaanotetun lapsen äiti nähdään `toisena´ sosiaalityössä, hänen äitiyttään marginalisoituu ja hän saa toisarvoisen aseman auttamisjärjestelmässä suhteessa työntekijöihin sosiaalityössä ja sijaisvanhempiin. Suhtautuminen äiteihin `toisina´ sosiaalityössä ja heidän toisarvoinen asemansa auttamisjärjestelmässä uhkaavat äitien osallisuutta sosiaalityössä. 68 Miksei köyhyys ole syy lastensuojeluasiakkuuteen? Suvi Krok, YTT, Yliopistonlehtori. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto suvi.h.krok@jyu.fi Historiassa köyhyys on ollut suurin syy joutua sosiaalihuollon asiakkaaksi. Erityisesti lastentarkastajan valvontaan joutuivat kansalaissodan jälkeen köyhäinavunpiiriin joutuneet punaorvot, mikä tarkoitti, että vanhempien poliittinen suuntautuneisuus aiheutti lisääntyneen lastensuojelun tarpeen. Toinen syy joutua lastensuojelun tarpeeseen oli äidin siveettömyys. Tänä päivänä ei katsota lapsen joutuvat erityisen suojelun kohteeksi vanhempien poliittisen suuntautuneisuuden tai siviilisäädyn tai köyhyyden takia. Esitelmäni tarkoituksena on kuitenkin herättää pohtimaan ja keskustelemaan siitä että, jos lastensuojelu ei huolehdi köyhistä lapsista, niin kuka sitten huolehtii? Ajankohtaiseksi tämä kysymys muodostuu erityisesti, kun toimeentulotuen myöntäminen siirtyy sosiaalitoimistoilta kansaneläkelaitoksen huolehdittavaksi. Haastattelin vuosina 2002 ja 2006 köyhiä yksinhuoltajaäitejä. Huomioni kiinnittyi siihen, että oli perheitä, jossa lapset ja äiti saivat paljon psyykkistä tukea: perhe esimerkiksi kävi perheneuvolassa, vanhimmalle lapselle maksettiin hevosterapia, nuorin lapsi sai erityistukea oppimisvaikeuksiin, alueella oli lähiötupa ja siellä lapsi-äiti kerho, jossa perhe kävi. Äidin ongelma oli kuitenkin se, miten saa rahat riittämään niin, että perhe saa ruokaa koko kuukauden ja miten selittää tyttärelleen, että hän ei saa kännykkää eikä heillä ole kotona tietokonetta, jonka avulla voi tehdä kotiläksyjä. Köyhyyden vähätteleminen sosiaalityössä näyttäytyy oudolta, kun tiedetään, että vanhempien pitkittynyt köyhyys alentaa heidän jaksamistaan kantaa vanhemman vastuuta ja että perheen köyhyys tuottaa lapsille rakenteellista epätasa-arvoisuutta ja mahdollisuuksien puuttumista. 69 Perhesuhteet ja toimeentulo lastensuojelun avohuollon asiakasperheissä. Yhden vuoden aikana lastensuojelun asiakkaiksi tulleiden lasten kolmen vuoden seuranta Pirjo Pölkki, professori, PsT. Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos pirjo.polkki@uef.fi Riitta Vornanen, professori, YTT. Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos riitta.h.vornanen@uef.fi Lastensuojelutyön avulla pyritään turvaamaan lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Työn keskiössä on vanhemmuuden tukeminen. Perheen köyhyys, kahden biologisen vanhemman perhemuodosta eroava perherakenne ja vanhempien terveysongelmat ovat rekisteritutkimusten mukaan yhteydessä viimesijaisiin lastensuojelutoimiin. On tärkeää tutkia myös progressiivisella pitkittäisotteella lastensuojelun asiakasperheille työn alkuvaiheessa avohuollossa annettavan tuen kohdennusta, työprosesseja ja vaikutuksia lasten asiakkuusasemaan ja hyvinvointiin sekä näihin yhteydessä olevia tekijöitä. Lastensuojelun vaikutusten ja vaikuttavuuden tutkimusta on Suomessa tehty vähän, mikä johtuu osin kyseisen tutkimuksen monista karikoista ja seurantamittareiden puutteesta. Sosiaalitoimen asiakirjat ovat rajoituksistaan huolimatta tärkeä asiakkaita ja palvelua koskeva laadullisen ja määrällisenkin tiedon lähde. Suomen Akatemian projektiin Lastensuojelun tarve, prosessit ja vaikuttavuus kuuluvassa osahankkeessa, joka kohdistui avohuollon lastensuojelutyöhön, tutkittiin keskisuuren kaupungin yhden vuoden uuden asiakaskunnan demografisia ominaisuuksia ja lastensuojelun asiakkuuden perusteluja ja seurattiin lasten asiakkuusaseman sekä joitakin lapsen ja perheen hyvinvoinnin ulottuvuuksien muutoksia kolmen vuoden ajan. Tietolähteinä olivat lastensuojelun ja perhetyön Efficaasiakastietojärjestelmään sekä toimeentulotukirekisteriin tallennetut tiedot 1.7.2009 - 30.6.2013. Analyysimenetelmänä käytettiin etnografista sisällönanalyysiä, jossa yhdistyy laadullinen ja määrällinen ote. Tulosanalyysi on vielä kesken, mutta joitakin asiakaskuntaa koskevia tuloksia voidaan esittää. Yhden vuoden aikana lastensuojelun tarpeen arvioinnin jälkeen uusiksi asiakkaiksi jäi 313 lasta. Heistä alle 3-vuotiaita oli 18 %, 4 - 6 -vuotiaita 17 %, 7 - 12 -vuotiaita 31 % ja 13 -17 -vuotiaita 34 %. Avohuollon asiakkuus kesti yli kaksi vuotta yli 70 %:lla lapsista. Lasten kasvuoloissa oli paljon epävakautta turvattomuutta sekä ennen asiakkuutta että asiakkuuden aikana. Työn alkaessa perheistä 40 % oli yhden aikuisen perheitä. Lähes puolet lapsista oli kokenut ennen asiakkuutta tai sen aikana aikuisiin liittyviä perherakenteen muutoksia. Mainintoja perheväkivallasta ja/tai vakavista perhekriisitilanteista oli 45 lapsen asiakirjoissa. Vanhempien uupumus oli mainittu avohuollon tukitoimien yhtenä perusteluna suurimmassa osassa asiakirjoja mielenterveys- ja päihdeongelmien sekä muiden vaikeuksien ohella. Yli 60 % perheistä sai asiakkuuden alusta lähtien toimeentulonsa erilaisten tukien avulla. Osa perheistä oli velkaantuneita eikä taloudellinen ahdinko helpottunut ratkaisevasti asiakkuuden aikana. Suurin osa aikuistuneista asiakasnuorista sai toimeentulotukea lyhyemmän tai pitemmän ajan. Yksi tai useampia kiireellisiä sijoituksia ja/tai avohuollonsijoituksia oli 75 lapsella ja heistä 16 päätyi huostaanottoon palaamatta seuranta-aikana takaisin perheeseensä. Tutkimuksessa tehdyt havainnot antavat aihetta vakaviin kysymyksiin lastensuojelun avohuollon työn ajoituksesta, työmuodoista, kohdentamisesta ja vaikuttavuudesta. 70 Perjantai 13.2. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä työssä tarvittavasta asiantuntijuudesta ja asiantuntijuuteen vaikuttavista tekijöistä Ilkka Uusitalo, Kasvatustieteen lisensiaatti, erityisasiantuntija, kouluttaja. Turun ammattikorkeakoulu ilkka.uusitalo@turkuamk.fi Tässä tutkimuksessa tarkastellaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä työssä tarvittavasta asiantuntijuudesta, asiantuntijaksi kehittymisestä sekä työssä oppimisen ja sosiaalityön koulutuksen merkitystä työlle ja asiantuntijuudelle. Tutkimus on modernia asiantuntijuustutkimusta, jossa tarkastellaan, missä määrin kokemuksellinen tietämys ja toisaalta teoreettinen tietämys kehittävät ja vahvistavat sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta. Sosiaalityössä yleinen huoli on ollut tarve luoda teoriaa, joka on relevanttia käytännön työlle. Jotta työ kehittyisi, on tärkeää, että lastensuojelun sosiaalityötä tarkastellaan myös useamman tieteen näkökulmasta ja sosiaalityöntekijöiden itsensä kertomana. Oma kiinnostukseni aihetta kohtaan johtuu siitä, että olen taustaltani sosiaalialan opettaja, työnohjaaja ja tunnen siten sosiaalialan työtä ja ammatteja. Olen myös kirjoittanut ja tutkinut aikaisemmin työssä oppimista oppikirjassa ja lisensiaattitutkimuksessa. Tutkimusmenetelminä tässä tutkimuksessa käytetään 1. lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden asiakastyön tilannekertomuksia, 2. sosiaalityöntekijöiden haastatteluja ja 3. sosiaalityöntekijöiden esimiesten haastatteluja, joiden tarkoituksena on täydentää primaariaineistojen tulkintaa. Tutkimus antaa kuvailevaa tietoa lastensuojelun käytännön sosiaalityöstä ja siinä tarvittavasta osaamisesta ja asiantuntijuudesta. Kertomusaineiston analyysi kuvailee työssä oppimista haastavissa ja itselle merkityksellisissä tilanteissa. Haastatteluaineisto tuo esille tutkimukseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden käsityksiä työssä tarvittavasta asiantuntijuudesta. Aineiston ryhmittely, tiivistäminen ja tyypittely kuvailee, millaisia asiantuntijuusprofiileja lastensuojelun sosiaalityössä on löydettävissä ja mitä työstä ja koulutuksesta opitaan. Tutkimus tuottaa tietoa myös siitä, missä määrin kokemus vahvistaa asiantuntijuutta ja missä määrin teoriatiedon ja tutkimustiedon soveltaminen ohjaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työsuorituksia, ratkaisuja ja päätöksentekoa ja miksi näin ei useinkaan tapahdu. Tutkimus kuvaa myös välillisesti lastensuojelun sosiaalityön todellisuutta. Avainsanat: Lastensuojelun sosiaalityön asiantuntijuus, työssä oppiminen, asiantuntijaprofiili, haasteellinen asiakastilanne Mitä eriarvoisuus voi olla lasta koskevassa tilannearvioinnissa? Anne-Mari Jaakola, VTM, tohtoriopiskelija (sosiaalityö) Yliopisto-opettaja Turun yliopisto/Itä-Suomen yliopisto anne-mari.jaakola@utu.fi Lastensuojelulain henki on vahvasti lapsilähtöinen. Lapsen ihmisarvo ja lapsen etu ovat lastensuojelulain johtavat periaatteet. Laki antaa sosiaalityöntekijöille mahdollisuuden huomioida lapsi 71 lastensuojelun sosiaalityön työprosessissa niin, että lapsen oikeudet osallisuuteen, suojeluun ja voimavaroihin toteutuvat. Lapsilähtöisen työskentelyn tavoitteena on lapsen huomioiva, vaikuttavampi ja tehokkaampi lastensuojelutyö. Lapsilähtöisyyden toteutumisessa keskeisessä asemassa on tapa, jolla lapsen tilannetta arvioidaan. Arviointityöskentelyn tulisi olla fokusoitua, jäsentynyttä ja rakenteellisesti vahvaa koko lastensuojelun asiakkuusprosessin ajan. Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuuden tulisi ohjata ja määrittää arviointia niin, että lapsi ja hänen tilanteensa ovat työskentelyn keskiössä. Esityksessäni käsittelen edellä mainittuja lapsilähtöisen lastensuojelun lähtökohtia väitöstutkimukseni aineiston kautta. Väitöstutkimukseni käsittelee lapsen tilannetta koskevaa arviointia lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimukseni on osatutkimus Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Lastensuojelun tarve, prosessit ja vaikuttavuus. Tutkimusaineiston muodostaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä vuonna 2010 kerätty kyselyaineisto (n=508). Tutkimuksen tulokset antavat viitteitä siitä, että lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tilannearvioinnin lähestymistapa on lapsi- ja perhelähtöinen. Tämä tutkimustulos vastaa uuden lastensuojelulain tavoitetta vahvistaa lapsilähtöistä näkökulmaa lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimuksen tulokset osoittavat myös sosiaalityöntekijöiden luottavan kykyynsä kohdata lapsi. He kokevat omaavansa riittävästi osaamista ja ammattitaitoa työskennellessään lapsen kanssa. Vaikka väitöstutkimukseni aineisto osoittaa hyviä tuloksia lapsilähtöisen arvioinnin toteutumisen puolesta, pohdin esityksessäni, mitä lasta eriarvoistavia tekijöitä tilannearviointiin voi mahdollisesti liittyä tutkimusaineistoni valossa, ja kuinka nämä tekijät voisivat olla selitettävissä. Päätöksenteko kiireellisissä sijoituksissa lastensuojelussa Tuuli Lamponen, YTM, tohtorikoulutettava Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto tuuli.lamponen@uta.fi Väitöskirjatutkimukseni, Päätöksenteko kiireellisissä sijoituksissa lastensuojelussa, tarkastelee sosiaalityöntekijän päätöksentekoa, kun lastensuojelun asiakkaana oleva lapsi sijoitetaan kiireellisesti. Kiireellinen sijoitus on lastensuojelujärjestelmän viimesijaisia toimenpiteitä ja paikantuu interventiona avohuollon sijoituksen ja huostaanoton välimaastoon. Lastensuojelulain (LSL 88/2010, 38§) määritelmän mukaan kiireelliseen sijoitukseen voidaan ryhtyä, jos lapsi on välittömässä vaarassa tai muutoin kiireellisen sijoituksen ja sijaishuollon tarpeessa. Päätöksen lapsen kiireellisestä sijoituksesta tekee ensisijaisesti lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Lastensuojelun vaativia päätöksiä tehdään emotionaalisesti haastavissa tilanteissa, joissa on pystyttävä ottamaan huomioon laajasti erilaisia vaikuttavia tekijöitä ja analysoitava niitä eri tasoilla, yksilötasolta perheen ja yhteisön tasoille. Sosiaalityöntekijän on tehtävä päätös saatavilla olevaa tietoa ja harkintaa käyttäen, lapsen turvallisuus ja hyvinvointi taaten, tilannetta uhkaavien erilaisten riskien ollessa läsnä. Päätöksenteko vaatii tilannearviota, vaihtoehtojen analyysia ja seurauksien ennakointi. Kiireellisen sijoituksen päätöksenteolla tavoitellaan lapsen kannalta parempaa tilannetta. (O`Sullivan 2011, Munro 2002.) Väitöskirjatutkimuksessani tutkin sitä, miten päätöksenteko rakentuu prosessina, miten ja milloin kiireellisen sijoituksen päätöksentekoon ryhdytään, millaiseen ja kenen tietoon se kiinnittyy ja miten tietoa käytetään apuna kiireellisestä sijoituksesta päätettäessä. Tarkastelen päätöksenteon prosessissa 72 tapahtuvaa vuorovaikutusta, ketkä osallistuvat päätöksentekoon ja miten toimijoiden välinen päätökseen tähtäävä interaktio rakentuu. Toiseksi tutkin päätöksenteon seurauksia kiireellisen sijoituksen jälkeen. Katson asetettua tutkimuskysymystä institutionaalisesta näkökulmasta käsin: näkökulma on sosiaalityöntekijän päätöksenteossa. Tarkastelen esityksessäni tilastotietoihin perustuvaa alustavaa analyysia kiireellisen sijoituksen ilmiöstä, tutkimukseni metodologisia ja teoreettisia sitoumuksia ja niiden mahdollisuutta tavoittaa kiireellisen sijoituksen päätöksentekoon liittyviä kysymyksiä sekä käynnistyvään aineistonkeruuseen liittyviä tutkimuseettisiä haasteita. Lähteet: O`Sullivan, Terence (2011) Decision making in social work. Secind edition. New York: Palgarve Macmillian. Munro, Eileen (2002) Effective Child Protection. London: Sage. 73 Sydämestä syntynyt - tarinoita sukulaissijaisvanhemmuudesta Kaisa Vuolukka, YTM, lisensiaattiopiskelija. Oulun kaupunki/perhehoito kaisa.vuolukka@pp.inet.fi Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, millaisia kokemuksia sukulaissijaisvanhemmat kertovat sijaisvanhemmuudesta. Tutkimuksen tavoitteena on tehdä näkyväksi, millaisia vahvuuksia ja haasteita sukulaissijaisvanhemmuuteen liittyy, millaisiin lapsen tarpeisiin sukulaissijaisvanhemmat vastaavat ja millaisen kontekstin sukulaisuus lapsen sijaishuollossa luo. Tutkimukseni aineisto koostuu kymmenen sukulaissijaisvanhemman avoimesta haastattelusta. Narratiivisessa tutkimuksessa haastattelun avoimuus auttaa haastateltavaa oman tarinansa kertomisessa. Aineisto on analysoitu narratiivista analysointitapaa hyödyntäen. Narratiivisessa analyysissä painopiste on uuden tarinan tuottaminen kertomusten perusteella. Narratiivinen analyysi ei luokittele aineistoa vaan luo aineiston perusteella uuden tarinan, jossa aineiston kannalta keskeisiä teemoja. Tutkimuksessani rakentuu sukulaissijaisvanhemmuuden tarina. Erityisen kiinnostunut olen kuulemaan, miten sukulaisuus esiintyy tarinoissa. Ontologiani perustuu fenomenologiseen ihmiskäsitykseen, joka auttaa ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia. Esiymmärrykseni ilmiöön on syntynyt perhehoidon sosiaalityöntekijänä, jossa olen kohdannut sukulaissijaisvanhempia. Sukulaissijaisvanhempien tarinoissa korostuu kaksi vahvaa tarinaa, joista toinen keskittyy lapsen kokemuksiin ennen ja jälkeen sijoituksen. Lisäksi korostuu yhteydenpito lapsen vanhempiin joko lapsen kannalta myönteisesti suhtautuen, mutta lähes yhtä vahvana nousee esille sukulaissijaisvanhemman kielteinen ja ristiriitainen suhtautuminen lapsen vanhempiin ja toiseen sukuun. Sukulaissijaisvanhemmat pohtivat myös, millaisia arjen muutoksia lapsen sijoitus on tuonut ja määrittyykö lapsen ja sukulaissijaisvanhemman suhde erilaiseksi lapsen huostaanoton jälkeen. Lastensuojelulaki velvoittaa sosiaalityöntekijöitä kartoittamaan lapsen läheisen mahdollisuuden huolehtia lapsesta. Perhehoitajalaki määrittelee perhehoidon ensisijaisuuden. Sijoitus sukulaiselle ei kuitenkaan aina edistä lapsen yhteydenpito vanhempiin. Sukulaisten välillä voi olla myös jännitteitä, jotka eivät edistä lapsen hyvinvointia. Toisaalta sukulaissijoituksen kiistatta liittyy myös lapsen hyvinvointia lisääviä tekijöitä muun muassa kiintymykseen, identiteetin kehitykseen ja sijoituksen pysyvyyteen liittyviä asioita. Sukulaissijaisvanhemmuutta on tutkittu Suomessa vähän. Tarvitaan lisätutkimusta muun muassa ylisukupolvisuudesta ja pitkittäistutkimusta sukulaiselle sijoitetun lapsen selviämisestä aikuisuudessa. 74 12. Köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen Työryhmäkoordinaattorit: Projektitutkija Lauri Mäkinen, Turun yliopisto, ljmaki@utu.fi Professori Veli-Matti Ritakallio, Turun yliopisto, vemari@utu.fi Köyhyys on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma sillä tällä hetkellä 120 miljoonaa eurooppalaista elää köyhyysuhan alla. Suomessa taas on arvioitu olevan 50 000 syrjäytynyttä nuorta, joilla ei ole opiskelu- tai työpaikkaa eikä peruskoulun jälkeistä koulutusta. Kasautuvasta ja pitkittyneestä huonoosaisuudesta kärsii arviolta 100 000 suomalaista. Köyhyyden seuraukset voivat olla moninaiset. Köyhyys voi toimia syrjäyttävänä mekanismina koska rajalliset resurssit eivät mahdollista osallistumasta elämäntapaan, jota voidaan pitää normaalina. Köyhyydellä on myös havaittu olevan negatiivinen yhteys terveyteen. Työryhmään toivotaan papereita joiden aiheet liittyvät köyhyyteen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen. Esitykset voivat liittyä esimerkiksi asunnottomuuteen, vähimmäisturvan riittävyyteen, huonoosaisuuden kasautumiseen, pienituloisuuteen tai sosiaalityön mahdollisuuksiin ratkoa köyhyyden ja syrjäytymisen ongelmia. Ryhmässä voi esittää valmiiden töiden ohella myös tutkimusten ja projektien alustavia tuloksia. Aihetta voidaan lähestyä sekä sosiaalityön näkökulmasta että monitieteisesti. Työryhmän abstraktit Torstai Klo 15.30 Asumissosiaalisen työn paikka sosiaalialan työssä Riitta Granfelt, VTT, yliopistotutkija, Tampereen yliopisto, riitta.granfelt@uta.fi Vuoden 2014 marraskuussa Suomessa eli noin 7100 ihmistä vailla asuntoa. Jos asunnottomuus on jatkunut yli vuoden tai toistunut viimeisen kolmen vuoden aikana, puhutaan pitkäaikaisasunnottomuudesta. Valtaosa pitkäaikaisasunnottomista, vuoden 2014 lopussa yhteensä noin 2400 henkilöä, elää pääkaupunkiseudulla. Pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyy usein myös muita sosiaalisia ongelmia, jotka vaikeuttavat asunnottomuudesta irrottautumista. Suomessa on toteutettu ympäristöministeriön johdolla vuosien 2008–2011 ja 2012–2015 aikana valtakunnallinen pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma, jonka toteutuksessa kunnissa ja järjestöissä työskentelevillä sosiaalialan työntekijöillä on merkittävä rooli. Osana pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmaa on syntynyt käsite asumissosiaalinen työ. Käsitteen erityisyys on siihen sisäänrakennettu asumisen ensisijaisuus, jota sosiaalinen on turvaamassa. Käsite paikantuu niin sanottuun asunto ensin -periaatteeseen, joka on levinnyt Yhdysvalloista useisiin 75 Euroopan maihin, myös Pohjoismaihin. Asunto ensin -mallin ydin tiivistyy ajatukseen siitä, että asumisen turvaaminen on edellytys mahdollisten muiden sosiaalisten ongelmien työstämiselle ja asunnottomana eläneen ihmisen toipumiselle. Asunto on perusoikeus, jota ei tarvitse ansaita elämäntavan muutoksella tai hoitoon sitoutumalla. Asunto ensin ei kuitenkaan ole asunto vain, vaan asunnottomana eläneellä on oikeus saada paitsi pysyvä asunto myös tukea toipumiseen ja sosiaaliseen integraatioon. Sosiaalialan ammattilaisten tekemää asumissosiaalista työtä yhdistää työskentely sosiaalisissa suhteissa, jotka voivat olla yksilö-, perhe-, ryhmä- tai yhteisötason suhteita, mutta myös yhteiskuntapoliittiseen vaikuttamiseen ja palvelujärjestelmän kehittämiseen kohdistuvaa verkostotyötä. Esityksessäni keskityn käsitteen asumissosiaalinen työ sisältöihin ja siihen, miten sosiaalialan ammattilaiset sitä toteuttavat, erityisesti rikosseuraamusalalla. Suomessa asunto ensin mallin mukaista asumista on järjestetty sekä yhteisöllisenä asumisyksikössä että haja-asuttamisen periaatteella, mikä tarkoittaa asumista tavallisessa asuntoyhtiössä. Kun asumissosiaalista työtä tehdään ihmisten kodeissa, on myös paikalla iso merkitys työn eettisesti korkeatasoisessa toteutuksessa. Klo 16.00 Sosiaalialan rooli sosiaalisen asuntokannan asukasvalintaprosesseissa Veera Viitanen, VTM, yliopisto-opettaja, Turun yliopisto, veeevi@utu.fi Asunnottomuuden yhteydessä puhutaan usein paljon sosiaalisista ongelmista, joita esiintyy asunnottomien keskuudessa muuta väestöä enemmän. Tutkimuskirjallisuuden mukaan vähintään yhtä tärkeitä asunnottomuutta selittäviä tekijöitä ovat rakenteelliset tekijät, ja niistä erityisesti sopivien ja kohtuuhintaisten asuntojen riittävyys ja saatavuus. Sosiaalinen asuntokanta on tärkeä keino asuntojen riittävyyden ja saatavuuden lisäämiseksi. Sosiaalisella asuntokannalla tarkoitetaan kohtuuhintaisia, julkisen vallan rahoittamia ja sääntelemiä asuntoja, joiden kohderyhmänä ovat henkilöt, joiden on vaikea järjestää asumistaan yksityisten asuntomarkkinoiden piirissä. Suomessa valtaosan sosiaalisesta asuntokannasta muodostavat kuntien ja kaupunkien vuokra-asunnot. Esitykseni koostuu kahdesta osasta. Ensin teen katsauksen sosiaalisen asuntokannan nykytilaan ja asukasvalinnan kriteereihin Suomessa ja muualla Euroopassa. Vaikka sosiaalinen asuntokanta on syntynyt ilmiönä alun perin vastaamaan asunnottomien ja heikkolaatuisimmissa asunnoissa asuvien ihmisten tarpeisiin, näiden ryhmien menestymiselle kilpailussa sosiaalisista asunnoista 2000-luvulla on monia esteitä. Toiseksi esittelen työn alla olevan artikkelini tuloksia. Tarkastelen artikkelissa sosiaalialan työntekijöiden roolia sosiaalisen asuntokannan asukasvalintaprosesseissa. Tutkimuksen metodologinen lähtökohta on sosiaalinen konstruktionismi, ja sen sisällä tarkemmin kriittinen diskurssianalyysi. Aineisto koostuu nuorten asunnottomien kanssa työskentelevien työntekijöiden haastatteluista. Alustavien tulosten mukaan sosiaalialan työntekijöiden tuki nuorten asunnon saamiselle voidaan jakaa neljään toiminnan muotoon: 1) neuvonta ja ohjaus asunnon hakemisessa, 2) tuki asunnon hakemiseen kuuluvista toimenpiteistä suoriutumisessa, 3) työntekijän suora yhteydenotto asunnon tarjoajaan ja 4) 76 työntekijä sitoumus tukea nuoren itsenäistä asumista. Nämä tuen muodot asunnon saamisessa vaikuttavat sosiaalisen asuntokannan asukasvalintaan neljällä konkreettisella ja merkittävällä tavalla, joista puhutaan sosiaali- ja asuntosektoreilla yllättävän vähän suhteessa vaikutusten merkittävyyteen. Sosiaalialan työ vaikuttaa 1) siihen, millaisten tietojen perusteella asunnon tarjoaja tekee asukasvalinnan päätöksen, 2) nuoren esteellisyyteen sosiaalisen asuntokannan saamiselle, 3) hakemuksen käsittelyn nopeuteen ja 4) rakenteellisesti valtakunnallisiin ja alueellisiin asukasvalinnan kriteereihin. Peräänkuulutan esityksessäni selkeytystä sekä sosiaalisen asuntokannan asukasvalinnan kriteereihin että sosiaalialan työn ja asukasvalinnan prosessien väliseen suhteeseen. Näillä on tärkeä merkitys ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä asunnottomuuden syistä että sen ratkaisemisen mahdollisuuksista. Klo 17.00 Toimeentulo-ongelmat mielenterveyspotilaiden perheiden kokemana Virva Karttunen, YTM, jatko-opiskelija, Tampereen yliopisto, virva.karttunen@gmail.com Köyhyys vaikuttaa lapsiperheiden arkeen hyvin monella tavalla. Rahojen riittämättömyys voi vaikuttaa vanhempien psyykkiseen hyvinvointiin ja välittyy tätä kautta perheilmapiiriin ja lasten arkeen. Tutkimusten mukaan lapset ovat hyvin tietoisia perheen elämässä tapahtuneiden muutosten yhteydestä köyhyyteen. Lapsi voi alkaa ottaa vastuuta perheen taloudellisesta tilanteesta esimerkiksi etsimällä ratkaisuja perheen rahahuoliin. Lapset voivat myös tuntea syyllisyyttä pyytäessään vanhemmiltaan asioita, joita tarvitsevat. Vanhemmat puolestaan tinkivät omista menoistaan turvatakseen lasten välttämättömät menot. Mielenterveyden häiriöt voivat aiheuttaa taloudellista syrjäytymistä ja sen lisäksi ne voivat syrjäyttää ihmisen myös palvelujärjestelmästä ja hänelle lain mukaan kuuluvista oikeuksista. Taloudellisten ja psyykkisten vaikeuksien lisääntyessä korostuu sosiaalisen tuen merkitys ongelmien lievittäjänä. Mahdollisuus saada sosiaalista tukea vaihtelee sen mukaan, mitkä henkilön kyvyt avun hakemiseen ja kuinka toimiva hänen sosiaalinen verkostonsa on. Tutkimusten mukaan sosiaaliturvan ja - palvelujen osuudella näyttäisi olevan oleellinen osuus perheen pärjäämisessä, etenkin kun perheessä on sekä sairautta että toimeentulo-ongelmia. Myös mahdollisuus henkilökohtaiseen tapaamiseen sosiaalityöntekijän kanssa on nähty merkittävänä tuen muotona. Käytän tutkimuksessani käsitteitä köyhyys, pienituloisuus ja toimeentulo-ongelmat. Tutkimukseni on vasta alkuvaiheessa ja tutkimussuunnitelma on vielä tekeillä. Tässä vaiheessa tutkimuskysymyksinä ovat: - Mitä ja miten mielenterveyspotilaiden perheissä vanhemmat kertovat toimeentulo-ongelmiin liittyvistä kokemuksistaan? Miten vanhemmat tuottavat lapsinäkökulmaa puhuessaan perheen toimeentulo-ongelmista? Tutkimukseni alussa kartoitan aiempien tutkimusten valossa, millainen vaikutus sairastumisella ja mielenterveyden häiriöllä on köyhyyteen ja perhe-elämään sekä käyn läpi köyhyystutkimukseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta perehtyen erityisesti lapsiperheköyhyyteen. Mielenterveyden ja köyhyyden yhteys näyttäisi olevan sekä suoraviivainen että monimutkainen. Köyhyys voi olla 77 riskitekijä mielenterveyden häiriön synnylle. Toisaalta pitkittynyt, vakava mielenterveyden häiriö voi monien vaiheiden jälkeen johtaa köyhyyteen. Tutkimuksen empiirisessä vaiheessa selvitän vanhempien tuottamien kuvausten avulla köyhyyden kokemusta mielenterveyden häiriön kanssa kamppailevissa perheissä. Aineiston jäsentelyssä olen suunnitellut käyttäväni kategoria-analyysin ideaa. Klo 17.00 Palvelukodissa asuminen, marginaalisuus ja köyhyys nuoren kokemana Elma Tainio, YTM, jatko-opiskelija, Jyväskylän yliopisto, elma.m.tainio@student.jyu.fi Tutkimukseni kohteena ovat tehostetussa palveluasumisessa asuvat nuoret mielenterveyskuntoutujat. Tavoitteenani on kuvata ja ymmärtää niitä merkityksellisiä kokemuksia, joita nuorilla on asumisestaan, köyhyydestään ja marginaalisuudestaan. Aineistolähtöisen tutkimukseni tutkimuskysymykset ovat, miten nuoret kokevat palvelukodissa asumisen, marginaalisuuden ja köyhyyden omassa elämäntodellisuudessaan. Tarkoituksena on ensinnäkin ymmärtää, miten nuoret kokevat asumisensa palvelukodissa ja mitä merkityksiä he antavat asumiselleen. Toiseksi tarkoituksena on ymmärtää, mitä köyhyys ja marginaalisuus merkitsevät nuorelle tässä elämäntilanteessa. On tärkeää ymmärtää nuorten kokemuksilleen antamia merkityksiä, koska vain siten voimme kehittää heille suunnattuja palveluja. Tutkimukseni aineisto koostuu kymmenen nuoren haastatteluista. Haastateltaviksi ovat valikoituneet vaikeaa mielenterveydenhäiriötä sairastavat nuoret. Vaikka vaikeaa mielenterveyden häiriötä sairastavia on yhteiskunnassa lukumääräisesti vähemmän kuin vaikkapa masentuneita, heidän asioidensa hoitaminen ilmentää paremmin yhteiskunnallista ilmapiiriä ja heidän taloudellinen tilanteensa kuvastaa sosiaaliturvajärjestelmän tilaa ja aikakauden ilmapiiriä yleensä. Haastattelut suoritin keväällä 2014. Haastatteluun osallistuneet nuoret aikuiset ovat iältään 19–32vuotiaita. Naisia haastateltavista on kuusi ja miehiä neljä. Palvelukodeissa asuvien nuorten kokemuksista saa käytännön tietoa vain kysymällä heiltä itseltään. Siksi on luonnollista, että valitsin laadullisen tutkimusotteen ja teemahaastattelun aineistonkeruumenetelmäksi. Vaikeisiin mielenterveydenhäiriöihin, erityisesti psykoositasoisiin sairauksiin, kohdistuu pelkoja ja psyykkisesti sairastuneisiin ihmisiin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti ja varautuneesti. Sosiaalisissa suhteissa psyykkisesti sairastuneen toistuva erilaiseksi leimautuminen ja vaikeus jakaa omia kokemuksiaan toisten ihmisten kanssa johtavat eristäytymiseen tai muiden tekona toteutuvaan syrjäyttämiseen. Näin he kohtaavat ihmisarvoon liittyvää eriarvoisuutta. Pienituloisena he kohtaavat myös resursseihin liittyvää eriarvoisuutta. Heidän haavoittuva asemansa näkyy osattomuutena vallitsevasta elämäntavasta ja valinnanvapauden puuttumisena terveydenhoidossa ja muissa palveluissa. Heidän on tyydyttävä sellaisiin palveluihin, joita saavat tai oltava ilman. 78 Perjantai Klo 10.00 Osallistava sosiaaliturva aktivointipolitiikan innovaationa Jouko Karjalainen, tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jouko.karjalainen@thl.fi Viime kuukaudet on käyty vilkasta keskustelua ”osallistavan sosiaaliturvan” ympärillä ja jopa väitetty, että sosiaaliturvamme olisi sen myötä muuttumassa vastikkeelliseksi. Väite on epähistoriallinen pelkästään kuntouttavan työtoiminnankin näkökulmasta, saati pidemmässä sosiaali- ja työttömyysturvan ajallisessa tarkastelussa. Kuntouttava työtoiminta oli myös sosiaalihuollon ja sosiaalityön näkökulmasta isompi askel kuin runsas kymmen vuotta sitten ilmeisesti ajateltiin. Se merkitsi tuolloin vielä pienen työttömien määrän siirtämistä kunnan ”työvoimapalvelujen” asiakkaiksi, ja keskustelu sekä perustelut kiertyivätkin syrjäytymisen ehkäisyyn. Sitä voidaan nykymuodossaan pitää 90-luvun tuotteena, vaikka käsite tuli suomalaiseen (sosiaali)poliittiseen keskusteluun jo edellisen vuosikymmenen alussa ja juuret toki vuosisataisessa köyhyyden, avuttomuuden ja poikkeavan käyttäytymisen hallinnassa. Kuntouttavan työtoiminnan lain (189/2001) vastaanottoa arvioitiin varsin tuoreeltaan jo vuoden päästä (Parpo ym.). Tuolloin tehdyssä kyselyssä vastanneista sosiaalijohtajista 68 % ja työvoimatoimistojen johtajista 65 % oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: ”Uuden aktivoivan työllisyyspolitiikan myötä Suomi on siirtymässä kohti työvelvollisuusyhteiskuntaa, jossa sosiaaliturvan saamisen ehtoja on kiristetty ja ehdollistettu.” (mt. 29). ”Aktivoivan työllisyyspolitiikan” tai aktivointipolitiikan tausta on muun muassa OECD:n politiikkasuosituksissa, joissa 90-luvun alussa korostettiin avoimien työmarkkinoiden ensisijaisuutta ja työvoimapalvelujen merkitystä työvoiman tarjontaa painottavassa työvoimapolitiikassa. Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon päätöksessä työryhmän asettamista (30.12.2013) työryhmän tavoitteeksi määritellään työikäisen väestön osallisuuden ja työllistymisedellytyksien edistäminen sekä kannustaminen aktiiviseen toimintaan ja syrjäytymisen ehkäisy. Osallistavassa sosiaaliturvan avulla pyritään käsitteen kehittäneen Antti Parpon mukaan lisäämään työelämän ja päätoimisen opiskelun ulkopuolella olevan työikäisen väestön mahdollisuuksia aktiiviseen toimintaan. Työryhmän väliraportin ehdotuksen mukaisesti sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti 9 pilottia, jotka päättyivät vuoden vaihteessa. Niiden perusteella voi tehdä joitain luonnosmaisia päätelmiä, joita pohdiskellaan työryhmässä. 79 Klo 10.30 Mikä on välttämätöntä? Lasten käsityksiä välttämättömyyskulutuksesta Mia Hakovirta, VTT, ma. professori, Turun yliopisto, miahak@utu.fi Anu Raijas, MMT, tutkimuspäällikkö, Kilpailu- ja kuluttajavirasto, anu.raijas@kkv.fi Kulutuksella on keskeinen rooli tämän päivän lapsuudessa ja nuoruudessa. Nuorten kulutuksessa korostuu usein muu kuin perustarpeiden tyydyttäminen, koska sen sisällöstä ja kustantamisesta vastaavat vanhemmat. Nuorten omaehtoinen kulutus keskittyy vapaa-aikaan ja erilaisten tieto- ja viestintäteknologiaan liittyviin laitteisiin, jotka ovat keskeinen osa heidän kulutustaan ja elämäntyyliään. Lasten iän kasvaessa tarpeet lasten omaan kulutukseen kasvavat ja kulutus siirtyy yhä enemmän kodin ulkopuoliseen kulutukseen – niihin vapaa-ajan aktiviteetteihin, joiden kautta lapsi tai nuori osallistuu ympäröivään yhteiskuntaan ja oppii sosiaalista vuorovaikutusta. Lapsuuden ja nuoruuden kulutuskeskeisyyden vahvistuminen näkyy myös esimerkiksi vanhempien lapsilleen ostamien ja kustantamien kulutustavaroiden määrän kasvuna. Tavaroiden omistamisella on myös kasvava merkitys lasten ja nuorten identiteetin luomisessa sekä itsetunnon kehittymisessä. Kuinka lapset ja nuoret näissä reunaehdoissa määrittelevät, mitkä kulutushyödykkeet ja millä perusteella ovat heille välttämättömiä? Tämän päivän markkinoiden tarjoamat lukuisat toiminta- ja valintamahdollisuudet muuttavat ihmisten käsitystä siitä, mikä oikeastaan on heille välttämätöntä ja tarpeellista. Välttämättömien hyödykkeiden määrittely on vaikeaa, koska hyödykkeitä tulee markkinoille jatkuvasti lisää ja samaan aikaan vanhoja poistuu. Ulkoisten sosiaalisten paineiden johdosta hyödykkeiden hankkimisen tarve ei ole ainoastaan fysiologinen, vaan usein sosiaalinen tai psykologinen. Tutkimuksessa kysymme, mitä lapset sisällyttävät välttämättömään kulutukseen ja miten he näitä välttämättömyyksiä perustelevat? Tutkimuksen aineisto koostuu 11–15 -vuotiaiden lasten ja nuorten teemahaastatteluista, joita on analysoitu sisällön analyysillä aineistolähtöisesti. Tarkastelemme lasten välttämättömään kuluttamiseen liittyviä pohdintoja toisistaan erotettavissa olevien teemojen alla ja tuomme esille sekä aineistossa yleisyytensä perusteella keskeisiä asioita nuorten välttämättömyyskulutuksesta että lasten erilaisten näkemysten kirjoa ja ristiriitaisuutta koskien välttämättömyyksiä. Klo 11.00 Äitien ja lasten kertomuksia ja kokemuksia elämästä yhden huoltajan perheessä – seurantatutkimus Raija Savolainen, YTM, jatko-opiskelija, SOSNET, tmi.raija.savolainen@elisanet.fi Haastattelin Nordic project on the organisation of everyday life on one-parent family perhetutkimusprojektissa vuonna 1990 yksinhuoltajaperheiden äitejä ja lapsia. Tein aineistosta 80 sosiologian lapsuustutkimuksen alaan kuuluvan pro gradu tutkielman lasten toimijuudesta. Lisensiaattityössäni jatkan yksinhuoltajaperheiden tutkimusta. Toteutan tutkimukseni sosiaalityön yhteistutkimuksen periaatteita soveltaen. Aineistona käytän samojen perheiden seurantahaastatteluja. Yksinhuoltajuutta koskeva tutkimus ja tutkimusmenetelmät ovat muuttuneet parin vuosikymmenen aikana normatiivisesta, ongelmakeskeisestä ja leimaavasta tutkimuksesta perheiden moninaisuuden, erilaisuuden ja perheiden jäsenten äänen esille tuovaksi. Palvelujärjestelmien käytännötkin ovat kehittyneet, toisaalta perheiden köyhyys on lisääntynyt. Hierarkkisuuteen perustuvasta asiakkuudesta, asiantuntijatiedosta ja vallankäytöstä pyritään asiakkaan asiantuntijuuden arvostamiseen ja tasavertaiseen yhteistyöhön. Toiminta- ja tutkimustapojen muutokset tukevat palvelunkäyttäjien voimaantumista, osallistumista ja vaikuttamisen mahdollisuuksia, ehkäisten syrjäytymistä. Tutkin yksinhuoltajaperheiden jäsenten kokemuksia arkielämästä teemahaastattelujen, yhteistutkimuksellisen muistelutyön ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkimuskirjallisuuden tarkoituksena on tuoda esille ilmiön yhteyksiä yhteiskunnallisiin, rakenteellisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja yhteisöllisiin tekijöihin. Tutkimuskysymyksiäni on, miten yksinhuoltajuudesta tuli ongelmakategoria, miten aiheesta käytiin keskustelua eri tutkimusaloilla, perhe-, nais- ja sosiaalityön tutkimuksessa viime vuosikymmeninä? Miten nämä muutokset seurauksineen näyttäytyvät perheiden arjessa? Tutkimuksessa käytetään useamman tieteenalan lähestymistapoja, teorioita ja metodeja. Siinä tarkastellaan yksinhuoltajailmiöön liittyvää kehitystä, tunnuspiirteitä ja ajallista kehitystä. Tutkimus paikantuu sosiaalityön, sosiologian ja naistutkimuksen kvalitatiivisen tutkimuksen traditioon, hyvinvointi-, köyhyys-, elämäkerta- ja tapaustutkimukseen. Tutkimuksessa on narratiivisen, uuden etnografian ja omaelämäkerrallisenkin tutkimuksen piirteitä. Vaiheittainen monimenetelmällisyys paljastaa haastateltujen elämäntarinan kautta kokemustietoa, toimijuutta ja osallisuutta. Se mahdollistaa monipuolisen, yhteisöllisen, eettisen ja empaattisen tarkastelun. Menetelmällä on mahdollista saavuttaa sosiaalisen ympäristön huomioiva analysointi. Tutkimuksessa tavoitellaan yksinhuoltajaperheen jäsenten näkökulmaa fokuksena tutkittavien asiantuntijuuden ja osallisuuden arvostaminen. Tutkimus on lähtökohdiltaan aineiston ehdoilla etenevä, aivan kuten aineistolähtöinenkin, mutta teoriaorientoitunut. Aineistoa tarkastellaan aikaisemman tutkimuskirjallisuuden valossa. Tutkimuksen kaikissa vaiheissa kiinnitetään huomiota tutkimuseettisiin ja metodologisiin erityiskysymyksiin, kuten tutkimuksen eettiseen oikeutukseen, tutkijan rooliin, tutkittavan asemaan ja osallisuuteen. 81
