Avaa tiedosto - TamPub etusivu

Transcription

TAMPEREEN YLIOPISTO
Emmi Nissi
TÄÄLTÄ TULEE TARINA
Feature-journalismin jutturakenteet ja ilmaisukeinot kirjoitusoppaissa ja lehtijutuissa
Tiedotusopin pro gradu -tutkielma
Marraskuu 2010
TAMPEREEN YLIOPISTO
Tiedotusopin laitos
NISSI, EMMI: Täältä tulee tarina. Feature-journalismin jutturakenteet ja ilmaisukeinot kirjoitusoppaissa ja lehtijutuissa
Pro gradu -tutkielma, 118 s., 4 liites.
Tiedotusoppi
Marraskuu 2010
Pro gradu tutkii feature-journalismin muotokieltä. Feature käsitetään aikakauslehtien, viikkoliitteiden ja sanomalehtien teemasivujen journalistiseksi genreksi, joka sisältää juttutyyppejä, kuten henkilökuvan ja reportaasin. Empiirisenä aineistona tutkimuksessa on yhdeksän featurekirjoittamisopasta ja 37 suomalaista lehtijuttua lokakuulta 2009.
Tutkimuksen lähtökohta on hermeneuttinen. Opaskirjat käydään läpi useaan eri otteeseen ja niiden
sisältö tematisoidaan uudeksi kokonaisuudeksi. Oppaista etsitään ohjeita feature-jutun rakenteeseen
ja ilmaisukeinoihin. Lehtijutut tukevat oppaista tehtyjä havaintoja.
Keskeisenä tutkimustuloksena on se, että feature-juttu rakentuu kahdeksan eri kaavan mukaisesti:
paperinukke, pikari, timantti, tiimalasi, suorakulmio, pyramidi, kehä ja kynttelikkö. Peruskaavan
voi ajatella olevan paperinukke (avaus–ydinkappale–kehitys–päätös) tai pikari (avaus–kehitys–
päätös). Toisaalta featuren havaittiin tutkimuksessa olevan uutista vapaamuotoisempi, joten juttu
voi rikkoa kaavoja ja toimia siitä huolimatta.
Feature-jutun rakenne eroaa uutisen rakenteesta. Uutisessa tärkein asia kerrotaan ensimmäisenä,
mutta feature-jutun avauksen tarkoitus on houkutella lukija lukemaan lisää. Uutinen loppuu vähiten
tärkeään asiaan, kun taas feature-jutun päätöksen on saatava lukija tuntemaan, että juttu oli lukemisen arvoinen. Uutinen rakentuu elementeistä, kun taas feature-jutun kappaleet linkitetään toisiinsa
esimerkiksi siirtymälausein. Sisäiseltä jäsennykseltään feature-juttu voi noudattaa esimerkiksi kronologista järjestystä, mikä on perinteiselle uutiselle vieras.
Tyypillisiä featuren ilmaisukeinoja ovat kuvailu, konkretia, kohtaus ja anekdootti, jännite ja rytmi,
sitaatit ja dialogi sekä henkilöhahmojen rakentaminen. Lisäksi feature-juttu on usein uutista subjektiivisempi. Subjektiivisuus näkyy esimerkiksi jutun näkökulmassa ja rajauksessa, kertojan tekemissä tulkinnoissa ja mielipiteissä sekä siinä, että jutuntekoprosessi voi olla läpinäkyvä. Subjektiivisuus ei siis välttämättä ole sama asia kuin minä-kerronta. Minä-kerronta on aineiston suomalaisissa
lehtijutuissa yleistä, mutta ulkomaisissa oppaissa siihen suhtaudutaan ristiriitaisesti.
Suomalaisista lehtijutuista käy ilmi, että feature-journalismin jutturakenteet ja ilmaisukeinot ovat
suomalaisille toimittajille ainakin osittain tuttuja. Tuttuus voi selittyä sillä, että suomalaistoimituksiin on tullut vaikutteita ulkomaisista lehdistä. Toisaalta rakenteiden ja ilmaisukeinojen tuttuuden
voi ajatella kumpuavan niin sanotusta universaalista tarinan kieliopista. Feature-journalismi sisältää
piirteitä muista lajityypeistä, kuten esseestä, novellista ja draamasta. Niiden rakenteet taas saattavat
olla kirjoittajille tuttuja ainakin alitajuisesti. Tuttuutta selittää myös genre. Genre ohjaa tekemistä, ja
feature-journalismin kirjoittajat todennäköisesti tiedostavat kirjoittavansa eri genreä kuin uutistoimittajat.
SISÄLLYSLUETTELO
1. Feature-journalismin sekava viidakko .............................................................................................1 1.1. Kun nettisähke ei kerro tarpeeksi...........................................................................................1 1.2. Featuren hankala määritelmä .................................................................................................5 2. Katse kohti tutkimusta .....................................................................................................................9 2.1. Tutkimusongelma- ja metodi .................................................................................................9 2.2. Kirjoitusoppaat ja lehtijutut .................................................................................................11 3. Genre, tarina ja featuren tulevaisuus..............................................................................................23 3.1. Alussa oli uutinen.................................................................................................................23 3.2. Tarinalla on tehonsa .............................................................................................................26 3.3. Uhkia ja mahdollisuuksia.....................................................................................................30 4. Featuren rakennuspalikat ...............................................................................................................33 4.1. Feature oppaissa...................................................................................................................33 4.2. Uutisen rakenne....................................................................................................................37 4.3. Feature-jutun rakenne ..........................................................................................................39 4.4. Jutun sisäinen jäsentäminen .................................................................................................49 4.5. Avaus ...................................................................................................................................53 4.6. Päätös ...................................................................................................................................58 4.7. Kappaleiden linkittäminen ...................................................................................................64 4.8. Yhteenveto rakenteesta ........................................................................................................69 5. Featuren väripaletti ........................................................................................................................73 5.1. Ilmaisukeinot oppaissa.........................................................................................................73 5.2. Kuvailu, konkretia, kohtaus ja anekdootti ...........................................................................74 5.3. Jännite ja rytmi.....................................................................................................................79 5.4. Sitaatit ja dialogi ..................................................................................................................85 5.5. Henkilöhahmojen rakentaminen ..........................................................................................89 5.6. Subjektiivisuus .....................................................................................................................92 5.7. Yhteenveto ilmaisukeinoista ..............................................................................................102 6. Kaavoja, joita saa rikkoa..............................................................................................................106 6.1. Featuren ideaali ..................................................................................................................106 6.2. Kohti uusia näkökulmia .....................................................................................................109 Lähteet..............................................................................................................................................111 Liitteet
1. Feature-journalismin sekava viidakko
1.1.
Kun nettisähke ei kerro tarpeeksi
Uskon etteivät uuden journalismin ja lopulta kaiken hyvän kirjoittamisen parhaat piirteet – älykkyys, rohkeus
ja persoonallisuus – ole menettäneet merkitystään. Toivottavasti eivät vastakaan. (Räty 1998, 150.)
Mikä saa lyhyisiin sähkeuutisiin tottuneen lukijan lukemaan kuuden sivun mittaisen lehtijutun alusta loppuun? Loistava aihe ja jutun sisältö, vastaisi moni. Minä uskallan väittää, että myös tekstin
sujuvuudella ja kiinnostavuudella on tekemistä asian kanssa. Aikana, jolloin niin sanoma- kuin aikakauslehdetkin kamppailevat pitääkseen lukijat näpeissään, kaivataan kiinnostavia juttuja. Jutun
on onnistuttava koukuttamaan lukija, pitämään hänet hyppysissään alusta loppuun saakka. Hyvä
juttu saa lukijan unohtamaan, että seuraavalla pysäkillä pitäisi hypätä pois bussista.
Opiskelin talvella 2008–2009 aikakauslehtijournalismin sivuainetta Taideteollisessa korkeakoulussa. Myöhemmin olen uppoutunut aikakauslehtiin paitsi teoriatasolla, myös käytännön työssä aikakauslehtitoimittajana. Olen huomannut, ettei aikakauslehtijournalismin kirjoittamista ole tapana
suomalaisessa journalismin opetuksessa käsitellä kuin korkeintaan sivuhuomautuksena – puhumattakaan siitä, että terminologia on hyvin sekavaa. Kukaan ei tunnu tietävän, millä nimillä aikakauslehtien, viikkoliitteiden tai sanomalehden teemasivujen journalismista oikein pitäisi puhua. Tässä
tutkimuksessa lajityyppiä kutsutaan feature-journalismiksi, ja syyt termin valintaan käyn läpi kappaleessa 1.2.
Uutisen rakenne eli uutispyramidi sen sijaan on toimittajille tuttu. Uutispyramidi eli kärjellään seisova kolmio tarkoittaa sitä, että jutun alkuun sijoitetaan kaikkein tärkein asia ja vähemmän tärkeät
asiat sijaitsevat lopussa (ks. esim. Okkonen 1980, 184; Rentola 1983, 46; Bruun ym. 1986, 151;
Tervonen 1986, 117; Kotilainen 1989, 101; Mörä 1996, 111–112; Huovila 2005, 135). Päätin lähteä
etsimään vastauksia itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin: Millaista feature-journalismi on? Millaista se on muotokieleltään? Miten feature-jutun rakenne eroaa perinteisestä uutisen rakenteesta?
Millaisia ilmaisukeinoja feature-journalismin kirjoittaja voi käyttää?
Huomasin kasvavan kiinnostuksen tarinallisuutta kohtaan jo joitakin vuosia sitten sanomalehdissä
työskennellessäni. Uutispäällikkö on saattanut toivoa uutista tarinallisemmaksi, ja joskus juttuun on
kaivattu kohtausalkua todistukseksi siitä, että toimittaja todellakin on ollut paikalla tapahtumien
1
keskipisteessä. Silti olen kokenut, ettei tarinallisuuden keinoja tunneta kunnolla toimituksissa. Termejä ei osata käyttää, ja usein tarinallisuus unohtuu heti kuvailevan aloituksen jälkeen. Kiinnostuksesta huolimatta yleisasenne tarinallisuutta kohtaan tuntuu olevan melko negatiivinen. Ajatellaan,
että tarina1 syö pois sisällön ja että tarinajournalismi kertoo vain hassuja ja mukavia pikkutarinoita.
Kuten Ilkka Malmberg (1998, 48) huomauttaa, viihteen ei kuitenkaan ole pakko olla pelkästään
kepeää ja kivaa, vaan hankalat ja vakavatkin asiat voivat olla viihdyttäviä ja mielenkiintoisia. Viime
aikoina olen alkanut uskoa, että feature-journalismi voi tarjota lukijoille jotakin, mitä internetistä
nopeasti luettavat sähkeet eivät pysty antamaan. Nopeiden ja lyhyiden nettisähkeiden kyllästyttämälle lukijalle voi tarjota tarkkaan ja harkiten kasattuja, hyvin kirjoitettuja juttuja, joihon lukija voi
uppoutua ja joiden jälkeen hänelle tulee tunne, että hän todellakin on saanut jutusta jotakin irti. Olkoon se sitten esimerkiksi syvällistä tietoa tai puhdasta nautintoa.
Journalismin on jo pitkään ajateltu olevan kriisissä tai vähintään murrostilassa. Media-alan kilpailun
kiristyminen on huolestuttanut vuosituhannen vaihteen jälkeen myös meillä Suomessa. Muun muassa tabloidisaatioksi kutsutun ilmiön seurauksiksi on listattu journalismin viihteellistyminen, kaupallistuminen ja popularisoituminen sekä totuudellisuuden ja uskottavuuden vähentyminen. Tiettyjen aihealueiden, kuten viihteen, kohujen, julkisuuden henkilöiden ja urheilun, on uskottu lisääntyvän. (Ks. esim. Kunelius 1998, 224–226; Aslama & Kivikuru 2003, 277; Huovila 2005, 9–12;
Dahlgren 2009, 153; Väliverronen 2009a, 7 ja 2009b, 13; Serazio 2009, 13.) Feature-journalismissa
voi nähdä samoja piirteitä kuin tabloidisaation kehitystrendeillä: jutut käyttävät usein hyväkseen
tarinallisuutta ja saattavat kuvata asioita ihmisten kautta. Tabloidisaation myötä juttujen on kuitenkin ajateltu muuttuvan aiempaa lyhyemmiksi, kun taas feature-juttu on tyypillisesti uutista pidempi
(ks. esim. Wheeler 2009, 3). Featuren ei myöskään tarvitse tarkoittaa kevyttä sisältöä, kuten helposti
ajatellaan. Päinvastoin, hyvä feature-juttu voisi mielestäni taustoittaa ja havainnollistaa vaikeita
asioita, ilmiöitä ja tapahtumaketjuja. Feature voisi auttaa ymmärtämään taustoja uutisten takana.
Internetistä on jo pitkään povattu perinteisen journalismin haastajaa (ks. esim. Aslama & Kivikuru
2003, 296; Väliverronen 2009a, 7–8; 2009b 13, 21). Ennustus on käynyt siinä mielessä toteen, että
uutisvälityksen nopeuden takia lukijat eivät enää välttämättä kaipaa entisen kaltaista journalismia
ajankohtaisen tiedon välittämiseen (Dahlgren 2009, 148). Netistä on yksinkertaisesti helpompi poimia tietoja siitä, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu. Mitä printtilehti sitten voisi nykylukijalle tarjota? Ilkka Malmbergin (1998, 52) mielestä uutislehti kaipaa uutisten lisäksi myös reportaaseja ja
1 Paneudun tarinan ja kertomuksen määritelmiin tarkemmin luvussa 3.2. 2
henkilöjuttuja sekä kaikenlaista ”omakohtaista kirjoittelua”. Jack A. Nelsonia (1990, 21), John C.
Hartsockia (2007, 272) ja Tapani Huovilaa (2005, 10–12) mukaillen yhteiskunnan ja teknologian
muutokset ovat saaneet lukijat kaipaamaan ennen kaikkea tulkintoja ja selityksiä. Jutun on oltava
todella mielenkiintoinen, sillä kilpailu lukijan ajasta on kovaa. Hyvin tehty ja kirjoitettu featurejuttu saattaisi mielestäni kyetä vastaamaan juuri näihin tarpeisiin. Uusia mahdollisuuksia featuretekstien hyödyntämiseen saattavat tuoda myös sähköiset lukulaitteet, joiden on enteilty mullistavan
sanomalehti- ja aikakauslehtien lukemista lähivuosina.
Feature-journalismin tulevaisuuskaan ei silti ole tyystin ongelmaton. Featurea uhkaavat samat asiat
kuin uutisjournalismiakin: mediayritysten voiton tavoittelun pelätään ohentavan sisältöä ja uutiskilpailu aiheuttaa huolta journalismin totuudellisuudesta (ks. esim. Partanen 2007, 5–9; Väliverronen
2009b, 13–19). Elizabeth S. Bird (2009, 44) toteaa, että halpa, helppo ja populaari juttu on usein
ylivoimainen kalliiseen, hankalaan ja vähemmän populaariin verrattuna. Naistenlehtiä tutkineen
Maija Töyryn (1999, 5) mukaan kiire vaikuttaa usein siihen, että teksti solautetaan johonkin tutuista
ja varmoista juttumuoteista sen sijaan, että etsittäisiin uutta lähestymistapaa. Sana ”muotti” viittaa
siihen, että jotain kaavoja olisi olemassa. Mutta mistä niitä voi löytää?
Tässä tutkimuksessa journalistisiin teksteihin suhtaudutaan konstruktivistisen näkökulman mukaisesti: feature-juttu – aivan kuten uutinenkin – on sommitelma ja erilaisten valintojen tulos (ks. esim.
Pietilä 1995a, 68, 72–75). Jutun kirjoittaja voi siis päätyä lukuisiin eri sommitelmiin. Kuten Anu
Nousiainen (1998, 131) asian muotoilee: ”[j]okaisen lehtijutun ja televisio- ja radio-ohjelman takana on aina tekijä, joka suodattaa ja valikoi.” Tekijän taustalla vaikuttavat kuitenkin aina suuremmat
voimat, sillä genre – eli tässä tapauksessa feature – ohjaa toimittajan tekemistä (ks. esim. Ridell
1994, 27). Toimittaja on osa journalistista kulttuuria, jolla on omat sääntönsä ja käytäntönsä.
Päätin lähteä etsimään feature-journalismin kaavoja ja malleja feature-kirjoittamisoppaista. Aineistoni koostuu amerikkalaisista ja brittiläisistä oppaista, sillä kuten Tarja Savolainen (2010, 156)
huomauttaa, meillä Suomessa ei ole samanlaista toimittajan uralle ohjaavaa oppikirjatraditiota kuin
Yhdysvalloissa. Mukana on yksi suomalainenkin aikakauslehtijuttujen kirjoittamisopas – se on toistaiseksi ainoa, joka meillä on ilmestynyt2. Toimittajan luovasta työstä on mahdollista osoittaa tietty 2 Ei‐journalistisia kirjoittamisoppaita sen sijaan on ilmestynyt Suomessakin. Esimerkiksi Rentola, Marketta (2002) Kirjoita hyvin. Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi ja Vakkuri, Kai (2006) Sinä kirjoitat kirjan. Luovan kirjoitta
misen opas. Myös sanomalehtijuttujen kirjoittamiseen on olemassa ainakin yksi tuore suomenkielinen opas: Kotilainen, Lauri (2003) Parempi lehtijuttu. Editoimiseen soveltuu kirja Töyry, Räty & Kuisma (2008) Editointi 3
jä säännönmukaisuuksia (Miettinen ym. 1981, 23; Reunanen 2003, 166). Niinpä uskon, että on
olemassa tiettyjä tiedostettuja tai tiedostamattomia sääntöjä, kaavoja ja malleja, joiden perusteella
Suomessakin käytetään feature-journalismin keinoja, vaikka toimittajakoulutuksen oppikirjat keskittyvät edelleenkin lähes pelkästään sanomalehtiin ja politiikan uutisiin (Savolainen 2010, 173)3.
Liitän kaavat ja säännöt läheisesti äsken mainittuun genren käsitteeseen, johon palataan tarkemmin
luvussa 3.1.
Tämä tutkimus keskittyy siis feature-journalismin muotokieleen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että
hyvää feature-journalismia ei synny ilman hyvää sisältöä. Feature-journalistilta vaaditaan samoja
taitoja kuin uutistoimittajalta, ja ehkä jopa vielä enemmän, sillä hyvä feature-toimittaja hahmottaa
suuria kokonaisuuksia sekä selvittää ilmiöiden ja asioiden taustoja. Perustaitojen lisäksi featurekirjoittajan pitäisi hallita kirjallisten ilmaisukeinojen väripaletti. Ilmaisukeinoja käsitellään tutkimuksen luvussa 5. Aikaisemmin fiktion keinoja journalismissa on tutkinut esimerkiksi Maria Lassila-Merisalo4 (2008; 2009). Kaunokirjallisia keinoja käytettäessä sisällön totuudellisuuteen tulee
kiinnittää erityisen paljon huomiota, sillä muodon ei koskaan pitäisi ajaa sisällön ohi. Kun toimittaja
rakentaa juttuunsa kohtauksen tai kuvailee näköhavaintojaan, on vaarana lipsuminen fiktion puolelle. Tuskin kukaan saisi tietää, jos kohtausta hieman värittäisi asioilla, jotka eivät todellisuudessa
koskaan tapahtuneet. Kuten Ilkka Malmberg (2010) kirjoittaa: ”Usein hän [toimittaja] kaipaisi reportaasiinsa dramaattisen käänteen, sillä se tekee tarinalle hyvää, mutta sellaista ei hevin löydy.
Miten helppoa olisikaan keksiä itse.” Totuudellinen tiedonvälitys on kuitenkin yksi journalismin
perusehdoista. Mainitaanhan Journalistin ohjeissakin (2005), että ”[j]ournalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Feature-journalismin totuuskysymyksiin on paneutunut esimerkiksi Anu Partanen (2007). Itse ajattelen, että totuudellisuus – tai ainakin siihen pyrkiminen – on
yksi keino pitää (feature-)journalismi paitsi uskottavana, myös tarpeellisena internetin tietotulvan
tultua perinteisen journalismin kilpakumppaniksi.
aikakauslehdessä. Feature‐kirjoittajallekin voisi olla hyötyä Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen (2010) oppaasta Sata sivua: Tekstintekijän harjoituskirja.
3 Aikakauslehtijournalismi on ollut meillä koulutuksellisesti marginaaliasemassa, vaikka aikakauslehdet ovat suurin yksittäinen journalisteja työllistävä media (Saarenmaa 2007, 66). Maija Töyryn (2002) mukaan aikakaus‐
lehtijournalismi kuului suomalaisessa toimittajakoulutuksessa opetusohjelmiin 1970‐luvulle saakka. Sitten seu‐
rasi kausi, jolloin välineiden erilaisia vaatimuksia journalistiselle työlle ei haluttu korostaa. 2000‐luvulla opetus‐
ta on pikkuhiljaa aloitettu uudelleen, ja esimerkiksi Taideteollisessa korkeakoulussa aikakauslehtijournalismia opetetaan sivuaineena. Töyryn mukaan Suomen aikakauslehtiosaamiseen on saatu vaikutteita Yhdysvalloista ja Iso‐Britanniasta, missä Magazine Journalism on perinteinen ja arvostettu oppiaine. (Töyry 2002, 63.) Töyry ja kumppanit (2008, 17–21) arvioivat, että suomalaisiin toimituksiin on kulkeutunut vaikutteita suoraan anglo‐
amerikkalaisista lehdistä. 4 Pro gradu nimellä Maria Lassila (2001). 4
Kutsun siis aikakauslehdistä, viikkoliitteistä ja sanomalehtien teemasivuilta tuttua journalismia tutkimuksessa nimellä feature. Seuraavassa kappaleessa määrittelen, mitä termillä tarkoitan.
1.2.
Featuren hankala määritelmä
Feature-termiä kuulee toimituksissa tämän tästä, mutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa.
[--] Joka tapauksessa feature on siis jotain, mikä kiinnostaa ihmisiä. (Kero 2005, 25.)
Anu Partasen (2007, 74–75) mukaan uutisessa metsästetään muutoksia, paljastuksia ja uusia tietoja,
kun taas feature metsästää läsnäoloa, arkea ja kuvausta. Mitä feature-journalismi siis on? Suuren
sivistyssanakirjan (Valpola 2000, 316) mukaan sana feature tarkoittaa 1) ominaisuutta, peruspiirrettä tai erityisyyttä ja 2) lehden erityisartikkelia tai televisio- tai radio-ohjelmaa, joka pyrkii monipuolisesti tarkastelemaan tiettyä aihekokonaisuutta. Valpolan määritelmän mukaan feature-juttu on siis
monipuolinen.
Feature-journalismia on usein pidetty pehmeänä, feminiinisenä journalismina ja se on erotettu kovasta, maskuliinisena pidetystä uutisjournalismista (uutisten jakautumisesta koviin ja pehmeisiin ks.
esim. Tuchman 1978, 47–48; Hartley 1982, 38–39; Rentola 1983, 30–31; Djerf-Pierre 2007, 89).
Iiris Ruohon (2009, 56) mukaan jaottelu vastaa naisten ja miesten elämänalueita, jotka on nähty
vahvasti sukupuolittuneiksi julkiseen ja yksityiseen. Journalismin naisistuminen onkin yleinen tapa
kuvata journalismin kaupallistumista ja popularisoitumista (Djerf-Pierre 2007, 93–94; Ruoho 2009,
60).
Jaottelu johtunee myös välineestä. Feature-journalismia tavataan etenkin aikakauslehdissä, ja aikakauslehtijournalismin ydintä ovat elämän yksityisiksi käsitetyt piirit, kuten työ, perhe, vapaa-aika ja
ruumiillisuus (Töyry 2002, 64). Arvolatautuneet jakamiset ja luokittelut, kuten vaikkapa hyvä, oikea tai laatujournalismi, ovat tavallisia journalistisen kentän sisällä (Bird 2009, 40). Ruoho ja Torkkola (2010, 110–145) näkevät jaon koviin ja pehmeisiin aiheisiin kiinteäksi osaksi journalismin
kahden sukupuolen järjestelmää. Kovien uutisten kulttuuri on heidän mielestään edelleen hegemonisessa asemassa ja määrittää sekä journalististen lajityyppien hierarkioita että aiheiden statusta
lajityyppien sisällä.
Uusi mediasanasto (Kuutti 2006, 40) määrittelee featuren näin:
Erityisesti human interest -aineistoa sisältävä, vapaamuotoinen ja usein subjektiivisesti toteutettu erikoisjuttu, artikkeli, reportaasi tai ohjelma. Feature pohjautuu aiheeltaan usein johonkin uutistapahtumaan,
5
mutta on sisältönsä puolesta uutista ajattomampi ja monipuolisempi. Featureksi on usein määritelty kaikki
ei-uutismaiset, varsinkin viihdepainotteiset jutut.
Määrittelyssä huomioidaan jälleen featuren monipuolisuus. Lisäksi sen ajatellaan olevan vapaamuotoista ja usein subjektiivisesti toteutettua. Myös Kielitoimiston sanakirjan (Grönros et al 2006, 166)
mukaan feature on:
[L]ehtiartikkeli tai televisio- tai radio-ohjelma, joka käsittelee (ajankohtaista) aihetta uutista laajemmin ja
vapaamuotoisemmin.
Vapaamuotoisuus tuntuu siis kuuluvan oleellisesti feature-jutun ideaan. Ilkka Rentola (1983, 46)
havaitsi jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten amerikkalaisia uutisoppikirjoja tutkiessaan, että feature-tyyli oli vapaampaa kuin uutistyyli. Rentolan huomion mukaan uutisoppikirjoissa featuresanalla tarkoitettiin kaikkia sellaisia juttuja, jotka eivät olleet uutisia, pääkirjoituksia tai kolumneja.
Steen Steensenin (2009) mukaan feature-jutulla voidaan tarkoittaa niin uutisen kainalossa olevaa
esimerkkitapausta tai uutista taustoittavaa juttua kuin tarkkaan tutkittua, monisivuista juttua, jolla ei
välttämättä ole mitään yhteyttä mihinkään ajankohtaiseen uutiseen. Määrittelyn perusteella feature
vaikuttaa todella vapaamuotoiselta. Onko siitä mahdollista saada mitään otetta?
Aiemmin mainitun Heikki Kuutin (emt.) määrittelyn mukaan feature voi siis olla erikoisjuttu, artikkeli tai reportaasi. Toisaalta featuren voidaan ajatella pitävän sisällään ”kaikki ei-uutismaiset jutut”.
Tämä tarkoittaisi sitä, että aikakauslehden lähes kaikki juttutyypit, kuten vaikkapa horoskoopit, arvostelut ja pakinat, laskettaisiin automaattisesti featureksi. Tästä olen eri mieltä. Tässä tutkimuksessa feature ei ole ”ei-uutinen”, uutisen automaattinen vastakohta. Käsitän featuren Anu Partasen
(2007, 29) tavoin journalismiksi, jossa kirjoituksen sisältö on koottu periaatteiltaan samanlaisin
journalistisin keinoin kuin uutisen sisältö, mutta muotokieli on lainattu fiktiolta. Tässä tutkimuksessa muotokieltä on tarkoitus tarkastella lähemmin. Featureen voi siis sanakirjamääritelmien perusteella liittää määreet vapaamuotoinen, monipuolinen ja subjektiivinen. Koska monipuolisen voisi
tulkita viittaavan ennen kaikkea aiheiden valintaan ja aiheen käsittelytapaan, ei kyseistä adjektiivia
käsitellä tässä tutkimuksessa tämän enempää. Sen sijaan vapaamuotoisuuteen palataan rakenneluvussa 4 ja subjektiivisuuteen kappaleessa 5.6.
Aiemmassa tutkimuksessa suuntausta on kutsuttu myös nimillä nonfiktio, narratiivinen eli kertova
journalismi, kirjallinen journalismi, ei-fiktio ja aikakauslehtijournalismi. Suomen kieleen on yritetty juurruttaa myös termiä faktio (sanasta faction), mutta se on jäänyt vähäiselle käytölle. Termit
eivät ole synonyymejä keskenään, vaan niissä on vähintään vivahde-eroja. Olisin halunnut kehitellä
6
feature-journalismille suomenkielisen vastineen, josta olisi ollut hyötyä myöhemmille tutkimuksille. Tehtävä osoittautui liian vaikeaksi. Tutkimusta tehdessäni pyörittelin esimerkiksi termejä tarinatai tunnelmajournalismi, mutta loppujen lopuksi kaikissa tuntui olevan jotakin vialla. Termin valintaa perustelee myös se, että feature on jo melko vakiintunut käsite suomalaisissa toimituksissa (ks.
esim. Partanen 2007, 29; Malmberg 2010). Lohduttauduin myös sillä, ettei edes suomen kielen tutkija Henna Makkonen-Craig (2005) keksinyt feature-sanalle suomennosta väitöskirjassaan.
Termin nonfiktio koin alusta lähtien ongelmalliseksi. Maria Lassila (2001) käytti nonfiktio-termiä
pro gradussaan, mutta totesi, että sana on monille vieras. Nonfiktio on kiistämättä hieman hankala
termi, sillä sen voi käsittää tarkoittavan ”kaikkea, mikä ei ole fiktiota” (Lassila 2001, 12). Aikakauslehtijournalismi taas rajaa lajityypin pelkästään yhteen välineeseen, vaikka sanomalehtienkin sivuille on 2000-luvun Suomessakin putkahtanut sunnuntaivuja sekä ilmiö- ja lifestylejuttuja sekä teemasivuja (Hujanen 2009a, 121; Helle 2009, 97). Maija Töyryn (2009, 135) mukaan aikakauslehtien
ja sanomalehtien erot ovatkin kaventumassa. Myös monet verkkolehdet ovat alkaneet julkaista sivuillaan feature-aineistoa (Steensen 2009, 13).
Perustelen feature-termiä samoin kuin Anu Partanen (2007, 29): feature on suomalaisille toimittajille tunnetumpi termi kuin vaikkapa nonfiktio. Feature on terminä myös laajempi kuin käsite kaunokirjallinen journalismi, jota Maria Lassila-Merisalo (2009) käyttää väitöskirjassaan. John C. Hartsockin (2007, 263) mukaan featuren ja kaunokirjallisen journalismin raja on epäselvä. Tässä tutkimuksessa haluan tehdä rajan selväksi omalta kohdaltani: Feature-journalismi on yläkäsite, joka pitää sisällään monia erityylisiä juttutyyppejä, kuten henkilökuvan, reportaasin ja ilmiöjutun. Osa
feature-jutuista sisältää enemmän kaunokirjallisia piirteitä, osa vähemmän. Kaunokirjalliseksi journalismiksi voidaan kutsua feature-juttuja, jotka sisältävät hyvin pitkälle vietyjä kaunokirjallisia keinoja.
Unohdetaan sekava terminologia hetkeksi ja katsotaan, miten eri nimillä kulkevaa suuntausta on
alan kirjallisuudessa aikaisemmin kuvattu. Barbara Lounsberry (1990) on määritellyt kirjalliselle
nonfiktiolle neljä perusominaisuutta: 1) aihe on dokumentaarinen eli valittu todellisesta maailmasta,
2) perusteellinen tutkimus, 3) kohtaus, 4) hyvä kirjoittaminen (emt., xxii-xv; ks. myös Lassila 2001
ja Partanen 2007). Jon Franklin (1987, 13) luettelee piirteitä, jotka kaunokirjallisen journalismin
kirjoittajan tulee hallita: 1) tarinarakenteet, 2) pääfokus ja sivufokus, 3) henkilöhahmot, 4) siirtymät, 5) näkökulmat, jännitteet, tahdin ja intensiivisyyden tasot, 6) takaumat ja ennakoinnit.
7
Anu Partanen (2007, 34) määrittelee feature-toimittajan seuraavanlaisesti: 1) hän rakentaa tekstiinsä
kohtauksia, 2) hän tekee artikkeleihinsa perusteellista, vähintään useita päiviä kestävää taustatyötä,
3) hän käyttää tekstissä runsaasti yksityiskohtia, 4) hänellä on vahva oma ääni. Steen Steensenin
(2009, 16) mukaan feature-journalismille on leimallista 1) kerronnallisuus, 2) se ei ole yhtä deadline-vetoista kuin uutisjournalismi, 3) feature-toimittajalla on lupa värittää tekstiään subjektiivisilla
kuvauksilla, pohdiskeluilla ja arvioinnilla, 4) ihmisten ja miljöiden kuvaaminen, 5) visuaalinen
houkuttelevuus.
Vaikka edellä mainitut käyttävät erilaisia termejä kuvaamastaan journalismista, yhteistä on se, että
termeillä pyritään kuvaamaan journalismia, jossa taustatyö on tehty perusteellisesti, mutta tyylillisiä
vaikutteita on otettu fiktiolta. Tästä eteenpäin suuntausta kutsutaan siis termillä feature tai featurejournalismi. Loppuosalla journalismi viitataan ennen kaikkea siihen, että kyseessä on journalistinen
lajityyppi eli juttujen sisältö on koottu journalistisin keinoin (ks. myös Hartsock 2000, 12). Sekava
terminologia kertonee ainakin siitä, ettei lajityypin määrittely ole ongelmatonta.
Aiempaan tutkimukseen perehtyessäni koin, etten vieläkään saanut kunnollista otetta featurejournalismista. Kuten luvussa 1.1. totesin, tarinallisuuteen on selvästikin toimituksissa kiinnostusta,
mutta ei välttämättä käytännön osaamista. Tätä perustelen paitsi omilla havainnoillani eri sanomalehti- ja aikakauslehtitoimituksista, myös sillä, että suomalaistoimittajille on järjestetty viime vuosina tarinallisuustyöpajoja (ks. esim. Maria Lassila-Merisalon kotisivut 20105). Ajattelen, että feature-journalismin tutkiminen voisi auttaa ymmärtämään paremmin keinoja, joiden avulla tarinallisuus
syntyy.
Tutkimukseni etenee niin, että luvussa 2 käsittelen tutkimusasetelman eli esittelen tutkimusongelman ja -metodin sekä käyn läpi aineiston. Luku 3 sukeltaa entistä syvemmälle feature-journalismiin
ja tarinallisuuden syövereihin. Aineistoluvut jakaantuvat kahteen osaan: Luvussa 4 tarkastelen feature-juttujen rakennevaihtoehtoja ja luvussa 5 tarkennan katseeni feature-juttujen tyyliseikkoihin.
Suomalaiset lehtijutut toimivat molemmissa aineistoluvuissa (4 ja 5) havainnollistavina esimerkkeinä.
5 Myös toimittaja Hanna Jensen on Journalisti‐lehden artikkelin mukaan kouluttanut ”tarinajournalismin tekijöi‐
tä” (Vehviläinen 2010). 8
2. Katse kohti tutkimusta
2.1.
Tutkimusongelma- ja metodi
Koska ei ole syytä panostaa harmittomaan tutkimukseen, täytyy ryhtyä lähes mahdottomaan tehtävään: on
tunnistettava uusia ja hedelmällisiä asioita, joita emme itse näe, koska katseemme suuntautuu omaan tiehemme (Gadamer 2004, 8).
Edellisessä luvussa käsittelin feature-journalismiin hankalaa määritelmää. Määrittely-yrityksistä
huolimatta en ole edelleenkään saanut vastausta siihen, millaista feature on muotokieleltään. Tässä
tutkimuksessa etsin vastausta ongelmaan kirjoitusoppaista ja suomalaisista lehtijutuista. Muotokielellä tarkoitan feature-journalismin jutturakenteita ja ilmaisukeinoja. Uskon, että feature-kirjoittaja
voi ajatella tekevänsä jutun tiettyyn kaavaan aivan kuten uutistoimittaja kirjoittaa uutisen kärjellään
seisovan pyramidin muotoon. Minua kiinnostavat myös kielelliset ilmaisukeinot, joita featurejournalismi voi käyttää.
Tutkimuskysymykseni ovat:
1. Millaisia feature-jutun rakennekaavat ja ilmaisukeinot ovat?
2. Millaisia jutturakenteita ja ilmaisukeinoja kirjoittamisoppaat määrittelevät feature-jutulle?
3. Millaisia jutturakenteita ja ilmaisukeinoja suomalaiset aikakauslehdet käyttävät?
Olen valinnut aineistokseni yhdeksän feature- tai aikakauslehtikirjoittamisopasta, jotka esittelen
seuraavassa kappaleessa. Etsin oppaista ohjeita feature-jutun rakenteeseen ja ilmaisukeinoihin. Toisena aineistonani on 37 suomalaista lehtijuttua, joita käytän havainnollistamaan oppaiden mainitsemia rakenteita ja ilmaisukeinoja. Jutturakenteita etsin luvussa 4 ja ilmaisukeinoja luvussa 5.
Laadullista tutkimustani ohjaa hermeneuttinen ote. Hermeneutiikka tarkoittaa teoriaa ymmärtämisestä ja tulkinnasta (Gadamer 2004, 40, 129–130, 146.) Ymmärtämisellä tarkoitetaan tutkimuskohteen tematisoivaa luomista ikään kuin uudeksi kokonaisuudeksi (Varto 1992, 64). Tulkinnalla taas
tarkoitetaan sitä, että tutkijalla on tulkinnan avaimet tai periaatteet, joilla hän kykenee muodostamaan tulkittavasta aineistosta käsitteellistettävän ja ymmärrettävän (emt., 70).
Kuten hermeneutiikan isänä pidetty Hans-Georg Gadamer (2004, 29) opettaa, hermeneuttiselle tutkimukselle on tyypillistä tutkijan ja aineiston välinen vuoropuhelu eli niin sanottu hermeneuttinen
9
kehä (emt., 29–39, 64, 74). Tämä tarkoittaa sitä, että tutkijalla on todennäköisesti jo ennalta jokin
käsitys, esiymmärrys, tutkimuskohteestaan. Gadamer (emt., 10) toteaa: ”[e]llei tutkija nimittäin
tunnusta omaa riippuvaisuuttaan vaan pitää itseään vapaana sitä kuitenkaan olematta, hän lujittaa
omia kahleitaan.” Tutkijan on siis ryhdyttävä aineistonsa kanssa ikään kuin vuoropuheluun, ja tieto
syntyy tässä dialogissa. Aineistoon on palattava useita kertoja, ja omia tulkintoja on jatkuvasti kyseenalaistettava. (Laine 2007, 32, 36; Varto 1992, 69.) Niinpä tämänkin tutkimuksen kohdalla tutkijalla on jonkinlainen esioletus feature-journalismista sen lukijana ja tekijänä. Oletan feature-jutun
olevan muodoltaan vapaa journalismin kenttä ja lainaavan ilmaisukeinonsa fiktiolta. Tässä tutkimuksessa haluankin selvittää, pitävätkö esioletukseni paikkansa. Haluan tutkia, onko featurejournalismille sittenkin mahdollista löytää kaavoja. Siispä käyn aineiston läpi useaan eri otteeseen,
yhdistelen huomioita ja havaintoja toisiinsa. Loppujen lopuksi muodostan aineiston sisällöstä uuden
kokonaisuuden.
Timo Laineen (2007, 32) mukaan esituttuus on merkitysten ymmärtämisen edellytys. Tutkimuksen
tavoitteen voikin määritellä niin, että ennalta tunnettua pyritään tekemään tiedetyksi. Laine (emt.)
kirjoittaa, että tarkoitus on ”nostaa tietoiseksi ja näkyväksi se, minkä tottumus on häivyttänyt huomaamattomaksi ja itsestäänselväksi, tai mikä on koettu mutta ei vielä tietoisesti ajateltu.” Kuten
sanottua, feature-journalismin voi ajatella olevan minulle ennalta tuttu lukijana ja aikakauslehtijournalismin opiskelijana. Samoin se lienee tuttu myös monelle suomalaiselle feature-journalismin
tekijälle6, vaikkei feature-journalismia Suomessa juurikaan opeteta. Muotokieli saattaa siis olla tunnettua, mutta ei tiedettyä. Lähden siis tutkimaan, voisiko feature-jutulle löytää kaavoja. Samalla
haluan selvittää, millaisia fiktiosta tuttuja ilmaisukeinoja feature-journalismi käyttää.
Tutkimuksen hermeneuttista otetta on helppo kritisoida siitä, että tutkija kiinnittää enemmän huomioita seikkoihin, jotka ovat hänen ennakko-oletustensa mukaisia. Tutkimuskohteen tutut piirteet
saattavat korostua ja vieraat jäädä vähemmälle huomiolle. Toivon, että tämä tutkimus pystyy huomioimaan myös piirteitä, jotka eivät tue omaa ajatustani hyvästä kirjoittamisesta. Tarkoitus on joka
tapauksessa tarkastella sitä, miten feature-oppaat neuvovat kirjoittamaan featurea, eikä sitä, mikä
tutkijan mielestä on hyvää feature-journalismia.
6 Esimerkiksi Suomen Tietotoimiston tyylikirjassa on lyhyehkö kappaleensa featuresta (Suomen Tietotoimisto 2010) ja Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmberg (2010) käyttää aikakauslehtijournalismin synonyyminä feature‐termiä. 10
Kuvat, kuvitukset, typografia ja taitto on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Rajaus on keinotekoinen
siinä mielessä, että aikakauslehdessä tekstit ja visuaaliset elementit, kuten valokuvat, kuvitukset ja
grafiikat muodostavat yhdessä kokonaisuuden (Töyry, Räty & Kuisma 2008, 44). Myös otsikot ja
kuvatekstit on jätetty pois tutkimuksesta. Asioiden irrottaminen kontekstista voi tietenkin rasittaa
tutkimuksen tuloksia (Virtapohja 1998, 128), mutta mielestäni rajaus on toimiva.
2.2.
Kirjoitusoppaat ja lehtijutut
Tässä kappaleessa esittelen aineistoni eli 9 feature-kirjoittamisopasta sekä 37 suomalaista lehtijuttua
kuudesta eri lehdestä.
Aineistolähtöisyys eli induktiivisuus on ominaista kvalitatiiviselle tutkimukselle. Induktiivisuus
tarkoittaa sitä, että teoria pyritään rakentamaan empiirisestä aineistosta lähtien eli yksittäisistä havainnoista pyritään etenemään yleisempiin väitteisiin. (Eskola & Suoranta 1998, 19, 83.) Kvalitatiiviselle aineistolle taas on tyypillistä aineiston ilmaisullinen rikkaus, monitasoisuus ja kompleksisuus. Olennaista on se, että aineisto on edelleen rikkaudeltaan lähes ehtymätön verrattuna siihen,
missä määrin sitä lopulta hyödynnetään. (Alasuutari 1999, 86.) Alasuutari (emt., 191) huomauttaa,
että jos aineistossa on paljon tapauksia, ei niitä ole mahdollista – ainakaan lukijaa tylsistymättä –
esittää suorina lainauksina aineistosta. Toisaalta jos tapausesimerkkejä on vain suppea määrä, lukija
voi epäillä, päteekö havaintolause todella kaikkiin tapauksiin. Siispä pyrin pitämään aineistoni
mahdollisimman laajana.
Kirjoitusoppaat
Aineistonani on yhdeksän feature- tai aikakauslehtikirjoittamiseen7 keskittynyttä opasta. Niistä
kahdeksan on ulkomaista ja yksi on suomalainen. Oppaat ovat angloamerikkalaisen8 perinteen mu 7 Yhtä suomalaisopasta lukuun ottamatta kaikki oppaat puhuvat feature‐journalismista. Aineiston ainoa suoma‐
lainen opas puhuu aikakauslehtikirjoittamisesta. Kuten kappaleessa 1.2. todettiin, feature‐journalismi voidaan periaatteessa käsittää aikakauslehtijournalismin synonyymiksi. Esimerkiksi Ilkka Malberg (2010) rinnastaa feature‐journalismin ja aikakauslehtijournalismin esseessään. Tässä tutkimuksessa ajatellaan, että aikakauslehti‐
juttujen lisäksi myös monet sanomalehtien viikkoliitteiden ja sunnuntaisivujen jutut ovat feature‐journalismia. 8 Amerikkalaisia journalismin oppikirjoja on käytetty opetuksessa Suomessakin. Ensimmäisen kerran 1940‐
luvulla ja myöhemmin 1960‐luvulla. 1960‐luvun keskeisiä teoksia olivat yhdysvaltalaiset Warrenin (1959) Mo
dern News Reporting sekä Campbellin ja Wolseleyn (1961) How to Report and Write the News. 1970‐luvun alku‐
puolella yhdysvaltalainen oppikirjallisuus poistettiin kurssivaatimuksista (Rentola 1983, 4). Nykyään amerikka‐
laisia oppaita ei käytetä yliopistoissa opetusmateriaalina tai niitä ei ole ainakaan esitelty tutkintovaatimuksissa. Jyväskylän journalistiikassa aikakauslehtikurssin lukemistona ovat seuraavat teokset: Töyry, Räty & Kuisma (2008) Editointi aikakauslehdessä ja Lassila‐Merisalo (2009) Faktan ja fiktion rajamailla: kaunokirjallisen journa
11
kaisia, sillä aineiston ainoa suomalaisopaskin on yhdysvaltalaiseen aikakauslehtikirjoittamiseen
perehtyneen toimittajan kirjoittama. Suomessa ei ole ilmestynyt muita feature- tai aikakauslehtikirjoittamiseen erikoistuneita oppaita. Featuren asemasta Yhdysvalloissa kertonee jotakin se, että jopa
arvostetuilla Pulitzer-palkinnoilla on Yhdysvalloissa oma kategoriansa feature-kirjoittamiselle (The
Pulitzer Prizes 2010).
Seuraavaksi esittelen oppaat lyhyesti. Kirjoittajat on esitelty oppaiden tarjoaman tiedon perusteella,
joten tiedot saattavat olla muuttuneet oppaiden ilmestymisen jälkeen. Monien kirjoittajien ammatillinen historia kerrotaan oppaissa runsassanaisesti, joten olen poiminut mielestäni oleellisimmat tiedot. Olen myös suomentanut kirjoittajien tittelit, mutta on hyvä huomioida, että akateemiset käännökset eivät aina ole yksi yhteen suomalaisten vastaavien kanssa.
1. Garrison, Bruce: Professional Feature Writing (2004)
Tohtori Bruce Garrison toimii professorina Miamin yliopiston School of Communicationissa, missä
hän opettaa tiedotusoppia. Garrisonilla on pitkäaikainen kokemus toimitustyöstä, ja hän on työskennellyt freelancerina lukuisille lehdille. Hän on julkaissut kirjoja myös muun muassa uutisjournalismista ja internet-uutisista. Teos on neljäs painos. Opas on tarkoitettu edistyneille opiskelijoille ja
aloitteleville ammattilaisille. Kirjan lopussa on kunnollinen lähdeluettelo sekä hakemisto. Garrison
tarjoaa monipuolisesti ohjeita feature-kirjoittamisen tyylillisistä ja rakenteellisista keinoista. Lisäksi
Garrison luo katsauksen feature-kirjoittamisen nykytilanteeseen (Yhdysvalloissa) sekä ohjeistaa
alalle tulevaa nuorta toimittajaa muun muassa ideoinnista sekä juttujen myymisestä.
2. Hay, Vicky: The Essential Feature. Writing for Magazines and Newspapers (1990)
Filosofian tohtori Vicky Hay on työskennellyt useassa eri toimituksessa sekä vetänyt kirjoittamiskursseja. Monipuolinen opas keskittyy ennen kaikkea kirjoittamiseen ja tyylillisiin seikkoihin. Hay
lismin poetiikka suomalaisissa aikakauslehdissä (Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitos 2010). Taideteolli‐
sen korkeakoulun aikakauslehtijournalismin sivuainekokonaisuuden kirjatentissä tentitään kirjat Johnson & Prijatel (2006) The Magazine from cover to cover ja Töyry, Räty ja Kuisma (2008) Editointi aikakauslehdessä (henkilökohtainen tiedonanto von Lode 4.12.2009). Aikakauslehtijournalismin kurssimateriaalina käytetään lisäksi teoksia Perelman (1996) Retoriikan valtakunta, Rimmon‐Kenan (1991) Kertomuksen poetiikka, Ruusu‐
vuori ja Tiittula (toim.) (2005) Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus (henkilökohtainen tiedonanto Töyry 4.12.2009). Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen vuoden 2010 aikakauslehtikurssilla käytettiin oheislukemistona teoksia Töyry, Räty & Kuisma (2008) Editointi aikakauslehdessä, Rantanen (2007) Mistä on hyvät lehdet tehty? ja Johnson ja Prijatel (2006) The Magazine from cover to cover (henkilökohtainen tiedoanto Rajalahti 29.3.2010). Tiedot on kerätty keväällä 2010, joten tutkintovaatimukset ovat saattaneet muuttua syys‐
lukukaudella 2010. 12
painottaa, että hyvän feature-kirjoittajan on ymmärrettävä paitsi tarinankerronnan lakeja, myös mediamarkkinoita. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa, mutta jokaisen luvun jälkeen on lista
”suositeltavaa luettavaa”. Opas antaa kattavan kuvan feature-kirjoittamisesta.
3. Hennessy, Brendan: Writing Feature Articles. A Practical guide to methods and markets
(1989)
Brendan Hennessy on englantilainen journalisti ja luennoitsija. Hän on kirjoittanut feature-juttuja
sanomaja aikakakauslehtiin, joista mainittakoon muun muassa The Times ja The Guardian. Kirjassa käydään läpi muun muassa ideointia, taustatyötä, materiaalin organisoimista, artikkelin rakentamista sekä kielellisiä ja tyylillisiä keinoja. Lopussa on lähdeluettelo sekä hakemisto.
4. Johnson, Carla: 21st Century Feature Writing (2005)
Filosofian tohtori Carla Johnson on työskennellyt pitkään sanomaja aikakauslehtien toimittajana
sekä freelancerina. Lisäksi hän on opettanut journalismia lukio- ja opistotasolla vuosien ajan. 14
viime vuoden ajan hän on opettanut Saint Mary´s Collegessa Yhdysvalloissa, Indianassa. Kirja sisältää esimerkkejä, sanastoja sekä täydentäviä tehtäviä. Kirja on suunnattu oppikirjaksi. Jokaisen
luvun jälkeen on pieni lähdeluettelo ja kirjan lopussa vielä lyhyt lähdeluettelo sekä hakemisto.
5. Lundberg, Tom: Tuhannen taalan juttu. Näin sen kirjoitat (1992)
Tom Lundbergin opas on ainoa suomalainen aikakauslehtien kirjoittamisopas. Valituissa Paloissa
pitkän uran tehnyt ja Yhdysvalloissa oppinsa saanut Lundberg ei puhu featuresta, vaan aikakauslehtijutusta, ”joka vaikuttaa ja joka muistetaan”. Hänelle feature on lajityyppi henkilökuvien ja haastattelujen joukossa. Käytännössä oppaan neuvot ovat hyvin samantyylisiä kuin muissakin oppaissa,
joten Lundberg sijoittuu mielestäni hyvin aineistooni. Kirjan tarkoitus on antaa harrastajakirjailijalle
uusia eväitä ja tarjota ammattikirjoittajalle ainekset ”tuhannen taalan juttuun”. Lopussa on lyhyt
lähdeluettelo.
6. Pape, Susan ja Featherstone, Sue: Feature Writing. A Practical Introduction (2006)
Sue Featherstone on kokenut toimittaja, joka opettaa journalismia Isossa-Britanniassa, Sheffield
Hallamin yliopistossa. Susan Pape on palkittu toimittaja, jolla on yli 25 vuoden kokemus työstään.
13
Hän opettaa jatko-opiskelijoita Trinity and All Saintsissa Leedsissä. Se esittelee eri tyylisiä featurejuttuja ja opastaa feature-jutun kirjoittamisessa. Kirja sisältää myös konkreettisia neuvoja muun
muassa freelancerin palkkioista ja juttuideoiden tarjoamisesta. Kirja on tarkoitettu oppikirjaksi. Lopussa on lyhyt lähdeluettelo sekä hakemisto.
7. Ruberg, Michelle (toim.): Writer's Digest Handbook of Magazine Article Writing (2005)
Valittujen Palojen käsikirja valikoitui mukaan ennen kaikkea kiinnostuksesta, sillä Valittuja Paloja
pidetään niin sanottujen human interest -juttujen edelläkävijänä. Kirja on selkeästi aineiston ”kansantajuisin” ja samalla vähiten akateeminen. Vaikka mukana on paljon hyödyllistäkin tietoa, opas
on aika ajoin ylitsevuotavan kannustava. Lopussa on hakemisto, mutta kirjassa ei varsinaisesti viitata lähteisiin. Kyseinen versio on toinen painos. Kirjan taustajoukkoina mainitaan yli 60-henkinen
joukko toimittajia ja yliopisto-opettajia tai -professoreja. Epäselväksi jää, mistä kyseisten henkilöiden lainaukset ovat oppaaseen päätyneet. Ilmeisesti heitä on haastateltu kirjaa varten, mutta tästä
prosessista ei ole mainintaa. Oppaan on koonnut Michelle Ruberg, joka esitellään lopussa lyhyesti
Valittujen Palojen kirjojen kustannustoimittajaksi. Aiemmin hän on tehnyt PR-työtä.
8. Sumner, David ja Miller, Holly G.: Feature & Magazine Writing. Action, Angle and Anecdotes (2009)
David Sumner on professori, joka johtaa Ball State Universityn aikakauslehtikoulutusohjelmaa Yhdysvalloissa, Indianassa. Holly G. Miller on työskennellyt toimittajana sekä freelancerina sanomaja aikakauslehdissä. Opas on toinen painos. Kirjoittamisen lisäksi se antaa vinkkejä muun muassa
verkkokirjoittamiseen, artikkelin myymiseen, haastattelemiseen ja juttuoikeuksien myymiseen.
Opas toimii oppikirjana, sillä lopussa on tehtäviä. Viitteet sijaitsevat lukujen lopussa.
9. Wheeler, Sharon: Feature Writing for Journalists (2009)
Sharon Wheeler opettaa journalismia Gloucestershiren yliopistossa Isossa-Britanniassa. Opas keskittyy määrittelemään, mitä feature on, mistä ideat syntyvät ja opastaa kirjoittamaan erilaisia feature-juttuja. Jokaisen luvun lopussa esitellään yksi feature-kirjoittaja. Lopussa on sivun mittainen
”suositeltavaa lukemista”-osio sekä hakemisto.
14
Oppaista viisi on amerikkalaista, kolme Isosta-Britanniasta ja yksi suomalainen. Tutkimukseni nojaa angloamerikkalaiseen tutkimukseen, mutta myös meitä lähempänä on tehty jonkin verran tutkimusta feature-journalismista. Esimerkkinä mainittakoon norjalaistutkija, feature-journalisti Steen
Steensen.
Valitsin oppaat tekemällä ensin listan feature-oppaista, joita löysin eri tietokannoista. Sitten selvitin,
mitä kirjoja minun oli ylipäätänsä mahdollista saada käsiini. Tilasin oppaita ulkomailta joko itselleni tai yliopiston kirjastoon. Mielestäni oppaiden kirjo on sopivan laaja, sillä mukana on akateemisia
oppaita, jotka sisältävät kunnollisen lähdeluettelon (Garrison; Hennessy; Sumner & Miller) sekä
kirjoittamistekniikkaan keskittyviä oppaita (Hay; Lundberg). Mukana on myös oppikirjoiksi ajateltuja teoksia (Pape & Featherstone; Johnson; Wheeler) sekä populaari Valittujen Palojen opas.
Oppaat on suunnattu toimittajille tai toimittajaopiskelijoille. Vicky Hay (1990, xvii) kertoo jo esipuheessa, että kirja on tarkoitettu antamaan kokonaisvaltainen kuva feature-journalismista (taustatyö, kirjoittaminen, markkinat) sekä toimimaan feature-journalismiin keskittyvien kurssien oppikirjana. Tom Lundbergin (1992, 13) opas taas soveltuu ”pitkälle ehtineelle toimittajalle”, joka kokee
”saapuneensa kirjoittajana oman osaamisensa rajoille ja tuntee polkevansa paikoillaan”.
Oppaat on julkaistu pääasiassa vuosina 2004–2009 ja kolme jo hieman aikaisemmin eli vuosina
1989, 1990 ja 1992. Kutsun kirjoja oppaiksi, koska mielestäni ne eivät täytä täysin akateemisen
kirjallisuuden kriteerejä eli vaikka niissä saattaa olla lähdeluettelo lopussa, niissä ei ole viittauskäytäntöä (poikkeuksena Garrison ja Sumner & Miller). Oppaiden tyyli on pääasiassa neuvova ja läpi
paistaa you can do it -asenne. Esimerkiksi Tom Lundberg (1992, 115) opastaa kirjoittajia näin:
”Kuinka ihmeessä saan tekstiini persoonallisuutta, jos joudun karsimaan kaiken vähänkin tarpeettoman
pois”, saatat sanoa. ”Kun irrotan kaiken lihan luiden ympäriltä, jääkö minusta itsestäni tekstiin mitään?”
Kysymys on oikeutettu ja ymmärrettävä. Monet kirjoittajat haluavat juttuunsa jotain itseltään, muuallekin
kuin nimensä otsikon viereen.
Oppaita lukiessani huomasin, että ne alkoivat toistaa itseään. Laadullisessa tutkimuksessa aineistoa
ajatellaan yleensä olevan riittävästi, kun uudet tapaukset eivät enää tuota tutkimusongelman kannalta oleellista tietoa. Silloin puhutaan kyllääntymisestä eli saturaatiosta. (Eskola & Suoranta 1998, 18,
62.) Lähes jokaisessa kirjassa tuli vastaan samoja asioita. Tämä selittynee sillä, että oppaissa oli
käytetty samoja lähteitä, vaikka niistä ei aina ollutkaan mainintaa.
15
Etsin oppaista kohtia, joissa puhutaan featuren muotokielestä. Useimmissa oppaissa olikin oma luku
tai lukuja rakenteelle ja tyylillisille seikoille. Poimin ylös kuvauksia ja aloin pikkuhiljaa muodostaa
havainnostani suurempia kokonaisuuksia. Kaikissa oppaissa käsiteltiin muitakin kuin rakenteellisia
ja tyylillisiä seikkoja, kuten ideointia, haastattelun tekemistä, jutun näkökulmaa, artikkelin myymistä ja feature-juttujen markkinoita. Vaikka nämä aiheet ovat mielenkiintoisia, ne eivät kuuluneet
tutkimukseeni. En juuri huomioinut myöskään oppaiden antamia kieliopillisia neuvoja, sillä englannin kielen kielioppia ei voi suoraan verrata suomen kieleen. Valitettavasti jouduin rajaamaan
aineistosta pois monet mielenkiintoiset asiat, kuten otsikoinnin9. Pro graduni uhkasi jo nykyisellään
paisua liian laajaksi.
Löysin myös vanhoja oppaita, kuten Wisconsin yliopiston journalismin professorin Helen M. Pattersonin Writing and Selling Feature Articles vuodelta 1956. Mielestäni journalismi on käynyt läpi
niin paljon muutoksia viime vuosikymmeninä, että päätin jättää ennen 1990-lukua ilmestyneet oppaat aineistoni ulkopuolelle lukuun ottamatta yhtä vuonna 1989 kirjoitettua kirjaa, joka mielestäni
oli sisällöltään niin monipuolinen, että ansaitsi tulla otetuksi mukaan. Huomasin, että myös monessa
vanhemmassa uutisoppikirjassa (Mencher 1984; Campbell ja Wolseley 1961) oli oma osionsa feature-journalismille. Halusin kuitenkin ottaa aineistooni mukaan ensisijaisesti feature- tai aikakauslehtijournalismikirjoittamiseen perehdyttäviä oppaita.
Mielenkiintoinen huomio on se, että osa valitsemistani oppaista käyttää välillä nonfiktio-sanaa synonyyminä featurelle (mm. Sumner & Miller 2009), mutta silti käsitteitä ei oppaissa juuri problematisoida. Esimerkiksi Tom Lundberg (1992, 15) huomauttaa, että englannin kielessä asiatekstien
kirjoittamista fiktion keinoin kutsutaan factioniksi, mutta ei palaa termiin enää huomautuksen jälkeen.
Muutamista oppaista välittyy journalistinen kulttuuri, joka ei välttämättä istu sellaisenaan suoraan
suomalaiseen toimituskulttuuriin. Henkilökohtaisesti vierastan esimerkiksi Valittujen Palojen maailmaa mukailevan Tom Lundbergin muutamia teesejä, kuten ”hae juttuusi aine myönteinen sävy” tai
”tarjoa lukijallesi myönteisiä opetuksia kertomalla tarinoita ihmisistä, jotka pääsevät vaikeuksien
kautta voittoon”. En suostu uskomaan, että suomalainen lukija haluaisi aina lukea pelkästään muka 9 Olisi ollut mielenkiintoista tarkastella, millainen otsikko on oppaiden mielestä hyvä. Aineiston lehtijuttujenkin otsikot olisivat olleet antoisa tutkimuskohde, sillä ne sisälsivät viittauksia esimerkiksi uskontoon (Jokapäiväinen leipämme, Luvattu maa), kirjallisuuteen (Toinen sukupuoli viittaa filosofi‐feministi Simone de Beauvoirin saman‐
nimiseen teokseen), populaarikulttuuriin (Murteellisten laulujen maa viittaa Eppu Normaalin kappaleeseen Mur‐
heellisten laulujen maa) tai muihin kulttuurin aloihin (Nörteistä parhaat viittaa todennäköisesti Äideistä parhain ‐kappaleeseen/romaaniin/elokuvaan). Tämä jääköön selvitettäväksi jollekin toiselle tutkijalle. 16
vista ja myönteisistä asioista tehtyjä juttuja. Mielestäni feature-journalismin on pystyttävä käsittelemään myös negatiivisia ja vaikeita asioita. Muuten hömpän ja human interestin stigma pahenee
entisestään.
Suomalaiset lehtijutut
Toinen aineistoni koostuu suomalaisten aikakauslehtien ja liitteiden jutuista. Alasuutarin (1999, 84)
mukaan laadulliselle tutkimukselle on luonteenomaista kerätä aineistoa, joka tekee monenlaiset
tarkastelut mahdollisiksi. Valitsin aineistooni kuusi suomalaista aikakauslehteä tai liitettä. Valitsemani lehdet ovat Apu, Image, Kuukausiliite, Nyt-liite, Olivia ja Suomen Kuvalehti. Valitsin aineistokseni yhden kappaleen kutakin lehteä. Numeroksi valikoitui lokakuun tai lokakuun alun eli viikon
40 lehti vuonna 2009. Image, Kuukausiliite ja Olivia ilmestyvät kerran kuukaudessa. Suomen Kuvalehti, Nyt-liite ja Apu taas ilmestyvät viikottain.
Maria Lassila (2001) päätyi valitsemaan pro gradu -tutkimukseensa Kuukausiliitteen, Imagen, Valitut Palat, Nyt-liitteen ja City-lehden. Hänen valintansa pohjautuivat alan tekijöiden ja tuntijoiden
mainintoihin. Feature-journalismia tutkinut Anu Partanen (2007) lisää listaan Suomen Kuvalehden,
Avun ja Seuran. Päätin jatkaa Lassilan ja Partasen viitoittamalla tiellä, sillä nämä kaksi tutkijaa ovat
raivanneet tietä minunkin tutkimukselleni. Maija Töyry (2005, 38) huomauttaa, että mediahistoriassa naistenlehtiä on usein pidetty vähäpätöisinä julkaisuina. Koska uskon, että feature-journalismia
voidaan tehdä myös naistenlehdissä, päätin ottaa mukaan aineistooni naistenlehti Olivian. Naistenlehdistä valikoin Olivian siksi, että sitä tehdään tarkasti suunnitellen ja tiukasti editoiden (Malin
2010), mikä sopi tämän tutkimuksen tarkoitukseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö muitakin
naistenlehtiä suunniteltaisi tai editoitaisi.
Yhdeksän lehteä olisi tehnyt aineiston liian suureksi. Niinpä päätin jättää edellä mainituista pois
Valitut Palat, koska halusin tutkia angloamerikkalaisten feature-oppaiden vastapainoksi nimenomaan suomalaista feature-journalismia. Valitut Palat sisältää jonkin verran amerikkalaisesta emolehdestä suomennettuja juttuja (Lassila-Merisalo 2009, 116; Kivikuru 1996, 12). Apu ja Seura ovat
olleet pitkäaikainen taistelupari (Kivikuru 1996, 60), joten päätin ottaa mukaan parivaljakosta vanhemman eli Avun (A-lehtien mediaopas 2010; Otavamedian historiatiedot 2010). Samalla logiikalla
päätin valita vain yhden kaupunki- ja nuorisokulttuuria esittelevistä Nyt-liitteestä ja Citystä. Nyt-
17
liite meni Cityn edelle, koska lokakuun 2009 City oli ”kaupungin parhaat”-teemanumero, jossa jutut oli palasteltu pieneksi silpuksi.
Imagen ja Kuukausiliitteen tapaus olikin hieman hankalampi. Olisin voinut valita näistäkin lehdistä
mukaan vain toisen, mutta se olisi tuntunut epäreilulta. Lassilan (2001, 35) mukaan nämä kaksi lehteä ovat suomalaisen kaunokirjallisen journalismin pioneereja. Siispä päätin ottaa mukaan molemmat lehdet.
Seuraavaksi esittelen aineistoni lehdet (Apu, Image, Kuukausiliite, Nyt-liite, Olivia ja Suomen Kuvalehti) lyhyesti. Sen jälkeen listaan jutut, jotka lehdistä valitsin.
Apu
Apua julkaisee A-lehdet. Apu on yleisaikakauslehti, jonka levikki on 184 212 ja lukijamäärä 587
000. Vuodessa ilmestyy 52 numeroa. (Aikakausmedia 2010; A-lehtien mediaopas 2010.) Aikakausmedian (2010) mukaan Apu on ”keskustelukumppani, joka valikoi lukijoilleen ajasta merkityksellisiä ja mielenkiintoisia asioita. Apu on kiinnostunut ihmisistä ja ilmiöistä. Ei sensaatioista. Avun
näkökulma globaaliin maailmaan on vahvasti suomalainen. Viihde ja asia yhdistyvät lehden sivuilla
viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, jonka parissa viihtyy ja rentoutuu. Luotettavuus ja vastuullisuus
ovat Avun keskeisiä arvoja.”
Image
Imagea julkaisee Image Kustannus. Lukijoita on 110 000 ja numeroita ilmestyy vuodessa 12. (Alehtien mediaopas 2010.) Aikakausmedian (2010) mukaan Image on “kuukausilehti, joka tiivistää
ajan hengen”. Päätoimittaja Mikko Nummisen (henkilökohtainen tiedonanto 2.2.2010) mukaan
Image on ”[v]isuaalisesti ja journalistisesti kunnianhimoinen kuukausilehti, jota määrittävät vahvat
näkökulmat, provokatiivisuus ja poikkeuksellisen pitkät aikakauslehtitekstit.”
Kuukausiliite
Kuukausiliitettä julkaisee Sanoma News. Helsingin Sanomien liitteenä kuukausittain ilmestyvällä
yleisaikakauslehdellä on lukijoita 1 259 000. Laajassa lukijakunnassa korostuvat koulutus- ja tulotaso. Lukijoina on naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. (Helsingin Sanomien medianetti 2010.) Kuu18
kausiliitteen esimiehen Laurin Malkavaaran (henkilökohtainen tiedonanto 15.2.2010) mukaan
”[l]ukijoita on niin paljon, ettei heitä voi sen tarkemmin kuvailla: joukossa on kaikenlaisia suomalaisia”. Helsingin Sanomien medianetin (2010) mukaan Kuukausiliitettä luetaan ”hyvien, pitkien,
laadukkaiden juttujen takia”.
Nyt-liite
Nyt-liitettä julkaisee Sanoma News. Nyt-liite on Helsingin Sanomien viikkoliite, jolla on lukijoita
866 000. Lukijoista lähes 300 000 on alle 35-vuotiaita. Asuinpaikkana korostuu suur-Helsinki.
(Helsingin Sanomien medianetti 2010.) Nyt-liitteen esimiehen Ville Blåfieldin (henkilökohtainen
tiedonanto 10.2.2010) mukaan Nyt-liite on ”kaupunki- ja populaarikulttuurin asiantuntija, Helsingin
Sanomien meno-, tv- ja populaarikulttuuriliite. Näiden lisäksi Nyt-liite käsittelee yhteiskunnallisia
kysymyksiä ja puheenaiheita nuorekkaasti, yllättävästi ja ärhäkästi. Tavoitteena on paitsi raportoida
uusista puheenaiheista myös luoda niitä.”
Olivia
Oliviaa julkaisee Bonnier Publications. Olivia on naistenlehti, joka ilmestyy 12 kertaa vuodessa.
(Bonnier Publicationsin mediamyynti 2010.) Päätoimittaja Niina Leinon (henkilökohtainen tiedonanto 9.2.2010) mukaan Olivian lukijat ovat ”mieleltään kolmekymppisiä kaupunkilaisia naisia”.
Olivian levikki on 47 284 ja lukijamäärä 149 000 (Bonnier Publicationsin mediamyynti 2010). Leino (emt.) kuvaa Oliviaa naistenlehdeksi, joka ”yhdistää modernilla tavalla tyylin ja tarinat”.
Suomen Kuvalehti
Suomen Kuvalehteä julkaisee Otavamedia. Vuodessa ilmestyy 52 numeroa. Lehden levikki on 96
791 ja lukijamäärä on 319 000. Suomen Kuvalehden lukijat ovat ”ajattelevia ihmisiä, joille tavanomainen pintatieto ei riitä.” (Otavamedian mediatiedot 2010.) Aikakausmedian (2010) mukaan
Suomen Kuvalehti “kertoo lukijoilleen, mikä maailman murroksessa on olennaisinta, mihin asioihin
kannattaa kiinnittää huomiota ja millä perusteella arvioida tulevaisuutta”.
Lehtijuttujen valinnassa ongelmaksi muodostui se, miten juttu määritellään featureksi. Aiemmin
kappaleessa 1.2. todettiin, että feature-juttu on vapaamuotoinen, monipuolinen ja usein
subjektiivisesti toteutettu. Lisäksi sen muotokieli nojaa fiktioon. Näillä perusteilla juttuja on
hankala rajata, koska yksi tämän tutkimuksen johtopäätöksistä
pitäisi olla feature-journalismin
19
koska yksi tämän tutkimuksen johtopäätöksistä pitäisi olla feature-journalismin muotokielen määritteleminen.
Sharon Wheelerin (2009, 2–3) oppaan määrittelyissä yksi tunnuspiirre on se, että feature-juttu on
tyypillisesti pidempi kuin uutinen. Niinpä valitsin aineistooni kaikkien kuuden lehden aukeaman
mittaiset tai sitä pidemmät jutut, lukuun ottamatta yhtä Suomen Kuvalehden lopussa olevaa aukeaman mittaista näkökulma-artikkelia, joka oli mielestäni mielipidekirjoitus.
Aineiston ulkopuolelle jäivät lehtien alkuosien niin sanotut säläsivut, jotka sisältävät lyhyitä pikkujuttuja. Siten aineistosta rajautuivat myös alkuosien aukeaman mittaiset jutut Haloo, onko Pensselisetä? (Kuukausiliite) ja Korhonen kidnappasi Vanhasen (Suomen Kuvalehti). Oliviasta jätin pois
pienistä palasista koostuvan Tilit tasan -jutun. Jäin pohtimaan, mitä aikakauslehtien jutut ovat, jos
niitä ei lasketa featureksi? Tähän vastatakseni esitin vastakysymyksen: mitä ovat ne sanomalehtien
jutut, joita ei lasketa uutisiksi? Onko uutisen ja feature-jutun lisäksi olemassa jokin määrittelemätön
tekstityyppi, joka ei täytä uutisen tai featuren kriteerejä? Esimerkiksi Anu Partanen (2007, 34) käyttää jakoa ”feature” ja ”yleinen aikakauslehtijournalismi”. Jälkimmäiseen hän sijoittaa esimerkiksi
monet Avun ja Seuran jutut. Toisaalta tähän ongelmaan ei minulla tarvitse ollakaan ratkaisua, sillä
yksi tämän tutkimuksen tavoitteesta on saada jonkinlainen vastaus siihen, mitä feature-journalismin
voi ajatella olevan.
En siis väitä, että kaikki aineistoni jutut täyttäisivät featuren kriteerit, vaan etsin niistä featuren rakenteita ja piirteitä. Siksi katsoin parhaaksi pitää aineiston mahdollisimman laajana. Aineistoon
sattui vain muutama samojen kirjoittajien juttu (Tyyne Pennanen 3 kappaletta ja Maarit Vuoristo 2
kappaletta). Aineistossani on yhteensä 37 juttua. Juttujen lyhyet kuvaukset ovat lopussa liitteenä
(liite 1).
Apu 40/2009
(yhteensä 8 juttua)
1. Erilaisuuden kauneus
2. Erätulia ja ekosiivousta
3. Hurtigruten – Nopea reitti
4. Kuoleman runoilijan kuolema
5. Myytti lahden takana
20
6. Oman elämänsä prinsessa
7. Selätä syksyn taudit
8. Toista Nokiaa ei tule
Image 9/2009
1. Hullut päivät
2. Miksei enää tehdä hyviä elokuvia?
3. Murteellisten laulujen maa
4. Pokerinaama
5. Skål!
6. Tyylikuningas
Kuukausiliite lokakuu/2009
1. Elvira kokkaa
2. Isä soittaa paremmin
3. Kello käy
4. Mai neim is Mäti
5. Minä, Aku Ankka
6. Nyt puhuvat aseet
7. Runoilijan kuolema
8. Siivoojan hiljaiset paljastukset
Nyt-liite 40/2009
1. Nörteistä parhaat
2. Tuulta ja paskaa
21
Olivia 10/2009
1. Aarteita marketista
2. Jokapäiväinen leipämme
3. ”Kaikki on nyt omissa näpeissäni”
4. ”Lapsi kärsii erosta pitkään”
5. Luvattu maa
6. Metsäpirtti Lontoossa
7. Oletko sinäkin aina myöhässä?
8. Toinen sukupuoli
Suomen Kuvalehti 40/09
1. Mikko Salo (Hän-juttusarja)
2. Puoli vuotta myöhemmin
3. Umpikuja
4. Uunin rakentaja
5. Ääni laman keskeltä
Aineistoni tuntui aika ajoin suurelta, sillä analysoin oppaita ja juttuja jopa sana- ja lausetasolla. Toisaalta ajattelen, että aineiston pienentäminen olisi saattanut tehdä tutkimuksestani vähemmän validin. Etsin aineiston jutuista teoriaa havainnollistavia esimerkkejä, ja suppeammasta määrästä niitä
ei välttämättä olisi löytynyt. Oli myös hyvä ottaa mukaan erilaisia lehtiä, sillä pelkästään Imagen ja
Kuukausiliitteen juttuja tutkimalla esimerkit olisivat olleet paljon homogeenisempiä.
Seuraavassa luvussa tutustutaan feature-journalismiin entistä syvemmin. Kappaleessa 3.1. featurejournalismia pohditaan genrenäkökulmasta, ja kappaleessa 3.2. sukelletaan tarinallisuuden syövereihin. Kappaleessa 3.3. analysoidaan uhkia ja mahdollisuuksia, joita feature-journalismiin liitetään.
22
3. Genre, tarina ja featuren tulevaisuus
3.1.
Alussa oli uutinen
Lukiessani aamukahvilla kovaa uutista asetan siis toisen jalkani yksittäiseen tekstiin, samalla kun toinen
jalka ottaa tukea siitä, että tunnistan tekstin journalististen tekstien joukosta juuri kovaksi uutiseksi (Kunelius
1993, 34).
Tässä tutkimuksessa feature-journalismi käsitetään Steen Steensenin (2009) tavoin omaksi lajityypiksi, genreksi, vaikka se saattaakin näyttäytyä myös kokoelmana tiettyjä piirteitä, kuten Maria Lassila (2001, 12–13) ajattelee. Selkeitä journalistisia lajityyppijaotteluja on vaikea tehdä, sillä lajityypit vaihtelevat paitsi lehtien välillä, myös yhden lehden sisällä (Lassila-Merisalo 2009, 6). Töyry ja
kumppanit (2008, 28–31) muistuttavat, että myös juttutyypit menevät osittain päällekkäin. Reportaasit voivat muistuttaa henkilökuvia, henkilökuvat saattavat pitää sisällään kappaleita päiväkirjasta
ja niin edelleen. Uutinenkaan ei ole lajipuhdas, sillä sanomalehtiuutista voi höystää kaunokirjallisilla tekniikoilla. (Pietilä 1995b, 12; Lassila-Merisalo 2009, 14, 195.)
Tässä tutkimuksessa featuren ajatellaan toimivan ikään kuin geneerisenä yläkäsitteenä, joka yhdistää saman katon alle aikakauslehdistä ja sanomalehdistä tuttuja lajityyppejä, kuten henkilökuvan ja
reportaasin. Kuviolla 1. pyrin havainnollistamaan, kuinka sanomaja aikakauslehtien genrejen voisi
ajatella jakautuvan. Kuten kuviosta 1. voi huomata, lajityypit eivät jakaudu mielestäni mustavalkoisesti uutisiin, featureen tai mielipidejuttuihin.
Kuvion lähtöidea on peräisin Tapani Huovilan (2005, 124–134) esittämästä jaottelusta. Huovila
tosin ei puhu genreistä, vaan jakaa jutut objektiivisuus–subjektiivisuus-asteikolle niin, että ääripäissä ovat uutinen ja mielipidejournalismi, välimaastossa sijaitsevat ”raportti, reportaasi, feature sekä
erilaiset ei-päiväkohtaiset tausta-artikkelit ja kaunokirjalliseen kerrontaan perustuvat jutut”. Tässä
tutkimuksessa jälkimmäisiä kutsutaan yhteisellä yläkäsitteellä feature.
Kuviossa 1. tarkastellaan pelkästään sanomalehti- ja aikakauslehtijournalismin lajityyppejä, eikä
puututa muihin välineisiin (televisio, radio, internet). Kuviossa 1. niin sanottu tavallinen uutinen on
nimetty uutisjutuksi. Kuviossa olevien lajityyppien väliin mahtuu varmasti monenlaisia sanomaja
aikakauslehtijuttuja, jotka eivät ole selkeästi rajattavissa tiettyyn lajityyppiin. Kuviolla ei ole tarkoitus yrittää esittää kaiken kattavaa, perusteellista jaottelua, vaan antaa yksi mahdollinen tapa, jolla
juttutyyppejä on mahdollista ymmärtää.
23
KUVIO 1. Sanoma- ja aikakauslehtijournalismin voi ajatella jakaantuvan kolmeen lajityyppiin:
uutiseen, featureen ja mielipidejuttuihin. Lajityypit taas jakaantuvat juttutyyppeihin, joita on olemassa enemmänkin kuin kuviossa esitellyt.
Feature on tyypillinen aikakauslehtien, viikkoliitteiden ja sanomalehtien teemasivujen lajityyppi.
Feature-juttuja, jotka sisältävät erityisen paljon kaunokirjallisia piirteitä, voidaan kutsua kaunokirjalliseksi journalismiksi (vrt. Lassila-Merisalo 2009). Myös uutisissa voidaan käyttää kaunokirjallisia ilmaisukeinoja, kuten kohtauksia ja kuvauksia.
Käsitän genren Seija Ridellin (1994, 10; 1998, 106) tapaan osaksi yhteiskunnallisia tekstikäytäntöjä. Tekstejä kirjoitetaan ja luetaan käytännöille ominaisten merkityksellistämisen konventioiden ja
odotusten pohjalta. Tämä tarkoittaa sitä, että toimittaja sommittelee feature-jutun kokonaisuudeksi
kunkin lajityypin konventioita noudattaen. Vaikka yksittäinen feature-juttu on tietyn toimittajan
kirjoittama, jutut on silti tuotettu tiettyjen geneeristen sääntöjen perusteella. (Ridell 1994, 27.) Genre viittaa kulttuuristen esitysten erityispiirteisiin eli niihin säännönmukaisuuksiin, joilla ne erottautuvat muista esityksistä. Säännönmukaisuuksien perusteella tekstejä taas voidaan ryhmitellä saman
nimikkeen alle. (Ridell 1998, 15.) Tässä tutkimuksessa etsitään näitä säännönmukaisuuksia, jotta
featurea olisi helpompi määritellä genrenä.
Veijo Hietalan (2006, 103) mukaan genrekehys määrää sen, mitä asioita genren sisällä voidaan ylipäätänsä esittää. Genre siis antaa ohjeita siitä, miten kirjoittaa ja mitä kaavoja ja sääntöjä kussakin
tapauksessa voi rikkoa (ks. esim. Culler, 1975, 30, 116; Ridell 1992, 132–133; 1994, 28). Käytän24
nössä tämä tarkoittaa sitä, että toimittaja saattaa rikkoa uutisen tai featuren tyypillistä kaavaa, mutta
tekee rikkomisenkin aina suhteessa kulloisenkin lajityypin konventioihin. Esimerkiksi Lauri Sihvonen (2004, 119) huomasi Suomen Kuvalehden Hän-henkilökuvia tutkiessaan, että ”[t]ekstin rajoista
huolimatta Hän-juttujen kirjoittaminen – aloituksesta lopetukseen – on luovaa työtä, jossa konventioiden tunteminen ja tekstilajien taju ovat olennaisia, jotta kaavoja voi hallitusti rikkoa.” Ajatuksen
voisi tiivistää näin: jotta lajityypin sääntöjä voi rikkoa, säännöt pitää ensin tuntea. Mutta miten suomalaiset toimittajat voivat tuntea feature-kirjoittamisen säännöt?
Risto Kunelius (1998, 217) puhuu ”hiljaisesta” tiedosta eli siitä, kuinka journalistin voi olla vaikea
muotoilla ammattinsa sääntöjä ääneen. Journalistinen tieto on olemassa, mutta se on usein tietoa,
joka opitaan ja joka uusiutuu arkisissa käytännöissä. Myös suomen kielen tutkija Henna MakkonenCraig (2005, 225) huomasi, että toimittajien ilmaisutavat ”tulevat selkäytimestä”, ilman että niitä
juuri ajatellaan. Toimittaja Hanna Jensen (2008) kirjoittaa Journalisti-lehdessä, että
”[a]merikkalaiset toimittajat voivat halutessaan opiskella narratiivista journalismia eli tarinajournalismia yliopistossa. Meillä tiedon saaminen on itseopiskelun, kokeneiden toimittajien tai muutamien
toimitusten sisäpiiritiedon varassa.” Nämä huomiot selittävät osaltaan sitä, miten suomalaisissa lehdissä ehkä osataan ainakin jotakin feature-journalismin konventioita. Tieto opitaan toimijana journalistisen kulttuurin sisällä ja toisaalta tietoa aktiivisesti haetaan itseopiskelemalla eli esimerkiksi
ulkomaisia lehtijuttuja lukemalla.
Genre vaatii ymmärrystä paitsi tekijöiltä, myös lukijoilta. Tekstit on opittu ottamaan vastaan niiden
geneerisen luonteen mukaisina (Pietilä 1995b, 172; Ridell 1998, 43). Lukija siis orientoituu jutun
sisältöön sen mukaan, millaista lajityyppiä hän odottaa lukevansa, esimerkiksi uutista vai featurea.
Konventioiden rikkomiseen liittyy aina tasapainoilua: yksittäisen jutun tekijä voi käyttää vaihtelevia
esitystapoja, mutta kasvattaa silloin riskiä siitä, ettei lukija enää tunnista lajityyppiä (Kunelius 1993,
41). Genreihin liittyy myös epätasa-arvoa, sillä jotkut genret ovat yhteiskunnassa arvostetumpia
kuin toiset. Esimerkiksi uutisen statusta ei yleensä tavata kyseenalaistaa (Ridell 1998, 13, 15, 57).
Lisäksi on tärkeää muistaa, että sanomaja aikakauslehtien lajityyppeihin vaikuttavat aina kustantajan taloudelliset ja poliittiset intressit (ks. esim. Ridell 1998, 108).
25
3.2.
Tarinalla on tehonsa
Jokapäiväinen elämä on kertomuksia tulvillaan: lehtijuttuja, historiateoksia, romaaneja, elokuvia, sarjakuvia,
pantomiimia, tanssia, juoruja, käyntejä psykiatrilla (Rimmon-Kenan 1991, 7).
Puhekielessä sanat ”kertomus” ja ”tarina” ovat usein toisensa synonyymejä, mutta kertomuksenteoriassa nämä kaksi on tapana erottaa toisistaan. Tarinalla viitataan tapahtumasarjaan, josta kertomuksessa kerrotaan. (Prince 1987, 91; ks. myös Ikonen 2001, 184.) Teemu Ikosen (emt., 185) mukaan
tarina on yksinkertainen kronologia, joka vastaa kysymykseen ”mitä tapahtuu?” tai ”mitä on tapahtunut?”. Sen sijaan kertomus on vähintään kahden tapahtuman kertomista, eikä kumpikaan tapahtumista loogisesti edellytä toista. Kertomus ei siis synny pelkistä representoiduista tapahtumista,
vaan se edellyttää merkityksiä, jotka yhdistävät tapahtumat toisiinsa (emt., 195). Kertomuksen teoriassa tehdään jako myös ”tarinan” (tekstin kronologinen tapahtuma-aines) ja ”diskurssin” (tarinan
esittäminen kulloisessakin tekstissä) välillä (ks. esim. Chatman 1978, ks. myös Ridell 1994, 106).
Alun perin jaottelut pohjaavat 1920-luvun venäläisten formalistien ajatteluun. He käyttivät termejä
tarina (fabula) ja juoni (sjuzhet). (Tammi 1992, 88.)
Niin sanottu kulttuurinen käänne sai kulttuurintutkijat 1970- ja 1980-luvuilla innostumaan kertomusmuodosta. Kertovuuden eli narratiivisuuden alettiin ajatella olevan yksi tapa, jolla ihmiset tolkullistavat maailmaa. (Hietala 2006, 91–93.) Kuten Veijo Hietala (emt., 91) toteaa, kertomukset
ovat muodostaneet ”keskeisen itseilmaisun foorumin ihmiskunnan historiassa”. Kertomukset ovat
seuranneet samaa kaavaa kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa (Franklin 1987, 11). Veijo Hietala (1995, 364; 2006, 106–107) selittää kertomuksen tehokkuutta sillä, että klassinen kertomus on
hyvin samankaltainen ihmiselämän kanssa. Aivan kuten elämällä, myös kertomuksella on alku ja
loppu sekä keskellä erilaisia käänteitä. Anna-Leena Siikalan (1987, 101) mukaan ihmiset oppivat
tuntemaan kulttuurissaan tavanomaiset kertomukset ja kertomisen tavat, mikä mahdollistaa kertomuksen ymmärtämisen, mieleenpainumisen sekä uusien kertomusten esittämisen. Semiootikko Roland Barthesin (1977, 79) kuuluisan ajatuksen mukaan kertomus on kansainvälinen ja ylikulttuurinen, aivan kuin elämä itse. Viime vuosina on myös kritisoitu käsitystä, että kertomuksia olisi kaikkialla (ks. esim. Tammi 2009, 140–160).
Myös journalismin tutkijat seurasivat kulttuurintutkijoiden jalanjälkiä ja alkoivat tutkia uutisjournalismin kerronnan tekniikoita (ks. esim. Pietilä 1995a ja 1995b; Ridell 1994 ja 1998). Veikko Pieti-
26
län (1995b, 193) mukaan uutistenkin voidaan ajatella noudattavan kertomuksen peruskaavaa, jossa
alun tasapainotilasta siirrytään ristiriidan tai kriisin ja sen ratkaisun kautta uuteen tasapainotilaan.
Tässä tutkimuksessa ei oteta kantaa siihen, ovatko uutiset kertomuksia tai sisältävätkö ne kertomuksia (vrt. Julkunen 1990, 39). Oleellista on se, että feature-journalismin ajatellaan pitävän sisällään
elementtejä, jotka ovat tuttuja kertomuksista. Näitä elementtejä ovat esimerkiksi käännekohta ja
ristiriidat, ja niihin palataan vielä kappaleissa 4.8., 5.3. ja 5.5.
Niin sanottu tarinan rakenne eli alku–keskikohta–loppu on peräisin jo Aristoteleen ajoilta. Runousopin (Aristoteles 1997, 7. luku) mukaan:
Kokonaisuus muodostuu siitä, millä on alku ja keskikohta ja loppu. Alulla tarkoitan sellaista, mikä itse ei
ole välttämätön seuraus jostakin, vaan jonka seurauksena muut asiat kehkeytyvät tai syntyvät. Loppu sitä
vastoin kehittyy jonkin toisen seurauksena, joko välttämättömänä tai useimmiten, eikä sen jälkeen enää
tulee mitään. Keskikohta on se, mikä itse on seurausta toisesta ja josta seuraa toinen. Siksi hyvin rakennettujen juonien ei pidä alkaa sattumanvaraisesti mistä tahansa eikä päättyä mihin sattuu, vaan niiden tulee noudattaa näitä periaatteita.
Journalismille tarinallisuus ei ole vierasta. Esimerkiksi Pentti Raittila (1996, 151) on todennut, että
medialla on taipumus rakentaa tapahtumista kertomuksia ja draamoja. Monimutkaisten tapahtumien
esittäminen kulttuurisesti tuttujen narratiivisten mallien avulla tekee uutisesta kiinnostavan ja helposti ymmärrettävän. Raittila (emt.) tekee tärkeän huomion: journalismin tarkastelu kertomuksina ja
draamoina ei merkitse sitä, että uutiset olisivat yksittäisten toimittajien tietoisen suunnittelun tuloksia. Kyse on siitä, että ”tiedostamattomat kulttuuriset ajattelumallit ja myytit aktuaalistuvat rutinoituneessa journalistisessa työprosessissa”. Käytännössä tämä tarkoittaa jälleen genren vaikutusta.
Veikko Pietilän (1995b, 205) mukaan toimittajan tekemien valintojen kriteerinä on usein se, mikä
tuottaa sellaisen jutun, joka ”pysyy kasassa, etenee jotenkin loogisesti ja muotoutuu jonkinasteiseksi kokonaisuudeksi”. Genre siis ohittaa toimittajan tietoiset pyrkimykset.
Risto Kunelius (2000, 9) näkee tarinallisuudella olevan tilaa journalismin sisällä, mutta hänen mielestään tila ei sijaitse yhteisen tai kulttuurin, vaan yksilöllisen ja subjektiivisen alueella. Journalismin ajatellaan kertovan pysäyttäviä, koskettavia ja tunteisiin vetoavia tarinoita, mutta tarinoiden
tarkoitus on täydentää painavien ja tärkeiden uutisten antamaa kuvaa maailmasta. Koska tarinat ja
merkittävät uutiset pidetään erossa, jäävät tiedot ja tarinat Kuneliuksen mielestä etäälle toisistaan.
Viime vuosikymmenten aikana uutisten kerronta on ottanut askeleen kohti kirjavampaa suuntaa (ks.
esim. Lassila 2001, 5; Lassila-Merisalo 2009, 16). Anu Partanen (2007, 33) toteaa, että suomalaisten sanomalehtien uutissivujen artikkelit alkavat usein esimerkiksi henkilön kuvauksella tai kohta27
uksella eivätkä perinteisen mallin mukaan tärkeimmällä asialla. Kehitys on Partasen mielestä johtanut siihen, että uutistoimittajankin odotetaan usein lisäävän juttuihin ripaus ”feature-henkeä”.
John C. Hartsockin (2007, 258) mukaan uutisjournalismiin on rantautunut tarinankerronnan elementtejä, kuten henkilöhahmojen kehittyminen, juoni ja kuvaus.
Miten uutisen muutokseen sitten pitäisi suhtautua? Osa toimittajista on ainakin selvästikin päättänyt
hyväksyä asian. Esimerkiksi Ilkka Malmbergin (1998, 44) mielestä media vaikuttaa ”keskenkasvuiselta ja ahdistuneelta”, jos se ei kykene käsittelemään tunteita ja elämyksiä vaan pitäytyy tiukasti
faktassa ja ”selostaa kuin oikeudenkäyntipöytäkirja”. Tekniikan kehityksen myötä ajankohtaiset
uutiset luetaan nykyään usein internetistä, eikä lukija ei enää malta odottaa seuraavan päivän lehteä
saadakseen tietoa uutistapahtumista (ks. esim Räty 2007). Malmbergin (emt., 47–48) mukaan perinteisessä uutisessa onkin ”jotain, joka ei enää toimi”. Sen sijaan onnistunut reportaasi voisi Malmbergin mielestä auttaa lukijaa ymmärtämään aiemmin uutisoidun asian paremmin ja kokemaan asian itselleen läheiseksi.
Maria Lassila-Merisalon (2009, 30, 49) mukaan viime vuosituhannen loppupuolella kehittyneeseen
postmoderniin maailmakuvaan kuuluu tekstityyppien välisten rajojen hämärtyminen – niinpä faktan
ja fiktion sekoittumisen voi ajatella olevan nykyajan teksteille tyypillistä. Kuten Mikko Lehtonen
(1998, 41) asian ilmaisee, ”faktan ja fiktion raja vuotaa”. Faktan ja fiktion suhteen pohtiminen on
tärkeää feature-journalismista puhuttaessa, sillä fiktiosta lainattuihin keinoihin liittyy aina riskinsä:
entä jos teksti muuttuukin lukijan silmissä epäuskottavaksi?
Uutisen faktuaalisuutta pidetään yllä käyttämällä tietynlaisia diskursiivisia tekniikoita. Käytännössä
tämä tarkoittaa sitä, että toimittajat suosivat näkymätöntä kertojaa sekä muita retorisia keinoja, jotka
ikään kuin peittävät uutisen artefaktiluonteen (ks. esim. Ridell 1992, 144). Vaikka fiktion keinoja
hyväkseen käyttävää feature-juttua verrataan tässä tutkimuksessa faktaa korostavaan uutiseen, ei
niitä silti voi pitää toistensa jyrkkinä vastakohtina. Aiemmassa tutkimuksessa on huomioitu, että
koko jako faktaan ja fiktioon on kehittynyt nykyiseen muotoonsa vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Lennart J. Davis (1983, 70–101; ks. myös Ridell 1994, Lehtonen 1998 ja Lassila-Merisalo
2009) on esittänyt, että uutinen ja romaani eriytyivät omiksi lajeikseen 1700-luvun puoliväliin mennessä yhteisestä niin sanotusta uutis/romaani-diskurssista. Englantilaista kulttuuripiiriä tarkasteleva
Davis tarkoittaa sitä, että 1500- ja 1600-lukujen taitteessa sanalla novel (nykyään: romaani) viitattiin niin fiktiivisiin kertomuksiin kuin journalistisiin selostuksiinkin. Lajityypit siis saattavat aikojen
kuluessa muuttua. Esimerkiksi varhaiset aikakauslehdet saivat Maija Töyryn (2005, 112–113) mu28
kaan vaikutteita aiemmista lajityypeistä, jotka olivat peräisin kaunokirjallisuudesta, kirjeistä, näytelmistä ja esseistä. Uutisenkin nykyinen muoto vakiintui vasta 1800-luvun loppupuolella yhdessä
toimittajakunnan professionaalistumisen kanssa (ks. esim. Schudson 1978).
Keksittyjä ja tositarinoita on kerrottu aina (ks. esim. Mak 1998; Franklin 1987, 11), joten tarinallisten feature-juttujenkaan ei siis pitäisi olla meille vieraita. Miksi uutisen rakenne sitten on suomalaisille toimittajille ja tutkijoille tuttu, mutta feature-jutun rakenteesta ei juuri puhuta? Tämä selittynee
ainakin osittain suomalaisen koulutuksen sanomalehtikeskeisyydellä. Kuten Tarja Savolainen
(2010, 173) huomasi, oppikirjojen journalismi osoittautui lähiluvussa lähinnä politiikan uutiseksi.
Töyry ja kumppanit (2008, 17) selittävät sanomalehtipainotteisuutta sillä, että monilla Suomen aikakauslehtitoimittajilla on sanomalehtitausta. Toistaiseksi ainoan suomalaisen aikakauslehtikirjoittamisoppaan kirjoittanut Tom Lundberg (1992, 11) kritisoi hänkin koulutuksen vahvaa sanomalehtiperinnettä.
Lehtityön koulutus nojaa maassamme sanomalehtiperinteeseen. [--] Kirjoittajien käsittelytapa on usein
uutismainen, vaikka he laatisivat henkilökuvaa, haastattelua, featurea tai katsausta. He rakentavat tekstin
oppikirjojen mukaan: alkuun ajankohtaisin ja tärkein eli se mitä on tapahtunut, sekä sen jälkeen laajentaen ja syventäen.
Tarinallisuuden ei pitäisi olla journalismille vierasta historiallisestikaan. Aina toiseen maailmansotaan saakka uutiset oli tapana kirjoittaa kronologisesti eli perinteisessä tarinan muodossa (Bruun
ym. 1986, 54; ks. myös Lassila 2001). Tarinallisuutta käytti hyväkseen myös niin sanottu new journalism, uusi journalismi, joka kukoisti Yhdysvalloissa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun
alussa, kun maan sisällä kuohui poliittisesti ja kulttuurisesti. Uuden journalismin voi määritellä subjektiiviseksi ja kaunokirjallisuutta lähellä olevaksi reportaasijournalismiksi. (Juusola 1988, 5.) Nykyisen feature-journalismin voi ajatella syntyneen Yhdysvalloissa osana vastakulttuurin nousua ja
uuden journalismin liikettä (Partanen 2007, 29). Jon Franklinin (1987, 12) mukaan uudet journalistit
lainasivat rakenteita fiktiolta saadakseen pitkät, hankalat tarinat helposti luettaviksi, loogisiksi kokonaisuuksiksi. Myös tyylikeinot lainattiin fiktiolta, sillä uudet journalistit kannattivat esimerkiksi
kohtauksen rakentamista mahdollisimman elävästi, novellimaisesti (Partanen 2007, 103). Uuden
journalismin ominaisuuksia olivat kohtauksesta kohtaukseen etenevä rakenne, dialogi, kolmannen
persoonan näkökulma ja arkisten yksityiskohtien kuvaus (Wolfe 1973, 31–32).
Hemánus ja Tervonen (1986) ennustivat reilut parikymmentä vuotta sitten, että niin sanottu vaihtoehtojournalismi alkaa vähitellen kehitellä omaa, uudentyyppistä journalistista ammattitaitoa. Ammattitaidon perustan Hemánus ja Tervonen näkivät kokemus- ja elämysjournalismissa sekä oman
29
subjektin tai subjektiviteetin alttiiksi asettamisessa journalistisessa työssä. (Emt., 30.) Gaye Tuchman (1978, 101) totesi jo yli kolme vuosikymmentä sitten, että feature-jutun kirjoittaminen vaatii
erilaista ammattitaitoa ja kerronnallisuuden hallintaa kuin uutisen kirjoittaminen. Tuomo Mörän
(1998, 17) mielestä journalismin murros saattaa tarkoittaa sitä, että uudenlainen journalismi hakee
muotoaan. Voisikin siis ajatella, että feature-journalismin tutkiminen voisi olla yksi keino kehittää
tätä Hemánuksen ja Tervosen ennakoimaa vaihtoehtoista ammattitaitoa eteenpäin – siitäkin huolimatta, etten mielelläni ajattele feature-journalismia vaihtoehtoisena journalismina, vaan yhtenä
journalistisena lajityyppinä.
3.3.
Uhkia ja mahdollisuuksia
Mutta journalistisessa, varsinkin aikakauslehtien feature-teksteissä[,] on valtavia mahdollisuuksia käyttämättä. Kerrontatavat voivat monipuolistua, näkökulmatekniikkaa voisi suosia enemmän myös journalismissa, ja vallitsevan preesensin sijasta voisi kokeilla myös kerrontaa imperfektissä. Kunhan faktat pysyvät
faktoina ja fiktio fiktiona. Lukijaa ei saa johtaa harhaan. (Malmberg 2010.)
Tässä tutkimuksessa keskitytään feature-journalismin muotokieleen, mutta muoto on silti vain sisältöä kasassa pitävä kehikko. Muodon ja sisällön tasapainoinen yhdistäminen on yksi journalismin
peruskysymyksistä (ks. esim. Partanen 2007, 113). Näiden kahden suhteesta journalismissa ja journalismin opetuksessa on kamppailtu jo pitkään. Muodon korostamista sisällön kustannuksella on
kritisoitu (mm. Mencher 1987) ja toisaalta hyvää kirjoittamista on myös puolustettu (mm. Franklin
1987; Nelson 1990; Hartsock 2000; 2007; ks. myös Partanen 2007). Kirjoittamisen puolustajat ovat
hekin yleensä yhtä mieltä siitä, että hyvä kirjoittaminen ei yksin riitä, vaan hyvän journalismin lähtökohtana on aina kunnollinen sisältö.
Toimittaja Anu Nousiainen (1998, 118) kuvailee reportaasin muoto–sisältö-suhdetta seuraavanlaisesti. Lainauksen voi mielestäni yleistää koskemaan koko feature-kirjoittamista.
Minusta reportaasissa pitää olla sekä tietoa että elämystä. Ilman elämyksellisyyttä reportaasista tulee helposti tylsä, se luetaan velvollisuudentunnosta, jos luetaan. Pelkkä elämyksellisyys taas voi saada jutun
tuntumaan liian kevyeltä. Huomaan, että lisääntynyt kokemus on omalla kohdallani ruvennut korostamaan informaation ja pohdiskelun osuutta reportaaseissa. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että tieto
omaksutaan parhaiten elämyksen muodossa varsinkin nyt, kun sitä on tarjolla niin runsaasti, ettei kaikkea
ehdi millään haravoida.
On ymmärrettävää, että muodon korostumisen ajatellaan johtavan sisällön ohentumiseen. Journalismin murroksesta on puhuttu pitkään. Yhä käynnissä oleva murros liittyy perinteisen uutiskäsityksen kyseenalaistamiseen, yleisöherkkyyden lisääntymiseen ja subjektiivisuuden hyväksymiseen (ks.
30
esim. Mörä 1998; Väliverronen 2009a ja 2009b). 2000-luvun puolella toimituksissa on aktiivisesti
kehitetty läheisempää suhdetta yleisöön (Hujanen 2009a ja 2009b). Tällä vuosikymmenellä puhe
murroksesta – tai kriisistä – on jopa kiihtynyt (Väliverronen 2009a, 7).
Murroksen taustalla piilee myös suurempi kysymys ”objektiivisen journalismin” ajatuksesta. Aikaisemmin jako oli selkeä, kun objektiivisuus ja faktuaalisuus olivat oikeaa journalismia, ja subjektiivisuus ja elämyksellisyys taas leimattiin hömpäksi (Mörä 1998, 15–16). Mörän (emt.) mukaan journalismin kääntymisen kohti ihmisten arkea ja tärkeinä pitämiä asioita on uskottu parantavan niin
yleisösuhdetta kuin journalismia itseäänkin. Kritisoijat taas ajattelevat, että muutokset ovat reagointia kaupallisiin paineisiin ja tekevät journalismista aiempaa huonompaa. Mörä (emt., 16) pohtii:
Sen sijaan, että journalisti miettisi, mikä on tärkeää, olennaista ja totta, hän pohtii, mikä ihmisiä mahdollisesti miellyttää. Sen sijaan, että journalisti analysoisi ja kertoisi faktoja, hän tunnelmoi ja kertoo mukavia
tarinoita. Seurauksen on viihdyttävää, mutta kesyä ja harmitonta journalismia [--].
Lainaus osuu feature-journalismiin, eikä syyttä. Tarinallisuus ja kaunokirjallisten keinojen käyttäminen vievät huonoimmillaan nimenomaan viihdyttävään, mutta harmittomaan hömppään. Anu
Kantolan (1998, 32) mielestä lukijan miellyttäminen ymmärretään usein niin, että tehdään juttuja,
joissa ollaan samaa mieltä kuin lukija ja kerrotaan asioista viihdyttävästi. Tällöin Kantolan mielestä
unohtuu se, että monilla lukijoilla tekstin kiinnostavuuteen liittyy muitakin arvoja kuin ”tekstin sulava keveys ja kivasti poseeraava haastateltava”.
Muun muassa Anu Partanen (2007, 134) on kiinnittänyt huomiota subjektiivisuuden nousuun. Subjektiivisuus rinnastetaan yleensä minä-muotoiseen kirjoittamiseen, ja minä-muodon kammoamiseen
taas liittyy ajatus toimittajan egon pönkittämisestä ja toimittajien brändäyksestä (ks. esim. Lassila
2001, 81; Makkonen-Craig 2005, 221–223). Minä-muotoa ei silti voi ohittaa olankohautuksella.
Toimittajan persoona on tullut journalismissa yhä tärkeämmäksi (ks. esim. Kantola 1998, 22). Minä-journalismi jakaa mielipiteitä paitsi journalismin tutkijoiden, myös toimittajien keskuudessa (ks.
esim. Makkonen-Craig 2005, 221–222). Kuten myöhemmin kappaleessa 5.6. huomataan, myös
aineiston angloamerikkalaiset feature-oppaat suhtautuvat minä-muotoon ristiriitaisesti. Uutisissa
minä-muotoa ei ole perinteisesti tavattu, sillä yksikön ensimmäisen persoonan kerronta on varattu
fiktioon ja arkikeskusteluihin (Hietala 2006, 94).
Ajatus siitä, että toimittaja ei saisi tuoda mielipiteitään esiin, perustuu jo aiemmin mainittuun ajatukseen ”objektiivisesta journalismista”. Objektiivisuuden vaikutelmaan on perinteisesti pyritty
31
rajaamalla pois journalistien omat mielipiteet (Mörä 1998, 15). Uutiset on kirjoitettu sellaiseen
asuun, ettei niistä suoraan näy toimittajan näkemys asiasta eli kommentit ovat tekstiin sisäänrakennettuja ja piilotettuja. Toimittaja ikään kuin antaa muiden puhua asiat, jotka ovat kannanottoja ja
välttää näin henkilökohtaisten kommenttien esittämisen. (Bruun ym. 1986, 179.) Vaikka käsitys
puolueettomuudesta on edelleenkin tärkeä osa journalismin uskottavuutta, on objektiivisuuskäsitystä kyseenalaistettu jo pitkään (ks. esim. Carey 1986, 158–161; Mörä 1998, 16; Hartsock 2007, 257;
Väliverronen 2009b, 17). Teksti ei muutu ei-objektiiviseksi, vaikka kirjoittaja käyttäisikin ensimmäistä persoonaa (ks. esim. Mäkinen 1990, 157).
Toimittajan persoonan korostaminen ei sinänsä ole uusi ilmiö, sillä vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä uutiset sisälsivät usein viittauksia toimittajaan (Bruun ym. 1986, 53–54). Myös uusi
journalismi oli aikanaan tunnettu Tom Wolfen ja Gay Talesen kaltaisista tähtitoimittajista. Markku
Juusolan (1988) mukaan tähteys juonsi juurensa siitä, että uudet journalistit omaksuivat kirjailijan
roolin ja pyrkivät hyvään kirjoittamiseen. (Emt., 5, 50–51, 94–96). Suomessakin Apu ja Seura loivat 1950-luvulla elämyksellisen ”tempausjournalismin”, joka nosti toimittajat kokijoiksi ja näkijöiksi (Kivikuru 1996, 60).
Tarinallisuus, fiktion keinojen käyttäminen ja subjektiivisuus ovat asioita, jotka osa tutkijoista ja
toimittajista näkee nimenomaan journalismia rappeuttavina. Kritisoijien mielestä kehitys johtaa
viihteellistymiseen ja henkilöimiseen sekä syö journalismin sisältöä aiempaa ohuemmaksi ja epäuskottavammaksi. Vastapoolina keskustelussa ovat ne, jotka uskovat, että asioista saadaan aiempaa
kiinnostavampia ja ymmärrettävämpiä, kun kirjoittamiseen kiinnitetään enemmän huomiota. Jutun
sisällön tai sen faktuaalisuuden ei tarvitse kärsiä, vaikka muotokieleen on kiinnitetty aiempaa
enemmän huomiota. Ideaalitapauksessa feature-journalismin voisi ajatella olevan ”hidasta” journalismia, jonka pariin lukija voi uppoutua pitkäksikin aikaa. Feature-journalismi voisi taustoittaa ja
auttaa ymmärtämään maailmaa paremmin kuin nopeatahtinen klikkailu nettiuutisesta toiseen.
Feature-journalismi pitää sisällään elementtejä, jotka sijaitsevat journalismin murroksen kipupisteessä. Lisäksi feature on huonosti ja epäselvästi määritelty termi, johon on liiankin helppo liittää
kaikki negatiiviset piirteet, jotka journalismin kenttää parhaillaan kuohuttavat. Tämän tutkimuksen
tarkoitus on osaltaan purkaa näitä stereotypioita, mutta yksi asia on hyvä huomioida: on olemassa
huonoja uutisjuttuja ja yhtälailla huonoja feature-juttuja. Seuraavissa kahdessa luvussa (4 ja 5) tarkastellaankin sitä, millaista hyvä feature on rakenteeltaan ja ilmaisukeinoiltaan kirjoitusoppaiden
valossa.
32
4. Featuren rakennuspalikat
4.1.
Feature oppaissa
Arkkitehdit luottavat piirustuksiin, valmentajat suunnittelevat pelistrategioita, ohjaajat käyttävät kuvakäsikirjoituksia. Nonfiktio-juttujen kirjoittajilla on liian harvoin ennakkosuunnitelma rakenteesta. He käyttäytyvät kuin
typerä tai itsepäinen autonkuljettaja, joka kieltäytyy katsomasta karttaa tai kysymästä suuntaa. Lopputulos
on usein sama: turhauttava, hämmentävä ja hyödytön matka. (Massé 2006. Käännös E.N.)
Eri tekstilajien rakenne on syntynyt ja muovautunut historian kuluessa. Tekstin rakennetta voidaan
lähestyä esimerkiksi niin, että tarkastellaan, miten tekstin eri elementit ovat järjestäytyneet. Eri juttujen yhtäläisyyksiä etsimällä voi löytää tietylle genrelle tyypillisiä rakenteita. (Halliday ja Hasan
1986, 53; Swales 2004, 33–67; Mäntynen 2003, 59, 87.)
Ennen rakenteeseen hyppäämistä on kuitenkin syytä luoda lyhyt katsaus siihen, miten oppaat suhtautuvat feature-journalismiin. Feature nimittäin määritellään eri oppaissa hieman eri tavoin. Osassa
käsite oli laajempi, osassa suppeampi. Vicky Hayn (1990, 7) mukaan feature ei ole arvostelu, kolumni tai niin sanottu täytejuttu (filler). Hay (emt., 3) käsittää featuren samalla tapaa, kuin miten se
tässä tutkimuksessa käsitetään eli omaksi genrekseen, jolla on omat konventionsa. Tom Lundbergin
(1992, 88) mielestä feature on ”englanninkielinen käsite katsaukselle, reportaasille tai uutiselle,
joka näyttää asian ihmiskokemuksen tasolla [--] Vaikka hän [toimittaja] kirjoittaa faktaa, jutun
muoto ja sävyt nojaavat parhaimmillaan kaunokirjallisuuteen”. Tom Lundberg luettelee erikseen
henkilökuvan, haastattelun, featuren ja katsauksen eli hänen mielestään feature on oma juttutyyppinsä.
Moni kirjoittaja (mm. Wheeler 2009; Hennessy 1989) laskee featureksi myös kolumnit ja arvostelut. Tässä tutkimuksessa kolumneja ja arvosteluita ei lasketa featureksi, vaan niiden ajatellaan kuuluvan mielipidekirjoitusten joukkoon. Erityisen mielenkiintoista on se, että Vicky Hay (1990, 8)
painottaa jyrkästi, että advertoaali ei ole feature, sillä ”feature-jutut ovat journalismia, eivät mainoksia”. Sen sijaan Pape ja Featherstone (2006, 90) esittelevät advertoaalin yhtenä featurejuttutyyppinä muiden seassa problematisoimatta sitä mitenkään. Tässä tutkimuksessa advertoaali ei
ole lainkaan journalismia.
Termien sekasotku kertonee, että termi feature ei ole vakiintunut muuallakaan maailmassa. Käytännössä oppaat kuitenkin luettelevat feature-jutulle hyvin samantyylisiä piirteitä.
33
Taulukossa 1. esittelen Sharon Wheeleriltä (2009, 2–3) poimitut uutisen ja feature-jutun tyypilliset
piirteet. Feature-juttu on esimerkiksi pidempi kuin uutinen ja sisältää usein mielipiteitä, väriä ja
kuvailua.
TAULUKKO 1. Uutisen ja feature-jutun tyypillisiä piirteitä Sharon Wheelerin (2009) mukaan.
Uutinen Feature‐juttu faktasisältöinen kirjoittajan ”oma ääni”, kirjoitustyyli korostuu tiettyyn malliin kirjoitettu ei yhtä selkeää rakennetta lyhyt ja terävä pidempi kuin uutinen persoonattomuuteen pyrkivä voi sisältää mielipiteitä, väriä ja kuvailua voimakkaat mielipiteet yleensä sitaateissa sitaattien ja dialogien laaja käyttö ajankohtainen taustoittava tiukat deadlinet kirjoitetaan pidempään kuin uutista Oppaissa feature-jutut on jaoteltu monella eri tavalla. Keräsin oppaiden luettelemia featuren lajityyppejä ja tarkastelen seuraavaksi, löytyykö näitä aineistoni suomalaisista lehtijutuista. Käännökset
ovat minun tekemiäni. Jaottelu on tehty karkeasti yleistäen eli moni jutuista voisi sijaita useammassakin eri kategoriassa. Olen kuitenkin valinnut yhden luokan, johon lehtijuttu mielestäni sopii parhaiten.
Henkilökuva paneutuu henkilöön mahdollisimman syvällisesti. Esimerkkinä Suomen Kuvalehden
Hän-juttu Mikko Salo. Juttu kertoo yhden miehen, porilaisen palomiehen, elämäntarinan, ja jutussa
on haastateltu pelkästään Mikko Saloa itseään. Hän-juttusarjan henkilökuvista on tehty pro gradu tutkielmakin (Sihvonen 2004). Henkilökuvia voisivat olla myös Olivian Toinen sukupuoli (juttu
kirjailija Monika Fagerholmista) ja Suomen Kuvalehden Uunin rakentaja (juttu kirjailija Antti Hyrystä).
Persoonaprofiili keskittyy tiettyyn henkilöön, paikkaan tai asiaan kertoen sen taustoista haastatellen tai havainnoiden. Jos henkilökuva syväluotaa henkilön elämää, voi persoonaprofiili sen sijaan
laajentua kertomaan muistakin asioista ja käyttää lähteinä muitakin kuin pelkästään jutun kohteena
olevaa henkilöä. Persoonaprofiilista esimerkkinä voisi olla Kuukausiliitteen Minä, Aku Ankka, joka
kertoo kyläkauppias Vesa Keskisen elämästä. Jutussa käytetään Keskisen lisäksi muitakin lähteitä
(kyläkaupan asiakas, Keskisen työntekijä ja Töysän vs. kunnanjohtaja).
34
Ilmiöjuttu avaa ilmiötä, trendiä tai jotakin poliittista tai sosiaalista liikettä – aihe voi vaihdella
muodista terrorismiin. Ilmiöjuttu on Kuukausiliitteen Nyt puhuvat aseet, joka kertoo aseiden yleisyydestä Suomessa. Toinen esimerkki on Olivian Luvattu maa, joka kertoo maallemuutosta.
Omakohtainen juttu on juttutyyppi, jolla on selkeä minä-kertoja. Minä-kertojia löytyi aineistostani
eniten Olivia-lehdestä. Lehdessä oli yli kahden sivun juttuja yhteensä kahdeksan kappaletta, ja niistä peräti viidessä käytettiin selkeää minä-kertojaa. Neljä juttua oli kirjoitettu minä-muotoon toimittajan näkökulmasta, ja lisäksi vielä yksi henkilöhaastattelu oli kirjoitettu minä-muotoon. Omakohtaisesta jutusta esimerkkejä ovat Olivian Oletko sinäkin aina myöhässä? ja Kuukausiliitteen Siivoojan hiljaiset paljastukset.
Avausjuttu sijaitsee yleensä sanomalehden jonkin sektion eli osaston etusivulla (esimerkiksi sunnuntaisivujen ensimmäinen iso juttu). Jos aikakauslehden osioiden avaavat jutut lasketaan mukaan,
esimerkkejä löytyy Olivia-lehdestä. Vapaalle-osion avaa Jokapäiväinen leipämme ja Kauneus-osion
aloittaa Aarteita marketista.
Väritysjuttu on uutisen yhteydessä oleva ”kainalo”, jolla haetaan uutisen rinnalle havainnollistavaa
esimerkkiä. Väritysjuttuja ei ollut aineistossani, koska valitsemani lehdet ovat aikakauslehtiä tai
liitteitä.
Uutistarina kuvaa ajankohtaista tapahtumaa uutisjuttuja syvemmin. Esimerkkinä voisi olla Suomen
Kuvalehden juttu Umpikuja, joka kertoo pääministeri Matti Vanhasen ongelmista vaalirahakohun
aikaan. Lajityyppi sijaitsee uutis- ja feature-journalismin rajalla. Uutistarinoita löytyy esimerkiksi
sanomalehden teemasivuilta.
Uutisen taustoittaja taustoittaa nimensä mukaisesti jotakin ajankohtaista tapahtumaa. Uutisen taustoittaja on Suomen Kuvalehden juttu Ääni laman keskeltä. Juttu kertoo Irlannin laman syistä ja seurauksista.
Seurausjuttu kertoo tietystä tapahtumasta tietyn ajan jälkeen. Seurausjuttu on Suomen Kuvalehden
mahalaukun pienennysleikkauksesta kertova juttu Puolen vuoden jälkeen.
Kysymys-vastausjuttu on kysymys-vastaus-muotoon kirjoitettu juttu. Aineistossani ei ollut yhtään
tällaista juttua.
35
Kansijuttu on juttu, jolla aikakauslehden numero myy. Avun kannessa mainostetaan juttua Kuoleman runoilijan kuolema. Kannessa se myydään otsikolla Julma loppu: Mauno Saaren kirjan karu
kuva Paavo Haavikon viimeisistä ajoista. Saattaa olla, että kansijutun merkitys korostuu oppaissa,
koska Yhdysvalloissa aikakauslehtien myynti perustuu huomattavasti suuremmassa määrin irtomyyntiin, kun taas Suomea on pidetty maailman vankimpana tilausmyyntimaana (Kivikuru 1996,
44–45).
Kakkosjuttu on juttu, jota ei välttämättä mainosteta yhtä isolla kuin kansijuttua. Sellainen voisi
olla esimerkiksi Imagen Hullut päivät, joka kertoo internetin ilmaistaloudesta. Aihe ei päätynyt
lehden kanteen todennäköisesti sen takia, että laulaja Lauri Tähkä ja kirjailija Hanif Kureish myyvät
kannessa paremmin kuin hankalahko abstrakti aihe.
Feature-juttuja voi luokitella myös niiden aiheiden perusteella. Carla Johnson (2005, 112, 153) nimeää matka-, talous-, lifestyle-, ruoka-, muoti- ja urheilujutun sekä historiallisen jutun. Sellaisia
voisivat olla esimerkiksi seuraavat:
Matkajuttu: Avun Merimatka postikortissa: Hurtigruten – Nopea reitti kertoo norjalaisesta merimatkasta.
Historiallinen juttu: Kuukausiliitteen Mai neim is Mäti kertoo suomalaisten politiikkojen kielitaidosta lähtien vuodesta 1952 aina nykypäivään.
Talousjuttu: Suomen Kuvalehden Ääni laman keskeltä kertoo Irlannin talousvaikeuksista.
Ruokajuttu: Kuukausiliitteen Elvira kokkaa ja Olivian Jokapäiväinen leipämme käsittelevät ruokaa minä-kerronnallisesti eli ne voisivat toisaalta olla aivan yhtä hyvin omakohtaisia juttuja.
Seuraavassa kappaleessa 4.2. tarkastellaan uutisen rakennetta ja kappaleessa 4.3. hypätään featurejutun rakenteeseen. Pyrin muodostamaan oppaiden perusteella erilaisia malleja, joiden avulla rakennetta voisi hahmottaa. Sitten tarkastelen jutun sisäistä jäsentämistä, kappaleiden linkittämistä
sekä avausta ja päätöstä.
36
4.2.
Uutisen rakenne
[--] lukija näyttää olevan melko kärsimätön ja arvaamaton: 'hän' haluaa tärkeimmät tiedot heti ja saattaa jättää jutun lukemisen kesken melkein milloin tahansa. Lukijalle on myös osoitettava asioiden tärkeysjärjestys.
Pitkiin johdatteluihin tai monimutkaisiin argumentaatioketjuihin ei ole varaa: lukija haluaa asiat tarjoiltuna
koherenteissa palasissa. Lukijan potentiaalisen irrationaalisuuden (hyppelehtivä, kesken jutun alkua alkava
lukeminen) suhteenkin elementtikirjoitus tarjoaa vastauksen. (Kunelius 1993, 43.)
Tässä tutkimuksessa uutinen ja feature on asetettu ikään kuin toistensa vastakohdiksi, vaikka jako
on hyvin pitkälle keinotekoinen. Toisaalta uutinen ja feature-juttu eroavat toisistaan lähtökohtaisesti
esimerkiksi lukijasuhteeltaan. Maija Töyryn (2009, 133) mukaan aikakauslehteä luetaan, koska se
vangitsee lukijan kiinnostuksen, ei velvollisuudentunnosta tärkeitä aiheita kohtaan. Uutisen ydinasiat voi silmäillä läpi nopeasti, kun taas feature-juttuun pitää paneutua pidemmäksi aikaa.
Jotta feature-jutun rakennetta olisi mahdollista käsitellä, on aloitettava uutisen rakenteesta. Bruunin,
Koskimiehen ja Tervosen (1986, 52) mukaan uutinen on journalismin vanhin ja vakiintunein muoto, vaikka sekin on historian kuluessa muuttunut. Klassinen uutinen aloitetaan olennaisella ja siitä
jatketaan epäolennaiseen. Muotoa kutsutaan kärjellään seisovaksi pyramidiksi. (Ks. esim. Bruun
ym. 1986, 55, 151; Kotilainen 1989, 101; Okkonen 1980, 187.) Uutismuotoisuuden avulla uutinen
tunnistetaan, sille voidaan antaa erilaisia merkittävyyspainoja ja sen avulla pyritään ilmaisemaan
myös erilaisten uutismuotoisten sanomien luotettavuuden astetta (Bruun ym. 1986, 58).
Perinteinen uutispyramidi näyttää tältä (Suhola ym. 2005, 101):
KUVIO 2. Uutispyramidi.
Uutiskirjoittamista leimaa edelleenkin olennaisin ensin -periaate (Lassila 2001, 8). Aloituksen kirjoittamisessa kirjoittajan pitäisi vastata kysymyksiin mitä, missä, milloin, miten, miksi ja kuka
(Miettinen, Kalliomäki ja Suominen 1981, 129). Simo Sipolan (1998, 85) mukaan ammattitaitoinen
37
toimittaja tekee uutiskärjen avulla sinänsä mielenkiinnottomasta tapahtumasta tai asiasta kiinnostavan. Tapani Huovila (2005, 137) jakaa uutisen kärjen neljään ryhmään: ydinasiakärki, tiivistelmä,
erityispiirrekärki ja sitaattikärki. Kappaleessa 4.5. tarkastellaan keinoja, joilla feature-jutun voi
aloittaa.
Uutisen muodon sanotaan juontuvan Yhdysvaltain sisällissodasta. Lennätinlinjat katkeilivat sodan
aikana, joten kirjeenvaihtajat muotoilivat uutiset niin, että tärkein lähetettiin ensin. Toinen historiallinen syy uutismuodon syntymiseen on se, että toimitustyössä juttuja lyhennettiin niin, että tekstiä
katkaistiin lopusta. Siksi häntäpäähän sijoitettiin vähiten tärkein aineisto. (Bruun ym. 1986, 151–
152.) Bruun ja kumppanit (emt.) huomauttavat, että uutisten pyrkimys kertoa yleisölle tapahtuma
nopeasti ja ytimekkäästi olisi todennäköisesti vienyt kehityksen tähän suuntaan joka tapauksessa.
Uutisen muotoa on myös kritisoitu. Justin Lewis (1991, 130) huomauttaa, että editointikulttuurin
muutoksen (esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmien) myötä uutisia ei enää tarvitse ”leikata” lopusta,
vaan niitä voi tarvittaessa tiivistää keskeltä. Lewisin mielestä uutinen onkin rakenteeltaan kummajainen, sillä se ei noudata lainkaan niin sanottua hermeneuttista koodia. Hermeneuttinen koodi eli
arvoituksen koodi on semiootikko Roland Barthesin käsite, ja sillä viitataan tekstin jännitteeseen.
Hermeneuttinen koodi säätelee lukijan odotuksia ja halua saada selvyys kysymykseen viivyttämällä
ratkaisua erilaisin konstein. (Kangassalo 1991, 9; Ikonen 2001, 199–200). Lewisin (emt., 131) mielestä uutisen rakenne on verrattavissa siihen, että vitsin huippukohta, punchline, kerrottaisiin ennen
vitsiä tai pelin ratkaisu ennen pelin katsomista.
Uutisiakin voidaan ajatella olevan erilaisia. Bruun ja kumppanit (1986, 54–55) luettelevat uutissähkeen, uutisraportin, uutistaustan sekä uutiskommentin. Tässä tutkimuksessa uutisella tarkoitetaan
uutissähkeen tai uutisjutun kaltaisia journalistisia tuotteita, jotka aloittavat olennaisella ja joissa
pyritään kantaaottamattomuuteen ja uutiskertojan anonyymiyteen (Pietilä 1995a, 59, 63; ks. myös
Lassila 2001, 9). Rajat ovat häilyviä, sillä esimerkiksi aineistossani oleva Suomen Kuvalehden juttu
Umpikuja voitaisiin yhtä hyvin määritellä sisältävän piirteitä uutisesta (ajankohtaisuus, tiivistelmäavaus), mutta toisaalta se ei noudata perinteistä uutiskaavaa loppuun saakka. Mielestäni määrittelyllä ei sinänsä ole merkitystä – turhan pikkutarkka luokittelu uutisiin ja ei-uutisiin on usein turhaa ja
ruokkii vastakkainasettelua entisestään.
Ebbe Grundwaldin (2005, 63) mukaan standardiuutisen rakenne jaetaan yleensä neljään osaan: 1)
johdanto, joka sisältää kaikkein tärkeimmän uuden tiedon (kärki), 2) tausta, joka lisää perspektiiviä
38
uuteen informaatioon, 3) todisteet, jotka yleensä muodostuvat sitaateista ja 4) tiedot, jotka voidaan
myös jättää pois.
Maria Lassila (2001, 24) huomauttaa, että uutinen on juttutyyppinä niin vakiintunut, että sitä on
käytännön työssä vaikea kyseenalaistaa. Tuomo Mörän (1996, 113) mukaan vakiintuneet aineiston
keruuseen ja esitystapaan liittyvät rutiinit saattavat alkaa määritellä uutisjournalismin sisältöä. Ilkka
Malmberg (1998, 52) huomasi Helsingin Sanomien kotimaantoimituksen esimiehenä työskennellessään, että toimittajilla oli vaikeuksia kirjoittaa juttua muuhun kuin uutispyramidin muotoon. Malmberg kritisoi, että ”[--] sen pahuksen pyramidin rakenne kuin tuntui työntyvän kaikkeen kirjoittamiseen: reportaaseihin, analyyseihin, haastatteluihin.”
Uutinen nähdään helposti muodoltaan ja sisällöltään ikuisena ja itsestäänselvyytenä, mutta silti
perinteinen uutinen on parhaillaan murroksessa (Mörä 1998, 13). Tärkeä huomio on se, että uutispyramidi ja samoin seuraavassa kappaleessa 4.3. esiteltävät feature-jutun rakennekaavat ovat ideaalityyppejä tai ihannemalleja. Todellisuus on usein toinen asia. Pertti Hemánus (1990, 57) huomauttaa, ettei oppikirjoissa yleensä tavata käsitellä sitä, kuinka paljon journalistisen työprosessien ihannemallista joudutaan käytännön työssä poikkeamaan. Myös Veikko Pietilä (1995b, 12) korostaa,
että koko uutisgenre ylipäätänsä on tutkijoiden luoma ideaalityyppi. Seuraavissa kappaleissa tutustutaan tarkemmin feature-juttuun: kokonaisrakenteeseen, sisäiseen jäsentämiseen, avaukseen ja päätökseen.
4.3.
Feature-jutun rakenne
Parhaat kirjoittajat ymmärtävät rakenteen merkityksen (Hay 1990, 77. käännös E.N.).
Anu Nousiaisen (1998, 128) mukaan pitkän jutun rakenteeseen pitää kiinnittää paljon huomiota.
Sivulta toiselle etenevä juttu on rakennettava ”eri tavalla kuin sellainen, joka on kokonaan lukijan
silmien edessä”. Tässä piilee myös feature-kirjoittajan suuri haaste: miten pitää lukija hyppysissä
koko pitkän jutun ajan?
Tom Lundberg (1992, 48) kuvaa oppaassaan aikakauslehtijutun rakennetta näin:
Mitä on rakenne? Se on tapa, kuinka kerrot juttusi; millä tavoin jäsentelet aineistosi, miten kuljetat lukijasi ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Siinä on koko juttusi arkkitehtuuri; sen varassa se joko seisoo tai
kaatuu. Koska kirjoitat jutun luettavaksi kokonaan, siinä pätevät kokonaan toiset rakennesäännöt kuin uutistyössä.
39
Kuten luvussa 1.2. mainittiin, oletan featuren olevan lähtökohtaisesti vapaamuotoista. Silti esimerkiksi Tom Lundbergin (1992, 48) oppaan mukaan aikakauslehtijutun kirjoittamisen vaikein osuus
on oikean rakenteen löytäminen. Seuraavaksi tarkastelen siis feature-jutun rakennekaavoja. Olen
piirtänyt kaavat oppaiden kuvausten perusteella muutamaa valmista kuviota (3 ja 4) lukuun ottamatta. Myös oppaissa (mm. Wheeler 2009, 3; Pape & Featherstone 2006, 59) huomioidaan, että feature-juttu on uutista vapaamuotoisempi. Silti oppaat esittelevät tyypillisiä kaavoja, joiden mukaan
jutun voi rakentaa. Erittelin toisistaan kahdeksan feature-jutun rakennetta: paperinukke, pikari, timantti, tiimalasi, suorakulmio, pyramidi, kehä ja kynttelikkö.
Paperinukke
Oppaiden (mm. Hay 1990, 76–86; Johnson 2005, 37–44; Sumner & Miller 2009, 105–114; Garrison 2004, 97) perusteella yleisin tapa kuvata feature-jutun rakennetta on seuraava: jutulla on avaus,
ydinkappale, kehitys ja päätös. Vicky Hayn (1990) mukaan paperinukkekaava näyttää tältä:
KUVIO 3. Paperinukke.
Paperinukkemallissa korostuu niin sanottu ydinkappale, josta oppaat käyttävät eri nimiä: nut graph,
bridge, billboard paragraph, summary paragraph tai transition. Ydinkappaleen idea on kertoa
oleellisin asia, tiivistää jutun ydin pariin lauseeseen tai yhteen kappaleeseen. Avauksen on tarkoitus
viihdyttää, koukuttaa ja/tai imaista lukija mukaansa, mutta ydinkappaleen pitäisi selittää, mistä jutussa on kyse. (Hay 1990, 83.) Featuren ydinkappale on siis tavallaan se, mitä uutisessa kutsutaan
kärjeksi, oleellisin tieto tiivistettynä muutamaan lauseeseen. Carla Johnsonin (2005, 41–42) mukaan
ydinkappale sitoo alun kontekstiin. Toisaalta faktaosuuden sijoittamista kannattaa miettiä tarkkaan.
40
Maria Lassila-Merisalon (2009, 76) mukaan tiivistävän ja taustoittavan ”faktadiskurssin” alkaminen
voi katkaista jutun narratiivin.
Myös persoonaprofiilin tyypillinen kaava noudattaa paperinukkemallia (Garrison 2004, 158). Ensin
tulee avaus, joka on tyypillisesti joko anekdootti tai kuvaus. Sitten seuraa ydinkappale, joka selittää,
miksi kyseinen henkilö on juuri nyt ajankohtainen tai miksi tämä juttu on tehty. Seuraavaksi tuodaan esiin kohteen nykyinen menestys ja saavutukset sekä menneisyys. Lopuksi tulee päätös, jolla
on usein yhteys avaukseen.
Tarkastellaan paperinukkekaavaa käytännössä. Olivian juttu Luvattu maa alkaa vahvalla minämuotoisella avauksella. Hieman myöhemmin alkua seuraa selventävä ydinkappale (alleviivaus
E.N.). Ydinkappale kertoo, mitä juttu käsittelee ja mitä tekemistä alulla on jutun aiheen kanssa.
Mitä minä täällä teen? Nurmikko huutaa leikkuuta ja omenapuun oksat repsottavat. Nurkista vetää sisään
ja mansikkamaa pitäisi kitkeä. En edes pidä nikkaroinnista enkä erota juolavehnää kärhöstä.
Tein silti sen, mistä monet vain haaveilevat: muutin maalle. Jätin kerrostaloelämän ja ostin vihreän tuvan
pienestä maalaiskunnasta Pirkanmaan ja Satakunnan rajalta. [--]
Maaseutuasumista selvittäneen Onni muuttaa maalle -hankkeen mukaan jopa 200 000 suomalaista asettuisi maalle, jos sille ei olisi mitään estettä. Ihmiset jäävät kaupunkiin, koska on pakko. Kaupungissa ovat
työpaikat, ystävät ja elämä.
Mitä maalla sitten on?
Suomalainen muuttoliike on suuntautunut maalta kaupunkiin. 1960- ja 1970-luvuilla maaseutu alkoi autioitua, kun ihmiset ryntäsivät työn perässä kaupunkeihin. [--]
Myös Suomen Kuvalehden juttu Puoli vuotta myöhemmin noudattaa paperinukkekaavaa. Juttu alkaa
dialogilla, josta lukija ei vielä välttämättä ymmärrä kovinkaan paljon ennen kuin lukee taustoittavan
ydinkappaleen (alleviivaus E.N.). Ydinkappale sitoo vetävän alun kontekstiin.
Maaliskuun viimeisenä torstaina Heli Härönoja vastasi puhelimeen Peijaksen sairaalassa.
”Hengissä ollaan”, hän sanoi.
”Mutta kipuja on kyllä, aikamoiset kivut.”
Koko vatsan seutuun sattui, mutta vasen kylki oli arin.
”Niin kuin joku olis kenkinyt sen kunnolla.”
Härönojalle oli juuri tehty vantaalaisessa sairaalassa mahalaukun ohitusleikkaus. Hänen mahalaukkunsa
oli typistetty pieneksi pussiksi, ja ohutsuoli oli liitetty siihen. [--]
Jos alkua selittävä ydinkappale ei seuraisi heti alun jälkeen, lukija ei välttämättä jaksaisi odottaa,
mistä jutussa on kyse. Siksi ydinkappale on tärkeä esimerkiksi edellisen tekstikatkealman kaltaisen
irrallisen avaussitaatin jälkeen.
Paperinukkekaavassa voi nähdä yhteisiä piirteitä perinteisen esseen rakenteen kanssa. Essee alkaa
johdannolla, joka kertoo aiheen ja herättää lukijan mielenkiinnon. Sitten seuraa teemaväite. Esseen
41
runko tukee ja kehittelee teemalausetta. Kukin kappale käsittelee yhtä asiaa, ja kappaleen pääajatus
esitellään johtolauseella. Lopetuskappale auttaa lukijaa ymmärtämään esseen tarkoituksen kertaamalla ja tiivistämällä kirjoittajan pääajatuksen. (Mäkinen 1997, 270.) Mikkolan et al (2003) mukaan
essee sijaitsee tyylillisesti artikkelin ja novellin välimaastossa. Sukulaisuussuhde kaunokirjallisuuden kanssa näkyy yleensä tekstissä. Pohtivuus ja henkilökohtaisuus ovat esseen tyypillisiä piirteitä.
Tekijä saa olla esseessä läsnä, mutta pohdintojen lähtökohtana ja täydennyksenä kirjoittaja käyttää
kirjallisia ja suullisia lähteitä. Essee antaa tilaa myös epävarmuudelle ja epäilylle. (Mikkola et al
2003, 147, 198–200.)
Pikari
Pikari on sama kaava kuin paperinukke, mutta ilman ydinkappaletta (Hay 1990, 76–77). Pikarimallissa avaus on jutun tärkein osa, kehitys johtaa käännekohtaan ja päätös tuo juttuun vielä jotakin
lisäarvoa. Vicky Hayn mukaan featuren pikarikaava näyttää tältä:
KUVIO 4. Pikari.
Pikarikaavaa noudattaa Olivian juttu ”Kaikki on nyt omissa näpeissäni”. Juttu alkaa dramaattisesti,
kun 46-vuotias päähenkilö saa lopputilin työstään. Sitten kerrotaan päähenkilön elämästä ja hänen
kokemistaan vastoinkäymisistä (aiemmat irtisanomiset). Loppujen lopuksi tarina päättyy hyvin, kun
päähenkilö päättää ryhtyä yrittäjäksi ja löytää unelmatyön. Jutussa ei ole ydinkappaleeksi luettavaa
selittävää kappaletta, joka erottaa pikari- ja paperinukkekaavat toisistaan.
Pikari muistuttaa läheisesti aristoteelista tragedian rakennetta, alku–keskikohta–loppu (Aristoteles
1997, 7. luku). Perinteiselle uutiselle aristoteelinen rakenne on vieras (ks. esim. Lewis 1991, 12442
132; Ridell 1998, 143). Pikarin voi ajatella muistuttavan myös novellia, sillä novellijuoneen10 kuuluu käännekohta (pikarissa: kehityksen huipentuma) ja loppuratkaisu (pikarissa: päätös) (Mikkola et
al 2003, 252). Novelli kuvaa usein jotakin tärkeää tapahtumaa päähenkilön elämässä. Siitä on rajattu pois kaikki epäoleellinen, joten se, mitä sanotaan, on jossain merkityksessä tärkeää. Juoni etenee
kohti ratkaisevaa käännekohtaa, mutta tärkeintä novellissa on loppuratkaisu, johon kaikki langat
johtavat. (Tupala 1973a, 11.) Päähenkilö siis kohtaa vastuksen, ja lopussa seuraa ratkaisu (Franklin
1987, 11).
Jos pikarikaavaa verrataan novelliin, on hyvä huomioida, että novellejakin on erilaisia. Nykynovelli
ei välttämättä kerro selkeää tarinaa, vaan näyttää esimerkiksi tuokiokuvan tai välähdyksen elämästä.
Aineiston jutun Uunin rakentaja (Suomen Kuvalehti) voisi ajatella olevan tällainen nykynovellin
kaltainen tuokiokuva, välähdys kirjailija Antti Hyryn elämästä. Juttu kuvaa hetkeä kirjailijan ja tämän vaimon kotona Kuivajoella. Jutussa puhutaan lähinnä kirjailijan uunista ja pohditaan leivän
valmistamista (kursiivit alkuperäisen tekstin).
Hän [kirjailija Antti Hyry] esittelee naapurilta lahjaksi saamansa uunilaudankin, ”manillaa ja mahdottoman hyvä”. Heillä Maija-vaimo laittaa leivän juuren, alustaa taikinan ja leipoo, mutta Hyry lämmittää uunin ja paistaa.
Ohut orsileipä paistuu hetkessä, neljääntoista pitää laskea, kunnes kuplia syntyy leivän pintaan.
Timantti
Valittujen Palojen opaskirjassa feature-jutun muotoa kutsutaan kolmiosaiseksi timantiksi. Ensin
tulee avaus, sitten jutun tärkeimmän ajatuksen selittävä ydinkappale ja lopulta seuraa varsinainen
tarina, jolla on huippukohtansa eli timantin levein kohta (Ruberg 2005, 129).
10 Meille tutuin novelli on niin sanottu boccacciolainen novellijuoni. Sen tekijöitä ovat käännekohta ja loppurat‐
kaisu. (Mikkola et al 2003, 252.) 43
Timantti voisi näyttää tältä:
KUVIO 5. Timantti.
Timanttikaavaa noudattaa Imagen juttu Tyylikuningas, jonka päähenkilö on stylisti Johnny Blue
Eyes. Avaus maalaa kuvan ympäristöstä ja päähenkilöstä. Sitten seuraa ydinkappale, jossa selitetään faktat: Johnny Blue Eyes on tämän hetken ”viilein stylisti, joka tietää kaiken alan trendeistä ja
ihmisistä”. Tarina kulkee eteenpäin ja kertoo henkilöhahmon lapsuudesta ja hurjasta juhlien täyteisestä elämästä. Sitten tulee käännekohta (timantin levein kohta): Blue Eyes saa hermoromahduksen
ja lopettaa huumeiden käytön 27-vuotiaana. Loppu kertoo siitä, miten päähenkilö on selvinnyt vastoinkäymisistään.
Timantti muistuttaa niin sanottua Freytagin pyramidia, joka on yksi draaman vakiintuneista rakennemalleista. Mallin julkaisi saksalaistutkija Gustav Freytag vuonna 1863. Freytagin pyramidin mukaan draaman toiminta alkaa esittelyjaksolla, nouseva toiminta jatkuu juonen kehittelyllä ja kärjistyy kriisiin tai kliimaksiin. Laskeva toiminta alkaa juonen käänteestä ja päättyy loppuratkaisuun.
(Heiskanen-Mäkelä 1980, 136–137; Reitala & Heinonen 2001, 39–40).
Teatterintutkija Martin Esslinin (1980) mukaan draamallisen ilmaisutaidon perusta on kyky synnyttää kiinnostusta ja jännitystä. Toiminnan täytyy näyttää etenevän kohti päämäärää, mutta sitä ei saa
saavuttaa kokonaan ennen kuin lopussa. Draaman kaari syntyy siitä, että yleisön mielessä herää jo
varhain jokin keskeinen kysymys. Kun yleisö on ymmärtänyt teeman, odotukset kohdistuvat toiminnan päätepisteeseen. Yksi jännitysmomentti ei kuitenkaan riitä, vaan pääkaarelle on kehitettävä
sitä tukevia lisäjännitteitä. (Emt., 47–52.) Feature-jutun tapauksessa voisi ajatella, että jutun kappaleisiin on piilotettu lisäjännitteitä ja ristiriitoja, jotka kuitenkin lepäävät pääjännitteen eli jutun teeman varassa.
44
Reitala ja Heinonen (2001, 26) muistuttavat, että dramaturgiaa on kutsuttu opiksi viivyttämisen
strategioista. Tällä he viittaavat siihen, että ratkaisevaa tapahtumaa pohjustetaan tapahtumajakson
sisällä, mutta jakso katkaistaankin juuri ennen laukaisevaa hetkeä. Lukijan kiinnostus säilyy, ja hän
odottaa seuraavaa kohtausta ja tarinan loppua.
Tiimalasi
Sharon Wheeler (2009, 69) ehdottaa feature-jutun rakenteeksi tiimalasia: kaikkein hätkähdyttävin
materiaali sijaitsee jutun alussa, ja sitä seuraa toissijainen materiaali sekä lopulta vielä vahva päätös.
Päätöksessä lukijalle alussa heitetty ”siima” ikään kuin kelataan takaisin sisään. Tiimalasi noudattaa
hyvin samanlaista kaavaa kuin pikari, sillä mallissa avaus ja päätös ovat kaikkein tärkeimpiä kohtia.
Erona on se, että tiimalasimallissa ei ole varsinaista käännekohtaa, ja aloitus ja lopetus ovat yhtä
tärkeitä, kun taas pikarissa alku on korostunut.
Tiimalasimalli voisi näyttää tältä:
KUVIO 6. Tiimalasi.
Tiimalasikaavaa seuraa Suomen Kuvalehden juttu Umpikuja. Jutun alussa kuvataan pääministeri
Matti Vanhasen tilannetta vaalikohun pyörteissä ja lopussa tilanteesta on tehty yhteenveto: ongelma
on se, miten Vanhasesta päästään eroon tyylikkäästi. Keskiosaan on selkeästi sijoitettu vähiten tärkeä materiaali. Keskiosassa pohditaan, miten Matti Vanhasen tilanne vaikuttaa esimerkiksi hallituksen toimintaan ja muihin puolueisiin. Tiimalasimallin ongelmana on todennäköisesti se, että kirjoittajan saattaa olla hankala arvioida, mitkä osat ovat ”toissijaisia” ja mitkä eivät. Lukijan kannalta
ongelma on se, että hän saattaa tylsistyä kesken jutun.
45
Suorakulmio
Sharon Wheeler (2009, 69) ehdottaa, että featuren kaava voi olla myös pystysuora suorakulmio.
Mallin ajatus on se, että kaikki osat ovat yhtä tärkeitä. Suorakulmiomalli voisi näyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan tältä:
KUVIO 7. Suorakulmio.
Suorakulmiokaavaa voisi noudattaa Kuukausiliitteen juttu Runoilijan kuolema, joka on kirjoitettu
näytelmän muotoon: siinä on aluksi prologi (esinäytös), kronologisesti etenevät kohtaukset (joilla
kuljetetaan tarinaa eteenpäin) ja viimeisenä epilogi (loppunäytös). Koska tarina etenee kronologisesti, kaikki osat ovat yhtä tärkeitä. Alkua tarvitaan selittämään henkilöhahmojen taustat, keskiosaa
kertomaan tarina ja loppuosaa kertomaan, miten kaikki päättyi. Suorakulmio saattaa olla mallina
liiankin yksinkertaistava.
Pyramidi
Brendan Hennessyn (1989, 8) mukaan feature-juttu voi olla oikein päin oleva pyramidi, ikään kuin
vastakohtana uutisen käänteiselle pyramidille. Silloin pääpaino on jutun päätöksellä eli lopetuksen
merkitys korostuu aloitukseen verrattuna. Rakenne on täysin päinvastainen kuin perinteisellä uutisella, jonka sisällön tärkeys laskee, mitä pidemmälle juttu etenee.
Pyramidimallin perusteella voisi siis ajatella, että feature-jutun kirjoittaminen on perinteisen uutiskaavan rikkomista tai sen kääntämistä ylösalaisin. Bruce Garrison (2004, 98) tosin huomauttaa että
mikään ei estä toimittajaa kirjoittamasta feature-juttua kärjellään seisovan pyramidin muotoon,
vaikka se parhaiten sopiikin uutiskirjoittamiseen.
46
Pyramidikaava voisi näyttää tältä:
KUVIO 8. Pyramidi.
Pyramidikaavaa noudattaa Kuukausiliitteen juttu Nyt puhuvat aseet. Juttu seuraa toimittajan työprosessia, kun hän selvittää, missä Suomen 2,5 miljoonaa käsiasetta ovat. Jutun varrella tavataan erilaisia ihmisiä, jotka kertovat, miksi keräävät aseita. Juttu syvenee, mitä pidemmälle se etenee. Loppuhuipennuksena toimittaja pääsee anonyymiin pohjoissuomalaiseen kaupunkiin tapaamaan viisikymppistä miestä, jolla on laiton ase.
Kehä
Yksi mahdollinen feature-jutun rakenne on kehämalli (Hay 1990, 77; Sumner & Miller 2009, 114;
Ruberg 2005, 144). Kehä tarkoittaa sitä, että lopulla on selkeä yhteys alkuun eli jutun aikana kuljetaan kehä alusta loppuun. Sumnerin ja Millerin (2009, 114) mukaan kirjoittaja voi: a) vastata kysymykseen, jonka kysyi jutun alussa, b) lainata jutun lopussa henkilöä, joka oli esillä aloituskappaleessa tai c) kertoa loppuun anekdootti, joka aloitti jutun (eli siten, että alussa on kerrottu anekdootista vain osa). Kehä voisi näyttää tältä:
KUVIO 9. Kehä.
47
Kehäkaavaa noudattaa esimerkiksi Imagen juttu Skål!, joka kertoo ruotsin kielen asemasta nykySuomessa. Juttu alkaa Ruotsalaisen kansanpuolueen vaalivalvojaisista ja päättyy rapujuhliin. Juhlilla on jutussa symbolinen merkitys, sillä juhlimisella luodaan mielikuvaa puolueen ”lopun alusta” eli
siitä, ettei Ruotsalaisella kansanpuolueella voi mennä hyvin enää kovin kauaa. Kertoja palaa juhlimiseen vielä jutun lopussakin. Viimeinen lause kuuluu: ”Pitäkööt juhlansa, ajattelen. Kohta ne ovat
ohi.”
Kynttelikkö
Kynttelikkökaavan idea on se, että eri juonet tai teemat punoutuvat lopussa yhteen (Hay 1990, 77).
Kynttelikkö voisi näyttää tältä:
KUVIO 10. Kynttelikkö.
En löytänyt aineistostani juttua, joka noudattaisi kynttelikkömallia. Tom Lundberg (1992, 56–57)
sen sijaan esittelee oppaassaan sopivan esimerkkijutun. Lundberg mainitsee ”kolmen anekdootin
tekniikan”. Jos juttu kertoisi esimerkiksi liikennekuolemista, kuvattaisiin jutun alussa kolme eri
onnettomuutta erillisinä tapahtumina. Ne toimisivat ikään kuin johdatuksena jutun teemaan eli liikennekuolemiin.
Kuinka näihin kahdeksaan oppaista löydettyyn kaavaan pitäisi suhtautua? Brendan Hennessy (1989,
115) huomauttaa, että monet artikkelit rikkovat feature-kirjoittamisen kaavoja, mutta toimivat silti.
Hennessyn mielestä kirjoittajan on hyvä tiedostaa, mitä sääntöjä rikkoo ja kuinka pitkälle rikkomisessa voi mennä. Tässä palataan siis taas ajatukseen siitä, että kirjoittaja noudattaa geneerisiä sään-
48
töjä myös konventioita rikkoessaan (ks. esim. Ridell 1994, 28). Sumnerin ja Millerin (2009, 108)
mukaan lahjakas kirjoittaja voi saada melkein minkä tahansa rakenteen toimimaan.
Brendan Hennessy (1989, 246) listaa rakenteelliset seikat, joihin feature-juttu yleensä kaatuu:
•
Artikkeli ei saa herätettyä lukijan mielenkiintoa ensimmäisessä kappaleessa.
•
Materiaali on esitetty sekavassa tai irrallisessa järjestyksessä.
•
Osa materiaalista on epäoleellista artikkelin tarkoituksen kannalta.
•
Kirjoittaja eksyy aiheestaan.
•
Loppupäätelmät eivät ole riittäviä tai lukijaa tyydyttäviä.
Ennakko-oletusteni vastaisesti feature-jutulle oli siis mahdollista löytää kaavoja. Mainintojen yleisyyden perusteella tavallisin kaava voisi olla paperinukke tai pikari. Feature-jutulla on vahva aloitus
ja mahdollinen ydinkappale, joka tiivistää jutun oleellisen asian. Kehitys on tärkeä, sillä se kuljettaa
juttua eteenpäin, kun taas lopussa juttu on saatava päätökseen. Silti aineistossakin oli juttuja, jotka
eivät istuneet mihinkään edellä mainittuun kaavaan. Yksi esimerkki on Imagen Miksei enää tehdä
hyviä elokuvia?, jossa on alussa kolmen kappaleen mittainen johdanto ja loppujuttu on palasteltu
kymmeneksi palaksi. Jokainen pala vastaa yhteen kysymykseen (”Miksei enää tehdä reippaita seikkailuja? Miksei enää tehdä vilpittömiä komedioita?). Juttu on esimerkki siitä, ettei rakenteen tarvitse noudattaa mitään ennaltamääriteltyä kaavaa.
Seuraavaksi tarkastelen lähemmin tapoja, joilla feature-jutun voi jäsentää sisäisesti.
4.4.
Jutun sisäinen jäsentäminen
On vaikea hallita tarinaa, jossa on 12 värikästä sisarusta, ulaanirykmentti, pieni kylällinen saamelaisia, muutama sudanilainen geologi, Hämeenlinnan sosiaalivirasto ja ujo murmeli. [--] Juoni voi olla monimutkainen ja
polveileva, kunhan sen langat mahtuvat nyrkkiisi. (Rentola 1997, 74.)
Sumner ja Miller (2009, 117) vertaavat oppaassaan feature-juttua elokuvaan. Alku voi olla kiinnostava, mutta keskiosassa juoni alkaa puuduttaa ja katsoja jättää elokuvan kesken. Vaikka keskikohdan eli jutun kehityksen (body, middle, development) voi ajatella olevan jutun ”täytettä”, oppaat
muistuttavat, että kirjoittaja kamppailee jatkuvasti pitääkseen lukijan mielenkiinnon yllä. Bruce
Garrisonin (2004, 98) mukaan keskikohta on kuin hampurilaisen liha: alku houkuttelee, mutta keskiosassa lukija saa vastiketta alun lupauksille.
49
Seuraavaksi käyn läpi oppaiden (mm. Garrison 2004, 98–99; Hay 1990, 84–85; Hennessy 1989,
245–246; Ruberg 2005, 129) esittelemiä tapoja, joilla feature-juttu voidaan jäsentää. Jäsennystapojen voidaan Mark H. Massén (2006) tavoin ajatella olevan varsinaisia rakennemallejakin, mutta
mielestäni ne eivät ole samanlaisia kaavoja kuin edellisessä kappaleessa. Sen sijaan ne kertovat,
miten sisällön voi jäsentää. Kaikki edellisessä kappaleessa esitellyt kaavat (paperinukke, tiimalasi,
pyramidi ja niin edelleen) voidaan mielestäni kirjoittaa minkä tahansa seuraavaksi esitellyn jäsentelyn mukaisesti. Löysin kuusi eri tapaa jäsentää feature-jutun sisältöä: kronologia, vertailun tai kontrastin avulla etenevä järjestys, yksittäisestä yleiseen etenevä järjestys, syy ja seuraus -järjestys, kohtauksesta kohtaukseen etenevä järjestys sekä tärkeysjärjestys.
1. Kronologinen järjestys
Tom Lundberg (1992, 121) opastaa, että kronologia toimii vain harvoin. Toisaalta Vicky Hayn
(1990, 83) mielestä kronologia voi olla hyvin tehokastakin, jos se sopii juttuun. Antero Okkosen
(1980, 183) vanhassa Toimittajan työ I -kirjassa kronologia on ”toivottoman hidas kertomistapa, ja
mikä pahinta, se antaa varsinaisen tiedon vasta viimeisillä sanoillaan.” Toisaalta Okkonen (emt.,
190) huomauttaa, että ”värikkäitä, kontrastisia aineksia sisältäviä feature-juttuja on turha sitoa tiivistelmärakenteeseen, sillä kun kerrottavana ei ole suuren luokan uutistapahtumaa, sen pitää näkyä
itse tyylissäkin.”
Kronologisen järjestyksen voi aineiston lehtijuttujen perusteella jakaa vielä kolmeen eri tapaan:
tapahtumajärjestyksen kronologia, varsinaisen haastattelutilanteen kronologia sekä työprosessin
(jutun kirjoittamisen) kronologia. Tarkastellaan näitä kolmea tapaa lyhyesti.
•
Tapahtumajärjestyksen kronologia. Kuukausiliitteen juttu Runoilijan kuolema on kirjoitettu kronologiseksi kertomukseksi, joka kuvaa runoilija Paavo Haavikon viimeistä elinvuotta. Se alkaa talvesta 2007 ja päättyy Haavikon kuolemaan lokakuussa 2008. Ennen jutun alkua on sivun mittainen prologi, joka esittelee lyhyesti taustat ja henkilöhahmot. Lukijasta
tuntuu kuin seuraisi näytelmää.
•
Haastattelutilanteen kronologia. Esimerkiksi juttu Metsäpirtti Lontoosta (Olivia) ja Oman
elämänsä prinsessa (Apu) alkavat haastattelutilanteen alusta ja loppuvat haastattelun loppuessa. Jälkimmäinen alkaa sillä, kun laulaja Maria Lund saapuu haastattelutilanteeseen ja
loppuu siihen, kun laulaja istahtaa auton rattiin ja lähtee pois.
50
•
Työprosessin kronologia. Tällainen järjestys voi paljastaa jutuntekoon liittyviä ongelmia ja
pitää hyvin jännitystä yllä. Toimittaja ikään kuin seuraa ”johtolankoja”, kuten jutussa Nyt
puhuvat aseet (Kuukausiliite). Jutussa selvitetään, kenen hallussa Suomen 2,5 miljoonaa käsiasetta ovat. Myös Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka etenee kronologisesti seuraten
järjestystä, jonka mukaan jutunteko on edennyt. Jutun alussa toimittaja ottaa yhteyttä haastateltavaan eli kauppias Vesa Keskiseen ja matkustaa sitten tapaamaan Keskistä. Jutun lopussa
Keskinen lähettää vielä toimittajalle aiempia kommenttejaan täsmentäviä tekstiviestejä, joihin juttu päätyy. Jutun kronologian rikkoo ainoastaan jutun keskellä oleva takauma, joka
selvittää Vesa Keskisen henkilöhistoriaa.11
2. Vertailun tai kontrastin avulla etenevä järjestys
Toimii jutuissa, joissa kahden asian tai ihmisen asettaminen vastakkain on järkevää jutun kannalta.
Valittujen Palojen oppaassa (Ruberg 2005, 129) mainitaan myös edut ja haitat -järjestys, joka lienee
lähellä vertailun kautta etenevää järjestystä. Yksi mahdollinen esimerkki aineistosta voisi olla Olivian juttu Aarteita marketista. Siinä kauneustoimittaja päättää ostaa meikkejä ja ihonhoitotuotteita
marketista ja selvittää, ovatko markettituotteet laadultaan huonompia kuin hänen tavallisesti käyttämänsä kalliit luksustuotteet.
3. Yksittäisestä yleiseen etenevä järjestys
Sopii erityisesti juttuihin, joissa käsitellään jotakin ilmiötä. Voi toimia myös persoonaprofiileissa.
Tästä esimerkkinä Imagen reportaasi Skål!, jossa pohditaan ruotsin kielen asemaa ja merkitystä nyky-Suomessa. Jutussa käydään läpi toimittajan omia kokemuksia suomenruotsalaisuuden ja suomalaisuuden välimaastossa. Kun asiat esitetään yksittäisen ihmisen henkilöhistorian kautta, esiin nousevat suomenruotsalaisuutta koskevat yleiset myytit ja tabut. Myös Imagen juttu Hullut päivät käyttää apuna yksittäisestä yleiseen -rakennetta. Toimittaja aloittaa jutun tutuilla esimerkeillä eikä vie
lukijaa suoraan jutun pääaiheeseen eli internetin ilmaistalouteen, joka voisi olla liian vaikea aihe
osalle lukijoista. Järjestyksen vastakohtana on oletettavasti yleisestä yksittäiseen etenevä järjestys,
vaikka sitä ei oppaissa mainittukaan.
11 Kronologiassa pitäytyvä juoni sisältää lähes aina ajallisia katkoksia. Kerrontarakenteen voi mielenkiinnon lisäämiseksi rikkoa niin, että aloittaa jutun dramaattisesti suoraan toiminnasta ja hyppää sen jälkeen eteen‐ tai taaksepäin jatkamaan juttua. (Reitala & Heiskanen 2001, 25.) 51
4. Syy ja seuraus -järjestys
Toimii esimerkiksi reportaaseissa. Esimerkki tästä rakenteesta voisi olla Suomen Kuvalehden reportaasi Ääni laman keskeltä. Jutussa käsitellään ensin taantuman tuloa Irlantiin (syy) ja sitten avataan
esimerkkien kautta sitä, miten lama näkyy Irlannissa (seuraus).
5. Kohtauksesta kohtaukseen -järjestys
Sopii dramaattiseen kerrontaan. Uusi kappale avataan anekdootilla, kohtauksella tai kuvauksella.
Olivian juttu Toinen sukupuoli käyttää hyväkseen kohtauksia. Henkilökuva kirjailija Monika Fagerholmista on rakennettu kuudeksi kappaleeksi. Osa kappaleiden aluista on kohtauksia (”Monika istahtaa talonsa portaille ja sytyttää tupakan”), osa kuvauksia (”Monikan talossa on paljon menneisyyttä. Samettisohvat ovat ajan patinoimia, ja kaikkialla makaa kippoja, kulhoja ja pitsiliinoja.”).
Myös Suomen Kuvalehden juttu Ääni laman keskeltä etenee kohtauksittain. Kappaleiden aluissa
kurkistetaan muun muassa Dublinin kaduille, pressitilaisuuteen, kartanoon, ostoskeskukseen ja mielenosoitukseen.
6. Tärkeysjärjestys
Uutisessa tapahtuman kronologinen rakenne on hajotettu ja tapahtuma on kasattu uudelleen kokoon
tärkeysjärjestyksessä (Bruun ym. 1986, 151). Kirjoittaja siis valitsee, mikä hänen mielestään on
oleellisinta. Sumnerin ja Millerin (2009, 113) sekä Bruce Garrisonin (2004, 98) mukaan tärkeysjärjestys on mahdollinen myös feature-jutussa, ainakin, jos kyseessä on uutistarina. Rakenteen etuna
on se, että lukija saa tietää jutun huippukohdan, vaikka ei lukisikaan juttua loppuun saakka. Lähimpänä tärkeysjärjestystä olivat aineistossani jutut, jotka olivat lähellä perinteistä uutista, kuten Suomen Kuvalehden juttu Umpikuja. Jutun alkumetreillä käsitellään oleellisin eli se, että Matti Vanhanen tuskin jatkaa enää pääministerinä seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Sitten siirrytään analysoimaan muita asioita, kuten hallituksen toimintaa, mahdollista seuraavaa pääministeriä ja vihreiden tilannetta. Juttu ei kuitenkaan ole perinteisen uutisen muotoinen, sillä lopussa tehdään yhteenveto tilanteesta. Rakenteeltaan juttu noudattaa paperinukkekaavaa, sillä se sisältää ydinkappaleen ja
lopussa on tehty selkeä yhteenveto.
52
4.5.
Avaus
Tekstin alku on erityisen merkityksellinen sen vuoksi, että siinä lukijalle tarjotaan ensi kosketus tekstiin. Tekstin alku sitoo tekstin maailmaan. Lukijan ja tekstin suhde syntyy. (Mäntynen 2003, 59.)
Aivan kuten uutisjutussa, myös feature-jutun aloitus on tärkeä (Pape & Featherstone 2006, 67). Oppaat (mm. Sumner ja Miller 2009, 114; Hay 1990, 78; Garrison 2004, 95) korostavat, että ei ole
olemassa yhtä oikeaa tapaa aloittaa feature-juttua. Aloituksesta käytetään oppaissa eri nimiä (lead,
intro, beginning, hook, introduction). Minä valitsin käyttööni sanan avaus.
Avaus on koukku, jolla lukija napataan mukaan. Kuten Ilkka Malmberg (2010) muistuttaa, lukija
miettii sekunnin tai kaksi, alkaako hän lukea juttua. Hyvän avauksen kirjoittaminen vaatii taitoa,
sillä kaikkia kortteja ei kannata lyödä pöytään heti (Lundberg 1992, 52–53). Siksi uutiskärjen tapainen oleellisen tiivistävä aloitus ei yleensä toimi feature-juttua kirjoitettaessa. Toisaalta on hyvä
huomioida, ettei uutinenkaan välttämättä noudata pelkästään yhtä ja ainoaa aloitustapaa. Ebbe
Grundwald (2005, 70–77) on eritellyt yhdeksän erilaista uutisjutun aloitustapaa. Niistä yleisin on
ilmoitus. Muina aloitustapoja ovat kerronnallinen uutinen, yhteenveto, lainaukset ja raportti, mielipide, metafora, metonymia, toisto ja luonnehdinta.12
Carla Johnsonin (2005, 37) mukaan vetävän alun kirjoittaminen on yksi feature-jutun suurimmista
haasteista. Valittujen Palojen opas (Ruberg 2005, 130) vertaa avauksen kirjoittamista koomikon
ensimmäiseen vitsiin: jos vitsi ei uppoa, yleisö kävelee ulos salista. Feature-jutun avauksella on
samanlaisia paineita: jos avaus ei tempaise mukaansa, juttu jää lukematta. Sumner ja Miller (2009,
105) esittelevät avaukselle neljä eri funktiota: lukijan huomion herättäminen, aiheen esittely, jutun
sävystä kertominen ja näkökulman vahvistaminen.
Löysin oppaista feature-jutulle yksitoista yleisintä avaustapaa: suora väite, kuvaus, kohtaus, kerronta, kontrasti, suora puhuttelu, sitaatti, kysymys, tiivistelmä, henkilöhahmon esittely ja jännitteen
luominen. Jokainen avaustapa mainittiin vähintään kolmessa oppaassa. Seuraavaksi käyn läpi avauskeinot. Selventävinä esimerkkeinä toimivat aineiston suomalaisista lehtijutuista etsimäni katkelmat.
12 Käännös Lassila‐Merisalo 2008. 53
1. Suora väite tai fakta
Yhdeksästä oppaasta seitsemän mainitsee suoran väitteen tai faktan yhtenä mahdollisena tapana
aloittaa feature-juttu. Olivian ”Lapsi kärsii erosta pitkään” alkaa suoralla väitteellä ja sen tarkoitus
on todennäköisesti provosoida lukijaa. Lukija saattaa tarttua syöttiin ja jatkaa lukemista pidemmälle.
Yrittäkää oikein kovasti. Se on kirjailija Laura Honkasalon viesti vielä yhdessä oleville lasten vanhemmille. Suomessa erotaan hänen mielestään aivan liian helposti.
2. Kuvaus
Kuvaileva avaus mainitaan kuudessa oppaassa. Kuvailun tarkoitus on vangita tietty jännitys tai tunne (Garrison 2004, 125). Carla Johnsonin (2005, 38–39) mukaan kuvailu sopii etenkin henkilökuvan tai persoonaprofiilin aloittamiseen. Hay (1990, 78) muistuttaa, ettei kuvaus saa olla irrallinen ja
epärelevantti jutun kokonaisuuden kannalta. Kuvauksella on siis aina oltava jokin merkitys. Kuvaus
esimerkiksi selittää henkilön toimintaa tai vie lukijan tiettyyn miljööseen. Nyt-liitteen juttu Tulta ja
paskaa kertoo Oulusta. Juttu alkaa kuvauksella kaupungista.
Poistomyynti – Paola Suhosen keramiikkaa – 40%. Pahvinen mainosplakaatti keinuu tuulessa Oulun rautatieaseman laiturilla. Iltapäivän taivas on helmenharmaa, ja tihku on kääntymässä kunnon sateeksi.
Kärppä-paitaisia miehiä ei vielä näy, mutta eipä näy juuri ketään muutakaan.
Kuvauksella alkaa myös Imagen henkilöjuttu Pokerinaama, joka kertoo kirjailija Hanif Kureishista.
Tämän lähemmäksi Lontoon kulttuurieliittiä on vaikea päästä. Hanif Kureishin kirja-agentin toimisto
Notting Hillissä on täynnä kirjoja ja lehtipinoja. Lautalattiat ovat ajan hiomia ja sohvat upottavia, seinillä
on taide-elokuvien julisteita. Kureish aloitti uransa aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Joskus juttuun toivotaan tarinallisuutta, ja toimittaja päätyy kuvaamaan asioita, joiden kertomisella
ei ole mitään merkitystä jutun kannalta. Anu Partanen (2007, 75–76, 108) kuvaa ilmiötä osuvasti
termillä ”kahvikuppineuroosi”. Tästä on kyse esimerkiksi silloin, kun kuvataan sitä, kuinka haastateltava juo kahvia. Avun juttu laulaja Maria Lundista (Oman elämänsä prinsessa) alkaa kuvauksella
haastattelutilanteen alusta.
Maria Lund, 26, saapuu haastatteluun muutaman minuutin etuajassa. Yllä on harvemmin nähty housuasu,
joka vaihtuu kuvausta ennen kotelomekkoon. Taidokas kampaus, jota korostaa veikeä hattu, syntyy omin
käsin. Myös meikki on tehty itse, ja punaiset huulet kaartuvat tämän tästä säteilevään hymyyn.
54
3. Kohtaus
Kohtausavaus mainitaan kahdeksassa oppaassa. Kohtaus avaa jutun suoraan toiminnan keskeltä.
Juttuun voi rakentaa kohtauksen havainnoinnin tai haastateltavan kertoman anekdootin pohjalta.
Vicky Hayn (1990, 79) mukaan anekdootilla alkavat avaukset ovat usein tehokkaita, mutta kohtauksen on liityttävä juttuun, eikä se saa jäädä irralliseksi. Kohtausavausta voisi verrata draamateorian
käsitteeseen ”point of attack” eli kohtaan, josta varsinainen toiminta alkaa (ks. esim. Reitala & Heinonen 2001, 25).
Imagen suomenruotsalaisista kertova juttu Skål! alkaa selkeällä kohtauksella, sillä se vie lukijan
suoraan tapahtumien keskipisteeseen.
Caal-le Haaaa-ag-lund, Cal-le Haa-aglund! Bio Rexin korkeassa aulassa on tunnelma katossa. Hetki sitten
varmistui, että Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokas on päässyt läpi Euroopan parlamenttiin. Puolueen
punaposkinen nuoriso hyppii tasajalkaa ja laulaa sankarinsa nimeä 70-luvun brittihitin mukaan. Puolueen
veteraanit Astrid Thors, Ole Norrback ja Henrik Lax elehtivät hillitymmin mutta silmin nähden helpottuneina.
Kohtausavauksia on aineistoni 37 jutusta yhteensä 9 kappaletta eli ehdottomasti eniten. Kohtaus ja
kuvaus muistuttavat toisiaan, ja muutamissa aineiston avauksissa onkin yhdistetty esimerkiksi kohtausta ja kuvailua.
4. Kerronta
Kerronta-avaus mainitaan kuudessa oppaassa. Myös kerrontaa voi olla vaikea erottaa kohtauksesta
ja kuvauksesta, sillä ne sisältävät usein päällekkäisiä piirteitä. Kuukausiliitteen juttu Runoilijan kuolema alkaa kerronnallisesti, koska kyseessä ei ole kohtaus eikä kuvauskaan.
Talvella 2007 Paavo Haavikko asuu yhä maalla Kirkkonummen Juholassa. Sairaanhoitaja käy pari kertaa
viikossa ja Haavikon poika Heikki hieman useammin. Myös naapurit auttavat ja tuovat aamulla postin.
Tie on liukas ja kävely epävarmaa. Näkökin on heikentynyt, mutta kukaan ei tiedä, kuinka huonoksi.
5. Kontrasti
Kontrastiavaus mainitaan neljässä oppaassa. Kontrastilla alkava juttu esittää kaksi erilaista, mutta
silti verrattavissa olevaa paikkaa, henkilöä tai asiaa (Johnson 2005, 40).
55
Apu-lehden juttu Erilaisuuden kauneus alkaa kontrastilla, joka syntyy siitä, että mielenterveyttä
kuvataan ensin ”vakavaksi asiaksi”, mutta heti seuraavassa lauseessa asiasta jo vitsaillaan.
Mielen järkkyminen on vakava asia, mutta myös lukemattomien juttujen, kaskujen ja vitsien lähde. Hei,
oletko vähän hullu?
6. Suora puhuttelu
Neljä opasta mainitsee suoran puhuttelun yhdeksi mahdolliseksi tavaksi aloittaa feature. Kun avaus
on kirjoitettu toisessa persoonassa, kirjoittaja haluaa ottaa lukijaan suoran kontaktin (Johnson 2005,
40).
Olivian juttu ”Lapsi kärsii erosta pitkään” lienee lähimpänä suoraa puhuttelua, sillä alku on selkeästi osoitettu lukijoille, ”teille”.
Yrittäkää oikein kovasti. Se on kirjailija Laura Honkasalon viesti vielä yhdessä oleville lasten vanhemmille.
7. Sitaatti
Jokainen aineistoni yhdeksästä oppaasta mainitsee sitaatin yhtenä mahdollisena feature-jutun avaustapana, mutta sen tehosta oltiin oppaissa hieman eri mieltä. Susan Pape ja Sue Featherstone (2006,
68) selittävät sitaattiavausten vaarallisuutta sillä, ettei lukijaa välttämättä kiinnosta ottaa selville,
kuka sitaatin sanoo. Vicky Hayn (1990, 80) mielestä toimittajat karsastavat jutun avaamista sitaatilla joskus turhaankin. Sharon Wheelerin (2009, 72) mielestä mielenkiintoinenkin sitaatti saattaa
hämmentää lukijaa, joka ei vielä tiedä kontekstia. Lundberg (1992, 140) neuvoo varomaan erityisesti latteuksia, kuluneita aforismeja ja sananlaskuja.
Olivian asumisjuttu Metsäpirtti Lontoossa alkaa sitaatilla.
”Anteeksi, täällä on sotkuista. Teimme eilen ruokaa kavereille, ja aika vierähti”, Martina Rydman sanoo.
Pikkutunneille juhliminen ei näy Helsingistä kotoisin olevan Martinan ja hänen kanadalaisen poikaystävänsä Steve Hammin kodikkaassa asunnossa.
Sitaatti vie lukijan suoraan tapahtumien keskipisteeseen, aivan kuten aiemmin mainittu kohtauskin.
56
8. Kysymys
Kysymysavaus mainitaan kuudessa oppaassa. Susan Pape ja Sue Featherstone (2006, 68) muistuttavat myös kysymysavauksen vaaroista. Kysymyksen pitäisi olla sellainen, että lukija haluaa saada
siihen vastauksen. Jos kysymys ei osukaan lukijaan, häntä ei välttämättä kiinnosta aloittaa jutun
lukemista. Samantyylinen riski on Olivian jutussa Oletko sinäkin aina myöhässä? Jos jutun sinämuotoinen kysymysotsikko ei kiinnosta (lukija ei ole aina myöhässä), juttu saattaa jäädä lukematta.
Kysymysavaus on esimerkiksi Olivian jutussa Jokapäiväinen leipämme.
Miten niin rumasta voi tulla jotakin niin kaunista? Kädessäni on ruisleivän juuri, pieni ryppyinen pallero.
9. Tiivistelmä
Tiivistelmäavaus mainitaan yhteensä neljässä oppaassa. Tiivistelmä on hyvin samanlainen kuin
perinteisen uutisen aloitus eli tiivistelmä tärkeimmästä asiasta. Valittujen Palojen opas (Ruberg
2005, 132) muistuttaa, että tiivistelmäavaukset sisältävät paljon informaatiota tiivisti pakattuna.
Parhaiten tiivistelmä toimii uutistarinassa, ja sellainen on esimerkiksi Suomen Kuvalehden Umpikuja-juttu.
Politiikan yleisin sana on viime päivinä ollut luottamus.
Keskustan eduskuntaryhmä on tehnyt selväksi yhä uudestaan, että pääministeri Matti Vanhasella on puoluetoveriensa täysi tuki.
10. Henkilöhahmon esittely
Neljä opasta mainitsee feature-jutun yhdeksi avaustavaksi henkilöhahmon esittelyn. Sharon Wheelerin (2009, 71) mukaan henkilöhahmo on hyvä ottaa juttuun mukaan jo avauksessa, sillä henkilöt
ovat usein oleellinen osa feature-juttua. Etenkin jos henkilö on tuntematon, hänet kannattaa esitellä
heti. Kuukausiliitteen juttu Isä soittaa paremmin voisi tulkita alkavaksi henkilöhahmon esittelyllä.
Kertojana on henkilöhahmon poika.
Puhumme isän kanssa edelleen englantia, kun olemme kahdestaan. Kun synnyin, hän ei puhunut yhtään
suomea. Isällä on edelleen aksentti, mutta monet maassa yhtä pitkään olleet amerikkalaiset puhuvat suomea paljon huonommin. Se kertoo isästä paljon.
57
11. Jännitteen luominen
Jänniteavaus mainittiin kolmessa oppaassa. Se vihjaa tulevasta, mutta ei paljasta vielä jutun kannalta mitään oleellista. Imagen henkilökuva kirjailija Hanif Kureishista sisältää jännitettä (alleviivaus
E.N.), sillä alun viimeinen lause vihjaa, että kaikki ei aina ole ollut niin kuin nyt.
Tämän lähemmäksi Lontoon kulttuurieliittiä on vaikea päästä. Hanif Kureishin kirja-agentin toimisto
Notting Hillissä on täynnä kirjoja ja lehtipinoja. Lautalattiat ovat ajan hiomia ja sohvat upottavia, seinillä
on taide-elokuvien julisteita. Kureish aloitti uransa aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Kuten samoista esimerkkilainauksista (kohdat 1 ja 6 sekä 2 ja 11) selvisi, feature-jutun avaus voi
olla yhdistelmä eri avaustapoja. Vaikka feature-jutun voi aloittaa monella eri tavalla, voi avaus
myös epäonnistua. Sumner ja Miller (2009, 112) suosittelevat välttämään täyteen pakattuja aloituksia, joita he kutsuvat ”matkalaukkuavauksiksi”. Silloin avaukseen on pakattu sekalaisia tavaroita,
eikä lukija saa selkeää kuvaa siitä, mistä juttu tulee kertomaan.
4.6.
Päätös
Artikkelin voima piilee nimenomaan siinä, että se on kirjoittajan oma tulkinta todellisuudesta. Näin ollen en
mielellään jätä artikkelin loppua avoimeksi, vaan vastaan esittämiini kysymyksiin, naulaan jutun kiinni johtopäätöksiin. Kirjoittajan pitää kyetä ajattelemaan lukijoittensa puolesta, tarjota ratkaisu. Se, kuinka selvästi
mielipiteeni kerron, riippuu täysin artikkelin tyylistä ja kokonaisuudesta. Haluan jättää tilaa myös lukijan omille huomioille. (Panu Räty 1998, 148.)
Päätös on yksi asia, joka erottaa feature-jutun uutisesta. Oppaiden mukaan feature eroaa uutisesta
siinä, että loppu on paljon tärkeämpi (mm. Pape & Featherstone 2006, 61; Garrison 2004, 98). Lopetusta kutsuttiin oppaissa termeillä ending tai conclusion. Valitsin suomennokseksi sanan päätös.
Uutisen pyramidirakenteessa vähiten tärkeä sijaitsee yleensä lopussa. Siksi uutinen saattaa loppua
jopa ”töksähtäen”. Feature-juttu sen sijaan ei lopu kesken kaiken, vaan myös päätös on kirjoitettu
hallitusti.
Oppaiden mukaan jutun lopettaminen on taitolaji. Joskus loppuun lisätty lause tai sitaatti on liikaa.
Valittujen Palojen opaskirja (Ruberg 2005, 146) neuvookin ”luottamaan omaan vaistoon” ja ”lopettamaan siihen pisteeseen, mikä tuntuu oikealta”. Myös Bruce Garrison (2004, 98) ohjeistaa, että
loppua ei saa ylikirjoittaa, kuten hänen mielestään etenkin aloittelevat kirjoittajat tekevät. Ylikirjoittamiseen johtavia tapoja ovat Garrisonin mielestä ylidramaattisuus, kuluneisuus ja kliseet. Hän kehottaa tutkimaan fiktion kirjoittajien käyttämiä lopetuskeinoja. Brendan Hennessyn (1989, 112)
mukaan paras päätös löytyy usein silloin, kun poistaa yhden tai kaksi viimeistä kappaletta.
58
Loppumisen tunne on tärkeä draamallinen elementti (Schudson 1986, 99). Lukijan on helppo hahmottaa tapahtumat, joilla on selkeä lopetus. Esimerkiksi panttivankidraama kiinnostaa, koska sillä
on kaksi mahdollista loppua: panttivangit joko vapautetaan tai sitten he kuolevat. Michael Schudsonin (emt.) mukaan lopetusvaihtoehdot ovat parhaimmillaan binäärioppositiopareja eli tarina loppuu
joko voittoon tai häviöön ja päähenkilö todetaan joko syyttömäksi tai syylliseksi.
Löysin oppaista yhdeksän eri tapaa päättää feature-juttu: ympyrän sulkeminen, provosoiminen, viittaus tulevaisuuteen, anekdootti, yllättäminen, sitaatti, loppukaneetti, yhteenveto ja ironia. Seuraavaksi tarkastelen tarkemmin näitä tapoja. Selventävinä esimerkkeinä käytän aineistoni suomalaisista
aikakauslehdistä poimimiani katkelmia.
1. Ympyrän sulkeminen
Aineistoni yhdeksästä oppaasta seitsemän mainitsee, että feature-jutun voi lopettaa sulkemalla
ympyrän. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jutun lopussa palataan takaisin alkuun (Sumner &
Miller 2009, 114). Kirjallisuudentutkimuksessa puhutaan juonen teologisuudesta eli siitä, kuinka
tapahtumien merkitys määräytyy toiminnan päämäärän ja lopputuloksen mukaan. Vasta kun
kertomuksen loppu saavutetaan, merkitys tulee kokonaiseksi. (Ikonen 2001, 195.) Valittujen
Palojen oppaan (Ruberg 2005, 130) mukaan viittaus ensimmäisessä kappaleessa esitettyyn paikkaan
tai asiaan on yksi keino päättää juttu.
Olivian juttu Luvattu maa alkaa kertojan kuvauksella elämästä maaseudulla: nurmikko huutaa leikkausta ja omenapuun oksat repsottavat. Juttu käsittelee maallemuuttoa, ja siinä haastatellaan maalle
muuttaneita ihmisiä. Lopussa palataan takaisin jutun alun esittelemään ympäristöön.
Itse en ole omaa painajaistani vielä kohdannut. Hengitän ilmaa, kuuntelen levollisia lintuja ja tuijotan
nurmikkoa. Kai se on pakko leikata.
Kuukausiliitteen muotijuttu Kello käy kysyy heti alussa lukijalta, onko hänellä rannekelloa vai katsooko hän ajan kännykästään. Lopussa palataan taas alun teemaan eli matkapuhelimiin.
Suomalaisten rannekellokulttuurin ohuudesta voi varmasti syyttää kännykkähulluuttamme. Moni jätti
rannekellon pariston uusimatta, kun kännykkä alkoi kulkea mukana kaikkialle 1990-luvulta alkaen. Mutta
nyt taitaa olla taas kellojen vuoro.
59
2. Provosoiminen
Kaksi opasta mainitsee provosoimisen yhtenä mahdollisena lopetustapana. Olivian juttu ”Lapsi
kärsii erosta pitkään” on kirjailija Laura Honkasalon haastattelu. Siinä puhutaan avioeroista. Viimeisen lauseen tarkoitus on selvästikin provosoida lukijaa ajattelemaan asiaa uudelleen. Aiemmin
Honkasalon omaa lapsuutta ei ole mainittu lainkaan.
Ellei erovaihetta hoida hyvin, virheitä voi olla mahdoton paikata jälkikäteen. Honkasalo itse ei ole nähnyt
isäänsä kymmeneen vuoteen.
3. Viittaus tulevaisuuteen
Viittaus tulevaisuuteen mainitaan yhteensä kolmessa oppaassa. Tulevaisuuteen viittaaminen voi
luoda uhkakuvia tai positiivisia mielikuvia. Tom Lundbergin (1992, 68) mukaan opettavaisuus ja
positiivisuus nähdään suomalaisessa journalismissa yleensä tarpeettomana. Lundberg itse on selvästikin onnellisten loppujen kannattaja, sillä hän kirjoittaa ”jos olet onnistunut kirjoittamaan onnellisen lopun, olet saanut tyytyväisiä lukijoita”. Yltiöpositiivisuus liittynee Lundbergin uraan Valituissa
Paloissa. Olivian juttu Jokapäiväinen leipämme katsoo lopussa tulevaisuuteen.
Omat jälkeläiseni ovat oppineet syömään kotitekoista ruisleipää. He leipovat itse banaanileipää. Jonain
päivänä he saavat lahjaksi rumat leipäjuuripallerot.
Myös Suomen Kuvalehden juttu Puoli vuotta myöhemmin loppuu katsaukseen tulevaisuudesta.
Härönoja aloittaa pian opinnot Helsingin Pitäjänmäessä, jos vain aikuiskoulutuskeskuksessa löytyy paikka. Härönoja haluaisi opiskella koneistajaksi.
”Nyt haluaa muutenkin panna elämää uusiksi.”
Päätös sopii yhtä lailla myös kohtaan 6., sillä se on samalla myös sitaattipäätös.
4. Anekdootti
Anekdoottipäätös mainitaan kolmessa oppaassa. Anekdoottipäätöksessä jutun lopussa joko kerrotaan erillinen anekdootti tai sitten jatketaan alussa aloitettua anekdoottia. Anekdootin voi ajatella
olevan minitarina jutun sisällä. (Ruberg 2005, 137–141.) Aineistossa ei ollut yhtään anekdoottipäätöstä.
60
5. Yllättäminen
Neljä opasta mainitsee yllättämisen yhtenä mahdollisena keinona päättää feature-juttu. Tom Lundbergin (1992, 68) mukaan juttu on onnistunut täydellisesti, jos lopussa odottaa yllätys. Toisaalta
Carla Johnson (2005, 43) muistuttaa, että feature ei ole salapoliisitarina eli lopussa ei välttämättä
tarvitse tulla uutta ja yllättävää käännettä. Yllätyspäätös liittynee juttuihin, jotka noudattavat rakenteeltaan oikein päin seisovaa pyramidia (ks. kappale 4.3.). Silloin päätös on jutun tärkein elementti.
Yllätyspäätös löytyi Kuukausiliitteen jutusta Nyt puhuvat aseet. Jutussa on käsitelty aseiden omistamista Suomessa (alleviivaus E.N.).
Tässä ne Suomen noin 2,5 miljoonaa käsiasetta alkavat olla.
Mitä niillä siis tehdään? Varaudutaan sotaan ja pidetään kansalaisia kurissa. Joillakin aseilla ei ammuta
ollenkaan, niitä vain ihaillaan.
Riistaa ammutaan paljon [--]
Urheilijat yrittävät osua pahvitauluihin, metallitauluihin ja savikiekkoihin.
Ihmisiä ammuttiin ennen noin 300 vuodessa, ja yhdeksän kymmenestä tapauksesta oli itsemurhia.
Sitten tilastoihin nousi kohouma, kun kaksi ahdistunutta poikaa käveli kouluihinsa ja alkoi ampua silmittömästi ympärillensä.
Päätöksen yllätys liittyy siihen, ettei jutussa ole siihen mennessä käsitelty kouluampumisia lainkaan, vaan pohdittu, miksi Suomessa on niin paljon käsiaseita. Aseharrastajat saavat laukoa jutussa
melko vapaasti mielipiteitään aseharrastuksen vaarattomuudesta. Lukija alkaa jo lähes ajatella, että
aseharrastaminenhan on viatonta puuhaa, kunnes lopetus ravistaa lukijan takaisin todellisuuteen:
väärissä käsissä aseet ovat murhavälineitä.
6. Sitaatti
Sitaattipäätös mainitaan kuudessa oppaassa. Jos juttu loppuu sitaattiin, kannattaa valita mahdollisimman voimakas lainaus (Hay 1990, 86). Tom Lundberg (1992, 69) muistuttaa, että usein parhaat
lainaukset tulevat silloin, kun toimittaja on sulkenut nauhurinsa. Haastattelutilanteessa kannattaa
siis olla valppaana. Valittujen Palojen opas (Ruberg 2005, 130) suosittelee lopettamaan jutun ensimmäisessä kappaleessa esitetyn henkilön lainauksella ”aina kun se on mahdollista”. Opas tosin ei
anna perusteita päätöstavan paremmuuteen.
Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka kertoo kyläkauppias Vesa Keskisestä. Juttu loppuu haastateltavan omaan sitaattiin – tai tarkemmin sanottuna tekstiviestiin, koska juttu on rakennettu niin,
että Keskinen ei sano asioita, vaan kirjoittaa vastauksensa joko sähköpostilla tai tekstiviestillä.
61
Seuraavina päivinä tekstiviestejä tulee vielä monta, esimerkiksi tämä:
Yritän aina parhaani. Olisin ollut parhaimmillani talvisodassa taistelukumppanieni kilpenä kulkien aina
ensimmäisenä. Nyt eletään näin. Kyllä tässäkin on tehtävä poikineen.
7. Loppukaneetti
Kolme opasta mainitsee, että feature-jutun voi lopettaa ikään kuin loppukaneetilla. Sharon Wheelerin (2009, 75) mukaan juttu voi päättyä ikään kuin ”ohi mennen” heitettyyn lauseeseen, jossa voi
olla mukana hitunen ironiaa. Imagen juttu Pokerinaama kertoo kirjailija Hanif Kureishista ja loppuu haastateltavan sitaattiin, jonka jälkeen seuraa toimittajan oma lyhyt loppukaneetti.
“En lue fiktiota. Tai no, luin kyllä Monica Alin Brick Lanen, ja se oli hyvä kirja. Zadie Smithiä en ole lukenut, mutta hän on hyvännäköinen nainen, hyvin seksikäs. Ja vain sillä on väliä”, Kureishi sanoo.
Tällä kertaa hänen pokkansa pitää.
Pokan pitämisellä viitataan siihen, että kirjailijan tavaramerkiksi on tullut pokerinaama. Silti hän
sortuu hymyilemään muutaman kerran haastattelun aikana. Samaan teemaan viittaa jutun otsikkokin: Pokerinaama.
8. Yhteenveto
Asioiden summaaminen yhteen saa oppaissa viisi mainintaa. Olivian jutussa Aarteita marketista
kauneustoimittaja pohtii, voisiko lopettaa kalliiden kauneustuotteiden ostamisen ja selvitä markettituotteilla. Minä-muotoinen juttu päättyy yhteenvetoon.
Kyselyn ja kokeilun kautta päädyn siihen, että satsaan jatkossa edelleen päivittäin käyttämiini kasvovoiteisiin. Säästän luomiväreissä, huulipunissa ja ripsiväreissä. Venytän penniä myös kuorinnoissa ja vartalovoiteissa.
Arvostan niin paljon henkilökohtaista neuvontaa, että nipistän tulevaisuudessakin jostain rahat siihen, että
voin ostaa shampoot ja hoitoaineet kampaamosta.
Suomen Kuvalehden juttu Umpikuja kertoo pääministeri Matti Vanhasen tukalasta tilanteesta vaalirahakohun aikana. Lopussa asioita summataan:
Sekin kuvaa [tilannetta], kuinka suuri muutos kuudessa vuodessa on tapahtunut. Vanhanen oli keskustan
johtoon tullessaan putipuhdas, mutta hänen jälkeensä puolue joutuu tyytymään vähiten likaiseen.
9. Ironia
Jutun lopettaminen ironisesti mainittiin yhdessä oppaassa. Ironiaa voi rakentaa jutun loppuun esimerkiksi käyttämällä sitaattia ironisessa merkityksessä (Hay 1990, 86). Nyt-liitteen juttu Nörteistä
62
parhaat kertoo Suomen tietotekniikan olympiajoukkueesta, neljästä huippulahjakkaasta nuoresta
miehestä. Juttu loppuu nuorten dialogiin.
Poistun maksamaan laskua, ja pöydälle jää Applen Macbook-tietokone sekä nauhoittamaan unohtunut
nauhuri. Myöhemmin nauhalta löytyy keskustelu.
Sinisalo: ”Toi vissiin nauhoittaa vielä.”
Kokkala: ”Nyt pitää sanoa jotain. Mitenkäs ne Noksun [Nokian] yrityssalaisuudet?”
Keskinen: ”Toi ton Mäkki on kyllä ihan arsesta. Miten joku voi ostaa tollasen kromisen omenan? Apple
vaan ryöstää rahaa. Gigan lisämuisti maksaa useampi sata euroa. Ei jumalauta.”
Mihin yllä olevan lainauksen ironia perustuu? Ehkä siihen, että toimittaja asettaa itsensä ironiseen
valoon, kun nuoret kritisoivat hänen Apple-tietokonettaan. Toisaalta myös toimittaja asettaa nuoret
ironiseen valoon, sillä he vaikuttavat hyvin pikkuvanhoilta – tai jopa lapsellisilta – ”Noksun liikesalaisuuksista” puhuessaan.
Myös suomalaispolitiikkojen kielitaidosta kertova Mai neim is Mäti (Kuukausiliite) loppuu ulkoministeri Alexander Stubbin kielitaidon ironiseen kuvaukseen.
Mallioppilas. Meidän kympin poikamme. Tarvitsee vain kasvaa kaksikielisessä kodissa, käydä kesätöissä
Saksassa, opiskella pari vuotta Yhdysvalloissa ja sitten Pariisissa ja Lontoossa, työskennellä ulkomailla ja
mennä naimisiin britin kanssa.
Päätöksen ironia perustuu siihen, että pitkän prosessin tulosta vähätellään vain-sanalla.
Sumnerin ja Millerin (2009, 113–114) mukaan feature-jutun päätös voi epäonnistua, jos kirjoittaja
ei anna lukijan itse vetää loppupäätelmiä, vaan syöttää tälle valmiita mielipiteitä. Päätös ei onnistu
silloinkaan, jos kirjoittaja jättää vastaamatta avainkysymykseen; avoin lopetus voi jäädä vaivaamaan lukijaa. Epäonnistumisen mahdollisuus piilee myös jutussa, jossa kirjoittaja antaa jutun ikään
kuin valua pois ilman kunnollista päätöstä.
63
4.7.
Kappaleiden linkittäminen
Tehtäväsi on olla tiekartta, joka opastaa lukijan läpi artikkelin. Apunasi on teema tai idea, jonka olet esitellyt
jutun ensimmäisissä kappaleissa. (Garrison 2004, 89. Käännös E.N.)
Jokainen opas käsitteli kappaleiden linkittämistä, mistä voi päätellä, että linkittäminen on tärkeä
featuren ilmaisukeino. Mutta miksi feature-jutun tulee olla yhtenäinen? Tom Lundbergin (1992, 48)
mukaan lukija hämmentyy epäjärjestyksestä, epäselvyydestä ja epäjohdonmukaisuudesta. Niinpä
hyvä kirjoittaja jäsentelee materiaalia etukäteen ja pohtii kirjoitusjärjestystä sekä jutun mahdollisia
huippukohtia. Oppaat puhuvat jutun flow'sta (mm. Pape & Featherstone 2006, 66; Hennessy 1989,
114–115). Virta-metaforaa käytetään hyvän kirjoittamisen sujuvuuden kuvauksena. Flow syntyy,
kun juttu on vaivatonta lukea eteenpäin eli se ikään kuin kulkee itsestään.
Feature-jutun kiinteä suhde todellisuuteen asettaa haasteita jutun eteenpäin kuljettamiselle. Marco
Mäkisen (1990, 7–8) mukaan ei-fiktiiviset tekstit (kuten feature-jutut) ovat epäyhtenäisempinä kuin
fiktiiviset, koska niiden raaka-aineena ovat todellisuuden tapahtumat. Todelliset tarinat eivät aina
kulje yhtä sujuvasti kuin fiktio eivätkä ihmiset muodosta yhtä ytimekkäitä lauseita kuin romaaneissa (Mak 1998). Brendan Hennessy (1989, 36) muistuttaa, että mitä enemmän juttua on työstetty,
sitä helpompi sitä on seurata. Hyvässä feature-jutussa keskeinen ajatus säilyy koko ajan, eikä lukijalle tule tunnetta, että jokin kappale olisi irrallinen. Yksinkertainen perussääntö on se, että kuhunkin kappaleeseen valitaan yksi keskeinen asia (Hennessy 1989, 114, 148). Kappaleissa pitäisi olla
yksi teemalause, joka tiivistää koko kappaleen idean. Muut kappaleen lauseet tukevat tätä teemalausetta.
Irralliset viittaukset hämmentävät lukijaa. Niinpä on tärkeää muistaa niin sanottu Tšehovin laki: jos
kivääri on huoneen seinällä, ennen loppua sillä ammutaan. Feature-jutun tapauksessa tällä tarkoitetaan sitä, että kun jokin asia tai yksityiskohta mainitaan, sillä tulee olla jutun kannalta jokin merkitys. (Johnson 2005, 38; Lundberg 1992, 53.) Myös kill your darlings -sanonta lienee tuttu kirjoittajille. Lundbergin (1992, 60–62) mukaan jutusta pitää joskus karsia kohtauksia, henkilöitä tai lainauksia, joihin kirjoittaja itse on tykästynyt, mutta jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta oleellisia.
Papen ja Featherstonen (2006, 71) mukaan yllättävän moni feature-kirjoittaja ei ymmärrä linkittää
jutun elementtejä yhdeksi kokonaisuudeksi. Kun puhutaan kappaleiden niveltymisestä toisiinsa,
suomen kielessä puhutaan siirtymistä (Tupala 1973b, 54). Henna Makkonen-Craig (2005, 225)
64
huomasi, että niin sanottua dialogista passiivilausetta (”Palataanpa 1970-luvun Ouluun”, ”Mennään
katsomaan” tai ”Okei, uskotaan”) käytetään lehtitekstissä siirtymälauseena, jolla tekstiä jäsennetään
lukijalle. Makkonen-Craig näkee dialogiset passiivilauseet nimenomaan feature-tekstien piirteenä.
Feature-juttu eroaa uutisesta siinä, että kappaleet eivät ole itsenäisiä elementtejä, vaan niillä on viittaussuhde toisiinsa (mm. Lundberg 1992, 59, 107; Johnson 2005, 42; Hennessy 1989, 85–86, 115–
118; Pape & Featherstone 2006, 71–72). Kappaleiden välinen siirtymä voi vaihdella avainsanasta
tai fraasista yhteen tai useampaan lauseeseen. Garrisonin (2004, 89) mielestä on oleellista ”selittää”
lukijalle jatkuvasti, miten artikkelin eri osat liittyvät toisiinsa. Liiallisiin aasinsiltoihin tai kliseisiin
ei silti saa mennä, sillä kuten tutkija Henna Makkonen-Craig (2005, 225) toteaa, epäonnistunut siirtymälause kuulostaa keinotekoiselta.
Feature-jutussa kappaleiden linkittäminen on tärkeää, kun taas uutinen on elementtikirjoittamista
(ks. esim. Okkonen 1980, 199–200; Kotilainen 1989, 63–69; Kunelius 1993, 37). Uutisessa jokainen kappale on kokonaisuus, joka voidaan poistaa ilman että ymmärrettävyys kärsii. Antero Okkosen (1980, 199–200) mukaan kappaleiden välillä ”ei saa olla sanayhteyttä tai senlaatuista ajatusyhteyttä, että lukija ei kappaleen tekstiä ymmärrä ilman edellisen kappaleen lukemista. Viittaukset
edellä olleeseen tai myöhemmin tulevaan ovat kiellettyjä.” Ohjeet liittyvät ajatukseen siitä, että uutisen voi silmäillä läpi lukemalla sieltä täältä osia ja tapahtuneesta voi silti saada jonkinlaisen käsityksen. Tärkein asia sijaitsee heti jutun alussa ja juttu etenee kohti vähemmän tärkeää. Tällä logiikalla viimeisen kappaleen voi tarvittaessa ottaa pois ilman, että jutun kokonaissisältö kärsii.
Uutisen ja feature-jutun kappaleiden linkittämisen eroa voisi havainnollistaa seuraavilla kuvioilla
11 ja 12.
Tärkein asia (kärki) Vähiten tärkeä asia (loppu) KUVIO 11. Uutisen kappaleiden linkittäminen. Kappaleet ovat yksittäisiä elementtejä, joilla ei ole
yhteyttä toisiinsa.
65
Avaus Päätös KUVIO 12. Feature-juttujen kappaleiden linkittäminen. Kappaleilla on selkeä yhteys toisiinsa ja
punainen lanka kulkee koko jutun läpi.
Muutamat oppaat antavat konkreettisia listoja sanoista, joilla kappaleita voi sitoa yhteen. Linkittäviä
sanoja ovat esimerkiksi: sitten, seuraavaksi, lopulta, lisäksi, esimerkiksi, todellakin, kuitenkin ja sen
sijaan. Näiden pikkusanojen tehtävä on viedä juttua eteenpäin eli ohjata lukijaa. Tässä kohtaa on
mielestäni hyvä ottaa huomioon kielelliset erot. Kaikki neuvot eivät välttämättä istu suoraan suomalaiseen kirjoituskulttuuriin. Lundberg (1992, 59) varoittaa huonoista aasinsilloista. Jos siirtymälauseet on kirjoitettu huonosti, ne saattavat viedä lukijan huomion pois varsinaisesta asiasta. Oppaiden
kirjoittajat huomauttavat, että tiedostavat kirjoittajat käyttävät kappaleiden yhdistämisessä hienovaraisempia keinoja, kuten avainsanojen tai -fraasien toistamista tai sitten he yhdistävät eri kappaleet
synonyymisanoilla ja -fraaseilla.
Kuviossa 13 tarkastellaan Nyt-liitteen jutun Nörteistä parhaat siirtymälauseita. Juttu kertoo kolmesta huippulahjakkaasta suomalaispojasta, jotka osallistuvat tietotekniikan olympialaisiin. Juttu on
kirjoitettu niin, että kussakin kappaleessa on yksi selkeä teema, jonka ympärille kappale on rakennettu. Kappaleiden viimeisen ja ensimmäisen lauseen välillä on avainsanoja, joiden toistaminen
pitää lukijan mukana virrassa. Avainsanoja ovat esimerkiksi ”tietotekniikan olympialaiset” ja verbi
”harjoitella”. Yhdessä kappaleen vaihdoksessa käytetään synonyymeja, kuten ”ne pojat” ja ”nuoret
miehet”.
66
KUVIO 13. Kappaleiden linkittämisen eli siirtymälauseiden tarkastelua Nyt-liitteen jutussa Nörteistä parhaat.
67
Erityisen tärkeitä siirtymälauseet ovat siinä tapauksessa, kun jutussa tulee aikahyppy eteen- tai taaksepäin. Silloin lukijan on hyvä saada tietää, missä ajassa tai paikassa mennään.
Imagen juttu Tyylikuningas kertoo Johnny Blue Eyes -nimisestä stylististä. Jutun alussa henkilöhahmo esitellään kappaleella, joka sijoittuu nykyhetkeen. Tarkastellaan kappaleen vaihtumista ja
siirtymälausetta (alleviivaus E.N.). Siirtymälauseen tehtävä on auttaa lukijaa pysymään juonessa
mukana.
Johnny Blue Eyes eli Johnny O'Sullivan ei lannistu parin ilmapallon takia, se on jo nähty. Istumme puiston penkille, ja pensasruusujen oksat kaartuvat yllämme kuin prerafaeliittisessä maalauksessa. Viereisen
penkin pultsarikin on lakannut tuijottamasta ja jatkaa sätkänsä käärimistä. Johnny voi kertoa rauhassa tarinansa.
Kun Johnny oli vauva, O'Sullivanin perhe muutti Irlannista Länsi-Lontooseen. Työväenluokkaisessa perheessä oli kuusi lasta [--].
Myös Avun jutussa Kuoleman runoilijan kuolema aikahyppy menneisyyteen on ennakoitu siirtymälauseella (alleviivaukset E.N.).
Haavikko-kirjan tausta ja sen ympärillä käytävä taistelu hahmottuu paremmin, kun tarkastelee sen kirjoittajan persoonaa ja toimintaa työelämässä.
Mauno Saari on luonut lehti-, mainos- ja kustannusmaailmassa ainoalaatuisen uran, joka on tavan takaa
päättynyt yllättäen kesken kaiken [--]
Suomen Kuvalehden jutussa Ääni laman keskeltä käytetään sitomiskeinona aikamääreitä (alleviivaukset E.N.).
Michael Lee ennusti jo muutama vuosi sitten, että Irlantiin tulee lama. Hän oli silloin maan yleisradioyhtiö RTEn taloustoimittaja.
Vielä silloin Leelle lähinnä naurettiin.
Tänään Michael Lee on pääoppositiopuolue Fine Gaelin tuoreehko kansanedustaja.
Nyt hän pyörii maan hienoimmassa Dundrumin ostoskeskuksessa kyllä-lehtiset kädessään [--].
Vaikka juttu olisi rakennettu epäkronologisesti, lukijan on pystyttävä hahmottamaan tapahtumien
järjestys (Johnson 2005, 42). Siksi kirjoittajan kannattaa kiinnittää huomiota erityisesti verbien johdonmukaisuuteen eli siihen, ettei aikamuoto vahingossa vaihdu kesken kaiken. Kuvittelisin monen
kirjoittajan tekevän kappaleiden linkittämistä tiedostamatta.
68
4.8.
Yhteenveto rakenteesta
Kertomus, olipa se sitten kuinka lyhyt, lauseen mittainen tai viisisataasivuinen, on tapahtuman, teon, toiminnan kuvaus. Koska tapahtuma on muutos, on kertomus muutoksen kuvaus. (Kinnunen 1991, 83.)
Tässä luvussa olen etsinyt vastausta kappaleessa 2.1. esitettyyn kysymykseen, millaista feature on
rakenteeltaan. Löysin feature-jutulle kahdeksan mahdollista kaavaa: paperinukke, pikari, timantti,
tiimalasi, suorakulmio, pyramidi, kehä ja kynttelikkö.
Featuren rakennekaavoissa voi nähdä monien muiden lajityyppien vaikutuksen. Paperinukkekaava
(avaus–ydinkappale–kehitys–päätös) muistuttaa paljon perinteisen esseen rakennetta (johdanto–
teemaväite–runko–lopetus). Pikarikaavaa (avaus–kehitys–päätös) noudattavassa feature-jutussa taas
on paljon samaa kuin aristoteelisessa tragediassa (alku–keskikohta–loppu). Myös novelli muistuttaa
paljon feature-juttua, sillä molemmissa käännekohta ja loppuratkaisu ovat usein tärkeitä elementtejä. Maija Töyryn (1999, 4) mukaan aikakauslehden toimittajan oletetaan usein kirjoittavan itsenäisesti, ”oikeastaan yhtä luovasti kuin loistava novellisti”. Yksi aineiston oppaistakin esittää, että feature sijoittuu uutisten ja novellien välimaastoon (Garrison 2004, 7). Esseen, aristoteelisen tragedian
ja novellin lisäksi feature-jutulla on läheinen suhde myös draamaan13, sillä erityisesti timanttikaavalla on samoja elementtejä draaman kanssa: molemmat sisältävät käännekohdan ja rakentuvat jännitteen varaan.
Kaavojen samanmukaisuus muiden lajityyppien kanssa voi selittyä sillä, että kaavat tulevat ikään
kuin ”luonnostaan”. Esimerkiksi Pulitzer-palkittu toimittaja, professori Jon Franklin (1987, 11; ks.
myös Lassila 2001) muistuttaa, että niin sanottu tarinan ”kielioppi” on meille tuttu, sillä vahvat tarinat ovat hyvin samanlaisia kaikissa kulttuureissa. Jos kerran feature-journalismi muistuttaa tuttuja
lajityyppejä, tulee väistämättä mieleen, että kenties feature-journalismi voisi auttaa lukijaa ymmärtämään vaikeita ja monimutkaisia ilmiöitä uutisjournalismia paremmin. Historiantutkija Hayden
Whiten (1978, 83) mukaan oudotkin tapahtumat saattavat muuttua ymmärrettäväksi, kun ne sijoittuvat osaksi entuudestaan tuttuja kulttuurisia kertomusmalleja (ks. myös Hietala 2006, 94–95).
13 Siitä, onko draama varsinainen kirjallisuudenlaji, on keskusteltu kautta historian. Draaman voi ajatella olevan itsenäinen kirjallisuudenlajinsa, joka voidaan rinnastaa epiikkaan ja lyriikkaan. Vastakkaisen näkemyksen mu‐
kaan draama on käsikirjoitus, joka saa ilmaisunsa vasta teatterissa. Lisäksi on hyvä huomioida, ettei ”draama” ole yhtenäinen käsite. Aristoteelisen eli niin sanotun suljetun draaman vastakohtana voidaan pitää esimerkiksi avointa muotoa edustavia brechtiläistä dramaturgiaa ja absurdia draamaa. (Reitala & Heinonen 2001, 18, 42.) 69
Myös Maria Lassila-Merisalo (2007c) muistuttaa, että tarinat ovat tehokas tiedonvälityksen ja oppimisen muoto.
Dramaturgian merkitys on korostunut viime vuosina lehtitekstien rakentamisessa, ja vastakkainasettelu on tyypillistä journalistiselle draamalle. Vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi hyvän ja pahan
välinen taistelu, ihminen kamppailemassa toista ihmistä vastaan, ihminen joukkoa vastaan tai ihminen luontoa tai tekniikkaa vastaan. (Virtapohja 1998, 133, 138.) Sama ajatus on Vicky Hayn (1990,
89) oppaassa: hyvä feature-juttu sisältää yleensä jonkin ristiriidan. Sellaista voi etsiä esimerkiksi
ihmisten välisistä suhteista ja vastoinkäymisistä eri ryhmien väliltä tai yksittäisen ihmisen elämästä.
Draama ei kuitenkaan synny pelkästään tapahtumista ja niiden välisestä jännitteestä, vaan myös
kielen tasolla. Draamassa on oltava jatkuvia tempon ja rytmin vaihteluja. Kuten Martin Esslin
(1980, 52) toteaa: ”[j]okainen dialogin yllättävä muotoilu, jokainen herkullinen sukkeluus, älynväläys tai kielikuva lisäävät draaman mielenkiintoa, ennalta-arvaamattomuutta ja kiehtovuutta yleisön
kannalta.” Pelkkä juoni ei riitä herättämään yleisön mielenkiintoa, vaan Esslinin (emt., 54) mielestä
onnistumisen salaisuus on siinä, että juonen herättämä kiinnostus osataan yhdistää henkilöhahmojen
kiinnostavuuteen. Henkilöhahmoihin palataan kappaleessa 5.5.
Vicky Hayn (1990, 89) mielestä draaman rakennetta voi verrata feature-jutun rakenteeseen. Draamalla on aloitus, feature-jutulla avaus. Kun draamassa tapahtuu ensimmäinen käännekohta (peripetia14), feature-juttu siirtyy vartaloon. Draaman kerrontaa vastaa feature-jutun kehittyminen, huippukohta (kliimaksi) vastaa kehityksen tai kerronnan huippukohta. Draaman loppuratkaisu (dénouement) tarkoittaa featuren kohdalla jutun päättämistä. Niin draaman kaarella kuin feature-jutullakin
on selkeä loppu.
14 Termit ks. esim. Esslin 1980, 54. 70
Kuviossa 14. tarkastellaan feature-jutun ja draaman rakenteen yhtäläisyyksiä.
KUVIO 14. Draaman ja feature-jutun yhteiset piirteet Vicky Hayn (1990) mukaan.
Sen sijaan uutisen kiinnostavuus pienenee loppua kohden, koska tärkeimmät asiat on kerrottu jo
ensiriveillä. Loppuun saakka jutun lukevat vain ne, joita haluavat tarkempia tietoja asiasta. Tapani
Huovilan (2005, 143) mukaan uutinen onkin kiinnostavuudeltaan “pelkkää alamäkeä”.
Kuvio 15. havainnollistaa uutisen kiinnostavuutta.
KUVIO 15. Uutisen kiinnostavuus Tapani Huovilan (2005) mukaan.
Suomalaisten lehtijuttujen perusteella sain kuvan, että dramatisointikeinot ovat ainakin osittain tuttuja suomalaisille toimittajille. Se pitää kai paikkansa, sillä esimerkiksi toimittaja Panu Räty (1998,
140) kertoo rakentavansa tekstin usein ristiriidan tai vastakohta-asetelman varmaan. Toimivia vastakohtapareja ovat Rädyn mukaan vaikkapa vanhat ja nuoret, köyhät ja rikkaat, ennen ja nyt, menestys ja sen hinta. Seija Ridellin (1998, 142–143) mukaan uutisetkin käyttävät usein hyväkseen
71
vastakohtapareja, kuten luonto/kulttuuri, järjestys/epäjärjestys, hyvä/paha tai me/ne. Yksinkertaistaminen saattaa helpottaa asioiden tajuamista, mutta toisaalta journalismia on myös kritisoitu asioiden pelkistämisestä ja mustavalkoisuudesta (ks. esim. Mörä 1996, 113; Sipola 1998, 90–91).
Anu Partasen (2007, 108) haastattelemat suomalaiset feature-kirjoittajat pitivät dramaturgian korostumista pääasiassa hyvänä asiana, mutta huomauttivat, ettei jutun muoto saa korostua sisällön kustannuksella. Partanen ottaa esimerkiksi ”kahvikuppineuroosin” eli tavan kuvata kahvinjuontitilannetta, vaikka kahvin juomisella ei olisi artikkelin sisällön kanssa mitään merkitystä. Partasen mielestä kahvikuppineuroosi on yksi ilmentymä siitä, että tarinallista otetta kaivataan journalismissa
yhä enemmän.
Onnistuneen feature-jutun rakennetta voisi verrata taloon, kuten kuviossa 16.
KUVIO 16. Onnistunut feature-juttu on kuin talo.
Tom Lundbergin (1992, 52) mielestä aikakauslehtijutun avaus on kuin julkisivu tai portti (kuviossa
16: ovi). Jos se on houkutteleva, lukija astuu sisään. Päätöksen on kuljetettava lukija ulos (emt.
1992, 66). Kappaleet ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa, sillä ne on linkitetty toisiinsa esimerkiksi
siirtymälausein. Hieman ironista kyllä, myös hyvää uutista on verrattu taloon (Kotilainen 1989, 59).
72
5. Featuren väripaletti
5.1.
Ilmaisukeinot oppaissa
Kirjoittaminen on maailman jäsentämistä. Kirjoittaessa jäsennetään sitä, mitä on koettu, hyviksi lauseiksi.
(Nousiainen 1998, 129–130.)
Tässä luvussa tarkastellaan feature-journalismin ilmaisukeinoja. Keinoja on varmasti paljon enemmänkin kuin mitä tässä tutkimuksessa annetaan ymmärtää. Tarkoitus on tarkastella oppaiden mainitsemia ilmaisukeinoja ja tutkia, löytyykö keinoista esimerkkejä suomalaisista aikakauslehdistä.
Aiemmin kaunokirjallisia keinoja, kuten kuvausta, kerrontaa ja dialogia on tutkinut Maria LassilaMerisalo (2008; 2009).
Tyyliseikkojen kohdalla on hyvä huomioida se, että myös lehden konsepti asettaa kielelle rajoituksensa (Töyry ym. 2008, 31, 92). Siispä monet lehteä koskevat päätökset perustuvat viime kädessä
lehden ja julkaisijan arvoihin sekä tavoitteisiin. Myös aineiston oppaat (mm. Lundberg 1992, 113;
Johnson 2005, 44; Hennessy 1989, 154; Pape & Featherstone 2006, 52) ottavat julkaisijan jutulle
aiheuttamat rajoitukset huomioon.
Oppaiden antamat ohjeet ilmaisukeinoista ovat hyvin eritasoisia, ja lisäksi termit eivät ole välttämättä samoja eri oppaissa. Muutamat kirjoittajat (Wheeler; Johnson) käyvät tyyliseikkoja läpi vain
ohimennen, kun taas toiset (Garrison; Sumner & Miller; Hay) paneutuvat niihin useiden lukujen
verran. Ilmaisukeinoja on oppaissa niin runsaasti, että valitsin mukaan sellaiset, jotka mainittiin
vähintään neljässä oppaassa. Tarkastelemani ilmaisukeinot ovat: kuvailu, konkretia, kohtaus ja
anekdootti, jännite ja rytmi, sitaatit ja dialogi, henkilöhahmojen rakentaminen ja subjektiivisuus.
Ulkopuolelle jäivät muutamat yksittäisiä mainintoja keränneet tyylilliset seikat, kuten parodia (Garrison) ja sanaleikit (Ruberg). Koska kaikkia ilmaisukeinoja on mahdotonta käsitellä, poimin joukosta yleisimmät ja näin ollen toivottavasti myös keskeisimmät käsitteet. Niitä tarkastellaan tässä luvussa.
73
5.2.
Kuvailu, konkretia, kohtaus ja anekdootti
Ympäristön kuvailu paljastaa ajan, paikan ja sosiaalisen ympäristön, johon juttu sijoittuu. Kuvaus vaatii taitoa
sekä havainnoijana että kirjoittajana. Sen tulee olla eloisaa, mutta ei purppuranpunaista – koristeellista, liioittelevaa tai prameaa. (Hay 1990, 92. Käännös E.N.)
Kuvailu
Kuvailu oli oppaissa yksi yleisimmistä featuren ilmaisukeinoista, sillä se mainitaan kaikissa oppaissa yhtä lukuunottamatta. Maria Lassilan (2001, 57) mukaan kuvaus onkin yksi perustekniikka, joka
siirtyy lehtijuttuihin helposti fiktiosta. Bruce Garrison (2004, 117–199) opastaa, että kuvaus ei saa
olla päälleliimattua, vaan sillä pitää olla jokin tarkoitus. Kuvauksen on siis annettava lukijalle jotakin lisätietoa.
Olivian jutussa Toinen sukupuoli kuvataan kirjailija Monika Fagerholmin kesäkotia.
Ruskea talo katsoo kalliolta merenpoukamaan. Talon seinää kiipeää villiviini, pihalla kiemurtelevat
omenapuut. Vajaa vasten nojaa vanhoja pyöriä. Metsä piilottaa naapurit. On ihan hiljaista.
Verannalla korituolit kutsuvat istumaan aurinkoon. Pöydällä lepää William Faulknerin Liekehtivä elokuu,
kynä ja muistikirja. Sisällä kirjoja lojuu kaikkialla niin kuin silloin, kun joku lukee useita kirjoja yhtä aikaa ja unohtelee niitä ajatuksissaan minne sattuu.
Kuvaus kertoo samalla myös kirjailijan persoonasta; kirjoja lojuu siellä täällä eli kirjailija ei todennäköisesti ole kovin järjestelmällinen persoona. Miljöön kuvaaminen liittyy toisaalta myös siihen,
että hieman myöhemmin jutussa kerrotaan, että kyseinen mökkimaisema on hiipinyt Fagerholmin
kirjoihinkin. Maiseman kuvaaminen liittyy siis selkeästi jutun tarkoitukseen eikä se ole irrallinen
elementti.
Maria Lassilan (2001, 51) mukaan kuvauksessa kerronta hidastuu ja juonen eteneminen tuntuu pysähtyvän. Jutuissa kuvaillaan tyypillisesti henkilön ulkonäköä tai miljöötä. Imagen juttu Murteellisten laulujen maa piirtää kuvaa laulaja Lauri Tähkästä eli Jarkko Suosta.
Jarkko Suo on ikäistään nuoremman näköinen, niin kuin rock-artistin kuuluukin. Mustaksi värjätty tukka
on kiiltävä ja suittu taakse. Mustan t-paidan lyhyet hihat eivät yritäkään peittää tiukkoja käsivarsia. Murteellista ojankaivuurockia soittavan yhtyeen nokkamies näyttää siltä kuin olisi oikeasti tehnytkin peltotöitä.
Kuukausiliitteen jutussa Minä, Aku Ankka kuvaillaan Vesa Keskisen Töysän kyläkaupan miljöötä.
Kuvauksesta välittyy kertojan reaktio: herranjestas.
74
Portaita alas ja tullaan kauppakeskuksen aulaan, josta tulee ensimmäisenä mieleen herranjestas ja toiseksi
vanha moskovalainen metroasema, niissäkin on katot korkealla ja mahtipontiset pylväiköt.
Lassila-Merisalo (2009, 23–24) tekee eron kuvauksen ja eeppisen kuvan välille. Eeppinen kuva on
kuvausta suppeampi tekstiosuus, joka kuvauksen lailla vetoaa aisteihin ja tuntuu pysäyttävän tapahtumakulun. Eeppinen kuva voisi olla seuraava kohta (alleviivaus E.N.) Kuukausiliitteen jutussa Nyt
puhuvat aseet.
Suominen hidastaa vähän, niin kuin tehdään silloin, kun tullaan erityisen tärkeän havainnon äärelle.
”Suomessakin voi lähteä metsään kotiportaaltaan. Saksassa täytyy olla aika varakas ennen kuin voi metsästää.”
Muun muassa Vicky Hay (1990, 93) mainitsee näytä, älä kerro -periaatteen, joka lienee tuttu monille suomalaistoimittajillekin. Kun feature-juttu kaipaa lisää väriä, se ei tarkoita adjektiiveja, vaan
ennemminkin yksityiskohtia ja kuvausta. Adjektiiveja ja adverbejä kannattaa käyttää feature-jutussa
harkiten, samoin kielikuvia ja vertauksia. (Hennessy 1989, 143; Pape & Featherstone 2006, 51;
Lundberg 1992, 84.)
Konkretia
Kuten edellä mainittiin, yksi feature-jutun tehokeinoista on yksityiskohtien käyttäminen. Konkretia
tekee kirjoituksesta uskottavan (mm. Garrison 2004, 122–123; Sumner & Miller 2009, 124; Lundberg 1992, 122). Oppaat antavat esimerkkejä: Sen sijaan, että ”yleisö nautti esityksestä”, on tehokkaampaa kertoa, miten nauttiminen ilmenee. Taputtiko yleisö artistin lavalle kaksi kertaa peräkkäin? Tai jos päähenkilöllä on koira, pitää lukijalle kertoa, millainen se on – rottweiler antaa koiran
omistajan persoonallisuudesta toisenlaisen kuvan kuin spanieli. Jutun päähenkilön kuvaileminen
ujoksi, vaatimattomaksi tai nöyräksi ei välttämättä kerro mitään ja herättää vain kysymyksen siitä,
kenen näkökulmasta luonnetta tarkastellaan. Esimerkiksi Avun jutussa Oman elämänsä prinsessa
laulaja Maria Lundia kuvaillaan – tai laulaja saa itse kuvailla itseään.
Maria kuvailee itseään paitsi hymyileväiseksi ja hyväntuuliseksi, myös ujoksi ja hiljaiseksi.
Ylimalkaisten adjektiivien sijaan tehokkaampaa on näyttää, miten luonteenpiirteet ilmenevät tai
ovat ilmenneet aiemmin. Haastattelutilanteessa voi pyytää haastateltavaa kertomaan vaikkapa esimerkin tilanteesta, jossa hänen ujoutensa on tullut esiin.
75
Toimittaja Anu Nousiainen (1998) kuvaa artikkelissa Reportaasin renessanssi yhden juttunsa syntyprosessia. Hän matkusti takaisin Vietnamiin Suomeen päätyneen venepakolaisen Le Van Nepin
kanssa. Nousiainen kuvaa Vietnamissa työskentelyä näin: ”[k]eräsin yksityiskohtia: minkä merkkinen televisio, mitä tupakkaa, minkä nimisiä katuja. Yksityiskohdissa on arvaamatonta voimaa. Miten paljon Nepistä kertookaan se pieni tieto, että hän otti mukaan Vietnamiin korvalappusstereot ja
Kikan kasetin!” (Emt., 123.)
Yksityiskohdat lisäävät läsnäolon tuntua. Keinoa korosti jo Antero Okkonen (1980, 150) Toimittajan työ I -kirjassa: ”Kun jutun tekijä on hankkinut tietoja tapahtumapaikalla käyden, jutussa täytyy
olla läsnäolon tuntua, on the spot -vaikutelmaa. Ohjelmalehtisen kertoma ei riitä, poliisiraportti ei
riitä, kokouksen päätös ei riitä, kilpailutulokset eivät riitä, tuholuettelo ei riitä, kun aistimiskykyinen
jutun tekijä on ollut tapahtumapaikalla.”
Tarkastellaan yksityiskohtien käyttöä muutamassa aineiston jutussa. Kuukausiliitteen jutussa Nyt
puhuvat aseet toimittaja kuvailee haminalaisen Pentti Virtasen asekokoelmaa. Sen sijaan, että toimittaja kertoisi lukijalle, että Virtasella on suuri määrä aseita kotonaan, hän tuo Virtasen asevaraston lukijan silmien eteen – näyttää sen konkreettisesti.
Hän [Pentti Virtanen] esittelee aarteitaan: Raamatun sisään kätketty pienoispistooli, ilmatorjuntakonekivääri, lahtauspistooli, kenraali Taavetti Laatikaisen sotilailtaan saama kivääri, laivaston jatkoperäisiä parabellumeita, venäläinen Suomi-konepistoolin kopio...
Nyt-liitteen jutussa Tuulta ja paskaa kertoja kuvaa näkemäänsä miljöötä tarkasti.
Laiha goottityttö huojuu mikrofonin kanssa pienellä lavalla esittäen versiota Depeche Moden Personal
Jesuksesta.
Myös hankalia asioita on hyvä havainnollistaa konkreettisesti. Avun jutussa Toista Nokiaa ei tule
kerrotaan, kuinka Suomi voisi tulevaisuudessa ”löytää taloutensa uuden veturin energia- ja ympäristöteknologiasta, joka palvelee kestävää kehitystä.” Hankala asia on havainnollistettu konkreettisella
esimerkillä.
[Elinkeinoelämän Keskusliiton johtaja Timo] Kekkonen antaa kaksi esimerkkiä. Suomi tuskin menestyy
kokonaisten sähköautojen tekijänä, mutta voi hyvinkin menestyä jonkin sähköautossa tarvittavan osan tekijänä.[--]
76
Kohtaus ja anekdootti
Yhtä opasta lukuun ottamatta kaikki mainitsevat kohtaukset ja anekdootit yhdeksi featuren ilmaisukeinoksi. Jutun keskellä olevat kohtaukset ovat Sumnerin ja Millerin (2009, 118) mukaan hyvä keino jutun rytmittämiseen. Kuten kappaleessa 4.5. todettiin, feature-jutun voi aloittaa kohtauksella eli
ikään kuin leikkauksella tapahtumien ytimeen (ks. esim. Ruberg 2005, 131; Wheeler 2009, 74).
Maria Lassilan (2001, 53) mukaan kohtaus muistuttaa elokuvan tai näytelmän kohtausta. Kohtausten rakentaminen on tuttua suomalaistoimittajillekin, sillä esimerkiksi Anu Nousiainen (1998, 125)
kertoo näkevänsä tarinan kohtauksina.
Suomen Kuvalehden Ääni laman keskellä -talousjutun keskeyttää kohtaus kahdeksannen kappaleen
alussa.
”Ei lamalle! Ei Lissabonille! Me emme maksa heidän kriisiään!” kansa huutaa Dublinin keskustassa. Suuri hallituksen vastainen mielenosoitus on lähtökuopissaan Memorial-puiston laidalla.
Imagen jutussa Murteellisten laulujen maa käytetään hyväksi kohtauksia. Ilmeisesti toimittaja on
järjestänyt Lauri Tähkälle eli Jarkko Suolle ”keikan” Helsingin keskustaan. Samalla hän saa rakennettua kohtauksen juttuunsa.
”Tää voidaan panna päälle, jos tarvitaan Danny-meininkiä”, Jarkko Suo nauraa ja kaivaa autostaan hopealangoilla koristellun violetin samettitakin hotelli Tornin edessä Helsingin Kalevankadulla. Violetti takki
on teetetty Emma-gaalaan yhteisesiintymiseen Finteligenssin kanssa. Musta Volvo v70 on täynnä vaatteita ja kitaroita, välistä pilkottaa Christina Aguileran cd-levy.
Alkamassa on Lauri Tähkän suosion todellinen mittari ja ihmiskoe. Kuinka hänen käy katusoittajana Helsingin keskustassa, metrossa ja pitsaravintolassa?
Avun jutussa Erilaisuuden kauneus kerrotaan Arto Halosen elokuvasta. Keskellä juttua hypätään
tapahtumien ytimeen ja kohtaus tuo kuvaukseen autenttisuutta. Se ikään kuin todistaa, että toimittaja on paikalla.
Kuvataan lobotomialeikkausta, joita Suomessakin tehtiin vuoteen 1969 mennessä noin 1 500 ihmiselle.
Kappeli on aito paikka, jossa tuota ”parannusmenetelmää” käytettiin.
Valaistuun tilaan johdetaan rekvisiittasavua, jotta valo olisi halutulla tavalla pehmeä. Ohjaaja muistuttaa
näyttelijä Pertti Koivulalle, että tämä rallattelisi operaation aikana.
Esimerkin passiivimuoto tosin saattaa etäännyttää lukijaa tapahtumista. Lukijalle saattaa jäädä epäselväksi ketkä kuvaavat ja ketkä johtavat.
77
Kohtauksen voi rakentaa paitsi omien havaintojensa pohjalta, myös haastateltavan kertomasta
anekdootista. Silloin tosin tulee olla tarkka siitä, että kaikki haastateltavan kertomat yksityiskohdat
pitävät paikkansa (ks. esim. Partanen 2007). Anekdootteja käytetään etenkin silloin, jos ne antavat
lukijalle abstraktista aiheesta konkreettisen esimerkin (Ruberg 2005, 137–141).
Lundberg (1992, 34) vertaa anekdootteja kerrosvoileipään. Jutun osuus, joka sisältää numeroita,
nimiä, asiantuntijalausuntoja ja muita faktoja, on leipää. Anekdootit ovat lohta, salaattia ja kastiketta – täytettä, joka tekee kerrosvoileivästä maukkaan. Sumner ja Miller (2009, 128) taas vertaavat
hyvää anekdoottia suklaakeksin suklaamurusiin. Anekdootit ovat parhaimmillaan harvinaisia herkkuja ja ilahduttavat lukijaa. Sumner ja Miller (emt., 130–134) kuitenkin huomauttavat, että anekdootilla on oltava jokin merkitys jutun kannalta. Myös anekdootin paikka on tärkeä. Se voi tarjota
hengähdystauon esimerkiksi hankalan faktaosuuden jälkeen.
Hennessyn (1989, 120) mukaan anekdootin on oltava elävä, mielenkiintoinen tai provokatiivinen.
Jos haastateltava kertoo kaksi loistavaa anekdoottia, niistä kannattaa valita vain toinen. Muuten ne
vesittävät toisensa turhaan. Liiallinen anekdoottien viljeleminen voi johtaa siihen, että juttu tuntuu
koostuvan erillisistä tarinoista, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa. (Sumner & Miller 2009, 134.) Lundberg (1992, 33) suosittelee toimittajaa olemaan tarkkaavainen haastattelua tehdessään. Haastateltavia kannattaa pyytää täsmentämään ja kuvailemaan vastauksensa esimerkein. Valittujen Palojen
kirjoitusopas (Ruberg 2005, 139) muistuttaa, että anekdootteja saattaa löytyä myös dokumenteista,
kuten päiväkirjoista ja historiikeistä.
Tarkastellaan muutamia aineistosta löytyviä anekdootteja. Yksi on Avun jutusta Kuoleman runoilijan kuolema. Anekdootti kertoo runoilija Paavo Haavikon viimeisten vuosien masentuneisuudesta
ja elämänilon menettämisestä paremmin kuin se, että toimittaja olisi todennut, että Haavikko oli
viimeisinä vuosinaan masentunut.
[Haavikon ystävä ja jutun toinen päähenkilö] Mauno Saari hankki kännykän kokoisen sanelimen, jotta
ajatukset saataisiin ulos: ”Sanele tähän. Muuten sä tulet hulluksi.”
Haavikko sormeili kiinnostuneena, mutta hylkäsi: ”Näin pieni. Minähän nielaisen tämän vahingossa.”
78
Olivian jutussa Toinen sukupuoli on anekdootti, joka kuvaa kirjailija Monika Fagerholmin suhdetta
äitiinsä.
Monikan äiti Kristina Herrgård työskenteli satutätinä Richardinkadun kirjastossa. Hän pukeutui jakkupukuun, meikkasi huolellisesti ja tupeerasi tukkansa suureksi palloksi.
”Katsoimme rituaalia siskoni kanssa herpaantumatta. Kun äiti oli valmis, saimme koskettaa hänen tukkaansa kevyesti. Pystyn vieläkin tuntemaan hiuslakan käsissäni”, Monika sanoo ja silittää sormillaan
kämmentään.
”Äiti oli kuin tähti, johon ei saanut kunnolla koskea. Hän oli suuri ihminen, aika dominoiva, nauroi ja puhui paljon. Hänen takiaan kirjoissa ja kirjastoissa on minusta aina ollut vähän glamouria.”
Jos toimittaja olisi tyytynyt vain toteamaan, että äiti hohti glamouria, olisi jutusta jäänyt paljon
pois. Nyt anekdootti kertoo paitsi glamourista, mutta myös äidin persoonasta. Samalla se ehkä paljastaa myös jotakin äidin ja tyttären suhteesta.
5.3.
Jännite ja rytmi
Kavalat kirjoittajat luovat tietoisesti jännitettä. Kun ammattikirjoittaja alkaa itsekin pitkästyä tekstiinsä, hän
tekee sille jotakin. Hän panee lukijan odottamaan jotakin, pelkäämään tai toivomaan. [--] Ennakoi tekstissä
tulevia. Vihjaile häpeämättömästi. Kysy ja kyseenalaista. Kerro aina ensin jotakin ja pidä lukija rauhallisena.
Kylvä vasta sitten epäilys. (Rentola 1997, 64, 67.)
Jutun jännite ja rytmi mainitaan viidessä oppaassa. Oppaiden mukaan tekstiin voi synnyttää jännitettä monella eri tavalla. Juttuun voi kirjoittaa käännekohtia, yllätyksiä tai vihjauksia tulevasta (mm.
Hennessy 1989, 115; Sumner & Miller 2009, 124–125, 199). Toisaalta jännitettä voi synnyttää lauseiden ja sanojen rytmillä sekä rytminmuutoksilla (Lundberg 1992, 101–102; Johnson 2005, 45;
Sumner & Miller 2009, 138–141).
Feature-juttuun voi rakentaa jännitettä etsimällä luonnollisia ristiriitoja tai käännekohtia (Hay 1990,
89). Esimerkiksi Avun jutussa Kuoleman runoilijan kuolema on seuraava kohta:
27. maaliskuuta 2008 tapahtui ratkaiseva käänne pahempaan kahdella taholla ja tasolla: akateemikko
Paavo Haavikon voinnissa ja Mauno Saaren työssä hänen elämäkertansa kirjoittamisessa.
Selkeä käänne on myös Imagen jutussa Tyylikuningas, joka kertoo stylisti Johnny Blue Eyesin rankasta elämästä.
Sitten hän sai hermoromahduksen. Hän sanoo lopettaneensa huumeet 27-vuotiaana.
79
Oppaissa (mm. Hennessy 1989 148; Johnson 2005, 43) mainitaan, että myös takaumat ja ennakoinnit voivat toimia jutun rytmittäjinä. Kirjallisuustieteessä kertoman poikkeamia kutsutaan anakronioiksi (Ikonen 2001, 190). Analepsis tarkoittaa taukaumaa eli paluuta aikaisempiin tapahtumiin.
Prolepsis sen sijaan on ennakointia, viittaamista tulevaan. (Rimmon-Kenan 1991, 61.) Ikosen
(2001, 191) mukaan tärkeintä on se, että kertomuksen yhdistelemät aikatasot havaitaan ja kyetään
erottelemaan. Feature-jutun kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että alkuperäisen kronologian tulee käydä
kirjoituksesta ilmi, vaikka juttu sisältäisikin aikahyppyjä. Tom Lundberg (1992, 63) muistuttaa
olemaan varovainen, ettei lukija hämmenny aikasiirtymistä. Siksi yksi takauma on Lundbergin mielestä tarpeeksi.
Suomen Kuvalehden juttu Uunin rakentaja hyppää viimeisessä kappaleessa kirjailija Antti Hyryn
lapsuuteen. Lukija johdatetaan kirjailijan lapsuuteen valokuvan kautta.
Antti Hyry on seitsemän tuvan oveen teipatussa valokuvasuurennoksessa. Hän seisoo reunimmaisena vasemmalla, isä istuu kuvassa keskellä, muut kolme lasta Antin tavoin isän ympärillä. Nuori nainen isän takana on isän sisko. On lokakuu 1938. Perheen äiti on juuri kuollut munuaistautiin. Sitten syttyi sota. Tätejä kävi hoitamassa lapsia.
Avun jutussa Kuoleman runoilijan kuolema tarina alkaa nykyhetkestä (ilmeisesti syyskuu 2009),
mutta rönsyilee välillä muun muassa 1970-luvun puoliväliin, 1980-luvulle ja elokuuhun 2009. Kerran juttu hypähtää jopa tulevaisuuteen, kun toimittaja on päässyt lukemaan Paavo Haavikosta kirjoitetun kirjan käsikirjoituksen (alleviivaukset E.N.).
Kun kirja ilmestyy, siitä kasvaa tärkeä puheenaihe, joka leviää yhteiskunnassa muuallekin kuin median
kulttuuriosastoihin. Epäilemättä Haavikko-niminen mies antaa aiheita sensaatiouutisille. Niihinkin siitä
on runsaasti aineksia.
Jutussa on niin paljon aikahyppyjä, ettei lukija enää pysy kärryillä, missä ajassa kuljetaan.
Bruce Garrisonin (2004, 108) ja Vicky Hayn (1990, 95) mukaan jännitettä voi luoda vihjaamalla
tulevasta käänteestä. Vihjaus löytyi Kuukausiliitteen jutusta Nyt puhuvat aseet. Kohta sijaitsee yhdennentoista kappaleen lopussa (alleviivaus E.N.). Toimittaja selvittää jutussa, kuka Suomessa
omistaa aseita.
Urheiluammuntaan myönnetään noin kolmannes hallussapitoluvista, joten näitä aseita lienee aika tarkasti
puoli miljoonaa. Kun ne vähennetään, aserekisteriin jää enää 75 000 asetta.
Ne ovat muistoesineitä, merkinantopistooleita ja rahakuljetusten vartijoiden aseita. Näillä perusteilla
myönnetään joitakin prosentteja hallussapitoluvista.
Jäljellä ovat enää ne aseet, joihin ei ole lupaa.
80
Toinen vihjaukseksi tulkittava kohta on Imagen jutussa Pokerinaama (alleviivaus E.N.).
[Kirjailija Hanif] Kureishi itse on käsitellyt teemaa [islamia] romaanissaan Musta Albumi (1995) ja novellissaan My Son The Fanatic (1994), josta tehtiin elokuva. Sittemmin hän on kuitenkin kääntynyt yhä
enemmän sisäänpäin, tarkkailemaan tunteitaan ja kertomaan perheen sisäisistä jännitteistä. Niilläkin hän
on kyllä osannut kohauttaa.
Jopa uutis- ja talousjuttuun on mahdollista rakentaa jännitettä, kuten Suomen Kuvalehden juttu Ääni
laman keskeltä osoittaa. Jutun alussa kerrotaan, kuinka Irlanti oli yksi Euroopan talousihmeistä ennen kuin lama iski. Jännite syntyy vertailun avulla (alleviivaus E.N.).
Moderniin lasitorniin oli suunnitteilla pari sataa luksusasuntoa ja huipulle Irlannin menestyneimmän
rock-yhtyeen U2:n ja Bonon maisemastudio.
Toisin kävi. Lama tuli väliin, ja rakennustyö jäi kesken.
Irlanti ajautui syvään taantumaan ensimmäisenä euromaana viime syyskuussa.
Suomen Kuvalehden Umpikuja-jutun alussa kuvaillaan, kuinka vaalirahakohussa ryvettyneellä
pääministeri Matti Vanhasella on muiden ministerien täysi tuki ja kuinka hallitus jatkaa kohun keskellä toimintaansa täysin normaalisti. Jännite syntyy vahvalla kontrastilla (alleviivaus E.N.).
[--] Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen vakuutta jokaisessa mahdollisessa käänteessä, että kokoomus seisoo yksissä tuumin Vanhasen takana. Ministerit kiirehtivät kriisipalaverista toiseen, mutta virallisesti mikään ei häiritse hallituksen työtä.
Todellisuus on kuitenkin aivan toinen.
Kohta puolitoista vuotta jatkuneessa vaalirahaskandaalissa on vielä paljon selvittämättömiä yksityiskohtia, mutta yksi asia on jo käytännössä varma. Vanhanen ei jatka pääministerinä enää seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Todennäköisesti hänen aikansa myös keskustan puheenjohtajana on pian ohi. Kysymys
kuuluu, pystyykö hän jatkamaan edes tämän vaalikauden loppuun.
Jännitettä syntyy myös tekstin rytmistä. Toimittaja Anu Nousiaisen (1998, 129) mukaan tekstin
rytmi on lauseiden sisäistä ja lauseiden välistä rytmiä. Se syntyy eri pituisista lauseista ja kappaleista, välimerkkien vaihtelevasta käytöstä ja siitä, että rikkoo kerrontaa sitaatein. Nousiainen toteaa,
että ”[j]ännitteen ylläpitäminen pitkässä tekstissä on vaikeaa, ja siinä auttaa juuri tekstin rytmi.”
Brendan Hennessy (1989, 36–37) opastaa, että tekstissä ei joskus ole varsinaisesti mitään vialla,
mutta se kulkee eteenpäin liian tylsästi. Silloin kirjoittajan on lisättävä tekstiin jotakin mielenkiintoista ja yllättävää. Jutun flow'n rikkominen ei välttämättä vahingoita juttua, vaan voi auttaa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä.
Kielellä on oma luontainen rytminsä (Sumner & Miller 2009, 138). Siksi suomen kieli kuulostaa
täysin erilaiselta kuin esimerkiksi espanja. Tekstin vaihtelevuus saattaa olla tuttua uutistoimittajallekin. Antero Okkosen (1980, 224) uutisoppikirjassa Toimittajan työ I todetaan, että hyvä lehtikieli
81
on vaihtelevarytmistä. Virkerakenne on kiinteä ja polveilematon. Suhteellisen lyhyt virke hallitsee,
mutta pitkiäkin virkkeitä voi olla.
Rytmi luo tunnelmaa. Tarkastellaan tekstin rytmiä aineiston kolmessa eri jutussa. Ensimmäinen
esimerkki on Kuukausiliitteen ruokajuttu Elviira kokkaa. Se sisältää pitkiä, monipolvisia lauseita,
jotka keventyvät lyhyemmillä lauseilla.
Elvira kuori ja silppusi valkosipulinkynsiä ammattimaisin ottein, varsinkin sen jälkeen, kun olin näyttänyt, että jos ottaa kiinni veitsen kärjestä ja pitää sitä paikallaan, voi pilkkoessa kääntää veistä viuhkamaisesti. Kun silppu levisi aivan liian pienen leikkuulaudan laidoille, hän työnteli sitä kokoon veitsellä, ja
kun silppu oli valmista, hän nosti sitä laudalta veitsen lappeella, otti toisella kädellä vastaan ja kippasi lastin odottavaan kulhoon tai pataan. Tv:stä opittua, voisi luulla. Mutta hänen kotonaan ei ole televisiota eikä
ole koskaan ollut.
Suomen Kuvalehden jutussa Uunin rakentaja lauseet ovat kuvailevia ja lyhyitä.
Villiintynyt päärynäpuu tavoittelee kattoa talon ovenpielessä. Tuota tiiliseinää vasten tuon päärynäpuun
alla Hyryllä oli tapana kuvata lapsiaan pieninä. Nyt keittiön seinän täyttävät lastenlasten kuvat. Heitä on
elossa kolmekymmentäyhdeksän.
Kolmannessa esimerkissä eli Avun jutussa Kuoleman runoilijan kuolema lauseet ovat lyhyitä eivätkä ne aina sisällä predikaattiakaan.
[Paavo] Haavikosta sanotaan usein, että hän on jotenkin tekoviisas. Viisastelija. Kirjoittaa vaikeaselkoisesti. Sen ajatuksia ei ymmärrä. Se vain briljeeraa. Koketeeraa.
Sumner ja Miller (2009, 141) opastavat kokeilemaan tiettyjen elementtien toistamista peräkkäisissä
lauseissa. Poeettisen kielen piirteitä ovat esimerkiksi alkusoinnut ja toistot (Heikka 1999, 131). Tällaiseksi tulkittava rakenne löytyi yllätyksekseni Nyt-liitteen jutusta Tuulta ja paskaa. Kirjoittaja
käyttää hyväkseen toistoa.
Miltä tällä paikalla on mahtanutkaan näyttää huhtikuussa 1605, kun Kaarle IX päätti perustaa joensuistoon kaupungin?
Tai vuoden 1882 suuressa tulipalossa?
Tai vuonna 1886, kun rata avattiin?
Tai 1906, kun kaupungin suuri poika V.A. Koskenniemi kirjoitti seuraavat säkeet [--].
Aineiston jutuissa tunnelma on luotu erilaisin keinoin. Suomen Kuvalehden jutun Uunin rakentaja
seitsemännessä kappaleessa kuvaillaan kirjailija Antti Hyryn työhuonetta. Kuvaileva, tuokiokuvamainen tyyli lienee lainattu jutun kohteelta, kirjailija Antti Hyryltä.
Työhuoneen toisella pöydällä on kiinteä tietokone, toisella kannettava, työtuolina Hyryllä on nakkilalaismallinen keinutuoli. Ikkunat kuin alttaritaulut, pienet, neliruutuiset, vanhaa epätasaista lasia. Tunnelma
rauhaisa.
82
Talo kuin mies.
”Vai mies kuin talo.”
Aurinko lämmittää lasin läpi.
Esseen pohdiskelevaisuutta muistuttaa esimerkiksi Olivian juttu Oletko sinäkin aina myöhässä?
Juttu käsittelee myöhästelemistä, ja siinä pohditaan kertojan myöhästelyongelmaa muutamiin asiantuntijalähteisiin eli opaskirjoihin tukeutuen.
Olen miettinyt, onko myöhästelyni taustalla jokin trauma. Kuten useimmat myöhästelijät, vihaan olla
etuajassa. Entä jos kukaan ei saavukaan?
Ehkä kyse on silti vain opituista tavoista. Etelä-Euroopassa tuskin stressaisin kymmenen minuutin
myöhästelystä, kun muutkaan eivät olisi täsmällisiä.
Kertojan omilla havainnoilla ja pohdiskeluilla on jutussa suuri paino, sillä juttua varten ei ole varsinaisesti haastateltu ketään – tai ainakaan siitä ei ole mainintaa.
Tekstin sujuvuutta voi rikkoa keskeytyksillä. Imagen juttu Hullut päivät kertoo internetin ilmaistaloudesta. Jutun flow rikkoutuu neljännen kappaleen alussa, suurin piirtein jutun puolessa välissä
(alleviivaus E.N.).
Mutta hetkinen, mitä Anderson [teknokulttuurilehti Wiredin päätoimittaja Chris Anderson] sanoikaan:
bittituotteiden valmistuksen ja jakelun hinta putoaa ja on pian käytännössä nolla.
Kuukausiliitteen Vesa Keskisestä kertovassa jutussa Minä, Aku Ankka toimittaja rikkoo jutun kulkua esimerkiksi seuraavan kaltaisilla kohdilla. Siirtymälauseeksi tulkittava kohta sijaitsee seitsemännen kappaleen alussa hieman ennen puoltaväliä (alleviivaus E.N.).
Nyt tähän kirjoitukseen täytyy saada järjestys. Kieltämättä se onnistuu paremmin, kun kauppias Keskinen
ei koko ajan häärää ympärillä. Aloitetaan alusta: Vesa Keskinen syntyi 13. heinäkuuta 1967.
Henna Makkonen-Craigin (2005, 226) mukaan siirtymälause voi tarjota lukijalle ”lepopaikkoja ja
happea”. Edellisessäkin lainauksessa kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen yksinkertaista lausetta, jolla
hän on pystynyt siirtymään toiseen teemaan ja aikaan (Vesa Keskisen lapsuus).
Myös Olivian maalle muuttamisesta kertova juttu Luvattu maa rikkoo jutun flow'n (alleviivaus
E.N.).
Seis! Eipä vielä käynnistetä muuttoautoja. Mietitään vielä hetki: mitä tapahtuisi, jos kaikki tekisivät niin
kuin minä – tai niin kuin Leena ja Mikko [muuttaisivat maalle]. On helppo kuvitella ne kilometrien autojonot, joissa maallemuuttajat suhaavat palveluiden ja töiden perässä kaupunkiin.
83
Kysymyspatteristo lopettaa Imagen Lauri Tähkästä kertovan jutun Murteellisten laulujen maa ensimmäisen pitkän kappaleen.
Kuka tämän [Lauri Tähkän suosion] on saanut aikaan? Ja miten? Onko Lauri Tähkän karski mutta tunteellinen pohjalaisuus aitoa vai pelkkä lavaste, pellolle pystytetty näyttelyteltta?
Keinoja voisi kutsua etäännyttämiseksi tai jutun tekoprosessin läpinäkyväksi tekemiseksi. Kirjallisuudentutkimuksessa vastaavat keinot liitetään metafiktion tai itsereflektion käsitteeseen. Käsitteillä
tarkoitetaan sitä, että kerrontakeinoja ei häivytetä, vaan ne pikemminkin kohotetaan esiin, jolloin
lukija ymmärtää, ettei esitetyn aineksen valinta ole sujunut ”luonnostaan”. Teksti siis tiedostaa paitsi lukijansa ja kirjoitusprosessinsa myös omat rajansa ja mahdollisuutensa. (Ks. esim. Lehtimäki
2002, 229; Hallila 2006, 132–134; Pietilä 1995a, 73–74.) Hallilan (2006, 32) mukaan metatasolla
tapahtuvan toiminnan oletetaan olevan jollakin tavalla tietoisempaa ja refleksiivisempää kuin tasolla, joka on metatason alapuolella.
Myös Maria Lassila (2001, 2) huomasi Imagen ja Kuukausiliitteen juttuja tutkiessaan, että jutuissa
oli usein vahva metataso, jonka avulla paljastetaan jutunteon konventioita ja puretaan illuusiota
siitä, että toimittaja voisi heijastaa todellisuuden tapahtumia kuin peili. Lassila (emt., 78) pohtii:
”[t]oisin kuin usein ajatellaan, nonfiktiossa toimittaja ei myöskään aina ota kantaa, osallistu tapahtumiin eikä käytä minä-kertojaa. Nonfiktio voi ruokkia lukijan omaa ajattelua myöntämällä oman
vajaavaisuutensa. Se voi esittää yhden tulkinnan maailmasta ja haastaa lukijan oman tulkintansa
tekemiseen.” Ehkä metatasolla voisi olla jotakin tekemistä kappaleessa 5.6. puhutun subjektiivisuuden kanssa, sillä metatekstuaalisuuden voisi ajatella olevan yksi keino, jolla uutisen perinteistä ”objektiivisuuden illuusiota” on mahdollista purkaa.
Muutama muukin tutkija on jakanut Lassilan näkemyksen. Jos kerran journalistinen työ on valikointia, miksei valikointityötä voisi tuoda jutussa aiempaa selkeämmin esille. Näkökannan mukaan
journalismin ei tarvitsisi pelätä uskottavuutensa puolesta, vaikka jutuissa valotettaisiin tietojen ristiriitaisuutta, epävarmuutta tai työprosessin aikana tehtyjä valintoja. (Ks. esim. Hujanen 2001, 60–
61; Helle 2009, 110.) Jaana Hujanen (emt.) kysyykin: ”[k]un journalistiset työkäytännöt ovat
(myös) tietojen tuottamista, valitsemista ja arviointia, miksi väistellä (ongelmallisten) uutisaineistojen hankkimisen, järjestämisen ja tuottamisen avointa dokumentointia?”
84
Tarkastellaan vielä yhden esimerkiksi kautta, miten jutuntekoprosessia voi tehdä läpinäkyväksi.
Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka alkaa kuvauksella, jossa jutun päähenkilö Vesa Keskinen
haluaa vastata toimittajalle pelkästään tekstiviestitse tai sähköpostitse.
Juttua tekemässä? Se onnistuu kyllä, mutta Vesa Keskisellä on sille omat sääntönsä. Hän haluaa kirjoittaa
itse vastaukset kysymyksiin, jotka nekin on esitettävä kirjallisesti.
Tavallinen uutinenkin on saatettu tehdä sähköpostihaastatteluna, mutta se ei välttämättä aina käy
ilmi uutisesta. Vesa Keskisestä kertovasta jutusta käy selkeästi ilmi, kuinka julkeasti kauppias Vesa
Keskinen yrittää vaikuttaa Kuukausiliitteen juttuun koko jutunteon ajan.
5.4.
Sitaatit ja dialogi
Tekstistä on otettava alusta alkaen kertojan vastuu. Esimerkiksi siteerauksia käytän vain todella tarvitessani
niitä; saadakseni jonkin asian esille päähenkilöni sanoin tai elävöittääkseni tekstiä rytmillisesti. (Räty 1998,
145.)
Lainauksiin ja dialogiin on syytä kiinnittää huomiota, sillä kaikki oppaat käsittelivät niiden merkitystä feature-jutun kannalta. Sitaattien käyttöä lehtijutuissa on tutkinut pro gradussaan esimerkiksi
Lauri Haapanen (2010). Sharon Wheelerin (2009, 71) mukaan tasapainoinen feature-juttu käyttää
sekä suoraa että epäsuoraa puhetta. Kielitieteessä puheen ja ajatuksen esittämisen eri muodot voi
jakaa kolmeen päätyyppiin: suoraan, epäsuoraan ja näiden kahden ”sekamuotoon” eli vapaaseen
epäsuoraan esitykseen (Kuiri 1984, 1–11; ks. myös Heikka 1999, 126). 15
Suora esitys siirtää alkuperäisen puheen sellaisenaan keskelle meneillään olevaa kerrontaa (Hakulinen et al 2004, 1401). Otetaan esimerkki suorasta esityksestä Nyt-liitteen jutusta Tuulta ja paskaa.
Oulun taiteiden yön järjestäjä Paavo Heinonen kuvailee kotikaupunkiaan Oulua.
”Jos 80-luku oli teatteria ja sirkusnorsuja, niin 90-luku oli pelkkää piirilevyä”, Heinonen toteaa.
Epäsuora esitys on referaatti, joka on mukautettu kertojan tekstiin (Hakulinen et al 2004, 1401).
Seuraava epäsuora esitys on Kuukausiliitteen jutusta Mai neim is Mäti, joka käsittelee suomalaispoliitikkojen kielitaitoa.
[Amerikkalaissyntyinen toimittaja Eddy] Hawkins pohtii, kuuluuko Ahtisaaren aksentissa eli korostuksessa se, että tämä on asunut Intiassa ja Afrikassa, missä englantia puhutaan toisena tai vieraana kielenä.
15 Puheen esittämisen tyypit voidaan jakaa vielä sen mukaan, kuinka diegeettistä eli ”kertovaa” tai mimeettistä ”näyttävää” puhe on (ks. esim. Rimmon‐Kenan 1991, 138–140), mutta tässä tutkimuksessa ei koettu olevan tar‐
vetta syventyä aiheeseen tämän enempää. 85
Vapaa epäsuora esitys (VEE) on ongelmallinen sen takia, ettei lukija yleensä voi olla varma, kuka
puhuu (ks. esim. Lehtimäki 2002, 259; Ridell 1994, 119). Siksi VEE:tä tai alkuperäisen puheen
tyyliä jäljittelevää epäsuoraa, jossain määrin mimeettistä (näyttävää tai dokumentoivaa) esitystä ei
uutisissa yleensä nähdä (Lassila-Merisalo 2008, 16). Myös voimakkaat mielipiteet tai epävarmat
asiat on tapana sijoittaa sitaatteihin, sillä näin uutistoimittajan ajatellaan säilyvän ikään kuin puolueettomana välittäjänä ja totuuden kertojana (Raittila & Kutilainen 2000, 58; Hujanen 2001, 59).
Vapaan epäsuoran esityksen pitäisi täyttää seuraavat kriteerit (Pietilä 1995a, 111):
•
siitä puuttuu johtolause
•
persoonapronomini on yksikön kolmas (hän)
•
verbin aikamuoto on yleensä imperfekti
•
deiktiset adverbit (täällä, nyt) ja muut henkilön näkökulmaa kieliopillisesti ilmaisevat ainekset tulevat suorasta esityksestä.
Määritelmän mukaista VEE:tä ei aineistosta löytynyt, mikä ei ole yllätys. Maria Lassila (2001, 67)
toteaakin, että VEE:n imperfektivaatimus aiheuttaa hankaluuksia journalistiselle tekstille, joka on
yleensä kirjoitettu preesensissä. Journalististen tekstien tutkijat (ks. esim. Pietilä 1995a, 115–118;
Lassila-Merisalo 2009, 79–80) ovatkin pohtineet, voisiko VEE:n määritelmää laventaa journalististen tekstien kohdalla. Näin ollen VEE:tä voisi olla esimerkiksi esitys, jossa mimeettiset eli puhujan
alkuperäistä tyyliä edustavat ainekset ovat tunnistettavissa. Tällaisen määritelmän mukaista esitystä
aineistostakin on löydettävissä. Otetaan esimerkiksi lainaus Kuukausiliitteen jutusta Nyt puhuvat
aseet (alleviivaus E.N.). On vaikea sanoa, kuka alleviivatussa kohdassa puhuu. Kohdan voisi tulkita
niin, että puhujan (aseharrastaja) alkuperäinen puhetyyli kuulu tekstissä16.
[Aseharrastaja, ministeri Ilkka] Suominen on metsästänyt 28-vuotiaasta asti. Ensimmäisen kiväärinsä hän
hankki jo yli kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1954, koska siihen aikaan – luonnonsuojelijat armahtakoot – ammuttiin räkättirastaita puutarhasta.
Toinen samantyylinen esimerkki on Kuukausiliitteen jutusta Minä, Aku Ankka (alleviivaus E.N.).
Jutun päähenkilö on juuri ilmoittanut, että haluaa kirjoittaa itse vastaukset toimittajan esittämiin
kysymyksiin.
16 Todennäköisesti kyseinen Kuukausiliitteen lainaus sijaitsisi mimeettisen ja diegeettisen puheen asteikolla mitattuna kohdassa ”epäsuora, jossain määrin mimeettinen esitys”. Se on epäsuoran esittämisen muoto, joka luo illuusion lausuman tyylipiirteiden ”säilyttämisestä” tai ”jäljentämisestä”. (Rimmon‐Kenan 1991, 139.) 86
Hän lupaa kuitenkin vastata kaikkiin kysymyksiin, ja totuudellisesti.
Valokuvistakin on sääntö. Keskistä saa kuvata vain hänen luottokuvaajansa, jonka Keskinen on kouluttanut. Eikä näistä ehdoista neuvotella. Ellei järjestely sovi, toivotetaan hyvää päivänjatkoa eikä muistella
pahalla.
Esimerkistä jää mielikuva, että alleviivatut lauseet ovat Vesa Keskisen puheesta muokattuja eli puhujan alkuperäinen tyyli on näkyvissä, vaikkei tekstissä olekaan suoraa tai epäsuoraa esitystä.
Bruce Garrisonin (2004, 104, 105) mukaan sitaatit tuovat feature-juttuun eloisuutta ja sitovat sen
todellisuuteen. Tom Lundberg (1992, 76) puhuu ”niukkuuden laista” eli siitä, että lainauksia pitää
käyttää harkiten. Sitaatteja ei saa olla liikaa, eivätkä ne saa olla liian pitkiä. Garrison (2004, 105)
opastaa, että haastateltavan puheen epäsuora esittäminen voi joskus olla jopa tehokkaampaa kuin
suoraan lainaaminen. Kuukausiliitteen jutussa Minä, Aku Ankka käytetään epäsuoraa esittämistä
(alleviivaus E.N.). Samalla tekstiin saadaan ujutettua ripaus ironiaakin17.
Kuten arvata saattaa, Keskinen on itse suunnitellut puutarhan, sillä hän kertoo olevansa myös visualisti.
Tällaista puutarhaa ei tietenkään ole missään muualla, jo siitä syystä, että tuskin kukaan edes osaisi tilata
tällaisia patsaita Kiinasta, Keskinen miettii.
Ironia syntyy esimerkiksi siitä, että Keskinen kertoo olevansa "myös visualisti", mistä lukija ymmärtää, että Keskinen on jutun tekovaiheessa kehunut omia taitojaan useamman kerran.
Pape ja Featherstone (2006, 45) sekä Sumner ja Miller (2009, 243) muistuttavat, että liiallinen lainausten käyttö tekee jutusta tylsän. Avun jutussa Kuoleman runoilijan kuolema toimittaja–kirjailija
Mauno Saari puhuu ystävästään Paavo Haavikosta pitkin sitaatein. Osa sitaateista on jopa kahdenkymmenen rivin mittaisia, ja sitaatteja saattaa olla kaksi peräkkäin. Lukija kyllästyy helposti lukemaan puuduttavia sitaatteja.
Sitaatilla tai dialogilla toimittaja voi vahvistaa oman havaintonsa tai väitteensä (Lundberg 1992,
78). Hayn (1990, 94) mukaan sitaatin pitäisi kuitenkin tehdä muutakin kuin toimia edellä sanotun
asian vahvistajana. Sen pitäisi esimerkiksi lisätä jokin fakta tai avata henkilöhahmon tunnemaailmaa. Hyvä sitaatti vahvistaa jutun näkökulmaa tai tuo henkilöhahmoon persoonallisuutta (Hay
1990, 94–95). Imagen juttu Tyylikuningas kuvaa sitaateissa jutun henkilöhahmon persoonaa.
17 Renvallin ja Reunasen (1998, 4–6) mukaan ironia on journalismissa tavanomainen ilmiö. Journalistinen ironia on usein draamallista ironiaa eli siinä kuvaillaan tilanteita, joissa esiintyjät kontekstoidaan niin, että heidän sa‐
nomansa tai toimintansa asettuu ironiseen valoon. Minä, Aku Ankka ‐jutun tapauksessa epäsuoraa esittämistä käytetään paljon sen takia, että Vesa Keskinen ei halua, että hänen sanomisiaan siteerataan suoraan. Sen sijaan Keskinen haluaa itse kirjoittaa omat sitaattinsa. Tekstin ironia syntyy siitä, että Keskisen puheet vaikuttavat hänen elinympäristönsä ja toimintansa suhteutettuina epäuskottavilta. 87
”Minä muuten haluan sinun sitten tietävän, että olen taide-enkeli. Minä aion vittu muuttaa maailman.”
Johnny Blue Eyes, 41, aloittaa.
Olivian jutussa Aarteita marketista toistetaan lähes sama asia kaksin eri sanoin (alleviivaus E.N.),
joten sitaatin olisi voinut jättää poiskin.
Meikkitaiteilija Suvi Tiilikainen säästää meikkikynissä, hiuslakassa ja muotovaahdossa, mutta satsaa
kaikkeen muuhun.
”Ihonhoidossa en pihistä mistään. Hiustuotteissa en säästä sampoosta ja hoitoaineesta, mutta lakasta ja
muotovaahdosta kyllä.”
Ennemminkin meikkitaitelija voisi selittää sitaatissa, miksi hän on tehnyt valinnan säästää esimerkiksi hiuslakassa ja muotovaahdossa.
Brendan Hennessy (1989, 121) neuvoo, että jos jutussa on vain muutama sitaatti, ne on syytä valita
huolellisesti. Sumner ja Miller (2009, 306) kutsuvat latteita sitaatteja ”cheerleader-lainauksiksi”.
Niillä tarkoitetaan ennalta-arvattavia lausahduksia, jotka eivät tuo juttuun lisäarvoa. Esimerkkeinä
kirjoittajat mainitsevat lauseet ”hän on kiva ihminen” tai ”kaikki pitävät hänestä”. Teatterintutkija
Martin Esslinin (1980, 51) mukaan hyvä dialogi on ennalta-arvaamatonta. Repliikit, joiden sisällön
tietää jo edeltä käsin, ovat turhia.
Uuden journalismin edustajat käyttivät yhtenä ilmaisukeinona dialogeja, vaikka niitä pidettiinkin
epäilyttävänä, sillä ne yhdistettiin fiktiivisyyteen (Mäkinen 1990, 158). Maria Lassilan (2001, 55)
mukaan dialogi on perinteisessä journalismissa harvinaista siitäkin huolimatta, että haastattelu on
nimenomaan kahden tai useamman ihmisen välistä keskustelua. Myös oppaat kiinnittävät huomiota
dialogin käyttöön feature-jutussa. Bruce Garrisonin (2004, 105) mielestä dialogi on vaativaa, mutta
antaa onnistuessaan lukijalle tunteen kuin hän olisi itse ollut tilanteessa läsnä. Sitaattien ja dialogin
käytössä Garrison neuvoo olemaan tarkkana. Lukijan on ymmärrettävä, kuka tai ketkä puhuvat.
Dialogeja löysin viidestä aineiston jutusta. Lähtöoletuksena oli, että dialogia ei suomalaisissa jutuissa kovin usein viljellä, joten määrä on yllättävän suuri. Tarkastellaan dialogin käyttöä Suomen Kuvalehden Uunin rakentaja -jutussa. Dialogi ei välttämättä tuo esiin mitään uutta tai oleellista tietoa
kirjailija Antti Hyrystä, mutta se toimii tuokiokuvana. Samalla se kertoo kahden ihmisen (kirjailijan
ja tämän vaimon Maija Hyryn) välisestä dynamiikasta kenties enemmän kuin pelkkä toimittajan
kuvaus.
88
Milloin Antti Hyry alkoi kirjoittaa Uunia?
”Olen kai minä kirjoittanut.”
”Et tosissasi”, Maija Hyry sanoo.
”Et sitä tiiä”, Hyry virnistää.
Kuukausiliitteen jutussa Siivoojan hiljaiset paljastukset toimittaja-valokuvaaja kokeilee siivoojan
työtä ja käyttää dialogia havaintojensa vahvistamiseen.
Työkaverit lausuvat Chanchain nimen Sunshine. Auringonpaistetta koko ihminen. Thaimaasta kotoisin
oleva pieni nainen on asunut Suomessa 16 vuotta, joista 10 on kulunut siivoojan töissä. Hän pitää kylmästä ja tattaripuurosta. Työkaverit kurkkivat Chanchain nuudeliannosta.
”Mitä sulla on siinä lisänä? Tonnikalaa?”
”Ei, sitä mitä laitetaan leivän päälle”, Chanchai hakee oikeaa sanaa.
”Kinkkua?”
”Niin.”
Ylläoleva dialogi luo mielikuvan autenttisuudesta. Toimittaja on todellakin ollut paikalla, kun lukija
voi melkein nähdä tilanteen silmissään.
5.5.
Henkilöhahmojen rakentaminen
Havainnoi yksityiskohdat; kuinka henkilö pukeutuu, kävelee, syö, elehtii. Kouluta korva kuulemaan keskustelun hiuksenhienoudet – aksentin häivähdys, äänensävy, vaihtelut. (Massé 1995. Käännös E.N.)
Henkilöhahmojen rakentamiseen paneudutaan aineiston neljässä oppaassa. Feature-toimittaja ei voi
keksiä henkilöhahmojensa luonnetta tai persoonallisuutta, kuten fiktion kirjoittaja. Siispä featurekirjoittajan aseina ovat kuvaileminen, suorat lainaukset, yksityiskohdat ja anekdootit (Hay 1990, 96;
Garrison 2004, 108; Hennessy 1989, 119–120). Henkilöhahmojen rakentamisessa voi siis käyttää
hyväkseen aiemmissa kappaleissa käsiteltyjä ilmaisukeinoja.
Miksi henkilöhahmon rakentaminen on tärkeää? Ihmisten kuvaileminen vie parhaimmillaan lukijan
syvälle haasteltavan persoonallisuuteen. Toimittaja Panu Räty (1998, 147) kuvaa henkilöhahmon
rakentamista näin: ”[--] tuon kohteeni lähelle lukijaa, teen hänestä ihmisen näköisen.” Kaunokirjallisuuden henkilöhahmot konstruoidaan tekstiin sirotelluista vihjeistä. Samalla tapaa voidaan ajatella, että myös feature-journalismissa haastateltavasta tulee henkilöhahmo, kun hänen toimiaan, sanojaan tai tunteitaan kuvataan. (Rimmon-Kenan 1991, 49; ks. myös Makkonen-Graig 2005, 33.)
Henkilöhahmojen kanssa on kuitenkin oltava tarkkana, sillä kuten Lassila-Merisalo (2007b) muistuttaa, ihmiskuvaus on taitolaji. Esimerkiksi maalailevien adjektiivien ja johtoverbien (kihertää,
tirskahtaa) käyttäminen saattaa Lassila-Merisalon mukaan alistaa haastateltavaa ja uusintaa aikansa
89
eläneitä yleistyksiä. Turhia johtoverbejä suositellaan välttämään myös oppaissa (ks. esim. Lundberg
1992, 79; Hay 1990, 94). Usein pelkkä ”sanoo” on tarpeeksi.
Tom Lundbergin (1992, 18) oppaassa kerrotaan, että ihmiset kiinnostavat lukijoita, koska lukijat
”hahmottavat elämäänsä muiden kokemusten ja näkemysten kautta”. Henkilön merkityksen korostumiseen saattaa olla syynä Lundbergin ura Valitut Palat -lehdessä. Termi henkilöiminen tai personointi tarkoittaa sitä, että jutun asiasisältö pelkistetään esimerkiksi henkilöiden väliseksi ristiriidaksi, jolloin abstrakti aihe on mahdollista esittää yksinkertaisesti. Henkilöimistä on kritisoitu muun
muassa sisällön köyhdyttämisestä ja jutuissa olevien ihmisten leimaamisesta (ks. esim. Carey 1986,
188–190; Sipola 1998, 92–94; Haavisto 1999, 48).
Toimittaja Panu Rädyn (1998, 138) mukaan henkilökuva kasvaa parhaimmillaan ”kertomukseksi
ajasta, aatteesta, ihmisestä – maailmasta tässä ja nyt.” Otetaan esimerkki aineistosta. Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka ei jää pelkäksi kuvaukseksi päähenkilö Vesa Keskisestä, vaan se kertoo
laajemmassa mittakaavassa siitä, kuinka mahdotonta ihmisen on hallita julkisuuskuvaansa. Jutussa
Vesa Keskinen ehdottaa toimittajalle vastaavansa kysymyksiin pelkästään tekstiviestitse ja sähköpostitse. Lisäksi Keskinen toivoo, että hänen silmänalusiaan hieman ”photoshopattaisiin” ja että
hänen oma kuvaajansa saisi ottaa jutun kuvat. Taitavasti kirjoitettu juttu kertoo loppujen lopuksi
paljon päähenkilöstä ja julkisuuden kontrolloimisen mahdottomuudesta. Minä, Aku Ankka -jutussa
henkilöhahmoa on rakennettu myös keinoin, jotka eivät uutisjournalismissa välttämättä olisi mahdollisia (alleviivaus E.N.).
Palaveri painaa päälle, ja Keskinen lampsii kauppakeskuksen aulasta. Hiukan mietityttää, haisiko hän viinalta vai vain partavedeltä. Mutta hetken päästä aulasta löytyy mies, joka ihan varmasti haisee viinalta.
Mies saa tehtävän. Hän saa keksiä yleisökysymyksen Vesa Keskiselle.
Kirjoittaja kiertää suoran väitteen, että Keskinen olisi nauttinut alkoholia keskellä päivää, sillä hän
ei voi olla asiasta varma. Maria Lassila-Merisalo (2007c) muistuttaakin, että tietoa liikkuu myös
vakiintuneen lähdekoneiston ulkopuolella. Lassila-Merisalon mielestä tarinoissa olisikin tilaa ja
työkaluja esittää monia totuuksia.
Ilkka Malmbergin (1998, 46–50) mielestä hyvä toimittaja osaa etsiä henkilöjuttuihinsa ihmisiä, jotka toimivat symboleina ja keulakuvina yhteiskunnan muuttumiselle. Malmbergin mukaan löytäminen vaatii tarkkanäköisyyttä ja havainnointikykyä: ”[h]yvä juttu voi näyttää asiantilan, joka on ollut
90
koko ajan silmiemme edessä, mutta jota emme osaa nähdä.”18 Todellisuus asettaa rajoituksensa
henkilöhahmojen rakentamiseen, mutta silti todellistakin henkilöhahmoista on mahdollista tehdä
moniuloitteisia. Oppaat (mm. Lundberg 1992, 17, 63, 80; Sumner & Miller 2009, 200–202) antavat
seuraavia vinkkejä henkilöhahmojen rakentamiseen:
•
Ristiriidat tekevät jutusta mielenkiintoisen. Jokaisen ihmisen elämästä löytyy
todennäköisesti jokin ristiriita.
•
Henkilöhahmon puhetavan autenttisuus lisää todentunnetta. Slangi, murresanat ja erikoistermit toimivat, jos ne ovat oikeassa yhteydessä. Niiden runsas viljely saattaa kuitenkin viedä jutulta terän. Uutisessa esitetään perinteisesti yleiskieliseksi siloteltua puhetta (LassilaMerisalo 2008, 16), vaikka juttua varten käyty haastattelutilanne on usein keskustelunomainen (Visapää 1999, 33).
•
Henkilökuvassa taustat kannattaa kertoa vasta myöhemmin, etenkin jos kyse on suhteellisen
tuntemattomasta henkilöstä. Poikkeus kannattaa tehdä silloin, jos lapsuuteen tai nuoruuteen
liittyy jutun kannalta jotakin oleellista.
Valittujen Palojen human interest -kirjoitusperinteeseen nojaava Tom Lundberg suosittelee tarjoamaan lukijalle ”myönteisiä tarinoita ihmisistä, jotka pääsevät vaikeuksien kautta voittoon” ja tuomaan kielteiset asiat henkilökuvassa esiin vain silloin, jos niillä on henkilökuvan kannalta ”oleellista merkitystä” (Lundberg 1992, 18, 122). Lundbergin teesit tuntuvat yliampuvilta, mutta toisaalta
aineistostakin löytyy yksi vaikeuksien kautta voittoon -juttu. Olivian ”Kaikki on nyt omissa näpeissäni” kertoo naisesta, joka sai kolmesti lopputilin, mutta päätti lopulta uskaltautua yksityisyrittäjäksi.
Maria Lassila-Merisalon (2009, 39) mukaan lehtitekstissä ei ole tapana määritellä jutun henkilöiden
luonnetta, mutta päähenkilön voi antaa itse määritellä itseään tai sitten muut jutun henkilöt voivat
kertoa mielipiteitään päähenkilöstä. Aineiston jutuissa oli monenlaista henkilöhahmojen kuvausta.
Avun jutussa Oman elämänsä prinsessa haastateltava Maria Lund saa vapaat kädet kuvailla itse
itseään. Luvussa 5.2. suositeltiin ennemmin kuvailemaan henkilöä yksityiskohdin kuin epämääräisillä adjektiiveilla.
18 Malmbergillä itsellään kyseinen taito lienee hyppysissä, sillä hänelle myönnettiin Suuri Journalistipalkinto vuonna 2005 jutusta Perhetyttö. Raati perusteli palkintoa sanoin: ”Vuoden juttu, Mervi Nykäsestä kertova tarina Perhetyttö näytti, kuinka vähän julkisuuden henkilöstä oikeastaan tiedettiin ja kuinka kapealle alueelle suurikin mediajulkisuus saattaa keskittyä. Samalla päähenkilön ja hänen perheensä tarinasta kasvoi moniulotteinen ku‐
vaus suomalaisen yhteiskunnan lähihistoriasta.” (Suuri Journalistipalkinto 2010.) 91
Maria kuvailee itseään paitsi hymyileväiseksi ja hyväntuuliseksi, myös ujoksi ja hiljaiseksi. Hän on isossa
joukossa se, joka mieluummin kuuntelee muita kuin on itse äänessä.
”Hymyilevä ” ja ”hyväntuulinen” eivät loppujen lopuksi kerro laulajasta juuri mitään. Hymyileväisyys ja hyväntuulisuus voivat esimerkiksi kuulua opeteltuun julkisuuskuvaan.
Imagen jutussa Murteellisten laulujen maa taksikuski pääsee kuvailemaan päähenkilöä eli laulaja
Lauri Tähkää.
Ennen kuin Lauri Tähkältä, kysytään asiaa [miten Tähkän suosio on saatu aikaan] taksikuskilta; radiomusiikin ja mielipiteiden asiantuntijalta.
”Ei se mikään professoritason älykkö taida olla. Vaikuttaa ihan perusjantterilta, jolla on vielä paljon opittavaa elämästä. Silläkin”, kuski sanoo matkalla levy-yhtiöön.
Lassila-Merisalo (2009, 39–40) huomauttaa, että määrittelyä voidaan tehdä epäsuorasti eli esimerkiksi kohtauksen tai anekdootin välityksellä, kuten samaisessa Murteellisten laulujen maa -jutussa
(alleviivaus E.N.).
Poikamaisuus mahdollistaa suuret yleisöt, poikamaista artistia kun voi pitää vaikka lapsuudesta tuttuna
naapurin vesselinä, joka saattaisi koristella joulukuusen pukeutuneena pelkkään tonttulakkiin. Keksityn
kuuloinen luonnehdinta, ellei Jarkko Suolla [laulaja Lauri Tähkän oikea nimi] olisi nuorempana ollut tällainen tapa veljensä kanssa.
Todennäköisesti Jarkko Suon itsensä kertoma anekdootti havainnollistaa laulajan ”poikamaista”
persoonaa paremmin kuin pelkkä poikamaisuuden mainitseminen tekisi.
5.6.
Subjektiivisuus
Keskeistä näkökulman valinnassa on kirjoittaja itse. Vahvassa aikakauslehtitekstissä, myös henkilökuvassa,
näkökulma on subjektiivinen. Kirjoittaja on läsnä, ei henkilönä, mutta tyylissä, muodossa, vedetyissä johtopäätöksissä, näköisenään tekstinä. (Räty 1998, 139.)
Viimeisenä ilmaisukeinona käsittelen vielä kokonaisuutta, jota kutsun subjektiivisuudeksi. Oppaissa
nimittäin mainitaan jutun näkökulma (seitsemässä oppaassa), kirjoittajan persoonallinen ääni (viidessä oppaassa) ja jutun sävy (kahdeksassa oppaassa). Ainakin viisi opasta – tulkinnasta hieman
riippuen – nosti esiin myös kertojan läsnäolon, sillä oppaissa käsiteltiin ainakin minä-kertojaa. Pohdin pitkään näiden asioiden suhdetta toisiinsa, kunnes päätin yhdistää ne hankalaan subjektiivisuuden käsitteeseen, jota sivuttiin jo kappaleissa 1.2. ja 3.3.
92
Kuten kappaleessa 1.2. todettiin, subjektiivisuus on määre, joka liitetään lähtökohtaisesti featurejuttuun. Toimittaja Anu Nousiaisen (1998, 131) mielestä subjektiivisuus on reportaasin suola:
”[k]un subjektiivisuutensa tunnustaa, sitä voi hyödyntää”. Tom Lundbergin (1992, 37–38) oppaassa
todetaan, että vahvassa aikakauslehtijutussa näkökulma on aina subjektiivinen. Mitä tuo oppaissakin mainittu subjektiivisuus on? Maria Lassila (2001, 11) toteaa, että ”[t]untuu siltä, että käytännössä sanoja [subjektiivisuus ja objektiivisuus] käytetään usein virheellisesti ilmaisemaan kertojan havaittavuuden astetta.” Jos subjektiivisuus ei tarkoita pelkästään kertojan läsnäoloa, mistä featurejutun subjektiivisuus sitten syntyy?
Oppaiden mukaan toimivalla feature-jutulla pitää olla selkeä näkökulma19, josta käsin juttu on kirjoitettu (mm. Hay 1990, 90–91, 96; Wheeler 2009, 69). Seija Ridellin (1994, 116) määrittelyn mukaan näkökulma on prisma, jonka kautta kertojan tekstissä verbaalisesti esittämä välittyy havaittuna, koettuna tai tiedettynä. Oppaissa oli havaittavissa Ridellin kanssa hyvin samantyylisiä ajatuksia
mitä tulee feature-jutun näkökulmaan. Esimerkiksi Sumnerin ja Millerin (2009, 144) mukaan näkökulma on perspektiivi, josta käsin toimittaja päättää tarkastella asiaa tai henkilöä.
Toimittaja Anu Nousiaisen (1998, 129) mielestä näkökulmatonta juttua on turhauttava tehdä ja lukea. Nousiainen kirjoittaa (kursiivi alkuperäisen tekstin), että ”[s]ellainen juttu on kuin saippuapala,
ei tahdo pysyä käsissä. Siitä ei oikein jää mieleen mitään. Pitää kysyä itseltään, miksi juuri tämä
juttu kannattaa tehdä ja mitä sillä haluan sanoa? Mikä on sen pointti.”
Otetaan esimerkiksi Kuukausiliitteen juttu Runoilijan kuolema. Se kertoo akateemikko Paavo Haavikon viimeisestä vuodesta tämän pojan Heikki Haavikon näkökulmasta. Paavo Haavikon kuoleman jälkeen kohuttiin, kun toimittaja-kirjailija Mauno Saari ilmoitti kirjoittavansa kirjan Haavikon
viimeisistä ajoista. Kuten seuraavasta katkelmasta huomataan, Kuukausiliitteen juttu tunnustaa subjektiivisuutensa jo alussa (alleviivaus E.N.), mikä sotii mikä sotii jo lähtökohtaisesti ”objektiivisen”
journalismin ajatusta vastaan. Jutun prologissa esitellään juttu näin:
[Toimittaja-kirjailija] Mauno Saari ja [Paavo Haavikon poika] Heikki Haavikko antoivat julkisuuteen ristiriitaisia tietoja siitä miten yhteistyö [Paavo Haavikosta kertovan] kirjan kirjoittajan ja kohteen välillä on
sujunut. Kiista herätti keskustelua tekijänoikeuksista ja ennakkosensuurista. Otava ilmoitti julkaisevansa
Mauno Saaren kirjan Haavikko-niminen mies lokakuussa 2009. Seuraavilla sivuilla on toimittaja Minna
Lindgrenin kirjoitus, jossa Heikki Haavikko kertoo isänsä viimeisestä vuodesta. Toimittaja Mauno Saari
19 Kirjallisuudentutkimuksessa on käytetty näkökulman ohella myös hankalahkoa termiä fokalisointi, jolla tar‐
koitetaan sitä, että tarina esitetään jonkin ”prisman” kautta, jonka kertoja verbalisoi, mutta joka ei välttämättä ole kertojan (ks. esim. Rimmon‐Kenan 1991, 92–109). 93
ei halunnut vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin, koska hän ei saanut lukea etukäteen Minna Lindgrenin kirjoitusta.
Subjektiivisuuden voisi ajatella syntyvän myös jutun asenteesta. Kuten Töyry ja kumppanit (2008,
70) huomauttavat, ”[k]aikkien lukijoiden ei tarvitse olla kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Lukija voi
jopa nauttia jutusta, jonka asennetta tai mielipidettä hän ei jaa, jos jutun asenteet ja mielipiteet ovat
selvästi esitettyjä ja muotoiltuja.” Töyry ja kumppanit (2008, 69–70) toteavat, että vahvan aikakauslehtijutun rajaus on aina omakohtainen. Feature-toimittaja ei välttämättä edes yritä häivyttää tekstistä näkemystään, kuten uutistoimittaja. Töyry ja kumppanit (emt.) kirjoittavat, että ”[s]itoumuksensa
paljastava teksti on uskottavampi kuin neutraaliin ja puolueettomaan ilmaisuun pyrkivä teksti.
Vaikka toimittaja pyrkisi kuinka neutraaliin ilmaisuun tahansa, hän tekee jokaisella sanallaan valintoja – tiedosti hän niitä tai ei.” Bruce Garrison (2004, 122) neuvoo oppaassaan, että yhteenvetojen
tekeminen ja tuomitseminen on kuitenkin parasta jättää lukijalle.
Imagen jutussa Skål! kertoja ottaa voimakkaastikin kantaa juttunsa aiheeseen eli Suomen kielipolitiikkaan (alleviivaus E.N.).
Niinpä Ilta-Sanomat kyseli koulujen päättymisen jälkeen Suomen hallitukselta, mitä pitäisi tehdä ruotsin
taidon rapistumiselle. Yhdelläkään ministerillä ei ollut tarjota ratkaisua.
Minullapa on.
Ruotsinkielisistä kouluista tulee luopua kunnissa, joissa ruotsinkieliset eivät enää pysty pitämään niitä
elinvoimaisina. Niistä on siirryttävä yhteiskouluihin. [--]
Myös toinen Imagen juttu Miksei enää tehdä hyviä elokuvia? ottaa voimakkaasti kantaa (alleviivaus
E.N.).
Näkemys on väärä. John Hughesin teiniklassikot ovat vain yksi esimerkki siitä, että juuri 80-luvulla Hollywood oli viattomimmillaan ja siksi parhaimmillaan.
Subjektiivisuus voi näkyä feature-jutussa myös pohdintoina ja tulkintoina, joita uutisjournalismi
perinteisesti vierastaa. Seuraava katkelma on Kuukausiliitteen jutusta Nyt puhuvat aseet (alleviivaus
E.N.).
Ja tästähän voi laskea, että yhdellä aseenomistajalla on keskimäärin vajaat kaksi ja puoli asetta, eikö niin?
”Joo, mutta se ei paljon pyhitä. Meillä on nimittäin yksi ryhmä, jolla voi olla huomattavan suuri määrä
aseita”, Laiho sanoo.
Hän tarkoittaa asekeräilijöitä.
Imagen jutussa Skål! kertoja tulkitsee Ruotsalaisen kansanpuolueen tilannetta seuraavalla tavalla
(alleviivaus E.N.).
94
Mutta lilliputtien äänikuninkuus kelpaa hyvin Rkp:läisille.
Vaalivalvojaisista odotettiin ruumiinvalvojaisia. Vaikka europarlamenttipaikan menettäminen tuskin olisi
johtanut kotimaassa oppositioon putoamiseen, se olisi ollut symbolinen käännekohta.
Tekstistä ei käy ilmi, ketkä odottivat tai kenen mielestä kyseessä olisi ollut symbolinen käännekohta. Todennäköisesti tulkinnat perustuvat joko Rkp:n jäsenten tai jutussa haastateltujen puolueen eri
asiantuntijoiden mielipiteisiin. Jutussa ei eritellä, mistä tulkinnat ovat peräisin.20
Myös jutun sävy voi vaikuttaa subjektiivisuuteen. Sävy syntyy tekstin yleistunnelmasta (Garrison
2004, 88; Hay 1990, 113). Sumner ja Miller (2009, 148) suosittelevat ajattelemaan, että sävy on se
tapa, jolla aihetta lähestytään21. Sävy voi olla esimerkiksi humoristinen, satiirinen, hilpeä, raskas,
sarkastinen, arvaamaton, suostutteleva tai kunnioittava. Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka
kertoo kauppias Vesa Keskisestä. Jutun sävyn voisi tulkita ironiseksi, sillä jutussa Keskinen kehuu
itseään ylenpalttisesti muun muassa verbaaliakrobaatiksi sekä visualistiksi. Lukija voi jutun edetessä itse päätellä, pitävätkö Keskisen kehut välttämättä paikkansa.
Keskisellä on tähän vaatimukseen [että hän saa kirjoittaa juttuun sitaattinsa itse sähköpostilla tai tekstiviesteillä] kaksi perustelua. Ensinnäkin lehdissä kirjoitetaan hänestä niin paljon paskaa. Toiseksi: hän on
verbaaliakrobaatti.
Oma erillinen asiansa on vielä kunkin toimittajan oma tyyli, ääni. Sumner ja Miller (2009, 146–
147) toteavat, että monen toimittajan tekstin tunnistaa, vaikka jutun alussa ei olisi nimeä lainkaan.
Tässä kohtaa on hyvä ottaa huomioon Esa Reunasen (2003, 166) toteamus, että jokaisella toimittajalla on jokseenkin omintakeinen äänensä kirjoittajana, mutta työssä on sovellettava toimituksen
rutiineja ja genrekonventioita. Sumnerin ja Millerin (emt.) mielestä oman äänen kehittyminen on
elinikäinen prosessi.
Näiden havaintojen pohjalta on mahdollista ajatella, että feature-jutun subjektiivisuus on kokonaisvaikutelma, joka koostuu edellä mainituista asioista: jutun näkökulmasta, rajauksesta, sävystä sekä
mahdollisista kertojan tekemistä tulkinnoista, pohdinnoista ja kannanotoista. Myös persoonallinen
20 Tulkintojen tekemisen problematiikkaan on perehtynyt Maria Lassila‐Merisalo (2008; 2009). Esimerkiksi Lassila‐Merisalon artikkelissa ”Uteliaille toimittajille pettymystä ei näytetä” Kaunokirjallisen journalismin poetiik
kaa aikakauslehtireportaasissa (2008) Lassila‐Merisalo tutkii Imagen juttua, joka sisältää informaatiota, jonka hankkimistapa jää lukijalle osittain epäselväksi. Lassila (2008, 8) huomauttaa, että kun lainataan fiktion kerron‐
tatekniikoita, seuraukset ovat väistämättä paitsi esteettisiä, myös eettisiä. 21 Tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta, voisiko oppaissa esitelty jutun sävy liittyä narratologian käyttämään sisäistekijän käsitteeseen. Seymour Chatmanin (1978, 148) mukaan sisäistekijä – toisin kuin kertoja – ei kerro mitään, sillä hänellä (tai sillä) ei ole ääntä, vaan se opastaa hiljaa kokonaisen rakenteen kautta. Esimerkiksi ironiaa voi siis tuottaa niin, että kertojan kertoma kyseenalaistetaan sisäistekijän tasolla (ks. esim. Reunanen 2003, 165). 95
kirjoitustyyli saa näkyä, toisin kuin uutisjournalismissa. Näin ollen minä-muoto ei ole subjektiivisuuden ehto, vaan subjektiivisuus voi syntyä muista tekstin piirteistä. Subjektiivisuuden voisi ajatella tarkoittavan ennen kaikkea tulkintoja, joita perinteisessä uutistekstissä ei ole totuttu näkemään.
Kuten kappaleessa 1.1. esitettiin, tulkinnat ja analyysit saattaisivat nimenomaan olla featurejournalismin salainen ase nopeiden internet-uutisten maailmassa.
Feature-jutun kertoja
Oppaissa subjektiivisuuteen liittyy läheisesti myös käsite kertoja (ks. esim. Garrison 2004, 99; Hay
1990, 90). Käsittelen vielä lyhyesti feature-jutun kerrontaa. Huomio on kohdistettu erityisesti minämuotoon, sillä se tuntui olevan oppaissa hyvin keskeinen asia ja siitä esitettiin mielipiteitä puolesta
ja vastaan. Kerrontaan ei ole tässä tutkimuksessa mahdollista paneutua kovin laajasti, mutta käyn
läpi muutaman yleisen seikan. Shlomith Rimmon-Kenanin (1991, 113) määritelmän mukaan jokaisella kertomuksella on aina kertoja, ”agentti”, joka ”kertoo tai harjoittaa edes jotakin kerronnan
tarpeita palvelevaa toimintaa”. Fiktiivisissä teksteissä kertojan ei ajatella olevan yhtä kuin aktuaalinen tekijä (Tammi 1992, 12). Kuten Pekka Tammi (emt.) huomauttaa, tekijä ei voi koskaan ”kertoa” mitään. Hän voi ainoastaan tehdä tekstin, joka esittää, kuinka kertoja kertoo.
Mutta onko journalismissa toimittaja sama asia kuin kertoja? Tämä kysymys on aiheuttanut tiedotusoppineiden keskuudessa päänvaivaa (ks. esim. Ridell 1994, 21–25; Pietilä 1995a, 66–76; Reunanen 2003, 166; Lassila-Merisalo 2009, 105). Aiemmassa tutkimuksessa on käytetty muun muassa
termejä toimittaja-kertoja (Lassila-Merisalo 2009, 71), kertoja-toimittaja (Makkonen-Craig 2005,
32) sekä tekijä-kertoja ja todistaja-kertoja (Lehtimäki 2007, 241–242). Tässä tutkimuksessa ajatellaan, että feature-jutulla on kolme tasoa: fyysinen tekijä (toimittaja), kertoja ja sisäistekijä.
Kirjallisuustieteen eri kertojajaotteluissa erotetaan yleensä pelkän kertojan lisäksi myös sisäistekijä
sekä kiinnitetään huomiota kertojan luotettavuuteen, havaittavuuteen ja siihen, kuinka paljon hän
tietää kertomistaan asioista (ks. esim. Rimmon-Kenan 1991; Chatman 1978). Kiisteltyyn sisäistekijän käsitteeseen ei ole tämän tutkimuksen puitteissa syytä paneutua syvällisesti. Sanottakoon silti,
että tutkimuksen tausta-ajatuksena on se, että feature-jutulla on sisäistekijä. Seija Ridellin (1994,
22–29) ja Veikko Pietilän (1995a, 48–49) mielestä sisäistekijän voi käsittää geneeriseksi ilmiöksi.
Teksti ankkuroituu kielenkäytön tapoihin ja yhteiskunnallisiin tekstikäytäntöihin. Työssään jokainen toimittaja soveltaa edustamansa tiedotusvälineen työtapoja ja laajemmassa mittakaavassa ge-
96
neerisiä sääntöjä. Kuten Lassila-Merisalo (2007a) asian muotoilee, sisäistekijää voi luonnehtia
journalistiseksi ammattitaidoksi. Lassila-Merisalo (emt.) kirjoittaa, että ”[s]isäistekijän muodostavat
yleiset ja konseptikohtaiset arvot ja normit, joihin toimittaja on rutinoitunut. [--] Sen voi löytää esimerkiksi pois jätetyistä näkökulmista, lähteiden painotuksista ja sitaattien valinnasta.”
Maria Lassila-Merisalo (2007a) havainnollistaa toimittajan, sisäistekijän ja kertojan hankalaa kolmijakoa käytännössä seuraavalla tavalla:
Kirjallisuustieteestä lainattuja termejä soveltaen jokaisella lehtijutullakin on fyysinen tekijä, sisäistekijä ja
kertoja. [--] Kaikilla on oma roolinsa jutunteossa. Ajatellaanpa vaikka keikalle lähtevää maakuntalehden
toimittajaa. Hän menee tapahtumapaikalle fyysisenä tekijänä. Sisäistekijä ohjaa häntä kiinnittämään huomiota tiettyihin asioihin ja kysymään haastattelussa tiettyjä asioita. Toimittaja palaa toimitukseen ja alkaa
kirjoittaa juttuaan. Sisäistekijän ohjaamana hän rakentaa joko enemmän tai vähemmän tietoisesti juttuunsa esitysteknisen ratkaisun, kertojan. Kertoja on ääni, joka kertoo jutun. Kertoja välittää taustatietoa ja jutussa esiintyvien henkilöiden puhetta. Kertojarakennetta luodessaan toimittaja tekee monenlaisia ratkaisuja: Missä määrin kertoja on läsnä tekstissä? Kuvaileeko kertoja ympäristöä? Kommentoiko kertoja tapahtumia? Häivyttääkö kertoja tekstistä jutunteon prosessit vai avaako niitä?
Mutta millainen feature-journalismin kertoja voi olla? Maria Lassila (2001) huomasi Imagen ja
Kuukausiliitteen juttuja tutkiessaan, että kertojan läsnäolon muodot olivat moniselitteisempiä kuin
uutisjournalismissa. Uutisen yksi keskeisistä normeista on se, ettei toimittajan ole lupa ottaa itse
kantaa uutisissa käsittelemiinsä asioihin tai tuoda itseään esille (ks. esim. Pietilä 1995a, 59; Ridell
1998, 186–187). Toisaalta tämä on myös seikka, josta uutisia on kritisoitu. Uutinen esittää itsensä
ikään kuin se olisi absoluuttinen totuus, ainoa mahdollinen tulkinta tapahtuneesta (ks. esim. Sirkkunen 1996, 71; Lassila 2001, 78). Risto Kunelius (2000, 11) tosin muistuttaa, että valtavirtajournalismikin on kerrontatekniikoiltaan monimuotoisempaa kuin mitä tutkimuksen standardikuva antaa
ymmärtää.
Henna Makkonen-Craig (2005, 221–223) huomasi Helsingin Sanomien toimittajia haastatellessaan,
että feature-tekstien laatimista ohjasi kaksijakoisuus. Juttuihin haluttiin ”persoonaa ja henkilökohtaista näkökulmaa”, mutta ”ei mielellään minä-muotoa”. Toimittajan oli siis toivottavaa olla tekstissä läsnä, mutta ammattitaitoisen toimittajan ajatellaan löytävän läsnäoloon muita keinoja kuin yksikön ensimmäisen persoonan käyttö. Kiertoteitä ovat esimerkiksi passiivilauseet ja nollapersoona,
joita selvennän aineiston avulla hieman myöhemmin.
Maria Lassilan (2001, 58) mielestä kirjoittajan on syytä olla tietoinen minä-kerrontaan liittyvistä
riskeistä, sillä ”minä” saattaa ärsyttää tai muuttaa tekstin lukijan silmissä epäuskottavaksi. Toimittaja Anu Nousiainen (1998, 131) kirjoittaa kamppailustaan minä-muodon kanssa näin:
97
Olen koettanut kirjoittaa reportaaseja häivyttämällä tekstistä itseni, mutta jotenkin joutunut aina umpikujaan. Olen ujostellut minä-muotoa ja koettanut piiloutua yksipersoonaisiin verbeihin ja sanonut mieleen
tulee ja on hauska huomata, niin että kaikki kiertely ja kaartelu on lopulta ruvennut naurattamaan. On totta, että ammattijournalisti varoo minä-muotoa, mutta subjektiivisuus kuuluu reportaasikirjoittamiseen. Jos
kaiken keskus on havainnointi, mihin minä havainnoijan piilotan? Reportaasissa on aina kertojan ääni,
minä, vaikka se useimmiten kertookin muista ja muiden elämästä. [--] Ansaan putoaa kuitenkin helposti,
kun juttu alkaa kertoa enemmän kirjoittajastaan kuin aiheestaan. Sankaritoimittajan itseriittoisuudesta
syntyy harvoin muuta kuin kiusallista egojournalismia.
Suurin osa feature-jutuista kirjoitetaan yksikön kolmannessa persoonassa (Sumner & Miller 2009,
114). Siitä huolimatta minä-kirjoittaminen puhututti oppaiden kirjoittajia enemmän kuin muut persoonamuodot. Oppaissa minä-kerronnasta puhutaan ristiriitaisesti. Tom Lundberg (1992, 43) on
selvästikin minä-kerronnan puolustaja, vaikka onkin huomannut, että ”itsensä mukaan tuominen on
monien mielestä naiivia.” Bruce Garrison (2004, 99) suosittelee pohtimaan, haluaako itsensä asettaa
jutun keskipisteeseen. Samaa pohtivat Charnley ja Charnley (1979) nyt jo yli 30 vuotta vanhassa
oppikirjassaan. He kehottavat käyttämään ensimmäistä persoonaa harkiten ellei toimittaja sitten
ajaudu keskelle tapahtumia tai ellei minä-muoto ole tarpeellista tietojen hankkimiseksi (emt., 235).
Sumner ja Miller (2009, 144–145), Hay (1990, 91) sekä Pape ja Featherstone (2006, 49, 92) huomauttavat, että yksikön ensimmäisen persoonan käyttö on tyypillistä aloitteleville toimittajille. Oppaiden kirjoittajien mielestä ensimmäisessä persoonassa onnistuneesti kirjoittaminen on yllättävän
vaikeaa. Myös Henna Makkonen-Craigin (2005, 221) haastattelemat Helsingin Sanomien toimittajat mielsivät ”korostuneen oman egon esille tuonnin” lähinnä ”opiskelija- ja ns. vaihtoehtojournalismin” piirteeksi. Esimerkkilehdiksi haastatellut toimittajat mainitsivat Ylioppilaslehden, Cityn,
Imagen ja Voiman.
Sumner ja Miller (2009, 145) antavat hyvin samantyylisiä neuvoja kuin aiemmin mainitut Charnley
ja Charnley kolmekymmentä vuotta sitten. Sumnerin ja Millerin mielestä kirjoittajan kannattaisi
muistaa seuraavat asiat:
•
jättää minä-muoto pois, ellei toimittaja [kertoja] ole jutun tapahtumissa aktiivisesti mukana
•
varoa, ettei minä-kerrontaa tule juttuun liikaa
•
käyttää minä-kerrontaa vain silloin, kun toimittaja on todellakin ollut paikalla
•
käyttää minä-muotoa jutussa johdonmukaisesti.
Liika johdatteleminen saattaa ärsyttää lukijaa. Papen ja Featherstonen (2006, 49) mukaan lukijan on
hyvä antaa itse tulkita, mitä jutussa esitellystä asiasta tai henkilöstä pitäisi ajatella. Tästä esimerkki
98
on Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka. Kertoja ei arvostele kauppias Vesa Keskistä, vaan antaa
lukijan itse muodostaa mielipiteensä Keskisen toiminnan ja mielipiteiden kautta.
Aineistossa oli yllättävän paljon minä-kerrontaa. Kaikista 37 jutusta 9 oli kirjoitettu niin, että jutussa esiintyi minä-persoonamuotoinen kertoja. Yleisyyden voisi tulkita siten, että minä-muodon käyttöä ei suomalaisissa aikakauslehdissä ainakaan vierasteta. Tosin on huomioitava, että aineistoni on
suhteellisen pieni eikä välttämättä anna kattavaa kuvaa. Sitä paitsi yhdeksästä minä-muotoisesta
jutusta viisi oli Olivia-lehden juttuja. Se kertonee ainakin siitä, että minä-muotoiset jutut ovat Oliviassa yleisiä22.
Seuraavaksi tarkastelen minä-muodossa kirjoitettuja aineiston juttuja sen perusteella, miten minäkertoja näkyy jutussa. Kirjallisuudentutkimuksessa on tehty erilaisia jaotteluita kertojan havaittavuudesta. Seymour Chatmanin (1978) havaittavuuden asteisiin kuuluvat esimerkiksi miljöön kuvaus, henkilöiden identifiointi, ajallinen yhteenveto, luonteen määrittely ja kommentaari (ks. myös
Rimmon-Kenan 1991, 122–127). Tämän tutkimuksen puitteissa on mahdotonta paneutua näihin
seikkoihin laajasti. Niinpä seuraava jaottelu on pelkistetty, ja sen ensisijainen tavoite on havainnollistaa minä-kertojan moninaisuutta aineiston jutuissa. Kertojan havaittavuutta ja läsnäoloa suomalaisissa lehtiteksteissä ovat tutkineet esimerkiksi Maria Lassila-Merisalo (2009) ja Henna Makkonen-Craig (2005).
Olen jakanut minä-kerronnan viiteen löyhään kategoriaan: selkeä minä, läsnäoleva minä, kommentoiva tai tulkitseva minä, tarkkaileva tai havainnoiva minä sekä haastateltava minänä. Kategoriat
ovat suuntaa-antavia, sillä niiden tarkoitus on havainnollistaa aineiston minä-kerrontaa ja sitä, että
kertoja voi näkyä jutuissa monella eri tavalla.
1. Selkeä minä
Selkeä minä tarkoittaa sitä, että kertoja erottuu selkeästi ja minä-pronomini esiintyy jutussa useampaan kertaan. Imagen suomenruotsalaisista kertovassa jutussa Skål! minä-kertoja astuu mukaan ensimmäisen kappaleen lopussa (alleviivaus E.N.).
Vaalivalvojaisissa aletaan valmistautua pelastajien eli Wallinin ja tuoreen europarlamentaarikon Calle
Haglundin saapumiseen. FST kääntää lähetyksen vielä juhliviin Rkp:läisiin, joiden kasvot loistavat kilpaa
22 Lehdillä on oma tapansa suhtautua omakohtaiseen kirjoitteluun. Esimerkiksi Henna Makkonen‐Craig (2005, 222) havaitsi Helsingin Sanomien toimittajia haastatellessaan, että yhteen lehteen mahtuu vain yksi minä‐juttu. Lehden koostajan tehtävänä oli huolehtia siitä, että lehteen tulee erilaisia juttuja. 99
tv-lamppujen kanssa. Kuvan taka-alalla näkyy pylvääseen nojaileva sivullinen. Hänellä loistaa valkoinen
takki, naama sen sijaan ei. Se olen minä.
Myös Imagen jutussa Pokerinaama minä-kertoja on vahvasti mukana (alleviivaus E.N.).
Kun [Kirjailija Hanif] Kureishi astuu huoneeseen, minusta tuntuu kuin me jo olisimme vanhoja tuttuja.
2. Läsnäoleva minä
Nyt-liitteen jutuissa Tuulta ja paskaa ja Nörteistä parhaat kertoja on jutussa vahvasti läsnä, vaikka
persoonapronomini ”minä” ei esiinny jutuissa. Persoonapronominien poisjättäminen on kieliopillisesti mahdollista. Se on kirjoittajan tekemä valinta, joka vähentää persoonan painoarvoa lauseen
kokonaismerkitystä arvioitaessa. (Haavisto 1999, 54–55.) Esimerkiksi jutussa Nörteistä parhaat on
seuraavanlainen kohta (alleviivaus E.N.).
”Poistun maksamaan laskua, ja pöydälle jää Applen Macbook-tietokone [--].”
Läsnäoleva minä oli havaittavissa ainakin Suomen Kuvalehden jutussa Uunin rakentaja ja Olivian
jutussa Toinen sukupuoli. Jälkimmäinen loppuu kirjailija Monika Fagerholm sitaattiin (alleviivaus
E.N.).
”Äh, taas minä selitän. Lopetetaan nyt. Mennään uimaan.”
Passiivimuotoisella sitaatilla toimittaja osoittaa, ettei kyseessä ole passiivinen haastattelutilanne,
vaan toimittajan ja haastateltavan välille on muodostunut haastattelutilanteessa luottamuksellinen
suhde (ks. esim. Siivonen 2007, 80; Saarenmaa 2010, 151–152).
Myös Uunin rakentajassa kertoja on vahvasti läsnä, vaikkakin jutussa käytetään paljon passiivimuotoa (alleviivaus E.N.).
”Lieskat löivät piipusta mustaa kuusikkoa vasten, kun Antti [Hyry] ensi kerran lämmitti sitä”, Maija Hyry
kertoo. Lapset pelästyivät. Käydään katsomassa uunia.
”Siinä ei ole kiertoa ja piippu kuumenee liikaa. Lämpö menee harakoille”, Hyry selittää.
Kuukausiliitteen Minä, Aku Ankka -jutussa läsnäoloa osoitetaan paitsi omistusliitteellä (seurassamme), myös deiktisellä adverbillä (täällä) ja passiivilla (juttua tehdään). Itseensä toimittaja viittaa
sanalla ”toimittaja”.
100
Tilanne täällä OnnenSviitissä on siis hieman monimutkainen. Juttua tehdään, mutta toimittaja ei saa esittää kysymyksiä eikä kuvaaja saa kuvata päähenkilöä. Ja tilanne muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi,
kun kauppias Keskinen häärää kaiken aikaa seurassamme.
3. Kommentoiva tai tulkitseva minä
Vicky Hayn (1990, 90) mukaan juttua ei tarvitse välttämättä kirjoittaa minä-muotoon, jotta lukija
käsittäisi, että tapahtumat esitellään kirjoittajan omien havaintojen ja kokemusten kautta. LassilaMerisalon (2009, 36) mukaan kertoja on ”näkyvä, mutta tunnistamaton” silloin, kun tekstissä on
selvästi havaittavissa kertoja, joka kuvailee, kommentoi ja saattaa jopa puhutella lukijaa. Minämuoto voidaan ”kiertää” esimerkiksi nollapersoonalla tai passiivilla (ks. esim. Lassila 2001, 62;
Vilkuna 2000, 138; Makkonen-Craig 2005). Nollapersoona23 tarkoittaa subjektitonta lausetta, jonka
verbi on yksikön kolmannessa persoonassa (Vilkuna 2000, 140–141, 340). Esimerkiksi Kuukausiliitteen jutussa Nyt puhuvat aseet kertoja esittää kommenttejaan siellä täällä ”Yksi asia vain hämmentää” tai ”Kovin on miehinen meininki.”
Nyt-liitteen jutussa Nörteistä parhaat kertojan läsnäolo näkyy kysymyksinä ja kommentteina (alleviivaukset E.N.).
Vuoden 2009 olympialaiset olivat elokuussa Bulgariassa. Millaista siellä oli?
Santtu Keskinen liittyy seurueeseen, ja istumme lounaspöytään. Keskinen aloittaa.
”Isobudjettinen tapahtuma. Poliisisaattueessa ajeltiin. Mutta poliisi ei oikein tykännyt alaikäisten kännäämisestä.”
Sinisalo selventää: ”Jotain tapahtui diskossa. Hotellin ilmoitustaululle tuli lappu, että alle 18-vuotiaat eivät saa iltaisin lähteä hotellilta ilman joukkueenjohtajia.”
Kuulostaa rehdiltä teinimeiningiltä. Mutta entä itse kisat?
Kertoja saattaa näkyä jutuissa myös tulkintoina. Imagen jutussa Pokerinaama on lause ”Kommentti
ei miellytä Kureishia.” Tämä on tulkintaa, sillä päähenkilön pään sisälle ei voi nähdä.
4. Tarkkaileva tai havainnoiva minä
Läsnäoloa voi osoittaa myös tarkkailemalla ympäristöä, määrittelemällä henkilöitä ja tiivistämällä
aikaa (Lassila-Merisalo 2009, 37–39). Esimerkiksi Kuukausiliitteen jutussa Minä, Aku Ankka tiivistetään mennyttä aikaa.
23 Lauseen voidaan tulkita tarkoittavan ketä tahansa, mukaan lukien puhuja itse. Nollapersoonainen lause voisi siis olla esimerkiksi ”Tännehän nukahtaa” tai ”Ja sen huomaa!”. (Vilkuna 2000, 140–141, 340.) 101
Vesa Keskinen tienasi ensimmäiset rahansa viisivuotiaana isoisänsä kaupassa. Hän kiinnitti hintalappuja
tavaroihin, ja isoisä maksoi palkkaa pennin per hintalappu.
Vuonna 1976 isoisä myi kaupan pojilleen [--].
5. Haastateltava minänä
Aineiston perusteella viides minä-kerronnan tapa on jutun kirjoittaminen siten, että päähenkilö on
jutun minä-kertoja (ks. myös Hennessy 1989, 69). Kuukausiliitteen Perhesiteitä-sarjan juttu Isä soittaa paremmin on kirjoitettu minä-muotoon, kuten sarjan muutkin jutut. Jutussa isä ja poika kertovat
suhteestaan minä-muodossa. Toinen esimerkki aineistosta on Olivian ”Kaikki on nyt omissa näpeissäni”. Siinä kerrotaan minä-muodossa työttömyyden kokeneen henkilön tarina.
Minä-kerronnasta ei siis oppaidenkaan perusteella löydy selkeää mielipidettä. Minä-muoto koetaan
turhaksi silloin, kun sillä ei ole jutun kannalta varsinaista tarkoitusta. Toisaalta minä-kerronta on
oppaiden mielestä hyväksyttyä silloin, kun toimittaja liittyy oleellisesti tapahtumiin. Silloin minän
kiertäminen on turhaa. Oppaista löytyi myös ääripäitä. Tom Lundberg on selkein minä-kerronnan
puolestapuhuja, kun taas pahimmat vastustajat ovat Susan Pape ja Sue Featherstone. Pape ja Featherstone (2006, 49) kehottavat kirjoittamaan lauseen aina uudelleen, kun ”minä” putkahtaa siihen.
5.7.
Yhteenveto ilmaisukeinoista
Tässä kappaleessa olen vastannut kappaleessa 2.1. esitettyyn kysymykseen, millaista feature on
ilmaisukeinoiltaan. Oppaiden perusteella olen todennut, että yleisimmät ilmaisukeinot ovat kuvailu,
konkretia, kohtaus ja anekdootti, jännite ja rytmi, sitaatit ja dialogi, henkilöhahmojen rakentaminen
sekä subjektiivisuus. Subjektiivisuus pitää sisällään jutun näkökulman ja rajauksen, kirjoittajan persoonallisen äänen, jutun sävyn sekä kertojan läsnäolon.
On syytä huomioida, ettei kaikkia ilmaisukeinoja suinkaan tarvitse käyttää samassa jutussa, vaan
olen koonnut oppaista paletin, josta voi poimia kuhunkin juttuun sopivia elementtejä. Sen sijaan
subjektiivisuus on hieman erilainen ilmaisukeino, sillä hyvässä feature-jutussa kertojan läsnäolo on
tarkkaan harkittua ja yhtenäistä koko jutun ajan. Edellisissä kappaleissa esittelemäni ilmaisukeinot
ovat jälleen kerran hyvän feature-journalismin määritelmiä.
Pohtiessani featuren asemaa uutisjournalismiin nähden olen alkanut uskoa, että onnistuessaan feature-juttu tuo jutun tekoprosessiin liittyvää problematiikkaa esiin perinteistä uutista paremmin. Featu102
re-jutulla on käytössään laajemmat kerrontatekniikat, joten se pystyy kertomaan asioita, joita perusuutinen ei välttämättä käsittelisi. Esimerkiksi Kuukausiliitteen juttu Minä, Aku Ankka paljasti, miten
haastateltava halusi sanella toimittajalle ehdot, joilla juttu voidaan toteuttaa.
Samalla olen etsinyt vastausta myös siihen, millaista feature-journalismi on suomalaisissa lehtiteksteissä. Käydessäni läpi aineiston suomalaisia lehtitekstejä, löysin niistä yllättävän paljonkin ilmaisukeinoja, joita feature-oppaat esittelivät. Etenkin kohtaus- ja kuvailuavaukset olivat jutuissa yleisiä
(37 jutussa yhteensä 15 kappaletta). Minä-kerronnan runsaus yllätti (37:stä jutusta yhdeksässä) ja
dialogiakin oli yllättävän paljon (viidessä jutussa). Tutkimuksen tarkoitus ei kuitenkaan ollut todistaa, että featurea kirjoitetaan meillä Suomessa, vaan pohtia, millaista se on.
Näytä, älä kerro -hokema ei ainakaan siinä mielessä ollut vielä mennyt perille, että monet aineiston
jutut käyttivät kliseisiä adjektiiveja (hymyilevä, hyväntuulinen) henkilöiden kuvailussa sen sijaan,
että näyttäisivät henkilöhahmon luonteenpiirteitä esimerkiksi kuvailun keinoin. Lukiessani juttuja
kerta toisensa jälkeen aloin pohtia, että ilmaisukeinoja on paitsi tiedettävä, myös osattava käyttää.
Maria Lassila (2001) analysoi, että suomalaiskirjoittajien rohkeus ei riitä niin runsaaseen kaunokirjallisten keinojen hyväksikäyttöön kuin olisi mahdollista. Toisaalta Lassila varoittaa, ettei kaunokirjallista vaikutelmaa ole syytä pitää itseisarvona, sillä journalismin päämäärä on kuitenkin lopulta
aina sisällössä eikä muodossa. (Emt., 44–58.)
Kaunokirjallisen journalismin puolestapuhuja John C. Hartsock (2007, 170) siteeraa artikkelissaan
It was a dark and stormy night puhelinkeskustelua, jonka on käynyt Pulitzer-palkitun toimittaja Jon
Franklinin kanssa. Franklinin mielestä suurin osa kerronnallisista jutuista, joita sanomalehdissä ilmestyy, on kamalaa luettavaa. Franklin viittaa kirjoittajien ongelmiin muun muassa kappaleiden
linkittämisen, lauseiden rytmittämisen ja jutturakenteen kanssa. Ongelmat taas johtuvat Franklinin
mukaan pitkälti siitä, etteivät kirjoittajat pääse harjoittelemaan kaunokirjallista journalismia koulutuksessaan. Sama ongelma lienee yhtälailla tosi meillä Suomessa, sillä jutturakenteita tai ilmaisukeinoja ei Suomessa juuri opeteta.
Opetuksen ja harjoittelun puutteessa vaarana on se, että ilmaisukeinot lätkäistään juttuihin ”pakollisina efekteinä”, kuten Anu Partasen (2007, 108) huomioima kahvikuppineuroosi. Tuntui, että moneen aineiston juttuunkin on lisätty miljöön kuvailua, vaikka kuvailu ei varsinaisesti tuo juttuun
mitään uutta. Silloin syntyy vaikutelma, että muoto on ajanut sisällön edelle. Risto Kuneliusta
(2000, 11) mukaillakseni ilmaisukeinot tuntuvat usein olevan pelkkää päälle pursotettua kuorrutus103
ta. Saattaa olla, että toimittajille on hoettu, että jutun pitää esimerkiksi alkaa kohtauksella, mutta sen
sijaan kokonaisvaltaista uudenlaista tapaa ajatella juttujen tekemistä ei ole opetettu. Uudenlaisella
tavalla tarkoitan sitä, että toimittaja pohtisi ja suunnittelisi juttujen näkökulmia ja rakennetta jo etukäteen. Kaikki vaihtoehdot on kuitenkin jätettävä avoimeksi, sillä toimittajan työ tuskin koskaan
etenee ilman yllätyksiä.
Suomalaisissa lehtijutuissa ”efektien lätkäiseminen” näkyi siinä, että avaus sisälsi usein kohtauksen
tai kerrontaa, mutta myöhemmässä jutussa ilmaisukeinot tuntuivat unohtuvan. Toisaalta välillä juttuihin oli mahdutettu niin suuri määrä keinoja, että teksti kävi raskaaksi lukea. Esimerkiksi Avun
juttu Kuoleman runoilijan kuolema sisältää anekdootteja, kohtauksen ja käännekohdan. Välillä on
vaikea saada selvää, milloin kyseessä on toimittajan ja milloin haastateltavan puhe (”Selitys, ettei
kysymys olisi ennakkosensuurista, olivat naurettavia”). Juttuprosessia on jutussa tehty läpinäkyväksi (”Haastattelu on kestänyt viitisen tuntia, mutta aihe onkin mittava”) ja välillä jutun virran keskeyttävät kysymykset (”Miksi Mauno Saaren ja Haavikon ystävyys syntyi ja syveni huolimatta
Haavikon tunnetusta raivoherkkyydestä?”). Mukaan mahtuu jopa pari mahtipontista tulevaisuuden
ennakointia. Lopputulos on ilmaisukeinojen ähky, jota lukija ei jaksa sulattaa. Toisaalta monet aineiston jutut käyttivät taidokkaasti hyväksi ilmaisukeinojen kirjoa. Yksi helmistä oli Kuukausiliitteen Vesa Keskisestä kertova juttu Minä, Aku Ankka, jota onkin tutkimuksen edetessä jo moneen
kertaan siteerattu.
Tästä herääkin kysymys, miten featuren kirjoittamista voisi oppia? Oppaiden (mm. Garrison 2004,
107; Hay 1990, 8–9) vinkit kirjoittajana kehittymiseen ovat yksinkertaiset: kaunokirjallisuuden lukeminen ja muiden tekemien juttujen analysoiminen. Kun uutisjournalismin tekemistä on usein
verrattu liukuhihnatyöhön (Kunelius 1998, 216), voisi feature-journalismin kirjoittamisen ajatella
olevan piirun verran luovempaa työtä – tosin luovuuskin sijoittuu aina geneerisiin sekä lehti- ja kustantajakohtaisiin rajoihin, kuten tämän tutkimuksen edetessä on todettu.
Tutkimusprosessin edetessä olen alkanut entistä vahvemmin tiedostaa, että feature-journalismi vaatii kirjoittajalta taitoa ja kielikorvaa. Lauseiden rytmiä tai tekstin sujuvuutta on vaikea havainnollistaa. Kuten yksi oppaistakin mainitsee, joskus jutussa tuntuu yksinkertaisesti olevan ”jotakin vialla”.
Onneksi kirjoittajana on mahdollista kehittyä. Yksi lähde on kaunokirjallisuus: kirjoista pystyy
poimimaan tyylillisiä keinoja ja esimerkiksi aloitus- ja lopetusmalleja. Toinen hyvä keino on analysoida kotimaisten tai ulkomaisten lehtijuttujen rakennetta ja ilmaisukeinoja.
104
Henna Makkonen-Craigin (2005, 225) mukaan muotokielen korostumisen kääntöpuolena on se, että
toimittajat joutuvat painiskelemaan ilmaisun kaavamaisuutta vastaan. Tässä tutkimuksessa esiteltyjen mallien tarkoitus ei ole kangistaa feature-journalismin tekijää kaavoihin. Päinvastoin, ajatus on
se, että kun kaavat osaa, niitä voi hallitusti rikkoa. Kaavojen tuntemisen hyötynä on myös se, että
oppii tunnistamaan omat maneerinsa. Sitten voikin lähteä kehittämään omaa persoonallista tyyliään
entistä tunnistettavammaksi.
105
6. Kaavoja, joita saa rikkoa
6.1.
Featuren ideaali
Ryhtyessäni tutkimaan featuren muotokieltä esioletukseni oli, että feature on muodoltaan vapaata.
Olin oikeassa siinä, että feature-jutun pystyy kirjoittamaan mihin kaavaan tahansa – feature ei siis
ole siinä mielessä kaavamaista. Oppaiden perusteella feature-jutun rakenne perustuu silti tiettyihin
konventioihin. Niinpä löysin feature-jutulle kahdeksan kaavaa. Olen nimennyt ne termeillä: paperinukke, pikari, timantti, tiimalasi, suorakulmio, pyramidi, kehä ja kynttelikkö.
Feature-journalismi on genre, joka muistuttaa monia muita lajityyppejä, kuten esseetä, novellia ja
draamaa. Feature-jutun perusrakenne on paperinukke eli avaus–ydinkappale–kehitys–päätös. Se
muistuttaa perinteistä esseeetä eli johdanto–teemaväite–runko–lopetus. Toinen peruskaava on pikari
eli avaus–kehitys–päätös. Sitä voi verrata aristoteeliseen tragedian malliin, joka koostuu yhdistelmästä alku–keskikohta–loppu. Feature-juttu muistuttaa myös novellia ja draamaa, sillä niissä voi
olla samoja elementtejä, kuten käännekohta ja loppuratkaisu. Kaavat ovat kuitenkin vain ohjeellisia,
sillä feature-juttu voi noudattaa mitä tahansa rakennetta, joka jutun aiheeseen ja käsittelytapaan sopii. Se, että feature-juttu muistuttaa eri lajityyppejä, on suorastaan loogista. Siirtyihän varhaisiin
aikakauslehtiinkin piirteitä monista jo olemassa olevista lajityypeistä, kuten kirjeistä ja esseistä.
Lajityyppien sekoittuminen ei siis ole aikakauslehtien kohdalla uusi ilmiö. Vanhoihin lajityyppeihin
nojaaminen on ymmärrettävää myös siinä mielessä, että kulttuurisesti tutut kaavat ja mallit saattavat
auttaa meitä ymmärtämään ja sisäistämään paremmin lukemaamme.
Tässä tutkimuksessa featurea verrattiin uutiseen. Feature-jutun voikin ajatella olevan uutisen oppositiopari; onhan feature-jutun yksi mahdollinen rakenne pyramidi, jolloin se on uutisen (käännetty
pyramidi) vastakohta. Silloin jutun kaikkein tärkein asia sijaitsee lopussa. Käytännössä vastakohtaisuus uutisen kanssa on keinotekoista, sillä uutinenkin on viime aikoina muuttunut ja alkaa usein
esimerkiksi kohtauksella. Kohtaus taas on tyypillinen feature-jutun avaustapa, kuten tässä tutkimuksessa todetaan.
Tyypillisiä featuren ilmaisukeinoja ovat kuvailu, konkretia, kohtaus ja anekdootti, jännite ja rytmi,
sitaatit ja dialogi, henkilöhahmojen rakentaminen sekä subjektiivisuus. Feature-juttu eroaa uutisesta
erityisesti siinä, että kaikki tärkeä asia ei yleensä sijaitse jutun alussa, vaan päätös on yhtä tärkeä
kuin aloitus. Aloituksen merkitys on erilainen kuin uutisen. Kun uutisen kärki tiivistää oleellisen,
106
featuren avauksen on tarkoitus houkutella lukija lukemaan lisää. Feature-jutussa ydinkappale on
usein tärkeä. Sen tarkoitus on selittää lukijalle, mistä jutussa on kyse.
Oleellinen ero uutisen ja featuren välillä on kappaleiden linkittäminen. Uutinen on tyypillisesti elementtikirjoittamista eli kukin kappale toimii itsenäisenä kokonaisuutena. Feature-juttu taas pyritään
rakentamaan niin, että kappaleet yhdistyvät toisiinsa sujuvasti, eikä jutun punainen lanka katkea
missään välissä – ellei kirjoittaja sitten halua tietoisesti rakentaa jutun keskelle rytmimuutosta. Feature eroaa uutisesta myös keinoissa, joilla jännitystä pidetään yllä. Keskelle juttua voi rakentaa esimerkiksi rytmimuutoksen, joka voi syntyä esimerkiksi kohtauksesta, anekdootista tai dialogista.
Subjektiivisuus on feature-jutulle tyypillistä. Subjektiivisuus tarkoittaa muun muassa sitä, että jutussa on selkeä näkökulma ja rajaus. Juttu voi sisältää tulkintaa, selityksiä ja olla jopa kantaaottava.
Lisäksi feature-juttu voi tehdä jutuntekoprosessiin liittyviä valintoja näkyväksi, kun taas uutinen
yleensä esittää kaiken ikään kuin ylhäältä päin annettuna. Tässä tutkimuksessa onkin pohdittu, että
uutista subjektiivisempi feature-juttu voisi loppujen lopuksi olla jopa uutista ”objektiivisempi”, jos
lukijalle paljastetaan esimerkiksi jutun tekoon liittyviä konventioita ja toimittajan ennakkoluuloja.
Kuten Maria Lassila (2001, 19) toteaa, ilmaisukeinojen käyttäminen ei välttämättä ole pelkkää esteettisyyden kaipuuta, vaan väline jonkin muun tavoitteen saavuttamiseen.
Vaikka tutkimus tuotti kaavoja, on hyvä tiedostaa, että pelkkä kaavojen tuijottaminen ei tee featurejutusta täydellistä. Päinvastoin, kun kaavat oppii, niitä kannattaa yrittää joskus rikkoa. Lauri Kotilainen (1989, 103) kuvaa kirjassaan Hyvä lehtijuttu – toimittajan opas toimittajan rutiineja seuraavalla tavalla: ”[a]ikaa myöten tällaisia [rakenneasioita] ei tule miettineeksi, kun rakenneseikat
muuttuvat yhä vaistonvaraisemmiksi. Samalla uhkaa urautuminen ja kaavoihin kangistuminen. Niitä vastaan on kirjoittajan reippaasti sielussaan tapeltava.” Siinä on hyvä muistutus featuretoimittajallekin.
Feature-journalismin määritteleminen oli haastavaa. Featuren muoto on vapaata, mikä tekee sen
kirjoittamisesta ja luokittelemisesta vaikeaa. Oppaissa yleinen hokema oli, että hyvä featurekirjoittaja osaa rikkoa kaavoja. Periaatteessa feature voi siis olla loistava, vaikka se ei sisältäisi mitään oppaiden mainitsemia kikkoja. Tutkimuksen edetessä olen pyrkinyt korostamaan, että oppaiden esittelemä feature-journalismi on ideaalityyppi, jollaista ei välttämättä esiinny suoraan lehtien
sivuilla. Jutun sisällön ja muodon erottaminen toisistaan on mielestäni väkivaltaista, mutta tässä
tutkimuksessa se oli pakko tehdä. Hyvässä feature-jutussa sisältö ja muoto tukevat toisiaan ja muo107
dostavat yhdessä eheän kokonaisuuden. Ideaalitapauksessa muotoa ei ole päätetty sisällön ehdolla
eikä sisältöä muodon ehdolla, vaan niiden suunnittelu on edennyt rinnakkain. Jaottelu muotoon ja
sisältöön tuntuu siis paitsi brutaalilta, myös keinotekoiselta.
Loppujen lopuksi onnistuin muodostamaan feature-journalismille määritelmiä. Feature on lajityyppi, joka on tuttu etenkin aikakauslehdistä, viikkoliitteistä ja sanomalehtien teemasivuilta. Se on uutisen kaltainen geneerinen yläkäsite eri lajityypeille, kuten henkilökuvalle, reportaasille ja ilmiöjutulle. Feature-juttu on tyypillisesti pidempi kuin uutinen. Feature on muodoltaan vapaata, mutta silti
sen voi ajatella noudattavan tiettyjä kaavoja. Feature-jutulla on usein houkutteleva avaus, avausta
selventävä ydinkappale, teemaa eteenpäin kehittelevä vartalo sekä päätös, jonka tehtävä on viedä
jutussa esitelty asia loppuun. Feature-juttu nojaa fiktiosta tuttuihin ilmaisukeinoihin, joita ovat esimerkiksi henkilöhahmojen rakentaminen, anekdootit, kohtaukset ja kuvailu. Ilmaisukeinot eivät
saisi olla irrallisia elementtejä, vaan niiden pitäisi aina tukea jutun tarkoitusta tai jopa tuoda siihen
jotain lisäarvoa. Feature-jutun kappaleet on hyvä linkittää toisiinsa, jottei jutun punainen lanka katkea kesken. Feature-juttu on usein subjektiivinen, mutta se ei tarkoita minä-muodossa kirjoittamista, vaan esimerkiksi vahvaa näkökulmaa, rajausta sekä tulkintoja.
Tutkimukseni nimi ”Täältä tulee tarina” viittaa siihen, että uskon tarinan kestävän ja vahvistuvan
toimituksissa entisestään. Tosin tarina ei välttämättä niinkään ”tule”; onhan tarinoita aina ollut olemassa. Kuten Maria Lassila (2001, 8) muistuttaa, nykytarinoilla on hienompi nimi: ne on upotettu
esimerkiksi featureiden joukkoon. Tarinan voi silti ajatella ”tulevan” siinä mielessä, että sen keinot
aletaan toivottavasti pikkuhiljaa tuntea toimituksissakin. Feature-journalismi sisältää tarinoita, sillä
jokaisen ihmisen ja ilmiön taustalla on omat tarinansa. Tarina on helppo sisäistää ja helppo muistaa.
Silti ajattelen, että lehtijutuissa tarinallisuus ei synny pelkästään kerrotuista ihmiskohtaloista ja sattumista, vaan myös keinoista, joilla tarinallisuutta tuodaan juttuun. Tarinallisuuden keinoja ovat
monet tässä tutkimuksessa esitellyt ilmaisukeinot, kuten kuvailu, kohtaukset, yksityiskohtien käyttö, dialogi sekä henkilöhahmojen ja jännitteen rakentaminen. Tarinallisuuden voi ajatella syntyvän
myös siitä, miten tarina kerrotaan, rakennetaan kertomukseksi eli tässä tapauksessa feature-jutuksi.
Mielestäni tarinallisuutta synnyttävät paitsi ilmaisukeinot, myös jutun kokonaisrakenne ja sujuvuus,
flow.
108
6.2.
Kohti uusia näkökulmia
Hermeneuttisessa perinteessä tutkimuskohteen ymmärtäminen tapahtuu kehämäisesti eli käytännössä teoria syntyy tutkimuksesta ja siitä, kun tutkimuksen lähtöoletukset ylitetään. Kahlattuani aineiston oppaita ja lehtijuttuja läpi kerta toisensa jälkeen huomasin, että uusia ajatuksia syntyi jokaisella
lukukerralla. Sain myös uusia tutkimusideoita. Olisi mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon uutisista
löytyy featurelle tyypillisiä ilmaisukeinoja. Myös uutisten rakenne on kiinnostava. Kirjoitetaanko
uutisia enää nykyaikana pyramidimalliin lainkaan vai onko käänteisestä pyramidistä tullut jo käytännön tasolla historiaa?
Jatkotutkimuksessa voisi tutkia myös sitä, kuinka hyvin suomalaistoimittajat tuntevat featurea genrenä ja mistä heidän tietotaitonsa on peräisin. Aineiston lehtijuttujen perusteella sain kuvan, että
suomalaiset kirjoittajat hallitsisivat ainakin osittain feature-kirjoittamisen keinot. Jutuissa esiintyy
esimerkiksi kuvausta ja anekdootteja sekä haastavampiakin ilmaisukeinoja, kuten dialogia. Mutta
mistä featuren ilmaisukeinot kumpuavat, jos suomalaistoimittajilla ei ole featuren kirjoittamiseen
opetusta eikä oppaita? Miten olla hyvä kirjoittaja ja rikkoa feature-kirjoittamisen sääntöjä, jos ei
edes tiedä, mitä säännöt ovat? Samaa ongelmaa on pohtinut myös Maria Lassila (2001, 58):
”[n]äyttää kaiken kaikkiaan siltä, että kirjoittajien ”rohkeus ei riitä” niin runsaaseen kaunokirjallisten tekniikoiden hyväksikäyttöön kuin olisi mahdollista [--] On vaikea kuvitella, kuinka tietoista ja
harkittua kaunokirjallisten tekniikoiden käyttäminen nonfiktiossa ylipäätään on.”
Kaivoin vastausta paradoksiin genreteoriasta. Kuten sanottua, genren olemassaolo perustuu siihen,
että tekijät ja lukijat tunnistavat sen. Genre ohjaa juttujen tekemistä ja lukemista. Toimittaja oppii
eri lajityyppien erot lukijana ja toimijana journalistisen kulttuurin sisällä. Hän todennäköisesti tiedostaa, että feature eroaa jollakin tapaa perinteisestä uutisesta. Siispä toimittaja saattaa – ainakin
alitajuisesti – tuntea feature-journalismin sääntöjä. Todennäköisesti moni toimittaja noudattaa kaavoja tietämättään, sillä aikakauslehtijournalismin opetus on Suomessa elänyt hiljaiseloa vuosikymmenten ajan. Toisaalta uskon, että tietyissä suomalaistoimituksissa kirjoittamisen kaavat ja ilmaisukeinot ovat hyvinkin tiedostettuja. Kuvittelisin, että toimituksissa seurataan amerikkalaisia ja brittiläisiä aikakauslehtiä, joista monet mallit saattavat tarttua joko tiedostetusti tai tiedostamatta. Lisäksi
taustalla vaikuttaa varmasti niin sanottu tarinan universaali kielioppi; tarinoita kerrotaan ja kuullaan
päivittäin.
109
Myös aristoteelinen tragedian malli (aloitus–keskikohta–loppu) ja esseen malli (johdanto–
teemaväite–runko–lopetus) saattavat olla toimittajille tuttuja ainakin alitajuisesti. Moni toimittaja on
kerännyt vaikutuksia ja kirjoitusmalleja kaunokirjallisuudesta – ja onpa meillä muutamia alan kirjallisuuteen laajasti perehtyneitä toimittajiakin, kuten esimerkiksi Panu Räty.
Tutkimusta tehdessäni ajauduin pohtimaan sitä, miksi uutisjournalismi on edelleen lähtökohta,
normi, johon myös feature-journalismi piti suhteuttaa. Feature-journalismista tuli omassa tutkimuksessakin auttamatta "toinen", jota vertasin perinteiseen uutisjournalismiin. Jotta termi featurejournalismi oli mahdollista määritellä, oli lähdettävä liikkeelle uutisesta ja sen ideaalityypistä. Feature-journalismista ei edelleenkään juuri puhuta suomalaisessa tutkimuksessa tai toimittajien koulutuksessa, vaikka journalismi kaipaakin uudenlaista sisältöjä ja näkökulmia. Ehkä featurejournalismin koetan uhkaavan institutionaalista, niin sanottua oikeaa journalismia siitäkin huolimatta, että featureen samanaikaisesti suhtaudutaan epäillen ja jopa vähätellen. Ehkä siksi uutistenkin
pelätään muuttuvan laadullisesti huonommiksi, jos ne sisältävät enemmän feature-henkeä eli esimerkiksi kohtausavauksia.
Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei uutisen ja featuren tarvitse välttämättä olla toistensa kilpailijoita. Uskon, että perinteiselle uutiselle on edelleen paikkansa
esimerkiksi sanomalehdessä ja internetin uutispalveluissa. Kun haluan saada nopeaa tietoa, en kaipaa tarinallista juttua vaan tietoa perinteiseen uutispyramidin malliin. Tuskin kukaan haluaa joutua
etsimään jutusta faktaa, jonka voisi saada selville nopealla vilkaisulla. Uutisiin lisätyt kuvailuavaukset tuntuvat usein perusteettomilta ja päälleliimatuilta. Niinpä ajattelen, että uutiselle ja featurelle
on kumpaisellekin omat paikkansa ja roolinsa. Uutisen tehtävä on informoida ja kertoa tapahtuneesta nopeasti ja selkeästi. Feature viihdyttää, selittää ja taustoittaa, tekee asioita lukijalle ymmärrettäviksi. Toistaiseksi en ole keksinyt vastausta siihen, miksi journalismi olisi huonompaa silloin, kun
se on aiempaa ymmärrettävämpää, taustoittavampaa – ja ehkä jopa kiinnostavampaa.
Tutkimusta tehdessäni huomioin, että oppaat käyttävät feature-jutusta puhuessaan usein ruokametaforia, kuten hampurilainen, suklaakeksi ja voileipä. Jäin pohtimaan, mistä ruoka-metaforat
kertovat. Ehkä feature-jutun voisi ajatella olevan nautinnollista ja hitaasti sulavaa, jotakin, joka pitää pureskella rauhassa. Nautinnollisuus liittyy myös elokuva-metaforaan, johon feature-juttua yhdessä oppaassa verrattiin. Ehkä nautinnollisuudessa ja hitaudessa voisikin piillä featuren salaisuus.
110
Lähteet
Kirjallisuus ja artikkelit
Alasuutari, Pertti (1999) Laadullinen tutkimus. 3. uudistettu painos. Tampere: Vastapaino.
Aristoteles (1997) Runousoppi. Suomentanut Paavo Hohti. Tampere: Gaudeamus.
Aslama, Minna ja Kivikuru, Ullamaija (2003) Tyyntä myrskyn edellä? Teoksessa Nordenstreng,
Kaarle ja Wiio, Osmo A. (toim.) Suomen mediamaisema. 2. korjattu painos. Helsinki:
WSOY, 277–298.
Barthes, Roland (1977) Introduction to the Structural Analysis of Narratives. Teoksessa Barthes,
Roland: Image Music Text. Essays selected and translated by Stephen Heath. London: Fontana Press, 79–124.
Bird, Elizabeth S. (2009) Tabloidization: What is it, and does it really matter? Teoksessa Zelizer,
Barbie (toim.) The changing faces of journalism. Tabloidization, technology and truthiness.
Shaping inquiry in culture, communication and media studies. London; New York: Routledge, 40–50.
Bruun, Mikko, Koskimies, Ilkka & Tervonen, Ilkka (1986) Uutisoppikirja. Helsinki: Tammi.
Campbell, Laurence R. ja Wolseley, Roland E. (1961) How to report and write the news. PrenticeHall journalism series. Englewood Cliffs N. J: Prentice-Hall.
Carey, James W. (1986) The Dark continent of American journalism. Teoksessa Manoff, Robert
Karl ja Schudson, Michael (toim.) Reading the news. A pantheon guide to popular culture.
New York: Pantheon Books, 146–196.
Charnley, Mitchell V. ja Charnley, Blair (1979) Reporting. New York: Holt, Rinehart and Winston.
Chatman, Seymour (1978) Story and discourse. Narrative structure in fiction and film. Ithica; London: Cornell University Press.
Culler, Jonathan (1975) Structuralist poetics: structuralisms, linguistics and the study of literature.
London: Routledge & Kegan Paul.
Dahlgren, Peter (2009) The Troubling evolution of journalism. Teoksessa Zelizer, Barbie (toim.)
The changing faces of journalism. Tabloidization, technology and truthiness. Shaping inquiry
in culture, communication and media studies. London; New York: Routledge, 146–161.
Davis, Lennard J. (1983) Factual fictions: the origin of the English novel. New York: Columbia
University Press.
Djerf-Pierre, Monika (2007) The Gender of journalism. The stucture and logic of the field in the
twentieth century. Nordicom Review, Jubilee Issue, 81–104.
Eskola, Jari ja Suoranta, Juha (1998) Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.
Esslin, Martin (1980) Draaman perusteet. Suomentanut Sirkka Heiskanen-Mäkelä. Jyväskylä:
Gummerus.
Franklin, Jon (1987) Myths of literary journalism: a practitioner's perspective. Journalism Educator,
vol. 42 (3), 8–13.
Gadamer, Hans-Georg (2004) Hermeneutiikka: ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suomentanut Ismo Nikander. Tampere: Vastapaino.
Garrison, Bruce (2004) Professional feature writing. 4. painos. Mahwah (N.J.): Lawrence Erlbaum.
Grundwald, Ebbe (2005) Narrative norms in written news. Nordicom Review 26 (1), 63–79.
Grönros, Eija-Riitta [et al.] (2006) Kielitoimiston sanakirja, 1. osa, A–K. Helsinki: Kotimaisten
kielten tutkimuskeskus.
Haapanen, Lauri (2010) ”Ei vittu, mennään röökille.” Tutkimus sitaattien tehtävistä ja tekemisestä
kaunokirjallis-journalistisissa lehtijutuissa. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Helsinki:
Helsingin yliopisto.
111
Haavisto, Sanna (1999) Ovatko vihan hedelmät jo kypsiä poimittaviksi? Teoksessa Haavisto, Sanna
[et al.] Käytännön sanelema juttu? Aikakauslehtigenreä etsimässä. Kielen opissa 3. Helsingin
yliopiston suomen kielen laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto, 46–68.
Hakulinen, Auli [et al.] (2004) Iso suomen kielioppi. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia
950. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Halliday, M. A. K. ja Hasan, Ruqaiya (1986) Language, context, and text. Aspects of language in a
social-semiotic perspective. Toinen painos. Victoria: Deakin University Press.
Hallila, Mika (2006) Metafiktion käsite: teoreettinen, kontekstuaalinen ja historiallinen tutkimus.
Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 44. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Hartley, John (1982) Understanding news. London: Methuen.
Hartsock, John C. (2000) A history of American literary journalism. The emergence of a modern
narrative form. Amherst: University of Massachusetts Press.
Hartsock, John C. (2007) ”It was a dark and stormy night.” Newspaper reporters rediscovering the
art of narrative literary journalism and their own epistemological heritage. Proce Studies vol.
29 (2), 257–284.
Hay, Vicky (1990) The Essential feature. Writing for magazines and newspapers. New York: Columbia University Press.
Heikka, Tuuli (1999) Kyynelten valtakunta. Teoksessa Haavisto, Sanna [et al.] Käytännön sanelema
juttu? Aikakauslehtigenreä etsimässä. Kielen opissa 3. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto, 124–139.
Heiskanen-Mäkelä, Sirkka (1980) Käsitehakemisto teoksessa Esslin, Martin: Draaman perusteet.
Jyväskylä: Gummerus, 132–153.
Helle, Merja (2009) Journalistisen työn muutos. Teoksessa Väliverronen, Esa (toim.) Journalismi
murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 91–111.
Hemánus, Pertti ja Tervonen, Ilkka (1986) Vaihtoehtojournalismi, minkälainen vaihtoehto? Kysymyksiä ja keskustelun avauksia. Tiedotusopin laitos. Julkaisuja sarja C 8. Tampere: Tampereen yliopisto.
Hemánus, Pertti (1990) Journalistiikan perusteet: johdatus tiedotusoppiin 2. Helsinki: Yliopistopaino.
Hennessy, Brendan (1989) Writing feature articles. A practical guide to methods and markets. Oxford: Heinemann.
Hietala, Veijo (1995) Kertomus – kuin elämä itse? Teoksessa Ahokas, Pirjo, Lappalainen, Otto &
Saariluoma, Liisa (toim.) Proosan taiteesta. Leevi Valkaman juhlakirja. Turku: Turun yliopisto, 353–368.
Hietala, Veijo (2006) Kertovuus: todellisuutta tarinallistamassa. Teoksessa Ridell, Seija, Väliaho,
Pasi & Sihvonen, Tanja (toim.) Mediaa käsittämässä. Vastapaino: Tampere, 91–108.
Hujanen, Jaana (2001) Faktat pakenevat – pysyykö uskottavaksi tehty uutinen pinnalla? Teoksessa
Uskali, Turo (toim.) Mediatesti: syyskuun yhdestoista. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Mediainstituutti, 56–61.
Hujanen, Jaana (2009a) Kiinnostavaa vai tärkeää? Ihmisläheisen journalismin kaksi polkua. Teoksessa Väliverronen, Esa (toim.) Journalismi murroksessa. Gaudeamus: Helsinki, 112–128.
Hujanen, Jaana (2009b) Kohti osallistuvaa mediayhteisöä. Teoksessa Kotilainen, Sirkku (toim.)
Suhteissa mediaan. Nykykulttuurikeskuksen julkaisuja 99. Jyväskylä: Gummerus, 41–53.
Huovila, Tapani (2005) Toimittaja – tiedon etsijä ja vaikuttaja. Helsinki: WSOY.
Ikonen, Teemu (2001) Tarina ja juoni. Teoksessa Alanko, Outi ja Käkelä-Puumala, Tiina (toim.)
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Tietolipas 174. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 184–206.
Johnson, Carla (2005) 21st century feature writing. Boston: Pearson.
Johnson, Sammye ja Prijatel, Patricia (2006) The Magazine from cover to cover. New York: Oxford
University Press.
112
Julkunen, Pertti (1990) Joukkotiedotus ryhmien muodostajana. Julkinen ja interaktiivinen kommentti kommunikaatio-opille. Teoksessa Hujanen, Taisto ja Julkunen, Pertti (toim.) Järkeilevä
porvari ja ameebamainen asia. Julma-projektin työraportti julkisuudesta kulttuurin tuottajana.
Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuja sarja C 11, 1–52.
Juusola, Markku (1988) Osallistuva journalismi, 1960-luvun alakulttuurit ja uusi journalismi Yhdysvalloissa. Tiedotusopin laitoksen julkaisuja sarja A 62. Tampere: Tampereen yliopisto.
Kangassalo, Olli (1991) Hermeneuttinen koodi kuudessa angloamerikkalaisessa science fiction
-novellissa. Arvotuksellisuutta luovien kerrontatapojen tarkastelua. Yleisen kirjallisuustieteen
pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Kantola, Anu (1998) Barrikadeilta brandiksi – Mitä journalisti tekee ja mitä journalistilla tehdään?
Teoksessa Kantola, Anu ja Mörä, Tuomo (toim.) Journalismia! Journalismia? Porvoo,
WSOY, 21–39.
Kero, Sami (2005) Seuraava kuvareportaasi. Lopputyö. Lahti: Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutti.
Kinnunen, Aarne (1991) Kertomuksen teoreettista pohdintaa. Teoksessa Juha Kytömäki (toim.)
Nykyajan sadut. Jyväskylä: Gummerus, 82–116.
Kivikuru, Ullamaija (1996) Vieraita lehtiä. Aikakauslehti ajan ja paikan risteyksessä. Helsinki: Yliopistopaino.
Kotilainen, Lauri (1989) Hyvä lehtijuttu – kirjoittajan opas. Kuopio: Minnapress.
Kotilainen, Lauri (2003) Parempi lehtijuttu. Helsinki: Inforviestintä.
Kuiri, Kaija (1984) Referointi Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteissa. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran toimituksia 405. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Kunelius, Risto (1993) Uskottavuuden anatomia. Kova uutinen, genre ja kansalainen. Tiedotustutkimus 16 (2), 33–45.
Kunelius, Risto (1998) Modernin myyntitykit. Journalistisen professionaalisuuden pulmat ja haasteet. Teoksessa Kivikuru, Ullamaija ja Kunelius, Risto (toim.) Viestinnän jäljillä: Näkökulmia
uuden ajan ilmiöön. Helsinki: WSOY, 207–229.
Kunelius, Risto (2000) Journalismi nelijalkaisena otuksena. Tutkimuksen näkökulmia, ongelmia ja
haasteita. Tiedotustutkimus 23 (3), 4–27.
Kuutti, Heikki (2006) Uusi mediasanasto. Jyväskylä: Atena.
Laine, Timo (2007) Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma. Teoksessa
Aaltola, Juhani ja Valli, Raine (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II: Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Jyväskylä: PSKustannus, 28–45.
Lassila, Maria (2001) Faktaa fiktion keinoin. Nonfiktiota Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ja
Imagessa. Viestintätieteiden pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Lassila-Merisalo, Maria (2008) ”Uteliaille toimittajille pettymystä ei näytetä.” Kaunokirjallisen
journalismin poetiikkaa aikakauslehtireportaasissa. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti
Avain 5 (1), 6–25.
Lassila-Merisalo, Maria (2009) Faktan ja fiktion rajamailla. Kaunokirjallisen journalismin poetiikka
suomalaisissa aikakauslehdissä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Lehtimäki, Markku (2002) Elämäkertamuodon itsereflektio: fiktiiviset ja visuaaliset keinot Edmund
Morrisin Reagan-biografiassa Dutch. Teoksessa Lehtimäki, Markku (toim.) Merkkejä ja symboleja. Esseitä kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta. Tampere: Tampere University Press,
229–267.
Lehtimäki, Markku (2007) Todistaja-kertoja kaunokirjallisessa journalismissa. Teoksessa Kujansivu, Heikki ja Saarenmaa, Laura (toim.) Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän
esittämisen tapaan. Helsinki: Gaudeamus, 240–257.
Lehtonen, Mikko (1998) Faktan ja fiktion historia. Teoksessa Kivikuru, Ullamaija ja Kunelius, Risto (toim.) Viestinnän jäljillä. Näkökulmia uuden ajan ilmiöön. Helsinki: WSOY, 41–56.
113
Lounsberry, Barbara (1990) The Art of fact. Contemporary artists of nonfiction. Contributions to
the study of world literature, number 35. New York: Greenwood Press.
Lewis, Justin (1991) The ideological octopus. An exploration of television & its audience. New
York: Routledge.
Lundberg, Tom (1992) Tuhannen taalan juttu. Näin sen kirjoitat. Espoo: Weilin+Göös.
Mak, Geert (1998) Confrontation with reality. Publishing Research Quarterly 14 (2), 6–10.
Makkonen-Craig, Henna (2005) Toimittajan läsnäolo sanomalehtitekstissä: näkökulmia suomen
kielen dialogisiin passiivilauseisiin. Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimituksia 1026. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Malmberg, Ilkka (1998) Uroot ja naaraat – journalismin kaksi tiedonintressiä. Teoksessa Kantola,
Anu ja Mörä, Tuomo (toim.) Journalismia! Journalismia? Porvoo: WSOY, 41–52.
Massé, Mark H. (1995) Creative nonfiction. Where journalism and storytelling meet. Writer, 108
(10), 13–16.
Massé, Mark H. (2006) How to organize a nonfiction feature. Writer 119 (9), 26–28.
Mencher, Melvin (1984) News Reporting and Writing. 3. painos. Dubuque: Brown.
Mencher, Melvin (1987) Journalists should find 'truth' before search starts for beauty. Journalist
Educator 42 (1), 11–17.
Miettinen, Jorma, Kalliomäki, Ilkka & Suominen, Elina (1981) Journalistinen työprosessi. 3. painos. Helsinki: Gaudeamus.
Mikkola, Anne-Maria [et al.] (2003) Äidinkieli ja kirjallisuus: käsikirja. Jyväskylä: Gummerus.
Mäkinen, Kirsti (toim.) (1997) Kirjoita itsesi maailman väleihin: esseitä, esseistä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 679. Helsinki: SKS.
Mäkinen, Marco (1990) Ei-fiktiivinen romaani. Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen monistesarja no 19. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Mäntynen, Anne (2003) Miten kielestä kerrotaan. Kielijuttujen retoriikkaa. Helsinki: Suomalaisen
kirjallisuuden seura.
Mörä, Tuomo (1996) Journalistit rutiinien verkossa. Teoksessa Luostarinen, Heikki, Kivikuru, Ullamaija & Ukkola, Merja (toim.) Sopulisilppuri: mediakritiikin näkökulmia. Lahti: Helsingin
yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 105–116.
Mörä, Tuomo (1998) Johdanto: Murros? Murros! Teoksessa Kantola, Anu ja Mörä, Tuomo (toim.)
Journalismia! Journalismia? Porvoo: WSOY, 13–18.
Nelson, Jack A. (1990) Toward teaching quality writing. Are we failing to educate reporters who
can write? Journalism Educator 44 (4), 20–25.
Nousiainen, Anu (1998) Reportaasin renessanssi. Teoksessa Kantola, Anu ja Mörä, Tuomo (toim.)
Okkonen, Antero (1980) Toimittajan työ I. Hämeenlinna: Karisto.
Pape, Susan ja Featherstone, Sue (2006) Feature writing. A practical introduction. 2. painos. Los
Angeles: Sage.
Partanen, Anu (2007) Totuuden tulkitsijat. Feature-kirjoittajat journalistisen totuuden jäljillä. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto.
Patterson, Helen M. (1956) Writing and selling feature articles. Englewood Cliffs: Prentice-Hall.
Perelman, Chaïm (1996) Retoriikan valtakunta. Suomentanut Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino.
Pietilä, Veikko (1995a) Kertomuksia uutisista, uutisia kertomuksista. Tiedotusopin laitos. Julkaisuja
sarja A 86. Tampere: Tampereen yliopisto.
Pietilä, Veikko (1995b) TV-uutisista, hyvää iltaa. Merkityksen ulottuvuudet televisiouutisjutuissa.
Tampere: Vastapaino.
Prince, Gerald (1987) A dictionary of narratology. Aldershot: Scolar Press.
Raittila, Pentti (1996) Uutinen Estonia. Kriisiviestintä ja journalismin etiikka koetuksella. Tampere:
Tampere University Press.
114
Raittila, Pentti ja Kutilainen, Tommi (2000) Rasismi ja etnisyys Suomen sanomalehdissä syksyllä
1999. Tiedotusopin laitoksen julkaisuja, sarja C 31. Tampere: Tampereen yliopisto.
Rantanen, Lasse (2007) Mistä on hyvät lehdet tehty? Visuaalisen journalismin keittokirja. Helsinki:
Hill and Knowlton Finland.
Reitala, Heta ja Heinonen, Timo (2001) Dramaturgioita. Näkökulmia draamateorian, dramaturgian
ja draama-analyysin ongelmiin. Helsinki: Palmenia-kustannus.
Rentola, Ilkka (1983) Normaalijournalismin säännöt. Yhdysvaltalaisen journalismin oppikirjallisuuden esittämän ideaalityypin tarkastelua. Tiedotusopin laitoksen julkaisuja, sarja A 47.
Tampere: Tampereen yliopisto.
Rentola, Marketta (1997) Kirjoita hyvin. Helsinki: Tammi.
Rentola, Marketta (2002) Kirjoita hyvin: ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi. Helsinki: Tammi.
Renvall, Mika ja Reunanen, Esa (1998) Kaiken pelastava journalistinen ironia. Teoria ja käytäntö.
Tiedotustutkimus 21 (3), 4–23.
Reunanen, Esa (2003) Budjettijournalismi julkisena keskusteluna. Tekstianalyyttisiä näkökulmia
suomalaiseen ja ruotsalaiseen budjettikirjoitteluun. Tampere: Tampereen yliopisto.
Ridell, Seija (1992) Journalismi ja genre. Teoksessa Malmberg, Tarmo ja Mehtonen, Lauri (toim.)
Kanssakäymisiä. Juhlakirja Veikko Pietilälle. Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksen julkaisuja 3/1992. Tampere, Tampereen yliopisto, 129–152.
Ridell, Seija (1994) Kaikki tiet vievät genreen. Tiedotusopin laitos. Julkaisuja sarja A 82. Tampere:
Tampereen yliopisto.
Ridell, Seija (1998) Tolkullistamisen politiikkaa. Televisiouutisten vastaanotto kriittisestä genrenäkökulmasta. Tampere: Tampereen yliopisto.
Rimmon-Kenan, Shlomith (1991) Kertomuksen poetiikka. Suomentanut Auli Viikari. Tietolipas
123. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Ruberg, Michelle (toim.) (2005) Writer's Digest handbook of magazine article writing. 2. uudistettu
painos. Ohio: Writer's Digest books.
Ruoho, Iiris (2009) Naisohjelma journalismina ja julkisuuden rakentajana. Teoksessa Kotilainen,
Sirkku (toim.) Suhteissa mediaan. Nykykulttuurikeskuksen julkaisuja 99. Jyväskylä: Gummerus, 55–71.
Ruoho, Iiris ja Torkkola, Sinikka (2010) Journalismin sukupuoli. Tampere: Vastapaino.
Ruusuvuori, Johanna ja Tiittula, Liisa (toim.) (2005) Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere: Vastapaino.
Räty, Panu (1998) Henkilökuva ajan kuvana. Teoksessa Kantola, Anu ja Mörä, Tuomo (toim.)
Saarenmaa, Laura (2007) Lehdistönhistorian portinvartijan rooli. Katvealueita ja julkkisinhoa. Tiedotustutkimus 39 (2), 66–70.
Saarenmaa, Laura (2010) Intiimin äänet. Julkisuuskulttuurin muutos suomalaisissa ajanvietelehdissä 1961–1975. Tampere: Tampereen yliopisto.
Savolainen, Tarja (2010) Journalistien koulutus ja sukupuoli. Teoksessa Ruoho, Iiris ja Torkkola,
Sinikka: Journalismin sukupuoli. Tampere: Vastapaino, 146–174.
Schudson, Michael (1986) Deadlines, datelines, and history. Teoksessa Manoff, Robert Karl ja
Schudson, Michael (toim.) Reading the news. A pantheon guide to popular culture. New
York: Pantheon Books, 79–108.
Schudson, Michael (1978) Discovering the News. A Social History of American Newspapers. New
York: Basic books.
Serazio, Michael (2009) Rethinking a villain, redeeming a format: The crisis and cure in tabloidization. Teoksessa Zelizer, Barbie (toim.) The changing faces of journalism. Tabloidization,
technology and truthiness. Shaping inquiry in culture, communication and media studies.
London; New York: Routledge, 13–16.
115
Sihvonen, Lauri (2004) Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjutut tekstilajina. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Siikala, Anna-Leena (1987) Kertomus, kerronta ja kulttuuri. Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.)
Kieli, kertomus, kulttuuri. Helsinki: Gaudeamus, 98–117.
Siivonen, Jonita (2007) Personportättet som tidningsgenre. En närläsningsstudie med fokus på innehållsliga teman, berättarkoventioner och kön. Helsinki: Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors Universitet.
Silfverberg, Anu ja Hirvonen, Elina (2010) Sata sivua: Tekstintekijän harjoituskirja. Helsinki:
Avain.
Sipola, Simo (1998) Lisää koskettavuutta – miten käy uutisen? Teoksessa Kantola, Anu ja Mörä,
Tuomo (toim.) Journalismia! Journalismia? Porvoo: WSOY, 83–98.
Sirkkunen, Esa (1996) Yksi uutinen – monta puntaria. Aivovoimistelua sanomalehtiuutisen ympärillä. Teoksessa Luostarinen, Heikki, Kivikuru, Ullamaija & Ukkola, Merja (toim.) Sopulisilppuri. Mediakritiikin näkökulmia. Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Helsinki: Helsingin yliopisto, 61–82.
Steensen, Steen (2009) Online feature journalism. A clash of discourses. Journalism Practice 3 (1),
13–29.
Suhola, Aino, Turunen, Seppo & Varis, Markku (2005) Journalistisen kirjoittamisen perusteet. Helsinki: Finn Lectura.
Sumner, David E. ja Miller, Holly G. (2009) Feature & magazine writing: action, angle and anecdotes. 2. painos. Chichester: Wiley-Blackwell.
Swales, John M. (2004) Genre analysis. English in academic and research settings. 10. painos.
Cambridge: Gambridge University Press.
Tammi, Pekka (1992) Kertova teksti: esseitä narratologiasta. Helsinki: Gaudeamus.
Tammi, Pekka (2009) Kertomusta vastaan (”Ikävä tarina”). Teoksessa Hägg, Samuli, Lehtimäki,
Markku & Steinby, Liisa (toim.) Näkökulmia kertomuksen tutkimiseen. Tietolipas 226. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 140–166.
Tervonen, Ilkka (1986) Objektiivisuus ja informatiivisuus: journalismin tiedollisten ominaisuuksien
tarkastelua kahden käsitteen kannalta. Tiedotusopin laitoksen julkaisuja sarja A 55: Tampereen yliopisto.
Tuchman, Gaye (1978) Making news: A study in the construction of reality. New York: Free Press.
Tupala, Terttu (1973a) Kirjoittajan avuksi 2. Neljän jakson kirjoitusohjelma lukioastetta varten.
Helsinki: Kirjayhtymä.
Tupala, Terttu (1973b) Kirjoittajan avuksi 1. Neljän jakson kirjoitusohjelma lukioastetta varten.
Helsinki: Kirjayhtymä.
Töyry, Maija (1999) Toimittaja rajoitusten ja vapauden rajamailla. Teoksessa Haavisto, Sanna [et
al.] Käytännön sanelema juttu? Aikakauslehtigenreä etsimässä. Kielen opissa 3. Helsingin
yliopiston suomen kielen laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto, 4–5.
Töyry, Maija (2002) Mitä puuttuu? Aikakauslehtijournalismin opetus ja tutkimus on niukkaa. Tiedotustutkimus 25 (4), 61–66.
Töyry, Maija (2005) Varhaiset naistenlehdet ja naisten elämän ristiriidat. Neuvotteluja lukijasopimuksesta. Viestinnän julkaisuja 10. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Töyry, Maija, Räty, Panu & Kuisma, Kristiina (2008) Editointi aikakauslehdessä. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
Töyry, Maija (2009) Lukijalähtöisyys aikakauslehtijournalismissa. Teoksessa Väliverronen, Esa
(toim.) Journalismi murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 129–149.
Vakkuri, Kai (2006) Sinä kirjoitat kirjan: luovan kirjoittamisen opas. Helsinki: BSV-kirja.
Valpola, Veli (2000) Suuri sivistyssanakirja. Helsinki: WSOY.
Varto, Juha (1992) Laadullisen tutkimuksen metodologia. Helsinki: Kirjayhtymä.
116
Vilkuna, Maria (2000) Suomen lauseopin perusteet. 2. korjattu painos. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 90. Helsinki: Edita.
Virtapohja, Kalle (1998) Onko journalismi draamaa? Neljännen televisiokanavan toimilupapäätöksen uutisointi jatkokertomuksena. Teoksessa Perko, Touko ja Salokangas, Raimo (toim.)
Kymmenen kysymystä journalismista. Atena: Jyväskylä, 127–160.
Visapää, Laura (1999) Miksi hedoismi on kova juttu vain diskurssien välissä? Analyysi Jaana Rinteen haastatteluista. Teoksessa Haavisto, Sanna [et al.] Käytännön sanelema juttu? Aikakauslehtigenreä etsimässä. Kielen opissa 3. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos. Helsinki:
Helsingin yliopisto, 17–45.
Väliverronen, Esa (2009a) Journalismin muutoksia jäljittämässä. Teoksessa Väliverronen, Esa
(toim.) Journalismi murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 7–10.
Väliverronen, Esa (2009b) Journalismi kriisissä? Teoksessa Väliverronen, Esa (toim.) Journalismi
murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 13–31.
Warren, Carl (1959) Modern News Reporting. New York: Harper & Row.
Wheeler, Sharon (2009) Feature writing for journalists. London; New York: Routledge.
White, Hayden (1978) Tropics of Discourse: Essays in Cultural Criticism. 4. painos. Baltimore;
London: The Johns Hopkins University Press.
Wolfe, Tom (1973) The New Journalism. With an anthology edited by Tom Wolfe and E.W. Johnson. New York: Harper & Row.
Elektroniset lähteet
Aikakausmedia 29.10.2010 <http://www.aikakauslehdet.fi/default.asp?docId=12341&vuosi=2010>
A-lehtien mediaopas 29.10.2010 <http://mediaopas.a-lehdet.fi/lehdet>
Bonnier Publicationsin mediamyynti 29.10.2010
<http://www.bonnierpublications.fi/mediamyynti/lehtien-mediatiedot>
Helsingin Sanomien medianetti 29.10.2010 <http://medianetti.helsinginsanomat.fi>
Maria Lassila-Merisalon kotisivut 1.10.2010 <http://koti.aina.net/~marialm/index.html>
The Pulitzer Prizes 2.2.2010 <http://www.pulitzer.org/>
Suomen Tietotoimisto 24.9.2010 <http://www.stt.fi/fi/tyylikirja/>
Suuri Journalistipalkinto 12.3.2010 <http://www.suurijournalistipalkinto.fi>
Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitos 29.3.2010.
<https://www.jyu.fi/hum/laitokset/viesti/>
Otavamedian mediatiedot 29.10.2010 < http://mediatiedot.otavamedia.fi/>
Otavamedian historiatiedot 10.11.2010 <http://www.otavamedia.fi/web/guest/12>
Sanomalehtiartikkelit
Jensen, Hanna (2008) Rakenna jutustasi tarina. Journalisti, artikkeli, 24.4.2008.
Lassila-Merisalo, Maria (2007a) Pihtiputaan mummon medialukutaito. Suomen Lehdistö, kolumni,
4/2007.
Lassila-Merisalo, Maria (2007b) Kinnunen kihertää. Suomen Lehdistö, kolumni, 8–9/2007.
Lassila-Merisalo, Maria (2007c) Hankalat uutiset taipuvat tarinoiksi. Suomen Lehdistö, kolumni,
11/2007.
Malin, Veera (2010) Olivia tuntee lukijansa. Suomen Lehdistö, artikkeli, 3/2010.
Malmberg, Ilkka (2010) Nyt puhuu Raimo. Helsingin Sanomat, essee, 27.10.2010.
Räty, Panu (2007) Paperi vai verkko – vaikea valinta. Suomen Lehdistö, artikkeli, 11/2007.
Vehviläinen, Pekka (2010) Freestä Annan kätilöksi. Journalisti, artikkeli, 1.11.2010.
117
Muut lähteet
Blåfield, Ville (2010) Sähköpostikeskustelu 10.2.2010
Leino, Niina (2010) Sähköpostikeskustelu 9.2.2010
Malkavaara, Lauri (2010) Sähköpostikeskustelu 15.2.2010
Numminen, Mikko (2010) Sähköpostikeskustelu 2.2.2010
Rajalahti, Hanna (2010) Sähköpostikeskustelu 29.3.2010
Töyry, Maija (2009) Sähköpostikeskustelu 4.12.2009
van Lode, Anu (2009) Sähköpostikeskustelu 4.12.2009
118
Liitteet LIITE 1
Aineiston juttujen esittelyt
Apu 40/2009
Erilaisuuden kauneus. Hannu Koskela.
Juttu esittelee ohjaaja Arto Halosen uuden elokuvan, joka kertoo Kellokosken vanhasta mielisairaalasta.
Erätulia ja ekosiivousta. Eve Hietamies.
Juttu kertoo nykyajan martoista, kun Marttaliitto täyttää 110 vuotta.
Hurtigruten – Nopea reitti. Eija Väliranta.
Matkajuttu, jossa esitellään risteilymatka Norjan rannikolla.
Kuoleman runoilijan kuolema. Juha Numminen.
Juttu kertoo runoilija Paavo Haavikosta toimittaja Mauno Saaren näkökulmasta. Saari on kirjoittanut Haavikosta elämäkerran, joka ei ole vielä jutun julkaisemisen aikoihin ilmestynyt.
Myytti lahden takana. Susanna Luikku.
Henkilökuva kirjailija Miika Nousiaisesta. Kirjailija puhuu muun muassa kirjojensa teemoista, kuten suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta sekä urheilusta.
Oman elämänsä prinsessa. Maarit Vuoristo.
Laulaja Maria Lundin henkilöhaastattelu.
Selätä syksyn taudit. Maarit Vuoristo.
Juttu opastaa, miten vastustuskykyä voi vahvistaa.
Toista Nokiaa ei tule. Yrjö Rautio.
Jutussa pohditaan, miten Suomi nousee ylös lamasta ja analysoidaan, voisiko Suomesta tulla uutta
Nokian kaltaista tähteä.
Image 9/2009
Hullut päivät. Panu Räty.
Ilmiöjuttu analysoi internetin ilmaistaloutta ja sitä, miksi ihmiset eivät halua maksaa internetin sisällöstä, vaikka kaikesta muusta ollaankin valmiita maksamaan.
Miksei enää tehdä hyviä elokuvia? Antti Isokangas.
Jutun ajatus on se, että Hollywood oli viattomimmillaan ja siksi parhaimmillaan 80-luvulla. Jutussa
esitellään elokuvia 80-luvulta. Rakenne on palasteltu pieniin osiin.
Murteellisten laulujen maa. Niklas Thesslund.
Pitkä kansijuttu laulaja Lauri Tähkästä. Juttu on samalla analyysi siitä, miten laulaja on päässyt niin
pitkälle.
Pokerinaama. Tyyne Pennanen.
Henkilöhaastattelu kirjailija Hanif Kureishista.
Skål! Katja Lindroos.
Jutussa pohditaan kaksikielisyyttä nykypäivän Suomessa. Juttu on sekoitus reportaasia, omakohtaisia kokemuksia, analyysia sekä haastatteluja.
Tyylikuningas. Tyyne Pennanen.
Henkilökuva stylisti Johnny Blue Eyes:sta.
Kuukausiliite lokakuu/2009
Elvira kokkaa. Vivi-Ann Sjögren.
Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa jutussa lapsenlapsestaan Elvirasta, joka on innostunut ruoanlaitosta.
Isä soittaa paremmin. Outi Kaartamo.
Perhesiteitä-palsta ilmestyy jokaisessa Kuukausiliitteen numerossa. Poika Tatu Ferchen ja isä Timothy Ferchen puhuvat heidän välisestään suhteesta. Sarjan osat on kirjoitettu minäkerronnallisesti.
Kello käy. Liisa Jokinen.
Muotijuttu rannekelloista. Jutussa esitellään uusia kellomalleja ja haastatellaan asiantuntijoita.
Mai neim is Mäti. Anu Nousiainen.
Juttu käsittelee suomalaispolitiikkojen kielitaitoa. Raati arvostelee suomalaispolitiikkojen puheita
aina J.K. Paasikivestä Alexander Stubbiin. Jutun yhteydessä on myös lyhyt kainalojuttu, jonka päätin selkeyden vuoksi jättää pois – kirjoittajakin on eri.
Minä, Aku Ankka. Jouni K. Kemppainen.
Pitkä, yhdeksän sivun mittainen henkilökuva kyläkauppias Vesa Keskisestä. Jutun idea rakentuu
sen varaan, että Keskinen ei suostu antamaan suoraa haastattelua vaan vastaa toimittajan esittämiin
kysymyksiin tekstiviesteillä ja sähköposteilla.
Nyt puhuvat aseet. Jouni Tikkanen.
Toimittaja lähtee selvittämään, missä Suomen 2,5 miljoonaa käsiasetta ovat. Juttu etenee toimittajan
työn kronologian mukaan, ja jutun edetessä tavataan suomalaisia, joilla on hallussaan aseita.
Runoilijan kuolema. Minna Lindgren.
Juttu kertoo runoilija Paavo Haavikon viimeisestä vuodesta. Jutun alussa on lyhyt prologi, mutta
muuten juttu etenee kronologisesti kuolemaan saakka.
Siivoojan hiljaiset paljastukset. Susanna Saxell, Kuukausiliite lokakuu 2009.
Valokuvaaja ryhtyy siivoojaksi ja tarkastelee helsinkiläistä toimistoa siivoojan näkökulmasta päivän
verran. Juttu on kirjoitettu minä-kerronnallisesti.
Nyt-liite 40/2009
Nörteistä parhaat. Juhani Mykkänen.
Juttu kertoo Suomen tietotekniikan olympiajoukkueen jäsenistä, neljästä nuoresta miehestä. Sekoitus ilmiöjuttua ja henkilöhaastattelua.
Tuulta ja paskaa. Perttu Häkkinen.
Toimittaja lähtee vierailulle Ouluun. Reportaasi etenee kronologisesti iltapäivästä seuraavaan aamuun. Juttu on osa Taaja maa -juttusarjaa, joka kertoo kaupungeista ympäri Suomea.
Olivia 10/2009
Aarteita marketista. Riikka Väänänen.
Kauneustoimittaja testaa, voiko tulla toimeen pelkillä marketista ostetuilla meikeillä. Juttu on kirjoitettu minä-kerrontaa käyttäen.
Jokapäiväinen leipämme. Hanna Jensen.
Ruokajuttu, joka ilmestyy jokaisessa Olivian numerossa. Kertoo leivän valmistamisesta. Minäkerronnallisesti kirjoitettu.
”Kaikki on nyt omissa näpeissäni”. Soila Ojanen.
Juttu kertoo naisesta, joka on jäänyt useita kertoja työttömäksi ja lopulta löytänyt paikkansa yrittäjänä. Kirjoitettu minä-kerrontaa käyttäen.
”Lapsi kärsii erosta pitkään”. Päivi Ala-Risku.
Kirjailija Laura Honkasalon haastattelu.
Luvattu maa. Ilkka Pernu.
Juttu kuvaa maalle muuttamista. Osittain minä-kerronnallisesti kirjoitettu.
Metsäpirtti Lontoossa. Kaisa Larkas.
Asumisjuttu, jossa vieraillaan suomalaisen Martina Rydmanin luona Lontoossa.
Oletko sinäkin aina myöhässä? Kirsikka Saari.
Minä-kerronnallinen juttu, jossa analysoidaan myöhästymistä oppaiden avulla.
Toinen sukupuoli. Tyyne Pennanen.
Kirjailija Monika Fagerholmin henkilöhaastattelu.
Suomen Kuvalehti 40/09
Mikko Salo. Sanni Salonen.
Hän-juttusarjan juttu. Henkilökuva ”maailman kovakuntoisimmasta miehestä”, joka on suomalainen ja ammatiltaan palomies.
Puoli vuotta myöhemmin. Elina Järvinen.
Juttu seuraa helsinkiläisen naisen elämää puoli vuotta lihavuusleikkauksen jälkeen.
Umpikuja. Tuomo Lappalainen.
Uutistarina, joka analysoi pääministeri Matti Vanhasen asemaa ja tulevaisuutta pääministerinä vaalirahaskandaalin tuiskeessa.
Uunin rakentaja. Riitta Kylänpää.
Henkilökuva kirjailija Antti Hyrystä, jonka (myöhemmin Finlandia-palkittu) kirja Uuni on juuri
ilmestymässä. Jutussa Hyry pohtii kirjoittamisen vaikeutta ja puhuu leivän paistamisesta.
Ääni laman keskeltä. Silja Lanas Cavada.
Pitkä talousjuttu analysoi ja kuvaa lamasta kärsivää Irlantia.

Avaa tiedosto - TamPub etusivu

Transcription

Similar documents

Avaa tiedosto - Tampereen yliopisto

asianajotoimintaa koskevia säädöksiä ja ohjeita

Raju riita riskeistä! Näennäinen tasapuolisuus

Uusi journalismi?

Avaa julkaisu - UEF Electronic Publications - Itä

Avaa tiedosto - TamPub etusivu