docTästä - Tieteessä tapahtuu
download 
Report Transcription
Tästä - Tieteessä tapahtuu
Tiedeviestintä ja avoin tiede FEDERAT Delegatio Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus Eri tieteiden julkaisukäytännöt Rooman metalliaitta Professorien tervetuliaisluennot 5 • 2 0 1 6 5 • 2016 ARTIKKELIT 3 11 21 Tutkimuksen vaikuttavuus, moninaisuus ja julkaisukäytännöt Paljonko on paljon? Rooman metalliaitta Pyreneitten niemimaalla Sari Kivistö ja Sami Pihlström 1 Reetta Muhonen ja Janne Pölönen PÄÄKIRJOITUS Pekka T. Heikura 53 Esa Väliverronen 30 34 PROFESSORILUENNOT Ilari Hetemäki 59 Antropologian kriittinen humanismi KESKUSTELUA Timo Kaartinen Kaksi kirjaa Koiviston tiestä presidentiksi: Väitöskirjasta tietokirjaksi Mitä kulttuurilla voi selittää Juhani Päivänen Jussi Pakkasvirta 40 LYHYESTI 62 KIRJALLISUUS Psyykkisen kehityksen ja hyvinvoinnin tutkimuksen käsitteistä ja mittaamisesta Marko Elovainio 44 KATSAUKSIA Yliopisto arvoina ja toimintoina Jari Autioniemi 48 Tieteen tekemisen uusia toimintatapoja Ira Leväaho 50 TEKSTINTUTKIJAN TUUMAT Totuuden jälkeen Vesa Heikkinen 51 TIETEEN KOHTAAMISIA Taloudellisina laskukausina tarvitaan pitkää pinnaa Timo Honkela 2 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 »Sacksin suuri oivallus oli se, että lääketiede merkitsee myös inhimillisen elämisen, siis ihmisen ajallisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden huomioimista.» S. 72 Tieteessä tapahtuu -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. TOIMITUS Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasun suunnittelu: Camilla Pentti Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 tieteessatapahtuu@tsv.fi TOIMITUSNEUVOSTO professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), yliopistonlehtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. OSOITTEENMUUTOKSET JA T ILAUKSET tilaukset@tsv.fi Puh. (09) 228 69 254 JULKAISIJA Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 900 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 34. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Seuraava numero ilmestyy marraskuun puolivälissä. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 31.10.2016 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1 / 1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1 / 1 (mv) 480 € 1 / 2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400 467 195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Pieksänprint Oy, Pieksämäki 2016 PÄÄKI R J O I T U S TIEDE TARVITSEE AVOIMUUTTA ESA VÄLIVERRONEN Vaikka tieteellinen tutkimus on pohjimmiltaan julkista ja kaikkien saatavilla, näin on usein vain periaatteessa. Muiden kuin tutkijoiden näkökulmasta tiede ei usein olekaan julkista. Uusi tutkimustieto julkaistaan pääasiassa tieteellisissä julkaisuissa. Ne ovat usein maksumuurin takana. Toinen tieteen edessä oleva muuri on kielimuuri. Vaikka tieteellinen tieto olisikin avoimesti kaikkien saatavilla, tavallinen koulutettu ja sivistynyt ihminen ei välttämättä sitä ymmärrä. Avoin tiede pyrkii tuomaan tutkimuksen tulokset ja aineistot kaikkien saataville. Myös tiedeviestintään on kehitelty uusia käytäntöjä, jotka avaavat tutkimuksen tuloksia ja tieteellistä jargonia aiheeseen vihkiytymättömille. Kansalaisia kutsutaan myös keskustelemaan tutkimuksesta ja sen käytöstä tutkijoiden kanssa. Monen mielestä tämä kehitys on kuitenkin tuskallisen hidasta. Kaupalliset tiedekustantajat suojaavat hyvää bisnestään ja osa tutkijoista viihtyy mieluummin kammioissaan. Toisten mielestä avautuminen yhteiskuntaan voi jopa romuttaa tieteen arvovallan tai jättää tieteen hedelmät kriitikoiden raadeltaviksi. Jos haluamme turvata tieteen yhteiskunnallisen aseman ja edistää tutkimustiedon käyttöä päätöksenteossa, avautumiselle tuskin on hyviä vaihtoehtoja. Britannian Brexit-äänestys oli yksi esimerkki siitä, miten kuilu asiantuntijatiedon ja niin sanotun tavallisen kansan välillä voi kasvaa liian suureksi. Asiantuntijat mielletään helposti ylimielisiksi eliitin edustajiksi, jotka samaistuvat vallanpitäjiin. Sama toistuu rokotuskritiikissä ja virallisten ravintosuositusten kyseenalaistamisessa. Akateemisen yhteisön jäsenet suhtautuvat maallikoihin joskus hiukan ylenkatsoen. He valittavat toistuvasti, miten kansalaisilta puuttuu kunnollinen tiedesivistys. Tämän seurauksena erilaiset pseudotieteet, humpuuki ja virheelliset käsitykset vaikkapa terveydestä ja ravinnosta leviävät kulovalkean tavoin. Joidenkin mielestä tämä on osoitus lisääntyvästä tyhmyydestä, jota media ja varsinkin jotkut sosiaalisen median ilmiöt ruokkivat. Syntyy sosiaalisia kuplia, joissa tyhmyydet tiivistyvät. Näin tapahtuu, mutta selitys koko ilmiölle on aivan liian yksinkertainen. J T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 1 Myös tieteen organisaatioiden ja tekijöiden kannattaa katsoa peiliin. Nyt maksetaan joitakin menneiden vuosikymmenten syntejä. Tarkemmat analyysit eri maissa tehdyistä tiedebarometreistä kertovat, että kriittisesti tieteen joihinkin sovelluksiin suhtautuvat ovat usein korkeasti koulutettuja. Perinteinen niukka, hiukan ylenkatsova tai virkamiesmäinen viestintä ei enää toimi. Luottamuksen palauttamiseen tarvitaan avoimuutta ja vuoropuhelua. Koulutustason nousu ja tieteellisen tiedon lisääntyvä tarjonta ruokkivat myös uudenlaista kriittisyyttä. Kansalaiset eivät tyydy olemaan passiivisia tiedotuksen ja valistuksen kohteita. Tiedettä ja asiantuntijoita haastetaan yhä herkemmin julkisuudessa. Asiantuntijuuden murrokselle antavat vauhtia yhteiskunnan modernisaatio, yleinen koulutustason nousu, yksilöllistyminen ja instituutioiden kritiikki. Jos kaikkia muitakin yhteiskunnan instituutioita kyseenalaistetaan, miksei myös tiedettä. Monet ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista, jotka julistavat, miten ihmisten pitäisi elää ja millaisia päätöksiä heidän pitäisi tehdä. Rokotuskritiikki tai karppausilmiöt heijastavat kritiikkiä tieteen lisäksi suhteessa viranomaisiin, yrityksiin ja teollisuuteen. Kritiikissä ei ole kyse vain siitä, mitä nuo instituutiot tekevät, vaan myös siitä, miten ne viestivät ja ottavat huomioon kansalaiset tai kuluttajat. Monet tutkijat ja tieteen organisaatiot eivät ole vielä oppineet viestimään uudessa mediaympäristössä, jossa yksisuuntainen ja niukka tiedottaminen ei enää toimi. Tilannetta ei juuri paranna sankarillisten tieteen puolustajien tapa nolata huuhaauskovaisia. Tieteestä kiinnostuneet kansalaiset odottavat nykyään tiedeviestinnältä enemmän kuin ennen. Luonnon ihmeiden tai tutkijoiden teknisten saavutusten esittely ei enää riitä. Kansalaiset haluavat päästä haastamaan tieteen edustajia ja keskustelemaan myös tutkimuksen soveltamiseen liittyvistä eettisistä, poliittisista ja taloudellisista valinnoista. Monet tutkijat vierastavat näitä kysymyksiä, koska he ajattelevat, että ne kuuluvat oman työn ulkopuolelle. Mutta tutkijat eivät voi ulkoistaa omaa yhteiskunnallista vastuutaan poliitikoille tai yrityksille. Tiedeviestinnän ainoa tai tärkein motiivi ei voi olla se, että tiedepoliittiset päättäjät ja tutkimuksen rahoittajat ovat nyt keksineet ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” ja ”vuorovaikutuksen” sekä vaativat tutkijoita osallistumaan siihen. Sen täytyy olla hyödyllistä ja mielekästä myös tutkijalle itselleen. Parhaiten tämä toteutuu silloin, kun tutkimuksesta ja sen tuloksista kertominen avaa tutkijalle uusia näkökulmia omaan työhön – kenties myös uusia aiheita tutkittavaksi. Liian monet tutkijat ymmärtävät tieteestä viestimisen vain uusien tutkimustulosten popularisointina. Vähintään yhtä tärkeää on vielä avointen kysymysten pohtiminen, julkisen keskustelun kommentointi tai faktojen tarkistaminen. Tiede, ajattelu ja viestintä kehittyvät vuorovaikutuksessa. Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Kirjoitus pohjautuu tekijän keväällä ilmestyneeseen kirjaan Julkinen tiede (Vastapaino 2016). 2 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Kansalaiset eivät tyydy olemaan passiivisia tiedotuksen ja valistuksen kohteita. A RT I K K E L I TUTKIMUKSEN VAIKUTTAVUUS, MONINAISUUS JA JULKAISU KÄYTÄNNÖT AKATEEMISEN ELÄMÄNMUOD ON MAHD OLLISUUDEN EHD OISTA (O SA II) Keskustelu tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuudesta, impaktista, hyökyy läpi akateemisen maailman. Sitä käydään kaikilla tahoilla – yliopistojen strategiasessioissa, tutkimusrahoittajien suunnitteluseminaareissa ja valtakunnanpolitiikassa. Koska vaikuttavuuteen jatkuvasti viitataan vaikutusvaltaisilla tahoilla, siitä on käytävä avointa ja monipuolista keskustelua. Tämä on tutkijayhteisön, tutkimuksen rahoittajien, yliopistojen johdon, tiedepolitiikan tekijöiden ja kaikkien muidenkin edun mukaista. Sari Kivistö ja Sami Pihlström S uomen Akatemian strategiassa korostuvat avainkäsitteinä laatu, vaikuttavuus ja uudistuminen, ja niinpä Akatemian tutkimusrahoituspäätösten perusteissa todetaan, että rahoituspäätöksissä käytettäviä keskeisiä kriteerejä ovat hakijan pätevyyden ohella muun muassa suunnitellun tutkimushankkeen tieteellinen laatu ja vaikuttavuus sekä tieteen uudistuminen.1 Näin täytyykin olla: tutkimus, joka vain unohtuu kirjaston hyllylle tai latauksitta jäävälle nettisivulle saamatta lukijoita, kriitikoita ja soveltajia, ei liene kovin merkittävä eikä sellaisen rahoittaminen ole välttämättä tarkoituksenmukaista. Kun poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat puhuvat tutkimuksen vaikuttavuudesta, he tarkoittavat yleensä sellaisia sovelluskelpoisia tuloksia, jotka melko suoraan vaikuttavat yhteiskunnan kehittämiseen ja liiketoimintaan. Suoraviivaisimmillaan vaikuttavuus on tuotteistettavuutta, sitä, että tutkimuksen kautta hankittu tieteellinen tieto muuntuu käytännölliseksi ongelmanratkaisuksi ja markkinoilla myytäväksi tavaraksi tai palveluksi. Se on – satavuotisjuhlavuottaan viettävän akateemikko G. H. von Wrightin Francis Baconin kuuluisaan ”tieto on valtaa” -ajatukseen viitannein sanoin – tieteen valjastamista ”tuotantovoimaksi” (von Wright 1987, 53–54, 114–121). Vaikuttavuus on kuitenkin paljon laajempi käsite, kuten on toistuvasti tähdennetty. Sen enempää luonnontieteellisen kuin humanistisen ja yhteiskuntatieteellisenkään tutkimuksen tuloksilta ei voida edellyttää välitöntä tuotteistettavuutta – ihmistieteellisillä aloilla tällaiset odotukset tuntuvat jokseenkin naurettavilta. Valitettavasti teknokraattisia tiedepoliitikkoja joudutaan jatkuvasti muistuttamaan siitä, että ”hyödyllisintä” tutkimusta 1 4 Suomen Akatemian strategia on luettavissa osoitteesta http://www.aka.fi/fi/tiedepoliittinen-toiminta/strategia/, ja Akatemian ”Tutkimusrahoituspäätösten perusteet 2016 – 2017” on saatavilla täältä: http://www.aka.fi/ globalassets/10rahoitus/rahoituksen-kayton-ehdot/tutkimusrahoituspaatosten_perusteet_210416.pdf. Huomattakoon, että vaikka tämän artikkelin kirjoittajista toinen (SP) toimii Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana, kirjoituksemme edustaa ainoastaan omia mielipiteitämme ja näkemyksiämme. Saatamme ajatuksemme arvioitaviksi akateemisen vapauden tilassa toimivina tutkijoina – omien tieteenalojemme ja yleisemmin humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuskentän edustajina – emmekä minkään instituution, sen enempää yliopistojen tai niiden yksiköiden kuin tutkimusrahoittajienkaan, nimissä. TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 saattaakin pitkällä aikavälillä olla näennäisen ”hyödytön” tutkimus. Tätä korosti jo esimerkiksi Princetonin arvostetun Institute for Advanced Study -tutkimuslaitoksen ensimmäinen johtaja Abraham Flexner (Flexner 1930). Monet historialliset esimerkit ovat osoittaneet, että hyödyllisiin keksintöihin voidaan päästä odottamattomia teitä pitkin – syrakusalainen Arkhimedes tunnetusti istui kylvyssä keksiessään hydrostaattisen lakinsa, ja antiikin kyynikko Diogenes taas nousi maailmanmaineeseen loikoillessaan joutilaana tynnyrissään ja mietiskellessään sieltä käsin maailman menoa. Samaa kriittistä asennetta ja akateemisen vapauden tärkeyttä ilmentävät maininnat siitä, että yliopisto ei voi olla paikka, joka palvelee yksinomaan ruhtinasta ja tämän intressejä (Cole 2015, 54). Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osin jatkaa aiempaa kriittistä puheenvuoroamme akateemisen elämänmuodon nykytilasta ja tulevaisuuden uhkakuvista (Kivistö & Pihlström 2015a). Tartumme vaikuttavuusteeman kautta – etenkin vaikuttavuuden laajuutta ja monitahoisuutta korostaen – tiedepolitiikan arvomaailman kannalta keskeisiin kysymyksiin: akateemisen vapauden ja diversiteetin kunnioittamiseen sekä lyhyesti siihen, miten nämä arvot liittyvät tieteellisiin julkaisukäytäntöihin. Diversiteetin ja akateemisen vapauden arvoja ovat pyrkineet vaalimaan esimerkiksi tutkijalähtöiseen perustutkimukseen keskittyvät monitieteiset institute for advanced study -tyyppiset ( jatkossa IAS) laitokset eri puolilla maailmaa, ja siksi puheenvuoromme sivuaa myös tällaisten tutkimuslaitosten merkitystä tieteen kentässä. Vaikuttavuuden laajuus ja pitkäaikaisuus Tutkimuksen vaikuttavuudesta keskusteltiin esimerkiksi Birminghamin yliopiston Institute of Advanced Studies -laitoksessa kesäkuussa 2016 järjestetyssä UBIAS-verkoston (University-Based Institutes for Advanced Study) johtajien kokouksessa, johon molemmat osallistuimme.2 Erityisteemana oli kysymys siitä, miten nimenomaan yliopistojen yhteydessä toimivat IAS-laitokset voivat 2 Tuossa kokouksessa tämän kirjoittajista toinen (SK) edusti johtajana virallisesti Helsingin yliopiston tutkijakollegiumia ja toinen (SP) osallistui (muutaman muun vastaavan instituutin entisen johtajan tapaan) kokoukseen kutsuttuna puhujana. edistää tutkimuksen vaikuttavuutta – ja mitä kaikkunta laajemmin ei ole vakuuttunut niiden ”hyökea impaktilla tässä yhteydessä voidaan ja tulisi dystä”, vaikka humanistiset tieteet ovat tietenkin tarkoittaa. Ei ollut yllättävää, että sekä plenaryaivan avainasemassa inhimillisen elämän, kulttuusessioissa että fokusoidummassa työryhmäkeskusrien ja yhteiskunnan analysoinnissa ja ymmärtämitelussa korostuivat IAS-laitosten vaikuttavuuden sessä. Euroopan unionin tutkimusrahoitusohjellaajuus, monitahoisuus ja pitkäaikaisuus. Impakmien, etenkin Horizon 2020 -ohjelman, yhteydessä ti on ymmärrettävä hyvin pitkän aikavälin – moon korostettu, että myös humanistiset ja yhteisnin tavoin ennustamattomaksi – asiaksi, vaikka sen kuntatieteet tulee sisällyttää ihmiskunnan ”suuvuoksi tehtävät panostukset aiheuttavat laitosten ria haasteita” koskeviin temaattisiin ja monitieisäntäyliopistoille välittömiä kustannuksia. Kyse teisiin tutkimushakuihin. Tämä sisällyttäminen on siis aina jonkinlaisesta riskisijoituksesta, kuten tai sulauttaminen on tietenkin tervetullutta, muttutkimustoiminnassa väistämättä on. Samalla kesta varjopuolena on, että se saattaa myös välineelkusteltiin siitä, mihin tahoihin impaktin tulisi parlistää humanistiset alat sellaisiin vaikuttavuuden haimmillaan kohdistua ja mitkä ovat tutkimuksen muotoihin, jotka eivät ole niille kaikkein tunnusvaikuttavuuden relevantit kohteet. omaisimpia. Tämä on tietenkin peEsimerkiksi kirjallisuudenrusongelma yliopistojen ja Suomea johdetaan tutkimuksen uhanalaisuus yliyleisemmin tutkimus- ja ideologisessa sivistys- ja opistoissamme kertoo siitä, koulutusjärjestelmän kehittä- pääkaupunkivihamielisyyden että tiedepolitiikassa ei ymmisessä: esimerkiksi yliopisto- ilmastossa, ja tähän ikävään märretä kirjallisuuden olevan jen resursoinnista päättävien aivan keskeinen kulttuurientilanteeseen tiedeyhteisön poliitikkojen pitäisi osata ajavälinen tapa hahmottaa maaon ollut sopeutuminen. tella voimavarojen suuntaailmaa ja käsitellä inhimillisiä mista tutkimukseen ja kouluongelmia tai ihmisten välisiä tukseen erittäin pitkän tähtäyksen investointina, suhteita. Kirjallisuudentutkimuksen oikeutusta ei jonka ”hyödyt” yhteiskunnalle saattavat odotehkä kannatakaan etsiä muodikkaista sovelluksista taa vuosikymmenten päässä. Välittömiäkin tutai esimerkiksi siitä, että lukeminen jumppaa aivoja loksia saadaan päivittäin, sillä mikä voisi olla paja pitää siten hermokudoksemme toimintavalmiurempi ja vaikuttavampi satsaus tulevaisuuteen dessa – ikään kuin jotakin tärkeämpää tehtävää kuin kriittisesti ja itsenäisesti ajattelevien kansavarten suorituskykyisiksi valmennettuina – laisten kouluttaminen? Tämä on itsessään parasvaan kirjallisuuden ja sen tutkimuksen merkitys ta mahdollista impaktia, ilman että opetukselle ja kulttuuriselle ymmärrykselle on paljon monitatutkimukselle tarvitsee etsiä välineellisempiä tahoisempi asia, jota ei ole syytä alistaa minkään vävoitteita. Viime aikojen kokemukset suomalaiseslineellisen päämäärän palvelukseen. Inhimillisen ta tiedepolitiikasta osoittavat kuitenkin surullista elämän pohtimisessa ja kulttuurien välisen ymkyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää tutkimärryksen kohentamisessa on tehtävää kylliksi. muksen ja koulutuksen pitkän aikavälin merkitys Humanististen alojen erityisistä vaikuttavuu– ja siten kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärden tavoista ja haasteista jatketaan vilkasta keskustää, mistä vaikuttavuudessa sanan laajassa mielestelua esimerkiksi yhteiseurooppalaisen HERA-versä on kysymys. Tätä viestiä on turhaan toistettu koston (Humanities in the European Research Area) valtakunnanpolitiikassa. Suomea johdetaan ideopiirissä ja monella muulla taholla. Tämä on tärkeää, logisessa sivistys- ja pääkaupunkivihamielisyyden koska yleisemmästä vaikuttavuuskeskustelusta uuilmastossa, ja tähän ikävään tilanteeseen tiedeyhpuu yleensä näkemys humanististen ja yhteiskunteisön on ollut sopeutuminen. tatieteiden omaleimaisesta, itseisarvoisesta impakErityisesti humanististen tieteiden edustajat tista. Näiltä tutkimusaloilta on useimmiten turhaa ovat olleet huolissaan omien alojensa mahdolliodottaa välittömiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin onsesti heikoksi koetusta impaktista. Humanististen gelmiin, mutta ne tarjoavat keinoja analysoida erilaitieteiden ajatellaan olevan kriisissä, koska yhteissia ongelmia, kulttuurienvälisiä muuttuvia arvomaa- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 5 ilmoja ja identiteettejä sekä pohtivat tapoja tehdä elämästä entistä merkityksellisempää. Humanistinen perustutkimus voi ennen kaikkea pitää yllä ja edistää sellaista kriittisen ajattelun ja ymmärryksen etsinnän kulttuuria, jonka puitteissa (vain) ratkaisujen etsiminen on ylipäänsä mahdollista. Humanistisen tutkimuksen ja sivistyksen tärkeimpiä elementtejä on kriittisten äänten kuuntelemisen edellytysten vahvistaminen.3 Ilman tällaista perustutkimusta mikään vaikuttavuus – myöskään suoremmin vaikuttavilla ja soveltavammilla tutkimusaloilla – ei ole mahdollista. Vastaavia tiedepoliittisia keskusteluja tutkimuksen oikeasta kohdentamisesta ja eri alojen hyödyistä on käyty kautta aikojen. Esimerkiksi filosofia, joka keskittyi käsitteiden pohtimiseen ja metafyysisiin teorioihin, ei lämmittänyt enää kaikkia yliopistoihmisiä 1600-luvullakaan. Jo aiemmin Francis Bacon oli pitänyt filosofiaa sellaisena kreikkalaiskeksintönä, joka kuului ihmiskunnan lapsuusaikaan ja josta oli pikku hiljaa hänen mielestään edettävä kypsempää ja hyödyllisempää tietoa kohti. Filosofiaa alettiin siis verrata lapsenomaiseen tietoon, jossa kysellään ja puhutaan paljon, mutta saadaan aikaan vain vähän. Oli ajan tiedepoliittinen klisee sanoa, että luonnon käsitteen tutkimisen sijasta pitäisi tutkia itse luontoa. Tässä ajattelussa on paljon yhtymäkohtia nykypäivää ajatellen – humanistien tehtävänä onkin myös perustella sitä, miksi kielestä ja käsitteistä puhuminen sekä niiden pohtiminen tarjoavat arvokasta tietoa. Elämän tutkimisen merkitys voi syntyä myös siitä, että tutkitaan elämän representaatioita ja inhimillistä ymmärrystämme niistä.4 Julkaisutoiminnan vaikuttavuus ja monografian merkitys Kun keskustellaan tutkimuksen vaikuttavuudesta ja monitahoisuudesta, keskustellaan väistämättä myös siitä, miten eri alojen julkaisukäytännöt 3 Kuten perusteellinen tuore raportti kiinnostavasti osoittaa, kriittisyyden oheneminen on vakava huolenaihe yhä laajempaa julkista vaikutusvaltaa saavassa konsultti- ja ajatushautomokulttuurissa, jonka varjopuolet leviävät myös akateemiseen maailmaan (ks. Huhtala ym. 2016). 4 Nykyisinä teknokraattisina aikoina on virkistävää lukea akateemikko von Wrightin näkemyksiä humanistisen tutkimuksen ja yleisemmin välitöntä hyötyä tavoittelemattoman tieteen arvosta – samalla on kiinnostavaa nähdä, että hän oli jo 1970–80-luvuilla huolissaan monista nykyisen tiedemaailman huolenaiheista. Ks. von Wright (1981) ja (1987). 6 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 edistävät vaikuttavuutta. On jossain määrin huolestuttavaa todeta tiedeyhteisössä yhä yleisemmin ajateltavan, että etenkin humanistisissa tieteissä perinteiset monografiat eivät ole yhtä vaikuttavia julkaisumuotoja kuin aikakauslehtiartikkelit – varsinkaan usean tekijän yhteisartikkelit. Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan toimikunnan rahoituspäätöksiä keväällä 2016 julkisuudessa voimakkaasti kritisoineet Atte Oksanen ja Pekka Räsänen (2016b, 42) kirjoittavat ajan hengen mukaisesti: Tieteellisten monografioiden julkaiseminen on kustantajille bisnestä ja arviointikäytännöt kirjavia. Nykyisin monografian asema tärkeimpänä tieteellisenä tuotoksena on lähes kaikilla tieteenaloilla kyseenalainen. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät korostavat mielellään tieteidenvälisiä eroja. Etenkin julkaisupassiiviset tutkijat jaksavat muistuttaa, kuinka toisten tutkijoiden ansiot ovat vain tiimityön hedelmiä. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet hyötyisivät julkaisukäytäntöjensä modernisoimisesta. Ei ole esimerkiksi mitään syytä, miksi kirjallisuustieteessä tai historiassa ei voitaisi siirtyä yhteisjulkaisemiseen. Kyse ei ole vain julkaisumääristä vaan myös siitä, että tutkimusryhmissä saadaan aikaan parempaa laatua. Oksanen ja Räsänen väittävät siis, että ”lähes kaikilla” aloilla jo vähitellen ymmärretään – tai ainakin pitäisi ymmärtää – että julkaisukäytäntöjen on siirryttävä perinteisistä monografioista kohti vaikuttavampia journaalijulkaisemisen muotoja. Tämä on erittäin vakava virhearvio, joka perustuu joko puutteelliseen ymmärrykseen eri alojen julkaisukäytäntöjen erilaisuudesta tai arroganttiin vihjailuun siitä, että tietyt alat ovat parempia tai ainakin vaikuttavampia kuin toiset (tai molempiin).5 Ajatus siitä, että pitäisi keskittyä vain yhteen julkaisumuotoon eli tieteellisiin journaaliartikkeleihin, ei ole humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla tarkoituksenmukainen. Näillä aloilla julkaistaan perustellusti hyvin monentyyppisiä kirjoituksia eri yleisöille; esimerkiksi laajemmalle yleisölle tarkoitetut kirjat ja muut kirjoitukset 5 Emme puutu Oksasen ja Räsäsen (2016a, 2016b) kiistakirjoittelun herättämään keskusteluun bibliometriikan perustellun käytön rajoista ja edellytyksistä – paitsi toteamalla sen jo monien muiden toteaman ilmeisen seikan, ettei pelkän Scopus-aineiston valossa voida kattavasti tarkastella humanististen alojen julkaisutoimintaa sen kaikessa moninaisuudessa. Suomen Akatemian edustajien huolellisen vastauksen Oksasen ja Räsäsen kritiikkiin esittävät Auranen ja Nuutinen (2016). He muun muassa osoittavat, että humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tieteellisten julkaisujen määrä on tosiasiassa paljon suurempi kuin Oksanen ja Räsänen väittävät. artikkeli kuuluvat olennaisena osana näiden alojen tutkiTällä on yleistä kulttuurikriittistä ja -filosofisjoiden työhön, sen tuloksellisuuteen, kirjoittajien ta eikä vain tiedepoliittista merkitystä. Monograperäänkuuluttamaan näkyvyyteen ja yhteiskunnalfia on hidas, syvyyttä – ja toki myös laajuutta – taliseen vuorovaikutukseen. Mikäli tahdotaan korosvoitteleva kirjoittamisen ja julkaisemisen muoto, taa laajaa lukijakuntaa tutkimuksen menestyksen jonka säilyttäminen ja kehittäminen nykyisessä temittarina, voidaan hyvin kysyä, ovatko tieteellisishokkuutta, välitöntä reagointia ja pinnallista päivitsä journaaleissa ilmestyvät artikkelit tällöin ainoa tämistä edellyttävässä kulttuurissamme on haastatai paras mahdollinen foorumi tuloksellisuuden vaa. Monografiaa on syytetty hitauden lisäksi siitä, kannalta ja onko vaikuttavuus että jatkuvasti muuttuvaställaista julkaisumuotoa yksin- Humanistisen tutkimuksen sa maailmassa monograomaan korostettaessa ymmär- ja sivistyksen tärkeimpiä fia ei ole toimivin fooruretty turhan kapeasti. Huma- elementtejä on kriittisten mi tietojen päivittämiseksi nistis-yhteiskuntatieteellisten – jos monografian kirjoitäänten kuuntelemisen edelalojen erityispiirre on se, että taminen on pitkä prosessi, lytysten vahvistaminen. julkaisut pystyvät tavoittamaan myös sen ”virheiden” kormonien alojen edustajia. Tätä on jaaminen kestää kauemmin. vaikea mitata, mutta sitä ei tule väheksyä vaikutMutta monografia ei pyrikään kaikkein ajankohtaitavuuden ilmentymänä. Monografioiden vaikutsimman tiedon kokoamiseen vaan kestävämpiin nätavuudesta on tehty viime vuosina paljonkin tutkemyksiin. Hyvää monografiaa voidaan lukea vuosikimusta juuri tästä näkökulmasta: on tarkasteltu kymmeniä, ja sen sanoma herättää parhaimmillaan sitä, mitkä eri tahot hyötyvät humanistis-yhteisajatuksia useissa toisiaan seuraavissa sukupolvissa. kuntatieteellisten monografioiden julkaisemisesTämä ei tarkoita monografian sisällöllistä tai ajatukta sekä miten ne tavoittavat lukijoita myös muiden sellista konservatiivisuutta – hyvä monografia ei tietieteenalojen sisällä ja tiedemaailman ulkopuolella tenkään pyri ensisijaisesti vallitsevien näkemysten esimerkiksi yhteiskunnallisten vaikuttajien parissäilyttämiseen, vanhan tiedon kokoamiseen tai pesa (ks. joitakin viitteitä tästä viimeaikaisesta tutrinteisen tiedon tuottamiseen, vaan se voi olla sikimuksesta, Kivistö & Pihlström 2015c). Lisäksi sällöltään hyvinkin radikaali ja viedä tieteenalaa suurten kansainvälisten kustantajien tuotot synratkaisevasti eteenpäin. Tämä uudistumispyrkimys tyvät journaaleista ja vaikkapa Raamattujen myynei suinkaan ole vain journaaliartikkelien tai uusien nistä, eivät monografioista, jotka ovat kuitenkin viestintäkanavien aluetta. Monografia ei myöskään tieteellisille kustantajille edelleenkin profiloinnin ole sidottu aikakauslehtiartikkelien nykyisin melko väline ja uskottavuuden mittari. kaavamaisiin esitysmuotoihin, vaan sallii vapaamOlemme toisaalla esittäneet perusteellisemman, aiheesta itsestään määrittyvän rakenteen ja man puolustuksen monografialle tieteellisenä julesitystavan. kaisumuotona (Kivistö & Pihlström 2015b, 2015c), Yhteistyö on aina kuulunut myös humanistijoten toistamme nyt vain tässä yhteydessä relevanseen tutkimukseen. Sen hyödyt uusien ajatusten tit perusnäkökohdat. Tiedeyhteisössä tulisi ymkehittelyssä, monimutkaisten ilmiöiden analyymärtää erilaisten julkaisumuotojen tarpeellisuus sissä, työn jakamisessa sekä tutkimustulosten laasekä se, että monografia muodostaa aivan erityisen ja-alaisemman vaikuttavuuden edistämisessä ovat perspektiivin maailmaan. Se ei ole korvattavissa ilmeiset. Esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksesmillään muulla julkaisumuodolla, sillä monografia sa yksi keskeinen ja paljon luettu julkaisumuoto merkitsee aivan omanlaistaan syvää lähestymison edelleen johonkin teemaan keskittyvä artikketapaa johonkin rajattuun tutkimuskysymykseen. likokoelma, jonka parissa voidaan harjoittaa myös Monografian kirjoittaja on yleensä tutkinut tar(monitieteistä) yhteiskirjoittamista ja perehdytkastelemiaan monimutkaisia kysymyksiä vuosia tää nuorempia tutkijoita tieteelliseen kirjoittamija tarjoaa lukijalleen niistä huolellisesti hahmoteseen. Yksin kirjoittaminen on kuitenkin edelleen tun, perusteellisen kokonaisesityksen, joka etenee aivan keskeinen tapa harjoittaa tieteellistä tutkinarratiivisesti luvusta toiseen. musta ihmistieteellisillä aloilla. Kirjoittaessaan artikkeli T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 7 ja julkaistessaan monografian tutkija ei vain saata julkisuuteen tutkimuksensa tuloksia, jotka olisivat irrallisia itse kirjoittamisesta ja periaatteessa siksi esitettävissä jossakin muussakin muodossa. Humanistinen tutkimusprosessi on pikemminkin sama kuin monografian kirjoittamisen prosessi, ainakin suurelta osalta. Humanistinen tutkimus on sitä, että tutkija, joku konkreettinen, maailmassa elävä ja toimiva ihminen, kirjoittaa – relevantteihin lähteisiin ja huolelliseen metodologiseen harkintaan perustuen – siitä, miltä maailma hänestä tietyltä osaltaan, tietystä näkökulmasta, tiettyihin kysymyksenasetteluihin rajautuen, vaikuttaa. Jonkun toisen samasta aiheesta kirjoittama monografia olisi aivan erilainen. Monografiassa kuuluu siis tutkimusta harjoittavan ihmisyksilön ääni, jota ei voida korvata kenenkään muun äänellä. Monografian tieteellisen merkityksen puolustajan on näin puolustettava, on yhä uskallettava puolustaa, yksinäisen, omassa tutkijanhuoneessaan tai kirjaston pöydän ääressä istuvan skolaarin klassista ihannetta, vaikka tämä ihanne saattaa vaikuttaa vanhentuneelta nykyisessä akateemisessa kulttuurissa. Tiedejulkaisemisen muutoksiin kehotetaan usein pohtimatta sitä, mitä muutokset tuovat tullessaan ja mitkä ovat niiden hyödyt tai haitat esimerkiksi tieteen korkeimman päämäärän eli totuuden tavoittelun kannalta. Mikään ei takaa, että yhteisjulkaiseminen tekisi tutkimuksesta automaattisesti laadullisesti parempaa, omaperäisempää tai vaikuttavampaa ainakaan humanistisilla aloilla. On toki selvää, että monografian kirjoittajakaan ei kuitenkaan toimi umpiossa vaan työhön vaikuttavat monet ympäröivät tahot ja keskustelut. Silti monilla humanistisen tutkimuksen aloilla ei edelleenkään ole mahdollista olla kansainvälisesti vakavasti otettava itsenäinen tutkija, ellei ole julkaissut omaa tieteellistä monografiaa. Näin juuri täytyy jatkossakin olla, ei siksi, että tutkimusja julkaisukäytännöt olisivat vanhentuneita ja kaipaisivat toisten tieteenalojen edustajien mestaroimia muutoksia tai päivittämistä, vaan päinvastoin siksi, että näiden tutkimusalojen sisäinen luonne edellyttää monografiamuodon ja myös yksin kirjoittamisen säilymistä. Näiden näkökohtien valossa Oksasen ja Räsäsen – ja monien muiden monografiajulkaisemisen kriitikoiden – heitot monografian heikosta vaikut- 8 TIET E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 tavuudesta osoittautuvat lähinnä ideologisiksi yrityksiksi pönkittää tiettyjen tieteenalojen ja niille ominaisten julkaisukäytäntöjen asemaa toisten kustannuksella sekä siten tieteiden väliseksi hegemoniakamppailuksi, jollainen on parasta jättää omaan arvoonsa yritettäessä vakavasti pohtia akateemisen elämänmuodon luonnetta. Diversiteetti, rekognitio ja akateeminen vapaus yliopistoissa ja IAS-laitoksissa Vaikuttavuus – edellä tarkastellussa laajassa ja syvällisessä mielessä – edellyttää aitoa moninaisuutta, diversiteettiä, niin tutkimuksen käytännöissä kuin tutkimuksen institutionaalisissa rakenteissakin. Se edellyttää, ettei kaikkea vain pakonomaisesti profiloida yhdeksi ja samaksi. Se edellyttää, että ollaan valmiita kuulemaan ja kuuntelemaan erilaisia ääniä sekä tunnistamaan ja tunnustamaan niiden arvoja ja merkityksiä.6 Tämä liittyy myös tutkimuksen globalisaatioon ja samalla mielenkiintoisesti perustelee humanistisen tutkimuksen tärkeää asemaa, sillä juuri kaikenlaisten kulttuuristen diversiteettien ja erilaisten inhimillisten kokemusten ymmärtämiseen tarvitaan ajankohtaista humanistista tutkimusta – monikulttuurisessa maailmassamme kulttuurien, niiden ilmaisujen ja näkökulmien vertailu on ehkäpä ajankohtaisempaa kuin koskaan aiemmin. Vastaavasti yliopisto- tai tiedepolitiikka, joka ei osoita omassa toiminnassaan ja hallinnossaan ymmärrystä moninaisuutta kohtaan, ei voi kovin uskottavasti toteuttaa globaalia tai kulttuurisesti avarakatseista strategiaa myöskään muussa toiminnassaan. Diversiteetti ja rekognitio ovat kumpikin keskeisiä aspekteja yksinkertaisesta mutta perusta6 Tunnustaminen tai hyväksyvä tunnustaminen eli rekognitio on keskeinen käsite mm. yhteiskuntafilosofian alalla, ja tällä hetkellä (vuosina 2014–19) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toimii professori Risto Saarisen johdolla tätä käsitettä uskonnollisten ajattelutapojen välisiin suhteisiin soveltava Suomen Akatemian huippuyksikkö ”Reason and Religious Recognition”. Usein Hegeliin palautetun käsitteen merkittäviin nykykehittäjiin lukeutuu Axel Honneth (ks. esim. Honneth 2005). Tässä ei voida puuttua yksityiskohtiin, mutta on ilmeistä, että rekognition käsitteen avulla voidaan kiinnostavasti tarkastella myös akateemisissa yhteisöissä esiintyviä vaikkapa tutkimussuuntausten tai koulukuntien keskinäisiin suhteisiin liittyviä hyväksymisen ja tunnustamisen (tai tunnustamatta jättämisen) tilanteita ja ongelmia. Rekognition voidaan intuitiivisesti ajatella kuuluvan pelkän suvaitsemisen eli toleranssin ja täyden hyväksymisen välimaastoon: se on toleranssia vahvempi mutta täydellistä yksimielisyyttä heikompi toiseuden hyväksynnän muoto. artikkeli van tärkeästä käsitteestä – akateemisesta vapaudeskaan kaikenlaiset mielipiteet ovat vapaasti ilmaista. Tarkastelumme kiertyy siis lopulta akateemisen tavissa, sillä akateemista vapautta säätelevät aina vapauden puolustukseksi. Sen tulee olla kaiken tieteen laatukriteerit eikä sitä siksi voi kuka tatutkimuksen vaikuttavuuden arvioinnin perustahansa omaksua. Tässä mielessä liian pitkälle vieva lähtökohta. Näin ollen tiedeyhteisö on silloin ty demokratia voi myös olla akateemisena arvopahassa pulassa, kun herää pieninkin epäilys siitä, na ongelmallinen, sillä vertaisarviointiin nojaavan ettei akateeminen vapaus olekaan ollut toimintaa koulutuksellisen ja tieteellisen pätevyyden pitää ohjaava perusarvo. Jos tutkijayhteisö – esimerkikkuitenkin olla tieteellisen toiminnan ja arvioinsi, pahimmassa tapauksessa, yliopiston professonin perusta.7 rikunta – menettää luottamuksensa siihen, että Tietty vastakarvaisuuden kulttuuri on myös hytieteellistä vaikuttavuutta pyritään yliopistoa keväksyttävä osana diversiteettiä ja akateemista vahitettäessä aidosti edistämään akateemisen vapaupautta. Yliopistoyhteisössä pitää olla mahdollisuus den kautta ja siihen perustuen, ollaan vaarassa kaesittää hyvin perusteltua kritiikkiä, joka palvelee dottaa koko akateemisen elämänmuodon pohja. tieteen ja ajattelun kehittymistä. Ilman vastaväitDiversiteetti tulee huomioiduksi vain, jos esimerteitä ja kriittisyyttä ihmisillä on taipumus pitäytyä kiksi yliopiston johto kuuntelee yliopistossa työsajattelutavoissaan ja mukautua sosiaalisiin paineikentelevien eritaustaista ääntä. siin, mutta kritiikin myötä ajattelun on ainakin peAkateemisesta vapaudesta, rekognitiosta ja diriaatteessa mahdollista muuttua, ja kritiikki myös versiteetistä keskusteltiin myös edellä mainitusmahdollistaa erilaisten perspektiivien omaksumisa UBIAS-kokouksessa. Erityisen maailmaan. Tähän uusien sesti IAS-laitosten keskeisenä perspektiivien kriittisen avaamiTiedeyhteisö on silloin tehtävänä on ennakoimattosen välttämättömyyteen liittyy pahassa pulassa, kun miin tutkimuksellisiin avaukmyös tieteidenvälisen opetukherää pieninkin epäilys siin kannustavien tutkimussen ja tutkimuksen arvo, silympäristöjen kehittäminen siitä, ettei akateeminen lä tieteidenvälisyys perehdytsiten, että erilaisia ääniä, erilai- vapaus olekaan ollut toitää monenlaisten näkökulmien sia toiseuksia, aidosti kuunnel- mintaa ohjaava perusymmärtämiseen ja avartaa näin laan ja kuullusta itsekriittisesti arvo. tiedemaailmaa. Yliopistojen tuopitaan. Tämä edellyttää myös lisikin jatkuvasti kannustaa opetsitä, että toiminnan on oltatajia, tutkijoita ja opiskelijoita va vahvasti ja avoimesti kansainvälistä, sillä tuthaastamaan olemassa olevia arvoja ja uskomuksia. kimukselle hedelmällinen moninaisuus voidaan Tämänkin vuoksi yliopistojen ja tiedeyhteisön saavuttaa vain kansainvälistymisen myötä – toki pitäisi pystyä arvostamaan julkaisumuotojen, tutkulttuurien moninaisuuteen huomiota kiinnittäkimuskysymysten ja näkemysten moninaisuutta en, niin etteivät angloamerikkalaiset tutkimuskäyakateemisen vapauden hengessä. Kuten Jonathan tännöt ja julkaisufoorumit kasva liian dominoivikR. Cole (2015) on kirjoittanut, akateemisen kessi ja siten tee tutkimuksesta liian homogeenista. kustelun tarkoituksena ei ole vain välittää tietoa Akateeminen vapaus merkitsee paitsi vapautta tutvaan herättää ajatuksia ja jopa näin provosoida ja kia itse kiinnostavina pitämiään teemoja ja päättää opettaa yhteisön jäseniä ajattelemaan itsenäisemtutkimuksensa sisällöstä myös velvollisuutta kunmin ja paremmin. Tämä tarkoittaa myös vapautnioittaa toisten tutkijoiden vastaavaa vapautta ja ta olla perustellusti eri mieltä ja tulla sellaisenaan kuunnella heidän ääntään. Missään tapauksessa se kuulluksi. On kai tarpeetonta todeta, että omille ei merkitse vapautta olla tuottamatta tutkimusnäkemyksille vastakkaiset ajatukset ovat tarpeeltuloksia tiedeyhteisön tarkasteltaviksi tai vapautlisia haastaessaan vakiintuneita ajattelumalleja ja ta tutkijan vastuusta ymmärtää ympäröivää maatestatessaan perustelujamme; ne tarjoavat mahilmaa yhä syvemmin ja moninaisemmin. dollisuuden oppimiselle ja kehittymiselle, minkä Akateeminen vapaus ei myöskään ole ident7 Akateemisen vapauden määrittelystä, ks. myös Niiniluoto tinen yleisen sananvapauden kanssa, jonka mu(2011). artikkeli T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 9 vuoksi erilaisten näkemysten ja metodien kohtaaminen tiedemaailmassa on ensiarvoisen tärkeää tieteen laadun kohentamiseksi. Diversiteetti itsessään – siis erilaisten tutkimuskulttuurien olemassaolo ja kunnioittaminen – on tarpeen uusien tutkimuskysymysten esiin nousemiseksi, ja vastaavasti liiallinen painopisteiden korostaminen ja profiloituminen kaventavat mahdollisuuksia myös tulevaisuuden ennakoimattomilta tutkimuskysymyksiltä, jotka saattaisivat esimerkiksi nojata sellaiseen pienten ja harvinaisten kielten kompetenssiin, joka on tiedepoliittisten keskittämispäätösten myötä menetetty. Vaikka profilointi on nykyisessä yliopistomaailmassa resurssien tehokkaan jakamisen kannalta jossain määrin välttämätöntä, profilointipäätöksiä tehtäessä tulisi aina pitää tarkasti mielessä, mitä saatetaan menettää, jos diversiteetin ja akateemisen vapauden annetaan jäädä yhdenmukaisuusvaateiden jalkoihin. Akateemisen vapauden vaaliminen Yhdenmukaisuuden paineet ovat yksi keskeinen ajankohtainen uhkatekijä tieteen ja ajattelun kehittymiselle, ja tähän yhdenmukaisuuden kulttuuriin tuntuvat pakottavan tämänhetkistä akateemista toimintaa niin rakenteelliset uudistukset, julkaisukäytäntöjen muutokset kuin kaikkinainen ajattelun kapeutuminenkin tieteen yhteiskunnallista ”markkinointia” helpottavien profiloitumisten myötä. Akateemisen vapauden tulisi siis myös edelleen kattaa yliopistojen autonomia ja auktoriteettiasema opetuksessa, tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa. Sen lisäksi yliopistoissa pitää olla tilaa radikaalillekin ”ruhtinasta vastaan” osoitetulle kritiikille, ja ”ruhtinaan” pitäisi sitä kuunnella, sillä koulutetuilla äänillä ja tieteeseen perustuvilla näkemyksillä pitäisi yhä olla yhteiskunnassamme auktoriteettia – vaikka, surullista kyllä, niiden erityisasema nykyisen yhteiskunnallisen keskustelun sekamelskassa näyttää hämärtyneen. Erilaisten intressiryhmien politiikan seuraaminen ja toteuttaminen tutkimuksessa ei vie tiedettä eteenpäin vaan johtaa kompromissihakuiseen konformismiin. Kaiken kaikkiaan tutkimusaiheiden tulee olla tieteellisen tutkimuksen omiin eikä ulkopuolisten tahojen asettamiin intresseihin perustuvaa, sillä akateemisen vapauden vaaliminen palvelee pitkällä aikavälil- 10 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 lä yhteiskuntaa paremmin kuin ulkoapäin sanellut aiheet. (Ks. Moody-Adams 2015.) Akateemisen vapauden rappeutumisen vaara voi konkreettisesti ilmentyä monin tavoin. Se voi nousta esiin esimerkiksi yliopistoleikkausten aiheuttamissa yt-prosesseissa mahdollisesti tehtävien mielivaltaisilta vaikuttavien irtisanomisten ja rakenteellisten uudistusten tai arkisemmin julkaisukäytäntöihin liittyvien painotusten ja valintojen muodossa. Tällaisia vaaroja vastaan reagoiminen on koko tiedeyhteisön velvollisuus tieteen hyväksi – ja tieteen vaikuttavuuden puolesta. KIRJALLISUUS Auranen, Otto ja Nuutinen, Anu (2016). ”Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä”. Tieteessä tapahtuu 3/2016, 49–53. Cole, Jonathan R. (2015). ”Academic Freedom under Fire”. Teoksessa Akeel Bilgrami & Jonathan R. Cole (toim.), Who’s Afraid of Academic Freedom? Columbia University Press, 40–56. Flexner, Abraham (1939). ”The Usefulness of Useless Knowledge”. Harper’s Magazine 139, 544–552. Saatavilla esim.: https://library.ias.edu/files/UsefulnessHarpers.pdf. Honneth, Axel (2005). Kampf um Anerkennung. 2. p. Suhrkamp. (1. p. 1992.) Huhtala, Hannele, Syrjämäki, Sami ja Tuusvuori, Jarkko S. (2016). Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin: Tapaus Filosofian Akatemia – Raportti uusimmasta valmennuskonsultoinnista ja julkisen järjenkäytön ohentuvasta kriittisyydestä. Saatavilla: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/syn_publication/files/ajatushautomoraportti-netn-2016.pdf. Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami (2015a). ”Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista”. Tieteessä tapahtuu 3/2015. Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami (2015b). ”Monografian merkityksestä”. niin & näin 2/2015. Kivistö, Sari ja Pihlström, Sami (2015c). The Monograph – An Old-Fashioned Publication Forum or an Ultimate Scholarly Achievement? Saatavilla: http://www.helsinki.fi/collegium/ events/monografia/monografia.pdf Moody-Adams, Michele (2015). ”What’s So Special about Academic Freedom?” Teoksessa Akeel Bilgrami & Jonathan R. Cole (toim.), Who’s Afraid of Academic Freedom? Columbia University Press, 97–122. Niiniluoto, Ilkka (2011). ”Akateeminen vapaus”. Teoksessa Niiniluoto, Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987–2010. Gaudeamus, 223–232. Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka (2016a). ”Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuurija yhteiskuntatieteissä”. Tieteessä tapahtuu 3/2016, 16–23. Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka (2016b). ”Läpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta”. Tieteessä tapahtuu 4/2016, 41–42. von Wright, Georg Henrik (1981). Humanismi elämänasenteena. Suom. Kai Kaila. Otava. von Wright, Georg Henrik (1987). Tiede ja ihmisjärki. Suom. Anto Leikola. Otava. Sari Kivistö on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikössä. Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Kirjoittajat ovat aiemmin toimineet Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johdossa vuosina 2009–16. A RT I K K E L I PALJONKO ON PALJON? BIBLIOMETRISEN TUTKIMUKSEN NÄKÖKULMIA YHTEISKUNTA- JA HUMANISTISTEN TIETEIDEN JULKAISUKÄYTÄNTÖIHIN Maailmassa julkaistaan jo noin kaksi ja puoli miljoona tieteellistä artikkelia vuosittain. Julkaisutulvasta puhuminen synnyttää kuvan alituiseen julkaisevista tutkijoista. Julkaisumäärät eivät ole kuitenkaan lisääntyneet suhteessa tutkijoiden lukumäärään. Pikemminkin on kyse tutkimusjärjestelmien laajenemisesta kuin yksittäisten tutkijoiden julkaisutuottavuuden kasvusta. Lisäksi artikkelien tekijämäärät ovat kasvussa eli tutkijat kirjoittavat yhä useammin julkaisuja kollegoidensa kanssa. Julkaisutuottavuuden arvioinnissa olennaiset erot tieteenalojen välillä liittyvät yhteiskirjoittamisen, kirjajulkaisemisen, sekä kotimaiselle ja kansainväliselle yleisölle kirjoittamisen tyypillisyyteen. Erot tieteenalojen välillä ovat huomattavia. REETTA MUHONEN JA JANNE PÖLÖNEN K uinka paljon tuottava tutkija julkaisee vuoden aikana? Onko kaksi tai kolme tieteellistä julkaisua vuodessa paljon vai vähän? Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hankkeessa (OKM 2016) tuotetun tuoreimman julkaisuanalyysin perusteella suomalaisten yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön edustajat ovat vuosittain keskimäärin mukana kolmessa tieteellisessä vertaisarvioidussa julkaisussa, ja mikäli julkaisuja kirjoitetaan yksin, niitä kertyy tutkijalle keskimäärin yksi per vuosi. Joka kolmannella henkilöstön edustajalla ei ollut lainkaan vertaisarvioituja julkaisuja. Artikkelimme tarkoituksena on lisätä ymmärrystä tutkijoiden julkaisutuottavuudesta ja tieteenalojen välisistä julkaisukäytäntöjen eroista. Tarkastelemme suomalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön tieteellistä julkaisemista päätieteenaloittain, mutta erityisesti yhteiskunta- ja humanististen tieteiden näkökulmasta. Aihe artikkeliimme on virinnyt Atte Oksasen ja Pekka Räsäsen Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2016) julkaistun, Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen jakoperusteita ruotivan artikkelin ja sen ympärillä käytyjen keskustelujen pohjalta (Oksanen ja Räsänen 2016, ks. esim. Auranen ja Nuutinen 2016, Lähteenmäki 2016). Tieteenalojen erilaisten julkaisukäytäntöjen ohella Oksasen ja Räsäsen artikkeli on herättänyt keskustelua kansainvälisten julkaisutietokantojen kattavuudesta. Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden näkökulmasta olennainen kysymys on, mitä alalle ominaista ja arvokasta julkaisemista rajautuu yleisimpiä kansainvälisiä Web of Science - ja Scopus-julkaisutietokantoja käytettäessä analyysin ulkopuolelle. Julkaisutuottavuutta käsittelevät osat artikkelissamme perustuvat vielä julkaisemattomaan opetus- ja kulttuuriministeriön toteuttaman ”Tutkijan julkaisuaktiivisuus” -hankkeen aineistoon ja tuloksiin, jotka olemme saaneet käyttöömme tätä artikkelia varten. Lisäksi hyödynnämme opetus- ja kulttuuriministeriön keräämää OKM-julkaisuaineistoa, jonka tiedot ovat saatavissa myös Vipunen- ja Juuli-portaaleista, sekä Julkaisufoorumin julkaisukanavatietokantaa. opisto, Oulun yliopisto, Svenska Handelshögskolan, Tampereen yliopisto, Turun yliopisto) vuosina 2011–12 työskennelleet 14 411 opetus- ja tutkimushenkilöstön edustajaa (uraportaat I–IV) ja heidän vertaisarvioidut julkaisunsa, joiden julkaisuvuosi on 2012–14 (OKM-julkaisuaineisto, julkaisutyypit A1–4 ja C1). Analyysin ulkopuolelle jäivät yliopistojen muu henkilökunta sekä esimerkiksi tuntiopettajat, joiden tehtäviin tieteellinen julkaiseminen ei lähtökohtaisesti kuulu.1 Tutkijoiden tieteellinen julkaiseminen Tutkijan julkaisuaktiivisuus-hankkeen aineisto käsittää viidessä case-yliopistossa (Helsingin yli- 1 12 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Kirjoittajamäärät Viiden case-yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö tuotti vuosina 2012–14 kaikkiaan 32 024 yksittäistä vertaisarvioitua artikkelia ja kirjaa. Näiden tuottamiseen osallistui kaikkiaan 290 651 suomalaista ja ulkomaista tekijää, eli keskimäärin 9,1 tekijää per julkaisu (taulukko 1). Tekijämäärät vaihtelevat kuitenkin voimakkaasti päätieteenalojen välillä. Vähiten tekijöitä, 2–3, on humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden julkaisuissa. Muilla päätieteenaloilla yhteisjulkaiseminen on huomattavasti yleisempää. Bio- ja ympäristötieteissä, tekniikassa sekä maatalous- ja metsätieteissä tekijöitä on 5–6 per julkaisu, lääke- ja terveystieteissä puolestaan yli 10 tekijää julkaisua kohti. Luonnontieteen julkaisuissa on päätieteenaloista keskimäärin eniten tekijöitä, 20 per julkaisu. (Vrt. Muhonen ym. 2012, 38–42.) Erot ovat päätieteenalojenkin sisällä suuria: esimerkiksi luonnontieteistä fysiikan julkaisuissa tekijöitä on keskimäärin lähes 50, matematiikan ja tilastotieteen julkaisuissa alle 4. Erot julkaisujen tekijämäärissä ovat yhteiskunta- ja humanististen tieteiden sisällä suhteellisen pieniä, lukuun ottamatta psykologian alan julkaisuja, joissa on keskimäärin 7 tekijää. Muiden yhteiskunta- ja humanististen tieteiden alojen julkaisuissa on keskimäärin 2–3 tekijää. Tässä suhteessa psykologia muistuttaa julkaisukäytännöiltään enemmän lääke- ja terveystieteitä kuin muita ihmistieteitä. Koska tutkijoiden kahden vuoden tuotosta arvioidaan kolmen vuoden julkaisujen perusteella, julkaisumäärät per tutkija on suhteutettu vuositasoon kertomalla tulos arvolla 2/3. artikkeli Yhteiskunta- ja humanistiset tieteet (OKM-tieteenalaluokitus) Julkaisuja 2012–14 Suomalaisia ja ulkomaisia tekijöitä Suomalaisia ja ulkomaisia tekijöitä/ julkaisu Taloustieteet 1320 3326 2,5 Oikeustiede 702 1425 2 Sosiologia 524 1560 3 Sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikka 293 729 2,5 Psykologia 710 4669 6,6 Kasvatustieteet 1724 5506 3,2 Valtio-oppi, hallintotiede 595 1256 2,1 Media- ja viestintätieteet 389 819 2,1 Yhteiskuntamaantiede, talousmaantiede 185 385 2,1 Muut yhteiskuntatieteet 694 1822 2,6 Filosofia 616 1369 2,2 1285 3213 2,5 206 377 1,8 26 48 1,8 8 16 2 Teologia 471 1201 2,5 Historia ja arkeologia 719 1370 1,9 426 958 2,2 32024 290651 9,1 Kielitieteet Kirjallisuuden tutkimus Teatteri, tanssi, musiikki, muut esittävät taiteet Kuvataide ja muotoilu Muut humanistiset tieteet Kaikki päätieteenalat yhteensä Taulukko 1. Kirjoittajamäärät yhteiskunta- ja humanististieteellisillä aloilla. Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke. Julkaisujen laskentatapa vaikuttaa tieteenalojen tuottavuusjärjestykseen Tuottavuuskeskusteluissa yksi tyypillisimmistä jännitteistä liittyy kysymykseen siitä, suosiiko julkaisujen laskeminen yhteisjulkaisemista ja aloja, joille se on tyypillistä. Seuraavassa tarkastelemme väitteen paikkansapitävyyttä vertailemalla tutkijakohtaisia osittamattomia ja ositettuja julkaisumääriä. Vertaisarvioituja julkaisuja tuottaneita tutkijoita oli aineistossa 9 463. Jos lasketaan kokonaan tutkijan omiksi tuotoksiksi myös yhteisjulkaisut, julkaisseet tutkijat tuottivat vuosina 2012–14 yhteensä 66 504 osittamatonta julkaisua (kaksi kertaa todellista julkaisumäärää 32 024 enemmän), eli vuositasolla keskimäärin 4,7 vertaisarvioitua julkaisua. Jos taas tutkijan tuotokseksi lasketaan murto-osat, jotka saadaan jakamalla julkaisut kaik- artikkeli kien tekijöiden lukumäärällä, viiden case-yliopiston julkaisseiden tutkijoiden julkaisumääräksi saadaan 17 025, mikä tarkoittaa vuositasolla keskimäärin 1,2 julkaisua tutkijaa kohti. Tarkastelussa mukana olevissa viidessä caseyliopistossa työskennelleistä tutkijoista ja opettajista 34 % ei osallistunut tekijöinä vertaisarvioitujen julkaisujen tuottamiseen vuosina 2012–14. Mikäli keskimääräistä julkaisutuottavuutta laskettaessa otetaan huomioon myös julkaisemattomat tutkijat ja opettajat (14 411), osittamattomia julkaisuja tuotettiin vuositasolla keskimäärin 3,1 ja ositettuja 0,8. Jos tarkastellaan julkaisseiden tutkijoiden tuottavuutta päätieteenaloittain, osittamattomien julkaisujen määrä vaihtelee vuositasolla 2,8–6,5 julkaisun välillä per tutkija, ja ositettujen julkaisujen määrä välillä 0,8–1,7. Kun julkaisuja ei osite- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 13 Kuvio 1. Julkaisutuottavuus – vuosien 2012–14 osittamattomat ja ositetut julkaisut per tutkija (2011–12) päätieteenaloittain. Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke. ta, tuottavimpia ovat lääke- ja terveystieteenalan tutkijat ja luonnontieteilijät sekä vähiten tuottavia humanististen tieteenalojen tutkijat. Kun julkaisujen kirjoittajamäärä otetaan huomioon osittamalla julkaisumäärät tekijöiden lukumäärällä, tilanne kääntyy päinvastaiseksi yhteiskunta- ja humanististen tieteenalojen tutkijoiden noustessa tuottavimmiksi (kuvio 1, vrt. Puuska ja Miettinen 2008, 60–63). Laskentatavan valinta vaikuttaa eri tieteenaloja edustavien tutkijoiden tuottavuuteen myös päätieteenalojen sisällä. Ihmistieteistä esimerkiksi psykologian alan tutkija osallistuu tekijänä vuoden aikana keskimäärin kuuteen, valtio-opin/hallintotieteen tutkija puolestaan neljään julkaisuun (taulukko 2). Mikäli panosten suhdetta tutkijan julkaisumäärään tarkennetaan osittamalla julkaisut kirjoittajamäärällä, alat vaihtavatkin tuottavuusjärjestyksessä paikkaa. Psykologeille kertyy näin laskettuna enää 1,2 julkaisua per tutkija, valtio-opin ja hallintotieteen tutkijoille 2,2. Pieni joukko julkaisee suurimman osan julkaisuista Edellä olemme kuvanneet tutkijoiden keskimääräisiä julkaisumääriä. Julkaisutuottavuuden ilmiön ymmärtämisen kannalta olennainen piirre on jul- 14 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 kaisujakaumien vinous. Kun todellisuudessa pieni joukko tutkijoista julkaisee suurimman osan julkaisuista, keskiarvojen tarkastelu tuottaa vain rajallisen näkökulman ilmiön ymmärtämiseen. Sen lisäksi että suurin osa julkaisuista kasautuu pienelle joukolle, enemmistö tutkijoista julkaisee vain hyvin vähän tai ei lainkaan. Julkaisujen kasautumista voidaan selittää Mertonin Matteus-efektillä eli hyötyjen kumuloitumisen periaatteella. Julkaisuanalyyseissä ilmiö on nimetty Lotkan laiksi. (Ks. lisää Puuska ja Miettinen 2008, 77–78.) Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hankkeessa julkaisutuottavuuden keskittymistä koskevat tarkastelut rajattiin tutkijanuraportaille II, III ja IV sijoittuneisiin 5 254 tutkijaan, jotka tekivät vuosina 2011–12 vähintään yhden henkilötyövuoden jossain viidestä case-yliopistosta. Jotta pelkän julkaisumäärän lisäksi voitiin huomioida julkaisujen vaatima työmäärä ja laatu, tutkijoiden vuosina 2012– 14 tuottamat julkaisut pisteytettiin julkaisutyypin ja Julkaisufoorumi-luokan perusteella.2 Julkaisutuottavuus keskittyy suhteellisen pienelle tutkijajoukolle kaikilla tieteenaloilla luon2 Julkaisutyypit A1-4 Jufo-tasolla 0: 1 p.; Jufo-tasolla 1: 1,5 p.; A1-4 Jufo-tasolla 2: 3 p.; A1-4 Jufo-tasolla 3: 3 p. Julkaisutyyppi C1 Jufo-tasolla 0: 4 p.; Jufo-tasolla 1: 6 p.; A1-4 Jufotasolla 2: 12 p.; A1-4 Jufo-tasolla 3: 12 p. artikkeli Tieteenala Julkaisseita tutkijoita 2011–12 Osittamattomia julkaisuja 2012–14 Ositettuja julkaisuja 2012–14 Osittamattomia julkaisuja/ tutkija Ositettuja julkaisuja/tutkija Taloustieteet 362 1868 881 3,4 1,6 Oikeustiede 164 749 486 3,0 2,0 Sosiologia 172 785 363 3,0 1,4 Sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikka 103 418 211 2,7 1,4 Psykologia 184 1578 340 5,7 1,2 Kasvatustieteet 522 2879 1125 3,7 1,4 Valtio-oppi, hallintotiede 134 696 444 3,5 2,2 Media- ja viestintätieteet 95 472 284 3,3 2,0 Yhteiskuntamaantiede, talousmaantiede 57 243 137 2,8 1,6 Muut yhteiskuntatieteet 228 954 467 2,8 1,4 Filosofia 134 664 423 3,3 2,1 Kielitieteet 393 1590 906 2,7 1,5 61 239 166 2,6 1,8 Teatteri, tanssi, musiikki, muut esittävät taiteet 7 27 19 2,6 1,8 Kuvataide ja muotoilu 4 11 7 1,8 1,1 112 495 277 2,9 1,6 Historia ja arkeologia 208 827 579 2,7 1,9 Muut humanistiset tieteet 130 571 335 2,9 1,7 9463 66504 17025 4,7 1,2 Kirjallisuuden tutkimus Teologia Kaikki päätieteenalat yhteensä Taulukko 2. Julkaisutuottavuus – ositetut ja osittamattomat julkaisut per tutkija yhteiskunta- ja humanististieteellisillä aloilla. Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke. nontieteistä humanistisiin tieteisiin. Vähintään yhden vertaisarvioidun julkaisun tuottamiseen vuosina 2012–14 osallistuneita tutkijoita rajatussa aineistossa oli kaikkiaan 4 368. Hankkeessa tuottavimmiksi tutkijoiksi määritettiin ne eniten julkaisupisteitä tuottaneet tutkijat, joiden yhteenlaskettu kumulatiivinen julkaisupistemäärä on puolet kaikista tieteenalan tutkijoiden tuottamista julkaisupisteistä. Tuottavimpien ryhmään selvityksessä valitun määritelmän mukaisesti kuului 804 tutkijaa, eli 18 % julkaisseista tutkijoista. Luonnontieteissä ja lääke- ja terveystieteissä tuottavimpien osuus oli 17 %, joten puolet kaikista julkaisupisteistä keskittyi vain hieman pienemmälle osalle julkaisseista kuin yhteiskuntatieteissä artikkeli tai humanistisissa tieteissä, joissa tuottavimpien osuus oli 19–20 %. Julkaisutuottavuuden vinoa jakaumaa havainnollistaa kuvio 2, jossa on esitetty 1 752 ihmistieteiden julkaissutta tutkijaa julkaisupistemäärän mukaisessa järjestyksessä (eniten tuottaneesta vähiten tuottaneeseen). Tiivistäen voidaan todeta, että yksilötason tuottavuus keskittyy voimakkaasti: kaikilla päätieteenloilla vajaa viidennes tutkijoista julkaisee puolet kaikista tieteellisistä julkaisuista. Julkaisutuottavuuden kasautumisen ohella havainnollistimme edellä tieteenalojen välisten julkaisutuottavuus erojen kietoutumista yhteiskirjoittamiskäytäntöihin. Analyysimme osoittaa eri alojen välisten tuottavuuserojen vaihtelevan laskentavan mukaan. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 15 Kuvio 2. Lotkan laki. Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden julkaisutuottavuus, uraportaat II, III ja IV, htv>=1 vuosina 2011–12 (HY, OY, SHH, TaY, TY). Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriö 2016, Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke. Työmäärältään tieteellisen julkaisun tuottaminen yksin on eri asia kuin olla mukana esimerkiksi 10 tutkijan yhteisjulkaisussa. Niin tutkimuksen arvioinneissa kuin laajemmin bibliometriikan alan tutkijoidenkaan keskuudessa ei ole kuitenkaan yhtä oikeaa vastausta siihen, kuvaavatko ositetut vai osittamattomat julkaisumäärät tutkijan julkaisutuottavuutta ”oikeammin”. Kansainvälisten julkaisutietokantojen kattavuus Bibliometrisiä julkaisu- ja viittausanalyysejä tehdään tyypillisesti hyödyntäen kansainvälisiä julkaisutietokantoja, kuten Web of Science ja Scopus -tietokantoja, joihin indeksoidaan vuosittain kaikki julkaisut ja viittaukset valikoidusta joukosta tieteellisiä lehtiä. Vertaamalla näiden julkaisuaineistojen tietoja eri maissa kerättyihin julkaisuaineistoihin, jotka kattavat tutkijoiden kaiken tieteellisen julkaisutoiminnan, on osoitettu, että kansainväliset viittaustietokannat eivät anna edustavaa kuvaa ihmistieteiden tieteellisestä vertaisarvioidusta julkaisutoiminnasta. Bibliometriikan asiantuntijat pitävätkin kattavaa julkaisuaineistoa ihmistieteiden julkaisutoiminnan tutkimuksen ja arvioinnin kannalta välttämättömänä (Archambault ym. 2006; Hicks ja Wang 2010; Sivertsen 2016). Ollakseen kattava, julkaisuaineiston tulee ensinnäkin käsittää kirjajulkaiseminen, eli ihmistie- 16 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 teissä tyypilliset vertaisarvioidut erillisteokset ja kokoomateosartikkelit (Ginenez-Toledo ym. 2016). Kirjojen osuus eri tieteenalojen julkaisutoiminnassa voidaan selvittää OKM-julkaisuaineiston tiedoilla vuosilta 2011–14 ( julkaisutyypit A1–4 ja C1). Muilla tieteenaloilla kuin ihmistieteissä erillisteosten ja kokoomateosartikkelien osuus on pieni, keskimäärin 4 % julkaisuista. Yhteiskuntatieteissä osuus on 31 % ja humanistisissa tieteissä 52 %. Tärkeimmän poikkeuksen ihmistieteille tyypillisestä julkaisukäytännöstä muodostavat psykologia ja taloustieteet, joissa kirjajulkaisemisen osuus on vain 10–13 %. WoS ja Scopus ovat toki aloittaneet kirjajulkaisujen indeksoinnin. Vertailu Norjan kansalliseen julkaisuaineistoon on kuitenkin osoittanut, että WoS:n ulkopuolelle jää vertaisarvioiduista erillisteoksista ja kokoomateosartikkeleista yhteiskuntatieteissä 78 % ja humanistisissa tieteissä 83 %, ja Scopuksen ulkopuolelle vastaavasti 93 % ja 95 % kirjajulkaisuista (van Leeuwen ja Sivertsen 2014). Vaikka Norjan aineiston perusteella suurin osa ihmistieteilijöistä julkaisee sekä lehdissä että kirjoissa, yhteiskuntatieteilijöistä 15 % ja humanisteista 19 % julkaisi vuosina 2010–13 tutkimustaan yksinomaan kirjoissa (Sivertsen 2016). Toinen keskeinen ongelma on kansainvälisten tietokantojen painottuminen englanninkielisiin lehtiin (Archambault ym. 2006). Tästä seuraa, että tietokannat kattavat huonosti muun kuin eng- artikkeli lanninkielisten maiden ihmistieteiden tutkimusta, joka kohdistuu joko oman tai jonkin tietyn kielen, kulttuurin, yhteiskunnan tai alueen erityispiirteisiin. Suomalaisten yliopistojen vertaisarvioiduista julkaisuista vuosina 2011–14 suomenkielisiä oli humanistisissa tieteissä 33 % ja yhteiskuntatieteissä 23 %, muilla tieteenaloilla vain 4 % (vrt. Auranen ja Pölönen 2014; Puuska 2014). Jälleen tärkeimmän poikkeuksen ihmistieteiden tyypillisestä julkaisukäytännöstä muodostavat taloustieteet, joissa suomenkielisten osuus vertaisarvioiduista julkaisuista on 5 %, sekä psykologia 14 % osuudellaan. Norjan aineiston perusteella suurin osa ihmistieteilijöistä julkaisi vuosina 2010–13 sekä norjaksi että muilla kielillä, mutta yksinomaan norjankielellä julkaisevia tutkijoita oli yhteiskuntatieteilijöistä 17 % ja humanisteista 22 % (Sivertsen 2016). Kolmanneksi kansainvälisten julkaisutietokantojen ulkopuolelle jää huomattava osa vertaisarvioiduista konferenssijulkaisuista, sekä ihmistieteille tyypillinen ammatillinen ja yleistajuinen kirjoittaminen kansallisilla kielillä (ks. esim. Lähteenmäki 2016). Tätä julkaisutoiminnan osa-aluetta emme käsittele tässä artikkelissa. Tunnistimme Julkaisufoorumin julkaisukanavatietokannasta suomalaisten yliopistojen tutkijoiden käyttämät lehdet, joista artikkelit indeksoidaan WoS- ja Scopus-tietokantoihin. Ihmistieteiden tuottamista suomenkielisistä vertaisarvioiduista lehtiartikkeleista, joita vuosina 2011– 14 julkaistiin kaikkiaan 2 610 ( julkaisutyypit A1 ja A2), jää 96 % Scopuksen ja 99 % WoS-tietokannan ulkopuolelle. Myös muun kuin suomenkielisistä vertaisarvioiduista lehtiartikkeleista, joista valtaosa on englanninkielisiä ja suunnattu tieteenalan kansainväliselle asiantuntijayleisölle, jää yhteiskuntatieteissä WoS:n ulkopuolelle 49 % ja Scopuksen ulkopuolelle 33 %, ja humanististen tieteiden osalta vastaavasti 63 % ja 57 %. Kansainvälisten tietokantojen kattavuus ihmistieteissä on Suomessa hyvin samankaltainen kuin muuallakin maailmassa. Esimerkiksi WoS:n ja Scopuksen kattavuus Suomen ja Norjan ihmistieteiden kaikista lehtiartikkeleista on kutakuinkin yhtä suuri (taulukko 3). Kaikista Julkaisufoorumissa luokitelluista lehdistä ja sarjoista WoS kattaa yhteiskuntatieteissä 39 % ja Scopus 65 %, humanistisissa tieteissä artikkeli WoS:n kattavuus on 32 % ja Scopuksen 49 %. Sen sijaan niin sanotuissa kovissa tieteissä tietokannat ovat kattavampia (WoS 74 % ja Scopus 89 %). Kansainväliset tietokannat pyrkivät kattamaan eri tieteenalojen tärkeimmät kansainväliset lehdet, ja niihin indeksoidaankin valtaosa erityisesti korkeimpiin tasoluokkiin 3 ja 2 sijoitetuista lehdistä ja sarjoista (taulukko 4). Kuitenkin tietokantoihin indeksoiduista yhteiskuntatieteiden lehdistä noin 60–70 % sijoittuu perustasolle 1, ja humanististen tieteiden lehdistä 70–80 %. Toisin sanoen valtaosa viittaustietokantojen lehdistä edustaa hyvää tieteellistä perustasoa, mutta tietokantojen ulkopuolelle jää myös suuri joukko yhtä laadukkaita vertaisarvioituja tasoluokkaan 1 hyväksyttyjä ihmistieteiden lehtiä (vrt. Larivière ja Macaluso 2011). Ihmistieteiden julkaisukäytännöt ovat samantapaisia ympäri maailman Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden julkaisukäytäntöjä kritisoidaan tyypillisesti vähäisestä kansainvälisyydestä. Kansainvälisten tieteellisten julkaisujen osuus kaikesta julkaisemisesta on kuitenkin kasvanut ihmistieteissä muihin tieteenaloihin verrattuna voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vaikka globalisaatio nostaakin yhteiskunnan tutkijoiden agendalle enenevässä määrin myös yhteisiä teemoja, ihmistieteet, kuten oikeustiede, historia ja sosiologia, ovat jatkossakin osin kansallisesti ja paikallisesti orientoituneita. Tieteenalojen erilaiset julkaisukäytännöt perustuvat tieteen sisäisiin tekijöihin, ja eri tieteenalojen julkaisukäytännöt muistuttavatkin toisiaan ympäri maailman. Esimerkiksi psykologia ja taloustieteet eroavat julkaisukäytännöiltään oikeustieteestä ja historiasta samaan tapaan Suomessa, Norjassa ja Hollannissa. Samoin kansainväliset tietokannat kuvaavat yhtä puutteellisesti useimpien ihmistieteilijöiden julkaisutoimintaa niin Suomessa kuin Quebecin ranskankielisissä yliopistoissakin. Luonnontieteiden vaikutuksesta on kuitenkin myös ihmistieteellisen julkaisutoiminnan arviointiin hiipinyt oletus, että julkaisujen indeksointia kansainvälisiin tietokantoihin voidaan pitää laadun tai kansainvälisyyden osoittimena. Tämä on bibliometrisen tutkimuksen valossa kestämätön ajatus (Sivertsen 2016). T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 17 WoS Tieteenala Suomi Scopus Norja Suomi Norja Yhteiskuntatieteet 43% 42% 56% 54% Humanistiset tieteet 27% 23% 33% 32% Taulukko 3. Kattavuus – WoS- ja Scopus tietokantoihin indeksoitujen julkaisujen osuus ihmistieteiden lehtiartikkeleista Suomessa ja Norjassa. Lähde: OKM-julkaisuaineisto ja van Leeuwen & Sivertsen 2014. Jufo-luokka Kovat tieteet Lehdet/sarjat Yhteiskuntatieteet WoS Scopus Humanistiset tieteet Lehdet/ sarjat WoS Scopus Lehdet/sarjat WoS Scopus 3 285 100% 100% 170 99% 100% 185 97% 100% 2 865 98% 98% 568 86% 93% 735 77% 94% 1 9247 75% 91% 4280 33% 64% 4500 22% 41% 0 504 6% 29% 335 1% 9% 125 2% 4% 10901 74% 89% 5353 39% 65% 5545 32% 49% Yht. Taulukko 4. Kattavuus – WoS- ja Scopus tietokantoihin indeksoitujen lehtien osuus Julkaisufoorumissa luokitelluista lehdistä ja sarjoista. Lähde: Julkaisufoorumi. Bibliometristen tutkimusten tuloksia luonnehtii vaikuttavuus ja vastuu – tuloksia käytetään niin instituutioiden ja yksilöiden arvioinnissa kuin yleisemmin tiedepoliittisen suunnittelun tukena. Kun tuloksina on ”vain” numeroita, tehtyjen valintojen, määritelmien ja rajausten merkitys ja niiden auki purkaminen korostuvat. Varsinaista tutkimusta edeltävä suunnitteluvaihe onkin tyypillisesti bibliometrisen tutkimuksen aikaa vievin osuus. Mikäli eri tieteenalojen tutkijoiden tuottavuutta halutaan vertailla keskenään, on tehtävä tietoinen valinta eri laskentatapojen ja julkaisuaineistojen välillä ja ymmärrettävä niiden vaikutukset. Elämme vaikuttavuusyhteiskunnassa (Rajavaara 2007; Alastalo ym. 2014), jossa kaikkea tekemistä arvioidaan. Keskustelu tieteenalojen välisistä tuottavuuseroista on hyvä esimerkki siitä, että emme pysty todentamaan tutkimuksen tehtäviä niiden kaikessa moninaisuudessaan. Tieteellinen julkaiseminen on näistä tehtävistä yksi. Niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa tehdään perusteellista työtä tutkimustietokantojen kehittämiseksi, jotta ne kuvaisivat paremmin myös yh- 18 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 teiskunta- ja humanististieteellistä tutkimusta. Mikään mittari ei kuitenkaan täysin tavoita sen arvoa. LÄHTEET Alastalo, M., Kunelius, R., Muhonen, R. (2014). Evidenssiä eliitille ja kansainvälistä huipputiedettä? Tutkimuksen vaikuttavuuden mielikuvastot tiedepolitiikan resursseina. Teoksessa Muhonen Reetta, Puuska, Hanna-Mari (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä, 119–149. Vastapaino. Archambault, É., Vignola-Gagné, É., Côté, G., Larivière, V. ja Gingras, Y. (2006). Benchmarking scientific output in the social sciences and humanities: The limits of existing databases. Scientometrics, 68(3), 329–342. Auranen, O. ja Nuutinen, A. (2016). Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä. Tieteessä tapahtuu 2016:3, 49–53. Auranen, O. ja Pölönen, J. (2014). Julkaisufoorumi-luokitus ja kansallinen julkaiseminen. Teoksessa Muhonen Reetta, Puuska, Hanna-Mari (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä, 153–175. Vastapaino. Giménez-Toledo, E., Mañana-Rodríguez, J., Engels, T. C. E., Ingwersen, P., Pölönen, J., Sivertsen, G., Verleysen, F. T. ja Zuccala, A. A (2016). Taking scholarly books into account: current developments in five European countries. Scientometrics, 107(2), 685–699. Hicks, D. ja Wang, J. (2010). Towards a bibliometric database for the social sciences and humanities – A European scoping project. A report produced for DFG, ESRC, AHRC, NWO, ANR and ESF, March 2010. http://www.vandenbesselaar.net/_ pdf/2010%20ESF.pdf. Larivière, V. ja Macaluso, B. (2011). Improving the coverage of social science and humanities researchers’output: The artikkeli case of the érudit journal platform. Journal of the American Society for Information Science ja Technology, 62(12), 2437–2442. Leeuwen, T. van ja Sivertsen, G. (2014). Scholarly publication patterns in the social sciences and humanities and their relationship with research assessment. Teoksessa Science, Technology and Innovation Indicators. Lähteenmäki Maria (2016). Ilman historiantutkijoita ei ole kansakuntaa. Sananen tiederahoituksesta ja julkaisumittareista. Historiallinen Aikakauskirja 2/2016, 201–212. Muhonen, R. Leino, Y. ja Puuska H.-M. (2012). Suomen kansainvälinen yhteisjulkaiseminen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:4. Plume, A. ja van Weijen, D. (2014). Publish or perish? The rise of the fractional author. Research Trends. https://www.researchtrends.com/issue-38-september-2014/publish-or-perishthe-rise-of-the-fractional-author/ OKM (2016) Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hanke. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Julkaisematon käsikirjoitus. Oksanen, A. ja Räsänen, P. (2016). Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä. Tieteessä tapahtuu 2016:3, 16–23. Puuska H.-M. (2014). Scholarly Publishing Patterns in Finland – A comparison of disciplinary groups. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis. Puuska, H.-M. ja Miettinen, Marita (2008). Julkaisukäytännöt eri tieteenaloilla. Opetusministeriön julkaisuja 2008:33. Rajavaara M. (2007). Vaikuttavuusyhteiskunta. Sosiaalisten olojen arvostelusta vaikutusten todentamiseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 84. Helsinki: Kelan tutkimusosasto. Sivertsen, G. (2016). Patterns of internationalization and criteria for research assessment in the social sciences and humanities. Scientometrics, 107(2), 357–368. Reetta Muhonen on tutkijatohtori Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus TaSTIssa Tampereen yliopistossa. Janne Pölönen on suunnittelija Julkaisufoorumissa Tieteellisten seurain valtuuskunnassa. SUURI NOBEL-KESKUSTELU Millä eväillä maailmankuulut tiedepalkinnon napattiin vuonna 2016? Torstaina 13.10. klo 17.00-18.30 Sanomatalon Mediatori (Töölönlahdenkatu 2, Helsinki) Suomalaiset huippuasiantuntijat kertovat kansantajuisesti vuoden 2016 Nobel-palkittujen tutkimusten aiheista, tekijöistä, saavutuksista sekä niiden merkityksestä. Tilaisuuden juontavat Jukka Ruukki (HS Tiede) ja Tiina Raevaara (Suomen tiedetoimittajain liitto). Paikkoja rajoitetusti. Vapaa pääsy. Järjestäjät: Helsingin Sanomat, Tiedeakatemiain neuvottelukunta, Suomen tiedetoimittajain liitto, Suomalainen Tiedeakatemia, Suomen Tiedeseura, Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland ja Teknillisten Tieteiden Akatemia Suuri Nobel-keskustelu suorana lähetyksenä HSTV:ssä. artikkeli T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 19 t e rv etuloa verkkokauppaamme Tutkittua tietoa Gaudeamukselta gaudeamus.pikakirjakauppa.fi Ilkka Hanski Hallanaro ym. (toim.) Gothóni & Siirto (toim.) Juho Saari (toim.) Tutkimusmatkoja saarille Metsän salainen elämä Pakolaisuudesta kotiin Yksinäisten Suomi Maailmanlaajuisesti arvostetun ekologin mukaansatempaava kertomus elämäntyöstään ja vaikuttava puheenvuoro luonnon monimuotoisuuden vaalimisen puolesta. Seikkailumatkalla suomalaisessa metsässä eteen aukeaa pienten ja piilottelevien eliöiden ihmeellinen maailma. Mitä tiedämme niistä tuhansista lajeista, jotka elävät suojassa ihmisten katseilta? Pakolaiskriisi muuttaa maailmaa pysyvästi. Teos kokoaa yksiin kansiin tietoa pakolaisuuden eri vaiheista sitä synnyttävistä tekijöistä aina oman paikan löytämiseen uudessa kotimaassa. Pohtii yksinäisyyttä ja sen vaikutuksia elämänlaatuun, kansanterveyteen, aivoihin ja mieleen 2010-luvun Suomessa. Kuinka yksinäisyyttä voisi vähentää? Mitä on yksin jääminen parisuhteessa ja lapsuudessa? Hanna-Kaisa Hoppania ym. Miia Ijäs Carl-Gustav Lindén Malin Grahn-Wilder (toim.) Hoivan arvoiset Varjoista valtaistuimelle Nokian valtakunta Skeptisismi Kuinka Nokia vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan? Keille vaalirahat menivät? ”Hullujen vuosien” aikana koko Suomi viritettiin suuryhtiön taajuudelle taloudessa, politiikassa ja hallinnossa. Syventyy epäilyn ja etsimisen filosofiaan antiikista nykypäivään. Mitä jos maailma ei olekaan sellainen, millaiseksi sen kuvittelemme? Mitä oikeastaan tarkoitamme ”tiedolla”? Kenen tietoa se on? Hoivan järjestämiseen yhteiskunnassa ei ole yhtä oikeaa tietä. Teos puntaroi niin väestön ikääntymisestä seuraavan hoivakriisin taloudellisia vaikutuksia kuin hoivan laatua ja eettisiä ulottuvuuksiakin. 20 Historian katveeseen jääneen Anna Jagellonican vaiheiden kautta sukelletaan valtapelien, diplomatian sekä renessanssikulttuurin kuohuihin 1500-luvun Itämeren valtapiirissä. TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 artikkeli ROOMAN METALLIAITTA PYRENEITTEN NIEMIMAALLA Hispania, Pyreneiden niemimaa, oli metallien saannin kannalta Rooman valtakunnan tärkeimpiä alueita. Niemimaalla oli satoja kaivoksia ja useita suuria kaivoskeskittymiä. Monien metallien tuottamisessa Hispania oli Rooman valtakunnalle ajoittain korvaamaton. Kaivostoiminta kukoisti useita vuosisatoja, mutta romahti 200-luvulla jKr. PEKKA T. HEIKURA T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 21 K ultaa, hopeaa, kuparia, lyijyä, tinaa, rautaa ja elohopeaa – kaikkia näitä metalleja tuotettiin suuria määriä Pyreneiden niemimaalla, roomalaisittain Hispaniassa, Rooman valtakunnan tarpeisiin sen kukoistusaikana (n. 200 eKr. – 250 jKr.). Vähäisemmässä määrin tuotettiin myös muita mineraaleja, kuten obsidiaania, alabasteria ja malakiittia. Kultaa, hopeaa, kuparia ja tinaa hankittiin rahanlyönnin tarpeisiin (ks. Heikura 2015, s. 27–28). Lyijyä käytettiin kaupunkien vesijohtojen ja kauppalaivojen rakentamisessa. Rooma oli rautakulttuuria ja raudan tarve (työkaluihin ja aseisiin) oli suuri. Elohopeaa tarvittiin veistosten maalaamiseen ja todennäköisesti myös kullan talteen ottamiseen ekstrahoimalla. Hispaniassa tiedetään olleen satoja kaivoksia. Ranskalaisen Claude Domerguen kokoamassa luettelossa kaivospaikkoja on peräti 565 (Domergue 1987). Hispanian kaivostoiminnan merkitystä korostaa se, että aina kun kysymys oli kaivoksista ja metalleista, antiikin historioitsijat ja maantieteilijät viittasivat useimmiten Hispaniaan. Roomalaisille Hispania oli todellinen Eldorado – samassa merkityksessä kuin kultaa ja hopeaa tuottava Amerikka oli espanjalaisille 1500- ja 1600-luvulla. Hispanian kaivosalueet Roomalaiset saivat pysyvän jalansijan Pyreneiden niemimaalla toisen puunilaissodan aikana (218– 201 eKr.). Vuoteen 206 eKr. mennessä niemimaan itä- ja eteläosat siirtyivät sodan hävinneeltä Karthagolta Rooman haltuun. Koko Hispanian valloitus kesti kuitenkin lähes 200 vuotta. Täydellisesti niemimaa oli roomalaisten käsissä keisari Augustuksen (30 eKr. – 14 jKr.) aikana vuonna 19 eKr. Kun karthagolaiset oli häädetty Hispaniasta, roomalaiset aloittivat heti sen malmivarojen hyödyntämisen. Historioitsija Titus Liviuksen (50 eKr. – 17 jKr.) mukaan sen kaivokset tuottivat alusta lähtien huomattavia määriä hopeaa ja kultaa (Liv. 28,38,5; 31,20,7; 32,7,4). Merkittävimmät kaivokset olivat Carthago Novan (nyk. Cartagena) alueella (hopeaa ja lyijyä), Sierra Morenan vuoristossa (hopeaa, lyijyä, kuparia ja kultaa), Río Tintossa (hopeaa, lyijyä ja kuparia) sekä Tharsiksessa (hopeaa, lyijyä ja kuparia). Lisäksi nykyisen Portugalin alueella Vipascassa 22 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 (Aljustrel) oli tärkeitä hopea-, kupari- ja mahdollisesti myös kulta- ja rautakaivoksia. Merkittävä kaivos oli myös Sisapossa (Almadén), jonka punaisesta sinoberimalmista saatiin elohopeaa. Tinaa kaivettiin Lusitaniassa ja Gallaeciassa eli Pyreneiden niemimaan länsi- ja luoteisosissa monesta eri paikasta. Tinan tuotannossa ei ole havaittavissa mitään suuria yksittäisiä kaivoskeskittymiä. Samaa voi sanoa raudan tuotannosta. Etelä-Espanjan hopea ja lyijy Polybiokseen (200–118 eKr.) nojautuen kreikkalainen historioitsija ja maantieteilijä Strabon (64 eKr. – 23 jKr.) kertoo, että Carthago Novan kaivosalueen ympärysmitta oli 400 stadionia eli 18 kilometriä (stadion oli 185 metriä). Kaivoksilla oli jopa 40 000 työntekijää (Polybios 34,9,8; Strabon 3,2,10). Kaivostoimintaa pyörittivät yksityiset henkilöt tai yksityiset yhtiöt. Río Tinton tuotannon määrästä saa jonkinlaisen viitteen jäljelle jääneistä kuonakasoista. Sulimokuonan määräksi on arvioitu 15–20 miljoonaa tonnia. Vaikka tarkkaa arviota ei voida antaa, kaivosten päätuotteen, hopean, tuotannon on täytynyt olla Río Tintossa varsin huomattava (ks. Mäkinen 1933 s. 35). Carthago Novassa hopean tuotanto oli Strabonin mukaan 25 000 drakhmaa päivässä (Strabon 3,2,10). Arkeologiset löydöt osoittavat, että Cartagenan ja Sierra Morenan hopea- ja lyijyesiintymien hyödyntäminen oli intensiivisimmillään toisen vuosisadan lopusta eKr. noin vuoteen 50 jKr. eli Tasavallan loppupuolella ja aivan keisariajan alussa (Domergue 1990, s. 179–224). Tänä ajanjaksona Rooma muuttui rahayhteiskunnaksi ja hopeisten denaarien tarve oli hyvin suuri. Laajeneva Rooman valtakunta tarvitsi kaupan lisääntyessä eneneviä määriä myös lyijyä laivojen rakentamisessa, erityisesti laivojen puisten runkojen vuoraamiseen. Lisäksi kasvava Rooman kaupunki ja muut isot kaupungit tarvitsivat paljon lyijyä vesijohtojen rakentamiseen. Vaikka kivestä tehdyt akveduktit toivat vettä kaupunkeihin, niiden sisällä vesi johdettiin lyijy- tai keramiikkaputkilla asukkaille, julkisiin rakennuksiin ja kylpylöihin (Trincherini ym., s. 3). Vain Hispanian eteläosa pystyi tyydyttämään artikkeli Rooman lyijyn tarpeen. Britannian, Germanian ja Balkanin esiintymät eivät olleet vielä tällöin Rooman hallussa, vaan vasta keisariaikana. Lyijyharkkoja kuljettaneiden laivojen haaksirikoista voidaan päätellä, että Carthago Novan alueen lyijyn tuottajien kauppa ulottui koko läntisen Välimeren alueelle. Yksin Mal di Ventren saaren lähellä uponneesta laivasta on löytynyt 1 500 Carthago Novasta peräisin ollutta lyijyharkkoa, joiden paino oli 45 tonnia. Espanjalaisen lyijyn huippuaikaa oli toisen vuosisadan loppu ja viimeinen vuosisata eKr. Etelä-Espanjan kaivoksilla oli paljon työntekijöitä ja valtion voitot lyijy-, hopea- ja kultakaivoksista olivat huomattavia. Roomalainen kaivostekniikka Roomalaiset etsivät uusia malmiesiintymiä havainnoimalla maaperää. Strabonin mukaan Hispanian malmialueiden metallien runsaus sekä maaperän kivisyys ja köyhyys johtuivat samasta syystä (Strabon 3,2,3). Plinius vanhempi toteaa puolestaan, että ne Hispanian vuoret, jotka olivat kuivia ja hedelmättömiä, joissa mikään ei kasva, tuottivat kultaa (Plinius 33,67). Malmeja oli siis hedelmättömillä seuduilla ja vuorilla. Nykyajan geologinen tietämys osoittaa, että roomalaiset malminetsijät tiesivät, missä Hispanian malmiesiintymät olivat ja että Strabon ja Plinius olivat kutakuinkin oikeassa (Anguilano, s. 2–3). Roomalaiset malminetsijät tiesivät myös, että hopeaa esiintyi usein lyijyn malmimineraaleissa, erityisesti hopeaa sisältävässä lyijyhohteessa, jota on Cartagenassa ja Sierra Morenassa. Jos taasen kultaa löytyi joen rannalta, kultasuoni, mistä hiput olivat peräisin, voitiin löytää seuraamalla jokea pitkin ylöspäin. Jos maan pinnalta löytyi malmia, voitiin paikalle perustaa avolouhos tai kaivaa lyhyitä tunneleita. Roomalaisten kaivokset olivat usein pelkästään avolouhoksia. Suuren työmäärän takia syvällä kovassa kalliossa olevia malmeja kannatti hyödyntää yleensä vain, jos ne sisälsivät kultaa tai hopeaa. Kun sopiva paikka oli löytynyt, kaivettiin kallioon aluksi pystysuora kuilu, jota laajennettiin maan alla vaakasuoraksi tunneliksi, kun malmisuoni oli löytynyt. Joskus kaivettiin vuoren kyljestä vaakasuora tunneli. Työskentely tällaisissa kaivoksissa oli epäilemättä kovaa työtä. Kallion louhinnassa käytettiin artikkeli rautaisia lekoja, kiiloja ja hakkuja. Kalliota murrettiin myös tulen ja etikan avulla (Plinius, Naturalis Historia 33,71; Vitruvius, De Architectura 8,3,19). Irrotettu malmi kerättiin sankoihin, koreihin tai säkkeihin. Malmi kuljetettiin ylös maan pinnalle tikapuita pitkin. Täytetty säiliö voitiin vetää ylös kuilusta myös köyden avulla. Roomalaisten ei tiedetä käyttäneen pyörällisiä kärryjä. Roomalaisten kaivosten isoja ongelmia olivat valaistus, ilmanvaihto ja kuivatus. Valaistukseen käytettiin öljylamppuja ja soihtuja. Ilmanvaihtoa parannettiin kaivamalla kaivoskuilun viereen yhdensuuntainen ilmanvaihtokuilu. Lämmin ilma nousi kaivoskuilusta ilmanvirtauksen mukana ylöspäin ja tilalle tuli ulkoa viileämpää ilmaa. Vettä nostettiin ylös paitsi vesitiiviillä koreilla, pronssisilla tai puisilla sangoilla myös ruuvipumpuilla ja vesipyörillä. Ajanlaskumme vaihteessa elänyt Diodoros Sisilialainen kertoo historiateoksessaan (5,37,3–4), että ruuvipumpulla pumputtiin hämmästyttäviä määriä vettä Río Tinton kaivoksista. Río Tintossa käytettiin myös vesipyöriä. Sieltä on löytynyt korkeussuunnassa kahdeksan paria vesipyöriä, jotka pystyivät nostamaan vettä ylöspäin 30 metriä (Landels 1985, s. 55–56). Louhittu malmi käsiteltiin sulatusuuneissa. Antiikin maailmassa esimerkiksi hopeamalmeja käsiteltiin lisäämällä niihin lyijyä tai lyijymalmeja. Sula lyijyn ja hopean seos hapetettiin ensin ilmalla avoimessa uunissa. Syntynyt lyijyoksidi kaadettiin sitten sulana päältä pois. Lyijystä vapaaksi ja puhtaaksi jäänyt hopea ( joka ei hapetu) kerättiin talteen. Jos taasen hopeaa otettiin talteen hopeaa sisältävästä lyijymalmista, oli prosessi vaikeampi. Koko lyijymäärä piti hapettaa ennen kuin malmissa pieninä määrinä esiintynyt hopea saatiin talteen. Corta Lagon kaivosta Río Tinton alueella tutkineen Lorna Anguilanon mukaan roomalaiset perivät paikallisten asukkaiden, foinikialaisten ja karthagolaisten käyttämän lyijy-hopea-sulatusmenetelmän ja tekivät siihen ilmeisesti vain vähäisiä muutoksia. Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin edeltäjiään paremmin malminsulatusprosessin ”kemiaa” ja ”metallurgiaa” onnistuen saamaan aikaan kontrolloidun sulatuksen, joka mahdollisti taloudellisesti edullisen malmin hyödyntämisen (Anguilano). T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 23 Antiikin aikana ilmeisesti myös tiedettiin, että elohopea sopi hyvin kullan talteenottamiseen murskatusta malmista. Elohopea oli siten tärkeä metalli kullan valmistamisessa (ks. Plinius, 33,99). Roomalaiset osasivat valaa kultaa, hopeaa, kuparia ja tinaa. Sen sijaan heidän rautansa oli takorautaa. Valurautaa ja valuterästä ei tunnettu. Takorautaa osattiin kyllä pintakarkaista. Kullan kimallus Cartagenan kaivosten tuotannon huippuaika oli ohitse ensimmäisellä vuosisadalla ( jKr.). Muualla Hispanian eteläosissa tuotanto jatkui edelleen merkittävänä. Ensimmäisen vuosisadan puolivälistä lähtien alettiin Hispanian luoteisosassa sijainneita kultaesiintymiä hyödyntää voimallisesti. Plinius vanhemman (23–79 jKr.) mukaan kullan tuotanto oli huomattavaa; pelkästään vesivoimaa hyödyntävällä arrugia-menetelmällä tuotettiin vuosittain Asturiassa, Gallaeciassa ja Lusitaniassa 20 000 naulaa (vicena milia pondo) eli 6,5 tonnia kultaa. Asturia tuotti eniten (Plinius, 33,78). Määrästä pystyttiin valmistamaan 900 000 kultakolikkoa (Domergue 1990). Nykyaikana on arvioitu, että pelkästään Duernan laaksosta saatiin vuosittain 3 000 kg kultaa 130 vuoden ajan. Hispanian luoteisosa tuotti ehkä seitsemän prosenttia Rooman valtion tuloista Flavianusten keisarisuvun (69–96 jKr.) aikana (ks. Edmondson 1989, s. 88). Poliittisen ja taloudellisen merkityksensä vuoksi kultaesiintymien hyödyntämisestä Hispanian luoteisosassa huolehti valtio. Kultaesiinty mien merkitystä korostaa myös se, että keisariaikana Hispanian ainoa legioona Legio VII Gemina oli sijoitettu sinne. Tämän vuoden 70 jKr. tienoilla perustetun legioonan varuskuntapaikasta nykyinen León on saanut nimensä. Kullan tuotannossa Pyreneiden niemimaan luoteisosa oli tärkein alue Roomalle. Toiseksi tärkein oli Daakian Apuseni-vuorilla (nyk. Romanian Transilvaniassa) sijainnut Alburnus Maior. Daakia valloitettiin vuonna 107, ja se pysyi Rooman hallussa aina vuoteen 271 jKr. saakka, jolloin siitä luovuttiin. Mainittava kultakaivos oli myös Walesissa sijainnut Dolaucothin kaivos – ainoa Britanniassa. Noricumista (nyk. Itävalta) saatiin kultaa huuhtomalla. 24 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Plinius ja arrugia-menetelmä Plinius vanhemman mukaan kullan tuotannossa käytettiin kolmea menetelmää. Yksinkertaisin oli kultahippujen käsinhuuhdonta jokien rantahiekasta tai -sorasta. Toinen oli tunneleiden (cunei) kaivaminen kallioon, jossa oli kultaa sisältäviä kvartsijuonia. Louhittu malmi vaati tällöin lisäprosessoinnin. Suuritöisin ja ilmeisesti roomalaisten omaa keksintöä oli vesivoimaa hyödyntävä ja Pliniuksen arrugiaksi nimeämä menetelmä. Plinius kuvaa menetelmää varsin tarkasti ”Luonnonhistoriassaan” (Naturalis Historia, 33,70–78). Vuoren sisään kaivettiin ensin pitkiä käytäviä (cuniculi), joilla vuori tehtiin ontoksi. Kaivutyö kesti useita kuukausia. Vuorta estettiin romahtamasta kaivamatta jätetyillä maakaarilla (fornices). Pliniuksen mukaan kaivosmiehet kutsuivat tätä työskentelytapaa arrugiaksi. Kun käytäviä oli tarpeeksi, tukevat maakaaret hakattiin rikki. Vuori romahti kasaan. Syntynyttä sorakasaa huuhdeltiin sitten voimakkailla vesisuihkuilla. Vesi syöstiin alas kaivoksen yläpuolelle rakennetuista tankeista. Säiliöt saivat vetensä paikalle johdetuista kanavista. Säilyneiden akveduktien jäännösten perusteella voidaan päätellä, että akveduktit toivat vettä kaivospaikalle päivässä jopa useita kymmeniä miljoonia litroja. Pliniuksen mukaan vesisyöksy oli niin voimakas, että se pystyi liikuttamaan isojakin vierikiviä. Vesi ohjattiin pitkiin vesikouruihin, joista kultakimpaleet (massae) tarvitsi vain kerätä talteen. Muuta prosessointia, sulatusta, ei tarvittu. Pliniuksen mukaan kultahippujen joukossa saattoi olla jopa yli 10 naulan eli yli kolmen kilogramman painoisia kimpaleita (palagae, palacurnae). (Naula, lat. libra, oli 327 grammaa.) Pliniuksen arrugia-kuvaus sopii hyvin jokien synnyttämiin syviin alluviaalikerrostumiin (deep secondary alluvial deposits, Bird 2004). Kultaa sisältävät sorakerrostumat ovat tarpeeksi kovia, jotta niihin voidaan kaivaa käytäviä. Toisaalta ne ovat tarpeeksi pehmeitä, jotta niitä voidaan huuhdella vedellä. Pliniuksen kuvaukseen vuorien luhistumisesta (ruina montium) ja vesihuuhtelusta sopivat parhaiten Las Médulasissa ja La Leitosassa sijaitsevat kaivosten jäänteet (Bird 2004). Río Silin varrella artikkeli sijaitseva Las Médulas on nykyään Unescon perintökohde. Kokonaisuutena alluviaalikerrostumien hyödyntäminen näyttää kaivosjäänteiden perusteella olleen hyvin laaja-alaista erityisesti Cordillera Cantabrica -vuoriston eteläpuolella, silloisen Asturica Augustan (nyk. Astorga) ympäristössä. Hiljattain ovat lentokoneeseen asennetulla LiDAR-laserlaitteella (Light Dedection and Ranging laser system) tehdyt havainnot osoittaneet, että kaivostoiminta on ollut alueella jopa aikaisemmin tiedettyä laajempaakin. Eria-joen laaksosta on löydetty jälkiä ennen tuntemattomista vesialtaista ja kanavista. Jäänteet ovat olleet kasvillisuuden ja viljapeltojen alla piilossa. Löydöt osoittavat, että kullan tuotanto on ollut alueella mittavaa. Roomalaiset ovat kääntäneet kullan huuhtelua varten jopa jokien suuntaa kokonaan uudelleen (Fernández-Lozano ym. 2015). Pliniuksen mukaan roomalaiset käyttivät sekä kovassa kalliossa että alluviaalikerrostumissa olevan kvartsin tai piikiven (silex, kvartsiittia?) murtamiseen tulta ja etikkaa sekä fractariaksi kutsuttuja rautaisia murskauslaitteita. Hän mainitsee työvälineinä myös kiilat. Kaivaminen oli epäilemättä erittäin kovaa ja vaarallista työtä. Pliniuksen kuvaus Hispanian luoteisosan kaivoksista perustunee hänen paikan päällä hankkimiinsa tietoihin. Hänhän oli vuosina 72–74 jKr. prokuraattorina Tarraconensis-provinssissa, jonka luoteisosaan kultaesiintymiä omaavat Asturia ja Gallaecia kuuluivat. On uskottavaa, että Plinius näki myös omin silmin Las Médulasin tai jonkun muun samanlaisen kaivoksen toiminnassa. Valtio valvoi toimintaa Kaivostoiminta oli ainakin keisarivallan aikana valtion tiukasti valvomaa. Asturian ja Gallaecian kaivostoimintaa valvoi erityinen ritarisäätyinen prokuraattori, jota auttoivat keisarilliset vapautetut orjat (liberti) virkanimikkeellä procuratores metallorum. Kaivosaluetta ei siis valvonut Hispania Tarraconensis -provinssin talousasioista vastaava prokuraattori muiden tehtäviensä ohella vaan nimenomaan kaivosasioihin erikoistunut viranhaltija apulaisineen (Edmondson 1989, s. 88–89). Vispascan kaivosalueesta (Metallum Vipascense), jota hallinnoi myös prokuraattori, on säily- artikkeli nyt kaksi kaivostoimintaa koskevaa pronssitaulua (Vipasca I ja II) keisari Hadrianuksen hallituskaudelta (117–138 jKr.). Malminetsijä, joka otti kupari- tai hopeakaivoksen louhittavakseen, sai esiintymän puoliksi ilmaiseksi. Toisesta puolesta oli maksettava pieni maksu keisarilliseen rahastoon (fiscus). Kuparikaivoksia koskevan maksun suuruudesta ei ole säilynyt dokumenteissa tietoa. Hopeakaivoksista suoritus oli kuitenkin 4 000 sestertiusta. Tämä oli nykyrahassa ehkä noin 8 000 euroa (yksi sestertius vastasi ostovoimaltaan kahta nykyaikaista euroa, ks. Angela 2011, s. 329). Kaivosten tuottamasta voitosta oli lisäksi maksettava puolet keisarilliseen rahastoon (ks. Flach 1979; Domergue 1983). Dokumenteista voidaan päätellä, että kaivostoimintaa pyörittivät yksityiset yrittäjät. Työvoimana oli sekä orjia että vapaita työntekijöitä. Malmia sai kuljettaa kaivoksista sen käsittelypaikoille vain päivällä. Tähän määräykseen oli ilmeisesti syynä paitsi työturvallisuus myös varastelun, salakuljetuksen ja verojen välttelyn ehkäiseminen. Yökuljetuksiin syyllistynyt joutui maksamaan 1 000 sestertiuksen sakot. Varastelevat orjat ruoskittiin, vapaat menettivät omaisuutensa. Molemmat karkotettiin lisäksi iäksi kaivokselta. Kokonaisuutena Hispanian kaivoksilla käytettiin ilmeisesti paljon orjia varsinkin Rooman vallan alkuaikoina. Orjia saatiin niemimaan valloitussotien yhteydessä voitetuista viholliskansoista. Rikollisten tuomitseminen ad metalla -kaivoksiin eli vuorikaivoksiin ja louhoksiin oli Rooman valtakunnassa myös yleistä. Niemimaan luoteisosissa käytetyssä työvoimassa lienee ollut runsaasti vapaita. Kaivostoiminnalla oli mahdollista myös rikastua. Historioitsija Tacitus (n. 55–120 jKr.) kertoo Keisarillisen Rooman historiassaan (Annales), että Hispanian rikkain mies keisari Tiberiuksen (14–37 jKr.) aikana oli kupari- ja kultakaivoksia omistava Sextus Marius. Tacituksen mukaan Tiberius syytti Sextus Mariusta sukurutsauksesta tyttärensä kanssa, ja hänet surmattiin. Sextus Mariuksen turmioksi koitui tosiasiassa hänen valtava omaisuutensa. Tiberius otti hänen kaivoksensa omaan käyttöönsä (Tacitus, Annales 6,19,1). Rahanhimon sijasta toimenpiteelle oli todellisuudessa järkevät perusteet. Corduban (nyk. Córdoba) lähellä sijainneet kaivokset T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 25 siirrettiin keisarin haltuun todennäköisesti sen vuoksi, että Hispanian keisarillisten provinssien hoidosta koitui raskaita kuluja keisarilliselle rahastolle (Lewick 1985, s. 79). Hispanian kaivostoiminnan romahdus Hispanian kaivostoiminta kukoisti intensiivisenä aina 200-luvulle saakka. Sitten tapahtui romahdus. Tosin Río Tinton kaivoksille olivat ilmeisen kohtalokkaita jo vuodet 171–173, jolloin pohjoisafrikkalaiset maurit hyökkäsivät alueelle. Rooma menetti tilapäisesti alueen hallinnan. Kaivostoiminta rappeutui, vaikka ei ilmeisesti täysin lakannut. Monien tutkijoiden mukaan Hispanian talou delle ja kaivostoiminnalle oli erityisen tuhoisa frankkien vuonna 256 tekemä hävitysretki. Frankit murtautuivat tällöin Rooman rajan yli Reinillä. He tunkeutuivat ensin Galliaan, sitten Hispaniaan ja päätyivät aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Tuhot Hispanian kaupungeissa ja maatiloilla niemimaan eteläosaa (Baetica) lukuun ottamatta olivat huomattavia. Todennäköisesti myös kaivostoiminta kärsi (Blasquez 1964, s. 78, 164– ja 172; Blasquez 1974–1975, s. 253; MacMullen 1988, s. 27– 28 ja s. 226 viitteet 91–92). Tutkijoiden keskuudessa vallitsee selvä konsensus siitä, että Pyreneiden niemimaan luoteisosan mittava kaivostoiminta käytännössä lakkasi 200-luvun puolimaissa. Vain pienimuotoista toimintaa jäi tämän jälkeen enää jäljelle (Edmondson 1989, s. 89). Kokonaisuutena Hispanian kaivoksista näyttää olleen toiminnassa 200-luvun jälkeen enää vain yksi kymmenestä (Domergue 1990, s. 215–224; McCormick 2003, s. 42 ja viite 4). Yleinen kaivostoiminnan lasku Kehitys Hispaniassa noudatti yleistä Rooman valtakunnan kehityssuuntaa. Metallien louhinnassa ja tuotannossa suuntaus osoitti selvästi alaspäin suurimmassa osassa Rooman valtakunnan läntisiä osia 200-luvulla ja sen jälkeen. Hispania ei ollut poikkeus. Esimerkiksi Britanniassa kukoistaneet raudantuotantopaikat, Wealdin alue Kentissä ja Forest of Dean Clouchesterissä, näivettyivät selvästi 200-luvulla. 26 raudantuotantopaikasta Wealdissa selvisi vuoden 300 yli vain kolme (ks. McCormick 2003, s. 42 ja viite 4). Noin vuoden 200 tienoilta lähtien eri metallien 26 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 tuotantopaikkojen määrä väheni jyrkästi Rooman valtakunnan luoteisosissa. Sata vuotta myöhemmin vain pieni murto-osa aikaisemmista paikoista oli yhä toiminnassa. Numismaattinen todistusaineisto viittaa siihen, että Dolaucothissa kultaa tuotettiin sentään ainakin jossain määrin aina Gratianuksen hallitusaikaan (375–383 jKr.) saakka (Edmondson 1989, s. 92) Rooman valtakunnan on perinteisesti katsottu olleen vakavassa kriisissä 200-luvulla. Valtakuntaa repivät sisällissodat ja germaanit tekivät suuria hävityksiä. Tuhoa teki myös vuosina 250/251–270 riehunut kulkutautiepidemia, Cyprianuksen rutto. Jo tätä ennen vuosina 165/166–189 valtakuntaa oli koetellut vakava Antoninuksen ruttona tunnettu kulkutautiepidemia (ks. Heikura 2002, s. 33–39). Vaikka mistään väestökatastrofista ei voida puhua, väestön määrä laski ja talouden koko pieneni. Kaivostoiminnan heikkenemiseen on voinut olla syynä suoranaisten hävitysten ohella myös väestön vähenemisestä johtuva työvoimapula. 300-luvulla työvoimapulaa kiihdytti vielä valtion kaivosmiehiin kohdistama raskas verotus, ja he alkoivat paeta velvollisuuksiaan. Väestömäärän laskiessa ja talouden koon pienentyessä tarvettakaan metalleille ei ilmeisesti entisen tapaan enää ollut. Kaivosten ja malmisulattojen määrä väheni ja tuotannon volyymi romahti. 200-luvun jälkeen metallien tuotanto oli Rooman valtakunnassa olennaisesti aikaisempaa pienimuotoisempaa. Valtakunnan itäosat selvisivät länsiosia selvästi paremmin. Rooman valtakunnan kaivostoiminnan romahduksesta on saatu lisätodisteita yllättäviltä tahoilta. Antiikin Rooman metallien sulatusmenetelmät eivät olleet kovin tehokkaita. Huomattava määrä metalleja menetettiin ilmansaasteiksi. Grönlannissa suoritetuista jääkairauksista tehdyt saastelöydöt viittaavat mittavaan nousukauteen kahtena ensimmäisenä vuosisatana jKr. Kaivostoiminnasta peräisin olleiden, ilmakehään siirtyneiden ja jäähän päätyneiden lyijy- ja kuparihiukkasten vähentyneen määrän perusteella voidaan päätellä, että kaivostoiminta laski selvästi 200-luvulla ja sen jälkeisen myöhäisantiikin aikana. Samanlaisia laskusuunnasta kertovia havaintoja on tehty sveitsiläisestä turvesuosta. Rooman huippukauden jälkeen alin kohta lyijyn ( ja toden- artikkeli näköisesti myös hopean) valmistuksessa saavutettiin noin vuosina 648–988 jKr. (ks. McCormick 2003, s. 53). Rooman kautta seurasi siis varhaiskeskiajalla kaivostoiminnan syvä lama. Rooman valtakunnan kukoistava metallien tuotanto, joka oli ainakin raudan osalta ilmeisesti suurempi kuin Kiinassa, katosi. Länsi-Rooma lakkasi olemasta vuonna 476 – sinetti pitkään jatkuneelle alamäelle. Tässä vaiheessa Hispania oli jo germaanikansoihin lukeutuneiden visigoottien ja sveebien hallussa. LÄHTEET Diodorus Siculus, Bibliotheke historike. Diodorus of Siculus with an English translation by Oldfather, C. H. in twelve volumes, III, Book IV.59 – VIII. The Loeb classical Library. William Heinemann Ltd 1961. Livius, Titus, Ab urbe condita. Livy with an English translation in fourteen volumes. The Loeb classical Library. William Heinemann Ltd 1967. Plinius Secundus, Naturalis Historia. C. Plinius Secundus d. Ä Naturkunde: Lateinisch – Deutsch. Buch 33: Metallurgie. Herausgegeben und übersetzt von König, R. in Zusammenarbeit mit Winkler, G. Artemis Verlag 1984. Polybius, Historiai. The Histories, Books 28–39. Translated by Paton, W.R., revised by Walbank, F.W. and Habicht , C. The Loeb classical Library. Harvard University Press. London 2012. Strabon, Geografia. Strabons Geografika, Band 1: Buch I-IV: Text und Übersetzung. Mit Text und Kommentar herausgegeben von Radt, S. Vandenhoek & Ruprecht 2002. Tacitus, P. Cornelius, Annales. Annalen: Lateinisch und deutsch herausgegeben von Heller, E. Artemis Verlag 1982. Vitruvius, M. Pollio, De architectura. On Architecture, Edited from the Harleian manuscript 2767 and translated into English by Granger, F. in two volumes. The Loeb classical Library. William Heinemann Ltd 1962. KIRJALLISUUS Angela, A. (2011): Päivä antiikin Roomassa. Suomentanut Terhi Havila. Art House. Anguilano, L.: Roman Lead Silver Smelting at Rio Tinto. A case study of Corta Lago. University College of London. UCL Discovery: www.discovery-ucl.ac.uk/1348305/1/1348305.pdf. Bird, D. (2004): Pliny´s Arrugia. Water Power in Roman GoldMining. Mining History: The Bulletin of the Peak District Mines Historical Society. Volume 15, Nos. 4/5: http://www. goldchartsrus.com/papers/PlinysArrugia-WaterPowerInRomanGoldMining.pdf artikkeli Blasquez, J. M. (1964): Estructura economica y social de Hispania durante la anarquia military y el bajo imperio. Blasquez, J. M. (1974–1975): Ciclos y temas de la Historia España: la Romanizacion 1–2. Blasquez, J. M. (1975): Historia social y economica de la España Romana: segunda parte: siglos III–IV. De Cortábazar, F., Vesga, J.(2002): Breve historia de España. Historia Alianza Editorial. Domergue, C. (1983): La Mine antique d´Aljustrel (Portugal) et les tables de bronze de Vipasca. De Boccard. Domergue, C. (1987): Catalogue des mines et des fonderies antiques de la Péninsule Ibérique. 2. vol. et une pochette de cartes. Publications de la Casa de Velázques, Série Archéologie VIII, XI. Domergue, C. (1990): Les mines de la Péninsule Ibérique dans l´antiquité romaine. Collection de l´Ecole Francaise de Rome, 127. Domergue, C. (2008): Les mines antiques: la production de métaux aux époques grecque et romaine. Picard. Edmondson, J. C. (1989): Mining in the Later Roman Empire and beyond. Continuity or Distruption?, JRS 79, 84–102. Engels, S. ja Nowak, A. (1992): Kemian keksintöjä. Alkuaineiden löytöhistoria. Suomentanut Jouko Koskikallio. Fernández-Lozano, J., Gutiérrez-Alonzo, G., Fernandez-Morán, M. (2015): Using airborne LiDAR sensing technology and aerial orthoimages to unravel roman water supply systems and gold works in NW Spain (Erial valley; Léon). Journal of Arhaeological Science 53, 356–373. Flach, O. (1979): Die Bergwerksordnungen von Vipasca, Chiron 9, 399–. Heikura, P. T. (2015): Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha Rooman valtakunnassa. Tieteessä tapahtuu 1, 25–32. Heikura P. T. (2002): Kaksi epidemiaa: aiheuttivatko kulkutaudit Rooman valtakunnan tuhon?, Tieteessä tapahtuu 7, 33–39. Landels, J. G. (1985): Antiikin insinööritaito. Suomennos K. Hirvonen. Insinööritieto Oy. Lewick, B. (1985): The Government of the Roman Empire. A Sourcebook. Croom Helm. MacMullen, R. (1988): Corruption and the Decline of Rome. Yale University Press. New York. McCormick, M. (2003): Origin of the European Economy. Communications and Commerce AD 300–900. Cambridge University Press. Reprinted. Cambridge. Mäkinen, E. (1933): Keksintöjen kirja III: Vuoriteollisuus ja metallien valmistus. WSOY. Trincherini, P.R., Domergue, C., Manteca, I., Nesta, A., Quarati, P.: The identification of lead ingots from the Roman mines of Cartagena (Murcia, Spain): the role of lead isotope analysis. www.arxiv.org/pdf/1002.3557 Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tiedetoimittaja. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 27 Tiedetori avartaa maailmoja Tiedetori 2016 kutsuu Helsingin Kirjamessujen kävijät Takauma-lavalle torstaina 27.10. ja perjantaina 28.10. klo 10.30–20. Lisäksi Tiedetorin ohjelmaa on Kullervo-salissa perjantaina 28.10 klo 15.30–16.30. Lukuisien eri tiedetoimijoiden yhteistapahtuma Helsingin Kirjamessuilla tuo tiedettä ajankohtaisiin keskusteluihin. Tiedetorilla järjestetään kahden päivän aikana yhteensä 35 paneelia, esitelmää ja haastattelua. Ohjelma avaa niin kaivoksen merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa kuin ideologioita terrori-iskujen takana. Uutta tietoa on tarjolla myös roboteista ja tekoälystä sekä ilmakehästä ja näennäistieteestä – Kekkosta unohtamatta. Tiedetorilla pureudutaan myös paljon mediassa esillä olleeseen perheenyhdistämiseen. Koululaisille Tiedetori tarjoaa kiinnostavaa ohjelmaa heti aamusta. Heurekan Pop-up show avaa Tiedetorin torstaina ja perjantaina klo 10.30. Luvassa on eriskummallisia kokeita sekä huikeita tiedetemppuja. Heti Heurekan ohjelman jälkeen Tiedetorilla kuullaan eläinten ja ihmisten samankaltaisuudesta (to 27.10) sekä oppikirjojen historiasta (pe 28.10). Perjantaina keskipäivällä Tiedetorilla keskustellaan mm. historian opetuksesta, kielikylvystä sekä numeroarvioinnin hyvistä ja huonoista puolista. Helsingin kirjamessujen Pohjoismainen kirjallisuus -teemaa Tiedetori lähestyy tuomalla lavalle pohjoismaisen kirjallisuuden eksperttejä. Ebba Witt-Brattström, Kristina Malmio, Hadle Oftedaal Andersen ja Claus Elholm Andersen avaavat ruotsiksi Pohjoismaiden suurimman kirjallisuuspalkinnon taustoja. Minkälaisia keskusteluja käydään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon raadissa? Millä perusteella tärkeän palkinnon voittaja valitaan? Tuttuun tapaan Tiedetorilla jaetaan myös palkintoja. Torstaina selviävät Kanava-palkinnon saaja sekä Tieteen päivien ja Suomen aforismiyhdistyksen järjestämän tiedeaforismikilpailun voittajat. Torstaina julkistetaan myös Tieteen päivien 2017 ohjelma. http://www.tsv.fi/tiedetori 28 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 PROFESSORILUENNOT Helsingin yliopiston äskettäin nimitetyt professorit pitivät tervetuliaisluennot 25.5.2016. Niissä he kertoivat oman alansa haasteista ja ratkaisuista. Tässä kokonaisuudessa on kolme näihin luentoihin perustuvaa kirjoitusta. Timo Kaartinen edustaa sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, Jukka Pakkasvirta alue- ja kulttuurintutkimusta ja Marko Elovainio psykologiaa. artikkeli T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 29 ANTROPOLOGIAN KRIITTINEN HUMANISMI TIMO KAARTINEN Antropologia on Suomen nuorimpia yhteiskuntatieteen aloja, mutta suomalaiset tutkijat olivat alusta lähtien mukana luomassa antropologian kansainvälistä tutkimusperinnettä. Sen taustalla oli valistusfilosofia, jonka mukaan vieraan kulttuurin kohtaaminen oli itsetuntemuksen ja emansipaation lähde. Antropologia tutkii edelleen kulttuurin ja maailmankuvan eroja, mutta pyrkii samalla tunnistamaan muiden kulttuurien piirissä elävät ihmiset osana sitä historiallista ja poliittista todellisuutta, jossa tutkijat itse elävät. Antropologia on Suomen nuorimpia yhteiskuntatieteen aloja, jos mittarina käytetään oppituoleja. Vuonna 1981 sosiaaliantropologian professoriksi nimitetty Matti Sarmela oli ensimmäinen varsinainen alan professori Suomessa. Nyt kun minulla on kunnia ottaa vastaan tämä Matti Sarmelan alun perin hoitama professuuri, koen kuitenkin olevani osa paljon pidempää suomalaista tutkimusperinnettä. Suomalaiset tutkimusmatkailijat, kuten Matthias Castren, Johannes Granö ja Hilma Granqvist, tekivät jo 1800-luvulta lähtien uraauurtavaa työtä vieraiden kulttuurien parissa Siperiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Heistä merkittävin oli Edvard Westermarck, yksi modernin sosiaaliantropologian perustajana. Westermarck oli hyvin kansainvälinen henkilö, josta sanottiin, että hän asui joka vuosi puoli vuotta Suomessa, puoli vuotta Lontoossa ja puoli vuotta Marokossa. Suomessa Westermarck oli moraalifilosofian professori, mutta London School of Economicsissa hänellä oli keskeinen rooli modernin antropologian vakiinnuttamisessa erilliseksi oppiaineeksi. Marokko oli hänen tärkein kenttätyökohteensa. Westermarckia ei kuitenkaan pidetty ensisijaisesti Marokon-tutkijana, vaan hän oli tunnettu kulttuurien vertailusta ja yleisistä seksuaalisuuteen, etiikkaan ja moraaliin liittyvistä teorioista. Hän vertaili erilaisia maailmassa esiintyviä perhemuotoja ja päätyi yleistyksiin sisarusavioliittojen välttämisestä. Antropologia on yhteiskuntatiede, joka tutkii juuri tällaisia kysymyksiä. Sen tutkimuskohteena on sosiaalisen elämän moninaisuus. Antropologit tunnistavat, että ihmiselämässä on universaaleja piirteitä, kuten ravinnon tarve ja seksuaalisuus tai sellaiset 30 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 kognitiiviset kyvyt kuin puhetaito ja mielikuvitus. Vaikka ihmisyyteen liittyy tällaisia yleismaailmallisia piirteitä, ihmisten käyttäytymistavat ja arvot vaihtelevat eri yhteiskunnissa. Juuri näitä erilaisia inhimillisiä elämismaailmoja antropologia tutkii. Antropologisen tiedon luonne Yliopistojen oppiainejaotteluissa antropologia on selkeästi yhteiskuntatiede. Perusluonteeltaan antropologia on kuitenkin syvästi humanistista. Se on ihmisyyden perustutkimusta, joka tuottaa tietoa inhimillisten tunteiden, moraalikäsitysten, muistin ja arvojen universaaleista piirteistä ja eroista. Antropologisia teorioita on menestyksekkäästi sovellettu myös tutkijoiden omien yhteiskuntien ymmärtämiseen. Antropologian luonne kriittisenä humanismina edellyttää kuitenkin sitä, että sen piirissä tehdään nimenomaan vieraiden kulttuurien tutkimusta. Inhimillisten elämismaailmojen kuvaaminen edellyttää kenttätyötä, jossa tutkija astuu oman kulttuurisen ympäristönsä ulkopuolelle ja antaa sen vaikuttaa omaan persoonaansa. Vieraiden kansojen ja paikkojen tutkiminen ei siis johdu siitä, että antropologit ihannoisivat eksoottisia ilmiöitä tai että ne erityisesti kiehtoisivat heitä, vaan metodologisista syistä. Filosofi Immanuel Kant käsitteli tätä ilmiöitä vuonna 1798 ilmestyneessä teoksessaan Anthropologie in pragmatischer Hinsicht, ”Antropologia käytännölliseltä kannalta.” Kantin mukaan ihmisen tietoisuus omista motiiveistaan on väistämättä rajoittunutta. Ihminen pitää omaa toimintaansa järkevänä ja luonnollisena, koska sen kulttuurisidonnaisuutta on vaikeaa tunnistaa. PROFE S S ORILUE NNOT Kantin mukaan voimme oppia nauttimaan esimerkiksi uusista ruokalajeista vasta, kun laajennamme kokemuspiiriämme ja opimme, että ne ovat asioita, joista muut ihmiset pitävät. Samaan tapaan myös uusien, itselle vieraiden moraalikäsitysten ymmärtäminen vaatii omien käsitysten testaamista vieraassa ympäristössä. Kulttuurin tuntemiseen tarvitaan toinen kulttuuri. Kun törmäämme vieraisiin maku- tai moraalikäsityksiin, se paljastaa oman ihmisyytemme rajoitukset. Antropologinen ajattelu on seurausta kahdesta valistusajattelun virtauksesta: Kantin edustamasta yleisinhimillisestä humanismista sekä hänen oppilaaseensa, filosofi Johan Gottfried Herderiin, yhdistetystä kulttuurien monimuotoisuuden ihannoimisesta. Kantin mukaan antropologinen tieto voisi vapauttaa ja yhdistää koko ihmiskuntaa. Herder korosti, että vieraiden kielten ja kulttuurien tutkimus auttaa kansakuntia ottamaan opikseen muiden kansojen onnistumisista ja virheistä. Tiivistettynä voi siis sanoa, että antropologian lähtökohdat ovat emansipoiva tieto ihmisyydestä ja inhimillisten erojen ymmärtäminen. 1970-luvulle saakka nämä tavoitteet eivät olleet ristiriidassa keskenään. Maailma oli järjestynyt niin, että poliittiset ja kulttuuriset yhteisöt näyttivät eri tasoilla olevilta ilmiöiltä. Moderni kansallisvaltio emansipoi ihmisiä, perinteisiin sitoutuneet paikalliskulttuurit tekivät heistä sosiaalisten yhteisöjen jäseniä. Tämä asetelma alkoi murentua 1980-luvulla, samaan aikaan kun itse aloin opiskella antropologiaa. Kylmän sodan loppuvaiheessa monien nuorten kansallisvaltioiden legitiimisyys heikkeni. Samaan aikaan kävi ilmeiseksi, etteivät kulttuurit olleet paikallisia. Antropologit kiinnostuivat kulttuurisista ilmiöistä, jotka eivät olleet sidottuja tiettyyn paikkaan, kansaan tai yhteiskuntaan. Tämä aiheutti antropologin keskuudessa ”representaation kriisiksi” kutsutun keskustelun, jossa arvioitiin uudelleen antropologisen tutkimuksen menetelmiä ja sen tuottaman tiedon luonnetta. Suomalainen antropologia ei tuohon aikaan ollut samalla tavalla kytköksissä kansainvälisiin keskusteluihin kuin nykyään. Vaikka suomalaisella Westermarckilla oli ollut keskeinen rooli antropologian synnyttämisessä 1900-luvun alussa, Suomessa alan tutkimustraditio oli hiipunut sotien välisenä aikana. Se alkoi kehittyä meillä uudelleen vasta P ROF E S S OR I LU E N NOT 1970-luvun lopulla, jolloin kehitysmaatutkimus ja matkailu laajensivat suomalaisten horisontteja muihin maanosiin. Suomen Antropologinen Seura perustettiin vuonna 1976, ja 1980-luvulla antropologia vakiintui oppiaineeksi osana sosiologian, kansatieteen ja kulttuurintutkimuksen opetusta. Antropologian kriisi alkoi siten värittää alan kansainvälistä keskustelua juuri samaan aikaan, kun alan tutkimus käynnistyi Suomessa. Tämä aiheutti hämmennystä siitä, mitä antropologeilla oli lupa tutkia. Yksi keskeisimmistä ongelmista koski antropologian tuottaman tiedon luonnetta. Antropologiaa oli noihin päiviin asti pidetty eräänlaisena käännöstyönä, jossa kaikkien kansojen merkitysmaailmoille annettiin yleispätevä tieteellinen tulkinta. 1950-luvun johtavan brittiläisen antropologin Edward Evan Evans-Pritchardin mukaan antropologia oli kulttuurien väliseen ymmärtämiseen pyrkivä humanistinen ja historiallinen tiede. Viimeistään 1980-luvulla ymmärrettiin, että ajatus antropologiasta jonkinlaisena universaalin ihmisyyden kielenä oli pelkkä imperialistinen haave. Antropologit tulivat tietoisiksi tutkimuksensa taustalla olevista valtasuhteista ja ymmärsivät käyttävänsä valtaa myös määritellessään tutki miaan yhteisöjä. 1980-luvulla alettiin painottaa, että antropologin piti ymmärtää myös niitä valtasuhteita, jotka liittyvät heidän omaan asemaansa esimerkiksi länsimaisen hegemonian, valtakulttuurin, tieteellisten instituutioiden, sukupuolen tai valkoisen rodun edustajana. Poliittiset valtasuhteet ovat väistämättä läsnä tutkijoiden ja heidän tutkimiensa ihmisten suhteissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Antropologiaan kuuluva pitkäaikainen kenttätyö tuottaa myös toisenlaisia suhteita. Sen myötä tutkijalle syntyy velvollisuuksia ja vastavuoroisuutta vaativia ihmissuhteita, jotka raastavat hajalle hänen vakiintuneen identiteettinsä. Kenttätyössä syntyy juuri sellaisia merkityksellisiä sosiaalisia suhteita toisenlaista elämää elävien ihmisten kanssa, joita Kant suositteli ihmisyyden ulottuvuuksien tutkimiseen. Yhdysvaltalainen antropologi Johannes Fabian nosti vuonna 1983 ilmestyneessä kirjassaan Time and the Other esiin sen, ettei tämäkään riitä. Fabianin mukaan kenttätyön aikana syntyvät ihmissuhteet voivat kylläkin tuottaa yhteisen aika- ja paikkakokemuksen, joka kuroo umpeen historiallisen ja T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 31 yhteiskunnallisen kuilun tutkijan ja tutkittavien väitse rakentamillaan laivoilla aina 1960-luvulle saakliltä. Kuilu avautuu kuitenkin uudestaan, kun antroka. Sen jälkeen siirtotyöläisyys syrjäytti kaupanpologi palaa kotiin ja alkaa kirjoittaa tutkimustaan. käynnin. Tutkimukseni aikoihin nuoret miehet Hänen yleisönään on nyt tiedeyhteisö ja länsimaityöskentelivät kuukausia, jopa vuosia, siirtotyönen kulttuuri, joille tutkittavat ihmiset edustavat läisinä erossa perheistään. Tämä väritti koko yhmenneen ajan traditioita ja yhteiskunnan aiempia teisön sosiaalista elämää. kehitysvaiheita. Tässä vaiheessa, Kun matkapuhelimia ei Fabian väitti, antropologia pettää vielä ollut, kyläläiset odotAntropologinen humanisomat humanistiset ihanteensa: tivat levottomasti uutisia mi pyrkii ottamaan vatoinen kulttuuri kuvataan ajattosiirtotyössä olevista perkavasti globaalin järjesmana, historiattomana todellisuuheenisistä. He pitivät lukua telmän marginaaleissa tena – ja vastakohtana sille histo miesten liikkeistä ja kuvitelävien ihmisten tavat puriallisesti etenevälle ajalle, jossa telivat, millaisissa oloissa tutkija itse elää. he elivät. He antoivat uusihua omasta asemastaan Antropologiassa humanisen lähtijöiden mukaan kymaailmassa. mi ei siis tarkoita vain vieraiden lässä tuotettua ruokaa, jotkulttuurien arvostamista tai pyrta osa siitä päätyisi heidän kimystä oppia niistä. Vielä olennaisempaa on tehdä omille sukulaisilleen. Pois matkustaneisiin kyläläitutkimusta, joka osoittaa, että muiden kulttuurien siin kohdistunut huomio näkyi suullisessa perinpiirissä elävät ihmiset ovat osa samaa historiallista teessä ja rituaaleissa. Bandalaisten lauluperinteesja poliittista todellisuutta kuin akateemiset tutkijat. sä toistuu kohtaus, jossa lapset kokoontuvat mäen Tämä ei tarkoita, että pitäisimme kulttuurin ja maapäälle tähystämään mereltä lähestyviä laivoja siinä ilmankuvan eroja triviaaleina. Päinvastoin, antropotoivossa, että nämä toisivat uutisia heidän isästään. loginen humanismi pyrkii ottamaan vakavasti gloNämä ilmiöt kertovat muustakin kuin ikävöimibaalin järjestelmän marginaaleissa elävien ihmisten sestä. Merimatkat ja siirtotyöläisyys vieraannuttatavat puhua omasta asemastaan maailmassa. vat sukulaisia toisistaan ja tuottavat suuria sosio ekonomisia eroja. Pois lähteneiden muisteleminen Antropologinen humanismi on kulttuurinen strategia, jossa sosiaalisten suhteiItse päädyin 1980-luvun epäilyjen jälkeen tekemään den säilyminen riippuu kyvystä tunnistaa kaukaisia perinteistä kenttätyötä itselleni vieraassa kulttuurispaikkoja, matkareittejä ja henkilöitä sekä olla yhtey sa Banda Elin kylässä Kein saarilla Itä-Indonesiassa. dessä niihin. Syrjäisen kylän asukkaat omaksuvat Bandalaiset ovat omaleimainen ihmisryhmä, joiden aktiivisen roolin muistuttaessaan kauas muuttaneiesi-isät pakenivat Kein saarille 1600-luvulla Bandan ta sukulaisiaan siitä, että heitä odotetaan takaisin. saarilla tapahtunutta kansanmurhaa. He ovat säilytTämä jatkuva dialogi pitää yllä tietoisuutta bandatäneet oman kielensä ja kulttuurinsa, jotka poikkelaisten erityisestä kulttuurista ja tarjoaa selityksen avat voimakkaasti muusta Kein saarten kulttuurissille, miksi he eivät ole vuosisatojen kuluessa sulauta. Olen dokumentoinut heidän lauluperinnettään, tuneet osaksi heitä ympäröivää väestöä. joka käsittelee matkustamisen ja poissaolon teemoBandalaisten tutkiminen on hyvä esimerkki ja, sekä selvittänyt sen suhdetta heidän muuttoliikmodernista antropologiasta. Tämän päivän antkeisiinsä ja globaalin talouden muutoksiin. ropologinen tutkimus perustuu edelleenkin vieBandalaisten joukkomurha on tunnettu historaiden kulttuurien parissa tehtyyn kenttätyöhön, riallinen tapahtuma, ja alun perin olin kiinnostumutta se ei käsittele eristyneitä yhteisöjä vaan pyrnut siitä, mitä heidän suullinen perinteensä kerkii ymmärtämään ylirajaisia, erilaisiin aikoihin ja toisi siirtomaavallasta. Eurooppalaisten osuus paikkoihin hajautuneita elämänmuotoja. heidän lauluissaan ja kertomuksissaan oli kuitenRiskinä muuttoliikkeiden ja hajautuneiden kin pieni. Sen sijaan laulut kertoivat jatkuvasta yhyhteiskuntien tutkimuksessa on se, että alamme teydenpidosta vanhaan kotisaareen ja muihin kautarkastella yksilöitä vain ulkoisesti, ikään kuin he pallisiin keskuksiin, joihin bandalaiset purjehtivat olisivat pelkästään poliittisen ja taloudellisen ym- 32 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 PROFE S S ORILUE NNOT päristönsä tuotteita. Silloin olemme vaarassa tulla kuuroiksi niille käsitteille, arvoille ja motiiveille, joihin ihmisten oma toimintakyky ja heidän oma käsityksensä omasta ihmisarvostaan perustuvat. Globalisaatiokeskustelussa toistuu usein ajatus, jonka mukaan moderni maailma on litteä, homogeeninen tila. Tämä ajatus kuvastaa kansainvälisten eliittien kokemusta ja maailmankuvaa. Huipputason it-ammattilaisten työmarkkinoina saattaa todella olla koko maailma. Mutta esimerkiksi pakolaiset sekä maakaappausten ja ympäristökatastrofien uhrit ovat bandalaisten tapaan hyvin tietoisia kuiluista, jotka erottavat heitä etuoikeutetuista ihmisryhmistä. Mahdollisuus tulla kuulluksi näiden kuilujen toisella puolen, tai luoda sosiaalisia suhteita niiden yli, voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Tämä dialogi tulee mahdottomaksi, jos emme tunnista sitä tosiasiaa, että maailma jakautuu moniin, erilaisiin elämismaailmoihin. Vieraat elämismaailmat tai ”toiset kulttuurit” eivät siis ole antropologien keksintöä vaan seuraus ta maailman rakenteesta. Viime vuosina Suomessa on syntynyt uudenlainen tarve ymmärtää tällaista toiseutta. Erilaiset muuttoliikkeet ovat tuoneet kulttuurierot lähtemättömäksi osaksi eurooppalaisia yhteiskuntia. Antropologian tarjoamalle kriittiselle humanismille on suurempi tarve kuin koskaan. Samalla on syntynyt kiusaus palata antropologian alkuvaiheiden yksinkertaiseen ajatukseen, että kulttuurit ovat selvärajaisten ja sisäisesti yhtenäisten ihmisryhmien piirteitä. Ikävimmin tämä tulee näkyviin esimerkiksi maahanmuuttaja- tai muslimivastaisessa ajattelussa, jossa ääriryhmien teot ja moraalikoodit yleistetään koko väestöryhmään. Jos antropologia suostuu tuottamaan ainoastaan nopeaa, ulkokohtaista tietoa esimerkiksi uusista maahanmuuttajaryhmistä, se voi johtaa tiedon tarvitsijoita harhaan. Jos antropologia sen sijaan nähdään humanismina, ihmisyyden perustieteenä, se voi tuottaa pakolaiskriisien kohteena olevalle Euroopalle sekä emansipoivaa tietoa ihmisyydestä että kykyä ymmärtää ja hyväksyä kulttuurien erilaisuutta. Jos emme tunnista kulttuurin eroja, emme myöskään oivalla, mitkä ovat ihmisarvon kannalta olennaisia asioita. Suomalainen antropologia käynnistyi sekä 1800-luvulla että uudestaan 1970-luvulla voimak- P ROF E S S OR I LU E N NOT kaasta tarpeesta laajentaa suomalaisten perspektiiviä kohti ulkopuolista maailmaa. Tällaiselle ajattelun ja maailmojen avaamiselle on nyt uutta tarvetta. Suomalainen yhteiskunta on viime aikoina kääntynyt huolestuttavalla tavalla sisäänpäin. Uutta tutkimusta kaipaavat myös ne uudet kulttuurin muodot, joita on syntymässä sen kautta, että se mitä pidämme inhimillisenä, muuttuu ja laajenee. Antropologian uusiin tutkimuskohteisiin kuuluvat esimerkiksi teknologian uudet muodot sekä ihmisten ja eläinten vuorovaikutus. Suomalaisen antropologian erityisenä vahvuutena on ollut monipuolinen, etnografiseen kenttätyöhön perustuva vieraiden kulttuurien tutkimus ja kyky käydä sen pohjalta teoreettista keskustelua. Tämä on ollut pienelle antropologiyhteisölle ainutlaatuinen saavutus. Se auttaa ymmärtämään myös uudenlaisia eroja, joita maahanmuutto, talouden kansainvälistyminen ja teknologian muutokset tuottavat Suomessa. Tämä edellyttää jatkossakin tutkimusta ja koulutusta, joka perustuu etnografiseen kenttätyöhön. Yhtenä antropologian opettamisen haasteena on vakuuttaa uuden sukupolven tutkijoita siitä, että vieraan elämänmuodon kohtaaminen on antoisa ja välttämätön kokemus. Kun tutkija antautuu sosiaalisiin suhteisiin tutkittaviensa kanssa, hän kohtaa arvoja ja odotuksia, jotka muovaavat hänen subjektiivista identiteettiään. Tämä voi olla emotionaalisesti vaativa kokemus, sillä se on ristiriidassa yksilöllisen vapauden ja identiteetin kanssa. Samalla se on välttämätön edellytys sille, että vieraan kohtaaminen opettaa meille jotakin uutta. KIRJALLISUUS Kant, I. 1996. Anthropology from a Pragmatic Point of View. Carbondale, Ill, Southern Illinois University Press. Herder, J.G. 1993. Against Pure Reason. Writings on religion, language, and history. Fortress Press. Fabian, J. 1983. Time and the Other. Columbia University Press. Evans-Pritchard, E. E. 1961. Anthropology and History: A lecture delivered in the University of Manchester. Manchester University Press. Kaartinen, Timo, 2010. Songs of Travel, Stories of Place. Poetics of Absence in an Eastern Indonesian Society. Folklore Fellows’ Communications 299. Academia Scientarium Fennica. Westermarck, Edward 1898. Det menskliga äktenskapets historia. Söderström. Westermarck, Edward 1912. The Origin and Development of the Moral Ideas. McMillan & Co. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian professori. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 33 MITÄ KULTTUURILLA VOI SELITTÄÄ? JUSSI PAKKASVIRTA Alue- ja kulttuurintutkimuksessa keskeisimmät lähestymistavat liittyvät sivilisaatioteorioihin ja maailman eri kulttuurien kehitystä pohtivaan historialliseen traditioon. Tieteidenvälisenä tutkimuskysymyksenä on se, kuinka löytää suuralueita kuvaavia ja selittäviä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Vuoden 2016 ehkä merkittävin tiedeuutinen oli yhdysvaltalainen Ligo-laboration havaitsema yleisen suhteellisuusteorian ennustama painovoima-aalto 11. helmikuuta. Tiedotteen mukaan universumi puhui meille. Jossain yli miljardin valovuoden päässä oli tapahtunut kahden mustan aukon sulautuminen, joka lähetti Tellukselle – meidän aikaamme 2000-luvulle – painovoima-aallon, joka pystyttiin havaitsemaan kahdella toisistaan 3 000 kilometrin päässä olevalla äärimmäisen hienorakenteisella mittalaitteella. Painovoima-aaltojen havainnoinnissa on kyse monimutkaisen ilmiön kuvaamisesta tieteellisesti todentamalla, ajassa ja paikassa. Havaintoa kuvailtiin sanoilla ”mustien aukkojen sulautuminen päättyi viserrykseen” ja ”universumi puhui meille”. Tutkijat käyttivät varsin kulttuurisiksi mieltämiämme ilmauksia. Tämä heijastaa kulttuurin läsnäoloa kaikessa, myös kosmologisessa tutkijayhteisössä ja sen kielessä. Kulttuurin ymmärtäminen ja selittäminen lieneekin jopa painovoima-aallon mittaamista monimutkaisempi ilmiö. Painovoima-aallon tajuaminen aivoissamme ja mielessämme on sidoksissa kulttuuriin ja ajattelumme kehitykseen. Kuvittelemme ja esitämme kaiken kulttuurisidonnaisesti. Ihmisen käyttäytymisen ja ajattelun muodostumista – maailmaa ja maailmankaikkeutta – ei voi ymmärtää ilman kulttuuria. 34 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Kulttuurien ja alueiden muoto-opit Alue- ja kulttuurintutkimuksen alue on sama, jota fysiikassakin mitataan. Tila, aika ja paikka määrittävät sitä. Kulttuurin käsite on hankala ja kiistelty, enkä sitä ryhdy tässä erityisesti määrittelemään. Tunnettu sitaatti ”Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan pistoolistani varmistimen”, on laitettu kansallissosialistisen näytelmäkirjailijan Hanns Johstin suuhun, väheksymään vääränlaista kulttuuria, mutta ilmaus lienee alkujaan Anton Tšehovin, joka viittasi sillä kulttuurin määrittelemisen vaikeuteen. Monet tutkijat ovat puhuneet erilaisten kulttuurien tila-ajasta. Tällaisia filosofeja ovat esimerkiksi Oswald Spengler, Arnold Toynbee tai José Vasconcelos. Myös Samuel Huntingtonin 1990-luvulla avaama ”Clash of Civilizations” -keskustelu kuuluu tähän traditioon, ja miksei myös Norbert Eliasin vuonna 1939 esittämä sivilisaatioteoria. Länsimaiden perikadosta kirjoittaneen Spenglerin filosofian pääajatus on kuvata kulttuurien syklis-orgaaninen morfologia, eli eräänlainen kulttuurien elämänkaaren muoto-oppi. Toynbee etsi maailmanhistorian synteesiä sivilisaatioiden synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen kautta. Meksikolainen Vasconcelos puhui Amerikkoihin syntyneestä kulttuurisesta ”kosmisesta rodusta”, jonka hän mielsi 1900-luvulla muodostumassa olevana ja kulttuurien sekoittumisesta sikiävänä uutena sivilisaationa. Perulainen poliitikko-filosofi Víctor Raúl Haya de la Torre yhdiste- PROFE S S ORILUE NNOT li omaperäisissä kulttuurihahmotelmissaan erilaisten mantereiden tila-aikoja jopa einsteinilaiseen suhteellisuusteoriaan. Monia näitä ajattelijoita on heppoisin perustein syytetty myös teoreettisina rasismin, fasismin tai natsismin perustelijoina. Vakavasti puhuen, kulttuurien tutkiminen vaatii eräänlaista humanistisyhteiskuntatieteellistä suhteellisuusteoriaa. Tällöin puhutaan kulttuurien vertailusta, jotta niiden samanlaisuutta tai toisistaan erottavia tekijöitä pystyttäisiin ymmärtämään ja selittämään. Erilaiset stereotyyppien käytöt, vastaparit, monitieteiset ilmiöiden ja käsitteiden luokittelut auttavat tässä tehtävässä. Kulttuuria tutkimalla pystytään selittämään erilaisten alueiden olemusta ja ymmärtämään niistä jotain uutta. Parempi ymmärtäminen johtaa aina myös parempaan selittämiseen. Kulttuurin määrittely on haastava tehtävä, kuten edellä mainitsin. Kun taas käytän tässä tekstissä termiä selittää, sisältää se samalla ajatuksen siitä, mihin kulttuurin ymmärtämisellä voi vaikuttaa. En siis tyytyisi kulttuurien tutkimuksessa vain kuvaamiseen, mittaamiseen, luokitteluun ja ymmärtämiseen, kuten perinteisimmässä kulttuurintutkimuksessa usein tehdään. Edellä mainitsemani suursivilisaatioteoreetikot ovat aina pyrkineet selittämään sivilisaatioiden olemusta. Samalla tavalla me suomalaiset olemme pitkään yrittäneet ymmärtää esimerkiksi Venäjää – ja samalla olemme pyrkineet selittämään itseämme – ja toki Venäjää. Aluetta kuvaavat termit paikka ja tila eroavat toisistaan myös käsitteellisesti. Kun nyt puhun alueista, viittaan termiin, josta esimerkiksi englannin kielessä käytetään sanaa area, en siis niinkään termiin region. Area-sanalla on omalla tutkimusalallani se merkitys, joka ehkä helpoiten mahdollistaa esimerkiksi suuralueiden, kuten Euroopan, Latinalaisen Amerikan tai Lähi-idän, ymmärtämisen. Olen itse käyttänyt tässä yhteydessä termiä ”kontinentalismi” – johdettuna sanasta nationalismi. Esimerkiksi liittovaltiot Venäjä, Yhdysvallat ja Brasilia ovat tällaisia perinteistä kansallisvaltiota kontinentaalisempia alueita. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä näitä analysoitaessa on se, voimmeko löytää suuralueita kuvaavia ja selittäviä kulttuurisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Tämä onkin alue- ja kulttuurintutkimuksen keskeinen tieteidenvälinen kysymys. P ROF E S S OR I LU E N NOT Tällä tutkimussuunnalla on oma historiansa. Alueita ja niiden eroja on selitetty eri tavoin ja menneisyyden eri vaiheissa. Viittasin jo Spenglerin ja Toynbeen kaltaisiin sivilisaatiofilosofeihin ja kultuurimorfoloogikkoihin. Perinne jatkuu vahvana. Sivilisaatioiden menestystekijät? Taloustieteilijä Daron Acemoglu ja politiikantutkija James A. Robinson esittävät teoksessaan Why Nations Fail (2012), että maailman eri alueiden epätasa-arvon ymmärtämiseksi on tutkittava, miksi yhteiskunnat ovat organisoituneet tehottomasti ja sosiaalisesti huonosti toimivilla tavoilla. Heidän mukaansa on väärin keskittyä ”oikein ymmärtämiseen”, on selitettävä miksi köyhät maat ”ymmärsivät asiat väärin” tai miksi vallassa olevat tekevät köyhyyttä aiheuttavia valintoja. Asioitahan ei aina ymmärretä väärin vahingossa tai tietämättä vaan usein myös tarkoituksella. Teoksessaan Acemoglu ja Robinson listaavat teorioita tai selityksiä, jotka eivät toimi riittävästi eri alueiden menestyksen tai vaurauden selittäjinä. Yksi tunnettu selitys on valistusajan paroni Montesquieun kuvaus siitä, miten maantiede ja ilmasto ovat vaikuttaneet ihmisten toimeliaisuuteen. Samankaltaista tutkimuslinjaa on sofistikoituneemmin työstänyt 1980-luvulta esimerkiksi maantieteilijä Jared Diamond. Hänen väittämänsä on, että ”Historia on kulkenut eri kansoilla [sivilisaatioilla] eri teitä, koska kansojen ympäristöt ovat erilaisia”. Diamondin selitys alueiden erilaiselle kehitykselle maailmanmitassa on se, että menestys riippuu toimivista kotieläinten ja viljelykasvien paketeista, joiden leviäminen taas edellyttää soveltuvia ilmasto-olosuhteita”. Samalla Diamond havainnollistaa sosiaalihistoriallisten sekä kulttuuribiologisten selitysten välisiä eroja ja mahdollisuuksia. Toinen selitys alueiden menestymiselle on kulttuurihypoteesi. Esimerkiksi Max Weber on tutkimuksissaan esittänyt teesiä protestanttisen etiikan vaikutuksesta eurooppalaisen kulttuurin ja talouden voimaannuttajana suhteessa muihin alueisiin. Weber selittää kulttuurisella tekijällä kapitalismin syntyä ja taloutta. Tulemme taas edellä mainittujen sivilisaatioteorioiden äärelle; Acemoglu ja Robinsson arvostelevat myös kulttuuriseli- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 35 tyksiä riittämättöminä, ”ne eivät ole tärkeitä” tai sitten kulttuuriset piirteet ja asenteet muuttuvat niin hitaasti, että niillä ei voi riittävästi selittää esimerkiksi useita historiallisesti suhteellisen nopeita muutoksia (esim. Itä-Aasian tai Kiinan niin sanottuja kasvuihmeitä). Kolmas Acemoglu ja Robinson arvostelema selitys on tietämättömyyshypoteesi. Tätä hypoteesia ovat viljelleet erityisesti taloustiede ja länsimaiset päättäjäpiirit: köyhät alueet ovat köyhiä, koska hallitsijat eivät tiedä, miten köyhyydestä noustaan. Rikkaat maat taas ovat löytäneet parhaat toimintatavat ja onnistuneet poistamaan markkinahäiriöt. Usko tietämättömyys-hypoteesiin on vahva, mutta kovin usein se voidaan historiallisesti osoittaa vääräksi. Köyhyysongelmiin löydetään tietämättömyyshypoteesin kautta ratkaisuehdotuksia, jotka perustuvat lähinnä uskoon ja toivoon. Esimerkkejä löytyy vaikka Euroopan talouskriisistä tai Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin politiikkaneuvoista Latinalaisen Amerikan maille 1990-luvulla. Acemoglu ja Robinson päätyvät Why the Nations Fail -teoksessaan siihen, että ihmisen itsensä rakentamat poliittiset ja taloudelliset instituutiot ovat alueiden ja maiden menestyksen tai epäonnistumisen perusta. Mutta eikö tämä ole eräänlainen versio siitä, mitä kulttuurilla voi selittää? Acemoglu ja Robinson rakentavat poliittisten ja institutionaalisten prosessien selitystä – ja myös poliittinen prosessi on toki kulttuuria. Arvostellessaan kulttuurihypoteesia kansakuntien menestyksen selittäjänä, Acemoglu ja Robinson määrittelevät kulttuurin liian ahtaasti, kuten taloustieteilijöillä ja politiikan tutkijoilla usein on tapana. Siksi monitieteisellä alue- ja kulttuurintutkimuksella on merkittävä tehtävä. Se yhdistää maantieteellisiä, kulttuurisia sekä historiallisia hypoteeseja ja selityksiä. Keskustelut kulttuurin ja sivilisaatioiden merkityksestä jatkuvat joka päivä, ja ne vetoavat suuriin lukijakuntiin. Pitkiä linjoja esittävät edelleen erityisesti historioitsijat. Hiljan Helsingissä vieraili israelilainen Yuval Harari, joka bestseller-teoksessaan Sapiens on esittänyt ihmisen kulttuurisen menestyksen tekijäksi muun muassa sitä, että meillä on kyky käyttää fiktiota. Tämä on jälleen uusi tulkinta, mutta se tulee melko lähellä kulttuurista sivilisaatioselitystä. 36 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Entä sitten kielitiede, vielä lisänä tähän hypoteesien kokoelmaan? Kielen käyttö on ihmisen ominaisuus ja kulttuurinen ilmiö, joka on aina ja kaikkialla, alueissa ja kulttuureissa? Kielitieteilijät Edward Sapir ja Benjamin Whorf esittivät jo 1930-luvulla, että erilaiset kielet tuottavat erilaista ajattelua. Vaikka kaikki kielet ovat periaatteessa käännettävissä toisille kielille, erilaiset kielelliset ja kulttuuriset ajattelun tavat heijastuvat siihen, että eri tavat puhua ja kirjoittaa saattavat tuottaa erilaisia johtopäätöksiä. Ongelma on ilmeinen esimerkiksi kieli- ja käännöstieteissä mutta myös erilaisten kulttuurien tutkimisessa. Toisaalta eri kielten rakenteissa ja logiikassa on samanlaisia elementtejä, minkä vuoksi kaikki kielet pystytään kääntämään toiselle kielelle. Ihmisellä on eräänlainen geneettinen peruskielioppi, kuten kielitieteilijä Noam Chomsky on esittänyt. Ihminen voi tutkia valaiden ääniä ja signaaleja muttei pysty tulkitsemaan niitä – tai ainakaan kokonaan tajuamaan, miten valas tulkitsee tai ymmärtää ne. Filosofi Ludwig Wittgenstein esitti saman asian klassisella lauseellaan: ”Jos leijonat osaisivat puhua, emme ymmärtäisi niitä.” Kielitieteen selitysvoima kulttuurien ymmärtämisessä on siis kieltämättä iso. Oma perspektiivini yllä mainittuihin sivilisaatioiden selittämisen tapoihin on monitieteisyysteesi. Tähän liittyvät kaikki aiemmat hypoteesit ja myös nationalismin teoria, tai vaikkapa sukupuolen, kielen ja kommunikaation tutkimus. Erityisesti British Cultural Studies -traditio ja 1970-luvun Birminghamin koulukunnan tutkijat Stuart Hall, P. E. Thompson ja Raymond Williams veivät kulttuurintutkimusta tähän tieteidenväliseen suuntaan. Toby Millerin sanoin ”Cultural studies is a tendency across disciplines, rather than a discipline itself”. Evoluutioteorian näkökulma Myös evoluutioteoria on väistämättä mielenkiintoinen näkökulma ja haaste kulttuurien tutkimukselle, erityisesti hypoteeseja antavana vahvana teoriana. Lajien selviytymisstrategiat ovat monimuotoisia, ei siis vain eloonjäämistaistoa. Evoluutiossa selviytyminen on myös yhteistyötä, sopeutumista ja oppimista. Ihmisryhmien evoluutiossa tämä on tarkoittanut kahta strategiaa – eli tape- PROFE S S ORILUE NNOT taanko tuntematon vieras heti, uhkana, vai yritemäärittelee päällysrakennetta. Siksi kulttuuri ei täänkö häneen tutustua ja oppia jotain uutta. Siviollut ”tärkeä” tai kovin hyödyllinen tutkimuksen lisaatiot ja ryhmät, jotka ovat valmiita oppimaan kohde. Se edusti vain varjokuvia todellisuudesta, toisilta, lienevät kiistatta ihmisevoluution menesheijastuksia perustasta. tyjiä. Myös pitkä tutkimustraditio ympäristön ja Monille marxilaisuudesta kumpuaville perintötekijöiden vaikutuksesta osuu keskustemodernisaatio- ja kehitysteorioille – sekä useille luun kulttuurin selitysmahdollisuuksista. taloustieteen muillekin valtavirroille – kulttuuri ei Itse siis kuulun niihin tutkijoihin, jotka pitävät ollut kiinnostava lähtökohta. Sen selitysvoima tai evoluutiopsykologiaa mielenkiintoisena, hyödyltutkiminen ei vain tuntunut kovin mielekkäältä. lisenä ja tärkeänä myös kulttuurin selittämiselle: Myös marxilaista yhteiskuntateoriaa uudistaneet kyse on ihmisen käyttäytymisen tutkimisesta. Ihitalialainen Antonio Gramsci ja brittiläinen misen käyttäytyminen heijastuu juuri kulttuurisMichael Mann näkivät kulttuurin vain ideologian sa, ja se myös vaikuttaa kultja hegemonian osana, sillä tuureihin. ei ole siis varsinaista omaa 30 vuotta sitten ilmestymerkitystä. Mannin mukaan Sivilisaatiot ja ryhmät, nyt Edward O. Wilsonin teos kulttuurilla ei voi selittää jotka ovat valmiita Sociobiology synnytti rajun oikeastaan yhtään mitään. oppimaan toisilta, lienevät vastareaktion. EvoluutiopsyTaloustieteen koulukunkiistatta ihmisevoluution kologialla oli sangen huono nat, kuten rationaalinen vamenestyjiä. maine, sillä juuri sosiobiololinta tai peliteoria, taas ovat gian vulgaarit muodot olivat olleet enemmän matematiikusein hypoteettisia, histokaa kuin kulttuuri- tai ihmisriattomia, rasistisia ja esimerkiksi naisvihamielitieteitä. Toki ihmisen käyttäytymisen epävarmuus siä. Sosiobiologian nimissä mitattiin älykkyyseroja on kiinnostavaa taloustieteessä. Rationaalisen vaeri ”rotujen” välillä, ja sukupuoliero korostui tutlinnan edustajat tekivät ennakko-oletuksia ihmisen kimuksessa. asenteista ja tavoitteista. Kulttuuri on tällöin hanSilti kulttuuria monitieteisesti tutkittaessa kala ja monimutkaisesti mallinnettava ilmiö. Yksilö myös evoluutioteorian parhaiden perinteiden taron rationaalinen, jos hänellä on hyvin määritellyt ja joamia hypoteeseja on syytä vakavasti hyödyntää. vakaat preferenssit. Kulttuuri aiheuttaa ikävää häiKeskeinen ongelma evoluutioteorian ja kulttuurilyntää tämän tapaisissa tutkimusasetelmissa. Siksi selitysten yhdistelemisessä on toki se, että evoluukulttuurin vaikutus ihmisluontoon oletetaan mietio tapahtuu verraten hitaasti suhteessa sivilisaation lellään passiivisena ja ikään kuin annettuna. Kultmuutokseen. Täten, kun tutkitaan minkälaisiin olotuurinäkökulma antaa toki tutkimuskysymyksiä suhteisin ihmismieli ja kulttuuri tai sivilisaatiot ovat myös taloustieteelle. Maailmassa on myös paljon sopeutuneet, näiden syklien erilaisuus on pidettätaloustieteellisiä ja muita yhteiskuntatieteellisiä vä tarkasti mielessä, hypoteesejakin rakennettaessa. tutkimuksia, joissa vertaillaan ihmisten kulttuurisidonnaista käyttäytymistä eri alueilla. Talous? Ihmistieteiden vaikeus onkin se, miten saateEvolutionaariset yhteiskuntateoriat, esimerkiksi taan yhteen materiaalisen maailman koettu ja koniin sanotut modernisaatioteoriat tai monet muut keellinen sekä tietoisuuden vaikeasti mitattavat marxilaisesta traditiosta nousevat tulkinnat, voisi(tai ei lainkaan mitattavat) abstraktiotasot. Siksi vat myös olla alue- ja kulttuurintutkimuksen kankulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden malleja on konalta sivilisaatioteorioita. Klassisen marxilaisen vin hankalaa popperilaisittain falsifioida tai testahistoriallisen materialismin lähtökohtana oli, että ta. Monet ovatkin puhuneet tieteiden ”vaikeusjäraineellinen tuotantotapa on ratkaiseva kaikkeen jestyksestä”, jossa fysiikka ja esimerkiksi biologia muuhun nähden. Ihmisten poliittiset, moraaliset ovat lopulta ihmistieteitä ”helpompia” tieteenlaja kulttuuriset katsomukset nousevat tuotantotajeja tai tieteen tyylejä. van perustalta. Tuotantosuhteiden kokonaisuus P ROF E S S OR I LU E N NOT T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 37 Stereotypiat ja nationalismi poliittisen yhteisön reseptinä, joka on kameleontPalaan lopuksi kulttuurintutkimuksen esimerktimaisesti pystynyt sopeutumaan myös globalisaakeihin stereotypioiden ja nationalismin kautta. tion vauhtiin. Teoriana ja tutkimussuuntauksena Niiden avulla voidaan sekä ymmärtää että selitnationalismi antaakin hyödyllisen näkökulman aitää kulttuureja. kamme tärkeimpiin alue- ja kulttuurintutkimukAntropologi Claude Lévi-Strauss on osoittanut, sen kysymyksiin. että ihmiset periaatteessa ajattelevat samanlaisten Olen päässyt viime aikoina tutustumaan uuajatusratojen mukaan, esimerkiksi kategorisoimalla denlaisiin aineistoihin, joissa näitä perinteisiä kyja käyttämällä vastapareja. Pesymyksiä voi avata tuoreesta rusluokitteluihin liittyvät vasnationalismin ja kulttuurinTeoriana ja tutkimussuun taparit hyvä−paha, tuttu−vietutkimuksen perspektiivistä. tauksena nationalismi ras, oikea−vasen, mies−nainen, Suomen Akatemian rahoittaantaakin hyödyllisen hetero−homo, valkoinen−musmassa konsortiossa tutkimme näkökulman aikamme ta jne. Luokitteleminen jatkuu sosiaalisen median mahdoltärkeimpiin alue- ja myös kulttuurissa ja sosiaalilisuuksia monista näkökulkulttuurintutkimuksen sissa yhteyksissä, kun luodaan mista. Suomi24 on maamme kysymyksiin. vastapareja eurooppalainen− suurin aihekeskeinen verkkoamerikkalainen, valkoinen− foorumi, joka on käytössämintiaani, klassinen−rock, vanha−uusi jne. Kun näitä me FIN-CLARIN kielipankin kautta. Maailman vastakohtapareja aletaan arvottaa niin, että niihin mitassakin ainutlaatuinen kansallinen aineisto siliitetään ajatus ”oikeasta” ja ”väärästä” tai ”hyvässältää 15 vuoden verkkokeskustelut, yhteensä 70 tä” ja ”huonosta”, luokitteluun liittyy myös ajatus miljoonaa viestiä. Nationalismin tutkijana mitoisesta ja kategorisesti erilaisesta, jota ei sellaisenua kiinnostaa nähdä tuosta aineistosta, millainaan voida hyväksyä. Pahimmassa tapauksessa toinen muutos esimerkiksi maahanmuuttokeskustesen tai vieraan edustaja ei voi olla tasa-arvoinen, ellussa on tapahtunut viime syksyn pakolaiskriisin lei hän omaksu valtakulttuurin arvoja ja tule siten jälkeen. valtakulttuurin osaksi. Aineistosta voi kehittämillämme menetelmilStereotypia tarkoittaa lyhyesti yhteen liitettylä löytää muutosta ja sitä voidaan avata useilla tajä kimppuja erilaisista ominaisuuksia, joiden avulvoilla. Katsomme esimerkiksi riittävällä määrälla tuotetaan yksinkertaistettu mielikuva tai käsitys lä termejä, viekö hypoteesi oikeaan suuntaan. Jos jostain asiasta (esimerkiksi ihmistyypistä, yleisesti näyttää, että vie, tarkennamme analyysia ja teemtunnetusta käyttäytymismallista tai luonnetyypisme lisää tutkimuskysymyksiä. Tai jos näyttää, että tä). Yleisiä stereotyyppejä on vitsien tyhmä blondi hypoteesi ei toimi, se unohdetaan – tai sitten et– tai miksei myös päivystävä dosentti tai hajamiesimme paremman kysymyksen ja termistön ja koe linen ja vähintään kolme kuukautta kesälomalla tamme taas uudestaan. Tällainen sosiaalisen meoleva professori. Eri maita ja kansallisuuksia kosdian big data soveltuu hyvin juuri alueellisten ja kevia stereotypioita ovat esimerkiksi itara skotti, kansallisten stereotyyppien tutkimiseen. laiska meksikolainen tai nahkahousuissa jodlaava Internet-aineistoihin ja sosiaaliseen mediaan itävaltalainen. liittyy myös laajempi yhteiskuntateoreettinen Nopean median sävyttämä aikamme on jakaukysymys: elämmekö parhaillaan aikakautta, joka tunut entistä vahvemmin kahtia, eikä julkisuudesmuistetaan myöhemmin uuden ajan alkuna? sa kuulu riittävästi ääniä, jotka tekisivät selvän peHistorioitsija Reinhart Koselleck on luonut käsäeron esimerkiksi stereotyyppiseen rasismiin ja sitteen nimeltä Sattelzeit, eli satula-aika. Sen muvihapuheeseen. Nationalismi sanana voidaan ymkaan on olemassa historiallisia kausia, jolloin kämärtää ahtaana stereotyyppejä hyödyntävänä käsitteet muuttuvat toisenlaisiksi. Yksi tyypillinen sitteenä, jossa luodaan esimerkiksi yksiulotteisia tällainen kausi on 1700-luvun loppu ja siitä synviholliskuvia, tarkoituksella kontekstistaan ja histynyt uusi modernin aikakausi, jolloin muodostui toriastaan erotettuna. Itse tulkitsen nationalismin kansakunnan tapaisia uusia käsitteitä. 38 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 PROFE S S ORILUE NNOT Oma hypoteesini on, että internet-aikana, viimeiset 20 vuotta, on tapahtunut jotain vastaavaa. Historiankirjoittajat näkevät ehkä myöhemmin, että 2000-luvun alusta alkoi murros, jolloin käsitteet muuttuivat. Nationalismin teoriaan Benedict Andersonin tuoma termi anonyymi yhteisöllisyys kuvastaa sitä, miten tiedotusvälineiden kautta aika sai uusia merkityksiä – samanaikaisuuden ja uuden nopeuden – eräänlaisen monikkojen maailman. Internetin aikakausi edustaa valtavaa muutosta. Perinteisestä kollektiivisesta toiminnasta on tulossa kommunikatiivista toimintaa, joka mahdollistaa identiteettien nopeita muutoksia ja myös useita samanaikaisia identiteettejä. Tässä olemme lähellä suursivilisaatioteoreetikkojen esittämiä kulttuurien selityksiä. Ehkä 200-vuotinen nationalismin aikakausi on muuttumassa joksikin muuksi ja ihmiskunta on huomaamattamme siirtynyt verkon ja uuden kommunikaation luomaan aikakauteen. Lopuksi palaan vielä kysymykseen, mitä kulttuurilla voi selittää. Ilman alueiden ja kulttuurien ymmärtämistä, emme voi selittää itseämme maailmassa. Näkemykseni mukaan alue-ja kulttuurintutkimus ahtaasti disipliininä ymmärrettynä liittyy sivilisaatioteoriajatkumoon. Tänä päivänä alue- ja kulttuurintutkimus on ehdottomasti tieteidenvälistä ja käyttää apunaan monia yleisen tieteenhistorian teoreettisia lähtökohtia. Kulttuurintutkimuksen näkökulmalla voi parhaiten selittää esimerkiksi, mitä ovat amerikkalaisuus, eurooppalaisuus ja vaikkapa afrikkalaisuus tai islam. Siis jos näitä on hyödyllistä selittää tai ylipäätään halutaan selittää ( ja kuitenkin kovin monet joka tapauksessa selittävät). Siksi alueita on tutkittava kulttuureina ja mielellään monitieteisesti useiden tulevaisuuden oppituolien voimin. Alussa mainitsin painovoima-aaltojen havainnoinnista. Fysikaaliset ilmiöt ympäröivät meitä koko ajan. Jokapäiväinen puheemme on mekaanista paineaaltojen liikettä ilmassa, jota tuotamme suullamme, ja jonka muut – osin kulttuurisesti – korvien ja aivojen yhteistyöllä ymmärtävät, hie- P ROF E S S OR I LU E N NOT rarkkisen järjestelmän kautta. Tämä prosessi on huimaava, kun sitä vakavasti pohtii. Sama prosessi on myös inhimillisen kulttuurin tutkimushaaste ja perusvoima. Ihmisaivot kun lienee edelleen monimutkaisin universumista löydetty rakenne. Useissa yhteyksissä on esitetty ajatus, että ihmisessä ja ihmisen luomassa kulttuurissa universumi on tullut tietoiseksi itsestään. Tästä tieteessäkin lopulta on kysymys: oman itsemme ja kulttuurimme ymmärtämisestä ja selittämisestä. KIRJALLISUUTTA Acemoglu, Daron ja Robinson, James A. (2012) Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. Crown Publishers. Anderson, Bedict (1991) Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Verso. Diamond, Jared (2004). Tykit, taudit ja teräs: Ihmisen yhteiskuntien kohtalot. Terra Cognita. Harari, Yuval Noah (2016) Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Bazar. Haya de la Torre, Víctor R. (1957) Toynbee frente a los panoramas de historia. Coepla. Huntington, Samuel (1996) The clash of civilizations and the remaking of world order. Simon & Schuster. Koselleck, Reinhart (2002) The Practice of Conceptual History: Timing History, Spacing Concepts. Stanford University Press. Mann, Michael (2012) The Sources of Social Power: Volume 3, Global Empires and Revolution, 1890–1945. Cambridge University Press. Miller, Toby (2001) ”What It Is and What It Isn’t: Cultural Studies Meets Graduate-Student Labor”. Yale Journal of Law & the Humanities: Vol. 13: 3. Sapir, E. (1929) ”The status of linguistics as a science”. Language 5. 207–214. Julkaistu uudelleen teoksessa The selected writings of Edward Sapir in language, culture, and personality, toim. D. G. Mandelbaum, 160–166. University of California Press. Spengler, Oswald (2002) Länsimaiden perikato: Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja (Der Untergang des Abendlandes: Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte, 1918, 1922.). 5. painos (1. painos 1961). Tammi. Toynbee, Arnold (1972) Study of History. Oxford University Press. Vasconcelos, José (1925) La raza Cósmica. Agencia Mundial de Librería. Whorf, B. L. (1956) ”Science and linguistics”. Technology Review 42: 227–231, 247–248. Julkaistu uudelleen teoksessa: Language, thought, and reality: Selected writings of Benjamin Lee Whorf, toim. J. B. Carroll, 207–219. The Technology Press of MIT/New York. Wilson, Edward O. (1975) Sociobiology: a new synthesis. Harvard University Press. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurin tutkimuksen professori. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 39 PSYYKKISEN KEHITYKSEN JA HYVINVOINNIN TUTKIMUKSEN KÄSITTEISTÄ JA MITTAAMISESTA MARKO ELOVAINIO Tässä kirjoituksessa kerron ajatuksiani psyykkisen kehityksen ja hyvinvoinnin tutkimukseen liittyvistä keskeisistä käsitteistä ja näiden käsitteiden mittaamiseen liittyvistä haasteista. Lopuksi esitän joitakin ratkaisuja, joilla näihin haasteisiin on pyritty osin vastaamaan omissa ja yhteistyökumppaneitteni tutkimuksissa. Psyykkinen kehitys on ehkä vakiintuneempi ja helpompi näistä keskeisistä käsitteistä. Psyykkinen kehitys jaetaan usein fyysiseen ja motoriseen, kognitiiviseen ja sosioemotionaaliseen kehitykseen. Fyysisestä kehityksestä erityisesti motoriikka ja sen neuraalinen tausta, mutta myös muut erityisesti varhaiseen, jopa ennen syntymää tapahtuvaan, fyysiseen kasvuun liittyvät asiat, ovat olleet kiivaankin psykologisen tutkimuksen kohteena. Tärkeitä tutkimuskohteita ovat psykologiassa olleet jo pitkään kognitiivisiin prosesseihin, havainnointiin, muistin toimintaan, kielen kehitykseen ja ajatteluprosesseihin liittyvät asiat. Tunne-elämän, sosiaalisten suhteiden ja persoonallisuuden kehitys ovat samoin keskeisiä psyykkisen kehityksen tutkimuskohteita, vaikkakin juuri näiden asioiden mittaaminen ja seuraaminen ovat omalla tavallaan erityisen haasteellisia. Psyykkisen kehityksen moottoreina ovat toisaalta meidän geneettinen taustamme, geenien määräämä kypsymisprosessi ja ympäristön kehi- 40 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 tysvaateet. Geenit ohjaavat kehitysvaiheiden ajallista järjestystä ja tuottavat ne valmiudet, joiden avulla kaikki oppiminen ja psyykkinen kehitys tapahtuu. Ympäristön ja oman toiminnan ohjaama ja muokkaama oppimisprosessi sitten vuorovaikutuksessa geneettisen taustan kanssa muovaa genotyypistämme fenotyypin eli ihmisen ilmiasun. Yksittäisten geenien sekä näiden geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkimus ei ole tähän asti ollut erityinen tutkimuksellinen menestystarina. Uudempi tutkimus psykologiassakin on kuitenkin ottamassa askelia kohti ympäristön ja geneettisen koodin vuorovaikutuksen parempaa ymmärrystä erilaisten epigeneettisten prosessien tutkimuksen myötä. Psyykkinen kehitys ei rajoitu vain nuoruus ikään eikä ikävä kyllä lineaarisesti aina vie vain kohti parempaa ja täydempää toimintakykyä sekä täydellisempää ilmiasua. Kullakin psyykkisen kehityksen osa-alueella on oma elämänkaaren mukainen kehityskulkunsa. Niinpä esimerkiksi monet PROFE S S ORILUE NNOT kognitiivisen toimintamme, muistin, kielenkehityksen ja päättelyn toiminnot kehittyvät suhteellisen varhain ja oikeastaan kaikilla osa-alueilla iän myötä suoriutuminen heikkenee tai hidastuu. Tämä kehitys näyttää tutkimusten mukaan tapahtuvan muistin toiminnassa, päättelyyn liittyvissä prosesseissa, havaintotoiminnoissa ja reaktio nopeudessa. Toki ikääntyessään ihminen pystyy monella tavoin kompensoimaan oppimansa avulla tätä hidastumista, mutta fysiologinen ikääntyminen näkyy toki myös psyykkisissä toiminnoissa. Miten psyykkistä kehitystä voi mitata ja mikä siinä mittaamisessa nyt sitten on niin haasteellista tai vaikeaa? Fyysisten ilmiöiden mittaaminen käsitetään usein suhteellisen selkeäksi ja yksikäsitteiseksi. Pituus ja paino voidaan mitata yksi selitteisesti ja jakaa yksiselitteisiin osiin. Sama mittaustulos saadaan, jos mitataan oikein, havaitsijasta, ajasta ja paikasta riippumatta, ja mittauksia voidaan yksiselitteisesti verrata toisiinsa. Kaksi kertaa pitempi on kaksi kertaa pitempi ja nolla merkitsee suureen puuttumista. Sellaisia asioita, kuten reaktioaika on vielä helppo mitata, mutta siirryttäessä psykologian omiin käsitteisiin, kuten persoonallisuus, motivaatio, asenne tai älykkyys, tehdään asiat vaikeammiksi. Psykologiset käsitteet ovat harvoin suoraan mitattavia. Suurin osa niistä on teoreettisia, sopimuksenvaraisia ja epäsuorasti pääteltäviä. Moni asia, kuten esimerkiksi persoonallisuus, voidaan perustellusti ja eri lähtökohdista jakaa eri tavoin ja erilaisiin sisältöihin. Erilaisia persoonallisuuden malleja on käytössä samaan aikaan useita ja vaikka ne usein ovat osin joiltakin osin päällekkäisiä, merkittäviä erojakin löytyy. On siis vaikea sopia siitä, mitä kaikkea oikeastaan on persoonallisuudessa olemassa, ja mitä niistä pitäisi mitata. Vaikka tästä päästäisiinkin jonkinlaiseen konsensukseen, olisi persoonallisuuden keskeisille ulottuvuuksille vaikeaa asettaa yksiselitteisiä mittayksiköitä tai nollakohtaa. Mitä siis tarkoittaisi kaksi pistettä ulospäinsuuntautuneisuutta tai nolla sosiaalisuudessa? Toki psykologiassa on pyritty tekemään paljon niin sanottuja standardoituja testejä, jotka toistetaan mahdollisimman samalla tavoin ja joiden pistemäärät ovat jotenkin vertailtavissa, mutta niiden mittaamat ilmiöt ovat silti konkretian saavuttamattomissa. Hyvä esimerkki on vaikkapa masen- P ROF E S S OR I LU E N NOT nus, jonka mittaaminen on pyritty saamaan mahdollisimman yksiselitteiseksi. On vaikeaa päättää, mitkä ovat masennuksen oireiden keskeiset kombinaatiot, joita voi olla kovin paljon ja kuinka paljon kutakin oiretta olisi koettava ja kuinka tuon kokemuksen määrä tai syvyys luotettavasti mitataan. Toisenlainen ongelma on myös se, ettei kaikkia psykologisia ilmiöitä varten voi rakentaa yksiselitteistä tai kaikkien hyväksymää standardoitua testiä. Yksi esimerkki voisi olla vaikkapa työmotivaation mittaaminen. Ihmiseltä ei kannata välttämättä kysyä suoraan, onko hänen työmotivaationsa hyvä vai ei. Tämä siksi, että motivaation käsite ymmärretään varsin eri tavoin ja on vaikea käsite noin ylipäätänsä. Tutkija saattaisi hahmottaa kysymyksiä tai väittämiä, jotka hänen teoreettisen ajattelunsa perusteella voisivat olla työmotivaation eri ulottuvuuksia tai osaindikaattoreita. Käykö töissä, kuinka hyvin siellä viihtyy, onko valmis kehittämään työtään jne. Näistä sitten tyypillisesti tiivistetään jonkinlainen summa, faktori tai latenttimuuttuja, joka kuvaa yleistä kokonaismotivaatiota. Tämänkaltaisen mittarin hyvyyttä voidaan sitten arvioida tilastollisesti monin eri tavoin, mutta se on vain varjo todellisuudesta, jota sen on tarkoitus mitata. Mistä tiedämme, onko yksittäisen ihmisen työmotivaatio korkea vai matala? Vastaus on yleensä saatu vertaamalla muihin ihmisiin, joiden työmotivaation olemme mitanneet tällä samalla mittarilla. Psykologiset mittarit ovat usein juuri tämänkaltaisia. Ne mitataan jatkuvalla lukuarvolla, joka parhaimmillaan jakautuu normaalista kellokäyrälle. Suurin osa ihmistä on jossakin tuossa keskellä ja pieni osa saa ääriarvoja. Se, mihin kohtaan korkea tai matala jako laitetaan onkin sitten yleensä sopimuskysymys, vaikka joitakin kriteerimuuttujia voitaisiinkin löytää. Nuo jakopisteet harvoin ovat muuttumattomia tai yksiselitteisiä. Todellinen esimerkki, joka kuvaa psyykkisten ilmiöiden monimutkaista tai teoreettista luonnetta on Robert Cloningerin psykobiologisen temperamenttimallin määrittämä persoonallisuuden rakenne. Tämän teoreettisen mallin mukaan persoonallisuus jakaantuu temperamenttiin, joka jakaantuu neljään ulottuvuuteen ja luonteeseen, joka jakaantuu kolmeen ulottuvuuteen. Nämä temperamentti- ja luonne-ulottuvuudet jakaantuvat edelleen 26 alaulottuvuuteen ja näitä mitataan kutakin T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 41 usealla väittämällä niin, että kokonaisuutena mittarissa on 226 väittämää. Tämänkaltaisen kokonaisuuden pitäminen teknisesti kasassa on hankalaa. Se, onko tuollaisia ulottuvuuksia ja alaulottuvuuksia olemassa, onkin sitten ihan toinen juttu. Nämä samat haasteet koskevat toki kaikkia muitakin persoonallisuusmalleja. telmää. Itselleni silmiä avaava tutkimus oli neljän yhdysvaltalaisen tutkijan tekemä tutkimus ”What Is Satisfying About Satisfying Events? Testing 10 Candidate Psychological Needs”, joka julkaistiin Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä vuonna 2001 (Sheldon, Elliot, Kim ja Kasser, 2001). Tutkimuksessa satoja opiskelijoita pyydettiin kuvaamaan hyvinvointiin liittyviä tilanMyös hyvinvointi yleisesti on käsitteenä haasteelliteita ja analyysin mukaan tärkeimmät hyvinvoinnen. Ehkä vaikutusvaltaisin ja käytetyin hyvinvointiin liittyvät asia olivat myönteinen kuva itsestä, tiin liittyvä määritelmä on YK:n terveysjärjestön hyvät sosiaaliset suhteet, ja kokemus siitä, että WHO:n työnsä alkajaisiksi vuonna 1947 julkaisema pystyy vaikuttamaan itseä koskeviin tärkeisiin asiterveyden määritelmä: terveys on täydellinen fyysioihin. Tutkijat toistivat tutkimuksen eri kulttuusen, sosiaalisen ja psyykkisen hyvinvoinnin tila ei reissa, pyytämällä opiskelijoita kuvaamaan hyvinvain sairauden puuttuminen. Terveys on siis täydelvointiongelmiin liittyviä tilanteita ja vaihtelemalla listä hyvinvointia, ja hyvinvointi on terveyttä. Tätä aikamääreitä ja tulos oli aina sama. Hyvinvointia määritelmää on kiitelty siikuvattiin siis pikemminkin tä, että se ottaa ihmisen tiresursseina kuin tiloina tai Terveys on yksilön kykyä solanteen laajasti huomioon, tunnetiloina. peutua ja korjata sosiaalimutta kritisoitu siitä, ettei Järkevämpää kuin oletsen, fyysisen tai tunne-elätuolla määritelmällä maailtaa, että psyykkinen hymään liittyvien haasteiden masta oikein löydy yhtään vinvointi on täydellinen ja aiheuttamat häiriöt. tervettä ihmistä eikä sen jatkuva onnen ja itsensä toperusteella ole kovin helpteuttamisen tila, on ehkä poa ohjata terveydenhuolnähdä hyvinvointi resurslon kokonaisuutta tai arvioida sen onnistumista. sina, jonka avulla ihminen voi tulla toimeen ymSuomen hyvinvoinnin auktoriteetin eli Terveypäristönsä kanssa, vaikuttaa itseään koskeviin den ja hyvinvoinnin laitoksen määritelmän mutärkeisiin asioihin ja kokea itsensä jotenkin myönkaan taas hyvinvointi voidaan jakaa terveyteen, teisessä valossa. Itse pidänkin hyvänä terveyden ja materiaaliseen hyvinvointiin ja koettuun hyvinhyvinvoinnin määritelmänä British Medical Journavointiin, joista viimeistä kuvataan myös käsitteellin aihetta käsittelevässä erikoisnumerossa julkaislä elämänlaatu. Tämä määritelmä ei juurikaan heltua määritelmää, jonka mukaan terveys on ”yksipota asiaa, vaan tuo määritelmään lisää epäselviä lön kykyä sopeutua ja korjata sosiaalisen, fyysisen käsitteitä, mutta tekee tärkeän jaottelun, joka jää tai tunne-elämään liittyvien haasteiden aiheuttasuomen kielen takia usein havaitsematta. mat häiriöt”. Englannin kielessä hyvinvoinnille on vähinYksi vuonna 2015 julkaisemamme tutkimus tään kaksi sanaa: welfare ja wellbeing, joista ensin kuvaa aika hyvin sitä, miten olemme yrittäneet mainittu viittaa juuri noihin materiaalisiin ja yhtutkia hyvinvointia, millaisia mittareita olemme teisöllisiin tekijöihin ja toinen viittaa koettuun, ykkäyttäneet ja millaisia tuloksia olemme saaneet. silölliseen hyvinvointiin. Näistä tuo yksilöllinen Tutkimus julkaistiin Circulation-nimisessä arvoshyvinvointi on siis sitä, mitä yleensä tarkoitetaan, tetussa tieteellisessä julkaisussa ja sen suomenkiekun puhutaan psyykkisestä hyvinvoinnista, mutta linen otsikko oli jotain sellaista kuin ”Lapsuuden näiden erottaminen toisistaan on sekä teoreettihyvinvointi ja aikuisuuden sydänterveys”. (Pulkkisesti että metodisesti vaikeaa. Råback ym., 2015.) Vasteena, eli se mitä hyvinvoinYksilöllisestä hyvinvoinnista on olemassa, nilla siis ennustettiin, oli suhteellisen uusi käsite usein erilaisiin tarveteorioihin perustuvia listo”optimaalinen sydänterveys”, joka yhdisti yhteen ja, joista jotkut alkavat olla hengästyttävän pitkiä lukuun monia sydänterveyden indikaattoreita, kuja lähestyä tuota WHO:n kaikenkattavaa määriten oikea ruoka, aktiiviset liikuntatottumukset ja 42 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 PROFE S S ORILUE NNOT muut käyttäytymiseen liittyvät asiat ja monia fysiologisia indikaattoreita. Tutkimus toteutettiin osana Lasten sepelvaltimotautien riskitekijät -hanketta, jota nykyisin kutsutaan Young Finns studyksi. Hankkeessa on seurattu vuodesta 1980 lähtien eri-ikäisiä lapsia varsin laajalla fysiologisella ja psykososiaalisella patteristolla ja viimeisin mittaus toteutettiin vuosina 2011–12. Tutkimuksen alkuperäinen fokus ei ollut hyvinvointi, mutta me kokosimme erilaisista indikaattoreista mahdollisimman laajan lapsuuden hyvinvointia kuvaavan summan. Mittarin osina olivat erilaiset sosioekonomista asemaa, kuten vanhempien koulutusta ja palkkaa, lapsuudenkodin turvallisuutta, vanhempien omaa terveyttä, kasvatustapoja ja käyttäytymistä kuvaavia asioita. Yritimme saada mukaan laajasti sekä welfare- että wellbeing-puolia hyvinvoinnista. Indikaattoreita oli yhteensä lähes 50 ja ne ryhmiteltiin kuuteen hyvinvointiklusteriin, joista muodostettiin lopullinen hyvinvointi-indikaattori. Tulosten mukaan näytti vahvasti siltä, että mitä enemmän hyvinvointia kuvaavia tekijöitä ihmisellä oli lapsuudessaan eli mitä suurempi hyvinvointisumma oli, sitä parempi oli myös heidän sydänterveytensä 32 vuotta myöhemmin. Tutkijoina olimme kiinnostuneita myös siitä ennustavatko hyvinvoinnin ongelmat heikompaa psyykkistä terveyttä ja hyvinvointia aikuisena. Rakensimme hyvinvoinnin puutosindikaattorin vastaavasti kuin hyvinvoinnin kumuloitumisen indikaattorinkin ja havaitsimme esimerkiksi, että mitä enemmän hyvinvoinnin puutteita lapsena ihmisellä oli, sitä useammin hän koki myöhemmin depressiivisiä oireita. Vaikka depressiiviset oireet keskimäärin laskivat, olivat ne, joiden hyvinvoinnissa oli enemmän puutteita, jatkuvasti korkeammalla tasolla oireissa aina 50 ikävuoteen asti. (Elovainio ym., 2015) Hyvinvoinnin kasautuminen lapsuudessa ennustaa tutkimustemme mukaan myös verisuonten kalkkeutumisvauhtia, verisuonten seinämien paksuuntumista, veren sokeritasoja ja painon P ROF E S S OR I LU E N NOT kehitystä pitkälle aikuisuuteen. Nämä ovat kaikki sekä diabeteksen että sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä ja toimivat näin oletettavina mekanismeina lapsuuden hyvinvoinnista myöhempään terveyteen. Merkittävä osa lapsuuden hyvinvoinnin mahdollisista vaikutuksista myöhempään terveyteen välittyy oletettavasti käyttäytymismuuttujien kautta. Ihmiset syövät liikaa ja liikkuvat liian vähän, polttavat ja juovat liikaa. Osan vaikutuksista on oletettu myös välittyvän suoremmin fysiologisiin stressiprosesseihin liittyvien muutosten kautta. Lapsuuden riskit myös näyttävät vaikuttavan toisiin voimakkaammin ja kauaskantoisemmin kuin toisiin. Näiden kaikkien tekijöiden huomioon ottaminen vaatii psykologisen tutkimuksen laajentamista oman ydintutkimusalueen ulkopuolelle, mutta myös oman ydinosaamisen kehittämistä. Tulevaisuudessa psykologisen tutkimuksen pitäisi pystyä sopimaan psyykkisten ilmiöiden sisällöstä yksikäsitteisemmin ja kehittämään niiden mittaamista tarkemmaksi ja luotettavammaksi. Tämä kehitys on hidas ja sen tiellä on paitsi aitoja käsityseroja myös tutkimuspoliittisia ja resurssijakoon liittyviä esteitä. Tämä on kuitenkin ainoa tie, jolla tiede voi kehittyä ja aidosti kasata sitä tietoa, jonka avulla myös päätöksenteko voi luotettavasti toimia. KIRJALLISUUTTA Elovainio, M., Pulkki-Raback, L., Hakulinen, C., Ferrie, J. E., Jokela, M., Hintsanen, M. ja Keltikangas-Järvinen, L. (2015). Childhood and adolescence risk factors and development of depressive symptoms: the 32-year prospective Young Finns follow-up study. J Epidemiol Community Health, 69(11), 1109–1117. doi:10.1136/jech-2014-205352 Pulkki-Råback, L., Elovainio, M., Hakulinen, C., Lipsanen, J., Hintsanen, M., Jokela, M. ja Keltikangas-Järvinen, L. (2015). Cumulative Effect of Psychosocial Factors in Youth on Ideal Cardiovascular Health in Adulthood. The Cardiovascular Risk in Young Finns Study. Circulation. Sheldon, K. M., Elliot, A. J., Kim, Y. ja Kasser, T. (2001). What is satisfying about satisfying events? Testing 10 candidate psychological needs. J Pers Soc Psychol, 80(2), 325–339. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston psykologian professori. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 43 K ATSAU KSI A YLIOPISTO ARVOINA JA TOIMINTOINA Tässä kirjoituksessa yliopistoa tarkastellaan sen sisäisten arvomaailmojen ja toimintalogiikoiden avulla. Nämä arvot ja toiminnot ovat keskenään entistä jännittyneempiä tilanteessa, jossa yliopistoreformit ovat asettaneet uusia haasteita perinteisinä pidetyille akateemisille arvoille ja käytännöille. Akateeminen ydinosaaminen, kuten tutkimus ja opetus, eivät enää riitä, kun yliopistoilta vaaditaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja menestymistä globaalissa kilpailussa. Samalla ongelmaksi nousevat myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaamiseen kuuluvat vaikeudet. JARI AUTIONIEMI S uomalaista korkeakoulupolitiikka on tarkasteltava osana laajempaa eurooppalaista kokonaisuutta. Tällöin tärkeitä ovat Bolognan prosessi ja sen keskeinen vallankäyttäjä, Euroopan komissio. Eurooppaan on muodostunut viime vuosikymmenten aikana yhteinen ideologinen korkeakoulukieli ja poliittis-hallinnollinen ohjausideologia. Koulutuksen ja sivistyksen kulttuurisista lähtökohdista on hiljalleen siirrytty entistä vahvemmin kohti taloudellisia periaatteita. Näin ollen siitä on muodostunut pääasiassa taloudellinen projekti. Bolognan prosessia ei kuitenkaan pidä kohdella yksimielisenä tai yhtenäisenä uudistuksena, sillä se perustuu Euroopan unionin usein käyttämään pehmeään valtaan, avoimeen koordinointiin ja vapaaehtoisuuteen. (Berndtson 2014, 285–287, 294, 300.) Valtion ja yliopiston välinen tulossopimusmenettely tavoitteista ja rahoituksesta on itsessään osoitus markkinatyyppisten menettelyjen lisääntymisestä Suomessa. Tässä menettelyssä kaksi periaatteiltaan erilaista toimijaa kohtaavat toisensa: käytännöiltään ja periaatteiltaan ennen kaikkea byrokraattinen ministeriö asiantuntijaorganisaation, yliopiston. Tulossopimusmenettely on tarkoittanut perinteisesti raskaana pidettyjen normien vähentymistä. (Rekilä 2006, 19, 23.) Vaikka yliopiston yhteiskunnallista asemaa voidaan kut- 44 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 sua paperilla kuinka itsenäiseksi tahansa, neuvottelut yliopiston ja valtion välillä eivät tapahdu kahden tasavertaisen välillä. Toisaalta yliopistot ovat entistä riippuvaisempia ulkopuolisesta rahoituksesta, johtuen valtion kyvyttömyydestä kattaa lisääntyviä koulutusmenoja. Rahoitukseen liittyvät muutokset ovat tärkeitä tutkimuksen ja paljon puhuttujen innovaatioidenkin kannalta. Ulkopuolisen rahoituksen ajatellaan tuottavan innovaatioita, koska se lisää yliopiston vuorovaikutusta eri toimijoiden kanssa (Virranniemi 2015, 27). Se miten ulkopuolinen rahoitus vaikuttaa vuorostaan esimerkiksi perustutkimukseen, on monimutkaisempi aihe. Kun yliopiston toiminta jäsentyy valtion kanssa käydyissä neuvotteluissa ylhäältä alaspäin, yliopiston ja markkinoiden suhde tapahtuu vastaavasti alhaalta ylöspäin. Jälkimmäisessä muutokset tapahtuvat pitkän ajan kuluessa eivätkä pelkästään sovittujen suunnitelmien seurauksesta. Myös valtio voi korostaa markkinaehtoisuutta vaatiessaan yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen kasvattamista. Näin tehdessään se toimii ylhäältä alaspäin, edellyttäen samalla alhaalta ylöspäin tapahtuvaa markkinaehtoisuutta. Valtion on kuitenkin tarjottava yliopistolle tarpeeksi tilaa myös markkinoiden suhteen hyvin yksinkertaisesta, byrokraattisesta syystä. Hallintotieteellistä jargonia käyttäen yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavat osajärjestelmät karkaavat poliittis-hallinnollisen ylära- katsauksia kenteen kontrollista, sillä ne toimivat lähempänä kehitystä kuin itse ylärakenne. (Rekilä 2006, 67, 112; Heiskanen 1977.) Arvoja ja tekoja Yliopisto on luonteeltaan kaksiulotteinen: se perustuu akateemiseen ja hallinnolliseen tasoon. Kaksiulotteisuus tarkoittaa esimerkiksi yliopiston valtionohjauksen ja sisäisen johtamisen yhteensovittamisen vaikeutta. Sovitettavaa löytyy myös akateemisen tason ja valtion sopimusmenettelyjen kesken. Näin ollen yliopistoa on mahdollista haukkua samaan aikaan joustavaksi ja mekaaniseksi: kun tutkimuksessa painottuvat arvot, kuten luovuus ja innovatiivisuus, yliopiston rakenne on jäykkä ja päätöksenteko osittain ulkoapäin syntyvää. Yliopistoja luonnehtii myös avoimuus: ne siis toimivat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, joskus pakonkin sanelemana. Voidaan sanoa, että yliopistojen toimintaan liittyy reaktiivisia piirteitä. (Juppo 2011, 87–88, 159; Rekilä 2006, 48; Clark 1983.) Ari Salmisen (2003, 65) mukaan yliopistossa vaikuttavat neljä arvomaailmaa, jotka ovat akateeminen (vapaus ja kritiikki), legalismi (neutraliteetti, muodollisuus), managerialismi (tehokkuus, tuloksellisuus) ja yrittäjyys (voitontavoittelu, reilu peli, yksilön aloitteellisuus). Näistä yliopiston hallintoa koskettavat ennen kaikkea legalismi ja managerialismi. Neutraliteetti ja muodollisuus sekä tehokkuus ja tuloksellisuus ovat ennen kaikkea ylhäältä alaspäin suuntautuvia arvoja. Hallinnollinen valta on niiden kautta jäsentyvää. Tutkiminen ei palaudu kyseisiin arvoihin, vaikka sitä lähestyttäisiinkin niistä käsin. Yliopiston toimintaan vaikuttavat ulkopuoliset arvolähtökohdat, jotka voivat olla niin hallinnollisia kuin taloudellisiakin (Tirronen ja Kohtamäki 2014, 75). Ei ole kovinkaan suuri väite esittää, että akateeminen vapaus on yliopiston keskeisin arvo. Pohjimmiltaan sen tarkoituksena on taata tutkijan ja tutkimisen riippumattomuus. Perinteisesti akateeminen vapaus on tarkoittanut opettamisen, opiskelun ja tutkimisen vapautta. Tällöin ympäröivän yhteiskunnan taloudelliset ja sosiaaliset tekijät eivät saisi vaikuttaa akateemiseen toimintaan. Nykyaikaisessa yliopistossa tätä ei kuitenkaan pidetä mahdollisena. (Tirronen ja Kohtamäki 2014, 72– 73.) Ulkopuolinen rahoitus on tarkoittanut uusien katsauksia arvojen esiintuomista yliopistossa. Yrittäjyyden arvoihin on liitetty perinteisiä akateemisia arvostuksia, joilla ei ole ollut alun perin tekemistä sellaisen yrittämisen kanssa, joka pyrkii taloudellisen lisäarvon tuottamiseen yksityisillä markkinoilla. Yliopiston arvot vaikuttavat luonnollisesti myös tekoihin. Pirjo Ståhle ja Leif Åberg (2012, 28–29) määrittelevät kolme eri yliopiston toimintalogiikkaa, jotka ovat mekaaninen, orgaaninen ja dynaaminen toiminta. Edellä mainituista arvomaailmoista legalismi ja managerialismi ovat palautettavissa mekaaniseen toimintaan, jonka tarkoituksena on tuottaa pysyvyyttä ja tehokkuutta kustannusten hallitsemiseksi. Mekaanista toimintaa on mahdollista ylläpitää eri järjestelmillä ja rutiineilla. Vastaavasti akateemiset arvot vapaudesta, tutkimuksesta ja opettamisesta palautuvat pitkälti orgaaniseen toimintaan. Tälle toiminnalle on keskeistä vastuunotto, joka perustuu tasaiselle kehittymiselle ja itseohjautuvalle oppimiselle. Orgaanisen toiminnan ylläpito perustuu esimerkiksi monitahoiseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan yrittäjyyden arvot ovat löydettävissä dynaamisesta toiminnasta, jonka pyrkimyksenä on tuottaa innovatiivisuutta. Dynaamisen toiminnan tavoitteina toimivat luovat ratkaisut, joita ylläpidetään esimerkiksi verkostojen luomisella. Yliopiston kannalta orgaanisen toiminnan turvaaminen lienee tärkeintä, sillä se heijastaa eniten akateemisen arvomaailman ydintä. Yliopistoissa ”innovaatiohömppä” on herättänyt vastarintaa ja se on koettu vaaraksi perinteisiä akateemisia arvoja kohtaan. Mutta eikö luovilla ratkaisuilla ja akateemisella vapaudella ole jotain yhteistä, vai toteutuuko edellinen jälkimmäisen kustannuksella? Ståhle ja Åberg (2012, 38–39) väittävät, että suuri osa yliopiston arvoista on palautettavissa dynaamiseen toimintaan. Heidän mukaan henkilöstön henkinen vastarinta uudistuksia kohtaan voi sen sijaan perustua arvojen ja arjen väliseen ristiriitaan, sillä hallinto on joutunut laittamaan kuntoon mekaanista toimintaansa. Virpi Jupon (2011, 149) mukaan yliopistouudistuksia voidaan toteuttaa helpommin kuin muualla julkishallinnossa siitä huolimatta, että yliopistot ovat tyypillisesti olleet muutosvastarintaisia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia kohtaan: syynä tähän toimii yliopistojen toiminnan ennak- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 45 koluulottomuus, yrittäjämäisyys, ennakoiva asenne ja osallistava kulttuuri. Yliopistojen kohdalla muutospainetta ovat tuottaneet talouden ja teknologian globalisoitumisen lisäksi elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen monipuolistuminen ja tutkimustyön luonteen muuttuminen. Julkisella sektorilla muutoksilla on tavoiteltu joustavuutta, tehokkuutta, taloudellisuutta, palveluiden vastaamista asiakkaiden tarpeisiin ja toiminnan parempaa vastaavuutta muuttuvan ympäristön vaatimuksiin. (Juppo 2011, 40.) Vaikuttavuuden mittaamisen vaikeus Tieteelle asetettavat yhteiskunnalliset tehtävät heijastavat usein valtaapitävien ryhmien odotuksia ja intressejä, eivätkä ne ole niinkään itse tutkimuksen vaan rahoittajien ja tutkimusjärjestelmää pitävien laitosten tavoitteita – tavoitteenasettelut voivat joutua ristiriitaan tutkijayhteisön sisäisten tavoitteiden kanssa. Valtion haasteena on suomalaisen yliopistolaitoksen kirjo niin tieteenalojen, perinteiden, toimintakulttuurien kuin kokoerojenkin suhteen. Korkeakoulu-uudistukset heijastelevat myös laajempaa hallintopoliittista keskustelua. Valtiolle on tarkoituksenmukaista, että julkishallinnon kehittäminen tapahtuu yhtäläisesti kaikilla sektoreilla. Valtionhallinnon uudistaminen ajan myötä sektoreittain heikentäisi väistämättä valtion mahdollisuuksia julkishallinnon toimintatapojen poliittiseen ohjaukseen. Mitä enemmän uudistuksia tehdään sektoreittain, sitä suuremmat sisäiset erot. (Rekilä 2006, 49, 64; Hyyryläinen 1999, 228.) Mitä lähempänä yliopiston toiminta on muodollisuutta, sääntöperustaisuutta tai mitattavuutta, sitä helpommin se on valtion toimesta mitattavissa. Näin on erityisesti yliopiston mekaanisen toiminnan suhteen. Sama hallittavuus määrittää myös eri arvoja yliopistossa. Akateemisuuteen ja yrittäjyyteen liittyvät arvot ja toiminnot ovat valtion toimesta vaikeimpia mitattavia. Valtioneuvostolla onkin ilmeistä avuttomuutta dynaamisen toiminnan arvioinnissa. Korkeakoulujen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ja vaikuttavuuden mittaamiseen on vain muutamia luotettavia mittareita: erityisen haastavaa on innovaatiotoiminnan ja alueellisen kehittämistoiminnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen, korkeakoulujen oikeuden- 46 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 mukaista kohtelua unohtamatta (OKM 2015, 21). Samaan aikaan valtio on kuitenkin korostanut neuvotteluissa yliopiston kolmatta tehtävää: vaikuttavuutta ja yhteiskunnallisuutta. Valtio, yliopisto ja markkinat muodostavat kolmion, jossa kahden menestyminen voi tapahtua kolmannen kustannuksella. Valtio ja markkinat voivat lyöttäytyä yhteen yliopiston akateemisen vapauden kärsiessä. Tällöin valtio voi myös vaatia yliopistolta tutkimus- ja koulutusohjelmia, joiden tavoitteet ovat tarkasti säädeltyjä, mikä saattaa heikentää koulutuksen ja tutkimuksen laatua. Samalla tutkiminen on vahvasti sidoksissa markkinoiden tarpeisiin. Esimerkiksi Bolognan prosessin tavoite ei ole ollut niinkään akateemisten valmiuksien kehittäminen, vaan vastaaminen globaalien työmarkkinoiden vaatimuksiin (Berndtson 2014, 300). Suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään vaikuttavat Bolognan prosessissa läsnä olevat periaatteet eurooppalaisen koulutusjärjestelmän yhtenäistämisestä ja tehokkuudesta. Siitä huolimatta, että Bolognan prosessin dokumentit ovat täynnä viittauksia akateemiseen vapauteen, toiminta on suuntautunut ylhäältä alaspäin. Sen ulkopuolelle on jätetty tutkijat ja opettajat. Muutoksissa viestintä ja henkilöstön ottaminen mukaan suunnitteluun ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä. Yliopistojen keskushallintojen ja ammattijärjestöjen intressit ovat sivuuttaneet akateemiset käytännöt. Bolognan prosessin positiiviset puolet, kuten tutkijoiden ja opiskelijoiden liikkuvuus sekä tutkimuksen laatu ja tutkintorakenteiden yhtenäistäminen, ovat määrittyneet pitkälti byrokraattisesti. Tällöin tavoitteet ja niiden toteuttamistavat asettuvat ristiriitaan keskenään. (Berndtson 2014, 298–299; Juppo 2011, 160.) Ristiriitoja Mitä yliopiston toimintojen ja arvojen arvioinnista jää käteen? Yliopisto on hierarkkinen, jäykkä, joustava, muutosvastarintainen, reaktiivinen, innovatiivinen ja luova. Lisäksi sen arvolähtökohdissa löytyy jännitteitä ja suoranaisia ristiriitaisuuksia. On selvää, että yliopistoa kuvaillaan ristiriitaisin käsittein. Tämä johtunee osin siitä, tarkastellaanko yliopistoa hallinnollisesta vai akateemisesta näkökulmasta käsin. Yliopiston kaksiulotteisuus on seikka, jota tuskin voidaan lopullisesti sovittaa. Sen ilmenemismuodot ovat kulloisessakin ajassa katsauksia määrittyviä. Erityisesti muutosten monimutkaisuus voi aiheuttaa ennustamattomia seurauksia (Juppo 2011, 159). Joskus aika on ristiriitaisuuksille otollisempi. Yliopiston vapauksien lisääminen voi joissakin tapauksissa olla hyvin näennäistä. Se voi merkitä myös uusia mielivaltaisuuden muotoja. Esimerkiksi tällä hetkellä käytävä kilpailukykysopimus osoittaa, että valtio kohtelee yliopistoja joskus julkisen sektorin, joskus yksityisen sektorin toimijana. Hallituksen päätösten perusteella yliopistolla on ollut vapaus toimia keväällä yksityisellä sektorilla, syksyllä julkisella. Tämäkin määrittelykysymys on kiinni rahasta, minkä johdosta hallituksen budjettiesitys leikkaa entisestään yliopistojen taloutta. KIRJALLISUUS Berndtson, Erkki (2014): Eurooppalainen korkeakoulupolitiikka: Euroopan komissio Bolognan prosessin määrittäjänä. Teoksessa Mykkänen, Juri & Paakkunainen, Kari (toim.): Johdatus Euroopan Unionin politiikkaan, 285–304. Helsingin yliopisto. Clark, Burton (1983): The Higher Education System. Academic Organization in Cross National Perspective. University of California Press. Heiskanen, Ilkka (1977): Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen. Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Helsingin yliopisto. Hyyryläinen, Esa (1999): Reformit, hallintopolitiikka ja yhdenmukaistuminen. Vertaileva tutkimus neljän Euroopan valtion 1980- ja 1990-lukujen hallintopoliittisen päätöksenteon yhdenmukaistumisen edellytyksistä. Vaasan yliopisto. Juppo, Virpi (2011): Muutoksen johtaminen suomalaisessa yliopistouudistuksessa rehtoreiden näkökulmasta. Vaasan yliopisto. Opetus- ja kulttuuriministeriö (2015): Ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi 2017 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Rekilä, Eila (2006): Kenen yliopisto? Tutkimus yliopistojen valtionohjauksesta, markkinaohjautuvuudesta ja itseohjautuvuudesta suomalaisessa yliopistojärjestelmässä. Vaasan yliopisto. Salminen, Ari (2003): New Public Management and Finnish Public Sector Organizations: The Case of Universities. Teoksessa Amaral, Alberto, Meek, V. Lynn ja Larsen, Ingvild (toim.): The Higher Education Managerial Revolution?, 55–69. Kluwer. Ståhle, Pirjo ja Åberg, Leif (2012): Voiko yliopiston uudistumista johtaa? Teoksessa Ståhle, Pirjo & Ainamo, Antti (toim.): Innostava yliopisto. Gaudeamus, Helsinki. Tirronen, Jarkko ja Kohtamäki, Vuokko (2014): Korkeakoulutuksen idea, arvot ja autonomia. Teoksessa Pekkola, Elias, Kivistö, Jussi ja Kohtamäki, Vuokko (toim.): Korkeakouluhallinto. Johtaminen, talous ja politiikka, 71–93. Gaudeamus. Virranniemi, Maria (2015): Tutkimus- ja innovaatiojohtaminen suomalaisissa yliopistoissa. Lapin yliopisto, Rovaniemi. Kirjoittaja on Vaasan yliopiston julkisjohtamisen tohtorikoulutettava. Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten järjestämiseen ovat haettavissa 1.–31.10.2016. Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) 228 69 238, avustukset@tsv.fi Hakuohjeisiin ja -lomakkeisiin voi tutustua verkkosivuillamme http://www.tsv.fi/fi/avustukset/julkaisutoiminta-ja-kansainvalinen-toiminta http://www.tsv.fi/fi/avustukset/kansainvaliset-konferenssit-ja-kansalliset-seminaarit http://www.tsv.fi/fi/avustukset/liikunta-alan-kansainvaliset-konferenssit-ja-kokoukset katsauksia T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 47 TIETEEN TEKEMISEEN UUSIA TOIMINTATAPOJA Tulevaisuuden haasteita ei ratkaise kukaan yksin. Helsinki Challenge toimii alustana aktiiviselle vuorovaikutukselle: tiedeyhteisön ja yhteiskunnan eri toimijoiden yhteistyölle ja dialogille, jonka avulla tutkimuksen vaikuttavuus kasvaa. IRA LEVÄAHO V iime joulukuussa päättynyt ensimmäinen Helsinki Challenge osoitti, että tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelu luo rajattomia mahdollisuuksia. Kilpailun voittajista toinen, Biodiversity Now, haluaa rakentaa pankin, jonka tuottamaa arvoa ei mitata rahassa, tai taloudellisen kasvun kautta, vaan ympäristön monimuotoisuuden lisääntymisellä. Kun taas toinen, Nemo-tiimi, kehittää tunneilmaisua digitaalisessa vuorovaikutusympäristössä ja rakentaa päälle puettavaa prototyyppiä tunnehihasta, jonka avulla pystytään aistimaan toisen tunteita näkemättä tätä. Kyseessä on sekä tutkimusväline että mahdollinen tuote. Tiimien aikaansaannoksiin voidaan laskea myös raskausajan ruokavaliota koskeviin kansallisiin suosituksiin saatu muutos, virtuaalinen uniohjelma, jonka avulla nuoret oppivat unestaan ja vuorokausirytmistään sekä robotiikan ympärillä pyörivä lainsäädäntömuutoskeskustelu. Ja paljon muuta. Idean toteuttamiseen saatu palkintosumma oli vain yksi prosessin hyödyistä. Kaikki osallistuneet tiimit saivat mm. kumppaneita, rahoitusta, yhteistyömahdollisuuksia ja näkyvyyttä, unohtamatta sitä perusteellisesti sparrattua hanke-ehdotusta, jolla on hyvät edellytykset pärjätä kilpailussa rahoituksesta. Ensimmäinen tiedepohjainen ideakilpailu käynnistyi Helsingin yliopiston 375-juhlavuonna 2015. Silloin julkisuudessa näkyivät erityisesti Helsinki Challenge -tapahtumat, joissa tiimit esittelivät ideoitaan potentiaalisille kumppaneille, rahoittajille ja suurelle yleisölle. Tämäkin vei toki projekteja isoin harppauksin eteenpäin, mut- 48 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 ta kyse oli paljon muustakin kuin esiintymisestä, myyntipuheen hiomisesta ja medianäkyvyydestä. Challengen ydin on vuoden mittainen kehittämisprosessi, jossa eri alojen asiantuntijat tukevat tiimejä, niin rahoituksen hankinnassa kuin sen lähteiden tunnistamisessa, lainopillisissa kysymyksissä, kaupallistamisessa, idean suojaamisessa, tutkimuksen vaikuttavuuden näkyväksi tekemisessä, viestinnässä kuin kumppanuuksien rakentamisessa. Totta kai myös tutkimus saa uusia sytykkeitä. Meidän kaikkien agenda Toinen Helsinki Challenge käynnistyi kuluvan vuoden elokuussa suomalaisten yliopistojen yhteistyönä. Kilpailua lähtivät Helsingin yliopiston kanssa järjestämään Aalto-yliopisto, Hanken Svenska handelshögskolan, Itä-Suomen yliopisto, Jyväskylän yliopisto, Oulun yliopisto, Taideyliopisto, Turun yliopisto, Vaasan yliopisto ja Åbo Akademi. Voittaja on tiedossa, kun Suomi täyttää sata vuotta. Kilpailun teemat kiinnittyvät YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin, joiden päämääränä on tehdä maailmasta parempi paikka. Nämä tavoitteet ovat universaaleja eli kuuluvat meille kaikille: valtioille, kunnille, yrityksille, kouluille ja kansalaisille. Uudet kestävän kehityksen tavoitteet astuivat voimaan vuoden alussa ja ne tulevat ohjaamaan valtioiden toimia paremman maailman puolesta seuraavan viidentoista vuoden ajan. Suomi pyrkii ohjelman toteuttamisen kärkimaaksi. Hälyttävä havainto on, että vaikka Suomi menestyy hyvin kansainvälisissä vertailuissa, sijoituksemme on viime vuosina laskenut monissa vertailuissa. Varsinkin sosiaaliseen eriarvoistumiseen ja työllisyy- katsauksia teen sekä ilmastokysymysten hoitoon ja luonnonresurssien kulutukseen liittyvissä tavoitteissa on parantamisen varaa. Vihreän talouden ja kiertotalouden kehittämistä koskevat aloitteet ovat tulosten perusteella Suomelle tärkeitä. Haasteita siis riittää ratkottavaksi myös uusille Challenge-tiimeille. Tiimi päättää suunnan Helsinki Challengelle löytyy esikuvia maailmalta ja kotimaassakin on aktivoiduttu haastekilpailuiden osalta. Haastekilpailu (challenge prize) tunnetaan innovaatiotyökaluna, jonka keskeisin tavoite on ratkaista asetettu ongelma tuomalla kehittäjiä yhteen yli sektorirajojen. Ratkaisijat oppivat toisiltaan, heitä tuetaan ratkaisun kehittämisessä ja tuomalla rahoittajia kehittämään ideoita. Helsinki Challenge, muista haastekilpailuista poiketen, on haasteen määrittelyn suhteen avoin. Tiimien tehtävänä on paitsi luoda ratkaisu, myös määrittää ongelma, jota ratkaistaan. Kilpailun teemat muodostavat isot suuntaviivat ongelman määrittelyn pohjaksi. Toinen Helsinki Challengea määrittävä tekijä on tiedepohjaisuus. Kilpailun aikana luotavien ratkaisujen kivijalkana on tutkimus, vahva tieteellinen osaaminen. Prosessissa voi syntyä vaikka liiketoimintaa, uusi tieteenala, kaupallistettava idea, yrittäjyyttä tai tieteellinen läpimurto. Siitä, mihin suuntaan mennään, päätöksen tekee tiimi. Mukana muutoksessa Yliopistomaailma on globaalissa murroksessa, ja koko Euroopassa leikataan tieteen kansallista rahoitusta. Ei siis ihme, että uusien ja vanhojen, kotimaisten ja kansainvälisen rahoituslähteiden äärelle on kova tunku. Tutkimusrahoituksen hankkimiseen liittyvien taitojen hiominen on siis vahvasti esillä toisessa Challengessa. Tällä kertaa osallistujat pääsevät hiomaan taitojaan Brysseliin, jossa Helsinki EU-toimiston kanssa yhteistyössä järjestettävä kaksipäiväinen tapahtuma tuo tiedeyhteisön ja EU-toimijat yhteen vahvistamaan osaamista ja verkostoja kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankkimisessa. Keskusteluun nousevat varmasti myös mittarit, joilla rahoituksen hakijoita arvioidaan. Tiede muodostaa edelleen perustan, mutta monessa tapauksessa sen rinnalle ja jopa katsauksia sen edelle on mennyt tutkimuksen vaikuttavuus. Tutkijoilta edellytetään monialaista yhteistyötä, joka hyödyttää yhteiskuntaa laajasti. Monelle rahoituksen hakijalle tämä tarkoittaa uudenlaisia toimintatapoja. Yksi työkalu on Helsinki Challenge. Kyse ei ole ainoastaan tiedepohjaisesta ideakilpailusta vaan uudenlaisesta tavasta toimia ja ajatella. Koko Challengen ajan osallistujat pohtivat, miten omasta tutkimustyöstä voi tehdä yhteiskunnallisesti mahdollisimman vaikuttavaa. Samanaikaisesti kun hallitus kannustaa yksilöitä ja yhteisöjä kokeilukulttuuriin, voi myös tieteen tekemisen tapoja ajatella uudella tavalla. Kirjoittaja on Helsinki Challenge -projektipäällikkö Helsingin yliopistossa. HELSINKI CHALLENGE HAKU ON AUKI! Kilpailuun tulee ilmoittautua 31.10. mennessä ja varsinainen kilpailuehdotus on jätettävä viimeistään 15.11. Lisätietoja challenge.helsinki.fi T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 49 T E K ST I N T U T K I JA N T UU MAT Totuuden jälkeen Brexit ja Trump, trollit ja populistit – elämme yhteiskunnassa, jossa totuutta tärkeämpää on tunnelma, tietoa tärkeämpää vaikutelma. Viis faktoista, kunhan on kiva fiilis! Kaikenlainen tutkimuksista piittaamaton hölynpöly kuuluu asiaan, ja valehdellakin saa, jos se on tarpeen omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Mitä oikein on tapahtunut yhteiskunnalle, jonka eteen vastikään soviteltiin yhdessä tuumin määritettä tieto? Viime aikoina on alettu puhua tihenevään tahtiin postfaktuaalisesta tai totuuden jälkeisestä ajasta, maailmasta ja demokratiasta. Puheenvuorot ovat olleet kriittisiä, ainakin päällisin puolin. Äänekkäästi ja perustellustikin on arvosteltu esimerkiksi sitä, että poliittisessa päätöksenteossa ei enää piitata tutkimuksista eikä tutkijoiden asiantuntemuksesta. Onpa myös väitetty, että leikkaukset koulutuksesta ja tutkimuksesta ovat omiaan suistamaan Suomea tietämättömyyden ja osaamattomuuden suohon. Tiedon halveksuntaa on tulkittu niin tavallisen kansan kielenkäytöstä kuin johtavien poliitikkojenkin puheenvuoroista. Tuoreessa muistissa ovat yhä pääministerin heitto ”kaiken maailman dosenteista” sekä opetus- ja kulttuuriministerin myllykirje, jossa rökitetään yliopistoja ”isoista puutteista”. Ehkä todella on niin, että elämme aikaa, jolle on leimallista tiedon ja totuuden tavoittelun väheksyminen. Postfaktuaalisessa demokratiassa. *** Totuuden jälkeinen aika. Jokin tässä iskevässä nimeämisessä jää kaihertamaan. Verrataanpa lauseketta usein käytettyyn lausekkeeseen sotien 50 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 jälkeinen aika. Puheena olevat sodat ovat historiankirjoittajienkin mukaan todella tapahtuneet. Mutta entä totuus lausekkeessa totuuden jälkeinen aika? Kielitieteilijä saattaisi puhua presuppositiosta eli olettamuksesta: lausekkeessa annetaan ymmärtää, että jonkinlainen totuuden aika on ollut olemassa ennen tätä nykyistä aikaa, joka taas on totuuden jälkeistä. Kuinkahan kauan tuota totuuden aikaa kesti? Kenen totuus vallitsi, ja mikä se oli? Monenlaisia väittämiä on pidetty aikojen saatossa tosina: Maapallo on pannukakku. Rakkolevä oli ihmisen esi-isä. Valkoiset ovat älykkäämpiä kuin mustat. Tupakka on terveellistä. Rokotukset vaarantavat terveytesi. Ihmisen kohtalo voidaan päätellä taivaankappaleista. Aikamoista huuhaahuttua meille siis on syötetty jo ennen tätä nykyistä totuuden jälkeistä aikaammekin! Puhumattakaan siitä, kuinka tieteellisiäkin tosiasioita on käytetty valikoiden omien ideologisten päämäärien palveluksessa. Mutta miksi juuri nyt halutaan kertoa tarinaa menneistä totuuden päivistä? Ehkä kyse on tiedon ystävien ja asiantuntemusta arvostavien päättäjien vastaiskusta populismipölhöilyä ja mutu-demokratiaa vastaan. Tällaisessa vastaiskussa on käyttöä tehokkaalle nimeämiselle. On tosin harmillista, että totuuden jälkeistä aikaa kritisoivat sortuvat samalla itse perustavaan epäkriittisyyteen. Totuuden jälkeinen aika on jykevä iskulause. Mutta ei siitäkään ihan totuudeksi ole. VESA HEIKKINEN Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija. Twitter: @tosentti. T ekstintutkijan tuumat T I E T E E N KO H TA A MI SI A Taloudellisina laskukausina tarvitaan pitkää pinnaa Tiede on moniulotteinen ja -tasoinen järjestelmä, josta kaikki sitä tarkastelevat tavoittavat vain joitakin osa-alueita ja erilaisia aspekteja. Kannattaako tällaista itsestäänselvyyttä lausua ääneen? Motivaationa voi pitää sitä, että tämä kompleksinen järjestelmä on hyvinkin haavoittuvainen, jos sitä ryhdytään johtamaan ja ohjaamaan liian yksinkertaisin periaattein ja ajatuksin. Samaan tapaan ongelmaksi muodostuu, jos kaikkien yliopistoissa toimivien ihmisten tekemisiä arvioidaan samoilla perusteilla tutkimusalasta tai tutkimusalayhdistelmästä riippumatta tai jos kunkin alan luonnetta tai ihmisten mahdollisesti hyvinkin omaperäisiä vahvuuksia ei oteta huolellisesti huomioon. Yliopistoihin kohdistetaan paljon odotuksia ja niihin myös kohdistetaan kritiikkiä aivan kuin kyseessä olisi yksi homogeeninen yhteiskunnallinen toimija. Kaikkien yliopistojen yhteenlasketun budjetin verorahoitteinen osuus on samaa suuruusluokkaa kuin yhden ainoan suuren elintarviketeollisuusyrityksen. Tuollaisen yrityksen, kuten vaikkapa Atrian, toiminta ja johtaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin yliopiston toiminta ja johtaminen. Elintarkiketeollisuusyrityksellä on toki suurikin joukko eri tuotteita, mutta niiden valmistamiseen tarvittavat raaka-aineet ja osaaminen ovat keskenään varsin samankaltaisia. Yliopistojen ja makkaratehtaiden vertaaminen voi vaikuttaa hieman halpamaiselta, mutta vertailussa vaadittavan tiedon moninaisuudessa ja kompleksisuudessa esimerkiksi mikään tek- tieteen kohtaamisia nologiateollisuuden yritys ei ole lähelläkään yliopistoja. Onkin ihan reilua sanoa, että esimerkiksi Suomen nykyinen pääministeri ei voi tehdä yliopistoja koskevia hyvin perusteltuja linjauksia ja päätöksiä omaan ammatilliseen kokemukseensa perustuen. Oli sitten kyse Suomen hallituksesta ministereineen, eduskunnasta kansanedustajineen, ministeriöistä virkamiehineen, yrityksistä johtajineen, kansalaisista veronmaksua koskevine huolineen tai mediasta toimittajineen, tieto ja näkemys yliopistojen osista ja niiden toiminnasta, kilpailu- ja toimintakontekstista ja haasteista on väkisinkin hyvin fragmentaarista. Kokonaiskuvaa voi tavoitella kaaviokuvin ja tilastoin, mutta tuolloin menetetään ymmärrys osien luonteesta. Vertauskuvallisesti kyse voisi olla vaikkapa siitä, että kännyköissä käytettävistä tiedon pakkaamisalgoritmeistä perillä oleva laitettaisiin arvioimaan jonkin säveltäjän teoksissaan käyttämien ylinousevien kvarttien merkitystä teosten luonteelle. Näin valtavat tiedolliset alueet ovat luonteenomaisia vain monialaisissa yliopistoissa. Alojen moninaisuus ei ole ensisijaisesti yksinkertaisia malleja päätöksentekonsa tueksi kaipaavien päänvaiva vaan keskeinen sivistyksellisen, yhteiskunnallisen, teknologisten ynnä muiden vastaavien dimensioiden kehityksen keskeinen käyttövoima. Yliopistot ovat tuottaneet jo satoja vuosia tietoa ja ymmärrystä, jonka kasvu on viime vuosikymmeninä vain kiihtynyt. Yritysten edustajat usein harhautuvat näkemään vain muu- tamat viimeiset askeleet ja saattavat siksi valitettavasti väheksyä yliopistotutkimuksen merkitystä. Edes yliopiston sisällä kokeneinkaan toimija ei hallitse sisällöllisesti ison yliopiston tutkimuksen ja opetuksen kokonaisuutta voidakseen arvioida sitä, kuinka tärkeä kukin ala on tulevaisuudessa. Yliopistojen toiminnan tavoitteistosta väitellään kiivaastikin, mutta nähdäkseni pitäisi olla itsestään selvää, että yliopistoilla on sekä itseisarvoisia että välineellisiä tavoitteita. Yliopistojen autonomialla on selkeä niiden tavoitteisiin ja toiminnan luonteeseen liittyvä peruste. Samalla tavalla autonomisuus on tärkeää myös toiminnan muilla tasoilla. Tutkimustoiminnan merkitystä, tuloksekkuutta ja varsinkin tulevaisuuden potentiaalia on hyvin vaikea arvioida ottaen huomioon eri alojen ominaisuuspiirteet. Tämä on toinen tässä kirjoituksessa mainittu itsestäänselvyys. Sitä koskevia ratkaisuja ei tässä kirjoituksessa yritetäkään ratkoa. Lyhyesti voi mainita sen, että tilastollisen koneoppimisen ja tiedon louhinnan keinot tulevat mitä ilmeisimmin avuksi, kun pyritään tarkastelemaan rinnakkain vaikkapa ymmärrystä kielestä, syöpähoitoja ja robottiautoja. Tieteen toimintapuitteiden kehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että yliopistojen edustajien keskinäiset kohtaamiset ja heidän kohtaamisensa yhteiskunnan muiden edustajien kanssa ovat mahdollisimman tuloksekkaita. Tuloksena pitää olla lisääntyvä ymmärrys tutkimuksen ja opetuksen erilaisista sisällöistä, T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 51 niiden merkityksestä, tekemisen luonteesta ja toiminnan puitteista. Hyvää työtä tehdään tällaisen tavoitteen edistämiseksi, mutta kehittämisen varaa varmasti on. Taloudellisen laskukauden esiin kirvoittamat keskustelut heijastavat sellaista tiedon ja ymmärryksen puutetta, jota ei saisi esiintyä, jos halutaan yliopistojen olevan järkevän päätöksenteon kohteena. Yliopistojen autonomia on pahimmillaan näennäistä, jos rahoitusta rajoitetaan taloudellisten suhdanteiden myötä. Tutkimustoiminnan luonteesta johtuen Suomen hallituksen ja eduskunnan pitäisi itse asiassa sitoutua rahoituksen pitkäjänteisyyteen taloudellisista suhdanteista riippumatta. Tällaisen periaatteen kirjaaminen olisi korkeaa ymmärrystä osoittava teko, jota voi pitää myös taloudellisesti perusteltuna. Ensinnäkin yliopistot edistävät yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia pitkäjänteisellä tavalla. Toisekseen poukkoileva rahoitus aiheuttaa toiminnallisia katkoksia, jotka synnyttävät myös taloudellisia menetyksiä. Monet näistä ovat luonteeltaan hankalasti arvioitavia toteutumattomia mahdollisuuksia ja hukattuja investointeja, mutta osittain näitä voi tarkastella sitä kautta, mitä Suomessa on jäänyt saavuttamatta muiden maiden kehitystä tarkasteltaessa. Inhimillisen ymmärryksen ja sivistyksen kehittyminen yliopistojen toiminnan seurauksena nähdään toivottavasti myös arvona, josta kannattaa pitää kiinni yhteiskuntamme peruspilarina. TIMO HONKELA Kirjoittaja on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. SARJASSA ASIANTUNTIJAT KOMMENTOIVAT TIETEEN VUOROVAIKUTUSTA 52 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 AINEETTOMAN KULTTUURI PERINNÖN SOPIMUS Suomalais-arabialaisen yhdistyksen esitelmätilaisuudessa maanantaina 26.9.2016 klo 18–20 koordinaattori Leena Marsio Museovirastosta luennoi ja antaa esimerkkejä Suomesta ja arabimaista. Tieteiden talo, sali 505 Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 23.9. Mirkka Rekola -seminaari 29.9. Elämäkerrallinen katse -seminaari 10.10. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, SKS:n Aleksis Kiven rahaston palkinto 12.10. SKS:n kirjakeskiviikko, Tiedekirja, Snellmaninkatu 13, Helsinki 3.11. Pohjoismaisen arkistojenpäivän tilaisuus 4.11. Variantti-kollokvio 2016: Aineistona käsikirjoitukset 16.11. SKS:n kirjakeskiviikko, Tiedekirja, Snellmaninkatu 13, Helsinki Jos ei toisin mainita, tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki SKS KIRJAMESSUILLA Ohjelmat: www.finlit.fi 30.9.–2.10. Turun kirjamessut 27.–30.10. Helsingin kirjamessut SKS:N STUDIA FENNICA NYT AVOIMENA JULKAISUNA VERKOSSA Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee avoimesti verkossa englanninkielistä tieteellistä julkaisusarjaansa Studia Fennica sekä valikoiden suomenkielistä tiedettä. Tervetuloa lukemaan SKS:n avoimia verkkojulkaisuja: oa.finlit.fi! tieteen kohtaamisia LYHYE ST I MAASEUDUN KIRJASTOT JA LUKIJAT Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on julkaissut kaksi kirjaa 1800-luvun Keski-Suomen maaseudun kirjastoista ja maalaiskansan lukutottumuksista. Vuonna 1928, kun ensimmäinen laki kirjastoista hyväksyttiin, Suomessa oli 1 650 julkista kirjastoa maaseudulla ja 55 kaupungeissa. Näistä 62 % omistivat kunnat ja muita omistajia olivat mm. nuorisoseuraliikkeen ja työväenliikkeen järjestöt. 1800-luvulla kolmasosa osa kirjallisuudesta oli uskonnollista, mutta laski 1800-luvun lopulla selvästi. Kaunokirjallisuuden osuus nousi huomattavasti ja suomenkielistä kirjallisuutta alkoi ilmestyä enemmän. Sofia Kotilainen kuvaa tutkimuksessaan Literacy Skills as Local Intangible Capital. The History as a Rural Lending Libracy c. 1860–1920 (Studia Fennica, SKS 2016) kansankirjastojen syntyä ja elämää Keski-Suomessa. Hänen mikrohistoriallinen kohteensa on Kivijärven pitäjän kirjasto, sen kollektiivinen biografia ja asema paikallisessa yhteisössä. Samaan aikaan kun lukutaito levisi, vaikutti useita sosiaalisia, kulttuurisia ja maantieteellisiä tekijöitä. Kivijärvellä kirjaston toiminnot eivät saaneet yhtä hyvää menestystä tai vastakaikua väestössä kuin muilla paikkakunnilla. Tarja-Liisa Luukkanen käsittelee kirjahistoriallisessa tutkimuksessaan Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1816–1918 (SKS 2016) Kivijärven naapuripitäjä Karstulan kirjaston toimintaa. Hän tarkastelee rahvaan tosiasiallisia lukuvalintoja sekä tekee päätelmiä heidän tuntemastaan kirjallisuudesta ja paikallisen lukutaidon tasosta. Autonomian ajan lopulla kirjaston hoito ja lukevan väestön kiinnostus sen kirjoja kohtaan hiipuivat. SKS julkaisee avoimesti verkossa englanninkielistä tieteellistä julkaisusarjaansa Studia Fennica (ilmestynyt vuodesta 1933) sekä valikoiden suomenkielistä tiedettä (oa.finlit.fi). Se julkaisee vuosittain reilut 20 vertaisarvioitua tiedekirjaa humanistisilta aloilta. SKS:lla on lisäksi meneillään Helsingin yliopiston kirjaston kanssa pilottihan- lyhyesti ke Kirjastokonsortio Aleksandria, joka toteutetaan vuosina 2016–2017. Tavoitteena on saattaa verkon kautta suomalaista tiedekirjallisuutta avoimesti kaikkien luettavaksi. MUUMIT JA YÖTAIVAS Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan on nähty heijastavan 2. maailmansodan pelkoja ja atomisodan uhkaa ihmiskunnalle. Ensimmäisen kerran se ilmestyi vuonna 1946, seuraavat laitokset ilmestyivät vuosina 1956 ja 1968. Tieteenhistorioitsija Tapio Markkanen kuvaa Tähdet ja avaruus -lehdessä (5/2016), mitkä esikuvat ja tapahtumat ovat saattaneet vaikuttaa kirjaan. Teoksessa tarkkaillaan lähestyvää komeettaa. Muumilaakson asukkaat käyvät hankkimassa siitä tietoja Yksinäisten vuorten tähtitornilta. Sitten he pakenevat luolaan odottamaan tör mäystä – komeetta ohittaa onnekkaasti Maan. Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan kahdessa varhaisemmassa versiossa observatorion tähtitieteilijä kertoo, että pyrstötähti osuu Maahan 7. lokakuuta, ja kolmannessa laitoksessa päivämäärä on 7. elokuuta. Markkasen mukaan viimeisimmän laitoksen kertomus tuo mieleen kylmän sodan tunnot 1960-luvun jälkipuoliskolla. Päivämääräkin on lähellä Japanin ydinpommituhojen ajankohtaa. Markkanen on pyrkinyt myös sinnikkäästi selvittämään, olisivatko muistot pudonneesta Bjurbölen meteoriitista vuodelta 1899 voineet toimia virikkeenä Janssonin kertomukseen pystötähdestä. Markkasen tieteellinen artikkeli aiheesta on julkaisussa Acta Baltica Historiae et Pholosophiae Scientiarum (Vol. 4, No. 1, 2016). PORKKALAN PARANTEESI (1944–56) Alkuvuodesta Porkkalan vuokra-alueen palautuksesta tuli 60 vuotta. Alue oli Neuvostoliiton hallussa vajaat yksitoista vuotta. Aikakautta on kutsuttu kansan suussa paranteesiksi eli suluissa olevaksi ajaksi. 1990-luvun puolivälistä lähtien aluetta on kehitetty matkailullisesti. On herätty siihen, että alueen kunnilla on jännittävässä lähihistoriassa T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 53 matkailuvaltti (http://www.porkkala.net/fi/). Sodan loputtua 1944 kaksi kolmasosaa Kirkkonummesta, lähes puolet Siuntiosta ja koko Degerbyn kunta vuokrattiin Neuvostoliitolle merisotilaalliseksi tukikohdaksi. Suomalainen väestö evakuoitiin kymmenessä päivässä. ”Porkkalan vuokra-alueesta” tuli osa Neuvostoliittoa. Rajat suljettiin ja alueelle siirrettiin neuvostosotilaita ja siviilejä lähinnä Leningradin lähialueilta. Hallinnollisesti alue kuului Leningradiin. Sotilastukikohtaan rakennettiin isoja kasarmeja, bunkkereita, sotasatama ja lentokenttä. Alueella asui enimmillään ainakin 20 000 sotilasta ja 10 000 siviiliä. ”Porkkalan vuokra-alue” oli sotilaskaupunki, jossa oli myös sairaala, kouluja ja päiväkoteja. Alkuperäisen vuokrasopimuksen mukaan vuokra-aika oli 50 vuotta eli Suomi olisi saanut alueen takaisin vasta vuonna 1994. Kesällä 1955 maailman poliittinen tilanne oli muuttunut ja Porkkalan strateginen merkitys pienentynyt. Syksyllä 1955 allekirjoitettiin Moskovassa kommunikea Porkkalan alueen palautuksesta Suomelle. Porkkalan vuokra-alueen rajat avattiin 26.1.1956, jolloin paluu ja jälleenrakennus alueella saattoivat alkaa. Vuokrakauden jälkeen alue alkoi nopeasti teollistua ja väestörakenne muuttua. Sinne muutti suomenkielistä väestöä ja maanviljelyksen merkitys väheni. POHJOISTEN YLIOPISTOJEN YHTEISTYÖ Kansainvälinen kiinnostus arktisia alueita ja niiden luonnonvaroja kohtaan on kasvanut. Pohjoismainen yhteistyö arktisilla alueilla on ollut paljon esillä eri asiantuntijatapaamisissa. Suomesta on tulossa ensi vuonna Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa. Oulun, Lapin, Luulajan ja Tromssan yliopistot julkistivat yhteisen arktisen agendan Oulussa pidetyssä Arctic Europe Forum -tapahtumassa. Laatimalla yhteisen arktisen toimintaohjelman siihen liittyneet neljä pohjoista yliopistoa etsivät uusia synergioita ja vahvistavat arktisiin kysymyksiin liittyvää tutkimustaan, koulutustaan ja vaikuttavuuttaan. Toimintaohjelmalla pyritään uudella tavalla yhdistämään jokaisen yliopiston vahvuuksia ja huippututkimuksen aloja niin, että opiskelijoille, tutkijoille ja yhteistyökumppaneille voidaan 54 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 tarjota uusia ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Yhteistyöllä yliopistot voivat myös kasvattaa merkitystään maailmanlaajuisesti. Koulutuksessa yliopistot tulevat rakentamaan uusia yhteisiä koulutusohjelmia, jotka koostuvat kahden tai useamman yliopiston koulutussisällöistä. Oulun, Lapin, Luulajan ja Tromssan yliopistot rakentavat agendan pohjalta Arctic Corridor -mallin, jolla yliopistojen innovaatioista saadaan syntymään yritystoimintaa entistä tehokkaammin. Kaikilla yliopistoilla on jo teknologiansiirtoon ja yrittäjyyteen kannustavia toimintoja. SUOMALAISTEN TUTKIJOIDEN HYVÄT VERKOSTOT Nuoret suomalaiset tutkijat ovat vahvasti verkostoituneita sekä yhteiskunnan ja liike-elämän että muiden korkeakoulujen kanssa. Kuuden maan vertailevassa tutkimuksessa yliopistot ja korkeakoulut olivat verkostoituneita kolmella tasolla: paikallisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Opetukseen keskittyvillä korkeakouluilla painottui yhteistyö paikallisten yritysten ja organisaatioiden kanssa. Kansainväliseen tutkimukseen panostavilla yliopistoilla perusta oli kansainvälisessä, pääosin tutkijoiden välisessä, yhteistyössä. Nämä tiedot käyvät ilmi Ison-Britannian, Portugalin, Saksan, Suomen, Yhdysvaltojen ja Venäjän vertailevassa tutkimuksessa, jossa analysoitiin monipuolisesti erilaisten yliopistojen ja korkeakoulujen verkostoitumista tietoyhteiskuntiin. Tutkimusprojektin tieteellisenä johtajana toimi professori Jussi Välimaa ja projektipäällikkönä yliopistotutkija David M. Hoffman Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksesta. Tutkimustulokset perustuvat Suomen Akatemian ja European Science Foundationin rahoittamaan projektiin Change in Networks, Higher Education and Knowledge Society. Tutkimus toteutettiin vuosina 2009–14 Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen johdolla. AJATUSPAJOJEN ARVIOINTIA Maailmassa on noin 6 850 ajatuspajaa (think tank). Ne ovat yliopistoihin, puolueisiin, yrityksiin tai valtioelimiin kytkeytyviä tai itsenäisiä, kooltaan ja toimintatavoiltaan vaihtelevia yhteiskunnallisen vaikuttamisen erikoisyksiköitä. Ne eivät yleensä lyhyesti tavoittele voittoa, vaan ne suosittavat tiettyjä ajatus- ja toimintatapoja päättäjille tai laajalle yleisölle. Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin – Tapaus Filosofian Akatemia (niin & näin -kirjat, 2016) selvittää viimeaikaista luovien ajattelutaitojen tuotteistusta. Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusvuoren laaja e-kirja sisältää yleisesityksen ajatushautomoiden historiasta sekä nykymerkityksestä meillä ja muualla (http:// www.netn.fi/kirjat/ajatuspajat). Se haluaa ottaa selvää ja herättää keskustelua luovuuden ja kriittisyyden keskinäisistä suhteista 2010-luvun Suomessa. Kirjoittajien mukaan ”markkinat eivät kykene arvioimaan tutkimusvaateita, tieteelliseksi väitetyn tiedon pätevyyttä ja käyttötapoja”. Tapausesimerkkinä raportissa syvennytään Filosofian Akatemiaan (per. 2009). Osakeyhtiö on nopeasti noussut tunnustettuun asemaan samalla, kun sen avaintekijöistä on tullut näkyviä mielipidejohtajia. Akatemian edustajien vastineen mukaan raportti ei täytä asiallisen kritiikin mittapuita, vaikka raportin alkuosan teema – ”ajatushautomoiden vahvistunut rooli yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja näiden tuottamaa päätöksenteon pohjana käytettyä tietoa koskevat kriteerit, toiveet ja odotukset” – on tärkeä keskustelun aihe. Yleisesti on todettu, että asiantuntijuus on laajemminkin hämärtynyt samalla, kun tieteellistä tietoa vaaditaan poliittisten päätösten perustaksi. Jopa julkisen tutkimusrahoituksen mullistuksen tärkeä osa, strategisen tutkimuksen neuvoston perustaminen, on osa tätä keskustelua. Uutisvirrassa vedotaan kuitenkin jatkuvasti asiantuntijoihin. Professori Jukka Korpela ehdottaakin Helsingin Sanomien mielipidesivulla (12.7.2016): ”Voisiko ohjelmavirran kuvitukseen käytettävästä henkilöstä käyttää jotakin toista nimitystä?” STRATEGISEN TUTKIMUKSEN NEUVOSTON TUTKIMUSTEEMAT Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) on päättänyt kesäkuussa vuosien 2017 ja 2018 tutkimusteemoista, joita se ehdottaa valtioneuvostolle. Uudet teemat nostavat demokratian ja kansalaisuuden sekä uudistumisen ja sopeutumisen näkökulmat keskeisiksi strategisen tutkimuksen ja Suo- lyhyesti men menestyksen tekijöiksi. ”Yhdessä aiempien vuosien teemojen kanssa ne luovat kattavan pohjan tämän päivän ja tulevaisuuden päätöksenteon tietotarpeille.” Neuvosto luovutti ehdotukset kunta- ja uudistusministerille. Valtioneuvosto käsittelee strategisen tutkimuksen neuvoston ehdotukset ja tekee päätöksen teemoista. Tämän jälkeen strategisen tutkimuksen neuvosto suunnittelee teemoista avattavat tutkimusohjelmat ja avaa rahoitushaut loppuvuoden aikana. STN on tunnistanut kaksi teema-aluetta läpileikkaavaa painopistettä: tieto päätöksenteossa ja toimeenpanossa sekä väestörakenteen muutos. MAAILMAN MUISTI -REKISTERI Kansallinen Maailman muisti -haku on osa Unescon Maailman muisti -ohjelmaa, joka pyrkii suojelemaan maailman arkisto- ja kirjastoperintöä, parantamaan sen saavutettavuutta sekä lisäämään tietoisuutta tämän perinnön olemassaolosta ja merkityksestä. Rekisteriin kootaan kansallisesti merkittävää asiakirjallista ja kirjallista kulttuuriperintöä, joka voi olla erilaisten organisaatioiden, yhteisöjen tai joissain tapauksissa yksityishenkilöiden hallussa. Myös kohteita, jotka ovat alueellisesti, kansainvälisesti tai maailmanlaajuisesti merkittäviä, voidaan esittää rekisteriin. Esityksen voi tehdä yhteisö tai organisaatio. Hakuaika jatkuu lokakuun 2016 loppuun asti ja rekisteriin valitut kohteet julkistetaan maaliskuussa 2017. Asiakirjallinen ja kirjallinen kulttuuriperintö käsittää yksittäisiä dokumentteja tai niiden muodostamia kokonaisuuksia, joiden säilymisellä on merkittävää ja pysyvää arvoa yhteisölle, kulttuurille, kansakunnalle, valtiolle tai koko ihmiskunnalle. Rekisteriin otettavat kohteet voivat siis olla esimerkiksi arkistoaineistoja, asiakirja-, julkaisu-, kuva- tai äänitekokoelmia tai näiden muodostamia kokonaisuuksia tai yksittäisiä kulttuuriperintöä edustavia dokumentteja. Lisätiedot Maailman muisti -ohjelmasta ja -rekisteristä sekä yksityiskohtaiset ohjeet esityksen laatimiseen ovat Unescon Maailman muisti -ohjelman internetsivulla (http://www.arkisto.fi/fi/maailman-muisti/). J T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 55 DESIGN FACTORY -KONSEPTIN KEHITTÄJÄ PALKITTIIN Maailman kulttuurineuvosto, World Cultural Council (WCC), on myöntänyt Jose Vasconcelos World Award of Education -palkinnon Aaltoyliopiston koneensuunnitteluopin professorille ja Design Factoryn perustajalle Kalevi Ekmanille. Palkinto annetaan tunnustuksena Ekmanin yliopistokoulutukseen tuomasta kansainvälisyydestä ja inhimillisestä lähestymistavasta sekä hänen visionäärisistä ja inspiroivista ideoistaan, joiden ansiosta opiskelijat, tutkijat ja yritykset yhteen tuovasta Design Factory -konseptista on tullut merkittävä opetus- ja oppimisalusta. Ekman on ansioitunut niin mentorina kuin opettajana, edistänyt monitieteellistä ja -kulttuurista yhteistyötä sekä tehnyt 20 vuoden ajan uraauurtavaa työtä yrittäjyyteen kannustavien, ryhmätyötä tukevien ja opiskelijoita sitouttavien opiskelumenetelmien kehittämisessä. Otaniemestä maailmalle levinneessä Design Factory -verkostossa on tällä hetkellä jo kymmenen tuotekehityksen tutkimus- ja oppimisympäristöä, viidessä eri maanosassa. humanististen alojen artikkelit, jotka ovat ilmestyneet vuosien 2014–16 aikana. Palkinnon suuruus on 25 000 euroa ja palkinto myönnetään artikkelin kirjoittajille alkuvuonna 2017. Tieteellisten lehtien julkaisijat ja artikkelikokoelmien kustantajat voivat toimittaa julkaisunsa painettuna. He voivat toimittaa kokonaiset vuosikerrat tai kirjat, valintaa ei tarvitse tehdä. Tieteellisten artikkelien kirjoittajat voivat lähettää julkaisunsa painettuna tai digitaalisena. Kilpailuun osallistuminen edellyttää yhteydenottoa sekä, jos julkaisut eivät ole avoimesti saatavilla verkossa, julkaisujen toimittamista. Verkossa avoimesti saatavilla olevista julkaisuista riittää verkko-osoitteen ilmoittaminen. Ilmoita julkaisusi Koneen Säätiöön viimeistään 30.11.2016. Jos julkaisu on ilmestymässä joulukuun aikana, ilmoita siitä 30.11. mennessä ennakkoon ja toimita se 31.12. mennessä säätiöön. Yhteystiedot: Tiedeasiamies Kalle Korhonen, Koneen Säätiö, Tehtaankatu 21 B 49, 00150 Helsinki, kalle.korhonen@koneensaatio.fi, puh. 050 3447 468. Ilari Hetemäki VUODEN 2016 TIEDEKIRJARAATI Vuoden tiedekirja -raati on käynnistänyt työnsä elokuussa. Raatiin kuuluvat dosentti Ulla-Maija Peltonen (humanistiset tieteet), professori Jukka Rantala (yhteiskuntatieteet) ja professori Erik Bonsdorff (luonnontieteet). Raadin sihteerinä toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö Johanna Lilja. Vuoden tiedekirja -palkinnon tarkoituksena tarkoitus on nostaa esille ansiokasta tutkimuskirjallisuutta. Vuoden 2016 raati kiinnittää huomiota erityisesti tiedekirjoihin, jotka herättävät yhteiskunnallista keskustelua ja stimuloivat ajattelua. Palkintoraati pyrkii käymään läpi koko vuoden tiedekirjasadon. Ehdotuksia voi lähettää sihteerille (johanna.lilja@tsv.fi). Varsinaiset palkintoehdokkaat julkistetaan viikolla 46. Palkinto jaetaan Tieteen päivillä tammikuussa. Sen suuruus on 10 000 euroa. VUODEN TIEDEKYNÄ -PALKINTO Kilpailussa palkitaan tieteellinen suomenkielinen artikkeli, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti. Palkinnosta kilpailevat tällä kertaa 56 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 LUONNONFILOSOFIAN SEURAN TILAISUUKSIA TIETEIDEN TALOLLA (KIRKKOKATU 6, HELSINKI) 4.10. KLO 18.15 AKU KOPAKKALA: MASENNUS ON OUDOMPI JUTTU KUIN MILTÄ SE NÄYTTÄÄKÄÄN 18.10. KLO 18.15 RIIKKA STEWEN: NÄKEMISEN JA KATSEEN FILOSOFIASTA. 1.11. KLO 18.15 HANNU TOIVONEN: LASKENNALLINEN LUOVUUS lyhyesti VÄRIKÄSTÄ SYKSYÄ FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 11.00 - 16.00 MIKONKATU 2, HELSINKI MA-PE 11.00 - 18.00 LA 11.00 - 17.00 PUH. 09 611 611 WWW.AINO.NET lyhyesti T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 57 Tiedekirja Helsingin kirjamessuilla 27.–30.10. osastolla 6e70 Tämän vuoden Helsingin kirjamessuilla Tiedekirjalla on kirjamyynnin lisäksi monipuolista ohjelmaa. Tiedekirjan osastolla esiintyy tutkijoita ja tiedelehtien toimittajia. Keskustelun aiheet liikkuvat antiikintutkimuksesta kansainvälisiin adoptioihin, muun muassa: perjantaina 28.10. klo 14.00 keskustellaan Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran uudesta teoksesta Työväki ja sivistys sunnuntaina 30.10. klo 14.00 keskitytään kansallisuusaatteeseen Suomen Ateenan-instituutin johdattelemana Katso koko ohjelma Suomen tiedekustantajien liiton verkkosivulta http://www.tiedekustantajat.fi/ kirjamessut2016.php Tiedekirja, Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki www.tiedekirja.fi Avoinna ma-to 10.30–17 ja pe 10–16 Turun kirjamessujen tiedeohjelmaa Perjantai 30.9. klo 15.25–16.00 Mitä on kulttuurinen kestävyys? Aihetta peilataan erityisesti vähemmistökulttuurien ja alkuperäiskansojen, muistiorganisaatioiden ja ekologisen kestävyyden näkökulmista. Puheenjohtajana dosentti Katriina Siivonen (Turun yliopisto), keskustelijoina ylijohtaja Elina Anttila, tutkimuspäällikkö Minttu Jaakkola ja yliopistonlehtori AnniSiiri Länsman. Järjestäjät: Tieteen päivät ja Tieteellisten seurain valtuuskunta. Huikee idis! -tiedeohjelma Tunti tiedettä TIETO-lavalla kaikkina messupäivinä! Järjestäjinä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Suomen tiedetoimittajain liitto ry ja Suomen Akatemia klo 11.30–12.10 Hyvät ja huonot tiedeuutiset. Kolmas tuotantokausi Kuule, mikä on päivän tiedeuutisen ydin. Raadissa Tiina Raevaara, Mikko Myllykoski, Markku Jokisipilä, Ulla Järvi ja lukiolainen Melissa Rönnqvist. klo 12.10–12.40 Tietysti tutkijaksi Tutkijat Lauri Nummenmaa ja Marja-Liisa Honkasalo keskustelevat urastaan lukiolainen Sinianna Kailajärven kanssa. Lauantaina 1.10. klo 11.30–12.00 Humpuuki Mikä on humpuukia, miksi se myy ja miten erottaa humpuuki luotettavasta tiedosta. Keskustelemassa Ulla Järvi, Tiina Raevaara ja Reetta Kettunen. klo 12.00–12.30 Tutkijan tietokirjavinkit Mukana Tuukka Tammi, Maria Ruuska ja Reetta Kettunen. Sunnuntaina 2.10. klo 11.30–12.00 Suomalainen nainen. Juhlavuoden kynnyksellä Olemmeko unohtaneet naiset, jotka rakensivat kansakuntaa? Keskustelemassa Kirsi VainioKorhonen, Jussi Nuorteva ja Reetta Kettunen. klo 12.00–12.30 Tutkijan tietokirjavinkit. Juhlavuoden kynnyksellä Lue nämä: tietokirja kansakuntaa rakentamassa. Keskustelemassa Inkeri Koskinen, Ville Suhonen ja Reetta Kettunen. Kaikki ohjelmat TIETO-lavalla B-hallissa. Tervetuloa käymään myös Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan osastolla B 23 ja Tiedekirjan osastolla A 46. 58 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 K E SKU ST E LUA > Kaksi kirjaa Koiviston tiestä presidentiksi: Väitöskirjasta tietokirjaksi Risto Hauvonen on vuonna 2015 julkaissut sekä väitöskirjan Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana että sen pohjalle rakentamansa tietokirjan Koivisto Kekkosta kaatamassa, joissa hän tarkastelee yhtä lähihistoriamme mielenkiintoisimmista saranakohdista: Urho Kekkosen ajan vaihtumista Mauno Koiviston aikaan. Vuonna 1979 kukaan politiikkaa seuraava ei olisi lyönyt vetoa Koiviston presidenttiyden puolesta. Häntä edellä veikkauksissa olivat Kalevi Sorsa, Ahti Karjalainen ja jopa Paavo Väyrynen. Kirjojen näkökulmaksi on otettu se kuva, joka eri lähteissä annettiin Koiviston II hallituksen tapahtumista toisaalta välittömästi tapahtumien ollessa ”päällä” ja toisaalta tämän kuvan tarkentumisesta ajan kuluessa. Tarkastelun kohteena on ollut nimenomaan vallanvaihdon kuva eli mitä kulloinkin esitettiin totena, ei niinkään mitä oikeasti tapahtui. Luin tietokirjan heti sen ilmestyttyä syksyllä 2015. Kirjasta oli kuitenkin vaikea hahmottaa lähestymistapaa ja kysymyksenasettelua, joten jouduin erikseen perehtymään tieteelliseen alkuperäisteokseen eli Hauvosen Turun yliopistossa 26.2.2015 puolustamaan väitöskirjaan. Lähihistoriasta julkaistun tiedon vaiheistus Väitöstutkimuksessaan Hauvonen käyttää brittihistorioitsija D. C. Wattin esittämää typologiaa metodisena apuvälineenä. Artikkelissaan ”Mitä oman ajan historia on?” Watt (1991) on kehittänyt seitsenportaisen lähestymistapaluokituksen jäsentämään oman ajan historiaa käsitteleviä kirjoituksia ja tutkimuksia aina ”ensimmäisistä ker- tomuksista” (vaihe 1) perusteellisiin tutkimuksiin (vaihe 6), jotka mahdollistavat syvällisen ymmärryksen syistä, jotka olivat saattaneet johtaa aikaisempia kirjoittajia ja tapahtumien tulkitsijoita harhaan. Kun tapahtumien ajankohdasta on kulunut pitkähkö aika, tutkijoiden kiinnostus saattaa myös heiketä – katsotaan, että kaikki oleellinen on jo selvitetty (vaihe 7). Historia kuuluu Wattin mukaan ”omaan aikaan” niin kauan, kun sillä oletetaan olevan vaikutusta nykypäivän politiikkaan. Tässä ajatusmallissa historioitsija suunnistaa ajallisen perspektiivin jatkuvassa muutoksessa, joka luo enenevässä määrin uusia näkökulmia lähimenneisyyteen. Oletus on, että ajallisen välimatkan kasvaminen tutkittavan tapahtuman ja tutkijan oman tarkasteluajankohdan välillä luo pohjaa aiempaa kriittisemmälle tutkimusotteelle. Hauvonen on väitöskirjassaan soveltanut yllä kuvattua Wattin esittämää historiankirjoitusten vaiheistusta siten, että hän on tulkinnut tarkastelun kohteena olevien lähteiden syntyneen ikään kuin neljänä aaltona: 1) itse tapahtumavuosina 1979–81 julkaistut tuoreet tekstit, 2) kylmän sodan loppuvuosina 1982–89 kirjoitetut teokset, 3) kylmän sodan päättymisen jälkeen vuosina 1990– 2000 julkaistut teokset ja 4) viimeisimmät tätä tarkasteltavaa tapahtumaketjua käsittelevät teokset vuosilta 2001–14. Koska Tapio Tervamäki on toisaalla tässä lehdessä (s. 67) arvioinut väitöskirjan otsikolla ”Moniongelmainen väitöskirja vallanvaihdosta” lähes ylimääräisen vastaväittäjän perusteellisuudella, keskityn seuraavassa tietokirjan kummallisuuteen. Väitöskirja ja tietokirja eivät tunne toisiaan Väitöskirjan sekä esitarkastajana että toisena vastaväittäjänä toiminut Lasse Lehtinen on kirjoittanut reipasotteiset saatesanat tietokirjaan. Tietokirjailija on ilmeisesti ajatellut, että mainitut saatesanat riittävät, ja siten kirjassa ei ole kirjoittajan omaa esipuhetta. Näyttää siltä, että Hauvo- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 59 nen on saanut Lehtisestä kirkasotsaisen kummisedän sekä tieteellisen tiedon työstämiseen että jo julkaistun tiedon muokkaamiseen lukukirjan muotoon. Oudoksi tarkasteltavan kirjaparin tekee se, että kirjat eivät ”tunne toisiaan”. Tietokirjassa ei missään kohdassa (takakannessa, päällysliepeessä, saatesanoissa) kerrota sen pohjautuvan akateemisen arviointiprosessin läpikäyneeseen opinnäytetyöhön. Yliopistolain (558/2009, 2 §) mukaan ”…yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutussuhteessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten … yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Onko siis korrektia vaieta siitä, että tutkimus on yliopistolain hengessä tuotteistettu tietokirjaksi kaiken kansan iloksi ja opiksi? Tietokirjan rakenne ei ole yhtä selkeä kuin väitöskirjan. Itse asiassa tutkimuksellisen rakenteen häivyttäminen aiheuttaa kirjaan toistoa ja päällekkäisyyttä. Väitöskirjan liitteenä ollut graafinen aikajana tapahtumien ja terminologian kehittymisestä olisi oleellisesti auttanut myös tietokirjan lukijaa. Niitä harvoja lukijoita, jotka osaavat hankkia käsiinsä väitöskirjan, saattaa myös tympiä se, että tietokirjan viimeiset viisitoista sivua – lyhennykset huomioon ottaen – ovat sanasta sanaan identtiset väitöskirjan tekstin kanssa. Ja jopa siinä määrin, että sanaa ”(väitöskirja)työ” ei aina ole huomattu muuttaa sanaksi ”tietokirja” tai ”teos”. Käsitykseni mukaan myös tietokirjailijan tulisi omia kirjoituksiaan suoraan lainatessaan kertoa ja osoittaa alkuperäinen lähde. Väitöskirjassa kirjallisuusluettelo jakaa käytetyt lähteet – tarkemmin perustelematta – primääri- ja sekundäärilähteisiin. Ensin mainittu ryhmä muodostaa tutkimuksen varsinaisen materiaalin, jossa on nimeltä mainittuja lehtiä, muistelmia, raporttikirjoja ja tutkimuskirjallisuutta. Sekundäärilähteet ovat tausta-aineistoa, jossa on mukana painetun materiaalin lisäksi vähäisessä määrin myös arkistotietoa ja neljän henkilön haastattelut. Viime mainittujen joukossa on jälleen tuttu nimi: Lasse Lehtinen – työn esitarkastaja ja vastaväittäjä. Vaikuttaa lievästi sanoen sisäänlämpiävältä. ”Lukukirjaksi” kirjoitetussa tietokirjassa alkuperäislähteet on merkitty leipätekstiin juoksevin numeroin yläindekseiksi, jotka kirjan lopun viite- 60 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 luettelossa on avattu. Kirjallisuusluettelo sisältää käytetyt kirjamuotoiset lähteet. Tietokirjaluonnetta tukee perusteellinen henkilöhakemisto. Kirjapari – ainakin rinnakkain luettuna – selventää julkisuuteen eri ajankohtina tulleen tiedon sumuisen, joskus tarkoituksenhakuisenkin, kuvan kirkastumista ajan myötä. KIRJALLISUUS Hauvonen, R. (2015) Koivisto Kekkosta kaatamassa. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. 288 s. Hauvonen, R. (2015) Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana. Turun yliopiston julkaisuja Sarja C: 401. Watt, D. C. (1991) Mitä oman ajan historia on? Teoksessa: Poliittinen historia, Suomi ja muut, 13–21. Toim. Seppo Hentilä ja Timo Turja. Pohjoinen. JUHANI PÄIVÄNEN Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suometsätieteen professori (emeritus). keskustelua TUTKIJOIDEN YÖ KYSYY TÄNÄ VUONNA: MITEN MUUTOSTA TUTKITAAN ERI TIETEENALOILLA? Poimintoja ohjelmasta HELSINKI Tutkijoiden lyhyitä esityksiä Klo 18–21.30 Tiedekulma Aleksi – Mm. Empatiamme alku lähteillä. Sonja Koski, biologisen antropologian dosentti JOENSUU Tutkijoiden yön talk show Klo 18.30–20 Ravintola Riverside – Ohjelmassa muun muassa: Venäjänkielinen media rajan molemmilla puolilla. Yliopistotutkija Olga DavydovaMinguet ja pro jektitutkija Janne (Rysky) Riiheläinen JYVÄSKYLÄ Kirjoja, kirjoja! Klo 18.00–20.00 Kielten laitos, 2. kerroksen seminaarihuone – Suomen laajin kirjahisto riallinen projekti TRALMAR esittelee tutkimustaan SODANKYLÄ Night of the Northern Lights Klo 20.00–22.00 Geofysiikan observatorion Tähtelärakennus – Avaruussäätilanteen live seuranta ja päivitykset; revontulten esiintyessä livekuvaa, muuten mit tauslaitteiden aineistoa livenä. Reaaliaikakamerat taivas ja joki TURKU Kulje miljardin vuoden matka opastetulla kävelyllä – Aikavaellus on 13,7 kilo metriä pitkä vaellus ja ulkoilureitti, joka alkaa Tuorlan observatoriolta ja päättyy Turun yliopis tolle. – – Tapahtuma tekee tiedettä ja tutkijoiden työtä tu tuksi suurelle yleisölle. Ohjelmaan kuuluu esimer kiksi työpajoja, tutkija tapaamisia, tiedeluentoja ja laboratoriovierailuja. Mukana on yhteensä jopa kolmetoista kaupunkia. Tutustu koko ohjelmaan verkossa:www.tutkijoidenyo.fi Muutokset mahdollisia. Seuraa somessa: #tutkijoidenyö2016 Tutkijoiden Yö on Euroopan komission rahoittama Marie SkłodowskaCurie toimien alainen projekti. K I R JALLI SU U S Arvostellut kirjat 62Tiina Sarja: Kuka oikein tietää– Kun mielipide haastoi tieteen ● Markus Hotakainen 64Mary Terrall: Maupertuis. Maapallon muodon mittaaja ● Tapio Markkanen 66Tom Ang: Valokuvan historia ● Olli Kleemola 67Risto Hauvonen: Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana ● Tapio Tervamäki 70Riitta Konttinen: Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén ● MarjaTerttu Kivirinta 72Oliver Sacks: On the Move. A life. ● Päivi Kosonen 73Sarasti-Wilenius, Raija: Dear Brother, Gracious Maecenas. Latin Letters of the Gyldenstolpe Brothers (1661–1680) ● Veli-Matti Rissanen 75Leena-Maija Rossi: Muuttuva sukupuoli. Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa. ● Helena Saarikoski 78Janna Levin: Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta ● Tommi Tenkanen 62 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Totuus ei muutu siitä, mitä mieltä ihmiset ovat Tiina Sarja: Kuka oikein tietää– Kun mielipide haastoi tieteen. Docendo 2016. Nyt ollaan asian ytimessä. Tällaista kirjaa on kaivattu, sillä tiede on yhä keskeisempi osa yhteiskuntaa, mutta silti sen merkitystä ei tunnuta aina ymmärrettävän valtiovallan tasollakaan. Samalla mielipiteistä on tullut faktoihin vertautuvia argumentteja, mikä näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa. Johdantona tekniikan tohtori ja tiedeviestinnän maisteri Tiina Sarja käy läpi muutamia teemoja, joissa tieteen ja tutkijoiden näkemykset tuntuvat vaihtuvan tiuhaan tai ovat muuten hämmentäviä, mutta sitten päästään varsinaiseen asiaan. Mitä tiede oikein on, mitä on sen halajama tieto ja totuus, millä rahalla ja kenen ehdoilla tiedettä tehdään, miten tieteen tuloksiin pitäisi suhtautua, jos omat tai muiden kokemukset ovat niiden kanssa ristiriidassa, ja miten tieteestä sekä sen tuloksista kerrotaan eri medioissa? Lopuksi annetaan käytännön vinkkejä siihen, miten tiedeuutisia – tai sellaisilta vaikuttavia – pitäisi lukea ja miten niiden luotettavuutta voi arvioida. Tanakkaa tavaraa, mutta sujuvasti kirjoitettua, konkreettisin ja kiitettävän tuorein esimerkein höystettyä sekä monin paikoin raikkaan kärjistävää. Heti kirjan toinen luku otsikolla ”Tiede” saattaa olla puuduttavaa luettavaa, jos tietää asiat jo entuudestaan tai ei ole niistä erityisen kiinnostunut. Jokaisen tiedettä arvostavan olisi kuitenkin hyvä olla perillä siitä, miten tutkimusta nykyisin tehdään ja miten sen tuottama tieto saadaan laajempaan käyttöön. Jos kymmenien sivujen mittaisen luvun läpikahlaamisesta ei saa irti mitään muuta, luulisi käyvän selväksi, miten mutkikkaaksi, monipolviseksi ja osin mielettömäksi toiminnaksi tieteellinen tutkimus on mennyt. Kun soppaan lisätään valtiovallan viime aikoina harjoittama akateemisen maailman kurjistaminen ja tutkijoiden aikaa yhä enemmän vievä hallinnollinen harrastelu (kun ”turhaa” hallintohenkilökuntaa ei kohta enää ole), on ihme, että tiede ylipäätään tuottaa tuloksia. Tieteen luotettavuudesta, edistymisestä ja jopa määrittelystä puhuttaessa esiin nousee usein vertaisarviointi, sen luonne ja tehtävä. Asiaa onkin perusteltua toistaa, koska hämmästyttävän monille, jopa tieteen liepeillä toimiville, on epäselvää, mitä vertaisarviointi tarkoittaa. Tieteellisissä lehdissä julkaistavaksi tarjottujen artikkeleiden vertaisarviointi ei takaa sitä, että esitetyt johtopäätökset ja tulokset olisivat ehdottomasti oikeita. Vertaisarvioinnin tehtävänä on varmistaa, että johtopäätökset ja tulokset on saatu soveltamalla tieteellisiä menetelmiä hyvän tieteellisen käytännön ja tieteen kriteerien mukaisesti. Muu olisikin mahdotonta, sillä se edellyttäisi tulevaisuuden ennustamista. Mikä tahansa tutkimustulos voi osoittautua virheelliseksi ja johtopäätökset vääriksi. Asia kiteytyy toteamuksessa, jonka Sarja esittää tarkastellessaan tiedon ja totuuden sekä informaation kimuranttia suhdetta: ”Tieteen tekemisen hetkellä ei ku- KIRJALLISUUS kaan tiedä, mikä näkemys tai koulukunta tulee voittamaan ja mitä tieteilijät tulevat myöhemmin pitämään tietona.” Siinä on yksi syy, miksi erilaiset ”kokemusasiantuntijat” ovat viime vuosina päässeet varmoine totuuksineen yhä enemmän ääneen, monien mielestä perustellusti kyseenalaistamaan tieteellisen tiedon ja sen epävarmuuden. Tutkimuksen tuottaman tiedon levittämistä käsiteltäessä kirjassa menevät paikoin sekaisin media ja yleisö, etenkin vastuukysymyksissä. Voiko suuri yleisö kiinnostua jostakin, jos media ei siitä kerro? Ja jos media kertoo tieteestä vähän sinne päin tai ei sinne päinkään, onko syy silloinkin yleisössä, joka on ymmärtänyt vaikeat asiat väärin? Median ja yleisön sekoittuminen tulee esiin esimerkiksi tieteellisiä kiistoja käsittelevässä osuudessa. Julkisuudessa näkyvistä tieteellisistä kiistoista Sarja toteaa, että ”yleisön kiinnostus yleensä jossakin vaiheessa lopahtaa, vaikka kiista jatkuisikin”. Näin olympiavuonna tämä tuo mieleen median perinteisen väitteen, että kansa vaatii urheilijoilta liikaa. Samalla tavalla kuin voi kysyä, mikä mekanismi välittää ”kansan vaatimukset” kansainvälisillä kilpakentillä kompasteleville urheilijoille, voi pohtia, millä tavalla ”yleisön kiinnostus lopahtaa”. Käytännössä se lopahtaa, kun media ei asiasta enää uutisoi. Vain kohut myyvät ja jos jossakin kiistassa aletaan pahimman pölyn laskeuduttua vedota aidosti perusteltuihin ja tieteellisiin argumentteihin, siinä ei ole enää aineksia kohu-uutiseksi. Kirjassa viitataan journalismiin turhan usein jonkinlaisena yhtenäisenä möykkynä, joka Sarjan sanoin ”pyrkii tietysti objektiiviseen totuuteen, mutta se on mahdotonta asioiden monimutkaisuuden takia”. Nykypäivänä en ole ollenkaan varma, että kaikki journalismi pyrkisi objektiiviseen totuuteen, vaikka se olisi mahdollistakin. Tieteen ja sen tulosten on to- KIRJA LLI S U U S dettu monissa kyselyissä ja gallupeissa, keskeisimmin kolmen vuoden välein julkaistavassa Tiedebarometrissa, kiinnostavan ihmisiä yhä enemmän. Siksipä mediassakin on yhä enemmän uutisia tiedeaiheista. Periaatteessa se on hyvä asia, mutta käytännössä ei niinkään. Kuten Sarja toteaa: ”Sekava tiedeuutisointi voi myös rapauttaa luottamusta.” Siis luottamusta tieteeseen. Valitettavasti tiedeuutisointi on lisääntyessään muuttunut samalla yhä sekavammaksi. Jopa valtamediassa, mutta etenkin nettiuutissivustoilla, julkaistaan jatkuvasti juttuja, joissa perusasiatkin ovat pielessä. Usein teksti vaikuttaa siltä kuin kansainvälisen uutistoimiston ehkä jo alkujaan virheitä vilisevä aineisto olisi vain ajettu Google-kääntäjän läpi. Jos jotain on korjailtu, se on vienyt sisältöä vain huonompaan suuntaan. Vaikka tietojen tarkistaminen on helpompaa ja nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin, se ei tunnu vähentävän virheitä ja väärinkäsityksiä tiedeuutisoinnissa – melkeinpä päinvastoin. Vahva vaikutelma on, että tiedeuutisilla ei ole niin väliä. Kun (rivi) toimittaja ei itsekään ymmärrä asiaa,ei sitä varmaankaan ymmärrä myöskään lukija, joten on ihan sama, mitä ja miten siitä kerrotaan. Sarja jatkaa samassa yhteydessä, että ”luottamus mediaan voi kasvaa, kun ymmärrämme, että lyhyessä lehtijutussa monimutkaista tieteellistä tietoa on pakko yksinkertaistaa”. Tässä ollaan tiedejournalismin oman totuuden äärellä. Yksinkertaistaminen ei saisi, eikä sen tarvitse, tarkoittaa sitä, että asioista kerrotaan väärin ja virheellisesti. Minkä tahansa asian voi esittää ymmärrettävällä tavalla ja silti oikein, jos siihen perehtyy niin huolella, että sen ymmärtää ensin itse. Siitä on toki vaivaa ja se vie aikaa, mutta ilman sitä on turha lähteä kirjoittamaan tieteestä. Kirjassa tuodaan vahvasti esiin ajatus, että tutkijat kertoisivat työnsä tuloksista suoraan suurelle yleisölle. Esimerkiksi meteorologi Mikko Alestalon mukaan olisi tärkeää, että ”tieteilijät itse viestisivät enemmän omasta tutkimuksestaan, jolloin media ei yksin päättäisi, mitkä mielipiteet päätyvät yleisölle”. Kaunis ajatus ja tähän tuntuu akateemisessa maailmassa olevan tällä hetkellä vahva pyrkimys. On toki oikein hyvä, että yliopistoissa järjestetään tutkijoille tiedeviestinnän koulutusta, mutta kuinka hanakasti tutkijat lähtevät tutkimustaan popularisoimaan? Sarjan kirjassa listataan periaatteet, joilla tutkijat saavat julkaisemistaan artikkeleista ja kirjoista pisteitä. Populaarit esitykset ovat pahnanpohjimmaisia. Miksi tutkijat käyttäisivät muutenkin kaikenlaisen sälän silppuamaa työaikaansa suurelle yleisölle suunnattujen esitysten laatimiseen, kun siitä ei oman uran ja viran kannalta ole käytännössä mitään hyötyä? Joillakin yliopistojen laitoksilla on käytännössä kielletty muiden kuin eniten pisteitä tuottavien artikkeleiden kirjoittaminen. Tiedetoimittajana olen varmaan jäävi sanomaan tätä, mutta sanon silti: Suomessa on tutkijoiden ja suuren yleisön välissä asiansa osaava ammattikunta, joka on tähänkin asti välittänyt tieteen ja tutkimuksen tuottamaa tietoa yleistajuisessa muodossa siitä kiinnostuneille. Jotenkin se tuntuu päässeen unohtumaan. MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 63 s Angelesin yliLLiN kirjoittama tateos paljastaa stusajan yleisneja naistenmiehekee suomalaisen shistorian Rans- Mary Terrall Maupertuis Maapallon muodon mittaaja Maapallon muodon mittaaja Pekonen. ija Pierre Louis etaan parhaiten usretkikunnasta, kseen, että maautuksesta, kuten ian tarina kerro- Maupertuis Mo Mary Terrall FT, YTT osMo masta aihepiiristä. Suom. Osmo Pekonen N 978-952-5823-97-4 Toimelias herra Maupertuis Mary Terrall, Maupertuis. Maapallon muodon mittaaja. Suomentanut Osmo Pekonen. Väyläkirjat 2015. Pierre Louis Moreau de Maupertuis tunnetaan meillä hänen Tornionlaaksossa johtamastaan astemittauksesta. Mary Terrallin tästä ranskalaisen valistuksen värikkäästä hahmosta laatima perusteellinen elämäkertatutkimus on Osmo Pekosen suomentama. Maupertuis syntyi vuonna 1698 bretagnelaisessa Saint-Malon satamakaupungissa, joka kävi vilkasta kauppaa Ranskan merentakaisten siirtomaiden kanssa. Hänen äitinsä ja isänsä suvut rikastuivat, saavuttivat arvostetun yhteiskunnallisen aseman sekä perinnöllisen aatelisarvon kruunun ulkoistamalla kaapparitoiminnalla. Sitä harjoittivat kaikki Euroopan siirtomaavallat kartuttaakseen kassojaan ryöstämällä toistensa kauppalaivastoja. Nuori Maupertuis toimi aluksi sotilasuralla, mutta siirtyi muutaman vuoden kuluttua luonnontieteiden pariin, jonne hänen taipumuksensa viittasivat. Hän herätti ensimmäisillä tutkimuksillaan myönteistä huomiota ja sai aseman Pariisin tiedeakatemiassa. Johdettuaan Tornionlaaksossa maineikkaan astemittauksen hänestä tuli Preusssin tiedeakate mian esimies. Maupertuis liikkui elämänsä aikana paljon. 64 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Tieteen poluille Pariisin akateemisessa piirissä Maupertuis herätti nopeasti huomiota monella alalla yritteliäänä tutkijana, keskustelijana ja kirjailijana. Mary Terrall kuvaa värikkäästi seurapiirin kiihkeää toimintaa, kirjeenvaihtoa, sukkulointia ja keskeisten henkilöiden rientämistä kahvilasta ja salongista toiseen unohtamatta ainoatakaan tilaisuutta oman kruunun kiillottamiseen. Yritteliäs Maupertuis hakeutui yhteyteen Baselin yliopiston matematiikan professori Johann Bernoulli I:n kanssa. Tämä tuki ja opasti nuoremman tutkijan askelia matematiikan poluilla ja käytti puolestaan häntä mahdollisuuk sien mukaan edistämään omia näkemyksiään Pariisissa. Maupertuisin kirje tukijalleen kuvaa osuvasti lähettäjänsä luottamusta kykyihinsä: ”Huolimatta epäilyksistänne rohkeuttani kohtaan suhteessa akatemian vakiintuneeseen mielipiteeseen, voin vakuutta teille, että pystyn tekemään uskaliaampiakin asioita totuuden hyväksi.” Tieteellisellä uralla eteneminen, elinkorkojen ja kirjoituskilpailujen palkintojen tavoittelu sekä kilpakumppanien häikäilemätön kampitus oli arkipäivää, eikä kansallisten ominaisuuksien ivaaminenkaan ollut tavatonta. Maupertuis vieraili Lontoossa ja hänet valittiin sikäläisen tiedeakatemian, Royal Societyn, jäseneksi. Hän sai lahjaksi James Stirlinginiltä tuoreen tutkimuksen päättymättömistä sarjoista. Ranskalaiselle kollegalleen Maupertuis kirjoitti ivallisesti: ”Koko tämä sarjojen tutkimus, joka on ikävintä mitä matematiikassa on, on kuin tehty englantilaisille, tämä kirja samoin kuin herra de Moivren kirja ovat siitä todisteena.” Ponnistuksistaan ja innostaan huolimatta Maupertuisin matemaattiset taipumukset viittasivat enemmänkin konkreettiseen geometriaan kuin teoreettisen pohdintaan ja analyysiin. Maupertuisin elämäkerran kirjoittaja, Kalifornian yliopiston (Los Angeles) tieteen historian professori Mary Terrall valaisee kiinnostavasti tieteellistä keskustelua Pariisin akatemiassa 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Terrall on vuonna 2012 julkaissut saman aikakauden luonnonhistoriaa käsittelevän tutkimuksen, jonka keskeinen hahmo on nykyisin ehkä lähinnä lämpötila-asteikostaan tunnettu Maupertuisin aikalainen René Antoine Ferchault de Réaumur. Pariisin tiedeakatemiassa matemaattisten tieteiden keskeisimpiä väittelynaiheita oli tuolloin yleinen vetovoimalaki. Vastustajat eivät hyväksyneet, että vuorovaikutus voi ulottua äärettömän kauastyhjän avaruuden poikki. Kiistat koskivat myös säilymislakeja. Kysyttiin, mitkä suureet oikeastaan säilyvät esimerkiksi törmäyk sessä. Ehdotettiin liikemäärää ja energiaa sekä yhtenä säilyvänä Gottfried Wilhelm Leibnizin ehdottamaa käsitettä, vis vivaa (elävä voima), joka on massan ja nopeuden neliön tulo. Vis vivaa koskeva keskustelu leimahti liekkeihin varsinkin, kun Leibnizin ja englantilaisen filosofin Samuel Clarken kirjeenvaihto julkaistiin vuonna 1717. He olivat pohtineet fysiikan filosofisia perusteita laajassa keskustelussaan, joka oli jatkunut Leibnizin kuolemaan. Tämä aate- ja tieteenhistorian laaja klassikko on ilmestynyt suomeksi Tuomo Ahon, Markku Roinilan ja Sari Kivistön toimittamana ja kääntämänä (Filosofisia tutkielmia, Gaudeamus 2011). Torniolaakson astemittaus Maupertuis tunnetaan meillä ennen muuta johtamastaan Tornionlaakson astemittauksesta. Aiheesta oli virinnyt kiista nimenomaan Pariisin akatemiassa. Jos Maa on navoiltaan litistynyt, maanpinnan kaarevuus napojen lähistöllä on pienempi kuin päiväntasaajan tienoilla. Maanpinnan kaarevuus voidaan selvittää mittaamalla pituuspiirin osan, esimerkiksi yhden asteen mittaisen kaaren matka sekä navan että päiväntasaajan KIRJALLISUUS lähellä ja vertaamalla mittaustuloksia. Astemittaus muodostuu kahdesta, luonteeltaan erilaisesta osasta. On muodostettava maastoon noin asteen mittainen pohjois-eteläsuuntainen kaari. Sen ääripäiden välimatka mitataan kolmiomittauksella. Toinen tehtävä on määrittää kaaren ääripäiden leveyspiirien erotus. Se tehdään mittamaalla kummankin päätepisteen maantieteellinen leveys tähtien avulla. Pariisin tiedeakatemia tarttui haasteeseen ja lähetti matkaan kaksi mittausretkikuntaa, toisen Peruun päiväntasaajalle, toisen napapiirin tuntumaan. Aluksi tarkoitus oli matkustaa Islantiin, mutta Pariisissa vieraillut, vastikään Uppsalan tähtitieteen professoriksi nimitetty Anders Celsius nuorempi sai pohjoisen retkikunnan suuntaamaan Ruotsiin. Tornionlaakso soveltui tarkoitukseen hyvin, sillä jokilaakso on jokseenkin pohjois-eteläsuuntainen. Jokivarresta löytyi sopivin välimatkoin (muutamien kymmenien kilometrien välein) vaaroja, joiden laelta näkee lähimmille huipuille. Maastoon muodostetaan kolmioverkko tai -ketju, jossa kolmioiden kärjet sijaitsevat vaarojen huipuilla. Muodostuneiden kolmioiden kulmat mitataan, ja ketjun mittakaavan määrittämiseksi maastoon mitataan paikalle tuodun mittanormaalin avulla perusviiva, jana jonka päät kiinnitetään ketjuun kolmiomittauksella. Ketjun ääripäiden välimatka lasketaan nyt trigonometrian avulla. Astemittauksen eteläinen päätepiste oli Tornion kaupunginkirkon korkea kellotapuli. Pohjoinen päätepiste oli Kittisvaaran laki Pellon kirkonkylässä runsaan sadan kilometrin päässä. Molempiin päätepisteisiin pystytettiin myös tilapäisobservatorio, jossa mitattiin maantieteellinen leveys valittujen tähtien avulla ja tehtiin myös muita hankkeen vaatimia mittauksia. Pohjoisessa päätepisteessä oli mittausten vaatiman ajan retkikunnan tukikohtana Korteniemen KIRJA LLI S U U S talo, jota tunnettu pellolaissuku on asunut tähän päivään saakka. Kun Tornionlaakson astemittaus sai ansaittua mainetta, siirtyi myös Korteniemen nimi kartoille ja tuli maailmalla tunnetuksi. Mary Terrallin Maupertuis -elämäkerran suomalaisen laitoksen julkaisija on – kuinka ollakaan – Tuomo Korteniemen kustantamo Väyläkirjat. Joulun alla vuonna 1736 ranskalainen retkikunta mittasi kolmioketjun mittakaavaa varten noin kymmenen kilometrin perusviivan Tornionjoen jäälle. Se ulottui Aavasaksan juurelta jokiuomaan nähden vinosti toiselle rannalle Armasjokisuuhun. Maan muotoa koskeneen kiistan syynä mainitaan usein ranskalaisen René Descartesin ja englantilaisen Iisac Newtonin toisistaan poikkeavat käsitykset Maan muodosta. Mary Terrall selvittää perusteellisesti tapahtumasarjan, jonka juuret ulottuvat kauas ja jonka seurauksena suureen astemittausohjelmaan ryhdyttiin. Pienimmän vaikutuksen periaate Leibniz oli perustanut jo vuonna 1700 Berliiniin tiedeakatemian, jonka taloudelliset edellytykset ja tulokset olivat kuitenkin jääneet vaatimattomiksi. Tultuaan Preussin kuninkaaksi vuonna 1740 Fredrik II halusi akatemian, joka löisi laudalta Pariisin ja Lontoon yhteisöt. Voltairen suosituksesta hän suostutteli Lapin astemittauksen maineeseen nostaman Maupertuisin laitoksen johtoon. Fredrik tavoitteli akatemian jäseniksi monia aikakauden maineikkaimpia ajattelijoita, mutta onnistui saamaan Berliinin kirkkaimmiksi tähdiksi vain Maupertuisin ja Voltairen sekä silloin Pietarin tiedeakatemiassa toimineen Leonhard Eulerin, joka tunnetaan yhtenä matematiikan maailmanhistorian suurimmista. Eurooppalaiset tiedeakatemiat suhtautuivat niin sanottuihin perimmäisiin kysymyksiin hyvin eri tavoin. Empiiristä tutkimusta korostanut Lontoon Royal Society kielsi säännöissään jumaluusopillisten kysymysten käsittelyn. Kuuluihan seuran vaakunan tunnuslause: Nullius in verba (”Ei kenenkään sanoin”). Berliinin akatemiassa puolestaan oli oikein oma osasto metafysiikkaa varten. Sen tarjoama tilaisuus lienee osaltaan houkutellut Maupertuisin tarttuman aiheeseen, joka tunnetaan pienimmän vaikutuksen periaatteena. Pierre Fermat oli jo tarkastellut valon taittumista olettamalla, että valo hidastuu väliaineessa sitä enemmän, mitä suurempi aineen tiheys on. Willebrord Snelliuksen keksimä taittumislaki näytti minimoivan valon matkaan tarvitseman ajan. Ongelmaa olivat pohtineet myös Newton ja Leibniz eri oletuksin. de Maupertuisin kunnianhimoinen tavoite oli yleistää periaate, jonka mukaan luonto pyrkii kaikessa selviytymään vähimmällä vaivalla. Se tunnetaan pienimmän vaikutuksen periaatteena. Maupertuisin perimmäisenä päämääränä oli tavoittaa ”luonnon alistanut äly, joka aina pyrkii toimimaan yksinkertaisesti”. Ohjelman mahtava otsikko oli alkujaan ”Liikkeen ja levon lait Jumalan attribuuteista johdettuina”, mutta julkaisussa (1746) se vaihtui hiukan vaatimattomampaan muotoon ”Liikkeen ja levon lait metafyysisestä periaatteesta johdettuina”. Mitä on elämä Berliinissä Maupertuis siirtyi uudelle alueelle pohtimaan elämän ongelmaa. Hän yritti ratkoa suurta kysymystä, mikä tuo elottomaan aineeseen mielen. Metafyysisen pohdiskelun ohella hän tutki empiirisesti periytymistä soveltamalla todennäköisyyslaskentaa muun muassa väestötietoihin suvuista, joissa esiintyi kuusisormisuutta. Vaikka mikroskooppi oli avannut solujen maailman tutkimukselle jo 1600-luvun puolivälin jälkeen, solujen merkitys elämälle ymmärrettiin vasta soluteorian myötä 1840-luvun kynnyksellä. Biotieteiden laajalla kentällä oli runsaasti tilaa spekulatiiviselle filosofoinnil- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 65 le. Maupertuis julkaisi pohdintansa vuonna 1745 aikalaisten huomiota herättäneessä kirjassaan Vénus physique. Tekijä esitti siinä ajatuksia, joita on pidetty luonnonvalinnan fanfaareina. Niiden merkitys on myös kiistetty sanomalla, että ne olivat heikkoja ja riittämättömästi perusteltuja. Mutta perinnöllisyyden tutkimuksessa hänet on yleisesti tunnustettu uranuurtajaksi. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä Maupertuisin asema Berliinin akatemiassa tuli vaikeaksi, lisäksi hänen terveydentilansa ja voimansa alkoivat heiketä. Juuri ennen seitsenvuotisen sodan vihollisuuksien alkamista Maupertuis oli lähtenyt syntymäkaupunkiinsa Saint-Maloon toipuakseen siellä. Lääkärit kehottivat häntä matkustamaan Italiaan, ja hän noudatti ohjetta. Hän kuoli menomatkalla Baselissa vuonna 1759. Osmo Pekosen käännös on täsmällinen ja sujuva. Englanninkielinen alkuteos sisältää runsaasti pääasiassa ranskankielisiä sitaatteja lähteistä. Ne on annettu myös suomenkielisessä laitoksessa ja suomennettu. Teos on varsin laaja, se käsittää lähes 700 sivua. Kirjan lukeminen vaatii innostusta ja kiinnostusta valistusajan vilkkaan keskustelun vaiheisiin, mutta palkitsee vaivan. Osmo Pekonen on päivittänyt kirjan lähdeluetteloa kokoamalla alkuteoksen julkaisemisen (2002) jälkeen ilmestynyttä kansainvälistä kirjallisuutta ja kerännyt lisäksi valikoiman aihetta koskevia suomen- ja ruotsinkielisiä julkaisuja. Kirjassa on henkilöhakemisto. TAPIO MARKKANEN Kirjoittaja on tähtitieteilijä, joka tutkii ja opettaa myös tieteenhistoriaa. 66 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Välähdyksiä valokuvan vaiheista Tom Ang: Valokuvan historia. Suomentanut Eero Sarkkinen. Docendo 2015. Nykyaikana, jolloin visuaalinen sanoma monesti dominoi teks tuaalista, ihmiset kohtaavat päivittäin valtavan määrän visuaalisia ärsykkeitä. Näistä ärsykkeistä valokuvalla on ylivoimainen rooli. Huolimatta verrattain nuoresta iästään – keksimisestä on alle kaksisataa vuotta – valokuva on muodostunut arkemme kiinteäksi osaksi ja muuttanut tapaamme nähdä ympäristöä. Tätä taustaa vasten on yllättävää, että Suomessa ei tähän mennessä ole tiettävästi ilmestynyt yhtään kokonaisesitystä valokuvan historiasta. Tätä puutetta Tom Angin teoksen (Photography: The Definitive Visual History) käännös on nyt tullut paikkaamaan. Valokuvaajana ja valokuvauksen opettajana toimivan Tom Angin teos on jaettu kahdeksaan päälukuun, jotka noudattavat kronologista esitystapaa. Luvut on otsikoitu onnistuneesti, ne heijastavat valokuvauksen historian eri vaiheita, kuten kehityksen alkua, valokuvaajien identiteetin muotoutumista ja valokuvaajien reagointia maailman tapahtumiin. Kirjoittaja ansaitseekin kehut siitä, että hän ei ole jäänyt ”tekniikan vangiksi”. Onhan monessa aiemmin julkaistussa valokuvauksen historiaa käsittelevässä teoksessa kehitysvaiheet jaoteltu tiukasti teknisen kehityksen kautta. Ainoa otsikko, jossa tekniikan kehitys näkyy, on viimeinen: ”Digitaalinen aika”. Tätä valintaa voidaan kui- tenkin pitää perusteltuna, sillä nimenomaan kuvan digitalisaatio muutti valokuvauksen asemaa yhteiskunnassa merkittävästi ja johti nykypäivän ”kuvatulvaan”. Angin kirja ei ole tiukan kronologisesti etenevä kertomus, jossa valokuvauksen historiaa käsiteltäisiin vuosi vuodelta etenevänä johdonmukaisena tarinana. Ang keskittyy tarkastelemaan kulloisenakin aikakautena keskeisiä ilmiöitä ja valokuvauksen kehitystä. ”Profiili”-aukeamat esittelevät eri aikakausien kuuluisia valokuvaajia ja ”Tähtäimessä”-aukeamat puolestaan eri aikakausien kuuluisia valokuvia. Vaikka Angin valitsemat ilmiöt, kuvaajat ja kuvat kirjan lukemisen myötä ryhmittyvät loogisiksi kokonaisuuksiksi, herää väkisinkin kysymys, mitä kaikkea Ang on jättänyt kirjansa ulkopuolelle. Tekijän esiteltäväksi valitsemat ilmiöt ja toimijat tuntuvat painottuvan vahvasti valokuvauksen tunnettuun kärkikaartiin. Esitelty tekninen välineistökin on, ehkä Kodakin laatikkokameraa lukuun ottamatta, kunkin aikakauden parhaimmistoa. On selvää, että ”maan hiljaiset”, kuten kansanvalokuvaajat, ovat jättäneet itsestään huomattavasti vähemmän jälkiä kuin vaikkapa Alexandr Rodtšenko. Koska niin valokuvien keräilijät kuin tutkijakuntakin ovat viime vuosina kiinnostuneet nimenomaan amatöörien ja harrastajien jälkeensä jättämistä kuvista, olisi aika kenties ollut kypsä sellaiselle valokuvauksen historiaa esittelevälle teokselle, joka kertoo muutakin kuin ”huippujen” tarinat. Nyt esimerkiksi kansanvalokuvaus jää muutaman sivun esittelyn varaan. Kaikkea ei kuitenkaan voi ahtaa samaan kirjaan. Jo nykyisellään teos ylittää kaikkein ahtaimmiksi piirretyt valokuvauksen historian rajat esittelemällä esimerkiksi valokuvauksen merkitystä lääketieteen apuvälineenä sekä valokuvan ja kuvalehdistön suhdetta. Koska kyseessä on teos, jossa nimenomaan kuvat ovat merkittävässä roolissa, lienee paikallaan KIRJALLISUUS sanoa muutama sana myös teoksen visuaalisesta ilmeestä. Kirjan hillityn kaunis, liiallista koreilua ja ylimääräisiä elementtejä välttävä kansi on voimakkaassa kontrastissa sisäsivuihin, jossa on erivärisiä tietolaatikoita ja muita elementtejä niin paljon, että silmät suorastaan hyppivät. Vaikka on selvää, että valtavan tietomäärän pakkaaminen näinkin kompaktisti on haastavaa, voidaan silti kysyä, olisiko vähemmän ollut joissakin kohdin enemmän? Vaikka erillisistä välähdyksenomaisista artikkeleista koostuvaa kirjaa ei välttämättä ensi silmäyksenä voi pitää kaikkein näppärimpänä hakuteoksena, toimii Angin kirja hyvin tässäkin tarkoituksessa. Toisin kuin valitettavan monissa tietokirjoissa nykyään, tässä teoksessa on kunnolla tehty hakemisto. Aloittelevaa harrastajaa auttaa puolestaan teoksen lopussa oleva sanasto, jossa vierasperäisimpiä termejä on selitetty. Kokonaisuutena teos jättää miellyttävän huolitellun ja viimeistellyn vaikutelman: neljäsataasivuisesta järkäleestä sattui silmään ainoastaan muutama virhe, joka on välttänyt kustannustoimittajan silmän. Yhden kuvan kohdalla päivämäärämerkintä on jäänyt kääntämättä suomalaiseen muotoon, ja Robert Capan kuuluisan kuvan nimi oli suomennettu outoon, heikolta käännökseltä haiskahtavaan muotoon. Viimeistellystä lopputuloksesta kiitos kuuluu myös kustantamolle: yhtenä harvoista pienkustantajista Docendo tarjoaa kirjailijoilleen laadukasta kustannustoimitustyötä. OLLI KLEEMOLA Kirjoittaja on historiantutkija ja tietokirjailija. KIRJA LLI S U U S Moniongelmainen väitöskirja vallanvaihdosta Risto Hauvonen: Vallanvaihdon muuttuva kuva. Kekkosen sairastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana. Turun yliopiston julkaisuja 2015. Yksi hämmästyttävimpiä piirteitä presidentti Kekkosen Suomessa oli lehdistön lähes täydellinen vaikeneminen hänen terveytensä heikkenemisestä aina siihen asti, kun hän jäi syyskuun 11. päivänä 1981 sairauslomalle, jolta ei enää palannut. Pidättäytyminen ei johtunut tiedon puutteesta. Merkkejä havaittiin, mutta niistä ei puhuttu. Syyksi on esitetty, ettei saatu vahvistusta. Se on kuitenkin selittelyä, sillä virallisesta uutispimennyksestä välittämättä ainakin yksi lehti uskalsi raottaa salaisuuden verhoa. Heinäkuun lopussa vuonna 1981 kirjoitti Urpo Lahtisen Pikajuna, että Kekkosella oli muistikatkoksia ja hän kärsi sekavuudesta. Julkisissa tilaisuuksissa sattui kömmähdyksiä, eikä kulkeminen lentokoneen rappusissa sujunut aina ilman kompastelua. Pikajuna oli marginaalinen lehti, eikä sen uutisella ollut havaittavaa vaikutusta. Kaikesta päätellen sen paljastukseen on ensimmäisenä kiinnittänyt yksityiskohtaista huomiota Risto Hauvonen vallan vaihtumista Kekkoselta Mauno Koivistolle käsittelevässä väitöstutkimuksessaan. Pikajunan terveysuutisen on myös täytynyt olla ainoa peruste työn hyväksymiselle väitöskirjaksi, sillä muuten se jättää paljon toivomisen varaa. Kysymyksiä herää nimestä, terminologiasta, tutkimustehtävästä, metodista, lähteiden käytöstä, johdonmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta. Nimen mukaan päähenkilöitä ovat Kekkonen ja Koivisto, mutta kansien välissä todetaan vallan vaihtumisen ”kulminoituvan” Koivistoon ja Ahti Karjalaiseen. Kirjas- ta saa myös sen käsityksen, että lehtijutut ja muistelmat eivät ole historiankirjoitusta. Tarkoitus on tietysti sanoa, että ne ovat eri asia kuin tutkimuskirjallisuus, kuten tekstistä sitten ilmeneekin, mutta siellä lähteisiin liittyy uusi elementti, ”lähihistorian yleisesitykset”. Tutkijalla näyttää olleen vaikeuksia päästä yksimielisyyteen itsensä kanssa. Kekkosen sairastumiseenkin liittyy ongelmia. Kirja puhuu pitkän valtakauden päättäneestä sairastumisesta, mutta myös terveyden heikkenemisestä viimeisinä virkavuosina. Presidentti kuitenkin havaitsi sairautensa ensimmäiset oireet jo vuonna 1972. Kirjan nimi ei edes määritä rajausta tarkasti. Työ käsittelee pääasiassa vuosia 1979–81, mutta kattaa laajasti myös muuta lähihistoriaa 1960- ja 1970-luvun vaihteen Nordek-hankkeesta lähtien. Terminologisesti on virhe kutsua muistelmien kirjoittajaa osallistuja-havainnoitsijaksi, kuten Hauvonen tekee. Heidän tavoitteissaan ja menettelytavoissaan ei ole mitään yhteistä. Omista tavoitteistaan Hauvonen ilmoittaa, ettei tutki itse tapahtumia vaan näkemyksiä, kuvauksia ja tulkintoja. Hän väittää, ettei pyri ”lopulliseen totuuteen” vaan selvittää ”historiografisen kuvan” kehittymistä ”ensimmäisistä sanomalehtikirjoituksista viimeisimpiin tutkimuksiin”. ”Mitään tulkintalinjaa ei pyritä vahvistamaan toisen näkemyksen kustannuksella”, mikä tarkoittanee pidättymistä paremmuusjärjestykseen asettamisesta. Toteutus on toisenlainen. Tekijällä on voimakas tarve kertoa, mitä tapahtui. Siitä viestii D. C. Wattin typologian (Watt 1991) valitseminen ”metodiseksi apuvälineeksi”. Wattin typologia käsittää kuusi vaihetta, joiden kautta lähihistorian tutkiminen etenee. Neljä ensimmäistä ovat epätieteellisiä, kuten myös neljäs, ”pikahistoria”, vaikka sen harjoittajat käyttävätkin asiakirjoja. He kärkkyvät arkistojen liepeillä odottaen salaamis- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 67 aikojen umpeutumista ja suoltavat saataville tulleiden dokumenttien avulla julkaisuja heti, kun saavat kyhättyä niitä kokoon. Nopeus onkin heidän suurin hyveensä, he tarvitsevat asiakirjoja vain hypoteesiensä kaunistukseksi. Viidennellä portaalla tutkimukseen tulee vihdoin tieteellistä kriittisyyttä ja kuudennella ymmärretään syvällisemmin, miksi aiemmin mentiin vikaan. Poikkeuksena ovat niin sanotut ”ensimmäiset kertomukset”, jotka saattavat olla niin tarkkoja, ettei niihin ole myöhemmin lisättävää. Typologia on perin juurin arvottava. Se erottelee jyvät akanoista ja siten poikkeaa Hauvosen lupauksesta tutkimuksen perusteiden määrittelyssä. Matkalla alkeelliselta tasolta tieteeksi historiankirjoitus vapautuu ahtaista aikalaisnäkemyksistä, mytologiasta ja politiikan painolastista. Ihanteena on ”objektiivinen totuus”. Niitä kohtaan, jotka eivät tavoittele sitä oikealla tavalla, Watt osaa olla armoton. ”Pikahistoria” on leimaava ja polemisoiva lyömäase. Sen heiluttelija ylittää reippaasti tieteellisen korrektiuden rajat. ”Pikahistorioitsijaksi” kutsuminen viestittää, etteivät tutkijan saavutukset täytä korkeimpia laatuvaatimuksia. Metodisen kivijalan valinnan ohella tavoitteita selittää jokseenkin yksiselitteisesti Wattin typologianlähtökohdan ymmärtäminen niin, että se kytkeytyy ”tapahtumien kulun selvittämiseen”, joka ”tuo väistämättä esiin epäloogisuuksia, ’virheitä’”. Luonnehdinta on sitäkin merkittävämpi, kun se ei tule Wattilta vaan on Hauvosen oma. Hauvosen väitöskirja ei edes toteuta täsmällisesti kirjoittajansa käsitystä, että typologia on havaittavissa historiankirjoituksessa. Hän ei sijoita läheskään kaikkia primäärilähteitään Wattin kategorioihin. Lisäksi toisen vaiheen muodostavien muistelmien esiintyminen tutkimusten kanssa lomittain rikkoo merkitykseltään perustavaa laatua olevan kronologisen järjestyksen. 68 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Wattista poiketen Hauvonen löytää tutkimuksesta seitsemän porrasta, mutta silti kolmas loistaa poissaolollaan. Siinä kahdelle edelliselle tyypilliset myytit, väärinkäsitykset ja moraaliset väittämät jähmettyvät ”opilliseksi ortodoksiaksi” sekä hyväksytään yleisesti, sisällytetään koulutusjärjestelmään ja siten ne vaikuttavat myös politiikkaan. Hauvonen puhuukin sovellutuksesta, mutta oikeampi nimitys olisi Wattin-Hauvosen typologia. Sitä puoltaa myös hänen käsityksensä, että viidennessä vaiheessa ote on tieteellisempi uusien lähteiden ansiosta. Wattin mukaan siihen kuuluvien tutkijoiden ansiona on, että he ensimmäisinä lähestyvät historiaa menneisyyden ehdoilla. Sitä paitsi Watt ei itse välttämättä suhtautunut typologiaansa ehdottomalla tieteellisellä vakavuudella. Se oli vain yksi vaihtoehto, eikä hän testannut sitä täysimittaisella soveltamisella. Wattin jaottelun ohella keskeisessä roolissa teoksessa on kylmän sodan päättyminen. Hauvosen käsitykset siitä ja sen merkityksestä ovat omaperäisiä sekä ristiriitaisia. Ikään kuin Ronald Reagania ei olisi ollutkaan. Hauvonen on sitä mieltä, että ”kylmän sodan loppukausi” käsitti vuodet 1982–89, mutta silti hän päättää kylmän sodan Itä-Euroopan vapautumisen ohella vuoden 1991 lopussa tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen. Siitä huolimatta vielä kaksi vuotta myöhemmin ”kylmä sota oli päättymässä”, kun Paavo Väyrynen kirjoitti muistelmansa. Yhtä lailla johdonmukaisuus horjuu lähteiden arvioinnissa. Hauvosen mukaan kylmän sodan aikana Kekkosen sairaudesta kirjoitettiin varovaisesti. Kuitenkin vuonna 1981 oli ilmestynyt Tamminiemen pesänjakajat. Kekkonen lähtee – kuka tulee? (Kustannus-Vaihe) ja seuraavana vuonna julkaistiin Pentti Sainion Mitä tapahtui Urho Kekkoselle. Viimeiset vaiheet presidenttinä (WSOY). Jälkimmäinen kertoo Kekkosen ter- veyden heikkenemisestä ja sen seurauksista tavalla, jossa tuskin on havaittavissa itsesensuuria. Hauvonen myös ylistää niitä sellaisina ”ensimmäisinä kertomuksina”, jotka tutkimus on vahvistanut ”tarkoiksi ja paljolti paikkansa pitäviksi”. Kun metodologia ja julki lausutut tavoitteet sopivat yhteen huonosti, ei tarvitse ihmetellä, jos toteutus poikkeaa luvatusta. Metatasolla pysyminen on jatkuvasti ylivoimaista. Lipeämisestä kielii arvio, että kuva on ”kirkastunut”, toisin sanoen on siirrytty kohti lopullista totuutta. Pyrkimys kertoa totuus huokuu hyvin vahvana myös väliotsikoista. Pohjavire kiteytyy toteamuksessa, ettei ”oikea kuva tapahtumista” aina edellytä alkuperäisaineistoa. Jotain keskeisen tärkeää on jäänyt oppimatta – tai opettamatta – kun muistelmakirjaan liitetään positiivisesti objektiivisuus. Eikä Hauvonen vaivaudu aina edes tutkimaan vaan toteaa toistuvasti ilman lähdettä. Hän korottaa – täysin epäuskottavasti – pääministeri Martti Miettusen Kekkoselle ”tärkeäksi informoijaksi” ulkoministeriön asioista, eikä yhtään uskottavampi ole peruste, että presidentin suhteet valtiosihteeri Matti Tuoviseen eivät ollet lämpimät eikä tämä kuulunut hänen ”sauna- tai hiihtorenkaaseensa”. Ironisesti ylilyönti osuu myös työn ainoaan arvokkaaseen löytöön lähteettömässä väitteessä, että Pikajuna ”hämmensi kansalaisia”. Lähteisiin tukeutuminen ei toki välttämättä estä harhautumasta. Hauvosen mukaan Neuvostoliitossa tiedettiin kesällä 1966, ettei Kekkosen terveys kestäisi kolmatta kautta. Ajatus juontuu neuvostoarkistoon nojaavasta Hannu Rautkallion käsityksestä, että Kekkonen kärsi kroonisesta päänsärystä, jonka vuoksi hänen lääkärinsä arveli hänen joutuvan luopumaan presidentin tehtävistä kesken kauden. Hauvosen mukaan tiedon välittivät Kekkosta tarkasti silmällä pitäneet KIRJALLISUUS ”NKP:n miehet”, mutta lähde ei ollut sen kummempi kuin suurlähettiläs Toivo Heikkilä, joka oli kertoillut valtionpäämiehen terveydestä Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön edustajille. Aivan ilmeisesti Rautkallion tarinan ansiosta Hauvonen väittää vuoden 1970 kontekstissa, että Kekkosella oli ollut pitkään vai keuksia otsikoitten lukemisessa tasavallan presidentin esittelyssä. Lisäksi hän ajautuu ristiriitaisuuteen, kun sekä arvelee lähipiirin olleen tietämätön Kekkosen sairaudesta ennen eroa että mainitsee presidentin pojanpojan kertoneen 1970-luvun jälkipuoliskolla sattuneesta muistikatkoksesta. Terveyden suhteen vie hakoteille puutteellisen lähdekritiikin ohella myös oleellisen informaation sivuuttaminen. Niin käy, kun Pär Stenbäckin muistelmista tulee huomioiduksi pelkästään Kekkoselta huonosti mennyt presidentin esittely kesäkuun lopulla 1981. Säestyksenä on kommentti, ettei kuva terveydestä ole epäselvä, ”niin kuin Stenbäck tilanteen näkee”. Kuitenkin tutkija vaikenee samaan tekstiyhteyteen kuuluvasta kyseisen kesän toisesta presidentin esittelystä, jonka Stenbäck muistaa sujuneen ”mainiosti”. Kekkonen viljeli ”nokkelia huomautuksia” ja oli kaikin puolin ”loistavalla ja iskuvalmiilla tuulella”. Pois jääminen on tuskin vahinko, ja epäilystä vahvistaa Hauvosen käsitys, että Stenbäckin mukaan Kekkosen terveys oli viimeisinä virkavuosina hyvin heikko. Muistelmat kuitenkin rajoittuvat kevääseen ja kesään 1981, ja lisäksi presidentin päiväkirja paljastaa, että hän hiihti joulukuusta 1979 seuraavaan kevääseen yli tuhat kilometriä. Kunto ei voinut olla ainakaan koko ajan huono. Hyvin raskaasti yksipuoliseen kielteiseen käsittelyyn joutuu Juhani Suomi. Hauvonen lupaa perustella voimakkaan kritiikin aukottomasti, mutta laistaa siitä moittiessaan Suomea käsityksestä, että Kekkonen oli aina syyskuun 1981 alkuun täysin kykene- KIRJA LLI S U U S vä tehtäviinsä. Todella ankarasti, ja ilman lähdettä, hän hyökkää arvostellessaan Suomen tapaa käsitellä Werner Wiskarin kesällä 1979 julkaisemaa Kekkosen haastattelua, joka ensimmäisenä paljasti suurelle yleisölle presidentin terveysongelmat. Hauvosen mielestä biografi vähättelee Wiskarin havaintoja ja vihjaa tämän vain hakeneen julkisuutta. Näin on kuitenkin pelkästään Hauvosen mielikuvituksessa. Hauvonen korostaa sinänsä huomionarvoista seikkaa, että Suomi selittää kiusallisia sattumuksia usein pelkästään väsymyksellä tai näön heikkenemisellä, mutta vaille mainintaa jää, että biografi paljasti ensimmäisenä kaksi tärkeää tosiasiaa Kekkosen terveydestä. Hän kertoi vuonna 1998 presidentin aivotoiminnassaan havaitsemista ongelmista ja nimesi kaksi vuotta myöhemmin Umpeutuvassa ladussa (Otava 2000) vaivan valtimokovettumasta johtuvaksi aivoverenkierron vajaatoiminnoksi (arteriosclerosis universalis). Hauvonen käyttää termiä itsestäänselvyytenä ja liittää sen Suomen tuotantoon, mutta vasta tämän vuonna 2010 julkaiseman yksiosaisen Kekkos-elämäkerran yhteydessä. Voimakasta asenteellisuutta heijastelee myös tapa, jolla tulee esiin Suomen (mt.) huomio, että Kekkosella oli viimeisinä virkavuosinaan parempia ja huonompia päiviä. Hauvonen ei käytä ensisijaisena lähteenä itse kirjaa vaan siinä lainattua muistelmateosta, joka hänen mielestään puhuu ”kauniisti presidentin ns. huonoista ja hyvistä päivistä”. Hänen mukaansa Suomi esittää, että kaikki johtui normaalista ikääntymisestä. Yhtä lailla Hauvonen sivuuttaa sen, että Kekkosen terveyden heilahtelu näkyy edellisenä vuonna ilmestyneessä Keijo Korhosen muistelmakirjassa (Keijo Korhonen: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999). Hauvosen mielestä näiden kahden kirjan kuvaukset sairaudesta poikkeavat toisistaan hyvin paljon. Siltä saa näyttämään, kun ignoroi myönteisen puolen. Kirjatuksi tulee Korhosen todistus Kekkosen huonosta näöstä jonkin aikaa kevään 1979 Saksan-vierailun jälkeen mutta ei, että saman kirjan mukaan presidentti kyseisellä matkalla ”täydessä terässä” piti vapaasti päivällispuheen, joka oli ”parasta Kekkosta: terävä, johdonmukainen, iskevä”. Sama toistui Svetogorskissa. Pääjuhlan puhe oli katastrofi, kun Kekkonen ei nähnyt tekstiä ja sekoitti liuskat. Mutta päivällisillä hän piti erinomaisen puheen ja jälleen ilman muistiinpanoja. Korhonen muistaa sen alkaneen tähän tapaan: ”Siltä varalta, että joku päivän tapahtumien perusteella luulisi minun olevan vanhuudenhöperön, aion sanoa seuraavaa...” Myös Suomi huomioi muutoksen, mutta Hauvosen ”kirkastuvasta” kuvasta saa tällaista kummankin puolen esittämistä hakea turhaan. Hän ainoastaan toteaa, että presidentin kunto vaihteli keväällä 1981 ja koheni kesän lähestyessä. Suomi saa osakseen kritiikkiä silloinkin, kun erimielisyyttä ei varsinaisesti ole. Sellainen vahinko sattuu, kun Hauvonen ottaa todisteeksi biografia vastaan tämän selostuksen Kekkosen keskustelusta Yhdysvaltain varapresidentin Walter Mondalen kanssa huhtikuussa 1979. Suomi kertoo tapaamisesta taidokkaasti, ellei – epäilemättä omientarkoitusperiensä mukaisesti – ovelastikin ja hieman hämäävän oloisesti. Kekkonen oli ”väsynyt” ja lisäksi yllättäen vaikeni kiusallisesti kesken erään vastauksensa. Hän näytti olevan noin puoli minuuttia ”muissa maailmoissa” mutta virkosi ja jatkoi siitä, missä oli keskeyttänyt. ”Sairauden tiliin sen sijaan ei mennyt”, Suomi puolestaan jatkaa, että presidentti vieraiden yllätykseksi esitti Lähi-idästä ”suorasukaisia käsityksiä”. Hauvonen lainaa biografin selityksen sanasta sanaan kuitenkaan huomaamatta vaivihkaista vihjausta, että paussi johtui sairaudesta. Sen sijaan hän vertaa avustajana T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 69 toimineen Korhosen muistelmiin, jotka niin ikään kertovat katkoksesta, ja lisäksi päivittelee ”kahden ulkoministeriön virkamiehen ja Kekkosen politiikan kannattajan” kuvausten erilaisuutta, vaikka ne siis ovat oleellisessa kohdassa yhteneväiset. Loppupäätelmässä on tahatonta ironiaa: ”Tapahtumista kirjoittavan läsnäolo presidentin poissaolokohtauksien iskiessä ajaa potilaskuvauksissa arkistolähteiden ohi.” Itse asiassa Mondale-episodi on merkittävä koko väitöskirjan lähestymistavan kannalta. Vaikka Hauvonen vakuuttaa johdannossa, ettei tarkoitus ole todistaa yhdenkään ”tutkijan tai muistelijan näkökantaa” muita paremmaksi eikä varsinkaan kertoa ”lopullista totuutta”, hän kysyy, kumman kuvaus, Suomen vai Korhosen, on tarkempi, ja vastaa: ”Osallistujahavainnoitsija Korhosen todistusvoima on tutkija Suomea vahvempi.” Lisäksi Hauvosen mielestä Kekkonen ei tullut tietoiseksi ”sekavuudestaan” tai torjui ”ikävän tilanteen”, koska ei mainitse sitä päiväkirjassaan. Tällainen vaikeneminen tuskin kuitenkaan riittää todisteeksi. Päiväkirjahan ei myöskään tiedä hänen päätöksestään keväällä 1961 hajottaa eduskunta syksyllä ja ennenaikaistaa eduskuntavaaleja, mutta siitä huolimatta hän päätti niin. Aivan kohtuutonta on Juhani Suomen luokitteleminen ”pikahistorioitsijaksi”. Perusteluna on Umpeutuvan ladun valmistuminen ”nopeasti, parissa vuodessa” ja Wattin typologian toteutuminen myös ”ennakkokäsityksissä”. Kuitenkaan yksikään ”pikahistorian” tunnusmerkeistä ei toteudu. Kaksi vuotta on tuskin vauhdikasta Wattin tarkoittamalla tavalla. On pikemminkin arvostettavaa, ellei jopa ihailtavaa, kun muistetaan, että Suomen teos käsittää yli 800 sivua perustutkimusta, kuten Hauvonenkin toteaa. Mutta ennen kaikkea asetelma on täysin toisenlainen siinä mielessä, että ”pikahistorioitsija” käyttää julkisiksi tulleita asiakirjoja. To- 70 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 siasiassa Hauvonenkin myöntää eron katsoessaan, että yksinoikeus Kekkosen arkistoon hankaloittaa Suomen tilannetta tavalla, joka vaikuttaa ”kirjoitettavaan historiaan”. Hauvosen tutkimus on niin moniongelmainen, että sen hyväksyminen väitöskirjaksi ei ole kunniaksi suomalaiselle väitösinstituutiolle. Vähin mitä voisi odottaa, on säällinen kielenkäyttö. Ilmaisut kuten presidentin ”sekoa miset”, Islannin-matka ”kantena presidentin arkkuun” ja päiväkirjamerkintä ”vailla mieltä” kuuluvat aivan muuhun kirjallisuudenlajiin kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Olisi myös suotavaa, ettei väitöskirjassa olisi ainakaan karkeita kielivirheitä, kuten ”elämäkerta-osa” ja ”ammatti-yhdistysliike”. TAPIO TERVAMÄKI Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori. Taiteilijapari elämänvirrassa Riitta Konttinen: Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén. Siltala 2015. Alvar Cawén (1886–1935) on kuulunut vuosikymmeniä kotimaisen taiteemme kaanoniin, eikä taiteilijan jo elinaikanaan saavuttama asema taidemaalarina ole juurikaan horjunut. Cawénin murretuin värein maalaamilla maltillisen melankolisilla ja rakenteellisilla teoksilla on edelleenkin arvostajansa. Hänen taiteensa on määritelty moneen eri otteeseen Suomen ”marraskuulaisena” pidetyn taiteen kärkeen. Ragni Cawén (1891–1981) oli taiteilijapuoliso ja niin ikään koulutettu taidemaalari. Häntä ja hänen taidettaan ei tunneta huolimatta tuotteliaasta työstä taiteilijana ja näyttelyurasta etenkin puolison varhaisen kuoleman jälkeen. Taiteilijana hän on jäänyt Alvar Cawénin varjoon. Naistaiteilijoita Suomen taiteen historiassa monesti tutkinut taidehistorioitsija, professori Riitta Konttinen on kirjoittanut muutaman kirjan myös taiteilijapareista. Näihin kuuluu pariskunta Alwar ja Ragni Cawén, joiden taidetta on esitelty viime vuosina pari kertaa myös yhteisnäyttelyinä. Syksyllä 2015 molempien Cawénien teokset olivat esillä Tampereen taidemuseossa. Museonäyttelyn yhteydessä ilmestyi silloin sen kanssa samanniminen Konttisen kirja Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén. Aiempaa laajemmin se kytki molempien taiteilijoiden elämäkerrat ajan tai- KIRJALLISUUS dehistoriaan ja siitä tehtyyn viimeaikaiseen tutkimukseen. Konttisen kirja on runsaasti kuvitettu, sen aineisto henkilö- ja taidehistoriallista. Kirja edustaa paljolti taiteilijaelämää ja taidetta yhdistelevää taidehistoriallista perustutkimusta, jossa uuttera arkistotyö limittyy myös muiden tekemään viimeaikaiseen tutkimukseen. Cawénien kohdalla kumpikin taiteilijaelämä taustoineen saa vuorotellen paljon tilaa. Tutkimus ei arvota keskushenkilöiden elämää ja taidetta vaan antaa lähdekritiikistä huolimatta äänen kunkin aikakauden kirjoittajille – etenkin taidearvostelijoille. Konttisen omakin ääni kuuluu, tai pikemminkin, hänen tutkijanotteensa vaikuttaa. Kirjan ongelmana on lähdeviitteiden puute. Kirjassa on kuitenkin runsas lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä henkilöhakemisto. Molempien taiteilijoiden elämänkaaret näyttelyineen esitellään perusteellisesti. Kirjan luettuani minä, itsekin taidehistorioitsija, -arvostelija ja tutkija, mietin etenkin sitä, mihin pysähdyin monesti lukuprosessin aikana. Ragni Cawén oli, usean aikalaisensa ja häntä edeltäneen taiteilijan lailla, taiteen hierarkkisessa rakenteessa ”naistaiteilija”. Hän sai kokea sen, mikä oli sopivaa, sallittua ja hyväksyttyä taidetta opiskelevalle ja tekevälle naiselle, ylipäätään säätyläistaustaiselle naiselle. Taidekoulutuksestaan huolimatta Ragni Cawén työskenteli miehensä elinaikana piirustuksenopettajana, joka suunnitteli myös tekstiilejä ja perheen lehdissäkin esitellyn asunnon, ”Alvar Cawénin taiteilijakodin”, siis taiteilijamiehen upean kodin. Oman uransa taiteilijana Ragni Cawén aloitti pienen lapsen äitinä vasta puolison kuoltua. Ratkaisuun on ollut varmasti käytännön syyt, mutta niihin vaikuttivat myös ajan asenteet ja käytännöt. Jo 1800- ja 1900 -luvun vaihteen taidekouluissa naisopiskelijat olivat saaneet edustaa enemmistöä, joka opetustilanteissa siirret- KIRJA LLI S U U S tiin usein marginaaliin, koskipa valikointi sitten ateljeetiloja, annetun opetuksen määrää tai alastonmallin piirtämisen normeja. Pariisissakin taiteilevat naiset koettiin pääasiassa joutilaiksi neideiksi. Sama koski myös Suomea, joka tosin joissakin asioissa oli Cawénien aikana yhdenvertaisuudessa pitemmällä. Asenteet sai kokea aikoinaan myös Ragni Cawén (s. Holmberg). Hänen pitäessään ensinäyttelyä kriitikot näkivät hänet alkuun vain Alvar Cawénin oppilaana. Sittemmin hänet katsottiin taiteilijan puolisoksi ja teoksia verrattiin yleensä tämän teoksiin vielä miehen kuoltuakin. Samaa voi lukea nykyäänkin Cawénien yhteisnäyttelyistä kirjoitetuista kritiikeistä. Nyt toki ymmärretään historiallista tilannetta. 90-vuotiaaksi elänyt Ragni Cawén ei saanut mahdollisuutta yltää samaan kuin häntä paljon aiemmin kuollut taiteilijapuoliso. Kirjeenvaihdon perusteella Ragni Cawén oli alkuun epävarma lahjakkuudestaan ja koki siksi tärkeäksi toimia lähinnä miehensä työn tukijana. Konttisen mukaan ratkaisu oli kuitenkin poikkeuksellinen. Hän vertaa sitä muihin saman ajan taiteilijapareihin, muun muassa perheystäviin Victor Janssoniin ja Signe Hammarsten-Janssoniin, Tove Janssonin vanhempiin. Kuvaavaa on, että Ragni Cawénin varsinainen taiteilijanura käynnistyi edesmenneeltä puolisolta keskenjääneen Jämsänkosken kirkon alttaritaulun viimeistelytyöllä vuonna 1935. Hän oli silloin 44-vuotias. Myöhemminkin hän puolusti usein miehensä taidetta mielestään ymmärtämättömiä kriitikoita vastaan. Lähdekritiikissään Konttinen kuitenkin kumoaa välillä oletetun kielteisyyden, mikä korostuu Ragni Cawénin kritiikkejä koskevista muistiinpanoista. Harvoin on kirjoitettu aiheesta, minkä Konttinen kirjassaan moneen otteeseen mainitsee, joskaan ei edes nimeä ilmiötä. Viime vuosina on modernismin historian tutkimuksessa tuotu esille raken- teellinen taantuma, joka johtuu naisten yleisestä väheksynnästä. Kirjassaan Konttinen esittää, miten 1910–20-luvun Suomen taidekentällä esimerkiksi arvosteltiin yleensä naismaalareiden taitoa käyttää väriä ja valöörejä. Vaatimukset naistaiteilijoita kohtaan olivat monesti ristiriitaisia ja niitä esittävät kriitikot usein naisia. Naistaiteilijoiden teoksia moitittiin sievistelynä, sovinnaisina ja jäljittelynä. Olen keskittynyt paljolti Ragni Cawéniin ja tämän paikkaan, jonka hän oli saanut ja itse ottanut sekä taiteilijana että naisena. Mutta Elämänvirrassa on yhtä lailla mielenkiintoinen kirja Alvar Cawénista, jonka arvostettua paikkaa taidehistoriassa Konttinen liikauttaa hieman horjuttamatta silti jalustaa. Elämänvirtaa ovat sairaalloisuus, ystävyydet, taiteilijatoveruudet, perhe- ja sukusiteet. Sitä on myös sijoittuminen sisällissodan jälkeiselle itsenäisen Suomen valkoiselle kartalle ja kansallisen taidemaailman johtoon vähän ennen kuolemaa 48-vuotiaana. Alvar Cawén oli taustaltaan aristokraatti, mikä osaltaan vaikutti hänen olemukseensa ja sitä kautta aikalaistapaan katsoa hänen taidettaan toisin kuin proletaareja esittäneiden muutamien taiteilijatoverien tuotantoa. Konttinen tuo kuitenkin esille, miten myöhempi aika, tässä tapauksessa 1970-luvulla järjestetty takautuva näyttely toi esille taiteilijan työn merkityksen sen ajan taiteelle ja tuolloin ymmärretyn pitkäjänteisen kokonaisnäkemyksen musiikillisine teemoineen. MARJA-TERTTU KIVIRINTA Kirjoittaja on taidehistorioitsija, -kriitikko ja tutkija. T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 71 Viime elokuussa kuollut neurologi Oliver Sacks (1933–2015) tuli tunnetuksi muisti- ja aistisairauksia käsittelevistä eloisista tapauskertomuksistaan. Julkaistuaan neljännen kirjansa, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (The Man Who Mistook his Wife for a Hat, 1985), hän alkoi saada postia tavallisilta ihmisiltä, jotka olivat tunnistaneet kirjasta omia häiriöitään. Sacksista tuli kuuluisa, haluttu yhteistyökumppani, esiintyjä ja kirjailija. Omaelämäkerrassaan On the Move. A Life Oliver Sacks kertoo, miten hän alkoi kirjoittaa neuropatologisia biografioita. Hän esittelee itsensä neurologian kenttätyöläisenä, joka kiinnostui jo varhain inhimillisen elämän monimuotoisuudesta ja sen kuvaamisesta kirjallisessa muodossa. Luettuaan Maynard Keynesin biografisia esseitä opiskeluaikoinaan Oxfordissa hänessä syntyi halu kokeilla lajia ja esitellä omissa kliinisissä esseissään sairastuneita yksilöitä epätavallisine heikkouksineen tai vahvuuksineen ja ”näyttää näiden piirteiden vaikutus heidän elämäänsä”. Myöhemmin hän löysi A. R. Lurijan ja hänen muistikertomuksensa. ti sopeutuva ja muuntuva, alati liikkeessä oleva sekä uusia yhteyksiä hakeva. Omaelämäkerrassaan hän esittää neuraalisen darwinismin ajatteluaan ohjanneeksi filosofiaksi. Sen kuvaksi piirtyy hänen mielessään biologi Gerald Edelmanin esittämä kuva aivoista orkesterina soittamassa omaa ainutkertaista musiikkiaan – ilman kapellimestaria. On the Move -teoksessa hän kuvaa omaa orkestraatiotaan ja kertoo, miltä hänen oma sisäinen musiikkinsa tuntuu ja miten se on muotoutunut. Sota-aika sisäoppilaitoksessa esimerkiksi synnyttää Oliverpojassa kaipuun päästä vapaaksi, tien päälle moottoripyörän selkään. Nuorena neurofysiologian opiskelijana hän puolestaan kokee vaikeaksi pitää omaa seksuaa lisuuttaan sairautena. Hänen on ylipäätään vaikea uskoa, että hän voisi mahtua johonkin yhteen kategoriaan, sen kummemmin kuin hänen Michael-veljensä elämä tyhjentyisi skitsofreniadiagnoosiin. Sacksin suuri oivallus oli se, että lääketiede merkitsee myös inhimillisen elämisen, siis ihmisen ajallisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden huomioimista. Tätä Lurijalta ja monilta muilta ammentamaansa ymmärrystä hän sanoitti kirjoissaan. Perimmiltään oivallus merkitsee etiikan tuomista tieteeseen. Ihmislääkäri joutuu ottamaan ihmispotilaasta erilaisen vastuun kuin kliinisestä tapauksesta. Joskus lääkäri voi joutua kysymään, onko sairaudesta parantaminen hyväksi vai pahaksi – ja kenen kannalta. Sacks koki kipeästi oman vastuunsa kokeillessaan 1960-luvun puolivälissä uutta lääkettä, L-dopaa, vuosikymmeniä horroksessa nuokkuneille potilaille. Myöhemmin hän kirjoitti prosessista kirjan Awakenings (1973), josta tehtiin myös elokuva. Elämisen prosessissa Sacksia eivät kiinnostaneet pelkät neurologiset kategoriat ja lääketieteelliset diagnoosit. Häntä kiinnosti enemmänkin niiden taustalle jäävä inhimillinen elämä, jatkuvas- Haavoittunut tarinankertoja Sacksin loistava ura ei sujunut vaikeuksitta. On the Move on vaikuttava omaelämäkerta siksikin, että Sacks kertoo elämästään vilpittömän oloisesti. Hänen me- Sacks viimeisellä matkallaan Oliver Sacks: On the Move. A life. Picador 2015. 72 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 netelmänsä herättivät pitkään närkästystä ja vastustusta Yhdysvalloissa, jonne hän oli muuttanut Englannista jo 1960-luvun taitteessa. Omaelämäkertaansa kirjoittava 80-vuotias mies saattaa kuitenkin jo ymmärtää vierastuksen syyn. Hän kyseenalaisti menetelmillään tuolloisen neuroanatomisen ymmärryksen ja asetti ikävään epäilyksen valokeilaan koko ajatuksen lääketieteen ennustettavuudesta. Sacksilla ei ollutkaan pitkään aikaan vakituista virkaa, vaan hän toimi vapaana tutkijana ja lääkärinä New Yorkin sairaaloissa ja hoitolaitoksissa. Sacksin menestyksen takana on myös kirjoittamisen taito. Hän oli intohimoinen kirjoittaja ja kirjoitti käytännöllisesti ottaen koko ajan jotain: muistiinpanoja, raportteja, tieteellisiä artikkeleita ja kirjoja. Hän kirjoitti myös jatkuvasti päiväkirjoja ja kirjeitä sekä käytti omia kokemuksiaan tutkimusaineistona. Hänen huumehistoriansa esimerkiksi muodosti omakohtaisen kokemusikkunan neurologisiin poikkeustiloihin – hyvässä ja pahassa. Vastaavasti hän hyödynsi kokemustaan jalan katkeamisesta ymmärtääkseen paremmin potilaittensa jäsenten tai aistien menetyksestä seuraavaa kriisiä. Painonnostoa harrastaneella tohtori Sacksilla oli voimaa ja rohkeutta punoa intellektuaalinen elämäntarinansa sisäiseen tarinaansa. Hän esiintyy siis omaelämäkerrassaan kahdessa roolissa: päähenkilö-sankarina ja haavoittuneena tarinankertojana. Muulla tavoin omaelämäkerrallista sanataidetta ei synnykään. Oliver Sacks ei lähesty itseään tieteen keinoin, vaan kertomuksena ja myyttinä, jolla on mahdollisuus ylittää tämän todellisuuden rajat. Pystyn kyllä kuulemaan mieleni korvilla, kuinka lukemani taskukirjapainoksen kannessa oleva moottoripyörä on jyrähtänyt käyntiin ja Sacks on taas tien päällä. PÄIVI KOSONEN Kirjoittaja on kirjallisuustieteen dosentti ja kirjallisuusterapeutti. KIRJALLISUUS Ainutkertaisesta kirjekokoelmasta tinkimätön tutkimus Sarasti-Wilenius, Raija: Dear Brother, Gracious Maecenas. Latin Letters of the Gyldenstolpe Brothers (1661–1680). Suomalainen Tiedeakatemia 2015. Pätevän tekstilähtöisen tutkimuksen peruspilari on laadukas ja luotettava tekstieditio. Raija Sarasti-Wileniuksen laatima editio Gyldenstolpen veljesten kirjeistä täyttää kirkkaasti nämä kriteerit. Teos on vaatinut suunnattomasti työtä, jonka ansiosta arvokas kirjeaineisto on nyt kaikkien ulottuvilla. Raija Sarasti-Wilenius tuntee aineistonsa perin pohjin ja on aiemmin julkaissut sitä koskevia tutkimuksia. Kirjeissä kuitenkin riittää edelleen tutkittavaa vaikka millä mitalla, joten sopiikin odottaa ja toivoa, että eri alojen tutkijat – muiden muassa historioitsijat ja kielentutkijat – käyvät käsiksi tähän kiinnostavaan materiaaliin. Kirjekokoelma ja kirjeiden kieli Michael Wexionius (1609–70) oli Turun akatemian alkuaikojen johtohahmo, joka aateloitiin opillisten ansioidensa vuoksi vuonna 1650 nimellä Gyldenstolpe. Hän oli historian ja politiikan ensimmäinen professori ja hänen johdollaan vuonna 1642 julkaistiin Turun akatemian ensimmäinen väitöskirja Discursus politicus de prudentia. Wexioniuksella oli merkittävä vaikutus eurooppalaisen humanismin juurruttamisessa Turun akatemiaan. Michael Wexionius-Gyldenstolpen perheen kirjeenvaihtoa on KIRJA LLI S U U S säilynyt kolmelta eri sukupolvelta (vuosilta 1660–1708) yhteensä reilut 700 kirjettä. Säilyneet kirjeet ovat Michaelin pojan, Nils Gyldenstolpen kokoelmista ja sen myötä suurimmaksi osaksi Nilsille osoitettuja kirjeitä, siksi säilynyt kokoelma on pakostakin tietyssä määrin Nils-keskeinen. Sarasti-Wileniuksen editioon on koottu Michaelin kuuden pojan Gabrielin, Nilsin, Danielin, Samuelin, Carlin ja Gustafin 190 latinankielistä kirjettä. Mukana on myös pari säilynyttä poikien isälleen Michaelille lähettämää kirjettä. Kirjeet käsittävät ajanjakson 1661–80 ja valtaosa niistä kulki Turun ja Tukholman välillä, sillä Nils Gyldenstolpe asui suurimman osan elämäänsä Tukholmassa. Sarasti-Wilenius on asettanut editiossaan kirjeet kronologiseen järjestykseen kirjeissä mainitun päiväyksen perusteella, ja tämä pääosin noudattaa Uppsalan yliopistonkirjastossa säilytettävän kirjeiden käsikirjoituskokoelman (Nordinska samlingen, vol. 468–470) järjestystä. Kaikissa kirjeissä ei ole päiväystä, mutta Sarasti-Wilenius on pystynyt esimerkiksi kirjeen sisällön perusteella ajoittamaan tiettyjä päiväämättömiä kirjeitä, siksi jotkin kirjeet ovat eri järjestyksessä kuin kirjaston kokoelmassa. Milloin kirjeiden ajoittaminen on ollut mahdotonta todistusaineiston puutteen takia, Sarasti-Wilenius on pitäytynyt Nordinska samlingenin mukaisessa järjestyksessä. Ratkaisu on kaikin puolin hyvin perusteltu. Todettakoon kuitenkin tässä yhteydessä, että vaikka kirjekokoelmien kohdalla kronologista järjestystä pidetään usein itsestäänselvyytenä, meille on säilynyt kirjekokoelmia tai niiden osia, joissa kirjeet on järjestetty myös muulla tavoin, esimerkiksi aiheen tai vastaanottajan mukaan. Tällaisissa tapauksissa alkuperäisen kokoelman rakennetta ei saa jättää huomiotta, sillä kokoelman laatija on kenties tarkoittanut kirjeet luettavaksi ja ymmärrettäviksi juuri siinä järjestyksessä kuin ne ovat kokoelmassa. Ylipäätään kirjekokoelmien kohdalla ei sovi unohtaa, että kyse on paitsi yksittäisistä kirjeistä myös laajemmasta kokonaisuudesta. Latina oli veljesten ensisijainen kieli kirjeissä. He oppivat pienestä pitäen, kuten sivistyneistön pojat yleensäkin, kirjoittamaan latinaa. He kirjoittivat myös ruotsin- ja ranskankielisiä kirjeitä, mutta vain murto-osan latinankielisiin verrattuna. Perheen naiset taas kirjoittivat kirjeensä lähes aina ruotsiksi, jossain tapauksissa myös ranskaksi. Sarasti-Wileniuksen mukaan latinan käyttö poikien keskinäisessä kirjeenvaihdossa näin suuressa määrin on poikkeuksellista jopa tuon ajan mittapuulla arvioituna. Taustalla vaikuttavat perheen isän Michael Wexionius-Gyldenstolpen pyrkimykset saattaa pojat osaksi valtakunnallista ja kansainvälistä oppineistoa. Ainutkertainen materiaali Gyldenstolpen veljesten säilynyt kirjeenvaihto on monella tavalla ainutkertainen materiaali. Kirjeenkirjoitus oli sivistyneistön keskeinen kommunikaatioväline. Poikien kirjeet valottavatkin 1600-luvun yhteiskuntaa, sivistyneen yläluokan monia eri puolia, poikien koulutusta ja perheen elämää. Kirjeet antavat yksityiskohtaisia tietoja myös itse henkilöistä. Tietomme vanhimmasta veljeksestä Gabriel Gyldenstolpesta perustuvat suurelta osin säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Kirjeet oli tarkoitettu vain vastaanottajan tai kenties lähipiirin nähtäviksi, minkä vuoksi ne ovat autenttisempi lähde kuin julkisiksi tarkoitetut kirjeet tai kirjekokoelmat, vaikkakin aina on pidettävä mielessä, ettei mikään kirjallinen lähde kuvaa historiallista totuutta sellaisenaan. Gyldenstolpen veljesten kirjeet ovat antoisia myös aikansa kirjeenkirjoituksen ja kirjekulttuurin näkökulmasta. Kirjeiden skaala on laaja, pikkupoikien raapustuksista retorisesti ja tyylillisesti hiottuihin kirjoitelmiin. Tyyli saattaa vaihdella epämuodollisesta muodolliseen saman kirjeen sisällä- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 73 kin käsiteltävän aiheen mukaan. Sarasti-Wilenius jakaa esipuheessa kirjeiden aiheet karkeasti seitsemään laajempaan kategoriaan: politiikka, paikallisuutiset, talousasiat, perheasiat, kirjoittajan henkilökohtaiset asiat, klientin esittämät asiat (esimerkiksi pyynnöt) patronukselle sekä erilaiset onnittelut. Nämä kategoriat kuitenkin pitävät sisällään mitä moninaisimpia asioita ja käytännössä kirjeissä käsitellään lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kolmen nuorimman veljeksen kirjeenkirjoituksen kehittymistä voimme seurata melkein vuosi vuodelta viisi–kuusivuo tiaasta saakka. Varhaisin kyhäelmä on Gustafin noin viisivuotiaana kirjoittama kirje, jossa näkyy että kirjeenkirjoituksen opettelu aloitettiin tietyistä kirjeenkirjoituksen konventioista, tyypillisesti tervehdyksistä, päiväyksistä ja allekirjoituksista. Kirjeenkirjoituksen konventiot, kuten tervehdykset ja puhuttelut, valaisevat osaltaan myös aikansa yhteiskuntaa ja sosiaalisia tapoja. Sarasti-Wilenius on liittänyt mukaan muutamia kuvia alkuperäisistä kirjeistä, joista näkyvät veljesten käsialat. Mainittu Gustafin kirje on mainio esimerkki, koska se paljastaa, miten Gustafilla, kuten pienillä lapsilla yleensäkin, rivit menevät vähän vinksin vonksin. Käsialojen ja materiaalisten seikkojen käsittely on paikallaan, sillä niillä on oma merkityksensä tutkittaessa kirjeenkirjoitusta. Kirje on esine ja kertoo sellaisena jotakin kirjoittajastaan. Ciceron kirjeet esikuvina Gyldenstolpen perheen koulutus ankkuroituu humanistiperinteeseen, jossa tärkeää oli ajan tavan mukaisesti kasvatusohjelma, niin sanottu studia humanitatis. Tämän muodostivat latinan kieli, antiikin kirjallisuus, historia ja moraalifilosofia. Veljesten koulutuksessa, joka alkoi kotiopettajan johdolla ja jatkui sitten Turun akatemiassa, monipuolinen kielitaito oli keskeinen elementti. He osasi- 74 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 vat lukuisia kieliä ja myös puhuivat isänsä kanssa latinaa, ranskaa ja kreikkaa. Latinan kieli- ja tyyliihanteena olivat antiikin Rooman auktorien tekstit. Kirjeenkirjoitus nojautui vahvasti niin kielensä, tyylinsä kuin sisältönsäkin osalta kirjeenkirjoituksen traditioon, jonka juuret ovat antiikissa. Marcus Tullius Ciceron (106–43 eKr.) kirjeiden löytymisen myötä 1300-luvulla kirjeenkirjoitus oli kokenut renessanssin ja kirjeet koettiin nyt myös kanavaksi ilmaista henkilökohtaisia kokemuksia ja tunteita. Keskiaikaisen kirjeteorian (ars dictaminis) korostamat ohjeet kirjeen kaavamaisesta rakenteesta – kirjeenkirjoitukseen sovellettiin antiikin retoriikan mukaista puheen rakennetta – ja muodollisuudesta koettiin kuitenkin edelleen hyödylliseksi, ennen kaikkea julkisissa kirjeissä. Tuttavallisissa kirjeissä suurimpana esikuvana olivat Ciceron kirjeet, joista 1600-luvulla oli tullut myös koulujen keskeistä opetusmateraalia. Jo pienestä pitäen lapset opetettiin kirjoittamaan kirjeitä Ciceron mallin mukaisesti. Vaikka tähän jäljittelyyn eli imitatioon kuului, varsinkin myöhemmässä vaiheessa, että esikuvaa ei matkittu suoraan vaan pyrittiin jäljittelemään luovasti, kokoelmasta näkyy, että monet Ciceron kirjeiden sanonnat ovat siirtyneet sellaisenaan poikien kirjeisiin. Paitsi fraasit myös tietyt samat topokset esiintyvät niin Ciceron kuin Gyldenstolpen veljesten kirjeissä. Kirjeissä toistuu usein maininta siitä, että kirjoittaja haluaa kirjoittaa vaikka hänellä ei varsinaisesti ole mitään kerrottavaa. Toisaalta vastaanottaja taas usein mainitsee olevansa mielissään saadessaan kirjeen. Tässä tulee esiin yksi kirjeenvaihtoa määrittävistä funktioista, joka on ystävyyden vaaliminen sekä kommunikaation ylläpitäminen. Kirjettä onkin antiikista saakka luonnehdittu toisistaan erossa olevien ystävien väliseksi keskusteluksi. Tämä esiintyi jo määritelmänä Erasmus Rotterdamilaisen vuonna 1522 laatimas- sa vaikutusvaltaisessa kirjeoppaassa De conscribendis epistolis, joka toimi esikuvana monille myöhemmille kirjeenkirjoitusoppaille. Ensimmäisen Suomessa painetun kirjeoppaan (ks. Sarasti-Wilenius 2009) julkaisi vuonna 1689 Daniel Achrelius, joka oli Daniel Gyldenstolpen opiskelijatoveri. Kirjeenkirjoitusoppaita laadittiin opetuskäyttöön ja niissä esiteltiin kirjeenkirjoituksen teoriaa sekä esikuvallisia kirjeenkirjoittajia eri ajoilta. 1600-luvun kirjeenkirjoituksessa onkin vaikutteita antiikin, keskiajan sekä uuden ajan humanistisesta kirjeenkirjoituksen traditiosta. Ansiokasta taustoitusta Kontekstuaalistamisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Kirjeiden ymmärtämisen kannalta on keskeistä tuntea mahdollisimman kattavasti muun muassa kirjeiden kirjoittaja ja vastaanottaja, heidän suhteensa, yhteiskunta, jossa kirjeet on kirjoitettu ja aikakauden kirjeenkirjoituksen konventiot. Kirjeenkirjoitus on erityisen vastaanottajalähtöistä kirjoittamista ja vastaanottajan rooli ohjaa kirjoittajan strategisia valintoja (esimerkiksi retoristen tai tyylillisten keinojen käyttämistä). Sarasti-Wilenius on laatinut perusteellisen johdannon, jossa esitellään Gyldenstolpen perheen jäsenet (isä sekä pojat) ja valotetaan kirjeiden tyyliä, rakennetta, topoksia sekä kirjeenkirjoittamisen konventioita, kuten alku- ja lopputervehdyksiä sekä päiväysten merkitsemistä, sanastoa ja lyhenteitä. Klassisen ja 1600-luvun latinan välillä on monia eroja, jotka näkyvät selkeimmin sanastossa, mutta eroavaisuuksia löytyy myös ortografiasta, morfologiasta ja lauseopista. Näitä on esitelty johdannossa ansiokkaasti ja mielestäni riittävän kattavasti uuslatinaan perehtymättömänkin näkökulmasta. Mainittakoon ortografian puolelta esimerkkinä diftongien ae, oe ja pitkän e:n oikeinkirjoituksen horjuvuus, mikä näkyy mainiolla tavalla teoksen otsikossakin KIRJALLISUUS olevan Maecenas-nimen kohdalla: Gyldenstolpen poikien kirjeissä sen kirjoitusasuina esiintyvät Mecaenas, Moecenas, Mecoenas, Moecoenas, toisinaan jopa samassa kirjeessä. Kirjan loppupuolella on vielä sanalista sanoista, joista kirjeissä esiintyy eri kirjoitusvariantteja. Kunkin kirjeen alkuun on laadittu sisältökuvaus, mikä on mielestäni onnistunut ratkaisu. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla alkutekstin rinnalla kulkeva käännös, mutta käännökset olisivat paisuttaneet ehkä kohtuuttomasti nyt jo muutenkin muhkeaa teosta. Lisäksi erikseen kirjeiden jälkeen on kommentaariosuus, jossa selitetään kirjeiden sisältö- tai muotokysymyksiä (henkilöitä, sanontoja, kielen muotoja jne). Kirjan lopusta löytyvät nimi- ja asiasanahakemisto. Sarasti-Wileniuksen työ tuo mieleen D. R. Shackleton-Baileyn 1960–70-luvuilla laatiman edition Ciceron koko kirjeenvaihdosta. Shackleton-Baileyn työtä pidetään poikkeuksellisena tieteellisenä saavutuksena ja se on edelleen Ciceron kirjeiden arvostetuin editio ja kommentaari. Sarasti-Wile niuksen työ on tehty samalla tieteellisellä tinkimättömyydellä, mikä takaa sen pysyvän arvon. KIRJALLISUUS Rissanen, Veli-Matti. 2011. Amicorum colloquia absentium. Kirjeenkirjoittamisen konventiot Rooman tasavallan ajan lopulla. Teoksessa Kirjeet ja historiantutkimus (toim. Leskelä-Kärki M., Lahtinen, A., Vainio-Korhonen, K.), 30-55. Sarasti-Wilenius, Raija. 2009. Kirjeenkirjoitus akateemisena oppiaineena 1600-luvulla Turun akatemian piirissä. Auraica vol. 2, 75–87. Sarasti-Wilenius, Raija. 2011. Kirjeen rooli lapsuudesta aikuisuuteen. Gyldenstolpe-perheen latinankielinen kirjeenvaihto (1160–1708). Teoksessa Kirjeet ja historiantutkimus. (toim. LeskeläKärki M., Lahtinen, A., Vainio-Korhonen, K.), 114–140. SKS. VELI-MATTI RISSANEN Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka työskentelee Turun yliopiston klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin yksikössä tutkijana ja tuntiopettajana. KIRJA LLI S U U S Queer-tutkimusta päivittävä persoonallinen puheenvuoro Leena-Maija Rossi: Muuttuva sukupuoli. Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa. Gaudeamus 2015. Sukupuolentutkimuksen suunnannäyttäjä Suomessa, Helsingin yliopiston pitkäaikainen (2003–2011) pidetty ja vaikuttava opettaja Leena-Maija Rossi on työstänyt kirjan Muuttuva sukupuoli vuosina 2006–12 ilmestyneiden tieteellisten artikkeliensa pohjalta. Yhteensä kahdeksasta artikkelista kolme on julkaistu alun perin englanniksi ja ”kutsuttu takaisin maailmalta”, koska tekijä on ”halunnut ajatella ne uudelleen läpi suomentamalla”, kuten hän kaunopuheisesti perustelee. Kaikki artikkelit on toimitettu ja ”ajateltu uudelleen läpi” kirjaan, jonka kahdeksan lukua muodostavat ehjän kokonaisuuden. Kirjan sanomaa syventävät melko laajat viitteet ja kirjallisuusluettelo ja sen käytettävyyttä lisäävät henkilö- ja asiahakemisto. Rossin kirjan avaussanoissa esittämä huoli äidinkielisen tutkimuskirjoittamisen asemasta Suomessa 2000-luvulla on jaettu. Hänen perusteluihinsa suomenkielisen tutkimuskirjan tarpeellisuudesta voi yhtyä. Tutkimus ei voi vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, ellei sen tuloksia julkaista suomeksi. Yksittäiset siellä täällä julkaistut artikkelit eivät jaksa kantaa tutkijan laajempia argumentteja ja tuloksia eivätkä tarjota niille kirjan veroista pysyvää sijaa omassa ajatusyhteydessään. Rossin kirja osoittaa, että äidinkielellä ajatteleminen ja uudestaan ajatteleminen kannattaa. Vaikka kirjan sisältö ei ole helppoa eikä tyylikään selkokieltä, sisältö on kirkkaasti esitettyä ja ajatusta on helppo seurata. Äidinkielen ja äidinkielisen ajattelun tärkeyttä painokkaasti puolustavassa kirjassa on ristiriitainen kirjallisuusluettelo, joka koostuu yksinomaan englannin- ja suomenkielisistä teoksista. Alun perin ranskaksi julkaisseihin tutkijoihin Michel Foucault’hon, Michel de Certeauhon ja Roland Barthes’iin on viitattu käännösten kautta. Muun kuin englanninkielisiä tutkijoita on mainittu kirjassa ilman, että heidän teoksiinsa on viitattu, kuten Luce Irigaray, Julia Kristeva, Jacques Derrida ja José Muñoz. Angloamerikkalaisen tutkimuskeskustelun välittäminen ja keskustelun jatkaminen suomeksi on toki arvokasta. Mutta äidinkieliä on muitakin kuin suomi ja englanti, maailman huippututkijoita muitakin kuin angloamerikkalaisia ja kansainvälisiä tutkimuskeskusteluja muitakin kuin englanninkielisiä. Kriittinen huomautus ei koske missään tapauksessa pelkästään Rossin kirjaa. Arvelen, että suomalainen keskustelu (ja samalla kansainvälinenkin tutkimusyhteisö) menettää monikielisyyden tarjoamat edut, jos niin sanottu monikielisyys rajoittuu vain tutkijan äidinkieleen ja tiedemaailman fakkiutuneeseen yhteisenglantiin. Onneksi kuitenkin suomenkielisille lukijoille, Rossi on tehnyt hyvän työn ajatustensa suomeksi ajattelemisessa. Kirjan kieliasu ja kirjoitustyyli ovat hyvin huolellisia. Kieli on kauttaaltaan hyvää ja viimeisteltyä eikä kirjassa ole juuri lainkaan edes kirjoitusvirheitä. Itsestään selvästi refleksiivinen tutkija kirjoittaa tutkimuksistaan ja tuloksistaan minä-muodossa, sulkeutumatta kuitenkaan tekstiinsä yksin minänsä kanssa. Hän puhuttelee suoraan ”sinua”, minua lukijaa, ja kutsuu näin selväsanaisesti mukaansa tekstin merkityksenmuodostukseen. Tyylivalinta on linjassa Rossin visuaalisen kulttuurin tutkijana ottaman kannan kanssa, että teoksen merkitykset syntyvät dialogissa, jonka vastaanottaja käy teoksen kanssa. Teoreettisesti tulkitut empiiriset tapaukset Selkein tai helpoiten avautuva esimerkki tästä kannasta on empiirinen tapaustutkimus draama- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 75 UUTUUSKIRJOJA 24,90 € / KPL Tiina Sarja Kuka oikein tietää Kun mielipide haastoi tieteen Miten erottaa oikea tieto mielipiteestä, kun tieteilijä jaarittelee todennäköisyyksistä ja karismaattinen kokemusasiantuntija kertoo, kuinka asiat oikeasti ovat. Kuka oikein tietää? Kirja valottaa tieteellisen tiedon syntyprosessia ja tiedon muuttumista laboratoriosta päivälehden tiedesivuille ja edelleen sosiaaliseen mediaan. Kirja tutkii, mitä eroa on tieteellisellä kiistalla ja median luomalla valekiistalla. Hannah Arendt SYKSYN UUTUUKSIA Iikka Hackman, Janne Arola Eichmann Jerusalemissa Väliin pudotetut Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä Miten meistä tehtaillaan yksinyrittäjiä Eichmannia syytettiin miljoonien juutalaisten tappamisesta. Arendtin kohutun oikeudenkäyntiraportin mukaan pahuutta tapahtui kuitenkin osittain huomaamatta ja tavallisten ihmisten toimesta. Työmarkkinoiden murroksessa on vaivihkaa syntynyt kolmas, pitkään unohdettu työmarkkinaosapuoli – työnantajien ja palkkatyöläisten väliin jäävät itsensätyöllistäjät. Erkka Railo, Mari K. Niemi, Ville Pitkänen, Sini Ruohonen Kamppailu vallasta Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 Millä keinoin puolueet ovat eduskuntavaaleissa pyrkineet saamaan äänestäjät puolelleen ja miksi vaaleissa on käynyt niin kuin on käynyt? Tilaa kätevästi netistä! 76 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6osoitteessa www.docendo.fi 20.11.2016 asti. Tarjoukset voimassa KIRJALLISUUS sarjasta Gilmoren tytöt (luku 6, ”Etuoikeuden perijättäret”). Tutkimuskysymyksensä Rossi osoittaa itselleen sarjan katsojana, ja metodologian kannalta hän rajaa pääsyn sarjan herättämiin tunteisiin ja reaktioihin, tässä tapauk sessa vain ”omiin” tunteisiinsa ja reaktioihinsa (sillä varauksella, että tunteet eivät ole yksilöllisiä vaan liikkeessä ruumiiden välillä). Hän kysyy esimerkiksi: ”Kuinka on ylipäätään mahdollista, että sarja, jossa ei ole yhtäkään ’selvästi queeriä’ hahmoa, voi pitää kaltaiseni queeristi katsovan katsojan pihdeissään?” (s. 110). ”Analyysi, joka yhdistää queerluentaa ja luokan representaa tioiden tarkastelua sekä toteuttaa näitä erityisesti affektiivisuuden pohtimisen perspektiivistä” (s. 109), kuten Rossi paaluttaa näkökulmaansa tapaustutkimuksessa, osoittautuu yllättävän antoisaksi, vaikken ole nähnyt yhtään osaa analyysin kohteena olevasta sarjasta. Aineistoa ei ole tarvetta panna sellaisenaan lukijan silmien eteen, kun se on tarpeeksi tiheästi tutkijan teoreettisen näkemyksensä läpi tulkitsema. Rossi jäsentää ”queeristi katsovan katsojan” positionsa niin täsmällisesti, että tulkinta on hyvin uskottavaa, vaikka meillä ei olekaan pääsyä sen varsinaisiin perusteisiin, katsomisen herättämiin reaktioihin ja tunteisiin. Toinen empiirinen tapausanalyysi, kotimaisesta sarjasta Mogadishu Avenue, keskittyy enemmän valkoisuuden ja luokan esittäviin tekoihin, kun Gilmoren tyttöjen analyysi keskittyy varsinkin sukupuolen ja seksuaalisuuden ja myös luokan tekoihin. Lähtökohtana Mogadishu Avenuen analyysissa ei ole (edes tutkijan itsensä) vastaanotto tai katsomiskokemus, vaan sarjan sisäiset kerronnalliset keinot, joilla mainittuja asioita esitetään. Varmaan takerrun empiirisiin tapausanalyyseihin sen takia, että kirja on muuten melko teoreettinen ja filosofisia kysymyksiä pohdiskeleva. Sukupuolentutki- KIRJA LLI S U U S muksen alkeisoppikirjaksi kirja ei sovellu; tekijä olettaa lukijan hallitsevan alkeet. Judith Butlerinsa lukeneelle – ja sen kompakysymyksiin, kuten performanssin ja performatiivisuuden käsitteisiin, kompastelleelle – ja sukupuolentutkimuksen keskusteluissa jotenkuten kuulolla pysytelleelle tutkijalle kirja sen sijaan on antoisa päivitys ja puheenvuoro näissä keskusteluissa. Ei vain ei-heteroseksuaalisuudesta Tapausanalyysit todentavat kauniisti Rossin teoreettisemmissa alkuluvuissa esittämää tutkimusohjelmaa, jonka mukaan ensinnäkin queer-tutkimus ei ole pelkästään ei-heteroseksuaalisuuden tutkimusta. Heteronormatiivisuutta purkavalle heteroseksuaalisuuden ajattelemiselle ja tekemiselle ”queerittämisellä” on hyvin paljon annettavaa. Queer-tutkimus ei ole marginaalia vaan yhtä hyvin ja yhtä tärkeästi valtavirran tutkimista. Sama kuin suhteessa heteroseksuaalisuuteen, toteutuu tapausanalyyseissa suhteessa valkoisuuteen (”valkoisuuteen”), ja nimenomaan suomalaiseen valkoisuuteen. Sanomatta selvä kulttuurinen ylivalta kyseenalaistuu, luonnollistettuja itsestäänselvyyksiä keskeytetään, toisin ajattelemisen mahdollisuuksia osoitetaan. Koko kirjan ehkä poleemisin ja jopa radikaalein kysymys koskee itse queer-tutkimuksen ja eiheteroseksuaalisten identiteettien tai subjektien queerittämistä. Rossin mukaan osa queer-tutkimuksesta halajaa edelleen oikeanlaisia objekteja ja subjekteja, toisin sanoen, epänormatiivisuuden rajat lukitaan umpeen ja vaaditaan oikeanlaisia queer-tutkimuksen kohteita ja vakaita, yhtenäisiä queer-subjekteja. Kysymys on aktuaalistunut Helsingissä 2007 järjestetyssä Queer Eurovision -seminaarissa. Serbiaa Euroviisuissa voittoisasti edustaneen, butch-tyylisesti esiintyneen Marija Šerifovićin haastattelussa tekemä ”tunnustus” aviomiehen ja lapsen unelmoimisesta oli aiheuttanut valtavan pettymyksen seminaariväelle. Nämä queer-tutkijat olisivat edellyttäneet, että taiteellinen esitys kertoo realistisesti esiintyjän ”todellisesta” ja pysyvästä ydin identiteetistä. Representaatioiden tutkija voi ainakin jälkiviisaasti naureskella moiselle realismin vaatimukselle, mutta kohtaus osoittaa, kuinka syvälle arkiajatteluun juurtuneita käsitykset pysyvistä ja todellisista identiteeteistä ovat. Edes tutkijat, jotka työkseen ovat vuosikymmeniä ”joustavoittaneet” identiteettejä, venytelleet niiden rajoja ja rakenteita ja lopulta olleet valmiita heittämään koko identiteetin käsitteen kelvottomana romukoppaan, eivät ole kaihtaneet tässä tilanteessa vakaan ja johdonmukaisen identiteettikiinnittymisen vaatimista. Identiteetti, hankala tekijä queer-tutkimuksen yhtälössä Rossi käy ratkaisemaan queer-tutkimuksen, intersektionaalisen näkökulman ja identiteetin käsitteen yhdessä muodostamaa ”hankalaa yhtälöä”. Queer-tutkimus on pitkälti keskittynyt muiden seksuaalisuuksien kuin heteroseksuaalisuuden tutkimiseen ja halunnut hylätä identiteetin käsitteen normittavana ja poissulkevana. Rossi sanoo, ettei ole hylännyt vanhaa identiteettipolitiikan tutkimusohjelmaansa. Ratkaisuna olemuksellistaviin identiteettikäsityksiin, jotka tukevat normatiivia ja stereotyypitteleviä (”stereotypistäviä”) oletuksia homoista, lesboista ja heteroista, hän esittää identiteetin käsitteen monimutkaistamista. Identiteettiesitysten ja -tekemisten analyysi kaipaa muuta kuin pelkistämistä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Intersektionaalisesti tarkastellaan useita relevantteja eroja yhdessä, vaikkapa ikää, kansallisuutta, ”rotua”, uskontoa, yhteiskuntaluokkaa, sukupuolen ja seksuaalisuuden ohella. Olennaista on identiteettien politiikka ja poliittisuus: identiteetit eivät ole suinkaan yksilöiden vapaasti valittavissa (kuten Butle- T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 77 rin teorian brutaali tulkinta on esittänyt hänen väittävän). Identiteetit muodostuvat valtasuhteissa: ”Ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta ja eroavuutta suhteissa toisiinsa […]. Ihmisiä myös asetetaan erilaisiin sosiokulttuurisiin identiteettipositioihin heidän tahdostaan riippumatta […]” (s. 93). Identiteetin käsittäminen ennen kaikkea suhteisuudeksi – yksilösubjektia määrittelevän ja normittavan olemuksen sijasta – on Rossin avain hankalan yhtälönsä ratkaisuun. Toimijuus ja alistus, liittyminen ja eroavuus, identiteettien rajautuminen ja mahdollistuminen aina joidenkin yhteiskunnallisten ja kulttuuristen reunaehtojen mukaan määrittävät identiteetin yhtä aikaa intersektionaaliseksi ja queer-politiikan kohteeksi. Normi-valkoinen hetero toisin katsoen Rossin tutkimusohjelman mukaisesti kirjan luvut avaavat teoreettisen perustelun tutkimuksen keskittymiselle heteroseksuaalisuuteen ja valkoiseksi luokiteltuun ihonväriin, kahteen ”näkymättömään” ja sanomatta selvästi kulttuurisessa ylivalta-asemassa olevaan identiteettiaspektiin. Kirjan ajankohtaisin poliittinen sanoma, Suomessa hälyttävän ajankohtainen, on tässä: ”Nykyhetkemme todistaa, että rodullistaminen on kriisissä. On aika ajatella eroja toisin” (s. 13). Kirja on onnistunut esitys siitä, miten erojen toisin ajatteleminen on mahdollista. HELENA SAARIKOSKI Kirjoittaja on folkloristiikan ja naistutkimuksen dosentti ja vapaa tutkija, tietokirjailija ja kriitikko. 78 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 Yhtä lailla kuin tämä kirja on kronikka gravitaatioaalloista – maailmankaikkeuden historian äänitallenteesta, mykkäelokuvaan istuvasta taustamusiikista – se on kunnianosoitus idealismille, eeppiselle ja pelottavalle kokeelliselle yritykselle, kunnianosoitus hulluille haaveille. Gravitaatioaaltojen havaitseminen Janna Levin: Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta. Suomentanut Markus Hotakainen. Ursa 2016. Vuonna 2015 syyskuun 14. päivän aamuna kello 5.51 Pohjois-Amerikan itärannikon aikaa ihmiskunta vastaanotti ensimmäiset suorat todisteet mustista aukoista ja kaareutuneessa aika-avaruudessa etenevistä gravitaatioaalloista. Havainnot tehtiin kahdella Yhdysvalloissa sijaitsevalla LIGO-kollaboraation gravitaatioaaltoilmaisimella, jotka vastaanottivat toisiinsa sulautuvien mustien aukkojen lähettämän signaalin seitsemän millisekunnin viiveellä toisistaan ja näin todensivat gravitaatioaaltojen olemassaolon. Sittemmin varmistettuja havaintoja on tehty lisää, ja tulevaisuudessa niitä tehdään lähes päivittäin. Columbian yliopiston fysiikan ja tähtitieteen professori, yhdysvaltalainen Janna Levin on kutonut tästä monumentaalisesta saavutuksesta vivahteikkaan kertomuksen, joka antaa äänen LIGO-havaintolaitteiston kehittäjille. Vaikka kirjan aiheena ovat gravitaatioaallot ja niiden kautta erilaiset astrofysiikan kohteet, kuten mustat aukot, on kysymyksessä vähemmän tavanomainen tietokirja. Kirja on kertomus suuren tutkimusyhteisön ja vuosikymmeniä kestäneen valtavan havaintolaitteiston rakentamisesta. Sen näkökulmaksi on valittu yksittäiset tutkijat ja kontekstiksi gravitaatioaallot. Kirjailija itse pukee tämän sanoiksi parhaiten: Kirjalle on ominaista, että fysiikkaa ja tieteen tekemistä yleensä lähestytään valikoitujen päähenkilöiden elämäntarinoiden kautta. Fysikaalinen ilmiömaailma jää useimmiten sivuosaan, kun toisinaan riemastuttavat, mutta vielä useammin traagiset henkilökuvat valtaavat näyttämön etualan. Valinta ei ole huono, sillä kirja lienee näin paitsi helpommin lähestyttävä, myös kiinnostavampi sellaisellekin lukijalle, jota mustat aukot ja erikoisobservatoriot gravitaatioaaltojen äänirautoina eivät liiemmin sykähdytä. Pieneen määrään fysiikkaa on lukijan kuitenkin oltava valmis perehtymään. Oleellisimmat fysiikkaan liittyvät käsitteet ja ilmiöt käydään niitä käsittelevissä luvuissa riittävällä tasolla läpi, mutta joissakin kohdissa kirja olettaa lukijaltaan yllättävänkin laajoja perustietoja kosmologiasta ja yleisestä suhteellisuusteoriasta. Gravitaatioaallot kuitataan, sen enempää selittelemättä, aikaavaruuden rakenteen aaltoiluna ja maailmankaikkeutta kuvaavan kartan todetaan kevyesti ulottuvan 45 miljardin valovuoden etäisyydelle. Tämä varmasti hämmentää osaa lukijoista, jotka tietävät maailmankaikkeuden iän olevan noin 14 miljardia vuotta ja valonnopeuden vakio. Useimpien peruskäsitteiden kertaus ei siis olisi mielestäni ollut pahitteeksi. Myös gravitaatioaaltojen merkityksen käsittely fysiikan tutkimuksen kannalta jää harmillisen vähäiseksi. Tältä osin kirja keskittyy lähinnä tunnelmoimaan toisiaan kiertävien mustien aukkojen havaitsemisella, mutta erityisesti kosmologian ja gravitaation sy- KIRJALLISUUS vemmän olemuksen tutkimuksen kannalta yksittäiset kohteet ovat epäolennaisia. Kirjan heikoin puoli onkin, ettei se aseta huikeasta saavutuksesta kertovaa tarinaa riittävän suuriin kehyksiin. Sisällön voi kuitenkin ottaa vain tiedehistoriallisena kuvauksena yhdestä maailman suurimman ja perustamisvaiheeltaan haastavimman havaintolaitteiston käynnistämis- ja rakentamisprosessista keskittymättä fysiikkaan sen tarkemmin. Fysiikan ilmiömaailman sijaan koelaitteistoon paneudutaan huolellisemmin. LIGOn havaintoasemat koostuvat kahdesta toisiaan vastaan kohtisuorassa olevasta nelikilometrisestä putkesta, joissa risteilee valonsäteitä. Kun gravitaatioaalto pyyhkäisee maan läpi, siirtää tämä putkien päässä olevia peilejä siten, että valonsäteet eivät kohtaakaan putkien risteyskohdassa samalla tavalla kuin tilanteessa, jossa gravitaatioaalto ei ole läsnä. Aallot huojuttavat koko avaruutta tavalla, joka on ”kuultavissa” valonsäteitä tarkkailemalla (kirjan nimi viittaa analogiaan mustien aukkojen lähettämien gravitaatioaaltojen ja tavallisten ääniaaltojen välillä), mutta vain jos koejärjestely on tehty huolella ja eristetty virhelähteistä. Kirjan luonnehdinta tähän lähes mahdottomaan tehtävään liittyvistä haasteista on osuva: LIGO on äärimmäisen herkkä seismiselle värinälle. Se on monen muun asian ohella erinomainen seismometri. Koje kuulee esimerkiksi sisääntuloväylillä kulkevat rekat. Jopa ilman akustiikka on ollut ongelma, ja data-analyytikot löysivät kohinasta yhteyden paikallisen lentoaseman saapuvien ja lähtevien koneiden aikataulujen kanssa. Tällä laitteistolla on tarkoitus havaita gravitaatioaaltoja mittaamalla putkien välisen etäisyyden muutos, joka on ”pienempi kuin hiuksen paksuus verrattuna 100-miljardikertaiseen Maan ympärysmittaan”. Tähän pystyminen ja datan luotettava analysoin- KIRJA LLI S U U S ti ovat uskomattomia saavutuksia, joille jaetaan lähivuosina Nobelpalkintoja. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus siitä kivisestä tiestä, jonka ihmiset LIGOn takana ovat joutuneet kulkemaan. Kirja on tarina paitsi suurista saavutuksista ja kunniakkaista voitoista, myös massiivisista pettymyksistä, henkilökohtaisista tragedioista ja urahaaveiden romuttumisista. Havaintoja gravitaatioaalloista jo 1960-luvulla virheellisesti julkistaneen Joe Weberin kohtalo on karu esimerkki siitä, mitä väärässä olemisesta voi pahimmillaan seurata niin henkilökohtaisella kuin tieteenalakohtaisellakin tasolla. Weberin oma ura tuhoutui ja hänen paisutellut tutkimustuloksensa olivat halvaannuttaa koko alan kehityksen. Kip Thorne, Rai Weiss ja Ron Drever onnistuivat kuitenkin luomaan vuosikymmenten mittaisella työllään menestyksekkään havaintolaitteiston, jolla gravitaatioaallot pystyttiin viimein kuulemaan. Kirja on osuva ja toisinaan koskettavakin kuvaus palosta työskennellä yhteisen päämäärän eteen silloinkin, kun tutkijat eivät tule toimeen keskenään. Merkittävä käännekohta kirjan seuraamassa tarinassa on, kun rahoittajat toteavat Caltechissa ja MIT:ssä työskennelleiden yksittäisten tutkimusryhmien hankkeiden menestyvän vain, jos ne yhdistyvät ja kasvavat suureksi, satojen tutkijoiden ja insinöörien yhteisöksi. Tässä kirja on parhaimmillaan, koska on kiinnostavaa seurata, kuinka tutkimusprojekti kasvaa todelliseksi Big Science -hankkeeksi ja millaisia kiemuroita kytkeytyy rahoittajatahon, Yhdysvaltain kansallisen tiedesäätiön NSF:n, vaatimuksiin ja tukimahdollisuuksiin. Erityisesti hankkeeseen liittyvä poliittinen lobbaus kuvataan kiinnostavasti. Kahden vuoden ankara poliittinen kampanjointi rahoituksen saamiseksi, kongressin lisämäärärahan hakeminen ja havaintoasemien sijoituspaikkoi- hin liittyvä aluepoliittinen taistelu ovat vain esimerkkejä tieteenteon kulisseissa käytävästä kädenväännöstä. Luulen, että Cernissä sijaitsevan maailman suurimman hiukkaskiihdyttimen LHC:n rakentamisen eri vaiheista irtoaisi varmasti vieläkin mehukkaampia tarinoita. Oli kysymyksessä sitten tieteenteko tai lobbaus, on hieman surullista huomata Levinin kirjan olevan kertomus miehistä koelaitteiston takana. Nimenomaan miehistä, sillä naisia ei kirjassa juuri esiinny. Juuri ensimmäisen naispääjohtajansa saaneessa Cernissa asia lienee jo tänä päivänä toisin, mutta tästäkin olisi kiinnostavaa lukea. Kirjoittajana Levinin kieli on sujuvaa ja ilmaisu notkeaa. Kirjailija tyylittelee ilmaisuilla, jotka ovat useimmiten värikkäitä ja eläviä, ja teksti rullaa vaivatta eteenpäin. Lukemista rytmittävät lyhyet, tyypillisimmillään noin kymmensivuiset luvut tekevät kirjasta periaatteessa helppolukuisen. Päähenkilöiden, paikkojen ja aikakausien vaihtuvuus on tosin koko kirjan mittaan niin tiuhaa, että havaintolaitteiston rakentamisprosessin kuvauksen punainen lanka säilyy vain vaivoin. Luvut keskittyvät yleensä kahteen pääteemaan, jotka ovat joko historiallisten tapahtumien kuvauksia erilaisten dokumenttien tai tallenteiden pohjalta sekä kertomuksia kirjailijan vierailuista joko haastattelemaan kirjan päähenkilöitä tai tutustumaan havaintolaitteiston rakentamiseen. Valittu kirjoitustyyli saakin teoksen muistuttamaan enemmän pitkää lehtijuttua kuin tietokirjaa. Tiedetoimittaja, tietokirjailija Markus Hotakaisen suomennos on onnistunut ja edustaa laadukkainta tämän hetkistä populaaritieteen käännösosaamista. Yksi seikka tosin pistää silmään: vaikka collaboration kääntyy suomeksi huonosti – useimmiten vain muotoon ”kollaboraatio” – ei suomentajan valitsema termi ”yhteenliittymä” mielestäni kuvaa hyvin ihmisten T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 5 2016 79 muodostamaa projektikokonaisuutta. Kenties ”yhteisö” olisi toimivampi suomennos. Suomentajalle ja kustantajalle menevät kuitenkin pisteet paitsi käännösprosessin yleisestä laadusta, myös nopeasta julkaisuaikataulusta. Toukokuussa ilmestyneen suomennoksen ilmestymisajankohta ei voisi olla otollisempi, mikä toki lienee ollut maaliskuussa ilmestyneen alkuperäisteoksenkin ajatuksena – ilmoitettiinhan gravitaatioaaltojen havaitsemisesta ensi kertaa tämän vuoden helmikuussa. Vasta kirjan epilogi kuvaa syyskuussa 2015 tehtyä ensimmäistä gravitaatioaaltohavaintoa. Tämä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon havainnon data-analyysin ja vertaisarvioinnin vaatima kesto sekä kirjan pääaihepiiri ja julkaisuajankohta. Lopetus on kuitenkin turhankin nopea, olisin mielelläni lukenut vielä tulevaisuuden gravitaatioaalto-observatorioista, joita ei ole tällä hetkellä pelkästään suunnitteilla vaan myös rakenteilla. Kirjoittaja mainitsee lyhyesti Euroopan Virgoprojektin sekä Intiaan rakennettavan uuden LIGO-observatorion, mutta ei puhu esimerkiksi avaruuteen sijoitettavasta eLISA-satelliittiarmadasta, joka saattaa kyetä havaitsemaan muun muassa alkuräjähdyksessä syntyneiden gravitaatioaaltojen jälkikaikuja. Kirjasta jääkin puuttumaan selostus gravitaatioaalto-observatorioista kosmologisina havaintolaitteina eli siitä, millaista tietoa voimme gravitaatioaaltojen ominaisuuksia mittaamalla saada sekä alkuräjähdyksestä että koko maailmankaikkeuden myöhemmän kehityksen määräävistä syvimmistä lainalaisuuksista. Tämä on sääli, sillä selostus olisi osuvasti korostanut vuosikymmenien mittaisen pioneerityön sekä sen kruunuksi tehtyjen ensimmäisten havaintojen merkitystä. OIKEUSTIETEEN TERMITIETOKANTA – KOKEMUKSIA JA NÄKYMIÄ Maanantaina 24.10.2016 klo 14–17 Porthaniassa, PIII, Yliopistonkatu 3, Helsinki. Puheenvuorot: – Tieteen termipankki yhteistyön alustana, professori Tiina Onikki-Rantajääskö, Tieteen kansallisen termipankkihankkeen johtaja – Oikeustieteen termitietokanta: asteittain täydentyvä kokonaisuus nopean tiedonhaun tarpeisiin, professori Heikki E. S. Mattila, tietokannan päätoimittaja – Termejä talkoilla – miten prosessioikeuden termityö eteni? professori Antti Jokela, prosessioikeuden osaston toimittaja – Millainen on hyvä määritelmä? dosentti Kaarina PitkänenHeikkilä, Tieteen termipankin johtoryhmä – Termitietokanta tietoasiantuntijan työssä, johtava tietoasiantuntija Erika Bergström, Eduskunnan kirjasto – Termitietokanta ympäristövirkamiehen työvälineenä, luonnonsuojelujohtaja Ilkka Heikkinen, ympäristöministeriö – Päätössanat Heikki E. S. Mattila. Ilmoittautumiset 18.10.2016 mennessä kotisivun www.lakimiesyhdistys.fi kautta. Samalla lomakkeella voi lähettää kysymyksiä ja kommentteja tilaisuudessa vastattavaksi. TOMMI TENKANEN Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan alan tohtorikoulutettava. 80 TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 5 2 0 1 6 KIRJALLISUUS Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras. Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 © Jussi Hellsten © Helsingin yliopisto / Ari Aalto Helsinki. Osaajien kaupunki. Me autamme sinua toteuttamaan kongressielämyksen, jota kollegasi eivät unohda. Kansainvälisten kongressien järjestäjät saavat meiltä apua tapahtuman kutsuprosessissa, materiaalituotannossa ja ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta. Ota yhteyttä ja kysy palveluistamme lisää! © Jussi Hellsten © kasto © Jussi Hellsten HELSINKI CONVENTION BUREAU 09 310 36152 convention.bureau@hel.fi www.meethelsinki.fi
