doc3-02 - Palladium Kirjat
download 
Report Transcription
3-02 - Palladium Kirjat
Lopullinen modernismi Taiteiden historiaa kuvattaessa turvaudutaan apukäsitteeseen ‘tyylisuunta’. Tyylisuunnalla tarkoitetaan ajassa vallitsevaa melko yleistä käsitystä siitä’, mikä on taiteen tehtävä ja miten taidetta tulee tehdä. Jos tutkailee parin viime vuosisadan taiteiden historian kuvauksia, huomaa tyylisuuntien syntyvän pääsääntöisesti oppositioasemassa edelliseen virtaukseen. Järkikeskeisyys ja tunnekeskeisyys näyttävät vuorottelevan, ja toisaalta klassinen selkeys ja muodon rosoisuus kamppailevat keskenään. Valistus, romantiikka, realismi, symboliikka, surrealismi: nimikkeet hajoavat 1900-luvulla yhteiseen modernismiin, jota vastaan asettuvat klassismi ja realismi, vanhat selkeän ja todellisen maailman kuvaamisen kannattajat. Tyylisuuntien aaltosarjat muistuttavat myös toisiaan enemmän kuin nimikkeitä ja määritelmiä tarkastelemalla ensin näyttää. Kaikki ovat tulleet väittelynhaluisina estradeille ja uusia käsityksiä julistaen kulttuurisivuille, vaikka monta kertaa vanha idea on vain saanut uudet nimet. Modernismi on tullut jo monta kertaa, yhä uudenaikaisempana esiintyen. Mutta kaikki vanhenee ajan hampaassa ja ensimmäinen modernismi on suunnilleen sata vuotta vanha. Tyylisuunnat syntyvät nuoruuden kiihkosta, Sturmista ja Drangista, halusta osoittaa oma tie yleisesti oikeaksi. Se on taiteiden kehittymisen tapa, ilmaisukilpailua arvostuksesta ja yleisöstä. Suunnat kulkevat poikkitaiteellisina, niin että esimerkiksi surrealistit leireilivät yhtäaikaa kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa. Osittain tyylisuunta-käsite tekee väkivaltaa. On paljon taidetta, joka elää virtausten ulkopuolella, kokonaan tai osittain. Tyylisuuntien kuvaus on muutosten kuvausta, joka leijuu äänekkäimpänä aikakauden kulttuurisivujen yllä. Aika usein sivuraiteilla kulkenut saa arvostusta melko myöhään, kuoltuaan ehkä vasta. Kuppikuntien johtajien aikanaan suurella pauhulla levitetyt teokset taas saattavat painua unholaan. Ei ole pakko hyväksyä lainkaan tyylisuuntien kautta tapahtuvaa kuvausta, tai ainakaan sitä käyttää. Voisi ajatella, että jokainen on sekä yksilö että aikansa lapsi. Ja myös, että jokaisen taiteentekijän työ syntyy tradition ja inspiraation risteytyksenä, vanhojen vaikutteiden ja oman kokemistavan kentässä. Kirjallisuudessakin uusi tyylisuunta, sen johtoporras, pyrkii aina nujertamaan edellisen valtiaan ja osoittamaan, miten pitää kirjoittaa. Näitten muutospomojen käsityksissä kiinni roikkujista tulee sitten aikansa kirjallinen eliitti, aikansa kirjallinen hovi. Hovi kiinnittyy itseensä ja työtapaansa, johon se laatii pääsyvaatimuksia. Ulkopuolisia nimitetään luopioiksi. Kirjallinen hovi on kiinnostunut pääasiallisesti asemastaan ja työtavastaan, ei maailmasta. Tyypillisesti modernismin postpuolella on korostettu kieltä eli välinettä. Siihen kohdistuu kiinnostus, ja maailma sen ulkopuolella kielletään. K orviini kantautui radiosta tätä ongelmaa pohtiessani Pia Perkkiön uskonnollinen laulu, joka toistaa yhtä ja sama lausetta: “Oi, katso, mikä aamu!“ Siinä on kokemus, joka ei ole juuri lainkaan kieltä. Se on viittaus jokaisen omiin muistikuviin ja tuntemuksiin, pronominaalisesti. Se on raakile, joka ei ole ehkä vielä runo, mutta laulusta se käy, ja aiheena se on juuri oikeanlainen: voimakas kokemus. Kieltäydyn hyväksymästä sitä käsitystä, että kieli olisi itsetarkoitus. Se joka on todella kiinnostunut olemassaolosta ja maailmasta yrittää käyttää kieltä tavoittaakseen jotain herkkää, ihmeellistä tai uutta siinä. Hän yrittää viitata kielellä nimeämättömään. Hänen tarkoituksensa ei voi silloin olla noudattaa jotain tyylilajia tai käyttää kieltä 2 uudella tavalla. Hän käyttää kaikkea kuulemaansa ja näkemäänsä, kieli mukaan lukien. On tietysti totta, että ilmaisuja etsiessään jokainen yksilö on tietyssä mielessä kielen vanki. Mutta tästä vankilasta vapautuminen onkin ehkä keskeistä kirjoittamisessa. Erot ovat kiinnostavampia kuin yhtäläisyydet. Eikä niitä ole juuri lainkaan kielessä, vaan ilmaisun mielessä. Originaliteettinen puoli on kirjan heräte, ei alluusioiden tulva sinänsä. Eikä ole kiinnostavaa haravoida rihmastoja, kun ilmaisussa itsessään on oleellista jokin uusi hengen portti, ruumiin sävy. M odernismiksi nimitetty suuri, kaiken nielevä tyylisuunta on vaikuttanut kauan länsimaisessa taiteen kehityksessä. Sen ydin ja käsitteen jatkuvan käytön oikeuttava linja löytyy kuvataiteista. Maalaustaiteessa hylättiin yhden näkökulman käyttö ja ruvettiin kokoamaan ärsykkeitä täysin vallankumouksellisesti eri “fenomenologioista“: muistoista, kuvittelusta, tunteista jne. samaan teokseen. Tämä kubistinen kumous ulottui pian kirjallisuuteen, ja on ehkä väärin sanoa, että se yleensä syntyi jossain yhdessä taidelajissa. Se syntyi liikkeen tavoin ja monissa ryhmissä suunnilleen yhtäaikaisesti. Kaikkialla rikottiin sääntöjä ja murrettiin kaavoja. Kirjallisuudessa se merkitsi keinovarastojen huikeaa kasvattamista. Runous muuttui tyystin, mutta ei aina muisteta sitä, että tuo kaavamaisuuden jakso esim. suomenkielisessä runoudessa oli vaikuttanut vain lyhyen aikaa ja että meillä oli ennestään ollut aivan erilaisia kaavoja (kalevalamitta). Myöskään ei aina muisteta, että eri kulttuureissa on kautta historian ollut hyvin paljon erilaisia kirjoittamista koskevia normistoja. Provencessa keskiajalla ei saanut käyttää samaa mittaa kuin toinen runoilija, kun taas lukuisissa kulttuureissa on ollut pakko käyttää samaa tai paria kolmea samaa mittaa tai rytmitystapaa. Modernismi tuli Euroopan kirjallisuuteen 1900luvun alussa mm. avantgardena, surrealismina ja dadaismina. Hieman myöhemmin käytettiin muunnellun teorian kautta termiä absurdismi. Suomeen uudet aallot eivät tahtoneet päästä. Täällä vartioitiin taiteen normistoa pyhällä katseella ja tuomittiin liialliset modernistiset kokeilut. Aaro Hellaakoski sai tuta tämän kokoelmansa Jääpeili vastaanotossa. Tuossa teoksessa hän käytti ensi kertaa suomalaisessa julkaistussa runoudessa mm. erisuuruisia kirjasimia ja kuvia muodostavaa tekstitypografiaa. Vasta 1950-luvulla modernismin sallittiin tulla esille Suomessa. Niinpä kaikki tapahtuikin ryminällä. Kun troikka Anhava-Haavikko-Manner oli aloittanut murtautumisen lähinnä vain siirtymällä vapaaseen rytmiin, tulivat pian Saarikoski, Hollo ja Ronimus kumppaneineen ja pistivät koko lyriikan aivan uuteen uskoon. Runouden arvo tunteen välittäjänä, esteettisten muotojen ilmaisijana ja ylipäätään ylevänä lajina naurettiin suohon. Romanttisen runouden keskeinen motiivi ‘kuu’ laulettiin “mutalammikkoon“ ja “kevätesikkojen ajasta“ tuli “kevätsikojen aikaa“. Pian toi Toijalan pohjoispuolinenkin kirjallisuus oman osuutensa peliin, kun Aronpuro ja Kirstinä ryhtyivät rakentamaan sanakuvioitaan ja sanaluetteloitaan. M itä tapahtui vanhalle lyriikalle? Mitallisuus katosi, eli rytmin ja soinnin säännölliset keinovarastot hävitettiin, suorastaan julistettiin pannaan. Lauri Viidan jälkeen ei juuri lainkaan julkaistu, ennen Ilpo Tiihosta, yleislyriikkaa vanhoilla mitoilla. Kaikki oli modernismia ja alalajeiksi syntyivät myös proosaruno ja poliittinen runo. Rytmit ja soinnutus elävätkin nykyään vain rocklyriikassa ja lastenrunoissa. Muutosprosessi koski lähinnä muotoa, vaikka sisällöllisesti pyrittiinkin monilla tahoilla asettamaan kyseenalaiseksi myös arvomaailmoja. Vasemmistolainen ajattelu sisälsi varsinkin alkuaikoinaan jyrkkää materialistista filosofiaa, jonka mukaan kaikki muu kuin käytäntöä palveleva ajattelu oli harhautusta ja suurimmaksi osaksi tarpeetonta. Runouden sielu kuitenkin säilyi. Hyviä runoilijoita oli niin ajan lapsissa kuin oman tien kulkijoissa. Vahingoksi osa suurta yleisöä vieraantui runoudesta, kun ei julkaistu enää selkeää tai/ja mitallista runoutta. Runouden alasajo on perua tuolta 60- ja 70-lukujen älymystöksi itsensä luokittelevan kirjailijajoukon sisäänpäin kääntymisestä. Kansa luki edelleen runoutta, mutta enemmän vanhaa kuin uutta. Kuppikunnat tuottavat enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Ne yksipuolistavat ja synnyttävät keskinäisen kehun kritiikittömiä kerhoja. 1980-luvulla ilmaantui uusia vanhan kirjallisuuden kaatajia, tuli Sianhoito-opasta ja punkfilosofiaa. Nyt esiintyy runouden kokonaankaatajia. Suuren päivälehden johtava kirjallisuusarvostelija kirjoitti 90luvulla ennustuksen runouden täydellisestä katoamisesta. En usko sitä. Runous on laji johon on parhaimmillaan pienessä koossa ladattu ilon, surun, älyn, rytmin ja kauneuden hedelmiä. Se puoltaa paikkaansa proosaa vastaan lukijoiden keskuudessa, sillä hyvä runo on kuin lasillinen hyvin kehittynyttä viiniä, kun taas tyydyttävää romaania on helpompi verrata parin viikon ryyppyputkeen. Jokainen elää verbaalisesti ilmaistavan ja aistittavasti koettavan maailman välissä. Pelkkä verbalismi on sanahelinää. Mutta jokaisella on sanottavaa, omaa maailmaa ja sisältöä, jokaisella on aarreaittoja joista ammentaa. Ja on aivan samantekevää, mistä sanat tulevat, kunhan ne asettuvat hyviksi jonoiksi luomaan elämää lukijoille. Ja sen tutkiminen mitä rihmastoa pitkin siirtyy mikäkin kuva toisen tekstistä toiseen on aivan toissijaista sen rinnalla, mikä on tekstin sisällöllinen vaikuttavuus ja annettavuus lukijoille ja koko kirjallisuudelle. Tyylisuuntien julistuskilpailussa aina viimeinen sana on toistaiseksi viimeisin sana. Eikä ole mitään lopullista. On vain loputon modernismi. Erkki Kiviniemi Nerous, antautuminen ja intohimo Juha Siro Vaativa otsikko. Ei siksi, että nuo kolme sanaa olisivat elämässä ja runoudessa harvinaisia, vaan siksi, että harva rohkenee tunnustautua julkisesti neroksi. Olin muutama vuosi sitten kuuntelemassa kun Tiina Pystynen kertoi omasta kirjailijantyöstään. Hän oli julkaissut viimeksi kuva- ja tekstialbuminsa Leskikuningattaren muistelmat ja työsti uutta kirjaa. Välillä työ takkuili, mutta tarjosi myös ehdottomat onnenhetkensä. Saatuaan poikkeuksellisen loistavan oivalluksen, Tiina kertoi miten hän oli ponnahtanut tuoliltaan ja juossut kolme kertaa kirjoituspöydän ympäri hihkuen: olen nero! olen nero! olen nero! Kerrassaan upea asenne. Jokainen meistä tekee nerokkaita arjen oivalluksia, joista voi antaa itselleen tunnustusta. Meidän kulttuuriimme vain kuuluu, että kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Tai kuten kirjailija Kullervo Järvinen taannoin asian ilmaisi: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.” Ennen kuin loikkaan liki sata vuotta ajassa taaksepäin, siteeraan Sirkka Turkkaa kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi: ”Seison katolla, tuulee, sataa, nerouden kentillä ei ole tungosta.” Sirkka on sen sortin runoilija, että hänestä puhuessani eivät adjektiivit tahdo riittää. Taidan kirjoittaa hänestä joku päivä aivan oman jutun. Ja kyllähän näitä viisaita ihmisiä löytyy aivan lähikulmiltakin. Luin juuri uudelleen Risto Ahdin kirjaa William Blake & Vimmainen Genius. Siinä nerokas mies kirjoittaa toisesta samanmoisesta. Ahti kirjoittaa: ”William Blake joutuu rakentamaan ei vaan sähkö-oppia, kasvioppia vaan koko maailman omien näkyjensä pohjalta.” Aivan turha mies ei saa aikaiseksi kokonaista universumia. Ahti jatkaa: ”Julkinen tiede on vähitellen hyväksymässä ajatuksen, että tietoa ei lainkaan ole ilman merkityksiä. Mutta on itsestäänselvää, että merkityksiä ei ole ilman halua, intohimoa, mielikuvitusta. Tiede on todistanut, että jokaisen ihmisen muisti aktivoituu ainutlaatuisella tavalla: jokaisen ihmisen intohimo ja mielikuvitus syttyvät niin kuin yksinäisen avaruudessa valvovan tähtimajakan valot.” Komeaa puhetta. Kannustavaa ja lohdullista meille kaikille. Sitten mieheen, jonka runosta sain idean koko tämänkertaiseen juttuun. Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin. Williamsin tarkasti kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse kirjailijanlaadustaan: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Siinä ohjetta kirjoittajalle tänäkin päivänä. Edes nerokkaan kirjoittajan ei kannata antaa oman loiston häikäistä liikaa. Williamsin teksteissä konkretiasta ja täsmällisyydestä huolimatta kaikki on loputtomassa liikkeessä. Tunne siitä väreilee käsinkosketeltavana mielihyvänä, joka syntyy oivaltavasti ja havainnollisesti käytetystä kielestä. Williams on ollut monen hänen jälkeensä kirjoittaneen runoilijan esikuva ja idoli. Yksi näistä on Allen Ginsberg, jonka vimmaista ja rosoista beat-runoutta turkulainen Kirjo 2 / 2002 Sisältö tänään: Päätoimittaja Erkki Kiviniemi Toimitussihteeri J. K. Ihalainen Kannen kuva: Doré Julkaisija: Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo Painopaikka: Siuronkosken Paino Posti: PL 184, 33101 Tampere Puh/Fax: 03 - 222 01 08 Sähkö: kirjo@nic.fi Tilaukset 4 nroa vuodessa 13 euroa tilille 114630 - 1034880 ISSN 1457 - 4985 Seuraava numero joulukuussa 2002. Materiaali toimitukseen viimeistään 15. 11. 2002. Pääkirjoitus ... 2 Juha Siro: Nerous, antautuminen ja intohimo ... 3 Luotaaja: Richard Wagner ... 4 Erkki Aura: Digitaalinen universumi ..... 5 Matti Luoma: Traditionalismi ... 6 - 7 Kai Kyösti Kaukovalta: Hämäläisrallattajan ruotsalaistausta ... 8 Jarmo Kettunen: Flora Fennica .... 8 Erkki Kiviniemi: Tarkoittaa ja elää ... 9 Terhi Vedenkivi: Sanojen ääniä ... 9 Tapani Rytöhonka: Kohti kissan yksinäisyyttä ... 10 - 11 Erkki Kiviniemi: Paavin paljo puhe ... 12 Jussi Rusko: Happihyppyjä ... 13 Tanskalainen runous ... 14 - 24 Jorma Kekki: Shakin perimmäistä olemusta ... 25 Eija Komu: Runoja ... 25 Pia Hyttinen: Sadun sielut meren yllä ... 25 Matti Luoma: Pekka kohtasi Jeesuksen ... 26 Matti Luoma: V.O.Veilahti ... 26 Mainokset ... 27 kustannusosakeyhtiö Sammakko on ansiokkaasti julkaissut kahden kokoelman verran. Williamsin modernin klassikon käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo sanoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys. Annetaan siis Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe. Jos minä kun vaimoni nukkuu ja vauva ja Kathleen nukkuvat ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko silkkisumussa hohtavien puiden yllä, jos minä pohjoishuoneessani tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä heiluttaen paitaa pääni ympäri ja laulan pehmeästi itselleni: ”Olen yksin, yksin. Synnyin olemaan yksin, minun on paras olla niin!” Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: kuka voi sanoa etten ole perhekuntani onnellinen nero? Ja vielä runon rinnalle pari sanaa proosasta. Luin juuri vuoden 2002 Tietofinlandialla palkitun Esko Valtaojan teoksen Kotona maailmankaikkeudessa. Suosittelen. Kirja on täynnä neroutta, antautumista ja intohimoa. Lisäksi Valtaoja on tiedemies ja tutkija, joka kirjoittaa niin hyvää, sujuvaa ja mukaansatempaavaa proosaa, että siinä riittää monelle kaunokirjailijalle sulateltavaa pitkään. Teemana tanskalainen runous: J.K.Ihalainen: Pienen kuningaskunnan suuret trubaduurit ... 14 Michael Strunge, elämää valon nopeudella ... 15 Henrik Nordbrandt, poissaolon noste ... 16 - 17 Bo Green Jensen, arkipäivän alkemiaa ... 17 - 18 Inger Christensen, pelin henki ... laulu ... 19 - 20 Lean Nielsen, olen tanssinut tänä yönä ... 20 Peter Laugesen, tapahtumisen polte ... 21 Dan Turèll, liikaa, mies ... 22 - 23 Klaus Høeck, systeemi transsissa ... 24 Seuraavan numeron teemana on ranskalainen nykyrunous. 3 Richard Wagneria suomeksi Pelkkä Richard Wagnerin nimen mainitseminen herättää kuulijassa tai lukijassa jomman kumman perusreaktion - ihastuksen tai vihastuksen. Kummatkin usein varsin heikoin asiallisin perustein, paitsi suppeassa wagneriaanien piirissä, missä ihastuskin usein ylittää kohtuuden rajat. Joten syystä voisi kysyä, mistä moinen joko-tahi asennoituminen. Kun varsinkin Wagnerin vähättely perustuu useimmiten tietämättömyyteen, tämän puutteen voi nyt pitkälle poistaa ensimmäisen Wagnerin oman ja samalla tärkeimmän kirjallisen hengentuotteen ilmestyminen suomeksi. Kyseessä on hänen vuonna 1865 alkamansa ja vasta vuonna 1880 päättämänsä omaelämäkerta, jonka hän toteutti suojelijansa ja rahoittajansa Baijerin kuningas Ludvig II:n pyynnöstä. Kirjassa on yli 700 suurikokoista sivua ja sen pani paperille säveltäjämestarin “sihteeri” ja myöhempi toinen puoliso, Cosima Bolow, Franz Lisztin tytär, jolle siis Wagner saneli muiden töittensä väliaikoina tämän laajan historiallisen kavalkadin. Kyseessä on yhtä paljon perusteellinen säveltäjämestarin sisäinen omamuotokuva kuin aikakautensa Saksan kulttuurihistorian tarkka kirjoihinvienti yhdestä keskeisestä näkökulmasta, yhdistyvän Saksan nerokkaan säveltäjämestarin silmin ja korvin. Vaikka Wagner kuuluu ensisijaisesti musiikin historiaan ja sen ehdottomasti merkittävimpiin nimiin, ehti hän pitkän elämänsä (1813-1883) aikana julkaista suuren määrän kirjallisia teoksia, joita ei juurikaan tunneta suppean sisäpiirin ulkopuolella. Valtaosin ne on lisäksi kirjoitettu oman aikansa vaikeaselkoisella koukeroisella kielellä, mistä juuri ja vain tämä autobiografia muodostaa selvän poikkeuksen. On ilmeinen kulttuuriteko, että tämä arvokas teos, “Elämäni” (Mein Leben) on nyt käännetty suomenkielelle. Kääntäjä on tamperelainen saksan ja ranskan kielen lehtori Saila Luoma ja kustantaja Faroskustannus Oy. Sen edustaja, Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi on varustanut teoksen valaisevin “saatesanoin”. * Richard Wagner oli eläessään mitä ristiriitaisin ihminen, pitkän ja vaikean kehityskaaren läpikäynyt, ennen nousuaan taiteenalansa huipulle. Tästä kaikesta antaa muistelmateos yksityiskohtaisen värikkään ja ilmeisen totuudenmukaisen kuvan. Wagner eli vuosisatansa halki, jota sävyttivät Napoleonin sodat ja kukistuminen, vallankumousten aallot, Ranskan “suuren” ja myöhempien heinäkuun 1830 ja helmikuun 1848 pienten vallankumousten sotilaalliset ja poliittiset myrskyt. Niistä jälkimmäiseen Wagner osallistui vakaumuksellisena vasemmistolaisena barrikaadeja myöten ja joutui vuosikausia piileksimään maanpakolaisena Sveitsissä ja muualla poliiseja ja ilmiantajia. Wagnerin elämää sävyttävät keskeisimmin kuitenkin hänen sisäisen maailmansa taiteelliset ja katsomukselliset vallankumoukset, jotka tekivät hänestä sen ylivertaisen mestarin, minä hän on jäänyt historiaan. Tästä hänen muistelmansa tarjoavat sisäpiiriläisillekin ehtymättömän todistusaineiston, mitä täydentävät hänen laajat kirjeenvaihtonsa lukuisten aikalaisten kanssa, tunnetuimpia heistä Liszt, Ludvig II, Nietzsche. Muita julkisuuden henkilöitä vilahtaa kirjassa, mm. Heinrich Heine, Charles Baudelaire, Mihail Bakunin, Johannes Brahms, George Sand, Gottfried Keller jne. Wagner joutui säveltäjänä jo eläessään monenlaisiin kiistoihin sekä musiikin että politiikan kentillä, eivätkä nämä kiistat väistyneet hänen kuoltuaan, pikemminkin päinvastoin. Näin nimi Wagner on tänä päivänäkin mielipiteitä helposti jakava tunnus eli kuten kustantaja Hannu Salmi toteaa: “Wagnerin persoonassa tiivistyi eurooppalainen dilemma, vastakohdat kohtasivat säveltäjän elämässä ja ajattelussa”. Tätä vedenjakajanomaista ristiriitaa on korostanut erityisesti hänen nimensä yhdistäminen antisemitismiin, Hitlerin aikanaan juhliessa Wagneria ja tämän oopperoita Bayreuthissa natsismin kulta-aikana Saksan kansan hovisäveltäjänä. 4 Tärkein vedenjakaja Wagnerin kohdalla liittynee syvimmältään hänen uudistustyöhönsä dramaattisen oopperan parissa, mikä jätti jälkensä myöhempään musiikkiin saksalaiskansallisen mytologian pohjalta nousevissa sankariaiheisissa, jumaltaruisissa oopperoissaan. Tämä merkitsee sitä, että kun Beethoven, jota Wagner ihaili yli kaiken, vei sinfonisen musiikin ylittämättömään huippuunsa, Wagner halusi “voittaa” mestarinsa nimenomaan ihmisäänten mukaan otolla romanttisiin teoksiinsa, missä musiikki kyllä oli keskeisin elementti, mutta muutkin taidelajit olivat tärkeitä tekijöitä. Wagner löysi itse aiheensa, kirjoitti itse oopperoittensa libretot ja keskittyi muidenkin näyttämövaikutusten esille tuomiseen omassa tuotannossaan. Tämän kaiken asteittaista esille tuloa nuoren ja aikuistuvan Richardin elämässä muistelmateos kuvailee joskus uskomattomalta tuntuvalla yksityiskohtien tarkkuudella vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kirja itse jakaantuu kankeasti lyhyen esipuheen jälkeen neljään osaan, jotka jatkuvat kuin yhtenä loputtomana monologina ja silti elävinä muisteluksina, joihin suomentaja on lisännyt lukijaa helpottavaa kappalejakoa. Ensi osassa käydään läpi Wagnerin lapsuus, 30 varhaisinta ikävuotta, jolloin hän ehti julkaista jo kolme varhaisoopperaansa “Haltijattaret”, “Lemmenkielto” ja “Rienzi” sekä joukon muita sävellyksiä, mm. sinfoniansa Cduuri 17-vuotiaana. Toisessa osassa päädytään Wagnerin kuohuviin taisteluvuosiin, jolloin hän esiintyy paitsi säveltäjänä, orkesterien ja kuorojen johtajana sekä eräiden musiikkiteoreettisten teosten tekijänä (mm. “Oper und Drama”). Lisäksi tulevat hänen osallistumisensa vallankumoukselliseen toimintaan mm. Mikael Bakuninin ystävänä sekä kolmen jo kypsyydestä todistavan oopperansa sävellykset: “Lentävä hollantilainen”, “Tannhäuser” ja “Lohengrin”. Kaikissa niissä säveltäjän ote kehittyy ja syvenee, ja hänen monipuoliset suhteensa aikansa musiikin ja kulttuurin eturivin hahmoihin ja riviedustajiin lisääntyvät Kolmannessa osassa ovat esillä hänen huippukautensa teokset, keskeisenä laajimman “Niebelungin sormuksen” neljän suuren oopperan valmistustyöt, jotka usein keskeytyvät mitä erilaisimmista syistä, alituinen rahapula, olinpaikan vaihdokset, maanpakolaisuus jne myrskyisen elämänsä näyttämönä. Suuri pääteos joudutaan usein keskeyttämään vuosienkin ajaksi ja noihin välivuosiin mahtuvat oopperoiden “Tristan ja lsolde” sekä “Nürnbergin Mestarilaulajat” sävellystyöt. Ne valmistuivat vasta kirjan neljännen osan alussa, osan keskittyessä moniosaisen pääteoksen viimeistelyyn. Elämänsä lopputyö, arvoituksellinen “Parsifal” pantiin alulle ja se valmistui vasta 1882 tekijän ehtiessä vielä johtaa sen ennen kuolemaansa. * Suomessa Richard Wagner on tietysti tunnettu säveltäjänä musiikkipiireissä ja hänen teoksiaan on meillä esitetty vuosikymmeniä, viime vuosina jopa suurta “Niebelungin sormusta” menestyksellä Helsingin oopperassa. Suomalaiset wagnerystävät ja -ihailijat ovat kuitenkin lähteneet liikkeelle vasta vuosikymmen sitten perustetun “Suomen Wagner -seuran” (SWS) merkeissä. Sen alullepanija ja monivuotinen puheenjohtaja Uolevi Karrakoski kohtasi Wagnerin elämänsä säveltäjänä jo 15-vuotiaana nähtyään Bulewardin vanhassa oopperatalossa Tannhäuserin vuonna 1948. “Hän joutui taistelemaan lähes puoli vuosisataa, ennen kuin Suomessa alettiin säännöllisesti esittää Wagnerin teoksia” - kuten seuran juhlajulkaisu “Wagneriaani” (no 18 2001) asian kertoo. Uolevi muistaa, miten kielteisesti Wagneriin suhtauduttiin sodanjälkeisessä Suomessa. “Brahms, Sibelius ja yleensä absoluuttinen musiikki olivat kaikki kaikessa, Wagner ei mitään. Minusta tuli wagneriaani vähän kuin protestiksi”, seuran isä muistelee em. juhlajulkaisussa. Seuran johtokunnan jä- senen ja historioitsijan Heikki J. Eskelisen mukaan seuran kasvu on ollut nopeaa ja kohdannut jo yhden Wagnerhistoriassa niin tutuista kriiseistä. Kun seuran jäsenmäärä nousi yli sadan vuonna 1993, oli se vuoden 2000 lopussa jo 720. Mutta seuran puheenjohtaja likka Paananen erosi vuonna 1999 virastaan ja perusti Helsinkiin oman uuden Wagner- yhdistyksen. Tällä toisella seuralla, nimeltään “Richard Wagner- kulttuuriyhdistys ry’ (RWV) on myös oma julkaisunsa, nimeltään “Grane”, joka alkoi ilmestyä jo syksyllä 1999. Näin siis Suomen Wagnerritarien kalvat iskivät yhteen, menestys jatkuu, nyt kahden kilpailevan seuran voimin. Kulttuuriseura Kirjon puheenjohtaja Matti Luoma sai julkaistua Grane-lehdessä (no 1/2002) sinne tarjoamansa artikkelin “Nietzsche ja Wagner - kaksi neroa, filosofi ja säveltäjä” esittäen samalla näiden kahden seuran yhteistyötä, mistä sovittiin puheenjohtajien kesken. Luotaaja Kulttuuriseura KIRJO ja Tampereen kaupungin kulttuuritoimi järjestävät Vanhan Kirjastotalon musiikkisalissa KAKSI KULTTUURI-ILTAA: Keskiviikkona 25.9. klo 18.oo PEHR CHARPENTIER kohtasi Jumalansa Keskiviikkona 23.10. klo 18.oo RICHARD WAGNER ihmisenä ja taiteilijana Alustukset ja juonto Matti Luoma vapaa pääsy Digi(taalinen uni)versumi Erkki Aura II. Digi(taalinen uni)versumi I. Digitaalinen epitafi Kun olen kuollut ruumiini hautaaminen ei 2000-luvulla ehkä enää merkitse lainkaan samaa lopullisuuden korostamista, kuin mihin länsimainen hautarituaali on kiteytynyt viimeisen sadan vuoden aikana; paikka jonne mennään muutaman kerran vuodessa viemään kukkia ja kynttilöitä, tunnestaudutaan hetkiseksi poismenneen läsnäoloon, annetaan hetkeksi valtaa tunteille, ja palataan sitten arkeen. Nykyaika ja lähituleva muuttavat suhteen vainajiin radikaalisti toisenlaiseksi. Jo erilaiset äänen ja kuvan taltioimismenetelmät 1900-luvun aikana mahdollistivat ihmisen “elävän” läsnäolon erilaisten representaatioiden ja esitysten muodossa, mutta uusi digitaalinen virtuaalisuus tekee tästä läsnäolosta vielä toisella tavalla konkreettisemman. Kun olen kuollut voin yhä olla läsnä omaisilleni digitaalisessa taivaassa tai helvetissä, jos he niin haluavat. Yhä kehittyvä it-tekniikka mahdollistaa jo nykyisinkin, että persoonallisuuteni olioituman muodostamiseen ja ihmiskuvaan riittävä osa mieltäni ja ruumistani voidaan siirtää digitaaliseen avaruuteen. Näin jälkeeni jääneet läheiseni - ja myös täysin tuntemattomat - voivat halutessaan olla vaikka päivittäin kanssani yhteydessä varsin “luonnollisen” tuntuisella tavalla, ainakin neliulotteisessa, digitaalisessa universumissa. Pelkän avausrepliikin -hyvän huomenen- aktivoimana voin istua heidän kanssaan aamiaispöytään. Voin huomauttaa heidän lenkkitossujensa hajusta lähtiessäni heidän kanssaan aamulenkille. Yhdessä pulahdamme uimaan Pyynikin rantaan ikuisesti sinilevästä vapaaseen veteen. Poikkeamme Kauppakadun Branderilla kahvilla ennen vuotta 1960. Keskiyöllä 00.03. vuonna 1971 menen yhdessä lastenlasteni kanssa Tampereen yliopiston Teatterimonttuun katsomaan silloisen teatterikesän kohuperformanssia, Alfa-Omegaa, jossa voin nähdä itseni kekkuloimassa alastomana kahden draamaopiskelijan kanssa. Voin lentää ulkomaanmatkalle ja selvitä hengissä pahimmastakin onnettomuudesta, ja unettomina öinä voimme antautua unen absurditeetille yhdessä rakastettuni kanssa. Digitaalisessa onnelassa me voimme yhdessä elää kaikki ne nostalgiset hetket, joita emme tuon hikisen, brutaalin, lihaa ja verta olevan aineellisen elämän aikana kyenneet koskaan kokemaan. Digitaalisen futuurin avulla voin johtaa lastenlapseni ja tulevat sukupolvet elävien esimerkkien sisään ja näyttää, miten välttää ne lukemattomat ongelmat, joihin itse törmäsin realistisen elämäni aikana. Kaikki edellä kuvattu ei ole enää science fiktiota. Digitaalisten it-tekniikoiden avulla käsitys elämän todellisuudesta on muuttumassa valon nopeudella. Ainoa mikä vielä tuottaa todellisia ongelmia on ihmisen aineellinen keho. Ruumiini voidaan kyllä preparoida ja varustaa digitaalisella mielellä, mutta biologisesti eläväksi sitä ei vielä kuolemani jälkeen saada. Toistaiseksi voin vain valmistella psykofyysisenä, konventionaalisesti “reaalisena” elinaikanani cinema veriten kaltaisia ohjelmia erilaisista elämän-performansseista, joihin tulevat sukupolvet pääsevät halutessaan mukaan kokemaan, millaista on (olisi) elää ja työskennellä Erkki Auran digitaalis-virtuaalisen persoonaversion kanssa. Kaiken tämän ja paljon muuta mahdollistaa jo lähitulevaisuudessa pieni, korvansyrjään - haluttaessa kiinteästi - sijoitettava implantti… Toistaiseksi - ja ilmeisesti vielä joitakin vuosikymmeniä tästä eteenpäin - tulemme ilmeisesti tarvitsemaan ainakin piilolinssien kaltaisen ja kokoisen, digitaalisen screenin, joka mahdollistaa tajunnan tilan avautumisen digitaaliseen universumiin. Kaukana ei kuitenkaan ole sekään aika, jolloin koko systeemi voidaan sijoittaa turvaan kallon sisään, jossa se voidaan aktivoida joko erilleen arkitajunnasta tai sen yhteyteen. Lääketieteen painiskellessa ihmisen henkilökohtaisen, kehollisen läsnäoloajan pidentämisongelmien kanssa, informaatiotekniikka pyrkii digitaalisen taivaan avulla ratkaisemaan saman probleeman - eliniän pidentämisen pyrkimällä muuttamalla kokonaan käsityksen inhimillisestä elämän käsitteestä ja sen virrasta sinänsä. Henkilökohtaisesti kysymys digitaalisesta, virtuaalisesta universumista kiteytyy omalla kohdallani ihmisen rooliutumisen problematiikkaan: käsitykseen siitä, kuinka paljon reaalisia, psykofyysisiä läsnäolo-ominaisuuksia tarvitaan synnyttämään “oikeita”, autenttisia kokemuksia ihmisen läsnäolosta Digitaalisen universumin eli digiversumin problematiikka avautuu kohdallani lähinnä kahdelta taholta. Toisaalta jäsennän oman henkilökohtaisen suhteeni digitaaliseen muutokseen; toisaalta taas ongelmaa täytyy lähestyä yhteiskunnan muutoksen kannalta, jolloin digitaalinen muutosprosessi analysoidaan esimerkiksi erilaisten sosiaalisten konstruktioiden ja yhteiskunnallisten diskurssien valtasuhteiden kannalta. Näihin näkemyksiin ja mm. digitaalisen artefaktisuuden problematiikkaan minua on johdatellut ja impulsoinut sekä provosoivasti että assosioivasti Markku Eskelisen teos Digitaalinen avaruus (WSOY 1998). Digitaalisesta ja virtuaalisesta formaatista riippuen yksilön (roolin) läsnäolon todellisuuskäsitys on voimakkaasti muuttumassa perinteisten neljän aika-tila-ulottuvuuden suhteen. Jo yksinkertainen, ei-kuvansiirtoon kykenevä kännykkä-kommunikaattori mahdollistaa uudenlaisen, arjesta useampaan potenssiin korottuvan rooli- illuusion syntymisen. Näiden uusien illuusioiden synnyttämä, ihmisen käsitys omasta läsnäolostaan on hajoamassa. Suhde omiin psykofyysisiin mahdollisuuksiin sekä oikeutuksiin että erityisesti lajiominaisuuksiemme perusteella syntyneisiin (ontologisiin) elämänilmiön valmiuksiin on selvästi muuttumassa Digitaalisuuden “elokehä” muodostuu virtuaalisista universumeista. Sen taas muodostavat erilaisissa laiteformaateissa aktivoituvat elektronis-demeettiset perimäainekset. (Deemi-termin olen muodostanut digitaalisuuden, ihmisen bilogisen perintötekijän geenin sekä inhimilliseen ilmaisuun ja käyttäytymiseen liittyvän kulttuurigeenin meemin käsitteistä) Näiden elektronisdemeettisten tekijöiden ominaisuuksiin kuuluu informaation muodostumisen ehdoton, laajan irrallisuuden ja mielivaltaisuuden (arbitraarisuuden) periaate ja problematiikka. Virtuaalinen digiavaruus sisältää myös informaatioyksiköiden ehdottoman vapauden kontrolloimattomuuden prinsiipin. Ihmisen elämänjäsentäminen tapahtuu periaatteessa vain kahdella tavalla kahdessa laajassa kentässä. Ensinnä ihminen paikantaa omaa Minäänsä informoimalla minuuttaan itselleen tässä ja nyt - eli hän aktivoi erilaisia Minän roolejaan presentaatioiden eli esiintymistapahtumien ja re-presentaatioiden eli esittämistapahtumien kautta. Toisaalta taas - usein myös samanaikaisesti - hän muodostaa omaa Toiseuttaan vertaamalla Minäänsä muihin ihmisiin, heidän toimintoihinsa ja laajemmin yhteiskunnan rakenteisiin, ideologioihin ym. Tässä elämänjäsentämisessä on läsnäolon problematiikalla aina ollut merkittävä osuus. Kuinka kiinteästi, kuinka pysyvästi ja millä syvyydellä kyseiset kaksi paikantamista (eli Minän ja Toiseuden informaatioprosessia) tapahtuvat, ne muodostavat yksilön olioituman merkityksiä ja tätä kautta ne muotoilevat olemassaolon todellisuusastetta koko elämänvirran historiallisessa perspektiivissä. Digitaalis-virtuaalisen maailmankuvan levittäytyminen globaalisti (lähes) kaikille elämän aloille näkyy jo nyt suurina muutoksina koko tiedon käsitteen olemuksessa. Toisaalta kiinteiden (paradigmaattisten) tieteiden käsitysten murtuminen voidaan nähdä oikeana suuntana, mutta samalla täydellisen vapauden ja arbitraarisuuden korostuva läsnäolo tiedon kiinnittymistapahtumassa säpälöi ihmisen tajunnallisuustapahtumia uudella, ennalta arvaamattomalla tavalla ja aivan ennakoimattomin seurauksin. Postpost-virtuaalisuus poistaa moderniin ja vielä osin postmoderniinkin kuuluvan aika-tila-kiinteyden vaatimuksen sekä hajottaa (jo perusperiaatteissaan) ajatukselliseen, kielelliseen sanomaan ja teokselliseen voimaan, tekniikkaan ja tyylin kuulunen laadullisuuden vaatimuksen. Digitaalisuudessa tulee korostuneesti esiin laadullisen ja sisällöllisen tarkkailun pelko, selvä fobia siitä että joku voisi kontrolloida www:tä jollain rajoittavalla tavalla. Siinä missä vielä 1900-luvulla taiteen ja taiteen keskinäinen suhde muodosti hedelmällisiä ristiriitoja ja törmäytyksiä, samassa maisemassa nyt molemmat entiteetit hajauttavat erilaisia diskurssejaan mahdollisimman etäälle toisistaan, niin ettei varsinaisia törmäytyksiä enää synny. Tähän liittyy myös erilaisissa konsolipeleissä korostuva “interaktiivisuuden ja interventionaalisuuden” prinsiippi. (Vrt. Roland Barthesin (Vastapaino 1993) Tekstin Hurma-teoksessaan esiintuoma “mielihyvän periaatteen” hegemonia.) Digitaalisessa universumissa jokaisella on tulevaisuudessa - osin jo nyt - mahdollisuus vaikuttaa esim. tekstioihin, muunnella niitä makunsa ja mielihyvänsä mukaan ym. (Mielestäni Eskelinen on markkinoidessaan digitaalisen avaruuden ihanuutta unohtanut kokonaan kysyä mitä jonkin tekstillisen, kuvallisen ja äänellisen teoksen digitalisoinnilla ja esim. interaktiivisuudella ja interventiolla varsinaisesti saavutetaan, muuta kuin mielihyväperiaatteen maksimointia ja ihmisen kokemusavaruuksien siirtämistä yhä transsendentimpaan muotoon.) Eräs mielenkiintoinen hypoteesi on syntynyt allekirjoittaneelle omien roolitutkimusteni yhteydessä. Kirjallisuuden, kuvataiteiden, elokuvan ja teatterin moninaisuuden muodostama ihmiskunnan muistin universumi (lukuisten muiden aktien ohella) sisältää aivan selvän, tiettyyn muodon ja sisällön yhteyteen pyrkivän muistiaineksen hahmottamisen. Noam Chomskyn manifestoima ihmisen geneettisen kielikyvyn prinsiippi sisältää ajatuksen jonkinlaisesta lajiominaisuuteemme kuuluvasta sisään rakennetusta kielen muodostumismallista. Samalla väite liittää ihmisen ajatus- ja kokemusmaailmaa hallitsevan, symbolifunktion artikuloitumistapahtuman ihmisen kollektiivisen muistin universumiin sisällöttäen siihen sekä ajassa etenevän, dynaamisen muistin että monumentalisoituneen alitajuisen osan. Tätä jälkimmäistä edustavat (hypoteesini mukaan) taiteen teokselliset aktit, jotka eräänlaisen luomispakon - aktisen luomispotentiaalin- vaikutuksesta pyrkivät nostamaan pintaan eli kokemusperäiselle, tajuiselle alueelle ihmisen geneettisen historian aikana muodostunutta, lajiominaisuuteen kuuluvaa alitajuntaa. Hypoteesini toinen puoli sisältää väitteen, jonka mukaan digivirtuaalinen universumi aktivoituessaan pyrkii muodostamaan kokonaan edellä olevasta hahmotuksesta poikkeavan käsityksen ihmiskunnan muistista, erityisesti sen alitajuisesta osasta. Väitteeni liittyy digitaalivirtuaalisuuden kompetenssin laajan problematiikkaan. Tällöin tulevat erityisesti esiin uusien it-tekniikoiden ja digivirtuaalisten maailmojen kokonaiskommunikaatioon liittyvät tekijät. Yksinkertaisimpana ongelmana tällä alueella on ensinnä uusien teknologioiden mukanaan tuoma it-lukukyky. (Tällä en tarkoita triviaalia laitteiden hallintaa. Se on toki saavutettavissa iästä riippumatta suhteellisen yksinkertaisella harjottelulla). Digivirtuaalinen realismi - esim. chattailu, erilaiset viihdesivut, pedofiili- ja ym. rikollisainesten heimoutuminen intrnetissä paljastavat anonymiteettfiguroinnin mukanaan tuoman, ihmisen alitajunnassa piilevän, helposti pintaan nousevan, selvän naamioitumisen vietin ja perverssiin vieraannuttamisen manian. Digitaaalis-virtuaalin kompetenssin suurimpana ongelmana onkin lukukyvyn uudelleen arviointi: todellisten sisältöjen lukemisen problematiikka, jossa korostuu ihmislajin pyrkimys siirtää laajoja merkitysavaruuksia materiattomien transsendenttien -esimerkiksi erilaisten jumaluuksien kontolle, samoin kuin maailmanideologioita johtava globaali hyperkapitalismi toimii merkitessään ihmisten välisiä suhdanteita materiattomien “markkinavoimien” tiliin ankkuroidessaan voitonmaksimointinsa aina materiaan, kuten sotateollisuuteen, öljyyn, metalleihin, ravintoaineisiin kuten vehnään, banaaneihin ym. Tätä transsendenttia suhdetta markkinajohtajat virtualisoivat erilaisin korkoa ja rahan arvoa merkitsevin indeksein kuten Hex, Nikkei, Dow Jones, ja jokin amerikkalainen systeemipulju on ottanut oikeudekseen määritellä esim. kokonaisten valtioiden luottokelpoisuuden ja markkina-arvon… Digiversumin eräänä merkittävänä ominaisuutena onkin transsendentin korostunut läsnäolo ja sen vaikutusavaruuksien liittyminen yksilön rooliin. Näin digitaalisen universumin synty ja virtuaalinen ihmiskäsitys lähestyvät samaa elämänjäsennystä kuin muinaisten dynastioiden Egypti. Ainakin seitsemän millenniumin takaisen maailman oma virtuaalimaailma, sen kuolemajälkeiset, nekrografiset ja nekrofoniset olennot, jumalat ja demonit ovatkin äkkiä kovin lähellä nykyihmisen monia rooliutumia, vain tangentin kosketuksen päässä, niin kuin tulevaisuudessa kuollut oma minäni… 5 Traditionalismi Metafysiikan ylösnousemus Islamissa Metafysiikasta puhuminen - tai kirjoittaminen vaikkapa kulttuurilehdessä on ylen uhkarohkea teko. Mutta kun tätä lehteä perustettaessa todettiin “kirjallisuuden olevan sen suuri pääsarka runot, novellit, kirja-arvostelut, esseet jne - niin toivottiin että myös filosofia olisi mukana. Ja tätä sarkaa olen minä, kulttuuriseuran Kirjon puheenjohtajana pitänyt pääurakkanani. Joten miksi ei filosofi voisi kirjoittaa metafysiikasta? Uhkarohkea tällainen teko on ainakin kahdesta syystä. Metafysiikkaa pidetään yleensä, asianharrastajienkin kesken, varsin raskaslukuisena, vaikeana, hämäränä, keskittymistä vaativana, jne. Mutta toiseksi metafysiikka ei ole muotia ammattifilosofienkaan keskuudessa, tai ei ole ollut pariin vuosisataan. Se syrjäytyi aikanaan filosofian pääalueelta, lähinnä tietoteorian hyväksi, oltuaan sitä ennen länsimailla toista vuosituhatta filosofian kunnianarvoisin keskus. Intian ja Kiinan kulttuureissa metafysiikka on ollut vuosituhansia keskeisessä asemassa ja on sitä yhäkin. Tätä metafysiikan syrjäytymistä seurasi aikaisemman läheisen yhteyden sijaan uskonnon, kristinuskon kanssa lähentyminen nopeasti kehittyviin luonnontieteisiin ja vähitellen siirtyminen “teologian palkkapiiasta” tieteiden palkkapiiaksi. Tiede, tieteet yli kaiken, logiikka, ankara metodologia modernin filosofian ylimmät hyveet. Uskonto sai jäädä uskoville ja papeille, ja filosofia on vain eräs erityistiede muiden tieteiden joukossa. Itse en koskaan hyväksynyt tätä filosofian suurmuutosta, siirtymistä “vanhan kunnon meta-fysiikan” hallinnasta tuohon uuteen, vähäveriseen, sisältököyhään, tiukan rationaaliseen, vain itse filosofisen kielen loputtomaan erittelyyn ja hiomiseen, lopulta matematiikkaa muistuttavaan merkkikieleen keskittyen. Filosofian tulee koskea “perimmäisiä kysymyksiä”, etsiä “ikuisia totuuksia”, ylittää pelkän kielen ja logiikan ahtaat asuinsijat taivaita tavoitellen ja huimaavia syvyyksiä avaten. Nyt koen kohdanneeni jotain tällaista oman lempiaineeni ja kutsumukseni piirissä, joka mielestäni alkaa aivan uuden luvun koko maailman filosofian historiassa, ja yritän siitä siis sanoa tässä jotain niin selkeästi ja havainnollisesti kuin osaan. Enkä ihmettele lainkaan sitä, että tuo uusi löytyy meille länsimaisille kaukaisen islamin kulttuurin piiristä, maailman suurista kulttuureista aikajärjestyksessä nuorimmasta, idän suurten ja vielä elävien - Intian ja Kiinan - kulttuurien jälkeen, islamilla kun on on ikää vasta 1300 vuotta. Omaa henkistä taustaani muisteltuani löydän sieltä erään kirjallisen lähteen, joka lienee vahvasti vaikuttanut sekä siihen, että filosofiasta tuli näin keskeinen elämässäni ja erityisesti juuri metafysiikasta sen tärkein alue. Kyseessä on isältäni saama lahjakirja joskus 10-15 vuoden iässä. Tai niitä oli kaksikin kirjaa, tekijänä katolinen apotti Ernest Dimnet, kirjojen nimet “Ajattelemisen taito” ja “Mitä varten elät’, edellinen eräänlainen filosofiaan ajattelun taitona johdatteleva teos ja jälkimmäinen monipuolinen filosofian peruskysymyksiä ja alueita valaiseva yleisesitys metafysiikasta. Tein niistä molemmista muistivihkooni tarkat tiivistelmät, jotka seurasivat vuosia mukanani ja taisivat jäädä sotavuosina sotilasreppuni pohjalle ja kadota sieltä ties minne. * Mutta nyt jo kylliksi lämmittelyä ja alkujuttua johdannoksi, jota tällainen aihe kyllä tarvitseekin, joten nyt in medias res eli itse asiaan, kuten roomalaiset tapasivat sanoa. Tämä islamilaisen filosofian piirissä herännyt uusi viehtymys ikivanhaan ja aina yhtä ajankohtaiseen metafysiikkaan on peräti myöhäisen ajan tuote. Sen tunnetuimmat edustajat alkoivat vaikutuksensa vasta 1920- luvulla ja heitä mainitaan usein nämä kolme, joiden teoksiin olen itsekin perehtynyt - ensin René Guénon, toiseksi Frithjof Schuon ja kolmanneksi Seyyed Hossein Nasr. 6 Matti Luoma Kaksi ensin mainittua eli ja vaikutti kotimaansa Iranin lisäksi pitkään Ranskassa, kolmas eli nuoruutensa myös Iranissa, mutta muutti varhain Yhdysvaltoihin, missä suoritti opintonsa väitöskirjatöineen, palasi kotimaahansa 20 vuodeksi valmiina filosofian ja uskontotieteiden professorina, mistä joutui pakenemaan Ajatollah Khomeinin vallankumouksen vuoksi kirjastonsa ym menetettyään takaisin Yhdysvaltoihin, missä yhä elää. Itselleni tämä nuorin (s. 1931) kolmikon filosofeista on selvästi läheisin. Kaikki mainitut kolme islamin ja - samalla kansainvälisen metafysiikan - uudistajaa ovat olleet erittäin tuotteliaita ja vielä monella eri opinalalla ja monilla eri kielillä. Heiltä löytyy kymmeniä länsimaisillakin kielillä ilmestyneitä teoksia. Guénon (s. 1886 -1951) oli varsinainen tämän traditionalismiksi kutsutun koulukunnan perustaja ja suorapuheisen iskuvalmis edustaja. Schuon (s. 1907) on sen ehkä laajimmin tunnettu ja arvostetuin nykyedustaja, tunnettu mm. uskontojen yhteyttä koskevista näkemyksistään klassikoksi muodostuneesta “The transcendent unity of religions” (1958) teoksestaan lähtien Eräällä matkallani Pariisissa 20 vuotta sitten ihmettelin, miten paljon sikäläisissä kirjakaupoissa filosofian pöydät ja hyllyt olivat täynnä nimenomaan Guénonin ja Schuonin teoksia. Heikon ranskantaitoni vuoksi en tohtinut vielä silloin ostaa niistä yhtään. Nyt olen vajaan vuoden sisällä ahminut traditionalistien tekstejä satoja sivuja, englanninkielellä, mihin oli pakko siirtyä ulkomaisena pääkielenäni jo 50- luvulla. Toinen Schuonin teos joka on vieressäni tätä kirjoittaessani on nimeltään “Survey of metaphysics and esoterism” (1986), mihin kohta palaan alempana, molempien alkukieli ranska. Kun nämä kaksi traditionalismin pääedustajaa ovat vielä paljossa uranuurtajien tavoin joutuneet raivaamaan kyntämätöntä maata, kolmikon nuorin Nasr on nojatessaan maineikkaisiin edeltäjiinsä noussut tavallaan siivilleen ja vallannut filosofiassa kansain-. välisestikin, voi sanoa sen korkeimman parnasson. Tätä edustavat hänen kuuluisat Gifford-luentonsa Edinburgissa vuonna 1981, nimeltään “Knowledge and the sacred”, mikä jo otsikossa puuttuu traditionalismin ydinsanomaan ja -haasteeseen, hänen oltua ensimmäinen muslimi ja ensimmäinen orientalisti, jolle suotiin tämä kunnia. Jatkossa seurasi vielä arvostetumpi forum eli pääseminen myös ensimmäisenä muslimina ja itämaisena länsimaisen filosofian korkean tason kirjastoon “Library of living philosophers” (Voi.. XXVIII, 2001), missä aiemmin ovat esiintyneet mm. Whitehead, Russell, Cassirer, Jaspers, Carnap, Popper jne sekä Georg Henrik von Wright Suomesta. Sen tyyliin kuuluu laaja filosofin omaelämäkerta (Nasrilla 85 sivua). Hänen ajatteluunsa kohdistuneet deskriptiiviset ja kriittiset artikkelit (yht. 29 kpl ja 780 sivua), joihin jokaiseen Nasr vastaa lyhyesti välittömästi - mahtava dialogi! hänen julkaisujensa bibliografia, mikä sisältää 504 julkaisua 132 sivulla, koko teoksen sivumäärä 1001. Tätä artikkelia varten olen lukenut myös em. Nasrin Gifford-luennot (341 sivua) ja koko tuon 1000-sivuisen häntä perusteellisesti esittelevän käsikirjan. On siinä mulla ollut tekstiä nieltävänä, mutta tällaista on akateemisen kirjanoppineen elämä pelkistetyimmillään. Enkä yhtään tuntia ole urakan aikana kokenut pitkästymistä, päinvastoin, mutta näin filosofia parhaimmillaan palkitsee sille omistautuneen ihmisen ! * Kun nyt olen selvinnyt urakkani esipuheesta omakohtaisine saatesanoineen traditionalismin yleisenä esittelynä, sen kolmen pääedustajan avulla ja merkeissä, mikä olisi tarkastelun seuraava kohde? Tietysti selventää eräitä heidän keskeisiä käsitteitään ja ideoitaan ja näiden liittymistä muuhun alueen uskonnollis-filosofiseen keskusteluun siellä, missä sitä kansainvälisesti aktiivisesti käydään. Ja heti ensimmäisenä on viitattava siihen, että kaikki kolme ovat aidosti islamin uskonnon edustajia, olematta silti mitenkään fundamentalisteja, jotka itse asiassa ovat vain eräs pieni osa musliimikulttuuria. Tämä merkitsee toisaalta, että he liikkuvat näin ollen varsin tasapuolisesti ja hyvin asiantuntevina sekä filosofian että uskonnon piirissä, perehtyneinä myös muihinkin suuriin uskontoihin niitä arvostaen, eritoten Intian ja länsimaiden uskontoihin, samoin idän ja lännen kulttuurien filosofiaan, eritoten niiden vanhaan ja myös uusimpaan metafysiikkaan. Tätä heidän perusmyönteistä asennettaan näihin uskon ja tiedon laajoihin kenttiin vastaa heille hyvin tunnusomainen länsimaiden modernin filosofian ankara arvostelu, nimenomaan sen pinnallisuudesta, naturalismista, skientismistä jne. Mutta tämä on vanhastaan ollut perinteisen metafysiikan suhtautuminen kaikkialla sille vieraisiin ja vihamielisiin aatesuuntiin - ateismi, materialismi, skeptisismi, nihilismi jne keskeisinä vastustuskohteinaan. Näin jo vanhassa Kreikassa ainakin Platonista alkaen stoalaisuuteen, uusplatonismiin, gnostisismiin jne ja edelleen kristinuskon valtakaudella kirkkoisistä alkaen Tuomas Akvinolaiseen ja Lutheriin ja vielä Spinozaan ja Leibniziin saakka. Immanuel Kant jo pudottaa metafysiikan - “olion sinänsä” - sivuun, eivätkä Hegel ja myöhemmät metafyysikot tahdo enää nousta siivilleen. Metafysiikka on näin eräänlainen välialue uskonnon ja filosofian - tai tieteen - välillä, joka hyväksyy ihmisen vaativan ajattelun sekä tuon pelkän rationaalisen ylittävät intuitiiviset ym. ulottuvuudet, ei halua kumota uskonnon perusnäkemyksiä, tukee niitä omine argumentteineen ja keskittyy olevaisen peruskysymyksiä tarkastelevaan pohdiskeluun, esim. kolmijaon ihminen-maailma-jumala puitteissa, antropologia, kosmologia ja teologia niissä jo vanhoilla kreikkalaisilla perusopinaloina. Traditionalistit lähtevät liikkeelle siitä, että ihmiskunnassa on aina tunnettu peruspiirteiltään samanlaisena pysynyt “ikuinen filosofia” tai “perinnäinen filosofia” tai vakiintuneine vierasperäisine termeineen philosophia perennis, sophia perennis, scientia sacra jne. Tämä on vain joissakin kulttuureissa katkeillut tai joutunut sille vastakkaisten suuntausten varjoon, mutta on aina nostanut uudelleen päätään, elpyen uuteen renesanssiin. Näin tapahtui länsimailla keskiajan lopulla, katolisen ajattelun jähmettyessä ja kangistuessa kaavoihin, skolastisen nominalismin johtaessa aikansa metafysiikkaa ja teologiaa väistymään sivuun, rappiota kohti. Viime vuosikymmeninä tämä kehitys on tullut tiensä päähän ja alkanut tehdä tilaa metafysiikan uudelle nousulle. Sitä edustavat traditionalismin ohella eräät muutkin aatevirtaukset, joiden esittelyyn ei tässä nyt ole tilaa. Traditionalismi on Islamin filosofiassa niin uusi ilmiö, ettei siitä löydy vielä paljonkaan mainintoja esim. uskontotieteen suurissa käsikirjoissa, filosofiasta puhumatta, joka on viimeiset 300-500 vuotta edustanut nimenomaan tuota metafysiikalle vierasta ja osin vihamielistä yleislinjaa. Tampereen yliopistoon aikanaan hankkimani 18-osainen perusteellinen “EncycIopedia of Religion” ei tunne esittelemääni traditionalismia edes nimeltä, yhdellä poikkeuksella: Hakusanan Guenon kohdalla on hänestä lyhyt henkilöesittely, jonka tekijä on - S. H. Nasr! Joku suuri ulkomainen yleistietosanakirja mainitsee Guenonin myös aivan lyhyesti. Suomalainen filosofian eräänlainen moderni, Ilkka Niiniluodon ja Esa Saarisen toimittama esittelyteos “Vuosisatamme filosofia” vuodelta 1987 toteaa lakonisesti, mm. että “Omalla vuosisadallamme tieteellisyyttä painottava filosofianäkemys näyttää hallitsevalta” (s. xxvi). Sen kolme pääsuuntausta ovat “marxismi, fenomenologis -eksistentiaalinen ja analyyttinen filosofia”, joista viimemainitun todetaan olevan “maamme filosofian päävirta aina Eino Kailan päivistä lukien” (x, xiv). Tähän liitän omakohtaisen suorasukaisen kommenttini: Valitettavasti näin on, ja marxismi on jo pudonnut tästä asetelmasta hyvin tunnetuista poliittisista syistä. Analyyttinen filosofia taas on ahtanut em. toisen suuntauksen mitä ahtaimmalle, pääosin vallaten sen itselleen. Tässä yksipuolisen yhden filosofian hegemoniassa jo 30-40 vuoden takaa tulevat vastaan kaikki poliittisesta tyranniasta tutut ilmiöt, “sivistyneesti” (?) tosin varsin lievässä muodossa. Pidätyn silti enemmästä kotimaisen filosofiamme tilaa koskevasta kritiikistä, jota olen muilla forumeilla tullut esittäneeksi jatkuvasti juuri jotkut 30 vuotta. Totean vain, että sen kärki on ollut nimenomaan em. analyyttisen hegemonian vastainen ja varsin selvästi em. traditionalistien edustaman uuden metafysiikan suuntaista. Tamperelainen Aamulehtikin totesi mielipidesivullaan 9.5.2002 minun olevan “metafyysikko”. Kiitokset! * Traditionalismi lienee näin jotensakin “sijoitettu” siihen kulttuuriseen kenttään, mihin sen näin lyhykäisesti voi sijoittaa. Mutta vieläkö oudoksuttaa jokin sen keskeinen piirre, esim. itse sana traditionalismi? Eikö se vie harhaan, sillä onhan noita perinteitä, hääperinteitä, ruokailuperinteitä, kasvatusperinteitä ja vaikka mitä, kaikki tarkoittaen jotain vanhaa, joskus jopa ikivanhaa esihistoriallista tapaa tai menettelyä. Mutta kaikki nuo arkiseen ja sosiaaliseen elämään liittyvät perinteet ovat kyllä perinteitä, mutta sellaisia, jotka aikojen kuluessa muuttuvat ja nimenomaan vanhenevat, ja häipyvät kokonaan pois tai vain korvataan täysin uudenlaisilla tavoilla ja perinteillä. Näin ei tapahdu islamilaisen filosofian traditionalismin mukaan. Sillä ihminen on perimmäisten ongelmiensa edessä ikuisuusolento - sen mukaan - jonka olemukseen kuuluu kysellä noita perimmäisiä ja löytää niihin enemmän tai vähemmän ns. lopullista totuutta lähestyviä vastauksia. Totuudet ovat ikuisia, vaikka ne eivät helposti avaudu ahkerallekaan etsijälle, ja ne kohtaavat ihmisen vähemmän hänen omien ponnistustensa tuloksena kuin siksi, että ne löytävät ihmisen eräänlaisen valaistumisen tai ihmeen tavoin, salatun Jumalan salaperäisen armon ja viisauden tietä. Tästä eteenpäin “pyhän tieteen” ydintotuuksiin sukeltaminen ylittäisi ihmisen tavalliset sielunkyvyt, ainakin arkihavainnon ja arkilogiikan piirin, mihin tässä ei ole sijaa. Tämä puolestaan merkitsee - sen edustajien mielestä - että nuo monilta salatut portit eivät hevin avaudu jokamiehelle ja jokanaiselle. Ne vaativat tietyn perusasennoitumisen, tietyn älyllisen ja moraalisen tason, perusteellisen keskittymisen juuri niitä koskevaan tutkisteluun asiaan kuuluvin meditatiivisin ja kontemplatiivisin harjoituksin, jotka voi oppia vain tämän alueen mestareiden koulussa ja kursseilla. Metafysiikka on tämän vuoksi eräänlaista elitististä elämän taidetta ja mielen kehittämisen harjoittamista. Metafysiikka on näin ollen yhtä paljon intellektuaalista kuin käytännöllistä toimintaa, ihmiseen itseensä sisältyvien henkisesti korkeantasoisten kykyjen vakavaa käyttöä sen alueen mestareiden ohjauksen mukaisesti. Se on yhtä paljon tietoon kuin tunteisiin ja tahtoon liittyvää ihmisen kokonaisvaltaista kehittämistä, jonka tunnetuin kasvualusta ja toimipiiri on intialaisperäinen jooga keskeisine ulottuvuuksineen, meditaatio ja kontemplaatio tärkeimpinä välineinään. Samalla se merkitsee ihmisen keskeistä pyrkimystä noiden metafysiikan tärkeiden totuuksien oivaltamiseen ja soveltamiseen käytännössä omassa elinpiirissään. Islamilainen traditionalismi korostaa muun ohessa, että eri uskonnoissa voidaan tehdä karkea jako niiden ulkonaiseen harjoittamiseen ja niiden syvempään harrastamiseen eli eksoteeriseen ja esoteeriseen uskontoon. Edellinen on tarkoitettu ihmisten enemmistölle ja sitä on mahdollisuus toteuttaa arkisen perhe- ja työelämän ohessa, ja se liittyy yleensä organisoitujen kirkkojen ja lahkojen vakiintuneet sosiaaliset, rituaaliset, rukous- ym muodot kehittämiin perinteisiin. Jälkimmäinen on mahdollista vain nuo riittävät uskonvaraiset, tiedolliset ym kyvyt omaavien ihmisten kohdalla, jotka usein joutuvat luopumaan suuresta osasta ns. tavallista perhe- ja työelämää. Varsin vähän tunnettu ja yleisesti hyväksytty piirre metafysiikan esoteerisen harjoittajien keskuudessa on käsitys eri uskontojen välisestä syvästä yhteydestä ja tasavertaisuudesta. Niiden katsotaan olevan eri kulttuureissa kauan sitten samoista peruslähtökohdista eriytyneitä ja omiin muotoihinsa kehittyneitä itsenäisiä viisausperinteitä, jotka edustavat ulkonaisesti erilaisia käsityksiä ja tapoja, mutta pitäytyvät syvimmillään ihmiskunnan metafyysiseen pyhään yhteistraditioon. On hyvä että ihmisellä on oma viisausperinteensä, uskonto tai filosofinen koulunsa, samalla kun hän kuitenkin tuntee kuuluvansa kaikkien samanhenkisten kanssa tuohon yhteiseen ikuiseen perinteeseen. Tämä kaikki vastaa mitä selkeimmin omaa elämänkokemustani ja ajatteluani nimenomaan filosofisena - siis metafyysisenä viisautena - missä olen syvästi kiitollinen kaikille oppimestareilleni kirjallisuudesta ja elävästä elämästä, alkaen alussa mai- nitsemistani omasta isästäni ja apotti Ernest Dimnetin ajatusrikkaista kirjoista, enkä yritäkään kuvata tämän pitkän etsijän tieni muita etappeja. Olenhan tehnyt niistä kerran kirjankin, pari vuotta sitten ilmestyneen omaelämäkerrallisen “Etsijän tien”. Senkin jälkeen olen jatkanut omaa tietäni, mm. Ken Wilberin suuntaan, mitä esittelin tässä lehdessä pari vuotta sitten ja nyt tämän islamilaisen kolmikon merkeissä... * Edellä olevan yleisluontoisen ja pakostakin ylimalkaisen katsauksen jälkeen otsikkojen ilmaisemasta asiasta puutun vielä eräänlaisena yksityistapauksena Seyeed Hossein Nasrin Gifford -luentojen keskeiseen teemaan, ja kysyn ensimmäisenä, mitä sen otsikko mahtaa tarkoittaa? Että siinä on kysymys tietämisestä sanan laajimmassa mielessä, niin pitkälle asia on selkeä, mutta mitä merkitsevät sanat “and the sacred” eli suomeksi “ja pyhä”? Onko siis kysymys “pyhästä tietämisestä?” Kyllä on, jos sen oikein ymmärtää. Ja sen lähempi merkitys on seuraavanlainen: Ihmiselle on traditionalistisen metafysiikan mukaan mahdollista päästä perille todellisuuden luonteesta aivan sellaisena kuin todellisuus itse on, koska tietämisen kohteena oleva todellisuus objektina ja sitä tutkiva metafyysinen subjekti ovat samaa todellisuutta ja ne yhtyvät tarkassa tietämisessä. Tätä ei Immanuel Kant voinut hyväksyä, koska hänen mukaansa meillä voi olla luotettavaa tietoa vain “ilmiöistä”, ei “olioista sinänsä” ja empiirinen tieto valautuu aina havainnon ja ymmärryksen omiin muotoihin, eikä siis edusta “todellisuutta itseään”. Metafyysinen tietäminen on mahdotonta modernin analyyttisen “tieteellisen filosofian mielestä. Moderni länsimainen tiede taas on vastaleirin mielestä valetiedettä ja uhkaa levitä myös idän kulttuureihin tuhoisana. Tässä tiet eroavat jyrkästi ja tämä sama jyrkkä ero on hiipinyt länsimaiseen ajatteluperinteeseen jonkun 500 vuoden ajan - “kovan tieteen” voitoksi ja metafysiikan tappioksi ja kuihtumiseksi tuolle rationaaliselle tieteelle tasaveroisena tiedonlähteenä. Mutta näin ajattelee ja julistaa vain tämä moderni tiede, ei traditionalistinen metafysiikka, mitä seurattiin länsimaissakin pari tuhatta vuotta ja muissa suurissa kulttuureissa seurataan yhä. Kyseessä on syvä periaatteellinen ero ja kuilu, jossa on pakko valita puolensa. Kansainvälinen suuri tietoa ja totuutta koskeva keskustelu muistuttaa tällä rajalinjalla joskus avointa henkien sotaa, ja sen seuraamukset ovat kauaskantoisia koko ihmiskunnalle, kuten traditionalistit varoittavasti korostavat. Mutta tämä kiistely ei enää mahdu tähän. Traditionalistit kutsuvat metafysiikkaa uskonnollisin termein “pyhäksi tieteeksi” sen vuoksi, että siitä jyrkästi eroava sekulaari, naturalistinen jne tietäminen, jota valtaosa modernia tiedettä edustaa, ei pohjaudu sen mukaan oikeaan tietoon ja totuuteen, on sananmukaisesti luopunut kaiken elämisen pyhästä alkuperustasta. Ja tämä voi johtaa vain siihen pitäytyvän ihmiskunnan osan tuhoon, mitä mm. käydyt maailmansodat niihin liittyvine kauhuineen keskitysleirejä, ydinaseita ym myöden sekä luonnon jatkuva saastuminen edustavat ja edeltävät. Nasr oli jo 60- luvulla eräs aktiivisimpia luonnon tuhojen varoittajia ja on pysynyt kaiken aikaa tuon oman ekofilosofiansa terävänä edustajana. Gifford-luennoissaan Nasr kuvailee aluksi länsimaisen tietämisen muuttumista “epäpyhäksi” asteittain keskiajalta alkaen, viitaten samalla idän suurten kulttuurien ja Islamin toisenlaiseen kehitykseen, transsendentin metafysiikan ja siihen pohjautuvan tietämisen jatkuvaan “pyhään yhteyteen”. Sitten hän perustelee, mitä on “traditio” hänen filosofiassaan ja miten se on uudelleen länsimaissakin löydettävissä, kutsuen tähän liittyviä vastakkaisia ihmistyyppejä pontifikaaleiksi ja prometeeisiksi, edelliset maallisen ja pyhän sillanrakentajia, jälkimmäiset itsekeskeisiä itsensä jumaliksi korottajia. Lopuksi hän käsittelee myös ikuisuuden ja ajallisuuden ongelmaa, traditionaalista ja modernia taidetta em. peruseron ilmentäjinä sekä pyhän ja tietämisen muita yhteyksiä. ¤ 7 Hämäläisrallattajan ruotsalaistausta Kai Kyösti Kaukowalta Harva taiteilija on saanut niin monta muistomerkkiä kotikaupunkiinsa kuin runoilija Larin-Kyösti eli Karl Gustaf Larson (1873-1948) Hämeenlinnaan. Hänen patsaansa on torilla kirkon edustalla, syntymäpaikan kunniaksi on pystytetty muistokivi Kaupunginpuistoa vastapäätä Tampereentielle, hänen reliefinsä on ikuistettu Ahveniston hautausmaalle viimeisen leposijan merkiksi ja löytyypä hänen rintakuvansa lyseon juhlasalistakin. Myös katu hänelle on omistettu. Edes Jean Sibeliusta ei ole Hämeenlinnassa näin näkyvästi muistettu. Rakastetun hämäläislyyrikon ja maakunnan väen valppaan kuvaajan taustat, niin suvun kuin kirjallisten esikuvien, ovat kuitenkin Keski-Ruotsissa. Hänen isänisänsä Gustaf Larson oli kankurimestari Norrköpingissä, joka 1800-luvun puolimaissa oli Ruotsin kutomoteollisuuden keskus, Tampereen tapainen teollisuuskaupunki Motalan virran varrella. Gustaf Larsonissa ilmenivät suvun taiteelliset taipumukset, sillä hän soitteli viulua mielellään ja kasvatti eksoottisia kasveja. Muuan hänen tyttärenpojistaan, Larin-Kyöstin serkku kirjoitti runoja. Nuoren miehen kuoltua keuhkotautiin hänen tekstinsä kuitenkin poltettiin tartuntavaaran pelossa. Seikkailunhaluisia perheen jäsenet olivat, sillä poika Karl Larson lähti nuorena merille eikä hänestä kuultu sen koommin kun hän lähti Alaskaan kultaa kaivamaan. Gustaf Israel Larson, Larin-Kyöstin isä, kokeili hänkin laivoissa onneaan. Hän palasi maihin ja jossakin vaiheessa oppi ravintoloitsijan ammatin. Kuinka hän päätyi Suomeen, ei ole tiedossa. Täällä hän kuitenkin tapasi toisen itägöötanmaalaisen, Josefina Wilhelmina Skogin, joka oli seppämestarin tytär läheiseltä maaseudulta. Skogin perhe oli suuri ja köyhä ja lasten oli jo varhain lähdettävä elättämään itseään ja vähävaraisia vanhempiaan. Wilhelmina työskenteli piikana korkeassa aatelis-perheessä Tukholmassa, mutta vuonna 1854 hän sai töitä taloudenhoitajana valtioneuvos Anders Reinhold Cygnaeuksen luona Helsingissä. Tällöin hän tuli tutustumaan myös isännän veljeen, professori Fredrik Cygnaeukseen, jota taloudessa sanottiin “kaikkien hullujen holhoojaksi”. Eräs näistä hulluista oli Aleksis Stenvall eli Kivi. Wilhelmina Skog oli oleskellut Suomessa niin pitkään, että hän sai Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisoikeudet vuonna 1872. Helsingissä kaksi ruotsalaista siirtolaista, Gustaf ja Wilhelmina tutustuivat toisiinsa. Yhteinen tausta lienee auttanut keskinäistä juttuun tulemista ja heidät vihittiin 29.3. 1873. Pian häiden jälkeen he lähtivät kohti pohjoista, sillä Gustaf Larson oli vaimonsa kanssa vuokrannut Hämeenlinnan kaupunginpuiston ravintolan, jonka oli perustanut arkkitehti Albert Edelfelt, samannimisen taidemaalarin isä. Poikalapsi Karl Gustaf syntyi puiston puutarhurin talossa 5.6. 1873. Aluksi perhe joutui majailemaan puistoravintolassa, mutta vihdoin he saivat vuokratuksi asunnon kauppias Klepoffilta keskikaupungilta. Tämä Klepoff oli sama mies, jolle Aleksis Kivi rahapulassaan myi runokokoelmansa Kanervala viimeiset painoarkit. Gustaf Larson vuokrasi pian myös kaupungin Seurahuoneen, sillä siellä oli tilavampi huoneisto perheen asuttavaksi. Ruotsalainen yrittäjäperhe alkoi kohottaa elintasoaan ja vuonna 1881 he ostivat pankinjohtaja Wolfrasilta oman talon. Paikalla on nykyään Vapaakirkko ja alkuperäinen rakennus on siirretty Kaupunginpuistoon lähelle ravintolan sijaintipaikkaa. Eräs viimeisistä valokuvista, joka Larin-Kyöstistä on otettu, esittää häntä kotitalon seinään kiinnitetyn muistolaatan paljastamistilaisuudessa. Kaupunginpuisto oli LarinKyöstin elämän ja kirjoittamisen lähtökohta ja keskipiste. Sieltä hän sai esikuvat henkilöhahmoihin, joita hän myöhemmässä tuotannossaan käytti, ja siellä hän sai tuntuman ihmisluonteiden kirjoon. 8 Elias Lönnrot. Flora Fennica 1-3. Toimittaneet Kai Linnilä, Sari Savikko ja Terttu Lempiäinen. Tammi 2002 Larin-Kyöstin, jonka runoilijanimen hän otti käyttöön 1899, äidinkieli oli ruotsi. Jostakin syystä hänen isänsä laittoi hänet Lucina Hagmanin suomenkieliseen valmistavaan kouluun ja pojalla oli huomattavia vaikeuksia oppia ympäristön kieltä. Vajavainen kielitaito tuotti hänelle vaikeuksia myös Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa. Ratkaisevan sytykkeen hänen suomalaiselle kirjailijantaipaleelleen antoi samalle luokalle osunut nuorempi säeniekka Eino “Lömppa” Lönnbohm eli Leino. Seuraukset Suomen kirjallisuudelle tunnetaan. Larin-Kyöstin kirjalliset esikuvat olivat kuitenkin ruotsalaisia : Carl Michael Bellman, Gustaf Fröding, Selma Lagerlöf ja August Strindberg. Frödingiä ja Strindbergiä Larin-Kyösti myös suomensi ja oli kirjeenvaihdossa Lagerlöfinkin kanssa. Erityinen piirre Larin-Kyöstin kirjailijantyössä on, että hän ei koskaan kirjoittanut mitään julkaistavaa tekstiä äidinkielellään. Yhden kerran hän kirjoitti runon äidinkielellään, joulutervehdyksen äidilleen. Ruotsissa hän kävi yhden ainoan kerran, esikoisteoksen Tän pojan kevätrallatuksia ilmestyttyä. Muualla Skandinaviassa hän kyllä liikkui useamman kerran. Karl Gustaf Larsonin kääntymys siirtolaisten lapsesta intohimoiseksi fennomaaniksi, jonka runot sävellettyinä ovat muuttuneet osaksi suomalaista kansanperinnettä kertoo kulttuurin omaksumisen voimasta. Ruotsissa Larin-Kyöstistä ei tiedetä mitään. Kun kerroin hänen vanhempiensa synnyinseudun museonjohtajalle tästä asiasta, niin hän totesi : “Jos on suomalaispiruja täällä, niin on näemmä ruotsalaispiruja teilläkin. “ Kaksi kulkuria kohtaavat Hämeenlinnan torilla noin 1900. Ylin kuva Suursaaresta 1925. Elias Lönnrot ei ollut pelkästään lääkäri ja kansanrunouden keräilijä, vaan muutoinkin monipuolisesti lahjakas ja sivistynyt henkilö. Eräs osoitus tästä on hänen suomeksi kääntämänsä Carl J. Hartmanin Kasvio, jonka Tammi nyt julkaisee kolmessa osassa johon kuvitus on otettu J. W. Palmstruchin teoksesta Svensk botanik 1802 - 43. Lönnrot ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään kääntämiseen, vaan hän sovelsi kirjan Suomen oloja vastaavaksi sekä lisäsi siihen omia kasvitieteellisiä havaintojaan joita hän teki muunmuassa toimiessaan Kajaanissa lääkärinä ja pitkillä runonkeruumatkoillaan sekä omaksumiaan tietoja siitä, miten ja milloin kasveja kerättiin, käsiteltiin ja käytettiin kansanlääkinnällisesti. Kiinnostuksen kohteina olivat tietysti kasvien mahdolliset lääkinnälliset käyttötarkoitukset, joista hän sai tietoja kansanparantajilta, myrrysmiehiltä ja muilta ihmisiltä, joilla kansa uskoi olevan parantamisen kyky. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muu kasvillisuus sekä niiden ominaisuudet ja niiden luokittelu olisi jäänyt vähemmälle huomiolle. Lääkärinä hänellä oli oman aikansa mukainen kyky erottaa taikausko ja kasvien todellinen lääkinnällinen merkitys sekä monipuolinen sivistys, joka mahdollisti ilmaisun, joka on edelleen moderni ja täysin lukukelpoinen. Lisäksi Lönnrot kehitti tarvittavaa sanastoa, sillä kaikilla alkuperäisteoksen eikä kansan suussa kulkevilla sanoilla ollut siihen aikaan varsinaista suomenkielistä vastinetta. Lönnrotin tekstin ja Palmrtsuchin upean kuvituksen lisäksi kirjassa on neljä aiheeseen eri näkökulmista liittyvää artikkelia, joista kaksi on tehnyt kasvitieteen dosentti Terttu Lempiäinen Helsingin yliopistosta, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran erikoistutkija Raija Majamaa ja toimittaja Kai Linnilä molemmat yhden. Flora Fennica on osoitus Lönnrotin monipuolisesta lahjakkuudesta mutta se on myös ensimmäinen suomenkielinen ja Suomen oloihin sovitettu kasvio, jonka toinen täydennetty painos vuodelta 1866 on ollut Tammen kirjasarjan pohjana. Aikanaan kirjan menestystä kuvaa se, että ensimmäinen painos otettiin 1860 - aikana jolloin kirjallisuus oli harvojen herkkua eikä painotekniikka paljon ollut edennyt Gutenbergin ajoista. Oman mielenkiintonsa kirjalla on myös alan harrastajille, sillä kirjaan tutustuminen ja sen tietojen vertaaminen tämän päivän luontoon kertoo paljon niistä muutoksista, joita maamme kasvistossa on tapahtunut sen jälkeen kun teos 1866 julkaistiin. Jarmo Kettunen Tarkoittaa ja elää Juha Siro, Elämän tarkoitus, runoja, Like 2002, 75 s. Kolmannessa runoteoksessaan Juha Siro hakee selvästi keskitetymmin kokonaisnäkemystä kuin aiemmissa. Elämän tarkoituksen visuaaliset kuvat pukeutuvat elämän naamioiksi näkökulmaa vaihdellen ja oikukkaita liikkeitä tehden. Tämä miltei levoton teos tuntuu kuin ohimennen ilmaisevan, että runoilu on runoilua, sanat sanoja vain, mutta elämän tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää. Mielen kuvia, olivat ne sitten elegisia tai oodisia, ei pidä sekoittaa elämän virtaan, joka jokaisena minuutena toteuttaa omaa rataansa. Elämästä voi runoilla, mutta ei sitä runoilemalla muuksi saa. Näin Juha Siro runoilee teoksensa nimen pois, teksti tekstiltä, ja voi lopussa todeta lakonisesti: “Koiran korkeudelta sinun ei tarvitse käsitellä niin suuria asioita kuin elämän tarkoitus. Sinähän tiedät sen.” Eläimet ovat teoksen monimuotoinen lanka. Runot pukeutuvat eläimien tajunnoiksi, lauleskellen ihmisen äänellä. Mutta niiden tarkoitus on verbaalisen ja eläytyvän leikittelyn ohella välittää eläimen välitöntä elämän energiaa, pakotonta toteuttamista. Lajeja on teoksessa runsaasti: se on oikea Nooan arkki ja eläinten kirja. Erityisesti runoilija on mieltynyt hyönteisiin, joiden nopea ja lyhyt elämä on hyvää materiaalia tarkoituksellisuuden maailmaa runoillessa: “Leipäni ja veteni on kaikkialla, lennän/ polttavan päivän kunnes katoan/ nokka auki liitävän linnun sisään.” Sanojen ääniä Terhi Vedenkivi Kotikaupunkimme Tampereen yliopisto kouluttaa uutta NLP-psykoterapiaa. Valmistuin neljäntoista kollegan kanssa viime vuonna kolme -neljä-vuotisesta koulutuksesta Täydennyskoulutuskeskuksesta ensimmäisten joukossa Suomessa. Tässä terapiassa muutosta etsittäessä apuna käytetään mieltä, kieltä ja kehoa. Ajattelin lähestyä omasta näkökulmastani Kirjon lukijoita. Osin myös siksi, että kirjoittajien joukko on niin miesvaltainen. Josko näin kuuluisi erilaisia ääniä ja saisin mahdollisuuden haastaa myös muita sanankäyttäjiä sivuille. Jos en muuta tee, ajattelen rakkautta, ostoslistaa, vaillejäämistä, oivallusta, syöpäpotilasta, kuolemaa, varpaankynsien lakkausta. Pääni lävistää kymmenettuhannet ajatukset vuorokaudessa, vain pienestä osasta olen tietoinen. Eniten pysyn hereillä niille, jotka tulevat voimakkaina tunteina. Ne toimivat viestintuojina, että ymmärtäisin suhdettani omaan karttaan todellisuudestani. Tämän kartan koordinaatit ovat uskomuksissa, niissä selityksissä, joilla annan merkityksiä. Mielen sisäinen fakta saa minun käsitykseni oikeiksi. Tällä mittatikulla mittaan kanssakulkijoita, kenet hyväksyn seulani läpi. Raadollista, mutta arvelen, että sinä olet samassa tilanteessa. Jokainen kehoni solu on tänään toinen kuin syntyessä. Ajatuksia kuvittelen kasvattaneeni ja lisänneeni taipaleella. Näin varmasti onkin, mutta juuret tulkintoihini ovat suvun ja kansakunnan mullassa. Uskomuksissa ei ole parasta ennen päiväystä. Ne ovat palvelleet tietyissä tilanteissa ja jääneet sitten elämään omalla tavallaan. Kuinka paljon minuun vaikuttaa sota-aikana syntynyt uskomus, kun minusta oli vasta henkäys odottamassa mahdollisuutta syntyä. Olen kiitollinen isäni sanoista kuolinvuoteellaan kymmenen vuotta sitten- “Kahta asiaa en ole sanonut, vaikka olisi pitänyt. Että sota pilasi elämäni ja minä rakastan sinua.” Yksi puoli Siron estetiikkaa on hieman vastenmielisten tai brutaalienkin kuvien käyttäminen porskuttelemattoman suorasukaisesti keskellä liike- ja stillkuvien ryöpsähtelevää kirjoa. Siro liimaa keskelle moninaisuutta äkisti jotain haisevaa tai niljakasta, osaksi maailman muutosta, mutta myös kauneutta. En kuitenkaan halua nähdä tässä rumuuden ja kauneuden sekoittamista tai kaiken kauniina näkemistä, Plotinoksen estetiikkaa sinänsä. Mutta näiden runojen maailma on epäruma ja epäkaunis samanaikaisesti, se on mielen liikettä tapahtumisen keskellä, hakemista ilman päämäärää. Tämä on elämä, sen omituinen, tapahtumarikas monimuotoisuus. Ja tämä tapahtuu, vaikka ei siitä runoiltaisikaan. Eläinkunnan lisänä ei teoksen kasvikuntakaan ole köyhä. Samaistumista on puuhun, on terälehteen, vapaa mieli liitelee kuin lintu tai hyönteinen. Oodia, elämän riemua, Siron teoksessa on silti runsaasti. Se on kokonaisuuden ylistystä, sen mikä on liikettä ja pysähtyneisyyttä, niitä vuorotellen: “Miten karhea ja kuuma on kivi auringon paisteessa, lämmintä samettia kaislikon mutainen pohja. Miten ihanaa on liike liikahtamattomuuden rinnalla, miten pehmeästi kantaa kesäyö siipensä alla, miten suojaa minua talvelta mullan syli.” Mutta kauniisti saa eleginen puolikin osuutensa, ikään kuin oodiuden osana, lieveilmiönä, katoavaisuuden haikeana toteamisena: “emme jaksaneet muistaa miten rakkaus/ on päivien ainut kohtu,// miten jokainen yö kuljettaa muutosta/ tai kuihtumista kohden.” Runossa Jano on upeaa veltostumaan taipuvan ihmismielen ironiaa: “Ei kukaan halua olla samasta puusta veistetty/ kuin muut. Silti ihmisistä tulee/ toistensa kaltaisia: eivät siedä omaa seuraansa./ Vain kissa ei tunne ketään itseään parempaa.” Filosofisesti voi tästä tietämisestä pelkistää: “Lopulta ei kyse ollut kuolemattomuudesta, vaan yhden päivän mahdollisuudesta.” Siinä se on. Runoilija hyväksyy katoavaisuuden, mutta toiseen liimautumisen problematiikka kiertää kehää tai hakee vuoksia ja luodetta, näyttäytyy miltei hitsautumisena ja ehkä siis liikkeen hidastajana? “Vieläkö on liikkeemme levoton,// vai olemmeko metallin ehdottomuuden tavoin/ ruostuneet toisiimme kiinni.” Viitteinä Siro käyttää mm. Ovidiusta ja Pessoaa, mutta joissain eniten rönsyilevissä metamorfooseissa on sellaista hengen pintaannostamisyrityksestä sikiävää lennokasta levottomuutta, että hengästyttää. Olisiko Jarkko Laineen Muovinen Buddha raottanut silmiään 30-vuotisesta unestaan? Tahallaanko runoilija muutamissa runoissa hävittää ihmeen ja latoo modernista ja antiikkisesta lattean sekoituksen? Samantapaista satiirin tavoittelua on Galleriassa. Näistä tyylilajeista eivät ehkä kaikki pidä, mutta ne ovat vain pieni osuus. Runo Alla Prima on hätkähdyttävän onnistunut kuvasarja, jonka kokonaisuuden assosioiminen vaatii ehkä kaksi lukukertaa, mutta ne kannattavat, sillä se kuvittaa parhaiten teoksen kuvallisten oikkujen herkän liiman, salaisuuden, jota ei voi ymmärtää: “Selitykset ovat häkkiin suljettuja/ ja kukat museon maalauksissa rukoilevat/ kuihtumisen kykyä.” Kissa vastaan maalatut kukat; kumpi elää enemmin? Oikopolkuja on runonakin esteettinen ohjelmanjulistus: Kuljen missä kuljen, aina vieraassa maassa./ Kaikki tarttuu minuun kuin koiran paska kenkään, ihmisten hyvä ja huono tuuli kiirehtii kalloni läpi.” Juha Siro määrittelee suhteensa maailmaan tässä kirjassa monipuolisen yksinkertaisesti. Maailmalle ei paljon mahda, mutta uneksia voi aina. Omilla tulkinnoillani vahvistin sodan energiaa henkilökohtaisella tasolla. Monen ikäinen lapsi minussa sanoi, etten ole rakastettava. Että minä pilasin niiden ihmisten elämän, kenen lähellä halusin olla. Tänä päivänä olen sanoittanut uuden käsikirjoituksen. Ajattelu saa pääni kasvamaan niin, että kehoani tarvitsen enää telineeksi. Se on raakalautaa, jota odottaa purkutuomio. Kun mieleni tekee salmiakkia, sylkirauhaset kertovat siitä ensimmäiseksi. Jännitän sadan hengen yleisöä, kun olen menossa puhumaan ihmisen voimavaroista ja hyvinvoinnista. Pulssi ei suostu alle sadan. Hikoiluttaa ja pissattaa. Kehoni valmistaa minua antamaan parastani. Muistini laajenee, ajattelu nopeutuu ja sanat putoilevat suustani niin, että hämmästelen mistä ne tulevat. Entä feromoni, pieni pisara hormoonia, muutaman sekunnin palava sytytyslanka ja ruuti paukauttaa muut hormoonit verenkiertoon. Rakastettuni näyttää täydelliseltä vastakappaleelta kömpelöistä liikkeistä ja keskivartalolihavuudesta huolimatta. Yksi sana laukaisee monimutkaisen sadan liikkeelle. Niin pateettinen, jota ei voi runossa kirjoittaa enää kuin Risto Ahti. “Rakas”. Paljonko minulla on rajoittavia uskomuksia pelkästään kehostani, vaikka se pyrkii mahdollistamaan toiveitani. Joskus se hälyttää kivulla, joka toimii merkkisignaalina. Kivun kanssa voi keskustella. Sanojen kautta määrittelen itseäni yhä uudestaan. Kärsimys tulee siitä, etten kuuntele kivun alla olevaa viestiä tai jätän vastaamatta. Kollektiiviset uskomukset ovat erityisen mielenkiintoisia. Työelämässä näen voimakkaimmillaan ne kiireenä. Missä tahansa pyytää ihmisiä arvioimaan, he kokevat, että kiire on lisääntynyt. Vauhtisokeus taittaa työntekijät etukenoon kuin pikamatkan juoksijat. Onnistumisien kohdalla ei pysähdytä lataamaan ja nauttimaan täyttymyksestä. Tutkimukset osoittavat, että työn määrä on monilta niiltä aloilta hyvän rationalisoinnin vuoksi jopa vähentynyt, missä koetaan kiirettä. Riittämättömyyden tunteesta ei puhuta, kiire on kunniakkaampaa. Kalenterit täynnä voidaan tulkita omaa tärkeyttä. Jos sisäinen tai ulkoinen puhe käyttää paljon konditionaaleja, pitäisi, täytyisi, tahtoisin, kuuntele! Ne ovat johtolankoja siihen kohtaan, missä hyödyt muutoksesta. Eräs terapia-asiakkaani joutui hankaliin tilanteisiin kärsimättömyyden takia. Hän oli vahvistanut koko ikänsä identiteettiään puhumalla kuinka kärsimätön oli. Sen sijaan, että muutettaisiin käyttäytymistä, tarkistettiin ajattelustrategiaa. “Olen kärsimätön, koska elämä jättää minut ilman, jos en pidä puoliani.” Tuhoisa uskomus metsästettiin ja päivitettiin lapsuuden aikaiseen suurperheen elämään. Henkilö affirmoi uuden käsityksen sanoilla: “ Elämä tarjoaa runsautta myös minulle.” Aivot uskovat sanoja ja pyrkivät materialisoimaan niitä ajatuksia, joihin sidot energiasi. Millaisia sanoja käytät, sellaista elämää luot. Aivotutkijat arvelevat automatisoitumisen kestävän noin kolme kuukautta. Eli alat itsekin uskoa siihen mitä puhut, kun toistat sanoja, jotka ovat sopusoinnussa arvomaailmasi kanssa. Alitajuisesti valitset lukuisista asioista niitä, jotka toteuttavat omia sanojasi. Sanat ovat esteettisyytensä lisäksi voimallisia. Jotkut jopa vaarallisia. Jos puhut vain peloista ja niukkuudesta, ne loistavat kuin majakka ja ohjaavat kulkuasi. Nyt tarvitaan ajattelijoita, jotka luovat uusia rakenteita kollektiiviseen maailmaan. Ikiaikainen haaste kirjailijoille ja runoilijoille tuoda valon ja toivon sanoja, joita ihmiset toistelevat lukiessaan. Niiden vaikutus syntyy näkyväksi meidän kaikkien kautta. Erkki Kiviniemi Toinen asuisi kotiani, jos minua ei olisi. Joku ajattelisi rakkaitani. Tuurijuoppo kaktus löytäisi yön kuningattaren, kukassa äiti lapsilleni, joita en tuntisi. Sattumien kauppa niin edullinen, että minä kulutan sosiaaliturvatunnustani. Parhaimpina öinä nukun kuin vasta odottelisin syntymää. 9 Kohti kissan yksinäisyyttä Tapani Rytöhonka Huomioita James Tissot´n taiteesta Jokainen yksinään maan sydämellä auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta. Salvatore Quasimodo Tampereen työvoimatoimiston työvoimaneuvojan peittelemättömän loukkaava käytös kiteyttää paljon. Hän keskeyttää puheeni, nauraa ajatuksilleni, sinuttelee, tuhahtaa. Hän on samaa juurta kuin se maakuntasarjan työvoimaneuvoja, joka kaksikymmentä vuotta sitten kielsi minua pyrkimästä yliopistoon - “kyllä me sulle kuule katsotaan näitä kansanopistojen paikkoja” - saman työn tekijä. Ensi yönä tulen keksimään kymmeniä tapoja piestä, häväistä, hävittää hänet, mutta nyt voin vain kuunnella. Tilanne on minulle tuttu, joten tunnen pelin säännöt: myös minun odotetaan panevan itseäni halvalla. Jos korottaisin ääntäni oktaavilla, muodostaisin korkeintaan kaksisanaisia lauseita, ja kysyisin lapsenomaisen toiveikkaana hänen neuvojaan ongelmiin jotka eivät hänen edustamalleen viranomaiselle kuulu, tirskuisimme yhdessä elämälleni hänen minulle varaamansa viisitoista minuuttia, ja hän kirjoittaisi asiakaskorttiini seuraavan ilmoittautumispäivämäärän ja lähettäisi minut tieheni. Minut, loisen, huijarin. Tällä kertaa toimin kuitenkin toisin. Hän printtaa minulle osoitusta erääseen työmarkkinatukiharjoittelijan paikkaan - kuusi tuntia päivässä, ei palkkaa - jonka määrittelyssä korostetaan, ettei hakijalla tule olla rikosrekisteriä. “Jaa, ei se sitten ehkä käy.” Hän tuijottaa minua ja käy läpi äskeiset lauseensa miettien, onko hän vaarassa. Jos nyt mainitsisin hänen kotiosoitteensa, jonka olen tavoilleni uskollisena ottanut selville, olisin voittanut erän. - Kai sinä nyt tiedät, oletko rikoksia tehnyt. - Minun täytyy tarkistaa. Työnnän hänelle korttini. Hän täyttää sen, ja lähden huoneesta. Säästän muistiin kirjoittamani osoitteen siltä varalta, että tapaisimme puolen vuoden kuluttua uudelleen. Muutettavat muuttaen Epäilty ihminen on alastomimmillaan; umpimähkäinen solvaus tai valikoimaton ylenkatse ei vaikuta epäilyn tavoin. Vasta tunne siitä, että on alati kätkettävä jotain joltain, tuo ihmisen lähelle itseään sillä kivuliaalla tavalla, joka näyttää kuin näyttääkin yhdistävän kolmannen vuosituhannen rakenteellisesti sopeutetun suomalaisuuden sata vuotta sitten kuolleeseen kuvataiteen mestariin. Puitteet puitteina, mutta niin parodista kuin se onkin, ne sovittamattomat talouspoliittiset siirrot, jotka tahattomasti palauttivat moraalin ja oikeustajun Suomen pahoin pikkuporvarillistuneeseen sieluun, muistuttavat viktoriaanisesta mielen vankeudesta - kenties konkretisoidessaan valvonnan, vaatijan, vartijan? Pöytäliinojemme ei enää tarvitse peittää pöytiemme säädyttömyyksiä - eiväthän nämä rumat puupalikat pohkeista tiedä! - mutta syyllisiä olemme mekin, ja vaikka meidänkin rikostamme peräävät sekä hallitsijamme että me itse, ei sitäkään voida sovittaa. Se, että ihmisestä tulee yhteisönsä osa, “kansalainen”, epäilyn kautta, on kuitenkin tässä koko lailla toisarvoista; puhe on muusta. Ranskalainen James Tissot syntyi vuonna 1836 ja kuoli 66 vuotta myöhemmin. Hän oli suuri, suuri taiteilija. Hän teki ensin tapailevia historiallisia aiheita, sitten mestariteoksia, ja sitten huonoja uskonnollisia töitä, mutta tosiasiassa hän maalasi ennen muuta epäiltyä, ohjattua, valvottua katseessa, sen vaiheita ja mahdollisuuksia. Sattumoisin, tosin aikansa ja sukupuolensa ohjaamana, nai- 10 sen katseessa; kuin oman kulttuurinsa Richard Kern. Hänen ammatillinen elämänsä, suosionsa ja skandaalinsa, ja - Suomessa - hänen katolilaisuutensa ovat hänen taidettaan vastaanotettaessa yhtä yhdentekeviä kuin tuo katse on tuttu - London Visitorsin linja Delvaux´hon vie myös työvoimatoimistoon; hintaan, jonka kokematon joutuu katsekontaktista maksamaan, ja vihaan, jota kokenut sitä kohtaan tuntee - mutta ne saattavat auttaa hahmottamaan hänen ainutlaatuisuuttaan. Aikakauden tutkijan, tuntijan ja myyjän Christopher Woodin mukaan Tissot on hyötynyt viime vuosisadan lopulla virinneestä kiinnostuksesta viktoriaanista kuvataidetta kohtaan enemmän kuin kukaan muu - Aubrey Beardsley ja satuja lorukuvittaja Kate Greenaway kun eivät menettäneetkään arvoaan. Hänen töistään maksetaan kuusinumeroisia summia Atlantin molemmilla puolilla, niitä painetaan tyyliin sopivien romaanien kansiin ja kootaan näyttelyihin. Se aikakauden ylhäisöllinen charmi, joka sai taiteen harrastajat kaihtamaan häntä vuosikymmenien ajan, alkoi 70luvulla näyttää aiotulla tavalla viehättävältä, ja miksipä ei näyttäisi: Vaikka hänen värinsä ovat syksyisiä, sumuisia ja aprikoivia, hän kiinnittää estottoman paljon huomiota kauneuteen sen sievässä muodossa, kankaisiin, kuviointiin, laskoksiin, poimuihin... Tylli, turkis, silkki ja satiini somistavat hänen maalauksiaan niinkuin ne aikoinaan somistivat hänen mallejaan, detaljeista iloiten; mihin palaamme. Hän ei kuitenkaan aloittanut uraansa kuvaamalla seurapiirejä, vaan keskiaikaa. Hän maalasi Tuhlaajapoikaa, allegorioita, ja Faustin Margueritea ankarin mustin, ruskein ja harmain sävyin, mutta asetti sitten - vuonna 1864, muuten - näytteille Neiti L. L:n muotokuvan ja Kaksi sisarusta, ja teki johtopäätöksensä joko töiden itsensä tai niiden vastaanoton perusteella. Seuraavat parikymmentä vuotta Tissot kuvasi modernia ihmistä, naisena, irrallisena, vain ja vasta itsensä ulottumattomissa olevista syistä katsojalle avautuvana, tätä vastaan katsovana naisena. Tissot ajassaan Bismarck ärsytti Napoleon kolmannen julistamaan Preussille sodan vuonna 1870. Kahdessa kuukaudessa Ranskan armeija kärsi erään historiansa nöyryyttävimmistä tappioista, keisari pakeni Englantiin, Preussi marssi Ranskaan, Pariisi puolustautui, antautui ja syöksyi kommuunin kaaokseen. Tissot osallistui sotaan ja saattoi kannattaa kommuuniakin, ainakin hän muutti Lontooseen juuri Versailles´n hallinnon lopulta saatua tarpeekseen ja tapettua 20 000 kommunardia Pariisin kaduille. Kuluneen kuuden vuoden aikana hän oli jo tehnyt Lesken, Portaat ja Nuoren neidin veneessä - kaksi edellistä päätyvät ja johtavat Nuoreen neitiin, kuin itku hiljaisuuteen - mutta Lontoossa hänen oivalluksensa ihmisen suhteesta ei toiseen, vaan toisiin ihmisiin löysi lopullisen ilmaisunsa. Syvä, täyteläinen, ympäröivä ja imaiseva ruskea, monikon ensimmäinen persoona, väistyi sinisenharmaan ja vihreänkeltaisen tieltä, ja samalla Tissot´n katse sai lopullisen suvereniteettinsä ja alastomuutensa. Se, kuinka tavattoman suosittuja Tissot´n seuraavien vuosikymmenien työt useimmiten olivat, joko on outoa tai ei ole. Ne muutamat skandaalit, joita ne herättivät, liittyivät aikakauden seksuaalimoraaliin - “mikä, herra paratkoon, onkaan tuon miehen ja tuon naisen suhde?” - eikä niillä ollut suurta vaikutusta hänen menestyk-seensä, kuten ei hänen omalla, siunaa-mattomalla avoperheelläänkään. Asetelma muistuttaa Francisco Goyasta Espanjan hovissa: Olisiko niin, että pikkusieluisuus, ahtaus, typeryys saattaa lähes määritel-mällisesti sallia kaiken sen sisällön, substanssin, jonka muoto sitä miellyttää? Onko valta, joka valvoo muotoa, myös tyydytetty muodon täyttäessä sen vaatimukset; pitääkö se sisältöä muodon ominaisuutena ja suunsa Tissot´n ja Goyan edessä siitä koomisesta syystä, ettei sen kapasiteetti riitä heitä käsittelemään? Ovathan myös Greenawayn suloiset, kauniitkin, lapset toisaalta myös järkyttävän surullisia? Tai humaanimmin: kenties “ihanteen saavuttamattomuus” on niin koskettava totuus, että se, premissejä noudattaessaan, yksinkertaisesti puhuttelee ihmistä, oli hän julkisessa roolissaan sitoutunut miten mutkikkaisiin käytäntöihin tahansa? Sillä toisin kuin kuulee väitettävän, Tissot ei suinkaan kiellä sievyyttä, päinvastoin; hän myöntää sen sulokkaammin kuin juuri kukaan. Hän ei ole Beardsley, joka tekee siitä perinpohjaisen ja julkean uskontunnustuksensa luhistuneine kasvoineen ja sojottavine peniksineen, eikä J-J Rousseau, joka piti hyvää “vain kauniin soveltamisena käytäntöön”, mutta hän viehättyy, ja liittyy seuraan. Hiukan koketeeraten, mutta vain osoittaakseen puhuvansa samaa kieltä, minkä voi hieman paradoksaalisesti kokea myös sinä helpottavana välittömyytenä, josta omat, kyyniset arvomme varoittavat. Puheet Tissot´sta seurapiirielämän tyhjyyden paljastajana ovat samaa pseudoluokkatietoista jaarittelua kuin taannoiset “henkilökohtainen on poliittista” -ajattelusta versoneet Roope Ankka-analyysit: hän ei sano seurapiireistä sen enempää kuin Max Beckmann anatomiasta tai Caspar David Friedrich puista, hänen suhteensa niihin on orgaaninen, elimellinen. Juuri nämä naiset eivät voisi elää missään muualla, mutta tämä katse kylläkin, kaikkialla, kaikkina aikoina. Liian varhain (Too Early) oli hänen ensimmäinen suuri menestyksensä Englannissa. Sitä edeltäneet Eversti Frederick Gustavus Burnaby ja Herra kapteeni *** eivät ole voineet kiukuttaa malleja, mutta voi toki kysyä, mitä ovat tunteneet tämän teoksen ikuiseen epätietoisuuteen jääneet, liian varhain kutsuille saapuneet naiset, jotka sulkevat silmänsä päästäkseen näkemästä tyhjää salia, ja joista kukaan ei tue ketään muuta? Tai, ja ehkä vielä osuvammin, mitä tunsi Kapteenin tyttären ja Viimeisen illan tytär? Hän on molemmissa kuvissa todella säädyttömän yksin, alaston, purettu, punnittu ja loukattu tavalla, jota kukaan hänen maailmassaan ei oikein osaa ymmärtää. Hänen isänsä ja sulhasensa silpovat hänet tyttäressä ja siirtävät hänen haamunsa Viimeiseen iltaan, ja hän puolustautuu ainoalla osaamallaan tavalla, kasvoista pakenevana katseena, joka vie hänet pilviin ja taivaanrantaan ja lopulta laivan kansilankkujen väliin, sillä sielläkin hän tietää olevan “jotain muuta”. Onko hän ollut ylpeä näistä maalauksista? Mutta on kysyttävä myös: kuinka tärkeää se katsojalle on? Lampi Palataan vielä hetkeksi Ranskaan: Nuori neiti veneessä. Kuvassa nuori nainen nojaa käteensä pienen, jähmettyneen, joko hieman hölmön tai hieman pelottavan mopsin toistaessa hänen katsettaan. He ovat veneessä, mutta nainen ei souda. Airo lepää veden päällä, nainen riiputtaa toisessa kädessään viuhkaa. Ei tuule: tummanvihreä vastaranta jatkaa veneen vihreitä sävyjä, on pari terävälehtistä vesikasvia ja tuhdolla kimppu kukkia. Naisen silmät ovat raskaan tummat, vielä raskaammat kuin hänen luomensa. Hänen nuoret, sileät kasvonsa painavat kättä, ja katsoja siirtyy niistä mopsin naaman poimuihin ja takaisin, ja häntä alkaa pelottaa, sillä maalaus on päässyt ajan ulkopuolelle. Kenties se on mennyt sinne sattumalta, kenties vastoin tahtoaan, naista se ei - enää - kiinnosta. Hänen hiuksensa ja vartalonsa vuoroin katoavat, vuoroin palaavat takaisin, mutta hänen kasvonsa ja mopsin läheisyys pysyvät paikoillaan, kuin Johannes Kastajan pää Moreau´n Salomelle sillä niissäkin on jotain jumalista, mikä johtuu tietenkin siitä, ettei aikaa enää ole. Ei voida sanoa, että kuvan nainen olisi lähempänä totuutta kuin hän oli hetki sitten, kun joku nuori herrasmies työnsi hänen veneensä rannasta: Hän on hiljaa, tullut osaksi hiljaisuutta. Onko totuutta olemassa? Ehkä onkin vain hiljaisuus. Jos hän oivaltaisi tai ymmärtäisi jotain, ei olisi näin hiljaista, siinä kaikki. Pitsiröyhelöt ja hatun rusetti ja sen hurjaan kulmaan vedetty, vain hiljaisuuden osoittavalla tavalla äänekäs nauhakaan eivät muistuta siitä, mitä oli ennen hiljaisuutta, sillä ne ovat valkoisia, vaaleansinisiä, vaaleanharmaita. Maalauksen alareunassa, punaisenruskein kuvioin kirjotun kellertävän peitteen alla kurkistaa kaistale vaaleaa pukua, kuin samansävyisen lammen solina, jos sen kuulisi - vakuudeksi siitä, että näin on, että nainen on tullut kuvaan tästä vaaleudesta, ei laiturilta tai pengermältä. Se rohkaisee katsojaa, muistuttaa, ja vie pelon. Samana vuonna - 1870 - Tissot sai valmiiksi Tytön nojatuolissa; se on Nuoren neidin rinnalla kuin kivimurskaa. Sen tyttö miettii, on ajatuksissaan, laiturilla, jos sielläkään. Mopsia ei ole, ja tyttökin näyttää siltä kuin nousisi kohta takaisin seisomaan. Hänellä on ikä, eikä mikään maalauksessa katoa tai palaa takaisin; tämä tyttö ei ole ajan ulkopuolella, sillä kaikki se, mistä hän on hetkeksi vapautunut - epäily, valvonta, jopa epäilijät ja valvojat - on kuvassa kuitenkin läsnä, painavana tyynynä, puristavana nojatuolina. mistä janotaan pois; mastojen ja köysien verkkoviidakko, ikkunanpuitteiden, salin pylväiden, seinälautojen kasarmi, teljet. Tai väri: Tissot ei tietenkään maalaa, soinnuta sävyjä toisiinsa, vaan kiertyy levollisesti osoittamansa ympärille, vaaleanruskealla, vaaleanharmaalla, vaaleankellervällä - aina syksyn ja usvan väreillä varmasti ja tarkasti ja tietoisesti ja myös hiukan nauttien, kuin boa. Mutta Lontoossa ei ole näin. Kuva on raa´an avara, joskaan ei arkkitehtonisesti: Sen alimpaa kolmannesta peittävät Kansallisgallerian portaat, ja niiden päällä olevaa oikeaa vertikaalia kolmannesta tiukkaan rytmitetyt pylväät, joita vastaa vasemmalla yksi, erityisen suuri pylväs. Pylväiden väliin jäävästä aukosta näkyy - tilattoman, ajattoman sumun läpi - vaalea, unenomainen ja kaunis St Martin-in-the-Fieldsin kellotorni, jonka rajaa vielä yksi villi, hurja, väkivaltainen pylväs. Kivi ei kuitenkaan paina kuvan viittä henkilöhahmoa kokoon, vaan he päinvastoin lepäävät sen - ja ilman - pehmeässä, mutta silti fyysisessä harmaassa. Heilläkään ei ole tekemistä toistensa kanssa, vaikka mies vaimonsa puoleen nojautuukin: vaimo, keskushahmo, osoittaa sateenvarjollaan kuvan ulkopuolelle ja katsoo katsojaan, mies katsoo opaskirjaansa, etualan poika - naisesta tietämättä - sateenvarjon osoittamaan suuntaan. Taka-alan poika ja nainen puhuvat toisilleen, mutta nainen ei seuraa poikaa, vaan kellotornia, eikä veltto ja ikävystynyt, vihertävä poikakaan välitä sanomisistaan millään tavoin. ennenkaikkea naukuvan, kehräävän ja nuolevan karvaansa, kunkin tykönään, luonnossaan, itsestään selvillä. Katsomalla ympärillemme huomaamme, kuinka kauniisti sanottu se onkaan. Ranska James Tissot muutti takaisin Ranskaan vuonna 1882, rakastettunsa kuoltua; jätti talonsa, vaatteensa, maalinsa ja pensselinsä, eikä enää palannut. Joidenkin pariisilaismiljööseen siirrettyjen, Lontoossa jo toteuttamiensa ideoiden toisintojen jälkeen hän alkoi maalata hyvin, hyvin huonoja uskonnollisia töitä, jotka nekin saivat tavattoman suuren suosion. Niillä ei ole merkitystä siinä, mitä tässä on käsitelty. Kymmenen vuotta myöhemmin hän vilustui valvoessaan puutarhansa uuden, itämaistyylisen tekolammen rakennustöitä, ja sitten hän kuoli. Kirjallisuutta: Keltanen, toim: Paul Delvaux (Valtion taidemuseo /Sinebrychoff -00) Kern: New York Girls (Taschen -97) Wood: Tissot (Artus -95) Aukeaman teokset: Hiljainen Nuori neiti veneessä Uneksija Lokakuu Tilaa katsomassa Jos Tissot´n tuotannosta haluaa nostaa esiin vain kaksi työtä, ne ovat Nuori neiti veneessä ja Lontoota katsomassa (London visitors). Niin tehdessään tosin, tietysti, kieltäisi itseltään hänen taiteensa, sillä irti repäistyinä nämä kaksi heti vaativat tulla liitetyiksi takaisin veljiinsä ja sisariinsa mutta ne ovat niin voimakkaita töitä, että sietävät muutaman irrallisenkin sanan. Mitä Tissot siis lopulta näkee? Mitä hän lopulta sanoo, antaa meille, pantuaan merkille tämän ihmisen yksinäisyyden ihmisten parissa, ja nimenomaan siellä? Huomattuaan kylmyyden, joka pakottaa, puristaa ihmisen lämpimäksi; vaatimuksen, joka hänen tulee hylätä; kivun, jota hän hylätessään tuntee; ja hiljaisuuden? Hän antaa kissan, ja siinä on hänen suuruutensa. Se, jonka Tissot muissa töissään näyttää katseena, on ottanut Lontoossa vallan. Vaikka ihmiset eivät hänelle olekaan yhteydessä toisiinsa, ei hänen taiteensa ole eristyksen, kivun taidetta, sillä hänen todellinen tuotantonsa on maalausten ulkopuolella. Sinne hänen ihmisensä katsovat ja kaipaavat, sitä he aprikoivat ja janoavat - se, että heitä toisinaan sattuu useampi samaan kuvaan, vain terävöittää niiden tätä sisältöä. Mutta suurimmassa osassa hänen töitään on kuitenkin jotain, Kuvan avaruus syntyy siitä, että sen tilaa vastaa unen liike, se, mitä Paul Delvaux´kin myöhemmin pyrki omassa tuotannossaan ilmentämään. “Tämä” on, “tätä” enempää ei ole, ja ihmiset ovat “tässä” tällä tavoin; liikkumassa - kuitenkin - ulkopuolelle... Niinpä Lontoota katsomassa onkin Tissot´n riemukkain kuva. Siinä hänen harmaistaan tulee kirkkaita, loistavia värejä niiden sykkeen kautta, liikkeen, jonka tahdissa ne hengittävät. Ja ihmisten: Hänen yksinäiset, kiusatut ihmisensä ovatkin toimijoita, tietämättään yhdessä “tässä”, hetkessä, olemisessa - ja vaikka mikään ei heitä yhdistäkään (ei myöskään heidän negaationsa), he ovat kuitenkin kaikki verbejä, ja toimivat samoin tarkoitusperin, samaan - sikäli kuin näin voidaan sanoa - suuntaan. Tämän näkeminen toteuttaa ihmisen ylpeyttä. Se suhteuttaa hänet yksinäisyyteensä prosessissa, ei ajassa: siitä tulevaksi, sen imettämäksi, lehmäksi vasikassa, naiseksi tytössä, mieheksi pojassa; kasviksi vedessä, ja vedestä. Tissot sanoo ihmisen syvimmässä itsessään aina, kuitenkin ja 1 Paavin paljo puhe Tuomas Anhava, Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948-1979, 608 sivua. Kun Suomen Kirjallisuus -suurteos ilmestyi 1970-luvun taitteessa saatoin ylpeillen esitellä sen kuudennen osan kansilehdellä omaa kuvaani: Olin 1963 osallistunut ensimmäisen kerran Mukkulan kirjallisuusseminaariin, kuunteluoppilaana, ja niinpä seisoin kuvassa näkyvästi keskustelevan kirjailijajoukon takana, kuin asemissa. Olin todellakin turhamaisen uteliaana liikkeellä. Muistan mm. sisälle viedystä paneelikeskustelussa vain sen, että Veijo Meri pyysi minua sulkemaan ikkunan. Muistan millä tyylillä Paavo Rintala hyppäsi vauhditonta pituutta, en muuta. Kuitenkin muistan puistopuhujista Tuomas Anhavan, sen kuinka hän ironisoi sosialistista realismia sanoen mm. amerikkalaisen viihdekirjallisuuden saavuttaneen päämääränsä paremmin kuin tuo propagandistinen lattea kirjallisuus. Kaikki eivät olleet samaa mieltä. Ei Tuomas Anhavakaan varmaan mitään mieltä ollut. Hänen luonteeseensa kuului aina yleisesti vallitsevien käsityksien kritisoiminen. Mikään ei saanut olla kanonisoitua. Ironista kyllä, Anhavaa itseään pidettiin sittemmin kirjallisuuden paavina, itsevaltiaana auktoriteettina. Luulen sen johtuneen ankaruudesta, vaativuudesta käsikirjoitusten suhteen, sillä hän palautti ja hylkäsi armottomasti myös melko hyviä tekstejä. Tunnettua on Anhavan hiljentyminen ja vetäytyminen kirjallisesta vaikuttamisesta yllättäen ja varhain. Hän lopetti aktiivisen kirjoittamisen yli 20 vuotta, runojen julkaisemisen yli 30 vuotta ennen kuolemaansa. Samantapaisia lopettamisia ovat tehneet Sillanpää ja Waltari, jotka itse tajusivat, etteivät enää pystyneet täydelliseen ilmaisuun. Anhavan vetäytymisessä on jotain muuta. Siinä on itämaisen mielen lopullista vaikenemista ja hälyyn tympääntymistä. “Ihminen kehittyy omia aikojaan”, oli hänen viimeisiä aforismejaan. 60-Luvun alussa, silloin Mukkulassakin, oli vielä liikkeellä runouden ihailijoita. En itse oikeastaan kuulunut heihin, (olin pikemminkin kirjallisuuden palvoja), mutta tapasin Lahdessa hurmioituneena Paavo Haavikon ja Tuomas Anhavan runoihin suhtautuvia opiskelijoita ja lukiolaisia. Siihen aikaan kytättiin kirjakaupan ovella, milloin seuraava Anhava, Haavikko tai Manner tulisi saataville. Ensimmäinen Anhavan runo, jonka muistan lukeneeni oli Yleiset opit, jonka löysin vanhemman veljeni kirjoituspöydältä, avonaisen Runoja 1955 kirjan sivuilta. Se jysähti: pelkkiä yksinkertaisia, retorisella rytmillä ladeltuja asioita. Viimeisin muistamani taas on muodoltaan klassinen, sisällöltään orientti “Sen minkä uskoo ihminen saa/ se joka uskoo maahan on maa ...” Mutta nyt olen kirjoittamassa Tuomas Anhavan kirjoituskokoelmasta Todenkaltaisuudesta. Miksiköhän se kirja on julkaistu? Tytär Helena Anhava selittää esipuheessa, miten Tuomas aina torjui eläessään moiset aikeet, niin että nyt sitten kulttuurillisesti tärkeä kokonaisuus on hyvä julkaista. Kirjoitukset ovat varsin sekalaisia syntyperältään ja ensiesiintymispaikoiltaan. On esitelmiä, artikkeleita, arvosteluja ja esseitä. 12 Mutta tekstejä yhdistää Tuomas Anhavan kirjallinen tuntemus ja sen perusteellinen tarkastelutapa, sivistynyt ääni, joka ei petä. Hieman oudolta tuntuu, kun kirjoitukset päättyvät vuoteen 1979, ovat siis kaikki jo aika vanhoja. Niiden täytyy siis täyttää pitkäikäisyyden ja yleispätevyyden kriteeri. Pelkkä Anhavan persoonallinen tarkastelutapa ei oikeuta kirjan julkaisemiseen. Tämän kriteerin valossa teos on hieman liian paksu, ei paljon, mutta kuutisenkymmenen sijasta olisi voinut julkaista vain neljäkymmentä, karsia vielä, ja keskittää hieman. En lähde arvioimaan, mitkä olisi voinut jättää pois, koska myönnän, että huonoja ei ole mukana. Mutta kysymys on kirjan vaikuttavuudesta, terävyydestä, puheenvuorojen erottautumisesta muutenkin kuin aiheiden osalta. Nyt teos on hieman uuvuttava, perheraamatun kokoinen. Lapset Helena ja Martti eivät ole raaskineet karsia tarpeeksi ankarasti. Olisi pitänyt vetää paremmin isän linjaa. En kykene niin perinpohjaiseen kritiikkiin, että laatisin uuden jäsennyksen ja ehdottaisin karsintaa. Näen vain, että niin olisi pitänyt menetellä. Suosikkikirjoituksia voin silti nimetä monta. Kun Tuomas Anhava 1951 esitteli uuden italialaisen prosaistin Alberto Moravian, teki hän sen Alex Matsonin Romaanitaiteen kriteerejä kehyksenä käyttäen. Hän antaa Moravian romaanille Roomatar miltei erinomaiset arviot, mutta kritisoi minä-persoonan ja kaikkitietävyyden yhdistämistä. Tästä en voi olla v. 2002 samaa mieltä. Kirjailija on tarkoituksellisesti käyttänyt eri rakenteita samassa kirjassa, ja onnistuneesti. Proosakirjallisuutta Anhava on käsitellyt yllättävän paljon. Tämän kirjavalikoiman perusteella yhtä paljon kuin lyriikkaa. Jorma Korpelan Martinmaa, mieshenkilö saa tuoreeltaan ilmestyttyään Anhavan kehut. “Säreilemättömänä pysyvä tyyli” on Anhavan mielestä parasta Korpelan romaanissa. Matsonin opit näkyvät selvästi ainakin ensimmäisten kymmenen vuoden arvosteluissa.Onkin mielenkiintoista seurata Anhavan proosakäsityksen kehittymistä. Veijo Meren ensimmäisiä teoksia setviessään 1960-luvun alussa hän ei enää puhu liikaa rakenteen harmoniasta. Proosa uudistuu ja kriitikko perässä. Meri vie Anhavan uusien haasteiden eteen. Johtopäätökset pitkän modernismin tutkiskelun jälkeen ovat varsin osuvia: Meri on eläytymiskyvystään ja fobulointitaidostaan huolimatta yksityiskohtien kautta kirjoittava, lukijaan luottava kirjailija. Silti vanhahtava Anhavakin tulee esiin: hän ei kykene sulattamaan Peiliin piirretyn naisen kahden sisäkkäisen romaanin rakenneratkaisua. Toinen konkretisti Antti Hyry viehätti myös Anhavaa alusta pitäen. Suurin mielenkiinto kohdistuu kuitenkin lyriikka-aiheisiin artikkeleihin ja arvosteluihin. T.S.Eliotista hän saa irti maineensa veroisesti, mutta on myös nautinnollista lukea perusteellisen syvää kirjoitusta Aaro Hellaakosken runosta Viatonten valssi. Einari Vuorelassa Anhava näkee suomalaisen kansanlaulajan, joka ei levittäessään maisemiaan sorru selittelyyn. Hän toteuttaa Juhani Siljon lausumaa: “Lyriikka antaa vain sytykkeen lukijan mielikuvitukselle eikä jäsentele sitä maailmaa, josta se on kajastusta.” Esitellessään 1957 juuri ilmestynyttä Eeva-Liisa Mannerin teosta Tämä matka Anhava puhkeaa haltioituneeseen modernin lyriikan luentopuheeseen. Haavikosta hän kirjoittaa varovaisen älyllisesti. Viimeisessä osastossa on erityisesseitä ilmiöistä kirjallisuuden ympärillä. Anhava kirjoittaa pienkustantamoista lohdullisesti, uudesta kritiikistä ironisesti. Mutta poimin kiinnostavana erikoisuutena hänen teoksessa viimeiseksi sijoitetun artikkelinsa tekijänoikeuksista kirjallisuudessa. Varsin perusteellisesti hän tutkailee originaliteetin ja suojaamisen merkitystä tekijälle. Ihmisille yhteinen tekee Anhavan mukaan mahdolliseksi puhumisen ja kirjoittamisen, mutta aiheelliseksi sen tekee erilaisuus. Hän viittaa Kiven “mielikuvituksen piiriin”, joka avautuu siten, että yksilöt luovat siihen ominaislaatunsa. Juuri omaperäisten yksilöitten kesken syntyy hedelmällinen yhteisö, epälauma. Mutta norsunluutorneissakaan ei synny mitään todellista kommunikaatiota. Esseen ja koko kirjan päätteeksi Anhava kertoo raukkamaisesta tutkijasta, joka yritti vertaamalla yhdeksän runoilijan yhteensä neljääkymmentä näytettä todistaa, että kyseiset lyyrikot “olivat toisiaan toistelevia naiiveja idyllikkoja ja lepertelijöitä”. Näytteet oli poimittu mistä tekstikontekstista hyvänsä, kunhan oli löydetty samoja ilmaisuja. Tällä tavalla yritettiin halventaa yhdeksän kirjailijan ominaislaatua. Tutkijan moraalisen loukkauksen taustalla oli hänen oma epäonnistumisensa kirjailijana. Lainaaminen on aina ollut tavallista. Luovassa ja rakentavassa mielessä se on jopa suositeltavaa, mutta silpominen on aina rikollista. Tuomas Anhava oli taustavaikuttaja ja monen mittavaan tuotantoon yltäneen kirjailijan alkuun auttaja. Hän oli kirjallisuuden raivaaja ja rakentaja. “Se joka ei usko mitään ei saa mitään. Joka aamu nosta silmänsä itään, joka ilta laskee luomensa länteen ja nousta ehtii niin monta kertaa kuin ruoho lehtii.” Erkki Kiviniemi Happihyppyjä Jussi Rusko 1. Hän on taas ennakkoluuloinen ja katselee elämää ja sen ilmiöitä ahtaasta raosta. Se haittaa ajattelua, näkemistä ja kokemista. Hänen ennakkoluulonsa on kremppaa joka putkahtelee esille mitä kummallisimmissa paikoissa ja asiayhteyksissä. Lievemmässä muodossa se on tiettyä varautuneisuutta, voimakkaimmillaan ehdottoman rajua torjuntaa. Vahvimmillaan se ilmenee hänen lukiessaan ja kuunnellessaan poliitikkojen silosointuja linjauksista, strategiasta ja visioista. Hänen ensimmäinen reaktionsa on hyvin tunteenomainen: Hoh hoijaa, taas yritetään kusettaa. Ja jos joku puhuu järkeistämisestä, ennusteista, tilastoista, yhdenmukaistamisesta, tulosvastuullisuudesta, tuotto-odotuksista, uskomusten ja odotusten laista, mielikuvien voimasta ja globaalisesta maailmantaloudesta jne. niin heti hänen verenpaineensa nousee ja on mentävä ulos happihypylle, on poltettava tupakka tai kaksi ja hoettava itselleen, kuin mantraa, ettei ottaisi viestiä niin henkilökohtaisesti. Julkisuuden henkilöitä hän karttaa kuin piimää, jota hän ei ikinä juo. Huomattavan täyteläistä ja yltäkylläistä suitsutusta saaneiden kirjailijoiden tuotantoon hän suhtautuu purevan kriittisesti. Hänen ennakkoluuloja vilisevässä mielessään kritiikitön ja hampaaton ylijulkisuus eivät vielä tee kirjaa kiinnostavaksi ja hyväksi, eivätkä tällaiset kirjailijat välttämättä ole alansa mestareita, mutta eivät sitä ole kaikki julkisuutta paitsi jääneet kirjailijatkaan. Kun julkisuus ampuu yli ja tuotteistaa tekijänsä kaikkien alojen asiantuntijaksi kaikenmaailman telkkariohjelmiin niin häntä alkaa tympiä tekijän koko persoona ja itse tuotoskin niin, että hyväkin kirja saattaa sen tähden jäädä lukematta, koska se on jo niin monta kertaa mediassa selitetty puhki ja monella äänellä sanottu mitä siitä on ajateltava. Elokuvista hän pitää, mutta kun lähes kaikkien leffojen käsikirjoitukset pohjautuvat johonkin romaaniin, jonka hän on jo lukenut, niin ei hän niitäkään viitsi katsella, koska yleensä niiden välittämät tulkinnat ja mielikuvat latistavat lukukokemuksen ja yrittävät imeä oman ainutkertaisuuden johonkin miltään maistumattomaan kollektiivisuuteen. Joskus hän muutaman oluen jälkeen uskaltautuu katsomaan itseään tarkasti pelistä. Hän tekee terävän havainnon: Kuka minä olen? 2. Hän on taas pihalla arjen haasteista. Hänellä on jokseenkin uusi televisio, mutta näillä näkymin analogiset televisiolähetykset loppuvat vuoden 2006 lopussa ja sen jälkeen ohjelmia voivat katsella vain ne, jotka ovat hankkineet uuden digitelevision tai digi-boksin. Näin valtiovalta on suuressa viisaudessaan päättänyt. Häntä hermostuttaa. Häntä uhkaillaan. Hän kokee digipakon rikkovan hänelle kansalaisena kuuluvia perusoikeuksia, koska perustuslaissa sanotaan, että sananvapauteen kuuluu oikeus saada vastaanottaa tietoa. Mikäli analogisia lähetyksiä ei enää neljän vuoden päästä tulekaan, hänen täysin käyttökelpoinen toosansa on aivan turha, kuvaton ja mykkä. Häntä hirvittää, nykyisin markkinoilla oleva digi-televisio maksaa 4000 euroa. Boksit ovat halvempia, mutta kalliita silti ja ilmeisen hankalia. Entä uusi antenni? On aivan turha odottaa digivastaanottimien merkittävää halventumista ennen siirtymäkautta ja pitkään aikaan sen jälkeenkään. Onhan päätöksen myötä vastaanottimille luotu valtiovallan taholta myyjän markkinat, röyhkeä rahastus. Taas selkeä osoitus päättäjien ylimielisestä tavasta kävellä kansalaisten yli mennen tullen. Tätä hän miettii ja sitä, että missähän päättäjät ovat silloin olleet kun järkeä jaettiin ja suhteellisuudentajua. Pohtii hän hieman sitäkin, että vaikka digitekniikka värisee mainosmiesten lataamia odotuksia ja tallentaa tarkan kuvan, niin ohjelmien sisällöttömyydelle sekään ei viimekädessä mitään voi. Tarkka kuva se on analogisessakin vastaanottimessa. Eivät ohjelmien sisältö- ja laatukysymykset ole digi-tekniikasta kiinni. Hömpän tuottamista se kyllä helpottaa. 3. Hän on taas hämmentynyt ja eksyksissä suurien asioiden sylissä. Hän on pieni, maailma suuri. On pidettävä kiirettä, että ehtii tästä hetkestä toiseen hetkeen. Syntymisen ja kuolemisen välissä on puuhattava tavaton määrä. Aika kuluu, muokkaa häntä ja hänen identiteettiään. Tolkuttomuus lisääntyy, kaikki tietävät jotakin ja kukaan ei tiedä mitään. Näin Sonera-sotkut syntyivät ja umts-kaupat, jossa rahaa poltettiin 4,3 miljardia euroa taivaan tuuliin. Kun isot asiat ovat hunningolla eikä niille osata tehdä mitään, niin silloin pienillä asioilla kuritetaan. Työ ja raha kulkevat yli rajojen ja ihmiset, joita ei enää erota massoista yksilöinä. Hänelläkin olisi jotakin sanottavaa, mutta hänellä ei ole paljonkaan mahdollisuuksia sanoa. Hänen on tyydyttävä siihen mitä saa. Hän osaa kyllä lukea, mutta lukemisen ymmärtäminen ja omaksuminen onkin jo vai- keampi juttu, koska median välityksellä valehdellaan röyhkeästi monin tavoin. Yksilötasolla vastuunkantajia ei löydy suurennuslasinkaan kanssa ja poliittinenkin vastuu mielletään aina joidenkin muiden yksilöimättömien vastuuksi. Kyllä hän sen tietää, että toisten selän taakse piiloutuminen on nykymaailman suosituin seuraleikki. Hänen ajatuksensa ovatkin ruvenneet kulkemaan vihan ja katkeruuden välimaastossa. Hän ei ole vieläkään oppinut mukisematta nielemään tehokkaasti lanseerattua ajatusta, että mielihyvä ja passiivisuus ovat yksilölle hyväksi. Hän ei haluaisi olla päällekäyvän informaation passiivinen vastaanottaja. Hänestä se on liian helppoa ja valheellisen turvallista. Hän ei tyydy menemään letkan mukana ja pitämään aina totena sitä mitä kulloinenkin suhdanteille altis ns. yleinen mielipide väittää. Se tarkoittaa käytännössä juuri sitä mitä tietyt erilaisin trendein lihonneet instituutit spektaakkelimaisella tiedotusjulkisuudella väittävät. Hän on tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että teoria ja käytäntö eivät nykymenolla koskaan kohtaa, ne ovat kaksi täysin erillistä maailmaa. Teoria puuhastelee niitä näitä. Kauheasti touhutaan sitä ja tätä, jotta edes järki säilyisi vähän. Käytäntö tallaa suurissa saappaissaan miten mielii. Ihmiset kuuntelevat herkällä korvalla vaurautta, jäävät ajatuksen koukkuun, kumartavat vähän, haluavat miellyttää toisiaan olemalla toistensa kaltaisia. Kun ihmisistä on imetty kaikki mitä imettävissä on, heidät heitetään syrjään hankalana menoeränä joutaisivat jo kuolla. Joskus hän hieman turhautuneena ajattelee, ettei hänen tarvitse mitään tietää. Hänhän on vain käymässä täällä. 4. Hän on taas rakastunut. Tunne on kuin närästys, joka tulee ja menee. Ensiksi se tuntuu varpaissa. Niitä kuumottaa ja kutiaa. Sieltä se nousee vatsaan, jossa tekee kamalasti ilmaa. Sitten se nousee kurkunpäähän nielemistä hankaloittavaksi palaksi ja asettuu lopuksi päähän puristamaan ohimoita. Ajatus on iso klunssi, se tykyttää kallossa ja korvissa kohisee. Kuumat aallot pyyhkivät koko kroppaa ja jos hiki olisi pikkurahaa, hän olisi rikas mies. Olo on kaikinpuolin omituinen, mutta vapauttavaa on se, että häiriötunne menee aikanaan ohitse ja sen jälkeen voi taas elää normaalisti. Kun mahdottoman painava tunnelataus ja empaattisuus loppuvat, voi taas vihdoin mennä kalaan ja aistia asiat sopivan lantattuina, niin että kaukana lämpimässä kelluva horisonttikin on taas pelkkä horisontti . Rakkaus tekee kavalasti tyhmäksi ja kun se loppuu, tulee kova nälkä ja hyvä olla. Kyllä hyvä ruoka aina rakkauden voittaa ja matkustaminen - linja-autoissa, junissa, laivoissa, lentokoneissa… Hän kävelee paljon, käy kirkoissa, museoissa, taidenäyttelyissä, toreilla ja kaduilla. Hän istuu kahviloissa, ottaa lasillisen silloin tällöin, syö hyvin ja nukkuu vähän. Hän lähettelee tutuilleen kortteja, näkee suhteettomasti aikaa ja vaivaa ollakseen lyhyessä tekstissä nokkelasti hauska. Kulttuurista tulee kylläiseksi. Vähän häntä Tampereella harmittaa kun hän hoksaa, että yksityisiä rakennuksia, suuria rakennuskokonaisuuksia, koko kortteleita ja kaupunginosia on suunniteltu ja tullaan suunnittelemaan lähes pelkästään rakennuttajan ehdoilla. Ja kun joskus ollaan oltu oikein edistyksellisiä ja moderneja, silloin niitä on suunniteltu arkkitehtien ehdoilla. Harvoin, jos koskaan, mitään on tehty asukkaiden ehdoilla. Arkkitehditkin, alan ammattilaiset, menevät ilman pienintäkään kritiikkiä mukaan rakentamisen hul-luihin tapoihin ja tyytyvät olemaan pelkkinä käsikassaroina rakennuttajille ja urakoitsijoille. Salhojankadun Pubin kohdalla hänelle tulee sellainen tunne, että hän haluaisi olla pötköllään sohvalla uneksimassa mahdottomia. Hän on kuin yhdeksännellä kuulla raskaana. Vuosiluvut riitelevät ja pompottavat tiedonarvoisia sattumia ja tapahtumia. Hän ihmettelee vähän kaikkea ja eniten itseään, kun voisi olla kotonakin matkustamassa mukavassa asennossa hyvän kirjan kanssa vaikka hevon persiiseen tai melkein paratiisiin. Heinämiesten puumerkkejä Wirkkalan talon seinässä, 1800-luku. 13 Pienen kuningaskunnan suuret trubaduurit Muutamia huomioita tanskalaisesta runoudesta Muutettuani vuonna 1978 Tanskanmaalle tutustuin varsin pian tanskalaiseen runoilijaan Jens August Schadeen, joka oli jo tuolloin edesmennyt. Hänen runoteoksensa julkaistiin 1926 - 1958. Tunnistin hänessä harvinaisen kosmopoliitin, Walt Whitmanin kaltaisen laulajan, jolla täytyi olla kuiskaajansa pienen Tanskanmaan ulkopuolella. Silti hän oli hyvin tanskalainen, enemmän kuin kukaan hänen jälkeensä. Kuvakaiverrus: Peter Bruegel Minä rajaton! Minä ikivanha! Minä pysyvä! Minä hengitän itseni läpi maailman minä hengitän bensiiniä ja kaasua, minä hengitän lehdet puista, ja whiskyn soodavedellä minä hengitän musiikin ja puheen minä hengitän maailman lapset sisääni, miten he liikkuvatkaan kaduilla! Eräs pyyhkii nenäänsä ja tulee olemaan kaukana minusta sekunnin päästä - hänen ympärillään on autoja eräs saapuu soodaveden ja whiskyn kanssa eikä maapallo ole enää maapallo hänelle, vaan jääpala tai sikaari minä rakastan häntä joka saapuu kalpeanpunaisine huulineen ja rohtimet silmissään kohtaamaan kanssaihmisensä hän ei näe muuta kuin kalpeanpunaisen täplän peilissä minä rakastan häntä, joka tuolta tulee ihmeellisesti säärineen, ikään kuin hänellä olisi kumipallo niiden välissä, ja se pitäisi hänet ilmassa minä rakastan sitä miestä “joka mieluusti haluaa enemmän totia kuin voita - “ minä rakastan itseäni, minulla on kuunloiste kengissäni, ja palmikoin ajatuksissani sormillani eronneen naisen hiukset ja näin ihanat ihmiset, jotka kaikki ovat hyvin älykkäitä, painan pääni maan rakoon, pakko siirtyä heidän tieltään riemukaaren alle ja seurattava tietä sinne, minne nenä näyttää. Jens August Schade taisteli idean puolesta, itseään korkeamman moraalin puolesta, rakkauden puhtauden ja avoimuuden puolesta. Aikanaan hän joutui pikkusieluisen tanskalaisen kritiikin riepottelemaksi, mutta myöhemmin on ymmärretty että hän on Tanskan lahja maailman runoudelle. Harald Engberg on sanonut että hän on puoliksi H.C. Andersen ja puoleksi Henry Miller. “Ihmiset kohtaavat ja ihana musiikki kohoaa sydämistä.” Legendaarinen kirjallisuuskriitikko Poul Borum (Tanskan Tuomas Anhava) sanoi hänestä, että hänessä yhdistyvät romantismi, realismi, symbolismi, ekspressionismi ja surrealismi, eikä vähiten jälkimmäinen. Kultaa ja tulta on ajatusteni juhla miksi sydämessäsi on pelko? rintojesi takana kukat kukkivat tuoksut omenoilta ja ikuisuudelta T anskalaisen runouden rintamalla on perinteinen murros tapahtunut joka kymmenes vuosi. Sodanjälkeinen symbolistinen kriisirunous, Heretica-sukupolvi harmonisine muotoineen ja kristillisine sovitusteemoineen sai vuosina 1958-1960 vastaansa uuden sukupolven, joka linnoittautui kirjallisuuslehti Vindrosenin ympärille. Lahjakkuudet kuten Klaus Rifbjerg, Jess Ørnsbo, Jørgen Gustava Brandt, Uffe Harder ja Jørgen Sonne synnyttivät yhteentörmäysrunon rintaman, modernin metaforarunouden. 60-luvun puolivälissä astuivat kehään radikaalimmat kokeilevat modernistit, systeemirunoilijat, kuten Per Højholt, Inger Christensen, HansJørgen Nielsen ja Johannes L. Madsen. Sen jälkeen ovat sukupolvet vaihtaneet pikaria muutaman vuoden välein, niin että keskustelusta ja kritiikistä ei ole puuttunut farssimaisia piirteitä. Nykyisen tanskalaisen runon keskushermostoon kuuluvat sivukadun (Sidegade-lehden mukaan) runoilijat, punk-henkiset urbanistit, jotka ilmaantuivat näyttämölle vuosina 1978-81: F.P.Jac, Henrik S. Holck, Henning S. Fleischer, Michael Strunge, Bo Green Jensen, Pia Tafdrup ja Søren Ulrik Thomsen. Heille on yhteistä kaupunkilaisuus, ruumiin kulttuuri, modernismin perinne surrealismissa, sekä ennen kaikkea musiikin ja kuvataiteiden vaikutus kielen rytmiin ja kuvakieleen. Jim Morrison, Bob Dylan, Velvet Underground ja Allen Ginsberg vaikuttivat väkevästi tanskalaiseen runouteen. Musiikin vaikutteiden kautta astui kuvaan myös yksinkertainen, arkikielinen “puheruno”, joka lähentelee tiedotusta, tunnustusta tai yksinpuhelua. “Voiko tätä kutsua enää runoksi?” Kysymys oli kommunikaation intensiteetin kasvattamisesta, lukijan kohtaamisesta fyysisellä tasolla. Tästä vahvana esimerkkinä mainittakoon Vita Anderssonin Turvanarkomaanit (Tryghedsnarkomaner, 1977), joka teki “helilaaksoset” 70-luvun lopussa. Voidaan ajatella että puheruno oli vastaisku vaikealle modernismille, konkretismin puhtaille muodoille ja systeemirunouden persoonattomille pelirakenteille. Tästä pidemmälle ovat kulkeneet Peter Laugesen ja Dan Turèll, jotka molemmat ovat tehneet teksteistään rimpsuja ja rampsuja, tekstivirtaa, kirjottua pintaa ja yhtämittaista huutoa. He ovat lähempänä tapahtumista, katua, päihtymistä ja huumaantumista kuin se kirjallinen rintama joka väenväkisin kantaa harteilla “kulttuuria”. Tanskalainen runous verkossa www.forfatternet.dk www.litteraturnet.dk www.kb.dk/elib/bio/ny-dk www.kvasir.dk/dk/art/lit/poetry www.ildfisken.dk www.poesi.dk Myös hakusanoilla Borgen, Politiken, Gyldendal, Vindrosen löytyy runoilijoita. Tanskalaisesta runoudesta on kirjoittanut ja kääntänyt J. K. Ihalainen. Työtä on tehty Pirkanmaan Taidetoimikunnan tuella. 14 Michael Strunge Elämää valon nopeudella Hajoitan kellon ajatuksillani minä elän vain elämän nopeudella * Viimeinkin näyttää siltä että tiedän ettei minäni ole paatuneen läpitunkematon Kuka tietää mitä hänen oma itsensä muistuttaa? minulle samantekevää luon itse itseni Muutan nopeutta tarvitsen vauhdinmuutosta minä muutan omaa elämääni ennen kuin se muuttaa minut * Me tiesimme ettei aikaa ole olemassa vain liike ja siksi me jäykistyimme suudelmaan teimme siitä ikuisen Me tiesimme ettei avaruus ole olemassa on vain ajatus siitä sen takia rakkautemme selvisi tähtienvälisen matkan * Kuva: Katarzyna Swinarska Se on jälleen tulossa kuten se tulee joka vuosi tähän aikaan minä pystyn näkemään sen minä en enää nuku ja tänä aamuna on valo terävää ja kaikki sattuu ja muistuttaa lasia joka rahisee ja kaikki tuntuu tavattavan s:llä särmäinen soihtu suden syvässä suussa kalpeankuulasta väsymystä särkevät silmät ja liekehtivä läpinäkyvyys * Minä olen maailmanpoika. Viileä ja kirkas timantti joka viiltää silmäsi. Minä olen suuri vihaaja kaikki maailmassa on minulle vierasta ja minun pelkoni tunnistan vain minä itse kuten vain tiikeri tuntee häkkinsä. (Runot teoksesta Livets Hastighet, 1978) Vielä kauemmaksi minä haluan mutta usko minua kun, selkäni kadotessa pois yritän huutaa ettei tämä ole pako Minä etsin etäisyyden hajoamista löytääkseni läheisyyden kaikessa eikä vain silmän pilkkeessä tai äänen väreissä. Tuhansissa kuvissa ja väreissä aivan kun lapsi tai vanhus äkkiä kadottaa itsensä keskellä maailman kadotusta ja silmänräpäyksen epävarmuus laskeutuu maailmankaikkeuden ylle! Tulevaisuus (II) Maailma on omansa huolimatta sähköshokeista taivaan jännitteestä kaupunkien yllä metalliluiden ja lasisilmien räjähdyksistä. Kaikesta tästä huolimatta minä näen itseni. En pysty sulkemaan silmiäni. Minun on katseltava ja katseltava, ja pimeydessä näen vain räjähdyksiä tulevaisuudesta. Löytö Minä haluan olla välitön kuin sade ihollasi ja kohdata yön tyhjin, puhtain silmin. Tiedostamatta haihdun kuin aavistus lämmöstä, uneksin valveilla yötäpäiväätilassa. Varsin hitaasti kutsutaan äänet kotiin ja luodaan esikuva tapahtumille ja menoille. Huomaamatta muuttavat esineet muotoa, hämmästyneenä elän minä tässä tilassa. Ja nyt hiljaisuus, aavistukset! Kyllä, maailma on totta ja odottaa ruumiissani, jota nyt liikutan ulos ikkunasta, ulos kaupungille jossa minä vaellan öisin uutta jahdatessani. Kun tiedostan asioiden tilan liian hyvin, menetän kiinnostukseni niihin - sen takia ei kaduista voi koskaan tulla liian pitkiä eikä taloista kyllin hämäriä. Aivan yksin löydän ja riisun aamun, tietäen vallan hyvin sen olevan vain alku uudelle päivälle, yölle, jne. Mutta minä en koskaan luovuta. Jonain päivänä tulee ennennäkemätön päivä meluisasti esittäytymään uutena näkynä. Michael Strunge (s.1958 Etelä-Amerikassa, k. 1986) kirjoitti 12 runokokoelmaa kahdeksassa vuodessa. Hänestä tuli palkittu ja ylistetty runoilija jo ensimmäisestä kokoelmastaan “Elämän nopeus”, Livets Hastighet, 1978, jossa hän tunnistettavasti hakeutuu Arthur Rimbaudin ja André Bretonin perilliseksi. Borgens kustantamo julkaisi vuonna 1995 kootut runot, Samlede Strunge, joka 1001 sivullaan sisältää myös runoja, jotka julkaistiin vain päivä- ja aikakauslehdissä. Strungen tuotanto oli väkivaltaisen laaja, ja muodostaa kokonaisuudessaan elämäntyön täynnä yhden, ohimenevän silmänräpäyksen aistimuksia, aurinkoa, taivasta, näkyjä, suudelmia, valoa ja pimeyttä. Jo vuonna 1983 kirjoitti Erik Skyum-Nielsen hänestä: “Mutta tässä on ehdottomasti piste, on hän tunnustanut, sillä 6-7 runoilijanvuotensa aikana on hän huomannut, ettei kirjoittaminen tuonut häntä lähemmäksi todellisuutta, vaan päinvastoin etäännytti hänet siitä.” 15 Henrik Nordbrandt Poissaolon noste Meidän rakkautemme on kuin Byzantion * Meidän rakkautemme on samanlainen kuin Byzantionin on täytynyt olla viimeisenä iltana. Niiden ihmisten kasvoilla jotka tungeksivat kaduilla tai seisoivat pienissä ryhmissä kadunkulmissa ja toreilla puhuen matalalla äänellä keskenään kuvittelen minä on täytynyt olla hehku joka on muistuttanut hehkua kasvoillasi kun kampaat hiuksesi taakse ja katsot minua. Minä kuvittelen etteivät he ole puhuneet paljon, ja sekin vähä joutavuuksia, että he ovat yrittäneet puhua ja ovatkin jääneet seisomaan pystymättä sanomaan sanottavaansa ja ovat yrittäneet uudelleen ja luovuttaneet jälleen ja katsoneet toisiaan ja luoneet katseensa maahan. Esimekiksi hyvin vanhoilla ikoneilla on ympärillään se hehku kuin tulenhehku palavasta kaupungista tai se he hehku jonka saapuva kuolema jättää aikaisin kuolleiden valokuviin jälkeenjääneiden muistoissa. Kun käännyn puoleesi vuoteessa, on minulla tunne kuin astuisin kirkkoon joka on poltettu kauan sitten ja jonne on jäänyt vain pimeys ikoneiden silmissä täynnä liekkejä, jotka tuhosivat ne. Esimerkki Tulen kotiin eräänä päivänä esimerkkinä niistä väärennöksistä joiden mukaan minut on opetettu elämään eikä taaskaan ole ketään joka kiinnittäisi huomion itseensä ja omalla tanskanopettajan äänelläni minä lausun ääneen sanan “sarana” niin että ulko-oven voitelemattomat saranat valittavat lokakuun sumussa ja kosketan, sytyttäessäni lampun ja sen valon langetessa kasaan, kesäkuuman tappamia kärpäsiä. Äänet, joita jäljittelen sekoittuvat etäiseen liikenteen pauhuun Mikä merkityksetön kertosäe ylistääkään vuodenajan painoa: Sana “minä” on kaikkien ulottuvilla mutta nähdyksi tulemisen pelosta kukaan ei uskalla mennä sitä tapaamaan. Valheita Se on valhetta, minkä kirjoitin siinä kirjeessä minkä poltin että ajattelen sinua koko ajan. Silti ajattelen sinua suurimman osan ajasta. Se on myös valhetta, etten saa nukuttua: Minä nukun erinomaisesti, ja näen sitä paitsi unia muista naisista. Mutta kun herään, ajattelen heti sinua. Ne kauniit naiset joita näen kadulla ne riisun silmilläni, samaan aikaan kun yritän olla ajattelematta sinua. Ja minä hengitän heidän tuoksujaan kunnes päässäni huimaa. Mutta kaikki vertailut koituvat sinun voitoksesi ja minun yksinäisyydekseni. * Byzantion (kreikk.) tarkoittaa muinaista Istanbulia. Minne tahansa matkustammekin Minne tahansa matkustammekin, saavumme aina liian myöhään sinne mitä kerran lähdimme etsimään. Ja missä tahansa kaupungeissa oleskelemmekin on niitä taloja, joihin on liian myöhäistä palata niitä puutarhoja, joissa on liian myöhäistä viettää täydenkuun yö ja niitä naisia, joita on liian myöhäistä rakastaa ja jotka piinaavat meitä käsittämättömillä hermoillaan. Ja mitä katuja luulemmekin tuntevamme vievät ne meidät ulos niistä puutarhoista joita etsimme ja jotka levittävät raskaan tuoksunsa kortteliin. Ja minne taloihin me palaammekin takaisin saavumme liian myöhään yöllä tullaksemme tunnistetuiksi. Ja missä virroissa me peilaammekin itseämme näemme itsemme vasta sitten kun olemme kääntäneet niille selkämme. Henrik Nordbrandt (s. 1945) on eräs tanskalaisen runouden suurista nimistä, samassa mielessä kuin Gunnar Ekelöf on sitä ruotsalaisille. Henrik Nordbrandt on kirjoittanut runoutta 30 vuotta, joista 20 hän on matkustellut, asuen muun muassa Turkissa, Kreikassa ja Espanjassa. Häntä on usein kuvattu matkustajaksi sekä kielessä että maailmassa. Runoteoksia hän on julkaissut 25. Matkustaja symbolisoi hetkellistä ja poissaolevaa, minkä vastakohta on tavallisesti paikallaan asuva, se joka jää. Henrik Nordbrandtin lukemisesta ei suinkaan jää poissaoleva olo. Runoilija elää silminnähden samanlaista elämää kuin runonsa, levottomasti nykyhetkessä ja ympäröivän maailman arkipäiväisyyksissä. Näin tulee ilmaisusta ajatonta. Ja ajaton on se joka jää. 16 Henrik Nordbrandt Uni metsästä Minä näin sen metsän, ja se oli merkillinen metsä! Siellä oli joukoittain tienviittoja, muttei lainkaan teitä eikä puillakaan ollut loppua. Niinpä ei sitäkään voinut tietää, mitä taivas joka peilasi itseään suurissa, pimeissä järvissä sen kanssa tekisi. Nimet kuulostivat niin kotoisilta, että niissä paikoissa olisi voinut asua ellei se ollut vaan sitä ettei taatusti ollut koskaan astunut jalallakaan niihin paikkoihin: Veripesä, Unela, Irtinykäys, Taivaankoipi ja Kaupunkikylä, * nimetäkseni ne jotka muistan. Jos olisi sattunut törmäämään itseensä ei se olisi ollut suurikaan yllätys olisi varmaan sanonut terve ja jatkanut matkaansa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Jos siitä paikasta olisi ollut tie ulos tai se olisi päättynyt jonnekin ei sitä varmaan olisi viitsinyt puuhata sen paikan kanssa ainakaan tässä muodossa. Siitä tässä on siis kysymys. * Blodbo, Søvnstrup, Svupløse, Himmelben og Stadby Uni raitiovaunusta Mitä tarkoittaa se että näkee raitiovaunun unessa? Minun psykiatrini sanoo yhtä, astrologini toista. Tulenko minä matkustamaan vai kuolemaan, tuomitaanko vai vapautetaanko minut? Minä tiedän vain, että tuo julma keltainen teräshirviö jonka laulu kidutti minun tärykalvojani iltapäivisin nyt ihmisikä myöhemmin on jälleen ulkona vaappumassa vastuuttomasti ja villisti, kaukana porvarillisesta järjestyksestä joka vallitsi siihen aikaan kun sen ylläpitäjiä nimitettiin poliiseiksi ja he ajoivat aseettomina polkupyörillä. Mitä tuo tahtoo? Siellä mistä se tulee on hämärää. Sen väri on erikoinen kuin jokin etäiseltä mantereelta jolle tämä kieli vasta sadan vuoden kuluttua keksii sanan. Ja silti se kuuluu menneeseen, ja on täynnä vainajia kun se ei pelkästään tyhjänä vaan myös kirkkaasti valaistuna ajaa satamassa hävitettyään ensin maan tasalle huvilatiet. Kenties minun on jälleen kerran vain vahvistettava se minkä aavistin jo syntymästäni saakka: Että olin ollut täällä monta kertaa aikaisemmin ja tulisin jälleen takaisin ja riippumatta minne, epätoivottuna, vastahakoisesti ja täsmälleen samaan paikkaan. Bo Green Jensen Elegia Alussa oli vaitonaisuus ja terästä ja kiveä raunioiden maailmassa missä karut korttelit ja rautaromutornit eivät suoneet vastakaikua lasten huudoille tai suuriakaan mahdollisuuksia itämiseen, kypsymiseen ja kukkimiseen tässä suuressa paossa läpi todellisuuden. Silloin tapahtui, että äänesi saapui ja rikkoi holhoojien myrkyllisen äänivallin, sen vaitonaisuuden joka ei ollut mitään hiljaisuutta, vaan nujerretun ja piinatun elämän ääntä jota revitään ja hävitetään jättiläismäisessä sarveistetussa labyrintissa, ulkoisella kiertoradalla me kaikki ylistämme niillä ainoilla kielillä joita tunnemme. Sinä olit valmis ja leikkasit viiltosi siihen kankaaseen jonka joku oli sijoittanut esikaupungin kulissiksi siihen mitä kutsumme Tanskaksi tässä ja nyt, missä taivas ja maa vääristetään ja syrjäytetään, pelkistetään luvuiksi kaupunkikaavan nimeen, jonka päämäärä on täydellinen sielunmylly, kuolemanuni kahdeksankymmenluvun tyttärille ja pojille, jotka etsivät paikkaansa ja omaa ääntään maailmassa joka talousarvioi niin tiukkaan ettei sillä ole varaa elämään joka kieltäytyy myöntymään ja hyväksymään sitä roskapakettia jossa silmänräpäystä tarjotaan, juuri tänä päivänä pahviauringon alla. Sinä kirjoitit itsesi yöstä ulos itsensä elämän nopeudella. Sisään läpi peilin ja siivin aseistettuna saavuit kuin vieras poika, enkeli ulkoavaruudesta tai Mies Joka Putosi Alas Maan Päälle, sillä niin monta vaihetta ja askelta vaelluksessasi tapahtui kameleontin merkissä. Siellä oli Nigger, pilkan suloiset mustat kukat ja sinun suuri esitaistelijan kautesi helvetissä, mutta oli myös sinun läheinen elämäsi joka päivä paon onnistaessa läpi kahdeksankymmenluvun maiseman. Et ollut koskaan kulkiessasi reipas, etkä nielaissut iskulauseita joita oli kaupan: Kiitollisuus tekee iloiseksi. Ilo antaa rohkeutta. Hyvä mieli on arkipäivän lähde. Sinä halusit taittaa luomistyön sanoilla, valloittaa aistien luonnon ja huutaa uhmasi riemuksi muurin juurella jossa voimme olla sankareita vain yhden päivän, ennen kuin vartijat ottavat tähtäimeen ja tappavat rakastavaisten hyväilyt, mutta syy on heidän ja yksin heidän. Häpeä tulee olemaan murhaajien palkka. Sen tietää jokainen uusi maailmanpoika joka rakentaa kuvasanojaan kuin historian ensimmäisiä hyljätyn maailman tomuksipoltettuun ja niskalaukaistuun tyhjään kalloon, riippumatta sodista ja tappiolukujen virheistä tulee hän tunkeutumaan läpi peilin. Lopulta juoksit ulos läpi valon seinässä, mutta et poistunut hiljaisuudessa ja sen takia olit oikeassa, kun kirjoitit että et koskaan tule kuolemaan. Sinä et mennyt pois vihaisena koska halusit tuhota kaiken. Sinä lensit koska sinä kieltäydyit luovuttamasta enempää veristä elämää näille ylösalaisille, vastakkaisille vuosille, jolloin eläin kasvaa ja sydän menee mukaan mustavalkean veitsen viiltävään hiljaisuuteen, joka vaatii ja aina saa uhrinsa koska me niin pelkäämme elämää, koska ei ole olemassa loppua, koska labyrintissa on vain enemmän turvaa ja sammutettua elämää. Sen takia siunaan sinua putouksessasi jota emme saa koskaan kokonaan ymmärtää, koska ei ole ulospääsyä, koska ei ole ketään Jumalaa. Runossa ei mainita Michael Strungen nimeä, mutta se on kirjasta Porten til Jorden, joka on omistettu tälle edesmenneelle runoilijalle. Elegian hahmo on tunnistettavasti Michael Strunge. 17 Bo Green Jensen Arkipäivän alkemiaa “Riitti tapahtuu niin että uusi aurinko ohittaa seitsemän paikkaa ennen kuin se räjähtää maan portilla.” (Antonin Artaud: Mustan auringon riitti) Uimari Sekunnit paleltuneet vaahtoavassa tulessa Kesänpitkän uimarin evät Leikkaavat valkokultaa vihreässä vedessä. Hän on syntynyt meressä. Hän Ui delfiinien kanssa kohti Horisontin kaarta. Niiden ruumiit Hipaisevat halaten häntä Sulavasti kuin elävä metalli. Ne Näykkivät leikkisästi hänen ruskeita käsiään Ja kantavat hänet Auringon alle. Hän nukkuu vedessä ja elää vain valon räjähdyksille vaahdossa. Hänen ponnistuksensa kasvaa rengastumiksi Ja juoviksi, siirtää itsensä Hienoksihakattuun vedenpintaan ja Muuttuu rypyiksi meren iholla, Merkit jotka voidaan nähdä ylhäältä, Mutta sitä hän ei itse tiedä. Hänellä on nyt suomut, Hän ei vastaa lintujen kirkuun Eikä laivasireeneihin. Koteloituna Hän on yhtä eviensä Äänen kanssa matalassa vedessä. Hän ei välitä aalloista vaan Pyyhkäisee ikuisesti ja väistämättömästi Sähkörauskun kohti taivaanrantaa Jossa päivää ja yötä poltetaan Valon ja ajan rituaalissa. Hänen matkansa etenee ilman pysäkkejä, On vain delfiinejä ja Aurinko vaitonaisella meren selällä. Viimeiset turistit Minä juon ilmaa edessäni ja palaan Takaisin ennen kuin pulssi hakkaa kahdesti. Istu alas ja kuuntele kuka olet. Usko Minua, valkoinen Neitsytlumi sydämellä Rauhoittaa hehkun maksassani, ja Huomaa, että he, epämuotoisinakin, Olivat ystävällisiä ja lempeitä, enemmän kuin monet, Joita tapaa ihmisten keskellä, Niin, enemmän kuin kukaan, luulisin. Ajattele: neljä kääpiötä kannattelee Kukin kulmaansa maailmankaikkeudesta. Ei ole kovinkaan harvinaista, että Maa silloin tällöin vavahtelee. He ovat varmaan hyvin väsyneitä nyt, Nuo neljä pikku miestä, jotka Ovat seisoneet vahdissa niin kauan, Ilman unta, ilman palkkaa, ilman Että koskaan olisivat saaneet muuta Kuin moitteita kaikesta vaivastaan. Minun sijaisnäyttelijäni eli ja kuoli Onnellisen tietämättömänä Näistä ja monista muista asioista. Ei ihme että hän kirjoitti niin kauniisti. Hän oli eräs viimeisistä turisteista. (teoksesta Porten til Jorden, 1986) (teoksesta Requiem & Messe, 1984) Tanskalaisen runouden näkyvimpiä hahmoja on Bo Green Jensen, joka on kirjoittanut rock- ja kirjallisuusesseitä, käännöksiä, kirjailijamuotokuvia, keskusteluja, elokuvaesseitä, epärunoutta ja lastenkirjoja. Hänen tuotantonsa on niin laaja, että toisina vuosina hän on julkaissut neljä teosta vuodessa ja sen lisäksi muutaman käännöksen. Runoilijoista hän on kääntänyt T.S. Eliotia, Hart Cranea, Leonard Cohenia ja Jim Morrisonia, ja näytelmäkirjailijoista Derek Walcott´a, Bret Easton Ellis´tä, Howard Barker´a ja Carl Th. Dreyer´a. Muun muassa. Bo Green Jensen on 80-luvulta lähtien ollut kulttuurin parrasvaloissa mielipiteineen, haastatteluineen ja kommentteineen. Hänet saattaa tavata kiireisenä hotellin aulassa, tumman ja vakavan, laihan ja ujon miehen, jolla on kaiken aikaa deadline takataskussa. Näkyvimmillään hän on suuressa viikkolehdessä Weekend-avisenissa esitellessään anglosaksista kirjallisuutta tai toimiessaan elokuva-arvostelijana. Kuten Bo Green Jensen itse julistaa kirjassaan Päivästä päivään (1998): “Erikoistehtäviä suoritetaan mielellään. Mikäli Antiikin Ystävät haluavat kuulla klassisen paluusta modernismiin, saavat he sen kuulla. Maaliin ja ajoissa. Minä olen puhunut maissa, vesillä ja ilmassa. Sarja Murhia Kirjallisuustutkimuksen Instituutissa? Sopii, mikäli pääsemme hinnasta sopimukseen. Milloin, miten ja kuinka paljon?” Mutta julistaessaan itsensä moderniksi amerikkalaisvaikutteiseksi kirjailijaksi - journalismi, arvostelut ja mediatietoisuus välineinään kajastaa takaa myös ironinen hahmo, joka opastaa koko projektin pimeään sydämeen: runouteen joka on kaiken aikaa ollut läsnä vakavana pääjuonteena ja jotakuinkin hankalana ja niskoittelevana kaksoisolomuotona pitkällä matkalla läpi nykyhetken. Tällä hetkellä Bo Green Jensen on eronnut yksinhuoltaja, mutta hän ei tunnu hellittävän omassa amokin juoksussaan. Bo Green Jensen aloitti seitsenosaisen runokokonaisuuden vuonna 1981 teoksella Requiem & Messe. Kokonaisuus ilmestyi vuonna 1990 nimellä Rosens veje, Ruusun tiet, ja käsitti kaikkiaan 1392 sivua. Itse hän on kuvannut pääteostaan alkemiaksi. Hän näkee runollisen alkemian psyykkisenä prosessina. Ensimmäiseksi aineekseen on runoilija valinnut koko runouden perinteen, ja runojen upokkaassa ja tislauslaitteissa jälleentyöstetään pitkä ja vanha perinne teosten järjestelmässä. Uusi aine ja toisenlainen ilmaisu saavat muotonsa. Kuonaa ja riimejä, pätkiä ja pihistimiä tunkee paperille. Raakaa kultaa, jonka salaisuus on salaisesti jätetty lukijalle, kun taas kuonat kaupataan korkeimmin tarjoaville. Rosens veje käsittää lukuisia erilaisia ilmaisumuotoja ryhditetyistä runoista proosatarinoihin, filosofisista pohdiskeluista huudahduksiin. Tekijä itse kuvaa kokonaisuutta ympyräksi, joka sulkee itse itsensä. 18 Inger Christensen Aakkoset hengittävät . . . Laulu Aakkoset aakkoset olemassa aakkosten sade sade joka sataa kaatamalla armelias valo tähtien kivien etäisyys ja muodot virtojen juoksu ja mielen liikkeet eläinten jäljet niiden kadut kadut ja tiet laivanvarustajien rakennukset ihmisten lohtu päivänvalo ilmassa hiirihaukan merkki auringon ja silmän yhdessäolo väreissä villi kamomilla talojen kynnyksillä tai pyöreästi kuin kukkaset kaarina ja kimppuina täplinä ja säikeinä minä kirjoitan kuin rantaviiva kirjoitan kuin kotiloiden ja merilevän kattama törmä kirmaan hienostuneesti kuin helmiäinen meritähtien jalat ja simpukoiden lima minä kirjoitan kuin aikainen kevät joka kirjoittaa vuokkojen pyökin orvokin ja ketunleivän yhteiset aakkoset minä kirjoitan kuin lapsellinen kesä kuin ukonilma metsänreunan kumpujen yllä kuin valkokulta salaman ja vehnäpellon kypsyessä minä kirjoitan kuin kuolemaan etenevä syksy kirjoittaa kuin levottomat toiveet kuin valomyrskyt jotka lävistävät sumuisen muiston minä kirjoitan kuin talvi kirjoittaa kuin lumi ja jää ja viima ja pimeys ja kuolema kirjoittaa minä kirjoitan kuin hakkaava sydän kirjoittaa luurangon ja kynsien hampaiden hiusten ja pääkallon hiljaisuutta minä kirjoitan kuin hakkaava sydän kirjoittaa käsien jalkojen huulien ihon ja sukupuolen kuiskausta minä kirjoitan kuin hakkaava sydän kirjoittaa keuhkojen lihasten kasvojen aivojen ja hermojen ääniä minä kirjoitan kuin hakkaava sydän kirjoittaa veren ja solujen näön itkun ja kielen huutoa luntakasaava tuuli talonnurkan varpunen minä kirjoitan kuin tuuli joka kirjoittaa pilvien verkkaista kirjoitusta tai vauhdilla poikki taivaan katoavin vedoin kuin pääskysillä minä kirjoitan kuin tuuli joka kirjoittaa veteen tyylitellyn yksitoikkoisesti tai rullaa aaltojen raskassoutuisia aakkosia niiden vaahtorihmat kirjoittavat ilmaan kuin kasvit kirjoittavat varsin ja lehdin Inger Christensen syntyi 1935 ja on koulutukseltaan opettaja. Hän debytoi vuonna 1962 runokokoelmalla “Valo”, Lys, ja seuraavana vuonna ilmestyi kokoelma “Ruoho”, Græs. Näitä lyhyitä runoja hallitsee kielen oma rytmi. Seuraavissa kahdessa romaanissaan, “Ikuisuuskone” Evighedsmaskinen ja “Azorno” hän antaa kielen kirjoittaa itseään. Saatuaan Azornon valmiiksi hän totesi: “Se. Se oli siinä.” Tästä lauseesta sai alkunsa hänen seuraava runoteoksensa “se”, det, 1969, josta tuli merkkipaalu tanskalaisen runouden historiassa. Olletikin systeemirunoutta, joka perustuu sovittujen lukuarvojen sovittamiseen sopimattomien elementtien sekaan, on “se” huimaavan todellista runoutta. Runoteos “Aakkoset”, Alfabet, 1981 jatkoi systeemirunon merkeissä. Vuonna 1991 ilmestyi requiem “Kesälintulaakso”, sommerfugledalen. Kesälinnut kauniine nimineen ovat näiden sonettien hallitsevin elementti. Kesälintujen siivillä on kuitenkin ylä- ja alapuolensa, pimeät ja valoisat sivunsa - kuten kaikessa täällä. Inger Christenseniltä kysyttiin kerran syytä pitkiin taukoihin hänen kirjojensa välillä: “… minä olen tavallinen kuolevainen, laitan ruokaa ja pilkon puita, ja harvemmin käy niin että kadotan suuntani. Että unohdan mitä tiesin, ja sen takia minun on muotoiltava se uudestaan.” 19 Inger Christensen se jääkaudet ovat, jääkaudet ovat olemassa, jäämeren jää ja jäälinnun jää; laulukaskaat ovat olemassa; sikuri, kromi ja krominkeltainen kurjenmiekka, sininen; happi erityisesti; olemassa myös jäämeren jäälautat, jääkarhut olemassa, turkiksi leimattuina henkilöllisyysnumeroina ne ovat olemassa, elämiinsä tuomittuina; ja jäälinnun syöksy sinertävänhyiseen kevätpuroon olemassa, jos purot siis ovat olemassa; jos happi puroissa on olemassa, happi erityisesti; olemassa erityisesti siellä missä laulukaskaiden i-ääniä tavataan, erityisesti siellä missä sikurien taivas on kuin veteen sekoittunut sinerrys on olemassa, krominkeltainen aurinko, happi erityisesti; varmasti se on olemassa, varmasti olemme me olemassa, happi jota hengitämme olemassa, tulisilmä tulikruunu olemassa, ja sisäjärven taivaallinen sisus; aidattu poukama kaislikoineen olemassa, iibislintu olemassa, ja mielen liikkeet pilviin puhallettuina olemassa, kuin happikurimus Styxin ytimessä ja viisauden maiseman sisimmissä jäävalo, jää aivan valon kaltainen, eikä jäävalon sisimmässä mitään, elävästi, kiihkeästi, kuin katseesi sateessa; tämä soirottava elämänmyötäinen tihkusade, jossa kuin eleenä ne neljätoista kristalliristikkoa, ne seitsemän kristallimaista järjestelmää, sinun katseesi kuin minussa, ja Ikaros, Ikaros avuttomana olemassa; Ikaros valettuna sulaviin vahasiipiin olemassa, Ikaros kalpea kuin ruumis siviilissä on olemassa, Ikaros alimpana siellä missä kyyhkyset ovat; uneksijat, nuket olemassa; uneksijoiden hiukset irtirevittyine nokitakkuineen, nukkien neuloilla kasaan harsitut ihot, arvoitusten kelot; ja hymyt olemassa, Ikaroslapset valkoiset kuin lampaat harmaan kajossa, taatusti he ovat olemassa, taatusti me olemme olemassa, ja happi hapen ristillä; kuurana me olemme olemassa, tuulena me olemme olemassa, sateenkaaren kurjenmiekkoina jääkasvin kimaltelevissa pistokkaissa, tundran oljissa; pieninä me olemme olemassa, niin pieninä kuin hyppysellinen siitepölyä turpeessa, kuin vähän virusta luissa, kuin vesirokko kenties, kenties kuin muutama valkoapila, virna, kamomillasaunio karkotettuina menetettyyn paratiisiin; mutta pimeys on valkoista, sanovat lapset, paratiisipimeys on valkoista, mutta ei sillä tavalla valkoista kuin arkku on valkoinen, jos arkkuja siis on olemassa, eikä sillä tavalla valkoinen, kuin maito on valkoinen, jos maito siis on olemassa; valkoista, joka on valkoista, sanovat lapset, pimeys on valkoista, mutta ei sillä tavalla valkoista kun valkoinen oli silloin, kun hedelmäpuita oli, niiden kukinta niin valkoista, pimeys on valkoisempaa, silmät sulavat Lean Nielsen Minä sanon sinulle, minä olen tanssinut tänä yönä Kirkkaan täydenkuun alla olen kävellyt ja kuin ensimmäinen ihminen joka osasi katsoa ylös tunsin pelkoa, kaipuuta ja iloa taivaankappaleista jotka loistivat tähtikirkkaampina mitä olin pitkään nähnyt varsin leudossa pakkasessa mikä teki kaiken kirkkaammaksi ja puhtaammaksi ja täytti minut ja kaiken ympärilläni suurella hiljaisuudella ja minut valtasi halu tanssia tanssia kaikkien valvottujen tietokoneiden päällä kaikkien ohjusten yliherkkien kärkien päällä tanssia polskutellen kaikkien rakettien polttonesteissä tanssia potkien läpi kyynelkaasujen tanssia sätkytellen läpi tappavien bakteerien läpi kaikkien teknikkojen puutarhojen ja huviloiden panna heidän lemmikkinsä ulvomaan kauhusta tanssia piereskellen läpi koko heidän puhumansa kielen läpi kaikkien vallan käsikirjoitusten tanssia luxushotelleissa nukkuvien ruumiiden yli tanssia rusikoiden yli kaikkien vallanpitäjien käskyjen läpi heidän mahtailevien seremonioidensa syvälle sisään heidän hakkaaviin valtasydämiinsä sisään heidän lastensa leikkikaluihin sisään aina heidän korkeimpiin arvoihinsa tanssia epäjärjestyksessä hajalle heidän järjestetyt rivinsä sisään jokaisen ihmisruumiin aivoon yli asevaakunoiden, yli upseerilakkien ja uniformujen potkien ranskalaista presidenttiä jalkoihin juosten ulos saksalaisen iänikuisen tupakkaholkin päästä ulos reaganin vaimon proletaaririntaliiveistä keskelle valtaeliitin pöyhkeitä penikoita tanssia heidän koppavuutensa, etuoikeuksiensa ympärillä, sisään heidän suihinsa niin etteivät he koskaan tule selviämään tulikokeesta vaan joutuvat orjien pelloille raakuuden keskelle nähdä heidät raatavan tehtaissa, tiskaajina baareissa nähdä heidän hoipertelevan pilvessä ja kännissä halvoissa huoneissa nähdä heidän jonottavan sosiaalitoimistojen pitkissä jonoissa tanssia pulputen hujanhajan vakoilusatelliittien ympärillä sisään atomikäyttöisen sukellusveneen hehkuviin mäntiin sisään ihmisten arvopapereilla ladattuihin tallelokeroihin ulos kaikkiin vertaimeviin arvopapereihin yli kaikkien pinottujen kultaharkkojen tanssia palaen jokaisen taktisen suunnitelman päällä maanalaisen väestön kiduttajia toljottavien silmien eteen ajaa kaikki palavat taivaankappaleet läpi heidän silmiensä koko se kuuma valo läpi heidän mielihyvänsä ja ruokansa tanssia huitoen sisään brutaliteettien panssariaivoihin sisään kaikkien vallanpitäjien varjeltuun omaisuuteen tanssia karjuen alas jokainen heidän ostamaansa taideteos maanrakoon jokainen nautinto jonka he kohtaavat levittää hehkua ja liekkejä kaikkiin sodanjohtoihin sillä minä sanon sinulle, kuu on täysi tänään yhtä täysi kuin silloin kun kiinalaiset runoilijat joivat sen alla pienissä huviveneissä järvillä tuhansia vuosia sitten, samaan aikaan kun uupuneet maanviljelijät makasivat kaksinkerroin kylmissä savimajoissa ja odottivat sarastusta ja taivaankappaleet loistavat yhtä kirkkaina kuin silloin kun sapfo makasi yksin kaivaten kuun siltaa meressä samaan aikaan maalaisten härkien maatessa rauhassa ja märehtien talleissa samaan aikaan kun jossain idässä vanha loppuun palanut soturi seisoi yksin ihmeissään ja hädissään ja lumoutuneena ja katsoi ylös ja tunsi kohdanneensa mahtavan kokoavan voiman hän ei koskaan pystyisi selvittämään kaikkea luotua niinpä hän aivan hiljaa meni kotiinsa nauttimaan viiniä ja minä sanon sinulle, tänä yönä minä olen tanssinut pitkin pakkasesta liukasta tietä koiran puutarhassa säestäessä minua. (Teoksesta Kirjeitä yöstä päivään, 1981) Syntynyt 1935, asuu Kööpenhaminassa. Lean Nielsen kirjoittaa suoraa, rehevää ja rehellistä kieltä tapahtumarikkaasta elämästään. Hän kasvoi isättömänä sisälähetyshenkisessä kodissa, ja kävi raskaissa töissä nuoresta lähtien. Hän kuvaa avoimesti juopotteluretkiään, masennuskausiaan ja avioliittokriisejään. Vahvinta tarinaa kertovat hänen kaksoiskirjansa, “Lapsirunoja” Barnedigte ja “Poikarunot” Drengedigte (1979-80), joissa Lean Nielsen pelkistetyin vedoin piirtää työläispojan muistikuvia niin, että aistimukset ja tuntemukset istuttautuvat lukijan ihon alle. 20 Peter Laugesen Tapahtumisen polte Etujoukot Etujoukot? Kas kun ei etuportaat. Kapitalismin, teollistumisen ja tuotannonkehittelyn malli Runous on aika-lainen, aina, uusi yhteiskunta on ikivanha. Me OLEMME keksineet sen, kauan sitten, ja me keksimme sen jatkuvasti uudelleen. Me olemme hyvin yksin sen kanssa mitä meillä on yhteistä. Taide on yksinäisyyden yhteisyyttä kuten kieli. Se tulee aina kuulostamaan fraasilta - sen takia että se On fraasi. On taiteen julistettu tarkoitus sitoa ne monet yksinäisyydet yhteen, luoda kieli sille olennaiselle, joka on meille yhteistä - mutta sanat ovat kuin myrkytettyjä allergisia, ne ovat kaksinaisia, aaltoina kutsuu logiikka niitä maanis-depressiivisiksi, äkkiä ylös äkkiä alas - paikalle samaan aikaan kahtena, jotka molemmat pitävät toisensa poissa, skitsofreenista. Oireet hoidetaan lääkkeillä. Työpaikka on pyhä lehmä - jos ei mikään ulkoinen, vieras voima päätä siitä, mitä ihminen tekee päivän ja yön tilassa, on PIRU irti, ja on pelättävissä, että ihmiset ryhtyvät itse päättämään tekemisistään. Pakkotyö on parempi sana sille, jota poliittiset puolueet kutsuvat työllistämiseksi. Vavisuttava pelko joutilaisuuden kasvusta. JUMALAN ja VOITON kone on pidettävä käynnissä, muuten ei kukaan järkevä vastuullinen ihminen solmioineen, harmaine pukuineen ja urheilukenkineen kykene ennustamaan kuka huomenna omistaa ja mitä. “Omaisuus on varkautta,” sanoi Proudhon, eräs anarkismin isovanhemmista - ja kukaan ajatteleva ja tunteva ihminen ei pysty tästä lauseesta kiemurtelemaan eroon. Tämän takia uhrataan niin suuria ponnisteluja ihmisen ajattelun ja tuntemisen estämiseksi. Ei ainakaan ajattelua ja tuntemista yhtä aikaa! Silti ajattelu ja tunteminen kuuluvat yhteen, inspiroivat toisiaan arkipäivän elämyksissä, joita kaikilla on - ja josta saattaa seurata mitä ihmeellisimpiä asioita, kun kaikki keksivät, että muillakin on elämyksiä kaiken aikaa. Sen takia varkaita kiinnostaa saada suljetuksi SELLAINEN reservaattiin “taiteena” tai “seksinä”, jotka jälkikäteen, pienissä rasioissa, luonnollisesti muuntuvat esineiksi, joita jokainen kunnon kansalainen tunteet ja ajatukset liekaan sidottuina siisteissä karsinoissaan voi katsella kiinnostuneella vastenmielisyydellä ja suu auki päätään pudistellen “pornona” tai “avantgardena” Koko organismi koko organismi ruumis protestoi liikaa tietämistä vastaan määrättyyn suuntaan käyttökelpoista määrätyllä tavalla määrättyyn tarkoitukseen ruumis ei ikinä unohda lasta itsessään ennen kuin siitä tuli aikuisen omaisuutta koodien takana aivan kielen ihon alla kuin logiikan varjo huutaa hulluus puhuvat esineet ne moittivat ja haistattavat laille ja järjestyksellä ja vain se joka on voimakas uskonsa puutteessa pystyy hölkkäämään ja marssimaan pitkin teitä joilta kukaan ei enää näe yhtään mitään tahkoava kiven ja betonin pauhu tuulessa ja sateessa asfalttipinnalla jonka puhdas idiotismi väärentämätön looginen kieroutuneisuus on liisteröinyt maan päälle iltapäivällä kuuntelin neljän varpusen istuntoa pensaassa pihalla ja ne juttelivat varmaankin siitä ettei ollut enää mitään joka ihmetyttäisi heitä siellä menee yksi niistä ne sanoivat istukaa vaan ei hän meitä kuitenkaan näe hän menee muoviseen pesäänsä sähköisten pistokkeiden todellisuuteensa valiuminsa viinansa ja mielenvikansa pariin stereonsa orgasminsa nojatuolinsa ja sätkiensä keskelle menee kotiinsa sähkötuolissa jonka huutoa hän ei kuule hän ei muni munia vähät hänestä antaa hänen vain mennä kotiinsa Not Fade Away Dan Turéllin muistolle Veri kuplii ihon pienissä tulivuorissa. Pimeydessä kuoleman pienet valot täyttyvät uusilla esipuheilla. Lukijan tuoli on tyhjä. Kirjeiden virta on pysähtynyt. —Roskilden kentän reunalla sinä seisot muovikassit jaloissa kalpeana kuin klovni ja lainaat Trocchia: The endless tundra which is all there is to explore. CAIN´S BOOK, eräs niistä raamatuista joka nietostuu vuosien kinoksiin. Sinulla oli taskussa uusia runoja mutta kansa halusi niitä, jotka he tunsivat. Jälkeen päin näin sattumalta shekkisi junanvaunussa. Se oli suurempi kuin minun, ja meitä oli kolme sitä jakamassa. Mutta takanasi seisoi joku valmiina pihistämään sen kaiken. Takanasi korppikotkat. Vatsat kurnivat. Ruumislinnut Eddasta, ahnaat jäytävät kalmankalpeat mielipuolet, etumiehet ja takamiehet, pensassaksilla leikatut veronnyhtäjät, pikkumaisen kateelliset vaanimassa, odottamassa: Kompastuuko hän, kuoleeko hän? Väristys lävisti aakkosen ja se vavahti ikään kuin sitä olisi vasaroitu avohaavaan suhinalla suoraan Kravusta. Ulkona mudassa seisoi Paracelsus ja hakkasi Buddhaa selkään. Ei aivan sitä mitä Herman Hesse olisi halunnut nähdä. Myöhemmin saapui taksi neonvaloissa taivaalta ja kaarsi alhaalta paikan ylitse. Kaikki siinä vilkkui. Torvi huusi be-poppia tädin hauvan tökätessä tassunsa levyyn ja kultainen matto kasvoi kunnes kuljimme läpi ikimetsän vastasyntynein silmin. —Me olisimme istuneet yhdessä 30 vuoden päästä television edessä tai mikä sen nimitys silloin onkaan ja katselleet läpi whiskyn ja savun lepattavan oven 60 vuotta takaisin päin kaikkea sitä mitä kukaan meistä ei enää pysty muistamaan. Peter Laugesen on syntynyt 1942 Kööpenhaminassa. Hänen esikoisensa ilmestyi vuonna 1967, ja sen jälkeen häneltä on julkaistu 42 runoteosta sekä laihempi pino proosaa. Hän on muun muassa kirjoittanut Akseli Gallen-Kallelasta vuonna 1992. Dan Turell´in tapaan hän on erittäin anarkistinen, kokeileva ja omavarainen sanankäytössään. Siinä missä Dan Turell lähti pidemmälle leikkelemään sanaa ja virtaamaan sitä, Peter Laugesen keskittyi kontrolloimattomaan viestintään, salakuljettamaan omaa viestiään suoraan vastaanottajan ihon alle. Olen lukenut sellaisen arvion, että kaksi merkittävintä sanan käyttäjää Tanskan maalla olisivat Henrik Nordbrandt ja Peter Laugesen, mutta en olisi näin yksitoikkoisen tosivarma itse. Laugesen on tunnustetusti saanut viettinsä situationisteiltä, jotka 60-luvun alusta viljelivät tapahtumakulttuuria akselilla COpenhagen-BRuxelles-Amsterdam työnimellä COBRA. Lähtökohtana oli tilanne, vallankumouksellinen tilanne, josta tilanne ryöstäytyi ennalta-arvaamattomaksi tapahtumaksi. Laugesen vieraili usein Pariisissa tuohon aikaan. Olen itsekin tavannut muutamia samaan suuntaan ajautuneita taiteilijoita, kuten Sven Malvin, ruotsalainen Fluxus-taiteilija, jolla oli aina oltava alaston sinfoniaorkesteri paikalla, ja sitten Jörgen Nash, joka on hyvin vaikuttava ja kovakourainen tanskalainen anarkisti Ruotsissa. Selvittyään Cobran puremasta Laugesen lähti omille teilleen ryhtyen esittämään omaa itseään ilman byrokraattisen taidelautakunnan raatikatselmuksia. Hän on pyörryttävä tekijä lavalla. Hänen sanomansa on nihilistinen, kyllä, mutta sydämistyessään hän hakkaa jopa valtakunnan poliittisen koomikon Glistrupin, joka pääsee otsikoihin istumalla potalla matkalla linnaan veronkavalluksista. Tanska on hyvin “joviaali ilmiö”. Peter Laugesen on ennen kaikkea tanskalaisen puhekielen mestari, mikä tekee hänestä välittömästi konservaattorin. Hänen tuotantonsa muistuttaa samassa määrin Tapahtumaa kuin Dan Turell´n; se mikä tapahtuu tässä, se tulee toistumaan ylihuomenna, ensi viikolla, vuoden päästä, kenties aina. 21 Dan Turèll Se on liikaa! mies Ei ole helppoa Usein suurimmalle osalle ihmisistä menee kaikki yli hilseen ja he pysähtyvät kesken arkipäivän kiireitään koska ei ole helppoa olla he kun on niin paljon ongelmia jos vain ne muut osallistuisivat vähän enemmän ja jos niissä olisi vähän enemmän potkua niin ei olisi aina pakko itse hoitaa sitä kaikkea ja ehtiä joka paikkaan Ei ole helppoa ja aina kun iskee sellainen mieleen niin on tehtävä kuin vanha guruni Kalim Rimbo´ch kerran sanoi minulle korkean vuoren huipulla Himalajalla: silloin on kokeiltava vaihtaa itsensä jonkun toisen kanssa on valittava valokuva arkipäivän-elämää-Tanskassa Rikkaiden-albumista ja kuvitella millaista on olla asianomainen ajatella millaista on olla esimerkiksi Yksinhuoltajaäiti Ei ole helppoa olla Yksinhuoltajaäiti Silloin asuu sellaisessa kaksiossa atriumtalossa Taastrupissa tai Brøndby Strandissa julkisella asumistuella ja kaikki naapurit ovat myös Yksinhuoltajaäitejä, tai siirtolaisia eikä koskaan saa tilaisuutta livahtaa kotoa sillä lapsethan ovat koko ajan ja vaativat kaiken huomion ja tuolla uunin päällä on vieläkin valokuva miehestä jonka kanssa lapset pantiin tulemaan ja jonka kanssa kuvitteli että syntyisi jotain todellista mutta joka ei edes viitsi tulla lapsiaan tapaamaan eikä ole niiden kanssa edes viikonloppuisin ja aina yksin ajatuksineen ja tunne kuin kävisi tyhjäkäynnillä ja kun vihdoinkin onnistuu saamaan naapurinmuorin katsomaan niitä yhdeksi illaksi ja pääsee vähän ulos kylille ja näkee jotain uutta ja tapaa uusia ihmisiä ja kun ei kerrankin saavu kotiin yksinään niin heti kuullessaan lapset joutuu kundi paniikkiin ja pakenee ikkunasta tai sitten hän laskee voivansa vain tulla ja naida ja kadota koska kaikkihan tietävät Yksinhuoltajaäiti on helppo hoito Ei ole helppoa olla Yksinhuoltajaäiti Ja jos se vihdoinkin onnistuu että tapaa kundin ja pitää hänestä ja ymmärtää mistä toinen puhuu ja pidellään toisiaan kädestä ja katsellaan toisiaan silmiin tuntematta itseään Ghita Nørbyksi ja Ebbe Langbergiksi Nordisk Filmin komediassa eikä hän pelkää lapsia ja ne pitävät hänestä ja kysyvät itse että voivatko kutsua häntä Isäksi ja suunnitellaan kesää yhdessä kahdeksan päivää etelässä ja ensimmäistä kertaa ollaan yhdessä aamusta iltaan vain mies nainen ja lapset JA SITTEN eräänä aamuna kirje kumahtaa sisään postiluukusta kirje sen kundin vaimolta joka kertoo sen olevan naimisissa ja heillä on neljä lasta Herlevissä eikä avioero käy eikä sen sovi tulla enää ja kun tuo kirje saapuu silloin ei ole helppoa olla Yksinhuoltajaäiti Mutta ei ole myöskään helppoa olla se postinkantaja jonka on pudotettava se kirje postiluukkuun Postinkantajalla on aavistus mitä siinä seisoo sillä postinkantaja tietää mitä kadulla tapahtuu Postinkantaja on nähnyt sen kundin ajavan pois niin monena aamuna pienellä piskuisella vihreällä Peugeotillaan Postinkantajalla on aavistuksensa ja hän haluaisi niin mielellään säästää Yksinhuoltajaäitiä moiselta mutta hänen on pakko hoitaa duuninsa ja pudotettava kirje sisään tai homma kaatuu hänen perheensä niskaan 22 ja postinkantaja aloitti duunin aikoinaan hilpeästi vihellellen ja iloitsi kirjeiden tuomisesta ihmisille mutta jälkikäteen hänelle on tullut huono omatunto siitä hänestä tuntuu ettei hän tuo ihmisille muuta kuin paskaa hänestä tuntuu että kaikki on vain mainosta viereisen supermarketin trikiinillä-lastatuille ale-kotleteille tai poliittista propagandaa tai karhuja ikkunakirjekuorissa idioottimaisia postikortteja Mallorcalta että Aurinko paistaa ja viini on halpaa ja minä asun sen ikkunan takana joka on ruksattu siihen hotelliin joka on postikortin kuvassa ja postinkantajasta tuntuu ettei mikään näistä tee ketään voimakkaammaksi tai viisaammaksi tai iloisemmaksi ja kun on kerran katsonut silmiin sitä mitä työkseen jakaa niin ei ole enää helppoa jakaa mitään ja postinkantaja katselee kateellisena ikkunanpesijää joka seisoo putsaa ruutuja korttelissa tien vastakkaisella puolella ja toivoo olevansa hän mutta ei ikkunanpesijälläkään ole helppoa seisottava siinä kymmenen metrin tikkailla ja tasapainoteltava pesuaineen ja rätin ja vesisangon kanssa joka säällä eikä se edes ole siinä pahinta mutta kaikki ne kuumat ja halukkaat laiminlyödyt esikaupunkien kotirouvat jotka ikävystyksissään vain odottavat vieteltävää ikkunanpesijää ja heillä on kaikki se aika jota ei Yksinhuoltajaäidillä ole ja ikkunanpesijä saattaa törmätä kymmeneenkin sellaiseen aivan tavallisena työpäivänä ja vain harvat miehet kykenevät sellaiseen ei ole helppoa olla ikkunanpesijä Eikä ole helppoa olla edes lehdenmyyjä Ulospäin se näyttää kovin helpolta: lehdet kasassa tiskillä ja ne maksavat suurin piirtein sen saman on vain raahattava ne paikalle ja asiakkaat sanovat kuitenkin itse minkä lehden haluavat mutta kun sitten seisoo tiskin takana niin ei voi olla kurkistamatta niihin lehtiin eivätkä ne sisällä mitään muuta kuin väkivaltaa ja murhaa ja inhottavuutta ja tulee tunne kuin ne tartuttaisivat ja levittäisivät synkän väkivallan ja murhan ja inhottavuuden ilmapiirin johon menee aina mukaan ei siis ole helppoa olla lehdenmyyjäkään mutta ei ole helppoa asiakkaallakaan, tulla sisään lehdenmyyjän eteen ja valita niiden väkivallan ja murhan ja inhottavuuden erilaisista nimikkeistä kun mitään muuta ei ole saatavilla eikä ole helppoa lehtimiehelläkään, etsiä väkivaltaa ja murhia ja inhottavuutta joka päivä koska se on ainoa mitä ihmiset jaksavat lukea ja hyvin usein ei väkivaltaa ja murhaa löydy ja on mentävä ulos kaupungista löytämään niinkin paljon kuin siirtotyöläisten puukkotappelu ei ole helppoa ei ole edes helppoa saada asuntoa nykyään vallitsevan keinottelun takia ei ole helppoa olla asuntokeinottelija Ekstra Bladetin tonkiessa alaa ei ole helppoa olla Ekstra Bladet kun B.T. kilpailee otsikoista ei ole helppoa olla B.T. näiden typografien armoilla ei ole helppoa olla typografi näiden ammattiliittojen armoilla ei ole helppoa olla ammattiliitto tämän Sosialidemokratian kanssa ei ole helppoa olla Sosialidemokratia tämän hallituksen kanssa ennen vanhaan voi ainakin ruveta huoraksi tai katupojaksi ellei muusta selvinnyt mutta nyt on vallalla niin kutsuttu vapaa sukupuolimoraali ja siitä seuraa että kaiken maailman rikkurit tulevat ja pöyhittävät markkinoita alihintaan tai ilmaiseksi eikä silloin ole helppoa olla enää edes huora ei ole helppoa olla Jehovan Todistaja ja seisoa kadunkulmassa “Vahtitorni” ja “Herätkää” kainalossa anovin katsein ja sitten Pelastus Armeija marssii ohi pitkin vastapäistä jalkakäytävää tuubineen ja rumpuineen ja trumpetteineen ei ole helppoa kellään ja ne jotka ovat alimpana ja tekevät raskaan likaisen arkisen duunin ne ajattelevat usein että on se varmaan helppoa niillä jotka ovat tuolla ylhäällä niillä joita näkee televisiossa ja jotka venyttelevät juorulehtien parrasvaloissa mutta ei ole heilläkään helppoa ei ole helppoa olla Frank Sinatra ja astua lavalle Las Vegasissa jysärin nuijiessa takaraivossa yrittäen muistaa sanat lauluun “Yes Sir That´s My Baby” mafiosojen odottaessa tuliaseineen kulisseissa ei ole helppoa olla Muhammad Ali ja huomata heräävänsä yöllä kättelemään itseään sanoen “Me olemme the Best” ei ole helppoa olla hittilaulaja esiintymässä Nustrupin Seuraintalolla ja huomata että sataa kaatamalla ja on sumua eikä yöllä ole ainuttakaan lentoa kotiin eikä perheen luo pääse tänään joten paikalliseen lähetyshotelliin jossa Raamattu piirongin laatikossa ja silti kääntyä yleisön puoleen charmikkaasti hymyillen ja laulaa “Säästä pieni hymysi sadepäivään” Ei ole helppoa olla Mogens Glistrup ja vaipua uneen eikä koskaan olla oikein varma että kun herää ollaanko kansankäräjillä vai kotona Horserødissä ei ole helppoa olla edes Kuningatar Margrethe ei koskaan sallia itselleen tirskumista tai rehellistä kiroamista sen arvoinen kuningaskunta tuskin on Ei ole helppoa olla kukaan ja koska ei ole helppoa kellään niin käy usein niin että SE ON LIIKAA äkkiä SE ON LIIKAA yhdelle sun toiselle postinkantajalle tai aseman kantajalle tai popmuusikolle joka on muuten aina hoitanut hommansa mutta äkkiä ei enää selviä siitä ja päässä naksahtaa poikki niin SE ON LIIKAA äkkiä kaikki muistuttaa yhtä suurta vainohulluuntunutta yhteisholhousta läpi koko elämän on vain tullut tuupatuksi sisään ja ulos koulusta toiseen ja työpaikasta toiseen muiden malliin aina on joutunut pokkaamaan ja kaivamaan kuvetta ja sanomaan kiitos joka neljäs vuosi on päässyt laittamaan ruksin lipukkeeseen eikä muutenkaan koskaan kukaan kysy mielipidettä on vain oltava sosiaalitunnus tykinruokaa vaalikarjaa Tasapäistettynä jonoon siitä ja mahtavinta mitä siitä kaikesta saa on 8 päivää Mallorcalla ja äkkiä se on vain ihan LIIKAA eikä sitä jaksa enää sitä saa vainohulluuskohtauksen sen tietää siitä että ne hakevat mustissa sadetakeissaan aikaisin aamulla sen tietää siitä että saksalaiset vaanivat konekivääreineen naapuritalon katolla ja minä hetkenä tahansa postiluukusta kolahtaa pommi kaikki romahtaa ja sitä voisi juosta kirkuen lähimmän yökapakan baarimikon luo ja kertoa hänelle kaikki surunsa ja vaivoituksensa kaksitoistavuotiaasta lähtien ja sen tekisi heti siinä paikassa ellei tietäisi sen olevan LIIKAA baarimikolle sillä toisinaan se on LIIKAA toisinaan se on LIIKAA ja tuntuu kuin kaikki ruoka pakastealtaissa olisi myrkytettyä ja tuntuu kuin asevarustelu jatkuisi kaiken aikaa enemmän ja enemmän pommeja ja enemmän ja enemmän väkivaltaa enemmän ja enemmän seksiä ja vähemmän ja vähemmän rakkautta ja poliitikot vain puhuvat ja puhuvat ja toisinaan sitä ei enempää kestä tuntuu kuin koko maailma koostuisi yksinäisistä ja alkoholisteista ja narkomaaneista ja tuhotuista ja vainotuista ja ihmisistä jotka eivät hekään saa siitä selvää ja äkkiä saattaa itse sokean vihanpidon vallassa juosta päättömästi ensimmäiseen vastaantulijaan stiletti ojossa kadun kulmassa ja porata se sisään kun ei sitä kestä enää kun toisinaan tämä kaikki on ihan LIIKAA toisinaan kaikki on ihan LIIKAA toisinaan kaikki kaikki kaikki kaikki on liikaa! Josephine Baker Dan Turèll Jens August Schaden jälkeen vastaani tuli toinen hyvin tanskalainen runoilija Dan Turèll. Hän asui Vesterbrossa, Kööpenhaminassa, ja kulki pitkin Istedgadea lierihattuineen kuin jokin Don Quijote. Tapasin hänet kerran tai pari, hän oli hyvin kaoottinen ja etäinen yksityishenkilö, samaan tapaan kuin Ulf Lundell Tukholman Söderissä. Divareista löysin Dan Turèllin kirjoja sekä tanskaksi että englanniksi, ja tunnistin hänet hyvin tietoiseksi omantiensä kulkijaksi. Toiset kirjoista oli kirjoitettu käsin horjuvalla käsialalla, toiset kirjoituskoneella kuin monisteet, toiset taas painettu tyylikkäästi kuin “kirjat”. Dan Turèllin (1946-1993) tuotanto on yhtä suurta räjähtämistä. Hän eli vain 47-vuotiaaksi, ja aivan kuin hän olisi sen aavistanut, oli hänellä kiire. Tuotanto käsittää (vähintään) 90 nimikettä, joista 30 syntyi viidessä vuodessa 1969-1974. Hänen itsensä omaksuman elämänkerran mukaan hän aloitti happamena avantgardistina ja lopetti iloittelevana populistina. Hänen tuotantonsa alkuvaihe kulkee rinta rinnan veriveljensä Peter Laugesenin kanssa: yhtä aikaa he aloittavat julkaisemalla pieniä nopeita kokeilevia underground kirjoja sekä suuria monipolkuisia overground kirjoja. Jälkimmäisiin luettaneen Dan Turèllin trilogia “Vaihtuvan täyteyden ja tyhjyyden alueet”, 1970, “Muodottomasti pyörivät liikkeet”, 1971, ja “Käsikirjoituksia mistä tahansa”, 1971; fragmenttimaisia pikkutekstejä, suuria helposti luettavia puherunoja ja tekstileikattuja (cut-up) kokeiluja. Täysin mahdoton teos on vuonna 1972 ilmestynyt 400-sivuinen “Viimeinen näytös sulavien sähköisten lasivalokuvien yli lentävien aikakoneiden räjähtävien peilitemppujen tajuttomista transsikuvista”, joka on kirjoitettu lähestulkoon abstraktina scifinä. Lopullinen kokeilu, mahdoton pääteos. Tämän jälkeen laajenee tuotanto teossarjoiksi, joista ensimmäinen on Feuilleton-sarja, seuraava “Riimi ja loru” -sarja (josta tyypillinen teoksen titteli on Onkel Danny´s drivende dansende dirrende dinglende daskende dryppende danske dåsedigte, 1974), huipentuen Space Cantos-sarjaan, josta kunniakkaana aloituksena päiväkirjamainen, kaoottinen ja painava “Manjana, ihon pupillien läpi lepattava loputon laulu”, 1973. Jo seuraavana vuonna ilmestyy Manjanan kaksonen, “Karma Cowboy” - hillitöntä fluxusta ja tajunnanvirtaa, joka vuosituhannen lopulla ehti neljänteen painokseen. Varsin mainittava teos on niin ikään “Kaksoiskirjoitus”, Dobbeltskrift, 1973, jonka Dan Turèll kirjoitti yhdessä Peter Laugesenin kanssa. 80-luvulla Turèll jatkaa näistä samoista raameista rikosromaaneilla, jotka paikoittuvat Vesterbron ja Frederiksbergin ei-kenenkään-maille. Kaksi hänen suurista inspiraattoreistaan, William Burroughs ja Lou Reed, eivät ole kovinkaan kaukana rikosten ja epäiltyjen listalta. Murhakirjojen myynti ja uusintapainokset pitivät Dan Turèllia varsin pätevästi leivissä koko 80-luvun. Jos Kööpenhaminalla olisi istukka, niin istukan kartalla havaitsisi selvästi liikettä ja meteliä siellä missä runoilija Dan Turèll liikkuu. Sillä vaikka hän edesmeni vuonna 1993, niin hänen hahmonsa on kaikille kööpenhaminalaisille tuttu, ja hänen cafénsa on aina in. 23 Klaus Høeck Systeemi transsissa Vuonna 1938 syntynyt Klaus Høeck aloitti kirjoittamisen vuonna 1966 vaikealla teoksella Yggdrasil. Tammi. Kivi. Yggdrasil. Tippuva. Kulta. Myrskyn Salamaparaabeli. Kaupunkeja. Peltoja. Nimiä. Toisella puolen. Multaa. Puunlehvistön Norsunluu. Jumala. Uhraus. Arkkityyppinen Muistaminen. Laulu. etäinen. Tanssi. Alku. 70-luvun alussa hän julkaisee viisiosaisen teoksen Matkat (Rejse I-V), joka osoittaa hänen olevan ainoa systeemirunoilija, mitä 60-luvusta jäi jäljelle. Matkat sisältää kertovaa, harhailevaa runoa löytöretkeilijöistä, matkailijoista, vuoristokiipeilystä ja filosofiasta, mutta aika ajoin kokonaisuus livahtaa kokeilevan matemaattisen kielen, tajunnanvirran ja matemaattisen kielen tasolle. Varsinaista matkustamista käsittelee osa Omega (1973), joka alkaa pohjoisnavan valloituksella: “Kolmen vuosikymmenen vaikeuksien, kuoleman ja kärsimyksen jälkeen saavuttanut Maailman lopun. Kaikki tuulet tuulevat etelästä. Pohjoista ei ole. Mitään ei ole.” Sen jälkeen siirrytään korkean ilmanalan seikkailuun Nanga Parbatille, Kanchendjungalle, Cho-Oyu´lle, Annapurnalle, K2´lle, ja viimein Everestille maailman katolla. Korkeammalle, yhä korkeammalle. Eikö tämä koskaan lopu tämä tanssi huipuilla. Ei pysähdytä ennen kuin ihmi sen henki on suistunut alas. Poljem meko aina itsemme verille kotkankynsien välissä. Entä rakkaus? Se pystyy ruokkimaan henkeä vain kivulla. Ja vain kiihdyttääkseen tanssia eteenpäin. Seuraavaksi matka jatkuu Apollo avaruusaluksella “korkeammalle, yhä korkeammalle”. Maan kadotessa näkyvistä kieli rupeaa kangistumaan, ilmaisut lyhenevät, ja lopulta kielestä tulee pelkkää koodia, jossa kirjaimilla on oma lukunsa. Myöhemmin 70-luvulla Klaus Høeck siirtyy poliittisempaan kielenkäyttöön, jota yhä ennalta määrätty muoto kuitenkin sitoo. Ulrike Marie Meinhof ilmestyi 1977, Dylan Forever 1979, ja Topia tai Che Guevara vuonna 1978. Viimeksi mainitussa käytetään sonettimuotoa kaksi kertaa neljä ja kaksi kertaa kolme riviä: Eteenpäin. Poikki näiden ruispeltojen jotka kipunoivat kuin pyhättö. Sinun kätesi vir ittää auto radion; Holmboen jousi kvartetto, olisiko se kahdeksas täynnä salaista kärsimystä? - Ohituksia. Valkoisia viivoja. Taka peili. Sinä ohitat oman elämäsi. Vuonna 1995 ilmestyi yhtä monumentaalinen manifestaatio, yli 400-sivuinen runokokoelma 1001 runoa (1001 digt), joka muodosti neljä vuotta kattavan almanakan pyhä- ja syntymäpäivineen, kuolinpäivineen, astronomisine tietoineen, kulttuurillisine ja poliittisine sunmuine materiaaleineen. ja siellä puutarha grilli mustana intiaani kesästä kuin robert ja kobsenin veis tos - nokinen hopeafolio rauta kuivasprii miten ihanaa me tafysiikkaa ja alkemiaa täällä lihan muun tamiseksi ja sielun ainakin runon tässä athanorissa Klaus Høeck on kirjoittanut yli kaksikymmentä runoteosta, joista muodostuu merkillisen merkittävä kokonaisuus, johon paneutuminen vaatii sekä intomieltä että kärsivällisyyttä. Paikka paikoin runot antautuvat lukijalle mielellään ja tapahtuu tavattomia kirkastumisia, mutta pahimmillaan sidottu koodi panee runon konttaamaan, jolloin lukija kaivaa nahkaruoskansa esiin vaatekaapin takaa. Vuonna 1988 ilmestyi Lukas O´Kechin runoteos, joka käsitti yli 200 sonettia joista suurin osa liittyy katoliseen messuun ja kärsivään Jeesukseen. Kirjainjärjestystä vaihtamalla todelliseksi tekijäksi ymmärrettiin kuitenkin Klaus Høeck. Klaus Høeck esiintyi edellisen kerran KIRJO-lehdessä vuoden 2000 numerossa 3 runolla Paratiisiomena - Hai T´ang, jota hän väitti Marko Polon löytämäksi. Minä lähden Kuubaan unelmieni maahan jossa kansa on ottanut vallan eikä yksikään suuryritys voi valjastaa poutapilviä taivaalta. Ei maanpakolaisuuteen ei loikkariksi asbestinpolttamille rannoille, vaan keinolla millä tahansa kotiin siihen älylliseen isänmaahan jolla on tahto ddddd eeee ffff gggg hh ii pei mmmmmmm nnnn oooooooooooooo ana rrrrrrrrrrrrrrrrrr ssss aeaeaeae sä ne agaavet, jotka kukkivat etäisissä pei leissä mielen takimmaisessa kolossa, uusi nirvana uusi Topia kullakin oma postimerkkinsä. 80-luvun puolella Høeck heittäytyy entistä totaalisemmin matemaattisiin ja tietokonepohjaisiin muotoihin systeemirunoudessaan. Vuonna 1985 ilmestynyt kokoelma Koti (Hjem) oli 600-sivuinen järkäle, jota saattoi käyttää kotona vaikka kirjahyllyn tukena. 24 Matkat -teoksen selityksistä löydän lukusarjojen ja diagrammien seasta muutamia mielenkiintoisia sanavirityksiä: aurinko auringompi auringoin kuu kuu´umpi kuuin taivas taivaampi taivain silmä silmämpi silmin käsi kädempi käsin sydän sydämempi sydämin lintu linnunpi linnuin sanan sananpi sanoin kieli kielempi kielin maailma maailmampi maailmoin Shakin perimmäistä olemusta etsimässä Jorma Kekki Usko puhdistaa Motto: “Shakki ei ole mitään, mitä vain opiskellaan. Shakissa ei pelkkä työ auta, sillä shakki on kuin äidinkieltä, se on opittava tarpeeksi nuorena ja tarpeeksi hyvin, muuten sitä ei voi ymmärtää niin syvältä kuin maailman kärkipelaajat ymmärtävät.” Oheinen Antti Pihlajasalon esittämä ajatus taannoisessa Suomen Shakki -lehdessä laittoi minut katsomaan itseäni peilistä. Onko minulta jäänyt huomaamatta jotain oleellista rakkaan harrastukseni syvimmästä olemuksesta? “Äidinkielen ymmärtämisen” takeena Pihlajasalo pitää artikkelissaan rankingluvun suuruutta, aivan kuin valkoiset miehet kummastelevat tummaihoisten sukupuolielimien kokoa. Niinkuin tiedämme, vahvuusluvulla arvioidaan pelaajan kykyä onnistua vastustajan matittamisessa, ei muuta. Mitä enemmän voittoja, sitä suurempi luku. Mutta, mutta - shakkipeli ei ole mikään Haagin sotatuomioistuin, jossa hävinneelle sanotaan, että sinä olet syyllinen. Uskokaamme siis naisia: koolla ei ole väliä! Vain voittajat muistetaaan? “Kyllästyttyäni” vuodesta toiseen kartuttamaan joukkue-SM-sarjan kultamitalikantaani (7 kpl eli enemmän kuin kenelläkään toisella) havahduin miettimään, onko shakissa muitakin elementtejä kuin voittaminen. Shakkiturnaushan on kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa pelisalissa vaikuttavat henkilöt muodostavat yhteisen energiakentän. Maailman Shakkiliiton tunnuslausekin kiteyttää: “Gens Una Sumus” (Olemme yhtä perhettä). Nappuloiden liikkuminen ruuduista toisiin on vain jäävuoren näkyvä osa, eikä pelien lopputuloksia pidä liikaa korostaa. Kuten laulussa lauletaan: “Rakastuin mä luuseriin.” Mistä johtuu tämän päivän maailmassa ylenpalttinen voiton ja suurten palkintojen ihannointi? Voittamisen ja häviämisen välinen erohan on toisinaan kuin se kuuluisa veteenpiirretty viiva. Nykyiset huipputason shakinpelaajat (Bobby Fischeristä lähtien) ovat valitettavasti unohtaneet pelin keksijän alkuperäisajatuksen, kun tämä riisinjyvävertauksellaan epäsuorasti vinoili kuninkaalle, ettei kaikkea mitata rahassa. Ehdotankin, että ammattipelaajien elintason takaamiseksi otettaisiin laajemmin käyttöön ruotsalaisen Ulf Anderssonin nauttima taiteilijaeläkemalli. Näin shakkivirtuoosit voisivat suhtautua laudan tapahtumiin leikinomaisemmin, ilman jääkiekko- ja nyrkkeilypiireistä tuttua hampaiden kiristelyä. Usein kysytään, onko shakki tiedettä, taidetta vai urheilua? Itse olen pelaajaurani varrella kokenut erilaisia olotiloja shakin parissa. Nuorempana urheilullinen kamppailuhenkisyys oli etusijalla, mutta myöhemmällä iällä suhtautumiseni peliin on painottunut filosofiselle, jopa uskonnolliselle tasolle. Shakkikilpailu on kuin ihmisen sielunvaelluselämänkaari pienoiskoossa. Joka toinen peli valkeilla, joka toinen mustilla - ikäänkuin Jin ja Jang. Kuka heittää ensimmäisen kiven? Shakissa - sääntöjen mukaan - sen tekee valkea. Suomalainen rockikoni Ismo Alanko pelottelee kristikansaa Taiteilijaelämää-levyllään seuraavasti: “Pelipöytä kaatuu painostansa, kuningas putoaa ruudustansa.” Ihmettelen suuresti, miten hän on uskaltautunut kalastelemaan näin syviin vesiin. Kuten hyvin tiedämme, Raamatun Jumala ja shakin Jumalatar Caissa ovat maailmankatsomuksiltaan täysin eri linjoilla. Siinä missä kristityt syntisäkkiä raahatessaan vapisevat ikuista kadotusta peläten, antaa Caissa hullunmattiinkin joutuneen lajinharrastajan yrittää uudelleen. Tulevaisuuden näkymiä Kuinka erottaa huippupelaaja harrastelijasta? Elämässä ja shakissa on aina tarvittu ladunavaajia ts. henkilöitä, jotka kykenevät kehittämään asioiden välisiä merkityssisältöjä metafyysisellä tasolla. Maailmankaikkeus laajenee, miksei myös pelaajien ymmärrys. Insinöörit kehittelevät Deep Fritzin kaltaisia shakkiohjelmia ihmisen pään menoksi. Seuraavaksi suunnitelmissa lienee tietokone, joka pystyy purskahtamaan itkuun kesken kauniin viulukonserton. Molemmilla väreillä absoluuttisesti parhain siirroin pelatun kamppailun teoreettinen lopputulos kiinnostaa ihmiskuntaa. Homosapiensin kapasiteetti ei todennäköisesti riitä ratkaisemaan mysteeriä, mutta tietokoneiden kehittyessä shakkipelin “tuomio” lähestyy. Joku koiranleuka on ennustanut, että toteutuessaan ratkaisu lopettaisi pelaajien kiinnostuksen shakkia kohtaan. Itse en moiseen ajatukseen yhdy, sillä eihän auton keksiminenkään vähentänyt juoksukilpailujen suosiota. Intialainen sananlasku toteaa: “Shakki on meri, josta hyttynen voi juoda ja johon norsu voi hukkua.” Tervetuloa mukaan hukkumaan! Istun bussissa Yritän olla Istun bussissa yhtä mittaa nyin mekkoa, hipaisen nenää, sijaistoimintoja ettei tarvitsisi vain tuijotella. Hyppään pois kuin jänis maa ottaa aina vastaan siihen voi sentään luottaa. Saarnaaja myy Jeesusta bussipysäkillä ei kappaleina minulle, kiitos, hänet on jo kertaalleen lävistetty, se on täytetty, sekin. Ja ne ovat jo täällä, hitaat aamut, kumarat hartiat, paaden paino sylissä, katkera murska suussa. Yritän ihan turhaan olla tyyni kuin viilipytty cool as a cucumber haron vahaa hiuksiin tungen hakaneuloja takinrintamukseen mutta sormet tarttuvat tähtipölyyn ripottelen sen päälleni nostan vihreän maljan Lorcalle ja Liukkoselle minun tukkani palaa kuin pensas tuntemattomat sanovat kadulla päivää täällä siihen riittää kun katsoo silmiin ja hymyilee minä vihellän Kwai-joen siltaa silloin ne kiusaantuvat jos ne ovat poikia tai ilahtuvat jos ne ovat koiria tai tunnistavat melodian. Eija Komu Sadun sielut meren yllä Ib Michael: Prinssi. Nemo 2002. 292 s. Tanskalaisen Ib Michaelin Prinssi on upean monitasoinen romaani. Se on kuin poikien seikkailukirja, mutta samalla hienostuneen herkkä ja vivahteikas, runollinenkin. Päähenkilö Malte, 12-vuotias pikku prinssi on merenrannalla sijaitsevan täysihoitolan kesäpoika vuonna 1912. Hän ei kuitenkaan ole kertoja, vaan kertojana toimii enkeli, kuollut merimies, joka kuvaa itseään ja kaltaisiaan myös ”demoneiksi, haamuiksi, pahanhengiksi, kadotetuiksi sieluiksi”. Tämä luo kirjaan kauniin lintuperspektiivin, mutta myös mahdollisuuden nähdä pintaa syvemmälle. Romaani käsittelee siis myös maagisia ja mystisiä aiheita. Michaelia on usein verrattu Latinalaisen Amerikan maagisen realismin taitajiin. Prinssiä lukiessa tulee pikemminkin mieleen H. C. Andersen tai peräti Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Michael on itse sanonut hakevansa innoitusta Pohjolan omasta maagisen realismin varastosta, kansantaruista. Niissä maagisuus on osa arkea. Se on yksi tapa pukea tuntematon ulottuvuus tarinoiden muotoon. Prinssi on nimeään myöten sidottu satujen maahan, kuitenkin myös arkisiin yksityiskohtiin, jotka Michael kirjaa erityisen taitavasti. Malten elämän suuri käännekohta tapahtuu, kun hän löytää rannalta meren tuoman ruumisarkun, jossa on tuntematon ruumis, kapteeninlakki ja valokuva hopeakehyksineen. Romaanin toinen käänne tapahtuu, kun täysihoitolaan saapuu ranskaa puhuva vieras, herra Sjarles, joka viettelee täysihoitolan nuoren piikatytön. Kolmas romaania rakentava elementti on kertojan elämäntarina, joka on päättynyt jo 70 vuotta aiemmin. Michael pyrkii luomaan uudenlaista aikakäsitystä. Hänen mukaansa nykyhetki ei ole aikaa. Romaanissa liikutaan menneisyyden, lähimenneisyyden ja tulevaisuuden välillä liukuvin siirtymin. Kertoja, kuollut merimies edustaa ajattomuutta. Hän edustaa myös jatkuvuutta, sillä merimies joutuu siirtymään erilaisten eläinten nahkoihin. Aave kertojana on lähes käsittämätön ilmiö aikaan sitoutuneelle ihmiselle. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta sitä ihailee ja siitä haaveilee. Erityisen tärkeää kirjassa on valo, sen nautinnollinen aistittavuus. Pohjoisen ihmiset kaipaavat ennen kaikkea valoa. Meillä on erityinen suhde aurinkoon. Kesällä meren autius, valkoisina hohtavat dyynit ja valo ovat autiomaata, johon ihmisillä on kuitenkin pysyvä kosketus. Se on fantasiamaailmaa, jonne kaipaamme talvella kaamoksen keskeltä ja joka mahdollistaa päätähuimaavat kangastukset. Michael julkaisi esikoisensa vuonna 1970, jolloin sosiaalirealismi eli kulta-aikaansa. Hän ei kuitenkaan tyytynyt vallitsevaan tyyliin, vaan kirjoitti jo silloin rehevän runollista proosaa. Hänen tuotannossaan on aina ollut merirosvoja, aarteita, salattuja puutarhoja. Lukija on päässyt aina pitkälle matkalle ajassa ja paikassa. Suomessa Michaelin teoksista tunnetuin on sukutrilogia Vaniljatyttö, Kahdestoista ratsastaja ja Kirje kuulle. Prinssi on hieno jatko tälle sarjalle. Se on unenomainen ja keveä, mutta loistelias romaani, jonka maailmasta ei henno siirtyä omaan arkeensa. Pia Hyttinen 25
