1 Ajatonta totuutta Annika Ester Maresia Wisława Szymborskan

Ajatonta totuutta
Annika Ester Maresia
Wisława Szymborskan vuonna 1993 julkaistu runo kokoelmasta Loppu ja alku, otsikoitu
yksinkertaisesti Jotkut pitävät runoudesta, on runoilijan pohdinta runouden suosiosta
nykymaalimassa sekä runouden merkityksestä sekä yleisesti että henkilökohtaisesti. Runo
kutsuu myös lukijan pohtimaan omaa suhdettaa runouteen. Nobel-palkinnonkin voittanut
Szymborska käitteli runoissaan hyvin tärkeitä ja laajalti ajankohtaisia teemoja arkisella
kielellä. Puolalainen Szymborska oli minulle vielä tuntematon hänen vastikään kuollessaan,
mutta lyhyessä ajassa olen tutustunut hänen tuotantoonsa ja kokenut sen erittäin helposti
lähestyttäväksi, kiinnostavaksi sekä taidokkaasti kirjoitetuksi.
Szymborskan runokokoelmaa selaillessani runo Jotkut pitävät runoudesta kiinnosti ja
ihastutti minua kaikkein eniten, sillä se käsittelee minulle itselleni hyvin tärkeää aihetta,
runoutta. Olen lukenut ahkerasti erilaisia runoja ja huomannut, että runoudessa on tiettyjä,
universaaleja teemoja. Muun muassa rakkautta, vihaa, kuolemaa, iloa ja surua käsitteleviä
runoja on suurin määrin, mutta olen vain harvoin lukenut runoutta ja runouden tärkeyttä
käsitteleviä runoja. Tätä suurta puutetta olen itsekin yrittänyt korjailla omilla luomuksillani,
mutta Szymborskan kaunis ja kuvailussaan täysin onnistunut runo oli ilo löytää, analysoida ja
yrittää ymmärtää.
Runo on rakenteeltaan erikoinen – säkeistö säkeistöltä runon puhuja purkaa runon otsikon ja
analysoi tarkasti jokaisen sanan tarkoitusta. Ensimmäinen säkeistö on hyvin lyhyt, vain yhden
virkeen mittainen: ”Jotkut – / eli eivät kaikki.” Nämä yksinkertaisilta näyttävät ja kuulostavat
kaksi säettä ovat kuitenkin sisällöltään rikkaita. Heti ensimmäisen sanan jälkeen on
ajatusviiva, joka merkitsee jonkinlaista taukoa ajatuksenjuoksussa tai puheessa. Runon
puhuja pysähtyy pohtimaan käyttämänsä sanan merkitystä, ja tulee lopulta jokseenkin
pessimistiseen tulokseen. Jotkut-sanahan olettaa, että aina on niitä, joita runous ei viehätä.
Puhujan äänensävyssä voi havaita pettymystä, joka vaikuttaa vahvasti lukijan omaan
tulkintaan.
Minulle lukijanakin tämä puhujan pettymyksellinen havainto on hämmentävä. Otsikko on
mielestäni positiivinen, sillä huokuttelevan otsikon vuoksi kiinoistuin runosta alun perin.
Pystyn itse samaistumaan noihin ’joihinkin’, jotka otsikossa mainitaan. Mutta jo
ensimmäisessä säkeistössä huomaan, ettei puhuja ala keskustella runoudesta tai ylistää sen
1
kauneutta – sen sijaan puhuja tarttuu lingvistiseen pikkuseikkaan ja osoitta minulle lukijana,
että on ihmisiä, jotka eivät pidä runoudesta. Olen aina rakastanut runoja, ja ehkä siksi en osaa
kuvitella, miten tai miksi joku ei voisi pitää runoudesta.
Runon aloittavan lyhyen mutta puhuttelevan säkeistön jälkeen on lyhyt tauko ennen toista
säkeistöä, jossa puhuja jatkaa jotkut-sanan analysointia: ”Ei enemmistö, vain jotkut.” Jos
ensimmäinen säkeistö oli runoudesta pitävälle lukijalle yllättävä, toisen säkeistön alku on
miltei lohduton: runoudesta pitävät ovatkin vähemmistö. On kuin yhtäkkiä meidän runoista
pitävien täytyisi puolustaa itseämme ja yrittää perustella, miksi pidämme runoista. Puhuja
onnistuu tekemään runoista pitävistä vieraita, outoja ihmisiä. Koska tämän runon yleisö on
varmasti runoista pitävä, Szymborska onnistuu erittäin taitavasti käyttämään suorasanaista ja
sävyltään pettynyttä sekä kylmää puhujaa herättämään voimakkaita tunteita lukijoissaan. On
kuin lukijoiden, runoista pitävien, olisi pidettävä puoliaan muulta maailmalta ja turvattava se
vähäinenkin lukijakanta, joka runoilla on.
Luulisi, etteivät runojen viholliset lukisi paljonkaan runoja. Koulu on kuitenkin oppilaille
epämieluinen paikka siinä mielessä, että siellä joutuu tekemään paljon sellaista, jota ei halua
tai joka ei kiinnosta. Itse olen huomannut, että runouden analyysi äidinkielentunneilla ei ole
aina ollut kaikille herkkua. Puhuja huomaa tämän myös, eikä laske koululaisia mukaan
niihin, jotka pitävät runoudesta. Mielestäni puhuja on oikeassa, mutta ei sen vuoksi, ettenkö
uskoisi, että koululaisia kiinnostaisi oikeasti runous. Runous saa ja runouden tulisikin
kiinnostaa kaiken ikäisiä, eihän runoutta tarvitse aina analysoida pilkkuja myöten
ymmärtääkseen sanoman. Valitettavasti kouluissa on kuitenkin paljon niitä, jotka kokevat
runouden ajanhukaksi – ehkäpä siksi, kuten puhujakin huomauttaa, että runouden opetus
kouluissa voi olla väkinäistä: ”niissä on pakko”. Runouden ymmärtämisen iloa on vaikeaa
kokea painostavassa ilmapiirissä.
Runoista pitävien vähyyttä korostetaan vielä kerran toisessa säkeistössä: ”ja runoilijat, / on
heitä ehkä kaksi tuhannesta.” Runoja lukevia saattaa olla vähän, mutta runoja kirjoittavia on
vielä vähemmän. Omakohtaisesti koen tämän hyvin todeksi. Monet nykyajan taitavimmat
sanataiteilijat löytyvät musiikin maailmasta. Minulle on yhä vaikempaa lyötää uusia
runoilijoita, joista pitäisin, mutta laulujen sanoittajat ovat vieneet sanataiteen uudelle tasolle.
En väitä, että sanoittajat olisivat nykypäivän runoilijoita, sillä mielestäni runoja ja laulun
sanoja ei saa sekoittaa keskenään. Tästä huolimatta sanataide musiikin muodossa on tuottanut
2
hyvin merkityksellisiä ja itselleni tärkeitä lauluja, ja mikä tärkeintä, tuonut lyriikan hyvin
lähelle nykymaailmaa.
Runon puhuja on nyt käynyt läpi otsikon ensimmäisen sanan, ja sitä tehdessään nostanut
esille tärkeitä teemoja ja vahvoja tunteita. Kolmannessa säkeistössä puhuja käy kiinni otsikon
toiseen sanaan, ’pitävät’. Säkeistön rakenne on hyvin samalainen kuin ensimmäisessä
säkeistössä: pitävät-sanan jälkeen on ajatusviiva, joka taas tuo fyysisen tauon runon kululle
sekä aikaa miettiä, mitä ’pitää’ voisi tarkoittaa puhujalle. Sävy on taas hieman kyyninen, kun
puhuja ottaa kaiken arvon ja lämmön pois pitää-sanasta. Vaikka sanalla ’pitää’ ei yleisesti
ajatellakaan intohimoista eikä edes todella tunteikasta suhtautumista johonkin asiaan, sanalla
on kuitenkin positiivinen ja lämmin konnotaatio. Puhuja kuitenkin poistaa tämän. Hän tekee
hyvin systemaattisen listan asioista, joista yleensä pidetään, muun muassa lihaliemestä,
kohteliaisuuksista, sinisestä väristä, vanhasta kaulahuivista tai koiran silittämisestä. Jokainen
listan säe loppuu sanaan ’pidetään’ – tämä on passiivimuoto verbistä pitää, joka tekee myös
pitämisen toimesta passiivisen, onton ja loppujen lopuksi merkitsemättömän. Myös sanan
jatkuva toisto on kohosteista: se tekee pitämisestä tavallisen, arvottoman tunteen.
Kolmannessa säkeistössä esitellyt pitämisen kohteet ovat kaikki myös melko neutraaleja
asioita, joihin ei liity paljon ylitsevuotavia tunteita tai joita kohtaan ei erityisesti tunne paloa.
Puhujan sävystä tulee hyvin sarkastinen, sillä kaikenlaisista asioista voi aina vain ’pitää’.
Puhuja asettaa runoudesta pitämisen samalle tasolle kuin lihaliemestä pitäminen. Runoutta
arvostaville ja rakastaville tämä on lähestulkoon loukkaus, sillä lyriikka on minulle ja
varmasti muillekin runouden ystäville aivan eri tasolla kuin lihaliemestä pitäminen.
Viimeinen säkeistö on säemäärältään pisin, kuuden säkeen mittainen. Säkeistö alkaa tuttuun
tapaan otsikon kolmannen sanan, ’runoudesta’, toistolla, jonka jälkeen on ajatusviiva: tämä
luo taas paussin ja ajattelutauon säkeistön ensimmäisen säkeen ja lopun säkeistön välille.
Toisessa säkeessä puhuja ei kuitenkaan lähde purkamaan sanan tarkoitusta tavanomaisella
kyynisellä taikka pettyneellä sävyllään, vaan esittää retorisen kysymyksen: ”mutta mitä se
oikein on?” Tämä kysymys on monella tapaa hyvin yllättävä. Ensinnäkin, vaikka runon
puhuja ei aina välttämättä ole runoilija itse, uskon runoilijan aina tavalla tai toisella puhuvan
runojensa kautta. Tässä runossa käsitellään runoutta, joka on varmasti Szymborskalle
itselleen sydäntä lähellä oleva aihe ja teema. Sen vuoksi on yllättävää, ettei Szymborska
omassa runossaan – riippumatta siitä, onko Szymborska itse runon puhuja vai ei – kykene
purkamaan runo-sanaa.
3
Purkamisen sijaan puhuja esittääkin, hyvin taktisesti, kysymyksen lukijalle. Lukija on
yllättynyt siitä, ettei puhuja osaa määritellä runoutta. Puhuja kuitenkin haastaa lukijan
yrittämään samaa eli selittämään, mitä runous on. Tämän vuoksi retorinen kysymys on myös
toisella tavalla yllätävä: minäkään lukijana en osaa vastata tuohon kysymykseen. Luulen sitä
helpoksi ja kuvittelen, että on mahdollista määritellä runous. Molièrein näytelmässä Porvari
aatelismiehenä filosofianopettaja antaa päähenkilö Herra Jourdainille seuraavanlaisen
tunnetun määritelmän runoudelle: kaikki se, mikä ei ole proosaa, on lyriikkaa, ja kaikki se,
mikä ei ole lyriikkaa, on proosaa. Vaikka pystynkin nimeämään runolle ominaisia piirteitä,
huomaan, etten minäkään runon puhujan tavoin pysty koskaan selittämään tarkasti, mitä
runous on. Runous on uskomattoman monipuolista, minkä huomaan itsekin vasta puhujan
esittäessä retorisen kysymyksensä. Siksi päädyn aina Herra Jourdainin filosofianopettajan
määritelmään, sillä proosa on helppo tunnistaa ja paljon mutkattomampaa määritellä kuin
runous. Täten kaikki, mikä ei ole proosaa on runoutta – ja kuten huomaan, paraskin
määritelmä jää todella laajaksi.
Sen jälkeen, kun lukija on tuloksetta yrittänyt määritellä runoutta, puhuja kertookin: ”Monta
epävarmaa vastausta / on jo annettu tuohon kysymykseen.” Vaikka sana ’epävarma’
viittaakin pessimistisesti siihen, ettei kelläkään ole varmuutta runouden pohjimmaisesta
merkityksestä, olen lukijana kuitenkin huojentunut. Itse en onnistu antamaan tyydyttävää
määritelmää, mutta on tavallaan rohkaisevaa tietää, ettei sellaista välttämättä edes ole. Se
merkitsee, etten ainakaan itse runoja rakastavana epäonnistunut määrittelemään runoutta,
koska se onkin lähestulkoon mahdoton tehtävä. Mutta mikä tärkeintä, puhujan huomautus
osoittaa, että runous on ja pysyy omalla tavallaan mysteerinä, sillä sitä ei voi määritellä
tyhjentävästi.
Paradoksaalisesti määritelmän puute silti luonnehtii runoutta. Koska runoutta ei onnistuta
rajaamaan, runoudesta tulee hyvin vapaa. Taide on vapaata, mutta monelle muulle
taidemuodolle voidaan asettaa jonkinlainen raja tai melko tarkka luonnehdinta. Esimerkiksi
näytelmät ovat riippuvaisia vuoropuhelusta, jaettu näytöksiin ja kohtauksiin, ja ne ovat
tyyliltään yleisesti ottaen joko komedioita tai tragedioita. Runoudella ei tällaisia rajoja ole.
Runouden määritelmän epäselvyydestä huolimatta runous on edellen hyvin rakastettu ja
monille tärkeä taidemuoto. Kuten runon puhujakin aivan lopuksi toteaa: ”Mutta, minä en
tiedä, en tiedä ja kuitenkin pidän / siitä kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta.” Puhuja
mainitsee itsensä esimmäisen kerran, ja tietämättömyydellään puhuja tuo itsensä minun,
4
lukijan, tasolle. Minä ja puhuja olemme samassa veneessä, yhtä tietämättömiä ja epävarmoja
mutta silti yhtä riippuvaisia runoudesta – tämä on hyvin rohkaisevaa, varsinkin jos mieltää
puhujan itse Szymborskaksi. Siinä tapauksessa Szymborska hyvin nöyrästi alentuu runoilijan
asemastaan pelkäksi runoista pitäväksi ihmiseksi, lukijoidensa tasolle. Hän inhimillistää
itsensä ja tekee itsestään aivan samankaltaisen kuin kenestä tahansa muusta.
Vaikka sanojen ’en tiedä’ toisto vahvistaa täydellistä tietämättömyyttä ja ymmärryksen
puutetta, puhuja kuitenkin korostaa, ettei tällä ole väliä – hän kuitenkin pitää runoudesta.
Tämän merkitys on, ettei kaikkea aina tarvitse pystyä määrittelemään tai ymmärtämään niin
että siitä voisi pitää. Taiteissa yleensä on paljon tulkinnanvaraisuutta, ja vaikka lukija tai
katsoja yrittäisikin ymmärtää taidetta, käsitys tulee aina olemaan subjektiivinen. Jos meidän
tulisi ymmärtää asioita pitääksemme niistä, emme välttämättä pitäisi yhtään mistään. Lisäksi,
koska ymmärtäminen on subjektiivista, kaikkien ymmärrys taiteesta olisi erilainen,
minkäänlaista yleistä määritelmä eri taidetyyleille ei koskaan saataisi.
Puhuja tekee hauskan sanaleikin käyttäessään sanaa ’pidän’ sanoessaan: ”ja kuitenkin pidän /
siitä kiinni”. Hän on jo aiemmin runossa purkanut pitävät-sanan, ja lukijaa hämätäänkin
uskomaan, että tietämättömyydestään huolimatta puhuja silti ’pitää’ runoista. Pitää-motiivi
kuitenkin saa aivan uuden merkityksen, sillä puhujan lause jatkuu ja tarkentuu seuraavassa
säkeessä – eräänlaista säkeenylitystä siis käytetään hyväksi. ’Pitää’ ei enää tarkoitakaan
samaa kuin ’tykätä’, vaan puhuja kertoo pitävänsä runoudesta kiinni. Tämä hyvin
kinesteettinen kuvaus on mielenkiintoinen, sillä runous on abstrakti käsite. Siitä ei
periaatteessa voi pitää kiinni, sitä ei voi edes nähdä. Toki kirjoitettua tekstiä voi nähdä, mutta
onko runous vain sanoja paperilla, vai jotain enemmän? Szymborskan runossa Sokeiden
suopeus puhuja hämmästelee, miten ymmärtäväisiä ja suvaitsevaisia sokeat ovat
kuunnellessaan runoa, joka on visuaalisuutta täynnä: ”Runon on pärjättävä yksin, / ilman
valoja ja värejä.” Runous kykenee tuottamaan erilaisia kuvia ja herättämään tunteita, mutta
yksin runous on vain abstrakti yleiskäsite kaikille niille teksteille, jotka koemme runoiksi.
Siihen ei voi tarttua, mutta silti puhuja pitää siitä kiini – tämä on selvästikin
määrätietoisuuden merkki, johon minäkin lukijana voin mutkattomasti samaistua.
Kielikuviltaan hyvin niukka runo päättyy vertaukseen: ”pidän / siitä kiinni kuin hukkuva
pelastusrenkaasta.” Puhujan määrätietoisuuden syy selviää pelastusrenkaan symbolin kautta.
Puhuja vertaa itseään hukkuvaan ihmiseen, joka pitää kiinni pelastusrenkaasta selvitäkseen.
Hukkuvan on pidettävä jostakin konkreettisesta kiinni pysyäkseen pinnalla, pysyäkseen
5
hengissä. Pelastusrengasta verrataan runouteen, mikä tekee runosta konkreettisen, pelastavan
esineen. Mikä tärkeintä, hukkuva on täysin riippuvainen pelastusrenkaasta, ja ilman sitä hän
on suuressa vaarassa kuolla. Kun runoudelle lisätään nämä piirteet, lopusta tulee äärimmäisen
koskettava. Puhuja kokee runouden pitävän hänet hengissä ja elävänä, mikä puolestaan antaa
ymmärtää, että runous on elintärkeää.
Tässä vaiheessa voidaan palata takaisin runon otsikkoon, Jotkut pitävät runoudesta. Runo
alkoi sillä huomiolla, että vain vähemmistö pitää runoudesta. Kolmannessa säkeistössä
pohdittiin pitämisen merkitystä, tai pikemminkin merkitsemättömyyttä. Runon lopussa on
kuitenkin selvää, että puhuja ei pelkästään ’pidä’ runoista – hän pitää runoista kiinni niin kuin
hänen elämänsä olisi runoudesta riippuvainen. Puhujalle runous merkitsee selvästikin
enemmän kuin lihaliemi taikka vanha kaulahuivi. Puhuja väittää, että jotkut pitävät
runoudesta. Entä sitten ne, jotka rakastavat runoutta puhujan tavoin? Ovatko he vieläkin
pienempi vähemmistö?
Lopussa fokus siirtyy taas lukijaan, ikään kuin kysyen lukijalta, kuin paljon tämä pitää
runoudesta. Vaikka olen yrittänyt määritellä runoutta, en ole koskaan pysähtynyt
ajattelemaan, kuinka paljon se minulle merkitsee. Se on minulle taidemuodoista rakkain, ja
on helpottavaa ajatella, ettei minun tarvitse tietää, mitä runous tarkoin sanoen on. Voin silti
olla siitä täysin riippuvainen ja ikään kuin pitää siitä kiinni ja turvautua siihen.
Szymborskan runo on päältäpäin yksinkertaisen näköinen, mutta rivien välistä löytyy paljon
mielipiteitä ja tunteita. Runon otsikossa on kolme sanaa, jotka puretaan yksi kerrallaan –
koko runon rakenne ja päällimmäinen sisältö koostuu vain näistä kolmesta sanasta. Runous
on sanataidetta, ja usein korostetaankin sitä, miten runon jokainen sana on huolella valittu
oikeaan paikkaan luomaan juuri sen tunnelman ja tarkoituksen, jonka runoilija haluaa tuottaa.
Jos Szymborska olisi lisännyt lauseen ’jotkut pitävät runoudesta’ johonkin runoon eikä olisi
purkanut sitä ollenkaan, lukija ei luultavasti olisi koskaan ymmärtänyt noiden kolmen sanan
potentiaalista syvyyttä tai tarkoitusta. Saadakseen kaiken mahdollisen irti otsikostaan
Szymborska käy joka sanan huolella läpi. Tämä jos mikä todistaa, että jokaikinen sana
runossa on kuin onkin tärkeä ja valittu hyvästä syystä. Tulkinnanvaraa on kuitenkin jätetty
yllin kyllin niille joillekin, jotka pitävät runoudesta ja haluavat sitä ymmärtää.
Minulle itselleni runous yleensä on kuin Szymborskan kuvaama pelastusrengas. Turvaudun
runouteen monissa elämäntilanteissa, sekä lukemalla niitä että luonnostelemalla niitä itse.
Koen myös, että ruonous on omalla rauhoittavalla tavallaan hyvin ajatonta. Mielestäni on
6
hyvin kaunista, että samat ilot, surut, kysymykset ja onglemat ovat edelleenkin ajankohtaisia
runoudessa. Kuvakieli ja rakenne saattaa vaihtua, muttei tematiikka eikä symbolismi muutu
paljon vuosienkaan saatossa. Ehkäpä juuri sen takia Szymborskankin kaltainen runoilija – jo
edesmennyt, eri kulttuurista tuleva ja eri kielellä kirjoittava – voi olla minulle läheinen,
puhutteleva ja tärkeä.
7
Jotkut pitävät runoudesta
Jotkut –
eli eivät kaikki.
Ei enemmistö, vain jotkut.
Jos koulut jätetään pois, niissä on pakko,
ja runoilijat,
on heitä ehkä kaksi tuhannesta.
Pitävät –
myös lihaliemestä pidetään,
kohteliaisuuksista ja sinisestä väristä pidetään,
vanhasta kaulahuivista pidetään,
koiran silittämisestä pidetään.
Runoudesta –
mutta mitä se oikein on?
Monta epävarmaa vastausta
on jo annettu tuohon kysymykseen.
Mutta, minä en tiedä, en tiedä ja kuitenkin pidän
siitä kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta.
8