Olen valmis uusiin avauksiin!”

lööppi
4 / 20 13 · S U OMEN AIK AK AU SLEHDENTOIMIT TA JAIN LIIT TO SAL RY
Aikakauslehtikuvan tutkija
HANNA WESELIUS, 41:
”Olen valmis
uusiin
avauksiin!”
sal-news
Tinkimätön. Sähäkkä. Rouhea.
Innovatiivinen.
Raflaava.
Ryhdikäs.
H u ­
mo­
ris­
t i ­
nen.
Iskevä.
Luonteva.
Yllät­
tävä .
sal:n
75-vuotisjuhlat
keskiviikkoiltana
26. helmikuuta 2014
hotelli Königissä Helsingissä
Juhlan yhteydessä pidetään myös
vuosikokous 2014
Lisätietoja asiasta myöhemmin, mutta laita päivä muistiin!
Uskottava .
I ts e va r m a .
Omaperäinen.
Mutkaton. Suunnitelmallinen.
Rohkea. Raikas. Oivaltava.
Muun muassa näillä sanoilla kuvailtiin Aikakauslehtikilpailu
Editin vuoden 2012 voittajia. Mitkä ovat sinun ja lehtesi* vahvuudet?
Tutustu sarjoihin ja osallistu Editiin 13.12. mennessä osoitteessa
www.aikakauslehdet.fi/edit Käyttäjätunnus on Edit2013.
*) Lehden kustantajan on oltava Aikakausmedian jäsen.
Ilmianna taidokas sallilainen!
– Ehdota Salli-palkinnn 2014 saajaa
SAL jakaa 26.2.2014 vuosikokouksessaan 10. Sallijournalistipalkinnon, jonka tarkoitus on nostaa alan
arvostusta ja jäsenten ammatillista identiteettiä.
Palkinnon suuruus on 1500 euroa.
Palkinto voidaan myöntää merkittävästä, mieleen
painuneesta tai keskustelua herättäneestä alan teosta, kuten jutusta tai juttusarjasta, kuvasta, kuvituksesta tai kuvasarjasta tai kirjasta tai kirjasarjasta.
Teko voi olla myös esimerkiksi lehti- tai konseptiuudistus tai innovatiivisen nettisovelluksen toteutus.
Palkinnon voi saada vain SAL:n jäsen tai työryhmä,
jonka enemmistö on SAL:n jäseniä.
Ehdotuksia voivat tehdä SAL:n yksittäiset jäsenet,
työporukat tai toimitusosastot.
Toimi näin
Lähetä kirjallinen ehdotuksesi perusteluineen ja työnäytteineen 31.12.2013 mennessä neljänä kappaleena.
Kirjoita kuoreen: Kaija Plit, SAL/Suomen Journalistiliitto, PL 252, 00531 Helsinki.
Heidät on jo palkittu
● Pam-lehden toimitus (2013)
● Tiede-lehden toimituspäällikkö Annikka Mutanen (2012)
● Viva-lehden toimituspäällikkö Veli-Matti Jusi (2011)
● Voima-lehden vastamainos­t yöryhmä (2010)
● Voltti-lehden toimitus (2009)
● Aikakauslehtityön professori Maija Töyry (2008)
● Talouselämä-lehden toimittaja Esko Rantanen (2007)
● Shakespeare-projektin
kustannustoimittajien
t ­yöryhmä (2006)
● Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpi (2005)
Lisää tietoa palkinnosta
Palkintotyöryhmän
puheen­johtaja Heidi Kalmari;
heidi.kalmari@bonnier.fi
SAL:n asiamies Kaija Plit;
kaija.plit@sal-info.org
tai puh. 050 439 4538
lööppi 4 / 2013 3
taina nyström
SUOMEN AIKAKAUSLEHDENTOIMITTAJAIN LIITTO
SAL RY:N JÄSENLEHTI
pääkirjoitus
20. vuosikerta
SAL ry.
Siltasaarenkatu 16 B
00530 Helsinki
puh. (09) 611 055
Puheenjohtaja
Hanne Aho
Asiamies
Kaija Plit
Toimistonhoitaja
Jaana Virtanen
jaana.virtanen@sal-info.org
Ilmoitushankkija
Erkki Hirvonen
puh. +358 50 5506172
erkki.hirvonen@jippii.fi
Painopaikka
Oy Fram Ab
Korsholmanpuistikko 37
65100 Vaasa
ISSN-L 1455-0032
24
On jo housussa
Pääministeri on huolissaan. Jyrki Katainen
pelkää, että ”moniarvoinen ja moniääninen”
media häviää Suomesta. Sivistysyhteiskunnankin tulevaisuus on vähän niin ja näin. Kun
hän puhui asiasta Sanomien yt-ilmoituksen
jälkeen, huolipoimuindeksi silmien välissä oli
merkittävä. Hienoa, Jyrki, että huomasit!
Nyt poliitikot eri puolueista kilvoittelevat
siitä, kuka ehti ensimmäisenä huolestua. Viestintäministeri Pia Viitanen kertoi
kuinka hienoa on, että Jyrkikin on
nyt huolestunut samasta asiasta,
kuin mistä hän on ollut huolissaan
”jo pitkään”. Suosionsa huipulla
keikkuva puheenjohtaja Juha Sipilä vuorostaan on huolissaan lehtitalojen vaikeasta tilanteesta ja levikkien laskusta. Alv:n
nosto oli tietenkin ”virhe”, eikä se ole ”tuottanut toivotulla tavalla”. Viitanen lisää yllätykseksemme, että kun vero on kerran säädetty,
niin sitä ei oikein enää voi laskea. Kun EU kieltää. Mutta: ”Jotain pitää tehdä.”
Ihan totta? Ai niinkö?
Tältä se tuntuu kun on jo housussa.
”Afrikassa asioille ja ihmisille
pitää antaa aikaa.”
Nyt sitten mietitään, miten jäljet siivottaisiin.
Monet talot panostavat digiin. 24%:n digialvin harmonisoiminen 10%:n paperialvin tasolle toisi hintoja reippaasti alaspäin. Kuluttajakäyttäytyminen muuttuu koko ajan, ja alv-ale
voisi sysätä sitä digitilausten suuntaan. On
myös puhuttu jakelutuesta postille. Siitä hyötyisi lehdistön lisäksi myös posti. Kyllä verorahoja voisi hullumminkin käyttää.
Entäs lehdistötuki? Sitä maksetaan Suomessa vain marginaalilehdille moniäänisyyden takia
0,5 miljoonaa vuodessa. Ruotsissa,
Norjassa ja Tanskassa summa on
suurin piirtein 50 miljoonaa euroa. Mutta onko suora tuki oikea ratkaisu?
Lobbaripuolella on ideoitu jopa ilmoitusmyynnin verohelpotuksia.
Valtion asettama lehdistöasiain neuvottelukunta pohtii asiaa ja on antamassa mietintönsä vuoden vaihteessa. Ainakin viestintäministeri odottaa sieltä ratkaisuja. Niin mekin.
”Jotain
pitää tehdä.”
3
5
6
12
18
22
24
28
30
31
sal news
pääkirjoitus On jo housussa
Millä natsoilla?
Sankarikuvaajia ja kadonneita sukkia
helmijuttu Suomussalmi minussa
miinaharava Toimittaja, tunnetko pilkkusäännöt?
Vapaana Afrikassa
juristipalsta Vuosilomalaki uudistui
kirja-arvostelu Niina Miettinen: Israel tyttö
valtuusto vastaa
kuva pekka holmström
Päätoimittaja
Hanne Aho
puh. 050 5254345
hanne.aho@otavamedia.fi
toimitussihteeri
Kaija Plit
kaija.plit@sal-info.org
Graafikko
Outi Kainiemi
Julkaisutyöryhmä
Mervi Ala-Prinkkilä,
Pekka Holmström, Marko
Korhonen, Arja Salakka
Kannen kuva
Ari Heinonen
Levikkien lasku ei tietenkään ole yksin arvonlisäveron syytä. Mutta keskustelu siitä sai
osaltaan ihmisten huomion kiinnittymään
lehtien hintoihin. Ja kun lehden tilaus on peruttu, kynnys sen tilaamiseen on noussut,
vaikka vero poistettaisiin. Temppu oli inhottava lisä jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa.
Lehdistön kurjistumisilmiö alkoi Amerikasta.
Levikit romahtivat nopeasti ja ihmisiä pistettiin lehtitaloista pihalle. Nyt tilanne on parempi. Levikkien lasku on tasaantunut ja jotkut levikit jopa nousseet.
Täytyy vain toivoa, että me tulemme pian
perässä. ●
Hanne Aho hanne.aho@otavamedia.fi
lööppi 4 / 2013 5
Millä
natsoilla?
teksti laura koljonen kuvitus outi kainiemi
Onko digitalisoituvan alan
pelastus nuori esimies?
T
oimitukset ovat perinteisesti olleet paikkoja,
joissa kokemusta on arvostettu. Kokemus on
synnyttänyt ammattitaidon ja sitä seuraavan arvostuksen. Ammattitaito on siirtynyt
seuraavalle polvelle, kun nuoremmat työntekijät ovat oppineet kokeneemmiltaan.
Erityisen tärkeää työssä pärjäämisessä on ollut työkokemuk-
6 lööppi 4 / 2013
seen perustuva hiljainen tieto.
Hiljainen tieto voi olla esimerkiksi tietoa kunkin toimituksen työtavoista.
Nyt ala on muuttunut, ja muuttuu koko ajan, nopeasti. Digitalisoinnin myötä mediat ja mediatalot ovat viime aikona tehneet
nuorennusleikkauksia toimitusten johdossa.
Nuorennusleikkauksilla lehdet
yrittävät selvitä digitalisoitumise­n ›
lööppi 4 / 2013 7
tuomista muutoksista. Mutta jos
toimituksen työnjohto korvataan
kokonaan nuorilla tekijöillä, uhkana on hiljaisen tiedon siirtymisen
katkeaminen.
Toimituksen esimiehenä toimimiseen kuuluu muutakin kuin
digitaalisten kokonaisuuksien
ymmärtämistä. Esimieheltä vaaditaan esimerkiksi henkilöjohtamisen taitoja.
Pahimmassa tapauksessa esimies
voi saada koko työyhteisön sekaisin.
Mediayrittäjä Ville Blåfield, 33,
on nuoresta iästään huolimatta
ehtinyt toimia esimiestehtävissä
jo yhdeksän vuotta. Viime heinäkuussa hän irtisanoutui Helsingin Sanomien kehityspäällikön
pestistä ja ryhtyi omaksi esimiehekseen.
Blåfieldin mielestä nuorten pomojen nousu alkoi ennen näitä
dramaattisia digisiirtymävuosia.
Hänen mielestään toimituksen
johdon nuorentumisen takana
on koko työelämässä tapahtunut
kulttuurinmuutos.
– Enää ei tehdä koko työuran
pituisia kaaria yhden työnantajan leivissä. Työuransa aikana voi
tehdä monta uraa. Se on avannut
mahdollisuuden siihen, ettei vastuutehtäviä tarvitse jakaa senioriteetin mukaan.
Vanhemmat työntekijät saatetaan ohittaa esimiestehtäviä jaettaessa, koska digisiirtymän
vuoksi uskotaan, että esimiestenkin tulee olla niin
sanottuja diginatiiveja.
Diginatiiveilla tarkoitetaan ihmisiä, jotka ovat
käyttäneet tietokoneita
koko nuoruutensa tai
vielä pidempään.
– Se on osittain järkevää ajattelua, mutta ei kuitenkaan ihan
täysin tyhjäksiselittävä perustelu,
Blåfield sanoo.
Blåfieldin mielestä esimieheydessä ei kuitenkaan ole kyse niinkään
iästä kuin kokemuksesta. Esimerkiksi sosiaalisissa taidoissa viisaus
karttuu kokemuksen myötä.
– Aivan varmasti en ollut hir­
veä­n hyvä esimies 25-vuotiaana.
Blåfieldin ensimmäinen esimiestehtävä oli toimituspäällikköys
Suomen Kuvalehden Mies-lehdessä.
Hän sai 24-vuotiaana vastuulleen
kolmihenkisen toimituksen.
Blåfieldin seuraava esimiehen
pesti oli Seurassa, jonka toimituspäälliköksi hänet pyysi Helsingin
Sanomista Seuran uudeksi päätoimittajaksi siirtynyt Jari Lindholm. Toiseksi toimituspäälliköksi valittiin kokenut toimittaja
Saija Hakoniemi Ilta-Sanomista.
– Lindholm oli tekemässä tuoteuudistusta, johon käsittääkseni liittyi sellainen ajatus, että yksi pomo
voisi olla eräänlainen villi kortti.
Blåfield on varma, että myös
moni toimituksen jäsen piti nuorta
toimituspäällikköä villinä korttina.
– Toimituksessa oli juuri tehty iso lehtiuudistus ja sitten sinne
vielä palkattiin tällainen vänrikki
Nappula.
”Hiljainen
tieto ei siirry
vallanvaihto­
seremonioina.”
Kaikki Seuran toimittajat olivat
vanhempia kuin Blåfield. Monet
heistä olivat työskennelleet lehdessä yli kaksikymmentä vuotta.
Blåfield huomasi nopeasti puutteensa. Etenkin lehden myyminen
ja irtonumeromyyntikilpailu oli
hänelle aivan uusi asia.
– Sain paljon tukea, mutta myös
aika suorasanaista koulutusta.
Minun annettiin ymmärtää, että
menepäs poika ensin opiskelemaan näitä hommia ja tule vasta
sitten opettamaan meitä. En kuitenkaan muista, että minua olisi
koskaan pojiteltu, vaikka kaikenlaista muuta testausta olikin.
Seurassa Blåfield kuitenkin huomasi pitävänsä esimiestehtävistä. Parin vuoden päästä hän siirtyi
Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimitussihteeriksi, esimieheksi ja lopulta kehityspäälliköksi.
Kehityspäällikköaikana Helsingin Sanomat vaihtoi formaattia
broadsheetistä tabloidiksi.
Blåfield veti Hesarin toimitukselle koulutuksia, joissa mietittiin, miten työ muuttuu tabloidin
myötä.
Myös Helsingin Sanomissa monikymmenvuotisen uran tehneet toimittajat haastoivat nuorta pomoa.
– He halusivat tietää, millä natsoilla myyn uutta tekemistä, ja
miten se on fiksumpi strategia
kuin se, mitä lehdessä on tehty
120 vuotta.
Toimittajien kanssa kiistely oli
Helsingin Sanomissa kuitenkin
toisenlaista kuin Seurassa.
– Kehityspäällikkönä minulla
oli jo kymmenen vuotta toimittajan kokemusta takana ja koin debatin muutenkin tasa-arvoiseksi.
Seuran väännöissä olin lähinnä
vastaanottajan roolissa.
Nuori pomo tarvitsee tukea kokeneemmilta esimiehiltään. Blåfield
sanoo, ettei olisi selvinnyt ilman
apua.
Korvaamattomin apu ei liitty-
8 lööppi 4 / 2013
nyt työn sisältöön vaan sosiaalisiin taitoihin.
Blåfield muistaa useita tapauksia, joissa kokenut kollega on antanut isällisiä tai äidillisiä neuvoja
siitä, miten jokin henkilöstöjohtamisen ongelma ratkeaa.
– Aina kun pomo vaihtuu, toimituksen sisäiset väännöt nousevat pintaan. Syntyy kaikenlaisia
valtataisteluita. Tilanne ratkeaa,
kun uusi pomo saa enemmistön tai
toimituksen mielipidevaikuttajien
luottamuksen. Siihen menee oma
aikansa, usein puolikin vuotta.
Esimiehen työ on varsinkin ensimmäisinä vuosina vaikeaa.
– Silloin on tärkeää, että joku
jolla on auktoriteettia sanoo, että
’hei, mä oon ollu tossa tilanteessa 18 kertaa’. Jo se rauhoittaa, kun
näkee, että se ihminen on pystyssä.
Ongelmia seuraa varmasti, mikäli toimituksen vanhempien jäsenien näkemykset ohitetaan,
olivatpa seniorit sitten rivitoimittajia tai esimiehiä.
– Kokematon nuori voi tulla toimitukseen henkseleitä paukutellen, kuuntelematta toimitusta ja
sen hiljaista tietoa. Siinä voi helposti ajautua rajuunkin konfliktiin työyhteisön kanssa.
Blåfieldin mukaan hiljainen tieto siirtyy parhaiten epämuodollisten henkilökohtaisten suhteiden
kautta.
– Ei se tieto ainakaan vallanvaihtomemoina siirry.
– Paitsi, että nyt joudun heti
pyörtämään sanomisiani, sillä
Hesarissa oli joillakin osastoilla
tapana, että kun työnjohdollisessa
asemassa oleva työntekijä jäi eläkkeelle, hän piti koulutuksen tai luennon jälkeenjääville. Mutta se on
poikkeus, koska eläkkeelle jääminen on niin dramaattinen hetki.
Siinä luento ehkä toimii.
Hiljaisen tiedon siirtyminen
perustuu usein yksinkertaisesti
toimituksen jäsenten työn lomassa käymiin keskusteluihin.
›
lööppi 4 / 2013 9
Myös kirjankustannuspuolella digitalisoituminen on muuttanut
työtä rajusti.
Oppimateriaaleja tuottavassa Sanoma Prossa työskentelee
noin 200 henkeä. Henkilöstön
keski-ikä on 43 vuotta. Kolmasosa
työntekijöistä on toimituksellista henkilöstöä, eli muun muassa
kustannustoimittajia, tuottajia ja
graafikoita.
Sanoma Pron pääluottamusmies Tomi Sihvo, 48, muistaa, milloin hän tajusi maailman
muuttuvan.
Vuonna 2007 Sihvo oli töissä
kustannusosakeyhtiö Tammessa.
Kustantamolla oli menestynyt äidinkielen oppikirjasarja alakoululaisille.
Erään nelosluokkalaisille tarkoitetun kirjan luvun aiheena
oli mielipidekirjoitus. Esimerkki
kertoi polkupyöretkellä olevasta pojasta. Kesken matkan pojan
piti tarkistaa kartasta, miten hän
pääsisi perille. Poika pysähtyi puhelinkopin kohdalla ja alkoi selata puhelinluettelon karttasivuja.
Pojan harmiksi joku oli repinyt
karttasivut pois. Tästä kiukustunut poika kirjoitti paikallislehteen
asiasta mielipidekirjoituksen.
– Havahduin siihen, että
10-vuotiaille äidinkielen kirja oli
lähinnä historian kirja, Tomi Sihvo muistelee.
– Ennen tehtävän läpikäymistä oppilaille piti selittää, mikä on
puhelinkoppi, puhelinluettelo ja
mitä olivat luettelon karttasivut.
Kirja oli tullut markkinoille vuonna 2002, mutta viisi vuotta myöhemmin se oli jo vanhentunut.
Sihvo sanoo, että ainakin oppikirjamateriaalipuolella ajan
muutosten mukana pysyminen on
elinehto.
– Enää ei riitä, että sinnittelee mukana. Sellaista vaihtoehtoa
ei ainakaan ole, että pysyttäisiin
paikallaan.
Muutoksen vauhti on nyt niin
10 lööppi 4 / 2013
nopea, että monien on jo vaikea
pysyä mukana.
Sihvo muistaa Tammesta toisenkin tapauksen.
Vuonna 2009 talon kokeneet
kustannuspäälliköt alennettiin ja
myöhemmin alkaneiden yt-neuvotteluiden jälkeen heidät lopulta
irtisanottiin.
Sanoma Pron pääluottamusmiehenä Sihvon tietoon on tullut
yksittäistapauksia, joissa nuoren
ihmisen valinta tiimin vetäjäksi
on aiheuttanut ongelmia.
– Problematiikkaa saattaa syntyä, kun nuoria nostetaan ohi kokeneempien kollegoiden. Olen
ollut mukana keskusteluissa, joissa on käyty läpi vaikeita asioita.
Nuorempi esimies vastaan konkari on vaikea asetelma. Usein tällaisiin tilanteisiin liittyy kokemus
arvottomuudesta.
Sihvo sanoo silti vierastavansa iästä puhumista. Ikä ei hänen
mielestään korreloi suoraan esimiehen tärkeimmän ominaisuuden, viisauden, kanssa.
Silvon mukaan pomon ei tarvitse olla 55-vuotias, jotta hän voi
antaa kollegalle hyviä neuvoja.
– Ei ikä kerro kokeneesta työtekijästäkään mitään. Hän voi yhtä
hyvin olla todella katkera tai sitten kääntänyt kaikki työelämän
myrskyt edukseen.
Sihvon mielestä kokemus ei tule
iän myötä. Kokemus tulee kokemuksen myötä.
Esimiehen yhtenä tärkeimpänä
ominaisuutena Silvo pitää kykyä
kehittyä.
– Silloin on mahdollista, että jos
ihminen nostetaan esimieheksi
vaikka 25-vuotiaana, 40-vuotiaana hän voi olla aivan huippu.
Sihvo muistuttaa, ettei sekään
välttämättä ole helppo tilanne,
jos alainen on esimiestään osaavampi.
– Minulla on koulumaailmatausta ja sama kehityskulku on tapahtunut siellä. Oppilaat saattavat
olla joissakin asioissa, vaikkapa sosiaalisen median käytössä, paljon
tietäväisempiä kuin opettajansa.
Valokuvaajien työtavat muuttuivat
vuosituhannen alussa, kun filmille kuvaamisesta siirryttiin digitaaliseen kuvaamiseen.
Vaikka journalistinen työ ei
vielä muuttunut digikameroiden
myötä, työvälineiden muuttuminen oli monelle kuvaajalle shokki.
Otavamedian valokuvaaja Pekka Holmström, 38, sai ensimmäisen kerran digikameran käteensä
kymmenisen vuotta sitten vähän
ennen kuin aloitti opiskelun Tampereen yliopiston kuvajournalismin linjalla.
– Minulta jäi siis väliin kaikki
se turhautuminen, joka aiheutui
uusista, keskeneräisistä työvälineistä. On varmasti ollut piinaavaa kuvata uudella tekniikalla,
joka on tehnyt huonompaa jälkeä
kuin filmi.
Holmström palkattiin valokuvaajaksi Otavamediaan vuonna
2007. Talon valokuvaajat olivat
siirtyneet digikameroihin kaksi
vuotta aikaisemmin.
Niinä vuosina lehtitaloista katosi filmille kuvattuja valokuvia
käsittelleiden valokuvalaboranttien ja kopistien ammattikunnat.
– Monet kuvaajat olivat olleet
heidän kanssaan eräänlaisia työpareja. Digin myötä kuvankäsittely siirtyi valokuvaajille.
Myös itse valokuvaaminen
muuttui.
– Toisessa ääripäässä ovat
kauan alalla olleet kuvaajat, jotka tekevät kuvan kuvatessa niin
valmiiksi kuin mahdollista. Ja
toisessa päässä ovat diginatiivikuvaajat, jotka ’rakentavat’ kuvaa
myös käsittelyvaiheessa.
Otavamedian kuvaryhmässä on
sellaisia kuvaajia, jotka ovat aloittaneet kuvaamalla mustavalkokuvia ja lopulta siirtyneet digiin.
Homström kertoo, että hän saa
”Ikä ei
välttämättä
korreloi
viisauden
kanssa.”
paljon apua kokeneemmilta kollegoiltaan. Ennen keikalle lähtöä hän
saattaa kysyä työkavereiden neuvoja kuvan valaistuksesta. Holmströmiltä puolestaan kysellään kuvankäsittelystä tietokoneella.
Holmström arvelee, että alan
muutos ei ole haaste vain journalisteille.
– Erityisen haastavaa median
muutos on johtajuudelle, sillä organisaatiot uudistuvat ja ihmiset
saattavat olla uudesta tekniikasta pihalla.
Haasteita lisää se, että eri työntekijöillä on muutoksessa erilaisia
tarpeita.
Holmström ottaa esimerkiksi kuvaajien koulutuksen. Yksi ja
sama kurssi ei sovellu kaikille.
– Siinä kävisi niin, että osa
haukottelisi, osa oppisi ja osa olisi
aivan pihalla.
Holmström uskoo, että parhaiten
digiajasta selviää johtaja, joka mieltää alaisensa yksilöiksi, sietää muutosvastarintaa ja jolla on näkemystä
siitä, mihin ollaan menossa. ●
lööppi 4 / 2013 11
Sankarikuvaajia
ja kadonneita
sukkia
Aikakauslehtien valokuvat ovat yhä
konseptoidumpia. Valokuvaajan ammatissa
on silti yhä tilaa sielukkuudelle, kertoo
tutkija Hanna Weselius.
teksti mikko numminen kuvat ari heinonen
T
alvella 2002 freelance-­
valokuvaaja Hanna
Weselius oli työkeikalla Afganistanissa. Hän
ja Suomen Kuvalehde­n
toimittaja Katri Merikallio vierailivat kabulilaiskodeissa ja
pako­laisleirillä Pakistanin rajalla.
Tarkoitus oli kuvata kriisin
s­ijaan arkea, tavallisten naisten ja
perheiden elämää. Talibanien valtakaudella valokuvaus oli kielletty
ja naisten oli käytettävä burkaa. ›
12 lööppi 4 / 2013
›
lööppi 4 / 2013 13
Nyt naisten asema oli parantunut
ja he uskalsivat poseerata kameralle. Moni oli kokemuksesta innoissaan ja osallistui kuvaidean
miettimiseen.
– Päätin kuvata heitä samoilla
kuvakulmilla ja tekniikoilla kuin
olin kuvannut suomalaisia naisia
vaikkapa Me Naisiin. En tajunnut,
että olisi mitään konsepteja, joita
olisi pitänyt noudattaa.
Weseliuksen kuvissa afgaaninaiset näyttäytyvät vahvoina ja
itsenäisinä. Juttuihin päätyivät
kuitenkin kuvat, jotka tuntuivat
Weseliuksesta tavanomaisilta.
Weselius ryhtyi pohtimaan,
kuinka erilaisia kuvia eri aikakauslehdet haluavat. Ensi helmikuussa valmistuu hänen väitöskirjatutkimuksensa Suunniteltu
kuva. Siinä henkilökuvia analysoidaan sekä naistenlehtien että niitä vakavamman asiajournalismin
näkökulmasta.
– Et kai kirjoita niistä afgaanijutuista? Olen kertonut ne luennoillani moneen kertaan, Hanna Weselius huokaa.
Hyvää lehtikuvaajaa kehutaan
usein luonteenpiirteen kautta, sanomalla, että hän on hyvä ihmisten kanssa. Mutta sitä Weselius
todella on. Hän on välitön ja tuttavallisesti höpöttävä, mutta ei tunkeile tai tee itsestään numeroa.
Weseliuksen blogi kertoo samaa. Sieltä löytyy esimerkiksi
tältä syksyltä teksti Väitöskirjan
tekemisestä, osa 1. Blogipäivityksen ingressi tuo mieleen Mark
Twainin ja hivenen myös Helen
Fieldingin: Kirjoittaja paljastaa,
miksei ole päivittänyt blogiaan
muutamaan kuukauteen. Tilityksessä kerrotaan tuolilla istumisen
vaikeudesta ja myönnetään, että
rakkaudenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin.
Weselius toimi kuvajournalistina 1990-luvulta 2000-luvun alkuun, kunnes opetuskeikat alkoi14 lööppi 4 / 2013
Kansikuva on myös
lehden koko kuva
Kuva esittää lehteä,
johon se on otettu.
Maria Sidin eri roolit.
vat täyttää kalenteria. Viimeiset
vuodet hän on työskennellyt tutkijana ja käynyt myös luennoimassa
lehtitaloissa kuvajournalismista.
– Kun itse työskentelin freenä,
formaatteja ei ollut vielä otettu
systemaattisesti käyttöön. Siksi
minulle oli täysi mysteeri, miksi toimituksessa pidetään jostain
tietystä kuvasta, vaikka se oli minusta paljon huonompi kuin jokin
toinen ruutu.
2000-luvulla aikakauslehdet
ovat muuttuneet yhä tarkemmiksi
konsepteiksi. Weseliuksen tutkimuksen motiivina ei ole kuitenkaan konseptoinnin kritiikki –
vaikka sitäkin kentältä kuuluu.
– Konseptoinnista on ehkä rakennettu jonkinlaista olkinukke­a,
ja väitetty, että journalismin
Kansikuvissa
ei vain olla,
vaan niissä
myös
esiinnytään.
kuolema liittyisi nimenomaan
siihen. Itse en ole aivan samaa
mielt­ä, vaikka toki konseptointi
on aiheut­tanut suuren muutoksen
työssä ja sen eetoksessa.
Weselius keskittyy tutkimuksessaan juuri työprosessin kuvaamiseen. Valinta oli luonteva paitsi
hänen oman valokuvaajataustansa
takia myös siksi, että esimerkiksi
naistenlehdissä valokuvat muistuttavat melko paljon toisiaan.
Konseptien väliset erot ovat
hienovaraisia mielikuvaeroja, jotka tulivat esiin tekijöitä haastattelemalla.
Pöydällä on rinnakkain neljä aikakauslehteä. Jokaisen kannessa
on näyttelijä Maria Sid. Ei tietenkään sama Maria Sid.
Tässä hän on äiti. (Meidän Perhe)
Tässä hän on kesäinen Suomineito. (Me Naiset)
Tässä hän on laihduttaja. (Seura)
Tässä hän on hiukan glamourimpi. (Anna)
Mikä on oikea kuva Maria Sidistä?
– Ei mikään, Weselius nauraa.
Hän välttelee sellaisten sanojen
kuin ”oikea” tai ”todellinen” käyttöä. Valokuvan viesti on sidoksissa julkaisuyhteyteen.
– Kuva esittää sitä lehteä, mihin se on otettu, se on osa lukijaa
osallistavaa leikkiä. Se on performanssi. Sidille lehtien lukijat ovat
hänen yleisöään.
Osana tutkimustaan Weselius
purki auki neljän Maria Sid -kansijutun kuvaprosessin. Hän haastatteli kuvaajia ja toimitustiimiä
sekä näyttelijää itseään.
Maria Sid kertoi, että kun hän
vaikka ruokakaupassa näke­e
itsen­sä lehden kannessa, hän
ajattelee, että ”no nyt toi on taas
t­ossa”.
Julkisuus on rooli, eikä tietenkään vain näyttelijöille, vaan myös
monille muille lehtien kansihahmoille. Kansikuvissa ei vain olla,
vaan niissä myös esiinnytään.
Weselius vertaa aikakausleh­tien
kansia historiallisiin muotokuviin.
Niissä aikansa paras maalari valittiin tekemään mahtihenkilöstä
muotokuvaa, joka sitten asetettiin
aristokraattien ihailtavaksi. Kaikki tunsivat itsensä etuoikeute­
tuiksi ja erityisiksi.
Nyt mahtihenkilöt ovat julkkiksia ja aristokratian tilalle on tullut
tavallinen kansa.
Kansikuva ei ole kuitenkaan
vain kuva julkkiksesta. Se on
myös koko lehden kuva.
Totta vai tarua?
Kannessa pitää katsoa
k­ameraan.
Ei välttämättä. Se riippuu
k­onseptista ja lehden lukija­
sopimuksesta. Jos lehden
l­ukija haluaa nähdä taka­
raivon, kannessa on oltava
t­akaraivo. Jos lähtökohta on
takaraivo, pitää kuitenkin joskus harvoin näyttääkin kannessa hymyilevä naama. Pitää
olla yllätyksiä ja ristiriitoja.
Kannessa pitää aina
hymyillä.
Ei tarvitse, esimerkiksi Suo­
men Kuvalehden kannessa ei
tarvitse hymyillä, mutta i-D­
-lehden kannessa pitää aina
peittää toinen silmä.
Kannessa pitää olla lehden
näköinen ihminen?
Näin on. Kannessa pitää olla
ihminen, joka on yhdessä
l­ehden kanssa tehty lehden
i­tsensä näköiseksi. Joissain
t­apauksissa vielä sellaiseks­i,
jollainen lukija toivoisi ole­
vans­a. Joskus lehden kansi
on y­levöittävä peili.
Kun lehden konsepti on kirkas ja
samaistuttava, siihen voi suhtautua kuin oikeaan ihmiseen.
W­eseliuksen mukaan ”Olivianainen” on jo käsite.
›
lööppi 4 / 2013 15
Myös Weseliuksen seuraamissa toimituspalavereissa lehdistä
puhuttiin henkilöinä. Erästä lehteä luonnehdittiin ystävättäreksi,
jonka kanssa voisi lähteä lasilliselle, puida läpi ihmissuhteet ja pitää
hauskaa. Laukkujakin verrattaisiin, vaikka lehtiystävättären laukku olisikin itselle aivan liian kallis.
Kuulostaa kivalta. Mutta onko
sillä enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa?
– Aikakauslehden konsepti
määrittelee aikakauslehden suh-
Rakennetuissa
kuvaus­
tilanteissa
metsästetään
aitoja hetkiä.
Aalto-yliopiston aikakauslehti­
professuuri katkolla
Aalto-yliopisto aikoo lakkauttaa median laitoksen
aikakauslehtijournalismin professuurin vuodenvaihteessa. Professuuri perustettiin vuonna 2007 lahjoitusvaroin Taideteolliseen korkeakouluun. Tutkimuksen lisäksi tarjolla on ollut jatkokoulutusta jo alalla
oleville.
Media-ala rahoitti professuuria ensimmäiset neljä
vuotta. Professori Maija Töyryn mukaan rahoitusneuvotteluissa yliopiston johto sitoutui aikanaan
jatkamaan toimintaa. Professuuri on kuitenkin pidetty määräaikaisena ja nyt se on umpeutumassa.
Hanna Weselius on huolissaan laitoksen tilanteesta ja sen vaikutuksista koko aikakauslehtialaan.
– Professori Maija Töyry on tehnyt tosi uraauurtavaa työtä. Koulutus ja tutkimus on ollut erittäin käytännönläheistä ja työn realiteetit huomioon ottavaa.
Koko ajan on oltu yhteydessä aikakauslehtityön tekijöihin ja nostettu aikakauslehtimäisen journalismin
ja tekemisen lippua.
Weseliuksen mukaan aikakauslehti jää usein jalkoihin akateemisessa tutkimuksessa, jossa on perinteisesti keskitytty uutisjournalismiin. Samaan
aikaan uutismedia lisää kuitenkin jatkuvasti aikakauslehtimäistä aineistoa.
– Toki aikakauslehtijournalismia tutkitaan muuallakin, mutta meillä se on ollut luontevasti yhteydessä
visuaaliseen suunnitteluun ja valokuvaan. Aikakauslehden tekemisessä ja mediakonseptin rakentamisessa teksti, kuva ja taitto ovat kaikki tasavahvoja. ●
16 lööppi 4 / 2013
teessa todellisuuteen, Weselius
sanoo. Toinen ääripää on naturalistinen realismi, toinen täysin rakennettu todellisuus.
Esimerkkinä vahvasta itse rakennetusta todellisuudesta Weselius mainitsee jo haudatun
SARA.-lehden, jonka kuvamaailma keskittyi todistamaan naisten
”voimavuosien” ihanuutta.
Weselius ei moralisoi, hänen
mielestään aikakauslehtien optimismi on ihana juttu. Sitä paitsi
suomalaisilla naistenlehdillä on
jalat maassa.
– Vaikkapa saksalaiset tai englantilaiset naistenlehdet ovat paljon hömpempiä. Meillä naistenlehdet ovat yhteiskunnallisia,
vaikka aiheet käsitellään henkilöjutun muodossa.
Meidän perheen kuvauksissa isä
leikkii tyttärensä kanssa. Asunto näyttää epätodellisen siistiltä,
vaatteet ovat tahrattomia, tukat
kammattu. Lapsen toinen sukka
puuttuu.
Kun asia äkätään, työryhmä innostuu. Sukan puuttuminen tekee
kuvasta paremman: aidomman ja
elämänmakuisemman. Se on todiste lehden erityisyydestä. Jossain toisessa lehdessä sukka olisi
vedetty takaisin lapsen jalkaan.
– Lehtien konseptien väliset
erot tulevat esille tällaisten pienten yksityiskohtien kautta. Kuvaaja metsästää sitä ratkaisevaa hetkeä, kuvaustilannetta seurannut
Weselius kertoo.
Kuvajournalismin kultakautena
pidetään sotien jälkeistä aikaa ja
sen kiteytymänä 1950–60-lukujen
Life-lehden reportaaseja. Suomessa samaa edusti Viikkosanomat ja
yksittäisistä kuvaajista esimerkiksi Kalle Kultala, Caj Bremer ja
syyskuussa kuollut Seppo Saves.
– Kultakauden kuvaajista on
luotu myyttisiä hahmoja, jotka
näkevät kaiken läpi olennaiseen.
On kiinnostavaa pohtia, näkyy-
kö se myytti yhä, edellytetäänkö,
että kuvaaja on edelleen sankari,
joka taltioi jonkun hetken. Ja olettaako kuvaaja itse niin.
Konseptoidut aikakauslehdet
eivät juuri jätä tilaa yksittäisille sankarivalokuvaajille. Lehtien
kansikuvaukset suunnitellaan ja
rakennetaan ryhmätyönä. Suurin
osa muistakin toimeksiannoista
on tarkkaan määriteltyjä.
Väitöskirjatutkimuksensa ohella Weselius on kartoittanut valokuvaajien suhtautumista työnkuvansa muutokseen. Haastattelut
osoittavat, etteivät ihanteet ole
kadonneet, vaan vaikuttavat yhä
siihen, kuinka kuvaajat näkevät
työnsä.
Yhtenäistä suhtautumista konseptointiin ei kuvaajilla ole: jotkut kokevat tarkat toimeksiannot
stressaavina, toiset tuntevat niiden helpottavan tekemistä. Monet
haastateltavat erottavat ammatilliset toimeksiannot ja omat työt.
Myyteillä ja taiteellisilla arvoilla on yhä paikkansa. Weselius on
haastatteluaineistoa luokittaessaan luonut aihepiiriä koskevalle
puheelle oman koodin. Sen nimi
on sielu.
Sielukas hetki voi olla yksinkertaisimmillaan jokin ilme tai lyhyt
tuokio, jossa kuvan kohde hetkeksi näyttäytyy vartioimattomana,
tavanomaista todempana.
Entä Weselius itse, millainen
hän on tutkijaminänsä takana?
Weselius harrastaa kuorolaulua. Nettisivuillaan hän kertoo,
että hänet voi bongata Koiton
Laulun keikoilta. Olen katsomosta nähden yleensä eturivissä toinen
vasemmalta.
– Se on rakas harrastus ja hyvää
vastapainoa tutkijan työhön, erittäin fyysistä ja sosiaalista. Olen
saanut myös tanssia ja tehdä sanoituksia.
Joulukuussa ensiesityksensä saa
Weseliuksen sanoittama maahanmuuttoa käsittelevä laulusarja. ●
”Hurmioituneisuuden tuntua”
”
Hanna Weselius
analysoi Lööpin kuvat
Olen Lööppi-lehden konseptiin sopiva kansihenkil­ö.
Lööpp­i on aikakauslehtijournalistien järjestölehti,
joka kertoo lukijalleen alasta laajasti. Tällä kertaa
se esittelee henkilöjutussaan alan tutkimusta. Minut on
v­alittu lehden kanteen edustamani asian takia, ei kuten
julkisuuden vakio­kasvot, jotka poseeraavat lukijan ’tuttuina’, joilla on ’jotain uutta kerrottavaa’.
Kuvien tyylilajiksi Lööppi valitsi naistenlehtipastissi­n.
Kansikuvan taustafondi on vaaleanpunainen ja rajau­s
m­elkein kuin Cosmopolitanissa. Kuvaaja teki taitavast­i
tyypillisen perusvalon: paljon ylhäältä tulevaa tasaista
v­aloa, joka imartelee kasvoja, eikä kuvankäsittelyyn tarvitse turvautua. Sisäsivun kuvassa käytettiin harkiten epäterävyyttä, mikä on nelikymppisen naisen kuvaamisess­a
tämän genren puitteissa hyvä tekninen ratkaisu. Myös
keski-ikäisten naisten henkilökuville ominaista hurmioituneisuuden tuntua kuvassa on.
Kuvauksessa minua kehotettiin näyttämään siltä kuin
olisin valmis uusiin avauksiin elämässäni. Tämä on hyvä
voimaslogan. Kuvaajan tehtävä on saada malli uskomaa­n
itseensä. Kansikuvaus on yhteinen hanke: siinä lehti,
k­uvaaja, lukija ja kansihenkilö antavat ja saavat jotain.
Jos tämä olisi oikea naistenlehden kansikuva, minua olisi
m­eikattu ja kammattu kaksi kolme tuntia. Nyt minut talu­
tettiin studioon suoraan luennolta. Tämäkin on Lööpi­n
konseptiin sopiva ratkaisu: kovin glamoröösi henkilö
k­annessa olisi ehkä hämmentänyt Lööpin lukijaa liikaa.” ●
lööppi 4 / 2013 17
helmijuttu
Tällä kertaa Helmi-sarjassa Suomen Kuvalehden
toimittaja Riitta Kyläpää kertoo juttukeikastaan
Suomus­salmelle. Hän on ollut aiemmin toimitta­
jana muun muassa Annassa. Hän aloitti 30 vuotta
sitten Uutis-Jousessa. Seuraavaksi kirjoittajaksi
Kylänpää valitsi Anna Sillanpään, jonka Helmi
julkaistaan Lööpissä 2/2014.
T
Suomussalmi minussa
Tapasin Tuomas Moilasen ensi kerran heinäkuussa kahdeksan vuotta
sitten Suomussalmella. Puolen vuoden aikana kaksitoista pitäjän nuorta
oli tehnyt itsemurhan, ja paikallisessa harrastajateatteri Retikassa
mietittiin, mistä saada jatkorahoitusta nuorten työllistämishankkeeseen.
teksti riitta kylänpää kuva ari heinonen
eatterin vetäjät Eero Schroderus ja
tytär Ulla Schroderus tiesivät, että
jos on pitkään joutilaana, ei enää
pysty tekemään yhtään mitään. Retikka oli tarjonnut siihen mennessä
lyhyen tukityöpaikan jo liki sadalle nuorelle. Tein siitä jutun Suomen Kuvalehteen (SK
29/2007). Jutun otsikko oli Periksi ei anneta.
Tuomas Moilanen oli tuolloin 52-vuotia­s.
Hänellä oli ujoa pilkettä silmissä, sellaista
kuin vain korpiseutujen poikamiehillä on. Kun
hän hymyili, tuntui kuin olisin voittanut jotain
hyvin arvokasta, ja itsellekin tuli hämmentynyt olo. Hän oli tullut teatteriin työvoimatoimiston lähettämänä.
Ihmettelimme Moilasen kanssa vinoa mäntyä näyttämön laidassa, muurahaiset kävelivät
rivistöinä sen runkoa ylös ja alas. Moilanen sanoi, että jos lapsena kasvaa väärään, on aikuisena hyvin väärä.
Moilasella oli tarkka silmä ja hänen huomionsa
olivat osuvia. Ehkä oli hyvä, että hänen työhistoriansa oli ”yhtä lyhyt kuin ruotsalaisten sotasankaruushistoria 200 viime vuoden aikana”. Jos
hän olisi puhaltanut täysillä työelämässä, moni
asia olisi saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Tuntui hyvältä, lähes vapauttavalta olla ihmisen kanssa, jonka identiteetti ei rakenn­u
työn vaan oman itsen kautta. Teatterissa
Moilane­n auttoi liikennejärjestelyissä, mutta
oli myös kerran esittänyt sepittämänsä laulun
revyyssä. Esiintyminen oli ”nostanut hänen
t­y ytyväisyystasoaan”.
Retikka ei ole mikä tahansa harrastajateatteri.
Eero Schroderus kirjoittaa tekstit ja alan kouluja käynyt tytär dramatisoi ne näytelmiks­i.
N­äytelmät pohjautuvat paikkakuntalaisten
›
Riitta Kylänpää haastattelee
suomus­salmelaista Mustan Seppoa.
lööppi 4 / 2013 19
”Heitin lehtiön
ja kynän,
otin nauhurin.”
tarinoihin. Katsojia riittää, viime kesänä rikkoontui kymmenentuhannen raja. Kolme vuotta sitten teatterin kannattajayhdistys kunnosti
entisestä liikehuoneistosta teatteritalon ja siitä
lähtien esityksiä on ollut myös talvella. Tänä
syksynä talossa on esitetty myös elokuvia.
Palasin Suomussalmelle näihin aikoihin
kaksi vuotta sitten. Tein jutun niistä suomussalmelaisista, joita Eero Schroderus oli käyttänyt suoraan tai epäsuoraan näytelmissään (SK
44/2011). Tuomas Moilanen kuului jälkimmäiseen ryhmään.
Aina ei heti hoksaa, mistä jutut saavat alkunsa ja mihin loppuvat, mutta nyt ymmärsin,
että tätä juttua aloin kirjoittaa mielessäni jo
edellisellä reissulla. Nyt toivon, että ”suomussalmi” minussa ei loppuisi.
Sattui huono päivä tavata Tuomas Moilanen. Hänen koiransa Musu oli kuollut edellisenä päivänä, ja Moilanen suunnitteli hautaavansa sen myöhemmin illalla kuun valossa.
Juttelimme pihamaalla. Musun kuoltua enää
yksikään työstä paluu ei olisi entisensä.
Oli jo pimeä, kun Tuomas Moilanen pyysi
meidät valokuvaaja Ari Heinosen kanssa vintille, jonne hän oli kyhännyt itselleen huoneen. Lämpöpatteri tohotti, Moilanen sytytti
kynttilän tunnelmaa luomaan. Kasettisoittimen kelain oli mennyt rikki, mutta Moilanen
pyöritti kynällä oikean kohdan kasetilta. Vesa-Matti Loiri tulkitsi Eino Leinoa. Moilanen
oli tulkinnut Leinoa Retikassa vierailleelle
Aalto-yliopiston väelle. Hän lauloi meillekin.
Moilanen kertoi, että hän oli alkanut tuntea myötätuntoa ja hellyyttä ihmisiä kohtaan.
20 lööppi 4 / 2013
Hän autteli kylän vanhuksia, hakkasi halkoja,
leikkasi ruohoa, kävi kaupassa ja loi lunta, kolmena päivänä viikossa. Illalla hän katseli tähtitaivasta ja kuunteli revontulten pauketta.
Seuraavana päivänä tapasimme Mustan Sepon, Seppo Räisäsen. Suomussalmelaisilla riittää tarinoita hänestä. Retikan esitys oli
tehnyt hänestä legendan naapuripitäjissäkin.
Mustan Seppo oli järkälemäisen iso mies,
mutta kirosanat sulivat kiherrykseksi hänen
vinossa suussaan. Hän oli purrut hampaansa
laineille. Tupa oli täynnä koiria.
Äkkiä tuntui samalta kuin Kristian Smedsin Tuntematonta katsoessa. Silmät muuttuivat tapeiksi, päässä laukkasi ja vatsan pohjassa
vihloi. Ennen kuin ehti miettiä, mitä seuraavaksi, se tapahtui jo. Kaikki oli ällistyttävää ja
kartoittamatonta. Heitin lehtiön ja kynän, otin
nauhurin.
Musta Seppo oli nähnyt yöllä hevosen ja
luullut tulleensa hulluksi, mutta hevonen oli
tuvassa vielä aamullakin. Mustan Sepon veli
oli yrittänyt tappaa hänet, ”tuohon luoti lätkähti, takaseinään”, mutta Seppo oli pelastautunut vesakkoon. Hänen veljensä olivat yrittäneet hänelle naista lehti-ilmoituksella. Yksi oli
saapunut linja-autolla, mutta palannut samalla. Veljet olivat kuolleet, kuka mihinkin. Mustan Seppo oli jäänyt yksineläjäksi.
”Täällä jos alkaa usko itseen horjua, se on
menoa”, Mustan Seppo tiesi.
Raatteentie ja Kuomanjoki. Eero Schroderus toimi meillä matkaoppaana. Oltiin mat-
kalla toisen näytelmän päähenkilön Väinö
Kinnuse­n luokse. Autossa Schroderus loihti
eteen sodan. Tie oli täynnä rojua, panssarivaunuja ja kuorma-autoja. Erkki Pullisen äiti
ajoi polkupyörällä nenäliina suun edessä, kun
kuolleet haisivat. Keväällä lumien sulaessa
ojissa virtasi veri.
Perillä Malahvianvaarassa. Väinö Kinnusen
kasvot olivat valkoiset kuin enkelillä. Hän kertoi meille niin kuin oli kertonut Eero Schroderuksellekin partisaanien hyökkäyksestä kotikyläänsä vuonna 1944. Monet luulivat, että
hyökkääjät olivat suomalaisia loikkareita, eivätkä puhuneet asiasta. Väinö Kinnunenkin
vaikeni vuosikymmeniksi. Partisaanit tappoivat 33 kyläläistä, Kinnusen perheestä kymmenen, Väinön isän, Eetu-sedän, ukin, Toivoveljen, äiti kuoli sydänhalvaukseen.
”Seinähirret rapisivat, kestotulta tuli koko
ajan. viimeisen kerran kun lävähti, sälöt löivät
poskiin.”
Väinö, 12, kiepsahti enonsa ruumiin alle ja
pelastui. Tapahtuma nostatti vuosikymmeniä kestäneen vihan. ”Se oli hirveätä kantaa”,
mutta hän oli päässyt siitä.
Paluumatkalla Eero Schroderus muisteli arvaamatonta isäänsä. Schroderus kantoi sodan
seurauksia toisessa polvessa. Ennen ensi-iltaa
hän näki samaa unta: ”Heilun saatana munasillani, yleensä Ämmänsaaren torilla.”
Hiljainen Helvi ei mahtunut juttuun. Kalle Moilanen oli tuonut ampumansa linnut
riippumaan naisystävänsä Sanelma Tauriaisen ulkovarastoon. Ukkometso on iso lintu. Sanelma Tauriainen kertoi sotakiihkosta
opettajast­a, joka käski eripuraiset pojat selvittämään välinsä luokan eteen. ”Pojat tappelivat
verissä päin.” Senkin Schroderus oli poiminut
näytelmäänsä.
Hirvikolari kymmenen sentin päässä. Lamaannus. Tämä olisi saattanut olla siinä. Mutta ei
ollut.
Taas viitostiellä, pohjoiseen ja vasemmall­e
ja sitten oikealle. Saksalaisten venäläisill­ä
sota­vangeilla rakennuttamasta radasta oli
j­ä ljellä vain tolpat. Nälkää ja tauteja, 600 vankia kuoli.
Tyhjä kylä. Autioita taloja vaaramaisemassa.
Silvo Keppainen oli yrittänyt kesälomareissullaan lyödä Kallen, kylän viimeisen asukkaan
sarvet kesantoon. Kallen suu oli hiljennyt vasta kymmenentenä päivänä.
Yhtenä noista kolmesta päivästä Kainuun
Sanomat kertoi, että seudun nuoret luulevat,
että tänne jäävät vain lahjattomat ja että elämä Etelä-Suomessa on arvokkaampaa. Schroderus kommentoi: ”Epäoleellisista asioista
on tullut oleellisia. Ennen ihmisillä oli selkeä
suunta ja toivo paremmasta. Nyt suunta on kateissa kaikilta, nuorilta ja koko maalta.”
Päälliköt keksivät jutulleni otsikon: Perukan
ihmisiä. Kansitekstissä todettiin, että Perukan
ihmisillä riittää juttua.
Oli se melkoinen juttureissu. Sen jälkeen
mikään juttu ei tuntunut pitkään aikaan oikein miltään, kun vertailukohtana olivat Mustan Seppo ja Tuomas Moilanen. Ehkä sellaisia
ihmisiä tapaa vain odottamatta, eikä kaikissa
jutuissa edes tarvita mustanseppoa. ●
lööppi 4 / 2013 21
miinaharava
Tällä Miinaharava-palstalla SAL:n opintosihteeri
Miina Poikolainen haastattelee suosituista
koulutuksista tuttuja alan ammattilaisia.
Kielihuollon
perusoppaista
on aina hyötyä.
Toimittaja, tunnetko
pilkkusäännöt?
joittajan pitääkin olla tarkkana ja
tarvittaessa korjata tekstinkäsittelyohjelman automaattiset lisäykset.
l­yhyitä pilkku on mahdollista jättää pois konjunktion edeltä.
Heikkilä kehottaakin seuraamaan Kotuksen nettisivuilta uusimpia suosituksia. Vaikka moneen
kielipulmaan löytyy vastaus verkosta, myös jotakin kielenhuollon
perusopasta on hyvä pitää käden
ulottuvilla työpöydällä. Heikkilä
ei nimeä yhtä oikeaa opasta, vaan
tärkeintä hänen mielestään on,
että ylipäänsä käyttää lähteitä.
– Ei kaikkea voi kukaan osata
ulkoa. Itsekin käytän oppaita apuna kirjoittaessani.
Kotus julkaisee omaa oikeinkirjoitusopastaan, jonka ohjeita löytyy myös Kotuksen nettisivujen
kielenhuolto-osiosta.
lunttaaminen sallittu
Suomen kielen lautakunnassa tehdään tarpeen mukaan uusia linjauksia oikeinkirjoitusasioista,
mikä ei välttämättä aina helpota
kirjoittamista.
– Vanhaa ohjetraditiota ei voi
pyyhkiä tyhjäksi kertaheitolla, joten uusien suositusten rinnalla on
usein mahdollista edelleen noudattaa vanhoja.
Joskus kirjoittajasta tuntuu
hankalalta, kun pitää itse miettiä,
kummilla nuoteilla menee.
Esimerkiksi konjunktioiden
mutta ja vaan edellä on suositettu aiemmin käytettäväksi aina
pilkkua, ja tämä menettelytapa
on edelleen mahdollinen, muttei
p­a kollinen. Nykyohjeiden mukaan myös lauseiden ollessa hyvin
pirullinen pilkku
Pilkku ja sen paikka tuottavat kirjoittajille jatkuvasti päänvaivaa.
Pilkut eivät Heikkilän mukaan
kuitenkaan ole kaikkein tärkein
asia oikeinkirjoituksessa.
– Yleinen lauserakenteiden hahmottaminen vaikuttaa tekstin kokonaisuuteen paljon enemmän kuin
täydellisen oikeaoppinen pilkutus,
mutta pilkkusäännöt kannattaa hallita. Ne ovat oikeinkirjoitussäännöistä helpoimpia oppia ja suhteellisen systemaattisia verrattuna
yhdyssanoihin, joissa on enemmän
yksittäistapauksia, poikkeuksia ja
rinnakkaisia mahdollisuuksia.
Monet ovat koulussa oppineet
ulkoa alistus- ja rinnastuskonjuktiot ja jos eivät, niin Heikkilä kehottaa opiskelemaan ne nyt.
teksti miina poikolainen kuva riina heikkilä
Toimittajan pitää kirjoittaa
oikeinkirjoitusnormien mukaan, mutta
jokaista sääntöä ei tarvitse osata ulkoa.
J
uttujen hyvä kielias­u
on tärkeää, ja erityisesti toimittajilta edellytetään vastuunkantoa
hyvästä yleiskielestä. Tämä selviää Kotuksen eli
K­otimaisten kielten keskuksen
ja Helsingin yliopiston tutkijoiden syyskuussa teettämästä v­erkkokyselystä. Siinä 1500
vastaa­jasta peräti kolme neljästä
oli tätä mieltä.
Kielenhuollon koulutukse­t
kiinnostavat sallilaisia aina.
L­okakuisessa kielenhuoltoaamupäivässä käsiteltiin viimeaikaisia
suosituksia, luotettavia tietolähteitä sekä osallistujien omia kielenhuoltoon liittyviä kysymyksiä.
Eniten osallistujia askarruttiva­t
oikeinkirjoitukseen liittyvät
a­siat: välimerkit, alkukirjaimet ja
yhdyssanat. Jonkin verran kysyttiin myös lause- ja virkerakenteista ja otsikoiden välimerkeistä.
22 lööppi 3 / 2013
Miksi yhdyssanat ovat niin vaikeita, Elina Heikkilä?
– Yhdyssanoissa on jonkin verran sellaisia tapauksia, jotka voidaan lause- tai asiayhteyden mukaan kirjoittaa joko yhteen tai
erilleen. Tämä on vaikea osa-alue.
Myös erilaiset viivat ja niiden
käyttö aiheuttavat päänvaivaa, eli
milloin tulee pitkä ajatusviiva (–)
ja milloin yhdysmerkki (-).
Heikkilällä on nyrkkisääntö
pitkän viivan käyttöön.
– Pitkää viivaa käytetään erilaisissa rajakohdissa, kun kyseessä
on eri osapuolet tai vaikkapa kellonajat.
Esimerkiksi: Suomi–Ruotsi-maaottelu, kello 9–10 ja
25–45-vuotiaat.
Vaikeuksia viivan käyttöön teettää myös nykytekniikka: tekstinkäsittelyohjelmat lisäävät pitkiä
viivoja kohtiin, joihin ne eivät todellisuudessa kuulu. Siksi kir-
– Niiden osaaminen helpottaa pilkuttamista huomattavasti. Opeteltavana on vain kaksi
ritirimpsua, joten se ei varmasti
kuormita muistia liikaa.
Heikkilä muistuttaa, että pilkutuksen peruslähtökohta on, että
lauseiden väliin tulee pilkku. Lauseen taas tunnistaa verbistä.
– Kun lauseita pilkuttaa, kannattaa aluksi katsastella, missä
on verbejä, koska verbi on lauseen
ydin, jonka ympärille kaikki muu
rakentuu.
Päälauseen erottaa sivulau­
seesta siitä, että se pärjää yksinään, mutta sivulause tarvitsee
tuekseen päälauseen tullakseen
ymmärretyksi.
– Sivulauseita on kolmea lajia,
joista vain yksi on sellainen, joka
alkaa alistuskonjuktiolla. Tämän
lisäksi on olemassa epäsuoria kysymyslauseita ja relatiivilauseita.
Ei pidä myöskään unohtaa, että
kahden rinnasteisen sivulauseen
väliin ei tule pilkkua.
Kuinka paha moka on unohtaa
pilkku kahden itsenäisen, rinnastuskonjuktiolla rinnastetun päälauseen välistä?
– Tekstin ymmärtämisen
k­a nnalta voi olla kohtalokast­a,
jos ensimmäisessä lauseessa on
m­äärite, joka liittyy vain siihen, eikä lauseiden välissä ole
pilkku­a. Silloin pilkku vaikuttaa
t­ulkintaan.
Esimerkiksi virkkeessä ”Lehtitietojen mukaan syksy jatkuu
lämpimänä ja etenkin etelässä on
paljon revontulia” määrite lehtitietojen mukaan liittyy myös jälkimmäiseen lauseeseen. Jos välissä olisi pilkku, jälkimmäinen
lause (etenkin etelässä on revontulia) ei perustuisi lehtitietoihin.
– Muuten pilkkuvirheet eivät
ole niin kohtalokkaita, mutta pilkutus on mielestäni oikeinkirjoituksen perusasiaa eikä tekstistä
tule niin huoliteltu vaikutelma,
jos pilkun käyttö on hakusessa. ●
Elina Heikkilä
Kotuksen (ent. Kotimaisten
kielten tutkimuskeskus)
tutkija
● Filosofian tohtori,
pääaineenaan suomen kieli
● Väitöskirja: Kuvan ja
tekstin välissä – kuvateksti
uutiskuvan ja lehtijutun
elementtinä, Helsingin
yliopisto 2006
● Kotuksen Kielitoimiston
kouluttaja vuodesta 2000
● Muista ainakin tämä:
Pilkun käyttöä lauseiden rajalla
ei ratkaise mikään yksittäinen
konjunktio vaan peräkkäisten
lauseiden välinen suhde.
Kirjavinkki:
Kielitoimiston oikeinkirjoitus­
opas 2012. 10. uudistettu ja
k­orjattu painos. Kotimaisten
kielten keskus, Helsinki.
lööppi 4 / 2013 23
Vapaana Afr ikassa
Syksyllä 2012 toteutin
pitkäaikaisen haaveeni:
otin vuorotteluvapaata
töistä ja lähdin kahdeksaksi
kuukaudeksi Afrikkaan.
teksti ja kuvat taina nyström
M
Liikuntatunti
baobab-puun
juurella.
24 lööppi 4 / 2013
atkakohteeni oli
Tansania. Sen pienessä, päiväntasaajan eteläpuolella
sijaitsevassa maalaiskaupungissa Mtwarassa suomalaisella Liike ry:llä on toimipiste. Olin
pestautunut sinne vapaaehtoiseksi
opettajaksi tytöille.
Mtwaraan pääsee lentämällä ensin Dar es Salaamiin, josta on vielä
500 kilometrin ajomatka. Se taittuu
paikallisbussilla noin yhdeksässä
tunnissa, mutta voi kestää paljon
pidempäänkin. Tiet ja ajoneuvot
ovat huonossa kunnossa: bussi voi
hajota kesken matkan ja sadekaudella juuttua mutaan. Silloin ei auta
kuin odottaa, että ajoneuvo korjataan, hinataan tai D­arista saapuu
korvaava bussi. Tämä on yksi niistä
asioista, jonka opin melko nopeas­
ti Afrikassa: asioil­le ja ihmisille
p­itää antaa aikaa, hermostumalla ei
s­aavuta mitään.
Mtwarassa asetuin asumaan
keski-ikäisen pariskunnan kotiin. Heidän kaikki neljä lastaan
asuivat muualla. Tansaniassa lapset lähetetään usein jo yläasteikäisinä sisäoppilaitoksiin toiselle
paikkakunnalle. Lisäksi perheeseen kuului 16-vuotias ’kotityttö’. ›
lööppi 2 / 2013 25
Tansanian parlamentissa kolmasosa kansanedustaji sta on naisia, ja yksi heistä on edennyt puhemieheksi.
Kotityttö-­järjestelmä oli minulle,
tasa-arvoisessa Suomessa kasvaneelle, vaikea ymmärtää. Perheisiin, joiden äiti käy töissä, otetaan
kotityttö. Hän laittaa ruoan, tiskaa,
pesee pyykit, huolehtii kotieläimistä, siivoaa talon ja pihan. Hänen pitää olla aina kotona, jotta talo ei jää
tyhjilleen. Palkaksi tyttö saa asunnon, ruoan ja vähän taskurahaa.
Toki on hyvä, että esimerkiksi
orvoksi jääneet tytöt saavat siten
elannon, mutta heidän tulevaisuudennäkymänsä ilman minkäänlaista koulutusta eivät ole
ruusuiset. Onneksi Tansaniassa
on valveutuneita perheitä, kuten
minun afrikkalainen perheeni,
joka tarjosi tytölleen mahdollisuuden koulunkäyntiin.
Alkupäivieni aikana tunsin tipahtaneeni toiselle planeetalle: kaikki
oli niin erilaista. Ilma oli kuumaa
ja paksua, melkein käsin kosketeltavaa. Äänimaailma koostui
kanojen kaakatuksesta ja kukkojen kieunnasta. Lapset hihkuivat,
ihmisten huutelivat tervehdyksiä
26 lööppi 4 / 2013
toisilleen, kolmipyöräiset katetut
bajajit ja moottoripyörät pärisivät hiekkateillä. Apinat kirkuivat, kun lapset kivittivät niitä pois
puista hedelmiä varastamasta.
Joka paikassa oli hirveästi ihmisiä, jotka puhuivat swahilia
sata kertaa nopeammin, kuin olin
kuullut swahilin tunneilla Kalliolan kansanopistossa. Asioiden
toimittaminen oli hankalaa ja vei
aikaa. Mutta samalla kaikki oli
ihanaa. Hengitin syvään kosteaa
afrikkalaisilmaa. Annoin helteen
raukeuttaa jäseneni ja hiljennyin
seuraamaan vilkasta, mutta samalla kuitenkin niin letkeää elämää ympärilläni.
Sain töistä käyttööni polkupyörän, jolla pääsin kätevästi
liikkumaan Mtwaran muhkuraisilla hiekka- ja saviteillä. Sadekaudella tiet muuttuvat mutavelliksi tai polviin asti ulottuviksi
vesikentiksi. Onneksi tienvarret
ovat täynnä pieniä risuista ja palmunlehvistä kyhättyjä pyöräkorjaamoja, joissa istuskelee miehiä odottelemassa asiakkaita. He
Venyttelyä pelaamisen jälkeen.
Bajajeja ja kukkiva
johanneksen leipäpuu
Mtwaran raitilla.
Tansanialaistorill­a
myydään kirkkaita
vaatteita ja kankaita.
paikkasivat puhjenneen kumin
käden käänteessä tai etsivät sekalaisista kamalaatikoistaan ehjän –
mutta tietysti käytetyn – venttiilin rikki menneen tilalle. Palvelu
maksoi yleensä noin 25 senttiä.
Huristelin pyörälläni paikasta toiseen paikallisten huutaessa ohimenevälle mzungulle
(valkoihoiselle) tervehdyksiä swahiliksi koetellakseen kielitaitoani. Lapset puolestaan huutelivat
englanniksi testatakseen omaa
kielitaitoaan. Vuorokauden ajalla
ei ollut väliä, kun lapset huutelivat ainoita englanniksi osaamiaan
fraaseja Good Morning, Good Afternoon, Good Evening tai minkä
milloinkin sattuivat muistamaan
tai kaikkia yhtäaikaa.
Tansanialaiset eivät paljon
piittaa poliittisesta korrektiudesta. He kutsuvat valkoihoisia
mzunguiksi täysin peittelemättä,
ja usein naureskelevat heidän tavoilleen. Oli silmiä avaavaa olla se
joukon erilainen. Onneksi sain kokea sen lempeästi: ihmiset olivat
hyväntahtoisen kiinnostuneita ja
huvittuneitakin, mutta eivät koskaan pahansuopia.
Kerran kaupungilla kävellessäni tajusin yhtäkkiä, että jos
minulle nyt sattuisi jotain ole-
massaoloani perusteellisesti ravisuttavaa, ympärillä vellovasta väkijoukosta ei löytyisi ketään, joka
ymmärtäisi minua täydellisesti.
Kukaan ei pääsisi sisään kokemukseni ytimeen ja pystyisi jakamaan sitä kanssani.
Tuo toiseuden tunne on varmasti tuttu monelle Suomessa
asuvalle afrikkalaiselle. Siksi en
yhtään ihmettele, että he hakeutuvat niin mielellään toistensa
seuraan. Ihminen tarvitsee tunteen siitä, että joku ymmärtää.
Vapaaehtoistyössäni kiersin tansanialaisten kollegojen kanssa kaupungin ja sitä ympäröivän
maaseudun kouluissa. Opetimme
yläkouluikäisille tytöille terveystietoa – aiheet vaihtelivat aidsista hygieniaan, oikeaoppiseen
ravintoon ja varhaisten raskauksien haittoihin. Toinen puoli oppitunnista leikittiin liikuntaleikkejä tai harjoiteltiin pelejä. Tytöt
nauttivat näistä tuokioista silmin
nähden. Tansanialaiset ovat hyvin fyysisiä: kaikkialla näkee poikia ja nuoria miehiä pelaamassa
jalkapalloa tai harjoittelemassa hyvinkin vaativia akrobaattisia temppuja. Tytöt ovat harvoin
mukana, sillä koulun jälkeen heitä
tarvitaan kotitöissä ja pienempien
sisarusten vahtimisessa.
Mielestäni tansanialaisen naisen asema perheessä tai yhteiskunnassa ei ole silti huono. Ylpeänä pohjoismaalaisena lähdin
viemään tansanialaisille naisille
ilosanomaa sukupuolten välisestä
tasa-arvosta ja opettamaan omanarvontuntoa. Mitä kohtasin? Arvokkaita, oman arvonsa tuntevia
naisia, jotka ohjailivat miestensä
rinnalla perhe-elämää sekä osallistuivat liike-elämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Tansanian
parlamentissa kolmasosa kansanedustajista on naisia, ja yksi heistä
on edennyt puhemieheksi.
Toki naisten asemassa on vielä paljon korjattavaa: esimerkiksi
aikainen naimisiinmeno ja lasten
synnyttäminen ovat tyttöjen kouluttautumisen esteenä. Mutta jos
kuvittelin tapaavani alistettuja
kurjimuksia, olin todella väärässä:
tansanialainen mama on elämänmyönteinen ja voimakastahtoinen
nainen, joka osallistuu aktiivisesti
oman elämänsä järjestämiseen.
Meidän läntinen mielikuvamme
Afrikasta värittyy pääosin negatiivisten asioiden, kuten sotien, nälänhätien ja yleisen kurjuuden valossa. Se Afrikka, jonka minä koin,
oli täynnä elämäniloa ja tavallista arkea. Siellä oli myös yllättävän
paljon modernia teknologiaa ja vilkasta yrittäjyyttä. Ihmisillä on suuri halu päästä elämässä eteenpäin
ja saada kaikkea sitä materiaalista
hyvää, jota me lännessä pidämme
itsestään selvänä. Juuri tuon haluamisen ansiosta Afrikka on tämän
hetken nouseva maanosa. ●
Lisää kokemuksistani Afrikassa
englanniksi osoitteessa
tanzanianway.wordpress.com
lööppi 4 / 2013 27
juristipalsta
Lehdistön tessissä
Lomapalkan korotuksesta
Lomapalkan lisäksi maksetaan lomapalkan korotus,
joka on 50 % vuosiloma-ajan palkasta, enintään kuitenkin
30 lomapäivältä eli viideltä viikolta.
● Vuosilomalaki
uudistui
teksti ja kuva kaija plit
Vuosilomalain uudistus tuli voimaan lokakuun alussa.
Mikä muuttuu? Kysymykseen vastaa Journalistiliiton
työehtoasiamies Terhi Tarvainen.
Lasketaan seuraavasti: 50% kertaa kuukausipalkka lisineen
jaetaan 25:llä ja kerrotaan lomapäivien lukumäärällä. Enintään siis 30 päivällä.
● Maksetaan ennen loman alkua, ellei muuta ole sovittu. P­aikallisesti voidaan sopia lomapalkan korotuksen
maksamis­ajankohdan siirtämisestä, maksamisen tasaamisesta sekä k­orotuksen vaihtamisesta vapaaksi.
● Loman siirtämisestä
Uusi kohta 5.4. käsittelee vuosilomalain mukaisen loman
s­iirtämistä työkyvyttömyystilanteissa.
● Vuosilomalain ylittävän loman ja talviloman siirtämisen osalt­a
noudatetaan työehtosopimuksen kohtaa 5.4.2, joka sisältää
edelleen 7 päivän omavastuun työkyvyttömyystilanteissa.
● Liitot ovat laatineet asiasta käytännön soveltamisohjeen.
● T
yöntekijän kannalta
tuiki tärkeä muutos
liittyy vuosiloman aikana sairastumiseen
ja lomapalkan laskentaan. Jos sairastun lomalla, podenko omaan piikkiin?
– Nykyisen vuosilomalain mukaan
vuosilomaasi kuluu sairastumisesta huolimatta seitsemän päivän
ajan. Jos sairaus jatkuu tätä pidempään, vasta silloin sinulla on ollut oikeus siirtää loman loppuosa
myöhempään ajankohtaan. Mutta
1.5.2014 alkavalla lomakaudella tilanteesi paranee: sinulla on oikeus
saada siirretyksi lomaasi jo ensimmäisestä sairauspäivästä alkaen.
Terhi Tarvainen
28 lööppi 4 / 2013
Miten ja milloin ilmoitan sairaudestani työnantajalle?
– Työehtosopimuksessa mainitaan, että työntekijän on työn-
Ohjeistus laki­sääteistä pidemmän
loman varalle
Vuosilomalain mukaan Työntekijällä on oikeus saada lomaa
kaksi ja puoli arkipäivää kultakin täydeltä lomanmääräytymiskuukaudelta jos työsuhde
on lomanmääräytymisvuoden
loppuun mennessä jatkunut
yhdenjaksoisesti yli vuoden.
Vuosilomalaki ei erittel­e
kesä- ja talvilomaa, vaan
maksimimäärä vuosilomaa
on 30 päivää.
● Lehdistön tessin mukaan
Työntekijällä on oikeus saada
enimmillään (10 vuoden jälkeen) kesälomaa kuusi viikkoa ja talvilomaa yksi viikko.
Yhteensä enintään seitsemän
(7) viikkoa.
● Työntekijän oikeus siirtää vuosilomaansa sairauden vuoksi
koskee vain vuosilomalain eli
30 päivän lomaa. Mutta lehdistön tessin 5.4.2. kohdassa
todetaan, että 7 päivän omavastuun jälkeen loman siirtooikeus koskee myös lakisääteisen loman ylittävää osaa.
●
antajan pyynnöstä esitettävä
luotettava selvitys työkyvyttömyydestään. Se, mitä luotettava selvitys tarkoittaa, määräytyy
työpaikkakohtaisesti. Pyyntö loman siirtämisestä on esitettävä jo
loman aikana heti, kun se on käytännössä mahdollista.
Uudessa lehdistön tessissä on sovittu, että vuosilomaa on annettava yhdenjaksoisesti vähintään
18 päivää. Aikaisemmassa tessissä ja vuosilomalaissa se on 12 päivää. Mitä muuta parempaa lehdistön tes antaa lakiin verrattuna?
– Työehtosopimuksen mukainen
loma on parhaimmillaan seitsemän viikkoa vuodessa, kun vuosilomalain enimmäismäärä on viisi
viikkoa. Lomapalkan korotuskin
perustuu nimenomaan työehtosopimukseen, ei lakiin. Lisäksi
pätkätyöläisten osalta vuosilomakorvaukselle maksetaan työehtosopimuksen mukainen lomapalkan korotus ja talvilomakorvaus.
Toinen keskeinen lainmuutos
koskee kuukausipalkkaisen työntekijän lomapalkan laskentaa.
Mikä muuttuu?
– Vielä tällä lomakaudella kuukausipalkkaisen lomapalkka on
määräytynyt loman alkamishetken mukaan. Jatkossa vuosilomapalkka lasketaan lomanmääräytymisvuoden ansioiden mukaan
silloin, kun työntekijän viikoittainen työaika on muuttunut. Konkreettisimmin tämä koskettaa
esimerkiksi osa-aikatyöhön, osittaiselle hoitovapaalle tai osa-aikaeläkkeelle siirtyneitä henkilöitä.
Tältä osin liitot eivät ole vielä laatineet käytännön ohjeistusta. ●
VKL:n ja SJL:n laatimat
l­askentaohjeet eri tilanteiden varalta osoitteessa:
www.sal-info.org
● Lehdistön uuden tessin
l­öydät Journalistiliiton etu­
sivulla olevasta linkistä:
www.journalistiliitto.fi
● Kustannustoimittajille ei ole
erillistä ohjeistusta, koska
heidän kesälomansa vastaa
vuosilomalain mukaista lomaa. Talviloma on tes-perusteinen loma, eikä siis siirry.
● lööppi 4 / 2013 29
kirja-arvio
valtuusto vastaa
Täma sarja on jatkoa Hallitus vastaa -sarjalle, koska SAL:n hallituksen
jäsenet tulivat jo kertaalleen haastatelluksi. Vastaus­vuoroon arpa
nosti Titta Kaartisen, Heikki Piskosen ja Tanja Konttisen.
haastattelu kaija plit
R
Unelmat kasvavat salaa
kansi camilla pentti
intamamiestalossa Pohjois-Karjalassa asuu perhe, jonka jäsenet kulkevat
toistensa ohi ja vaikenevat ajatuksistaan. Katariina on mennyt naimisiin
leskeksi jääneen Juhanin kanssa.
Ilona-tytär ei hyväksy isän uutta vaimoa; hän
kaipaa äitiään. Yläkerrassa asuva täti kelpaa
äidin sijaiseksi. Katariina suree nuorena kokemiaan pettymyksiä. Juhani kirjoittelee kuolleelle vaimolleen, joka on edelleen läheisempi kuin uusi puoliso.
Katariina ei löydä paikkaansa
perheessä. Oliko virhe muuttaa
tänne, valmiiseen kotiin? Mihin
hän täällä mahtuisi, kun keittiönpöydässä on jaossa vain reunapaikkoja? Talo ei tunnu kodilta,
vaikka Katariina järjestää keittiön tavarat uudelleen, penkoo kaapit ja laatikot. Omia salaisuuksiaan hän ei kerro muille.
Vuosia myöhemmin Katariina
löytää liittolaisen, Ilonan tyttären Kaisan. Hän houkuttelee tytön mukaansa
hurmoksellisiin Israel-kokouksiin, jotka täyttävät tunne-elämän tyhjiötä. Katariina haluaa
lähteä Kaisan kanssa Toiviomatkalle Jerusalemiin; Kaisa on hänelle Israel-tyttö.
Herätyskokoukset ja perheenjäsenten risti­
riitaiset odotukset nähdään Kaisan silmin,
hieman koomisessa valossa. Hän on uutta
s­ukupolvea, jo vähän etäällä perheen traagisista kokemuksista. Viimein matkalla Jerusalemissa Kaisa joutuu tekemään katoamisilmoituksen Katariinasta.
Niina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö
pitää lukijan otteessaan. Aikatasot vaihtelevat Ilonan ja Kaisan lapsuuden ja aikuisuuden
sekä kerronnan nykyhetken kesken. Niiden
seuraaminen vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.
Tekijä paljastaa tapahtumia taitavasti vähitellen, eri henkilöiden näkökulmista. Keskeisenä
30 lööppi 4 / 2013
erottuu Katariinan tarina. Vähitellen selviää,
miksi Israelista on tullut hänen unelmiensa
kohde ja mitä nuoruutensa traumoja hän kantaa sisällään. Häntä ajaa liikkeelle hyväksynnän ja rakkauden kaipuu.
Teoksen alussa on lainaus Selma Lagerlöfin
kaksiosaisesta romaanista Jerusalem (1901–
1902). Lagerlöf kuvasi Taalainmaalta siirtolaisiksi Jerusalemiin lähteneitä talonpoikia.
Muuton syynä oli halu elää kristillisessä yhteisössä, mutta samalla paettiin koettuja suruja.
Miettisen romaanin henkilöiden repliikeissä kuuluu pohjoiskarjalainen murre. Kuvaus on
aistivoimaista ja tarkoin havainnoivaa.
”Seison Itkumuurilla, painan
otsaani tomuista kiveä vasten. Se
ei anna minulle lämpöään, muuri
vieraassa maassa. Puristan lappua kämmenessä, työnnän sen
muurin rakoon, annan vaikuttaa.
Otsan alla muurinkokoinen ikävä, Jerusalemin ilta-auringossa rusottavat vuoret, kamelinkarvan väriset tiet.
Minut on pyyhkäisty paljaaksi kallioksi,
vuoret piirittävät minua, kulovalkea polttaa
metsän, korventaa vuoret, ja minulta on kadonnut usko laulujen pauhuun, yö lähettää pimeyden, ja sen suojissa sinä kasvatat sadetta.
Sinä päivänä, kun minä löydän sinut.” ●
sinikka pihlamaa
Niina Miettinen: Israel tyttö. Teos 2013
Niina Miettinen on kotoisin Joensuusta. Hän on
opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja suorittaa dramaturgian opintoja Teatterikorkeakoulussa. Hän työskentelee Otavan kustannustoimittajana.
”
”
”
Titta Kaartinen
Sanoma Pro
Benjihyppy vai suklaahieronta?
Ehdottomasti suklaahieronta. Suklaa on suurta herkkua
ja hieronta rentouttaa, joten tämä ei ole vaikea valinta
korkeanpaikan kammoiselle.
Matokomposti vai Supercellin osake?
Ison talon pihalle tarvittaisiin hyvin toimiva matokomposti,
mutta toisiko Supercellin osake täytettä lompakkoon?
Päädyn Supercelliin, vaikka en virtuaaliviljelyä harrastakaan.
Joulupuuro vai terästetty glögi?
Terästetty glögi, flunssa vaivaa ja se taitaisi lähteä pois glögillä
eikä puurolla. Terästetty glögi lämmittää mukavasti muulloinkin.
Heikki Piskonen
Ahjo
Benjihyppy vai suklaahieronta?
Suklaahieronta. Suklaan tunnen. Benji olisi hyppy
tuntemattomaan.
Matokomposti vai Supercellin osake?
Matokomposti. Elämä jatkuu olomuodosta toiseen.
Osakkeet voivat lakata olemasta, eivätkä kompostoidu.
Joulupuuro vai terästetty glögi?
Molemmat. Glögiä illalla ja puuroa aamulla,
jotta jaksaa taas illalla glögiä.
Tanja Konttinen
Nuorisotutkimus
Benjihyppy vai suklaahieronta?
Suklaahieronta ilman muuta! Valitsen nautinnon
mieluummin kuin jännityksen. Omia rajoja voi testata
jossain muussa asiassa.
Matokomposti vai Supercellin osake?
Vanhan hirsitalon omistajana valitsen matokompostin.
Toisaalta Supercellin osakkeilla voisi lyhentää asuntolainaa.
Joulupuuro vai terästetty glögi?
Molempi parempi, mutta jos saan vain toisen, niin otan
terästetyn glögin. Yhden kerran. Seuraavalla kerralla
otan joulupuuroa kanelilla ja sokerilla, ettei mene liian
punanenäiseksi touhuksi.●
lööppi 4 / 2013 31
TALVEN UPEIMMAT TAKIT
AINO-SHOP
FREDA 33
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
katso www.aino.net uusi
AINO DESIGN MAGAZINE videoineen