Syyskuun yhdennentoista merkitys (pdf)

Syyskuun yhdennentoista
merkitys
Lehtonen.p65
1
6.11.2001, 8:58
2
Lehtonen.p65
2
6.11.2001, 8:58
Mikko Lehtonen
SYYSKUUN YHDENNENTOISTA
MERKITYS
Vastapaino
Tampere
2001
3
Lehtonen.p65
3
6.11.2001, 8:58
© Vastapaino
ISBN 951-768-099-6
Vastapaino
Yliopistonkatu 60 A
33100 Tampere
vastapaino@vastapaino.fi
www.vastapaino.fi
Painettu Gummerus Oy Kirjapainossa
Jyväskylässä 2001
4
Lehtonen.p65
4
6.11.2001, 8:58
Antti Eskolalle, julkiselle intellektuellille
5
Lehtonen.p65
5
6.11.2001, 8:58
Kiitos
Juha Herkman, Juha Koivisto, Olli Löytty, Teijo Makkonen,
Jukka Partanen, Juha Suoranta, Tarja Teva ja Katja Valaskivi lukivat käsikirjoituksen ja esittivät joukon hyödyllisiä kommentteja. Kiitos siitä (ja vapautus mahdollisista virheistä, joista olen
vastuussa yksin). Kiitos myös kaikille niille opiskelijoille, joiden kanssa sain kirjoitusaikana keskustella kirjan teemoista
Tampereen ja Lapin yliopistoissa sekä Teatterikorkeakoulussa.
6
Lehtonen.p65
6
6.11.2001, 8:58
Kun sotaa oli kestänyt jonkin aikaa, meille ostettiin radio, jonka etupuoli muistutti jonkin kirkon kukan muotoista lasimaalausikkunaa. Kukan keskellä oli rengas, johon saattoi tarttua
sormin. Sillä etsittiin asemat. Kaikilla oli samanlainen radio.
Oli itsestään selvää, että radiot näyttivät sellaisilta. Tummanruskea väri ja kirkollinen muoto sopivat hyvin yhteen niiden
levottomien aikojen kanssa, joiden vaikutus valitettavasti ulottui
meidänkin rauhalliseen maahamme, missä väestönsuojelun
tehtävänä oli auttaa näinä vaarantäyteisinä hetkinä torjumaan
sodan kauheuksia ja valaa uskoa ja luottamusta siihen, että kansamme polvilleen painumatta selviytyisi siitä ahdistuksesta
mitä kotiseudun uhkaaminen ilmasta merkitsee.
Silloin käytettiin tuollaista kieltä, ja se oli yhtä itsestään selvää kuin radio, josta sitä sai kuullakseen, ja typografia, jolla se
tehtiin näkyväksi paperilla. Kunkin hetken itsestäänselvyyksien läpi on melkein mahdotonta nähdä. Vaatii poikkeuksellista ponnistelua oivaltaa, että tuhannet muut ”nyt”-hetket ovat
olleet yhtä itsestään selviä ja että vielä monet tuhannet ”nyt”hetket, joita ei ole koskaan ollut, voisivat olla sitä.
Vielä vaikeampaa on oivaltaa, että se ”nyt”, jota tänään satumme elämään, on yhtä tilapäinen ja ohimenevä kuin vuoden
1939 ”nyt” kerran oli.
Sven Lindqvist: Nyt sinä kuolit. Pommien vuosisata (2000)
Vasta kun alamme lukea uudelleen tätä hetkeä, voimme alkaa
puhua toisin tulevaisuudesta. Jos haluaa muuttaa loppua, on
kerrottava toinen tarina.
Lawrence Grossberg: We gotta get out of this place (1992)
Imagine all the people
living life in peace.
John Lennon: Imagine (1971)
7
Lehtonen.p65
7
6.11.2001, 8:58
8
Lehtonen.p65
8
6.11.2001, 8:58
Keskeneräisen tarinan saatteeksi
Tämä tarina ei alkanut tiistaina syyskuun yhdentenätoista eikä
se pääty vielä pitkään aikaan. Se ei kerro merten tai vuorten takaisista tapahtumista, vaan meistä, sinusta ja minusta. Tällä tarinalla on monta kertojaa. Meitä yhdistää toisiimme se, että
kukaan ei tiedä, kuinka tarina päättyy, eikä kukaan pääse tarinasta ulos. Tämä ei ole unta, josta voisi herätä. Tämän tarinan
voivat saattaa onnelliseen loppuun vain ihmiset. Mutta onnellinen loppu tulee vain, jos tarinaa kerrotaan toisin kuin tähän
saakka.
Olen halunnut katsoa lähemmin sitä, ketkä tarinaa syyskuun
yhdennestätoista päivästä ja sen jälkeisistä tapahtumista kertovat ja kuinka he sen tekevät. Tässäkään tapauksessa ei sitä,
mitä tarinaa kerrotaan voi viime kädessä erottaa siitä, millä ja
miten tarinaa kerrotaan. Me katsomme »todellisuutta» joidenkuiden laatimien esitysten läpi, emme läpinäkyvästä ikkunasta tai kaiken oikein heijastavasta peilistä. Todellisuuden
esitykset puolestaan perustuvat tietyille valinnoille. Esitys ei
voi koskaan olla yhtä kohteensa kanssa – muutenhan se ei olisi
esitys.
Kun René Magritte kirjoitti tunnettuun piippua esittävään
maalaukseensa tekstin »Ceci n’est pas une pipe» – »Tämä ei
ole piippu» –, hän kiinnitti huomiota juuri siihen, että esityksen täytyy erota kohteestaan. Esitys on aina toisinto. Se ei ole
kopio, vaan jotakin, joka on tuotettu käytettävissä olevin symbolisin välinein. Se on toisinto, esitys toisin.
Kun esitys on toisinto ja kun se ei ole koskaan identtinen
esitetyn kanssa, täytyy sen perustua valintoihin. Missä on merkitystä, siellä on valintaa. Jokainen valinta sulkee puolestaan
pois joukon muita mahdollisia valintoja.
9
Lehtonen.p65
9
6.11.2001, 8:58
Valintoja, toisintoja, joksikin esittämisiä ei tuota vain media. Todellisuudelle antavat merkityksiä myös poliitikot. Politiikkaa tehdään tekemällä tiettyjä valintoja, esittämällä jotkin
asiat välttämättömiksi tai toivottaviksi, toiset taas vältettäviksi, turhiksi tai mahdottomiksi.
Poliitikkojen ja median tekemät valinnat ovat syyskuun yhdennentoista merkitys. Kun ne näkee valinnoiksi ja kun ymmärtää, että poliitikot ja media olisivat voineet ja voisivat edelleenkin valita myös toisin, voidaan myös yrittää lähteä kertomaan toista tarinaa, sitä jolla olisi onnellinen loppu.
26.9.–31.10.2001
10
Lehtonen.p65
10
6.11.2001, 8:58
1.
»Useimmat meistä muistavat kuolemaansa saakka sen päivän,
jolloin uutinen tavoitti heidät. Oli tapahtunut jotain spektaakkelinomaista, sensaatiomaista. Kymmenien, satojen miljoonien ihmisten päivittäiset rutiinit keskeytyivät eri puolilla
maailmaa. Me emme olleet uskoa silmiämme ja korviamme,
tahdoimme kiihkeästi saada tietää lisää ja kun lopulta ymmärsimme edes auttavasti sen, mitä oli tapahtunut, olimme murheen murtamia.»1
Näin kuvasi mediatutkija Ien Ang Walesin prinsessa Dianan
kuolinpäivää, vuoden 1997 elokuun viimeistä. Dianan kuolema
ja hautajaiset olivat mediaspektaakkeli, joka sai maailmanlaajuisen symbolisen merkityksen ja jonka kaikuja on kuultavissa
nykyisessäkin mediajulkisuudessa. Siitä tuli osa mediaspektaakkelien ketjua, johon kuuluvat muiden muassa presidentti
Kennedyn murha marraskuussa 1963, Vietnamin sota, neuvostotankkien vyöryminen Prahaan elokuussa 1968, ensimmäinen kuulento kesällä 1969, Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus huhtikuussa 1986, Taivaallisen rauhan aukion verilöyly
kesäkuussa 1989, Berliinin muurin murtuminen loppuvuonna
1989, Persianlahden sota alkuvuodesta 1991, vallankaappaus
Neuvostoliitossa elokuussa 1991 ja Estonian uppoaminen syyskuussa 1994.
Syyskuun yhdentenätoista 2001 »koko maailma» seurasi
Yhdysvaltain itärannikon tapahtumia median välityksellä. Yhä
uudelleen näimme kamikazelentäjän ohjaaman Boeing 757:n
iskeytyvän World Trade Centerin etelätornin 65. kerrokseen ja
koko pilvenpiirtäjäkompleksin romahtavan. Kyseisenä päivänä kello 15.45 – 16.03 Suomen aikaa kaikki oli kuitenkin vielä
auki. Lentokoneet iskeytyivät 18 minuutin välein kahteen torniin, ja kolmas kone syöksyi Pentagoniin kello 16.30, mutta tapahtuman merkityksiä ei ollut vielä lyöty lukkoon.
Sille, joka haluaa ymmärtää jotakin kulttuuria, sen enemmän tai vähemmän spontaaneiksi muuttuneita luokittelujär11
Lehtonen.p65
11
6.11.2001, 8:58
jestelmiä ja »terveenä järkenä» pidettyjä puhetapoja, syyskuun yhdennentoista kaltaiset käännekohdat tarjoavat runsain
mitoin otollista aineistoa. Kun totutut varmuudet järkkyvät,
pintaan nousee suuri määrä tavallisesti rutiinimaista ja siten
suurelta osin näkymätöntä ainesta. Niinpä tämä tarina syyskuun yhdennestätoista ei ole tarina vain syyskuun yhdennestätoista, vaan myös siitä, keitä me olemme ja keitä meistä voisi
tulla.
En tietenkään kuvittele, että näin lyhyessä ajassa voisi saada
aikaan kattavaa esitystä syyskuun yhdennentoista merkityksistä – lopullisesta esityksestä puhumattakaan. Intellektuaalinen
työ ei edelleenkään noudata eikä sen tulekaan noudattaa samaa
ajanlaskua kuin politiikka tai populaarikulttuuri. Tärkein tutkijan käytössä oleva resurssi on aika.
Olen kuitenkin halunnut mahdollisuuksien mukaan yrittää
ylittää journalismin ja tutkimuksen rajaa. Päivittäisessä uutistyössä ei ole välttämättä aikaa eikä tilaa harrastaa perusteellista reflektiota ja tapahtumien kytkemistä päivänkohtaisuuden
ylittäviin yhteyksiinsä. Tutkijat taas saapuvat yleensä paikalle
vasta sitten, kun kaikki on julkisuuden kannalta ohi ja jokin
muu on jo vallannut lööpit ja otsikot. Ajankohtaisuuden tavoittelun ei kuitenkaan tulisi merkitä refleksiivisyyden hylkäämistä – eikä tutkijoiden tulisi katsoa pitkin nenänvarttaan sitä,
mitä tapahtuu todella.
2.
Torstaina syyskuun kolmantenatoista olin Turun yliopiston
mediatutkimuksen oppiaineen järjestämässä kansainvälisessä
Affective Encounters -konferenssissa. Moni konferenssin esitelmä oli peruttu World Trade Centeriin ja Pentagoniin kohdistuneiden terrori-iskujen vuoksi. Kun Yhdysvalloissa lentokoneet
seisoivat kentillä, eivät sikäläiset tutkijat tietenkään päässeet
matkaan. Erään Tukholmassa asuvan suomalaisen tulo taas peruuntui, koska hän joutui majoittamaan Yhdysvaltain lähetys12
Lehtonen.p65
12
6.11.2001, 8:58
tössä työskenteleviä tuttujaan, lähetystö kun evakuoitiin kiireen vilkkaa iskun jälkeen.
Muuan konferenssiin päässyt yhdysvaltalaistutkija luonnehti terrori-iskuja sanoilla »the return of the real» – »todellisen paluu». Sanat kuultuani aloin heti huonoon konferenssityyliin supattaa vierustoverilleni, että iskun kohteet oli kyllä
valittu vähintään yhtä suuressa määrin niiden symbolisen kuin
reaalisen merkityksen vuoksi.
Symboleilla on merkitystä suurimmankin tuhon keskellä.
Saksalaiset pudottivat miljoonia pommeja Espanjan sisällissodassa 1930-luvun lopulla. Guernicaan niitä putosi 5 771. Miksi
juuri tuo pommitus muistetaan? Ruotsalaisen kirjailija Sven
Lindqvistin mukaan kahdesta syystä: Ensinnäkin kaupunki oli
niin pieni, että tuo pommimäärä merkitsi sen täydellistä tuhoa.
Mutta tämä ei selitä kaikkea, sillä moni muukin pikkukaupunki pommitettiin maan tasalle, muun muassa muutamien kilometrien päässä Guernicasta sijaitseva Durango.» – Meidän
kaupunkiamme pidettiin pelkästään ankeana teollisuuskaupunkina, Durangon asukkaat sanovat nykyään. Guernicalla oli
jo aikaisemmin ollut erikoisasema baskien pääkaupunkina,
minne he aina kokoontuivat neuvonpitoon pyhien tammien
katveeseen. Guernican tuhoutumisesta tuli vertauskuva, koska
kaupunki jo oli vertauskuva».2
Mitä kaikkea muuta World Trade Center ja Pentagon ovatkaan, olivat ne myös symboleita.
Jos terroristien tavoitteena olisi ollut mahdollisimman suuren materiaalisen tuhon ja inhimillisen kärsimyksen aiheuttaminen, heidän olisi kannattanut valita kohteensa ainakin jossain määrin toisin. Kohteiden valinnassa symbolinen oli kuitenkin reaalista tärkeämpää. Tällä en tahdo sanoa, etteikö varsinkin World Trade Center olisi yhtenä maailman suurimmista
rakennuksista ja työpaikoista ollut myös mitä varteenotettavin
materiaalinen kohde. Jos kuitenkin nimenomaan materiaaliset tuhot olisivat olleet ensi sijalla kohteen valinnassa, olisi
yksi lentokoneista yritetty varmasti ohjata vaikkapa Three Miles Islandilla Pennsylvaniassa sijaitsevaan ydinvoimalaan.
13
Lehtonen.p65
13
6.11.2001, 8:58
Turun konferenssiin liittyneellä kaupungin vastaanotolla
muuan osanottaja kuitenkin huomautti, että amerikkalaisnäkökulmasta kyse oli tosiaankin »todellisuuden paluusta», olivathan nämä tottuneet katsomaan kuvia omien sotatoimiensa
vaikutuksista nimenomaan television välityksellä. Ahkera ja
oudolta tuntunut viittailu Pearl Harboriin selittyi kenties juuri
sillä, että yhdysvaltalaisilla ei tosiaan ole omakohtaista kokemusta joutumisesta aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Ja eivätkö Yhdysvaltain johtajat vastikään olleet vakuuttaneet kansalaisilleen, että täsmäaseiden käytön tuloksena sodankäynti
oli muuttunut amerikkalaisten kannalta täysin turvalliseksi?
Mieleeni muistui erään brittikollegan vitsi siitä, että amerikkalaiset ovat tottuneet katsomaan muita kansoja vain kameran linssin läpi tai pommikoneen ikkunasta. Yhtäkkiä kohteina eivät kuitenkaan olleet jotkut toiset, vaan he itse.
3.
Kaisa Luoma kirjoitti lokakuun alussa feministisessä Raijakoo
-verkkolehdessä, että »julkinen ’pehmeä’ tunnepuhe on ollut
leimallista viime viikoille». Tähän kannustivat iskun jälkeen
järjestetyt hiljaiset hetket samoin kuin iskuista järkyttyneille
tarjottu kriisiterapia auttavine puhelimineen: »Kun julkiseen
tunnepuheeseen nyt kerrankin oli annettu oikeus, naiset ja
muut pehmoksi leimautumista pelkäämättömät saattoivat analysoida monitahoisesti omaa suruaan, pelkoaan ja hämmennystään – vähän kuin prinsessa Dianan kuollessa. Lisäksi
meillä oli tietyt ’viralliset’ kollektiiviset perustunteet, joita
tunnustaakseen ei ole tarvinnut osata monisyistäkään tunnetunnustuskielipeliä: aina saattoi tunnustaa olevansa järkyttynyt ja yllättynyt. Nämä tunteet voi tunnustaa raavas mieskin, ja
ne olivat koko spektaakkelin ydin: ne olivat koko maailman yhteiset tunteet.»3
Tunteiden tuomisessa esiin ei tietenkään ole mitään pahaa.
Haluttomuus ja joskus myös kykenemättömyys ilmaista tuntei14
Lehtonen.p65
14
6.11.2001, 8:58
ta niin yksityisesti kuin julkisestikin on kulttuurissamme
liiankin yleistä. Tästä on kuitenkin se pulmallinen seuraus,
että jos ja kun katastrofit tarjoavat poikkeuksellisen mahdollisuuden voimakkaiden tunteiden ilmaisemiseen, reagointi
sentimentalisoituu liiankin helposti. Jos tunteita olisi lupa ilmaista muulloinkin, voisimme katastrofien yhteydessä paitsi
tuntea voimakkaasti ehkä myös eritellä tuntemuksiamme ja
kytkeä niitä yhteyksiinsä.
Yhdysvalloissa syyskuun yhdettätoista on seurannut massiivinen terapia-aalto, jossa ihmisiä on kehotettu käsittelemään
tapahtunutta silkkana »traumana». Tällainen lähestymistapa
ei jätä paljoakaan tilaa tapahtuneen analysoimiselle ja ymmärtämiselle, kriittisistä näkökulmista puhumattakaan. Jos reaktioissa keskitytään vain hyökkäyksen kapeasti määriteltyihin
psykologisiin ulottuvuuksiin, historian ja geopolitiikan mutkikkaat realiteetit jäävät terapoiduille jatkossakin hämäriksi.4
Susan Sontag huomautti The New Yorker -lehdessä, että syyskuun yhdennentoista jälkeen politiikka, johon kuuluu oikeus
olla eri mieltä, korvautui psykoterapialla. »Surkaamme kaikin
mokomin yhdessä. Mutta älkäämme olko typeriä yhdessä»,
hän kirjoitti viitaten siihen, ettei suru saisi merkitä järjen hylkäämistä tien poskeen.5
Perjantaina syyskuun neljäntenätoista osallistuin Matti Virtasen sosiaalipsykologian väitöstilaisuuteen fennomanian perillisistä. Tampereen yliopiston päärakennuksen edessä liput
tervehtivät väittelijää puolitangossa riippuen. Kesken väitöksen, tarkalleen kello 13.00, pidettiin kolmen minuutin hiljainen hetki terrori-iskuissa menehtyneiden muistoksi.
Jupisin ennen hiljaista hetkeä vierustoverilleni, että muistelisin sen aikana kyllä myös kaikkia niitä viattomia uhreja,
joita Yhdysvaltain sotatoimet olivat 1990-luvulla aiheuttaneet
Lähi-idässä ja Afrikassa ja joita ei ollut kunnioitettu vastaavin
menoin. Jos ihanteena kerran ovat ihmisyys ja vapaus, mikseivät esimerkiksi Irakissa 1990-luvun alussa kuolleet sadattuhannet tai Israelin hyökkäyksessä Libanoniin vuonna 1982
15
Lehtonen.p65
15
6.11.2001, 8:58
henkensä menettäneet 17 500 siviiliä saaneet osakseen samaa
kunnioitusta? Göteborgin kirjamessuilla samaan aikaan ollut
siippani kertoi myöhemmin, että kirjailija Jan Guillou oli
marssinut mielenosoituksellisesti ulos siellä pidetystä hiljaisesta hetkestä. Ymmärsin Guilloun tekoa hyvin.
Yhdistyneiden Kansakuntien ravinto- ja maatalousjärjestö
FAO:n tilastojen mukaan myös syyskuun yhdentenätoista maailmassa kuoli aliravitsemukseen liittyvistä syistä yli 35 000 lasta. Yhtäkään viihdeohjelmaa ei keskeytetty tämän takia, yhdenkään sanomalehden etusivua ei jätetty myymättä mainostajille, yhtäkään hiljaista hetkeä ei vietetty, yksikään tiedustelupalvelu ei etsinyt syyllisiä.
Kasvatustieteen professori Juha Suoranta kuvaili omia kokemuksiaan samaisesta väitöstilaisuudesta näin:
“Kolme päivää New Yorkin iskun jälkeen tarkastetaan Matti
Virtasen väitöskirja Fennomanian perilliset. Tärkeä väitöskirja,
merkillisenä päivänä. Tampereen yliopiston päärakennuksessa, salissa A1, ovat koolla suurin piirtein kaikki suomalaisen
yhteiskuntatieteen vanhat ja uudet mandariinit. […] Tilaisuuden alussa kustos ilmoittaa, että kello 13 tilaisuus keskeytetään
ja vietetään kolmen minuutin hiljainen hetki New Yorkin uhrien muistolle. Kun aika on tullut vastaväittäjä Risto Alapuro
sanoo: ’Kysyn vielä tämän yhden kysymyksen. Väittelijä voi sitten miettiä vastaustaan kolme minuuttia.’ Nousemme seisomaan ja aloitamme hartaan hetken. Miettiiköhän Matti kysymystä? Muotoileekohan vastaustaan? Miksi me tässä seisomme? Ketä me muistamme? Takuulla ajatuksemme häivähtää
kuvissa New Yorkista, lentokoneen taukoamattomassa iskeytymisessä World Trade Centeriin, Saatanan temppelin pilareihin. Pitäisikö hiljaisuuden tuottaa tajuntoihimme, kollektiiviseen tajuntaamme, kuvia myös Afganistanista, Tshetsheniasta,
Etiopiasta, Somaliasta, Kolumbiasta, Itä-Timorista tai jostain
muusta näivettyvästä maasta? Pitäisikö meidän New Yorkin
viattomien uhrien lisäksi muistaa näitäkin paikkoja, joissa
viattomien veri on vuotanut G8-maiden taloudellisten ja sotilaspoliittisten etujen ja sotateollisuuden kunniaksi?»6
16
Lehtonen.p65
16
6.11.2001, 8:58
Kotona yritin puhua yksitoista- ja kahdeksanvuotiaille lapsilleni tapahtuneesta. Vaikka lapset eivät olleet heti tapahtuneen jälkeen erityisen innokkaita keskustelemaan, esitelmöin
heille viikkoa myöhemmin puoliväkisin maailmankartan äärellä öljystä, Yhdysvaltain roolista maailmanpolitiikassa, islamista ja vuoden 1991 sodasta.
Kirjani Post scriptum meni ennen iskuja painoon. Varsin pian
tajusin, että kun kirjan nimi on mikä on ja kun sen kannessa
on pilvenpiirtäjiä ja niiden takaa näkyvä valonvälähdys, äkkinäinen saattaisi ymmärtää kirjani funktion aivan väärin. Post
scriptum ei ole syyskuun yhdennentoista jälkikirjoitus, eikä sitä
ole tämäkään kirja.
Kesken oleville tapahtumille ei voi kirjoittaa jälkikirjoitusta, korkeintaan niistä voi laatia tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun väliraportin. Historiallisille tapahtumille on syynsä, jotka voivat juontua hyvinkin kauas menneisyyteen. Tapahtumien seuraukset ovat nekin sekä lyhyt- että pitkäkestoisia. Syyskuun yhdennentoista merkitysten tarkastelu on tästä näkökulmasta itse asiassa tietyn parhaillaan meneillään olevan aikakauden merkitysten tarkastelua. Tämän tarinan kertoja ei ole
tarinansa ulko- tai yläpuolella kertomassa siitä, mitä tapahtui.
Kertoja on tarinan sisällä yrittämässä ymmärtää, mitä tapahtuu, »What’s Going On?», kuten Marvin Gaye kysyi.
4.
Yritän siis saada otetta syyskuun yhdennentoista merkityksistä
kulttuurintutkimuksen ja mediatutkimuksen tarjoamin ajatuksellisin apuneuvoin. Syyskuun yhdestoista on haaste sellaisille tutkimusalueille, jotka pyrkivät sanomaan jotain järjellistä nykyhetkestä.
Kulttuurintutkimuksessa on yhä uudelleen korostettu tapahtumien, tekojen ja tekstien merkitysten kontekstisidonnaisuuden ja erityisyyden merkitystä. Jos merkitykset eivät ole
kiinteitä ja selvärajaisia yksiköitä, vaan pikemminkin mutkik17
Lehtonen.p65
17
6.11.2001, 8:58
kaiden suhteiden hetkellisiä tuloksia, merkitysten tutkiminen
on epävakaisten tilanteiden tarkastelua, jossa ei voi erottaa
kiinteitä yksikköjä muuten kuin analyyttisissa tarkoituksissa.
Jähmettyneitä olioita ei ole, on vain lukemattomia suhteita,
jotka ovat “tulemisensa prosessissa».7
Mitkä siis olivat syyskuun yhdennentoista tapahtumien kontekstit? Mikä oli Yhdysvaltain itärannikon tapahtumien erityisyys?
Ensi alkuun tapahtumat tuntuivat olevan ymmärryksen tuolla puolen, käsittämättömiä, tulkintoja pakenevia. Ainoa toimintakykynsä säilyttänyt taho saattoivat olla paljon puhutut
markkinat. Kuten italialainen näytelmäkirjailija Dario Fo kirjoitti Franca Ramen kanssa: »Ihmiset huusivat yhä tuskasta ja
roikkuivat liekehtivien tornien ikkunoissa ennen putoamistaan kuolemaan, kun pörssimeklarit jo huusivat kännyköihinsä »Ostakaa öljyä! Myykää kaikki muu! Ostakaa öljyä!» samalla kun osakkeiden kurssit putosivat muutamassa minuutissa 10
prosenttia ja öljyn hinta nousi 10 dollaria tynnyriltä, minkä
seurauksena muutama neuvokas henkilö rikastui miljoonilla.
Kenenkään mieleen ei tullut sulkea pörssejä silkasta säädyllisyydestä ja kunnioituksesta vielä lämpimiä ruumiita kohtaan.»8
Presidentti George W. Bush sanoi, ettei maailma ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaista rikosta. Ihmekö sitten, että Yhdysvaltoja on joskus kutsuttu nimellä »United States of Amnesia» – Muistinmenetyksen Yhdysvallat. Auschwitzin kauhuja ei
tietenkään televisioitu, mutta keskitysleireiltä jäi filmimateriaalia niin paljon, että Bushinkin olisi pitänyt joskus edes vahingossa törmätä siihen. Ainakin Bushin luulisi kunnon amerikkalaisena nähneen Steven Spielbergin Schindlerin listan.
Myös Hiroshima ja Nagasaki kuvattiin sekä ydinpommien räjähtäessä että jälkeenpäin. Vietnamin sodan massiiviset pommitukset ja kansanmurha nähtiin jo miltei suorina lähetyksinä.
Syyskuun yhdennentoista tapahtumissa ei ollut tältä kannalta mitään erityisen ennenkuulumatonta, ne vain tapahtuivat eri
18
Lehtonen.p65
18
6.11.2001, 8:58
paikassa kuin kymmenet, sadat ja tuhannet vastaavat katastrofit, minkä vuoksi ne myös levisivät globaaliin julkisuuteen
muita vastaavia katastrofeja tehokkaammin.
Uutta terroriteoissa sen sijaan oli se, että terroristeilla ei ollut mitään erityisen selkeää viestiä, sekä se, että teoilla ei ensi
alkuun näyttänyt olevan selvää poliittista päämäärää. Aiemmat
lentokonekaappaukset olivat liittyneet pyrkimyksiin vapauttaa
vankeja, saada lunnaita tai kasvattaa terroristien poliittista vaikutusvaltaa. Syyskuun yhdennentoista päämääränä näytti olevan yksinkertaisesti Yhdysvaltojen nöyryyttäminen ja maan
haavoittuvuuden osoittaminen.
Terroristeilla oli omat tavoitteensa, mutta heidän teoillaan
oli myös efektejä, joita he eivät välttämättä olleet tulleet ajatelleeksi tai tarkoittaneet. Presidentti Bush nuoremman hallinto
oli syyskuun yhdenteentoista saakka viis veisannut kansainvälisestä yhteisöstä ja antanut palttua paitsi Kioton ilmastosopimukselle myös avaruuden demilitarisointiin tähdänneelle
ABM-sopimukselle samoin kuin biologiset aseet kieltävälle
sopimukselle. Bushin edeltäjä Bill Clinton oli pommittanut
Sudania ja Afganistania ilman Yhdistyneiltä Kansakunnilta tai
edes NATO:lta hankittua oikeutusta. Syyskuun yhdennentoista
jälkeen Yhdysvaltojen johto kuitenkin luopui eristäytymisestä
ja lähti rakentamaan liittolaissuhteita. Tosin kyseessä on varsin erikoislaatuinen liittolaisuus, joka ei edusta aitoa kansainvälistä vastarintaa ja vastatoimia terrorismia kohtaan, vaan
merkitsee Yhdysvaltain ulkopoliittisten tavoitteiden tyrkyttämistä toisille periaatteella »Pelaa meidän säännöillämme tai
pysy poissa kentältä».
Tekojemme seurauksista ei ole takeita. Intentiomme eivät
määrää, kuinka tekomme ymmärretään, vaan ne joutuvat moniin eri konteksteihin, saavat erilaisia merkityksiä ja efektejä
ja niille annetaan monia sellaisia merkityksiä, joita emme voi
kuin aavistella.
Yksi terroriteon efekti oli, että se sai aikaan täydellisen kerronnallisen kaaoksen. Yleensä uutiset esitetään jo päättyneik19
Lehtonen.p65
19
6.11.2001, 8:58
si tapahtumiksi. Kuva kertoo yleensä menneestä ajasta: »Tämä
tapahtui.» Uutiskuvan aikamuoto on imperfekti.
Realistiseen kerrontakonventioon kuuluu sulkeuma, tapahtumien päätepiste, jossa tarinan yläpuolella oleva kertoja selostaa, mikä oli »totuus» tapahtuneesta. Nyt kysymys »Mitä
tapahtui?» korvautui kuitenkin kysymyksellä »Mitä ihmettä
nyt tapahtuu?». Kertojat eivät olleet tarinan ylä- tai ulkopuolella eikä heillä ollut hallussaan vastausta perinteisiin uutiskysymyksiin »Kuka? Mitä? Missä? Milloin? Miksi?».
Televisio on yhä uudelleen halunnut esittää itsensä nykyhetken kuvaksi. Sen olemassaoloa on perusteltu mahdollisuudella ajankohtaisuuteen. Televisio paitsi näyttää tapahtumia myös
samalla esittää itsensä välittömän nykyhetken seuraamisen
kannalta parhaaksi mediumiksi. Yle kertoi tapahtuneesta katsojille ruutukehysotsikoissa kello 16.00,39, ja ensimmäinen
ylimääräinen uutislähetys kuvineen nähtiin kello 16,30, seuraava kello 17 ja Viittomauutiset kello 17.40. Jatkuvaan suoraan
lähetykseen siirryttiin TV2:ssa kello 18.00, ja sitä jatkettiin
TV1:ssä kello 18.15 alkaen.
Kriisit ja katastrofit kuitenkin osoittavat, että television informaatiovirta on haavoittuva. Normaalioloissa televisio lähettää kuvien virtaa. Päivittäiset uutisiksi laskettavat tapahtumat
ovat suhteellisen säännönmukaisia, jopa ennustettavia. Budjettiriihi puidaan elokuisin, tupoteatteria näytellään sopimuskausien lähetessä loppuaan ja linnan juhlat toistuvat aina joulukuun kuudentena. Valtiovarainministerit ärhentelevät, valtakunnansovittelijat ovat kovin väsyneitä ja daamit pöyhistelevät
luomuksissaan. Uutisvirta kertoo yleensä paitsi siitä, mitä on
tapahtunut, myös siitä, ettei ole tapahtunut mitään erityisen
sokeeraavaa. Draamaa ei uutisvirrasta puutu, mutta se on
yleensä rakennettua ja pitkälle ennustettavaa.
Kriisioloissa aika tiivistyy. Sana ’kriisi’ tarkoitti klassisessa
kreikassa päätöstä. Kriisissä on tehtävä jokin päätös tietyn ajan
kuluessa. Kriisit ovat yleensä poliittisia. Hallitus on kaatunut
ja uusi on saatava aikaan, poliitikon salamurhaaja on otettava
kiinni, lentokonekaappaus saatava päättymään.
20
Lehtonen.p65
20
6.11.2001, 8:58
Katastrofi taas poikkeaa kriisistä siinä, että sillä ei ainakaan
aluksi näytä olevan inhimillistä aiheuttajaa. Katastrofin aika on
nyt, sillä ei ole pitkää kestoa.
Erot normaalin uutisvirran, kriisin ja katastrofin välillä ovat
liukuvia. Myös televisio hämärtää niiden välisiä eroja. Kohtaamme kriisit ja katastrofit osana uutisvirtaa, päättymätöntä
nyt-hetkeä. Mikään ei ole niin vanhentunut kuin eilisen uutinen. Jos kriisit ja katastrofit merkitsevät rutiinien keskeytymistä, television uutisvirta taas edustaa jatkuvuutta, katastrofien jatkuvuutta, katastrofin banalisoitumista.
5.
Miksi pitää yllä kallista tiedonvälityskoneistoa, jos ei ole mitään kerrottavaa? Julkisuus tarvitsee tapahtumia, rutiinien
keskeytymisiä, raportoitavaa.
Terrorismi puolestaan tarvitsee julkisuutta. Julkisuus on ollut sen elinehto siitä pitäen, kun 1800-luvun anarkistit kehittivät »tekojen propagandaa» koskevan ajatuksensa. Italialainen itsenäisyystaistelija Carlo Pisacane esitti, että ajatukset leviävät liian hitaasti ja liian harvoille, jotta ne johtaisivat toimintaan, jolla olisi todellisia vaikutuksia saati tuloksia. Vain
toiminta voi levittää ajatuksia kyllin tehokkaasti ja johtaa lopulta haluttuun tulokseen.
Tekojen propaganda on tietyssä mielessä uutisten suoranainen vastakohta. Uutiset kiinnittävät lukijan ja katsojan huomion uutisiin itseensä, kun taas propaganda pyrkii uutistekstin tuolle puolen. Uutiset pyrkivät ratkaisemaan konfliktit diegeettisesti, uutistekstin sisällä, kun taas propaganda pyrkii saamaan aikaan konfliktin lukijan sisällä. Uutiset kytkevät lukijan
ja katsojan menneeseen, jo päättyneiksi esitettäviin tapahtumiin. Propaganda taas kytkee lukijan ja katsojan nykyhetkeen
ja tulevaisuuteen, siihen mitä ei ole vielä tapahtunut. Uutiset
asemoivat lukijan ja katsojan arvioivaksi, puolueettomaksi,
kaikkitietäväksi ja tirkisteleväksi katsojaksi, kun taas propaganda ohjaa katsojaa kohti osallistumista tapahtumiin.9
21
Lehtonen.p65
21
6.11.2001, 8:58
Terrorismi on tuskan aiheuttamista toisille poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Terroritekoon ryhtyvät pitävät tavoitteitaan niin polttavina, että ne oikeuttavat mitkä tahansa
keinot. Kansalaistottelemattomuus sitä vastoin on väkivallatonta. Siihen ryhtyvät eivät teon tehtyään pyri pakoon. He
yleensä ilmoittavat ennakkoon protestistaan ja seisovat tekojensa takana myös niiden jälkeen. Jos heidän teoistaan koituu
kärsimyksiä, ne kohdistuvat heihin itseensä. Rangaistuksista
tulee osa tekojen propagandaa.
Terrorismilla, tekojen propagandan verisellä versiolla, on
kahtalaisia vaikutuksia: samalla kun sen toivotaan innostavan
toisia toimintaan, se demoralisoi vastustajaa ja heikentää tämän vastarintaa. Vastustaja on tarkoitus jättää epävarmuuden
tilaan, saada tuntemaan itsensä turvattomaksi ja epävarmaksi
paitsi siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, myös siitä, mitä hänen
itsensä olisi tehtävä. Terroriteko on ansa, johon vastustajan on
määrä astua. Jos vastustaja reagoi tekoon väkivallalla, hän demoralisoi itseään entistäkin enemmän.
Termi ’terrorismi’ juontaa juurensa latinan verbistä ’terreo’
– pelottaa, säikäyttää, panna vapisemaan. Parasta terrorismin
vastaista toimintaa on se, että ei pelästy eikä provosoidu astumaan terroristien asettamaan ansaan.
6.
Jos terrori edellyttää mediajulkisuutta vaikuttaakseen, maailman medioituminen ja median globalisoituminen vaikuttavat
siihen suuntaan, että terroritekojen mittasuhteet kasvavat.
Kyyninen, turhautunut tai uupunut ei viitsi tai jaksa huolestua mistään. Susan D. Moeller puhuu kirjassaan Compassion
Fatigue (1999) siitä, kuinka »myötätuntouupumus» on nykyään kansainvälisen uutisoinnin epäonnistumisen tärkeä syy.
Myötätuntouupumus on pohjana, kun valitetaan yleisön huomion lyhytjännitteisyyttä, median huomion nopeaa siirtymistä asiasta toiseen, yleisön kyllästymistä kansainvälisiin uutisiin
ja median keskittymistä kriisijournalismiin.10
22
Lehtonen.p65
22
6.11.2001, 8:58
Myötätuntouupumus johtaa siihen, että media ei käsittele
sellaisia tapahtumia ja ongelmia, joiden ei uskota vetoavan katsojiin, kuulijoihin ja lukijoihin. Myötätuntouupumus lietsoo
kunkin maan keskittymistä omiin ja lähialueidensa asioihin.
Jos arkiymmärrys sanoo, että suomalaisia kiinnostavat vain
heidän omat asiansa, media asettaa etusijalle tarinat, joilla on
jokin kytkös Suomeen.
Sama pätee tietenkin myös kääntäen. Jokainen joka on joskus oleskellut vähääkään pidempään muualla ja palaa sitten
kotiin, ei voi olla huomaamatta tätä. Muiden maiden mediaa
eivät syrjäisen Suomen asiat juuri jaksa kiinnostaa.
Mutta ei tässä kaikki. Myötätuntouupumus tuottaa myös yksinkertaistettuja ja kaavamaisia uutisia. Jos on aiemmin käynyt ilmi, että kuvat nälkää näkevistä lapsista kiinnittävät yleisön huomion uutisoitaessa sodasta, pakolaisuudesta ja nälästä,
nälkää näkevät vauvat saavat luvan palvella myös seuraavan
kriisin pääasiallisena kuvituksena. Toimittajat eivät kajoa tapahtumiin, jotka eivät ole yhtä dramaattisia ja tuhoisia kuin
aiemmat. Tai sitten uudet tapahtumat esitetään puoliväkisin
aiempaa kaameammiksi. Kun myötätuntouupumus ohjaa toimittajia etsimään yhä sensaatiomaisempia makupaloja, jotta
yleisön mielenkiinto pysyisi yllä, ilmiö itse asiassa ruokkii kaiken aikaa itseään.
Kun kesken väitöstilaisuuden pidettynä hiljaisena hetkenä
protestoin hiljaa mielessäni sitä, että miksi juuri nämä 6 000
kuollutta olivat arvokkaampia kuin jotkut muut, protestoin tätä
ilmiötä vastaan. Jos terroristit olisivat hyökänneet yhtä tuhoisin seurauksin vaikkapa Rio de Janeiroon tai New Delhiin, olisiko tapaus saanut samanlaisen megajulkisuuden? Entä vaikuttaako myötätuntouupumus siihen, että media on käsitellyt lopultakin varsin fragmentaarisesti niitä tapahtumia, jotka johtivat hyökkäykseen? Kuinka paljon tiesimme esimerkiksi Afganistanin nykytilanteesta tai Osama bin Ladenista ennen
syyskuun yhdettätoista? Entä koska media päättää, että tapahtumia on käsitelty kylliksi, ja siirtyy seuraaviin asioihin? Kos23
Lehtonen.p65
23
6.11.2001, 8:58
ka ihmiset lakkasivat tuijottamasta herkeämättä televisioitaan
ja palasivat päivittäisiin rutiineihinsa ja muihin velvollisuuksiinsa? Entä onko median yritettävä kehittää tapahtumista
sensaatiota sensaation perään? Ovatko yksinkertaistukset ja
pahan henkilöinnit tarpeen, jotta saataisiin iskeviä lööppejä?
7.
Toimittajat ovat ensimmäinen ryhmä, jonka terroristit haluavat värvätä mukaan toimintaan. Tilanne on toimittajien kannalta vaikea: jos he hoitavat työnsä eli kertovat siitä, mitä on tapahtunut, on aina vaarana se, että he tulevat toimineeksi terroristien toiveiden mukaisesti.
Hyökkäys New Yorkiin ja Washingtoniin saattaa hyvinkin
edustaa yritystä voittaa läntisen median nopeus ja fragmentoituneisuus käymällä riittävän näkyvien ja symbolisesti ladattujen kohteiden kimppuun. Mutta samalla se on myös terrorismin säätämistä vastaamaan saatavilla olevan median kokoa.
Hyökkäys kohdistui kyllä New Yorkiin ja Washingtoniin, mutta
sen tarkoituksena oli selvästikin käyttää median reaaliaikaisuuden mahdollisuuksia ja koota teoille maailmanlaajuinen
yleisö.
Syyskuun yhdennentoista iskut olivat sikäli ennennäkemättömiä terrorismin historiassa, että niissä käytettiin itsessään
varsin primitiivisiä aseita, joilla modernista teknologiasta tehtiin massatuhon aiheuttaja.
Uusliberalismia tai ei, kyseessä oli kaikesta päätellen myös
yksityistetty terrorismi. Terrorismin siirtyminen hallitusten
toimintakeinoista poliittisten liikkeiden, rikollisjärjestöjen ja
uskonnollisten ryhmien repertuaariin on ollut kylmän sodan
jälkeisen maailman uusia piirteitä. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan myös yksityiset tavanomaisten aseiden markkinat
ovat laajenneet nopeasti. Myös internet tarjoaa ohjeita tavanomaisten pommien valmistamiseksi. Anarkistien keittokirjaksi
nimetyillä sivuilla kerrotaan, että »rakennuksen seinien ro24
Lehtonen.p65
24
6.11.2001, 8:58
mauttamiseen kykenevän pommin valmistaminen on helppoa.
Kaikki tarvittava löytyy ruoka-, rauta- ja maataloustavarakaupoista.»11
Eric Hobsbawmin mukaan 1900-luvun lopun tärkeitä muutoksia oli se, että tuhovälineet demokratisoituivat tai yksityistyivät. Tämä »muutti radikaalisti käsitystä väkivallan ja verenvuodatuksen vaarasta kaikkialla maapallolla».12
Terrorismista puhuttaessa on kuitenkin syytä pitää mielessä, että sen piiriin kuuluvat paitsi valtioiden vastaiset teot myös
valtioiden itsensä harjoittama toiminta. Terrorismia on käytetty jo kauan myös sodankäynnin keinona.
»Meillä on käytössämme uusi aselaji, jolla on lähes rajattomat mahdollisuudet. Se voi muuttaa vanhan raa’an sodan melkein verettömäksi kirurgiseksi toimenpiteeksi, jonka avulla
muita valtioita voidaan tehokkaasti painostaa.» Näin kirjoitti
vuonna 1924 Ison-Britannian johtaviin kansainvälisen oikeuden asiantuntijoihin kuulunut J.M. Spaight, joka oli lentoaseen
innokas puolestapuhuja. Sven Lindqvist tiivistää »pommien
vuosisataa» kronikoivassa Nyt sinä kuolit -teoksessaan Spaightin näkemykset: »Armeijoiden teurastaminen ja laivojen
upottaminen eivät ole sodan päämäärä, vaan vain keinoja sen
saavuttamiseksi. Todellinen päämäärä on henkinen. Voitto ja
tappio ovat mielentiloja. Ensimmäistä kertaa historiassa on nyt
mahdollista saavuttaa päämäärä tarvitsematta ensin surmata
sotilaita, jotka ovat vain vihollisvaltioiden aseistettuja työkaluja. Tulevaisuudessa lentoasetta käytetään kansan taistelutahdon murtamiseen, sillä kaikki riippuu sen halukkuudesta jatkaa sotaa.»13
Kun Yhdysvallat aloitti lokakuun seitsemännen iltana pommituksensa Afganistanissa, suomalaiset sotilasasiantuntijat
korostivat sitä, että yöaikaa ei ollut valittu sattumalta. Televisiouutisissa haastatellun, Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksella työskentelevän eversti Heikki Hultin mukaan
öisillä pommituksilla on suurempi pelotevaikutus kuin päivähyökkäyksillä. Hult näki myös Yhdysvaltain hyökkäyksen yh25
Lehtonen.p65
25
6.11.2001, 8:58
deksi tavoitteeksi pyrkimyksen saada Talibania vastaan taisteleva Pohjoinen liitto »suurempaan sotilaalliseen toimintaan».
Yksien innostaminen, toisten henkinen lannistaminen – eivätkö nämä olekin terrorismin opinkappaleita?
Psykologian professori Markku Ojanen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä lokakuun alussa: »Atomipommien pudottaminen
Hiroshimaan ja Nagasakiin oli terrori-isku jos mikä. Liittovaltioiden isku Dresdeniin sodan loppuvaiheissa oli samoin terrori-isku. Pitkäaikaisesta terrorista on lukuisia esimerkkejä.
On tapana puhua Stalinin terrorista. Samaa sanaa voidaan
käyttää Hitlerin tuhotoimista. Afrikassa ja Aasiassa terrori on
kohdistunut tuhansiin, jopa miljooniin ihmisiin. Tätä on länsimaissa kauhisteltu, mutta tuhon mittasuhteita ei ole koskaan
ymmärretty. Arabit ajattelevat yleisesti, että Yhdysvallat harjoittaa terroria heitä vastaan.»14
Kirjailija Arundhati Royn mukaan mikään ei voi oikeuttaa
terroritekoa, olivat sen tekijät uskonnollisia fundamentalisteja, yksityisiä sotajoukkoja tai kansan vastarintaliikkeitä – eikä
edes se, että teko on puettu jonkin tunnetun hallituksen rankaisusodaksi: »Afganistanin pommittaminen ei ole New Yorkin ja Washingtonin puolesta suoritettu kosto. Se on jälleen
uusi terroriteko maailman kansoja kohtaan.»15
Yhdysvalloissa on ennenkin ymmärretty muiden maiden väestön mielialoihin vaikuttamisen merkitys. Vuonna 1964 kongressin ulkoasiain komitea lausui: »Tiettyjä ulkopolitiikan
päämääriä voidaan edistää parhaiten kääntymällä hallitusten
sijaan suoraan vieraiden maiden asukkaiden puoleen. Modernien viestinten ja kommunikaatioteknologioiden avulla on nykyään mahdollista tavoittaa suuria ja vaikutusvaltaisia kansallisten väestöjen osia, informoida niitä ja vaikuttaa niiden asenteisiin […] ja motivoida niitä toimimaan tietynsuuntaisesti.»16
Vaikuttamisen välineitä ovat paitsi media myös pommit.
26
Lehtonen.p65
26
6.11.2001, 8:58
8.
Terrorismi purkaa ’reaalisen’ ja ’symbolisen’ eroa. Terroriteko
on reaalinen ja kohdistuu reaalisuuteen, mutta sillä tähdätään
myös ja ennen muuta symbolisiin efekteihin – joiden taas toivotaan vaikuttavan reaaliseen. Ehkä tämä kuitenkin vihjaa
myös siihen suuntaan, että jako reaaliseen ja symboliseen on
loppujen lopuksi tavattoman ongelmallinen.
’Kulttuurin’ käsite valaisee jaon pulmallisuutta. Etymologisesti puhuen kulttuuri on luonnosta johdettu käsite. Viljelynä
kulttuuri merkitsi alkujaan läpikotaisin aineellista prosessia.
Uudella ajalla se ulotettiin kuvaamaan hengenelämää. Näin
sana itse tiivistää ihmiskunnan historiallisen siirtymisen maalaisesta urbaaniin elämään, sianhoidosta hengenviljelyyn,
maan muokkaamisesta atomin halkaisemiseen.
’Kulttuuri’ luontuu latinan verbistä ’colere’, joka puolestaan
merkitsi miltei mitä tahansa viljelystä palvomiseen, suojeluun
ja asuttamiseen. Samaa juurta on myös sana ’kolonialismi’.
Mutta samasta verbistä juontuu myös uskonnollinen termi
’kultti’.
’Kulttuuri’ viittaa siihen, että ulkopuolellamme on jotain
meille ulkoista luontoa tai raaka-ainetta. Käsitteessä kuitenkin
painottuu myös se, että tämä raaka-aine on työstettävä joksikin inhimillisesti merkitseväksi muodoksi. Niinpä villakoiran
ytimenä ei tässä ole niinkään purkaa luonnon ja kulttuurin
vastakohtaisuutta kuin oivaltaa, että kulttuurin käsite itsessään
on jo tällainen dekonstruktio.
Reaalisen ja symbolisen välillä ei ole ylitsekäymätöntä kuilua. Symbolisella on myös reaalisia efektejä. Symbolinen syntyy reaalisesta ja tähtää siihen. Vastaavasti reaalista ei voi ymmärtää kuin symbolisesti – kielessä ja muissa sitä koskevissa
esityksissä.
TV2 näytti muutamaa päivää syyskuun yhdennentoista jälkeen raportin Manhattanin eteläkärjen tapahtumista iskuja
seuranneina 24 tuntina. Muuan dokumenttiin taltioitu silmin27
Lehtonen.p65
27
6.11.2001, 8:58
näkijä kuvasi kokemustaan sanomalla, että »se oli kuin olisi
katsonut televisiota». Helsingin Sanomissa haastatellun newyorkilaismiehen mieleen taas oli tullut Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan kohtaus, jossa amerikkalaisten vietnamilaiskylään kylvämä napalm räjähtää tuliaaltoina.
Kuulin tapahtumaa luonnehdittavan erilaisten mediakokemusten avulla myöhempinä päivinä yhä uudelleen. Tämä herätti joukon uusia kysymyksiä »todellisuuden» ja sitä koskevien esitysten suhteista.
Suomen kaltaisessa vahvan talonpoikaisperinteen maassa
kulttuurisia ilmiöitä on usein selitetty luonnosta peräisin olevin vertauskuvin. Muutama vuosi sitten, kun kotikaupunkini
Tampereen yllä pyöri jälleen kerran raju ukonilma, muuan itseäni joitakin vuosia nuorempi ystäväni kuvasi kokemustaan
sanomalla, että »se oli kuin Dolby Surround». Metaforan
suunta oli muuttunut. Nyt ei kulttuuria selitetty luonnolla, vaan
luontoa kuvattiin kulttuurilla. Myös syyskuun yhdennentoista
reaalisia tapahtumia tunnuttiin osattavan kuvata vain mediasta
peräisin olevilla metaforilla.
Syyskuun yhdentenätoista ja heti sen jälkeen sanottiin, että
»sanat eivät riitä kuvaamaan tapahtunutta» tai jopa että »kieli on pettänyt meidät». Tapahtunut tuntui ylittävän esitettävyyden ja ymmärrettävyyden rajat. On kuitenkin syytä muistaa,
että kyseessä ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen tällaisia tuntemuksia herättänyt tapaus – eikä millään muotoa
myöskään tuhoisin. Kuinka puhua holokaustin kauhuista? Miten kuvata Hiroshimaa ja Nagasakia? 6 000 kuollutta on 6 000
kuollutta liikaa ja vetää helposti sanattomaksi. Mutta kuinka
paljon sanoja onkaan ajan mittaan löydetty juutalaisten kansanmurhan samoin kuin japanilaiskaupunkien tarpeettoman
tuhoamisen kuvaamiseksi?17
Miksi kielen sitä paitsi ylipäätään odotetaan aina kykenevän
kuvaamaan kaiken? Luonnossa, ihmisten välisissä suhteissa
samoin kuin ihmisten tuntemuksissa ja tietoisuudessa on monia sellaisia ilmiöitä ja ulottuvuuksia, jotka pakenevat kielel28
Lehtonen.p65
28
6.11.2001, 8:58
listä merkityksenantoa. Millainen narsistinen uni on se, että
kuvittelemme kielen voivan kuvata ja nimetä kaiken? Onko
kaikki tosiaan kyettävä naulitsemaan paikoilleen kielessä?
Onko suru surua vasta sitten, kun se on puettu sanoiksi? Eivätkö kyyneleet, kukat ja muut symbolit riitä? Entä jos yksinkertaisesti vain antaisimme surun tuntua?
Toisaalta kyse on myös modernin kulttuurin aikaansaamasta kielen köyhyydestä. Kuolemaa ei kulttuurillemme näytä olevan olemassa muuten kuin symbolisesti. 1800-luvulta lähtien
kuolema ja kuoleminen ovatmuuttuneet kaikkialla läsnä olevasta ja näkyvästä ilmiöstä yksityiseksi ja näkymättömäksi. Kuten saksalainen kulttuurikriitikko Walter Benjamin muistutti
jo vuonna 1936, keskiajalla ei ollut taloa tai edes huonetta, jossa joku ei olisi kuollut. Nykyään suuri osa länsimaisista ihmisistä elää huoneissa, joita kuolema ei ole koskaan koskettanut.18 Kuolema ei ole enää elämän avainkokemus, vaan pelkkä
keskeytys, luonnon muistutus siitä, että olisi aika hieman hiljentää vauhtia, kuten eräskin koiranleuka asian ilmaisi.
Mutta toisaalta se, mikä on ajettu ulos paraatiovesta, livahtaa aina sisään takaovesta. Kulttuurimme on suuresti viehtynyt
kuolemasta – fiktiossa. Kun kuolemaa ei voi sisällyttää elettyyn
arkeemme, sitä on käsiteltävä jossain muussa muodossa tai sitten se on yritettävä sivuuttaa kokonaan.
Yksilötasolla ja lopulta myös yhteisöjen elämässä luonto kyllä viimein voittaa kulttuurin. Yksilöiden kohdalla tämä luonnon asettama diskursiivinen raja tunnetaan nimellä ’kuolema’,
ihmiskunnan tasolla taas nimellä ’maailmanloppu’.
Kuolema ja maailmanloppu ovat tietenkin kulttuurisesti
mitä inspiroivimpia teemoja. Tämä käy ilmi vaikkapa siitä,
kuinka eri tavoin kuolemalle voi antaa merkityksiä: voimme
puhua esimerkiksi marttyyrikuolemasta, pitkään piinatun pääsemisestä vapaaksi tuskistaan, »luonnollisesta kuolemasta»,
yhtymisestä jälleen maailmankaikkeuteen, siirtymisestä toiseen hiippakuntaan ja niin edelleen.
Mutta miten monia tapoja merkitysten antamiseksi kuolemalle keksimmekin, me yhtä kaikki kuolemme. Kuolema on
29
Lehtonen.p65
29
6.11.2001, 8:58
diskurssin raja, ei sen tuotetta. Se on viimekätinen muistutus
siitä, että me olemme osa luontoa. Ja ehkä se on myös merkityksellisyyden aiheuttaja. Olisiko nyt-hetkellä väliä, jos kaikki
jatkuisi ikuisesti?
»On olemassa monia eri tapoja käsitellä sitä tosiseikkaa,
että jokaisella, myös kaikkein rakkaimmalla ihmisellä ja jopa
omalla elämällä, on loppunsa. Ihmiselämän päättymistä, jota
kutsutaan kuolemaksi, voidaan mytologisoida ideoilla yhteisestä elämästä tuonpuoleisessa, Haadeksessa tai Valhallassa,
helvetissä tai paratiisissa», kirjoitti sivilisaatiohistorioitsija
Norbert Elias. Eliasin mukaan ajatusta kuolemasta voi myös
»pyrkiä välttämään työntämällä sen mahdollisimman kauas –
kätkemällä ja kieltämällä epätoivottavan ajatuksen – tai pitäytymällä horjumattomiin uskomuksiin henkilökohtaisesta kuolemattomuudesta». Modernit yhteiskunnat toimivat Eliasin
mukaan juuri näin. Niissä vanhenevat ja kuolevat hiljalleen
eristetään elävien yhteisöstä. Kuolevan varhainen eristäytyminen »on erityisen yleistä kehittyneemmissä yhteiskunnissa, ja
se on näiden yhteiskuntien yksi heikkous. Se on merkki ihmisten riittämättömästä kyvystä samastua toisten kohtaloon»,
kirjoitti Elias.19
Kuolema ei vastoin modernin läntisen kulttuurin fantasioita ole elämän ulkopuolella. »Elämä on kuolemista», kuten
Juice Leskinen Syyskuun sävel -kappaleessaan huomauttaa.
Kuolema on elämän välttämätön toinen, alati läsnä oleva raja,
joka antaa elämälle sen identiteetin. Mitä pidemmälle elämme, sitä lähemmäksi kuolemaa tulemme. Muistan lukeneeni
jostain, että ihmisen solut (aivosoluja lukuun ottamatta) uusiutuvat täysin seitsemässä vuodessa. Säilymme hengissä kuolemalla – uusiutumalla fyysisesti.
Katastrofit lumoavat. Kun kuvat tuhosta olivat tuoreeltaan
verkkokalvollamme, eräs läheiseni puhui pilvenpiirtäjään iskeytyvän jumbon kaameasta kauneudesta.
Mitä katastrofi onkin, se ei ainakaan ole tylsää. Ja ehkä katastrofi on se arkisen uutisvirran välttämätön Toinen, jota (tai
30
Lehtonen.p65
30
6.11.2001, 8:58
jonka poissaoloa) vasten uutisvirta on paitsi tylsää myös lohdullista. Kuten Susan Sontag sanoo, meitä uhkaa kaiken aikaa
kaksi yhtä pelottavaa, mutta toisilleen vastakkaista kohtaloa:
loputon banaalius ja sietämätön kauhu20.
Televisio on sekä banaaliuden että kauhun väline. Se sokeeraa ja tarjoaa terapiaa sokissa olevalle, tuottaa ahdistusta ja lievittää sitä. Tarjoamalla informaatiota, pyrkimällä kertomaan
»kaiken» televisio tuottaa ahdistusta. Toistamalla kertomaansa ja saattamalla sen entuudestaan tuttuihin kehyksiin televisio kuitenkin myös lievittää synnyttämäänsä ahdistusta.
9.
Terrorismia ei pidä missään oloissa hyväksyä. Päämäärä ei koskaan pyhitä keinoja, mutta keinot voivat tahria hyvänkin päämäärän.
Ihmisinä me olemme jatkuvasti valintatilanteessa. Vaikka
olemmekin kaikkea muuta kuin omaa tekoamme, olemme kuitenkin siihen mittaan vapaita, että meitä on pidettävä vastuullisina omista teoistamme. Vastuullisia syyskuun yhdennentoista päivän teoista olivat ne, jotka päättivät ryhtyä kyseisiin
tekoihin. Tätä vastuuta ei hälvennä se, että heidän päätöstensä
takana oli koettu epäoikeudenmukaisuus ja että osa heistä uhrasi teollaan myös oman henkensä.
Sanotun tulisi olla itsestään selvää. Sen toteaminen ei saa
kuitenkaan johtaa siihen, että emme yrittäisi ymmärtää terroristien tekoa. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, vaan kritiikin
edellytys. Ruotsalainen Johan Fornäs korostaa teoksessaan
Kulttuuriteoria, että »ymmärtäminen ei ole onnistuneen kritiikin este, vaan pikemminkin sen ehto. Vasta kun on kyennyt
ymmärtämään jotakin tekstiä, alakulttuuria tai diskurssia astumalla sen symbolisiin merkitysverkkoihin, siitä voi kehittää
kritiikkiä.»21 Todellinen kritiikki on mahdollista vain, jos kykenee tietyssä määrin astumaan kohteensa nahkoihin, arvioimaan tämän tekemiä valintoja ja niiden vaihtoehtoja.
31
Lehtonen.p65
31
6.11.2001, 8:58
Terroriteot ovat katastrofeja, mutta ihmisten aiheuttamilla
katastrofeilla on syynsä ja vaikutuksensa, joita on yritettävä
kartoittaa. Kulttuurintutkimuksessa on painotettu usein historian moninaisia, yhteen perustaan palautumattomia syiden ja
seurausten yhteyksiä. Takautuvan selittämisen kohdalla tämä
merkitsee sitä, että »hyvän» ja »pahan» tai »meidän» ja
»muiden» kaltaiset vastakkainasettelut eivät itsessään selitä
mitään, vaan ovat pikemminkin seikkoja, jotka on otettava
analyysin kohteiksi. Sen sijaan, että esitettäisiin melodramaattisia, maailman kahtia jakavia historiantulkintoja, on pyrittävä tarkastelemaan sitä, mistä melodramaattiset historiantulkinnat kohoavat. Ennakoivan selittämisen kohdalla taas on
pyrittävä näkemään yli lyhytkestoisten vaikutusten, ennakoimaan mahdollisia pitkäkestoisia vaikutuksia sekä pohdittava,
kuinka voisimme torjua uusia katastrofeja, esimerkiksi ksenofobian eli vieraanpelon lisääntymistä.
Syyskuun yhdennentoista tapahtumia ei voi ymmärtää, ellei
ota huomioon vuonna 1991 käydyn Persianlahden sodan lopputulosta. Kimmo Kiljunen ennusti alkuvuodesta 1991, että sodalla ja sitä seuraavalla rauhalla nöyryytetään koko kolmatta
maailmaa: »Aivan kuten ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa nöyryytettiin Saksaa, nöyryytetään nyt ei vain Irakia,
vaan myös arabinationalismia, islamia, kolmatta maailmaa.
Vielä kerran valkoinen mies, entinen siirtomaaisäntä, näytti
tällä ilmansuunnalla keppiään ja pani asiat järjestykseen.»22
Kulttuuriantropologi Susanne Dahlgren muistutti Helsingin
Sanomissa lokakuun alussa, että islamilaisissa maissa Yhdysvaltojen vastaista mielialaa synnyttää sen joukkojen läsnäolo
Saudi-Arabiassa, ehdoton tuki Israelille ja Irakin vastaiset pakotteet. »Amerikkalaisten sotilaallista läsnäoloa muslimien
kaikkien pyhimpien paikkojen naapurustossa voi verrata hyvin
siihen, jos jokin islamilainen maa asettaisi joukkojaan Italiaan, Vatikaanin naapuriin.»23
Persianlahden sota osoitti, että moderni sotilas- ja viestintäteknologia olivat muuttaneet sodankäynnin kasvot.24 Yhdys32
Lehtonen.p65
32
6.11.2001, 8:58
valtojen sotilaallinen ylivoima oli kasvanut murskaavaksi. Lisäksi Yhdysvalloilla oli puolellaan myös mediaylivoima. Maa
on kiistatta maailman johtava televisio-ohjelmien viejä. Sen
vienti ylittää yksin kaikkien muiden maiden ohjelmien viennin. Yhdysvallat yleensä hallitsee myös uutisia. »Maailmanluokan uutiset» ovat jo pitkään olleet peräisin muutamalta uutistoimistolta ja televisioyhtiöltä, jotka kaikki ovat angloamerikkalaisia. Uutisvirta on yksisuuntaista ja yksiulotteista. Kolmannen maailman maiden 1970-luvulla tavoittelema »maailman uusi tiedotusjärjestys» ei ole toteutunut. Missä ovat Yhdysvaltain johtajien puheissaan ylistämät sananvapaus ja moniarvoisuus?
Yhdysvaltain sotilaallinen ja mediaylivoima merkitsevät yhtä
kaikki sitä, että perinteiset sotilaalliset keinot eivät ole erityisen tehokkaita sen näkökulmasta, joka haluaa nousta vastustamaan ainoaa jäljellä olevaa supervaltaa.
Onko kulttuurintutkimuksella sitten mitään tekoa tämän
kaiken kanssa? Eikö kyse ole politiikasta, terrorismista, öljystä ynnä muusta sellaisesta? Eikö kulttuurintutkimuksen kohteena sen sijaan ole kulttuuri, ne kuvat, ideologiat, tietoisuuden muodot ja tiedostamattomat tekijät, jotka ovat osallisina
siinä, kuinka elämme maailmamme symbolisesti?
Kulttuurintutkimuksella on tekoa syyskuun yhdennentoista
kanssa siinä määrin kuin reaalinen ja symbolinen leikkaavat
toisiaan – minkä ne ovat tehneet aina ja tekevät nykyään yhä
useammin ja yhä syvemmälle. Talouden, politiikan, moraalin
ja kulttuurin väliset raja-aidat ovat murenemassa – tai ainakin
niiden sijainnista käydään kiivaita neuvotteluja. Talous ja politiikka ovat kulturalisoitumassa. Kaikissa inhimillisen toiminnan sfääreissä merkityksistä käytävä kamppailu on entistä
keskeisemmällä sijalla. (Palaan tähän tuonnempana, identiteettien yhteydessä.) Syyskuun yhdestoista osoittaa, että kulttuuri ja merkitykset eivät ole todellisuuden ylä- tai ulkopuolella, vaan muodostavat yhden tärkeimmistä alueista, joissa käydään kamppailua tulevaisuuden suunnasta.
33
Lehtonen.p65
33
6.11.2001, 8:58
Kulttuuri on paitsi reflektion myös toiminnan aluetta, jolla
voimme tuottaa uusia, aiemmat kyseenalaistavia merkityksiä.
Tällaisena se on toivon lähde. Maailma, jossa on kärsimystä, on
sietämätön paikka, mutta maailma, jossa ei olisi kulttuuria,
mielikuvitusta, kriittistä reflektiota, olisi vailla toivoa. Kulttuuri on muun ohella myös potentiaalinen vapauden alue, jossa voimme ajatella toisin, haaveilla toisin. Vapaus on ihmisen
nimi, kuten runoilija Leo Vossi asian aikoinaan muotoili.
10.
Vuonna 1991 Persianlahdella käytyä sotaa nimitettiin »ensimmäiseksi televisiosodaksi». Tosin voi kysyä myös, eikö jo Vietnamin tai peräti Korean sota ollut ensimmäinen, joka televisioitiin. Persianlahden sota oli kuitenkin ensimmäinen
»CNN-sota». Miljardi ihmistä yli sadassa maassa katseli Persianlahden sotaa nimenomaan CNN:ltä. CNN ei näyttänyt vihollisen kuolleita ruumiita eikä myöskään puhunut kuolonuhreista tai niiden lukumäärästä, vaikka hyökkäyslentoja tehtiin
yli kymmenentuhatta.25
Televisiosta seurattuna sota vaikutti tietokonepeliltä, jossa
ei ollut ihmisuhreja. Se oli insinöörien, kirurgien ja median
sota, jossa televisioyleisö yritettiin vakuuttaa siitä, että vain se
tuhottiin, mikä oli täysin välttämätöntä. Sotaa kuvattiin täsmälliseksi, antiseptiseksi ja puhtaaksi Täsmäaseet olivat niin
tarkkoja, että siviilien oli määrä olla niiltä turvassa.
1980-luvun alussa keskusteltiin paljon neutronipommista,
jonka oli määrä jättää rakennukset pystyyn, mutta tappaa säteilyllään ihmiset. Yhdysvaltain täsmäaseet puolestaan ovat
kuin neutronipommin vastakohtia. Niiden on tarkoitus tuhota
pelkät rakennukset ja muut sotilaskohteet, mutta aiheuttaa ihmisille vain vähän vahinkoa.
Persianlahden sodan kohdalla televisio ei raportoinut sodasta »ikkunana todellisuuteen». BBC:n toimittaja Mark Urban tiivisti tämän sodan päätyttyä. Hänen mukaansa suurin
34
Lehtonen.p65
34
6.11.2001, 8:58
epäonnistuminen sodasta kertomisessa liittyi siihen, että media ei kyennyt näyttämään, mitä ilmavoimat tekivät Saddam
Husseinin asevoimille, vaikka juuri se ratkaisi sodan ja juuri
siinä syntyi 90–95 prosenttia kaikista uhreista26. Niinpä sota ei
itse asiassa ollut »televisiosota». Televisio ei esittänyt totuutta tapahtumista, vaan jotain muuta.
Tutkimatta on, missä määrin suurten mediajättien yhteydet
suuriin öljy-yhtiöihin liittyvät asiaan. Tunnetusti yhdysvaltalainen ABC on kytköksissä Texacoon, NBC British Petroleumiin ja Time Warner Mobil Oiliin.27
Totuus Persianlahden sodasta paljastui myöhemmin. Irakissa heti sodan päätyttyä vieraillut ranskalainen kenraali Pierre
Gallois raportoi: »Ajoin 2 500 kilometriä jeepilläni ja näin täysin tuhottuja kyliä. Me löysimme sirpaleita pommeista, jotka
olivat vuodelta 1968, Vietnamin sodan ylijäämää.»28 YK:n
edustajana maassa käynyt Martti Ahtisaari raportoi pommitusten vieneen Irakin »lähes maailmanloppua muistuttavaan tilaan» ja siirtäneen maan »esiteolliseen kauteen». »Mikään
mitä me olimme nähneet tai mistä me olimme lukeneet, ei ollut täydellisesti valmistanut meitä siihen erityiseen tuhoon,
joka on kohdannut tätä maata».29
Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja John Balzar taas näki
sattumalta videon, joka oli kuvattu Apache-helikopterin asekameralla yöhyökkäyksen aikana: »Hyökkääjät, joita ei voinut
nähdä tai käsittää, nitistivät (Irakin sotilaat) yhden toisensa
perään. Jotkut räjäytettiin kappaleiksi 30 mm tykkien kranaateilla. Eräs mies kaatui, vääntelehti maassa ja kompuroi jaloilleen: toinen luotisarja repi hänet kappaleiksi.»30
Arviot sodassa kuolleiden irakilaisten määrästä vaihtelevat
40 000:n ja 200 000:n välillä.
11.
Syyskuun yhdennentoista uhrit saivat nimet ja kasvot. Valtaosa
World Trade Centerissä olleista leijui tomuna Manhattanin
35
Lehtonen.p65
35
6.11.2001, 8:58
eteläkärjen kaduille, mutta heidän omaisensa pitivät huolta
siitä, että heidät yksilöitiin mediassa. Yhdysvaltain pommitusten uhreille Afganistanissa ei tätä kunniaa ole suotu.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa työskentelevä
tekstintutkija Vesa Heikkinen kysyi Aamulehdessä lokakuun 14.
päivänä: »Missä on vastaisku-uutisen ihminen?» Heikkinen
ihmetteli mihin »toimittajat ovat hukanneet kertomuksissaan
sodasta ja terrorismista tärkeimmän, ihmisen?» Hän kertoi
saaneensa lukea, että »USA ja Britannia iskivät risteilyohjuksilla useisiin kohteisiin Afganistanissa. Pääuutissivulla oli iso
otsikko ’Yhdysvaltojen vastaisku alkoi’, ja teemasivut oli nimetty Vastaiskuksi». Heikkinen jatkoi: »Lehdessä siteerattiin
presidentti Bushia, jonka mukaan kyseessä on ’sota terrorismia vastaan’ ja ’laaja kampanja’. Bush vakuutti ’meidän’ puolestamme, että ’me emme halunneet tätä tehtävää, mutta me
viemme sen loppuun’. Bushin kuvan rinnalla oli samankokoinen kuva bin Ladenista. Bush nimesi viholliseksi bin Ladenin;
bin Laden kutsui Bushia ’epäuskovaisten johtajaksi’. Muita ihmisiä näihin uutisiin ei juuri mahtunut, ja Bush ja bin Ladenkin esiteltiin pikemminkin tuomarina ja syyllisenä sekä hyvän
ja pahan symboleina kuin yksilöinä.»
Heikkisen mukaan »toimittajat näyttävät Suomessakin olevan melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on ’vastaisku’, ’operaatio’ ja ’tehtävä’, jossa tuhotaan tarkkaan valittuja ’kohteita’.
Kohteina mainitaan Taliban-liikkeen ilmatorjunta- ja hävittäjäkalusto ja tukikohdat sekä al-Qaida-järjestön koulutusleirit.
Näihin kohteisiin ohjukset uutisoinnin perusteella ’iskeytyvät’
kuin itsestään. Kyse on siis ennen kaikkea iskuista, kohteista,
kalustosta ja tukikohdista. Ei esimerkiksi pelkäävistä, vihaisista tai kostoa vannovista ihmisistä. Ei kivusta, kauhusta eikä
kuolemisesta. Uutisissa annetaan aamu aamun jälkeen yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä öisin ’tapahtuu’. Saamme muun
muassa lukea, mitkä ovat Tomahawk-ohjusten painot, pituudet
ja räjähdemäärät. Opimme, kuinka paljon ja millaisia pintaaluksia, lentotukialuksia, rynnäkkökoneita ja pommikoneita
36
Lehtonen.p65
36
6.11.2001, 8:58
’käytössä’ on. Tietoja vahvistetaan tarkoin mutta tyylitellyin
karttakuvin ja kuvioin.»
Kaikki tämä tyydyttää Heikkisen mukaan tiedonnälkää,
»mutta yhä lukija jää yksin kysymyksineen: Eikö ’kohteissa’
ole ihmisiä? Keitä varten ’koulutusleirit’ ja ’tukikohdat’ ovat?
Entä USA ja Britannia, niiden ihmiset? Kuka ohjukset lähetti
matkaan? Keneen ne osuivat? Mitkä puuhat ihmisiltä jäivät
kesken? Kuka kuolleita kaipaa? Kuoleeko taas ’viattomia’?»
Vesa Heikkinen panee merkille, että sota- ja terrorismiuutisissa »näyttää olevan erityisen vaikea kyseenalaistaa suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ei ole sopivaa ihmetellä, miksi tapahtumia tarkastellaan lähinnä toisen puolen näkökulmasta. Ei
kuulu asiaan pohtia, voiko ’vastaisku’ jatkua yöstä toiseen ja
onko silloin enää kyse vastaiskusta. Ei tule kuuloonkaan kysyä,
onko sotilas tai terroristi ihminen. Ei pidä miettiä, onko hänellä kaipaamaan jääviä omaisia, ystäviä ja tuttavia.»
Heikkinen päättää juttunsa seuraavasti: »Yhtenä aamuna
lehdessäni uutisoidaan, että ’Ohjus tappoi siviilejä Kabulissa’.
Erehtymätön ohjus ehkä eksyi, mutta samalla toimittaja löysi
ihmisen, uhrin.»
Helsingin Sanomien kolmossivun pääotsikko Heikkisen analysoimana lokakuun kahdeksantena osoitti ikävän havainnollisesti huomautusten osuvuuden. HS otsikoi »Räjähdykset valaisivat öisen Kabulin taivaan». Otsikon alle oli taitettu seitsemälle palstalle NBC-televisioyhtiön välittämä kuva Kabulista.
Lehden seuraavan päivän ulkomaansivujen pääotsikko oli
»Yhdysvaltojen pommikoneet moukaroivat Afganistania». Sivun oikeassa alalaidassa sentään kerrottiin otsikon »Emme
nukkuneet silmäystäkään» alla, että Kabulissa oli kuollut yli 20
ihmistä, joista osa naisia, lapsia ja vanhuksia.
Kaikki kuolonuhrit ovat kuolleita, mutta länsimaiselle medialle jotkut uhrit näyttävät olevan todellisempia kuin toiset.
37
Lehtonen.p65
37
6.11.2001, 8:58
12.
Syyskuun yhdennentoista tapahtumat tunnetaan. Kukin muistaa sen, kuinka sai tietää kaapattujen koneiden iskeytymisestä
World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Kun ensimmäinen kone
törmäsi WTC:n pohjoistorniin, näytti siltä, että oli tapahtunut
onnettomuus. Toisen koneen ilmestyessä kuvaruuduille tätä
tulkintaa täytyi muuttaa.
Siltikään tapahtumat itsessään eivät selittäneet itseään. Siihen tarvittiin kulttuuria. Kulttuuri on nimenomaan niiden erilaisten luokittelujärjestelmien ja diskursiivisten muodostumien summa, joista kielessä ammennetaan, jotta todellisuudelle annettaisiin merkityksiä.
Kaiken merkitysten tutkimisen avainlause on: Missä on merkitystä siellä on valintaa.31
Uutisten kohdalla valintoja tehdään lukemattomia. Miksi
jokin tapahtuma uutisoitiin? Olisiko se huomattu, jos se olisi
tapahtunut jossain muualla tai jonakin muuna aikana? Kenen
näkökulmasta tapahtuma kerrottiin? Mihin yleisön ennakkokäsityksiin uutisessa vedottiin?
Tarinan ulko- tai yläpuolelta kerrotussa normaaliuutisessa
nämä valinnat on luonnollistettu. Tarinan kertojan tuottamassa sulkeumassa kaiken täytyy tulla ymmärrettäväksi. Sulkeumaan ei kuulu spekulointi sillä, mitä valintoja toimijat saati toimittajat tekivät. Silti on niin, että tarina olisi jokaisessa
käännekohdassaan voinut saada myös jonkin toisen suunnan,
jos toimijat olisivat valinneet toisin, ja se voidaan aina myös
kertoa useammalla kuin yhdellä tavalla.
Esittäminen on symbolista toimintaa, jolla on reaalisia vaikutuksia. Jamaikalaissyntyinen kulttuurintutkija Stuart Hall
kertoo tästä kuvaavan esimerkin. Hallin mukaan palestiinalaisia, jotka taistelevat saadakseen Israelilta jälleen haltuunsa
Länsirannalla olevan maan, voidaan kuvata joko »vapaustaistelijoiksi» tai »terroristeiksi». »On fakta, että nämä ihmiset
taistelevat. Mutta mitä heidän taistelunsa merkitsee? Faktat yk38
Lehtonen.p65
38
6.11.2001, 8:58
sin eivät riitä selvittämään asiaa. Käyttämämme kieli – ’vapaustaistelijat’/’terroristit’ – on sitä paitsi osa ongelmaa. Lisäksi tietyistä ilmauksista, vaikka ne näyttäisivätkin kannaltamme epätosilta, voidaan tehdä ’tosia’, koska ihmiset toimivat ikään kuin ne olisivat tosia ja koska heidän toimillaan on
sitten reaalisia seurauksia. Olivatpa palestiinalaiset terroristeja tai eivät, heistä tulee terroristeja, jos pidämme heitä terroristeina ja toimimme tämän ’tietomme’ perusteella. Kielellä
(diskurssilla) on näin kouriintuntuvia vaikutuksia käytäntöön:
kuvauksista tulee ’tosia’.»32
Palkitun City of Quartz -kirjan Los Angelesista kirjoittanut
Mike Davis raportoi näistä vaikutuksista Long Islandilla, missä hän asuu tilapäisesti. Davisin mukaan koko maisema on
täynnä aggressiivisen punaisia, valkoisia ja sinisiä viirejä ja
nauhoja. Raivoisa kiihko näyttää kasvavan sitä suuremmaksi,
mitä kauempana ollaan tuhokeskuksesta monikulttuurisella
Manhattanilla. Valtakunnallinen lehdistö ei Yhdysvalloissa ole
kertonut kuin murto-osasta mukilointeja ja päällekarkauksia,
moskeijoiden polttamisia, rikottuja ikkunoita, boikotoituja
kauppoja ja julkisia nöyryytyksiä, joista on muodostunut jatkuva Kristalliyö.33
Jälleen ajankohtainen esimerkki kielen käytännön vaikutuksista on se, että kun afganistanilaiset mujáhidín-taistelijat
1980-luvun alussa polttivat kouluja ja viilsivät auki opettajien
kurkkuja, koska silloinen hallitus oli määrännyt tytöt ja pojat
istumaan vierekkäin samoissa luokissa, The Times kutsui heitä
»vapaustaistelijoiksi». Kun mujáhidínit ampuivat alas brittivalmisteisilla Blowpipe-ohjuksilla afganistanilaisen koneen
54:ne matkustajineen, heitä kutsuttiin kapinallisiksi. Tuohon
aikaan heistä käyttivät terroristin nimeä vain heitä vastaan
taistelleet afganistanilaiset ja neuvostoliittolaiset.34
Yhdysvallat kutsui aikoinaan myös Nelson Mandelaa »terroristiksi». Sittemmin hänestä tuli myös amerikkalaisten silmissä »valtiomies».
39
Lehtonen.p65
39
6.11.2001, 8:58
Missä on merkitystä, siellä on siis valintaa. Millaisia valintoja tehtiin annettaessa syyskuun yhdennentoista tapahtumille merkityksiä?
Presidentti Bush kutsui ensimmäisessä puheessaan hyökkäyksiä »pelkurimaisiksi teoiksi». Syyskuun yhdennentoista
iltana hän kuitenkin puhui »pahoista ja halveksittavista terroriteoista» eikä enää luonnehtinut tekoja pelkurimaisiksi. Ehkä
presidentin puheenkirjoittajat olivat ymmärtäneet, että täydessä polttoainelastissa olevan jumbojetin törmäyttäminen
pilvenpiirtäjään ei pelkurilta onnistuisi.
Presidentti kutsui terroritekoa syyskuun kahdentenatoista
»sotatoimiksi». Nimeäminen oli ainakin sikäli yllättävä, että
yleensä »sodassa» on kaksi toisiaan vastaan taistelevaa osapuolta. Tämä määritelmä ei ole täyttynyt edes Afganistanin
pommitusten alkamisen jälkeen – ellei Kabulia, Kandaharia ja
muita kohteita puolustaneiden hajanaista ilmatorjuntatulta
sitten pidetä »sodankäyntinä».
Tilanteen nimittäminen »sodaksi» ei tapahtunut sattumalta. Jos kyse on sodasta eikä rikollisten kiinni ottamisesta, ei
tarvita pidätyksiä, oikeudenkäyntejä, pitävää näyttöä syyllisyydestä eikä tuomitsemista. Jos rikollista kiinni ottava poliisi
tappaa epähuomiossa pari sivullista, hän joutuu oikeuteen. Jos
taas vihollista pommittava lentäjä aiheuttaa siinä sivussa viattomien kuoleman, hän saattaa saada mitalin. Sitä paitsi: Jos on
sodassa, ei valinnan varaa enää ole. Sota on jo alkanut, eikä jäljellä ole muita vaihtoehtoja kuin voimankäyttö.
Helsingin Sanomissa 6. lokakuuta haasteltu sotaretoriikan
tutkija Riikka Kuusisto kommentoi Bushin valintoja näin:
»Sanat ovat sikäli tekoja, että kun vastakkainasettelu lyötiin
lukkoon heti ja voimakkailla sanoilla, Bushilta odotetaan vastatoimia. Että mitäs nyt sitten teette, jos tämä kerran on sota.
Se on itseään ruokkiva kierre, josta on enää vaikea päästä pois.
Se sulkee pois mahdollisuuden analyyttisempaan ja hienovaraisempaan lähestymistapaan.»35
Sotapuhe edusti siis vaihtoehdottomuuden puhetta. Mutta
se edusti myös umpikujaan johtavaa puhetta. Mitä järkeä on ju40
Lehtonen.p65
40
6.11.2001, 8:58
listaa sotaa, jota ei voi voittaa, koska ei yksinkertaisesti ole selkeää vihollista, jonka alueen voisi vallata tai jonka joukot voisi
lyödä? Eikö »voiton» tavoittelu johdakin tällaisessa »varjojen
sodassa» paitsi siihen, että syyttömät saavat taas kerran kärsiä, myös siihen, että vastarinta tämän seurauksena kasvaa ja
väkivalta leviää ja saa entistä kärkevämpiä muotoja? Mutta
ehkä terroristit hakivatkin juuri tätä. Ehkä Bush meni intoa
puhkuen juuri siihen ansaan, joka hänelle oli viritetty?
Tähän viittasivat Washingtonin yliopiston professorit Debra
Friedman ja Michael Hechter artikkelissaan, joka julkaistiin
Helsingin Sanomissa 29. syyskuuta. Heidän mukaansa Osama
bin Laden »on hyvinkin voinut valjastaa vahvan ja roolistaan
tietämättömän vallankumouksellisen voiman vastustamaan islamilaisen maailman hallituksia. Tämä voima on Yhdysvaltain
asevoimat. Aivan samoin kuin terroristit käyttivät kaupallista
lentoliikennettä hyökkäyksessään Amerikan vaurauden ja
mahdin vertauskuvia vastaan, bin Laden käyttäisi Yhdysvaltain
asevoimia muurinmurtajana heikkoja ja korruptoituneita islamilaisen maailman hallituksia vastaan.»36
Toisen tärkeän valinnan Bush teki, kun hän ilmoitti, että Yhdysvallat ei näe mitään eroa terroriteot tehneiden ja terroristeja suojelevien välillä. Tekoon syyllisten ja avunantoon syyllisten välisen eron pyyhkiminen yli tähtäsi tietenkin siihen,
että Bush löytäisi konkreettisen vihollisen ja voisi ryhtyä sotaansa. Mutta mihin vedetään raja, kun puhutaan terroristien
suojelijoista? Ovatko Saudi-Arabia tai Arabiemiirikuntien liitto, jotka kuuluvat Osama bin Ladenin liiketoimien näyttämöihin, myös tämän suojelijoita, kun ne antavat bin Ladenin rikastua maaperällään? Eikö niitäkin tulisi johdonmukaisuuden
nimissä pommittaa? Tai pitäisikö NATO:n hyökätä jäsenmaahansa Norjaan, jossa bin Ladenilla kertoman mukaan on myös
liiketoimia?
Jos kyse on terrorismin vastaisesta sodasta, eikö se pitäisi
kohdentaa nimenomaan Osama bin Ladenin johtamaan alQaida-verkostoon? Kyseessä on monimutkainen 24 ryhmän
41
Lehtonen.p65
41
6.11.2001, 8:58
yhteistyöverkko, jonka soluja on levittäytynyt lähes 50 maahan
eri puolilla maailmaa. Suurin osa verkoston jäsenistä on lähtöisin kahdesta egyptiläisestä ääri-islamilaisesta ryhmästä.
Verkoston liiketoimiin kuuluvat sudanilaiset makeisfirma, hedelmien ja vihannesten vientiyhtiö ja maansiirtoyhtiö sekä kenialainen kalastusfirma, Tansanian kautta käytävä timanttikauppa ja Tadzhikistanissa käytävä pähkinäkauppa.
Kansainvälisten suhteiden ja Lähi-idän historian tutkija
Pertti Multanen huomautti Helsingin Sanomissa 7. lokakuuta,
että kukaan ei ole juuri välittänyt siitä, että Osama bin Laden ei
ole afganistanilainen vaan saudiarabialainen. »Saudi-Arabia
ei ole lännen suuressa taistelussa vihollinen vaan tärkeä liittolainen. Se on maa, joka pitää pystyssä maailmantaloutta ja länsimaiden hyvinvointia, ja on saanut palveluksistaan kunnon
palkkion.» Multasen mukaan sen sijaan »suureksi syylliseksi
kelpaa Afganistan, maa jossa ei ole pisaraakaan öljyä».37
Baader-Meinhof -terrorismia Berliinissä tutkiva Kati Lehto
huomautti lokakuun alussa, että jos Punaiset armeijakunnat
olisi 1970-luvulla tehnyt iskun Yhdysvaltoihin, ei kenellekään
olisi tullut mieleenkään suunnitella kostoiskua Bonniin tai
Frankfurtiin.38 »Terroristeja suojelevien» nimeäminen on sekin valintojen tulosta.
13.
Ennen pitkää CNN otti käyttöön planssin, jossa luki »Attack
on America». Toiseen torniin tunkeutuvaa suihkukonetta ja
tornien romahtamista näytettiin yhä uudelleen. Sille, mikä
aluksi näytti käsittämättömältä ja ymmärryksen tuolle puolen
menevältä, alettiin pian antaa merkityksiä. Tapahtuneelle etsittiin syitä ja selityksiä, ja tietty kertomusmalli nousi esiin.
Samaan tapaan kuin New Yorkiin alias Gotham Cityyn sijoittuvissa Batman-tarinoissa myös tässä tapahtunutta jäsennettiin
yksinkertaisella »hyvä vastaan paha» -asetelmalla. Media
»joutuu tilannetta määritellessään etsimään populaareja,
42
Lehtonen.p65
42
6.11.2001, 8:58
mahdollisimman monien ymmärtämiä malleja», huomautti
mediatutkija Erkki Karvonen syyskuun lopussa. »Mikäs sen
populaarimpaa kuin populaarielokuvien selkeän mustavalkoinen ’hyvikset’ vastaan ’pahikset’ -maailmankuva»39. Aivan kuten Batman-tarinoissa myös tässä paha saatiin rajatuksi suhteellisen vähälukuiseen hahmojen joukkoon.
Presidentti Clintonilla oli kyseenalainen kunnia kuvata
Osama bin Ladenia ensi kerran »yhteiskunnan viholliseksi
numero yksi». Tämä tapahtui vuonna 1998, kun al-Qaidan terroristit olivat räjäyttäneet pommin kahdessa, Itä-Afrikassa sijaitsevassa Yhdysvaltain lähetystössä kimppuun. Ennen tätä
bin Laden oli vaikuttanut eristetyltä hahmolta, mutta Clinton
teki saudimiljonäärille palveluksen, josta tämä ei ehkä osannut edes haaveilla.
Bush nuorempi jatkaa edeltäjänsä jalanjäljissä. Ristiretki
bin Ladenia vastaan on vaarassa tehdä tästä islamilaisen maailman silmissä uuden Saladinin, tarunhohtoisen sotapäällikön,
joka valloitti Jerusalemin ristiretkeläisiltä takaisin muslimeille.
Clinton ei tietenkään ollut ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti tai hallituksen jäsen, joka kohteli vastustajiaan kuin
nämä olisivat Hollywood-elokuvan roistoja. Oliver North kutsui aikanaan palestiinalaista terroristi Abu Nidalia »yhteiskunnan viholliseksi numero yksi». Saddam Husseinia verrattiin 1990-luvun alussa ahkerasti Hitleriin. Sitä ennen oli demonisoitu Iranin hengellinen johtaja ajatolla Khomeini. Ronald Reagan puolestaan oli soveltanut Hollywood-oppejaan nimittämällä Libyan johtaja Muammar Gaddafia »Lähi-idän
hulluksi koiraksi». Myös puhe »roistovaltioista» kuuluu samaan kyseenalaiseen retoriikkaan.
Syyskuun yhdennentoista jälkeen Jokerin ja Arvuuttajan
roolin sai Osama bin Laden, terrorismin takapiru ja kummisetä, joka antoi pahalle nimen ja kasvot. (Pitäviä todisteita hänen
syyllisyydestään tekoon ei tosin ollut tämän kirjan painoon
mennessä tuotu julkisuuteen. Ison-Britannian hallituksen julkaisemat todisteetkin jäivät aukkoisiksi »tiedustelusyistä»40.)
43
Lehtonen.p65
43
6.11.2001, 8:58
bin Ladenista sanottiin olevan tarjolla vain vähän tietoa. Hänet esitettiin yhtä ristiriitaiseksi, käsittämättömäksi ja oudoksi kuin Batmanin konnagalleria. Hän näyttäytyi monimiljonääriksi, joka on torjunut kulutuskulttuurin, samaan aikaan sekä
syvästi uskonnolliseksi ja runoutta rakastavaksi että murhanhimoiseksi mieheksi. Habitukseltaan Jeesuksen mieleen tuova bin Laden on kansainvälinen liikemies, jonka laajat toimet
käsittävät niin sopimusviljelyn kuin öljyjohtojen kaupan, mutta joka vihaa Yhdysvaltoja, kansainvälisen kapitalismin päämaata, joka puolustaa hänen kaltaistensa toimijoiden oikeuksia maailmantaloudessa.
Lisäväriä kuvaan toivat tieto bin Ladenin taustasta rikkaan
suvun vesana, isänä ja playboyna samoin kuin tämän insinöörikoulutus, maanpakolaisuus, asema maailman etsityimpänä
miehenä ja piileksiminen merkillisten Taliban-sissien selän
takana vaikeapääsyisessä Afganistanin vuoristossa. Päälle
päätteeksi kävi ilmi, että bin Laden oli saanut terroristinoppinsa CIA:lta. Hän oli siis uusi Frankensteinin hirviö – luomus,
joka kääntyy luojaansa vastaan.
Erkki Karvonen kiinnitti huomiota siihen, että syyskuun yhdennentoista jälkeiset tapahtumat muistuttavat lännenelokuvan käsikirjoitusta: »Bush on kuin oikeamielinen sankarisheriffi, joka ratsastaa kaupunkiin, josta kuolemaa kylväneet konnat ovat jo häipyneet. […] Tästä käynnistyy sankarin kostomotiivi, toimintaohjelma, joka kantaa elokuvan loppuun saakka.
Lopussa sankari saa hyvityksen: paha tuhoutuu jyrkänteeltä
pudoten hidastettuna, karmeasti huutaen. Me kaikki taputamme käsiämme huojentuneina ja moraalisesti perin tyytyväisinä. Siitäs sait, inhotus! Parempaa et totisesti ansainnut!» Tarina vie toimijoita, »meidän on nähtävä tarinan täyttymys ja
pahan monumentaalinen tuhoutuminen». Kun kertomusta on
alettu kertoa tietyllä tavalla, sen on myös saatava odotusten
mukainen loppunsa.
Karvonen huomauttaa, että tarinaa voi kertoa myös toisin.
Esimerkiksi Irakissa tarina saattaisi alkaa vuoden 1991 Per44
Lehtonen.p65
44
6.11.2001, 8:58
sianlahden sodasta, jossa »vihollinen kärvensi aavikolle ainakin 100 000 poikaa, isää ja veljeä ilman että näillä oli mitään
mahdollisuutta vastata tuleen. Kuvattaisiin surevia leskiä, itkeviä lapsia, äitejä. Kertomus loppuisi New Yorkin pilvenpiirtäjien savuaviin raunioihin. Oikeudenmukainen kosto on tapahtunut. Ja sitten lopputekstit.»
Karvosen mukaan todellisuus on elokuvan kaltaista siksi,
että todellista maailmaa hahmotetaan samoilla ymmärtämisen
rakenteilla kuin elokuvaakin. »Mutta voi myös olla, että ihmistekoisen todellisuuden tuotanto noudattaa samaa käsikirjoitusta kuin elokuvaviihteen teko. Niin terroriteko kuin elokuvatkin ovat ihmisten tuotteita. Miksipä niiden tuotantoa ei
voisi ohjata sama logiikka?»
Ongelmana tässä tietenkin on, kuten Karvonenkin toteaa,
että todellisuus ei lopulta ole niin mustavalkoinen kuin viihde
antaa ymmärtää. »Hyvä» ja »paha» kietoutuvat toisiinsa monin säikein. Esimerkiksi kirjailija Arundhati Roy luonnehti
Osama bin Ladenia Yhdysvaltojen »perhesalaisuudeksi»,
maan presidentin »synkäksi kaksoisolennoksi», joka on
»vastaus Yhdysvaltain välinpitämättömyydelle ei-amerikkalaisten hengistä ja hyvinvoinnista, sen barbaarimaisille sotilaallisille väliintuloille, despoottisten ja diktatoristen hallitusten tukemiselle ja sen säälimättömälle talouspolitiikalle, joka
on heinäsirkkaparven tavoin syönyt itsensä läpi köyhien maiden talouden».41
Uutisointi toimii usein myös tapahtumien ennakoijana. Helsingin Sanomien ulkomaanosaston pääsivun rubriikkina oli ensin sana »TERRORIHYÖKKÄYS», sitten sanat »VASTAISKUN
VALMISTELU», jotka vaihdettiin sanaan »TERRORISMI»,
kunnes päästiin käyttämään sanaa »VASTAISKU», joka pian
korvattiin sanoilla »ISKU AFGANISTANIIN», jotka taas vaihtuivat sanoihin »AFGANISTANIN SOTA». Näin rubriikit kerronnallistivat tapahtumia, sijoittivat niitä ikään kuin ennalta
määriteltyyn kehykseen, terrori-iskusta täysimittaiseen sotaan
johtavaan tapahtumien kulkuun.
45
Lehtonen.p65
45
6.11.2001, 8:58
14.
Toimittajat ovat ainakin jossain määrin pohtineet sitä, kuinka
he välttäisivät astumasta terroristien heille virittämään ansaan.
Presidentti Bush nuorempi ei tällaisilla pohdinnoilla näytä
järkikultaansa vaivanneen. Bushin mukaan tekoon syylliset on
saatava kiinni – elävinä tai kuolleina.
Kiinniottaminen ei ole mahdollista, ellei terroristien jäljille päästä. Etsivällä, ihmisten jäljittäjällä ei kuitenkaan olisi ollut töitä modernia edeltäneissä paikallisyhteisöissä, joissa
kaikki tunsivat toisensa ja jossa itse kunkin identiteetti oli lyöty pitkälle lukkoon jo syntymähetkellä. Anonyymiys, identiteetin puute, on keskeinen ongelma, jonka moderni etsivä pyrkii
ratkaisemaan. Terroristien identiteetti on konstruoitava niukan aineiston nojalla.
Samalla kun moderni maailma on luonut uuden anonyymiyden, se on kuitenkin luonut myös uudet tekniikat, joilla anonymiteetin arvoitukset voidaan purkaa. Vaikka globaali maailma
on mutkikas paikka, se tuottaa myös uuden suhteiden verkon,
jonka avulla ihmisiä voi jäljittää ja valvoa.
Terroristi eroaa anonyymistä joukosta sen perusteella, että
hän on terroristi. Jos viattomuus on anonyymiyttä ja samanlaisuutta, terrorismiin liittyy sen sijaan yksilöllisyys ja erilaisuus,
tietty identiteetti. Täydellinen rikos – salapoliisikertomusten
painajainen – olisi jäljetön, ei-yksilöllinen rikos, jonka kuka
tahansa olisi saattanut tehdä. Ei-täydelliset rikokset taas ovat
selvitettävissä juuri erilaisuuden, yksilöllisyyden perusteella.
Rikollisten luo johtavat ne jäljet, jotka vain kyseiset ihmiset
olisivat saattaneet jättää.
Sherlock Holmesin metodina oli deduktio. Hänen materiaaliaan olivat johtolangat, joiden nojalla hän teki päätelmiä.
Holmesin asuinpaikan, 1800-luvun lopun Lontoon, todellisuus oli jo niin mutkikas, että siitä ei voinut kokonaisuudessaan, totaliteettina, sanoa enää juuri mitään. Tällöin pienet yksityiskohdat tarjosivat avaimen, sisäänpääsyn metropolin sa46
Lehtonen.p65
46
6.11.2001, 8:58
laisuuksiin. Samaan tapaan kuin oireet olivat Freudille sisäänpääsy tiedostamattomaan, olivat johtolangat Holmesille tutkimuksen lähtökohta. Mutta niinpä sekä Sigmund Freud että
Arthur Conan Doyle olivatkin koulutukseltaan lääkäreitä.
Symptomatologia, oireoppi, yhdisti Freudin ja Holmesin metodeja.
Holmesin tapauksessa johtolankoja käytettiin nimenomaan
anonyymiyden kukistamiseen, rikollisten identifioimiseen.
Perinteisissä yhteisöissä yksilön identifioimiseen oli riittänyt
hänen nimensä. Lontoon kaltaisessa metropolissa nimi ei enää
voinut toimia tunnistamisen perusteena. Sittemmin yksilöiden
identifioimiseksi käyttöön otettu nimikirjoitus oli sekin haavoittuva, voitiinhan se aina väärentää.
1800-luvun lopussa suunniteltiin antropometrisen tunnistusmetodin käyttöönottoa identifioimisongelmien ratkaisemiseksi. Se olisi perustunut fyysisten yksityiskohtien tarkkaan
muistiin merkitsemiseen. Metodiin liittyi kuitenkin yksi pulma: vaikka sen nojalla voitiinkin sulkea pois epäilyksen piiristä kaikki alle 180-senttiset ja punaisia viiksiä omaamattomat,
se ei vielä kertonut, kuka yli 180-senttisistä punaviiksiniekoista oli syyllinen. Niinpä metodia täydennettiin sanamuotokuvilla.
Sanat ovat kuitenkin tunnetusti tavattoman epäluotettavia.
Mikä esimerkiksi on koukkunokan ja kyömynenän ero? Entä
kuinka voitaisiin verbaalisesti luokitella siniharmaiden silmien eri sävyjä?
Tähän pulmaan tarjoutui ratkaisu, kun huomattiin, että
kunkin ihmisen sormenjäljet olivat ainutlaatuisia. Sormenjäljet talteen ottamalla kunkin yksilön identiteetti, samuus aiemman itsensä kanssa, voitiin osoittaa kiistatta. Kultakin ihmiseltä löytyvän biologisen erityispiirteen nojalla hänestä voitiin
tehdä peruuttamattomasti yksilö.
Yksilöityminen ja yksilöiminen eivät kuitenkaan olleet biologisia, vaan kulttuurisia, sillä koko yksilöllisyyttä koskeva ongelma oli syntynyt nimenomaan kulttuurisena, ei biologisena,
47
Lehtonen.p65
47
6.11.2001, 8:58
ongelmana. Yhtä kaikki, metropolien synnyttämä anonymiteetti voitiin nyt voittaa, “rikollisen Lontoon pimeän viidakon», kuten Watson sitä eräässä Holmes-tarinassa kutsuu, villipedot kesyttää.
Identifioiminen on Holmes-tarinoiden kannalta paitsi kerronnallisesti myös ideologisesti välttämätön tehtävä. Conan
Doylen maailmassa rikollisen on oltava nimenomaan yksilö,
identifioitava henkilö. Yksilöiminen hälventää lukijan mielestä sen kauhean epäilyn, että rikos olisi jotain persoonatonta ja
siten kollektiivista ja sosiaalista, että syyllisiä olisivat muutkin
kuin kiinni otettu ja rangaistu pahantekijä.
Holmes-tarinoissa rikos representoidaan aina poikkeukseksi. Rikollisen tappio on yhteiskunnan voitto ja samalla se on
yhteiskunnan puhdistautumista rikoksesta. Yhden julistaminen syylliseksi merkitsee miljoonien julistamista syyttömiksi.
Rikollinen ei Conan Doylella ole koskaan porvariston tai
keskiluokan jäsen. Rikolliset ovat yleensä joko aatelisia tai
nousukkaita. Keskiluokka ja porvaristo samastuvat Holmes-tarinoissa anonyymiyteen, samanlaisuuteen, toistuvuuteen, selvyyteen. Porvaristo ei enää edusta – toisin kuin vaikkapa vielä
Honore de Balzacin romaaneissa – riskejä, uutuutta ja epävakautta, vaan pysähtyneisyyttä, säilyttämistä ja harkitsevuutta.
The Case of Identity -tarinan alussa Holmes ja Watson viettävät iltaa metropolin sydämessä. He ovat itse kuitenkin sisällä, nojatuoleissaan tulisijan molemmin puolin. Täällä, kaikin
puolin turvassa, he eivät “uskaltaisi kuvitellakaan», mitä kaikkea heidän pesänsä ulkopuolella mahtaa olla tekeillä. Näin tarina on alusta alkaen kerrottu porvarillisen toistuvuuden ja
selvyyden näkökulmasta. Tätä tukee myös Holmesin tapa kuvata Lontoota omituiseksi, oudoksi ja eksentriseksi. Jotta jokin
voisi representoitua omituiseksi, oudoksi ja eksentriseksi, on
oltava olemassa jotakin ei-omituista, ei-outoa ja ei-eksentristä. Tämä jälkimmäinen taas ei ole mikään muu kuin Holmestarinoiden normatiivinen lähtökohta, keskiluokkainen tai
48
Lehtonen.p65
48
6.11.2001, 8:58
porvarillinen todellisuus, jonka turvissa Holmes ja Watsonkin
istuvat.
Mutta samalla tapahtumien representoiminen ‘eksentrisiksi’ merkitsee niiden köyhdyttämistä. Niistä tulee vain poikkeuksia, bisarreja yksittäistapauksia, joiden olemassaolon ei
tarvitse muuttaa takkatulen ääressä olijoiden elämää – paitsi
niiltä osin, että Holmesin on ratkottava niitä tapaus tapaukselta voidakseen jälleen palata takkatulen ääreen. Identiteetti
muodostaa näin Holmes-tarinoissa arvoituksen, mutta rajallisen arvoituksen, tapaus kerrallaan ratkaistavan arvoituksen.
Kyseessä on tietenkin realistiselle kerronnalle tyypillinen arvoitus, joka synnyttää epäjärjestyksen tilan, josta taas kerronta
syntyy.
Muun realistisen kerronnan tavoin Holmes-tarinat liikkuvat kuitenkin vääjäämättä kohti sulkeutumaansa, alkuperäisen
järjestyksen palauttamista. Tässä alkuperäisessä – tai lopullisessa – tilassa identiteetti ei voi enää olla realistisen kertomuksen lukijoille arvoitus, vaan kertoja tekee näille tarinan tapahtumista täysin ymmärrettäviä.
Ikävä kyllä »täysi ymmärrettävyys» on kuitenkin fantasiaa.
Voimmeko todella ymmärtää »täysin», miksi joku murhaa?
Tai, tähän päivään palataksemme, voimmeko ymmärtää »täysin», miksi yhdeksäntoista terroristia ryhtyivät tekoonsa? Fiktiossa voimme kuvitella, että salapoliisilla ja kertojalla ja meillä heidän rinnallaan on hallussamme »totuus, koko totuus eikä
mitään muuta kuin totuus», mutta entä fiktion ulkopuolella?
Eikö mahdollisuus kuvitella »koko totuutta» perustukin siihen, että kertoja sijoittaa itsensä ja meidät lukijoinaan tarinan
ulkopuolelle?
Fiktion ulkopuolella emme ole koskaan tarinan ulkopuolella. Me emme ole paikalle tapahtumien jälkeen saapuvia Sherlock Holmeseja, vaan pikemminkin tarinan toimijoita, Sam
Spadeja ja Philip Marloweja.
49
Lehtonen.p65
49
6.11.2001, 8:58
15.
Salapoliisiromaani ja uutiset ovat kumpikin »realistisia».
Realismi on maailman kartoittamista tietyllä tavalla. Sana ’kartoittaa’ on tässä tärkeä. Kukaan ei voi hallita sitä, mihin ei ole
tutustunut. Mitä ei ole kartoitettu ei voi tuntea eikä siis myöskään hallita.
Syyskuun yhdennentoista jälkeiset tapahtumat on esitetty
sanomalehdissä ja televisiossa yhä uudelleen karttoina. Milloin olemme saaneet nähdä karttoja Manhattanin eteläkärjen
kortteleista, milloin Lähi-idästä, milloin taas Afganistanista.
Karttojen ajatellaan tarjoavan objektiivisen ja kattavan kuvan
todellisuudesta.
Eurooppalaiset ovat kartoittaneet maailmaa sitä mukaa kuin
he ovat tutkineet, valloittaneet ja kolonisoineet sitä. 1500-luvulla eläneen flaamilaisen matemaatikko Mercatorin projektion mukaan tuotetut kartat, joissa pallomme on litistetty kaksiulotteiseksi pinnaksi, esittävät paitsi maailmaa myös lännen
valtaa. Jotta Mercator olisi saanut litistettyä maan kaarevuuden, hän esitti pituuspiirit yhdensuuntaisiksi, mikä merkitsi
niiden keskinäisen etäisyyden leventämistä sitä enemmän,
mitä pohjoisemmaksi tai etelämmäksi kartalla liikuttiin. Kompensoidakseen näin syntyneen vääristymän hän kasvatti myös
leveyspiirien etäisyyttä toisistaan.
Tuloksena oli Eurooppaa kahdella tavalla suosiva kartta. Ensinnäkin syntynyt kartta oli tehokas purjehduksen apuneuvo,
koska sen mukaan oli helppo suunnistaa. Välimatkat saattoivat
olla vääriä, mutta kartan avulla sai kuitenkin otettua helposti
oikean suunnan. Kartasta tuli maailmanvalloituksen väline.
Toiseksi Mercatorin projektio kasvatti Euroopan esitettyä kokoa. Pohjoiset maamassat laajenivat sen seurauksena, että pituuspiirit oli esitetty yhdensuuntaisiksi. Kuin sattumoisin kyseiset maamassat olivat nimenomaan eurooppalaisia. (Eteläisellä pallonpuoliskolla ei vastaavia maamassoja ole. Afrikan ja
Australian eteläkärjet ovat suunnilleen samalla etäisyydellä
Etelänavasta kuin Lissabon Pohjoisnavasta.)
50
Lehtonen.p65
50
6.11.2001, 8:58
Mercator vakiinnutti ajatuksen siitä, että pohjoisen on oltava kartalla ylhäällä ja etelän alhaalla. Hän sijoitti myös Euroopan kirjaimellisesti keskelle karttaa asettamalla Greenwichin
pituuspiirin nollapiiriksi, josta lasketaan »läntiset» ja »itäiset» pituudet. Tämä puolestaan johti erinäisiin merkillisyyksiin. Esimerkiksi Australiasta katsoen Amerikka on »idässä»,
vaikka siitä puhutaankin »läntenä».42
»Itä on itä ja länsi länsi eivätkä ne koskaan kohtaa», kirjoitti Rudyard Kipling. Idän ja lännen sijaintia ja rajoja ei kuitenkaan ole lyöty lukkoon. Itänapaa ja Länsinapaa ei ole muualla
kuin Nalle Puh -tarinoissa. Jokainen maapallon piste on joihinkin pisteisiin nähden »idässä», toisiin nähden taas »lännessä» (paitsi tietysti niihin, joihin se on kohtisuoraan »etelässä» tai »pohjoisessa»).
»Etelällä» ja »pohjoisella» on kummallakin jonkinlainen
nollapisteensä: Etelänavalta voi ottaa ensimmäisen askeleen
vain pohjoiseen, Pohjoisnavalta vain etelään. »Itä» ja »länsi»
sen sijaan ovat leijuvia kategorioita. Niinpä esimerkiksi sellaiset »lännen» keskukset kuin Pariisi, Berliini ja Rooma sijaitsevat »itäisellä» pallonpuoliskolla, kun taas merkittävä
»itäisten» muslimien keskus Casablanca jää »läntiselle» pallonpuoliskolle. »Lähi-itä» taas sijaitsee osin »länteen» esimerkiksi Suomesta, »Keski-itä» taas ulottuu Välimereltä (siis
»Lähi-idästä») Persianlahdelle ja »Kaukoitä» Intiasta Japaniin. Nimitykset kertovat siitä, keihin nähden »lähellä»,
»keskietäisyydellä» tai »kaukana» kyseiset »idät» ovat.
(Jostain syystä maapallolla ei ole »Lähipohjoista» tai »Kaukoetelää». »Keskilänsi» kyllä löytyy, mutta Euroopasta katsoen
se sijaitsee »Kaukolännessä».)
Mercatorin projektion mukainen kartta on toisinto, maapallon esittäminen jonkinlaiseksi. Esityksenä se on myös vallan väline. Sen kautta eurooppalainen silmä voi alistaa koko
maailman. Samalla sen avulla tuotetaan tiettyjä ideologisia kuvia. »Itä» on liikakansoitettu, apaattinen, despoottinen, konservatiivinen, vanha, pimeä ja kaikin tavoin epäilyttävä, kun
51
Lehtonen.p65
51
6.11.2001, 8:58
taas »länsi» on avoin, dynaaminen, demokraattinen, edistyksellinen, uusi, valistunut ja vapaamielinen. Mutta itse asiassa
jako ei päde kaikkeen »itään». Australia esimerkiksi sijaitsee
varsin »idässä» ja Uusi-Seelanti vielä siitäkin »idempänä»,
mutta emme silti kaiketi liitä niihin »itään» yleensä kytkeytyviä mielikuvia.
Esimerkkimme tosin vihjaa myös siihen, että myöskään nimet »pohjoinen pallonpuolisko» ja »eteläinen pallonpuolisko» eivät ole vailla ideologisia ulottuvuuksia. Ensin mainittu
on merkityksiltään lähellä »lännelle» annettuja määreitä, kun
taas »etelä» muistuttaa monessa suhteessa »itää». Voidaan
esimerkiksi kysyä, kumpi nimistä, »pohjoinen» vaiko »eteläinen», vastaa paremmin mielikuviamme elämästä Australiassa tai Uudessa Seelannissa, jotka maantieteellisesti sijaitsevat kiistatta hyvän matkaa päiväntasaajasta etelään ja ovat lisäksi kiistatta hyvin »idässä»? Aina voidaan tosin sanoa, että
kyseiset maat eivät kuulu »kolmanteen maailmaan», mutta
tämä sekoittaa tilannetta entisestään, sijaitseehan suuri osa
»kolmannesta maailmasta» nimenomaan »läntisellä pallonpuoliskolla», jonka oli siis määrä olla dynaaminen ja edistyksellinen. Vielä sekavamman tilanteesta tekee se, että reaalisosialistisista valtioista koostunutta »toista maailmaa» ei enää
ole.43
Suunnattomalle sekavuudelle on täsmälleen yksi syy. Nimityksiä hallitsevat yhä länsimaiset näkemykset, joissa eri valtioita niputetaan yhteen toistensa kanssa aina sen perusteella,
kuinka ne eroavat »meistä».
16.
Mikä rikollisten jäljittämisessä on muuttunut Holmesin ajoista? Tavoite – rikollisen tunnistaminen ja kiinni saaminen – on
yhä sama, mutta käytössä on uusia keinoja. Yksi uusi keino ovat
kasvojen tunnistusohjelmat. Ohjelmat käyvät läpi ihmisjoukkojen kasvoja, muuttavat ne digitaaliseen muotoon ja sitten
52
Lehtonen.p65
52
6.11.2001, 8:58
vertaavat niitä tietokoneeseen varastoituihin tiedostoihin. Ohjelmat luovat tietyn matriisin, joka tunnistaa 80 piirrettä, kuten silmien etäisyyden toisistaan ja huulten pituuden. Kertoman mukaan ohjelmat saavuttavat optimioloissa 99,3 prosentin tarkkuuden.
Tällaiset ohjelmat ovat panoptikonin uusia muotoja.44 A propos, myös modernit pilvenpiirtäjät toimivat panoptikonien tavoin. »Älykkäät» rakennukset valvovat kaiken aikaa itse sitä,
mitä niiden sisällä tapahtuu. Niiden valvontalaitteisiin kuuluvat panoptinen, kaikkialle näkevä visuaalinen valvonta, kyky
havaita oudot hajut, herkkyys lämpötilan ja kosteuden vaihteluille, outojen liikkeiden jäljittäminen ja joissakin tapauksissa myös outojen äänien havaitseminen.45 World Trade Centerin tapaus paljasti kuitenkin panoptikonin rajallisuuden: se ei
näe itsensä ulkopuolelle.
Modernit informaatioteknologiat eivät vain auta meitä näkemään koko maailmaa – niiden kautta meistä tulee myös monin uusin tavoin vallan katseen kohteita. Kännykkää mukanaan
kantavat ovat aina tavoitettavissa. Jos maksan Visalla tai nostan
rahaa pankkiautomaatista, sijaintini kyseisellä hetkellä kirjautuu johonkin. Kaduille ja ostoskeskuksiin sijoitetut poliisin
valvontakamerat saattavat lisätä kyseisissä paikoissa liikkuvien
turvallisuutta, mutta samalla liikkujista jää jälkiä viranomaisten videoarkistoon. Tällaisten teknologioiden kautta elämämme voi helpottua, mutta samalla meitä on myös aiempaa helpompi valvoa. Ensimmäinen valvontakameran kuvaamalta videonauhalta tunnistettu spreijaaja on jo Suomessakin asetettu
syytteeseen.
Valvonta uhkaa muuatta suurkaupunkien tarjoamaa viehätystä – anonyymiyttä. Ihmekö sitten, että sanastoomme on jo
lanseerattu käsite »elektroninen kansalaistottelemattomuus».
Syksyllä 2000 törmäsin Newarkin lentokentällä outoon ilmiöön. Usealla ihmisellä oli tekonenä ja -viikset naamallaan.
Myös muita naamareita näkyi. Edellä kuvatun kontekstin oh53
Lehtonen.p65
53
6.11.2001, 8:58
jaamana tulkitsin näkemäni tietyllä tavalla: kyseessä oli ymmärrykseni mukaan ihmisten pyrkimys taistella valvontakameroita vastaan, halu vetää panoptikonia nenästä. Naamareita
näkyi kuitenkin illalla Manhattanilla niin tiheästi, että viimein
minäkin ymmärsin: Oli Halloween-yö.
Israelilaisen kirjailija David Grossmanin mukaan syyskuun
yhdestoista merkitsee panoptikonin laajenemista: »Voi huoletta veikata, että tällä siunaamalla hetkellä jokainen länsimaa
on lisäämässä puhelujen salakuuntelua ja sähköpostien silmälläpitoa. Tuhansia viattomia siviilejä pidätetään ja pidetään pidätettyinä, kun yritetään estää seuraava isku. Kokonainen armeija salaisia agentteja saa nyt luvan tunkeutua alueille, joita
aiemmin pidettiin yksityisinä ja intiimeinä.»46 Bushin hallinto onkin esittänyt kongressille luettelon toivomistaan uusista
»panoptisista» valtuuksista. Niihin kuuluvat Internetin rajaton valvonta, epäilynalaisten vierasmaalaisten pakolliset DNAtestit, pääsy salaisiin taloustietoihin ja oikeus pidättää maahanmuuttajia määräämättömiksi ajoiksi.
17.
Panoptikonilla on kuitenkin vielä sekin yhtymäkohta syyskuun
yhdennentoista jälkeisiin tapahtumiin, että sen avulla terroritekoihin syyllistyneet olisi voitu saattaa varsin tehokkaasti
edesvastuuseen. Yhdysvaltain kyky jäljittää terroristeja ja saada heidät oikeuden tuomittavaksi on viime vuosina osoittautunut yhä uudelleen varsin kunnioitettavaksi. Kuusi henkeä tappaneen World Trade Centerin pommiräjähdyksen helmikuussa 1993 järjestäneet otettiin kiinni ja tuomittiin. Sama kohtalo
koitui niiden osaksi, jotka olivat vastuussa Yhdysvaltain lähetystöjen pommittamisesta Keniassa ja Tansaniassa vuonna
1998 ja tuomittiin vuoden 2001 kesäkuussa elinkautiseen vankeuteen New Yorkissa. Nyt valittiin toinen tie. Miksi?
Vastaus saattaa liittyä juuri siihen, kuinka tapahtumille annettiin merkityksiä. Suorana lähetetyt tapahtumat istutettiin
54
Lehtonen.p65
54
6.11.2001, 8:58
pian tuttuakin tutumpiin kerronnallisiin kaavoihin. »Attack
on America» antoi tapahtumille aivan tietyn merkityksen. Siinä sivuutettiin esimerkiksi se, että maailmankaupan keskus
World Trade Centerin uhrien joukossa oli yli tuhat ei-yhdysvaltalaista ihmistä. Pahan henkilöiminen Osama bin Ladeniin
taas vei huomion koko siitä mutkikkaasta ilmiöstä, että miltei
kaksikymmentä terroristia oli tietoisesti tuhonnut paitsi avuttomia uhreja myös itsensä.
Terroristit eivät sitä paitsi olleet Afganistanin vuorilta ilmaantuneita turbaanipäisiä lukutaidottomia paimentolaisia,
vaan rikkaiden saudiarabialaisten perheiden jälkeläisiä. He
olivat koulutettuja keskiluokkaisia ammattilaisia, jotka olivat
asuneet vuosikausia länsimaissa ja olivat kotoisin Egyptistä ja
Saudi-Arabiasta, kahdesta Yhdysvaltain tärkeästä liittolaismaasta. Terroristien oli osattava kytkeä Boeing 757:n ja 767:n
automaattiohjaus irti ja kyettävä viemään koneet kohteisiin.
Lähes 800 kilometriä tunnissa matkaa taittavan koneen ohjaaminen keskelle tornia edellytti melkoista lentotaitoa.
Terroristit olivat tutkineet huolellisesti World Trade Centerin ja sen ympäristön fyysisiä ominaisuuksia ja miettineet tarkoin, miten isku tuottaisi suurimmat mahdolliset henkilö- ja
aineelliset vahingot. Päälle päätteeksi terroristit organisoivat
tekonsa internetin avulla, jonka varhaisen version kehitti Yhdysvaltain puolustusministeriön alainen toimisto mahdollistaakseen sotilaallisen tietoliikenteen myös ydinsodan oloissa.
18.
Yksinkertaistaminen ja kerronnallistaminen veivät siihen
suuntaan, että media ei puhunut paljoakaan Yhdysvaltojen roolista maailmassa eikä sen toiminnasta muualla kuin omalla
maaperällään. Kuten palestiinalaissyntyinen Columbian yliopiston kirjallisuuden professori Edward Said huomautti, kohteeksi näytti joutuneen uinuva jättiläinen, ei miltei keskeytyk55
Lehtonen.p65
55
6.11.2001, 8:58
settä sotia käyvä supervalta. Osama bin Ladenin nimi ja kasvot
korvasivat sen mutkikkaan historian, joka hänellä ja hänen
seuraajillaan oli ja jonka vuoksi heistä tuli kaiken vihattavan ja
halveksuttavan symboleja.
Hyvin vähän on vieläkään puhuttu siitä, että islamilaisissa ja
arabimaissa Yhdysvallat tunnetaan tuestaan paitsi Israelin valtion harjoittamalle terrorille myös monien arabimaiden repressiivisille hallituksille. Amerikanvastaisuus ei tästä näkökulmasta juonnu moderniuden vihaamisesta tai teknologiakateudesta, vaan Yhdysvaltojen konkreettisesta politiikasta. Maailman näppärä jako kahteen – »vapaaseen maailmaan» ja »terroristeihin» – kätkee näkyvistä tämän mutkikkaan historian ja
Yhdysvaltain roolin maailmanpoliisina ja »lännen» öljynsaannin turvaajana.
Kun CNN lokakuun seitsemäntenä käytti planssia »War on
Terror», se ummisti silmänsä siltä, että Yhdysvaltain hyökkäykset Kabuliin ja Kandahariin aiheuttavat pakokauhua, joka
myös saa tuhannet ja taas tuhannet afganistanilaiset jättämään
kotinsa. Heidän näkökulmastaan kyse ei ole sodasta kauhua
vastaan, vaan kauhistuttavasta sodasta – »War of Terror».
Mihin »täsmäpommituksia» sitä paitsi edes tarvitaan? Ensimmäisten kymmenen pommitusvuorokauden aikana Yhdysvallat pudotti Afganistaniin 2 000 pommia tai ohjusta, joiden
oli määrä lamauttaa Talibanin ilmapuolustus, jotta matalalla
lentäminen ja lopulta maajoukkojen tuonti ja suojaus helikoptereilla onnistuisivat. Helsingin Sanomien haastatteleman
eversti Ahti Lapin mukaan täsmäiskujen eli 4–5 kilometrin
korkeudesta tehtyjen laser-ohjattujen pommitusten kohteet
ovat tyypillisesti suuria ja pysyvät paikallaan. Nyt täsmäaseilla
kuitenkin »ammutaan niitä maaleja, joita niillä voidaan ampua, ei välttämättä niitä, joita pitäisi ampua», Lappi arvioi.
»Hyviä kohteita» olisivat panssarit, lentokoneet ja helikopterit, mutta talibanin paraateissa ei ole näkynyt »kuin muutama
vanha Mig-hävittäjä», jotka nekin on luultavasti tuhottu jo
pommitusten alkaessa. Lapin mukaan talibanin todellinen il56
Lehtonen.p65
56
6.11.2001, 8:58
mapuolustus »perustuu todennäköisesti olalta laukaistaviin
ohjuksiin, joita vastaan korkeuksista käytävä täsmäsota on voimaton».47
Helsingin Sanomat otsikoikin jo 10. lokakuuta, kolme päivää
pommitusten alkamisen jälkeen: »Yhdysvaltain ilmaiskujen
kohteet hupenemassa».
Käsikirjoitusta viimeistellessäni Yhdysvaltain pommit tappoivat seitsemän maatiilisessä talossa aamiaisella ollutta kabulilaislasta. Muutamaa päivää aiemmin pommituksissa oli tuhoutunut muun muassa Suomen Punaisen ristin välittämillä
varoilla hankitut 400 riisitonnia. Taivaan tuuliin lensivät meidän kaikkien solidaarisuuspennoset.
Syyskuun 17. päivänä presidentti Bush ilmoitti, ettei Yhdysvallat tee eroa terroristien ja heitä suojelevien välillä. Olisiko
liikaa pyydetty, että edes syylliset ja viattomat, sotilaalliset ja
siviilikohteet, voitaisiin erottaa toisistaan?
Kun Talibania demonisoidaan eri tavoin, jää helposti huomiotta sekin, että Yhdysvaltain tukema Pohjoisen liitto on ihmisoikeusryhmien raporttien mukaan viime vuosina ampunut
kohti siviilejä, pannut toimeen summittaisia teloituksia ja harrastanut ase- ja oopiumikauppaa. Kansainvälisen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan Pohjoinen liitto on
syyllistynyt Afganistanin sisällissodan aikana vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Sodan molemmat osapuolet ovat sen mukaan systemaattisesti tappaneet pidätettyjä ihmisiä ja surmanneet siviilejä. Sotajoukot ovat myös raiskanneet ja kiduttaneet
valloittamillaan alueilla.48
Demonisoinnin varjossa saattaa unohtua sekin, että Taliban
nousi valtaan vuonna 1996 nimenomaan Saudi-Arabian ja Pakistanin tiedustelupalvelujen sotilaallisella, koulutuksellisella
ja taloudellisella tuella ja että kyseisillä tiedustelupalveluilla on
läheiset suhteet CIA:han.
Historian heikkoa harrastusta osoittanee sekin, ettei Bushin hallintoa ole lainkaan arveluttanut yrittää soveltaa Afganistaniin samaa toimintamallia, joka Neuvostoliitolle osoittautui
57
Lehtonen.p65
57
6.11.2001, 8:58
perin tuhoisaksi – puhumattakaan siitä, että poika-Bush olisi
vaivannut päätään sen pohtimisella, miksi neljä aiempaa yritystä valloittaa maa viimeisten kahdensadan vuoden aikana
ovat valuneet hiekkaan.
Lähihistorian heikosta tuntemuksesta tai silkasta piittaamattomuudesta taas kertoo se, ettei Bushia ja kumppaneita
mietitytä sekään, että Yhdysvallat on jo kerran onnistunut kaatamaan itselleen epämieluisen hallituksen Afganistanissa.
1980-luvun lopussa kukistuneen kommunistihallinnon tilalle
istutettiin Washingtonille mieluisat miehet. Tulos? Taliban ja
Osama bin Laden.
19.
Presidentti Bush piti syyskuun 21. päivänä puheen Yhdysvaltain kongressille ja koko kansalle. Bush sanoi, että »syyskuun
yhdentenätoista vapauden viholliset toteuttivat sotatoimen
maatamme vastaan». Hänen mukaansa »amerikkalaisilla on
tänään paljon pohdittavaa. He kysyvät: Kuka hyökkäsi maahamme?» Pohdittava ei siis Bushin mukaan liittynyt ensisijaisesti siihen, miksi hyökkäys tehtiin, vaan nimenomaan siihen,
kuka sen teki. Tärkeintä ei ollut ymmärtää hyökkäyksen syitä,
vaan saada syylliset nimetyiksi.
Jäljempänä puheessaan Bush kuitenkin kysyi myös, »miksi
he [al-Qaidan jäsenet – ML] vihaavat meitä?», ja vastasi: »He
vihaavat demokraattisesti valittua hallitustamme. Heidän omat
johtajansa ovat itse valinneet itsensä. He vihaavat vapauksiamme – uskonnonvapauttamme, äänioikeuttamme ja oikeuttamme liittyä toisten kanssa yhteen tai olla toisten kanssa eri mieltä.» Bush ei viitannut sanallakaan Yhdysvaltain rooliin maailmassa tai Lähi-idässä. Sen sijaan, että olisi katsonut peiliin,
Bush demonisoi terroristit: »He ovat kaikkien 1900-luvun
murhanhimoisten ideologioiden perillisiä.»
Missä määrin tällainen kertomusmallin sovittaminen tapahtumien ylle – maailman jakaminen »meihin» ja »mui58
Lehtonen.p65
58
6.11.2001, 8:58
hin», »hyviin» ja »pahoihin» – on peräisin kulttuurisista
konventioista? Onko televisiossa tai televisiouutisissa kulttuurisena muotona itsessään jotain sellaista, joka saa tavoittelemaan kertomusluonnetta, selkeyttä, binaarisuutta? Eivätkö
mutkikkaat historiaa, valtioiden ja kansojen välisiä suhteita tai
esitystapoja koskevat kysymykset kuulu televisioon? Entä missä määrin nämä esitystavat vaikuttavat siihen, kuinka asioille
ylipäätään annetaan merkityksiä? Kun George W. Bush julistaa,
että vihollinen on löydettävä ja savustettava ulos kolostaan, puhuuko siinä Bush vai hänen näkemänsä lännenfilmi?
Bushin puhe ei tarjonnut mitään sisältöä »demokratialle»
ja »vapaudelle». Hänen edeltäjänsä Bill Clinton sentään näki
sen vaivan, että sirotteli puheisiinsa viittauksia George Washingtoniin, Thomas Jeffersoniin ja joskus jopa Walt Whitmaniin. Bush taas ei maininnut yhtäkään ajattelijaa, joka olisi voinut tarjota onttojen fraseologisten luiden ympärille edes vähärasvaista lihaa.
Bush yritti kyllä esiintyä teologina. »Me tiedämme, että Jumala ei ole puolueeton», hän sanoi. Kiville meni. Tunnettu
globalisaatiotutkija Immanuel Wallerstein kommentoi Bushia
näin: Juutalaisuus, islamilaisuus ja kristinusko ovat kaikki vastanneet pahan olemassaoloa koskevaan kysymykseen (»Jos Jumala on kaikkivoipa, miksi hän sallii pahan olemassaolon?»)
sanomalla, että Jumala on varustanut ihmiset vapaalla tahdolla. Jos Jumala ei ole puolueeton, ei ihmisillä ole vapaata tahtoa.
Jos ihmisillä taas on vapaa tahto, Jumala on nimenomaan puolueeton ihmisten välisissä konflikteissa.49
Bushin puhetta voi pitää julmana syyskuun yhdennentoista
uhrien muiston pilkkaamisena. Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen puuttunut sotilaallisesti toisten maiden asioihin kymmeniä kertoja, kun se on katsonut omien etujensa
olevan uhattuina. Nimet Kreikka, Korea, Guatemala, Iran, Libanon, Kuuba, Vietnam, Grenada, Panama ja Irak puhukoot
puolestaan. Yhdysvaltain tukemat kuolemanpartiot tappoivat
El Salvadorissa 1980-luvulla 50 000 ja Guatemalassa kenties
59
Lehtonen.p65
59
6.11.2001, 8:58
jopa 150 000 ihmistä – Nicaraguasta puhumattakaan. Puolifasististen, oman maansa kansalaisia murhaavien hallintojen
avokätinen tukeminen ei sovi erityisen hyvin yhteen »demokratiaa» ja »vapautta» korostavan retoriikan kanssa.
Rehellisyyden nimissä on toki muistettava, että Bush vanhempi oli hänkin kuuluisa yhtä pompöösistä kuin tyhjästäkin
retoriikastaan. Bush seniorin mukaan Yhdysvallat taisteli
vuonna 1991 Irakia vastaan, koska vanha liittolainen Saddam
Hussein oli »häikäilemätön tyranni» (joksi tämä oli kaiketi
muuttunut parissa vuodessa, olihan Yhdysvallat tukenut Saddamia vielä vuonna 1988 tämän sotiessa Irania vastaan). Bush
vanhemman puheessa kongressille sotaa kuvattiin kamppailuksi »uudesta maailmanjärjestyksestä». Siinä »erilaiset kansakunnat kokoontuvat yhteisen asian taakse saavuttaakseen ihmiskunnan universaalit tavoitteet: rauhan ja turvallisuuden,
vapauden ja laillisuuden»50. Joku ehtikin jo huomauttaa, että
Busheissa on nähnyt päivänvalon uusi kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Sota.
Bush nuoremman maailma on kenties vielä hänen isänsä
maailmaa manikealaisempi. Siinä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: »Jokaisen kansakunnan, jokaisen alueen on nyt tehtävä
valinta. Joko olette meidän kanssamme tai sitten olette terroristien kanssa.» Maailmassa on siis kaksi ja vain kaksi mahdollisuutta ajatella tai toimia: Bushin tai terroristien. Jos ei
kaikessa tee niin kuin Bush sanoo, on jo terroristi.
Tässä mutkikkaassa maailmassa on tietenkin aina helpottavaa, jos joku pyyteettömästi ajattelee puolestamme. Mutta siltikin on vaikea ymmärtää, mitä tekemistä tällaisella retoriikalla on Bushin mainostamien »vapauden» ja »demokratian»
kanssa. Rajoittuuko Bushin tarjoama vapaus vapauteen olla hänen kanssaan samaa mieltä? Mieleen muistuu Bertolt Brechtin lausahdus: »Lähtekäämme yhdessä ongelle, sanoi mies
madolle.» Missä on Bushin syyskuun 21. päivän puheessaan
mainitsema oikeus »olla toisten kanssa eri mieltä», jota terroristit hänen väitteensä mukaan vihaavat?
60
Lehtonen.p65
60
6.11.2001, 8:58
Henkiselle ilmapiirille ja maailman nykytilaa koskevalle
ymmärrykselle Bushin manikealaisuus ei lupaa hyvää. Äskettäin Lontoosta valtameren taakse Yaleen siirtynyt sosiologian
ja amerikanafrikkalaisen kulttuurin professori Paul Gilroy on
huomauttanut, että puhe »sodasta» on johtanut tilanteeseen,
jossa hyökkääjien motivaatiota koskevien kysymysten esittämisestä on Yhdysvalloissa tullut petollisuutta ja kunnioituksen
puutetta osoittava teko: »Ellei sitoudu enempää ajattelematta
ja varauksetta äärettömään kostoon, joutuu petturuussyytösten
kohteeksi. Sen esiin tuominen, että näillä kammottavilla teoilla on syynsä, geopoliittiset edeltäjänsä tai ylipäätään selvitettävissä oleva alkuperänsä, on hyperinsänmaallisuuden pakkojen edessä moraalitonta.»51
Jos ajattelu on epäisänmaallista, voi kysyä, onko isänmaallisuuden määritelmässä kaikki kohdallaan.
Myöskään sotaretoriikan tutkija Riikka Kuusisto ei halunnut
Helsingin Sanomissa ottaa vastaan Bushin tarjoamaa asemaa:
»Yhdysvaltain retoriikassa sanotaan, että he puolustavat oikeutta ja totuutta ja yhteisiä arvojamme. Kiitos vain, en tiedä,
ovatko arvomme ja oikeuskäsityksemme samat: esimerkiksi se,
että kuolemantuomio on oikeutettu, oli ihminen tehnyt mitä
tahansa.»52
Kaisa Luoma viittasi syyskuun lopulla Raijakoo-verkkolehdessä »hämmästyttävän tiukkaan pc-normistoon, joka säätelee sitä, miten tästä tapahtumasta tulee puhua». Luoman mukaan »tärkein normeista on ollut se, ettei puhujan ’terrori-iskut’ moraalisesti tuomitseva kanta saa jäädä epäselväksi».
Tästä syystä »tapahtumien yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja
poliittisen taustan pohdinta on käytännössä ollut vaikeaa – se
kun on keskustelun korrektiuden vartijoiden mukaan aina vaarassa sekoittua ’terrori-iskujen’ ymmärtämiseen ja sitä kautta
niiden hyväksymiseen».
Luoma kytkee keskustelun yksiulotteisuuden kiinnostavalla
tavalla tunnereaktioiden korostamiseen: »Niin tarkasti kuin
julkisessa keskustelussa onkin valvottu esitettyjen puheaktien
61
Lehtonen.p65
61
6.11.2001, 8:58
poliittista korrektiutta ja rangaistu kaikkia siitä poikkeamisia
moraalisella paheksunnalla, tämä valvonta on koskenut nimenomaan tunnetunnustuksia. Tärkeintä oli, että kaikki varmasti olivat järkyttyneitä ja yllättyneitä – niin yllättyneitä, että
eivät voisi kuvitellakaan löytävänsä selitystä tapahtuneelle
muualta kuin jonkin fanaattisen poikkeusyksilön kieroutuneesta mielestä.»53
Jopa Helsingin Sanomien viikkoliite NYT, tuo cool-kansan
puolikyyninen äänenkannattaja, törmäsi Luoman kuvaamaan
seinään. 14. syyskuuta ilmestyneen numeron 37 Nousussa-laskussa -palstan jälkimmäiseen osastoon oli sijoitettu seuraavat
sanat: »Investointipankki Morgan Stanleyn luokitus romahti
yhdessä aamupäivässä 90 kerrosta.» Numerossa 38 palsta itse
oli vahvassa laskussa: sen sijasta ilmestyi liitteen esimiehen ja
Helsingin Sanomien viikonlopputoimituksen päätoimittajan allekirjoittama tiedonanto, jonka mukaan terrori-iskuihin liittyneet »kommentit olivat mauttomia ja sydämettömiä» ja
»päätyivät lehteen valitettavien virheiden vuoksi eivätkä kyynisyydessään millään tavalla heijasta toimituksen mielialoja tai
käsitystä tapahtuneesta». Varmuuden vuoksi allekirjoittajat ilmoittautuivat vielä »oikein tuntevien» joukkoon: »Toimitus
on surullinen ja järkyttynyt Yhdysvaltain tragediasta ja pahoillaan virheestä.»
Julkisen ja yksityisen, poliittisen ja henkilökohtaisen välisten erojen kaventuminen ja näiden alueiden sekoittuminen
ennennäkemättömällä tavalla toinen toisiinsa on näkynyt kulttuurissa siirtymänä kohti henkilökohtaista, subjektiivista, tunnustuksellista. Journalismi henkilökohtaistuu, elämäntapalehtiä sikiää kuin sieniä sateella, omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen kirjallisuus kukoistaa.
Ajatus henkilökohtaisen poliittisuudesta voisi pluralisoida
kulttuuria. Syyskuun yhdennentoista jälkeen se näyttää kuitenkin muuttuneen travestiaksi, jossa poliittinen henkilökohtaistuu ja psykologisoituu ja koko yhteiskunta infantilisoituu.
Me emme tarvitse enää saippuasarjoja, koska kulttuurimme
62
Lehtonen.p65
62
6.11.2001, 8:58
näyttää kykenevän muuttamaan aidotkin tragediat saippuaksi,
jossa »Sieviset pelkäävät lentämistä ja pernaruttoa», kuten
toisen iltapäivälehden lööppi katsoi aiheelliseksi kertoa 18. lokakuuta Anno Domini 2001.
20.
Entä kuinka media ohjasi totutuilla käytännöillään merkitysten antamista syyskuun yhdennelletoista?
Syyskuun yhdennentoista uutisointiin vaikuttivat Hollywoodin tarjoamien mallien lisäksi myös uutistoiminnan käytännöt. Journalisteilla on tiettyjä rutiininomaisia kehyksiä (»media frames»), joiden avulla katastrofeista ja konflikteista kerrotaan. Tällaiset kehykset ohjaavat sitä, mihin kiinnitetään
huomiota, kuinka se esitetään ja tulkitaan, mitä otetaan mukaan ja mikä jätetään kertomatta, mitä korostetaan ja mitä taas
ei.54
Katja Valaskivi kuvasi tätä tuoreeltaan Tiedotustutkimus
-lehden pääkirjoituksessa:
“Uutismyllyä oli päätetty pitää pyörimässä, vaikkei mitään
jauhettavaa ollutkaan. Yhä uudelleen lentokone iskeytyi torniin, toimittajat lähtivät päivittämään tietojaan, mutta eivät
koskaan palanneet tuoreiden tietojen kera. Stereotypioiden lisäksi spekulaatiot saivat suuren tilan. Mitään kerrottavaa ei ollut; yhdysvaltalainen uutiskoneisto kaikessa mahtavuudessaan
näytti olevan sokissa, ja pystyi välittämään lähinnä kuvaa. Sitä
toimittajat kävivät vuorotellen katsomassa ja tulivat sitten referoimaan studioon, mitä CNN:llä – tai BBC:llä – haastateltu
asiantuntija oli arvellut. Suomalaiset asiantuntijat kävivät vuorotellen spekuloimassa studiossa toimittajien kysymysten tahtiin. Ja koko ajan osa sekä toimittajista että asiantuntijoista
näytti vaivautuneelta siitä, että mitään tietoa, johon spekulaatiot perustaisi, ei ollut saatavilla.»55
Se, että näimme jumbon yhä uudelleen iskeytyvän pilvenpiirtäjään, oli siis seurausta tietyistä television omista konven63
Lehtonen.p65
63
6.11.2001, 8:58
tioista ja pakoista. Television oli yritettävä hampaat irvessä pysyä »ajan tasalla», vaikka toimittajat olivat yhtä hukassa kuin
katsojatkin.
Videonpätkää toistettiin niin monta kertaa, että siitä tuli itse
asiassa still-kuva, joka upposi syvälle tajuntaamme. (Itse
muistan muutaman päivän ajan aina katsoessani vähänkin korkeampaa rakennusta kuvitelleeni lentokoneen kiertämässä sitä
ja lopulta iskeytymässä siihen.) Kuva toimi merkityksenannon
potentiaalina, jolle sanat sitten antoivat merkityksen.
Uutiskuvalla on indeksinen tehtävä. Se on todiste siitä, että
»jotain on tapahtunut». Kuvan kautta uutistarina koskettaa
todellisuutta. Kuva itsessään ei kuitenkaan vielä kerro siitä,
mistä on kyse. Siihen tarvitaan sanoja.
Kuvan ja sanan suhdetta voi valaista televisiouutisten kolmenlaisten koodien avulla. Uutisissa on visuaalisia koodeja,
verbaalisia koodeja ja poissa olevia koodeja.
Visuaalisia koodeja ovat ensinnäkin kompositio (miten kuva
kehystetään, väritetään ja valaistaan, mitä elementtejä ruudulla on ja mikä on niiden suhde toisiinsa, kuinka värit ja valot
vaikuttavat elementtien merkityksiin ja niiden synnyttämiin
konnotaatioihin), toiseksi liike (kuinka elementit liikkuvat,
kuinka taas kamera) ja kolmanneksi ajalliset jatkumot (kuinka
kohtauksista toisiin leikataan, mitkä elementit liitetään leikkauksella toisiinsa, mitkä taas irrotetaan toisistaan).
Verbaaliset koodit taas liittyvät siihen, kuinka kuva yhdistyy
’kertojaääneen’ ja miten sanat antavat merkityksiä kuvalle. Kuvaa ja sanaa voi yhdistää monella tavalla: uutistenlukija voi puhua suoraan kameralle, »paikan päällä» oleva toimittaja voi
puhua suoraan kameralle, uutistenlukijan kertojaääni voi
kommentoida uutiskuvia, toimittajan kertojaääni voi kommentoida uutiskuvia, haastateltavat ihmiset voivat puhua tai
uutistenlukija ja »paikan päällä» oleva toimittaja voivat keskustella keskenään.
Poissa olevat koodit taas liittyvät siihen, että tietyt esitysmuodot ovat poissa uutisista – esimerkiksi musiikki, tapahtumien
64
Lehtonen.p65
64
6.11.2001, 8:58
draamalliset rekonstruktiot ja varsinaiset studiokeskustelut.56
Vaikka kuvat ovat keskeisiä siinä, että katsojat saadaan katsomaan, sanat taas ovat keskeisiä siinä, että kuvat saavat jonkin merkityksen ja liittyvät toisiinsa tietyillä tavoilla. Kuvat
»näyttävät»: »näin se oli». Sanat »kertovat»: »tätä se oli,
tämä oli sen merkitys».
Katastrofiuutisissa kuvat ovat etusijalla ja toimivat »todistusaineiston» tavoin – kuten syyskuun yhdentenätoista. Journalistisen puheen tehtävänä on sitten »nimetä» mitä tapahtui
ja luonnehtia sitä. Kuvat sinällään eivät riitä. Niiden avulla
»voimme nähdä kuin omin silmin», mutta niitä on täydennettävä puheella (»mitä, missä, milloin, miten, miksi» tämä tapahtui).
21.
Kun olemme tekemisissä fiktiivisen tarinan kanssa, meillä on
yleensä kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä meidän on määrä
ajatella keskeisistä henkilöistä. (Tyttäreni ei ollut kuin kuuden
vanha, kun hän kysyi vuokravideota katsoessamme: »Kenen
puolella me ollaan?») Kuinka nämä tarinankerrontakonventiot vaikuttivat siihen, miten uutisiin reagoimme?
Syyskuun yhdestoista oli kaiken muun ohella kaikkien aikojen katastrofielokuva. Se oli »tosi-TV:tä» vailla vertaa, kaameaa »infotainmentia» eli »asiaviihdettä», joka kertaheitolla
asetti monet television ja elokuvan genret uuteen valoon. Tällaisena syyskuun yhdestoista oli ennen muuta jättiläismäinen
mediatapahtuma.
Globaalien tapahtumien suora televisiointi on tietenkin
kaikkea muuta kuin uutta. Tällaiset mediatapahtumat ovat
useimmiten seremoniaalisia, elleivät peräti rituaalisia. Usein
nämä tapahtumat (esimerkiksi olympialaiset tai jalkapallon
maailmanmestaruusturnaus) merkitsevät rutiinien keskeytymistä, yhteisyyden tunnun tavoittamista, olemista yhteydessä
johonkin kulttuuriseen keskukseen. Mediatapahtumissa on
65
Lehtonen.p65
65
6.11.2001, 8:58
aineksia sekä jumalanpalveluksesta (yhteinen kokoontuminen, juhlavuus, yhteinen sanasto ja kuvasto) että karnevaalista
(juhlinta, arjen rutiinien murtuminen, todellisuuden katsominen totutusta poikkeavasta näkökulmasta).57
Mediatapahtumissa voi ajatella olevan omat pyhät ja tabumaiset elementtinsä. Myös median välittämä ihmisten käytös
on niiden yhteydessä usein rituaalimaista. Syyskuun yhdennentoista jälkeen saimme nähdä newyorkilaisten rituaaleja,
joihin kuuluivat kadoksissa olevia esittävien valokuvien kiinnittäminen talojen seinille sekä kukkien tuominen Union
Squarelle, joka muuttui muutaman viikon ajaksi surijoiden pyhäksi paikaksi.
Syyskuun yhdennentoista mediatapahtumaluonnetta korosti myös television rutiinien keskeytyminen. Kaikki yhdysvaltalaiskanavat pyrkivät suoraan keskeytyksettömään tapahtumien välittämiseen. Viihdetarjonta pantiin joksikin aikaa jäihin. Myös Ylessä siirryttiin syyskuun yhdennentoista iltana
suoraan lähetykseen. Keskustelua käytiin jopa siitä, miksi normaalilähetyksiä ei keskeytetty aiemmin. Seuraavina päivinä
pääkanavat lähettivät lukuisia ylimääräisiä uutislähetyksiä,
yleensä tasatunnein. Näin mediatapahtuma myös vaikutti arkirutiineihimme – määrittäähän media huomattavaa osaa
ajankäytöstämme.
22.
Mediaspektaakkelin järjestäminen ei ole siinä mielessä erityisen hyvää tekojen propagandaa, että se ei juurikaan aktivoi ihmisiä, vaan jättää heille pelkän katsojan eli spektaattorin roolin. Vaikka uutisten seuraamista pidetään kansalaisuuden kulmakivenä, ne kuitenkin synnyttävät katsojissa sivullisuuden
tuntua. Tiedotustutkija Seija Ridell on huomauttanut, että samaan aikaan kun ihmiset teroittavat uutisten yleistä yhteiskunnallista merkitystä, he saattavat kokea ne yksityisesti eli
oman elämänsä kannalta hyvinkin vieraiksi tai samantekevik66
Lehtonen.p65
66
6.11.2001, 8:58
si58. Uutisten seuraaminen on usein varsin rutiininomaista. Ne
vakuuttavat maailman olevan yhä paikallaan ja toimivan kutakuinkin entiseen malliin. Uutiset pikemminkin turruttavat
kuin aktivoivat.
Terrori-isku ei kuitenkaan yksin demoralisoinut, vaan myös
tuotti uusmoralismia. Katastrofit tuottavat tilan, jossa totutut
arviointikriteerit asettuvat kyseenalaisiksi ja emootiot nousevat voimakkaasti esiin. Usein tällaisissa tilanteissa pyritään pitämään paniikkia aloillaan takertumalla kaikkeen tuttuun, kuten lohduttaviin arvoihin ja »terveen järjen» mukaisiin ajattelutapoihin. Katastrofit eivät välttämättä olekaan kovin hedelmällisiä uusien näköalojen hahmottamisen kannalta.
Tähän vaikuttaa sekin, että katastrofin hetkellä ihmiset hakeutuvat yleensä yksien ja samojen mediamuotojen pariin.
Syyskuun yhdentenätoista ja sitä seuranneina päivinä televisio
oli keskeisin seuraamisen kohde. Sanomalehdet ja radio jäivät
siitä selvästi. Internetiin turvautuivat pääosin ne, jotka halusivat työpaikoillaan pysyä tilanteen tasalla, vaikka moni katsoi
myös töissä televisiota.
Keskitetyt joukkotiedotusvälineet näyttävät olevan kriisiaikoina valttia. Televisiota on kuvattu »sähköiseksi takkatuleksi». Kriisin hetkellä meitä ikään kuin lohduttaa se, että me
katsomme samoja kuvia ja kuuntelemme samoja sanoja kuin
kanssaihmisemme.
David Thorburn on esittänyt, että useimmissa kulttuureissa
olisi yksi median ydinmuoto, joka pitäisi yllä kulttuurin »konsensuskertomusta» eli toisi esiin kyseisen kulttuurin yhteiset
arvot ja uskomukset. Antiikin Kreikassa ja Shakespearen Englannissa tätä tehtävää olisivat palvelleet teatterit. Ne esittivät
tarinoita ja myyttejä, jotka ilmensivät ja levittivät vallitsevia
käsityksiä. 1800-luvulla taas romaani olisi palvellut tässä samassa tehtävässä. 1900-luvun alussa roolin olisi ottanut elokuva ja vuoden 1950 jälkeen televisio.
Näkemystä voi kritikoida siitä, että median eri muodot eivät
koskaan toimi yksin, vaan aina yhteydessä toisiinsa. Varsinkin
67
Lehtonen.p65
67
6.11.2001, 8:58
kriisiaikoina olisi virhe aliarvioida henkilökohtaisten tai ruohonjuuritason mediamuotojen vaikutusta. Eivätkö keskittynyt
media ja henkilökohtainen viestintä täydennäkin toisiaan ja
emmekö sukkuloikin joustavasti niiden väliä? Itse esimerkiksi kuulin Manhattanin tapahtumista äidiltäni, joka soitti hätääntyneenä Espoosta Tampereelle ja halusi varmistua, etten
ollut juuri silloin aikeissa matkustaa New Yorkiin. Vasta tämän
jälkeen avasin television.
Kollegani Juha Herkman puolestaan kertoi istuneensa syyskuun yhdentenätoista kello 16.15 Tampereen yliopiston henkilökuntaruokalassa professori Kaarle Nordenstrengin kanssa,
kun tämän puhelin soi ja amerikkalaistuttu kysyi, mitä Nordenstreng tiesi tapahtuneesta.
Yhdysvalloissa palvelimet jumiutuivat, kun ihmiset yrittivät
saada näkyviin luotettavia yhteenvetoja tapahtuneesta. Sähköposti sen sijaan toimi, koska sen reitit ovat desentralisoituja.
Tapahtuma tukki kuulemani mukaan jopa 1700-lukua tutkivien
sähköpostilistat. Itsekin sain kulttuurintutkijoiden kansainvälisen CULTSTUD-listan kautta satoja terrori-iskuja koskeneita sähköpostiviestejä syyskuun yhdentenätoista ja sitä seuranneina päivinä. (Listalta saamistani linkeistä oli suurta hyötyä
myös tätä tekstiä kirjoittaessani.)
Henkilökohtaisia viestimiä kontrolloimme itse. Joukkoviestintä tapahtuu »yhdeltä monelle», kun taas puhelin ja sähköposti toimivat pääasiassa »yhdeltä yhdelle» ja verkko ehkä
»monilta monille». Kuten kulttuurintutkijoiden listaa koskeva esimerkkinikin osoittaa, verkkoyhteisöt uppoutuivat innolla tapahtumia koskevaan keskusteluun. Näytti myös siltä, että
matkapuhelimilla saattoi viestiä miltei mistä tahansa – jopa
kaapatusta koneesta tai sortuneen pilvenpiirtäjän raunioista.
Kun tornien sortuminen tuhosi tärkeän linkkikeskuksen New
Yorkissa, moni joutui paniikkiin.
Mutta ehkä tosiaan voimme pitää televisiota tätä nykyä median ydinmuotona. Vaikka mediakulttuuri on hajaantunut ja
pirstoutunut, kriisiaikoina television asema korostuu.
68
Lehtonen.p65
68
6.11.2001, 8:58
23.
Eri mediamuotojen esityskonventiot voi ymmärtää useilla tavoilla. Yhtäältä niissä tiivistyy tiettyjä rutiineja, joiden avulla
on suhteellisen helppo lähestyä uusia tapahtumia ja asioita.
Konventioiden ohella kulttuuristen tekstien tuottajilla on käytössään tietty yhteisten merkitysten varasto, jonka avulla he
voivat tolkullistaa käsittelemäänsä. Mutta toisaalta ne johtavat
myös keskittymään tuttuun ja tunnettuun, sivuuttamaan epävarmuutta ja mutkikkuutta, ajattelemaan uutta ja tuntematonta vanhan ja tunnetun avulla.
Median käytännöt voivat paitsi johtaa takertumiseen tuttuun
ja turvalliseen myös synnyttää paranoiaa. Uutisjournalismin
ominta aluetta on sen paljastaminen, mikä on huonosti, ei sen
mikä on hyvin. (Tylsin koskaan aloittamani romaani oli nimeltään Happiness. Siinä kerrottiin taivaasta, jossa kaikki olivat
onnellisia ja jossa ei koskaan tapahtunut mitään. Siinä taivaassa ei varmaankaan ollut uutisia.) Huonosti olevan paljastamiseen liittyy myös toimijoiden motiivien kyseenalaistaminen,
moraalittomuuden tonkiminen esiin, keskittyminen ristiriitoihin ja selkkauksiin, huonoimpien puolien etsiminen ihmisistä ja asioista. Uutisjournalismissa todellisuus esitetään helposti sarjaksi kriisejä ja ilta illan jälkeen jännittävään kohtaan
jääviä juonenkulkuja. Jos kohta arki saattaakin näyttää yksitoikkoiselta, paljastuu sen takaa hirviöitä, salaliittoja, alhaisia
etupyyteitä ja muuta sen sellaista.
Näin uutisjournalismi tulee ruokkineeksi paranoidia fantasiaa, joka on saanut ilmauksensa esimerkiksi Peter Weirin elokuvassa The Truman Show (1998). Siinä elämäänsä kalifornialaisessa kuluttajaparatiisissa elävä yksilö alkaa yhtäkkiä epäillä, että maailma jossa hän elää onkin väärennös, spektaakkeli,
joka on pystytetty, jotta hän vakuuttuisi siitä, että elää todellisessa maailmassa.
Ehkäpä Turussa vierailleen amerikkalaistutkijan sanat »todellisuuden paluusta» liittyivät tähän. Syyskuun yhdestoista
69
Lehtonen.p65
69
6.11.2001, 8:58
osoitti, että käsitys Yhdysvalloista turvallisuuden tyyssijana on
fantasiaa. Voidaan tosin kysyä myös, onko New York aiemminkaan ollut erityisen tunnettu turvallisuudestaan. Itse en esimerkiksi muista konkreettisesti pelänneeni tulemista ryöstetyksi missään muualla kuin siellä (mikä tosin tapahtui ennen
nykyisen »lakia ja järjestystä» edustavan pormestari Giulianin
aikaa).
24.
New Yorkia on joskus kutsuttu »1900-luvun pääkaupungiksi».
(1800-luvun pääkaupunkina on pidetty Pariisia, 1700-luvun
Lontoota ja 1600-luvun Amsterdamia.) New York on arkkityyppinen 1900-luvun metropoli, maailmankaupunki, osa globaalia järjestystä. Maailmankaupungit ovat jättiläismäisiä vallan, kaupan, oppineisuuden ja viestinnän keskuksia, joiden rajoja on vaikea määrittää. Niiden toimet ulottuvat kaikkialle
maailmaan. Vaikka metropolit ovat valtaisia erilaisten toimintojen alueellisia keskittymiä, aika ja avaruus menettävät niissä
ja niiden kohdalla merkitystään.59
New Yorkia on kutsuttu myös Itsen pääkaupungiksi, missä
tiede, taide, runous ja hulluuden eri muodot kilpailevat keskenään uuden keksimisessä, vanhan tuhoamisessa ja lumemaailman pystyttämisessä. Manhattan on julkilausumattoman
»manhattanistisen» teorian tuote. Kyseisen teorian tavoitteena on luoda maailma, joka olisi kokonaan ihmisen tekoa, jossa
elettäisiin fantasian sisällä ja kaikki todellinen ja luonnollinen
lakkautettaisiin.60
Vanha venäläinen kumousmies Leo Trotski lumoutui 1930luvulla juuri tästä: »Olin New Yorkissa, proosan ja fantasian
kaupungissa, jonka kadut merkitsevät kubismin voittoa ja jonka moraalifilosofia on yhtä kuin dollarit. New York vaikutti minuun hurjasti, koska enemmän kuin yksikään toinen maailman kaupunki se on elämämme nykyajan täydellisin ilmaus.»61
70
Lehtonen.p65
70
6.11.2001, 8:58
New York on itsessään symboli, merkki siitä kaikesta, mitä
moderni maailma voi tuottaa, millaiseksi modernin elämän voi
kuvitella ja kuinka sitä voi elää. John Berger on kuvannut Manhattania paikalleen ankkuroituneen siirtolaislaivan jättimäiseksi metaforiseksi malliksi. Sen asunnot ovat laivan hyttejä,
sen kadut ja aukiot kantta, pilvenpiirtäjien toimistot sen komentosilta.62
Monet kaupungin keskeisistä rakennuksista ja paikoista on
rakennettu nimenomaan moderniuden symbolisiksi ilmauksiksi. Näihin kuuluvat muiden muassa Keskuspuisto, Brooklynin silta, Vapaudenpatsas, Manhattanin pilvenpiirtäjät, New
Yorkin keskusrautatieasema samoin kuin Rockefeller Center.
Myös useat New Yorkin alueet ja kadut ovat myös saaneet ajan
myötä vahvoja symbolisia merkityksiä. Näitä ovat Ellis Island,
Wall Street, Broadway, Lower East Side, Greenwich Village,
Harlem, Times Square ja Madison Avenue.
New York ei pysy hetkeäkään samana. Hakut ja raivaustraktorit ovat jatkuvasti työssään, vanhaa puretaan kaiken aikaa uuden tieltä. Kiasman suunnittelija, newyorkilainen arkkitehti
Steven Holl, kutsuu kotikaupunkiaan »kannibalistiseksi».
Bronxilainen graffiti puolestaan tiivistää asian näin: »I live in
a ruin. I am a ruin. I’m adding to the ruin.»
New Yorkin jatkuvaa muuttumista kuvaavat myös sen monet
nimet. New Jerusalem, New Amsterdam, New Babel ja New
York kertovat siitä, että vaikka paikka uudistaa jatkuvasti itseään ja pyrkii irtiottoon vanhasta maailmasta, se myös katsoo
kaiken aikaa taaksepäin Vanhan Maailman kaupunkeihin. Eikö
New York olekin kaiken muun ohella suuri irlantilaisslummi,
juutalaisten ghetto, ranskalainen luomus, Pikku Italia, uusi
Odessa samoin kuin pala Kiinaa?
New Yorkia kutsutaan Isoksi omenaksi. Kertoman mukaan
nimi on peräisin 1920-luvun mustien jazzmuusikkojen puheenparresta: »Menestyksen puussa on monia omenoita,
mutta isoin niistä on New York.»
71
Lehtonen.p65
71
6.11.2001, 8:58
Jazzissa ei ole yhtä ja vain yhtä perspektiiviä, ei yhtä keskipistettä tai nollapistettä, ei etualaa ja taustaa, vaan kaikki on
esillä, jokaisella instrumentilla on oikeutensa. New York on
jazzia, joka purkaa eroa ulkoisen todellisuuden ja sisäisen elämän välillä.
Iso omena on niin jazzin, King Kongin kuin Woody Alleninkin kaupunki, jossa ihmiset kumartuvat rukoilemaan itse tekemiään neonjumalia, kuten newyorkilainen Paul Simon lauloi
kappaleessaan ’The Sound of Silence’, »a death trap, a suicide
trap», joksi Bruce Springsteen sitä kuvasi kappaleessa ’Born to
Run’.
New York jos mikä kutsuu katsomaan itseään ilmasta. Sen
ylenpalttisuus näyttää parhaalta kaukaa, puhtaana spektaakkelina. Pilvenpiirtäjien keskeltä, alhaalta kadun vilinästä, kaupungin majesteettisuutta ei näe.
Vertikaalisuus on New Yorkin ulottuvuus – jopa silloin, kun
kaupungissa liikutaan maan alla. Maanalaisen junien suunta
on joko ’Uptown’ tai ’Downtown’. Tosin tässä nurinkääntyneessä kaupungissa ’Downtown’ on useissa suhteissa enemmän ’Up’ kuin ’Uptown’.
Korkeus on valtaa. Ennen modernin maailman syntyä uskonnolliset voimat hallitsivat korkeuksia. Eiffel-tornin rakentamista edeltäneenä aikana kaikki Euroopan korkeimmat rakennukset olivat kirkkoja. Nyt korkeimmalle ovat kohonneet
rahan ja viestinnän temppelit.
»Nouseminen World Trade Centerin korkeimmalle huipulle merkitsee tulemista nostetuksi eroon kaupungin puristusotteesta. Ruumiimme ei ole enää sitä anonyymien lakiensa
mukaisesti liikuttavien katujen puristuksissa. Sitä eivät enää
riivaa New Yorkin liikenteen jyrinä ja hermostuneisuus», kuvasi Michel de Certeau kokemustaan. 63
En koskaan tullut käyneeksi World Trade Centerin ylimmässä kerroksessa, vain viitosrakennuksen jalassa sijainneessa
kirjakaupassa, mutta kokemukseni Empire State Buildingista
ja Chicagon Sears Towerista ovat samansuuntaisia. Kumman72
Lehtonen.p65
72
6.11.2001, 8:58
kin huipulla suurimman vaikutuksen teki äkillinen hiljaisuus,
kaupungin muuttuminen puhtaan visuaaliseksi kokemukseksi. Hiljaisuus yhdistyneenä kokemukseen omasta kaikennäkevyydestä synnytti suoranaisen pyhyyden tunteen. de Certeau
löysi World Trade Centerin 110. kerroksesta julisteen: »It’s
hard to be down when you’re up.» Roland Barthes taas huomautti, että Eiffel-tornin huipulla voi tuntea itsensä samaan
aikaan sekä maailmasta irrotetuksi että maailman omistajaksi.
Pilvenpiirtäjät ovat New Yorkin symboleita, samaa kuin Eiffel-torni Pariisille. Barthesin mukaan Eiffel-torni on Pariisin
maailmanlaajuinen symboli. Yhtäkään matkaa Pariisiin ei tehdä käymättä katsomassa tornia, yhtäkään koulukirjaa, julistetta tai elokuvaa kaupungista ei tuoteta ilman viittausta siihen.
Tornin tehtävänä on liittää perusta ja huippu, maa ja taivas toisiinsa.64
Pilvenpiirtäjät merkitsevät metonyymisesti New Yorkia. Ne
ovat osa, joka edustaa kokonaisuutta, puhtaita tai tyhjiä merkkejä, koska ne merkitsevät kaikkea. Ne mahdollistavat moninkertaisesti katsomisen: niitä voi katsoa, niistä voi katsoa, ne
voivat katsoa meitä ja me voimme katsoa niistä itseämme.
»Joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä», kirjoitti espanjalais-amerikkalainen filosofi George Santayana.
New York jos mikä on ollut paikka, jossa on toistettu historiaa,
aloitettu yhä uudelleen alusta. Siirtolaiset ovat tulvineet sinne
alkamaan uutta elämää. Itse kaupunkia puretaan ja rakennetaan uudelleen koko ajan.
Seitsemästä rakennuksesta koostunut, yli miljoona neliömetriä käsittänyt World Trade Center oli kaupunki kaupungin
sisällä, New Yorkin symboloituma. Sen suunnittelijan, arkkitehti Minoru Yamasakin mukaan korkeimmillaan 110-kerroksisesta kompleksista oli määrä tulla »elävä esitys ihmisen uskosta edistykseen, hänen tarpeestaan henkilökohtaiseen arvokkuuteen, hänen uskostaan ihmisten väliseen yhteistyöhön
ja kykyyn löytää tämän yhteistyön kautta suuruutensa».
73
Lehtonen.p65
73
6.11.2001, 8:58
Lähellä Wall Streetiä sijainnut World Trade Center edusti
amerikkalaista kapitalismia – pääoman ja työvoiman vapaata
liikkuvuutta, maallisia arvojärjestelmiä, kaiken ostettavuutta ja
myytävyyttä. Sen suurimpia vuokralaisia olivat maailman suurimpiin pankkiiriliikkeisiin lukeutuva Morgan Stanley Dean
Witter samoin kuin sellaiset tunnetut rahamaailman toimijat
kuin Credit Suisse First Boston, Bank of America, Deutsche
Bank, American Express ja Merrill Lynch.
Valmistuttuaan rakennuskompleksi sai ristiriitaisen vastaanoton. Monet arkkitehdit tuomitsivat sen banaaliksi ja yhdentekeväksi. Amerikkalainen terästeollisuus oli takajaloillaan, koska 25 prosenttia rakennukseen käytetystä 200 000 terästonnista tuli Japanista. Rakennusta arvosteltiin siitä, että se
lisäsi katujen ahtautta, kun 50 000 ihmistä tungeksi sinne aamuisin ja illansuussa taas sieltä pois. Ympäristönsuojelijat
huomauttivat, että rakennus syyti Hudsonjokeen 650 000 litraa jätevettä vuorokaudessa. Jopa lintujen ystävät toivat esiin,
että rakennus katkaisi siivekkäiden totutut lentoreitit. Rakennus oli siis alkujaan kutakuinkin täydellinen pr-katastrofi.
Tämä kaikki on syyskuun yhdennentoista jälkeen unohtunut. Mutta niinpä New York lieneekin maailman nopeimmin
menneisyytensä unohtava kaupunki.
Rakennuksen rauniot Manhattanin eteläkärjessä eivät merkitse sitä, että amerikkalainen kapitalismi olisi raunioina. New
York tuskin myöskään haluaa jättää sydämeensä muistomerkkiä tuhosta. Jo nyt onkin alettu keskustella aitonewyorkilaisessa hengessä uuden, entistä ehomman ja korkeamman kompleksin pystyttämisestä romahtaneen tilalle.
Raamatullista Baabelin tornia ei koskaan pystytetty uudelleen, mutta kukapa tuota vaivautuisi Uudessa Baabelissa muistelemaan.
74
Lehtonen.p65
74
6.11.2001, 8:58
25.
Muuan kulttuurisesti merkillepantava seikka on ollut syyskuun
yhdennentoista jälkeisten vitsien vähäinen määrä. Oikeastaan
ainoa ennen tämän kirjaan painoon menoa kuulemani vitsi oli
seuraava: »Miksi Yhdysvallat hävisi Afganistanille sakissa?
Koska siltä puuttui jo avauksessa kaksi tornia.»
Huumorin yksi funktio on ahdistuksen lievittäminen, naurun avulla tapahtuva etäisyyden ottaminen ahdistuksen kohteeseen. Huumori luo tietyn vapaan tilan, joka perustuu sille,
että inhimilliseen todellisuuteen sisältyy aina ristiriitaisuuksia, vastakohtaisuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka voidaan sitten pukea humoristiseen muotoon. Jos erilaiset hierarkiat ja riitit pyrkivät ilmaisemaan ja tuottamaan järjestystä,
yhdenmukaisuutta ja harmoniaa, huumori muistuttaa siitä,
että tuo järjestys on aina viime kädessä illusorinen. Näin huumorin avulla voidaan osoittaa, että vallitseva järjestys ei ole
luonnonmukainen eikä ainoa mahdollinen.
Vitsit ovat kuitenkin olleet vähissä. Tämä liittynee siihen,
että syyskuun yhdenteentoista liittyvä puheavaruus on ainakin
virallisessa julkisuudessa onnistuttu saamaan kohtalaisen yhdenmukaiseksi. Yleensä joustavaksi ja turhaa tärkeilyä välttäväksi itsensä esittävä Yhdysvallat on osoittanut, että rajansa on
huumorillakin.
Syyskuun yhdennentoista jälkeinen aika ei ole ollut helppoa
populaarikulttuurin tekijöille. Teho-osaston ja NYPD Bluen jaksoja on Yhdysvalloissa vaihdettu vähemmän raakoihin. Kolme
CIA:n terrorisminvastaisesta taistelusta kertovaa uutuussarjaa
on vedetty kokonaan pois levityksestä. Frendien jaksoissa taustalla näkyvät World Trade Centerin tornit poistetaan tai kohtaukset vaihdetaan. (29. lokakuuta Suomessa esitetyssä Sopranos-sarjan kolmannen tuotantokauden avauksessa tornit olivat
näkyvissä.) Terrorismia käsittelevien elokuvien ensi-iltoja on
lykätty, joukossa Collateral Damage -elokuva, jossa Arnold
Schwarzeneggerin esittämä palomies menettää perheensä ter75
Lehtonen.p65
75
6.11.2001, 8:58
roristien räjäyttäessä pilvenpiirtäjän. WTC-pilvenpiirtäjät
poistetaan myös Microsoftin marraskuussa ilmestyvästä Flight
Simulator 2002 -pelistä. Pelissä lennätetään muun muassa
Boeing 747:ää New Yorkin ilmatilassa.65
Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö vitsejä, parodioita, travestioita ja satiiria olisi ollut. Missä on pyrkimyksiä säännellä puheita, sinne ilmestyvät aina Radio Jerevaninsa
ja Monty Pythoninsa. Esimerkiksi chicagolainen The Onion
-pilalehti on ampunut täyslaidallisen amerikkalaista elämänmuotoa kohtaan. Lokakuun 3. päivän numerossaan se julistaa:
»A Shattered Nation Longs To Care About Stupid Bullshit
Again» – »Murtunut kansakunta haluaa taas kantaa huolta typerästä hevonpeestä». Fiktiivisessä uutisjutussa kerrotaan
montanalaisesta Wendy Vancesta, joka haluaisi viettää tiistaiiltansa tyhjissä ja merkityksettömissä toimissa – katsoen
Frendit-sarjan vanhoja jaksoja videolta, lehteillen Cosmopolitanin uusinta numeroa tai käyden läheisessä ostoskeskuksessa
etsimässä uusia kenkiä. Sen sijaan tämä 29-vuotias kiropraktikon vastaanottoapulainen on päättänyt vierailla isoäitinsä luona. »Jos tätä ei olisi tapahtunut, katsoisin kaiketi paraikaa musiikkivideoita tai puhuisin ystäväni Kerrin kanssa siitä
Gap-hameesta, jota himoitsen», Wendy sanoo pidellen kiinni
isoäitinsä hauraasta, ajan kuluttamasta kädestä. »Nyt en voi
ajatella muuta kuin sitä, kuinka arvokasta elämä on ja kuinka
tärkeää on viettää laatuaikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa, koska kaikki tämä voi kadota silmänräpäyksessä.» Mihin
hän lisää: »Tahdon vanhan elämäni takaisin.»66
The Onionin satiiri kohdistuu yhdysvaltalaiseen kulttuuriin
myös pikku-uutisessa, jonka mukaan presidentti Bush on vedonnut Mariah Careyhin, Michael Jacksoniin ja muihin laulajiin, jotta nämä vastustaisivat haluaan levyttää äiteliä ja mauttomia, monen tähden yhdessä hoilottamia balladeja syyskuun
yhdennentoista uhrien muistoksi. »Haluan sanoa Amerikan
levyttäville taiteilijoille, että olemme jo saaneet kärsiä kylliksi», Bushin kerrotaan todenneen.
76
Lehtonen.p65
76
6.11.2001, 8:58
Huumorilehden tekijöiden asema on ilmeisen hankala aikana, jolloin vaihtoehtoiset puhetavat ovat vähissä ja yhdenmukaisuus näyttää jylläävän. Tätä heijastelee myös The Onionin
pikku-uutinen, jonka mukaan X-sukupolven ironia ja kyynisyys ovat osoittautuneet vanhentuneiksi. Lehden mukaan 29vuotias Dave Holt ei kyennyt normaaliin sarkasmiinsa katsoessaan senaattorien laulavan käsi kädessä »God Bless Americaa». Holt kuitenkin jatkaa: »Tämä totisuus ei voi jatkua kauan, eihän?»
Reaktioiden yhdenmukaisuus on kuitenkin tuottamalla tuotettua. Se sisältää paitsi suostuttelua myös pakotusta ja sensurointia. Esimerkiksi 1 170 yhdysvaltalaisen radioaseman omistaja Clear Channel on katsonut parhaaksi laatia listan 150 kappaleesta, joiden soittamista pidettäisiin toistaiseksi »tunteettomana». Joukkoon mahtuvat AC/DC:n »Safe in New York
City» ja Steve Miller Bandin »Jet Airliner», mutta myös John
Lennonin »Imagine», Edwin Starrin »War» (jossa lauletaan
»War, what is it good for? Absolutely nothing») ja Youngbloodsien 1960-luvulta peräisin oleva »Get Together» (jonka
kertosäe kuuluu »C’mon people now, smile on your brother,
everybody get together, try to love another right now»).67
26.
Yhdysvaltalaiset ja myös muut »lännessä» saattoivat tehdä
syyskuun yhdennestätoista kaksi vastakkaista johtopäätöstä:
Ensinnäkin he saattoivat työntää päänsä strutsin tavoin hiekkaan: »Miksi tämä sattui omalle kohdalle? Eihän tällaista voi
tapahtua täällä!» Tätä logiikkaa edusti CNN:n tunnus »Attack
on America». Amerikasta tuli uhattu linnoitus, jota oli puolustettava kaikin tavoin – ja hyökkäys oli jälleen kerran paras puolustus.
Ajatus, jonka mukaan »me» olemme oikeassa, ja tämä »oikeassa oleminen» oikeuttaa kaikki tekomme, on rakenteellisesti täsmälleen sama kuin terroristien näkemys itsestään. Tä77
Lehtonen.p65
77
6.11.2001, 8:58
män logiikan mukaan toimittaessa ei tarvitse pohtia, että turvautuessaan itse väkivaltaan Yhdysvallat tulee itse asiassa pelanneeksi terroristien pussiin, demoralisoihan se itsensä ja
synnyttää uutta pelkoa ja uusia mediatapahtumia, jotka saattavat tuottaa uusia terroristeja ja terroritekoja.
Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisi alettu raottaa sitä fantasmaattista verhoa, joka erottaa Yhdysvaltoja (ja muuta »länttä») muusta maailmasta. Tällöin olisi voitu havaita, että Amerikan rauha on saatu aikaa muualla tapahtuneiden ja tapahtuvien katastrofien avulla.
Tosiasiassa Amerikka ei ole koskaan ollut eristynyt muusta
maailmasta. Ainoa tapa, jolla voi viime kädessä turvata, että
»tällaista ei enää tapahdu täällä», on ryhtyminen toimiin sen
varmistamiseksi, ettei kukaan joudu epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan kohteeksi missään muuallakaan.
Dario Fon ja Franca Ramen mukaan terroristien teossa näkyvän epätoivon suuruuden pitäisi saada ihmiset ajattelemaan
juuri tätä. Syyskuun yhdennentoista olisi heidän mielestään
pitänyt opettaa valkoisen miehen voiman kasvattajille, että kukaan ei ole turvassa eikä rauhassa sellaisessa maailmassa, jossa massamurhat ja korruptio ovat sääntö. Turvassa ei ole kukaan, eivät edes rikkaat pohjoisamerikkalaiset. Massamurhan
saamiseksi aikaan riittää tulevaisuudessa se, että yksinkertaisesti huutaa täydellä stadionilla »Pommi!». Niinpä Fo ja Rame
korostavat, että ainut rikkaille tarjolla oleva turvatakuu on nälän ja vallan väärinkäytön aiheuttamien haavojen parantaminen.68
27.
Joutuminen epäoikeudenmukaisen hyökkäyksen kohteeksi ei
merkitse sitä, että olisi automaattisesti oikeassa kaikessa mitä
ennen hyökkäystä tai sen jälkeen sanoo ja tekee. Nyt tilanne
kuitenkin näyttää ruokkivan sokeaa uskoa Yhdysvaltain oikeuteen liittolaisineen »rangaista» jotakuta.
78
Lehtonen.p65
78
6.11.2001, 8:58
Syntynyttä tilannetta voi kuvata sanoilla »moraalinen paniikki». Moraalinen paniikki syntyy, kun yksilö tai yhteisö
kohtaa tragedian, mikä synnyttää tarpeen etsiä syitä tapahtuneelle. Moraalisessa paniikissa syiden etsintä vaihtuu kuitenkin syyllisten etsinnäksi. Kuka tahansa ei kuitenkaan kelpaa
syylliseksi, vaan todennäköisin syntipukki on taho, joka on tavalla tai toisella jo aiheuttanut ahdistusta. Kyseinen taho on
usein myös epämääräinen, ja sen syyllisyyttä on vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi.
Osama bin Laden on tietenkin täydellinen syntipukki. Vaikka hänellä on kasvot, hänen olinpaikkaansa ei tiedetä. Myös
kuulu bin Ladenin verkosto voi merkitä sitä, että hänen kätyrinsä saattaa asua vaikkapa naapurissa.
Moraalinen paniikki on tila, jossa kiire tuomita ohittaa kyvyn punnita järkevästi käsillä olevaa todistusaineistoa ja tarve
toimia estää harkitsemasta, mitä seuraamuksia omilla toimilla
mahdollisesti on. Moraalinen paniikki tekee ennalta mahdottomaksi itsetutkistelun tilanteessa, jossa ongelmat ja oma asema vaatisivat huolellista pohdiskelua.
Moraaliset paniikit toimivat ideologisina varaventtiileinä,
joiden tarkoitus on saada sosiaalinen tasapaino uudelleen pystytettyä. Mediapaniikeissa taas joukkoviestimet ovat yleisön
reaktioiden lähde ja niiden purkautumiskanava. Paniikkia vastaan on vaikea taistella järkisyin, koska paniikin perusta ei ole
järjen käytössä, vaan juuri järjenkäytön hylkäämisessä.
28.
Yksi liiankin tuttu ja minimimäärän älyllisiä ponnistuksia
edellyttävä kerronnallinen kaava, jota syyskuun yhdennentoista tapahtumiin sovellettiin, oli jako »meihin» ja »muihin».
Kun tarinaa »meistä» ja »muista» kerrotaan, on aina kysyttävä: Kuka puhuu kenestä? Kenellä on valta kertoa minkäkinlaisia tarinoita toisista? Ketkä tarinan toimijoista saavat äänensä kuuluviin?
79
Lehtonen.p65
79
6.11.2001, 8:58
Globalisoituminen ei ole synnyttänyt globaalia, kaikille yhteistä ja yhtäläistä julkista sfääriä, vaan on sen sijaan luonut ja
luo edelleenkin uusia maailmanlaajuisia kuiluja tiedonkulussa. »Länsi» kertoo tarinoita itseensä nähden »toisista», ja
näitä tarinoita kuunnellaan ja katsellaan niin lännessä kuin
muuallakin. Maailman jako »meihin» ja »muihin» hallitsee
mediaa sekä Yhdysvalloissa että muualla.
Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan kapitalismin ja sosialismin vaan ensi sijassa kristinuskon ja islamin välisestä kahtiajaosta.
Kuten Edward Said on terrori-iskun jälkeen muistuttanut,
yhtä vähän kuin on yhtä kristikuntaa on myöskään yhtä islamia.69 Fundamentalismi kuitenkin paitsi jakaa maailman kahtia myös esittää tuottamansa kaksi napaa sisäisesti homogeenisiksi.
Fundamentalismi paitsi absolutisoi erot myös kieltää tuottamiensa vastakohtien sisäiset erot. Kun »länsi» ja »islam»
asetetaan vastakkain, kumpikin samalla myös homogenisoidaan. Länsi on kuitenkin aina sisältänyt monia sisäisiä eroja –
eri kansakuntien, Itä- ja Länsi-Euroopan, germaanisten pohjoisten ja latinalaisten eteläisten kulttuurien, pohjoisten, iberisten ja välimerellisten kansojen välillä ja niin edelleen. Myös
»lännen» asenteet toisia kulttuureita kohtaan ovat vaihdelleet
paljonkin, eivätkä ne tänäänkään ole samanlaisia vaikkapa
brittien, espanjalaisten, ranskalaisten tai saksalaisten keskuudessa.
Stuart Hall muistuttaa, että länsi ei ole vain kohdellut ei-eurooppalaisia kulttuureita erilaisina ja itseään huonompina,
vaan lännellä on ollut myös omat sisäiset »toisensa». Vaikka
juutalaiset ovatkin lähellä eurooppalaisia uskonnollisia traditioita, erityisesti he ovat joutuneet alituisten ulos sulkemisten
ja karkotusten kohteiksi. Länsieurooppalaiset ovat myös pitäneet itäeurooppalaisia »barbaarisina», ja naiset on kautta lännen esitetty miehiä alhaisemmiksi.70
80
Lehtonen.p65
80
6.11.2001, 8:58
Hallin mukaan maailman »meihin» ja »muihin» jakamisessa turvaudutaan nimenomaan yksinkertaistamiseen. Siinä
esitetään todellisuudessa hyvin eriytynyt (esimerkiksi erilaiset
eurooppalaiset kulttuurit) ikään kuin se olisi yhdenmukaista
(»länsi»). Samalla vakuutetaan, että näitä erilaisia kulttuureita yhdistää yksi seikka – se, että ne kaikki ovat erilaisia muuhun
maailmaan nähden. Samaan tapaan myös muu maailma, niin
erilaisista aineksista kuin se koostuukin, esitetään yhdeksi ja
samaksi sikäli, että sen kaikki osat ovat erilaisia länteen nähden.
»Meitä ja muita» koskevasta puhetavasta tekee Hallin mukaan
tuhoisan juuri se, että »siinä vedetään karkeita ja yksinkertaistavia rajalinjoja ja rakennetaan yliyksinkertaistettua käsitystä ’erosta’.»
29.
Joitakin päiviä syyskuun yhdennentoista jälkeen huomasin sanovani lapsilleni, että tällaista ei voisi tapahtua Suomessa.
Kahdeksanvuotias poikani katsoi minua silmiin ja sanoi: »Miten niin ei muka voisi? Ihan hyvin niin voisi tapahtua täälläkin.» Yritin vastata puhumalla siitä, että Suomi ei ole maailmanvalta eikä täällä ole symbolisesti yhtä ladattuja kohteita
kuin Yhdysvalloissa, mutta tiesin kyllä, että olin väärässä ja
Pyry oikeassa. Myös Suomessa se, mikä on »täällä», määrittyy
kasvavasti siitä, mikä on »muualla».
Nykymaailmassa syntyy jatkuvasti suhteita toisiinsa nähden
»poissaolevien» välillä. Kanssakäymisen edellytyksenä ei
enää ole kohtaaminen kasvokkain. Varsin kaukaakin lähtöisin
olevat sosiaaliset vaikutukset tunkeutuvat eri paikkoihin ja
muovaavat niitä. Paikallista ei määritä yksinkertaisesti se, mikä
on läsnä ja nähtävissä, vaan paikallisen »näkyvä muoto» sisältää myös kasvavan joukon etäsuhteita, jotka määrittävät sen
luonnetta.71
Jotta ymmärtäisimme sitä, mikä on tässä ja nyt, mutta joka
määrittyy kasvavasti siitä, mikä ei ole tässä eikä nyt, tarvitsem81
Lehtonen.p65
81
6.11.2001, 8:58
me aikaisempaa enemmän mielikuvitusta – kykyä muodostaa
itsellemme mielikuvia siitä, mikä ei ole aisteillemme läsnä.
Mutta mielikuvitusta edellyttää kasvavasti myös se, mikä on lähellämme – esimerkiksi itseemme nähden »toisiksi» määrittyvät ihmiset. Jotta voisimme ymmärtää näitä lähellä olevia
»toisia» (samoin kuin myös muita, etäällä olevia »toisia»),
tarvitsemme kykyä kuvitella sitä, mikä heille on totta. Kyse on
kognitiivisesta mielikuvituksesta: ei olemattomien maailmojen
romanttisesta keksimisestä, vaan olevan hahmottamisesta sosiaalisesti vastuullisen mielikuvituksen avulla.72
Tässä ei sikäli ole mitään uutta, että kaikki keskeiset identiteettiä tuottavat seikat liittyvät mielikuvitukseen. Me tiedämme mitä on olla »suomalainen» vain sen perusteella, miten
»suomalaisuus» on tullut esitetyksi tiettynä merkitysten joukkona suomalaisessa kulttuurissa. Tästä seuraa, että kansakunta ei ole vain poliittinen yksikkö, vaan myös merkitysten tuottamisen yksikkö – kulttuurinen representaatiojärjestelmä. »Ihmiset eivät ole vain jonkin kansakunnan laillisia kansalaisia,
vaan he ovat myös osallisia kansakunnan ideaan, joka on representoitu sen kansallisessa kulttuurissa. Kansakunta on symbolinen yhteisö ja juuri tämän takia se kykenee ’synnyttämään
tunteen identiteetistä ja uskollisuudesta’», kirjoittaa Stuart
Hall. 73
Kertomusta kansakunnasta kerrotaan kansallisissa historioissa, kirjallisuuksissa, mediassa ja populaarikulttuurissa.
Nämä tuottavat Hallin mukaan »joukon kertomuksia, kuvia,
maisemia, skenaarioita, historiallisia tapahtumia, kansallisia
symboleja ja rituaaleja, jotka edustavat niitä yhteisiä kokemuksia, suruja, voittoja ja katastrofeja, jotka antavat kansakunnalle merkityksen.» Kansallinen identiteetti esitetään joksikin
alkuperäiseksi, joka on aina ollut olemassa osana asioiden
luonnetta. Se on joskus saattanut uinua, mutta ollut aina valmis herätettäväksi unestaan.
Kansalliset kulttuurit rakentavat identiteettejä, jotka sijoittuvat monimielisesti kunniakkaan menneisyyden ja loistavan
82
Lehtonen.p65
82
6.11.2001, 8:58
tulevaisuuden väliin. Kansalliset identiteetit sisältävät samaan
aikaan sekä halun vetäytyä johonkin »kadotettuun aikaan»,
jolloin kansakunta oli »suuri», että »kansan» panemisen
liikkeelle omien riviensä puhdistamiseksi, sen identiteettiä
uhkaavien »toisten» karkottamiseksi ja kupeiden vyöttämiseksi uutta, eteenpäin suuntautuvaa marssia varten.
Sekä menneeseen että tulevaan tähtäävä mielikuvitus on siis
keskeinen voima kansakuntien olemassaolossa. Mutta koska
kansakunta on aina kuvitelman tulosta, voitaisiin myös alkaa
kuvitella toisin. Tällöin voitaisiin nähdä paitsi »meidän» moninaisuus myös se, että »muut» ovat kaikkea muuta kuin monoliittisia.
30.
Stuart Hall muistuttaa, että ajatus »ei-läntisistä» yhteiskunnista suljettuina paikkoina – etnisesti puhtaina ja kulttuurisesti traditionaalisina – on läntistä fantasiaa toiseudesta. Se on
koloniaalista fantasiaa, jota länsi pitää yllä periferiasta – länsi,
joka mielellään näkee periferian asukkaat »puhtaiksi» ja sen
eksoottiset paikat koskemattomiksi.74
Hallin mukaan myös »länsi» on kasvavasti »muiden» leimaamaa. Monissa yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa (kuten
Los Angelesissa, San Franciscossa, New Yorkissa, Chicagossa ja
Miamissa) valkoiset ovat nykyään vähemmistönä. Kalifornian
väestö kasvoi 1980-luvulla 5,6 miljoonalla ihmisellä, joista 43
prosenttia oli muita kuin valkoisia ja 20 prosenttia muualla
kuin Yhdysvalloissa syntyneitä. Vuonna 1995 kolmasosan amerikkalaisista lukiolaisista arvioitiin olevan »ei-valkoisia». Samaan aikaan Eurooppaan on suuntautunut vastaava muuttoliike Pohjois-Afrikasta. Ranskaan ja Belgiaan on muuttanut senegalilaisia ja zairelaisia, Saksaan turkkilaisia ja pohjoisafrikkalaisia. Entisistä Hollannin Itä- ja Länsi-Intian siirtomaista
ja Surinamista on tullut Alankomaihin ihmisiä. Pohjoisafrikkalaisia on muuttanut Italiaan, ja Brittein saaret ovat ottaneet
83
Lehtonen.p65
83
6.11.2001, 8:58
vastaan ihmisiä Karibian alueelta samoin kuin Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Keniasta, Ugandasta ja Sri Lankasta.
Monissa paikoissa on myös pieniä määriä poliittisia pakolaisia
Somaliasta, Etiopiasta, Sudanista, Sri Lankasta ja muualta.
»Muut» ovat keskuudessamme pysyvästi. Kansallinen, uskonnollinen, etninen tai muu fundamentalismi ei tällaisissa
oloissa merkitse vain pyrkimystä omista poikkeavien äänien
vaientamiseen, vaan myös sitä, että ihmisiltä halutaan kieltää
mahdollisuus kuvitella itsensä toistensa asemaan.
Kristillisdemokraattien europarlamentaarikko Eija-Riitta
Korhola määritteli 11. lokakuuta Uutislehti 100:ssa fundamentalistin ihmiseksi, »jonka tulkinta todellisuudesta on niin ahdas, ettei kapeasta näkökulmasta pysty tulkitsemaan edes tulkitsevansa. Koska fundamentalisti on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se.» Korholan mukaan
»niin kauan kuin ihminen näkee itse olevansa pahan ulkopuolella on todella syytä huoleen».75
Fundamentalismi on psykoanalyyttisen kulttuurintutkija
Stephen Froshin mukaan sympaattisen mielikuvituksen kieltämistä ja sen korvaamista intellektuaalisesti kehittymättömillä stereotyyppisillä kahtiajaoilla. Psykoanalyyttisin käsittein
kyse on narsistisesta taantumasta, jossa kaikki jaetaan kahteen
homogeeniseen luokkaan, joko »meihin» tai »muihin». Tämän fantasian perimmäinen houkutus liittyy siihen, että todellisuuden kauhuja ei tarvitse koskaan kohdata, vaan ne voi
yksinkertaisesti toivoa olemattomiin. Fundamentalismi on
toisin sanoen keino pitää itsensä kasassa, torjua todellisuuden
ristiriidat kieltämällä se, että ne eivät ole vain ulkopuolella,
vaan halkovat myös omaa itseä.76
Stuart Hallin mukaan fundamentalismia esiintyy kaikkialla,
vaikka kaikkein selvimmät esimerkit siitä löytyvätkin tietyistä
Lähi-idän islamilaisista valtioista: »Iranin vallankumouksesta lähtien monissa, aiemmin maallisissa islamilaisissa yhteiskunnissa on syntynyt fundamentalistisia islamilaisia liikkeitä,
jotka pyrkivät luomaan uskonnollisia valtioita, joiden poliitti84
Lehtonen.p65
84
6.11.2001, 8:58
set periaatteet perustuisivat uskonnollisiin opinkappaleisiin ja
Koraanin lakeihin.» Hallin mukaan suuntausta on itse asiassa
varsin vaikea tulkita: »Jotkut analyytikot näkevät sen reaktioksi siihen, että läntinen modernisaatio on tuotu näihin maihin
ikään kuin puoliväkisin. Iranilainen fundamentalismi olikin
suora reaktio shaahin yrityksiin tuoda 1970-luvulla läntiset
mallit ja kulttuuriset arvot sellaisinaan maahan. Joidenkin tulkintojen mukaan se oli reaktiota maan jäämiselle globalisaation ulkopuolelle. Kulttuuristen juurien vahvistaminen ja paluu
oikeaoppisuuteen ovat kauan olleet vahvimpia vastaidentifikaation lähteitä monien kolmannen maailman ja jälkikoloniaalisten yhteiskuntien ja alueiden keskuudessa (mieleen tulevat nationalismin ja kansallisen kulttuurin roolit Intian, Afrikan ja Aasian itsenäisyysliikkeissä). Kolmannet tutkijat taas
näkevät islamilaisen fundamentalismin juuret islamilaisvaltioiden kyvyttömyydessä synnyttää menestyviä ja tehokkaita
’modernisoivia’ johtajia tai moderneja maallisia puolueita.
Laajan köyhyyden ja suhteellisen taloudellisen alikehityksen
oloissa (onhan fundamentalismi vahvinta alueen köyhimmissä islamilaisvaltioissa) islamin uskon arvonpalautus on väkevä
liikkeellepaneva ja ihmisiä toisiinsa sitova poliittinen ja ideologinen voima – erityisesti, jos maiden demokraattiset perinteet ovat heikkoja.»77
Kansallisia, paikallisia ja uskonnollisia fundamentalistisia
liikkeitä on syntynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana
kaikkialla maailmassa. Näitä liikkeitä yhdistävät halu »rodulliseen», etniseen ja uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen ja
apokalyptiset näyt verilöylyjen puhdistavista vaikutuksista. Ei
ole myöskään yllättävää, että ne pyrkivät kääntämään historian
kelloa taaksepäin naisten asemaan liittyen.
Antony Easthope puhuu kirjassaan What a Man’s Gotta Do
(1986) miehestä linnoituksena. Easthope viittaa Leonardo da
Vincin 1500-luvun alkuvuosina suunnittelemaan linnoitukseen, jonka keskipisteestä “yksi vartija voi nähdä koko linnan
sekä sisä- että ulkopuolelta joutumatta itse lainkaan liikku85
Lehtonen.p65
85
6.11.2001, 8:58
maan». Mutta vartija ei pidä silmällä vain linnan ulkopuolisia
uhkia, vaan myös linnan sisällä olevaa mahdollista vihollista.
Easthopen mukaan linnoituksen piirustukset ovat monessa
mielessä maskuliinisen minän malli. Linnoitus on osallisena
jatkuvassa kamppailussa, jossa pyritään pitämään omat joukot
koossa, sulkemaan kaikki aukot, tarkkailemaan kaikkea liikettä, vastaamaan aggressioon aggressiolla: »Niin linnan kuin
maskuliinisen minänkin tarkoituksena on hallita kaikki uhkat.
[…] Pitääkseen yllä identiteettiään linnan on torjuttava ulkoiset hyökkäykset ja tukahdutettava samalla sisäinen petollisuus.»78
Malli toteutuu myös fundamentalismin kohdalla. Tai ehkä
pitäisi sanoa, että se ei toteudu, koska se ei ole aukoton. Fundamentalismin työ ei tule koskaan valmiiksi.
Fundamentalistit näkevät helposti »toisissa» idealisoidun
tai vääristyneen kuvan itsestään – kuvan, johon he saattavat
heijastaa omat toiveensa ja pelkonsa. Hall erottaa joukon tähän
liittyviä »toisen» merkityksellistämisen strategioita. Niitä
ovat idealisoiminen, halua ja halveksuntaa koskevien fantasioiden heijastaminen toisiin, kyvyttömyys tunnistaa ja kunnioittaa eroa, taipumus katsoa kaikkea omien kategorioiden ja
normien lävitse ja nähdä erot omien havainto- ja esitysmuotojen välityksellä.79
Kaikkia näitä strategioita pönkittää Hallin mukaan stereotyyppistämisenä tunnettu prosessi. Stereotyyppi on yksipuolinen kuvaus, joka syntyy, kun mutkikkaat erot pelkistetään yksinkertaiseksi ’pahvinukeksi’. Kohteen erilaiset piirteet sulautetaan yhteen ja tiivistetään yhdeksi kuvaksi. Tämä liioiteltu
yksinkertaistus kytketään sitten tiettyyn ihmisryhmään tai
paikkaan. Sen piirteistä tulee niitä merkkejä, sitä todistusaineistoa, josta puheena oleva kohde tunnetaan. Ne määrittävät
kohteen olemista, sen olemusta.
Monet stereotyypit ovat katteettomia ja vahingollisia, mutta
ne voivat olla myös »välttämättömiä ensimmäisiä likimääräistyksiä, kun haluamme tietää, millainen maailma on», kuten
Antti Eskola on huomauttanut.80
86
Lehtonen.p65
86
6.11.2001, 8:58
Terry Eagleton puolestaan muistuttaa siitä, että stereotyyppiset esitykset eivät aina ole illuusioita. Vaikka esimerkiksi ei
olekaan totta, että irlantilaiset olisivat laiskoja, on kuitenkin
totta, että pieniltä tiloiltaan siirtolaisiksi viktoriaaniseen
Isoon-Britanniaan lähteneet irlantilaiset olivat tottuneita vähemmän pakkotahtiseen työkuriin kuin britit. Niinpä he ovat
brittien näkökulmasta saattaneet vaikuttaa näitä itseään veltommilta. Irlantilaisen pientilallisen elämä edellytti ajoittaista rehkimistä ja raatamista, mutta tarjosi myös hyvän joukon
vapaa-aikaa ja yhdessäoloa. Elintaso riippui ennen muuta tilan koosta, ei niinkään huhkimisen määrästä.
Eagletonin mukaan olisi yllättävää, jos osapuilleen samoissa kulttuurisissa ja aineellisissa oloissa pitkiä aikoja eläneillä
ihmisillä ei olisi joitakin yhteisiä psykologisia piirteitä. Vaikka
stereotyypit ovat joskus puhtaan fiktiivisiä, näin ei aina ole.
Esimerkiksi yläluokkaiset englantilaiset ovat yleensä emotionaalisesti varautuneempia kuin työväenluokkaiset kreikkalaiset tai italialaiset, mikä ei johdu geeneistä, vaan ennen muuta
kasvatuksesta.81
Hallin kuvaama stereotyyppistämisen prosessi ei kuitenkaan kuulu »välttämättömien likimääräistyksien» piiriin.
»Meitä ja muita» koskeva puhe on fiktiivistä, omien pelkojen
ja fantasioiden projisointia kahtia halkaistun todellisuuden
puoliskoihin: »Maailma jaetaan ensin symbolisesti hyvään ja
pahaan, meihin ja muihin, puoleensavetävään ja luotaantyöntävään, siviloituneeseen ja siviloitumattomaan, länteen ja
muuhun maailmaan. Kaikki muut erot näiden kahden sisällä ja
välillä yksinkertaistetaan ja sulautetaan toisiinsa. Muu maailma tulee näin kuvatuksi kaikeksi siksi, mitä länsi ei ole – sen
peilikuvaksi. Se esitetään absoluuttisesti ja olemukseltaan erilaiseksi, Toiseksi. Tämä Toinen puolestaan halkaistaan sitten
kahteen »leiriin»: ystävälliseen ja vihamieliseen, viattomiin
ja turmeltuneisiin, jaloihin ja alhaisiin.»82
87
Lehtonen.p65
87
6.11.2001, 8:58
31.
Lännen ja islamin kohdalla jako »meihin» ja »muihin» ei ole
koskaan ollut perusteltu. Klassisen Kreikan sivistyksen juuret
olivat maissa, jotka nykyään lasketaan islamiin, kuten Martin
Bernal on teoksessaan The Black Athena (1987) osoittanut.83
Keskiajalla Aristoteleen tekstit tulivat Eurooppaan nimenomaan islamilaisen maailman kautta. Islam ei ole koskaan ollut lännen ulkopuolella, vaan länsi on muodostunut länneksi
vuorovaikutuksessa islamin kanssa.
Tänäänkin islam on osa länttä: World Trade Centerissä kuoli
seitsemänsataa muslimia.
Islam on ollut synnystään lähtien keskuudessamme. Tulevaisuudessa sen läsnäolosta tulee yhä näkyvämpää. Itse käyn
säännöllisesti ostoksilla muslimien pitämässä Al Niil -ruokakaupassa Tampereen Hämeenkadun länsipäässä. Couscous on
minulle ja lapsilleni viikoittain kotona syötävää arkiruokaa
jauhelihamakaronin ja erilaisten wok-annosten rinnalla. Samassa rapussa Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen
kanssa on paitsi Vastapaino myös kaupungin islamilaisen yhdyskunnan pyhättö. Tyttäreni parhaan kaverin isä on muslimi.
Kaikkiaan muslimeja on Euroopassa kymmenisen miljoonaa. Ranskan väestöstä he muodostavat yli viisi, Saksan yli kolme ja Ison-Britannian yli kaksi prosenttia.
Länttä ja islamia yhdistää toisiinsa myös monoteismin perinne. Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat kaikki »aabrahamilaisia» uskontoja.84 Kristityille Jeesus oli Vanhan Testamentin profetioiden toteutuma, muslimeille taas Muhammad.
Muslimit näkevät kuitenkin Jeesuksen heti Muhammadin jälkeen suurimmaksi profeetakseen. TV2:n »Maailmojen sota»
-illassa suomalainen islamin tutkija Sylvia Akar huomautti,
että kristinuskolla ja islamilla on enemmän yhdistäviä kuin
erottavia tekijöitä: yhteinen Jumala, yhteiset profeetat, hyvin
samantyyppinen oppirakennelma. Akarin mukaan kristinusko
ja islam ovat kuin Suomi ja Ruotsi – niillä on niin paljon yhteistä, että erotkin pistävät helposti silmään.
88
Lehtonen.p65
88
6.11.2001, 8:58
Opillisesti islam ei ole erityisen mutkikas uskonto. Sen viisi
tukipylvästä ovat usko yhteen Jumalaan, Allahiin, ja Muhammadiin hänen lähettiläänään, viisi kertaa päivässä tapahtuva
rukoileminen, paastoaminen Ramadanin aikaan, köyhille annettavat almut ja pyhiinvaellusmatka Mekkaan.
Islamilaisen sivilisaation alueella uskonto vaikuttaa suuresti yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen elämään. Valtion ja kirkon välille ei tehdä samanlaista eroa kuin kristillisessä perinteessä. Hengellinen ja maallinen ovat islamissa erottamattomia. Tärkeintä on islamilainen yhteisö, ei valtio.
Kun kauhistelemme ääri-islamilaisten intoa käydä jihadia,
älkäämme unohtako, että ristiretkeläisiä on ollut riittämiin
myös lännessä jo kauan ennen George W. Bushia. Muistakaamme myös, että jihadin ensisijainen merkitys on kamppailu ihmisen sisällä olevaa pahaa vastaan.85
Islamin vaikutus ulottuu Atlantilta Tyynelle merelle, Dakarista Djakartaan.86 Muslimiväestön määrä ylitti 1990-luvun
alussa miljardin rajan. Arabimaissa islaminuskoisista asuu
vain viidesosa. Neljä viidestä muslimista löytyy siitä itään.
Kaikki arabimaiden asukkaat eivät sitä paitsi ole muslimeja,
vaan joukossa on myös kristittyjä.
Islamin synnyinsijat ovat eri kulttuurien vanhimpia risteyskohtia. Islam on urbaani uskonto. Muhammadin opetuksia olisi vaikea ajatella ilman kaupunkimaista asutusta. Kutsu yhteisiin rukouksiin perjantaisin, naisten huntu ja uskovaisilta
edellytetty arvokas käytös viittaavat kaikki uskon harjoittamiseen ihmisjoukkojen keskuudessa. Islamin varhaisina vuosina
uskon keskukset olivatkin kaupunkeja – aivan samoin kuin
kristinuskonkin kohdalla. Uskottomat asuivat kaupungin ulkopuolella.
Vähintään yhtä tärkeitä kuin autiomaat ovat islamille olleet
myös meret, Välimeri, Punainen meri, Persian lahti, Kaspianmeri ja ennen muuta Intian valtameri. Yksi arabien tärkeistä
hahmoista on Sindbad Merenkulkija. Jo 800-luvulla muslimit
olivat purjehtineet Kantoniin. Vasta 1800-luvun lopulla eu89
Lehtonen.p65
89
6.11.2001, 8:58
rooppalaiset höyrylaivat syrjäyttivät heidän aluksensa, jotka
olivat kulkeneet ahkerasti Afrikasta aina Kiinaan saakka.
Islam levittäytyi kuitenkin myös länteen niin, että vuoden
1000 vaiheilla Välimerta olisi voinut kutsua »Muslimien järveksi». Vuosina 1095–1270 käytyjen ristiretkien tuloksena nykyisen Italian kaupunkivaltiot saattoivat kuitenkin ottaa lähivetensä uudelleen haltuun.
Yhtä kaikki islam on säilynyt tuonkin jälkeen Kaukoitää, Eurooppaa ja Saharan eteläpuolista Afrikkaa »välittävänä mantereena». Länsi-Euroopan nousua maailmanvallaksi 1400-luvulta lähtien ei olisi voinut ajatella ilman islamilaisen maailman tarjoamia aineksia. Näihin kuuluivat trigonometria ja algebra, matemaattinen maantiede ja tähtitiede astrolabiumeineen samoin kuin saavutukset optiikassa, kemiassa (alkoholin
tislaus mukaan lukien) ja lääkkeiden valmistuksessa. Filosofiassa islamilainen maailma antoi Euroopalle takaisin peripateettisen filosofian, ennen muuta Aristoteleen kirjoitukset, ja
antoi siten tärkeän sysäyksen renessanssiksi kutsutulle kulttuuriselle mullistukselle, joka valmisti tietä Euroopan modernisaation alulle.
Islamin synnyinseudut ovat tavattoman työläästi asuttavia.
Kaikissa autiomaissa on kuitenkin joenvartensa tai merenrantansa, joihin viljelijät ovat voineet asettua, omat aronsa ja keitaansa, joissa maata voidaan muokata viljelemistä varten.
Nämä seudut ovat kuitenkin haavoittuvia. Ihmisten erehdykset tai luonnononnettomuudet voivat hetkessä muuttaa nekin
autiomaiksi. Niinpä näillä seuduilla asuvien muslimien kohtalo on ollut uhanalaisella pohjalla. Kaupan ylläpitämät ylikansoitetut kaupungit ja niukat viljelyalueet ovat kohdanneet jatkuvasti vaikeuksia. Islamilainen maailma on näiltä osin koostunut etäällä toisistaan olevista, tiheään asutuista alueista, joita erottavat toisistaan mittaamattomat välimatkat täynnä tyhjää. Vaikka muslimit ovat luoneet valtaisia keinokastelujärjestelmiä, kehittäneet kuivien paikkojen viljelyä ja ottaneet käyttöön kuiviin oloihin erinomaisesti soveltuvia kasvilajeja, kuten
90
Lehtonen.p65
90
6.11.2001, 8:58
oliivin ja taatelin, he ei ole saaneet koskaan nauttia vakaasta
riittävyydestä saati yltäkylläisyydestä.
Islamilaista maailmaa ympäröivät alueet ovat vaikuttaneet
suuresti sen kehitykseen. Islamilaisen maailman olemassaolo
onkin perustunut ennen muuta liikkeeseen ja siirtymiseen
paikasta toiseen, oli kyse sitten pitkistä karavaani- tai merireiteistä. Myös arabimaailman kielellinen yhtenäisyys on tarjonnut erinomaiset mahdollisuudet intellektuaaliseen vuorovaikutukseen, kaupankäyntiin ja hallinnon järjestämiseen. Paperin varhainen, useita satoja vuosia ennen Eurooppaa tapahtunut käyttöönotto helpotti edelleen tätä vuorovaikutusta.
Arabimaailma ja islamilainen maailma eivät ole synonyymeja. Arabimaailma on islamilaisen maailman sydämessä,
mutta islam ylittää arabimaailman rajat. Islamia leimaa tänään
sen sisäinen jakautuminen, sen identiteetin ja alueiden pirstoutuminen. Uskonnon pääsuuntaukset sunnalaisuus ja shialaisuus jakautuvat edelleen pienempiin ryhmiin. Islam on
kaikkea muuta kuin yksiniittinen uskonto, mistä todistavat
myös sen synnyttämät lukuisat kerettiläiset toisinajattelijat.
Itse Koraani (al-Qur’an) on tarjonnut tähän mahdollisuuden
korostaessaan henkilökohtaisen tulkinnan merkitystä uskonnollisessa ajattelussa.
Hajaantumista aiheuttaviin maantieteellisiin seikkoihin on
viime vuosisatoina yhdistynyt myös taloudellisia ja poliittisia
paineita, ennen muuta »lännen» ristiriitainen ja ristiriitoja
tuottava vaikutus. Öljy voisi olla koko arabimaailman vaurauden lähde, mutta 1900-luvulla se on hyödyttänyt ennen muuta
kansainvälisiä öljy-yhtiöitä ja niitä tukeneita etuoikeutettuja
arabiryhmiä. Modernin maailman ja perinteisen islamilaisen
kulttuurin kohtaaminen ei ole tapahtunut onnellisimpien
mahdollisten tähtien alla.
Ajatus »läntisen» ja »islamilaisen» maailman mahdollisesta yhteentörmäyksestä on kuitenkin katteeton, koska yhtä
»islamilaista» maailmaa ei yksinkertaisesti ole olemassa sen
enempää kuin yhtä »länttäkään». Islamin näkeminen yhdek91
Lehtonen.p65
91
6.11.2001, 8:58
si ja yhdenmukaiseksi on tietyn läntisen puhe- ja ajattelutavan,
orientalismin, synnyttämää.
Edward Saidin mukaan orientalismi oli tietty stereotyyppistävä puhetapa, »jonka avulla eurooppalainen kulttuuri onnistui käsittelemään — ja jopa tuottamaan — Orienttia poliittisesti, yhteiskunnallisesti, aseellisesti, ideologisesti, tieteellisesti
ja kuvitteellisesti valistuksen jälkeisellä ajalla». Said toteaa,
että puhetapa synnytti tietyn tiedon kohteen: »monimutkaisen
Orientin, joka oli sopiva aihe akateemisille tutkijoille, museoiden näyttelyille, siirtomaiden virkakoneiston uudelleenjärjestäjille, antropologian, biologian ja lingvistiikan teoreettisille valaisuille, ihmiskuntaa ja maailmankaikkeutta koskevien
rodullisten ja historiallisten teesien laatimisille sekä taloudellisille ja sosiologisille teorioille, jotka koskivat kehitystä, vallankumousta, eri kulttuurien persoonallisuustyyppejä ja kansallista tai uskonnollista luonnetta».87 Saidin mukaan yleinen
käsitys siitä, kuka tai mikä oli orientaalista, kehkeytyi sellaisen logiikan mukaan, jota »ei määrännyt ainoastaan empiirinen todellisuus, vaan halujen, torjuntojen, panostusten ja projektioiden sarja». Fantasialla on siis vahva roolinsa islamilaisen »toisen» esittämisessä.
32.
Läntisten armeijoiden kutsuminen Saudi-Arabiaan ja useiden
arabimaiden liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa Irakia vastaan jakoivat arabimaailman kahtia 1990-luvun alussa. Saddam Hussein oli elvyttänyt maallisen arabinationalistisen puheenparren, joka tähtäsi arabimaiden yhtenäisyyteen, öljyrikkauksien jakamiseen uudelleen, Palestiinan vapauttamiseen ja
Yhdysvaltojen vastustamiseen. Irakia hallitsevien baathistien
ideologia ja politiikka olivat kuitenkin paitsi nationalistisia
myös rasistisia iranilaisia, juutalaisia ja kurdeja kohtaan, minkä vuoksi Irakin uskottavuus vähemmistöjen esitaistelijana oli
olematon. Irakin anti-imperialistista uskottavuutta ei myös92
Lehtonen.p65
92
6.11.2001, 8:58
kään lisännyt se, että vuosina 1987 ja 1988 se sai sodassaan Irania vastaan apua Persianlahdelle tulleelta Yhdysvaltain laivastolta. Yhdysvallat tarjosi Irakille myös satelliiteilla urkkimiaan
sotilastietoja Iranista.88
Lähi-itä on öljynsä vuoksi Yhdysvalloille tärkeä alue. Sen tavoitteena on pitää öljy sellaisten valtioiden käsissä, joiden johtajat ovat Yhdysvaltojen asiakkaita ja luomuksia. Asukasluvultaan suhteellisen pienet Saudi-Arabia ja Kuwait ovat olleet
mallioppilaita. Niiden johtajat ovat sijoittaneet öljytulonsa
läntisiin pankkeihin ja yrityksiin. Yhdysvallat toteuttaa alueella kyynistä »reaalipolitiikkaa», jonka mukaan suurilla valtioilla ei ole pysyviä ystäviä tai periaatteita, vain pysyviä intressejä.
Sattumaa tai ei, mutta muutamaa vuotta Persianlahden sodan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kesällä 1993, Samuel Huntington julkaisi Foreign Affairs -lehdessä artikkelin
»The Clash of Civilizations», »Sivilisaatioiden yhteentörmäys». Huntingtonin mukaan käsillä olleen uuden maailman
ristiriitojen ensisijaisia lähteitä eivät ole ideologiset tai taloudelliset seikat. Sen sijaan ihmiskuntaa tulevat jakamaan kulttuuriset konfliktit. Kansallisvaltiot ovat jatkossakin tärkeimpiä
maailmanpolitiikan toimijoita, mutta globaalin politiikan ristiriidat ilmenevät etupäässä eri sivilisaatioihin kuuluvien kansakuntien ja ryhmien välillä. Sivilisaatioiden yhteentörmäys
tulee hallitsemaan maailmanpolitiikkaa, ja sivilisaatioiden väliset murtumalinjat ovat tulevaisuuden rintamalinjoja. Huntingtonin argumentaatio nojasi varsin epämääräiseen ajatukseen »sivilisaatioiden identiteeteistä» ja »seitsemän tai kahdeksan keskeisen sivilisaation vuorovaikutuksesta». Päähuomion vei kuitenkin konflikti islamilaisen ja länsimaailman välillä.
Samuel Huntingtonin näkemykset ovat tuore ja paljon julkisuutta saanut esimerkki fundamentalistisesta »me ja muut»
-ajattelusta. Edward Said totesi The Nation -lehdessä lokakuussa 2001, että Huntington tuottaa kaksi valtavaa oliota, »län93
Lehtonen.p65
93
6.11.2001, 8:58
nen» ja »islamilaisen maailman», ja pyrkii esittämään sellaiset mutkikkaat seikat kuin identiteetin ja kulttuurin ikään kuin
ne olisivat olemassa sarjakuvahahmojen maailmassa, jossa
Kippari-Kalle ja tämän arkkivihollinen Brutus runtelevat surutta toisiaan ja jossa hyveellisempi nyrkkisankari aina lopulta
voittaa vastustajansa. Sarjakuvamaisessa maailmassa ei sivilisaatioiden sisäiseen dynamiikkaan ja moninaisuuteen tarvitse
kiinnittää mitään huomiota. Tällöin voi sivuuttaa täysin myös
sen, että nykymaailmassa kunkin kulttuurin sisäiset kamppailut kiertyvät juuri itseymmärrykseen liittyvien kysymysten ympärille. Tarvitaan aimo annos demagogisuutta ja tietämättömyyttä, että kukaan voi väittää puhuvansa kokonaisen uskonnon tai sivilisaation nimissä. Saidin mukaan Huntington onkin
ideologisti – henkilö, joka haluaa tehdä sivilisaatioista ja identiteeteistä jotain sellaista, mitä ne nimenomaan eivät ole: suljettuja ja lukkoon lyötyjä olioita, joista on leikattu pois ihmiskunnan historiaa leimaavat moninaiset virtaukset ja vastavirtaukset, jotka juuri ovat tehneet mahdolliseksi sen, että historia koostuu paitsi uskonsodista ja toisten maiden alistamisesta
myös kulttuurien välisestä vaihdosta, toistensa keskinäisestä
rikastuttamisesta ja rinnakkainolosta.89 Maailma ei tosiaankaan jakaudu kahtia, McWorldiin ja Jihadiin.
Kun Ajankohtainen kakkonen otsikoi syyskuun yhdettätoista
käsitelleen iltansa »Maailmojen sodaksi», se taisi tehdä yhden historiansa epäonnistuneimmista valinnoista. Tosin otsikko osui siinä mielessä maaliin, että ohjelma osoitti »länteen» luetun Suomen jakautuneen hyvin kaukana toisistaan
oleviin maailmoihin suhtautumisessa syyskuun yhdennentoista tapahtumiin ja Yhdysvaltain mahdollisiin vastatoimiin. Pertti Mäki-Hakola ja Jaakko Laakso ovat molemmat »läntisen»
maan kansanedustuslaitoksen jäseniä, mutta näkemyksiltään
he ovat yhtä kaukana toisistaan kuin Kiplingin »itä» ja »länsi».
94
Lehtonen.p65
94
6.11.2001, 8:58
33.
Medialla on erityisen tärkeä rooli antifundamentalistisen järjenkäytön kehittymisessä. Me kaikki olemme pitkälti riippuvaisia mediasta yrittäessämme muodostaa kuvaa itseemme
nähden »toisista» ihmisistä, paikoista ja tapahtumista.
Media on liiankin usein antanut panoksensa stereotyyppisten toisia koskevien käsitysten syntyyn. Pieni mutta sitäkin oireellisempi esimerkki tästä osui silmiini tiistaina 23. lokakuuta, jolloin TV 1:ssä mainostettiin saman viikon torstaina esitettävää dokumenttia Kairon uudesta huvittelevasta keskiluokasta, joka muun muassa luistelee tekojääradalla ja syö hyvin ravintoloissa. Ennakkopuffissa kysyttiin: »Kuinka tämä kaikki
sopii islamin vaatimuksiin?» Sinänsä viattoman tuntuisessa
puffissa tultiin luoneeksi kuva siitä, että on olemassa jokin yksi
»islam», joka päälle päätteeksi vaatii kannattajiltaan askeesia.
Median olisikin kyettävä kysymään: Keitä olemme me, jotka
katsomme heitä? Mitä ovat ne meidän itsestäänselvyytemme,
joiden läpi »toiset» näemme? Kerrotaanko näissä tarinoissa
enemmän meistä itsestämme kuin »toisista»? Eikö esimerkiksi läntisissä mediakuvissa islamista ole kysymys lännen
omakuvan projisoimisesta kuvattuun?
Lännessä islam on yhä uudelleen haluttu nähdä konservatiiviseksi kulttuuriksi, jota luonnehtivat dogmaattisuus ja fanaattisuus. Länsi on moderni ja dynaaminen, islamilainen maailma taas tuomittu kaikessa staattisuudessaan ikuiseen keskiaikaisuuteen ja feodaalisuuteen. Mutta mitä tässä oikeastaan onkaan kuvattu? Eikö kyse ole ollut siitä, että »länsi» on halunnut määrittää itseään islamin muodostaman »toiseuden»
kautta, rakentamalla omalle fantasiaan perustuvalle minäkuvalleen käänteiseen fantasiaan perustuvaa vastakuvaa? Islam
on ollut nurinkurinen peili, josta onkin heijastunut lännen
oma toivekuva itsestään.
Syyskuun 21. päivän puheessaan presidentti Bush luonnehti
Yhdysvaltain vastatoimia »sivilisaatioiden väliseksi taisteluk95
Lehtonen.p65
95
6.11.2001, 8:58
si». Samaan hengenvetoon hän kuitenkin kehotti kaikkia kansakuntia liittymään »meihin». Jos islamilaiset kansakunnat
vain suostuisivat tulemaan järkiinsä, »ne» kaiketi hylkäisivät
sivilisaationsa ja päättäisivät muuttua osaksi »meitä». Ja kun
kaikki olisivat »meitä», olisi kaikki hyvin. Vai olisiko?
34.
Elokuussa 2000 Patrick Smith esitteli yhdysvaltalaisessa The
Nation -lehdessä vaarallisen cocktailin, jonka hän risti Americanoksi. Se koostui yhdestä osasta kaikkivoipaisuutta ja yhdestä osasta tietämättömyyttä. Sekoitetaan, ei ravisteta.
Ääriesimerkki Americano-cocktailin typerryttävästä vaikutuksesta on konservatiivinen kolumnisti Ann Coulter, joka
useissa yhdysvaltalaislehdissä syyskuun kahdentenatoista julkaistussa kolumnissaan vaati, että Yhdysvaltojen tulisi vastata
terroristeille »hyökkäämällä näiden maihin, tappamalla niiden johtajat ja käännyttämällä maat kristinuskoon». Muutamaa päivää myöhemmin Coulter vaati, että kongressin olisi
säädettävä laki, joka edellyttäisi kaikkien »arabimuukalaisten» poistuvan maasta.
Coulter on tunnettu näkemyksistään, joiden rinnalla George W. Bushkin vaikuttaa älykkäältä liberaalilta. Cocktail on kuitenkin noussut päähän muuallakin kuin syntymämaassaan.
Italian pääministeri Silvio Berlusconi oli mitä ilmeisimmin samaisen taikajuoman vaikutuksen alaisena, kun hän 27. syyskuuta arvioi, että länsimainen sivistys on islamia korkeammalla tasolla ja toivoi lännen voittavan islamilaisen kulttuurin.
Berlusconin mukaan länsimaailman arvot on »tarkoitettu leviämään itään ja valloittamaan uusia kansoja», ennen muuta se
osa muslimimaailmaa, joka »on 1 400 vuotta jäljessä».
Coulterin ja Berlusconin kaltaisia kuunnellessa mieleen
muistuu, mitä Mahatma Gandhi vastasi, kun kysyttiin, mitä hän
ajattelee läntisestä sivilisaatiosta: »Se olisi hyvä idea.»
Yhdysvaltain ja koko maailman ainut toivo on sympaattisessa mielikuvituksessa, kyvyssä asettua toisen asemaan ja nähdä
96
Lehtonen.p65
96
6.11.2001, 8:58
itsensä toisten silmin. Ongelmana on kuitenkin se, että media
tarjoaa yhdysvaltalaisille tähän varsin vähän mahdollisuuksia.
CNN:n toimitusjohtaja Walter Isaacson julisti vain kuukautta
ennen terrori-iskuja, että kiinnostus ulkomaan uutisiin oli katoamassa, minkä vuoksi CNN aikoi siirtää painopisteen viihteeseen, tekniikkaan, terveyteen ja kuntoiluun. Ulkomaan uutisten minuuttimäärät putosivat vuonna 2000 valtakunnallisilla yhdysvaltalaisilla televisiokanavilla (ABC, CBS, NBC) kolmannekseen vuoden 1989 tasosta. ABC:llä oli vuonna 1986
kaikkiaan 17 toimistoa maailman eri puolilla, nyt enää seitsemän.90
Suurta optimismia ei herätä sekään, että Hollywoodin melodraamat toimivat sinä pintana, josta Yhdysvallat itseään peilaa. Melodraamat ovat sentimentaalisia draamoja, joissa henkilöhahmojen syvyys korvataan uskomattomilla tapahtumilla ja
käänteillä. Niissä pyritään vetoamaan suoraan katsojien tunteisiin, ne korostavat yksilöllisyyttä ja päättyvät onnellisesti tai
niiden loppu ainakin sisältää jonkin »moraalisen» opetuksen.
Todellisuus ei ole melodramaattista. Kaiken ratkaisevia loppuja – onnellisista lopuista puhumattakaan – ei ole kuin tarinoissa. Emme myöskään läheskään aina opi historiasta kerrassaan mitään, vaan toistamme yhä uudelleen yksiä ja samoja virheitä.
Tarinat voivat päättyä, mutta todellisuus jatkuu. Siksi yksi
syyskuun yhdennentoista merkityksistä on se, että tarvitsemme monisyisempiä mediafiktioita, jotka eivät lähde maailman
manikealaisesta jakamisesta kahtia »hyviin» ja »pahoihin»,
vaan lähtevät katsomaan rohkeasti silmiin sitä »pahaa», joka
elää keskellämme ja sisällämme.
35.
Vaikka maailma välittyy meille televisiosta, on näkemissämme
kuvissa kyse lihaa ja verta olevista, itsemme kaltaisista ihmisistä, jotka kärsivät ja kamppailevat, yrittävät elää elämäänsä ja
97
Lehtonen.p65
97
6.11.2001, 8:58
joutuvat kohtaamaan kuoleman, toivovat ja menettävät toivonsa. Jos emme kykene samastumaan heihin, näkemään heissä
kanssaihmisiämme, on maailmassa jälleen ripaus vähemmän
toivoa. Liisa Tavin laulamat Leo Vossin sanat eivät ole menettäneet merkitystään vuodesta 1984, jolloin ne ensi kerran kuulin: »Se mikä tänään kuolee meissä kuolee huomenna toisella
puolella maapalloa.»
Myötätunto ja sääli toista kohtaan edellyttävät kykyä asettua
tämän asemaan. Voimme nähdä kanssaihmistemme kärsivän,
mutta jos emme syystä tai toisesta voi kuvitella itseämme heidän asemaansa, voimme olla näkemättä heidän kärsimystään.
Televisio näyttää kärsimyksiä, mutta ei välttämättä kutsu tuntemaan myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Yksi television sisäänrakennetuista ristiriidoista on näet, että se samaan aikaan sekä
altistaa meidät maailman tapahtumille että näyttää suojaavan
meitä niiltä. Me voimme todistaa syyskuun yhdennentoista katastrofia ja nähdä Afganistanin pommitusten tragedian, mutta
nähdä ne turvallisesti omissa olohuoneissamme. Ruutu muuttaa tapahtumat »mediatapahtumiksi», ei haasta meitä reagoimaan niihin eikä välttämättä kerro, millainen yhteys näkemällämme on omaan elämäämme. »Kärsimys on yksi asia, eläminen kärsimyksestä kertovien kuvien kanssa toinen, eikä se
välttämättä kehitä omaatuntoamme eikä kykyämme myötäelämiseen», kirjoittaa Susan Sontag.91 Kuvat sekä yhdistävät meitä toisten ihmisten kärsimyksiin että erottavat meitä niistä.
Kuva ei kerro sitä, missä suhteessa me katsojina olemme näkemäämme.
Ihmiset yksinkertaisesti näkevät niin paljon väkivaltaa televisiossa ja elokuvissa, että he eivät välttämättä tule ajatelleeksi
omaa suhdettaan näkemäänsä. Ruutu tai valkokangas voivat
tarjota tavanomaisesta poikkeavia kokemuksia, mutta poikkeavista kokemuksista voi myös tulla niin tavanomaisia, että
katsojat alkavat käyttäytyä surffaavien tirkistelijöiden tavoin.
He voivat katsella toinen toistaan järisyttävämpiä katastrofeja
ilman, että heidän täytyy miettiä omaa suhdettaan ja osalli98
Lehtonen.p65
98
6.11.2001, 8:58
suuttaan niihin. Kun todellisuus muuttuu silkaksi spektaakkeliksi, katsojat saavat väristyksiä vailla mitään vastuuta.
Tirkistelijän asemassa on siinä olijalle jotain syvästi tyydyttävää. Pelottavien ja uhkaavien kokemusten saaminen itse turvassa ollen on yksi tapa yrittää hallita ahdistusta ja kuvitella itsensä täysin erilliseksi ahdistuksen syihin nähden. Fantasia on
kuitenkin tässäkin fantasiaa. Todellisuus on peruuttamattomasti olohuoneissamme – muutenkin kuin television välittämänä.
Juha Suoranta kirjoitti kolumnissaan Lapin Kansassa 23. lokakuuta: »Vapautuksen teologi, professori Dorothee Sölle kirjoittaa, että kun lopulta käsittää nykyisen maailman nurinkurisuuden, ei enää voi hyvällä omallatunnolla elää ’tässä maailmassa ja välittää vain urastaan ja huvituksistaan’. Etusijalle
asettuvat toiset asiat, joita Sölle kutsuu sanalla vastarinta. Vastarinta tarkoittaa sitä, että lakkaa valehtelemasta itselleen tässä harkintakyvyttömässä ajassa.»
Suoranta jatkoi: »Söllen ajattelu on meille liian vaativaa.
Hän peräänkuuluttaa ajatusta, jossa ’murha ymmärretään jonkin asian tekemättä jättämiseksi ja varastaminen myös epäoikeudenmukaisiksi raaka-aineiden hinnoiksi’. Vasta tällöin on
Söllen mukaan mahdollista tajuta että ’me todella varastamme
köyhiltä ja tosiasiallisesti tapamme heitä. Olennaiset synnit,
joihin syyllistymme, teemme laiminlyömällä, vaikenemalla,
myötäilemällä ja tottelemalla. Teemme syntiä siten, että suostumme mihin vain.’ Me suostumme kuuntelemaan valheita.»
Hitlerin Saksassa noudatettiin tiettyä kaavaa: Ne jotka tiesivät eivät puhuneet, ne jotka eivät tienneet eivät kysyneet, ja
niille jotka kysyivät ei vastattu. Kun suut, silmät ja korvat olivat
kiinni, kaikki saattoivat kuvitella, etteivät tienneet mitä oli tekeillä.
Me emme voi sanoa, ettemme tietäisi.
Tragedia ei ole se, että maailmassa on niin paljon pahaa.
Tragedia on se, että hyvää tahtovat ovat hiljaa.
99
Lehtonen.p65
99
6.11.2001, 8:58
36.
Jos emme pyri pitämään yllä sosiaalista ja kulttuurista moninaisuutta emmekä halua kehittää muotoja, joissa voimme elää
yhdessä meihin nähden erilaisten ihmisten kanssa rauhanomaisesti ja toinen toisiamme kunnioittaen, on vaarana, että
osallistumme totalitaarisen järjestyksen rakentamiseen. Syyskuun yhdennentoista jälkeen on noussut esiin joukko huolestuttavia totalitarismin enteitä. Kansalaisiin ja näiden toimintaan kohdistuva valvonta ja tarkkailu on lisääntynyt. Vaihtoehdoton ja yhdenmukaistava puhe on yleistynyt. Elämme moraalisen totalitaarisuuden aikaa, jossa tuntuu olevan vain vähän tilaa epäilylle ja valtavirrasta poikkeaville äänille. Juuri niitä tällaisina aikoina kuitenkin tarvitaan.
Edward Said tähdentää kirjassaan Ajattelevan ihmisen vastuu,
että intellektuellien yksi tehtävä on yrittää murtaa inhimillistä
ajattelua ja viestintää rajoittavat stereotypiat ja pelkistävät kategoriat.92 Nykyään yhä harvempi intellektuelli kuitenkin puhuttelee laajaa yleisöä, ja yhä useampi puhuu sen sijaan erityiskielellä toisille samaa kieltä taitaville. Universaalin intellektuellin paikan ottaa spesifi intellektuelli – hahmo, joka työskentelee jollain erikoisalueella, mutta ei kykene käyttämään erikoisosaamistaan kapean alueensa ulkopuolella.
Mainitussa tekstissään Edward Said ottaa esiin pakolaisen
hahmon yhtenä kriittisen intellektuellin mahdollisuutena.
Eikö Bertolt Brecht Pakolaiskeskusteluissaan huomauttanutkin,
että maanpakolaisuus on paras dialektiikan koulu? Said jakaa
tämän kannan kirjoittaessaan, että pakolainen näkee kaiken
sekä sen valossa, mitä on jättänyt taakseen, että sen valossa
mikä on käsillä tässä ja nyt. Hän kehottaa katsomaan kaikkea
satunnaisuuden eikä välttämättömyyden näkökulmasta, näkemään asiaintilat ihmisten tekemien historiallisten valintojen
seurauksiksi, ei annetuiksi saati luonnollisiksi. Eikö intellektuaalisen elämän viehätys piile nimenomaan siinä, että voi ajatella status quota vastaan, kamppailla näkymättömän tekemi100
Lehtonen.p65
100
6.11.2001, 8:58
seksi näkyväksi, marginaaliin jääneen saamiseksi esiin? Siihen kuuluu vaihtoehtoisten lähteiden etsiminen, haudattujen
dokumenttien kaivaminen esiin, unohdettujen (tai hylättyjen)
historioiden herättäminen henkiin. Se edellyttää draaman tajua ja kapinallisuutta, kykyä käyttää hyväksi harvinaisia tilaisuuksia puhumiseen, kykyä vangita yleisön mielenkiinto ja olla
vastustajiaan parempi henkevyydessä ja väittelemisessä.
Mahdollisia Saidiin kohdistuvia romantisointisyytöksiä vastaan puhuu se, että hän korostaa kriittisen intellektuellin rooliin liittyvää itseironisuutta. Järjen pessimismin ja tahdon optimismin yhdistelmään kuuluu usein myös (itseen ja muuhun
maailmaan kohdistuva) huumori, tuo älykkyyden ja analyyttisyyden suotta aliarvostettu muoto.
Saidille intellektuelli ei lopulta ole kasvoton ammattilainen,
tietyn ihmisryhmän kompetentti jäsen, joka yksinkertaisesti
hoitaa erityistehtäviään, vaan yksilö, jolla on kyky ruumiillistaa itsessään ja lausua julki jokin viesti, näkemys, asenne, filosofia tai mielipide yleisölle ja myös yleisön puolesta. Tätä tehtävää ei voi täyttää pyrkimättä olemaan hahmo, jonka tehtävänä on julkisesti nostaa esiin kiusallisia kysymyksiä, asettua ortodoksiaa ja dogmeja vastaan (eikä suinkaan tuottaa niitä).
Yksi näistä dogmeista liittyy intellektuellien käyttämään
kieleen. Jos Saidiin on uskomista, intellektuellien täytyy kyetä
puhumaan muillekin kuin toisille intellektuelleille. Se kuinka
puhuu ja kirjoittaa ei siis ole formaalinen vaan itse asiassa poliittinen kysymys. Ja mitä poliittisinta on myös nykyinen yliopistomaailmassa esiintyvä intoilu englanniksi kirjoittamisen
automaattisesta paremmuudesta – sen myötähän yleisöksi valikoituvat nimenomaan toiset intellektuellit eivätkä suinkaan
ei-akateemiset oman kulttuurin jäsenet.
Jo vuonna 1991 Antti Eskola kirjoitti Sotapäiväkirjassaan,
että suomalaista yliopistoa yritetään muuttaa paikaksi, jossa
»kirjallista» kirjoittamista suomen kielellä ei enää palkita.
»Kontaktit omaan kulttuuriin ja pyrkimykset rikastuttaa sitä
muuttuvat tuhlaukseksi, jota on supistettava. Tärkeintä on yh101
Lehtonen.p65
101
6.11.2001, 8:58
täältä hankkia rahaa yksityisiltä rahoittajilta ja toisaalta julkaista englanniksi artikkeleita kansainvälisissä tieteellisissä
aikakauslehdissä – niissä samoissa, joiden tylsiä juttuja en juuri jaksa edes lukea.»93
Eskolan kuvailemaa »professionalismia» vastaan Said kohottaa intellektuellien amatörismin, halun olla toimimatta
voittojen tai palkkioiden vuoksi, vaan siksi, että on intohimoisen kiinnostunut laajemmasta kuvasta, yhteyksien rakentamisesta yli rajalinjojen ja esteiden, ajatusten ja arvojen vaalimisesta huolimatta ammattikunnan rajoituksista, siitä, että kieltäytyy tulemasta sidotuksi jollekin erityisosaamisen alueelle.
Said näkee kuitenkin erikoistumisen paineiden uhkaavan
amatörismia: Mitä pidemmälle kasvatusjärjestelmässä etenee,
sitä enemmän rajoittuu suhteellisen kapealle tiedon alueelle.
Tällainen kompetenssi ei Saidin mukaan ole sinänsä pahasta,
mutta jos se johtaa siihen, että kompetentit kadottavat näköpiiristään kaiken oman välittömän alueen ulkopuolelle jäävän,
ei kompetenssi ole siihen uhrattujen vaivojen arvoinen. Päälle
päätteeksi erikoistuminen tappaa myös jännityksen ja uuden
löytämisen tunteen, joiden molempien tulisi kuulua erottamattomasti intellektuellin olemukseen.
Niinpä intellektuellin on taisteltava modernia professionalisoitumista vastaan asettamalla niitä vastaan toisenlaisia arvoja ja tavoitteita. Intellektuellin on oltava amatööri, jonka mielestä ajattelevan ja vastuullisen yhteisön jäsenen on nostettava
esiin moraalisia kysymyksiä jopa kaikkein teknisimmissä ja
ammattimaistuneimmissakin toiminnoissa.
Amatöörit eivät ole Sherlock Holmeseja, jotka tarkastelevat
todellisuutta sen ulkopuolelta ja tapauksen »ratkaistuaan»
saavat käteismaksun palveluksistaan. Amatöörit ovat pikemminkin Philip Marloweja, jotka eivät pidä rahaa erityisen suuressa arvossa, vaan ratkovat tapauksia oman eettisen vakaumuksensa pohjalta, vaikka he usein kätkevätkin eettiset pyrkimyksensä kyynisyyden naamion taakse. Kun raha ratkaisee
Holmesien velat, Marlowet ovat osallisia tutkimassaan todelli102
Lehtonen.p65
102
6.11.2001, 8:58
suudessa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä aineellisten korvausten kanssa. He sotkeutuvat kaiken aikaa juttuihin, jotka
ovat mutkikkaampia kuin aluksi näytti, joutuvat heille viritettyihin ansoihin, vaarantavat totuutta etsiessään koko olemassaolonsa.
37.
Tuomari Nurmio kysyi vuonna 1980 kappaleessaan Viiniä –
malja marttyyreille: »Historia – rivi kirjoja, joihin mahtuu koko
maailma. Keiden nimet niissä mainitaan? Keiden puheet niihin painetaan?»
Omissa historiankirjoissani syyskuun yhdestoista on tähän
asti merkinnyt täsmälleen yhtä päivää – syyskuun yhdettätoista vuonna 1973. Vuoden 2001 saman päivän iltana toistelin
mielessäni muuatta runoa, otsikoltaan 12.9.1973, jonka huomasin yhä osaavani miltei sanasta sanaan:
Pimeä läikähti yli reunojensa, aamuun
valui yö.
Minä kuuntelen, tuijotan uutispimeyteen,
jossa Santiago hehkuu
kuin kivun tulistama hiili.
Kääntelen käsissäni Illan Maiden tietorihkamaa,
outoa valheen, tietämättömyyden ja penseyden seosta,
mustan sokkoa valkoisella.
Ensimmäinen kaihi luisuu syrjään
ja avoin haava paistaa jo paljaana, rikoksen
koko tyly peruuttamattomuus,
pitikö tämäkin arvata.
Chile, antipodi, lounaan karuin viipale;
siellähän piti olla kevät,
minä mutisen kuolleita lehtiä kahistellen.
103
Lehtonen.p65
103
6.11.2001, 8:58
Tämä Pentti Saaritsan tuore reflektio kenraali Pinochetin
CIA:n ja ulkoministeri Kissingerin tuella Chilessä toimeenpanemasta fasistisesta vallankaappauksesta ja presidentti Salvador Allenden murhasta sisältää monia elementtejä, jotka tunnistin myös 28 vuotta myöhemmin omista välittömistä reaktioistani. Mutta myös Chilen vallankaappausta ja World Trade
Centerin terrori-iskua seuranneissa tapahtumissa on jotain
samaa. Sadat kadonneiden omaiset vaelsivat New Yorkin kaduilla puristaen käsissään rakkaidensa valokuvia, kysellen tietoja, epävarmoina siitä, olivatko nämä elossa vai eivät. Yhdysvallat sai kokea, mitä merkitsee olla desaparecido, vailla varmuutta läheistensä kohtalosta, vailla mahdollisuutta edes järjestää omille rakkailleen asianmukaisia hautajaisia.
Syyskuun yhdensientoista samankaltaisuuksista muistutti
nykyään Pohjois-Carolinassa asuva chileläinen kirjailija Ariel
Dorfman. »Kuulen yhä uudelleen sanoja, jotka muistuttavat
minua siitä, mitä kaltaiseni ihmiset mutisivat itsekseen vuoden
1973 sotilasvallankaappauksen ja sitä seuranneiden päivien aikana: ’Tämä ei voi tapahtua meille. Tällaisen väkivallan kohteiksi joutuvat toiset ihmiset, emme me, me tunnemme tällaisen tuhon vain elokuvista, kirjoista ja etäisiä paikkoja esittävistä valokuvista’. 28 vuotta sitten ja nyt taas toistellaan lakkaamatta: ’Olemme menettäneet viattomuutemme. Maailma ei
enää koskaan palaa entiselleen’», kirjoittaa Dorfman Counterpunch-verkkosivuilla julkaistussa artikkelissaan94.
Dorfmanin omaelämäkerta Heading South, Looking North alkaa seuraavilla sanoilla: »Minun ei pitäisi olla täällä kertomassa tätä tarinaa. Niin yksinkertaista se on: Menneisyydessäni,
monen vuoden takana Santiago de Chilessä on päivä, jona minun olisi pitänyt kuolla, mutta jona en kuollutkaan. […] Minut
on jätetty tänne, todellisuuden tälle puolelle, muistamaan
kaikki se, mikä päättyi sinä päivänä ikuisiksi ajoiksi minulle ja
koko maailmalle, ihmettelemään yhä, miksi minut säästettiin.»95
104
Lehtonen.p65
104
6.11.2001, 8:58
Dorfman viittaa tietenkin juuri syyskuun yhdenteentoista
vuonna 1973, jolloin kenraali Pinochet kaappasi vallan ja syrjäytti laillisilla vaaleilla valitun presidentti Salvador Allenden,
joka sai surmansa presidentin palatsia puolustaessaan. Siellä
olisi pitänyt olla myös Dorfmanin, mutta hän oli vaihtanut vartiovuoroa ystävänsä kanssa, joka kuoli asemapaikalleen tuona
päivänä.
Dorfman kysyy syksyn 2001 artikkelissaan, eivätkö sietämätön tuska ja peruuttamattomat menetykset kaikesta huolimatta merkitse tietyille kansakunnille silloin tällöin tarjottua
mahdollisuutta uudestisyntymiseen ja itseymmärryksen syventämiseen. »Näin suuri kriisi voi johtaa joko uudistumiseen
tai tuhoon, sitä voidaan käyttää joko hyvään tai pahaan, rauhaan tai sotaan, aggressioon tai sovinnon hakemiseen, kostoon
tai oikeuteen, yhteiskunnan militarisoimiseen tai sen humanisoimiseen.» Dorfman haluaa muistuttaa amerikkalaisia siitä, että näiden kärsimykset eivät ole sen enempää ainutlaatuisia kuin ainoita maailmassakaan. Jos amerikkalaiset haluavat
katsoa itseään yhteisen ihmisyytemme suuresta peilistä, he
voivat havaita, että näillä kärsimyksillä on yhteys moniin muihin ihmisiin, jotka ovat kärsineet joutumisesta ennalta arvaamattomien ja usein myös pitkällisten loukkausten ja raivon
kohteeksi.
Yhdysvallat on kolonisoinut monta ihmiselämän aluetta.
Syyskuun yhdettätoista en ainakaan itse anna sen kaapata
omistukseensa. Minulle syyskuun yhdennentoista merkitys
liittyy tulevaisuudessakin myös Chilen tragediaan vuonna
1973.
38.
Masentavinta ja ihmisyyttä loukkaavinta syyskuun yhdennentoista jälkeisissä tapahtumissa on kenties »lännen» johtajien
pohjaton kyynisyys. Kirjailija Arundhati Roy palautti syyskuun
lopussa mieliin, kuinka Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine
105
Lehtonen.p65
105
6.11.2001, 8:58
Albrightilta kysyttiin taannoin televisiossa, mitä hän ajatteli
siitä, että yli puoli miljoonaa irakilaislasta oli kuollut Yhdysvaltain asettamien taloudellisten pakotteiden seurauksena. Albright sanoi, että kyseessä oli ollut »hyvin vaikea valinta»,
mutta että kun kaikki asiaan kuuluvat seikat otettiin huomioon, »meidän mielestämme tuloksista maksettu hinta on niiden arvoinen».96
Kyynisyyttä on sekin, että Osama bin Laden, Afganistania
ennen talibaneja hallinneet uskonsoturit mujáhidínit ja muut
kelpaavat Bushille ja kumppaneille »vapaustaistelijoiksi» ja
osaksi »meitä», kun he taistelevat »lännen» vihollisia vastaan. Väliä ei ole sillä, ovatko he vapauden ja ihmisoikeuksien
puolustajia vai eivät. Väliä on sillä ja vain sillä, osuvatko heidän tavoitteensa ja toimintansa juuri kyseisellä hetkellä yksiin
Yhdysvaltain intressien kanssa vai eivät.
Myös Saudi-Arabia ja Arabiemiirikunnat kelpaavat osaksi
»terrorismin vastaista liittokuntaa» eikä kukaan kysy, kuinka
ne kohtelevat omia kansalaisiaan. Yhdysvalloilla ei ole ollut
johdonmukaista kantaa islamilaiseen fundamentalismiin. Se
on milloin käyttänyt fundamentalisteja liittolaisinaan, milloin
taas nimennyt ne vihollisekseen. Yhdysvallat ei ole aina nähnyt islamilaista jihadia tai bin Ladenin terroristiverkostoja yksinomaan negatiivisiksi ilmiöiksi. Kun bin Laden kävi jihadia
1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan, Yhdysvallat koulutti, rahoitti ja aseisti häntä ja hänen joukkojaan. Ainoa ohjenuora
ovat olleet Yhdysvaltain »strategiset edut».
On vaikea kuvitella, että Yhdysvallat nytkään ryhtyisi toimiin
Saudi-Arabiaa tai Arabiemiirikuntien liittoa vastaan, vaikka on
hyvinkin mahdollista, että ne vähintäänkin välillisesti kuuluvat Osama bin Ladenin »suojelijoihin». Ainakin Saudi-Arabia on tukenut taloudellisesti talibaneja. Häiriötön suhteellisen halvan öljyn saanti on Bushille kuitenkin »vapautta» tärkeämpää. Tuskin hän edes osaisi antaa »vapaudelle» muuta
määritelmää kuin »amerikkalaisuuden».
106
Lehtonen.p65
106
6.11.2001, 8:58
Uskooko joku vakavissaan, että Afganistanin naisten asema
todella kiinnostaa George W. Bushia, joka hädin tuskin tiesi
koko Afganistanin olemassaolosta ennen Valkoiseen taloon tuloaan? Jos Bush olisi todella kiinnostunut Afganistanin naisten ihmisoikeuksista, hän ei tukisi Pohjoisen liittoa, jonka tulo
valtaan olisi naisten kannalta etenemistä ojasta allikkoon. Ja
jos Bush todella olisi ihmisoikeuksien kannalla, hän voisi alkaa niiden puolustamisen pyrkimällä poistamaan maastaan
kuolemanrangaistuksen.
»Vapaus» näyttääkin olevan Bushille ja kumppaneille täysin tyhjä sana, joka merkitsee lähinnä »meitä». Myös Yhdysvaltojen johdon olisi aika oivaltaa, että meidän kaikkien identiteetit ovat luonteeltaan dialogisia ja rakentuvat vuorovaikutuksessa toisten kanssa. »Vapauden» ja »meidät» rinnastavaa Yhdysvaltojen johtoa onkin jo verrattu Ludwig Wittgensteinin kuvaamaan mieheen, joka kysyttäessä kuinka pitkä hän on,
vastasi nostamalla kätensä päälaelleen97. Tällaisten kehäpäätelmien ongelmana on, että ne ohjaavat niihin turvautuvia katsomaan itseään vain omilla mittapuillaan – eli olemaan tutkistelematta itseään lainkaan.
Afganistanin pommittaminen tuskin ainakaan hillitsee fundamentalismin vaikutusvallan kasvua. Mahtaakohan Bushin
hallinto olla miettinyt, mitä vaikutuksia sen toiminnalla on Algeriassa, Egyptissä, Pakistanissa, Sudanissa tai öljyä tuottavissa arabikuningaskunnissa, joissa fundamentalismilla on jo
vahva jalansija?
Tai ehkä kyse on yksinkertaisesti Yhdysvaltain johdon silkasta sivistymättömyydestä. Jo presidentti Bushin puheet
»ristiretkestä» osoittivat huonoa historiantajua sekä täydellistä kyvyttömyyttä kuvitella, miltä oma käytös ja sanat toisen
silmissä ja korvissa vaikuttavat. Bushin hallinnon kompastelu
merkitysten lasikaapissa ei kuitenkaan päättynyt tähän. Afganistaniin kohdistuvien toimien nimeäminen operaatio »Äärettömäksi oikeudeksi» (»Infinite justice») oli sekin loukkaus muslimeja kohtaan – uskovathan he, että vain Allah voi toimia oikeuden mittana.
107
Lehtonen.p65
107
6.11.2001, 8:58
Kirjailija Arundhati Roy tiivisti nälänhädän uhkaamien afganistanilaisten tilanteen brittilehti Guardianissa seuraavasti:
»Nähkää uuden vuosisadan ääretön oikeus: siviilit kuolevat
nälkään sillä välin, kun he odottavat pommien tuomaa kuolemaa.»98
Terrorismia ei torjuta terrorismilla. Ongelmana on vain se,
että väkivallan kierteen katkaisemiseen tähtäävä tehokas terrorisminvastainen toiminta johtaisi siihen, että Yhdysvallat ei
itse voisi enää määritellä pelin sääntöjä eikä panna toimeen
toisten valtioiden maaperällä tekoja, jotka se itsekin määrittelisi terrorismiksi, jos ne tehtäisiin sen omien rajojen sisäpuolella. Tehokas terrorisminvastainen taistelu edellyttäisi myös
sitä, että kansainvälinen asekauppa saataisiin valvontaan. Mutta onko Yhdysvallat itse valmis tähän?
Terrori-iskusta hyötyvät välillisesti ainakin ne, jotka ovat sijoittaneet rahojaan Yhdysvaltain sotateollisuuteen. Peik Johanssonin mukaan yksi hyötyjistä on yhdysvaltalainen Carlyle
Group, maailman suurin yksityinen sijoitusyhtiö. Yhtiöllä on
läheinen suhde Yhdysvaltain poliittiseen johtoon. Sen konsulttina ja Aasian sijoitusrahaston varainhankkijana toimii
George Bush vanhempi. Yhtiö oli Bush nuoremman vaalikampanjan suurimpia rahoittajia. Osama bin Ladenin perheen
Saudi Binladin Group investoi Carlyle Groupin kumppanuusrahastoon vuonna 1995. Se sai omistukseensa mm. sotalentokoneita valmistavien yhtiöiden osakkeita. bin Ladenin ja
Bushin perheiden yhteiset intressit juontavat juurensa kuitenkin jo 1980-luvulle, jolloin Binladin Groupin asiamies osti 11
prosentin osuuden George W. Bushin johtamasta öljy-yhtiö
Harken Energystä.99
Terroristit rahoittavat toimintaansa pesemällä rahaa veroparatiisien pankeissa. Yhdysvallat on kuitenkin ollut haluton
tukemaan kansainvälisiä toimia veroparatiisien murtamiseksi. Vuoden 2001 toukokuussa Bushin hallinto veti pois tukensa
OECD:n aloitteelta, jolla pyrittiin aiempaa suurempaan läpinäkyvyyteen vero- ja pankkikäytännöissä. Syyskuun yhdennen108
Lehtonen.p65
108
6.11.2001, 8:58
toista jälkeen Yhdysvallat on palannut ruotuun niiltä osin kuin
kyse on tiedon kulusta ja veroparatiisien pankkien toiminnan
läpinäkyvyydestä. Veroparatiisiyhtiöiden toimintaan Bushin
hallinto ei edelleenkään ole valmis kajoamaan.100
Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs John Negroponte on ilmoittanut pyrkivänsä rakentamaan kansainvälistä terrorisminvastaista liittoutumaa. 1980-luvulla hän itse tuki oikeistolaisten
kuolemanpartioiden toimintaa Hondurasissa, jossa hän oli
suurlähettiläänä. Negroponte ruumiillistaa Yhdysvaltain johdon dilemman: Kuinka uskottavaa sen suun toiminta on, jos
tulee vahingossa vilkaisseeksi sen käsiä?
Yhdysvaltain johdon sanoilla ja teoilla ei ole eikä näköjään
tarvitsekaan olla mitään yhteyttä toistensa kanssa. Itsensä nimeäminen vapauden linnakkeeksi ja syyttömien pommittaminen milloin Vietnamissa, Irakissa, Sudanissa tai Afganistanissa näyttävät sopivan vallan mainiosti yhteen. Maalliset tosiseikat älkööt häiritkö kaunista retoriikkaa. Jos tosiasiat ja propaganda joutuvat ristiriitaan, sen pahempi tosiasioille. Kun
George W. Bush ilmoitti ilmaiskuista Afganistaniin, hän sanoi:
»Me olemme rauhaa rakastava kansakunta.»
39.
Salman Rushdie kysyi Washington Postissa 2. lokakuuta: »Kuinka terrorismi voidaan lyödä?» Hän vastasi: »Sillä, ettei tule
pelotelluksi. Sillä, ettei anna pelon hallita elämäänsä, vaikka
olisikin pelästynyt.» Vähiten terrorismia voitetaan uusia terroritekoja ruokkivalla vastaterrorilla. Paljon rohkeampaa on
olla pelkäämättä, katsoa silmiin todellisuutta sellaisena kuin
se on. Terrorismin ansaan ei olisi ollut pakko astua. Sieltä pääsee halutessaan vieläkin pois. Yhdysvaltain vihollisten voimat
eivät riitä maan lyömiseen, mutta Bushin hallinto voi kyllä johtaa Yhdysvallat pahaan kiipeliin.
Sodasta paljon kirjoittanut Paul Virilio huomautti lokakuussa, että nyt ollaan tekemisissä sellaisen logiikan kanssa, jolla
109
Lehtonen.p65
109
6.11.2001, 8:58
ei ole mitään tekemistä perinteisen sotilasstrategisen ajattelun
kanssa. Virilion mukaan terrorismi on muuttunut kaupunkien
vastaiseksi strategiaksi: »Kaikki tornit ovat nyt uhanalaisia.
Tornit eivät enää ole sellaisia hallinnan tyyssijoja kuin olivat
menneisyyden tyrmät, vaan niistä on tullut heikkouden tyyssijoja.»101
Tunnettu rauhantutkija Mary Kaldor kirjoittaa teoksensa
Uudet ja vanhat sodat suomenkielisen laitoksen esipuheessa,
että valtioiden välisistä sodista on nykymaailmassa tullut vanhentuneita. Uusissa sodissa tavoitteena ei ole alueiden valtaaminen, vaan poliittisen vaikutusvallan saavuttaminen synnyttämällä pelkoa ja vihaa. Uusia sotia eivät käy sotilaat, vaan epämääräiset verkostot ja niiden yhteenliittymät. Ne eivät ole armeijoiden yhteenottoja, vaan väkivalta kohdistuu niissä tavallisiin puolustuskyvyttömiin ihmisiin.
Kaldor sanoo 17. syyskuuta 2001 päivätyssä esipuheessa, että
Yhdysvallat saattaa reagoida terrorihyökkäykseen ikään kuin
kyseessä olisi »vanha sota». Kaldorin mukaan tämä vaihtoehto olisi tuhoisa. Sotilaallisen voiton saavuttaminen on »uusissa sodissa» hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Jos Yhdysvallat ryhtyy sotilastoimiin Afganistania vastaan, se voi johtaa
uuteen pelon ja vihan kierteeseen, laajamittaiseen »uudenlaiseen sotaan» lännen ja islamilaisen maailman välillä.
Siksi pelon ja vihan kylvämisen strategian sijaan on otettava
lähtökohdaksi se, että kaikilla ihmisillä on yhtäläiset oikeudet
ihmisarvoiseen elämään ja että kulttuurinen ja uskonnollinen
moninaisuus on rikkaus. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kaldorin mukaan kolmea asiaa: Ensinnäkin sitoutumista sodankäynnin sijaan lakien noudattamiseen. Siviilejä on suojeltava ja terroristit on vangittava ja saatettava kansainvälisen tuomioistuimen eteen. Heitä on kohdeltava rikollisina, ei sotilaallisina vihollisina. Toiseksi on ryhdyttävä ponnisteluihin niiden syiden
poistamiseksi, joiden vuoksi länttä pidetään puolueellisena ja
kyvyttömänä kuuntelemaan muita. Ennen muuta tämä edellyttää pyrkimistä Lähi-idän konfliktin ratkaisemiseen. Kolman110
Lehtonen.p65
110
6.11.2001, 8:58
neksi on pyrittävä poistamaan »uusien sotien» taloudelliset
syyt, joiden vuoksi nuorista miehistä tulee rikollisia ja fanaattisia aktivisteja. On pyrittävä globaaliin oikeudenmukaisuuteen, joka sisältää huolenpidon globalisaation uhreista – köyhistä, pakolaisista ja kodittomista.102
Kirjailija Hannu Raittila huomautti kolumnissaan Helsingin
Sanomissa 3. lokakuuta, että terroritekoja voi estää varmimmin
ehkäisemällä intohimoa, jonka purkausta ne ovat. »Kun tätä
sotaa kerran ei voi käydä eikä siksi voittaakaan, täytyy Clausewitzin teesi kääntää ympäri ja jatkaa sotaa toisin keinoin, politiikkana.» Tämä edellyttää uutta uhrivalmiutta – ei valmistautumista »taistelemaan ase kädessä, vaan maksamaan korkeampia kuluttajahintoja bensiinistä, trooppisista hedelmistä,
kumista ja käsinneulotuista jalkapalloista».103
Jos tämä kuulosta utooppiselta, kannattaa muistaa, että siltä
ovat kuulostaneet aikanaan myös monet nykyiset itsestäänselvyydet. Sven Lindqvist kirjoittaa kirjansa Nyt sinä kuolit lopussa:
»Orjuutta pidettiin pitkään itsestään selvästi välttämättömänä. Verikosto oli kerran kunnia-asia. Molempia pidettiin
ikuisina instituutioina, yhteiskunnan tukipylväinä, jotka olivat
ankkuroituneet syvälle ihmisten monituhatvuotiseen historiaan, jopa ihmisten sieluun.
Ja kuitenkin ne muuttuivat ajan mittaan vanhentuneiksi,
kammotuiksi ja lopulta mahdottomiksi.
Miksei sota voisi mennä samaa tietä?»
Hyviä kysymyksiä. Kunpa niihin annettavat vastaukset yltäisivät joskus samalle tasolle.
Michel de Montaigne kirjoitti vuonna 1578: »Me kutsumme
barbaariseksi kaikkea sitä, mikä on vastoin omia tapojamme.
Meillä ei itse asiassa näytä olevan lainkaan muita toden ja järjellisen kriteereitä kuin ne pitämykset ja tavat, jotka vallitsevat
siinä maassa, jossa elämme.»104 423 vuotta myöhemmin näyttää pelottavasti siltä, että Montaigne olisi yhtä hyvin voinut kuvata nykymaailmaa.
111
Lehtonen.p65
111
6.11.2001, 8:58
Onneksi vaihtoehtoja on – kaikesta sanotusta huolimatta.
Katuojastakin voi nähdä tähtiin, kuten Oscar Wilde huomautti.
Yksi toivon lähteistä on se, että merkitystä ei voi koskaan kiinnittää lopullisesti – ei myöskään syyskuun yhdennentoista merkitystä. Syyskuun yhdestoista on peruuttamattomasti monimerkityksinen ja monitulkintainen. Se ei pysy identtisenä itsensä
kanssa, koska sillä ei ole viimekätistä »oikeaa» merkitystä.
Yritämme toki sinnikkäästi kiinnittää merkityksiä. Juuri tätä
maailman »meihin» ja »muihin» jakavat stereotyyppistävät
strategiat tavoittelevat, missä ne sitä paitsi usein menestyvät
huomattavankin hyvin – ainakin jonkin aikaa. Mutta viime kädessä »merkitykset alkavat aina lipsua ja liukua. Ne alkavat
ajelehtia, vääristyä tai taipua uusiin suuntiin. Vanhoihin merkityksiin ympätään uusia. Sanat ja kuvat kantavat konnotaatioita eli lisämerkityksiä, joita kukaan ei voi täysin kontrolloida, ja nämä marginaaliset tai salatut merkitykset nousevat pintaan ja sallivat erilaisten merkitysten rakentamisen, eri asioiden näyttämisen ja niistä puhumisen», kirjoittaa Stuart
Hall.105
Voimme edelleenkin, myös ja varsinkin syyskuun yhdennentoista ja Afganistanin pommitusten aloittamisen jälkeen,
yrittää etsiä tapoja, joilla kulttuurit voisivat toistensa erityisyyden ja toiseuden tunnustaen tulla toimeen keskenään. Voimme pyrkiä edistämään vuoropuhelua, joka »perustuu jokaisen
kulttuurin perustavanlaatuiseen riittämättömyyteen ja vaillinaisuuteen», kuten Stuart Hall asian muotoilee. Tarvitsemme
dialogia, koska Toinen auttaa jatkuvasti meitä itsemme muodostamisessa, koska me olemme perustavalla tavalla muotoutuneet suhteessamme toisiin.106 »Muukalaiset» eivät ole vain
keskuudessamme, vaan myös sisällämme. He ovat identiteettimme piilossa oleva puoli, kuten bulgarialaissyntyinen Julia
Kristeva on muistuttanut.107 Jos oivallamme tämän, voimme
ehkä myös oivaltaa senkin, että me itse olemme »muukalaisia» joillekuille toisille.
112
Lehtonen.p65
112
6.11.2001, 8:58
»Postmodernia» koskevassa keskustelussa on yhä uudelleen viitattu siihen, että eläisimme uudenlaista paikaltaan siirtymisen ja hybridiyden aikaa. Voidaan kuitenkin kysyä, onko
näin ennen muuta »lännen» näkökulmasta? Eivätkö »lännen» kolonisoimat kansat olekin jo kauan kokeneet, mitä seuraa kosketuksista »toisen» kanssa? Eikö uutta nykytilanteessa ole vain se, että paikaltaan siirtymisen ja sijoiltaan menemisen kokemukset ovat nyt siirtolaisuuden myötä palanneet
»syrjäseuduilta» lännen keskuksiin?
Tällä en tahdo sanoa, että me kaikki eläisimme samassa
»postmodernissa» maailmankaikkeudessa yhtäläisesti fragmentoituneine minuuksinemme. Joillekin meistä uudet viestimet ja mannertenväliset lentokoneet tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Toisille taas käynnissä olevat muutokset voivat merkitä suoranaista horisonttien kaventumista. Jotkut saavat liikkua vapaasti paikasta toiseen, toiset taas joutuvat siirtymään
pois kotiseuduiltaan. Globalisaatio ei jatkossakaan merkitse
kaikille samoja asioita.
Mutta jos lännen kolonisoimat ovat jo vuosisatoja joutuneet
opettelemaan tulemista toimeen toisten kanssa, olisi lännen
nyt korkea aika alkaa harjoitella samaa. Minä ja sinä, me ja
muut, edellyttävät toinen toistaan. Kun sanon minä, lausun samalla hiljaa mielessäni myös sanan sinä, koska minua ei ole
olemassa, ellei ole sinua, jolle olen olemassa ja johon nähden
itseäni määrittelen. Niinpä myöskään länttä ei ole ilman eilänttä. Me tarvitsemme toinen toisiamme nähdäksemme oman
riittämättömyytemme ja vaillinaisuutemme. Ihminen tarvitsee
ihmistä ollakseen ihminen.
Sivistyksen ja barbarian välinen rajalinja ei tänään kulje
»lännen» ja »islamin» välillä. Se kulkee niiden kummankin
sisällä, meidän jokaisen sisällä. Tämä tarina ei alkanut tiistaina, syyskuun yhdentenätoista, eikä se pääty vielä pitkään aikaan. Se ei kerro merten tai vuorten takaisista tapahtumista, se
kertoo meistä, sinusta ja minusta. Tämän tarinan voivat saattaa onnelliseen loppuun vain ihmiset.
113
Lehtonen.p65
113
6.11.2001, 8:58
114
Lehtonen.p65
114
6.11.2001, 8:58
Viitteet
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
Ien Ang: ’Preface’, teoksessa Re:Public (toim.) (1997) Planet Diana.
Cultural Studies and Global Mourning. Sydney: Research Centre in Intercommunal Studies.
Sven Lindqvist (2000) Nyt sinä kuolit. Pommien vuosisata. Suomentanut Heikki Salojärvi. Vantaa: Pequod. (s. 119–120)
http://gamma.nic.fi/~raijakoo/wtc.htm
Katso tästä Paola Bacchettan ja muiden artikkelia ’Transnational
Feminist Practices Against War’ osoitteessa:
http://www.worset hanqueer.com/slander/new.html
The New Yorker, 24.9.2001.
Juha Suoranta (2001) ’Eräänä tähtikirkkaana yönä… Ajatuksia kriittisen pedagogiikan epätoivon toivosta’. Yhteiskuntapolitiikka 6/2001.
Tästä enemmän teoksessa Mikko Lehtonen (2000) Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.
http://marcod.tripod.com/911/Fo.html
John Hartley (1992) Tele-ology. Studies in Television. London: Routledge.
Susan D. Moeller (1999) Compassion Fatigue. London: Routledge.
Richard J. Barnett (1996) ’The Terrorism Trap’, The Nation, December 2.
Eric Hobsbawm (1999) Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914–
1991). Suomentanut Pasi Junila. Tampere: Vastapaino. (S. 698–699.)
Lindqvist 2000, s. 86.
Markku Ojanen ’Sokea piste’, Suomen Kuvalehti 40/2001.
http://www.outlookindia.com/
Siteerattu teoksessa David Morley ja Kevin Robins (1995) Spaces of
Identity. Global Media, Electronic Landscapes and Cultural Boundaries.
London: Routledge.
Koskettava kuvaus kaupungista 18 vuotta tuhon jälkeen on vuoden
1994 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja Kenzaburo Oen vuonna 1965 japaniksi kirjoitettu ja 30 vuotta myöhemmin englanniksi ilmestynyt Hiroshima Notes (New York: Mario Broyars).
115
Lehtonen.p65
115
6.11.2001, 8:58
18 Walter Benjamin (1936/1970) ’The Storyteller’ teoksessa Illuminations. Fontana/Collins.
19 Norbert Elias (1982/1993) Kuolevien yksinäisyys. Suomentaneet Jari ja
Paula Nieminen. Helsinki: Gaudeamus.
20 Susan Sontag (1969) ’The Imagination of Disaster’ teoksessa Against
Interpretation. New York: Dell.
21 Johan Fornäs (1998) Kulttuuriteoria. Myöhäismodernin ulottuvuuksia.
Suomentaneet Mikko Lehtonen ja muut. Tampere: Vastapaino.
22 Siteerattu teoksessa Antti Eskola (1991) Sotapäiväkirja. Helsinki:
Hanki ja Jää. (S. 44)
23 Susanne Dahlgren ’Saako ahdasmielinen islamismi lisää kannatusta?’, Helsingin Sanomat, 3.10.2001.
24 Katso tästä Philip M. Taylor (1991) War and the Media. Propaganda and
Persuasion in the Gulf War. Manchester: Manchester University Press.
(S. 256–266.)
25 Elaine Scarry (1993) ’Watching and Authorizing the Gulf War’ teoksessa Marjorie Garber ja muut (toim.) Media Spectacles. New York:
Routledge. (S. 63–64.)
26 Siteerattu teoksessa Taylor 1991, s. 278.
27 Johnny Angel ’It’s the Oil’, Los Angeles Weekly, September 21–27 2001.
28 Lindqvist 2000, s. 277.
29 Siteerattu teoksessa Eskola 1991, s. 62–63.
30 Siteerattu teoksessa Heikki Luostarinen (1994) Mielen kersantit. Julkisuuden hallinta ja journalistiset vastastrategiat sotilaallisissa konflikteissa. Hanki ja Jää.
31 Katso tästä John Fiske (1992) Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Suomentaneet Veikko Pietilä, Risto Suikkanen ja Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino.
32 Stuart Hall (1999) Identiteetti. Toimittaneet ja suomentaneet Mikko
Lehtonen ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino. (S. 101.)
33 http://www.swp.org.uk/SR/256/SR2.HTM
34 Robert Fisk (1998) ’Talks with Osama bin Laden’, The Nation, September 21 2001.
35 ’Sotaretoriikan tutkija ruotii Bushia’, Helsingin Sanomat, 6.10.2001.
36 ’Käykö USA bin Ladenin ansaan?’, Helsingin Sanomat, 29.9.2001.
37 Pertti Multanen ’Liian tärkeä maalitauluksi’, Helsingin Sanomat,
7.10.2001.
38 Kati Lehto ’Suuri ja mahtava terrorismin pelko’, Aikalainen 14/2001.
116
Lehtonen.p65
116
6.11.2001, 8:58
39 Erkki Karvonen ’Kostoiskun odotus kuin kertomuksen jatkoa’, Aamulehti 27.9.2001.
40 http://www.number-10.gov.uk/
41 Arundhati Roy ’Is it Justice or Vengeance’, The Guardian, September
29, 2001.
42 Katso John Fiske (1993) Power Plays, Power Works. London: Verso.
(Luku 7.) Katso kartoista myös Pellervo Kokkonen (1997) ’Kartan sosiaalinen todellisuus’, teoksessa Tuukka Haarni ja muut (toim.) Tila,
paikka ja maisema. Tampere: Vastapaino.
43 Katso Jaap van Ginneken (1998) Global News. A Critical Introduction.
London: Sage.
44 Panoptikonista katso Michel Foucault (1980) Tarkkailla ja rangaista.
Suomentanut Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.
45 Mike Davis (1992) Beyond Blade Runner: Urban Control, The Ecology of
Fear. Westfield: New Jersey: Open Magazine Pamphlet Series.
46 David Grossman ’Pelon maailma’, Helsingin Sanomat, 30.9.2001. Suomentanut Timo Hämäläinen.
47 ’Perinteisten raakuuksien aikaan’, Helsingin Sanomat, 18.10.2001.
48 ’Myös talibanien vastustajat rikkoneet räikeästi ihmisoikeuksia. Pohjoisen liiton miehet tappaneet ja raiskanneet siviilejä sekä teloittaneet
talibanivankeja’’, Helsingin Sanomat, 7.10.2001.
49 http://fbc.binghamton.edu/74en.htm
50 Sit. Robert Brenner ’Why Is the United States at War with Iraq’, New
Left Review 185, January/February 1991.
51 http://www.opendemocracy.net/forum/document_details.asp?CatID
=95&DocID=660&DebateID=152
52 ’Sotaretoriikan tutkija ruotii Bushia’, Helsingin Sanomat, 6.10.2001.
53 http://gamma.nic.fi/~raijakoo/wtc.htm
54 Ks. esim. Gadi Wolfsfeld (1997) Media and Polical Conflict: News From
Middle East. Cambridge: Cambridge University Press.
55 Katja Valaskivi ’Terrori kytkee merkitykset uudelleen’, Tiedotustutkimus 3/2001.
56 Katso John Hartley (1982) Understanding News. London: Routledge.
57 Katso tästä muun muassa Daniel Dayan ja Elihu Katz (1992) Media
Events. Live Broadcasting in History. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. Dayan ja Katz tosin käsittelevät ennen muuta
ennalta suunniteltuja spektaakkeleita.
117
Lehtonen.p65
117
6.11.2001, 8:58
58 Seija Ridell (1998) Tolkullistamisen politiikkaa. Televisiouutisten vastaanotto kriittisestä genrenäkökulmasta. Tampere: Tampereen yliopisto.
59 Emrys Jones (1990) Metropolis. The World’s Great Cities. Oxford: Oxford
University Press.
60 Katso Marshall Berman (1982) All That Is Solid Melts Into Air. The Experience Of Modernity. London: Verso. (S. 287.)
61 Siteerattu teoksessa Peter Jukes (1990) A Shout In The Street. The Modern City. London: Faber and Faber.
62 John Berger (1992) About Looking. London: Vintage Books.
63 Michel de Certeau (1982) The Practice of Everyday Life. Berkeley: University of California Press. (S. 92.)
64 Roland Barthes (1994) Mytologioita. Suomentanut Panu Minkkinen.
Helsinki: Gaudeamus.
65 ’Perustuu tositapahtumiin. Terrori-iskut Amerikan Yhdysvalloissa
vaikuttavat myös viihdebisnekseen’ Helsingin Sanomien viikkoliite NYT,
38/2000.
66 http://theonion.com/
67 Fox News September 19 (http://foxnews.com)
68 http://marcod.tripod.com/911/Fo.html
69 Edward Said ’Antakaa sotarumpujen vaieta’, Helsingin Sanomat
3.9.2001.
70 Stuart Hall (1999) Identiteetti. Toimittaneet ja suomentaneet Mikko
Lehtonen ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino. (S. 83.)
71 Katso tästä Mikko Lehtonen (2001) Post scriptum. Kirja medioitumisen
aikakaudella. Tampere: Vastapaino. (Luku 6.)
72 Samat sanat kirjoitin jo Post scriptumiin, mutta sattuneesta syystä katsoin aiheelliseksi toistaa ne myös tässä.
73 Hall 1999, s. 46.
74 Hall 1999, s. 65.
75 Eija-Riitta Korhola ’Fundamentalisteja – joka lähtöön’, Uutislehti 100,
11.10.2001.
76 Stephen Frosh (2001) ’Psychoanalysis, Identity and Citizenship’ teoksessa Nick Stevenson (toim.) Culture and Citizenship. London: Sage.
77 Hall 1999, s. 74–75.
78 Easthope 1986, s. 39–40.
79 Hall 1999, s. 122.
118
Lehtonen.p65
118
6.11.2001, 8:58
80 Eskola 1991, s. 34.
81 Terry Eagleton ’A Spot of Firm Government’, London Review of Books,
23 August 2001.
82 Hall 1999, s. 122–123.
83 Martin Bernal (1987) The Black Athena. The Afroasiatic Roots of Classical Civilization. 1. The Fabrication of Ancient Greece 1785–1985. Brunswick, NJ: Rutgers University Press.
84 Katso tästä esimerkiksi Jussi Aro (1970) Aabrahamin perilliset. Porvoo:
WSOY.
85 Katso tästä Jaakko Hämeen-Anttila (2001) Islam-taskusanakirja. Helsinki: Basam Books.
86 Käytän seuraavassa hyväksi ranskalaisen sivilisaatiohistorioija Fernand Braudelin esitystä islamista. Ks. Fernand Braudel (1993) A History of Civilizations. Translated by Richard Mayne. New York: Penguin.
Joitakin tietoja olen poiminut myös Anssi Männistön väitöskirjasta.
Ks. Anssi Männistö (1999) Islam länsimaisessa hegemonisessa diskurssissa. Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen
tutkimuksia 87.
87 Edward Said (1978) Orientalism. New York: Vintage. (S. 7–8)
88 Ks. esimerkiksi Fred Halliday ’The Crisis of the Arab World: The False Answers of Saddam Hussein’, New Left Review 184, November/December 1990.
89 Edward Said (2001) ’The Clash of Ignorance’, The Nation, October 22
2001.
90 Olli Kivinen ’Uutisviihteen vaarat’, Helsingin Sanomat, 4.10.2001.
91 Susan Sontag (1979) On Photography. Harmondsworth: Penguin. (S.
20.)
92 Edward Said (2001) Ajattelevan ihmisen vastuu. Suomentanut Matti
Savolainen. Helsinki: Loki-Kirjat.
93 Eskola 1991, s. 100–101.
94 Ariel Dorfman ’America Suffers the World’s Pain. Unique No More’,
Counterpunch, October 3, 2001. (http://www.counterpunch.org/)
95 Ariel Dorfman (1999) Heading South, Looking North. A Bilingual Journey. London: Sceptre.
96 Arundhati Roy ’Is it Justice or Vengeance’, The Guardian, September
29 2001.
97 Terry Eagleton (2001) ’11 September’, London Review of Books, 4 October 2001.
119
Lehtonen.p65
119
6.11.2001, 8:58
98 Arundhati Roy ’Is it Justice or Vengeance’, The Guardian, September
29 2001.
99 Peik Johansson ‘ Kuka hyötyy Afganistanin sodasta?’, Voima 9/2001.
100 ’Hymy hyytyy veroparatiiseissa’, Helsingin Sanomat 28.10.2001.
101 http://slash.autonomedia.org/article.pl?sid=01/10/16/1227234
102 Mary Kaldor (2001) Uudet ja vanhat sodat. Järjestäytynyt väkivalta globalisaation aikakaudella. Suomentanut Riikka Taipale. Helsinki: Taifuuni.
103 Hannu Raittila ’Banaaniuhri’, Helsingin Sanomat, 3.10.2001.
104 ’On cannibalism’ teoksessa Michel de Montaigne (1990) Essays. Harmondsworth: Penguin.
105 Hall 1999, s. 210-211.
106 Ks. Erkki Karvonen ja Juha Koivisto ’Identiteettikysymys globalisoituvassa maailmassa. Stuart Hallin haastattelu’, Tiedotustutkimus 3/
2001.
107 Katso Julia Kristeva (1992) Muukalaisia itsellemme. Suomentanut Päivi Malinen. Helsinki: Gaudeamus.
120
Lehtonen.p65
120
6.11.2001, 8:58