docNaisten matkassa - Soroptimist International Finland
download 
Report Transcription
Naisten matkassa - Soroptimist International Finland
Naisten matkassa paremman elämän puolesta 1 Naisten matkassa paremman elämän puolesta Sisällys 3Lukijalle 5 Tiitta Anna Liisa, talouspäällikkö, eläkkeellä Sisarille Julkaisija Soroptimist International Finland 6 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja Työryhmä Marjatta Björknäs, Arja Karasvirta, Minna Lahti, Kirsti Varis Elämää ennen Toimittajat Marjatta Björknäs ja Leena Sorvali 25 Björknäs Marjatta, ekonomi, yritysmentori Taitto Leena Sorvali 29 Bergman Astrid Kannen suunnittelu Satu Loukkola 37 Bergman Astrid ISBN: 978-952-93-2630-3 43 Helenius Sirkka, FK, äidinkielen lehtori, eläkkeellä Paino: Erweko Oy Sorores ad optimas – parhaaseen pyrkivät naiset 17 Björknäs Marjatta, ekonomi, yritysmentori Naisen tie varjosta valoon Suuret nälkävuodet 1866 – 1868 Aini, torpparin tytär Ellenin tarina Ajat muuttuvat? Nainen politiikassa 49 Perälä-Suominen Aino, apteekkari Kannustuksia naisten äänioikeuskokoukseen Helsingissä 7.11.1904 52 Sainio Sirpa, YTM, kunnallistoimittaja Pakko oli herrojen tehdä tilaa naisille, naisten pitkä tie valtuustosaleihin 59 Ala-Harja Kirsti, lääkintöneuvos Muistikuvia kehittyvästä Suomesta 65 Anttila Sirkka-Liisa, kansanedustaja Parasta naisille on hyvää koko yhteiskunnalle Nainen yrittäjänä, johtajana ja eri ammateissa 71 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja Piispa Irja Askola 74 Arola Maila, Kallliainen Minna, Romppainen Katariina, von Wehrt Eva, SI Akaa Pirkko Arola – Akaalainen kauppaneuvos työllisti satoja naisia 2 76 Heikkilä-Rastas Marjatta, professori, taiteen tohtori 144 Kaario Irmeli, KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä Tampereen DIORIT – Kaisu Heikkilä vahvojen Minun vanhuuteni naisten ketjussa Soroptimistikokemuksia 83 Karjalainen Marja, viestintäneuvos 149 Ann Garvie, Soroptimist International, presidentti Arjen ahertajastako tulevaisuuden äitijohtaja 88 Pulkkinen Lea, psykologian professori Greetings from Soroptimist International 150 Kaario Irmeli, KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä Psykologit, vaikuttakaa 95 Salmo Pirkko, FM, yliopettaja Governorin kokemuksia maailmalta 152 Sirkka Tiusanen, kemisti, eläkkeellä Sirkka Hagman – tehtaan tytöstä konsernin Inkeri Kinnunen – esimerkillinen soroptimisti liiketoimintajohtajaksi 155 Lindroos Elina, vanhempi lehtori 98 Sallinen Aino,Jyväskylän yliopiston rehtori emerita Naisia kannustettava johtajuuteen 101Setälä Maija, professori, yleinen valtio-oppi Tehkäämme hyvää kohdallamme – vähän kerrallaan, mutta sitkeästi 158 Nukari Sirkka, kartanonemäntä Naisprofessoriksi miestenvaltaisella alalla Soroptimistimuistoja 40 vuoden takaa Naisten elämää kaukomailla 105Sirpa Lehtonen, rehtori emerita, yrittäjä Muualta tullut tyttönen rehtorimiesten joukoissa 163 Sonja Kurtén-Vartio, PhD Strengthening of Women’s situation in post- 108Eva Hänninen-Salmelin, VTM, HUK, konsultti Eila Kivekäs – kauaskantoisten polkujen avaaja 167 Korhonen Marja, konsuli Nainen taiteessa ja kulttuurissa 115 Nurminen Hanna,hallituksen pj, toiminnanjohtaja Saaren seireenien kukkaisjuhlassa, ääni 175 Lehtomäki Paula, kansanedustaja 119 Hautala-Hirvioja Tuija, professori, taidehistoria Maija Kellokumpu – naistaiteilija Koillis-Lapin Elämää naisena ja naisten elämästä kaukomailla Kouluta – rohkaise – tue maaseudun naisille conflict areas – a challenging and rewarding task kairoilta Lapsille koulutusta, nuorille töitä 178 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja Lahtelaiset naiset syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina 125 Rintaniemi Päivi, taiteilija Kädet savessa 185 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja Mestarikansanlaulaja Hilja Grönfors: 129 Niemi Eeva, seurakuntaneuvos Valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta Teuvan kirkko ja Tove Janssonin maalaama alttaritaulu 187 Ritva M. Koskimäki, vapaa toimittaja Kokemuksia naisena 135 Pirjatanniemi Elina, professori, kansainvälinen oikeus Mietteitä matkastani 140 Eho Sirkku, rovasti, eläkkeellä Helsinki, SI-konventio vuonna 2051 190 Hautala-Kivioja Tuija Viitteet ja lähteet Pappina, saattajana, äitinä 3 Lukijalle ”Kun ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan, he tulevat ystäviksi. Ystävät taas tekevät toisilleen hyviä palveluksia. Kun tällaisia ystäviä on paljon maailmassa, lisääntyy hyvä ja paha vähenee”, lausui Olga Monsani Soroptimist Internationalin Suomen Unionin vihkiäisissä pitämässään puheessa 11.10.1953. Soroptimist International Finland on nyt saavuttanut keski-iän. Kuudenkymmenen vuoden aikana naisten elämä ja asema on koko yhteiskunnallisen muutoksen mukaisesti loikannut aikamoisen harppauksen. Juhlan kunniaksi olemme tehneet suomalaisten klubien jäsenten tai heidän hankkimiensa henkilöiden taidoilla ja vapaaehtoisvoimin kirjan, mottonamme ”jokainen nainen on kirjan arvoinen”. Kirja pyrkii valaisemaan naisten kulkemaa matkaa, voitettuja esteitä sekä hahmottamaan niiden pohjalta tulevia haasteita. Kirjan kirjoittajina on kolmekymmentäviisi eri ammateissa ja yhteiskunnallisissa asemissa toimineita ja toimivia arjen ahertajia ja uranaisia. Kaikki kirjoitukset ovat erilllisiä tarinoita, muisteluksia tai kerrontaa tunteeseen ja kokemukseen pohjautuen. Mukana on kuvauksia liike-elämän vaikuttajista, heidän lapsuudestaan ja tiestään huipulle. Kertomuksia eri taiteenalojen edustajien ponnisteluista kohti unelmaa, tunnetta kun esteet on murrettu. Menestyneitä naisia, jotka kertovat työstään ja kokemuksistaan yliopisto- ja tiedemaailmassa. Yhteiskunnallisissa ja poliittisissa tehtävissä kannuksensa ansainneiden naisten tuntemuksia vastuullisten tehtävien hoitamisessa ja arkielämän yhteen sovittamisessa vaativan urakaaren kanssa. Kansainvälisiltä kentiltä on liikuttavia ja osin järkyttäviä kuvauksia naisen osasta ja elämästä maapallomme toisella laidalla. Moni mielenkiintoinen haastattelu pulpahtaa esiin kirjaa selaillessa. Kirjan lehdiltä aukeaa kuvauksia naisista, jotka pyörittävät arkea, huolehtivat perheestä ja kannustavat esimerkillään nuoria hyvän elämän alkuun. Kuvitteellisessa osuudessa käväistään 1800–1900 -lukujen taitteen Suomessa ja tavataan torpparin tytär ja kuullaan hänen traaginen tarinansa, mikä ei ole vierasta tänäkään päivänä. Voimme kuvitteellisesti osallistua myös vuoden 2051 Helsingin konventioon, jossa juhlapuheen pitää presidentti Mulmulum Todd Lae Eteläisen Tyynenmeren alueelta. Kirja on moni-ilmeinen sekoitus naisten elämästä sen kaikissa kirjoissa. Se on kirja – jokaiselle. Kirjoittajien askelmerkit ovat piirtyneet paperille meidän kaikkien lukunautinnoksemme. Lämpimät kiitokset soroptimistiklubeille myötämielisestä suhtautumisesta, kannustavasta asenteesta yhteistyöhön ja innostuneiden kirjoittajien hankkimisesta. Kiitos kaikille kirjoittajille avoimesta mielestä. Te olette mahdollistaneet tämän kirjan julkaisemisen. Lämmin kiitos ahkeralla ja uhrautuvalle kielentaitajalle Leena Sorvalille stilisointityöstä sekä suuritöisestä taitosta. Toivomme kirjamme antavan ajattelemisen aihetta. Tämän päivän Suomessa naisen asema on moniin muihin maihin verrattuna hyvä. Epäkohtia ja syrjintää on kuitenkin aina ja kaikkialla. Meidän tulee olla valmiit auttamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Yhdessä olemme maailmaa muuttava voimavara. Kirjan tuotto käytetään kokonaisuudessaan tyttöjen hyvinvoinnin edistämiseen Suomessa. Vaasassa 1.7.2013 Marjatta Björknäs 4 Sisarille ei sitä arvannut lettipäänä ei sitä silloin osannut nähdä eteenpäin ei vielä tiennyt että joki saavuttaa meren ja vedet sekoittuvat – valo katoaa – äänet vaimenevat askel hidastuu vaikka sitä kuinka luulee reippaasti askeltavansa ei sitä arvannut ripille päästessään minkälaiseksi maailmassa muokkaantuu miten itse kukin jauhautuu omassa kivimyllyssään lohkareina – sirusina silkkipintaiseksi hioutuu toisia vasten ei sitä nuorena arvannut viiniä karvaaksi leivästä ei millään uskonut kiveä löytävänsä eikä sitä olisi uskonut että jokainen reppu pitää itse kantaa ei sitä olisi uskonut viisikymppisenä, kuinka ilahtuu siitä että voi avata silmänsä ja jos joku olisi niin sanonut olisimme nauraneet leveän keveästi kuin tuuli joka helisten irrottaa kuuraa talvisten koivujen oksista ei sitä vanhetessaankaan ymmärrä sitä vaan toivoo ja toivoo että tätä naisen elämää tätä olemassaolon onnea – elämän haurautta kuulaiden kirkkaiden päivien ainutlaatuista heleyttä – että sitä joka aamu saa nousta kiittämään ja että jokainen päivä on erilainen – katoava ja että jokainen askel vie eteenpäin kohti sitä mikä on tuleva ja minkä läpi täytyy uskaltaa mennä itsensä voittaen – ei sitä kyllä olisi uskonut Anna Liisa Tiitta SI Riihimäki 5 Sorores ad optimas Parhaaseen pyrkivät naiset Soroptimist International on maailmanlaajuinen eri ammatteja, kulttuureja ja maita edustavien naisten vapaaehtoisjärjestö, joka edistää ihmisoikeuksia, naisten asemaa, ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Toiminnan painopiste on klubeissa, joissa kukin jäsen edustaa eri ammattia tai toimialaa. Järjestö on saanut nimensä latinankielisistä sanoista soror optima – paras sisar. Ensimmäinen soroptimistiklubi perustettiin Oaklandissa Kaliforniassa vuonna 1921. Suomeen soroptimistiaate tuli 1950-luvun alussa. Suomen ensimmäinen klubi, Helsingin Soroptimisti-klubi, vihittiin olympiavuonna 12.5.1952. Seuraavana vuonna perustettiin uudet klubit Tampereelle, Lahteen, Turkuun ja Jyväskylään – tässä järjestyksessä. Suomen Soroptimistiklubien Unioni perustettiin 11.10.1953, perustajaklubeina Helsinki, Tampere, Lahti, Turku ja Jyväskylä. Perustamisjuhlaa vietettiin Helsingissä Kämpin peilisalissa, vihkijänä tohtori Olga Monsani ja perustajapresidenttinä Helvi Hakulinen-Sipilä. ”Kun ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan, he tulevat ystäviksi. Ystävät taas tekevät toisilleen hyviä palveluksia. Kun tällaisia ystäviä on paljon maailmassa, lisääntyy hyvä ja paha vähenee”, kiteytti Olga Monsani vihkiäispuheessaan soroptimismin perustarkoituksen. Palataanpa vielä Snellmannin päivään 12. toukokuuta 1952, jolloin Suomen ensimmäinen soroptimistiklubi vihittiin. Helsingin klubin varsinainen syntymäpäi6 Antonietta Toini-Nikander ja Anja Bardy saapumassa Firenzen governorkokoukseen vuonna 1954. vä oli ollut jo edellisen vuoden lopussa, marraskuun 27. päivänä eli samana päivänä kuin Suomen tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi vietti omaa syntymäpäiväänsä. Elettiin vielä elintarvikesäännöstelyn aikaa, kahvikulta ja leivokset olivat kortilla. Vasta seuraavana vuonna saatiin sotakorvaukset maksetuiksi. Helsingin olympiakisojen aikana tutustuttiin Coca-Colaan ja purukumiin. Matkustaminen 1950-luvulla oli harvinaista ylellisyyttä. Ulkomaisia ystävyyssuhteita arvostettiin. Vuonna 1949 Yleisradion vieraiden kielten opetuksesta vastaava ohjelmapäällikkö, maisteri Helmi Palmén, tutustui Tanskassa tunnettuun sikäläiseen kielimieheen, Arthur Jenseniin, jonka kehittämän niin sanotun luonnonmenetelmän Helmi Palmén oli ottanut käyttöön kieltenopetuksessa Suomessa. Vierailun yhteydessä hän tutustui Jensenin tyttäreen, Thurid Griéseen, joka oli kööpenhaminalaisen soroptimistiklubin jäsen sekä tapasi Euroopan federaation presidentin Clara Hammerichin. Toisen matkan Helmi Palmén teki yhdessä Kouluradion englanninkielestä vastaavan Helvi Hakulinen-Sipilän kanssa vuonna 1950. Clara Hammerich – innostuneena soroptimismin aatteesta – halusi järjestön laajenevan myös Suomeen. Innostuksen kipinä tarttui Helvi Hakulinen-Sipilään. Lokakuussa 1951 hän kutsui kotiinsa eri ammatteja edustavia naisia keskustelemaan asiasta. Jo seuraavalla viikolla kokoonnuttiin uudelleen ja suuremmalla joukolla. Tanskalaisia yhdistyksen sääntöjä yritettiin kääntää ja soveltaa Suomen oloihin, mutta lopulta varatuomari Päivikki TulenheimoSohlberg laati säännöt itse. Ensimmäinen virallinen kokous pidettiin marraskuun 27. päivänä 1951 Päivikki TulenheimoSohlbergin kodissa. Soroptimistiaate sai tuulta siipiensä alle Soroptimistiaatteella oli kysyntää sodasta selviytyneille suomalaisille. Aate levisi luonnollisella tavalla ystävältä toiselle, kaupungista toiseen, kun sisaret matkusti- vat paljon junilla ja linja-autoilla. Monille aktiivisille soroptimisteille oli leimallista myös se, että he olivat ammattinsa kautta kansainvälisesti suuntautuneita ja monet ammateissaan kehittäjänaisiksi tunnustettuja. Sibelius-Akatemian lehtori, laulaja Mirjam Helin kertoi, että hänet kutsuttiin ensin Lahden soroptimistiklubin jäseneksi. ”Se oli aivan sattuma”, Helin muisteli. ”Joka keskiviikko matkustin Lahteen junalla opettamaan Viipurin musiikkiopistoon. Hikiän asemalta tuli aina samaan aikaan aamulla junaan miellyttävä nainen, jonka kanssa aloimme jutella. Hän oli kirjakauppias Alma Savolainen, jolla oli kirjakauppa Lahdessa. Hän kertoi innostuneensa uudesta suunnitteilla olevasta soroptimistiklubista Lahteen. Meillä ei olekaan laulajaa, hän sanoi. Enhän minä edes asu Lahdessa, vastasin, käyn Lahdessa vain työssä. Siitäkös Alma Savolainen ilahtui ja sanoi: työpaikan mukaan tähän klubiin valitaankin!” Niin Mirjam Helin tuli Lahden klubin jäseneksi vuonna 1953 ja muisteli klubin jäseniä suurella lämmöllä. ”Tapasimme kodeissa ja syntyi täydellinen ystävyys ja luottamus. Minut lähetettiin onnittelemaan ja laulamaan klubin puolesta joka syntymäpäiville – ja piti laulaa. Kun Suomeen tuli vuonna 1962 suuri kunnia järjestää Euroopan federaation kongressi, velvoitti Antonietta Toini-Nikander minut siirtymään Lahdesta Helsingin klubiin.” Uusia klubeja perustettiin ensimmäisen ja toisen vuosikymmenen aikana ripeässä tahdissa. 1950-luvun loppuun mennessä oli perustettu kaksitoista ja 1960-luvulla kaksikymmentäneljä klubia. Helvi Hakulinen-Sipilä, Suomen Unionin ensimmäinen presidentti Buckinghamin Palacessa vuonna 1960. 7 Antonietta Toini-Nikanderista Euroopan federaation presidentti Suomen Soroptimistiklubien Unioni kuuluu Euroopan federaatioon. Muut Soroptimist Internationalin federaatiot ovat Amerikan federaatio, Iso-Britannian ja Irlannin federaatio ja Eteläisen Tyynenmeren federaatio. Unionissa päätäntävalta on vuosittaisella edustajiston kokouksella, johon jokainen klubi voi lähettää kaksi edustajaa. Suomen Unionia edustaa Euroopan federaation vuosittaisessa governorkokouksessa kaksi edustajiston valitsemaa governoria. Ensimmäisten klubien innostuneen sisarhengen myötä saatiin soroptimistijärjestön Euroopan federaation hallinto Suomeen, kun Tampereen klubin jäsen Antonietta Toini-Nikander valittiin federaation presidentiksi. Hänen johtamansa hallitus toimi Tampereella vuosina 1960 – 1962. Vuonna 1961 pidettiin Tampereella governorkokous ja kongressi Helsingissä vuonna 1962, jonne kokoontui kaikkiaan seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi soroptimistia Euroopasta. 8 Lahdesta Helsingin klubiin siirtynyttä Mirjam Heliniä pyydettiin järjestämään ohjelmaa kongressiin. ”Olin silloin Yleisradiossa töissä ja sainkin upe- an ohjelman aikaan, sillä radion sinfonia- orkesteri lupautui soittamaan ilmaiseksi Paavo Berglundin johdolla. Solistina oli Maiju Kuusoja, Koskenlaskijan morsian”, muisteli Mirjam Helin. Onnistunut kongressi antoi suomalaisille sorptimisteille itseluottamusta yhdistäen ja vankentaen järjestön asemaa maassamme. Se avasi myös useita kontakteja ja väyliä järjestön muihin toimijoihin eri tasoilla. Siitä ponnahdettiin vastaanottamaan Suomeen kesän 1999 kansainvälinen soroptimistikonventio. Euroopan federaation presidentin pyynnöstä konvention puheenjohtajaksi 1995 – 1999 nimitettiin Irmeli Torssonen, joka oli toiminut Euroopan federaation presidenttinä vuosina 1995 – 1997 ja järjestänyt Turussa Euroopan federaation kongressi Helsingin yliopiston juhlasalissa vuonna 1962. Avajaispuhetta pitämässä federaation presidentti Antonietta Toini-Nikander. governorkokouksen vuonna 1996. Myös Euroopan federaation governorko- kous ja kongressi 1997 Malmössä olivat hänen vastuullaan. Irmelillä oli siis kosolti kokemusta useista federaation projektien seurannoista ja raportoinneista sekä päätöksenteosta Soroptimist Internationalin hallituksessa. Soroptimist International XVI Convention Helsingissä 4. – 8.7.1999 Helsingin klubin jäsen, Kirsti Varis, valittiin kongressin järjestelykomitean puheenjohtajaksi, joka puolestaan valitsi muiden toimikuntien vetäjät. Irmeli Torssonen johti konvention valmistelua ja oli vastuussa konvention toteuttamisesta järjestön hallitukselle. Konvention suunnittelu ja valmistelu aloitti ainutlaatuisen pitkän ja resursseja vaativan vapaaehtoistyön Suomen Unionissa. Toimikuntien työhön osallistui aktiivisesti viitisenkymmentä jäsentä. Lähes kaikki suomalaiset klubit osallistuivat konvention järjestelyihin. Roope-pankkia kierrätettiin ahkerasti klubien kokouksissa ja kartutettiin näin konvention järjestämiseen tarvittavia varoja. Sinikeltaisia villasukkia kudottiin tai kudotettiin klubeissa annetuin ohjein. Sukat jaettiin niihin kätkettyine mietelauseineen kongressivieraille annetussa lahjakassissa. Vieraat saivat mukaansa myös kirjan ”Finland – a Summer’s Delight – a Winter’s Dream”, jonka kokosivat Inga Aaltonen, Iiris Helkama ja Irma Taavitsainen Helsingin klubista sekä Paula Nurmi ja Ursula Pelttari Lahden klubista. Konvention onnistumiselle oli asetettu korkeat tavoitteet. Soroptimist Internationalin tavoite oli saada kaksituhatta soroptimistia ympäri maailman osallistumaan konventioon. Tavoite saavutettiin ja ylitettiin. Helsingin konventioon tuli kaksituhattaviisikymmentäviisi osanottajaa seitsemästäkymmenestäyhdeksästä maasta. Suomalaiset järjestäjät saivat kosolti kiitosta niin osanottajilta, Euroopan federaatiolta kuin järjestön hallitukselta- Helsingin konvention emäntiä vasemmalta, pääemäntä Annika Sajalinna sekä eri tehtävissä toimineet Riitta ja Sanna Suomi kin – ja saavat vieläkin – neljätoista vuotta tapahtuman jälkeen. Irmeli Torssosesta kansainvälinen presidentti Helsingin konvention jälkeen Suomen Soroptimistiklubien Unionin ja Euroopan federaation ehdokas Irmeli Torssonen valittiin koko järjestön johtoon. Irmeli toimi Soroptimist Internationalin maailmanjärjestön presidenttinä vuodet 2001 – 2003. Irmeli Torssosen toimintaan kansainvälisen palvelujärjestön presidenttinä kuului osallistuminen paitsi soroptimistien myös muihin kansainvälisiin, erityisesti YK:n organisaatioiden kokouksiin, joiden teemana oli rauhan ja inhimillisten arvojen edistäminen. Irmeli kantoi päävastuun myös vuonna 2003 järjestetystä Sydneyn maailmankonventiosta. Kansainvälisenä presidenttinä Irmeli Torssonen uudisti koko järjestön graafisen ilmeen yhdessä 9 Helsingin klubin sisaren Kirsti Variksen kanssa. Samalla järjestön tunnuslauseeksi hyväksyttiin ”a global voice for women”. Turkulaisesta Irmeli Torssosesta tuli soroptimisti vuonna 1971 kumminsa Hillevi Koposen kutsusta. Hillevi, joka toimi Suomen Unionin presidenttinä vuosina 1964 – 1966 ja oli Euroopan federaation presidenttinä toimineen Antonietta ToiniNikanderin hyvä ystävä, oli vihjaissut hänelle Immen soveltuvuudesta governoriksi. ”Siitä se lähti. Governorkauteni jälkeen tulin valituksi Euroopan federaation varapresidentiksi, sitten federaation presidentiksi ja koko maailmanjärjestömme presidentiksi. En ole koskaan tietoisesti pyrkinyt rakentamaan uraa itselleni, niin vain on käynyt. Olen joutunut tilanteisiin, jotka ovat johtaneet tähän”, Imme kertoo. ”Kovaa ja rankkaa työtä se on ollut, mutta Soroptimist Internationalin organisaatio on nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Työn ja antaumuksen tuloksena lopputilanne on selvästi parempi kuin aloittaessani”, Imme totesi presidenttikautensa jälkeen Suomen Soroptimisti 2.2004 -lehdessä. Imme pitää tärkeänä sitä, että ne sisaret, jotka ovat kiinnostuneet kansainvälisistä tehtävistä, saisivat järjestön taholta niin sanotun sisäänajon. Hänelle itselleen monet Soroptimist Internationalin ja sen presidenttikausiin liittyvät tehtävät tulivat melkoisina yllätyksinä. Irmeli Torssonen uskoo soroptimismiin ja siihen mitä sen piirissä tehdään. Hän iloitsee siitä, että on saanut myötäelää ja tavata tehtävissään mielenkiintoisia ihmisiä Nane ja Kofi Annanista Ruandan orpoihin ja leskiin, tutustua erilaisiin kulttuureihin ja uskomattomiin luonnonilmiöihin. Imme haluaa rohkaista suomalaisia naisia kansainvälisiin tehtäviin: ”Jos oma ammatti on sellainen, että se tukee tämäntyyppistä järjestötoimintaa, sitä suuremmalla syyllä haluan rohkaista suomalaisia sisaria. Ammatti ja vapaa-ehtoistyö voivat erinomaisesti tukea toisiaan. Suo10 Irmeli ”Imme” Torssonen malaiset naiset ovat tavattoman tietäviä ja realistisia. Heillä on hyvä yleissivistys ja diplomaattisia kykyjä, joten he pystyvät hoitamaan hankaliakin tilanteita täysin korrektisti. Suomen maine kansainvälisessä järjestökentässä on hyvä. Meidän suomalaisten naisten tulee ymmärtää oma arvomme ja koko maamme arvo”, Imme sanoo painokkaasti. Ohjelma-alueet, teemat ja projektit Soroptimistitoiminnassa toteutetaan kansallisia ja kansainvälisiä teemoja ja projekteja kuuden eri ohjelma-alueen puitteissa. Ohjelma-alueet ovat naisen aseman parantaminen ja ihmisoikeudet, sivistystoimi, taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehittäminen, terveydenhuolto, ympäristönsuojelu sekä kansainvälinen hyvä tahto ja ymmärtäminen. Pitkään soroptimistitoiminnassa mukana olleet ovat tottuneet toiseen ohjelma-alueiden järjestykseen. Helsingin konventiossa eri maiden edustajat keskustelivat siitä, että tavallaan naisten aseman parantaminen ja ihmisoikeudet muodostavat suojan ja katon, eräänlaisen sateenvarjon kaikkien muiden ohjelma-alueiden ylle. Muilla ohjelma-alueilla tapahtuvat parannukset edistävät aina naisen aseman parantumista ja ihmisoikeuksien mahdollisuuksien lisääntymistä. Uusi järjestys hyväksyttiin Soroptimist Internationalin kansainvälisen hallituksen kokouksessa Sydneyn konvention jälkeen vuonna 2003. Ohjelmatoimintaa voidaan toteuttaa kolmella tavalla: tiedostamalla, ottamalla kantaa ja toimimalla. Soroptimistijärjestön nelivuotisohjelman paino- pistealueiden toteuttaminen ja kansainväliset projektit antavat Soroptimist Internationalille yleistatuksen (Category 1) YK:n talous- ja sosiaalineuvostossa, ECOSOC:ssa (ECOnomic and SOCial Council of the United Nations) vuodesta 1984 lähtien. Tämä tarkoittaa esitys- ja puheoikeutta ECOSOC:ssa, sen alueellisissa talousvaliokunnissa ja apujärjestöissä. Soroptimist Internationalilla on henkilöedustajat YK:n keskuksissa New Yorkissa, Genevessä, Wienissä, Pariisissa ja Roomassa kansalaisjärjestökomiteoissa (Non-gevermental organizations NGO) muun muassa naisen asemaa ja ihmisoikeuksia käsittelevissä elimissä. Euroopan federaatiolla on edustajansa Euroopan Neuvostossa ja European Women’s Lobbyssä (EWL). Miksi ohjelmatyö on tärkeää, kysyi Soroptimist Internationalin tuleva presidentti Patricia Daniels hallituksen kokouksessa 1994 ja vastasi: ”Se on tärkeää, koska se antaa meille identiteetin soroptimisteina. Se heijastaa unelmiamme ja todellisuuttamme sekä tekee meidät näkyvämmiksi. Ohjelmissamme katsomme tulevaisuuteen ja analysoimme tekemäämme työtä. Mitä äänemme haluaa sanoa? Tähän meidän täytyy ohjelmatyöllämme vastata.” Viimeisen vuosikymmenen merkittävimpiä teemoja ja projekteja Limbs for Life – vuosituhannen vaihteessa – oli yksi suurimmista maailmanlaajuisista projekteista, johon suomalaisetkin klubit ottivat osaa monin tavoin. Miinaprojektilla kerättiin varoja Angolan, Afganistanin ja Georgian sodan uhreille. Klubit olivat ottaneet kampanjatuotteikseen muun muassa perhoskynttilöitä, -hiirimattoja sekä järjestäneet konsertteja ja valokuvanäyttelyitä. Euroopan federaatio järjesti projektin päätökseksi maamiinakonferenssin Genevessä 13.3. – 15.3.2002. Tilaisuudessa silloinen maailmanpresidentti Irmeli Torssonen ojensi symbolisen sekin arvoltaan 1.131.305 euroa. Project Independence – Women survivors of War oli maailmanjärjestön nelivuotisprojekti, jonka tavoitteena oli tarjota sodista selviytyneille naisille koulutusta ammattiin ja vastuunalaisiin tehtäviin, lainoja yrityksen perustamiseksi sekä suoraa apua naisten ja heidän perheidensä perustarpeisiin. Project SIerra oli soroptimistijärjestön ja Homes for Childrenin yhteis- työprojekti Sierra Leonen sisällisodan uhrien auttamiseksi. Soroptimists go for Water -projektin tavoitteena oli parantaa puhtaan veden, viemäröinnin sekä välttämättömien ruokaIrmeli Torssonen luovutti Limbs for Life -keräyksen symbolisen sekin kansainvälisen Punaisen Ristin komitean puheenjohtajalle, Jacob Kellenbergille, oikealla Euroopan federaation presidentti (1997 – 1999) Hélène van Themsche. 11 varojen saatavuutta. Pääkaupunkiseudun klubit kampanjoivat Puhtaan Itämeren puolesta ja Lahden klubi osallistui Vesijärven pelastustalkoisiin. Nokian klubi julkaisi vesiaiheisen seinäkalenterin. Suomen Unionin teemoja vuosina 2000 – 2013 ovat olleet muun muassa Nainen ja turvallisuus, Naiset ja syrjäytymisen estäminen ja viimeisimpänä Naiset syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina. Ei voi unohtaa myöskään Kirsti Variksen organisoimaa suomalaisten soroptimistien Rauhanjulistenäyttelyä, joka kiersi neljän vuoden ajan ympäri Suomea ja Eurooppaa. Soroptimistien maailmanjärjestön kymmenvuotisteemaksi 2011 – 2021 on valittu Educate to lead – Kouluta johtamaan, jonka myös Suomen Unioni on valinnut kymmenvuotisteemakseen sekä siihen liittyen 60-vuotisjuhlansa teemaksi Kouluta, rohkaise, tue. Sisarpäivät ja edustajiston kokoukset Suomen soroptimistit kokoontuvat vuosittain sisarpäiville. Ne ovat useimmiten Unionin vuosikokouksen yhteydessä järjestetty kaksipäiväisenä tapahtumana, joka on avoin jokaiselle soroptimistisisarelle. Sisarpäivien syntysanat lausuttiin Helsingin klubissa vuonna 1954. Alkuvaiheessa pidettiin edustajiston kokous ja sisarpäivät erikseen. Järjestelyvastuu kiersi klubista toiselle. Käytännöstä keskusteltiin, ja muutos tehtiin presidentti Helena Viikamon aikana, jolloin alettiin järjestää edustajistonkokous ja sisarpäivät yhdessä. Muutosta perusteltiin ajankäytön pulmilla. Unionin toiminnan alkuaikoina Sisarpäivät oli selvästi tärkein tapahtuma, johon kokoonnuttiin ja jossa luotiin ja vahvistettiin jäsenten yhteenkuuluvuutta ja sitoutuneisuutta järjestön tavoitteisiin. Soroptimistiaatteen leviämiselle ja levittämiselle sekä uusien klubien perustamissuunnitelmille sisarpäivät toimi hyvänä alustana. Sisarpäiville on osallistuttu suurin joukoin, esimerkiksi Loviisan 12 sisarpäiville vuonna 1974 osallistui puolet koko silloisesta jäsenistöstä. Sisarpäivien ohjelma on koostunut tutustumisesta emäntäklubin tai -klubien paikkakunnan historiaan, taiteeseen, musiikkiin ja kulttuuriin. Toinen vahva juonne ovat olleet alustuksen tai esitelmän pohjalta syntyneet keskustelut. Seuraavana on ote Suomen Soroptimisti -lehdestä 2.1995 Lappeenrannan sisarpäiviltä. ”Tyylikkäästi läpiviety vuosikokous, värikäs ja vauhdikas sisarjuhla, yltäkylläiset tarjoilut, iki-ihana illanvietto Väinölässä Taipalsaarella, sunnuntain herkkä hartaushetki Nuijamaan kirkossa sekä Lappeenrannan ja Viipurin kierrokset kertoivat vieraanvaraisuudesta, johon yltääkseen täytyy olla karjalainen soroptimisti! Organisointi pelasi viimeistä piirtoa myöten – saimme olla ylpeitä Gisela Freudenbergin saamasta hyvästä käsityksestä suomalaisen naisen osaamisesta.” Pohjoismaiset Ystävyyspäivät Pohjoismaiden unionit ovat Tanskan aloitteesta vuodesta 1973 lähtien järjestäneet Pohjoismaisia Ystävyyspäiviä joka toinen vuosi vuorotellen Tanskassa, Suomessa, Islannissa, Norjassa ja Ruotsissa. Niihin voivat osallistua kaikki soroptimistit. Kokoontumisen tavoitteet ovat olla yhdessä ja tutustua, oppia toisilta sekä luoda yhteisiä vaikuttamisen linjojakin järjestötoimintaan. Aino Bergholm kirjoitti Pohjoismaisista sisarpäivistä Lillehammerissa Suomen Soroptimisti -lehdessä 2.2000 näin: ”Puolestatoistasadasta sisaresta neljä oli tullut Suomesta ja yksitoista Ruotsista. Tanskalaisia sisaria oli kaksikymmentäneljä ja islantilaisia neljä. Pohjoismaisten sisarten lisäksi päiviin osallistui innokkaita sisaria Belgiasta, Saksasta, Sveitsistä ja Turkista, yksi kustakin. Päivien ohjelma noudatti perinteistä mallia. Perjantai-iltana oli vapaata yhdes- säoloa, lauantaina virallisempi ohjelma: päivien avaus, esitelmät ja juhlapäivällinen, sunnuntaina tutustumista ympäristöön ja päätöslounas.” Ystävyysklubitoiminta Ystävyysklubitoiminta – friendship link – on ollut keskeinen toimintamuoto vuodesta 1932 lähtien, jolloin niin sanottuja naapuri- eli next-door -klubeja rohkaistiin tapaamaan toisiaan ja olemaan yhteydessä toisiinsa. Soroptimistijärjestön kansainvälisyys klubitasolla toteutuu juuri ystävyysklubitoiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että klubilla on yksi tai useampia ystävyysklubeja muissa maissa. Tavoitteena on luoda niiden kanssa kiinteät, hyvät suhteet ja siten edistää kansainvälistä ystävyyttä ja keskinäistä ymmärtämistä. Yhteyksiä pidetään yllä kirjeenvaihdolla, tietoaineiston välittämisellä, vierailuilla, kanssakäymisen eri muodoilla, kuten kahden ystävyysklubin yhteisillä projekteilla. Useat klubit kutsuivat ystävyysklubiensa Helsingin konventioon osallistuvia sisaria vieraikseen. Forssan klubin vieraina oli kolme kanadalaista sisarta seuralaisineen sekä yksi malesialainen, myöhemmin mukaan tuli vielä viisi sisarta Ruotsista muutamaksi päiväksi. ”Ohjelmassamme oli tutustumista sisarten työympäristöihin, Mustialan maatalousoppilaitokseen, Saaren kansanpuistoon retkeilyineen ja Forssan Finlaysonin miljööseen. Jokioisissa vieraat perehdytettiin tutkimusten uusiin tuuliin, kuten terveysvaikutteisista elintarvikkeista täysin automatisoituun lehmien pihattonavettaan. Konventiota edeltävää iltaa vietettiin Humppilassa Venäjän kartanossa illallisen ja musiikin kera. Lisäksi sisaremme, eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila, valotti vieraille kokemuksiaan naispoliitikkona Suomen eduskunnassa ja EU-parlamentaarikkona”, kertoi Forssan klubin sisar Marja-Leena Puntila. YK:n naistenvuosi ja naispappeus Oulun klubi ehdotti vuonna 1974, että Suomen Unionin YK:n naistenvuoden 1975 teemaksi otettaisiin naispappeuden edistäminen. Tavoitteena oli julkisen mielipiteen muokkaaminen naispappeudelle suosiollisemmaksi erityisesti vaikuttamalla asenteisiin, pitämällä aihetta esillä lehtikirjoituksin, esitelmin ja tapaamalla kirkon edustajia. Unionin vuosikokous valitsi toimikunnan vuonna 1974 valmistelemaan asiaa. Unionin liittyminen Naisjärjestöjen Keskusliiton jäseneksi vuonna 1974 Forssan klubin ystäville suunniteltu kynttiläseremonia Pyhäjärven rannassa meni uusiksi kovan tuulen takia. Tarvittiin uutta luovuutta... 13 laajensi Unionin toimintatilaa, yhteyksiä ja vaikutusvoimaa. Presidentti Helena Viikamo esitti Naisjärjestöjen Kekusliiton vuosikokouksessa 28.11.1974 soroptimistien vetoomuksen adressin keräämiseksi ja esittämiseksi arkkipiispa Simojoelle ennen toukokuussa 1975 pidettävää kirkolliskokousta. Naispappeuden edistäminen liitettiin Naisjärjestöjen Keskusliiton naisten vuoden ohjelmaan. Toimikunnan naispappeutta käsittelevä mielipide julkaistiin Helsingin Sanomissa 26.1.1975. Soroptimistien naistenvuoden työn tuloksena esitettiin 10.4.1975 noin miljoonan suomalaisen mielipide naispappeuden puolesta. Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa 6. maaliskuuta 1988, jolloin pappisvihkimyksen sai kaikkiaan yhdeksänkymmentäneljä naista. Historiallinen tapahtuma täytti kuuden hiippakunnan kirkot ääriään myöten. A global voice for women Soroptimistit – parhaaseen pyrkivät naiset – haluavat kehittää maailmaa, jossa naiset ja tytöt voivat saavuttaa kehitysmahdollisuutensa, jossa he voivat toteuttaa toiveitaan ja tasa-arvoisesti kehittää vahvaa ja rauhanomaista yhteiskuntaa. Leena Sorvali MAT, tarinankertoja SI Lahti Euroopan federaation kongressissa Malmössä 1997, etualalla vasemmalta governorina ja Euroopan federaation stipendikomitean jäsenenä toiminut Marja-Leena Puntila, hänen takanaan Unionin kunniajäsen (1977) Anni Björklund, keskellä World President (1995 – 1997) Patricia Daniels ja oikealla Suomen Unionin presidentti (1996 – 1998) Sirkku Niemi. Lähteet SOROR OPTIMA ANNI L – Soroptimist International of Helsinki 1952 – 2002 Soroptimist International of Finland ry/ Suomen Soroptimistiklubien Unioni /historiikki 1953 – 2003 Soroptimisti-käsikirja 1993, Suomen Soroptimisti 2.1995, Suomen Soroptimisti 1.1996, Suomen Soroptimisti 3.1997 Suomen Soroptimisti 4.1999, Suomen Soroptimisti 3.2000, Suomen Soroptimisti 2.2004 14 ELÄMÄÄ ENNEN 15 16 Naisen tie – varjosta valoon Suomessa ja muissa pohjoismaissa ei naisella menneinä vuosisatoina ollut itsenäistä asemaa yhteiskunnassa. Naisen elämä oli alistettu miehen vallan alle huolehtimaan kodista ja perheestä. Tuolloin oli suuri merkitys sillä, mihin säätyluokkaan nainen syntyi. Aatelistolla, papistolla ja porvareilla oli etuoikeutettu asema. Myös menestyneet kauppiaat ja käsityöläiset olivat arvostettuja, ja heidän vaimonsa ja tyttärensä saivat turvatun aseman säätynsä perusteella. Tällöinkin naisen kohtalo oli miehen suopeuden varassa. Usein avioliitot olivat järjestettyjä vallan ja rikkauksien säilyttämiseksi, ja nainen joutui alistumaan vahvemman tahtoon. Hän saattoi vain toivoa, että mies olisi hänelle suopea, sillä monen naisen kohtalona oli joutua ruumiillisen väkivallan uhriksi. Yksinäiset naimattomat naiset asuivat yleensä jonkun sukulaisensa perheessä toimitellen kaikenlaisia askareita elantonsa saamiseksi. Alempisäätyisen naisen oli mahdoton päästä yhteiskunnalliseen asemaan muutoin kuin miehen kautta. Kauniit tai erityisen lahjakkaat naiset saattoivat tässä onnistua. Säätyjen ulkopuolella oleva nainen saattoi päästä palvelijaksi ja kohota emännöitsijän asemaan tai hoitaa perheen lapsia, mutta tällöin hän yleensä ei itse voinut perustaa omaa perhettä. Hän oli vailla yhteiskunnallista suojaa, ja hänen kohtalonsa riippui isäntäväen suopeudesta. 1700-luvun jälkipuoliskolla toteutettiin isojako, jossa kylän yhteisenä pitämiä niitty- ja metsämaita yhdistettiin eri tiloihin. Aikaisemmin niin sanotun sarkajaon aikana kyläyhteisöllä oli yhteisvil- jelmiä. Talollisen vaimolla oli kohtuullisen turvattu asema. Emäntä vastasi kodista, ja hänellä oli apunaan palveluskuntaa. Suomessa maatilat olivat pääosin melko pieniä, ja usein mies ja vaimo hoitivat tilaa toistensa kumppaneina. Mäkitupalaisen vaimon osa sen sijaan oli usein vaikea. Maanomistajalle jouduttiin tekemään raskaita taksvärkkejä torpan vuokran maksuksi, ja vaimo joutui tällöin samalla hoitamaan oman taloutensa ja usein suuren lapsikatraan. Jo 1600-luvulla kiertokoulutoiminta alkoi Suomessa. Tällöin opettajat liikkuivat kylästä toiseen ja koulurakennuksena toimi yleensä joku kylän taloista. Kiertokoulussa opetusta saivat sekä aikuiset että lapset. Maaseudulla kiertokoulu oli tärkeä opetuksen järjestäjä. Maanomistajien palveluksessa olevien pikkupiikojen mahdollisuus osallistua opetukseen riippui isännän suostumuksesta. Myös torpan tyttäret pääsivät opetukseen vain isän luvalla. Tuolloin alempisäätyisten keskuudessa yleisesti ajateltiin, että tyttöjä ei tarvitse kouluttaa ja tällöin moni lahjakas tyttö jäi vaille opetuksen tuomaa turvaa. Kiertokoulut lakkautettiin vaiheittain oppivelvollisuuden tultua voimaan. Viimeinen kiertokoulu lakkautettiin vuonna 1937 Pyhäjärvellä. Yleinen oppivelvollisuus antoi köyhimpienkin perheiden tyttärille mahdollisuuden saada opetusta 1800-luvulla säätyluokat alkoivat hajota ja Suomeen alettiin perustaa teollisuutta. 17 Fiskarsin Ruukki oli yksi tällainen elinvoimainen teollisuusyhdyskunta, jonne jo vuonna 1826 perustettiin yksityinen kansakoulu. Vuonna 1855 Viipurin maalaiskunnan Kiiskilässä alkoi toimia ensimmäinen kunnallinen kansakoulu. Vähitellen eri puolille maata alettiin perustaa uusia kouluja, ja tällöin paranivat myös tyttöjen mahdollisuudet saada opetusta. Samaan aikaan myös teollinen toiminta laajeni ja naisen mahdollisuudet työskennellä kodin ulkopuolella lisääntyivät. Kun yleinen oppivelvollisuus vuonna 1921 säädettiin, avautui köyhimpienkin perheiden tyttärille mahdollisuus oppiin ja sivistykseen. Suomen naiset saivat vuonna 1906 ensimmäisinä Euroopassa äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ja tämän myötä mahdollisuuden vaikuttaa asioihin poliittisesti myös naisen aseman kohentamiseksi. Vuonna 1930 Avioliittolaki vapautti naimisissa olevat naiset aviomiehen edusmiehisyydestä ja teki heistä yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Vuonna 1812 Turun yliopistoon perustettiin kirurgian ja synnytysopin professuuri. Ensimmäinen synnytys- ja naistentautien professorin virka julistettiin auki vuonna 1945. Suomen ensimmäinen koulutettu kätilö oli Margareta Forsman, joka vuonna 1751 oli Pietarsaaresta lähetetty Tukholmaan kätilön oppia saamaan. Turkuun perustettiin vuonna 1816 oma kätilöoppilaitos, joka vuonna 1833 siirtyi Helsinkiin ensin osaksi Helsingin Yliopiston Lääketeteen instituuttia ja sitten Helsingin yleisen sairaalan osaksi. Kätilöopiston sairaala juontaa juurensa yliopiston kätilökoulutuksesta, joka alkoi jo vuonna 1816. Nykyinen Kätilöopiston sairaala Helsingissä avattiin 11.4.1960. Naistenklinikka puolestaan avattiin 3.10.1934. Yhteiskunnallisen terveydenhuollon yleistyessä myös lääkkeiden saatavuus oli turvattava. Kansanparantajat ja perinteinen yrtteihin pohjautuva itselääkitys väistyi teollisten lääkkeiden yleis18 Taiteilija Tea Helene Lundin Lotta Svärd -patsas Vaasassa. tyttyä. Vuonna 1689 Suomen ensimmäiset apteekit aloittivat toimintansa Turussa ja Viipurissa. Vuotta 1897 on pidetty farmasian laitoksen perustamisvuotena. Proviisori on pääasiassa apteekissa työskentelevä lääkkeiden- ja lääkeaineiden asiantuntija. Apteekkarit ovat aina proviisoreita. Ensimmäinen naisproviisori valmistui vuonna 1897. Suomen ensimmäinen naisapteekkari oli Helene Matilda Aejmelaeus, hänet hyväksyttiin apteekkioppilaaksi vuonna 1869, ja farmaseutiksi hän valmistui vuonna 1904. Proviisorin tutkinnon hän suoritti vuonna 1910. Naisen henkistä hyvinvointia ja terveyttä edistivät myös seurakunnan piirissä toimivat diakonissat. Jo alkuseurakunnassa diakonissa oli seurakunnan naispalvelija, jonka tehtävänä oli auttaa köyhiä ja kärsiviä. Evankelisessa seurakunnassa diakonissat ovat toimineet alkuperäisessä tehtävässään jo 1800-luvulta lähtien. Suomen vanhin diakonissalaitos on everstinna Aurora Karamzinin vuonna 1867 perustama Helsingin Diakonissalaitos. Viipurin Diakonissalaitos perustettiin vuonna 1872 ja siirtyi sodan vuoksi Lahteen vuonna 1940 ja tunnetaan nykyisin nimellä Lahden Diakonissalaitos. Vaikka diakonissojen koulutus aloitettiin Helsin- gissä, ensimmäinen diakonissa, Mathilda Hoffman, valmistui vuonna 1872 Viipurin Diakonissalaitokselta. Kirkossa diakonissan virkaa ei ole virallisesti lakkautettu, mutta ajan myötä se on jäänyt pois käytöstä. Teollisuuden vallatessa yhä suuremman jalansijan saattoi myös nainen lähteä kodin ulkopuolelle ja osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Uusia yhdistyksiä ja opistoja perustettiin ja kouluttautumismahdollisuudet olivat myös tyttöjen saatavilla. Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö perustettiin vuonna 1884. Sotiemme aikana naisten osuus niin kotirintamalla kuin sotatoimialueella oli lähes korvaamaton Naiset olivat jo ennen sotia perustaneet yhdistyksiä, joissa naiset toimivat palokuntanaisina, maanmiesseurojen ompeluseuroissa ja suojeluskunnissa. Vapaaehtoisuuteen pohjautuva maan- puolustustyön tukijärjestö Lotta Svärd -yhdistys merkittiin rekisteriin 9. syyskuuta 1920. Kun Suomi joutui sotaan, osoitti Lotta Svärd -järjestö todellisen voimansa. Sotavuosien aikana lotat toimivat lukuisissa erityyppisissä maanpuolustusta tukevissa toimissa ja vapauttivat miehet sotilaallisiin tehtäviin. Talvisodan aikana lottatehtävissä työskenteli täysipäiväisesti noin 25 000 naista. Jatkosodan aikana menet- Ministeri Elisabeth Rehn oli Pohjoismaiden sisarpäivien puhuja vuonna 2006. ti henkensä 228 lottaa työssään. Kuinka moni menehtyi saamiinsa vammoihin tai sairauksiin sodan seurauksena, jää arvailujen varaan. Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta järjestö lakkautettiin vuonna 1944. Lotta Svärd -järjestö oli maailman suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Lotilla oli oma lottapuku. Suomalaisen lotan ihannekuva oli olla valmis, levollinen ja luja, neuvokas ja ripeän päättäväinen, velvollisuudentuntoinen, uskollinen, luotettava, halukas palvelemaan, uhrautuva ja epäitsekäs. Järjestön lakkauttamisen jälkeen Suomen tasavallan presidentti Carl Gustav Mannerheim myönsi lottajohtaja Fanny Luukkoselle Vapaudenristin 1. luokan rintatähden miekoilla eli ritarikuntasääntöjen mukaan kaksinkertaisena. Kunniamerkki on ainoa lajissaan. Vain YK-valtuutettu Elisabeth Rehn on saanut lähes vastaavan, mutta rauhanajan ansioista eli keltaisella nauhalla ilman miekkoja. Sodan päätyttyä Suomi joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset ja maamme teollinen tuotanto lähti nousuun. Tämä kehitys lisäsi naisten yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Yhteiskunnan paineet ja elämän kovat realiteetit johtivat myös naisia rikollisiin tekoihin Elämällä on myös valitettavasti kielteiset puolensa. Naisille tarkoitettu kuritushuone aloitti toimintansa Hämeenlinnassa vuonna 1881, jolloin kaikki naispuoliset kuritushuone- ja työvangit siirtyivät Hämeenlinnaan. Suomen ainoa naisvankila sai nimekseen Hämeenlinnan kuritushuoneja työvankila. Suurimmillaan naisten osuus koko vankiluvusta oli 1800-luvun lopulla. Vuonna 1894 joka neljäs vanki oli nainen. Tavallisimmin naiset kärsivät rangaistusta lapsenmurhasta tai sikiönlähdettämisestä eli laittomasta abortista. Mathilda Wrede (8.3.1864 – 25.12.1928) oli suomenruotsalainen aatelinen, joka omisti elämänsä vankien ja vähäosaisten auttamiseen. 19 Suomalainen nainen on monilla elämän aloilla saavuttanut menestystä ja vaikutusvaltaa Miina Sillanpää, ensimmäinen naisministerimme, toimi joulukuusta 1926 joulukuuhun 1927 toisen sosiaaliministerin virassa. Hella Wuolijoki oli kansanedustaja, kirjailija ja Yleisradion pääjohtaja vuosina 1945 – 1949. Helvi Sipilä valittiin YKn apulaispääsihteeriksi vuonna 1972, ja hän toimi vuonna 1975 pääsihteerinä ensimmäisessä naisten asemanparantamista käsittelevässä maailmankonferenssissa. Elisabeth Rehn oli kansanedustaja ja ensimmäinen nainen Suomen puolustusministerinä. Vuoden 1994 presidentinvaalissa hän oli Martti Ahtisaaren vastaehdokas. Myöhemmin hän toimi Balkanilla ihmisoikeusraportoijana ja lukuisissa YK-tehtävissä. Sirkka Hämäläinen valittiin vuonna 1991 ensimmäisenä naisena Suomen pankin johtokunnan jäseneksi ja vuonna 1992 Suomen pankin pääjohtajaksi. Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen hänestä tuli vuonna 1998. Riitta Uosukainen oli kansanedustaja ja ministeri sekä toimi ensimmäisenä naisena eduskunnan puhemiehenä vuosina 1994 – 2003. Tarja Halonen toimi useita kausia kansanedustajana ja ministerinä. Hänellä oli lukuisia kansainvälisiä tehtäviä. Vuonna 2000 hänet valittiin Suomen tasavallan presidentiksi ensimmäisenä naisena Suomessa. Suomen eduskuntaan perustettiin vuonna 1991 naisverkosto NYTKIS tiivistämään eri puolueita edustavien naisten yhteistyötä ja tuomaan naisnäkökulmaa lainvalmistelutyöhön. Vuosina 1907 – 2005 kansanedustajina on toiminut 382 naista. Ensimmäisessä eduskunnassa naisedustajien osuus oli yhdeksän ja puoli prosenttia. Tänä päivänä eduskunnassa on kahdeksankymmentäkuusi naisedustajaa ja satanel20 jätoista miesedustajaa. Jyrki Kataisen hallituksessa on yhdeksäntoista ministeriä, joista naisia on yhdeksän ja miehiä kymmenen. Myös muilla aloilla kuin politiikassa ovat suomalaiset naiset nousseet parrasvaloihin. Helena Ranta, oikeushammaslääkäri, on toiminut useiden kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien johtajana ja jäsenenä. Suomessa hän on osallistunut Lappeenrannan joukkohautojen vainajien tunnistamiseen. Hän on myös julkaissut useita tieteellisiä artikkeleita. Vuonna 2006 Helena Rannalle myönnettiin professorin arvo Helsingin yliopistossa hänen virkakautensa loppuun. Kulttuurin ja taiteen alueelta 1800-luvulta ovat tunnettuja muun muassa Ida Ahlberg (4.12.1857 – 17.1.1915), joka oli huomattava näyttelijä ja tuli pitkän uransa aikana myös kansainvälisesti tunnetuksi. Helene Schjerfbeck (10.7.1862 – 23.1.1946) puolestaan oli arvostetuimpia modernistisia kuvataiteilijoitamme ja Minna Canth 1880 – 1890-luvuilla tunnetuimpia naiskirjailijoitamme. 1900-luvun kulttuurivaikuttajista mainittakoon Anita Välkki, kansainvälisesti tunnettu huippusopraanomme ja Ka- Pohjoismaiden sisarpäivien puhuja Riitta Uosukainen haastateltavana vuonna 2006. rita Mattila, joka nousi oopperamaailman huipulle 1990-luvulla ja on laulanut solistina useissa kuuluisissa oopperataloissa. Taina Elg, tanssija ja näyttelijä, nousi ensimmäisenä suomalaisena Hollywoodissa parrasvaloihin. Doris Laine, balettitanssija ja tanssin vaikuttaja sai professorin arvon vuonna 1992 ja Kaija Saariaho on yksi tunnetuimmista nykysäveltäjistämme. Urheilun saralla naiset ovat jo varhain menestyneet kansainvälisissä kisoissa. Sylvi Saimo meloi kultaa Helsingin Olympialaisissa vuonna 1952 naisten kajakkiyksikköjen viidensadan metrin matkalla. Vuonna 1924 syntynyt Siiri Rantanen on menestynyt maastohiihdossa saavuttaen kolmissa eri olympialaisissa kultamitalin ja kaksi pronssimitalia. Myös maailmanmestaruuskilpailuissa hän voitti lukuisia palkintoja. Kauneuskilpailuissakin Suomen naiset ovat saavuttaneet menestystä. Ester Toivonen kruunattiin Miss Euroopaksi vuonna 1934, Armi Kuusela Miss Universumiksi vuonna 1952 ja Anne Pohtamo vuonna 1975. Yrittäjyys on nostanut useita Suomen naisia maailmanmaineeseen Armi Ratia, mainosnainen ja tekstiilitaiteilija nosti 1960-luvulla perustamansa Marimekko Oy:n maailman kartalle. Vuokko Eskolin-Nurmesniemi, tekstiilitaiteilija ja keraamikko, tuli tunnetuksi muun muassa Jokapoika-paidan suunnittelijana ja on saanut lukuisan määrän tunnustuspalkintoja. Vuonna 1964 hän perusti Vuokko Oy:n. Anu Pentik, vuonna 1942 syntynyt taidekeraamikko, perusti yhdessä miehensä kanssa taide- ja käyttöesineitä valmistavan ja myyvän yrityksen Pentik Oy:n, jolla on myymälöitä myös Ruotsissa ja Norjassa. Vuonna 1929 syntynyt Kaija Aarikka on muotoilija, yrittäjä ja toimi nappeja, puukoruja ja pieniä puuesineitä valmistavan yrityksen toimitusjohtajana yrityksensä alkuvuosina. Tutkimuksen alaakaan ei voi sivuuttaa. Leena Peltonen-Palotie (16.6.1952 – 11.3.2010) oli professori, akateemikko ja yksi maailman johtavista ihmisen geeneihin liittyvän tutkimuksen harjoittajista. Hän sai lukuisia palkintoja ja jäsenyyksiä kansainvälisissä tiedeneuvostoissa sekä julkaisi suuren määrän tutkimuksia. Hän sai myös oman postimerkin 8.3.2010. Suomalainen nainen on menestynyt lähes kaikilla elämän aloilla. Edellä on mainittu vain muutamia heistä. Myös kirkon piirissä alkoi naisten ääni kuulua Uskonto on aina ollut osana suomalaista yhteiskuntaa, ja kirkko on vaikeina aikoina lujittanut kansalaisten luottamusta parempaan huomiseen. Vielä silloin, kun maasamme ei ollut koululaitosta papit järjestivät seurakunnissa kinkereitä, joissa opetettiin katekismusta ja raamatunlukua. Myös naiset ja tytöt saivat osallistua kinkereille, ja moni tyttö sai kipinän oppia lisää uusia asioita. Maamme ensimmäinen teologian loppututkinnon suorittanut nainen oli Wendla Ivaska vuonna 1913. Sotien jälkeen ja maan vähitellen teollistuessa myös kirkon piirissä alkoi naisten ääni kuulua. Kirkkolakiin naisteologien tehtäviä koskevat määräykset tulivat vuonna 1953. Vuonna 1963 kirkolliskokous perusti naisia varten seurakuntalehtorin opetusviran. Vuonna 1978 lehtorille sallittiin saarnaaminen kirkkoherran luvalla. Naispappeus hyväksyttiin 1986 kirkolliskokouksessa. Kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen, jonka mukaan niillä, jotka vastustavat pappisviran avaamista naisille on edelleen oikeus tulla valituksi pappisvirkaan ja nimitetyksi kirkon virkoihin. Kirkollispoliittisten voimasuhteiden muututtua naispappeutta vastustavilta 21 evättiin oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan tai nimitetyksi virkoihin muuttamalla ponnen tulkintaa 2000-luvun alussa. Vuoden 1990 kirkolliskokous avasi myös piispan viran naisille. 12.9.2010 vihittiin Suomen ensimmäinen naispiispa Irja Askola. Tasa-arvoa vahvistettu lainsäädännöllä Vuonna 1987 tuli voimaan sukupuolten tasa-arvoa koskeva lainsäädäntö. Lisäksi on perustettu tasa-arvovaltuutetun virka ja tasa-arvolautakunta. Vuonna 1995 tasaarvolakiin lisättiin säännös, jonka mukaan valtion toimielimissä ja kunnallisissa toimielimissä, lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja, tulee olla sekä naisia että miehiä – kumpiakin vähintään neljäkymmentä prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Vuonna 2012 EU-komissio on hyväksynyt esityksen pörssiyhtiöiden hallitusten naiskiintiöistä.Tavoitteeksi on asetettu saada julkisesti noteerattujen yhtiöiden toimivaan johtoon kuulumattomien jäsenten johtokuntapaikoista neljäkymmentä prosenttia. Suomalainen nainen on kautta historian joutunut taistelemaan asemansa ja hyvinvointinsa puolesta niin henkisessä kuin aineellisessakin mielessä. Tänä päivänä hän voi itse päättää omasta kehostaan ja valita kumppaninsa omilla ehdoillaan. Hän voi päättää, valitseeko hän kodin ja äitiyden vai menestyvän työuran vai yhdistääkö nämä molemmat. Suomalainen nainen voi olla hyvä äiti tai rakastava isoäiti, joka jakaa arvokasta perinnetietoutta ja kokemuksia tuleville sukupolville. Suomalaisen naisen elämää on suuresti helpottanut mahdollisuus äitiyslomaan. Tosin joissakin tapauksissa nuoret naiset ovat joutuneet työelämässä kokemaan syrjintää raskautensa vuoksi. Tätä ongelmaa parantaa laki isyysvapaasta. Lain voimaantulo tasaa naisen ja miehen mahdollisuuksia jakaa vastuuta lapsen hoidossa. 22 Suomen saamelaisilla ja romaneilla täydet kansalaisoikeudet Suomessa esiintyy myös vähemmistöjä ja kansainvälisen kanssakäymisen lisäännyttyä Suomeen on 1900-luvun alkupuolelta lähtien muuttanut ulkomaalaisia, joita tänä päivänä kutsutaan maahanmuuttajiksi. Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueella ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisten asema alkuperäiskansana ja sen kulttuuri-itsehallinto on tunnustettu Suomen perustuslaissa vuonna 1995. Saamenkieli sai virallisen aseman vuonna 1992, kun säädettiin saamelaisten kielilaki, uusi kielilaki tuli voimaan vuonna 2004. Saamenkieltä on Suomen peruskouluissa opetettu 1970-luvulta lähtien. 2000-luvulla saamenkielistä opetusta Suomessa sai noin 490 oppilasta. Suomen saamelaisista noin kolmetuhatta puhuu saamea äidinkielenään. Suomen saamelaisalue kattaa Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Lapin paliskunnan alueen Sodankylän kunnassa. Nykyään huomattava osa saamelaisista asuu saamelaisalueen ulkopuolella eri puolella Suomea. Suomessa saamelaisia asuu noin 8 700. Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta. Elsa Laula Renberg, joka syntyi 29.11.1877 Ruotsissa ja kuoli 22.7.1931 Norjassa, valmistui kätilöksi Tukholmassa. Hän oli saamelainen aktivisti ja poliitikko. Suomen romaneilla on täydet kansalaisoikeudet ja he ovat sekä suomalaisia että romaneja. He osallistuvat täysivertaisina rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa. Alkuperältään romanien arvellaan olevan lähtöisin Luoteis-Intiasta. Ruotsi-Suomeen ensimmäiset romanit tulivat 1500-luvulla. Tällä hetkellä romaneja arvellaan olevan Suomessa kymmenisentuhatta, suurin osa pääkaupunkiseudulla. Etujärjestö Suomen Romaniyhdistys, joka toimi vuoteen 1989 nimellä Suomen mustalaisyhdistys, on perustettu vuonna 1967. Romaneilla on lisäksi monia muita yhdistyksiä, jotka toimivat nuorison, romani-monikulttuurisuuden, koulutuksen ja kristillisen, lastensuojelun ja sosiaalityön edistämiseksi. Suomen Vapaa Romanilähetys tekee vapaaehtoistyötä romanien hyväksi. Romanien kansainvälistä romanipäivää vietetään 8. huhtikuuta. Anneli Sari on suomalainen kansainvälisesti tunnettu romanitaustainen laulajatar, joka esittää mustalaismusiikkia, iskelmiä ja ranskalaisia chansoneja. Vuonna 2009 Suomessa oli 233 183 ulkomailla syntynyttä henkilöä (neljä prosenttia Suomen väestöstä) ja 155 705 ulkomaan kansalaista mukaan lukien kaksoiskansalaisuudet. Suurin ulkomaalaisryhmä Suomessa ovat venäläiset, sitten virolaiset, ruotsalaiset, somalit ja jugoslavialaiset. Valitettavasti myös Suomessa esiintyy rasismia. Aikaisemmin syrjintä kohdistui voimakkaimmin vähemmistöihimme, mutta 1900-luvulla maahanmuuttajien määrän lisääntyessä on rasismi suuntautunut voimakkaimmin juuri heihin. Maahanmuuttajien keskuudessa perheenäidit joutuvat usein syrjittyyn asemaan. Monissa tapauksissa he kielitaidottomina ovat sidottuja kotiin hoitamaan lapsia ja perhettä. Tässä suhteessa meidän naisten tulisi kohdistaa huomiota myös tähän asiaan, jotta kaikilla maahanmuuttajanaisilla olisi mahdollisuus koulutukseen ja tasavertaiseen asemaan kantaväestön kanssa. Väestön vanhetessa ja syntyvyy- den pysyessä alhaisena myös Suomi tulee tarvitsemaan maahanmuuttajia tyydyttääkseen kasvavan työvoimapulan ja saadakseen koulutettua väkeä monille keskeisille aloille tutkimuksessa ja tuotekehittelyssä. Edellä olen kertonut naisista, jotka ovat olleet uranuurtajia ja osaajia omilla erikoisaloillaan tai menestyneet niin yhteiskunnallissa kuin poliittisissakin tehtävissä sekä kotimaassa että kansainvälisillä areenoilla. Unohtaa ei kuitenkaan sovi niitä satojatuhansia naisia, jotka jokapäiväisessä elämässä niin kotona kuin ansiotyössä tai yrittäjinä antavat arvokkaan työpanoksensa kansakunnan hyväksi. Heidän nimensä eivät esiinny parrasvaloissa eikä lehtien otsikoissa, mutta he ovat arjen osaajia ja tärkeä voimavara yhteiskunnassa. Veikko Lavia mukaillen ”jokainen nainen on laulun arvoinen”. Kun tarkastelee naisen asemaa globaalisti, voi todeta, että tilanne kolmansissa maissa on todella huono. Siksi suomalaiset naiset ovat liittyneet kansainvälisiin yhdistyksiin ja pyrkivät tätä kautta vaikuttamaan naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen heidän kotimaissaan. Tilanne Suomessa on kohtuullisen hyvä. Vaikka vuonna 1963 samapalkkaisuussopimus ratifioitiin kansainvälisen työjärjestön suosituksen mukaisesti, edelleenkään naisen työtä ei monilla aloilla mitata samalla mittarilla miehen kanssa. Tässä suhteessa työ jatkuu, jotta naisen tasa-arvo toteutuisi. Tämän päivän ongelmaksi muodostumassa työssä jaksaminen Maailman muuttuessa yhä globaalimmaksi vaaditaan jatkuvaa kouluttautumista ja uuden oppimista. Työelämä tulee mullistumaan ratkaisevasti, kun tietotekniikka valtaa yhä suuremman jalansijan yhteiskunnassa. Päätetyöskentely kotoa käsin yleistyy, ja kännykän avulla työntekijät ovat tavoitettavissa kellon ympäri. Tällöin myös työajan käsite muuttuu. 23 Niin sanottujen sopimuspalkkaisten naisten työpäivät ovat pidentyneet, ja työelämän ja kodin yhteensovittaminen vaatii joustavuutta ja sopeutumista. Myös lasten harrastukset ja yhteiskunnan sosiaaliset paineet ovat kasvaneet, ja usein nainen yksin kantaa näistä vastuun. Tässä pyörityksessä naiselle jää yhä harvemmin mahdollisuutta niin sanottuun omaan aikaan, ja henkiset voimavarat alkavat hiipua, uhkaa loppuun palaminen. Myös vastuu omista ikääntyvistä vanhemmista lisää naisten henkistä taakkaa. Lainsäädäntö tukee jo melko kattavasti naisen tasa-arvoa kodin ulkopuolella. Mutta yhä edelleen törmää asenteisiin, jotka ovat syvälle juurtuneet mieliimme. Naisen pitää olla hyvä ja uhrautuva äiti tai puoliso ja suoriutua yksin kodin arjesta. Alistumalla tällaiseen käyttäytymiseen me naiset huomaamattamme siirrämme mallin myös omille lapsillemme. Tässä suhteessa meidän naisten tulisi katsoa peiliin ja pyr- 24 kiä muokkaamaan tasa-arvoinen asennemalli myös kotitöiden tasa-arvoistamisessa. Näihin asioihin liittyen meillä naisilla riittää vielä työsarkaa. Kautta vuosisatojen nainen on kiitettävästi selviytynyt tehtävistään ja yhteiskunnan vaatimuksista omilla avuillaan ja kanssasisarten tuella. Voimme luottavaisin mielin katsoa tulevaisuuteen. Päättäväisyydellä, ahkeruudella ja yhteistyöllä naisen tie tulevaisuudessakin johtaa myönteiseen lopputulokseen ja hän voi tasavertaisena kumppanina työskennellä miehen rinnalla saaden arvostusta omilla ansioillaan. Nainen on astunut varjosta valoon. Marjatta Björknäs ekonomi, yritysmentori SI Vaasa-Vasa Kuvat Hans Björknäsin kuva-arkisto Suuret nälkävuodet 1866 – 1868 Seitsemän vuosikymmentä sitten Suomi kävi sotaa. Jos siitä ajasta mennään vielä seitsemän vuosikymmentä taaksepäin, tullaan aikaan, jolloin Suomi kärsi laajamittaisesta nälänhädästä. Kyseessä on varmaan pahin Suomea kohdannut katastrofi. Lähes kymmenen prosenttia maan väestöstä menehtyi nälkään ja nälästä johtuviin tauteihin. Moni meidän isoisoisovanhemmistamme oli tätä kokemassa. Sato oli huono 1860-luvulla useita vuosia peräkkäin. Katastrofaalisin oli vuosi 1867, joka oli kylmä, jäät lähtivät vasta juhannuksen aikaan. Rukiin, kauran ja ohran sato oli mitätön, eikä perunasatokaan ollut järin suuri. Jo syksyllä ihmisiä kuoli tuhansittain – joissakin kunnissa kaksikymmentä prosenttia väestöstä. Kevättalvella 1868 ruoka sitten todella loppui. Pahin kuukausi oli toukokuu, jolloin kuoli kaksikymmentäviisituhatta ihmistä. Pahiten nälänhätä koski Kuopion, Oulun ja Vaasan lääniä sekä Satakuntaa. Toukokuussa 1868 kuoli Suomessa nälänhätään yhtä paljon ihmisiä kuin mitä kuoli talvisodassa. Olisi voinut kuvitella, että nälkäkatastrofi olisi ollut päivittäin joka lehden etusivulla. Mutta ei. Toki Suomen lehdistö oli siihen aikaan ihan toisenlainen kuin nyt. Lehtiä oli monia, mutta monasti ne ilmestyivät vain kerran viikossa nelisivuisina. Painokset olivat pieniä, joitakin satoja korkeintaan ja tilaajina oli ilmeisesti etupäässä hyvin toimteentulevat kaupunkilaiset, joita nälänhätä ei juurikaan koskenut. Toki lehdistä löytyy tietoja nälänhädästä. Näistä lyhyistä kirjoituksista voimme mielessämme kuvitella, minkä- Kerjääjäperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaama taulu (1860). lainen oli perheen isän, äidin ja lasten kärsimys tänä aikana. Ilmarinen 31. tammikuuta 1868 Samasta suhteesta kuin talvi kuluu, enentyy kerjäläisten luku päivä päivältä ynnä paikkakunnan köyhyyden ja kurjuuden valitus myös. Harva päivä on ettei säälivällä sydämellä saa katsella vilusta, nälästä ja kurjuudesta kärsivää äitiä, jonka vaipuvat käsivarret kantavat resuihin käärittyä lasta, kenen edellä vähän isompi kokee pienempää vetää kelkalla, jonka edellä taas 5- tai 6-vuotias ihmistaimi heikolla voimallaan taistellen vilun ja nälän kanssa kokee elämänsä ensimmäisiä askeleita niillä kurjuuden retkillä, joilla ainoastaan äidin rakkaus johdattaa ja vieraan armeli25 aisuus antaa holhouksen, joilla isän maja ei suo lempeätä suojaansa suurimmastakaan väsymyksestä, ei kovimmastakaan pakkasesta, ei tuiskusta eikä nälästä. Mikä urhouttaa, mikä lämmittää niitä onnettomia matkalaisia sellaisestakin ilmasta, vieläpä päiväkaudet. Se on ainoastaan äidillinen rakkaus, joka urhouttaa ja lämmittää niin kauan kuin veri sydämessä virtaa. Vasabladet 8. helmikuuta 1868 Uudentapainen hätäleipä. Toimitukselle. On olemassa kuntia joissa tämäntapainen leipä puuttuu. En halua väittää että tämä leipä olisi hyvin siedetty. Mutta koska savesta tehty leipä ei ole mainittu lehtien palstoilla lähetän tiedoksi. Sitä tehdään näin: 1/3 osa savea, 2/3 osaa oljista tehty jauho ja lisätään säästeliäästi tavallista jauhoa. Tämä on erämaan hätäleipä. Moni on myös keittänyt velliä savesta. Alajärvi 3. helmikuuta 1867. Kunnioittaen U.R. ruoan muruakaan, ei edes pettuleipää, ei jauhoja, ei maitotilkkaakaan, ei yhtäkään perunaa. Lohdutus ”Isä tulee pian” ei enää auttanut. Äidillä ei ollut mitään, ei yhtikäs mitään, millä ihmisen nälkää olisi voinut lievittää. Jotta hän voisi mitenkään pelastaa lapsiaan nälkäkuolemasta niin hän lähti kilometrin päässä olevaan isompaan muttei lainkaan varallisempaan taloon, johon isällä oli jo isohko velka. Pienet lapset jäivät kahdestaan kotiin, eihän köyhällä ollut varaa lapsenhoitajaan. Pienen hetken kuluttua lapset pelästyivät myrskyn ääniin ja ehkä lähellä olevan metsän susien ulvontaan. He päättivät lähteä äidin perään. Puolialaston tyttö otti pojan selkäänsä ja niin sitä mentiin. Mutta tie oli jo lumikinoksen peittämä ja kävely oli hidas. Poika, vain paidassa, alkoi palella ja itkeä katkerasti. Tyttö uupui ja hänen oli pakko panna poika lumikinokseen. Hänen yritykset lämmittää poikaa eivät onnistuneet, Paavo Keskisen suunnittelema ja vuonna 1987 paljastettu Nälkävuosien muistomerkki Jämsän kirkolla tuo mieleen puolikkaan reikäleivän, joka on jaettu kolmeen osaan. Nälkävuosien aikana menehtyi tuhatkahdeksankymmentäkolme jämsäläistä nälkään tai siitä johtuviin sairauksiin. Kuva Hans Björknäs Wiipurin lehti 12. helmikuuta 1868 Erämaatorpassa Maivolan kylässä asuu köyhä perhe jonka nimi on Häyrynen. Isä oli muualla etsimässä työtä, äiti kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi oli 5-vuotias tyttö, oli kotona. Isän paluuta odotellessa oli perheen varastot huvenneet, niin että tammikuun 28 päivänä ei ollut 26 hänkin 30 asteen kylmässä alkoi kangistua ja itkeä. Onneksi lasten itku kuului lähellä olevaan taloon, mistä tuli apua. Pojan jalat olivat kuitenkin jo paleltuneet, mutta tytön, jolla oli jonkinlaisia jalkineita, muttei mitään pään suojaksi, vain hänen korvat ja kasvot paleltuivat. Varttitunti vielä, ja tyttö ja poika olisivat menneet sinne, missä hätää ja nälkää ei ole olemassa. Ajatelkaa jos joku susi olisi ollut nälkäinen ja olisi aamuhämärässä löytänyt lapset... Kyllä nähdään ja kuullaan että laiskuus ja kyvyttömyys ja oma kaikenlainen saamattomuus aiheuttavat köyhyyttä ja kurjuutta; mutta ovat nämä usein niin todelliset että kauhistuttaa. Ja silti, samalla kun ihmisrakkaus miettii keinoja millä teurastuskarjan kärsimyksiä vähennetään, on olemassa pitäjiä, jotka tekevät niin vähän köyhien hyväksi että ihmisyksilöt saavat sekä palella ja nälkiintyä kuoliaaksi. Helsingfors Dagblad 19. mars 1868 Finlands barn I lycklige, som hafven bröd Och bon i egna hem, Och finnen nåd uti all nöd. Och uti alla sorger stöd, Som lindra, läka dem. 0 hören här från nödens nejd, Från menskor utan tröst, Från hem, der hungern utan hejd Mot bröder står i dödlig fejd, En stilla qvidans röst. Sen der ett barn i fridfull blund. Hvem stör den lillas dröm? Månn’ solens sken i morgonstund, Månn’ modrens varma kyss på mund i morgonhelsning öm? 0 nej, den bleka gäst det är. Som tänder hungerns brand. Som lian på sin axel bär Och lifvets sköra trådar lär Med qvalens skarpa tand. Han närmar sig det barn, som var i drömmen nyss så säll. ”O moder, moder, säg mig, har En enda smula bröd du qvar Från våra frusna fält?” När nästa morgon kommen är Och bröd igen mitt barn begär, Då\ har jag intet kvar1.” ”Nåväl, min moder, hälften tag Af hvad du gifvit mig; Jag ätit bröd hvarenda dag. Och i min sorg och nöd har jag, Min mor, förgätit dig.” ”O nej, mitt barn, ditt bröd ej mer Din arma moder gif. När jag din hunger stillad ser. Min glädjes gråt jag sväljer ner. Och lefver af ditt lif.” Och barnet åt; med stelnad blick Såg modersögat bort. Nu himlens sista hjelp förgick, Och ingen hugnad hjertat fick. Ty nu var ögat torrt. Och morgon kom, och natten vek, Och solen sken så klar; Men modren låg så kall, så blek Och hade mer för barnets smek Ej blick, ej ljud till svar. Då dallrade mot himmelen Ett smärtans klagoljud; ”Allsmäklige, du barnens vän, tag allt, men väck till lif igen Min moder, milde Gud!” ”O hör mig uti himlen der Och se min sorg och nöd. Väck upp min moder! – nej – o är Du Gud, som förr haft barnen kär, Nu i din himmel död?” O du. som lefver godt och gladt Och hafver hem och bröd, Hör ropet der i nödens natt Från Finlands barn, och visa att Ej himlens Gud är död. M-m-mµ ”Gråt ej mitt arma barn. Se här Ännu en bit jag har; 27 Tapio 18. huhtikuuta 1868 Nerkon kanavan työpaikalta on johtajan puolesta ilmoitettu, että jonakuna päivänä sikäläinen työmies Lars Heikkinen oli kuollut nälkään. Mies oli monta viikkoa ollut kanavatyössä ja vahvasti toimittanut työnsä, mutta viimeiseltä oli hän niin tarkkaan antanut ansaitun päiväpalkkaansa nälkäisille vaimolle ja lapsillensa että itse oli nähnyt nälkää. Ja kuitenkin koetti hän käydä työssänsä, kunnes kuoli ravinnon riittämättömyydestä. Semmoiset esimerkit eivät ole maassamme aivan yksittäiset. Helsingfors dagblad 24. huhtikuuta 1868 Vid Ekenäs arbetshus har man iakttagit följande enkla och billiga förfarande vid tillredning af ett smakligt och närande nödbröd. Islands- eller renmossa lagges väl rensad i ett kar. Derpå gjutes friskt vatten som förnyas 3 å 4 gånger. Efter 5 á 6 dagar lägges mossan med något vatten i en gryta och kokas så länge tills en geleartad gröt bildat sig. Denna omknådas i den af rent rågmjöl bestående och mycket starkt syrade degroten. Vid bakningen begagnas ytterligare litet rågmjöl. Det är ej nödigt att hvarken luta eller förvälla mossan. Detta bröd, som på det ifrigaste kan rekommenderas, har redan en läng- 28 re tid blifvit begagnat i arbetshuset och vunnit äfven de anspråksfullaste tiggares bifall. Till en matta mjöl ha två mattor mossa begagnats men torde man mycket väl kunna lägga ännu mera mossa utan att brödet derigenom blir onjutbart. Vuosien 1866 – 1868 nälänhätä oli viimeinen nälkäkatastrofi Euroopassa rauhan aikana. Sillä oli kauaskantoiset seuraukset. Pienet lapset, jotka syntyivät 1860-luvulla saivat todella huonon lähtökohdan elämäänsä ja heidän vastustuskykynsä tauteja, muun muassa tuberkuloosia vastaan oli heikko. Huono vastustuskyky saattoi myötävaikuttaa siihen, että ensimmäisen maailmansodan jälkeinen espanjantauti pääsi Suomessa raivoamaan pahasti – nälänhätää lapsuudessa kokeneet olivat silloin alle kuusikymmenvuotiaita. Tänäkin päivänä on maita, joissa on todellinen nälänhätä. Suomessakin on leipäjonoja. Meidän sukupolvemme ei varmaankaan tarvitse kokea sellaisia nälkävuosia maassamme kuin 1860-luvulla. Siitä on todella syytä olla kiitollinen harva se päivä ja samalla muistaa auttaa ruokaa ja suojaa tarvitsevia. Marjatta Björknäs ekonomi, yritysmentori SI Vaasa-Vasa Aini – torpparin tytär On vuosi 1884. Itähovin kylä nauttii loppukesän viimeisistä auringonsäteistä. Hovin kartano, osittain kaksikerroksinen, keltaiseksi maalattu rakennus, sijaitsee Hovijärven rannalla, vihreän puiston ympäröimänä. Pihapiirissä komea kivinavetta, usean hevosen talli ja pienemmät piharakennukset sijoittuvat kartanon ja maantien väliin. Maantieltä kartanoon johtavaa kujaa reunustaa koivujen rivistö. Rakennusten takana levittäytyvät laajat viljelysmaat, ulottuen aina etäiseen metsänreunaan. Keskellä kylää on punaiseksi maalattu kirkko ja komea, paanukattoinen kellotapuli, jonka tornista vaskinen kirkonkello kutsuu kyläläiset sunnuntaisin sanaa kuulemaan. Kirkon vieressä on hautausmaa ja vähän etäämpänä pappila. Kylän muut rakennukset, talonpoikien hirsiset pytingit piharakennuksineen ja heinälatoineen ja torpparien vaatimattomat tuvat, on siroteltu maisemaan peltotilkkujen keskelle. Ainin koti, Alatalo, on kartanon vieressä, likellä järveä. Asumus on pieni torppa, jossa on tupa ja kamari, pihapiirissä eläinsuoja ja savusauna. Ainin isä Anton ja äiti Alina ovat torppareita ja tekevät taksvärkkityöt Hovin kartanolle. Aini on lapsista vanhin. Hän on keväällä täyttänyt viisitoista vuotta. Aini on päässyt edellisenä keväänä ripille. Hänestä on varttunut sievä neito, äitinsä tavoin vaaleatukkainen, varsi hoikka kuin pajunvitsa. Nuorempi sisko Hely on kolmentoista. Hän on sisartaan tummempi ja vankkarakenteisempi. Veli Martti on yhdentoista ja perinyt isältään tummat, kiharat hiukset. Kaksospojat Kaapo ja Kustaa ovat vilkkaita pellavapäitä, he täyttävät syksyllä kuusi vuotta. Torpparin arkinen elämä on työn- tekoa joko isännälle tai omien pienten tilusten hoitamista. Työpäivät alkavat aikaisin aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Tänään kartanossa aloitetaan viljankorjuu. Isä, äiti, Aini ja Hely ovat koko päivän olleet pelloilla muiden torppareiden kanssa. Hovilla on Alatalon lisäksi Koskuen ja Ylätalon torpat, joiden asukkaat hoitavat oman osuutensa taksvärkistä. Tänä vuonna on ollut hyvä kesä. Kevät tuli aikaisin ja sadetta on saatu sopivasti viljan kasvua ajatellen. Poutasää suosii viljankorjuuta ja muutaman päivän päästä voidaan aloittaa puintityöt. Kartanon herrasväkeä näkee harvoin. Paroni von Burgmann on viisissäkymmenissä, pönäkkä, lyhyt mies. Paronin rouva on pieni ja reumatismin runtelema nainen. Heillä on kaksi poikaa. Peter, joka on avioitunut ja muuttanut Saksaan, vaimonsa kotimaahan. Nuorin poika Mats on keväällä täyttänyt kahdeksantoista ja opiskelee Turussa. Mats on viettänyt kesälomaa kartanossa ja on saanut loppukesäksi seurakseen opiskelutoverinsa Robertin. Nuorukaiset ovat huvitelleet ratsastaen, metsästäen ja kalastaen. Elokuu on lopuillaan. Vilja on saatu korjattua ja puitua. Lämmin kesä on kypsyttänyt puolukat parhaimmilleen. Taksvärkin mukaan pitää kartanoon toimittaa myös marjoja. Tytöt, Aini ja Hely, ovat ottaneet käsikärryt ja lastanneet niihin pärekoreja ja aikovat soutaa puolukkaan Hovijärven saareen. He nostavat korit ruuheen ja suuntaavat matkaan. Perillä heitä odottaa iloinen näky. Mättäät hohtavat punaisenaan marjoja ja ripeästi tytöt saavat korit täyteen. Urakan päätteeksi he istahtavat hetkeksi mättäälle lepäämään ja popsi29 vat samalla varvuista makeita puolukoita. Päivä alkaa jo kallistua iltaan, tytöt kantavat korit ruuheen ja lähtevät soutamaan kohti kotirantaa. Yllättäen saaren takaa ilmestyy vene. Tytöt tunnistavat sen kartanon veneeksi, jossa istuu kaksi miestä, paronin poika Mats ja hänen kesävieraansa Robert. Miehet huomaavat tyttöjen pienen ruuhen ja suuntaavat veneensä tyttöjen perään. Aini istuu soutamassa, Hely puolestaan takatuhdolla. Ruuhta on raskas soutaa. Heitä on pienessä, kömpelössä purtilossa kaksi ihmistä ja neljä suurta, täpötäynnä olevaa marjakoria. Rantaan saavuttaessa miehet ovat jo hypänneet veneestään ja ovat heitä vastassa. Mats puhuttelee tyttöjä ja tarkastelee Ainia vino hymy huulillaan. Hän olettaa tyttöjen oleva torpparin tyttäriä. Sieviä neitoja, varsinkin tuo vanhempi, Mats iskee silmää Robertille. Aini ja Hely niiaavat miehille ja ryhtyvät nostamaan painavia koreja rantaan. Yllättäen Mats tarttuu Ainia käsivarresta ja vetää hänet itseään vasten. Aini yrittää riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta mies on häntä voimakkaampi. Matsin hengitys haisee viinalle. Kaverukset ovat hilpeässä nousuhumalassa. Miehen ote tiukkenee ja sitoo Ainin molemmat käsivarret puristukseensa. Matsin vapaa käsi hamuaa Ainin rintoja. Aini yrittää rimpuilla vastaan ja huutaa hädissään, mutta nyt molemmat miehet ovat hänen kimpussaan ja Robertin käsi sulkee Ainin suun. Hely on juossut ylös rantapengermälle. Kauhuissaan hän näkee miten miehet käyvät Ainin kimppuun ja kaatavat hänet ruohikkoon. Helyn valtaa suunnaton hätä. Miehet ovat kartanon herrasväkeä, mitä hänen pitää tehdä? Aini ei selviydy yksin, nyt on saatava aikuisia apuun. Hely säntää juoksuun. Kotona tuvassa kaksoset leikkivät puupalikoillaan. Hely tajuaa, että äiti ja Martti ovat lehmihaassa lypsyllä, isä ei ole vielä palannut kylältä pärekattotalkoista. Hely säntää lehmihakaan. Äiti ja Martti ovat juuri saaneet molemmat lehmät lypsettyä. Hädässään Hely saa tuskin ymmär30 rettävää puhetta suustaan, hän sopertaa vain Ainin nimeä. Äiti ja Martti käsittävät, että jotain pahaa on tapahtunut ja kiirehtivät Helyn perässä rannalle. Rannalla on aivan hiljaista. Kartanon vene on juuri kaartamassa niemennokan taakse ja häviää näkyvistä. Aini makaa nurmikolla. Hänen leninkinsä on rikki ja veren tahraama. Punaiset verinorot valuvat pitkin hoikkia sääriä. Silmät ovat kiinni. Ensin äiti luulee, että Aini on kuollut. Hellästi hän koskettaa tytön poskea ja kuiskaa hänen nimeään. Aini liikahtaa ja valittaa tuskissaan. Varovasti äiti ja Hely nostavat Ainin käsikieseihin ja aloittavat vaivalloisen matkan kohti kotia. Piennarpolku on kuoppainen ja ruohomättäiden peittämä. Matka etenee tuskastuttavan hitaasti ja tuon tuosta Aini havahtuu ja valittaa tuskissaan. Martti on juossut edeltä kotiin, mutta isä ei ole vieläkään palannut kattotalkoista. Kotona Aini nostetaan sänkyyn, Hely hakee muuripadasta lämmintä vettä ja auttaa äitiä pesemään Ainin. Aini valittaa hiljaa ja tajunta harhailee tavoittamattomissa. Isä tulee kotiin vasta kun on hämärää. Kun hän saa kuulla mitä rannalla on tapahtunut, hän puristaa kätensä voimattomaan nyrkkiin. Heillä ei ole mitään keinoa saada syyllisiä vastuuseen teostaan. Kylällä kuiskitaan yleisesti, että paronilla itsellään on tunnollaan kahden pikkupiian onneton kohtalo. Paronille olisi hyödytön puhua asiasta, hänen mielestään rahvaalla ei ole moraalia ja onhan kysymys vain torpparin likasta. Vallesmanni ei ottaisi tapahtunutta kuuleviin korviinsa, puolueettomia todistajia ei ole. Köyhän on pakko alistua mahtavamman edessä. Seuraavana aamuna pahin verenvuoto on lakannut, mutta Ainilla on kovat kivut alavatsassaan, eikä hän kykene nousemaan vuoteesta. Äiti on lähettänyt Helyn Mäkituvan muorin puheille. Muori on perillä yrttien ja lääkekasvien parantavasta voimasta ja hän tulee katsomaan Ainia. Muori valmistaa Ainille lääkityksen ja vähitellen Ainin olo paranee. Elokuu on vaihtunut syyskuuksi ja torpparit ovat olleet perunannostotaksvärkissä. Alatalon omakin perunasato on saatu kuoppaan. Aini on yhä heikko. Viiltävä kipu kouraisee alavatsaa jos hän yrittää nostaa vähänkin painavampaa taakkaa. Lokakuussa sataa ensilumi. Martti käy kiertokoulua, joka toimii pappilan isossa tuvassa. Joulu vietetään vaatimattomasti ja vuosi vaihtuu. Hely on täyttänyt neljätoista vuotta ja käynyt kinkereillä lukusilla. Pääsiäisen jälkeen Hely pääsee ripille. Kevät on kylmä ja tuulinen. Kesäkuun alkupuolella päästään aloittamaan perunanistutukset ja kylvötyöt. Koko kevään äiti on ollut huonovointinen ja toteaa odottavansa uutta perheenjäsentä. Lapsen pitäisi syntyä marraskuussa. Aini on talven aikana toipunut lähes entiselleen. Kivut ovat helpottaneet ja hän pystyy taas osallistumaan torpan töihin. Kesän lopulla äidin nuorin sisar, Reetta, tulee yllättäen käymään. Hän asuu Turussa ja on itsellinen, arvostettu ompelijatar. Reetta on ehdottanut isälle ja äidille, että Aini tulisi Turkuun palvelustytöksi. Aini on jo täyttänyt kuusitoista, hänen on aika itsenäistyä ja päästä oman elämän alkuun. Nuoremmat sisarukset ovat jo niin isoja, että pystyvät auttamaan taksvärkissä ja torpan töissä. Äiti ja Reetta sopivat, että Aini matkustaa Turkuun heti kun syystyöt on saatu tehtyä. Syksyllä Aini lähtee Turkuun. Matka taittuu turvallisesti postikieseissä. Reetta on sopinut, että Aini aloittaa leipurimestari Hannes Lundmarkin piikana. Lundmarkin pakaripuoti on likellä satamaa. Punamullattu puurakennus, jonka toisessa päässä on leivintupa ja varastohuoneet, toisessa päässä asuintilat. Asuinpuoli on rakennettu kahteen kerrokseen. Lundmark itse asuu alakerrassa ja palvelusväelle on varattu kaksi vinttikamaria. Aini saa toisen kamareista, toisessa asuu Lundmarkin kisälli Janne. Hannes Lundmark on nelissä kymmenissä. Kookas mies, vaaleat hiukset ovat jo vähän vetäytyneet ohi- moilta, mutta olemus on leppoisa ja katse avoin ja ystävällinen. Lundmarkin vaimo on kuollut lapsivuoteeseen liki kymmenen vuotta sitten ja leipurimestari on ollut siitä asti leskenä. Uudessa työssään Ainin tehtäviin kuuluu huolehtia asumusten ja pakarituvan siisteydestä, valmistaa ateriat, pestä ja silittää mestarin vaatteet. Työpäivä alkaa aamuvarhaisella, jolloin Aini sytyttää tulet uuneihin, valmistaa ja tarjoilee aamiaisen sekä mestarille että kisälli Jannelle. Työ on kevyttä ja Aini viihtyy askareissaan. Silloin tällöin hän saa auttaa mestaria myös pienessä pakaripuodissa, josta kaupunkilaiset, satamajätkät ja työläiset käyvät ostamassa vastaleivottua leipää. Aluksi elämä isossa kaupungissa tuntuu oudolta, mutta vähitellen Aini tottuu rutiineihin ja pistäytyy joskus vapaapäivänään Reetan luona. Reetta on saanut kuulla, että Aini on joulun alla saanut soman pikkusiskon. Vuodet vaihtuvat, elämä on vakiintunut uomaansa. Aini on ollut Lundmarkin piikana liki viisi vuotta. Nuoresta neidosta on varttunut kaunis, aikuinen nainen. Keväällä Aini täytti kaksikymmentäyksi vuotta. Miesten suhteen Aini on säikky. Miehet tuntuvat hänestä pelottavilta, eikä hän lähde iltaisin yksin ulos. Mutta Lundmarkista Aini pitää. Mestari on ystävällinen ja hyväntuulinen, eikä koskaan käyttäydy tungettelevasti. Yhä useammin Lundmark kutsuu Ainin kanssaan alakertaan. He istuvat takan ääressä ja suunnittelevat seuraavan päivän tehtäviä. Lundmark on alkanut luottaa Ainiin ja uskoo pakaripuodin myyntitehtävät Ainin vastuulle. Janne on avioitunut vuosi takaperin ja suunnittelee oman leipomon perustamista. Lundmark tarvitsee näppärän kisällin Jannen tilalle. Aini ehdottaa Martti-veljeään. Poika on jo täyttänyt kuusitoista vuotta ja hänestä on varttunut komea nuorimies, päätään pitempi isäänsä. Syksyn aikana asiat sovitaan ja Martti muuttaa Turkuun leipurimestarin oppipo31 jaksi. Martti osoittautuu nopeaoppiseksi ja ahkeraksi nuorukaiseksi ja yhä harvemmin Lundmarkin tarvitsee nousta ani varhain pakaritupaan. Kun mestari menee leivintupaan on Martti jo alustanut taikinan ja laittanut tulen suureen leivinuuniin. Martti asuu nyt yläkerrassa, Jannen entisessä huoneessa, Aini edelleen omassa kamarissaan. Ihmisten elämä on turvallista. Monet nuoret ovat muuttaneet asutuskeskuksiin tai kaupunkeihin. Osa heistä työskentelee tehtaissa tai pienemmissä verstaissa ja työpajoissa. Toiset ovat hakeutuneet jonkun mestarin oppiin tai palvelevat herrasväen talouksissa. Uusia tehtaita, taloja ja verstaita rakennetaan, asutuskeskukset laajenevat. Suomella on autonominen hallinto, oma raha ja toimeliaisuutta hoitaa asioita yhteiseksi parhaaksi. Aika on kulunut työn ja toimeliaisuuden täyttämänä. Vuoden 1891 syksy on käsillä. Mestari Lundmark on laajentanut taloaan ja rakentanut pakarituvan yhteyteen pienen kahvihuoneen, joka toimii myös myymälänä. Kahvilassa on kuusi pöytää, joiden kunkin ympärillä on neljä tuolia. Aini on ommellut Reetan avustuksella pöydille iloisenväriset, puna-valkoruudulliset pöytäliinat ja ikkunoihin samaa kangasta olevat salusiinit. Kahvio on siisti ja kodikkaan tuntuinen ja vähitellen asiakkaiden määrä on lisääntynyt. Kahviossa tarjoillaan kahvia ja teetä, vastaleivottua leipää ja leivonnaisia. Työmiesten erityisessä suosiossa ovat herkulliset voileivät, joita Aini valmistaa aamuisin. Mestari Lundmarkin yritys kukoistaa ja hänestä on vähitellen tullut varakas leipuri. Aini saa ylöspidon lisäksi pientä palkkaa ja hänellekin on kertynyt säästöjä. Martti hoitaa leipomopuolen ja hänellä on apupoikana läheisen naapurin poika, Ville. Aika on rientänyt myös Itähovissa, Antonin perhe voi hyvin. Talvisin Anton on ansainnut rahaa tekemällä metsätöitä talollisille, joilla ei ole torppareita, eikä vakituista renkiä apunaan. Anton on rivakka työmies, hänellä on töitä riittänyt. Kesät ovat kuluneet peltotöissä ja taksvärkissä. 32 Vuoden 1893 talvi tekee tuloaan, lunta tuiskuttaa ja maa saa valkean peitteen. Joulun jälkeen on jo kertynyt melkoiset kinokset ja vuosi vaihtuu kovien pakkasten kourissa. Kaksospojat ovat kasvaneet ja täyttävät kesällä kuusitoista vuotta. Nuorimmainen Aliisa on topakka tyttö ja täyttää hänkin marraskuussa yhdeksän vuotta. Helystä on varttunut sievä, kapeauumainen, korkeapovinen neito. Hän laulaa kirkkokuorossa ja on muutoinkin osallistunut nuorten rientoihin. Keväällä hän ja Mäntylän Arvo ovat ostaneet kihlat. Häät on tarkoitus viettää juhannuksena. Arvo on talollisen poika, kolmesta pojasta vanhin. Hely siirtyy häiden jälkeen Mäntylään nuorikoksi. Hovin kartanossakaan ei säästytä muutoksilta. Loppukesällä paroni on saanut sydänkohtauksen ollessaan tavanomaisella kierroksella tiluksillaan. Renki Jooseppi löysi hänet hiekkakäytävälle lyyhistyneenä. Vanhin poika Peter on matkustanut perheensä kanssa hautajaisjärjestelyjä varten kartanoon. Mats saapuu vasta hautajaisia edeltävänä päivänä. Huhutaan, että Mats on juopotteluun taipuvainen ja on Tukholmassa joutunut pelivelkojen takia vaikeuksiin. Hautajaispäivä valkenee lämpimänä, taivaanrannassa näkyy tummia pilviä ja etäältä kuuluu ukkosen jylinää. Koko Itähovin kylä on kokoontunut kirkkoon. Ihmiset istuvat vakavina penkeissään, mutta yhtään nenäliinaa ei nouse pyyhkimään silmäkulmaa. Vain renki Jooseppi itkee, mutta hänkin ehkä enemmän joutumistaan vaivaistaloon, kuin surua paronin poismenon johdosta. Kartanoon etsitään nyt uutta omistajaa. Talvi on jo taittumassa. Helmikuulla on kuulaita päiviä ja aurinkokin pilkistelee silloin tällöin pilvien lomasta. Aini on juuri sulkenut kahvion, kun Reetta tulee käymään. Hänellä on suruviesti kerrottavanaan. Anton on jäänyt tukkikuorman alle ja menehtynyt saamiinsa vammoihin. Tieto isän äkillisestä kuolemasta on Ainille raskas isku. Surun lisäksi tulee huoli äidistä ja sisaruksista. Murheen hetkellä mestari Lundmark on Ainille ja Martille tuki ja turva. Hän osaa lohduttaa ja valaa uskoa, kyllä kaikesta selvitään. Anton haudataan helmikuun lopulla. Aini, Martti, Reetta ja Lundmark matkustavat hautajaisiin. Tilaisuus on kaikessa vaatimattomuudessaan kaunis ja sydämellinen. Reetta ja Martti palaavat pian hautajaisten jälkeen takaisin Turkuun. Leipomon pitää toimittaa sovitut tilaukset ja Reetalla on ompelimossaan töitä pääsiäisjuhlien lähestyessä. Aini ja mestari Lundmark jäävät torppaan muutamaksi päiväksi Asiat täytyy saattaa kohdalleen. Torpan vuokra-asia on hoidettava. Taas kerran Aini voi turvautua Lundmarkiin. Hovin kartano on keväällä saanut uuden omistajan. Vanha paronitar on matkustanut Saksaan vanhimman poikansa Peterin luo ja jää sinne asumaan. Kartano maineen on siirtynyt sahanomistaja Taskisen omistukseen. Miehellä on vaimo ja viisi alaikäistä lasta. Mestari Lundmark ja Alina menevät uuden kartanonherran puheille sopimaan torpan vuokrasta ja taksvärkistä. Kartanonherra Taskinen vaikuttaa rehdiltä ja oikeudenmukaiselta mieheltä. Hän ja Lundmark sopivat Alinan vuokra-asian. Taksvärkki lopetetaan ja vuokrasumma sovitaan. Vuokrakirja laaditaan Alinan nimiin, hän maksaa torpan maista vuosittaisen vuokran. Anton ja Alina ovat itse rakentaneet torpan rakennukset, ne ovat heidän omaisuuttaan. Mestari Lundmark menee takuuseen, että kontrahti hoidetaan sopimuksen mukaisesti. Aini lupaa auttaa äitiään. Hänelle on vuosien varrella kertynyt säästöjä. Hän voi maksaa vuokrasta vaaditun etumaksun. Muutaman päivän päästä Aini ja mestari palaavat Turkuun. Elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta. Kevät tulee, muuttolinnut palaavat ja aurinko herättää kohmeisen maan uuteen kukoistukseen. Ainin suru on vähitellen helpottanut. Leipomo menestyy, kahvio on saavuttanut suosiota ja asiakkaita käy runsaasti. Ihmiset pitävät Ainista. Hän on kaikille ystävällinen ja saattaa joskus sujauttaa vakituisen kävijän mukaan ylimääräisen leivän tai pullapitkon. Lähestytään juhannusta. Aini ja Lundmark istuvat iltaa pihakeinussa ja puhelevat tavalliseen tapaan päivän puuhista ja suunnittelevat seuraavien päivien töitä. Sitten Lundmark tarttuu hellästi Ainin käteen, katsoo suoraan silmiin ja kosii Ainia. Tilanne hämmentää Ainin. Mestari on ollut hänelle isähahmo, luotettava ystävä, josta Aini pitää hyvin paljon, mutta rakastettuna aviomiehenä Aini ei osaa Lundmarkia kuvitella. Ensin ajatus tuntuu Ainista täysin mahdottomalta. Nuorena koettu järkytys ei ole unohtunut. Hän on koko aikuisikänsä pelännyt miehiä ja välttänyt kaikkea fyysistä kosketusta heidän taholtaan. Mutta sydämessään Aini tietää, että mestari ei koskaan satuttaisi häntä, eikä vaatisi häntä tekemään sellaista, mitä hän ei itse halua. Mestari on kärsivällinen mies. Hän ei hoputa Ainia tekemään päätöstä. He ovat toisilleen kovin läheiset, mutta fyysinen rakkaus heidän kesken on heille tuntematon asia. Aini on täyttänyt kaksikymmentäseitsemän vuotta, mestari täyttää syksyllä neljäkymmentäyhdeksän. Syksyn tullen Aini Alatalo ja Hannes Lundmark vihitään avioliittoon. Häävieraita ei ole paljon, Martti ja hänen morsiamensa, Reetta, leipurimestari Janne vaimonsa kanssa, apupoika Ville ja lähimmät naapurit. Aini on nyt rouva Lundmark. Ainin on vähitellen totuteltava uuteen asemaansa. Hän muuttaa alakertaan Lundmarkin asuntoon. Aluksi hänen on vaikea totutella kutsumaan mestaria etunimellä, mutta kun Hannes ystävällisesti häntä asiasta muistuttaa, hän tottuu muutokseen. Yhteisen vuoteen jakaminen Hanneksen kanssa on toinen koetinkivi. Hannes on ymmärtäväinen ja antaa Ainin rauhassa tottua yhteiseloon. Vähitellen Aini mukautuu muutokseen ja iltaisin hänestä tuntuu turvalliselta kömpiä sänkyyn ja vaipua uneen Hanneksen lämpimässä kainalossa. Kuukausien myötä heistä tulee oikea aviopari, Ainin katkerat muistot haa33 lenevat ja hän nauttii aviovaimon osastaan ja Hanneksen rakkaudesta ja huolenpidosta. Elämä on jatkunut myös Itähovissa. Kaksospojat ovat Alinan apuna torpan töissä. Aliisa auttaa talouspuuhissa. Antonilla ja Alinalla oli vähäisiä säästöjä ja Alina on pystynyt maksamaan torpan vuokran. Syksyn sato on ollut hyvä, ruokaa riittää varmasti koko talveksi. Keväällä kylässä on avattu kauppapuoti ja Alina on pystynyt kartuttamaan rahavarojaan myymällä kauppiaalle voita ja lampaista saatua lankaa. Kylä on laajentunut ja saanut uusia asukkaita. Helylle ja Arvolle on keväällä syntynyt kaksospojat. Synnytys on vaikea ja toinen pojista menehtyy pian syntymänsä jälkeen. Helylle lapsen menetys on pohjaton suru. Hän haluaa itse kantaa pienen arkun haudan äärelle. Helyn kallein aarre kätketään maan poveen. Toinen kaksospojista on nyt kolmen kuukauden ikäinen, virkeä vauva, joka saa kasteessa nimen Urho. Elämä on jatkunut, vuodet ovat suorastaan vilahtaneet ohi. Eletään jo vuotta 1897. Hannes on laajentanut talon yläkertaa, rakennus on nyt koko pituudeltaan kaksikerroksinen. Yläkerrassa on kahden kamarin lisäksi keittiö ja sali. Martti on avioitunut ja hoitaa nuorikkonsa Liisan kanssa leipomon työt ja he ovat asettuneet asumaan yläkerran huoneisiin. Liisa odottaa perheenlisäystä. Aini huolehtii kahvilasta. Aini ja Hannes ovat onnellinen ja sopuisa aviopari. Omia lapsia heillä ei ole. Se on hinta, jonka Aini on joutunut nuoruutensa koettelemuksesta maksamaan. Mutta onhan Martti. Hannes pitää Martista kuin omasta pojastaan ja he ovat Ainin kanssa sopineet että talo siirtyy heidän jälkeensä Martille. Seuraavana vuonna 1898 maan uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitetään Bobrikov. Hän ei suhtaudu suopeasti suomalasiin ja ajaa hanketta maan venäläistämiseksi. Keisari Nikolai II:n lähimmät neuvonantajat eivät hekään katso hyvällä 34 Suomen autonomista asemaa. Ilmapiiri maassa on levoton ja huolestunut. Vuoden 1899 helmikuussa keisari julistaa manifestin, jolla maan autonominen asema lakkautetaan ja lainsäädäntöoikeutta rajoitetaan. Ajat muuttuvat levottomiksi. Taloudellinen toimeliaisuus kärsii ja ilmapiiri tulehtuu. Poliittinen vastarinta vallitsevaa sortoa kohtaan lisääntyy ja kansalaisilta aletaan kerätä nimiä adressiin, jolla pyritään palauttamaan itsemääräämisoikeus ja vakaat olot. Valtuuskunta matkustaa tapaamaan keisaria, mutta keisari ei suostu ottamaan adressin viejiä vastaan. Leipomon toimintaan kärjistynyt tilanne ei vaikuta. Ihmiset tarvitsevat leipää ja sitä Martti heille leipoo. Hannes on vuosien myötä solminut vakaat suhteet myllyjen ja kauppiaiden kanssa, joilta leipomo ostaa raaka-aineet. Leipomon toiminta on turvattu. Kahvilassakin on asiakkaita, mutta ei enää niin runsaasti kuin aiempina vuosina, monet työläiset ovat jääneet työttömiksi ja satamassakin työt ovat vähentyneet. Suuri ilonaihe Ainille ja Hannekselle on Martin ja Liisan esikoispoika, Mikko. Poika täyttää pian kaksi vuotta. Hän on ulkonäöltään tullut isäänsä. Tummat hiukset muodostavat soman kiharapilven pyöreiden kasvojen kehykseksi. Mikko on iloinen ja terhakka lapsi. Hannes on suorastaan hullaantunut poikaan ja puuhaa lapsen kanssa väsymättä. Ainin huomio on mummon hoivaa ja huolehtimista. Mikko on Ainille kuin oma lapsi. Vuosi vaihtuu ja tuo maalle uusia vastoinkäymisiä tullessaan. Venäläistämispyrkimykset saavat yhä vaativampia muotoja. Julkaistaan kielireformi, jolla tärkeimpien virastojen kieleksi määrätään venäjä. Maassa on santarmihallinto, sensuuri ja kaikenlainen urkinta nostavat päätään. Ainin kaksosveljet ovat saanet kutsun saapua armeijan kutsuntoihin, he ovat tänä vuonna täyttäneet kaksikymmentäkaksi vuotta. Pojilla on onnea, upseeri komentaa toisen pojista nostamaan arpalapun, jonka mukaan palvelusaika määräytyy. Kaapo on nostanut arvan heidän molempien puolesta ja heille osuu yhdeksänkymmenen päivän palvelusaika, joka jakautuu kolmelle vuodelle. Palvelus suoritetaan lähimmässä joukko-osastossa. Pojat voivat hoitaa kotitilaa äidin ja Aliisan avustuksella. Kustaa on talvisin opiskellut Helsingissä rakennusmestarin tutkintoa ja hän valmistuu seuraavana keväänä. Maan olot jatkuvat epävakaina. Työläiset liittyivät yhdistyksiin, joita oli alettu perustaa kaupunkeihin ja joillekin maaseutupaikkakunnille. Monet ammattikunnat ovat perustaneet omia yhdistyksiään. Epävakaat olot jatkuvat ja yhä useampi jää ilman työtä. Kesäkuussa 1904 leviää tieto. Bobrikov on ammuttu. Eugen Schauman niminen mies on ampunut vihatun kenraalikuvernöörin. Kansa on riemuissaan. Ainin pieni kahvila on täynnä iloista puheensorinaa ja innostusta. Kahvi ja pulla tekevät kauppansa. Ihmiset toivovat, että kenraalikuvernöörin murha toisi maalle helpotusta venäläisten ikeen alla. Mutta tilanne ei muutu paremmaksi. Kaiken tämän murroksen ja epävakauden keskelle Martille ja Liisalle on syntynyt toinen poika, joka on kasteessa saanut nimen Anton, isoisänsä mukaan. Poika on keväällä täyttänyt kolme vuotta, isoveli Mikko on jo kahdeksan ja aloittanut kansakoulun. Aini ja Hannes iloitsevat, että talossa on lapsia. He tuovat arkeen vakautta ja iloista hyörinää. Martti on hankkinut leipomoon taikinanvatkauskoneen ja laajentanut pakaritupaa. Ville on edelleen työssä leipomossa, ei enää kisällipoikana, vaan taitavana leipurina Martin rinnalla. Uusia tuotteita on lisätty valikoimaan ja valmistusmenetelmiä kehitetty. Yritys menestyy ja leipomo on suosittu kaupungissa. Ajan ratas on siirtynyt ja vuosi 1905 valkenee harmaana pakkassäässä. Kustaa on valmistunut rakennusmestariksi ja saanut työnjohtajan vakanssin Helsingistä. Kaapo on sekasortoisten aikojen vallitessa lunastanut torpan maat itselleen ja viljelee kotitilaa itsenäisenä talollisena. Vanhaa torppaa on laajennettu ja Kaapo on avioitunut Ylätalon Railin kanssa. Heillä on viisikuukautinen tyttövauva. Alina asustaa torpan päätykamarissa ja auttelee vointinsa mukaan torpan töissä. Talvisin hän karstaa ja kehrää lankoja ja myy ne kylän kauppiaalle ja saa näin vähäistä tienestiä. Jumalanpalveluksen jälkeen hänellä on tapana piipahtaa Antonin haudalla. Hän viivähtää hautakummun äärellä ja kertoilee Antonille mielessään viimeisimmät kuulumiset. Hely ja Arvo ovat saaneet tyttövauvan, josta on kasvanut suloinen päivänsäde. Vanhempi veli Urho on reipas kahdeksanvuotias ja huolehtii pikkusiskostaan esimerkillisesti. Aliisa on pyrkinyt opettajakoulutukseen ja aloittaa opintonsa Turussa seuraavalla lukukaudella. Reetan ompelimo menestyy ja hän on ottanut nuoren, näppärän neitokaisen apulaisekseen. Tulevina vuosina Suomessa tapahtuu suuria murroksia. Vuonna 1905 puhkeaa suurlakko. Suurlakon seurauksena Suomelle palautetaan itsemääräämisoikeus ja 29.5.1906 maahan perustetaan uusi valtiopäiväjärjestys. 20.7.1906 tsaari vahvistaa uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen ja järjestetään ensimmäiset eduskuntavaalit. Myös naiset saavat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. 1905 Venäjä on hävinnyt sodan Japanille ja se nostattaa tyytymättömyyttä ja mellakoita laajassa Venäjän valtakunnassa. Vuonna 1914 syttyy Ensimmäinen maailmansota, joka jatkuu aina vuoteen 1918 ja se heikentää Venäjän mahtia. Sodan seurauksena Venäjällä on puhjennut sisällissota. Tässä sekasortoisessa tilanteessa Suomen eduskunta on kutsuttu koolle 6.12.1917. Tässä kokouksessa Suomi julistautuu itsenäiseksi. Venäjä vahvistaa Suomen itsenäisyyden 31.12.1917. Levottomat ajat jatkuvat. Yhteiskunnallinen järjestys järkkyy, on lakkoja ja muilutuksia. Tammikuun lopulla 1918 puhkeaa sisällissota, joka kestää toukokuun puoleen väliin. Maa on pahasti kahtia jakautunut valkoisten ja punaisten rintamaan. Nämä vaiheikkaat tapahtumat ovat vielä edessäpäin. Mitä nämä muutokset 35 tulevat merkitsemään Ainille ja hänen läheisilleen? Tänä elokuisena iltana Aini ja Hannes istuvat pöydän ääressä juomassa iltateetä. Tuvan ikkunasta Aini näkee kadulla astelevan liinaharjaisen hevosen, joka vetää rattaita perässään. Hevonen astelee verkkaisesti ja puukuorman päällä istuvan vanhan miehen pää nuokahtelee hevosen askelten tahdissa. Auringon säteet painuvat vastapäisen talon katonharjan 36 taakse ja heijastavat taivaalle oranssin kajon, joka ylempänä sekoittuu taivaan tummuvaan sineen. Aini katsoo Hannesta ja hymyilee, hänen on hyvä olla. Astrid Bergman SI Vaasa-Vasan ehdottama kirjoittaja Ellenin tarina Maamme on toipumassa raskaista talvi- ja jatkosodan vuosista. Isänmaan puolesta ovat sotarintamalla antaneet henkensä tuhannet ja taas tuhannet, ja pommitukset ovat myös kohdistuneet siviiliväestöön kylväen kuolemaa ja mittaamattomia aineellisia tuhoja. Paljon on jäänyt jäljelle invalideja, ja henkiset kärsimykset ovat tuhonneet monen mielenterveyden. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Joskus on hyvä myös katsoa taaksepäin.Eletään vuotta 1938. Ellen ja Johan on vihitty avioliittoon keskellä kauneinta kesää. Kaikki on hyvin heidän elämässään. Johan on saanut opintonsa suoritettua ja aloittaa syksyllä työnsä Pietarsaaren kaupunginvirastossa. Johanin täti on vuokrannut heille asunnon omakotitalonsa yläkerrasta, keittiön ja kaksi kamaria. Häiden jälkeen he ovat yhdessä kunnostaneet ja sisustaneet uutta kotiaan ja opetelleet perhe-elämää. Vuosi on vaihtunut, kevät tekee tuloaan. Jo huhtikuulla alkaa näkyä pälviä, päivät pitenevät silmissä ja taivas on huikaisevan sininen. Lehdissä kirjoitellaan yhä useammin hälyttäviä uutisia Saksan toimista ja Euroopan sekavasta tilanteesta. Nämä asiat tuntuvat kovin kaukaisilta ja nuorilla on mielessä vain toisensa. He valmistautuvat innolla uuden perheenjäsenen tuloon. Ellen on käynyt lääkärissä ja vauvan on laskettu syntyvän lokakuun lopulla. Heillä on koko kesä aikaa hankkia kaikkea tarvittavaa uutta tulokasta varten. Tehtävää on niin paljon. Kesään ehdittäessä ja syksyn kynnyksellä lehdet kirjoittavat yhä huolestuttavampia uutisia maailmalta. Elleniä alkaa yhä enemmän pelottaa syn- nytys vieraassa kaupungissa, ja yhdessä he päättävät, että Ellenin on turvallisinta matkustaa kotiin maalle Ellenin äidin Elnan hoiviin. Lapsi syntyy lokakuun lopulla. Terve tyttö. Ellen ikävöi Johania ja kirjeet kulkevat paikkakunnalta toiselle. Ikävä on kova. Johan ei ole vielä päässyt katsomaan lastaan, eikä Ellen voi lähteä matkaan pienen vauvan kanssa. Sitten tapahtuu se mitä kaikkein eniten on pelätty ja joka vyöryy päälle väistämättä. Marraskuun lopulla syttyy sota. Johan joutuu rintamalle muiden mukana. Ellen kutoo sukkia ja lämpimiä lapasia, lähettää ne paketissa Johanille, ja tietysti mukaan laitetaan leipää, voita, palvilihaa ja kaikkein tärkein, kirje. Johan lähettää rohkaisevia kirjeitä, rauhoittelee Elleniä ja lupaa, ettei ole uhkarohkea. Ellen on kutonut Johanille paksun kuvioidun villapaidan joululahjaksi. Johan on anonut lomaa jouluksi ja anomus on hyväksytty. Mutta sitten tulee kirje. Johan kertoo että kaikki lomat on peruutettu toistaiseksi. Niinpä paketti lähtee rintamalle. ”Hyvää joulua rakas”. Vuosi vaihtuu hyytävän kylmyyden vallitessa. Lämpimät vaatteet ovat nyt tarpeen. Onneksi Elnalla on lampaita ja näin villalankaa omasta takaa. Tammikuu vaihtuu helmikuuksi. He ovat kirjeessä sopineet pikkuiselle nimet, kastetilaisuus pitäisi saada järjestettyä helmikuun alussa. Johanille on myönnetty loma, ja Ellen puuhailee onnellisena askareissaan, vaikka usein yöt jäävät vähälle nukkumiselle, sillä tyttö on koliikkivauva ja itkeskelee vaivaansa. 37 Viikkoa ennen kastetilaisuutta saapuu virallinen kirje. Johan on haavoittunut ja hänet on viety lähimpään sotilassairaalaan. Kirjeessä mainitaan, että hänet yritetään siirtää Vaasaan jos hänen tilansa sen sallii. Ellenin maailma romahtaa. Suunnaton epätietoisuus ja pelko kalvaa mieltä. Ristiäiset pidetään sovitusti, ilman isää. Tyttö saa nimekseen Kerstin Mari Aurora. Päivät kuluvat, viikko vaihtuu, sitten tulee ilmoitus, että Johan on siirretty Vaasan sotilassairaalaan. Elnan kotona ei ole puhelinta niin kuin ei monessa muussakaan kylän talossa. Oksasen kaupassa on puhelin ja Ellen saa yhteyden Vaasan sairaalaan ja saa tietää osaston ja huoneen, johon Johan on siirretty. Ellenin toivo herää jälleen. Johan on elossa, Ellenin hartaat rukoukset on kuultu. Kiireellä hän hankkiutuu lähtemään Vaasaan. Hänellä on siellä kaukainen serkku, jonka osoitteen hän saa tädiltään ja toivoo saavansa kortteerin serkun luona. Eletään jo maaliskuun alkua ja pahimmat pakkaset ovat hellittäneet, mutta yhä talvi pitää maata kylmässä nyrkissään. Pikku Mari, joksi häntä on alettu kutsua, on jo viiden kuukauden ikäinen tomera tytön tyllerö. Marin kanssa ei voi matkustaa, joten mumma, joksi Elnaa nyt kutsutaan, hoitaa Marin. Matka on raskas, mutta Ellen löytää serkkunsa talon ja saa nukkua serkun keittiön lattialla kuhmuraisen patjan päällä. Joka päivä hän käy sairaalassa Johanin luona. He tekevät toiveikkaita suunnitelmia, kuinka elämänsä järjestävät, kun Johan pääsee sairaalasta. Maaliskuun puolivälissä tulee suuri vapauttava ilmoitus. Suomi ja Neuvostoliitto ovat solmineet rauhan. Sota on ohi. He juhlivat tietoa Johanin kanssa juomalla lasilliset vahvaa mustamarjamehua. Kuluu muutama päivä, sitten tapahtuu käänne. Johanille nousee kova kuume, hän heittelehtii tuskissaan ja hourii sekavia. Lääkärit tekevät kaikkensa, jotta kuume saataisiin laskemaan, mutta ponnistelut valuvat hiekkaan. Sirpale Johanin aivoissa ei ole koteloitunut, kuten aluksi oletettiin ja on 38 nyt levittänyt myrkkyjään verenkiertoon. Kolmen kuumeisen päivän jälkeen Johan nukkuu rauhallisesti pois. Taistelu on hävitty lopullisesti. Ellen seisoo sairaalan portailla ja puristaa rintaansa vasten ruskeaan käärepaperiin pakattua myttyä. Siinä ovat Johanin henkilökohtaiset vaatteet, ruudullinen flanellipaita ja Ellenin joululahjaksi kutoma villapusero, kirjekuoressa Johanin rannekello, sormus ja lompakko. Ellen täyttää ensi kuussa kaksikymmentäyksi vuotta ja hän on leski. Hänen suuri rakkautensa on temmattu pois, jäljelle jää vain tyhjyys. Ellenin sielu jäätyy ja kohmettaa kaikki tunteet, jäljellä on vain tyhjä kuori. Hautajaiset menevät ohi kuin sumussa. Johan haudataan muiden kaatuneiden kanssa sankarihautaan. Ellenin toinen veli Kaarlo palaa sodasta kotiin. Hän on Elleniä muutaman vuoden vanhempi ja hänelle mumma on luovuttanut päätilan omistusoikeuden. Vanhin veli ja sisar ovat perustaneet oman perheen ja muuttaneet aiemmin pois kotoa. Nuorin veli Pietari täyttää syksyllä kahdeksantoista. Hän on viidestä lapsesta mummalle kaikkein rakkain. Pietari on aina hyväntuulinen, elämään positiivisesti suhtautuva ja suunnaton apu talonpidossa. Ellen on kesän alussa hakenut Helsinkiin konttoriopistoon, ja elokuussa posti tuo viestin että hänet on hyväksytty oppilaaksi. Nyt alkaa kuumeinen kiire järjestää asuntoa ja työpaikkakin pitäisi saada. Ellenin hyvä ystävätär Leena on jo parin vuoden ajan ollut Helsingissä, ja hänen avullaan Ellen onnistuu saamaan alivuokralaishuoneen. Lehti-ilmoituksen perusteella hän pääsee konttoriharjoittelijaksi isoon koneita ja koneenosia valmistavaan tehtaaseen. Mumma lupaa hoitaa Maria, joka jo ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä on oppinut kävelemään. Tyttö on oikea tarmon pesä, aina liikkeessä ja halukas tutustumaan uusiin asioihin. Pietari tykkää Marista ja tunne on molemminpuolinen, joten mumma pääsee vähän helpommalla. Elämä isossa kaupungissa ei ole helppoa. Päivät kuluvat työssä tehtaan konttorissa ja illat ahkerassa opiskelussa. Kaikki asiat ovat Ellenille uusia, eikä hänellä ole muita tuttuja kuin Leena. Leena on mennyt kesällä kihloihin ja häät ovat pian odotettavissa, joten ymmärtää hyvin, ettei Leenalla ole aikaa Ellenille. Alivuokralaisasunto on pieni huone omakotitalon yläkerrassa. Kahdessa muussa huoneessa on myös alivuokralaiset, ja he kaikki jakavat yhteisen WC:n, jossa on vain pieni lavuaari peseytymistä varten, ja WC:n yhteiskäyttö on ongelmallista. Omaa rauhaa ei ole, sillä naapurin äänet kuuluvat ohuen seinän läpi esteettä. Minkäänlaista keittomahdollisuutta ei ole, mutta Ellen on ostanut pienen sähkölevyn, jonka avulla hän voi tarvittaessa keittää teetä tai valmistaa jotain pientä lämmintä syötävää. Onneksi muutaman korttelin päässä on yleinen sauna ja sen yhteydessä pieni pesutupa. Puhtauden suhteen Ellen on hyvin tarkka, hiukset pitää olla pestyt ja sievästi kammatut ja vaatteet puhtaat ja hyvin silitetyt. Hiljalleen talven selkä taittuu ja muuttolinnut saapuvat parvina, kevät tekee tuloaan. Ellen on suorittanut konttoriopiston tutkinnon kiitettävin arvosanoin. Kannustuksena esimerkillisestä opiskelusta on hänelle myönnetty pieni stipendi. Vähäinenkin rahasumma on tervetullut lisä ainaiseen niukkuuteen. Ellen lähettää mummalle rahaa Marin tarpeisiin, maksaa pienestä palkastaan vuokran ja vähäiset ruokamenonsa. Kaikista pienistä iloista pitää tinkiä. Euroopan eri osissa on sotakonflikteja. Lehdissä kirjoitetaan valtauksista ja menetyksistä. Suomessa sotilaita on kutsuttu koulutukseen ja ilmapiiri on jännittynyt. Ellen odottaa jo kärsimättömänä kesää ja viikon lomaa. Sitten kohtalo puuttuu taas peliin. Suomi ajautuu sotaan Neuvostoliiton kanssa. Yhteiskuntarauha järkkyy. Helsinkiä pommitetaan. Ikkunat pitää pimentää tummilla verhoilla. Yrityksillä on suuria vaikeuksia pyörittää toimintaansa, kun miehet on komennettu rintamalle. Ihmiset hamstraavat tavaroita ja ruokaa. Kaikesta alkaa olla pulaa. Ellen pääsee heinäkuussa lomalle. Junavuorot ovat sekaisin, mutta kulkevat kumminkin. On ihanaa päästä maalle. Täällä sota ei tunnu. Mari ujostelee Elleniä ensialkuun ja piiloutuu mumman hameen suojiin, mutta vähitellen äidin tuoma makeispussi ja kaunis puhvihihainen kesämekko saavat Marin unohtamaan ujoutensa ja hän kipuaa äidin syliin. Mari painaa päänsä varovasti äidin rintaa vasten. Äiti tuoksuu hyvältä ja on niin kaunis vaaleassa kesäleningissään, jossa on valkoinen pitsikaulus. Lomapäivät kuluvat kiitämällä. Ellen auttaa mummaa kaikessa mahdollisessa. Kaarlo on saanut komennuksen rintamalle ja mumma pelkää, että Pietarikin joutuu sotaan. Pietari on kutsuttu sotaväkeen asevelvollisuutta suorittamaan. Talonpitoon on vaikea saada apuvoimia, mutta kuin ihmeen kaupalla on selvitty. Ellenin loma päättyy ja raskain sydämin hän matkustaa työn ääreen Helsinkiin. Sota jatkuu ja elämä jatkuu. Pommikonelaivueet saapuvat idästä, sireenit ulvovat ja ihmiset kiirehtivät pommisuojaan. Siellä kyhjötetään kylki kyljessä, lapset ja aikuiset. Joku on kaapannut huovan suojakseen, toisella on pala leipää lapsia varten. Sitten kuuluu ”vaara ohi”-merkki ja väki purkautuu omille tahoilleen. Ulkona kaupungin yllä kajastaa tulipalojen punainen loimu. Hälytyssireenien ääni ujeltaa jossain kaukana. Palaneen puun haju leijuu ilmassa.Tällaista elämää on jatkunut koko talven ja kevään. Ellen on talven aikana suorittanut etäopiskeluna kirjanpitokurssin ja selviytynyt kurssista kiitettävin arvosanoin. Työssäkin on tapahtunut muutoksia. Tehtaan arvostettu pääkassanhoitaja on siirtynyt eläkkeelle ja apukassanhoitajana toiminut neiti Lankinen on siirretty hänen tilalleen. Ellen on valittu uudeksi apukassanhoitajaksi. Hänen työhönsä on oltu tyytyväisiä ja konttoripäällikkö on kiittänyt häntä tarkkuudesta ja tunnollisuudesta työteh39 tävissään. Uuden tehtävän myötä myös palkka on noussut.Tarkalla rahankäytöllä Ellen pystyy nyt siirtämään rahaa myös säästötilille. Mumma ja Mari asuvat maalla kahdestaan. Vilkkaalla Marilla tahtoo aika käydä pitkäksi, kun ei ole leikkikavereita. Hän ikävöi Pietaria ja kyselee jatkuvasti mummalta, koska Pietari tulee. Mumma kutoo sukkia, lähettää paketteja ja kirjeitä niin Kaarlolle rintamalle, Pietarille sotaväkeen kuin Ellenille Helsinkiin. Ellen ei jouluna päässyt käymään maalla, lahjat hän lähetti postipaketissa. Viimein tulee odotettu kesä. Ellen saa kahden viikon pituisen loman. Loman tarpeessa hän todellakin on. Opiskelu ja vaativa uusi työ, heikko ravinto ja unenpuute ovat vaatineet veronsa. Ellen on laihtunut ja silmien alla on tummat varjot. Maalla kaikki on ennallaan. Mumma hääräilee vakaaseen, rauhalliseen tapaansa. Mari on kasvanut, vauvamainen pyöreys on poissa ja tyttö on pelkkiä pitkiä sääriä ja hoikkia käsivarsia, syksyllä Mari täyttää kolme vuotta. Loma kuluu uskomattoman nopeasti ja on palattava työn ääreen. Taas eletään syksyä. Tuuli puhaltaa raivoisasti ja sataa lähes joka päivä. Pommitukset jatkuvat, mutta niihin on alkanut tottua ja joskus Ellen ei jaksa lähteä pommisuojaan. Hän käpertyy pienen huoneensa hetekalle, vetää peiton korvilleen ja kuulee pommien räjähtelyn ja rannikkovartioston tasaisen torjuntatulituksen. Sitten kaikki on tältä erää ohi. Ellen on taas aloittanut opiskelun, nyt hän opiskelee ruotsia ja saksaa. Tehdas toimittaa koneita ja koneenosia myös ulkomaille. Ellen joutuu työssään käsittelemään vieraskielisiä laskuja ja vieraita valuuttoja, on tärkeää ymmärtää muita kieliä. Työvoimasta on pulaa. Yhä useammat naiset ovat käyneet hitsauskurssin ja opetelleet juottamaan tinaa. Tehtaan työväki alkaa olla yhä naisvoittoisempaa. Sota vaatii raskaat uhrinsa, miehiä kaatuu tai rampautuu vakavasti. Leena on 40 avioitunut ja hänen miehensä on menettänyt taistelussa toisen jalkansa ja joutuu nyt totuttelemaan proteesin käyttöä. Leena sanoo, että hän on silti onnellinen. Mikon sota on ohi ja hän saa pitää rakkaimpansa. Talvi kuluu ja vuosi vaihtuu, mutta sota jatkuu yhä. Mumman pahin pelko on toteutunut, Pietari joutuu rintamalle. Suomi on jäänyt pahasti alakynteen. Sodan alun suuri uho on vaihtunut puolustussotaan ja kaikki tietävät, että mitään hyvää ei ole odotettavissa. Ellenin arki jatkuu päivien tasaisena virtana. Kaikesta on pulaa, ruoasta, vaatteista ja polttopuista. Joinakin päivinä asunto on niin kylmä, että sisälläkin täytyy pukea monta villapuseroa ja villasukkia päälletysten. Eilen saunassa kiuas oli niin kylmä, että löylyä ei voinut heittää ollenkaan, mutta onneksi vesi oli sentään lämmintä. Koittaa uusi kevät. Valkovuokot hehkuvat hohtavina mättäinä polun vieressä, puut ja pensaat pursuvat voimakasta vihreyttä, linnut visertävät. Kevät tuo aina uutta toivoa, mutta pommitukset jatkuvat ja kylvävät tuhoa ja kuolemaa. Sitten tehtaalle tuodaan järkyttävä viesti. Pääkassa, neiti Lankinen on saanut surmansa viimeöisessä pommituksessa. Kaikki ovat järkyttyneitä ja surun murtamia. Niin nuori ja elinvoimainen nainen, osaava ja tarkka työssään. Seuraavalla viikolla Ellen kutsutaan konttoripäällikön luokse. Hänelle tarjotaan pääkassan paikkaa. Konttoripäällikkö on varma, että Ellen selviytyy tehtävästä, ja tietysti vastuullisesta työstä maksetaan vastuun mukaan. Ellen päättää ottaa työn vastaan. Hänen täytyy uudessa tehtävässään opetella paljon uusia asioita, ja hän saa tukea ja neuvoja kokeneelta konttoripäälliköltä. Työ alkaa sujua, Ellen on huolellinen ja tarkka ja omaksuu nopeasti uudet haasteet. Kesälomalla Ellen matkustaa maalle. Hän on onnistunut saamaan mustanpörssin kauppiailta keksejä, sokeririnkilöitä ja paketin oikeaa kahvia. Mumma ja Ellen nauttivat pitkästä aikaa oikean kahvin ihanasta tuoksusta ja mausta, naapurin emäntäkin kutsutaan nautintoon mukaan. Mari ei kahvista välitä, mutta rinkelit ja keksit ovat hänen makuunsa ja hän mussuttaa herkkuja tuoreen maidon kanssa. Hetken tuntuu kuin sotaa ei olisikaan. Kesä kääntyy syksyyn, syksy muuttuu kylmäksi talveksi, vuosi vaihtuu. Sota jatkuu yhä. Ihmiset muuttuvat apaattisiksi ja työt hoidetaan rutiinin voimalla. Sota Euroopassa riehuu valtoimenaan. Saksan mahti alkaa heiketä ja ihmisten toivo hiipuu. Ellen on saanut kirjeen mummalta. Mari on vakavasti sairaana, kuume on korkea, tyttö ei pysty nielemään edes nestettä, huulet ovat rohtuneet ja halkeilleet ja mumma on koettanut antaa tytölle nestettä kostuttamalla hänen huuliaan märällä pyyhkeellä. Mumma pelkää Marin menehtyvän. Ellen pyytää saada muutaman päivän loman ja siihen suostutaan. Matka on hankala, junat myöhästelevät, linja-auto kulkee häkäpöntön voimalla ja saa Ellenin voimaan huonosti. Jälleen kerran Ellen rukoilee koko sielullaan. Kohtalo ei voi olla niin julma, Marissa Johan elää ja jos Mari nyt menehtyy, hänelle ei jää mitään, minkä vuoksi elää. Kun Ellen pääsee perille tilanne on kääntynyt parempaan. Mumman naapurissa on sijoitettuna Inkerin suomalaisia ja vanhalla mammalla on laukussaan ihmeellisiä suuria valkoisia tabletteja. Yhdessä mumman kanssa he ovat murskanneet puolet tabletista, liuottaneet lääkkeen veteen ja väkisin lusikoineet nestettä Marin rohtuneiden huulten läpi. Seuraavana aamuna Marin kuume on vähän laskenut, hän pystyy juomaan tilkan vettä ja hänelle annetaan toinen puolikas tabletista. Ihme tapahtuu, Mari alkaa toipua. Kuume laskee ja tyttö ilmoittaa, että hänellä on nälkä. Luoja on sittenkin armollinen. Ellen viipyy muutaman päivän, sitten pitää kiirehtiä työn ääreen. Parissa viikossa Mari toipuu taas entiselleen ja elämä jatkuu tavallisessa uomassaan. Talvi on voitettu, uusi kevät koittaa. Rintamalla on käyty ankaria taisteluja, suomalaiset ovat joutuneet perääntymään ja miestappiot ovat suuria. Sitten mummalta tulee kirje, Pietari on kaatunut ankarassa keskityksessä Kannaksella. Papin mustaa autoa pelätään kylällä, sen mukana saapuu aina kuoleman viesti, niin tälläkin kertaa. Ellen matkustaa kotiin. Tunnelma on lohduton. Mumma on painunut kumaraan ja kutistunut entisestään. Mitkään sanat, mikään lohtu ei lievitä mumman surua. Hänen uhrinsa isänmaalle on raastava. Mumman elämä kaikkiaan on ollut yhtä selviytymistaistelua. Hän jäi viisikymmentäkuusivuotiaana leskeksi viiden alaikäisen lapsen kanssa. Ankaralla työllä ja sitkeydellä hän sai lapset kasvatettua yhteiskuntaan, mutta maksoi siitä omalla terveydellään. Mumma kapinoi. Miksi juuri Pietari? Hautajaiset ovat koruttomat, niin kuin sodan aikana on tullut tavaksi. Mari yrittää lohduttaa mummaa ja saakin hetkeksi mumman huomion. Ellen on viipynyt kotona jo toista viikkoa. Kesä on lämmin ja aurinkoinen, mutta raskas suru riippuu tuvassa, pihapuissa, kaikkialla. Loma ei tunnu lomalta, onko tässä mitään kohtuutta? Vielä muutama päivä ja Ellenin pitää palata kaupunkiin. Mumma ja Mari saattavat häntä tien päähän ja jäävät vilkuttamaan. Hän tuntee itsensä karkuriksi. Elämä jatkuu, ihme tapahtuu. Jo muutaman viikon ajan on rauhasta neuvoteltu, mutta ehdot ovat olleet kohtuuttomat ja taistelut ovat jatkuneet. Kesä kääntyy syksyyn, puut hehkuvat upeaa ruskaa. Sitten radiossa kerrotaan, että Suomi ja Neuvostoliitto ovat solmineet rauhansopimuksen, taistelut lopetetaan. Sota on ohi. Rauhan ehdot ovat kohtuuttoman kovat, mutta väki uskoo, että ehdoista selvitään. Suunnaton toimeliaisuus valtaa ihmiset. Jokainen kynnelle kykenevä haluaa kantaa kortensa kekoon. Tehtaalla työt jatkuvat kuumeisella tahdilla. Ellen saa kiitosta työstään ja hänen palkkaansa korotetaan. Hän on saanut kursseilta ja 41 työpaikaltaan uusia ystäviä. Seuraelämä alkaa viritä, elokuvateatterit avaavat ovensa, juhlia järjestetään, mieliala keventyy. Mumma ja Mari elelevät maalla ja Kaarlo on heidän tukenaan palattuaan terveenä sodasta. Sota on jättänyt merkkinsä myös Kaarloon. Usein yöllä hän näkee painajaisia ja herää hiestä märkänä sängyssään, sodan kauhut eivät hetkessä katoa. Vuodet kuluvat täydessä työntouhussa. Ellen on hankkinut itselleen uuden asunnon. Hän asuu vuokralla Käpylässä, vanhan puutalon päätyhuoneistossa, jossa on ruhtinaallisesti tilaa. Kuisti, keittiö, tilava sali ja kaksi kamaria. Hänellä on käytössään myös osa puutarhasta, jossa on marjapensaita, pari omenapuuta ja pihan perällä asukkaiden yhteinen saunarakennus. Voiko ihminen enää muuta toivoa? Ellenillä on hyväpalkkainen työ, mukavat työtoverit ja hyvien ystävien tiivis piiri. 42 Syksyllä Mari täyttää seitsemän vuotta ja aloittaa kansakoulun. Ellen on sopinut mumman kanssa, että Mari ja mumma muuttavat syksyllä Helsinkiin. Kaarlo on kesällä mennyt kihloihin ja häät pidetään elokuussa. Mummaa ei enää tarvita navetassa, kun Kaarlon nuorikko ottaa talon emännyyden harteilleen. Kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Ellen on nyt kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Nainen kukkeimmillaan. Hän on hankkinut itselleen sieviä vaatteita ja käynyt muutaman kerran jo ystävien kanssa juhlissa. Elämä jatkuu sittenkin.Arvoituksesksi jää, mitä se tulevien vuosien aikana tuo tullessaan, mutta Ellen on luottavainen. Astrid Bergman SI Vaasa-Vasan ehdottama kirjoittaja Ajat muuttuvat Haastattelin 1960-luvun alussa satakuntalaisia vanhoja ihmisiä, 1880- ja 1890-luvulla syntyneitä. Kun tarkoitukseni oli kerätä murteita ja paikannimiä, haastateltaviksi valikoituivat palkollisina ja piikoina toimineet naiset. Tapasin omissa mökeissään asuvia vetreitä tervaskantoja, pääosin elämänmyönteisiä ihmisiä, jotka olivat tyytyväisiä nykyiseen elämäänsä. Eräskin yhdeksänkymmentäkaksivuotias oli kutomassa mattoa ja naurahtaen näytti esiliinansa taskussa olevaa pullanpalaa. Hän kertoi, että nuorena hän unelmoi siitä, että edes kerran saisi nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja syödä pullaa niin paljon kuin haluttaa. Nyt vain ei unta riitä kuin aamuyöhön eikä pullakaan oikein maistu. Naiset kertoivat mieluusti elämästään, niitä tarinoita, joita suku ja omaiset eivät enää jaksaneet kuunnella. Opiskelijalle paljastui uskomattomia tarinoita. Samainen matonkutojakin kertoi kansalaissodassa jääneensä leskeksi – kuudes lapsi mahassaan. Juuri rakennettu pieni mökki oli, mutta kivisellä mäellä ei ollut edes perunamaata. Kun hän sadonkorjuuaikana pyrki taloihin töihin, vaikkapa perunapalkalla saadakseen lapsilleen ruokaa talveksi, isännät tuumasivat, että parempi, jos punikin pennut kuolevat nälkään, niin niistäkin päästään. Eivät kuolleet, sillä emännät toivat kehrättävää ja kudottavaa, ja aina silloin tällöin oli yöllä ilmestynyt vastaleivottu leipä ylärappuselle. Toinen valoisa mummu, kahdeksankymmenkaksivuotias, huuteli liiterin ovelta saha kädessä: ”Ei saa tulla, ei saa tulla, ennen kuin käyn laittamassa hampaat suuhuni!” Sitten jo juttua piisasi. Myös hän kertoi järkyttäviä asioita. Oma pirtti oli saatu, ”vaikka kolminurkkainen”, ja heti lattian valmistuttua siihen myös muutettiin. Kolmatta lasta saadessaan hän oli yksin, mies metsätöissä toisella paikkakunnalla. Lapsi syntyi aamuyöstä, peiton alla, ja vanhemmat lapset tuvan toiselta puolelta kyselivät, mikä siellä inisee. Hän vastasi, että rotat lattian alla vikisevät. Hän oli kyllä varannut keritsimet sängyn viereen, mutta ei uskaltanut pimeässä katkaista napanuoraa, kun verta tuntui muutenkin olevan niin paljon. Hän pelkäsi jo lapsen ja omankin henken-sä puolesta – kuka hoitaisi vanhemmat lapset. Onneksi naapurin vanhaemäntä, joka tiesi hänen olevan viimeisillään, oli ihmetellyt, kun ei aamulla alkanut nousta piipusta savua ja tuli katsomaan. Hän sitten valoa saatuaan leikkasi napanuoran ja veden lämmettyä pesi lapsen. Mutta äidin oli kiirehdittävä lypsämään lehmä, joka onneksi oli naapurin navetassa – omaa ei vielä ollut – eikä kuuden kilometrin päässä yhteislaitumella kuten kesäisin. Silloin piti se kaksitoista kilometriä kävellä aamuin illoin, usein lapsi sylissä ja paluumatkalla maitoämpäriä kantaen. Yöllä syntyneestä kasvoi komea poika, joka myöhemmin talvisodassa sai keuhkotaudin ja yksikeuhkoisena jatkoi peltojen raivaamista. Matonkutojamummun lapsista kolme poikaa jäi sotatantereelle. Piian elämä ei ollut helppoa Piian elämä ei 1800-luvun lopulla eikä seuraavina vuosikymmeninä ollut helppoa kaupungissakaan. Vuosipalkkaan kuului yhdet kengät, ja kun Raumalla kanaali tul43 vi tai oli pitkä loska-aika, kenkäpari vettyi ja hajosi. Paljain jaloin tai joissain ronttosissa kuljettiin niin pitkään kuin suinkin. Kerran vuodessa saatava rahapalkka meni melkein toisen kenkäparin teettämiseen. Vaatevaraston pienuutta pahempana ongelmana entiset palkolliset pitivät päällekäyviä isäntiä, niin maalla kuin kaupungissa. Isännät pitivät miehuuden merkkinä joka piian kokeilemista, syntyvistä lapsista he viis välittivät. Avioton lapsi oli kuitenkin herännäisseudulla suuri häpeä, ja syyllisenä pidettiin aina naista. Jos lapsi jäi henkiin, se yleensä vietiin isovanhemmille hoidettavaksi. Hyvä isäntä lupasi ehkä mökinpaikan jollekin rengilleen, jos tämä samalla ”korjaisi” hankalan piian pois silmistä. Tällaisia tapauksia on paljon kuvattu kirjallisuudessa. Haastateltavista useampi vihjaisi vähin äänin jotain sen kaltaista kuin ”tuo vanhin poika ei ole miehen” tai ehkä jo naurahtaen ”mistä sitä joka piikalikalle aviomiestä”. Myös miesten alkoholiongelmista kerrottiin vain ohimennen. 1960-luvulla ei ollut varaa viettää iloista opiskelijaelämää Kuusikymmentäluvulla Jyväskylän yliopisto oli maamme pohjoisin korkeakoulu. Siellä opiskelevat olivat pääosin kotoisin köyhiltä seuduilta, Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta. Lähes kaikki opiskelivat velaksi – oli juuri kehitelty valtiontakuinen opintolaina. Sillä tuli juuri ja juuri talven toimeen, iloista opiskelijaelämää ei vietetty. Ensimmäisen syksyn asuimme luokkatoverini kanssa pihamökissä, joka oli niin kylmä, että vesi ämpärissä oli aamulla riitteessä. Kumpi tarkenisi nousta virittämään hellaan tulta… Useimmat asuivat alivuokralaishuoneissa, joissa jääkaappina toimi tuuletusikkunan välikkö. Menin kerran käymään kurssi- kaverini luokse jotain luentomuistiinpanoja hakemaan. Siinä jutellessamme hän totesi, että mielellään tarjoaisi minulle jotain, vaikka teetä, mutta hänellä ei ole mitään. Itkuun puhjeten hän näytti pöydällä olevaa 44 kirjettä ja alkoi kertoa. Hän oli saanut tädiltään lainaa opiskelua varten, mutta rahat olivat loppuneet jo huhtikuun lopussa. Viimeisillä rahoilla hän oli maksanut toukokuun vuokran ja ostanut matkalipun kotiin, mutta ruokarahaa ei jäänyt. Vielä olisi parin viikon päästä viimeinen tentti, jonka jälkeen hän olisi valmis humanististen tieteiden kandidaatti. Kesätyöpaikka oli sovittu. Hän oli kirjoittanut kotiin ja pyytänyt vähän rahaa, jonka maksaisi takaisin kesätyön palkasta. Mutta kotoa oli tullut vain kirjelappu: ”Kun sinne yliopistoon niin hinguit niin hoida itsesi”. Viimeiset kauraryynit ja teelehdet olivat loppuneet pari päivää sitten, hän oli vain juonut kuumaa vettä. Minun asiani olivat vähän paremmin: äiti lähetti maalta perunoita ja joskus leipä- ja voipaketinkin, ja mieheni oli pahasta työttömyydestä huolimatta saanut töitä. Siitä paikasta lähdimme meille syömään. Kun tyttö ei millään olisi halunnut jäädä kiitollisuudenvelkaan, sovimme, että hän pikkupoikani hoitoa vastaan syö meillä kerran päivässä ja saa jonkun ryyni- ja teepaketin mukaansakin. Minäkin pääsin välillä lukusaliin. 2000-luvulla monet asiat ovat toisin Opiskelijat eivät enää asu yhtä huonosti. He saavat pientä opintorahaa, ja vanhemmat pystyvät ehkä hiukan auttamaan. Monet joutuvat silti tilapäistöihin, sillä opiskelijoidenkin mukavuusvaatimukset ovat lisääntyneet. Piikojen ammattikuntaa ei enää ole. Mutta pienipalkkaiset myyjät, siivoojat ja pätkätyöläiset joutuvat elämään kädestä suuhun voimatta paljonkaan suunnitella tulevaisuuttaan. Kuusikymmenluvun opiskelija jaksoi kitkuttaa muutaman vuoden, sillä hän tiesi heti valmistumisen jälkeen saavansa työtä ja rahaa. Kuinka suurelta opettajan kuukausipalkka silloin vaikuttikaan! Nykynainen ei joudu kärsimään nälkää, hänellä on useita vaatekertoja, lämmin asunto ja monia mukavuuksia. Mutta jos hän on huonosti koulutettu ja sekatyöläinen tai tilapäistöissä, hänellä ei juuri ole toivoa paremmasta. Hän saa ehkä työttömyyskorvausta tai voi hakea toimeentulotukea, mutta niiden varaan ei voi rakentaa. Moni hyvin palkattuakin työtä tekevä joutuu työskentelemään yli voimiensa. Hän masentuu, ei jaksa yrittää enää. Päihteet vain pahentavat tilannetta. Onko raivaajamummojen sitkeys kadotettu Nykynaisen ei tarvitse pelätä miehiä välttääkseen aviottomia lapsia. Silti hän on suojaton. Pedofiilit vaanivat internetissä teini-ikäisiä, moni kärsii perheväkivallasta, kenties menettää henkensä mustasukkaisuusmurhassa. Jos lapsia on, niistä ja kodinhoidosta vastaa useimmiten nainen. Eron tullessa lapset jäävät äidille. Yksinhuoltajan arki saattaa olla raahautumista päivästä toiseen. Viereisestä talosta lähtee äiti aamuvarhaisella yhtä lasta työntäen ja toista pulkassa vetäen kohti tarhaa ja työpaikkaa. Illansuussa sama reitti takaisin, ruokakauppaan ja kotitöihin. Lapset on helpointa sijoittaa television ääreen. Uutta on, että teini-ikäiset varta vasten hankkiutuvat raskaaksi siksi, että yhteiskunta vastaa heidän ja lapsen elinkustannuksista ainakin kolme vuotta. Tai että pitkien nuoruusvuosien jälkeen hankitut lapset osoittautuvat niin vaivalloisiksi, että äiti palaa takaisin ”bailausvuosiin” ja jättää lapsensa jollekin, useimmiten lasten isovanhemmille. Samoin jätettiin vahinkolapset sata vuotta sitten. Vanhoissa naisissako voi- mavaramme? Onko mikään muuttunut? Sirkka Helenius FK, äidinkielen lehtori, eläkkeellä SI Riihimäki 45 46 NAINEN POLITIIKASSA 47 Vuonna 1919 Vaasan kaupunginvaltuustoon valittu kassanhoitaja Hulda Hoijar. 48 Kannustuksia naisten äänioikeuskokoukseen Helsingissä 7.11.1904 Netti saattaa joskus iloisesti yllättää. Etsiessäni aivan muuta asiaa, eteeni nouseekin yksitoistasivuinen kooste eri paikkakuntien naisten ja muutaman miehenkin allekirjoittamia vetoomuksia yleisen äänioikeuden saamiseksi Suomen naisille (http://www.histdoc.net/varia/ uniooni4.html). Äänioikeuskokous pidettiin 7.11.1904 Helsingissä Ylioppilastalolla. Kokouksen pöytäkirjan pitäjät ovat listanneet lähetetyt adressit ja sähkösanomat lähetyspaikkakuntien ruotsinkielisen nimen mukaan. Ne olivat joko suomeksi, ruotsiksi tai molemmilla kielillä. Allekirjoittajina on isompi tai pienempi joukko paikkakunnan naisia – monet vielä nytkin historiasta tunnettuja nimiä. Kaksikielisillä alueilla sekä suomen- että ruotsinkieliset esittivät vetoomuksensa usein yhdessä. Monet ammattinimikkeet ja vetoomusten ilmaukset kertovat myös vuosien kulumisesta ja kielen kehityksestä kuten jokainen voi itse havaita oheisista näytteistä. Waasasta tulee kannanotto, joka kiteyttää muidenkin sanomien sisällön. ”Suomen naisten yleiselle äänioikeuskokoukselle Helsingissä. Saatuamme tiedon siitä kokouksesta, minkä Unioni on ilmoittanut pidettäväksi marraskuun 7 p:nä naisen äänioikeusasian käsittelemistä varten, pyydämme me, allekirjoittaneet, saada yhtyä siihen mielenosoitukseen, johon naiset kautta koko maan valmistautuvat hankkiakseen Suomen naisille samat yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet kuin miehillä. Kasvaneena saman kodin piiris- sä veljensä rinnalla, oppii nuori tyttö jo varhain tuntemaan yhteiskuntalaitoksemme historialliset ja oikeudelliset perusteet, hän oppii tuntemaan maansa ja kansansa ja hänessä herää harras halu tehdä jotakin armaan Suomi-äidin hyväksi. Sallittakoon naisen, kuten hänen veljensä, astua vaaliuurnalle täysin tajuten että hänen veljensä kanssa on vastattava Suomen tulevaisuudesta, ja hän on vakaasti kehittyvä vastaista tehtäväänsä varten. Vapaus kasvattaa itsetietoisen kansan, vastuunalaisuus luonteen karaisee. Saakoon nainen valtiollisen äänioikeuden ja maassamme taistellaan kaksin verroin suuremmalla työvoimalla jalojen aatteiden puolesta.” Moni Ristiinan naisista pyytää saada kokoukselle tulkita suuren myötätuntonsa niistä valmistavista toimenpiteistä, jotka jo ilmoittavat uuden aamun sarastusta uusilla toiveilla siitä, että naisen kauan kestäneet kapalokahleet kerrankin höllitettäisiin ja hänkin itsenäisenä, ajattelevana ihmisenä silloin saisi ottaa osaa ja ratkaista niissä asioissa, jotka ovat hänelle yhtä kalliit, kuin jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Sippolan naiset esittävät vaatimuksensa terävästi. ”Jokaisen Suomen valistuneen naisen tulee asettaa tämä kysymys vaatimuksena eikä enää pyyntönä. Hänen velvollisuutensa on niin naineena kuin naimattomana olla osallisena poliittisesti järjestetyn kristityn, siveellisen yhteiskunnan luomisessa ja tähän tarvitaan yleistä äänioikeutta. ” Sortavalan naiset yhtyvät Suomen naisten kanssa yhteiseen anomukseen, 49 jossa pyydetään ”valtiollista äänioikeutta naiselle, sekä naineelle että naimattomalle, samoilla perusteilla kuin miehelle, päämääränä yleinen äänioikeus jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle varallisuuteen katsomatta”. Oulussa asetettu toimikunta lähettää sähkeen: ”Naisten valtiollista äänioikeutta kannattavat yleisesti Oulun kaupungin ja maaseudun suomen- ja ruotsinkieliset naiset. Toivoen menestystä tärkeälle asiallemme seuraamme jännityksellä toimenpiteiden kehitystä.” Hämeenlinnasta tuleva kannustus on lyhyt. ”Yleinen yhtäläinen välitön vaali- ja äänestysoikeus 21 vuotta täyttäneelle Suomen kansalaiselle sukupuoleen katsomatta.” Samoin Wiipurista tulee lyhyt viesti: ”Toverit! Vaatimuksemme olkoon: Yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus kaikille.” Sortovuodet heijastuvat joidenkin viestien takana. Esimerkiksi ”Joukko naisia Jalasjärvellä” lähettää kannustuksen Suomen Naisemansipatsioni Unioonin kokoukselle: ”Me naiset kokoontuneina ilmoitamme yhtyvämme vaatimukseen, että valtiollinen äänioikeus annetaan naisille samoilla ehdoilla kuin miehillekin. Mutta koska äänioikeudella ei ole mitään merkitystä niinkauan kuin kansan edustajain päätökset syrjäytetään ja kansalaisten oikeuksia loukataan, niin vaadimme me että Suomen perustuslait jälleen saatetaan täyteen voimaansa ja että meidän ilman laillista tutkintoa ja tuomiota maanpakoon karkoitetut kansalaisemme kutsutaan takaisin sekä kaikille niille, jotka jollain tavoin ovat joutuneet kärsimään laitonta rangaistusta annetaan takaisin heidän ennen nauttimat etunsa. Samansisältöisen viestin Seinäjoelta ruotsinkielellä lähettävät ”Vi medborgarinnor i Seinäjoki….” Kannattajat ja allekirjoittajat Sähkeitten allekirjoittajat edustavat koko yhteiskuntaa, mikä näkyy monien titteleissä. Ajan tavan mukaan moni nainen 50 esiintyy miehensä aseman perusteella, mutta useilla on myös oma ammatti. Joukossa on siis sekaisin muun muassa fru, fröken, enkefru, lehtorin rouva, lektorska, lärarinna, opettajatar, bokbinderska, klädningsmodist, föreståndarinna för väfskolan, kontorist, kapteenin leski, merimiehen leski, ruununvoudin rouva, arbeterska, tjänarinna, rahatoimikamreeri, ylioppilas, student, innehafvarinna af bageriaffär, sömmerska, fiskaredotter, enkekonsulinna, farmaceut, baderska, drätselkamrerare, tändsticksfabriksföreståndarinna, kelloseppä, kollegafru. Kannattajien joukossa oli vaimojensa ohella myös joitakin miehiä kuten Pietarsaaressa useita lääkäreitä, apteekkari, urkuri, tehtaan työmiehiä, kultaseppä ja pankkivirkailijoita. Allekirjoittajien joukossa on useita historiaan nimensä jättäneitä naisia. Mainittakoon Porvoon listalla Fru Hanna Frosterus-Segerstråle, artist (1867 – 1946), joka on maalannut lähes seitsemänkymmentä alttaritaulua sekä Mathilda Wrede, fröken (1864 – 1928), Vaasan maaherran tytär ja sittemmin vankien ystävänä tunnettu. Tammisaaren listalla on Emma Irene Åström, seminarielektor (1847 – 1934) . Hän suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1873 ja valmistui Helsingin yliopistosta ensimmäisenä naisena filosofian maiste- riksi vuonna 1882. Tapauksen kunniaksi itse Z. Topelius kirjoitti runon. Hän toimi Tammisaaren seminaarin opettajana. Lucina Hagman (1853 – 1946) Helsingistä valittiin ensimmäisten naisten joukossa eduskuntaan 1907. Hän oli opettaja ja koulunjohtaja kannattaen yhteiskouluja, jotta tytöt saisivat samanarvoisen koulutuksen kuin pojat. Hän oli myös järjestöaktiivi ja oli muun muassa Naisasialiitto Unionin ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja. Hänet mainitaan myös Martta-järjestön perustajana 1899. Lucina Hagman oli ensimmäinen nainen, joka Suomessa sai professorin arvonimen vuonna 1928. Tukholmasta tulleen kannustuksen allekirjoittajia on muun muassa Dagmar Neovius (1867 – 1939). Hän oli ruotsalaisen kansanpuolueen ensimmäinen naiskansanedustaja vuosina 1907 – 1911 ja 1914 – 1917. Jo ensimmäisen sortokauden aikana hän organisoi passiivista vastarintaa, ja hänet tunnetaan myös yhtenä Martta-järjestön perustajana ja pitkäaikaisena toimijana (1899 – 1937). Hovioikeudenneuvoksetar Alma Skog Vaasasta oli tarmokas sosiaalisen toiminnan ja vapauden edistäjä sekä Pohjoismaisen naiskomitean jäsen. Asuessaan vastapäätä Venäjän kuvernöörin asuntoa hän ripusti ikkunaverhoksi Suomen lipuksi ehdotetun vaakunalipun. Lopuksi kerrotaan, että mieliala kokouksessa Helsingissä on ollut erittäin innostunut. Puhujat palkittiin vilkkailla suosionosoituksilla ja adressit ja sähkösanomat vastaanotettiin lämpimällä myötätuntoisuudella. Kunnioituksella ja kiitollisuudella muistamme kaikkia niitä naisia, jotka yhteisrintamana ajoivat yleistä äänioikeutta, josta me Suomen naiset olemme saaneet nauttia yli sata vuotta, mutta joka puuttuu vieläkin suurelta osalta maailman naisia. Aino Perälä-Suominen Apteekkari SI Vaasa-Vasa 51 Pakko oli herrojen tehdä tilaa naisille Naisten pitkä tie valtuustosaleihin ”Herrar Stadsfullmäktiga sammanträda fredagen den 20 december 1918, kl 6 e.m. . . .” Vaasan kaupunginvaltuuston herrat – suomeksi puhuttiin vielä pitkään valtuusmiehistä – kuulutettiin näin kokoukseensa Vasabladetissa 4. joulukuuta 1918, kun naiset eivät vielä olleet saaneet kunnallista ääni- ja vaalikelpoisuutta.Vasta vuoden 1930 avioliittolaki poisti Suomesta miehen edusmiehisyyden lopullisesti säätä52 mällä aviopuolisot tasaveroisiksi. Sitä ennen nähtiin sellainenkin kummallisuus, että eduskunnassa oli valtion kohtaloista päättämässä naimisissa olevia naisia, jotka eivät olleet täysivaltaisia. Kunnallisvaaleissa 1918 pääsivät naiset ensimmäisen kerran Suomessa ehdokkaiksi ja äänestämään valtuuston jäsenistä. Valtuustoista tosin tuolloin vaihtui vain kolmannes: esimerkiksi Vaasassa kaksitoista valtuutettua. Vuoden 1919 alussa kaupunginvaltuustoon tuli kolme naista: opettajatar Hanna Blomqvist, kassanhoitaja Hulda Hoijar ja rouva Hilja Vestberg. Seuraavana vuonna Vaasan kaupunginvaltuustoon tuli vielä neljäs nainen: rouva Anni Suometsä. Kaikkiaan valtuustossa oli tuolloin kolmekymmentäkuusi paikkaa. Suomen kunnallishallinto järjestettiin uudelleen maalla vuonna 1865 ja kaupungeissa vuonna 1873 keisarillisilla asetuksilla. Maaseudulla päätösvalta kunnan asioissa tuli kuntakokoukselle, jonka muodostivat äänivaltaiset kunnan asukkaat. Osa toimivallasta voitiin siirtää valtuustolle, joita tosin perustettiin vain muutamaan kuntaan. Kaupungeissa päätösvaltaa käyttivät raastuvankokous ja kaupunginvaltuusto; toimeenpanovalta oli maistraatilla. Toimeenpanovaltaa voitiin siirtää lautakunnille ja viranhaltijoille. Valtuuston perustaminen oli aluksi pakollista Suomessa – niin kuin Ruotsissakin – vain kaupungeissa, joissa oli yli 3 000 asukasta. Suomessa kunnallishallintoa on uudistettu usein Ruotsin mallin mukaan. Äänioikeus oli kaksikymmentäviisi vuotta täyttäneillä veroa maksavilla miehillä. Se voitiin antaa myös täysivaltaisille veroa maksaville naimattomille naisille ja naisleskille, koska kunnallinen äänioikeus oli taloudellinen, veroista lähtevä oikeus. Kullakin äänestäjällä oli ääniä hänen maksamiensa verojen suhteessa, kuitenkin enintään kaksikymmentäviisi. Vuonna 1900 hyväksyttiin uudistus, joka rajasi äänimäärän korkeintaan kymmenesosaan annettavista äänistä. Naimattomat naiset saivat vuonna 1864 oikeuden vastata omista asioistaan kaksikymmentäviisi vuotta täytettyään. Äänioikeutta ei kuitenkaan ollut miehensä alaisena olevalla aviovaimolla. Nainen menetti täysivaltaisuutensa mennessään naimisiin. Kunnan jäsenyyttä ja äänioi- keutta ei liioin ollut muun muassa pestatulla palkollisella tai henkilöllä, jonka tulot olivat niin pienet, ettei niistä peritty kunnallisveroa. Vaasassa ensimmäiset kaupunginvaltuuston vaalit järjestettiin 28. päivänä joulukuuta 1874. Vaaleilla valittiin kolmekymmentä kaupunginvaltuutettua siten, että vaalilippuun kukin kirjoitti koko valtuuston kokoonpanon eli kolmekymmentä nimeä. Ehdokkailla spekulointi alkoi lehdissä kymmenisen päivää ennen vaaleja. Vaalipäivänä äänestämässä kävi kuusikymmentäseitsemän eli kymmenisen prosenttia kaikkiaan kuudestasadastaviidestäkymmenestä äänioikeutetusta. Asukkaita kaupungissa oli nelisen tuhatta. Suurimmalla äänimäärällä (771) valtuustoon valittiin kauppias Carl Johan Hartman. Virkamiesten vaalimenestys oli hyvä – ehkä lehtikirjoittelun ansiosta, mutta myös siksi, että kaupungin porvarit halusivat myös vastuun jakamiseksi ”kaikki mukaan”. He saivat kaksitoista paikkaa – yhtä monta kuin porvaristo, käsityöläiset kuusi, työväestö ei yhtään. Vaalikelpoisuus sen sijaan oli poliittinen asia, eikä naisilla ollut oikeutta asettua ehdokkaaksi kunnan- tai kaupun- ginvaltuustoon. Yleistä ja yhtäläistä kunnallista vaalikelpoisuutta ja äänioikeutta naiset saivat odottaa vuoteen 1917. Nainen sai kyllä istua koulun johtokunnassa tai vaivaishoitolautakunnassa. Näihin elimiin voitiin valita hyvämaineisia rouvashenkilöitä aviomiehen suostumuksella. Äänioikeuden saattoi myös menettää erilaisista syistä. Rajoitukset kuitenkin poistuivat yksitellen, viimeisenä vaalirikos vuonna 1995. Kunnallisen äänioikeuden menettämisperusteina säilyivät verojen maksamattomuus ja köyhäinhoidon apu vuoteen 1948 asti. Suomalaiset naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa sekä oikeuden äänestää että oikeuden asettua ehdokkaaksi valtiollisissa vaaleissa: naisille tuli oikeus toimia kansanedustajana riittävän äänimäärän saatuaan. Uudessa Seelannissa naiset olivat saaneet äänioikeuden vuonna 1893. Australiassa valkoiset naiset saivat vuonna Hanna Blomqvist 53 1902 sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Suomessa uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki vahvistettiin 20. päivänä heinäkuuta 1906. Vaalit pidettiin 15. – 16. maaliskuuta 1907. Suomen ensimmäiseen edus- kuntaan valittiin kansanedustajaksi yhdeksäntoista naista. Seuraavissa vaaleissa naisten määrä eduskunnassa pysyi pitkään tätäkin pienempänä. Vähiten naisia valittiin vuonna 1930, jolloin eduskuntaan tuli vain yksitoista naista. Vasta vuoden 1966 vaaleissa eduskuntaan tuli yli kolmekymmentä naista. Ennätyksellisen paikkamäärän naiset saavuttivat vuoden 1991 vaaleissa: eduskuntaan valittiin seitsemänkymmentäseitsemän naista. Näissä vaaleissa myös ehdokkaina oli naisia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nykyisessä eduskunnassa naisia on kahdeksankymmentäkuusi ja ministereistä puolet on naisia. Ensimmäinen naisministeri Suomessa oli Miina Sillanpää, joka valittiin sosiaaliministeriksi vuonna 1926. Naisjärjestöt olivat äänioikeusasiassa hyvin aktiivisia. Suomen Naisyhdistyksessä vaatimuksia äänioikeudesta viriteltiin jo ensimmäisenä toimintavuonna 1884. Naisasialiitto Unionin tavoite oli jo yhdistystä perustettaessa vuonna 1892 saada naisille yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Yleistä, yhtäläistä ja välitöntä äänija vaalioikeutta sekä miehille että naisille vaati ensimmäisenä Suomen Työväenpuolue perustavassa kokouksessaan Turussa vuonna 1899. Porvarillisista puolueista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sisällytti ohjelmaansa ensimmäisenä Suomalainen puolue vuonna 1904. Suhtautumista naisten oikeuksiin kuvaa senaattori August Ramsayn vastaus senaattori Leo Mechelinin ehdotukseen naisten vaalikelpoisuudesta valtiopäivillä vuonna 1897. Ramsayn mukaan naisten vaalikelpoisuus olisi merkinnyt koko yhteiskunnan tuhoa. Eduskuntauudistusta 54 Hilda Vestberg valmistelleessa senaatin komiteassa naisten äänioikeus hyväksyttiin lähes keskusteluitta vuonna 1905, mutta naisten vaalikelpoisuudesta jouduttiin äänestämään lähinnä ruotsalaisten vastustaessa sitä. Komitean puheenjohtaja professori Robert Hermanson vastusti molempia ja jätti ainoana komiteamietintöön vastalauseensa naisten äänioikeudesta. Kirjassaan Suomen naisen tie (2006 s. 65) Kaari Utrio toteaa ”ettei naisten oikeuksissa ole koskaan kysymys pelkistä poliittisista tai taloudellisista sei- koista. Niiden yhteydessä käsitellään syviä ja tiedostamattomia pelkoja, joilla hyvin harvoin on mitään tekemistä kulloisenkin asian kanssa.” Kunnallisvaalit olivat säätyvaltiopäivien aikaan olleet valtiollisia vaaleja demokraattisemmat, mutta vuoden 1906 uudistuksen jälkeen tilanne muuttui päinvastaiseksi. Paikallishallinnosta tuli Suomessa Euroopan epädemokraattisin. On esitetty arvelu, että kunnallisen demokratian puutteellisuus vaikutti osaltaan vuoden 1918 tapahtumiin. Varsinkin syksyllä 1917 harvainvaltaisten valtuustojen ja järjestäytyneen työväestön välit kiristyivät monilla paikkakunnilla hyvin jyrkiksi. Eduskunta hyväksyi jo vuonna 1908 esityksen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta kunnallisvaaleissa. Senaatti kuitenkin viivytteli asian kanssa vuoteen 1914 ja totesi lopulta lausunnossaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ”epäoikeudenmukaiseksi”. Keisari jätti lain vahvistamatta. Eduskunta hyväksyi heinäkuussa 1917 yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallislait. Äänioikeusikärajaksi tuli kaksikymmentä vuotta. Venäjän väliaikainen hallitus ei vahvistanut näitäkään lakeja, vaan hajotti eduskunnan. Uusi eduskunta hyväksyi kunnallislait välittömästi julistauduttuaan 15. päivänä marraskuuta 1917 maan korkeimman vallan haltijaksi. Ensimmäiset uuden kunnallislain mukaiset vaalit voitiin sodan takia järjestää vasta joulukuussa 1918, jolloin uuden lain mukaan toimitetuissa vaaleissa valittiin vain kolmannes valtuutetuista. Kokonaisuudessaan yleisellä äänioikeudella valitut valtuustot saatiin vasta vuoden 1920 kunnallisvaaleissa. Äänioikeusikäraja ehdittiin nostaa kahteenkymmeneenneljään vuoteen; myöhemmin se muutettiin kahteenkymmeneenyhteen vuoteen. Vuodesta 1976 lähtien niin äänioikeus- kuin vaalikelpoisuuskin on Suomessa ollut kaikissa vaaleissa kahdeksantoista vuotta täyttäneillä. Kunnallishallinnossa naisten osuus on kasvanut hitaammin kuin eduskunnassa. 1960-luvun lopulla Suomessa oli kuusikymmentäkuusi kuntaa, joissa ei ollut yhtään naisvaltuutettua; sadassakolmessakymmenessä kunnanvaltuustossa oli vain yksi nainen. Kuntia oli tuolloin viisisataakaksikymmentä. Tilastoja naisten osuudesta valtuustoissa on vasta vuodelta 1945, jolloin kunnanvaltuutetuista noin viisi prosenttia oli naisia. Naisten osuus kasvoi hitaasti. Vuoden 1964 vaaleissa valituis- ta valtuutetuista naisia oli edelleen vain 7,9 prosenttia. Vaalikartalle jäi suuren äänestyskampanjan jälkeenkin kaksi kaupunkia, Naantali ja Kristiinankaupunki, sekä satakaksikymmentäkahdeksan maalaiskuntaa ilman ainuttakaan naista valtuustossa. ”Nainen ehkä äänesti naista eduskuntaan, mutta oman kylän naiseen nainen ei osannut luottaa,” kirjoittaa Kaari Utrio (s. 67). Vuonna 1975 naisten osuus valtuutetuista nousi kahteentoista prosenttiin, mutta vielä 2000-luvun alussa naisten osuus kunnanvaltuutetuista oli pienempi kuin kansanedustajista. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa valituista valtuutetuista kolmekymmentäkuusi prosenttia oli naisia. Viime kunnallisvaaleissa 2012 naisten osuus valtuutetuista jäi 36,2 prosenttiin: naisia on valtuutettuina noin 3 400. Naisten osuus valtuutetuista putosi vajaat puolitoista prosenttiyksikköä edelliseen vaalikauteen 2008 – 2012 verrattuna. Vaasan kaupunginvaltuustossa on ollut yhteensä kolmekymmentäkaksi naista, muutamat useammankin vaalikauden vuoden 1953 valtuustokauden loppuun mennessä. Ensimmäisiin Vaasan naisvaltuutettuihin kuulunut rouva Hilja Vestberg piti ensimmäisen vaalikauden jälkeen seitsemäntoista vuoden tauon ja oli sitten valtuutettuna vielä kolme vaalikautta vuosina 1937 – 1945. 1950-luvulta lähtien naisten määrä on Vaasan kaupunginvaltuustossa noussut vaihdellen kahdeksasta aina kahteenkymmeneenyhteen vaalikaudella 2009 – 2012, 55 jolloin naisten osuus oli hieman yli neljäkymmentäyksi prosenttia. Valtuutettujen lukumäärä kasvoi samaan aikaan neljästäkymmenestäyhdestä viiteenkymmeneenyhteen, joka se on ollut vuodesta 1977. Nyt Vaasan kaupunginvaltuustossa on poikkeuksellisesti kuusikymmentäseitsemän jäsentä Vaasan ja Vähänkyrön kuntaliitoksen takia: naisia on kaksikymmentäkahdeksan eli lähes neljäkymmentäkaksi prosenttia. Kuntaliitos ei vähentänyt naisten osuutta valtuutetuista. Harppaus kahteenkymmeneen naisvaltuutettuun Vaasassa tehtiin vuoden 1984 kunnallisvaaleissa. Edellisissä eduskuntavaaleissa Vaasan vaalipiiristä ei valittu yhtään naista eduskuntaan. Tämä sai naisjärjestöt yli puoluerajojen kokoamaan voimansa ja järjestämään Vaasan läänin naisvaalikampanjan. Idea oli professori Irma Rewellin, joka tunnetaan erityisesti Vaasan oopperan tulisieluisena johtajana. Naisvaalikampanjassa olivat innokkaina mukana muun muassa erikoislääkäri Hellevi Lohva (kok.), joka jätti kunnallispolitiikan vuoden 2008 vaaleissa ja hallintotieteiden tohtori Anita Niemi-Iilahti (sd.), joka vuoden 2012 vaaleissa palasi kunnallispolitiikkaan. Kumpikin muistaa innostuneen ilmapiirin ja toisaalta pientä kyräilyä ja epäluuloja kampanjaa kohtaan. Kunkin puolueen naisehdokkaat tekivät omaa vaalityötään, mutta yllättävän reippaasti toteutettiin yhteiset hankkeet, kuten suuri naisten yhteinen vaalijuhla Vaasan kaupungintalolla. Naisten yhteistyö toi Vaasan valtuustoon kahdeksan naista lisää. Menestys tuntui myös jaettaessa kunnallishallinnon johtopaikkoja vaalikaudelle 1985 – 1988. Kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi nousi ensimmäisen kerran Vaasassa nainen: johtava ylilääkäri, kansanedustaja Eeva Kauppi (kok.); valtuuston puheenjohtajistoon valittiin Vaasassa ensimmäisen kerran nainen: Anita Niemi-Iilahti. Varapuheenjohtajana Niemi-Iilahti pääsi ensimmäisenä naisena johtamaan puhetta 56 kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa, mikä oli uutisen arvoinen asia kaupungissa. Hän muistaa hyvin innostuksen ja ilon luottamustehtävästä, mutta myös vakavuuden ja halun tehdä tosissaan työtä kaupungin puolesta. Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen hän huomaa, miten valtuustotyöhön on tullut lisää spontaaniutta niin hyvässä kuin pahassa. Naisten rohkeus on kasvanut. Puheenvuorot ovat valmisteltuja ja esitystavaltaan selkeitä. Kaupin puheenjohtajuus kesti kaksi vuotta. Hän sai jättää paikkansa kaupunginhallituksessa kesken vaalikauden. Hellevi Lohva tietää, että kaupunginhallituksen jäsenyys niin kuin puheenjohtajuudetkin ovat tavoiteltuja paikkoja. Kyse on vallasta. Poliitikko haluaa päästä vaikuttamaan asioihin. Johtavaan asemaan päästäkseen on menestyttävä vaaleissa ja saatava lisäksi oman valtuustoryhmän luottamus. Toisen kerran nainen on ollut Vaasan kaupunginhallituksen puheenjohtajana viime vaalikauden, jolloin tehtävä uskottiin johtavalle oikeusavustajalle Raija Kujanpäälle (kok.). Yhden vaalikauden 1993 – 1996 Vaasan kaupunginvaltuuston johdossa on ollut nainen, kansanedustaja Marjatta Vehkaoja (sd.). Kaupunginhallituksen jäseneksi nainen valittiin Vaasassa ensimmäisen kerran vuonna 1971. Hän oli sairaanhoitaja Else-Maj Johnson (r.). Vasta seuraavalla vaalikaudella hallitukseen tuli toinenkin nainen lehtori Maire Rautonen (sd.). Naisten määrä Vaasan kaupunginhallituksessa pysyi yhdessä tai kahdessa, satunnaisesti kolmessa aina vuoteen 1995, jolloin tasa-arvolakiin tehtiin muutos, jonka mukaan muun muassa kunnallisissa toimielimissä pitää olla sekä naisia että miehiä, kumpaakin vähintään neljäkymmentä prosenttia.Vaasan yksitoistajäsenisessä kaupunginhallituksessa on siitä lähtien ollut viisi naista. Muutosta edelsi pitkä ja vähättelevä keskustelu niin sanotuista kiintiönaisista, joita monet merkittävät naispoliitikot- kin vastustivat – Vaasassa muun muassa kansanedustaja Eeva Kauppi piti kiintiötä tarpeettomana. Tasa-arvolaissa vuodelta 1988 edellytettiin, että kunnallisissa toimielimissä on sekä naisia että miehiä. Se ei ollut tuonut naisille tasaveroista asemaa kunnallisissa toimielimissä. Kunnanhallitusten jäsenistä on nykyisin noin neljäkymmentäkuusi prosenttia naisia, mutta puheenjohtajuus uskotaan useimmiten miehille. Valtuuston ja kunnanhallituksen puheenjohtajiston kokoonpanossa ei tarvitse noudattaa tasa-arvolakia, koska se ei ole kunnallinen toimielin. Naisia oli kaksikymmentäneljä prosenttia kunnanvaltuuston puheenjohtajista ja seitsemäntoista prosenttia kunnanhallituksen puheenjohtajista vuonna 2002. Viime vaalikaudella naisten osuus sekä valtuuston että kunnanhallituksen puheenjohtajista kasvoi kolme – neljä prosenttiyksikköä. Kuntaliitokset näyttävät vähentävän naisten mahdollisuuksia päästä kunnanvaltuuston tai hallituksen puheenjohtajaksi. Myös naisten vaalimenestys heikkeni liitosalueilla, selvimmin kuntaliitosten reuna-alueilla. Niissä miinusta kirjattiin viisi prosenttiyksikköä. Tasaarvotiedon keskuksen, Minnan, kehittämispäällikkö Sari Pikkala toteaa tutkimuksessaan Parasta naisille? Kuntaliitokset ja naisten edustus kuntien johdossa (2011), että vuoden 2009 kuntaliitosten jälkeen vain joka neljäs valtuuston puheenjohtajista oli nainen, hallituksen puheenjohtajista runsas viides. Kunnallisiin lautakuntiin valitaan nykyisin tasa-arvolain mukaisesti tasapuolisesti miehiä ja naisia. Hitaasti naiset ovat kuitenkin luottamustehtäviin päässeet, kun katselee esimerkiksi Vaasan kaupunginvaltuuston asiakirjoja. Naisia saattoi 1950-luvulla joissakin lautakunnissa olla yksi tai korkeintaan neljä, kuten sosiaalilautakunnassa. Vielä 1960-luvulla oli paljon lautakuntia, joissa naisia ei ollut ainuttakaan. Puheenjohtajiksi naisia ei valittu, joskus varapuheenjohtajaksi kuten raittiuslautakuntaan. Sosiaalilautakunnan puheenjohtajaksi Vaasassa valittiin vuonna 1966 ensimmäisen kerran nainen. Tehtävän sai kesken vaalikauden hovioi- keudenneuvos Ritva Hyöky (kok.), joka myöhemmin oli Suomessa ensimmäinen nainen hovioikeuden presidenttinä. Matkailulautakunnan puheenjohtajaksi nainen ylsi ensimmäisen kerran vuonna 1971. Seuraavalla vaalikaudella 1977 – 1980 naiselle uskottiin koululautakunnan ja musiikkilautakunnan puheenjohtajuus. 1980-luvulla sosiaalilautakunnassa naiset olivat jopa enemmistönä ja terveyslautakunnassakin naisia oli viisi. Tekniseen lautakuntaan saatiin nainen jäseneksi vuosikymmenen lopulla. Rakennuslautakuntaan Vaasassa nainen valittiin ensimmäisen kerran 1990-luvulla. Pikkalan tutkimuksen mukaan naisten johdossa ovat useimmiten opetus- ja kulttuurilautakunnat. Vuoden 2009 vaalien jälkeen neljälläkymmenelläkolmella prosentilla oli naispuheenjohtaja. Kaikkein vähiten naisia on puheenjohtajana yhdyskunta-, tekniikka ja ympäristölautakunnissa; naispuheenjohtajia määrä on ainoastaan yksitoista prosenttia. Vaasassa naista ei ole koskaan valittu kaupunkisuunnittelusta ja kaavoituksesta vastaavan kaupunginhallituksen suunnittelujaoston puheenjohtajaksi, ennen kuin vuonna 2005. Neljä vuotta tehtävää hoiti toimitusjohtaja Helena Boucht-Lindeman (r.). Nyt jaoston puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja ovat naisia. Kaikissa lautakunnissa varapuheenjohtajina on naisia enemmän kuin puheenjohtajina. Tasa-arvolain sukupuolikiintiötä naiset saavat kiittää Sari Pikkalan mukaan nykyisestä asemastaan kunnallishallinnossa. Sen vaikutus naisten etenemiseen on ollut suuri. Myös Anita Niemi-Iilahti pitää tasa-arvolain kiintiömääräystä ratkaisevan tärkeänä naisten tasa-arvoisen osallistumisen kannalta. Hän muistuttaa kuitenkin, että taustalla on pitkä tie, jonka varrella naisten pääsy koulutukseen on parantunut 57 ja osallistuminen työelämään on tuonut rahaa ja itsenäisyyttä, mikä on parantanut naisten edellytyksiä osallistua myös yhteisten asioiden hoitamiseen. Huomattavan korkea koulutustaso on alusta asti vaadittu naisilta, jotka esimerkiksi Vaasan kunnallishallinnossa ovat yltäneet puheenjohtajan paikalle, on sitten kyse lautakunnasta, valtuustosta tai kaupunginhallituksesta. Ensimmäinen nainen suoritti Suomessa ylioppilastutkinnon vuonna 1871 ja vuodesta 1885 lähtien ainakin yksi nainen suoritti vuosittain ylioppilastutkinnon. Vuonna 1882 ensimmäinen nainen sai Suomessa valmiiksi filosofian kandidaatin tutkinnon ja pian sen jälkeen perustettiin merkittävät porvarilliset naisyhdistykset. Naiset ovat tulleet politiikkaan myös työn ja ammattiyhdistysliikkeen kautta. Teollistuva Suomi tarvitsi työvoimaa. Työläisnaisten liitto perustettiin vuonna 1900 Helsingissä. Miesten ammatillinen keskusjärjestö suhtautui siihen 58 nuivasti. Hankalaa oli vakuuttaa naisillekin, että yhdessä päästään parempaan: ”pikku midinetti nälkäpalkallaan oli liian hieno tupakkatehtaan tyttöjen seuraan” kuten Kaari Utrio asian kuvaa (s. 61). Naisten koulutustaso ei nykyisin jää jälkeen miehistä – paremminkin päinvastoin. Työelämän, perheen ja vapaa-ajan yhteensovittaminen on naisille kuitenkin vaikeaa. Ensimmäisenä karsiutuu helposti kunnallispolitiikka. Naisten halu ehdokkaaksi on vähentynyt, mutta ehkä mukaan lähteneet ovat edelleen valmiita kilpailemaan myös merkittävimmistä luottamustehtävistä. Ettei kaupunginvaltuustosta tule taas herrainkokous. Sirpa Sainio Yhteiskuntatieteiden maisteri ja pitkäaikainen sanomalehti Pohjalaisen kunnallistoimittaja SI Vaasa-Vasa Naisen aseman muutoksia Muistikuvia kehittyvässä Suomessa Olen syntyjäni maanviljelijäperheen tytär Kurikasta. Synnyin helmikuussa 1936 ja luulen muistavani jotain Talvisodan ajalta. Ehkä muistan vain tunnelman, kun isäni nousi polkupyörän satulaan, heilautti kättään ja lähti pimenevään marraskuun iltaan. Hän ajoi Kurikan asemalle, josta junaan ja suoraan rintamalle Jäätyneet pyöränraitit vain narskuivat isän ajaessa routaisella tiellä. Talvisota oli syttynyt. Äitini, niin kuin muutkin äidit, hoitivat kotirintaman. Tekivät naisten työt ja miesten työt. He suojelivat meitä lapsia pelolta ja sodan kurjuudelta. Lapsille ei kerrottu sodasta. Se oli hyvä niin. Isä oli siellä jossain. Kirjeitä tuli ja me kirjoitimme ja piirsimme isälle. Vain desantinpelko oli yleinen ja se vaivaa vieläkin joskus painajaisina. Isäni selvisi sodista haavoittumattomana, vaikka taisteli jalkamiehenä etulinjassa. Kotini oli tasapainoinen ja tasaarvoinen. Tästä on sodan jälkeen esimerkkinä piirongin ylähyllyllä yhteinen rahakukkaro, josta niin äiti kuin isäkin ottivat rahaa tarvittaessa. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että monissa taloissa rahat olivat isännän taskussa, josta emäntä joutui pyytämään joka markan. Eläkkeenä saatu raha oli monille emännille ensimmäinen oma raha. Kotona opin tekemään kaikkia maatalon töitä, mihin vain voimat riittivät. Se oli hyvä taito. Ollessani lukion ensimmäisellä luokalla äitini kuoli ja jouduin sen jälkeen itse päättämään ja hoitamaan asioitani. Isäni oli yksinhuoltajana kan- nustava ja tuki opiskeluani sekä henkisesti että rahallisesti. Silloinhan ei ollut mitään opintososiaalisia tukia. Ei ollut myöskään minkäänlaista opinto-ohjausta. Entinen opettajanikin, jolta kysyin neuvoa, koska halusin opiskella biologiaa sanoi: ”voi lapsiraukka, se on niin vaikeaa, ei sinusta ole siihen”. (Hänestä tuli kuitenkin myöhemmin minun pitkäaikainen potilaani.) Tietämättä, mitä opiskella, lähdin kymmenen Kauhajoen Yhteislyseon ylioppilaan kanssa Helsinkiin syyskuun alkupuolella. Serkkuni avustuksella pääsin kauppaopiston ylioppilasluokalle. Onneksi tapasin entisen opettajani lyseosta. Hän loi minuun uskoa ja neuvoi eteenpäin. Menin karsintakurssille ja pääsin opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon. Kurssillani oli kuusikymmentä opiskelijaa ja heistä kuusitoista tyttöä. Koin niin koulu- kuin opiskeluaikana, että meihin tyttöihin suhtauduttiin tasa-arvoisesti. Hämmästyin setäni, sodankäyneen veteraanin lausahdusta, kun minut mieheni kanssa vihittiin vuonna 1961 ja opiskeluni oli vielä vähän kesken. Hän lausahti: ”Ikävää, että olet noin pitkälle opiskellut ja nyt menet naimisiin”. Vastasin, että se ei muuta mitään. Kaikki kurssilaiseni, myös tytöt, valmistuivat lääkäriksi, erikoistuivat ja loivat uraa. Useimmilla heistä oli perhe ja lapsia. Molemmat lapsemme syntyivät kuusikymmenluvulla, jolloin oli vielä kahden kuukauden pituinen äitiysloma. Siinä oli imetyskin lopetettava lyhyeen, 59 kun oli yöpäivystys kerran viikossa. Mieheni hoiti lapsia kaikkina niinä öinä, kun jouduin olemaan kotoa pois päivystämässä. Olimme samassa asemassa niin mies kuin naislääkärit. Siihen aikaan päivystys loppui aamukahdeksalta ja muuttui päivätyöksi. Ei ollut mitään nukkumisvapaita. Ne tulivat vasta EU:n työaikadirektiivin myötä 1990-luvulla. Onneksi siihen aikaan oli mahdollista palkata kotiapulainen, joka ratkaisi asian. Päivähoitomahdollisuutta ei ollut ja jos myöhemmin oli, niin meillä oli tuloja liikaa. Kotiapulainen oli hyvä ratkaisu, koska hän teki muutakin kotityötä, kuin vain hoiti lapsia. Sain äitinä olla lopun päivää lasten kanssa. Myös monet kotiapulaiset saivat työajan harjoitteluksi tulevaan koulutukseen. Valitettavasti kotiapulaisen arvostettu ja tärkeä työ tuli poliittisesti vasemmiston leimaamaksi toisen ihmisen ”riistoksi”, eikä kotiapulaisen palkkaaminen ollut enää juuri mahdollista. Perheemme kulut kasvoivat, vaikka lakia opiskeleva mieheni oli osapäivätyössä. Aloin pitää yksityisvastaanottoa Helsingin Lääkärikeskuksessa. Elettiin nopean inflaation ja kovan progressiivisen verotuksen aikaa. Kuvaavaa oli, että kun anoin verottajalta lapsivähennysten laskemista hyväkseni verotuksessa, oli vastaus: ”ei meillä ole sellaista mahdollisuutta, että vaimo ansaitsisi enemmän kuin mies”. 1970-luvun lasten päivähoitooikeus mullisti ja paransi perheiden arkea ja lisäsi erityisesti naisten työssäkäyntimahdollisuuksia. Se myös vahvisti naisten asemaa ja lisäsi valinnanmahdollisuuksia, vaikka kotityöt jäivät monessa kodissa yksin äidin harteille. Naisten asemaa oli huomattavasti muuttanut jo 1960-luvulla tullut ehkäisypilleri ja ehkäisymahdollisuudet. Naiset pääsivät ikuisesta raskauden pelosta ja pystyivät paremmin suunnittelemaan elämäänsä. Parasta tasa-arvoa olivat ja ovat edelleen suomalainen oppivelvollisuuteen perustuva koulutusjärjestelmä sekä jatkoopiskelu yliopistoissa ja ammatillisissa 60 oppilaitoksissa, joissa on samat mahdollisuudet niin tytöillä kuin pojilla. Muutimme takaisin Etelä-Pohjanmaalle Helsingistä vuonna 1973. Siihen aikaan lääkärinpaikkoja löytyi ja voin sanoa, että työssäni ei sukupuolellani ole juurikaan ollut merkitystä etenemisessä urallani eikä palkkauksessa. Tosin 1970 -luvulla kerran yksityisvastaanotolle tullut mies vastaanottohuoneeseen astuttuaan sanoi: ”Ai te olettekin nainen. Minä olen kyllä tullut lääkäriin”. Keskustelun jälkeen lääkäri-potilassuhde kyllä toimi ja kesti vuosikymmeniä. Saatuani sisätautien ja keuhkosairauksien erikoislääkärin oikeudet toimin sisätautilääkärinä ja apulaisylilääkärinä Seinäjoen keskussairaalassa. Pidin työstäni, vaikka potilaita oli paljon. Yli puolet sisätautipotilaista tuli sairaalaan seitsemänkymmenluvulla päivystyspotilaina, osa jopa terveydenhoitajan lähettämänä. Erikoislääkäripula oli huutava ja potilasjonot pitkiä. Jos halusi erikoislääkäripalveluita piti lähteä hakemaan niitä Helsingistä saakka. Tämän vuoksi kymmenen keskussairaalan erikoislääkäriä perusti vuonna 1972 Seinäjoen Lääketieteellinen tutkimuslaitos OY:n tarjoamaan palveluja potilaille. Lähdin mukaan ja jatkoin Helsingissä alkamaani yksityislääkäritoimintaa kahtena iltana viikossa oman päivätyöni lisäksi. Kun työ on motivoivaa ja palkitsevaa, sitä jaksaa tehdä väsymättä, erityisesti nuorena. Tulin valituksi yhtiön hallitukseen ainoana naislääkärinä. Kun neljä hallituksen mieslääkäriä oli kukin ollut vuorollaan vuoden puheenjohtajana, minua ehdotettiin puheenjohtajaksi. Lupauduin. Siitä tulikin pitkä kaksikymmentäkaksi vuotta kestänyt hallituksen puheenjohtajuus. Koska kaikki yhtiön hallintotehtävät hoidettiin oman toimen ohella, jouduin puheenjohtajana panemaan itseni likoon, sillä edessä oli suuria hankkeita Puheenjohtaja-aikanani ostimme tontin, rakennutimme uuden Lääkäritalon. Uusissa väljissä tiloissa toiminnot moninkertaistuivat. Vastaanottavien lääkärien määrä nousi sataan ja henkilökunta lisääntyi yli kolmeenkymmeneen. Palvelut lisääntyivät. Avattiin sairaalaosasto ja aloitettiin leikkaustoiminta, hankittiin vuosia ennen lähikeskussairaaloita liikuteltava magneettikuvauslaite, joka helpotti ja paransi ratkaisevasti potilaiden tutkimista ja hoitoa. Aloitettiin päivystysvastaanotto lauantaisin ja sunnuntaisin sekä laajennettiin työterveyshuoltoa. Uuteen taloon siirryttäessä palkattiin myös ensimmäinen kokopäiväinen toimitusjohtaja. Koimme laman vaikeudet, joista selvisimme hyvän henkilökunnan kanssa. Yhtään työntekijää ei tarvinnut irtisanoa tai lomauttaa. Näin opin tuntemaan perin pohjin yksityisen terveydenhoitoyrityksen vahvuudet ja vaikeudet. Työni puolesta tunsin julkisen terveydenhuollon toiminnan. Hyvä yhteistyö yksityisen ja julkisen erikoissairaanhoidon välillä toimi alueellamme saumattomasti. Näistä tiedoista oli suuresti apua eduskuntatyössä yhdeksänkymmentäluvun lamanaikana ja muutenkin. Työntäyteiseen elämään ei mahtunut juuri muuta, kuin työtä yötä päivää, myös päivystystä. Ei mahtunut yhteiskunnallisia harrastuksia. Seurasin asioita lehtien ja tiedotusvälineiden välityksellä. Erityisesti jäi mieleeni taistelu naispappeudesta. Kävimme ystäväni ja kurssikaverini kanssa monia keskusteluja tästä aiheesta. Mietimme, miksi nainen pystyy synnyttämään ja naislääkäri toteamaan kuoleman, mutta nainen ei voi toimia pappina siunaamassa häntä haudan lepoon. Ystäväni oli minua kriittisempi ja erosi kirkosta vastalauseena naispappeuden hylkäämiselle kirkolliskokouksessa. Myöhemmin hän palasi kirkon helmoihin naispappeuden myötä. Vuonna 1984, kun tulin valituksi kuntoutusylilääkärin virkaan, loppui päivystysvelvollisuus. Lapsetkin olivat kasvaneet ja niin jäi aikaa ja energiaa katsella ympärilleni. Vaasan vaalipiirin kansanedustajat on ollut hyvin miesvaltainen joukko. Eduskuntakaudella vuosina 1983 – 87 Vaasan vaalipiiristä ei ollut yhtään naiskansanedustajaa mistään puolu- eesta, vain 18 miestä. Tämä tilanne ja valtakunnallinen kampanja ”100 naista eduskuntaan” herätti Seinäjoen Kokoomusnaiset. He pyysivät minua kansanedustajaehdokkaaksi. He kokosivat voimansa ja yhdessä me onnistuimme. Olin eduskunnassa kolme kautta vuosina 1987 – 99. Myös Keskusta ja SDP saivat vuonna 1987 naiskansanedustajan Vaasan vaalipiiristä, valtaosa kuitenkin oli miesedustajia. Eduskuntaan tuli valituksi vuoden 1987 vaaleissa kuusikymmentäkuusi naista ja seuraavissa vuoden 1991 vaaleissa seitsemänkymmentäseitsemän naiskansanedustajaa, mikä oli ennätys. Eduskunta-aika oli kiireistä, neljä päivää Helsingissä ja kolme kotiseudulla. Kansanedustajan on oltava aina valmiina hoitamaan toisten ihmisten asioita. Eduskunta-aikanani tapahtui maailmalla suuria mullistuksia, esimerkiksi Neuvostoliitto romahti, Berliinin muuri kaadettiin ja ilmapiiri Suomessa vapautui. Suomi liittyi ensin ETA-jäseneksi ja kansanäänestyksen jälkeen Euroopan Unionin täysjäseneksi. Ajauduimme lamaan, jota jouduttiin hoitamaan ikävillä sosiaalietuuksien leikkauksilla ja pankkituella. Selvisimme kuitenkin. Minulla oli mahdollisuus toimia jäsenenä sosiaalivaliokunnassa, jossa ensimmäisellä kaudellani käsiteltiin muun muassa laaja eläkeuudistus, kuntou- tuslainsäädännön uudistus ja seitsemän työelämän säätelyyn liittyvää lakia. Puolustusvaliokunnan varajäsenenä osallistuin valmiuslainsäädännön uudistukseen, se korvasi vanhan vuoden 1923 sotatilalain. Toisella kaudella pääsin myös sivistysvaliokuntaan, jonka puheenjohtajana olin viisi vuotta. Sinä aikana tehtiin laaja koulutusta koskeva lainsäädännön kokonaisuudistus, johon kuului peruskoulu, toisen asteen koulutus, yliopisto- ja ammattikorkeakoululait, vapaaehtoinen sivistystyö sekä niitä koskeva rahoitus. 61 Kuulimme yhteensä sataakuuttakymmentä asiantuntijaa. Lakipaketin merkittävyyttä korostaa sekin, kun eduskunta oli hyväksynyt nämä lait ja käännökset valmistuneet, pyydettiin niitä eri puolille maailmaa malliksi koulutuksen lainsäädäntöä kehitettäessä. Suuri kiitos koululainsäädännön uudistamisesta kuuluu opetusministeri Olli-Pekka Heinoselle ja kansliapäällikkö Vilho Hirvelle, joka on jo edesmennyt. Kolmannella eduskuntakaudellani jatkoin sivistysvaliokunnan puheenjohtajana ja kuuluin myös puhemiesneuvostoon. Tulin valituksi kokoomuksen eduskuntaryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi ja niin muodoin osallistuin kokoomuksen ministeriryhmän kokouksiin, budjettiriiheen ja ynnä muihin. Pääsin myös käymään Kiinassa, kun Kiinan kommunistinen puolue kutsui Kokoomuksen joh- totroikan tutustumiskäynnille. Matka oli todella avartava. Valiokunnan puheenjoh- tajana tapasin useita ulkomaisia eduskunnan vieraita. Tärkeä periaateasia, jota koko eduskunta-aikani olen halunnut vahvistaa on tasa-arvo. Eduskunta-aikanani tapahtui selvä parannus naisten asemassa. EY:ssä oli hyväksytty tasa-arvodirektiivi jo 1976, jolloin työvoimapulan uhatessa haluttiin saada naisia työmarkkinoille. Suomessa tasa-arvo oli laajempi oman tasa-arvolain perusteella. EU-jäsenyyden myötä Suomen eduskunta hyväksyi EU:n tasa-arvolain ja siihen liittyvät kiintiösäännökset. Se tarkoittaa, että valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa kunnallisissa toimielimissä, paitsi kunnanvaltuustoissa, tulee olla naisia ja miehiä kumpiakin vähintään neljäkymmentä prosenttia. Tämä kiintiöjärjestelmä mullisti monia hallintoja Suomessa. En ollut kovin innostunut kiintiöistä, koska ajattelen, että pätevyys ratkaisee. Mutta täytyy myöntää, että kiintiöillä on ollut myönteistä vaikutusta. Tasa-arvolaki tarkoittaa tasaarvoa, ei vain työelämässä, vaan kaikessa yhteiskuntaelämässä ja perheoikeudessa, 62 päätöksenteossa ynnämuussa, joita koskee myös YK:n ihmisoikeussopimus. Toimiiko tasa-arvo ja yhdenvertaisuus Suomessa? Parantamisen varaa on erityisesti naisten ja miesten palkkauksessa. Vaikka samapalkkaisuus on esillä jatkuvasti, ero miesten ja naisten palkkojen välillä pienenee tuskastuttavan hitaasti Naisten aseman paranemisen saavutuksina oman eduskunta-aikanani voidaan pitää esimerkiksi naisen valitsemista puhemieheksi (Riitta Uosukainen). Elisabet Rehn toimi puolustusministerinä, silloin saatiin hyväksytyksi muun muassa naisten vapaaehtoinen asepalvelu ja myöhemmin puolustusministerinä Anneli Taina. Myöhempinä vuosina Anneli Jäätteenmäki ja Mari Kiviniemi toimivat pääministereinä sekä presidenttinä Tarja Halonen, Sirkka Hämäläinen Suomen pankin pääjohtajana sekä myös Euroopan keskuspankissa. Ei ole saavutettu vain naispappeutta, on saatu Irja Askola Helsingin hiippakunnan piispaksi muutamia esi- merkkejä mainitakseni. Naisia on noussut myös yliopistojen professoreiksi jopa rehtoriksi. Nämä yksittäiset lasikaton murtajat ovat kunnioitettuja uransa huippuja. Mutta tasa-arvon puolesta on tehtävä jatkuvasti työtä laajalla rintamalla. Toisaalta meidän naisten on tartuttava tarjottuihin mahdollisuuksiin, eikä vetäytyä niistä. Tällaistakin tapahtuu. Minusta tuntuu, että tänä talouden vaikeana aikana asenteet ovat kovenemassa ja siinä myös naisten tasa-arvoinen asema voi kärsiä. Tasa-arvo eduskuntatyössä on riippuvainen eduskuntaryhmän asenteista ja toimintatavoista. Omassa eduskuntaryhmässäni koin kyllä tasapuolista kohtelua. Eteenpäin pääsi kovalla työllä. Kyllähän naiskasanedustajat ovat ahkeria, ottavat asioista selvää ja vastuuta. Euroopan Unionin jäsenyys toi mukanaan monia hyviä lakiuudistuksia, joiden mukaan omat lakimme on uudistettu. Perustuslakimme on uusittu. Se takaa tasa-arvoisen aseman kieltämällä syrjinnän muun muassa sukupuolen, iän, uskonnon, rodun vuoksi. Lait ovat kohdallaan, mutta hitaammin muuttuvat asenteet. Laajemmin katsottuna Suomi on maailman parhaimpia ja tasa-arvoisimpia maita ottaen huomioon naisten asema. Viime vuosien aikana on median valta vaikuttajana kasvanut – ilman vastuuta. Median luoma naiskuva on edelleen valitettavan esineellistävä. Ulkonäkö ja ikä painottuvat korostuneesti naisista raportoidessa. Naisten tekemä työ ja pätevyys saattavat jäädä monesti sivuun esimerkiksi eduskunnan päätöksenteosta raportoitaessa. Isäni istutti minuun maauskon ja luonnon kunnioituksen. Sodan jälkeen oli ruuasta pulaa, siksi oli arvokasta viljellä maata ja kasvattaa ruokaa suomalaisille. Kiinnostus maanviljelyyn oli syöpynyt sydämeeni lääketieteen opinnoista huolimatta. Myös mieheni on maatilan poika. Muutettuamme takaisin Helsingistä ostimme kesäpaikaksi kymmenen vuotta kesannossa olleen tilan Kauhajoelta. Raivasimme ja laajensimme sen tuottavaksi tilaksi ja vietimme viikonvaihteet ja vapaa-ajat siellä raataen. Opin ymmärtämään, mikä suuri muutos maaseudulla oli tapahtumassa. Nuoret emännät työskentelivät tasaveroisina miesten kanssa tilan töissä, käsitellen suvereenisti isoja maatalouskoneita. Tiloilla ei ole varaa palkata apua, on tehtävä mahdollisimman paljon itse. Emännät hoitivat usein myös tilan kirjanpidon. He saattoivat olla vielä töissä tilan ulkopuolella. Osallistuin itsekin töihin keväisin, äestin mieheni kylväessä ja syksyisin ajoin viljakuormia traktorilla kuivaamolle mieheni puidessa. Kaikki oli luonnon armoilla. Nautin sanomattoman paljon keväisin kasvun ihmeestä ja syksyisin sadonkorjuusta. Jatkoimme viljelyä eläkepäiviin saakka. Emäntien asema parani huomattavasti lisääntyneen lomituspalvelun myötä ja toisaalta eläkemuutoksen ansiosta. Aikaisemmin emäntä sai pienempää eläkettä kuin isäntä, vaikka molemmat tekivät yhtä paljon töitä. Eläkelainmuutos antoi viljelijöille oikeuden tilakohtaisesti jakaa MYEL-eläkemaksu tasan ja maksaa suurempaakin maksua kuin oli pakollinen taso. Näin aviopuolisoiden saamat eläkkeet tasoittuivat, jopa nousivat, myös naisten eläkkeet. Yhteinen EU-maatalouspolitiikka edellyttää laajempia tilakokoja ja suurempia eläinmääriä tukien saamiseksi. Työmäärän kasvu ja byrokratian lisääntyminen ovat ajamassa nuoria velkaantuneita viljelijöitä vaikeuksiin. Tärkeä rooli naisten aseman parantamisessa on yhdistystoiminnalla. Tästä hyvänä esimerkkinä historiasta on yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vaatiminen 16.11.1905 pidetyssä nuorsuomalaisten kokouksessa Tampereella. Siellä luettiin naisten kokouksen ponnet. Mukana oli nuorsuomalaisia, suomettarelaisia ja työväenpuolueen naisia. Eduskunta hyväksyi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden seuraavana vuonna 1906 valtiollisissa vaaleissa. Kunnallisvaaleissa vastaavat oikeudet tulivat voimaan vasta 1917. Toimin myös valtuutettuna Seinäjoen kaupunginvaltuustossa vuosina 1988 – 1996. Se antoi hyvän näkökulman siitä, miten eduskunnan lait toimivat kuntatasolla. Yhdistystoiminnassa erottuvat poliittiset puolueiden omat yhdistykset, jotka aktivoituvat usein ennen vaaleja. Kokoomusnaisten toiminta niin yhdistys-, piiri- kuin valtakunnan tasolla on ollut välttämätön tuki omallekin kansanedustajuudelleni ja varmaan samoin kaikille naiskansanedustajille. Aatteellisissa järjestöissä kuten raittiusjärjestöissä olen toiminut pitkään. Toimin parlamenttaarisen alkoholi- ja päihdeasiainneuvottelukunnan varapuheenjohtajana eduskunta-aikanani. Samoihin aikoihin olin valittuna Veteraaniasiain neuvottelukunnassa sen varapuheenjohtajana Kokoomuksen edustajana. Lisäksi toimii joukko puolueettomia nais- yhdistyksiä, joiden tehtävät ovat edelleen naisten tiedon ja kokemuksen lisääminen ja yhteistyö usein kansainväliselläkin tasolla ja lisäksi hyväntekeväisyys. 63 Liityin Seinäjoen Soroptimistiklubiin vuonna 1986. Ainakin minulle työhöni fakkiutuneelle lääkärille yhteiset klubi-illat olivat tärkeitä. Ne laajensivat ymmärtämystäni eri aloilla toimivien sisarten avulla. Kerättyjä varoja lahjoitimme muun muassa Sairaalakoululle ja psykiatristen lasten virkistystoimintaan. Juhlat ja tapaamiset olivat kohokohtia toiminnassamme. Olin perustamassa Vastuun Naiset ry:tä Seinäjoelle vuonna 1999 ja olen ollut sen puheenjohtajana siitä lähtien. Tavoitteenamme oli haastatella vielä elossa olevia kotirintaman naisia ja tallentaa heidän muistojaan ja kokemuksiaan sotaja pula-ajalta. Halusimme selvittää, mitä tarkoittavat sota-ajan sanat: ”Kotirintama kesti”, miten he selvisivät sodan kurimuksista. Lisäksi halusimme nostaa kotirintaman naisten ja heidän tekemänsä työn arvostusta. Saimme organisoitua satakolmekymmentä koulutettua vapaaehtoista haastattelijaa, jotka tekivät yli kuusisataaviisikymmentä yksilöhaastattelua Vaasan läänin alueella, näistä satakolmetoista ruotsinkielistä. Teimme yhteistyötä Tampereen yliopiston kanssa, jossa keräämäm- 64 me materiaalin pohjalta on tehty tutkimuksia. Tällä hetkellä keräämme sodan ajan nuorten ja lasten muistoja ja kokemuksia Etelä-Pohjanmaalla. Missä luodaan tasa-arvoisen yhteiskunnan perusta? Eduskunta säätää tasa-arvoa koskevat ja mahdollistavat lait. Mutta missä syntyvät asenteet? Mielestäni tasa-arvo lähtee kodista, jota tukee tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä ja muu palvelujärjestelmä. On myös itse tehtävä töitä ja pyrittävä kohtelemaan lähimmäisiä tasapuolisesti kunnioittaen, niin kuin hoidat potilaita riippumatta heidän iästään, sukupuolestaan, rodustaan tai sairaudestaan. Toivon, että tämän päivän vanhemmat pystyvät siirtämään saamansa tasaarvoisen ihmisen arvostuksen lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Toivon, että he pystyvät kilpailemaan sähköisten medioiden tarjoaman ihmiskuvan ja asenneilmaston kanssa. Kirsti Ala-Harja Lääkintöneuvos SI Seinäjoen ehdottama kirjoittaja Sirkka-Liisa Anttila Parasta naisille on hyvää koko yhteiskunnalle Meidän soropitimistien nimikin jo kertoo tavoitteemme ja tarkoituksemme. Se on parasta naisille kaikilla elämän aloilla koko maailmassa. Meidän suomalaisten naisten tie yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi on ollut pitkä ja alkuun kivinenkin, mutta historiallisesti merkittävät tulokset olemme sitkeydellä saavuttaneet. Suomalainen nainen sai ensimmäisenä maailmassa oikeuden olla myös ehdokkaana vaaleissa. Vuoden 1906 eduskuntauudistus oli yksi maailman radikaaleimmista. Aikaisemmin vain säädyt, jotka edustivat ainoastaan kahtatoista prosenttia Suomen kansasta, saivat äänestämällä valita edustajansa valtiopäiville. Uudistuksessa äänioikeus ja vaalikelpoisuus annettiin kaikille kaksikymmentäneljä vuotta täyttäneille suomalaisille. Suomen vuoden 1907 vaaleissa valitut yhdeksäntoista naiskansanedustajaa ovat olleet maailman ensimmäiset vaaleilla valitut naisparlamentaarikot. Suomalaisilla naisilla on tässä asiassa maailmanennätys hallussaan! Eduskuntauudistusta valmistelleille miehille on annettava täysi tunnustus ja suuri kiitos heidän rohkeudestaan ja kaukonäköisyydestään. Ensimmäiset naiskansanedustajat valittiiin ajankohtana, jolloin suomalainen nainen ei vielä omannut kelpoisuutta valtion virkoihin. Naiset saivat sen oikeuden vuonna 1926. Naiset vapautettiin vuonna 1930 avioliittolailla aviomiehensä holhouksesta, ja samalla nainen sai oikeuden omaan omaisuuteen. Kunnallisvaaleissa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui vuonna 1919. Samana vuonna vaimot saivat oikeuden tehdä ansiotyötä ilman aviomiehen suostumusta. Pohjoismainen soluttautumismalli Ensimmäisen naisministerin Suomi sai vuonna 1926, kun Miina Sillanpää nimitettiin ministeriksi. Me suomalaiset ja pohjoismaiset naiset olemme aina toimineet tiiviissä yhteistoiminnassa poliittisten päättäjien kanssa toisin kuin kanssasisaremme muulla Europpassa. Naisjärjestönaiset eivät voi toimia Euroopan unionissa samaan aikaan poliittisina päättäjinä, kuten meillä on aina ollut tapana. Meidän tapam65 me soluttautua mukaan päätöksentekijöiksi on osoittanut voimansa ja toimivuutensa. Olemme saaneet merkittäviä päätöksiä aikaan naisten ja miesten tasa-arvon edistämisessä, joskin työsarkaa meillä vielä riittää. Työelämän ja perhe-elämän parempi yhteensovittaminen, samapalkkaisuuden edistäminen, perhevapaista aiheutuvien kustannusten oikeudenmukainen jako niin, etteivät ne rasita yksin äidin työnantajaa. Ruotsin mallin mukaisesti ne pitäisi hoitaa yhteisvastuullisesti. Näitä meidän pohjoismaisia naisten vaikuttamiskeinoja pitäisi viedä muuallekin maapallon naisille ja aloittaa se työ Euroopan Unionista. Naisten osuus talouselämässä on liian pieni Yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa me suomalaiset naiset olemme rikkoneet kaikki lasikatot aina pääministerin, presidentin ja eduskunnan puhemiehen tehtäviin asti. Talous- ja liike-elämän tehtävissä naiset eivät vielä ole rohkaistuneet etenemään urallaan ja tavoittelemaan vaativampia tehtäviä. Lieneekö syynä se, että hyvään johtajuuteen liitetyt stereotypiat vastaavat pitkälti miehiin liitettyjä stereotypioita. Miehiä pidetään luonnostaan kilpailullisina ja vahvoina päättäjinä, kun taas naiset kuvataan empaattisiksi ja myötätuntoisiksi. Naisten yksi heikkous on keskinäisen solidaarisuuden puute. Miksi meidän naisten on niin vaikea tukea toista naista menestykseen? Onko tämä geeneistämme kiinni, vai mistä on kyse? Naisten itsetunto on heikompi, ja naiset vaativat rohkaisua ja vahvaa kannustusta urallaan eteenpäin. Me naiset olemme liian vaatimattomia, vaikka me olemme korkeasti koulutettuja,usein miehiäkin korkeammin koulutettuja. Tutkimusten mukaan me naiset pyydämme palkankorotustakin vasta viiden vuoden työssäoloajan jälkeen, kun taas miehet rohkaistuvat vaatimaan lisää palkkaa jo kolmantena työssäolovuotenaan. Monessa tapauksessa naisten tulee 66 tehdä puolta enemmän töitä kuin miesjohtajien, ja ne työt tulee tehdä paremmin kuin miesjohtajien ollaksemme samalla viivalla miesten kanssa ja todistaaksemme johtajaominaisuutemme. Tämä sama pätee myös poliittiseen johtamiseen, tiedän sen kokemuksistani. Vahvaa itsetuntoa ja rohkaisua Me naiset emme saa vähätellä omaa osaamistamme ja kunnianhimomme pitää olla korkealla. Johtajan on asetettava itselleen haastavia tavoitteita ja oltava valmis ottamaan riskejäkin. Ei kannata pyrkiä täydellisyyteen, koska epäonnistumisen pelossa ei pysty tekemään rohkeita päätöksiä. Kannustan meitä naisia olemaan itsellemme rehellisiä, ja meidän on tunnistettava omat virheemme, koska kukaan ei ole täydellinen. Vanha viisas sanonta onkin: se mikä ei tapa, se vahvistaa. Kunnianhimoiset ja aloitekykyiset naiset tekevät enemmän kuin heiltä odotetaan ja uskaltavat rohkeasti kokeilla uusia ajatuksia ja asioita. Tärkeintä on myös arvostaa omia saavutuksiaan ja tuloksiaan. Naisten johtamat yritykset ovat keskimäärin kymmenen prosenttia kannattavampia kuin vastaavat miesten johtamat yritykset. Me naiset johdamme yrityksiämme ihmisten keskeltä ja hankimme tietomme suoraan ihmisiltä. Naisjohtajat ovatkin tästä syystä hyvin informoituja yrityksen kannattavuudesta, ja tulevista haasteista. Vastaavasti miehet johtavat punaisten lamppujen takaa. Usein tieto välittyy miesjohtajille suodatettuna eikä yhtä suoraan kuin naisjohtajille. Naisjohtajuuden arvot Meidän suomalaisten johtamisongelmista puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Meiltä puuttuu rohkaiseva ja kannustava johtamistapa. Johdamme liikaa autoritäärisesti ylhäältä päin sanellen. Johtajuuden suurin haaste onkin erilaisten ihmisten ja persoonien johtaminen. Me naiset – tippa- leipäaivoisina – pystymme käsittelemään useampia asioita yhtäaikaa, pohdimme asioita monipuolisemmin eri näkökulmista kuin miehet. Meillä naisilla on enemmän herkkyyttä ihmissuhdeasioissa. Me naiset tuomme työyhteisöön tiettyä välittäjäosaamista, asioiden oikeaa suhteuttamista. Järjen ja tunteen yhdistämisellä, yhteisöllisyyden merkityksen ymmärtämisellä ja yksilöllisyyden hyväksymisellä johdetaan tulevaisuuden ihmisiä. Johtajina naisille on luontaista vahva empatia ja tunneäly, jotka ovat korvaamattomia voimavaroja. Meille naisille kannustaminen on luontaisempaa, koska olemme jo lasten kasvattajina siihen tottuneet. Kiitoksen antaminen ei maksa mitään. Miksi emme muista ja osaa aina kiittää silloin kun siihen on aihetta? Meissä naisissa uinuu valtava, osittain käyttämätön johtajuuden voimavara. Esikuvana toimiminen ja tyttöjen ja nuorten naisten kannustaminen sekä roh- kaisu ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita. Ne ovat juuri niitä asioita ja sitä työtä, mitä me soroptimistit teemme. Naisjohtajuuden merkitys kasvaa koko ajan ja Soroptimist Internationalin tärkeälle toiminnalle – parasta naisille – koko maailmassa on entistä suurempi sosiaalinen tilaus! Naistietoisuus kasvaa iän ja kokemuksen myötä. Tasa-arvoon meillä on vielä matkaa, mutta naisjohtajien lasikatto murtuu kuitenkin varmasti pikkuhiljaa, kuten kävi politiikassakin. Lopuksi toivotankin onnea ja menestystä kaikille Suomen soroptimistinaisille juhliessamme toimintamme kuusikymmenvuotista arvokasta taivalta! Sirkka-Liisa Anttila Naisjärjestöjen Keskusliiton hallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja SI Forssa 67 68 NAINEN YRITTÄJÄNÄ JOHTAJANA ERI AMMATEISSA 69 70 29.10.2010 Helsingin piispa Irja Askola Kannustus on ollut käsinkosketeltavaa Suomen ensimmäinen naispiispa Irja Askola vihittiin virkaansa syyskuun kahdentenatoista päivänä 2010 Helsingin tuomiokirkossa. Askola arvelee, että hänestä on tullut ihmiskasvoisen kirkon symboli. Irja Askola ottaa minut vastaan hymyssä suin työhuoneellaan Helsingin tuomiokapitulissa Erottajalla. Olemme tehneet sinunkaupat jo sopiessamme tapaamisesta, olemmehan molemmat ”Lauritsalan tyttöjä”. Askola syntyi Lappeenrannassa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana naapurikuntaan Lauritsalaan, missä minäkin vietin osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Irja Askola määrittelee itsensä kosmopoliitiksi karjalaiseksi. Yhdeksän vuotta ulkomailla Euroopan kirkkojen konferenssin (EKK) palveluksessa muovasivat Askolaa niin ihmisenä, kristittynä kuin teologinakin. Geneven vuodet vahvistivat häntä piispan virkaan – vaikkei hän sitä silloin tiennyt tai edes salaa ajatellut. Geneven ekumeenisissa piireissä Askola tapasi vahvoja naisia, joista monet tulivat kehitysmaista. Näillä naisilla oli vankka teologinen indentiteetti. Kysyn Irja Askolalta, miten alku hänen uudessa tehtävässään on lähtenyt käyntiin. ”On ollut kiireistä ja kiinnostavaa. Media on ollut työtoverina lähes päivittäin, olen tutustunut hiippakuntaan ja tavannut ihmisiä”, Askola vastaa. Askola kertoo tuntemattomienkin ihmisten pysäyttäneen hänet raitiovaunussa, torilla ja kaupoissa. Monet ovat kertoneet liittyneensä takaisin kirkkoon hänen valintansa jälkeen. Kaikki eivät kuitenkaan ole naispiispan valintaa hyväksyneet. Askola myöntää, että vihamieliset kirjoitukset ovat satuttaneet. ”Eri mieltä saa olla, mutta meidän on löydettävä tapa, jolla voimme olla puheväleissä myös niiden kanssa, jotka eivät ole samaa mieltä”, Askola sanoo. 71 Homokeskustelu osoitti, että kirkko kiinnostaa Toki Ajankohtaisen Kakkosen homoiltakin tulee puheeksi. Tämän illan jälkeen Helsingin Kalliossa erottiin kirkosta eniten koko Suomessa. Irja Askolan mielestä ohjelmasta nousseen kohun perusviesti on, että suomalaista perusoikeudentuntoa on loukattu. Ohjelmassa kyseenalaistettiin homojen ihmisoikeudet. Se että asiasta nousi niin suuri kohu, osoitti Askolan mielestä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. ”Nyky-yhteiskunnassa ihmiset tekevät nopeita siirtoja osoittaen näin mielipiteensä – toiset eroamalla ja toiset liittymällä kirkkoon”, Askola pohtii. Irja Askolan mielestä kirkon pitäisi nykyistä enemmän olla jäsentensä kirkko, monipuolisempi ja toiminnallisempi. Jumalanpalveluksia pitäisi järjestää eri aikoina, ei pelkästään sunnuntaiaamuisin. Askola toivoo myös, että kirkko selkeämmin kertoisi, mitä hyvää kunkin viikon aikana kirkon piirissä tapahtuu. ”Anna meille jokapäiväinen leipämme” Toinen ajankohtainen asia, josta keskustelemme, on ruoka. Jokapäiväinen leipä on ihmisarvoisen elämän perusedellytys. YK:n arvion mukaan joka päivä kuolee nälkään 17 000 lasta. Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat vetoavat sen puolesta, että Suomen tuleva hallitus kansainvälisessä yhteistyössään edistäisi ruokakriisin ratkaisemista kansainvälisesti. Osana Euroopan unionia Suomella on mahdollisuus toimia aktiivisesti oikeudenmukaisen ja kestävän ruokapolitiikan puolesta. Irja Askola sanoo, että kirkon pitää ajatella kohtuuelämää myös meidän yhteiskunnassamme. Suomi on tällä hetkellä maailman nopeimmin eriarvoistuva maa. ”Kirkon työntekijöillä on paljon ajantasaista tietoa, josta poliittisten päättäjien olisi hyvä kiinnostua, jotta saisimme syrjäytymiskehityksen edes jonkinlaisiin aisoihin”, Askola toivoo. 72 18.12.2012 Stadin hyvä paimen: Päättäjät ja köyhyyden kokijat on koottava yhteen Suomen ensimmäinen naispiispa on nähnyt kasvavien tuloerojen tuottavan lisää köyhyyttä. Hänen mielestään tarvittaisiin lisää kohtuutta ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saatu. Eri elämänrytmit ovat runsaan kahden vuoden aikana kirkastuneet Helsingin piispalle Irja Askolalle. ”Kohtaan paljon ihmisiä, joiden tarinat kertovat köyhyydestä. Heidän on tehtävä kipeitä valintoja, ja köyhyydestä tuleva häpeä voi estää heitä puolustamasta oikeuksiaan. On vanhus, joka joutuu valitsemaan, ostaako tässä kuussa lääkkeet vai matkustaako tyttären luo jouluksi. Ei kehtaa sanoa, ettei matkarahaa ole. Sitten on eettisesti tietoisia nuoria, jotka ovat oppineet kohtuullisuuden arvon. Köyhyyden rajoilla olevia ihmisiä pitäisi kuunnella – varsinkin päättäjien. He tietävät, missä toimeentulotukijärjestelmän kuopat ovat”, Askola pohtii. ”Tässä on tehtävä kirkolle. Harva organisaatio käy niin usein ihmisten kodeissa kuin papit ja diakoniatyöntekijät. Seurakunnat voisivat aktiivisesti järjestää poliitikkojen, virkamiesten ja näiden taakankantajien tapaamisia”, Askola lisää. Niukkuuden aika kiristää myös työmarkkinoita. Tulee irtisanomisia ja väläytellään sekä palkanalennuksia että työajan pidennyksiä. Karuselli ei Askolan mukaan voi jatkua. Piispaa ihmetyttää, mihin kaikki raha menee, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan. Hän sanoo, ettei kadehdi päättäjiä, koska näyttää olevan pakko leikata joka tapauksessa, mutta niukkuuden ajan taitava päättäjä leikkaa niin, ettei valtosa mene köyhimmiltä. ”Köyhien kärsimys loukkaa monen oikeudentajua, ja se syö pienen kansakunnan yhtenäisyyttä. Ratkaisu niukkuuden jakamiseen voi tulla yhteistyöstä.” Askola kehottaa vallanpitäjiä miettimään, mikä tulevaisuuden kannalta on oleellista: hieman hitaammin kasvava yritys vai se, että lisää ihmisiä jää työttömiksi ja kenties syrjäytyy. Lopuksi siteeraan Irja Askolan runoa: Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi ja teet samoin myös lähelläsi oleville. Että luot ilmapiirin, jossa innostus on mahdollista nauru tervetullutta eivätkä kyyneleetkään kiellettyjä. Että työpaikallasi oppiminen on ilo, ei uhka kysyminen on siunaus, ei synti muistaminen on aarre, ei kahle. Leena Sorvali MAT, tarinankertoja SI Lahti Lainaukset Helsingin Sanomat 18.12.2012 73 Pirkko Arola Akaalainen kauppaneuvos työllisti satoja naisia Kartanonemäntä Pirkko Arola perusti vuonna 1948 kutomon, jotta juurikaspelloilla työskennelleille naisille saatiin sadepäiviksi ja talveksi tekemistä. Arolan kutomosta tuli suomalainen menestystarina, ja sen värikästä johtajaa muistellaan yhä lämpimästi. Näin Pirkko Arola kertoi kutomonsa toiminnasta sen alkuvaiheessa, vuonna 1949: ”Jotta näille viljelyksille saataisiin ammattitaitoista työväkeä, oli välttämätöntä saada työvoima vakinaistetuksi ja varatuksi sille läpi vuoden sopivaa työtä. Tästä syystä perustettiin tilalle kutomo, jossa on kudottu muun muassa naisten pukukankaita, päähuiveja, esiliinoja, pöytäliinoja ja lautasliinoja. Kutomossamme on nykyisin noin neljäkymmentä kutojaa. He työskentelevät siellä talvikauden ja sadepäivinä. Kesällä kauniilla ilmoilla he työskentelevät pellolla ja puutarhaviljelyllä. Tällainen järjestely on katsottu paitsi tilan myöskin kyseisten naispuolisten työntekijöitten ja etenkin heidän terveytensä kannalta edulliseksi.” Arolan kutomo työllisti sadoittain naisia vuosikymmenten ajan, ja sinne tultiin töihin pitkienkin matkojen takaa. 74 ”Suurin osa kutojista, jotka ovat yleensä yksivuotisen naiskotiteollisuuskoulun käyneitä ja useimmat pienten talojen tyttäriä, ovat kotoisin muilta paikkakunnilta. He asuvat kutomon viereen rakennetussa, osittain kolmikerroksisessa asuinrakennuksessa, jonka alakerrassa on keittiö, ruokala, kellarit ja varastosuojat sekä sauna ja pesutupa. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa sijaitsevat kutojien asunnot. Muutamia paikkakunnan nuoria naisia käy myöskin kutomossa työssä. He ovat yleensä aputyöläisiä ja asuvat kotonaan.” Yrittäjänä ja teollisuusjohtajana Pirkko Arola oli edistyksellinen ja uraauurtava. Vuonna 1955 hän kävi ostamassa Britanniasta Pohjoismaiden ensimmäiset, muotoonkutovat neulekoneet. Niihin löytyi sopiva lanka Pohjois-Italiasta. Kutomon tavaramerkkejä olivat korkealaatuisesta langasta kudotut klassiset neulepuserot ja -takit eli twinsetit. Myös solmioita tehtiin pari tuhatta päivässä. Kauppaneuvos Pirkko Arola kehaisikin Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa vuonna 1975, että jokaisella Suomen miehellä oli kaulassaan Arolan solmio. Hooverin provikoilla Hampuriin Pirkko Arola oli paitsi teollisuusjohtaja ja työllistäjä, myös aktiivinen paikallinen toimija ja Akaan Maatalousnaisten arvostettu, ihailtu puheenjohtaja. Hänen ansiostaan Valkeakoskella järjestettiin maatalousnäyttely vuonna 1955. Sinne hän hankki tarjoiluastioiksi Sarviksen upouusia muoviastioita, jotka herättivät suurta ihastusta. Astiat Pirkko Arola lahjoitti näyttelyn jälkeen maatalousnaisille. Pirkko Arolan sydämen asia oli innostaa nuoria naisia ja tyttöjä mukaan toimintaan. Hänelle tyypillisiä tempauksia olivat muiden muassa jatkokoulun perunankuorimakilpailut, jonka voittajajoukkue pääsi Arolan kartanoon vierailulle, kaakaosta ja herkkupöydän antimista nauttimaan. Pirkko Arola matkusteli paljon, ja hän halusi viedä myös maatalousnaisia ulkomaille oppimaan ja sivistymään. Kun Suomeen tulivat ensimmäiset pyykinpesukoneet, Pirkko Arola teki sopimuksen Hooverin kanssa. Akaan Maatalousnaiset myivät Hoovereita ja saivat provisiot. Tuotot sijoitettiin Kansallisosakepankin osakkeisiin. Niiden tuotolla perustettiin niin sanottu Hampurin kerho, joka kustansi maatalousnaiset virkistysmatkalle Hampuriin. Pirkko Arola asui viimeiset vuotensa Helsingissä, mutta vieraili säännöllisesti kotonaan Arolan kartanossa. Sen työteliästä elämänmuotoa hän kuvaili vuonna 1949 seuraavasti. ”Päivittäisiä töitäni en voi tarkkaan kuvailla, koska jokainen päivä on erilainen riippuen tapahtumien kulusta. Elämä ja työskentely tässä omassa pikku maailmassani on omalla tavalla vaihtelevaa ja jännittävääkin. Sellaiseksi sen tekee etenkin onnettomuudet, harmit ja vastoinkäymiset, joita yhtenään sattuu ja joista mieheni sanoo, että nekin kuuluvat vain säännölliseen taloudenhoitoon, mutta joita minä en tahdo oppia asiaankuuluvina vastaanottaa. Tietenkin sattuu myös myötäkäymisiä ja onnistumisia työssä ja yrityksissä, mutta niitä ei huomaa eikä nähtävästi osaa niistä oikein iloita, koska juuri niitä pitää asiaankuuluvina ja luonnostaan lankeavina. Mutta joka tapauksessa olen työhöni kiinnostunut ja innostunut enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun tehtävään enempää kuin kotiani ja omaa tilaani toiseen edes luonnonkauniimpaan ja parempaan tilaan. Sillä täällä ja tässä tehtävässä viihdyn ja tunnen voivani siinä myöskin ansaita enemmän kuin jossain muussa.” Kauppaneuvos ja Vuoden nainen Pirkko (Birgit) Arola syntyi vuonna 1908 Laukaassa suomenruotsalaiseen perheeseen. Hän avioitui akaalaisen Arolan kartanon omistajan Väinö ”Atte” Arolan (1893 – 1964) kanssa. Heille syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Atte Arolasta tuli sittemmin maanviljelysneuvos ja hän oli 1930-luvulla kauppa- ja teollisuusministeri sekä sodan aikana kansanhuoltoministeri. Arolan kutomo vaikutti osaltaan merkittävästi suomalaisen tekstiiliteollisuuden nousuun sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Arola Oy toimi aktiivisesti vielä 1980-luvulla. Puolet tuotannosta meni vientiin. Pirkko Arola sai talousneuvoksen arvonimen vuonna 1963 ja kauppaneuvoksen arvon vuonna 1969. Suomen liike- ja virkanaiset valitsivat hänet Vuoden naiseksi vuonna 1970. Hän kuoli 94-vuotiaana Helsingissä. Kirjoittanut SI Akaan työryhmä: Pirkko Arolan miniä Maila Arola, Minna Kalliainen, Katariina Romppainen ja Eva von Wehrt Sitaatit Pirkko Arolan omaelämäkerrallisesta kirjoituksesta vuodelta 1949. 75 Tampereen Diorit Kaisu Heikkilä vahvojen naisten ketjussa Kaisu Marjatta Lehti (1918 – 2002) syntyi Tampereella 2. joulukuuta 1918. Olen kartoittanut äitini elämänvaiheita, persoonallisuutta ja elämäntyötä väitöstutkimuksessani ”Muodin vai muodon vuoksi?” (2003) ja hän on ollut tutkimukseni keskeinen ydinhahmo, joka toimi siltana menneestä tulevaisuuteen antaen tutkimukselleni taitotietonsa, nimensä ja kasvonsa. Jos Kaisu Heikkilän työ ja elämä pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan, ne olisivat: ”Muotia ikä kaikki.” Tuntematon isoäitini Kaikki kulttuurinen dialogi on vuoropuhelua menneisyyden kanssa (Karkama 1995) ja tässä merkityksessä tutkimukseni perushahmoksi nousee myös tuntematon isoäitini Hilja Lehti (1888 – 1952), joka perusti Tampereelle Naisten Pukukeskuksen jo 1920-luvulla, kun Kaisu oli vasta viisivuotias. Yritys toimi myöhemmin tunnetumman, vuonna 1953 perustetun Kaisu Heikkilä Oy:n sisaryrityksenä naisten muotivaatteiden suunnittelun, valmistuksen ja myyntitoiminnan päättymiseen asti (1992). Tuomas Lehti, Kaisun isä oli vilkas ja seurallinen liikemies, jonka monet innovatiiviset keksinnöt värittivät perheen elämää joskus positiivisesti, joskus taas vähemmän onnistuneesti. Tuomas oli esimerkiksi perustamassa kahden muun liikemiehen kanssa Kemiantehdasta, josta myöhemmin kehittyi Kiilto Oy; Tuomas oli myynyt osuutensa jo paljon aikaisem76 Kaisu Lehti 23-vuotiaana. Valokuvaamo Rasmussen 1941. min. Tuomas Lehti perusti Tampereelle ensimmäisen kaljatehtaan ja kemikaliliikkeen. Hän keräsi myös kotimaista taidetta, jota on säilynyt jälkipolville. Tuomas oli taitava kauppamies ja pystyi toimittamaan Naisten Pukukeskukselle jo sotien aikana ja heti niiden jälkeen laadukkaita kankaita ulkomailta ja myös valmisvaateleninkejä liikkeessä myytäväksi. Isoäitini, Hitti-mummin lapsuus, persoonallisuus, käsityötaito ja elämänvalinnat vaikuttivat paitsi hänen omaan minäkuvaansa ja uraansa myös jälkipolvien tulevaisuuteen. Kaija Heikkisen (1991) mukaan filosofisessa tarkastelussa on yleensä korostettu käsityön universaalisuutta ja painotettu käsin tekemisen vaikutusta ihmisen sosio- ja antropogenesikseen. Käsityö on ihmisen ja luonnon välistä toimintaa, aineenvaihduntaa, kuten työkin. Käsityössä on eräällä tapaa mukana viittaus ihmisen kulttuurievoluutioon. Näin tarkastellen kohoaa esiin käsityön tuloksen, teknisten ja materiaalisten seikkojen sekä työprosessiin liittyvien tekijöiden lisäksi kysymys käsityön tekijästä itsestään, hänen persoonallisuudestaan. Harrastepohjainen käsityö ei vastaa teollista muotoilua eikä edes taidekäsityötä ainutkertaisen tuloksen vaatimuksineen, mutta kaiken suunnittelun ja muotoilun, myös käsityötuotteen perustana on samankaltaisia taidon ja kyvykkyyden edellytyksiä. Anttilan (1993) mukaan monipuoliseen havaintopohjaan perustuva kognitiivinen hahmottaminen on hyvän käsityösuorituksen ja muodonantokyvyn edellytys. Käsityö ei siis ole pelkkää jäljentävää toimintaa eikä mekaanista rutiinia, vaan kaikkiin käsityötoimintoihin liittyy omaa suunnittelua, omakohtaista ongelmanratkaisua ja omatoimisten havaintojen tekoa. Käsityötaidon hallintaan liittyy myös monenlaisen informaation nopea ja rationaalinen käsittelykyky, kommunikointikyky, vahva minäkäsitys ja itseluottamus, sosiaalisen ja muun ympäristön huomioonottamisen kyky. Luovassa toiminnassa jokainen työ ja tehtävä tehdään ainutkertaisena suorituksena ja uuden oppimista tavoittaen. Siksi luova toiminta on perusluonteeltaan käsityöläismäistä (Graae 1991). Hilja Lehti on tuntematon muulle maailmalle, mutta minun ja äitini maailmassa voimakas, luova ja taiteelli- nen alkuäiti, jonka tekojen, ratkaisujen ja elämänkäänteiden ansiosta me olemme sitä, mitä olemme. Hiljan ansiosta ja vaikutuksesta on syntynyt koko se teks- tiilin ja vaatetuksen monikerroksinen maailma, joka on aina ympäröinyt minua, ketjun kolmatta lenkkiä, perhettäni, äitiäni Kaisua ja hänen perhettään, monia ystäviä, työtovereita, työntekijöitä; tamperelaisia monessa polvessa. Hiljan ansiosta muodin, vaatetuksen ja estetiikan maailma on seurannut Kaisua läpi elämän ja myös minua vielä yritysten toiminnan päättymisen jälkeenkin muotoutuen uudella tavalla tutkimukseen, analyyseihin ja ideoiden ammentamiseen menneen traditiosta. Kaisu Heikkilän elämä ja ura Kaisu suoritti alakoulun Aleksanterin kansakoulun puukoulussa Hämeenpuiston varrella ja siirtyi oppikouluun saman kadun varrelle, Tampereen tyttölyseoon, ”Tipalaan”. Hilja Lehden viidestä lapsesta nuorimmainen, Kaisu oli kouluvuosista lähtien eniten kiinnostunut vaatteista, käsityöstä, liikkeestä, Naisten Pukukeskuksesta, joka muutti paikkaansa Tampereella monta kertaa päätyen lopulta Kauppakatu 9:ään. Jo kouluvuosina Kaisu kävi somistamassa Naisten Pukukeskuksen näyteikkunoita. Ylioppilaaksi päästyään hän suuntasi ensin Jyväskylän opettajakorkeakouluun ja myöhemmin Helsingin kauppakorkeakouluun. Helsingissä Kaisu hankki myös leikkuu- ja kuosittelutaidot AEL:n järjestämillä Helsingin leikkuuopiston kursseilla sekä myöhemmin muotipiirustustaidon alkeet Regina Backbergin tuon ajan suositulla muotipiirustuskurssilla. Kaisu joutui opiskelujen lomassa keskelle sodan vuosia; opiskelu oli rikkonaista keskeytyen tuon tuostakin, kuten talvisodan syttyessä 1939 ja jatkosodan puhjettua 1941. Eräänä syksyisenä iltana 1941 Kaisu Lehti tapasi sattumalta kouluaikaisen ystävänsä, Antti-veljen luokkatoverin 77 Kauko Heikkilän Tuotannon ravintolassa Hämeenkadun varrella. Kauko oli käymässä kotonaan lomalla rintamalta. Talvisodan ja jatkosodan ankaruuden kokenut nuori luutnantti ja Kaisu Lehti ryhtyivät kirjeenvaihtoon ja seuraavana kesänä 1942 ostettiin kihlat; häitä vietettiin saman vuoden jouluna Kaukon lyhyellä rintamalomalla. Tuskallinen Lapin sota oli vielä käynnissä, kun perheen vuonna 1944 syntynyt esikoinen, Markku vietti ensimmäisiä elinvuosiaan enimmäkseen Kaisun kanssa perheen ensimmäisessä Nyyrikintien kodissa. Sodan jälkeen majuri Kauko Heikkilän työpaikka oli esikunnassa Helsingissä, hän suoritti ekonomin tutkinnon, erosi armeijan palveluksesta ja nuori perhe asui Helsingissä, kunnes Hiljan sisaren Maijan mies, Väinö Vartio sai hankituksi Kaukolle työpaikan Tampereelle Ruuskasen pukutehtaalle. Kaisu auttoi yhä aktiivisemmin Hiljaa liike-elämässä, vaatteiden valmistuksen, suunnittelun ja myynnin maailmassa. Sodan jälkeinen ankara kovuus tuntui puristavan ihmiset jaksamisen rajoille, mutta jotenkin elämästä selvittiin aina seuraavaan päivään eilistä vahvempana. Mieluisan työn tekeminen auttoi ihmisiä unohtamaan ja juurruttamaan jalkansa syvälle kotiseudun maaperään. Sota vaikutti koko sukupolven ajattelutapaan, työnteon eetokseen, asioiden oikeaan arvojärjestykseen. Sodasta selviytyminen lujitti perheiden yhteenkuuluvuutta, ja mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta omin käsin työtä tehden rauhan vallitessa otettiin kiitollisena vastaan. Vaatetusala, kankaat, muoti kuuluivat jo luonnostaan esteettisiin tavoitteisiin ja toiveisiin ja olivat valmiina Kaisu Heikkilän ajattelun ja toiminnan maailmassa. Kesällä 1948 Kauko Heikkilä astui ensi kerran Viialan Sarkkilan kylän maalaistalosta erotetulle rantapalstalle ja alkoi omin käsin raivata tontille kesämökin paikkaa. Kaukoranta alkoi hahmottua ja vähitellen Kaisu ja Kauko Heikkilä perheineen viettivät kaikki ke- sänsä Kaukoran78 nassa, Pyhäjärven rannalla. Tuona samaisena syksynä 1948 minä synnyin ja pääsin seuraavana kesänä ensi kerran kiikkerässä tervaveneessä Kaukorannan pieneen kesämökin esiasteeseen. Kotisaunan lauteilta ja järven vilpoisista laineista tuli Kaisun ja Kaukon henkinen ja fyysinenkin lataamo. Kaukoranta oli yli puoli vuosisataa Heikkilän perhekunnan kesäinen tapaamispaikka. Laskemattomien kesäisten juhlien ja lomailun lisäksi minulle on jäänyt mieleen monien ulkomaisten myyntiedustajien vierailut kesähuvilalla, samoin lukuisat leninkimallistojen valokuvaukset Kaukorannan ympäristössä, josta löytyi koivikkoa ja viljapeltoa, kalliorantoja, ladonseinää ja saunalaituria. Ajalta on säilynyt tuhansien muotikuvien rikas, ainutlaatuinen kuvaarkisto. Vuonna 1951 Heikkilän perhe muutti Kalevan kaupunginosaan uusiin tornitaloihin ja perheellä oli ensimmäinen oma auto, vaaleanvihreä Skoda. Naisten Pukukeskus kukoisti ja vei yhä enemmän Kaisun aikaa. Sukupolvet vaihtuivat, Hilja Lehti nukkui ikiuneen vuonna 1952 kuusikymmentäneljävuotiaana ja vastuu vaatetuksen ja muodin maailmasta siirtyi lopullisesti Kaisu Heikkilälle. Vuonna 1953 perustettiin uusi yhtiö Naisten Pukukeskuksen rinnalle, Kaisu Heikkilä Oy. Kauko siirtyi muutaman vuoden päästä Ruuskaselta oman yrityksen palvelukseen johtamaan hallintoa ja rahaliikennettä. Yritys sai vuonna 1956 upean uuden liikehuoneiston vasta valmistuneeseen Seurakuntien taloon, ”Taivaanlinnaan” Hämeenkatu 28:aan. Myymälän yläpuolelle kolmanteen kerrokseen valmistuivat valoisat atelierosaston tilat; työhuone ompelijoille ja mallimestarille sekä asiakkaiden vastaanottotila sovituskoppeineen. Mallia otettiin Pariisin suurista muotitaloista. Kauppakadun puolelle, Taivaanlinnan seitsemänteen kerrokseen, valmistuivat avarat, tilavat tehdastilat Kaisu Heikkilä Oy:n teollista vaatetusvalmistusta varten. Atelier oli Kaisun lempilapsi; yrityksen toimintaa kehitettiin toisaalta teollisen toiminnan ja sarjatuotannon suuntaan, mutta Kaisu halusi samanaikaisesti säilyttää yksilölliseen suunnittelu- ja käsityötaitoon perustuvan ateliertoiminnan ja Haute couture -henkisen muotinäytöstoiminnan, johon hän oli tutustunut jo varhain perinteeksi muodostuneilla Pariisin matkoillaan. Lokakuussa 1953 Kaisu Heikkilä oli perustamassa kansainvälisen naisten palvelujärjestön, Soroptimist Internationalin klubia Tampereelle, järjestyksessä toisena klubina Suomeen. Klubiin kutsuttiin ammattiensa johtavia naisia, ja voidaan ajatella, että soroptimismi liitti Kaisun toisella, laajemmalla tasolla kansalliseen ja kansainväliseen vahvojen naisten ketjuun. Muotisalonki ja suomalainen vaatetusteollisuus Kaisu Heikkilä Oy oli 1950-luvulla toimintatavoiltaan, kooltaan ja suhteessa muotiin melko erikoinen yhdistelmä Suomessa. Yritys oli pieni perheyritys, joka toimi lähes kokonaan pääkaupungin ulkopuolella, provinssissa. Yritys toimi kaksijakoisesti valmistamalla ranskalaiseen couturemuotiin verrattavia uniikkeja luomuksia atelierissaan, mutta valmistamalla toisaalta vähittäisliikkeille ja jälleenmyyjille suunnattuja pienteollisia valmisvaatteita. Yrityksessä seurattiin Hilja Lehden perinnettä ja valmistettiin rohkeasti tilauspukuja ja muotinäytöksissä esitettäviä kokoelmia, joiden materiaaleina olivat parhaat eurooppalaiset laatumateriaalit toimittajina samat kangastehtaat, jotka toimittivat kankaita Pariisin muotitaloille. Verstaalla, kuten tehdasta alkuaikoina kutsuttiin, ommeltiin puolestaan polkukoneilla pieniä sarjoja leninkejä, jakkupukuja, hameita ja puseroita, jotka vietiin myymälään tai lähetettiin jälleenmyyjille muualla Suomessa. Ideat sarjatuotantoon saatiin usein muotinäytösten luomuksista yksinkertaistamalla mallia ja käyttämällä edullisempaa kangasta. Kun tarkastellaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta ja käsityön ja suunnittelun prosessia ympäristössä, voidaan tukeutua Pirkko Anttilan (1993) sanoihin, jotka perustuvat Roycen ja Powellin teoreettiseen malliin (1983). ”Käsityön prosessi on kaikilta osiltaan sidoksissa vallitsevan kulttuurin arvoihin, sen traditioon ja muotokieleen. Käsityötä arvioidaan ympäristön taloudellisten ja sosiokulttuuristen tekijöiden mukaan. Näiden arvokriteerien nojalla tekijä itse ja hänen ympäristönsä arvioivat, tyydyttääkö käsityö tai artefakti taloudellisesti, eettisesti, sosiaalisesti, teknisesti tarkoitukseltaan, muodoltaan ja ulkonäöltään tai vastaako se perinteen tai vallitsevan muodin vaatimuksia. Tekijä itse arvioi, missä määrin työ tuottaa hänelle henkistä tai sensomotorista mielihyvää.” Kokonaispersoonallisuuden vaikutus niin Hilja Lehden kuin Kaisu Heikkilänkin valintoihin on ilmeisesti toiminut juuri näin; uskon erityisesti mielihyväaspektiin, koska tunnen omalla kohdallani samoja tunteita, jotka asettuvat tuntemusten asteikossa ylimmäksi ja ohittavat esimerkiksi taloudellisten tavoitteiden merkityksen. Luovan työn tuottama mielihyvä on suunnittelijan voimakkain kannustin, mutta sen yhteys liiketaloudellisiin tavoitteisiin ei ole lainkaan itsestään selvää. Kaisu Heikkilä Oy:n ateliervaatteiden valmistus oli vilkkaimmillaan 1950-luvulta 1960-luvun puoleen väliin. Atelierasuja valmistettiin tämän jälkeenkin, mutta couturemuoti ei ollut sellaisessa myötätuulessa kuin aikaisemmin ja salonki toisensa jälkeen sulki Helsingissäkin ovensa. Sodanjälkeinen lehdistö oli tukenut kaikkea kotimaista työtä, suomalaista teollisuutta ja yritteliäisyyttä. Positiivisella suhtautumisella niin suu- ren maailman muotiin kuin sitä hyvin seuraavaan suomalaiseen pukeutumistapaan, kehitettiin myönteinen ilmapiiri, johon kuului hyvä, asiallinen pukeutuminen, 79 muodin seuraaminen, vaatetusteollisuuden ja salonkien toiminnan tukeminen. Niin lukuisat naisten lehdet kuin sanomalehdetkin kirjoittivat laveasti muodista ja tuntui siltä, että suomalainen vaate oli lehdistön lempeässä suojeluksessa. Kaikki kritiikki ei tietenkään ollut vain positiivista, mutta toisinaan Kaisu Heikkilä onnistui ylittämään uutiskynnyksen jopa Iltasanomissa, kuten 1959 lehden otsikoidessa lehdistönäytöksestä: ”Muotiyllätys Tampereelta!” ”Suomen ensimmäisen oikeaoppisen Dior-hameen, lyhyen, polvien kohdalla kapeaan tuppiloon päättyvän pussihameen, esitti tamperelainen Kaisu Heikkilä Oy, joka toisaalta tuottaa vaatetustehtaastaan valmisvaatetta, toisaalta toimii tamperettarien Haute couture- tilausateljeena. Ravintolaksi muuttuneessa vesibussi Tampereessa esitetyssä muotinäytöksessä yllätti Tampere muotikaupunkina rohkeudellaan, hauskoilla, pukevilla yksityiskohdilla ja uusien pariisilaisten ideoiden tulkitsijana.” (Iltasanomat 5.10.1959) 1960-luvun puolivälistä lähtien Kaisu Heikkilä Oy:ssä kehitettiin voimakkaasti teollista tuotantoa. Koneellistaminen oli saatu hyvään alkuun ja tehtaan uudet avarat toimitilat saatiin vuosikymmenen lopulla valmistuneeseen pienteollisuustaloon Kalevantielle, vastapäätä yliopistoa. Vuonna 1966 Kaisu Heikkilä Oy osallistui ensi kertaa Kööpenhaminan kansainvälisille muotimessuille suurella puuvillapukujen kokoelmalla. Tästä alkoi yrityksen vientikauppa, joka kasvoi vuosien mittaan tärkeimmäksi toiminnaksi kattaen 1970-luvun alkuvuosina yli seitsemänkymmentä prosenttia yrityksen tuotannosta. Kaisu Heikkilä juhli viisikymmentävuotispäiväänsä joulukuun alussa 1968 liekinpunaisessa lankabrodeeratussa minimekossa ja suunnitteli sekä teollisia mallistoja että uniikkeja muotinäytösvaatteita. Minä olin ylioppilasvuoden jälkeen vuoden Pariisissa kieltä ja muotia opiskelemassa ja aloittelin äitini jalanjäljissä suunnittelijan taivalta. Taideteollisen korkeakou- lun muotitaitei80 lijan opinnot pukutaiteen osastolla täydensivät tietojani, mutta varsinaisen oppini sain työssä oppimalla, yhteistyössä Kaisu Heikkilä Oy:n ammattitaitoisten mallimestarien ja ompelijoiden kanssa, heidän työtään seuraamalla ja omia ideoitani kehittämällä. Luova työ ja yhteinen maku Allekirjoitan pitkälti Markku Graaen käsityksen luovasti työtään tekevän ihmisen perusominaisuuksista, joista hän asettaa ensimmäiseksi vapauden ja itsenäisyyden kokemisen. Itsenäisyys on loppumaton itsensä harjaannuttamisen ja itsensä harjoittamisen asia. Toisena luovuuden perusominaisuutena hän esittää kyvyn rakastaa työtään: ”Työtään on osattava katsoa sydämen silmin. Tämä rakkaus on joko syvää kiintymystä työhönsä tai varauksetonta työlleen avautumista. Eräänä loppuunpalamisen syynä lienee sydämen ”heräämättömyys”. Se mikä älylle on liikaa ja kestämätöntä, saattaa olla sydämelle helppoa ja yksinkertaista. Työn rasitukset on otettava vastaan sydämellä, ei älyllä tai vatsalla.” Työn rakastaminen, intohimo työhön on juurtunut minuun varhain, aivan samoin kuin äidilläni Kaisullakin. Se on siirtynyt sukupolvien ketjussa, vähitellen täytenä ikään kuin huomaamatta. Tunnistan helposti työhön kiintymyksen voiman, joka pelastaa loppuun palamiselta ja stressiltä, vaikka voisi kuvitella päinvastoin. Äidilläni Kaisulla ja minulla oli ällistyttävän samanlainen maku väreissä, malleissa, tyyleissä. Tämä maku oli kehittynyt ja nivoutunut kiinteästi yhteen vuosien yhteistyöstä, yhdessä tekemisestä ja yhdessä kokemisesta. Siitä oli kehittynyt vaistonvarainen yhteinen tieto asi-oista. Hiljainen tieto kypsyi sukupolvien työskenneltyä työn keskellä ja makukasvatus tapahtui kuin itsestään käytännön elämässä ja toiminnassa. Tacit knowledge, hiljainen tieto ei Polanyin (1966) mukaan tarkoita jotakin, jota ei voitaisi lainkaan ilmaista sanoin, vaan jotakin, jota on tarpeetonta ilmaista selittämällä ääneen. Me vain tiesimme, vaikka kaikkea ei lausuttu ääneen. Rolfin (1995) mukaan ihmisellä voi olla myös hiljainen ennakkotieto (tacit foreknowledge) vielä keksimättömistä asioista. Oli tärkeätä, että suunnittelijalle ominainen ennakkotietäminen oli Kaisulla ja minulla yhteistä tietämistä. Tieto, ennakko-oletus ja aavistus vielä toteutumattomista muotivirtauksista oli tajuntamme pohjalla yhtäaikaisena ja selvänä ja asioiden varmistaminen keskustelemalla vei ideoita eteenpäin ja toi ne realismin piiriin, konkretiaan oikeista väreistä, kuoseista ja malleista. Yhteinen makumme pohjautui ehkä esteettiselle perimälle, traditiolle, joka oli kiertynyt kaukaa menneisyydestä arjen kokemusmaailmojen kautta silloiseen nykyhetkeen. Keskustelut avasivat ennakko-oletuksia suunnitteluprosessissa käytettäväksi informaatioksi. Läheskään kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut – eikä olisi voitukaan – sanoa ääneen. Kaisun työntäyteinen ura oli kiireisimmillään 1950- ja 1960-luvuilla. Siitä huolimatta hän ehti osallistua aktiivisti monen yhdistyksen toimintaan, kuten esimerkiksi Sydännaiset, Kadettiupseerien rouvat, Innerwheel, Sotilaskoti-yhdistys ja tietenkin se mieluisin ja rakkain: Tampereen soroptimistit. Kansainvälisyys Kaisun elämässä työ ja perhe nivoutuivat yhteen, eikä meille lapsille tullut koskaan mieleen, että työ olisi haitannut perheen yhteenkuuluvuutta tai vapaa-aikaa. Kansainvälisyys oli se elementti, jota Kaisu vaali ja kannusti meitä lapsiakin sen omaksumaan. Itse hän oli ensi kertaa ulkomaanmatkalla vuonna 1937 Saksassa, ja meidän lasten nuoruuteen kuuluivat itsestään selvänä itsenäiset ulkomaanmatkat, joiden tavoitteena oli kielten oppiminen, mutta myös erilaisten kulttuurien ymmärtäminen. Muotiin ja vaatetukseen liittyvät matkansa Kaisu aloitti niinkin varhain, kuin 1950-luvun alussa, tietenkin Parii- siin, joka oli tuon ajan kiistaton muodin keskus. Siitä lähtien säännölliset vierailut muodin pääkaupunkiin kuuluivat jokavuotiseen ohjelmaan ja 1960-luvun puolivälin jälkeen pääsin minäkin mukaan Pariisin muotimessuille ja muotitaloihin Haute couture -kokoelmien esityksiä seuraamaan. Pariisissa haisteltiin muodin tuulia, seurattiin sitä, mitä muualla tapahtui ja tutkailtiin suuren kaupungin ehtymättömiä ideanlähteitä niin taiteessa kuin upeiden näyteikkunoiden näkymissä. Samaan aikaan kuitenkin Kaisu Heikkilä Oy:n teolliset mallistot muovautuivat yhä persoonallisempaan suuntaan, suomalaisen vaatemuotoilun poluille ilmentäen yhä selkeämmin pohjoista, suomalaista designia, luonnonmateriaaleja ja graafisia tai värikkäitä painokuoseja, printtejä, jotka miellyttivät erilaisuudellaan ulkomaisia asiakkaita. Ulkomaan viennin kulta-aika ajoittui noin 1966 vuodesta 1980-luvun alkupuolelle, ja hetken aikaa Kaisu Heikkilä Oy oli kansainvälisen vientikaupan harjalla ja menestystekijöinä olivat omaperäinen suunnittelu, design sekä pohjoiset, finnish design -kuosit luonnonläheisissä pitkissä puuvillamekoissa. Liike-elämän kautta mutta myös monien yhdistysten toiminnan kautta Kaisu Heikkilä sai monia kansainvälisiä kontakteja, joista parhaimmillaan syntyi elämänikäisiä ystävyyssuhteita. Muistan elävästi keskustelut Kaisun kanssa Euroopan Unioniin liittymisestä; hänen mielestään olimme aina olleet oleellinen osa Eurooppaa, mitä ihmeellisen uutta tässä liittymisessä muka oli! Eläkepäivinään Kaisu Heikkilä osallistui edelleen aktiivisesti muodin ja suomalaisen vaatetusalan seuraamiseen. Vielä vuonna 2000 hän oli mukana tutustumassa Vatevan messujen ennakkomallistojen esittelyyn Helsingissä. Kaisun ilona ja tukena hänen viimeisinä elinvuosinaan olivat lapset, kaksitoista lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta. Kaisu Heikkilä kuoli vuonna 2002, kaksi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Siunaustilaisuus järjestettiin pariskunnalle rakkaassa 81 Kaisu Heikkilä muotinäytöspalaverissa tyttärensä Marjatan (vas.) ja miniänsä Roswithan (oik.) kanssa vuonna 1971. Valokuvaaja Juhani Riekkola. Tampereen Tuomiokirkossa 2. joulukuuta 2002, päivänä, jona Kaisu olisi täyttänyt kahdeksankymmentäneljä vuotta. Kirkko täyttyi tutuista ja tuntemattomista tamperelaisista, jotka saattoivat viimeiselle matkalleen Tampereen tunnettua hahmoa ja persoo-nallisuutta, jota monet tamperelaiset edelleenkin pitivät kansainvälisen muodin lähettiläänä, ”Tampereen Diorina”. Marjatta Heikkilä-Rastas Professori, taiteen tohtori SI Tampere Lähteet Anttila Pirkko 1993. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. WSOY Graae Markku 1991. Luovuuden herättäminen. Muoto 1/1991. Heikkilä-Rastas Marjatta 2003. Muodin vai muodon vuoksi? Couturemuodin ja muotoilun vaikutukset Kaisu HeikkiläOy:ssä 1950-luvulta 1980-luvun alkuun suunnittelijan näkökulmasta. Ilmari, design publications. Gummerus. Heikkinen Kaija 1997. Käsityöt naisten arjessa. Akatiimi Karkama Pentti 1995. Kirjallisuushistoria ja kulttuurin dialogisuus. Teoksessa Leena Rossi ja Hanne Koivisto (toim.) Monta tietä menneisyyteen. Turun yliopiston historiantieteen laitos. Polanyi Michael 1983 (1967). The Tacit Dimension. Routledge & Kegan Paul. Rolf Bertil 1995 (1991). Profession, tradition och tyst kunskap: en studie I Michael Polanyis teori om den professionella kunskapens tysta dimension. Nora: Nya Doxa. Royce Joseph & Powell Arnold 1983. Theory of Personality and Individual Differences: Factors, Systems and Processes. Prentice Hall. 82 Arjen ahertajastako tulevaisuuden äitijohtaja Kun itse tulin valituksi keskikokoisen, pohjoissuomalaisen teknologia- ja miesvaltaisen yrityksen johtoon kypsässä iässä ja pitkän toimialan työkokemuksen omaavana, sain kaksi arvostavaa ja positiivista luonnehdintaa työyhteisöltämme. Kuin suoraan otsikon teemasta – toinen oli ”tavallinen tyttö” -teema ja toinen ”äiti” -teema. Edellinen kerrottiin iskelmän keinoin henkilöstöjuhlassa ja toisesta teemasta sain muistoksi hellyttävän pienoisveistoksen karhuemosta poikasineen. Arjen aherrus työelämässä on tutkitusti perusta, miltä suomalainen nainen halutessaan useimmin nousee johtotehtäviin. Taustalta pitää löytyä lisäksi hyvä, alaan sopiva koulutus ja menestyksellinen tehtävien hoito työuran eri vaiheissa. Jyväskylän yliopiston Naisjohtajuuden oppikurssimateriaalista, jonka on toimittanut Anna-Maija Lämsä, löytyy aiheeseen liittyviä tausta- ja asiatietoja. Mielenkiintoinen aineisto oli itselleni uusi, vaikka se on julkaistu jo vuosia sitten. Ennen naiset joutuivat tai pääsivät yritysten johtoon yleensä vain yrittäjyyden kautta, he olivat itse olleet luomassa liikeyritystään tai perineet sen perheyhtiön sukupolvenvaihdoksessa. Historiasta löytyy harvinaisina uranuurtajina tunnettuja voimahahmoja kuten Minna Canth, Rakel Aarnio-Wihuri ja Helvi Sipilä. Nykyään kaupan alalla ja julkishallinnossa nais- ja miesjohtajuudet jakautuvat sukupuolten kesken jo tasan. Nainen on voinut toimia jo pitkään postikonttorin johtajana, mutta vasta vuodesta 1918 lähtien hän on voinut säilyttää ase- mansa myös avioitumisen jälkeen. Suomalaiset pienten lasten äidit ovat kokopäivätöissä huomattavasti useammin kuin muissa pohjoismaissa. Osaaikatyö ei ole meillä niin suosittua kuin esimerkiksi Ruotsissa. Syynä voi olla työlainsäädännölliset asiat, mutta historiallisena ja kulttuurisena syynä on huomioitava sota-ajan aiheuttama suuri murros työvoimassa ja muita maita pitempään vallinnut agraariyhteiskunta. Maataloudessa puolison ja äidin työpanos oli välttämätön ja toisaalta nainen hallitsi kotinsa hoidon ja taloudenpidon täysin. Loistava esimerkki yhdessä toimimisesta on Hannes ja Hedvig Gebhardin työ osuustoimintaliikkeen kehittämisessä ja johtamisessa 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa. Työnjako heidän välillään lienee ilmeisesti vaihdellut kunkin henkilökohtaisen jaksamisen mukaan. Hedvig-rouvan mieleen eniten on voinut olla juuri äitirooliin perustuvat neuvonta- ja edistämistoimet maaseudun naisten elinolojen parantamiseksi. Gebhardien tytär seurasi äidin perintöä jatkaessaan kehittämistä Työtehoseurassa keksien muun muassa suomalaisen astiankuivauskaapin ja näin vapautti äideille aikaa tiskaamisesta muuhun toimintaan. Ammattialoista edelleen voimakkaimmin sukupuolen mukaan eriytyneitä ovat teollisuus-, kuljetus- ja rakennusalat. Eriytyminen koskee kaikkia tehtävätasoja, ja taustalla vaikuttaa nuorten ammatinvalinta. Tänä päivänä ammatinvalintaansa harkitsevat tytöt valitsevat sen, yllättäen, hyvin perinteisesti. Täysin subjektiivinen käsitykseni on, että 1960- ja 1970 -luvuil83 la tytöt ja nuoret naiset valitsivat myös ammattinsa radikaalimmin, ehkä muun nuorten ja opiskelijoiden radikalismin rohkaisemana. Niinpä nykyään sosiaali- ja terveydenhoitoaloilta sekä matkailu- ja ravitsemusalan yrityksistä löytyy eniten naisjohtajia. Useimmin nainen työskentelee johtajana pienissä tai keskikokoisissa yrityksissä erityisesti Pohjois- ja ItäSuomessa. Tilastojen mukaan palkansaajat jakautuvat naisiin ja miehiin tasan, naisten osuus esimies- ja johtajatehtävissä on noin kolmannes. Ammatti- ja uravalintakysymyksen taustalla on teoreettinen mallinnus, miten kukin valintatilanteessa oleva sisäistää ammatin ja uran merkityksen itselleen: onko ammattiura muunkin kehittymisen väline, vai onko se vain arjen elämän ja halutun elintason mahdollistava pelkkä ammatti. Jollekin ammatti voi olla jopa elämäntehtävä – erilaisiin rooleihin liittyvä kokemusten sarja tai vielä jotakin muuta. Äidillä, naisella ja puolisolla on ollut ja on monta puolta, fysiologisesti ja emotionaalisesti naiseus ja äitiys ovat yhtä elämän synnyttämisen suuren ihmeen kanssa, mikä luo osaltaan siihen liittyvänä ikuisia salaisuuksia ja jopa pelkoa. Menneisyyden noitavainot ja tämän päivän kontrolloitu naisen asema eräissä vaikutusvaltaisissa uskonnoissa kumpuavat kai tästä maaperästä. Olemmeko ruotsalaisia -televisiodokumentissa mainittiin yllättävä, mielenkiintoinen fakta liittyen RuotsiSuomen vuosien 1630 – 1670 noitavainokauteen. Muualla Ruotsin suurvallassa noituudesta tuomitut olivat pääsääntöisesti naisia, Suomessa taas poikkeuksellisesti miehiä. 1900-luvun naistutkimuksen tiedenaisia ja -miehiä on kiinnostanut naisiin liitetyt roolit työelämässä ja työelämän vallankäytössä. Moss Kanterin teorian mukaan työssä olevalle naiselle on luotu neljä roolimallia: viettelijättären, maskotin, äidin ja rautarouvan toimintamallit. Nämä roolit ovat tunnistettavissa, kun yksinker84 taistetaan äärimmilleen työelämän psykologiaa ja suhteiden mekaniikkaa. Äidin roolimalli on turvallisin työelämässäkin molemmille sukupuolille, naisen kannalta se antaa jatkuvuutta työelämässä myös iän karttuessa. Maskottina olemisen tai viettelijättären rooli raadolliselta näkökannalta mahdollistuu maksimaalisesti nuorena ulkoisten avujen ollessa vahvimmillaan. Yleisöpalstoilta ja mediasta poimitun mukaisesti naiseen kohdistuva ulkonäkö- ja ikäsyrjintä tuntuu olevan raaempaa kuin miehiin kohdistuva. Miessukukunnalle pelottavin on varmasti rautarouvan työroolimalli, termin käyttö on yleinen varsinkin politiikan tehtävissä. Varsinainen ”the Iron Lady” on voimakastahtoisuudestaan tunnettu, entinen pääministeri Margaret Thatcher. Tähän maailman ehkä tunnetuimpaan naispoliitikkoon ei liitetä vieläkään tippaakaan äidillisyyttä eikä äitijohtajuutta, vaikka hänellä ja puolisollaan on lapsia. Oma presidenttimme Tarja Halonen ilmensi tehtävässään selkeästi äitijohtajuutta, toki joskus kai hyvinkin voimakastahtoisella tavalla. Hänen lämmin suhteensa ainoaan tyttäreensä välittyy hänen antamistaan asiaan liittyvistä haastatteluista. Jyväskylän yliopiston naisjoh- tajuusopetusaineistoa varten tutkijat ovat jalostaneet Moss Kanterin rooleja tämän päivän yhteiskuntaan sopivampaan muotoon; ammattilainen, uhri, ovela nainen ja rautarouva. Naisjohtajan työhön parhaiten voi liittää ammattilaisen roolin, jota sopiva oveluus ”pelisilmä” ja voimakastahtoisuus ryydittää. Uhrirooli tuntuu tässä vieraalta, ainakin johtajan tehtävässä. Mielenkiintoista jalostetussa näkökulmassa on se, ettei äitiroolia korosteta. Itse tunnistan noin kolmikymmenvuotisen työhistorian kautta kaikki nämä roolien puolet, jopa niin, että näissä kaikissa rooleissa me kaikki toimimme. Toki on niin, että joku näistä annetuista roolimalleista on luontaisin. Työelämä ja uralla eteneminen vaatii kilpailuhenkeä ja jonkin verran työpelikorttien oikein pelaamista, varsinkin johtotehtäviin hakeutumisessa. Monien merkittävään asemaan nousseiden miesjohtajien haastatteluissa tulee esille, ettei kyseinen henkilö ole koskaan itse hakeutunut mihinkään asemaan. Ehkä uralla etenemisen halua ei haluta julkisesti ilmaista, koska suomalaiselle pienikin pyrkyryys on negatiivinen piirre. Uran etenemisessä ammatin osaaminen ja miesten osalta vahvat verkostot ovat mielestäni keskeisiä edistäjiä. Itsekin omalla työurallani tunnistan sen, etten ole henkilökohtaisesti, ainakaan tietoisesti, asettanut itselleni etenemiseen liittyviä tavoitteita. Arjen aherruksen kautta tuleva osaaminen ja varmuus osaamisesta sekä monitahoiset, omanlaisensa verkostot ovat välttämättömiä ja tarpeellisia myös nais- ja äitijohtajan uralla. Äitijohtajuus ansaitsee enemmän pohdiskelua useammasta näkökulmasta. Luulen, että äitijohtajuus rohjetaan tuoda esille yhtenä mahdollisena naisjohtajan roolimallina vasta silloin, kun äitiydestä ja työelämän johtotehtävistä on ikiomaa kokemusta. Äidin toiminta-alue ja äitiyden mukanaan tuomat velvoitteet liittyvät arkisiin, jokapäiväisiin perustehtäviin, toisaalta johtamisen tehtävät voivat mielikuvissa kasvaa joksikin suuremmaksi ja arvokkaammaksi kuin jokapäiväinen rutiinityö. Todellisuudessa molemmat toimet ovat lähellä toisiaan olevia arjen tehtäviä, osin ikäviä pakkorutiineja ja onneksi silloin tällöin tapahtuvia tähtihetkiä. Äitiyteen yhdistetään kristinuskon kulttuuripohjasta nousevat, todellisuudessa jopa kliseiltä tuntuvat hyveet: uhrautuminen, harmonisuus, hyvyys ja parhaansa tekeminen perheen ja lasten puolesta, taustalla oleminen ja sieltä vaikuttaminen kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Johtajuus juontuu puolestaan sodankäynnistä, sotatieteen ja – strategian teorioista. Johtajuus- ja liiketoimintastrategioiden koulutuksessa hyödynnetään edelleen Carl von Clausewitzin (vv. 1780 – 1831) oppeja sodankäynnin johtamisesta. Johtamissuunta on miehisen selkeästi ylhäältä alaspäin. Eräs Clausewitzin teeseistä on väittämä, ettei sota ole materia materiaa vastaan, vaan mieli mieltä vastaan. Tässä ajattomassa väittämässä ei löydy nais- tai miesnäkökulmaa. Vasta vajaan parinkymmenen vuoden ajan naiset ovat voineet suorittaa vapaaehtoisen varusmiespalveluksen. Ensimmäiset naisupseerit voivat määritellä kokemukseensa perustuen roolimallin johtamiseensa ja mahdollisen äitiyden vaikutuksen siinä. Martelius-Louniala ja Hiillos ovat tutkineet, jäsentäneet ja kuvanneet äitimäisyyttä, siihen liittyviä ominaisuuksia ja esiintymistä johtamisen roolimalleissa. He ovat löytäneet äitijohtajan vahvoiksi puoliksi kehittyneet ihmissuhdetaidot ja kyvyn luoda uusia, pysyviä ihmissuhteita. Jos tämä arvio olisi yleispätevä, äideillä olisi etuja puolellaan, johtajuudessa näitä taitoja tarvitaan yhä enemmän. Johtaminen on ihmisten kanssa toimimista, vuorovaikutusta ja keskinäistä viestintää. Riskinä voisi toisaalta olla liiallinen, tunteellinen kiintymys, mikä vaikeuttaisi vaikeiden päätösten tekemisen tarpeeksi nopeasti. Yrityksen menestymistä on aina arvioitava objektiivisten, taloudellisten mittarien kautta. Hyvän johtajan ominaisuudet määriteltiin jo antiikin aikoina: oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus ja kohtuullisuus. Nämä ihanteet ovat edelleen tavoittelemisen arvoisia. Äitimäisyyteen tutkijat liittävät myös yhteistyön korostumisen, verkostomaisen toimintatavan ja uusien mahdollisuuksien tunnistamisen. Myös lempeys, lämpö ja karismaattisuus mainitaan positiivisina äitimäisyyden ilmentyminä. Työelämä edellyttää tiimityön ja yhteistyöverkostojen hyödyntämistä, niitä opetetaan sekä miehille että naisille kaikissa työuran vaiheissa, Työtiimeihin ja -verkostoihin kuuluu aina molempia sukupuolia. En itse pidä näitä äitijohtajuudessa erityisesti korostuvina ominaisuuksina. Karismaattisuus on henkilön yksilöllinen ja sukupuolineutraali ominaisuus. Vallan kahvassa olleilla, sekä naisilla että miehillä, karismaattisuus kasvaa ja vahvistuu 85 itseensä luottamisen kasvaessa. Julkisuuden tietoihin pohjautuen Äiti Amman karismaattisuus varmastikin perustuu äitimäisiin hyveisiin, lempeyteen ja toisten auttamiseen ja on sisäänpäin kääntynyttä mietiskelyä. Äiti Amma on ikään kuin suuren verkoston johdossa, mutta johtajuus ja johtamisjärjestelmä perustuvat uskonnollisuutta lähentyvään ihailuun ja palvontaan. Kirsi Pihan julkaisemassa kirjassa kuvataan, aivan oikein, miten hyviä valmiuksia perhettään hoitava ja lapsiaan kasvattava äiti saa tuleviin työelämän haasteisiin ja johtotehtäviin. Jo opiskeluaikoina sähkötekniikan miesprofessori käytti värikkäitä ilmaisuja puhuessaan putkiaivoista ja häkkyröistä. Jonkin verran on näyttöä siitä, että naisten aivorakenne voi paremmin toimia monen tehtävän yhtäaikaisessa hoidossa kuin miesten. Suurperheen äidin on kautta aikojen pitänyt voida valvoa yhtä aikaa monenlaista tekemistä ja myös ennakoida mahdolliset odotettavissa olevat vaara- ja häiriötilanteet. Äidit ja naiset voivat olla parhaimmillaan tietokonekielellä ilmaistuna moniajotilanteissa kuin yhteen asiaan kerrallaan keskittyvinä. Ihailemani, edesmennyt Leena Palotie pääsi urallaan geenitutkimuksessa pitkälle ehkä juuri tällaisen piirteen vuoksi. Pihaa edelleen lainatakseni äidille ominaista piirrettä uskoa vahvasti lapsensa menestykseen aina uudestaan vastoinkäymisistä huolimatta voidaan hyödyntää yrityksen henkilöstöön. Näin on ja pitääkin olla – tiettyyn rajaan saakka. Liiketoiminnassa käy joskus myös niin, että jonkun muun johtama yritys on parempi vaihtoehto jollekin henkilölle. Arkisesti sanottuna työsuhde päättyy joko yhteisestä sopimuksesta tai irtisanomiseen, tosielämän äidille tällainen vaihtoehto on mahdottomuus. Myös vakiintuneessa työyhteisössä, jolla on vahva, oma työkulttuuri tämä on vaikea rasti – olipa irtisanoja nainen tai mies. Äitiydestä ja äitijohtajuudesta on äskettäin julkaissut Anu Silfverberg (Teos 2013) Äitikortti-nimisen kirjan. Kirja on 86 kriittinen kannanotto äidin ja vastasyntyneen vauvan erikoislaatuisesta suhteesta. Äitiyden myytti riisutaan ja tavoittelemisen arvoiseksi kuvataan joka suhteessa, alusta asti tasa-arvoinen vauvan hoito isän ja äidin kesken. Näkökulma on feministinen eikä siinä erikseen huomioida pienen kehittyvän ihmisen tarpeita. Miten käy arjen ahertajien ja äitijohtajien tulevaisuuden työelämässä, kun johtajia rekrytoidaan? Pohdintaa voi jatkaa Martelius-Lounialan toteamuksesta, että toiseuteen totuttautuminen on tuttua nais- ja äitijohtajalle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hän toimii koko työuransa ajan todennäköisesti työyhteisöissä, joissa hän useimmiten on ainoa oman sukupuolensa edustaja. Naisjohtaja joutuu miettimään omia ratkaisumallejaan, usein toki solahtaminen osaksi miesverkostoja ja -aktiviteetteja onnistuu mainiosti. Suomessa on jo yleinen tapa, että konferensseissa on omat saunat naisille ja miehille. KeskiEuroopassa naisia ei erikseen huomioida, vaikka naisjohtajia on siellä suhteessa enemmän kuin Suomessa. Martelius-Louniala käsittelee erikseen myös seksualiteetin näkökulmaa työelämässä ja julkisissa johtotehtävissä. Maailmanlaajuista julkisuutta aiheutti Pekka Haaviston Suomen presidenttiehdokkuus ja perinteisestä poikkeava parisuhde. Toiseutta voi tuntea myös monien muiden syntymässä saatujen ominaisuuksien perusteella. Tulevaisuuden työelämässä vaaditaan yhä enemmän erilaisuuden sietämistä, hyväksymistä ja hyödyntämistä, kun pätevyys ja osaaminen tulevat entistäkin tärkeämmiksi. USA:ssa toista kauttaan aloittaa ensimmäinen eivalkoinen presidentti. Useissa muissakin maissa korkeissa viroissa on valtavirrasta poikkeava yksilö. Lähtökohtaisesti toiseuteen liittyen äideillä ja naisilla johtajina voisi olla herkempi vastaanottokyky erilaisuuden sietämiselle, jolloin tulevaisuuden pätevissä johtajissa lienee yhä enemmän äitejä ja naisia. USA:ssakin viritellään odotuksia ensimmäisen naispresidentin valitsemiselle. Naiset ja äidit valloittavat sellaisia johtopaikkoja, joita ei edes kymmenen vuotta sitten pidetty mahdollisena. Yli satavuotias globaalijätti IBM valitsi tammikuussa 2012 ensimmäisen naispääjohtajansa. Virginia Rometty on pitkänlinjan IBM-läisenä ilmetty arjen ahertaja, luunkova ammattilainen ja äitijohtaja. Muutoksia tapahtuu koko ajan. Presidenttiteemaan liittyen presidenttien puolison työtä ja asemaa korostetaan kutsumalla häntä maan äidiksi, jolloin viitataan myös hänen käynnistämiinsä ja suojelemiinsa hankkeisiin esimerkiksi lasten, nuorten tai vaikkapa ikääntyneiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Hyväntahtoisuus ja lempeys ovat maan äidin tavaramerkki. Presidentin rouva Eeva Ahtisaari lanseerasi maan isoäiti-käsitteen eräässä antamas- saan haastattelussa ilmentäen hyvin jatkuvuutta ja työurien pidentymisvaadetta. Hän sanoi, että häntä voisi hyvin kutsua maan isoäidiksi. Olin yllättynyt ja ylpeä saadessani mahdollisuuden kirjoittaa Soroptimistien 60-vuotisjuhlakirjaan omia kokemuksiani ja näkemyksiäni teemalla Arjen ahertajat ja Äitijohtajat. Aihealue otti kiinni ja vei mennessään, uskomattoman mielenkiintoisia asioita on tehty ennen ja tullaan tekemään tulevaisuudessa. Marja Karjalainen Viestintäneuvos SI Kajaanin ehdottama kirjoittaja 87 Psykologit, vaikuttakaa Moneen kertaan palkittu Lea Pulkkinen on lasten asialla ”Kutsumus tähän työhön on ajanut minua eteenpäin. Olen halunnut olla luja ja ryhtynyt työhön silloinkin kun on väsyttänyt”, sanoo professori emerita Lea Pulkkinen. ”Isäni suvun puolelta perin johtamis- ja organisointitaipumuksen. Isoisäni rakennutti 1920-luvulla ostamaansa rappeutuneeseen kartanoon sahat, myllyt ja meijerit. Isäni taas koko ajan laajensi ja perusti uutta liike-elämässä”, arvioi Lea Pulkkinen lähtökohtiaan. ”Siltä puolelta tuli myös tietynlainen pohjalainen temperamentti ja suorasukaisuus. Asia puhutaan suoraan ja halki. Äidin suvusta tuli puolestaan intellektuaalinen kiinnostukseni. Itsekin olen hämmästellyt sitä valtavaa vetoa yliopistomaailmaan, joka minulla maalais- ympäristössä eläneenä oli.” Johtamiskyky, intohimo tieteeseen ja kova työ ovat tuottaneet häikäisevän uran. Jyväskylän yliopiston ensimmäinen akatemiaprofessori on palkittu Valtion tiedepalkinnolla, Vuoden naisena, Vuoden professorina ja lukuisilla merkittävillä kansainvälisillä tunnustuksilla, kuten Euroopan psykologiliittojen järjestön EFPA:n myöntämällä Aristoteles-palkinnolla. Ei aikuisten kuormaa Lea Pulkkinen syntyi Heinolan maalaiskunnassa kuukausi ennen talvisodan alkua. Kaksi viikkoa aiemmin oli toteutettu yleinen liikekannallepano ja isä sai tiedon tyttären syntymästä radion välityksellä. Sota-ajasta huolimatta lapsuus tuntui tur88 valliselta suojelevan äidin ansiosta. Vain kerran Pulkkinen näki äidin itkevän. ”Äitini oli maalaistalon tytär ja käynyt emäntäkoulun. Jälkeenpäin hän sanoi minulle, ettei hänellä ollut lasten kasvatuksesta opillista tietoa. Hän vain järkeili, ettei lasten tarvitse kantaa aikuisten kuormia. Se on hienosti sanottu. Kunpa se nykyaikanakin ymmärrettäisiin. Täytyisi olla enemmän herkkyyttä avata lapsille portit ulkomaailmaan vähitellen.” Maalaisympäristö tarjosi turvallisia aikuissuhteita ja muutakin sosiaalista rikkautta, kun karjalaisia siirtolaisia tuli kotiin ja sukulaistaloihin. ”He olivat hauskoja ja hyviä ihmisiä. Vaikka monessa tapauksessa siirtolaisten tulo koettiin Suomessa hankalaksi, meidän ympäristössämme ei ollut kielteistä suhtautumista. Lapsen näkökulmasta se oli mukavaa. Siellä riitti käsiä ja sylejä huolehtimaan meistä, vaikka isä oli poissa.” Maalaiskodin tyttärenä Pulkkinen näki, kuinka niin ruoat kuin vaatteetkin valmistettiin itse. Siinä oppi arvostamaan työntekoa. Heinäpellolla uurastaessaan ja vihannesmaita harventaessaan Lea Pulkkinen kuitenkin päätti, ettei maalaisemännän tulevaisuus houkutellut sen paremmin kuin kotirouvankaan. ”Vielä aikuisenakin nähdessäni peltoaukeaman tulee tuskainen tunne: niin paljon työtä. Voin kyllä puurtaa tieteessä jonkun yksityiskohdan kanssa, mitä joku toinen ei ollenkaan ymmärrä. Mutta maanviljelys ei ollut minun juttuni.” Opettajan ammatti sen sijaan kiinnosti. Keväisin koulujen loppuessa Pulkkinen oli heti järjestämässä naapuruston lapsille omaa kouluaan. ”Enkä tahtonut millään ymmärtää, etteivät he olisi jaksaneet kouluuni tulla. Yksi vanhempi rouva katsoi touhuani ja sanoi, että mikä(kö) hän opettaja tuosta Leastakin tulee. En sitä kuitenkaan silloin ajatellut. Oppikoulussa kyllä syntyi ajatus matematiikan opettajana toimimisesta, kun arvostelin opettajani pedagogisia taitoja”, Pulkkinen naurahtaa. Kouluttautumista ei maalla pidetty kovin tärkeänä. Pulkkisen opettaja kannusti kuitenkin vanhemmat lähettämään tyttärensä oppikouluun Heinolaan. ”Lapsen lähettäminen yksinään kaupunkiin kouluun oli aikamoista, olin niin nuori ja vielä pienikokoinenkin. Mutta olisi varmaan elämästä tullut toisenlainen, jos ei olisi lähetetty.” Pulkkinen asui aluksi sukulaisensa luona Heinolassa. Tämä oli kuitenkin vain vähän kotona, ja ruokaakin oli olemattomasti. Pulkkinen muistaa kokemuksen traumaattisena. ”Tuolloin oppikoululaisten piti käydä ruokatunnilla kotona syömässä. Kerrankin oli vain homeista kaurapuuroa ja muistan, kuinka itkin nälkäisenä.” Lea puhkesi itkemään tilannettaan pianonopettajalleen. Herttainen venäläinen emigranttirouva soitti toisen soitto-oppilaansa vanhemmille. He suostuivat ottamaan Lean luokseen. Luokkatoverinsa kanssa Lea kantoi uuteen kotiinsa kotoa tuodun lasten hetekan olkipatjoineen, muut tavarat sen päälle pinottuina. ”Olen siis kirjaimellisesti ottanut vuoteeni ja käynyt. Ja olin aivan pikkuinen, kymmenvuotias.” Takala innoitti Saatuaan ylioppilaslakin vuonna 1958 Lea Pulkkinen sulki pois uravaihtoehtoja. Vastoin isänsä toivomuksia hän ei halunnut lääkäriksi eikä opiskelemaan Helsinkiin. Kuultuaan, että Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakoulun tulisi seuraavana syksynä humanistinen tiedekunta, Pulkkinen soitti korkeakoululle. Puhelu yhdistettiin rehtori Aarni Penttilälle. ”Kun hän kysyi, mitä halusin opiskella, vastasin kysymällä, mitä voisin opiskella. Hän luetteli:suomen kieltä, kirjallisuutta, psykologiaa, historiaa… Minä sitten toistin perässä: suomen kieltä, kirjallisuutta ja psykologiaa. Tuolloin haettiin opiskelemaan kolmea ainetta.” Tässä järjestyksessä Pulkkisesta tuli suomen kielen opiskelija. Varsinainen oma ala löytyi kuitenkin, kun hän innostui professori Martti Takalan psykologian luennoista. Takala oli pannut merkille hänen tenttivastaustaan lukiessaan, että Lea Marttunen (Pulkkisen tyttönimi)oli tehnyt hyvää työtä. Tämä tieto tietysti kannusti. 1950-luvulla ei tunnettu pitkittynyttä nuoruutta. Pulkkinenkin avioitui kaksikymmentävuotiaana psykometriikan opettajan kanssa. Tutkijan ura käynnistyi Takalan assistenttina. Opiskelujen ja töiden keskelle syntyivät myös lapset vuosina 1961 ja 1964. ”Suosittelen sitä muuten kaikille, vaikka nykyään kehitys on täysin päinvastainen. Mielestäni lapset pitäisi saada nuorena naisen biologian ja uran kannalta. Tietysti puolisokin täytyy ehtiä saada – mutta jos on puoliso, niin sitten”, professori naurahtaa. Pulkkinen piti huolen siitä, ettei ajautuisi kotirouvaksi. Kun aviomies sanoi, että hän saisi opiskella, kunhan tekee kaikki naiselle kuuluvat tehtävät, Pulkkinen ei niitä aloittanutkaan. Ruokaa hän alkoi laittaa vasta, kun ei yhdeksännellä raskauskuukaudellaan jaksanut enää lähteä ulos syömään. Päivähoitojärjestelmää ei tuolloin ollut, ei myöskään sukulaisia tai isovanhempia lähistöllä. Kahden tutkijan taloudessa kotiapulaiset olivatkin välttämättömiä. Rumba päiväapulaisten kanssa oli kuitenkin kauheaa: aina joutui jännittämään, tuleeko tyttö paikalle vai ei. Talous lähti hoitumaan kuitenkin erinomaisesti, kun aviopari vuokrasi isomman asunnon ja pystyi tarjoamaan huoneen 89 vakituiselle apulaiselle: ”Siihen aikaan tytöt olivat taitavia ja tekeviä, he osasivat kaikkea muutakin kuin lapsenhoitoa.” Professori arvelee omassa tutkimusyhteisössään syntyneen vuosien mittaan päälle kaksikymmentä lasta. ”Kun tutkimustavoitteet asettanut nainen tulee luokseni ja sanoo, että olisi henkilökohtaista asiaa, kysyn heti koskas syntyy? Se on iloinen asia, kun olen halunnut tehdä työtä lasten hyväksi. Käytännön kysymys on tietysti, miten työt järjestetään.” ”Kun nykyisin kartoitetaan naisten työuran esteitä, pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kotiavun vähäisyyteen ja työn ja perheen yhteen sovittamiseen.” Heureka! Kipinä tutkijan urasta syttyi varhain. Kun Tapio Nummenmaa väitteli tohtoriksi Jyväskylässä 1960, Martti Takala ohjaajanaan ja Johan von Wright vastaväittäjänään, laitoksen harjoittelija Lea Pulkkinen (silloin Pitkänen) seurasi tilaisuutta. ”Muistan, kuinka tämä arvokas kolmikko käveli yliopiston juhlasalin lavalle. von Wright oli pukeutunut Oxfordin yliopiston viittaansa. Luulin väitöstilaisuudessa olevan aina näin upeat asut. Sinä päivänä ajattelin, että vielä minäkin joskus väittelen. Enkä koskaan asettanut sitä kyseenalaiseksi.” ”En tiennyt yliopistomaailmasta opiskeluja aloittaessani sen enempää kuin tätini ja setäni. Kun kerroin heille työskenteleväni assistenttina, he luulivat minua karjatalousassistentiksi.” ”Kuullessani tohtorin vastaanotosta Jyväskylässä, luulin sen aluksi olevan lääkärin vastaanotto. Vasta myöhemmin huomasin tietosanakirjasta, että äitini suvussa oli ollut professoreita. Mallit ja tavoitteet uralle ovat aina jostain löytyneet”, Pulkkinen pohdiskelee. Tuleva tohtori tutki Takalan tutkimusassistenttina aluksi lasten persoonallisuutta, muun muassa aggressiivisuutta. Silloinen psykologinen käsitteistö ja tutki90 mus keskittyikin usein kielteissävytteisiin ilmiöihin, kuten aggressioon, ahdistuneisuuteen ja neuroottisuuteen. Pulkkinen mietti lasten sosiaaliseen käyttäytymiseen kuuluvan kuitenkin paljon myönteisiäkin asioita. Mutta miten kuvata niitä? Eräänä syysiltana 1967 Pulkkinen loikoili aviomiehensä suvun saaristolaistalon tuvassa, illan hämärtyessä. Yhtäkkiä hän koki oivalluksen: ihminen voi ennakoida käyttäytymisensä seurauksia, ymmärtää erilaisiin tilanteisiin johtavia syitä, tehdä valintoja ja säädellä käyttäytymistään. ”Lapsi voi oppia käsittelemään suuttumusta herättäviä tilanteita eri tavoilla, kuten järkeilemällä ja löytää rakentavan vaihtoehdon aggressiivisuudelle. Vaihtoehtoina voivat olla myös ahdistuneisuus tai mukautuvuus.” Pulkkinen alkoi hahmotella mielessään kuvaa kaksiulotteisesta mallista. Toisella akselilla oli behavioraalinen aktiivisuus, toisella itsekontrolli. Heikolla itsekontrollilla varustettu ihminen olisi altis aggressiivisuudelle ja ahdistuneisuudelle. Vahvalla itsekontrollilla ihminen kykenisi käyttämään puolustusmekanismejaan, ratkaisemaan ristiriitoja tai vetäytymään tilanteesta. Oivalluksensa pohjalta Pulkkinen alkoi suunnitella väitöskirjatutkimustaan, jonka tulokset tukivat perusoletuksia. ”Tunteiden säätelyn ajatus alkoi varsinaisesti esiintyä kirjallisuudessa vasta 1990-luvulla. Pidin kuitenkin kiinni omasta ajatuksestani ja tutkimuksestani koko 1970-luvun, vaikka tiedän, että minulle naureskeltiin. Painotin yksilön omaa prosessointia ja itsehallintaa aikana, jolloin ympäristötekijöiden nähtiin säätelevän käyttäytymistä.” Pulkkinen ei silti väheksy ympäristön merkitystä. Lapsi voi saada tukea itsehallinnalleen ympäristöltään eri tavoin. ”Viime kädessä ihminen itse kuitenkin tekee toiminnalliset valintansa. Tämä näkemys on ollut työni taustalla jo neljäkymmentä vuotta. Ongelmasta riippuen selitystavat ja teoriat vaihtelevat, mutta tämä mallini on saanut jatkuvasti vahvistuvan tuen.” Vuosi ulkomailla muutti paljon Akateemisen uran luomiseksi piti osata englantia ja lähteä ulkomaille. Kahden pienen tytön äidille Yhdysvallat tuntui liian kaukaiselta. Niin Pulkkinen lähti tyttärineen British Councilin stipendillä Sussexin yliopistoon post doc -opintoihin. Vuosi ulkomailla oli akateemisesti opettavainen, mutta raskas yksityiselämälle. Pulkkinen palasi yksinhuoltajana Suomeen. Hän näkeekin tärkeänä, että kun nykyään kannustetaan kansainväliseen liikkuvuuteen, perheitä käsiteltäisiin kokonaisuuksina. ”Perheiden pitäisi rahoituksen turvin pystyä lähtemään yhdessä. Muuten hinnat koituvat liian koviksi.” Sussexista palattuaan Pulkkinen ryhtyi hoitamaan apulaisprofessuuria psykologian laitoksella. Varsinkin alku sujui miellyttävästi. Tutkimusryhmiä perustettiin ja gradun tekijöiden avulla Pulkkinen sai jatkettua omaa pitkittäistutkimustaan. Puolue- ja opiskelupolitiikan vyöryminen yliopistoihin 1970- luvulla teetti runsaasti työtä. Psykologian tutkinnonuudistusta puitiin kokouksissa, jotka saattoivat viedä viisitoista työtuntia viikossa. ”Se tuntui turhauttavalta ja tarpeettomalta, kun Martti Takala oli aikaansa seuraavana johtajana pitänyt yllä hyviä tutkintovaatimuksia. Nyt vaadittiin neuvostoliittolaista tai itäsaksalaista kirjallisuutta. Mutta eihän sellaista hevin löytynyt, kun monet psykologian haarat olivat näissä maissa kiellettyjä.” Toinen ongelma oli äärimmäisen niukat tutkimusvarat. Pulkkinen muistaa saaneensa 1970- luvun alussa Suomen Akatemialta noin kaksikymmentä tuhatta markkaa pitkittäistutkimuksensa jatkamiseen. Saman verran tuli myös vuosikymmenen taitteessa. ”Se ei ole rahana nyt juuri mitään, eikä ollut silloinkaan. Kaikesta muusta- kin oli puutetta. Emme voineet hankkia jokaista haastattelua varten äänikasettia, vaan jouduimme nopean analyysin jälkeen äänittämään edellisen päälle. Aineiston keruun jälkeen äänikasetit piti jo luovuttaa laitoksen toista tutkimusta varten.” Huomio kodin merkitykseen Tutkimusrahoitus alkoi parantua 1980-luvulla ja vuosikymmenen puolivälistä lähtien varoja tuli jo hyvin. Myös yliopistojen poliittinen kuohunta laantui. Samaan aikaan Pulkkinen oli nousemassa yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Jo 1977 hän oli julkaissut pitkittäistutkimuksensa pohjalta teoksen Kotikasvatuksen psykologia, joka oli nimeä myöten tarkoin mietitty. Pulkkinen halusi kiinnittää huomiota kodin merkitykseen lapsen kehityksessä aikana, jolloin korostettiin yhteiskunnan kasvatusvastuuta. Itsekin hän muistaa yllättyneensä aineistoaan tutkiessaan siitä, kuinka paljon kodin tekijät vaikuttivat lasten sosiaaliseen käyttäytymiseen. Kirja herätti paljon julkisuutta ja Pulkkiselle satoi haastattelu- ja esitelmäpyyntöjä. ”Kotikasvatuksen psykologia varmaan kosketti hiljaisen enemmistön tuntoja, joka kaipasi tukea kotona tehtävän työn merkitykselle. Seurantatutkimuksen jatkuttua nyt aikuisikään tulokset oikeastaan vain vahvistavat kodin merkitystä ihmisen kehitykselle.” Samalla hän tottui esiintymään. ”Jo väitöstilaisuuteni jälkeen minut pyydettiin erääseen kouluun esitelmöimään lasten aggressiivisuudesta. En osannut puhua ollenkaan! Päässäni vilisi vain sanoja, kuten reliabiliteetti, validiteetti, mittari, osioanalyysi. Puhua nyt sitten siitä, mitä lasten aggressiivisuus on. Kun tulin pois siitä tilaisuudesta, ajattelin, etten ikinä pidä enää yhtään soveltavaa esitelmää. Tämän päätöksen olen sittemmin perunut satoja kertoja.” Pulkkista myös pyydettiin asiantuntijaksi useisiin merkittäviin instanssei91 hin. Hän toimi muun muassa pari vuotta päivähoidon kasvatustavoitekomitessa kansanedustajien rinnalla. Pulkkinen vaikutti lopulta hyvin paljon päivähoitotoimintaan. ”Kasvatustavoitteiden linjaukset kirjoitettiin pitkälti kotini ruokapöydän ääressä. Se oli vaativa työ ja kiirastuli minulle.” ”Halusin nostaa lapsen asian puoluepolitiikan yläpuolelle. Komitean puheenjohtajana toiminut Orvokki Kangas, taustaltaan maalaisemäntä ja erittäin hieno ihminen, ymmärsi, että halusin välttää äänestykset viimeiseen asti ja tämä mietintö jätettiin ilman eriäviä mielipiteitä. Se oli erittäin tärkeää, koska 1970-luvulla oli niin valtavat poliittiset intohimot.” ”Myöhemminkin olen pyrkinyt systemaattisesti nostamaan lapsen asian puoluepolitiikan yläpuolelle. Työni voi sanoa olleen politiikkaa ilman puoluepolitiikkaa”, Pulkkinen hymyilee. Mukava ja muita hankkeita ”1980-luvulla oli sitten peruskoululain uudistusta, lastensuojelulain uudistusta, lapsen huolto- ja tapaamisoikeuden määrittelyä ja perhekasvatuksen järjestämistä peruskoulussa. Tein myös aloitteen Kotikasvatuksen liiton perustamiseksi. Sen nimissä olin monta kertaa kuultavana eduskunnan valiokunnissa.” Kansainväliset tehtävät tulivat kuvaan 1990-luvulla. Pulkkinen oli muun muassa alansa kansainvälisen järjestön presidentti viisi vuotta. Tuona aikana hän oli mukana järjestämässä alan konferensseja ja muuta toimintaa eri puolilla maapalloa. Pulkkisen viime vuosien suuri hanke tunnetaan nimellä mukava, jossa pitkäaikaisen perustutkimuksen tuloksia sovellettiin käytäntöön. Hankkeeseen sisältyi muun muassa eheytetyn koulupäivän malli, jolla pyritään tarjoamaan päivän mittaan lapsille niin opiskelua ja lepoa kuin liikunnan, musiikin, kuvataiteiden tai 92 kokkikerhon tapaisia harrastuskokemuksia. Taustalta löytyy kolme tavoitetta. ”Ensimmäinen on lastensuojelullinen. Pienet lapset tarvitsevat saatavilla olevan aikuisen. Suomessa on alentunut alentumistaan ikä, jolloin lapset jäävät yksin. Se on yhteydessä masentuneisuuteen ja ongelmakäyttäytymiseen. Toinen näkökulma on osaamiskokemusten tarjoaminen. Lapsille on hyvä saada onnistumisen kokemuksia, koska kaikilla ei koulu suju. Tämä on syrjäytymistä ehkäisevää rakenteellista työtä.” ”Kolmas periaate on sosiaalisen pääoman rakentuminen. Harrastusryhmissä syntyy ystävyyksiä. Siihen ei useinkaan riitä pelkkä oppitunneilla käyminen ja lyhyet välitunnit. Tarvitaan toimintaa sekä monipuolisempaa lasten ja aikuisten vuorovaikutusta.” Kokeilusta on saatu erittäin hyviä tutkimustuloksia kouluviihtyvyyden parantumisesta. Pulkkisen virittäessä keskustelua koululaisten yksinäisistä iltapäivistä 1990-luvun puolivälissä, se herätti niin naureskelua kuin suoraa vastustustakin. Presidentin puolison Eeva Ahtisaaren tuki sai tiedotusvälineet kiinnostumaan asiasta. Julkisen keskustelun ja hyvin onnistuneen kokeilun ansiosta peruskoululakia uudistettiin 2004. Nykyisin 1. ja 2. luokan oppilaille on tarjolla valtion tukemaa aamu- ja iltapäivätoimintaa. Pulkkinen toivoo kuitenkin toiminnan laadullista kehittämistä ja laajentamista myös ylempien luokkien oppilaille. Pulkkinen kuulostaakin melkein tuskaisalta: ”Tällainen työ vaatii hirveän paljon kärsivällisyyttä. Välillä tuntee olevansa monomaani, kun jatkuvasti puhuu samoista asioista. Maanantaina olin pääministerin koolle kutsumassa tilaisuu- dessa. Piti oikein hillitä itsensä, etten hiiltynyt, kun yksi kansanedustaja sotki taas kertakaikkisesti käsitteet.” Pulkkinen huoahtaa miettiessään kaikkia elämänsä komiteoita, työryhmiä ja luottamustehtäviä. ”Tämä minun siirtymäni yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole ollut tietoista, vaan rakentunut pala palalta. Olen ollut aika ankara itselleni ja koettanut varoa mielipiteiden esittämistä. Siinä on täytynyt etsiä tutkimustietoa ja faktoja, joiden varassa esittää asioita. Kaikesta ei ole tietysti tutkimustakaan. Paljon itsekin joutuu miettimään, päättelemään ja arvioimaan.” Lasikaton läpi Uransa alussa Pulkkisella ei ollut naisena kokemuksia syrjinnästä. ”Se oli varmasti paljon Martti Takalan ansiota, joka oli johtajana äärimmäisen tiedostava; hänen vaimonsahan oli myös tutkija. Sittemmin näitäkin kokemuksia kyllä tuli.” Professorin virkaan pyrkiminen ei aikanaan ollut helppoa. Samalla kun Pulkkinen hoiti professuuria sekä toimi dekaanina, hän pätevöityi hakemaan psykologian professorin virkaa. Pulkkinen naurahtaa kuivasti: ”Helpolla en ole päässyt, jos joku niin kuvittelee. Ei siinä viikonloppuja tai lomapäiviä vietetty. Täytyi vain paahtaa hirveästi saadakseen omia töitä eteenpäin.” Vuonna 1990 työ toi tuloksen. ”Viran täyttö oli loppuun asti epävarma. Pari päivää ennen kuin täytin viisikymmentä vuotta, avattiin professorin viran täytön lausunnot neljältä asiantuntijalta, joiden joukossa ei ollut yhtään naista ja joista yksikään ei ollut minun alaltani. Olin kuitenkin ensimmäisellä sijalla kaikissa lausunnoissa. Syntymäpäiviä oli kyllä mukava viettää, se oli niin suuri huojennus.” Uran huippusuoritusten Pulkkinen toteaakin tulleen vasta viidenkymmenen ikävuoden jälkeen. Kun Pulkkinen nimettiin akatemiaprofessoriksi vuonna 1996, hän pääsi panostamaan tutkimukseen vielä enemmän. Kolmekymmentä vuotta luennoinut ja tenttipapereita tarkastanut professori jätti kernaasti perusopetuksen. Pulkkisen johtama Ihmisen kehitys ja sen riskitekijät -ryhmä valittiin kahdesti Suomen akatemian huippututkimusyksiköksi. Valtion tiedepalkinto hänelle myönnettiin vuonna 2001. Samana vuonna oli myös Pulkkisen 1960-luvulla alkaneen pitkittäistutkimuksen viimeisin tiedonkeruu tutkittavien ollessa 42-vuotiaita. ”Ei oman väitöskirjan aikaan tietysti osannut ajatella, kuinka pitkälle tutkimus kehittyisi. Kuitenkin siinä jo todettiin: ”A longitudinal study would make it possible to examine the stability of the individual patterns of behaviour.” ”Vaikka olen jäänyt jo eläkkeelle, on hauska nähdä, että nuoremmat haluavat jatkaa pitkittäistutkimusta ja ovat saaneet siihen rahoitusta. Tällä hetkellä tuntuu kerta kaikkiaan hyvältä, kun tiedän tutkimuksen jatkuvan.” Psykologit vaikuttajiksi Psykologisen tiedon tarve kasvaa Pulkkisen mielestä yhteiskunnassa eksponentiaalisesti, jos nykyinen kehitys jatkuu. Esimerkiksi juridiikassa, työelämässä tai lääkärikoulutuksessa olisi tilausta suuremmalle psykologiselle ymmärrykselle. Eikä entisiä ongelmiakaan ole ratkaistu. ”Erilaiset mielenterveysongelmat pahenevat. Minusta on myös todella väärin säästää pienten lasten päivähoitoryhmien kustannuksissa tai henkilökunnan pätevyydessä, koska monet ongelmat kumpuavat lapsuudesta ja päivähoito voisi olla suojaava tekijä.” ”Psykologiliiton puheenjohtajina Salli Saari ja Tuomo Tikkanen ovat ottaneet kantaa moniin yhteiskunnallisiin asioihin, ja annan sille suurta arvoa. Liiton toiminta ei ole vain ammattiyhdistyspolitiikkaa.” ”Minulla ei ole koskaan ollut erimielisyyttä liiton tavoitteiden kanssa. Meillähän on ollut liiton kanssa myös hyvä yhteistyö esimerkiksi Psykonetin erikoistumiskoulutuksessa”, toteaa professori, joka oli alun perin keskeisesti ideoimassa Psykonet-verkostoa ja toimi myös kolme vuotta sen johtajana. 93 ”Kaipaisin psykologien kuitenkin olevan yksilöinä aktiivisempia, sillä he näkevät epäkohdat työssään. Näkemykseni mukaan psykologi tekee pienimuotoista tutkimustyötä: asettaa ongelman, selvittää asioita ja näkee seurauksia.” ”Tapauskohtaisesti on tietosuojavelvoitteet. Mutta kukaan ei kiellä sanomasta yleistystä monen tapauksen pohjalta. Kun tapauksia karttuu tarpeeksi paljon, psykologi näkee tiettyjä kehityskulkuja ja riskejä. Ja näistä kehityskuluista ja riskeistä psykologien pitäisi puhua, osoittelematta ketään sormella. Näin tieto kumuloituisi. Tätä asennetta meillä on liian vähän.” ”Me voimme tehdä yliopistolla tutkimusta, mutta se on pitkä tie. Nyt tarvittaisiin toimenpiteitä paljon nopeammin. Haluaisinkin haastaa psykologit talkoisiin. Tulkaa kuorestanne ja puhukaa: te tiedätte, missä ongelmia on. Meidän päätöksentekijämme ovat vastaanottavaisia tiedolle. Kansanedustajat joutuvat paneutumaan vaikka minkälaisiin asioihin. He tarvitsevat tuekseen asia- ja kokemuspohjaista tietoa.” ”Haluaisin myös nostaa psykologien häntää. Aloittaessani opiskelut ei psykologien ammattikuntaa varsinaisesti ollut. 40-50 vuoden aikana on tapahtunut valtava kehityskaari. Meille on tullut lapsi-, kasvatus- ja perheneuvolapsykologia, opetuksen psykologia, kliininen psykologia, työpsykologia, neuropsykologia, kuntoutuspsykologia. Onhan se tältä pieneltä ammattikunnalta aivan valtava panos yhteiskuntaan. Jos tätä verrataan samanaikaisesti moneen muuhun tieteenalaan, mitä ne ovat antaneet?” kokoukseen ja kävi valtioneuvoston asettamassa varhaiskasvatuksen neuvottelukunnassa. ”Mieheltäni on kysytty, miten elämä on muuttunut ollessani eläkkeellä. Hän sanoo, ettei se ole muuttunut miksikään. Se on ihan totta. Mutta ei hän sano sitä pahalla. Hän ymmärtää tämän olevan minulle tärkeää. Olen tavattoman kiitollinen hänen suomastaan ymmärryksestä ja vapaudesta. Tällaista ympärivuorokautista työtä on vaikea tehdä, jos aviomies ei sitä ymmärrä.” ”Suomen kielen professorina hän myös kiltisti auttaa minua lukemalla käsikirjoituksia. Lisäksi käymme yhdessä konserteissa. Hän soittaa viulua ja itsekin harrastin aikanaan kuorolaulua.” ”Elämään kuuluu muutoin samaa, mitä tänäkin aamuna. Meillä on kaksitoista lastenlasta ja nuorin heistä, kaksivuotias, on kello kuudesta lähtien peuhannut kanssani. Vanhin on kaksikymmentäneljävuotias ja jo avioitunut. Siinä ovat kaikki ikävaiheet välissä. Se elämän kirjo on tavaton rikkaus. Kun minulla on lisäksi tämä psykologinen intressi, niin lasten yksilöllisyys on tavattoman kiinnostavaa.” ”Vaikka olisi kuinka kiire, yritän varata aikaa lastenlasten hoitamiselle. Kun eilen palasin töistä, tämä pikkuisin poika huusi mumma-mumma-mumma! Se on niin palkitsevaa.” Lea Pulkkinen Psykologian professori Työkiireet jatkuvat Eläkkeelläkin Pulkkinen ohjaa väitöskirjan tekijöitä. Myös useamman paperiarkin täyttävä asiantuntija- ja luottamustehtävien lista jatkaa kasvuaan. Viimeksi kuluneella viikolla Pulkkinen oli kuultavana eduskunnan sivistysvaliokunnassa, osallistui Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksen 94 Artikkeli on julkaistu Psykologi-lehdessä (no 8, 2007). Suomen Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen ja Psykologi-lehden päätoimittaja Hannele Peltonen ovat antaneet luvan uudelleen julkaisuun. Haastattelija: Erkki Heinonen. Kuva: Matti Salmi Sirkka Hagman Tehtaan tytöstä konsernin liiketoimintajohtajaksi Tapaamme Sirkka Hagmanin kanssa hänen uudella työpaikallaan aurinkoisena kevätpäivänä, kansainvälisen naistenpäivän aattona. Tammikuusta lähtien Sirkka Hagman on toiminut Pihlajalinnan liiketoiminnan kehittämisjohtajana, vastuualueenaan työterveys, lääkäriasemat ja henkilöstöjohtaminen. Pihlajalinna (perustettu 2001) on Suomen suurin kotimaisessa omistuksessa oleva sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita tuottava yritys ja hiljattain laajentunut konserniksi, työntekijöitä on noin 1 400. Tarttuminen uusiin haasteisiin auttavat toipumaan joulukuussa 2011 kohdanneesta surusta, puolison sairastumisesta ja poismenosta. Väitöskirjatyökin oli siksi pitkän aikaa taka-alalla, mutta nyt se vie Nils-pojan mielestä jo liikaa äidin ajasta. Mahtaako Sirkka oppikoulussa pärjätä? Sirkka syntyi Tampereella Hippoksen kulmilla, mutta viiden vuoden kuluttua perhe muutti Lempäälään. Tavallinen työläisperhe: äiti lastenhoitaja ja isä autonkuljettaja, neljä lasta, Sirkka heistä toiseksi vanhin. Oppikoulun pääsykokeisiin ei erityisemmin kotoa kannustettu ja opettajakin epäili Sirkan pärjäämistä, mutta itse hän sitä halusi, kun kaveritkin sinne pyrkivät, ja pääsi. Koulumaksujen hoitamiseksi piti lähteä isän kaveriksi makkaroita myymään Hippoksen raviradalle. Äiti on kotoisin Venäjältä, mutta siitä asiasta oli parasta joskus vaieta. Vielä 1960-luvulla suhtautuminen venäläisiin oli epäluuloista ja toisaalta sieltä tulleet joutuivat palauttamisen pelossa salaamaan syntyperäänsä. ”Olen perhekeskeinen ja sukurakas, temperamenttinen niin hyvässä kuin pahassa, vuosi vuodelta löytyy vahvemmin slaavilaisia piirteitä. Olen hyvin ylpeä sukujuuristani, äidiltäni olen perinyt sinnikkyyden, enkä oikein edes osaa antaa periksi”. Koulukavereista löytyi myös Erkki-puoliso, yhteistä taivalta kertyi neljäkymmentä vuotta. Koti perustettiin Lempäälään ja perheeseen syntyi Nilspoika. Puoliso oli tärkein kannustaja. Nyt ovat sisarukset ja vanhemmat auttaneet selviytymään surusta. 95 Töitä ja koulua toisiinsa limittyen Tekusta (Tampereen teknillinen oppilaitos) valmistunut prosessiteknikko tuli töihin Nokian Renkaisiin vuonna 1980, siitä alkoi kolmenkymmenenkolmen vuoden urapolku saman työnantajan leivissä. Huonon työllisyystilanteen takia ajatukset työnjohtotyöstä oli unohdettava ja aloitettava tehdassalissa renkaantekijänä: komponenttien valmistusta, kokoonpanoa, paistoa ja tarkastusta. Se oli fyysisesti raskasta, joskus likaistakin, vuorotyötä, sitä tehtiin tiiminä, joka yhdessä oli vastuussa hyväksyttävästä lopputuloksesta. Työyhteisön positiivinen ilmapiiri ja jokaisen jäsenen osaamisen arvostaminen olivat onnistumisen tae. Raskas työ sisuunnutti ja innosti lisäopintoihin (kirjoittajan lapsuudessa nokialaisten tyttöjen piti päästä oppikouluun ja pärjätä siellä, muutoin kohtaloksi koitui joutua töihin Kummitehtaalle”sarjaan”, eli tekemään urakalla saappaita kumin hajussa). Paistettuaan pari vuotta renkaita hän pääsi menetelmäteknikoksi (suoritti työn ohessa ylioppilastutkinnon vuonna1984) ja yleni vuonna 1990 osastoinsinööriksi ja sai vastuulleen kokoonpano-osaston tuottavuuden, laadun ja työilmapiirin kehittämisen. Opinnot jatkuivat Tampereen yliopistossa, ja hallintotieteiden maisteriksi (HTM) Sirkka valmistui vuonna 1992. Kysymykseeni neuvoista urasuunnitelmiaan laativille nuorille, Sirkka korostaa vaatimattoman alun hyväksymistä. Työ, mikä tahansa, opettaa uusia asioita ja avaa uusia näköaloja, auttaa oman tehtävän löytämisessä. Heti ei voi päästä huipulle. Opiskelussa palkitsevinta on hänelle ollut oppimisen ilo, oivaltaminen, uusien ihmisten kohtaaminen ja heiltä oppiminen. Tutkinnot eivät ole olleet itsetarkoitus. Henkilöstöpäällikkö ja työhyvinvointi HTM Sirkka Hagmanilta kysyttiin, kiinnostaisiko häntä henkilöstön kehittämispäällikön työ Nokian Renkaissa. Kyllä, 96 ja parin vuoden päästä maisterista tuli hallintotieteiden lisensiaatti, työnimike vaihtui henkilöstöjohtajaksi ja työympäristö muuttui nopeasti Nokian Renkaiden listauduttua pörssiin ja laajentaessa toimintaansa Venäjälle sekä Vianor-myyntiketjun myötä Pohjoismaihin, Baltiaan, Ukrainaan, Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin. Viimeisin tehtävä Nokian Renkaissa oli ”johtaja, HR&EHSQ”, eli suomeksi: vastuu henkilöstön lisäksi konsernin ympäristö-, työterveys-, turvallisuus- ja laatujohtamisesta. Työhyvinvoinnin ja henkilöstöstrategian kehittämisessä hänen periaatteensa oli muun muassa, että ”kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin. Sillä hän, joka tekee työtä, on usein myös työn paras kehittäjä ja asiantuntija, parempi kuin esimies”. Laajentuminen kansainväliseksi toimijaksi tarkoitti uusien työ- ja johtamiskulttuurien opettelemista ja Nokian tehtailla hyviksi havaittujen osaamisen ja työhyvinvoinnin edistämisen käytäntöjen opettamista muille. ”Konsernin laajentuessa ei enää voinut entisen malliin kävellä tehdassaliin ja puhua työntekijöille, asiantuntijana, vaikka onkin itse työskennellyt tehtaalla monissa eri tehtävässä ”. Nokialaisille tehdas on edelleen Kumitehdas siitä huolimatta, että seinässä lukee NOKIAN TYRES. Vuosikymmenien aikana se on taannut hyvän toimeentulon useammalle sukupolvelle. Kumitehtaalta on lähdetty täysin palvelleena eläkkeelle, hyvin harvoin on jouduttu irtisanomaan työntekijöitä. Toiminnan laajeneminen Pietarin lähelle rakennettuun Vsevolozhskin tehtaaseen yhdessä Suomen heikentyneen taloustilanteen kanssa aiheutti väen vähentämistä Nokialla. Venäjällä valmistettuja Hakkapeliittoja oli vaikea hyväksyä, vaikka investointi osoittautuikin menestykseksi. Irtisanomisuhka aiheutti työseisauksia ja jopa lakkouhkauksia, henkilöstöpolitiikka koettiin työntekijävastaiseksi. Henkilöstöjohtajalle se merkitsi epäonnistumisen tunnetta työhyvinvoinnin edistämisessä. ”Vuosi 2009 oli Nokian Renkaiden historiassa vuosi, jolla ei ole vertailukohtaa. Yrityksessä sanottiin irti 420 työntekijää. Työnsä puolesta henkilöstöjohtaja edusti työnantajaa. Lähteä sai moni työtoveri tuotannosta ja toimistosta. Se oli kova kokemus meille kaikille”. Tehtaan arki: Kouluta – Rohkaise – Tue Yhteistyössä Tampereen aikuiskoulutuskeskuksen kanssa kehitettiin kumialan koulutusohjelma. Kumialan ammattitutkinnon voi suorittaa paitsi Nokialla myös Venäjällä. Automatisointi on keventänyt renkaanteon raskautta ja tarjoaa siten työllistymismahdollisuuksia myös naisille. Nokialla hyväksi havaitut käytännöt piti mukauttaa paikalliseen kulttuuriin, se tarkoitti kouluttajillekin uuden oppimista. Koulutus on tärkeää pyrittäessä hyvään työilmapiiriin. ”Sirkka Hagman on rakentanut Nokian Renkaiden henkilöstölle elinikäiseen oppimiseen johtavaa polkua 1990-luvun puolivälistä lähtien. Ammattitutkintoja on työn ohella suorittanut vuosituhannen jälkeen jo 689 (2008) suomalaista työntekijää. Tutkinnot eivät ole itsetarkoitus, vaan opiskelumyönteinen ilmapiiri ja se, että työssä oppiminen on oikeasti hyväksytty osa tehtaan normaalia arkea ”. Uudet haasteet Sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut ovat Sirkka Hagmanille uusi alue. Tosin työterveys on kuulunut Nokian Renkaissakin hänen vastuulleen ja kokemusta on parin vuosikymmenen ajalta myös työskentelystä Tampereen työterveyden hallituksessa. ”Pihlajalinnan kasvu sekä yrityksen henki ja vahvat eettiset arvot kiehtoivat”. Loppusuoralla olevan väitöskirjatyön aiheena on henkilöstön osaaminen ja sen kehittäminen suhteessa yrityksen menestymiseen. Edellytyksenä Tampereen teknillisen yliopiston tohtorikoulutukseen osallistumiselle oli diplomi-insinöörin tutkinto, ja sehän tuli pikavauhtia valmiiksi (työn ohessa) vuonna 2002 tuotantotalouden linjalta. Tutkimuksessaan Sirkka Hagman on kehittänyt mallin osaamisen kehittämisen mittaamiseen. Esimerkkinä on Nokian Renkaat, mutta malli on sovellettavissa mihin tahansa kasvavaan yritykseen. Väitöskirjatyössä jo pelkkä kirjoittaminen on ”kova homma”, etenkin kun sitä kirjoittaa suomeksi ja kielen on oltava tieteellisen täsmällistä. Eikä siinä kaikki Perheen yhteisenä harrastuksena on ollut jääkiekko ja Tappara. Poika pelaamassa ja vanhemmat kannustamassa. Sirkka Hagman on kuulunut Tapparan liigajoukkueen taustayhteisön Tamhockey Oy:n omistajiin ja ollut yhtiön hallituksen jäsen vuodesta 1999 lähtien ja on ainoa nainen myös SM-liigan hallituksessa. Osallistuminen on ollut hänelle opettavaista ja mielenkiintoista tutustumista pienen yrityksen toimintaan. ”Sekä bisneksessä että jääkiekossa on tehtävä tulosta, osattava pelata yhteen ja luotava voittamisen meininki”. Omasta jaksamisestaan Sirkka Hagman toivoo voivansa tulevaisuudessa huolehtia paremmin liikunnan avulla, toistaiseksi on tyydyttävä arjesta selviytymiseen. Pirkko Salmo FM, yliopettaja SI Nokia Tämä tarina perustuu Sirkka Hagmanin ja kirjoittajan keskusteluun 7.3.2013 sekä lainauksiin Riikka Tietäväinen-Arolan artikkelista ”Oppija tiellään” Tampereen kauppakamarilehdessä 04/2008 ja Anne Haapalaisen artikkelista ”Kun kaikki meni kerralla uusiksi” Nokian uutisissa 22.2.2013, mistä heitä kiitän. 97 Naisia kannustettava johtajuuteen – Herra vararehtori. Ääni kajahtaa luentosalissa uljaasti, ja ärrät rullaavat kehräten kuin tangolaulussa tai hartaassa veisuussa. Olen juuri johdatellut Jyväskylän yliopiston tuoreena vararehtorina uuden professorin pitämään virkaanastujaisluentoaan. Oliko puhuttelussa jotain uutta? Ei, sillä koskaan aikaisemmin ei maamme yliopistoissa olisi tarvinnut puhutella vararehtoria toisin. Nyt vain vararehtorina sattui olemaan nainen. Joissakin yliopistoissa oli ollut nainen toisena vararehtorina, mutta ei ensimmäisenä: kakkossija oli hyväksytty, ykkössija ei. Kun vararehtorin vaaliin valmistauduttiin, minulta kysyttiin, olisinko käytettävissä ensimmäiseksi vararehtoriksi, sillä kannatusta olisi. Koska olen aina pitänyt riskinotosta ja muurien murtamisesta, lupauduin ja tulinkin valituksi. Olin ehtinyt olla tehtävässä vasta viisi kuukautta, kun minut valittiin ensimmäiseksi naispuoliseksi yliopistonrehtoriksi. Elettiin vuotta 1992. Tulos oli läpimurto, sillä ennen valintaani Pohjoismaissa oli ollut naispuolinen rehtori vain Tanskassa Roskilden yliopistossa. Jyväskylän yliopisto teki historiaa, mutta niin se oli tehnyt ennenkin: vuonna 1863 toimintansa aloittaneessa ensimmäisessä opettajankoulutusseminaarissa rehtorina toiminut Uno Cygnaeus avasi opettajanuran myös naisille. Ihastelua ja ihmettelyä Oli mielenkiintoista seurata, miten media reagoi valintaani. Se uutisoitiin näyttävästi: 98 ” Jyväskylän yliopisto valitsi ensimmäisenä rehtoriksi naisen” (Helsingin Sanomat 20.2.1992), ”Aino tekee historiaa” (Me Naiset 28.2.1992). Muutamissa haastatteluissa tuotiin kuitenkin esille se, että en halua niinkään korostaa naiseuttani vaan osaamistani, jonka toivoin painaneen valinnassani. Pääsääntöisesti olen saanut asiallista näkyvyyttä viestintävälineissä ja kokenut yhteydenpidon toimittajiin mutkattomaksi. Toimin urani alkuvaiheessa vapaana toimittajana, joten mediamaailma ei ole minulle vierasta. Kiinnostavaa oli kuitenkin törmätä joihinkin stereotyyppisiin asenteisiin, joita kohtasin haastatteluissa heti valintani jälkeen ja alkuvuosien aikana. Ensimmäinen koski taivastelua siitä, miten noin nuori saattoi tulla valituksi niin vastuulliseen tehtävään. Huvittavaa kyllä, samaan aikaan maassamme oli pari minua nuorempaa miespuolista rehtoria, mutta heidän ikäänsä ei ihmetelty. Toiseksi kummasteltiin usein, eikö minua pelota. Pelota? Mikä? Vastuuko? Kysyinkin joskus toimittajalta, tekeekö hän saman kysymyksen myös miespuoliselle johtajalle. Vastausta en saanut koskaan. Valintaani liitettiin myös yksioikoisia kysymyksiä feminismistä. Iltapäivälehdissä paheksuttiin sitä, että ensimmäinen naispuolinen yliopistonrehtori ei tunnustaudu julkifeministiksi. Sitä pidettiin kummallisena. Media olisi halunnut lyödä helppoja leimoja, karsinoida ismeillä, joita olen aina vierastanut. Aikomukseni edistää tasa-arvoa ja naisten asemaa akateemisessa maailmassa ei ollut kaikkien haastattelijoiden mielestä riittävän hohdokas vastaus. Mistä tuki tuli Johtamistehtävään nousu ja siinä toimiminen vaativat aina taustavoimia. Itse olen kokenut saaneeni tukea erityisesti opiskelijoilta koko yli kaksikymmenvuotisen rehtorikauteni aikana. Mieltäni on lämmittänyt tieto siitä, että kuuleman mukaan kaikki vaalikollegion opiskelijajäsenet antoivat minulle äänensä historiallisessa vaalissa. Pidinkin tärkeänä koko toimikauteni aikana luottamuksellisia suhteita opiskelijoihin. Oveni oli heille aina auki. Erityisen arvokasta oli se, että vaikeistakin asioista pystyimme keskustelemaan analyyttisesti, ja vain harvoin tilanteet kärjistyivät. Koin opiskelijoiden tuen heijastelevan myös tulevaisuususkoa ja mahdollisuutta muutokseen. Opiskelijanuorten pitää kasvaa yliopistolain mukaan palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Heidän pitää muuttaa rakentavasti maailmaa ja rikkoa kehitystä kahlitsevia traditioita. On ollut rohkaisevaa nähdä, miten vastuullisesti opiskelijat ovat olleet mukana kehittämässä yliopistoyhteisöä. Tämä on ollut tärkeä voimanlähde minulle rehtorina. Toisaalta olen heitä joskus myös kovistellut olemaan rohkeampia uudistajia ja miettimään, onko kehityksen lakipiste saavutettu vai eikö asioita voitaisi tehdä vieläkin paremmin. Minulta on kysytty usein, olenko saanut kannustusta lähinnä vain naisilta. Moni on yllättynyt vastauksestani: olen kokenut saaneeni suoraa kannustusta enemmän miehiltä kuin naisilta. Varsinkin rehtorikauteni alkumetreillä muutamat naiskollegat jopa esittivät vähätteleviä kommentteja tilanteessa, jossa rohkaiseva sana olisi tehnyt terää – tai jossa sille ainakin olisi tarjoutunut loistava mahdollisuus. Naisten keskinäisessä solidaarisuudessa on kokemusteni mukaan paljon kehitettävää. Jos joku etenee näkyvään asemaan, se ei ole pois muilta naisilta, vaan parantaa myös heidän arvostustaan ja asemaansa. Naisten on myös valintatilanteissa annettava rohkeammin äänensä päteville naisille eikä vain puhuttava nais- ten aseman kohentamisen puolesta. Teoilla tasa-arvo etenee. Nosta toisia Naisten pitäisikin rohkaista toisiaan huomattavasti enemmän. Viestinnän tutkimuksissa puhutaan kriittisistä tapahtumista, jotka saattavat vaikuttaa syvästi kuulijaan joko myönteisellä tai kielteisellä tavalla. Kyse on lyhyistä lausahduksista, joilla voi joko nostaa tai latistaa toista. Olen yrittänyt parhaani mukaan muistaa tämän ja sanoa jotain rohkaisevaa aina, kun se on ollut mahdollista. Tämä on tärkeää varsinkin lapsille ja nuorille naisille. Onkin kysyttävä, miksi naisia ei ole yhteiskunnassa enempää johtavissa asemissa, vaikka heidän määränsä on ilahduttavasti lisääntymässä ja vaikka tutkimukset osoittavat, että naiset ja heidän johtamansa organisaatiot menestyvät yleensä paremmin kuin miesten johtamat. Naisesimiesten on myös todettu saavan johtamistavastaan miehiä parempia arvioita. Joidenkin mielestä tilanne korjautuisi säätämällä naisille kiintiöt. Monien mielestä taas kulttuuria tulisi kehittää siihen suuntaan, että pätevyys ratkaisee. Itsekin ajattelen näin. Olen urani aikana kieltäytynyt muutaman kerran kutsusta esimerkiksi työryhmään pääteltyäni, että minua on pyydetty mukaan kiintiönaisena eikä kompetenssini perusteella. Kehittyäkseen kulttuuri tarvitsee arvojen, asenteiden ja toimintatapojen muutoksia. Kannustus, rohkaisu ja naisten nostaminen työelämässä näkyville auttavat. Esimiesasemassa oleva nainen on myös roolimalli: menestyvän johtajan esimerkki kannustaa. Yliopistossamme oli muutaman vuoden ajan tilanne, jossa myös molemmat vararehtorit olivat naisia. Kolmen naisrehtorin troikka lienee ollut maailmanennätys, vaikka emme Guinnessin ennätysten kirjaan hakeutuneetkaan. Puhuessani uusille opiskelijoillemme esittelin koko triomme ja toivoin esimerkkimme rohkaisevan heitä hakeutumaan 99 vaativiin tehtäviin. Vuosien mittaan olen saanut monelta naisopiskelijaltamme palautetta siitä, miten tärkeän roolimallin he olivat saaneet opintojensa aikana. Löyhät verkostot Kannustaminen ja nostaminen tapahtuvat verkostoissa. Toisin kuin monilla miehillä naisilla ei useinkaan ole sellaisia verkostoja, jotka tuottaisivat nostetta. Naisten verkostot ovat usein muodostuneet arkiasioiden ympärille tai työtovereiden kesken. Työtovereiden keskinäiset verkostot toimivat voimavarana, mutta voivat myös estää ryhmästä nousemisen erityistehtäviin tai johtajaksi. Moni haluaa olla ryhmässä tasavertainen eikä erottautua; siksi johtajuuskin haluttaisiin usein jakaa naisten kesken. Tästä olen usein puhunut monen naistutkijan kanssa sekä tutkimusryhmiä muodostettaessa että toimiessani mentorina. Tarvitaan runsaasti kannustusta ja rohkaisua johtajuuteen ja vastuunottoon. Harvempi mies empii johtajan tehtävän ottamista, vaan pitää sitä ansaittuna tai jopa itsestään selvänä. Monet nuoret naiset ovat kertoneet kohdanneensa tämän ilmiön urallaan, mikä on harmillista, sillä alle kolmekymmenvuotiaat suomalaisnaiset ovat 100 maailman korkeimmin koulutettuja. Monet tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että naisilla on monenlaisia verkostoitumisessa tarvittavia avuja. Nykyajan työtehtävissä tarvitaan lisääntyvästi vuorovaikutustaitoja, joissa tutkimusten mukaan naisjohtajat menestyvät yleensä miehiä paremmin. On osattava kuunnella, ymmärtää alaisia ja edistää heidän kehittymistään. On osattava innostaa, neuvotella ja sovittaa yhteen erilaisia intressejä. Ja on uskallettava tehdä päätöksiä. Olen kokenut urallani, että ihmisten johtamisen lisäksi johtamisvastuuta kantavan on nykyään hallittava hyvin myös talousjohtaminen. Tätä odotetaan erityisesti naisilta. Taloudelliset näkökohdat ja tulosvastuu on osattava kytkeä mukaan inhimilliseen henkilöstöpolitiikkaan. On hyvä muistaa taloudellisten realiteettien ja välttämättömien rakenneuudistusten puristuksessa, että muutokset ja tulokset tehdään ihmisten avulla. Tällaisen kokonaisuuden hallinnassa on mahdollista onnistua sukupuolesta riippumatta. Aino Sallinen Jyväskylän yliopiston emeritarehtori SI Jyväskylän ehdottama kirjoittaja Naisprofessoriksi miestenvaltaisella alalla Oma tieni professoriksi Elämänkohtaloissa on aina paljon sattumankauppaa. Minut työnsi tutkijanuralle alun perin 1990-luvun alun lama. Valmistuin valtiotieteen maisteriksi vuonna 1992 pääaineenani yleinen valtio-oppi, ja valmistuttuani totesin työllistymismahdollisuuteni aika vähäisiksi. Opintomenestykseni oli ollut hyvä, joten oppiaineeni professorit kannustivat jatko-opintoihin. Kannustukseksi koin myös Turun soroptimistiklubin 10 000 markan apurahan, jonka sain kansanäänestyksiä koskevaa väitöskirjaani varten vuonna 1993. Lopullinen kipinä tutkijanuralle syntyi jatko-opintojen edetessä Lontoossa vuosina 1993 – 1997. Suoritin tohtorin tutkintoni LSE:ssä (The London School of Economics and Political Science), jonka innostava akateeminen ympäristö antoi monia virikkeitä uran myöhempiä vaiheita varten. Minua jäivät kiinnostamaan erityisesti demokratian ongelmat ja erilaiset tavat tutkia niitä empiirisesti. Näiden asioiden parissa olenkin työskennellyt siitä lähtien. LSE:n ympäristö antoi myös akateemista itseluottamusta, joka auttoi selviytymään väittelyn jälkeen koittaneilla pätkätöiden korpitaipaleilla. Jatko-opintojeni päätteeksi palasin Turkuun, jossa työskentelin tutkimusprojekteissa ja vähitellen myös sijaisena opetustehtävissä Turun yliopiston valtio-opin laitoksella. Akateemisen pätkätyöläisen elämä jatkui vuodesta 1997 aina vuoden 2011 loppuun asti, jolloin sain ensimmäi- sen pysyvän työpaikkani yliopistolla yliopistonlehtorina. Professoriksi minut nimitettiin puoli vuotta myöhemmin, ja aloitin yleisen valtio-opin professorin tehtävät syyskuun alussa vuonna 2012. Onnekseni olen saanut nauttia Suomen Akatemian tarjoamista tutkimusviroista peräti kaksi kertaa ja yhteensä kahdeksan vuoden ajan, sillä vuosina 1999 – 2002 toimin tutkijatohtorina ja vuosina 2006 – 2011 akatemiatutkijana. Suomen Akatemia on jo pitkään pyrkinyt sukupuolten väliseen tasa-arvoon myös käytännön tasolla. Tämä on voinut tarkoittaa naishakijoiden suosimista miesvaltaisilla aloilla kuten valtio-opissa. Ainakin minulle tutkimusvirkakaudet olivat hyvin hedelmällisiä ja innostavia aikoja, jotka mahdollistivat täysipäiväisen tutkimustyön sekä pidempiaikaiset tutkijavierailut ulkomaille. Valtio-oppi on siis perinteisesti ollut miesvaltainen ala, ja itse asiassa minusta tuli ensimmäinen nainen, joka on saanut pysyvän nimityksen valtio-opin professoriksi Suomessa. Toki sain seuraa hyvinkin pian, sillä vuoden 2013 alusta nimitettiin myös kaksi muuta naista yleisen valtioopin professoreiksi, nimittäin Anne Holli Helsingin yliopistoon ja Marja Keränen Jyväskylän yliopistoon. Näin on taas yhden akateemisen oppiaineen miesvaltainen perinne murrettu. Tosin tämä tapahtui aika myöhään, sillä valtio-opin opiskelijoiden joukossa naisia on jo pitkään ollut yhtä paljon tai toisinaan enemmänkin kuin miehiä. 101 Naisen uran hidasteet yliopistomaailmassa Kaiken kaikkiaan yliopistoissa suku- puolten välinen tasa-arvo jää valitettavan usein periaatteen tasolle, eikä se oikein tahdo toteutua käytännössä. Jonkinlainen lasikatto näyttäisi edelleenkin olevan olemassa, sillä viime vuosina kaikista valmistuneista tohtoreista noin puolet on ollut naisia, mutta professoreista naisia on edelleen alle neljännes. Syitä tähän tilanteeseen on monia, enkä ole tätä aihetta koskaan mitenkään systemaattisemmin tutkinut. Kuitenkin joitakin havaintoja olen vuosien varrella tehnyt. Yliopistoissa ei tarkastella hakijoiden pätevyyttä kovinkaan seikkaperäisesti alemman tason opetustehtävien ja niiden sijaisuuksien täytössä. Näissä tapauksissa esimiehinä toimivilla professoreilla on siis monia mahdollisuuksia suosia ”hyviä jätkiä”. Omat työyhteisöni eivät tässä suhteessa ole olleet pahimmasta päästä, sillä pääsääntöisesti esimieheni ovat pyrkineet hakijoiden tasa-arvoiseen kohteluun. Tosin yliopistolla esimiesten toiminta on toisinaan melko epäammattimaista, ja esimiesten välillä on suunnattomia eroja. Huonojakin esimiehiä on tullut vastaan, ja joidenkin kohdalla olen ollut huomaavinani naisia syrjiviä asenteita tai toimintatapoja. Itse asiassa epäilenkin vahvasti, että ilman Suomen Akatemian sukupuolten tasa-arvoon tähtääviä käytännön toimia en olisi pystynyt jatkamaan akateemisella uralla. Sen verran kiven takana virat ja niiden sijaisuudet ovat yliopistolla toisinaan olleet. Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että jonkinlainen kiintiöintikin voi olla tarpeeseen sellaisilla aloilla, joilla naiset ovat vahvasti aliedustettuina. Tasa-arvoisesti ihmisiä kohtelevien miesten hyvät pyrkimykset vesittyvät helposti perinteisempää meininkiä harrastavien miesten sumpliessa tehtäviä ”hyville jätkille”. Miesvaltaisilla aloilla naiset voivat tuntea myös ulkopuolisuuden tunnetta, kun miehet kenties huomaamattaankin 102 jättävät naiset porukoidensa ulkopuolelle. Miesten ja naisten kaveruus on tunnetusti välillä monimutkaista, ja toisinaan naiset voivat epätoivoisesti yrittää ottaa ”hyvän jätkän” roolin mukautuakseen porukoihin. Onnekseni minulla on myös ollut runsaasti naispuolisia työkavereita, joiden kanssa on voinut luontevasti vaihtaa työasioista muihin puheenaiheisiin. Työkaverit ovat toki välttämättömiä työhyvinvoinnin kannalta, mutta kaveriverkostojen merkitys on suuri myös työhön liittyvän informaation välittymisessä sekä myös ammatillisen yhteistyön kannalta. Siihen paljon puhuttuun naisten väliseen piikittelyyn ja selkään puukottamiseen en ole työyhteisöissäni kovinkaan usein törmännyt. Työkaverini ja esimieheni ovat siis pääsääntöisesti olleet oi-keudenmukaisia ja reiluja ihmisiä sukupuoleen katsomatta. Toki toisinaan olen törmännyt miespuolisten kollegoiden asennevammoihin. Silti on vaikeata tai lähes mahdotonta ennakoida sitä, minkälaisten miesten kohdalla näin voi käydä. Ainakaan puhtaasti sukupolvikysymys tämä ei ole – ehkäpä pikemmin se liittyy ikäkausiin. Eläkeikää lähestyvät kollegat ovat usein olleet herrasmiesmäisen kunnioittavia, kun taas hankalimmat tapaukset ovat olleet usein keski-ikäisiä. Ehkä keski-ikäisillä miehillä on omia menestymisen paineita, mikä voi johtaa machoiluun sekä naispuolisten kollegoiden vähättelyyn. Tosin tietynlaista muutosta olen näkevinäni nykyään kolmekymppisten ja sitä nuorempien miesten asenteissa – ehkä nuoremmat sukupolvet vihdoinkin ovat valmiita todelliseen tasa-arvoon myös asennetasolla. Naisten uran pahin hidaste näyttää kuitenkin usein vieläkin olevan perhe. Työn ja perheen yhteensovittaminen näyttää olevan vaikeaa erityisesti naispuolisille tutkijoille. Äitiyslomat ja hoitovapaat ovat katkaisseet tai ainakin kovasti hidastaneet monien kollegoideni uria – lapsettomana minulla ei ole ollut tällaisia hidasteita. Ainakin siis periaatteessa akateemisten tehtävien täyttäminen perustuu ansioihin kuten julkaisuihin, eikä näitä kerry kotona lapsia hoitamalla. Näin ollen perheellisten miesten ja naisten etenemismahdollisuudet yliopistolla eivät voi tulevaisuudessakaan olla samankaltaisia, elleivät miehet ala osallistua lasten hoitoon yhtä paljon kuin naiset. Ei voi kuin ihailla ruotsalaista järjestelmää, joka kannustaa myös miehiä käyttämään vanhempainvapaansa. Naisilla on myös omat perussyntinsä, jotka hidastavat heidän etenemistään. Pahin on kenties omien saavutusten vähättely. Akateemisessa maailmassa kilpailu on sen verran kovaa, että monilla on kiusaus ottaa kunniaa myös toisten aikaansaannoksista. Naisista tulee helposti ”myyriä”, jotka tyytyvät tekemään hiljaista työtä projektien hyväksi. Samanaikaisesti miehet paistattelevat parrasvaloissa johtamalla projekteja ja antamalla niille kasvot. Tähänkin kuvioon olen työurani varrella joskus törmännyt, ja olen välillä kokenut joutuneeni ”myyrän” rooliin. Toisaalta olen ajatellut niinkin, että moni asia jäisi tekemättä, jos aina kiinnitetään huomiota oikeudenmukaiseen työn ja kunnian jakoon. Olen myös ehkä hiukan naivisti uskonut jonkinlaiseen kosmiseen oikeudenmukaisuuteen, jonka ansiosta lopulta jokainen saa ansioidensa mukaan. Näin jälkikäteen ajatellen en olekaan joutunut kovin pahasti hyväksikäytetyksi – ainakin omia ansioita on kertynyt professuurin verran. Toisaalta tiedän kyllä niitäkin naistutkijoita, jotka ovat uupuneet ja katkeroituneet koettuaan olevansa vain joidenkin alfaurostutkijoiden pikku apulaisia. Tiskaajatohtorista professorin sihteeriksi Suomen Akatemian tutkijatohtorina ollessani sain työpaikallani lempinimen ”tiskaajatohtori”, koska aika kiltisti siivosin lähinnä miespuolisten kollegoiden työpaikan kahvihuoneen pöydälle jättämiä kuppeja tiskikoneeseen ja sieltä pois. Tosin silloin, päätoimisena tutkijana, koin pienen kotitalousaskareen mukavana vaihteluna yksitoikkoiselle tutkimiselle ja kirjoitta- miselle. Silloin en oikeastaan ajatellut sitä, kuinka pahasti siinä tulin toteuttaneekseni perinteisiä naisen ja miehen roolimalleja. Akateeminen ura on siitä merkillinen, että se pätevöittää tutkijaksi, mutta uralla eteneminen saattaa jopa vähentää mahdollisuuksia tehdä tutkimusta. Professorin tehtävässä opetus ja hallinto vievät suuren osan ajasta ja tutkimukselle täytyy raivata aikaa lähes väkisin – toisinaan vapaa-ajan kustannuksella. Yliopiston hallintoa ei viime vuosina ole kehitetty erityisemmin palvelemaan tutkimus- ja opetushenkilökuntaa. Teknistä ja avustavaa ei ole kovinkaan paljoa, sillä laitosten ja tiedekuntien hallintohenkilökunta painii yleishallinnon parissa. Niinpä professori saa itse toimia omana sihteerinään. Härskeimmät mieskollegat ovat omaksuneet tässä tilanteessa tietynlaisen uusavuttoman asenteen – he eivät kerta kaikkiaan pysty oppimaan niitä hallinnon uusia tietokoneohjelmia, joita tutkimus- ja opetushenkilökunnan tulisi osata käyttää. Näin ollen laitosten sihteerit joutuvat sitten pakon edessä tekemään heidän matkalaskunsa, julkaisuraporttinsa ja niin edelleen. Naisilta edellytetään luonnollisestikin sellaista näppäryyttä, että osaavat tehdä tämän kaiken itse. Naisten olisi siis oltava myös työyhteisöissään tarkkoina siitä, että heitä kohdellaan tasavertaisesti ja että myös hallinnon resursseja kohdennettaisiin heille yhtä paljon kuin miespuolisille kollegoille. Nyt itselläni on ainakin jonkin verran mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten nuoret naiset ja miehet etenevät opinnoissaan ja urallaan. Toki kaikkia opiskelijoita on kohdeltava tasapuolisesti, mutta toivon, että pystyisin kannustamaan erityisesti nuoria naisia akateemisella uralla. Kaikesta huolimatta akateeminen ura tarjoaa edelleenkin runsaasti mielekkyyttä ja haasteita. Ennen kaikkea yliopistotutkijalla on edelleen vapaus päättää itse siitä, minkälaista tutkimusta hän tekee. Toki tällaiseen vapauteen liittyy vastuuta ennen kaikkea tutkimuksen relevanssista ja luotettavuudesta. 103 Yliopistotutkimuksen autonomian ja puolueettomuuden toivoisinkin säilyvän huolimatta viime aikoina usein esille tuoduista näkemyksistä, joiden mukaan tutkimuksen pitäisi välittömästi hyödyntää poliittista päätöksentekoa tai talouselämää. 104 Maija Setälä Professori, yleinen valtio-oppi, Turun yliopisto maiset@utu.fi SI Turun ehdottama kirjoittaja Muualta tullut tyttönen rehtorimiesten joukoissa Raivasin reittiä Ollikkalan koulun rehtorina Minulle oli pikkutytöstä asti ihan selvää, että rupean opettajaksi. Yhtä selvää oli myöhemmin, että rupesin rehtoriksi Salon suureen ja ongelmaisena pidettyyn alakouluun. Minusta koulu oli kyllä enemmän rikkaus kuin ongelmapesäke. Tätä henkeä vahvistinkin koko ajan. Mutta reitti ei ollut sileä, eikä helppokulkuinen. Mutkia, ennakkoluu- loja ja asenteita oli matkalla. Niistä kyllä selvisin, mutta kun Ollikkalan koulusta löytyi kosteusongelma, ja siellä aloitettiin hometutkimukset, asia otti lujille. Öisin ei tullut uni. Ongelma vaivasi mieltäni koko ajan. Synnyin Tohmajärvellä perheen kolmanneksi tyttäreksi. Myöhemmin muutimme Kiihtelysvaaraan. Koulutieni aloitin Joensuussa, ja jatkoin sitä Kainuussa. Isä teki työtä puualan sahausyrityksessään. Olin pieni, enkä nytkään ole kasvanut kuin sataviisikymmensenttiseksi. Olen lyhyt, mutta sitkeä. Rakas aviomieheni Tapio sanookin, että olen Ukkosen jumalan tytär, jolta onnistuu kaikki. Tapiokin on opettaja. Itse asiassa tapasimme ja rakastuimme opettajankoulutuslaitoksessa Kajaanissa. Meillä on kaksi aikuista lasta ja kaksi ihanaa lapsenlasta. On ihanaa mummoilla, etenkin kun toinen lapsenlapsista asuu Salossa melkein kulman takana. Verner aloittaa pian itsekin koulun ja kipittää pihan yli jo tottuneesti mummilaan. Tämä on ihanaa aikaa. Vaikka eihän tämä mummi aina ole kotona pullaa leipomassa. Pyöritän sisustus- ja vaatetuspuotia sekä sen yhteydessä olevaa taidelainaamoa Salossa. Panin sen pystyyn aika pian sen jälkeen, kun olin päässyt eläkkeelle Ollikkalan koulun rehtorin töistä. Puoti Lillan on yksi elämäni suurista unelmista. Olen onnellinen, kun on tekemistä. Eläkkeelle päästyäni en jaksanut lenkkeillä ja leipoa kaiket päivää. Kaipasin jotakin muuta. Tässä nyt sitten ollaan. Kädet täynnä töitä ja iloisina. Onneksi Tapio on jaksanut tukea minua kaikissa ponnisteluissa. Voimaa saan perheestä ja läheisistäni sekä touhun täyteisistä päivistä. 105 Ollikkala on hyvä Aina ei ole ollut helppoa. Positiivinen luonne auttaa katsomaan ikävien asioiden ohi ja yli. Saloon muuttokaan ei aikanaan ollut mikään helppo homma. Siihen aikaan oli vaikea saada opettajan paikkoja. Kuulin, että Salossa oli yksi. Soitin oitis koulutoimenjohtajalle, joka kutsui käymään. Onneksi Tapiollekin löytyi opettajan homma kansalaiskoulusta. Muutimme Saloon vuonna 1972. Myöhemmin Tapiosta tuli Pajulan koulun rehtori. Minä paiskin töitä uudessa ja suuressa Ollikkalan koulussa. En suostunut koskaan nielemään Ollikkalan ”huonon alueen” mainetta. Koulu oli ja on hyvä. Me opettajat ja oppilaat teimme siitä yhdessä sellaisen. Arpa ratkaisi Ehdin opettaa Ollikkalassa parikymmentä vuotta, ennen kuin siellä tuli eteen uuden rehtorin valinta. Tykkäsin koulusta, työtoverit kannustivat. Päätin hakea. Se oli iso askel, josta ei passannut perääntyä. Taistelutahto kasvoi. En aikonut väistyä. Kuvio oli kutkuttava. Ollikkalan koulun rehtorin paikkaa haki kaksi kokenutta salolaismiestä, yksi nuori turkulainen mies ja minä; ”muualta tullut tyttö”. Minulla oli kuitenkin jo vuosien kokemus opettamisesta Ollikkalan koulussa. Muistan kiusallisen koululautakunnan haastattelun. Olimme kaikki yhtaikaa tentattavina. Miehiltä kysyttiin aina ensin, ja minä sain vastata viimeisenä. Miehisissä puheenvuoroissa painotettiin automaattista tietojenkäsittelyä ja muita teknisiä taitoja. Minä puhuin yhteishengestä ja opettajien ja oppilaiden vuorovaikutuksesta sekä kuuntelemisen taidoista. Halusin koko ajan nostaa koulun mainetta ympäröivän alueen maineen yläpuolelle. Rehtorinvaalit menivät niin täpäriksi, että lopulta arpa ratkaisi edukseni. Valinnasta tehdyt valituksetkin menivät nurin. 106 Yli viidensadan oppilaan koulussa piti tehdä töitä olan takaa, että sai kaikki puhaltamaan yhteen hiileen. Rehtoreiden miesvaltaisessa joukossa olin myös ”erilainen” ilmestys. Mutta tämä tyttö ei suinkaan suostunut ikuisesti kokousten sihteeriksi, vaikka sitä ahkeraan yritettiinkin. Kerrankin olimme rehtoreitten koulutustilaisuudessa ja meidät jaettiin työryhmiin. Istuin ainoana naisena miesten joukossa hotellihuoneessa tekemässä ryhmätyötämme. Minua tietenkin ehdotettiin sihteeriksi. Ilmoitin, että minulle EI KÄY. Tuli vahva tunne, että rehtoreilla on vielä pitkä matka käytännön tasa-arvoon. Tunsin usein,että jouduin perustelemaan asioita tarkemmin kuin miesrehtorit. Perusteluiksi piti rustata useita aanelosia, eikä koulun etujen hankinta ollut helppoa. Ylioppilaslakki puuttuu Vaikka en ollut edes ylioppilas, päätin, että kokemukseni koulusta ja ammattitaitoni riittävät mainiosti tekemään minusta hyvän ja pätevän rehtorin. Siihen aikaan, kun lähdin opiskelemaan opettajaksi, pohjakoulutukseksi ei edellytetty ylioppilastutkintoa. Itse asiassa olin heti keskikoulun jälkeen valmis seminaariin. Tosin jouduin odottamaan vuoden eli seitsemäntoista vuoden ikää ennen kuin saatoin hakeutua opettajanvalmistuslaitokseen. Välivuoden aikana paneuduin toiseen intohimooni, opiskelin käsitöitä. Luokanopettajan toimeni ohessa vuosina 1984 – 1988 hyödynsin tekstiiliosaamistani. Suunnittelin ja valmistutin vaatemallistoa. Livia-asusteitani kauppasin muun muassa Kauniaisten rouville muotinäytöksissä. Homma oli mielenkiintoista ja opettavaista. Lopetin tämän oheishomman kuitenkin kun minusta tuli rehtori. Siinä riitti töitä ja paneuduin työhöni täysillä, joskus vapaa-ajankin kustannuksella. Kasvoin työssä Ollikkalassa työn määrä kasvoi maahanmuuttajien myötä. Koulu kansainvälistyi ja kulttuuri monipuolistui. Ollikkalassa kasvettiin tähän päivään. Opittiin, että kaikkien juuret eivät olleetkaan Salossa, eivätkä edes Suomessa. Tarvittiin sopiva sekoitus määrätietoisuutta ja sopeutumista. Piti opetella puhaltamaan lujaa yhteen hiileen. Itsekin kasvoin työni myötä. Aloittelevana rehtorina olin ehkä arka, mutta pikkuhiljaa rupesin sanomaan kovempaa ja julkisemmin. Nostin esiin myös vaikeita asioita. Ongelmat muuttuvassa koulumaailmassa ovat vähän niin kuin homevauriotkin. Ne eivät korjaannu piilottelemalla. Rehtoreitten palavereissa huomasin, että Ollikkalan monikulttuurisuus ei juurikaan heilauttanut kollegoita, ennen kuin kulttuurin kirjoa alkoi tulla muihinkin kouluihin. Sitten puhuttiin jo yleisemmin sopeutumisesta ja sopeuttamisesta. Ruvettiin myös pohtimaan lisäresursseja maahanmuuttajien opetukselle. Muutama muukin naisopettaja hakeutui rehtorin hommiin.Sain toimia tutorina heidän alkutaipaleella.Oli hyvä saada rinnalle naisia. Oli helppoa pohtia heidän kanssaan koulun arjen pyöritystä tai koulun ongelmatilanteita. Koin, että meillä naisrehtoreilla oli vahvasti samanlaisia ajatuksia koulun johtamisesta. Koulussa tärkein on LAPSI! Koulun hallinto ja automaattinen tietojenkäsittely ovat tärkeitä työvälineitä, mutta koulun ihmisverkoston hyvinvointi on oltava kunnossa. Joskus olin vihainen. Toisinaan olin turhautunut. Mutta useimmiten olin päättäväinen ja täynnä energiaa. Tein töitä Ollikkalan puolesta ja ehdin olla rehtorina lähes kaksikymmentä vuotta (1989 – 2009). Vein läpi iskulauseen ”Ollikkalassa onnistuu”. Tunsin onnistuneeni, kun muutkin käyttivät tätä lausetta. Olimme ylpeitä koulustamme. Olen ylpeä siitä vieläkin. Taistelu kannatti. Sirpa Lehtonen Emeritarehtori, yrittäjä SI Salo 107 Eila Kivekäs Kauaskantoisten polkujen avaaja Eila Kivekäs, kulttuurilähettiläs. 1997. Kuva Studio Jorma Rajamäki Miksi aihe Soroptimistijärjestö edistää naisten ja tyttöjen asemaa ja toimintaa yhteiskunnassa, lisää heidän mahdollisuuksiaan osallistua aloitteiden tekoon, niiden valmisteluun, viralliseen päätöksentekoon, toimeenpanoon ja seuraamaan tulosten aikaansaamista. Soroptimisti paikallisen klubin jäsenenä tuo oman ammatillisen tiedon ja kokemuksen järjestön tarkoituksen toteuttamiseen. Jos on tahtoa, sopiva tapa toimiakin löytyy. Esimerkeistä kertominen ruokkii ideoiden syntyä. Tamperelainen kauppatieteiden maisteri Eila Kivekäs (entinen Utriainen), suomalainen sivistynyt, työteliäs, avarakatseinen ja rohkea nainen käynnisti useita tärkeitä ja aikaansa edellä olevia hankkeita. Eila Kivekkään (1931 – 1999) polkuja Eila Kivekäs syntyi vuonna 1931 Tampereella teollisuus- ja kulttuurisukuun. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen yhteiskoulusta vuonna 1950 ja valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta 1955. Hän toimi isoisänsä Emil Aaltosen perustaman Aaltosen Tehtaiden palveluksessa. Vuosina 1977 – 1985 hän johti Korkeakoskella Suomen Puunjalostus Oy:tä 108 toimitusjohtajana. Hallitustyöskentelyyn hän osallistui Aaltosen tehdas Oy:ssä vuosina 1976 – 1983 ja Nanso Oy:ssä 1977 – 1990. Hän perusti Kannus Production Oy:n hallinnoimaan ja järjestämään tapahtumia ja näyttelyitä lapsuudenkodissaan Pyynikinlinnassa, jonka hän osti yhdessä sisarensa Kirsti Berglundin kanssa. Vuosina 1950 – 1962 hän suoritti kulttuuriantropologisia opintoja Pariisissa ja valmistui kauppatieteen maisteriksi vuonna 1977 kirjoittaen pro gradutyönsä antropologisesta näkökulmasta poron- hoidosta Enontekiöllä. Näin arktisen alueen luonto, elämä, kulttuuri ja omavaraistalouden kysymykset ja pohdinnat tulivat hänelle läheiseksi Suomessa, mutta myös maailmalla. Vuosien varrella uteliaan mielenlaatunsa ja matkojensa tuloksena hän kokosi sellaisen henkisen pääoman ja avarakatseisuuden, joka suodattui läpi kaikessa hänen toiminnassaan. 1980-luvulta kuolemaansa asti hän toimi aktiivisesti ”vetäen verhoja syrjään”, avaten ja tukien monia kauaskantoisiksi osoittautuneita hankkeita. Kokemuksellista ja tutkimuksellista tietoa hän organisoi kutsumalla eri taiteen ja tieteenalojen taitajia työskentele- mään yhdessä näyttelyiden tai seminaarien järjestämiseksi. Tapahtumista kirjoitettujen näyttelykirjojen ja julkaisujen esipuheissa kuuluu Eila Kivekkään oma ääni. Pyynikinlinnassa 21.5. – 30.8.1987 pidetyn Metsän kuva -näyttelyn näyttelykirjassa Eila Kivekäs kirjoittaa esipuheessa seuraavasti. ”Metsä on oleellisesti asettanut ehdot suomalaiselle elämäntavalle. Metsä on kaikkina aikoina antanut perustoimeentulon suomalaisille, se on ollut ja on edelleen elämämme ja taloutemme selkäranka. Metsä suojelee myös elämän perusedellytyksiä, maata, vettä ja ilmaa. Mutta metsän merkitys on huimasti laajempi kuin biologinen tai aineellinen. Kielitieteilijät puhuvat kielestä ajattelumme järjestäjänä, tietoisuutemme kehysten rakentajana. Mutta vaikkemme metsään menisikään, se rikastuttaa meitä välillisesti taiteen, kirjallisuuden, rakennetun ympäristön kautta. Näyttelyssä Metsän kuva olemme halunneet tuoda esille metsän moniulotteisen merkityksen elämällemme ja kulttuurillemme. Se on kunnian- ja rakkaudenosoitus metsälle, samalla se on hätähuuto metsien puolesta ahneuttamme, vallanhaluamme ja materialismiamme vastaan.” Kiinnostus ja työteliäisyys asioiden selvittämiseksi sai Eila Kivekkään rakentamaan foorumeita erilaisille toimijoille ja luomaan yhdessä uutta. Eila Kivekkään käynnistämät tapahtumat ja erilaiset näyttelyt, näyttelyesitteet ja kirjaset heijastavat selkeästi hänen taitoaan työntää syrjään esteitä ja etsiä yhdessä muiden ihmisten kanssa uudenlaisia tapoja toimia.. Eila Kivekäs toimi asioiden edistäjän ja mahdollistajan rooleissa. Hän teki kehitysyhteistyötä ja osallistui siihen itse monin tavoin. Mahdollistajan roolissa hän vahvisti kriittisiä hankkeita yli ensimmäisten esteiden. Hänellä oli useita luottamustehtäviä. Hän perehtyi aina siihen toimintaympäristöön, jossa uusille toiminnoille piti raivata tilaa ja jotka haastoivat vanhoja ennakkoluuloja. Hankkeille oli leimallista monimuotoinen koulutus- ja kehitys- ja tulevaisuushakuisuus sekä kansainvälisyys. Hänen henkilökohtaiset verkostonsa Suomessa ja ulkomailla olivat monipuoliset. Hänellä oli toimivat yhteydet taiteen ja kulttuurielämän edustajiin, mutta myös rakennustaiteen, tieteen ja teollisen kulttuurin huipputoimijoihin. Epävirallisten yhteistyömuotojen rinnalle Eila Kivekäs oli perustamassa tulevaisuuteen katsovia yhdistyksiä, säätiöitä ja yrityksiä sekä osallistui aktiivisesti niiden toimintojen edistämiseen. Arktinen keskus – merkitys kasvaa Kauppatieteen maisterin tutkintoon vaaditun opinnäytteen tekeminen perehdytti Eila Kivekkään arktiseen toimintaympäristöön, sen kulttuuriin ja elinkeinoelämään. Hän teki aloitteen kansainvälisen Arktisen keskuksen perustamista Helsinkiin vuonna 1978. Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen osastossa arveltiin, että juuri arktinen museo saattaisi kiinnostaa säätiön eurooppalaista johtoa ja Suomen osasto asetti vuonna 1979 toimikunnan valmistelemaan Arktisen museon perustamista Suomeen. Sijoituspaikaksi ajateltiin Rovaniemeä. Vaikka puhuttiin arktisesta museosta, tavoitteena oli saada aikaan uudentyyppinen monitoiminen kansainvälinen laitos. Arktisen keskuksen perustamista ajoi Suomeen osaston pitkäaikainen puheenjohtaja rouva Pirkko Vahervuori. (www.eurocult.fi) Nykyisin Lapin yliopiston Arktinen keskus on merkittävä monitieteellinen arktisten kysymysten, tutkimuksen ja tiedonvälityksen kansainvälinen keskus. Siellä toimivat Globaalintutkimuksen -, Kestävän kehityksen tutkimusryhmät sekä Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti. Vähemmistöoikeuksiin kuuluvat myös ihmisoikeuskysymykset. (www.arcticcentre.org.) Arktinen teema – alkuperäiskansojen oikeuksista oli ohjelmassa myös Unionin järjestämässä Kansainvälisessä konventiossa 1999 Helsingissä. 109 YK:n Naistenrahasto UNIFEM muuttui UN-Women ry:ksi YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä perusti YK:n naisten rahaston Suomeen vuonna 1981. Eila Kivekäs oli yhdistyksen jäsen, toimi yhdistyksen hallituksessa vuosina 1987 – 1989 ja puheenjohtajana vuosina 1991 – 1993. Näin hän, kuten moni muukin suomalainen kansainvälisyydestä kiinnostunut nainen, sai tietoa ja valmennusta suoraan Helvi Sipilän puheenvuo-roista, kirjoituksista ja keskusteluista. Puheenjohtajana hän kirjoitti laajasti Akseli-lehteen. (www.unwomen.fi) Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti Naisten Kulttuurisäätiön Kannatusyhdistys ry:n puheenjohtajana Eila Kivekäs kokosi eri alojen naisia työstämään ajatuksia naisten uran edistämistä johtotehtäviin ja naistutkimuksen rahoituksen tilasta. Samanaikaisesti Tampereen kauppa- ja teollisuuspiirin päällikkö Risto Rautkoski toi tietoa naisten johtajavalmennuksesta OECD:n kokouksesta Norjasta. Näiden ajatusten yhdistämisestä virisi johtajakoulutuksen suunnittelu asiantuntijatehtävissä toimiville ja yrittäjänaisille. Suunnittelutyöhön osallistui nelisenkymmentä asiantuntijanaista. Tämän työn pohjalta syntyi Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti 1.1.1988 Tampereella. Verkostoituminen vahvistaa naisia toimimaan. Helsingin klubin perustajajäsen Pirkko Vahervuori ja Suomen Soroptimistiklubien Unionin kunniajäsen vuosina 1966 – 2001 osallistui yhdessä Eila Kivekkään kanssa Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin perustamiseen. Instituutin ohjelmaa rakennettiin yhteistyössä johtajan ammatissa toimivien naisten kanssa, joille valmennus oli suunnattu. Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti ry:n koulutus- ja valmennustoiminta muutettiin myöhemmin osakeyhtiöksi ja se on kehittynyt tasa-arvon asiantuntijaorganisaatioksi. Se toimii nimellä WoM World of 110 Management Oy (www.wom.fi). Yhdistystoiminta jatkuu nimellä Vaikuttajaverkosto Women ry (www.woman-ry.org). Vaikuttajaverkosto Women ry on yksi yli satavuotiaan Naisjärjestöjen Keskusliiton kuudestakymmenestäkahdesta jäsenjärjestöstä. Eila Kivekkään elämäntyö Länsi-Afrikassa ja Kehitysmaayhdistys Indigo ry Tampereella vuonna 1989 Eila Kivekkään aloitteesta perustettiin Kehitysmaayhdistys Indigo ry. Yhdistys toimii ranskankielisten länsiafrikkalaisten ihmisten, erityisesti naisten hyväksi, edistäen alueen kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja pyrkien lisäämään suomalaisten ymmärrystä kehityskysymyksistä. Toiminnan pääpaino on Guineassa, joka on eräs maailman köyhimpiä maita. Alueella yhdistys on kohdistanut toimintansa syrjäiseen Maliin. Indigo ry on toteuttanut monenlaisia kehitysyhteistyöhankkeita paikallisen yhteistyökumppaninsa Indigo Guinean kanssa. ”Matkoillaan hän keräsi noin 1 500 esineen kokoelman, joka tuli Kivekkään tahdon mukaisesti Kulttuurien museon haltuun vuonna 2001. Lahjoituksen myötä kokoelmasta tuli Kulttuurien museon Afrikka-kokoelmien kivijalka”, kirjoittaa Eilan pitkäaikainen näyttelysihteeri ja työkumppani Marna Maula. Kokoelman esineet hankittiin vuosina 1987 – 1998 etupäässä Malista ja Guineasta, mutta myös Ghanasta, Nigeriasta, Beninistä, Burkina Fasosta, Togosta ja Norsunluurannikolta. Ne ostettiin suurimmaksi osaksi toreilta vuosien aikana tutuksi tulleilta kauppiailta, pieniltä viikoittain järjestettäviltä kylämarkkinoilta ja käsityöläisten kotoa. Kulttuurien museo siirtää toimintansa vuoden 2013 lopussa Kansallismuseoon. (www.indigo-ry.fi) Opastajana teolliseen kulttuuriin, taiteeseen ja yhteiskuntaan Nyt tietotekniikka on osa meidän arkea, mutta ei vielä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Eila Kivekäs Teollisen Kulttuurin Tutkimussäätiön aktiivisena toimijana oli käynnistämässä Tietoteknologian ja yhteiskunta -keskustelua näyttelyn keinoin vuonna 1983. Yhteistyössä Suomen Akatemian tutkimuksen yhteistyöryhmän ” Naiset ja työ”, Helsingin Tutkijanaisten ja Tampereen Tutkijanaisten kanssa hän järjesti Pyynikinlinnassa näyttelyn Ammattinainen: Työtä, Elämää, Elämäntyötä vuonna 1986. Näyttelyn suojelijana oli Suomen tasavallan presidentin puoliso, rouva Tellervo Koivisto. Näyttelykirja on kooste 1980-luvulla käynnistyneestä naistutkimuksesta ja sen teemoista. Näyttelykirja käännettiin myös englanniksi. Naiset ja työ -teema puhututtaa edelleen naisia ja miehiä. Eila Kivekäs järjesti Pyynikinlinnassa vuonna 1988 näyttelyn Fanny Churbergista (1845 – 1892) taiteilijasta ja taideteollisuuden uranuurtajasta, joka toimi Suomen Käsityön Ystävien piirissä. Näyttely laajensi ja terävöitti näkökulmaa naisista luovina taiteilijoina ja taideteollisuuden toimijoina. Nyt heistä kirjoitetaan ja heitä arvostetaan. Pyynikinlinnassa järjestetään edelleen näyttelyjä (www. pyynikinlinna.fi). Eila Kivekäs antoi vahvan näytön siitä, miten voi tahtoaan toteuttaa testamentin kautta. Hän testamenttasi varoja Tampereen evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän uudenlaiselle diakoniatyölle, jolla käynnistettiin muun muassa Kadulta kotiin -hanke Pietarissa. Varat säätiöitiin seurakuntayhtymän Martinus -säätiöksi vuonna 2004. Se puolestaan perusti ajan tarpeeseen Martinus -palvelut osakeyhtiön, joka on rekisteröity sosiaalinen yritys ponnahduslaudaksi ihmisille takaisin työelämään ja jatkotyöllistymiseen. (www.martinus.fi ) Local is global and Global is local Romun toinen elämä -kirjan esipuheessa vuonna 1997 Eila Kivekäs kirjoittaa, miten tämä näyttely syntyi ja viittaa Afrikkaan. ”Tässä aineellisen niukkuuden maailmassa meidän jätteemme kokevat totaalisen muodonmuutoksen, hylätystä tuleekin haluttu, rumasta kaunista, haitasta hyötyä. Materia kokee tässä prosessissa täydellisen transformaation, tai pikemminkin, esineet heräävät kuolemasta uuteen elämään. Ne saavat uuden merkityksen, joka syntyy uudestaan funktionaalisesta tehtävästä sekä täysin erilaisen kulttuurin kontekstista.” Hyvät oivallukset, innovaatiot ja esimerkit eivät synny itsestään, vaan ne ovat aina jonkun tai joidenkin ihmisten aikaansaannoksia. Tarvitaan ajattelua, ymmärrystä ja rohkeaa edelläkävijää. Syrjäytyminen ja yksinäisyys kuihduttavat henkisen pääoman. Luodaan Eila Kivekkään tavoin omista lähtökohdistamme mahdollisuuksien rihmastoa ja ravitaan uusia ituja toimintaympäristössä, missä elämme. Eva Hänninen-Salmelin VTM, HUK, vanhempi konsultti SI Tammerkoski 111 112 NAINEN TAITEESSA JA KULTTUURISSA 113 114 Kuva Stevan Crämer Saaren Seireenien kukkaisjuhlassa Ääni maaseudun naisille Taiteilijaresidenssit ovat erilaisten organisaatioiden ylläpitämiä paikkoja, joiden tarkoituksena on tarjota taiteilijoille mahdollisuus työskennellä totutuista poikkeavissa oloissa, poissa arkisesta ympäristöstä ja tutusta työhuoneesta. Lisäksi residensseissä on yleensä tilaisuus olla vuorovaikutuksessa samassa residenssissä työskentelevien muiden taitelijoiden tai paikallisen taideyhteisön kanssa. Koneen Säätiö on vuodesta 2008 ylläpitänyt taiteilija- ja tutkijaresidenssiä Saaren kartanossa Mynämäellä. Talvisaikaan residenssissä työskentelee neljän kahden kuukauden mittaisen jakson ajan kahdeksan eri alojen taiteilijaa ja tutkijaa kerrallaan toteuttamassa kukin omaa projektiaan. Kesäisin Saaren kartano tarjoaa taiteilijaryhmille, kuten vapaille teatteri- ja tanssiryhmille tai sirkustaiteilijoille koko residenssin tilat viikoksi tai kahdeksi ennalta esitetyn työsuunnitelman toteuttamiseen. Saaren kartanon toiminnassa taiteilijoiden välisellä vuorovaikutuksella on keskeinen sija. Residenssi ei kuitenkaan tyydy pelkästään residenssivieraiden keskinäisen vuorovaikutuksen rohkaisemiseen. Tavoitteena on, että myös vuorovaikutus kartanon ja sitä ympäröivän yhteisön välillä on vilkasta ja monipuolista. Kartanossa järjestetään vuosittain muutamia yleisölle avoimia tilaisuuksia kuten konsertteja, seminaareja ja esitelmätilaisuuksia. Jotkut residenssitaiteilijat haluavat jakaa työtään myös paikallisyhteisön kanssa: on järjestetty vaikkapa nukketeatteriesitys baarissa, musiikki-ilta kirjastossa ja tanssit sillalla. Tärkein ja kartanon perustoiminnan näkökulmasta luontevin yhteydenpitäjä on kuitenkin kartanoon palkattu yhteisötaiteilija, jonka keskeisenä tehtävänä on vuorovaikutuksen edistäminen yhteisötaiteen keinoin. Yhteisötaide on uudehko ilmiö taiteen kentällä. Sen tavoitteena on tai115 Saaren Seireenit viettivät toukokuista kukkaisjuhlaa Saaren kartanon puistossa mansikoista, kuohuviinistä ja musiikista nauttien. Kuva Stefan Crämer teen keinoin kiinnittää huomio johonkin yhteisön tai sen ympäristön ongelmaan ja usein myös etsiä ratkaisuja siihen. Yhteisötaiteilijan tavallisimpia työmuotoja ovat erilaiset tapahtumat ja työpajat, joita hän toteuttaa yhdessä yhteisön kanssa ja sen ehdoilla. Yhteisötaidehankkeen tuloksena ei yleensä ole konkreettinen taideteos, vaan keskeistä on taiteilijan ja yhteisön välinen vuorovaikutus ja yhteinen prosessi. Saaren kartanon yhteisötaiteilijana työnsä maaliskuun 2012 alusta aloittanut kuva- ja yhteisötaiteilija Pia Bartsch kuvaa oman työnsä motiiveja ja tavoitteita seuraavasti: ”Taiteilijana minua kiinnostaa erityisesti ihmisten arki, sen merkitys ja merkityksellisyys. Koen yksilölliset kokemukset, osaamiset, käytännöt, rituaalit, rutiinit, toiveet ja unelmat tärkeinä ja ihmisten tarinat kiinnostavina. Yhteisötaide voi olla niiden kertomista yhtä paljon kuin niiden kuuntelemista, mutta ennen kaikkea tavallisen elämän näkyväksi tekemistä muille. Yhteisötaiteilijana haluan puuttua nyky-yhteiskunnan ongelmiin kuten yksinäisyyteen, eriarvoisuuteen, työttömyyteen tai ahdistuneisuuteen. Mielestäni yhteisötaiteella on aito merkitys tässä ja nyt, sillä voi vaikuttaa!” Jo ensimmäisen työvuotensa aikana Bartsch on toteuttanut melkoisen 116 joukon erilaisia yhteisötaidehankkeita pääasiassa Mynämäellä. Esimerkiksi koululaisten kanssa hän käsitteli paikkakunnalla ajankohtaista susi-teemaa. Kuvaamataidon tunnilla lukion oppilaat keräsivät tietoa susien biologiasta, susista kansanperinteessä sekä sarjakuvien ja kirjallisuuden susista. Lopuksi nuoret tekivät koulun seinään susiaiheisia sammalgraffiteja. Neulegraffitit puolestaan koristavat Laajoen ylittävää siltaa. Ruususillalla on nyt yllään 75 metriä pitkä kudottu ”siltamekko”, jota kiertää kuudestasadasta virkatusta ruususta muodostuva köynnös. Neulegraffitin valmisti Pia Bartschin johdolla Saaren kartanoon viikoittain kutomaan ja keskustelemaan kokoontunut innostunut naisjoukko. Aivan ensi töikseen Bartsch halusi kuitenkin antaa äänen suureen ikäluokkaan kuuluville maaseudun naisille. Nämä naiset ovat syntyneet sodanjälkeiseen puutteeseen ja ahkeroineet nuoresta pitäen pientilojen emäntinä, toisten palveluksessa ja tehtaissa. He ovat vuosikymmenien ajan rakentaneet suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa itsestään ääntä pitämättä. Bartsch luonnehtii toteuttamassaan hankkeessa mukana olleita naisia seuraavasti. ”Kumarran syvään heidän edessään. He ovat tehneet koko ikänsä raskasta työtä. He ovat eläneet ajassa jolloin, pesukoneet, äitiyslomat, lomittajat, naisten oikeudet ja maatalouskoneet vasta saapuivat maaseudulle. He ovat hoitaneet lehmät, kanat, lapset ja pellot, laittaneet ruokaa ja kutoneet mattoja sekä jakaneet iloja ja suruja ystävien ja sukulaisten kanssa. He ovat toimineet politiikassa ja ajaneet yhteiskunnallisia parannuksia eteenpäin. Nyt he ovat siirtyneet pois työelämästä, mutta jatkavat ahkerointia puutarhoissa, pelloilla, kudontatuvissa ja kesätoreilla. He käyvät kuntosaleilla ja uimassa, yksin tai lastenlasten kanssa. He ovat minun sankareitani.” Bartsch kutsui koolle kolmetoista eläkkeellä olevaa naista Saaren kartanon lähiympäristöstä Mietoisista ja Askaisista. Naiset päättivät kutsua itseään Saaren Seireeneiksi. Bartsch ja naiset ryhtyivät suunnittelemaan kukkaisjuhlia kylvön, kukinnan ja kasvun merkeissä. Jokaiselle naiselle teetettiin silkkinen juhlapuku, ja yhteisissä ompelu- ja suunnitteluistunnoissa kukin nainen ompeli puvun rintaan kuvan asiasta tai henkilöstä, jolla on erityinen paikka hänen sydämessään. Applikaatiot he viimeistelivät koruompelein. Bartsch tapasi naisia useaan otteeseen sekä kaikkia yhdessä että kutakin erikseen, kuunteli heitä ja kirjoitti tarinoita heidän elämästään. Hankkeen huipennus olivat kukkaisjuhlat, jotka järjestettiin Saaren kartanon puistossa toukokuussa luonnon ollessa kukkeimmillaan. Juhlan alkaessa jokainen nainen käveli vuorollaan pitkin punaista mattoa juhlapaikalle; samalla Bartsch luki heidän elämäntarinoitaan yleisön kuunnellessa tarkkaavaisesti. Puistossa istuuduttiin juhlapöytään nauttimaan mansikoita ja kuohuviiniä, ja harmonikkataitelija soitti naisille. Jokaisen naisen viereen asettui läheinen ihminen mukanaan laukku ja kukka. Kukin nainen istutti oman kukkansa laukkuun, jonka tarinaa hän samalla kertoi läheiselleen. Tämä puolestaan kirjoitti ylös laukkuun liittyvät muistot. Pirjo Kallion laukun tarinan kirjasi Tarja Saarikko, ja se on seuraavanlainen: ”Tämä laukun tarina alkaa vuonna 1965 Turun vanhimman laukkuliikkeen Calabresen hyllyltä. Ensimmäisillä omalla työllä hankituilla rahoilla ostettu laukku kulki kevyesti kainalossa keikkuen monet hauskat tanssireissut niin kesällä kuin talvella. Vuosikymmenten unohduksen jälkeen kesällä 2012 laukulle löytyi uusiokäyttö ’pelakuulle’ tuunattuna kukkaruukkuna. ” Kukkaisjuhlan päätteeksi kukkivat laukut ripustettiin Saaren kartanon entisen pesutuvan seinälle ohikulkijoiden iloksi. Pia Bartsch summaa yhteisötaidehankkeidensa, niin Saaren Seireenien kanssa toteuttamansa kuin muidenkin, antia seuraavasti: ”Koen tärkeänä, että ihmiset saavat projektien kautta kohdata sekä itsensä että toisensa. Yhteisöllisyys on ollut työpajoissani usein tärkein anti. Kohtaaminen taiteen kautta on mahdollistanut kokemuksen tulla kuulluksi, joillekin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Tämä taas herättää myös aidon kiinnostuksen muita kohtaan. Olen sitä mieltä, että yhteisötaiteellinen prosessi tasavertaistaa ihmistä.” Hanna Nurminen on Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja ja Saaren kartanon taiteilija- ja tukijaresidenssin toiminnanjohtaja. SI Naantalin ehdottama kirjoittaja Lainaukset Saaren kartanon yhteisötaiteilijan verkkosivulta osoitteesta http://www.koneensaatio.fi/fi/kartano/yhteisotaiteilija/pia-bartsch/ 117 118 Maija Kellokumpu Naistaiteilija Koillis-Lapin kairoilta Maija Kellokumpu (1892 – 1935) tunnettiin kotikylässään Kuolajärven, nykyisen Sallan Kelloselässä ja Kemijärvellä taitavana pukuompelijana. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä ja yritti luoda taiteilijauraa pohjoisessa. Se ei kuitenkaan onnistunut ja hänen maalauksensa jäivät pääasiassa yksityiskotien seinille. Kemijärven Säästöpankki oli hankkinut kokoelmaansa kaksi Kellokummun maalausta: Vanhaa Sallaa (1926) ja Poro vanhalla Sallatunturilla (1927). Pankkikriisin jälkiselvittelyssä rahalaitosten omaisuutta siirrettiin Valtion vakuusrahastolle, ja taidemuseot saivat hallintaansa vakuusrahastolle siirtyviä taideteoksia. Tuolloin Kemijärven Säästöpankin toimihenkilö Leena Raatikainen otti yhteyttä Rovaniemen taidemuseoon ja ehdotti, että museo ottaisi Maija Kellokummun teokset hallintaansa. Maalaukset sijoitettiin Rovaniemen kaupungin talolle; näin ne murtautuivat esiin näkymättömyydestä ja tulivat osaksi Lapin kuvataiteen historiaa. Lapsuus pienessä koillislappilaisessa kylässä Maija Kellokumpu, ristimänimeltään Kaisa Maria, syntyi 15. helmikuuta 1892 Kuolajärven Kelloselän kylässä.(1) Hänen syntymäkotinsa sijaitsi kylän korkeimmalla kummulla, jonne näkyivät seudun mahtavimmat tunturit Sallatunturit. Tuosta pienestä seitsemän talon kylästä matkaa tuntureille oli vain kymmenisen kilometriä.(2) Maijan lapsuus lienee ollut samanlainen kuin monien muiden talollisten tyttöjen – pienemmistä sisaruksista huolehtimista ja osallistumista talon askareisiin. Perheeseen syntyi kaikkiaan yksitoista lasta, joista viisi saavutti aikuisiän. Maija oli ikäjärjestyksessä perheen viides lapsi.(3) Verrattuna muihin talollisten tyttäriin Maija pääsi töiden suhteen helpommalla. Äiti oli vielä nuori ja isoäitikin työkuntoinen. Lisäksi perheessä oli apulainen, ja kiireisinä aikoina palkattiin lisätyövoimaa. Tila oli silloisen mittapuun mukaan vauras.(4) Maijan isoisä Hannu Kellokumpu oli ollut voimallinen sananjulistaja. Hän oli Torniossa lestadiolaisseuroissa käydessään saanut herätyksen ja käännytti perimätiedon mukaan puolet Kuolajärven pitäjäläisistä. Uskonto liittyi kylän elämään kiinteästi. Talvisin kokoonnuttiin miltei joka ilta rukoilemaan ja kuuntelemaan Uuden testamentin lukua ja tekstin selittämistä. Maijan kotonakin pidettiin seuroja ja vierailipa kylässä muualta tulleita saarnamiehiä.(5)Vuonna 1874 kestikievari liitettiin tilaan ja Maijan kodista tuli kuuluisa. Kestikievari toi vaihtelua niin Kellokumpujen kuin kyläläisten elämään, sillä yöpyjien ja matkailijoiden mukana kulkivat luonnollisesti uutiset, mutta myös uudet aatteet ja tavat levisivät heidän kauttaan.(6) Kiertokoulusta piirustuskouluun Maijan lapsuudessa Kelloselässä ei ollut omaa koulua. Lähin koulu oli Kuolajärven kirkonkylällä, jonne oli matkaa 16 kilo119 metriä paikoin tietöntä erämaataipaletta, paikoin huonokuntoista kärrytietä. Kiertokoulu ja kinkerit tarjosivat perusopetuksen niin uskossa kuin luku- ja kirjoitustaidossa. Taitojaan ja tietojaan Maija syvensi myöhemmin kotona.(7) Maalausta Maija oli harrastanut aivan nuoresta alkaen (8) ja varakkaan talollisen tyttärenä hänellä oli aikaa keskittyä harrastukseensa. Maalaamista ja piirtämistä ei pidetty sopimattomana ajanvietteenä nuorelle naiselle. Ne kuuluivat oleellisena osana keski- ja yläluokan tyttöjen kasvatukseen.(9) Talollisten tytöt opastettiin mieluummin käsitöiden pariin. Missä Maija tutustui maalaamiseen, jää olettamusten varaan. Ehkä kiertokoulun opettaja havaitsi tytön lahjat ja kannusti häntä piirtämään. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Koillis-Lapissa liikkui maalareita.(10) Kellokummun kestikievarissakin he varmasti poikkesivat – talo sijaitsi Kelloselän korkeimmalla kohdalla, ja sinne näkyivät komeat Sallatunturit ja Aatsingin vaarat. Sallatuntureita maalauksissaan kuvannut kemijärveläinen taiteilija Juho Kustaa Kyyhkynen (1875–1909) ehkä poikkesi kulkiessaan kievarissa. Maija Kellokumpu ehti vieraillakin Kyyhkysen Sampolanimisessä ateljeessa Kemijärvellä ennen tämän kuolemaa.(11) Juho Kyyhkynen oli kuuluisa ja hänen hautajaisensa olivat poikkeuksellisen suuret: 500–600 henkeä. Tilaisuudessa laskettiin lukuisia seppeleitä, mikä oli hyvin epätavallista Lapissa. Lisäksi lausuttiin Ilmari Kiannon tilaisuutta varten kirjoittama muistoruno Taiteilija Kyyhkysen haudalle.(12) Kyyhkysen esimerkki ja vierailevat taiteilijat vahvistivat Maija Kellokummun ajatusta taiteilijaksi ryhtymisestä. Tarvittiin kuitenkin annos itsepäisyyttä ja tarmoa tuon päämäärän saavuttamiseksi. Yleinen mielipide määritti 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussakin naisen toiminnan keskipisteeksi kodin. Maaseudulla nainen oli emäntä, joka vastasi lastenkasvatuksesta, talouden- ja karjanhoidosta. Erityisesti lestadiolaisuudessa nai120 sen velvollisuus äitinä korostui. Liikkeen luoma ihannenainen muistutti Jeesuksen äitiä: nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, hellää, rakastavaa kristittyä ja perheenäitiä.(13) Kylän tavat ja suvun velvoite eivät kuitenkaan sopineet Maija Kellokummun luonteeseen, ja tietoisena omasta lahjakkuudestaan hän päätti käyttää kaiken energiansa toteuttaakseen päätöksensä. 1800ja 1900-lukujen vaihteessa oli pidetty tärkeänä saada taiteen alalle kuvataiteellisesti lahjakkaimmat oppilaat, minkä vuoksi Suomen Taideyhdistyksen pääsyvaatimuksia oli helpotettu ja vähäisen koulusivistyksen saaneilla oli mahdollista hakeutua kouluun.(14) Niinpä Kellokumpukin täytti koulun yleissivistykseen liittyvät vaatimukset, ja taiteellisesti lahjakkaana hän pääsi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun vuonna 1919.(15) Taiteilijan oppivuosi Helsingissä 1900-luvun alussa taidekouluun lähtijän oli oltava ennakkoluuloton, suorastaan uhkarohkea. Taiteilijan ammatti lupasi vain epävarmaa tulevaisuutta.(16) Kuvataiteilijoita oli Suomessa enemmän kuin 1800-luvulla, joten kilpailu alalla oli kovempaa kuin aikaisemmalla vuosisadalla. Kuvataiteen apurahajärjestelmää ei ollut, ja valtion myöntämät määrärahat olivat reaaliarvoltaan laskeneet itsenäistymisen jälkeen.(17) Naisilta vaadittiin vielä lujempaa tahtoa kuin miehiltä lähteä toteuttamaan taiteellisia unelmiaan ja pyrkimyksiään. Maija Kellokumpu oli luonteeltaan määrätietoinen. Jos hän halusi saavuttaa jotakin, niin hän teki työtä toteuttaakseen haaveensa tai suunnitelmansa.(18) Hänestä oli kehittynyt taitava pukuompelija, joten hän hankki opiskelurahansa itse. 27-vuotiaana hän lähti Helsinkiin, jossa opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun valmistavalla luokalla vuosina 1919–1920.(19) Koulu sijaitsi nykyisen Ateneumin taidemuseon tiloissa. Varmasti Helsinkiin saapuminen oli Kellokummulle mieleenpainuva kokemus: rakennukset, ihmiset, puistot, liikenne, kahvilat. Kaupunkielämä poikkesi suuresti Kelloselän rauhallisesta elämänrytmistä ja avarista erämaamaisemista. Helsinki vaikutti metropolilta, suurkaupungilta. Syyslukukaudella 1919 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa oli kaikkiaan 82 oppilasta. Kellokummun kanssa samalla valmistavalla luokalla oli 56 oppilasta (20) Monet oppilaat olivat lähtöisin varattomista kodeista. Suurimmalla osalla oli puutetta maalausmateriaaleista, jopa ruuasta. Kodin ruokavaroista ei ollut apua, jos koti sijaitsi Helsingistä vähänkään kauempana. Kouluopetus oli sen verran tiivistä, ettei ollut aikaa käydä opiskelun ohessa töissä. Ehkä Kellokumpu oli ajatellut ehtivänsä ommella ja hankkivansa vähän ylimääräistä rahaa, mutta aikaa ei liiemmin jäänyt. Koulun työhuoneet olivat oppilaiden käytössä koko päivän, aina ilta seitsemään. Varsinaiset tunnit opettajien käynteineen ja elävine malleineen pidettiin aamupäivällä ja illalla viidestä seitsemään. (21) Piirustuskoulu oli keskeisellä sijalla, joten vapaa-aikakin kului piirustuskoulun puitteissa -koulun lehteä tehden, seurustellen muiden oppilaiden kanssa.(22) Luonnollisesti taidetta seurattiin. Ateneumin kokoelmien kautta Kellokummulle tuli tutuksi suomalainen 1800-luvun taide. Hän tutusti myös kansainväliseen modernismiin, jota oli esillä useissa näyttelypaikoissa kuten Strindbergillä, Hörhammerilla ja Stenmanilla. Maija Kellokumpu varmaankin viihtyi Helsingissä, sillä hän oli seurallinen, iloinen, huumorintajuinen ja valoisa nainen, jolla ”nauru helkähti herkästi”.(23) Vuonna 1919 – 1920 valmistavalla luokalla opiskelleista noin kolmannes siirrettiin korkeammalle luokalle.(24) Kellokumpu ei kuulunut heidän joukkoonsa, ja hänen olisi pitänyt jatkaa valmistavalla luokalla. Omia varoja ei enää ollut, joten oli palattava pohjoiseen.(25) Takaisin Kelloselkään Maija Kellokumpu palasi kotiinsa ja ompeli jälleen leninkejä. Aluksi maalaamiselle jäi kovin vähän aikaa ja luova panos meni pukujen suunnitteluun. Muutaman vuoden kuluttua aikaa jäi jo maalaamiselle. Vuodet 1923 – 1928 olivat hänen tuotteliasta ja taiteellisesti tasokasta aikaa.(26) Parhaiten maalaaminen sujui valoisaan aikaan kevättalvella, kesällä ja syksyllä. Sen sijaan talvella valon vähetessä maalausinto väheni ja kaamoksen keskellä luominen tyrehtyi. Oli ”ihan ekyptin pimeys” kuten Kellokumpu kirjoitti ystävälleen kirjailija Ilmari Kiannolle. (27) Heinäkuussa 1924 Kellokumpu järjesti Oulun Seurahuoneella yksityisnäyttelyn, joka sai varsin myönteisen ja kannustavan vastaanoton, ja sen jälkeen häntä pidettiin taiteilijana.(28) Hän kuvasi teoksissaan pääasiassa lähiseudun ihmisiä ja maisemia kuten Sallatuntureita ja Kuolajärven kylää. Hän teki maalausmatkoja kauemmaksikin kuten Petsamoon, jossa hän maalasi kesinä 1925 ja 1928. Mutta taiteella ei Lapissa voinut elää. ”On köyhyys tullut koko loistossaan”, kirjoitti Kellokumpu ennen joulua 1928 Kiannolle. Yksinäisyyden tunnoissaan hän vielä jatkoi: ”Ihminen kun on korvessa niin se on peitetty koko elämältä.”(29) Muutto Kemijärvelle Kun Maija Kellokummun isä kuoli joulukuussa 1929, tila jaettiin. Vanhin veli ja hänen vaimonsa olivat lestadiolaisia, eivätkä hyväksyneet naimatonta taiteilijaa talossaan. Tapahtumia taiteilija kuvasi Kiannolle: ”Joitakin kuukausia sen [isän kuoleman] jälkeen antoi vanhin veljeni minulle ikuisen lähtöpassin – Isän jälkeen ei siellä tarvittu enään taiteiliaa – sekin sai kuolla. Hyi kaikkea sitä tuskaa kun perheen yksi vesa revittiin kodista juurineen ja heitettiin kaikkien taivaan tuulten revittäväksi – ilman suojaa – ilman rahaa – näistäs kaikista tuskista ei ilkeä kertoa.”(30) 121 Kellokumpu muutti Kemijärvelle kotiompelijaksi, ja työ vei kaiken ajan ja täytti päivät yksitoikkoisella raadannalla. Luovuudelle ei ollut sijaa eikä maalaamiselle aikaa, mikä turhautti, silti hän ei luovuttanut. Vähitellen hän sai uniikki- pukutilauksia ja talous koheni. Ompelun ohella hän välitti kukkasipuleita kemijärveläisille ja lyhensi kauppoihin ruoka-, kangas- ja kehystyskuluja maalauksillaan.(31) Taloudellisen tilanteen vakiinnuttua halu maalata syttyi uudelleen, ja vuonna 1932 alkoi toinen tuottelias vaihe. Kemijärvelle muuttamisenkin jälkeen Sallatunturit olivat tärkeä aihe. Kesinä 1933 ja 1935 taiteilija maalasi Kuusamoon Kiutakönkäälle. Syksyllä Maija Kellokumpu sairastui vakavasti ja joutui palaamaan veljensä, tämän vaimon ja 70-vuotiaan äitinsä hoiviin Kelloselkään. Hän sai käyttöönsä kamarin, johon tehtiin lisäovi suoraan ulos. Sairas ei häirinnyt talon elämää, eikä talonväki altistunut mahdolliselle tartuntavaaralle.(32) Viimeiset elinpäivänsä Maija Kellokumpu oli Oulun Diakonissalaitokselle, jossa hän kuoli marraskuun 18. päivänä vuonna 1935, vain 43 vuoden iässä. (33) Kuoleman jälkeen Kellokummun teokset hajaantuivat eri puolille, osa niistä tuhoutui Lapin sodassa vetäytyvien saksalaisten poltettua miltei kaikki rakennukset Rovaniemeltä pohjoiseen. Säilyneet maalaukset ovat enimmäkseen Lapin maisemia: lumisia aavoja, siintäviä vaaroja, soita ja keloja, kyliä mataline rakennuksineen. Ne kertovat syvästä rakkaudesta omaa koillislappilaista maisemaa ja taiteellista työtä kohtaan.(34) Taidemaailmasta syrjässä Maija Kellokumpua ei löydy taiteilijamatrikkeleista eikä -tiedostoista. Taiteilijan syrjäytyminen taidemaailmasta on monien eri tekijöiden summa. Kellokummun asemaa ja tuotantoa voidaan tarkastella yhteiskunnallisena ilmiönä, osana taide122 maailmaa, joka jakautuu merkitykseltään ja asemaltaan erilaisiin osa-alueisiin. Taidemaailman keskustassa ovat valtakunnallisesti merkittävät taiteilijat.(35) Maailmansotien välinen taidemaailma Suomessa oli kapeaa ja eteläkeskeistä. Helsinki oli taide-elämän keskus, joskin 1920-luvun myötä Tampere, Turku ja Viipuri saivat taiteilijaseuransa (36) ja alkoivat toimia paikallistason keskuksina. Muut kaupungit ja maaseutu kuuluivat periferiaan. Kittiläläinen Einari Junttila (1901 – 1975) lähti samanikäisenä kuin Maija Kellokumpu Helsinkiin, jossa hän opiskeli kevään 1927. Hänenkin oli palattava kotikyläänsä osin taloudellisten syiden takia. Kuitenkin 1930-luvulla Junttila nousi taidemaailman keskukseen, Suomen taiteen johtavien taiteilijoiden rinnalle. Taiteesta kiinnostunut saksalainen kulttuurivaikuttaja Günther Thaer löysi taiteilijan, minkä seurauksena Junttilan teoksia oli esillä Saksassa Suomen kansallistaiteen näyttelyssä ja myöhemmin Helsingin taidehallissa.(37) Maija Kellokumpu ei tavannut riittävän vaikutusvaltaisia henkilöitä. Ilmari Kiantokin eli keskuksesta vetäytyneenä. Petsamon Suomeen liittämisen jälkeen 1920-luvun myötä Lapin matkailu alkoi, ja Maija Kellokumpu yritti tarjota teoksiaan turisteille; niitä oli esillä alueen kestikievareissa ja kirjakaupoissa. Kemijärvi ja Kuolajärvi olivat syrjässä Jäämeren tiestä, jota pitkin Lapin tai Petsamon kuumeen vaivaamat turistit kesäisin matkustivat. Talviurheilu alkoi kiinnostaa, ja vuonna 1937 avattiin pujottelurinne Sallatunturille, pari vuotta Kellokummun kuoleman jälkeen. Joten alkava Lapin matkailu ei ehtinyt vaikuttaa hänen teostensa kysyntään.(39) Naisten oli vaikeampi kuin miesten kohota harrastajamaisesta maalailusta ammattilaiseksi.(40) 1900-luvun alussa taiteilijan ammatti oli vastoin naisen sosiaalista mallia ja pääsy piirustuskouluun merkitsi naisille astumista miehiselle alueelle. (41) Jotta nainen saavuttaisi ammattitaiteilijan statuksen, hänellä oli oltava vapaus, mikä käytännössä merkitsi naimattomuutta, omaa rahaa ja voimaa kestää sosiaalista eristyneisyyttä.(42) Maija Kellokummulta puuttui vain yksi ja ehkä tärkein edellytys – oma raha. Monet taidekoulun nais- opiskelijoista olivatkin niin sanottujen parempien perheiden tyttäriä, jotka olivat käyneet kansakoulun tai tyttökoulua. Uskonnollinen perhetausta sai varakkaammatkin vanhemmat epäilemään taiteilijaelämän moraalista puolta. Lestadiolaisuus oli ollut Lars Levi Laestadiuksen kuolemasta eli 1860-luvulta lähtien voima, joka vaikutti pohjoisen ihmisten elämään. Aluksi se oli toiminut valistusaatteen tavoin, eikä sen vaikutus ollut pelkästään hengellistä laatua. Lestadiolainen liike nosti ympäristönsä sivistystasoa.(43) Lisäksi se tarjosi jäsenilleen turvallisuuden tunteen ja kiinteän sosiaalisen verkoston. Taidelajeista teatteri on saanut negatiivisen vastaanoton lestadiolaisuuden keskuudessa, eikä kuvataide ja maalaaminen sinänsä olleet syntiä. Ristiriita syntyi siitä, että lestadiolaisuus ja 1900-luvun taiteen modernismi tarkastelivat maailmaa aivan eri näkökulmasta. (44) Maija Kellokummun lestadiolainen isä suvaitsi tyttärensä maalaamisen. Sen sijaan taiteilijan veli ja erityisesti tämän vaimo pitivät maalaamista ja taiteilijan elämäntapaa liian maailmallisina. Tällainen reagointi ei ollut mitenkään ainutlaatuista ennen toista maailmansotaa, sillä omaa uraa tavoitteleviin naisiin suhtauduttiin epäluuloisesti vapaamielisissäkin piireissä. Maija Kellokumpu oli naimaton, mikä oli aika tavallista suomalaisten naistaiteilijoiden keskuudessa. Taloudellisen riippumattomuuden myötä naimattomuus oli 1920-luvulla yleistymässä kaupungeissa, mutta maatalousyhteisö ei tarjonnut siihen juurikaan mahdollisuutta. Samaan aikaan huoli naisten miehistymisestä nousi keskeiseksi aiheeksi aikakaus-lehdissä, joissa naisia varoiteltiin poikamiestyttöelämästä. Se sai korkeintaan olla yksi välivaihe matkalla Oikeaan Naiseuteen, äidin ja aviovaimon roolin sisäistämiseen. Mikäli nainen omaksui itsellisen ja vapaan elämäntyylin pysyvästi, seurausten annettiin ymmärtää olevan hänelle itselleen kohtalokkaat.(46) Maija Kellokummun vakava, kuolemaan johtava sairaus vaikuttaa suorastaan kohtalon määräämältä. Osaksi taidemaailmaa Arviolta kuutisenkymmentä taideteosta ja muistot Maija Kellokummusta jäivät jäljelle. Tarvittiin kuitenkin muutos taidemaailmassa ja taidehistorian tutkimuksessa, jotta Kellokummun maalaukset pääsivät esiin. Suomalainen taidemaailma sivuutti naistaiteilijoiden teokset 1950-luvulle asti, naisten oli vaikea saada julkisuutta. Yhteisnäyttelyiden arvosteluissa miesten ja naisten teokset arvioitiin erillään toisistaan, jolloin naisten maalauksia pidettiin naisellisina, heikkoina ja amatöörimäisinä. (47) Useat mieskollegat suhtautuivat heidän ammatillisiin pyrkimyksiinsä vähätellen. Taidehistorian tutkimuskin sivuutti naiset. Vasta 1970-luvun alussa heidän puuttumiseensa kiinnitettiin huomiota. Syynä ei ollut taidon, taiteellisuuden tai luovuuden puute, naisilla ei vain ollut paikkaa taidemaailmassa.(48) Tieteessä tapahtui 1980-luvulla näkökulman muutos, mikä heijastui taidehistoriaan. Taidehistorian tutkimusalue laajeni, tutkimuksen kohteeksi tuli koko visuaalinen kulttuuri, sen kansainväliset, kansalliset ja paikalliset ilmiöt. Maija Kellokummun maalausten esille tuloon tarvittiin naistutkimuksen syntyminen, taidehistorian tutkimuksen muuttuminen ja taloudellisen laman mukanaan tuoma pankkikriisi. 123 Tietoa kirjoittajasta FT Tuija Hautala-Hirvioja (s. 1957 Oulussa) on Rovaniemen klubin sisar. Vuonna 1986 hänet pyydettiin mukaan Länsipohjan klubin toimintaan. Hän siirtyi Rovaniemen klubiin vuonna 1997 muutettuaan paikkakunnalle. Hautala-Hirvioja on toiminut syksystä 2004 lähtien Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan taidehistorian professorina. Ennen siirtymistään taidehistorian lehtoriksi Lapin yliopistoon hän työskenteli amanuenssina Aineen taidemuseossa Torniossa vuosina 1986 – 1995. Hautala-Hirvioja on ohjannut lukuisia väi- 124 töksiä ja muita opinnäytteitä sekä kirjoittanut artikkeleita pohjoisesta taiteesta ja kulttuurista kokomaateoksiin, aikauslehtiin ja näyttelyluetteloihin. Lisäksi hän on kirjoittanut ja toimittanut pohjoista taidetta käsitteleviä kirjoja. Tuija Hautala-Hirvioja SI Rovaniemi Viittet ja lähteet Tämän artikkelin viitteet ja lähteet ovat sivuilla 190 – 191. Taiteilija Päivi Rintaniemi Kädet savessa Päivi Rintaniemi, omaa sukua Blomberg, on syntynyt 1956 Nurmossa, punaisessa ratavartijan mökissä perheen kuopukseksi. Alkujaan savolainen isä ja Karjalassa syntynyt äiti muuttivat 1939 Pohjanmaalle isän työkomennuksen vuoksi, mutta sota muutti tulevaisuuden suunnitelmat ja Pohjanmaasta tuli uusi kotiseutu. Päivin koti tarjosi mahdollisuuden kädentaitojen kehittämiseen niin isän kuin äidinkin ammatin ja harrastusten myötä. Muun muassa ompeleminen, askartelut ja nikkarointi kiinnostivat. Visuaalinen ja taiteellinen lahjakkuus ilmeni myös kouluaineissa sekä menestyksessä piirustuskilpailuissa. Lapsuuden leikkipaikat olivat luovuutta tukevia. Luonto, metsät ja vanha hylätty tehdas tarjosivat jännittävän leikkiympäristön, seikkailua ja ruokkivat mielikuvitusta. Erityisen tärkeänä Päivi muistaa retket isän kanssa luonnossa. Rakkaus luontoon on perua lapsuuden kokemuksista. Isä ohjasi näkemään luonnon kauneutta ja ihmeitä. Omaa ammattiaan ja tulevaisuuttaan pohtiessaan tuli ammatinvalintatestien tuloksissa luova, taiteellinen ala vahvasti esiin ja niistä rohkaistuneena Päivi päätti hakea alan koulutukseen. Ensisijalla oli Taideteollinen korkeakoulu Helsingissä, jossa hän aloitti opinnot vuonna 1981. Lukion jälkeen Päivi oli perustanut perheen insinööriksi valmistuneen Markku Rintaniemen kanssa. Vaikka perheeseen oli syntynyt kaksi pientä poikaa ja oman kodin rakennusurakka oli käynnissä, tuki ja kannusti Markku vahvasti Päivin taidealan opintojen aloittamista Helsingissä. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ja talon valmistuttua, koko perhe muuttikin Helsinkiin Päivin opintojen ajaksi ja uusi koti laitettiin vuokralle. 125 Opiskelu Taideteollisessa korkeakoulussa ja keramiikan opinnot tuntuivat heti omilta. Etenkin ensimmäisen vuoden opiskelu avasi silmiä ja johdatti uusin maailmoihin, jotka Päivi halusi jakaa myös Markun kanssa. Siksi oli tärkeää, että perhe asui yhdessä Helsingissä. Päätökset olivat rohkeita, mutta usko tulevaisuuteen ja johdatukseen kantoi haasteiden läpi. Myös Markulle tarjoutui uusi työpaikka Helsingissä. Viiden Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen perhe muutti takaisin Seinäjoelle omaan kotiin, jonka yhteyteen oli tarkoitus rakentaa Päiville työtilat. Uusi, yllättävä käänne Päivin uralle tuli, kun Jurvan käsi- ja taideoppilaitos pyysi Päiviä esinesuunnittelun lehtoriksi. Lupautuminen ei ollut helppoa, koska opetusala ei ollut ollut suunnitelmissa. Oman työhuoneen rakennus alkoi ja opetustehtävissä livahti yhdeksän vuotta. Innokkaat opiskelijat ja mielenkiintoinen työ veivät mennessään. Ainut harmi oli, ettei omalle työskentelylle vastavalmistuneessa työhuoneessa jäänyt aikaa. Paras energia kului opetustyöhön ja paneutuminen omaan työskentelyyn oli sirpaleista. Niinpä Päivi päätti pyrkiä työn ohessa suoritettaviin jatko-opintoihin Taideteolliseen korkeakouluun, taiteilijan pedagogisiin opintoihin. Opinnot tarjosivat mahdollisuuden oman työn tutkimiseen suhteessa omaan taiteelliseen työskentelyyn. Tultuaan hyväksytyksi opintoihin ja kolme vuotta niiden jälkeen valmistuttuaan oli päätös valmis! Oli tehtävä valinta, joko opetusala tai oma taiteellinen työskentely vapaana taiteilijana. Omaa taiteellista työskentelyä ajatellen, päätös oli selvä! Oma työhuone oli valmistunut ja into keskittyä omaan työskentelyyn korkealla. Myös Markku kannusti irtisanoutumiseen, vaikka vaa’assa painoi myös toimeentulo. Perhe oli kasvanut tyttärellä vuonna 1993 ja Suomessa elettiin laman syvintä aikaa, mikä merkitsi myös Markulle, rakennusalan suunnittelijana, taloudellista epävarmuutta. 126 Elämän ainutkertaisuus, intohimo taiteelliseen työskentelyyn ja puolison kannustus johtivat irtisanoutumiseen opetustyöstä ja päätökseen keskittyä omaan yritykseen. Pohjaa omaan yritykseen ja vapaana taiteilijana toimimiseen Päivi lähti hakemaan yritysvalmennuksesta. Opetustyön ohessa Päivi oli jonkin verran tehnyt omia töitä ja päässyt mukaan jurytettyihin yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla, muun muassa Suomi muotoilee – ja Faenzassa Concorso International -näyttelyihin. Keramiikkagalleria Amfora -toiminimen Päivi oli perustanut palattuaan Helsingistä opintojen jälkeen. Galleria toimi muutaman vuoden Seinäjoen keskustassa, Alvar Aallon suunnitteleman Suojeluskuntatalon sisäpihalla. Sittemmin yrityksen ja toiminnan kehittämisen myötä tilat ovat muuttuneet tarpeen mukaan. Amfora tuotemerkki oli rekisteröity ja yrityksen nimi muuttunut Studio Amfora Ky:ksi. Kun Suomi tarpoi syvässä lamassa 1990-luvun alkupuolella, eivät kotimaan markkinat vaikuttaneet kovin lupaavilta. Niinpä Päivi päätti suunnata Keski-Euroopan markkinoille, mikä tarjosi mahdollisuuden nuorelle suunnittelijalle ja käsityöläiselle testata työnsä tuloksia ja ajatuksiaan muotoilijana. Palaute oli hyvää ja kannustavaa. Löytyi yhteistyökumppaneita, maahantuojia ja pieniä liikkeitä ja gallerioita Keski-Euroopasta, Norjasta, USA:sta ja Kauko-Idästä. Pienelle yritykselle tuli pieniä ja toteutettavia tilauksia. Oli myös mukavaa saada myönteistä palautetta, mikä kannusti kehittämään toimintaa. Päivin suunnittelemat ja val- mistamat tuotteet otettiin hyvin vastaan eri maissa. Käyttöesineet taipuivat erilaisiin ruokakulttuureihin. Yksinkertaiset, selkeät ja aistikkaat muodot vetosivat estetiikallaan ja ideoillaan. Käyttöesineissä Päiville on ollut tärkeää mukavuus, miltä esine tuntuu kädessä. Samoin leikki ja yhdisteltävyys, joista mallistot ovat saaneet paljon myönteistä palautetta. Hyvästä tuotteesta kiinnostuvat myös plagioijat, joiden koh- teeksi joutui omaperäinen Päivin espressokuppi. Päivin ja kopioivan yrityksen välisen kirjeenvaihdon jälkeen valmistaja lupasi vetää tuotteen pois markkinoilta. Markku kehitti oman työnsä ohessa laitteita ja koneita piensarjavalmistukseen laadun ja tuottavuuden parantamiseksi. Syntyi studiotuotanto. Kädentaidot säilyivät ja piensarjavalmistus tehostui taiteilijan ja insinöörin tiiviin yhteistyön tuloksena. 2000-luvulle tultaessa niin Euroopassa kuin Suomessa oli koettu ”maailman avautuminen”. Kauko-Idässä valmistetut eurooppalaiset tuotteet virtasivat Euroopan markkinoille kaataen vahvoja keramiikkavalmistajia ja -tehtaita muun muassa Saksassa. Globaali kilpailu oli kovaa. Sarsin pelko ja terrori-iskut halvaannuttivat ihmiset paikoilleen. Enää ei haluttukaan matkustaa ja kokoontua suuriin messukeskuksiin maailman ääriin. Tilalle tuli internet. Se tarjosi pienelle yritykselle mahdollisuuden. Amforan ensimmäiset kotisivut valmistuivat. Päivillä oli halu kehittää omaa mallistoaan ja miettiä oman työskentelyn lähtökohtia. Siihen vuosien 2003 – 2006 aikana kolmevuotinen apuraha antoi hyvän tilaisuuden. Vuonna 2006 Päivillä oli pitkän tauon jälkeen näyttely keramiikkaveistoksista, jotka ovat vieneet mennessään. ”Kun vuosien tauon jälkeen annoin itselleni luvan ja tilaisuuden rakentaa vapaita töitä, veistoksia, muistan sen ihanan tunteen ja hetken. Saven plastisuus, pinta ja muoto – päätin etten enää koskaan hylkää niitä!” Näin Päivi kuvailee ”uutta alkua” keramiikkaveistoksien kanssa ja siitä lähtien taiteellinen työskentely on kulkenut tiiviisti rinnan piensarjatuotteiden valmistuksen kanssa. Päivillä oli neljä vuotta Amfora-liike myös Helsingissä Bulevardilla. ”Se oli hieno kokemus. Suoraa kontaktia asiakkaisiin jäin kaipaamaan. Ongelma oli resurssien, ajan ja energian rajallisuus. Kaikkea ei saa. Oli tehtävä valintoja.” Vaikka liikkeessä oli henkilökun- taa, sitoi se ja junamatkat liikaa myös Päivin aikaa. Niinpä vuonna 2010 Päivi päätti luopua Helsingin kivijalkaliikkeestä ja muuttaa sen verkkokaupaksi. Vuonna 2011 avattiin Amforan uudistuneet kotisivut, jotka esittelevät taiteilijan työskentelyä ja tuotantoa käyttöesineistä veistoksiin. Vuosien aikana Päiville on kertynyt paljon erilaisia kokemuksia maailmalla ja omassa yrityksessä. Työ ei ole koskaan ollut yksitoikkoista. Käänteitä ja kehitettävää on riittänyt ja riittää yhä. Tärkeää on ollut kulloinkin asioiden punnitseminen ja päätösten teko. Nykyisin Amfora toimii Seinäjoella, missä Päivi ja Markku yhdessä valmistavat Amforan tuotteet. Päivin työskentely jakautuu sekä käyttöesineiden valmistukseen että veistoksien rakentamiseen. Hänen mukaansa ne ovat kaksi erilaista ja toisiaan täydentävää maailmaa. Tosin ajan jakaminen näiden kahden kesken on edelleen haasteellista, kun kumpikin veisivät mennessään. ”Elämä on kamppailua” toteaa taiteilija huvittuneena. ”Vuosien varrella suhde saveen on kehittynyt rakkaaksi ystävyydeksi. Rakastan käsinrakentamista. Työskentely on hyvin vuorovaikutteista saven kanssa – keskustelua ja ajoittain kinastelua; kumpi vie koira vai häntä?” Tällä hetkellä käyttöesineiden lomassa Päivi keskittyy näyttelyihin valmistautumiseen. Tämän vuoden aikana hän on mukana useammissa yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla muun muassa Italian Faenzassa, arvostetussa International Competition Of Contemporary Ceramic Art- näyttelyssä. Esiintymiset maailmalla ja kotimaassa ovat tuoneet myös mainetta ja kiitosta. Päivi on saanut useita palkintoja ja kunniamainintoja työskentelystään muun muassa Muotoilun valtionpalkinnon 2008. Taiteilijan mukaan tunnustuksilla on ollut hänelle erittäin suuri merkitys, koska oma työskentely on usein paitsi itsenäistä myös yksinäistä, joten ulkopuolinen kannustus 127 auttaa jatkamaan myös vastatuulessa. Rakkaus saveen ja omaan työhön on säilynyt, jopa kasvanut. ”Materiaalina savi on kiehtovaa. Se on yhtä aikaa sekä helppo että vaativa. Sillä on luja tahto ja hyvä muisti! ” Kysyttäessä mitä tämä ammatti ja työskentely ovat taiteilijalle antaneet, vastaa Päivi sen kasvattaneen kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. On oltava sitkeä ja ahkera, mutta säilytettävä suhteellisuudentaju ja muistettava, että elämässä on muutakin kuin työ – rakkaus! Työn vastapainona on perhe, kolme lasta ja neljä lastenlasta. Kärsivällisyyttä on kasvattanut etenkin savi, se on hidas materiaali. Työvaiheet vaativat aikaa. Uuden käyttöesineen suunnittelu ja valmistuksen aloittaminen vie useita kuukausia. Samoin yhden isomman veistoksen kanssa työskentelyyn kuluu useita kuukausia. On oltava kärsivällinen ja luotettava, jos yrittää hosua tai hoputtaa savea niin lopputulos ei onnistu. Nöyryyttä on kuunnella ja kunnioittaa muita. Etenkin Keski-Euroopassa Päivi sanoo oppineensa paljon yhteistyöstä. Japanilainen kulttuuri puhuttelee etenkin toisen ihmisen huomioonottamisessa. Päivin mukaan on ollut hyvin ”terveellis- 128 tä” tutustua erilaisiin kulttuureihin ja huomata, että näinkin voi toimia. Juuri nyt taiteellinen työskentely on Päiville tärkeää ja hän haluaisi enemmän aikaa keskittyä siihen. Herkät, monumentaaliset työt puhuttelevat katsojaa. Teoksissa on yhtä aikaa läsnä voima ja herkkyys, kuin ihmisessä. Päivi kertookin töiden syntyneen muotokuviksi muodonmuutoksesta. Keramiikkaveistokset pysäyttävät, voimaannuttavat. ”Tapani käsitellä savea ja rakentaa veistoksien pintaa herättää ja avaa katsojissa uteliaisuuden. Työskentelyni on edennyt kuin vanha vertaus sipulin kuorimisesta. Pikkuhiljaa lähestyn ydintä. Olen niin innostunut veistoksien parissa työskentelystä, että edelleen odotan malttamattomana rauhallisia työskentelyhetkiä niiden parissa.” Päivin töihin pääsee tutustumaan kotisivuilla www.amfora.fi. sekä tietysti paikan päällä Seinäjoella, Amforassa. Päivi Rintaniemi Taiteilija SI Seinäjoen ehdottama kirjoittaja Teuvan kirkko ja Tove Janssonin maalaama alttaritaulu Kuva Hans Björknäs Teuvalla oli suuri, komea vanha kirkko. Se oli rakennettu vuonna 1863, malliltaan yksilaivainen, pitkä, päätytorninen kirkko. Mutta sitten, vuonna 1950, tammikuun 15. päivän iltana, kirkko tuhoutui tulipalossa. Tuli sai ilmeisesti alkuunsa lämmityslaitteista. Kirkon palo oli traaginen tapahtuma seurakunnalle ja koko pitäjälle. Monet vanhat teuvalaiset ovat kertoneet, kuinka palon loimut näkyivät kauas sivukyliin asti ja ovat muistissa loppuelämän. Miksi minulla on muistoja Teuvalta? Ne liittyvät Teuvan pappilaan. Isäni Jussi Annala oli Teuvan seurakunnan kirkkoherrana tähän aikaan. Olin juuri täyttänyt neljä vuotta, kun viisihenkinen perheemme vuonna 1935 muutti sinne – ja pappila oli lapsuudenkotinamme kaksikymmentäkaksi vuotta. Ja siellähän se Tove Janssonkin asui – ja söi äidin ruokapöydässä aina kun hänelle sopi. Kirkonpalon jälkeen keskusteltiin ja kokoustettiin aika pitkään. Rakennetaanko uusi kirkko samaan paikkaan ja samanlainen – vai uudenmallinen uuteen tilavampaan ympäristöön uuden hautausmaan lähelle. Jälkimmäinen toteutettiin – ei ikävä kyllä ilman riitasointuja. Olin uuden kirkon suunnittelu- ja rakennusvaiheessa yhden vuoden kotona kesken opiskelujeni (toipumassa sairauden jälkeen). Autoin isääni rakennustoimikunnan paperien järjestämisessä ja kokoamisessa kokouksiin. Ei siihen aikaan seurakunnalla ollut sihteereitä eikä kanslisteja. Arkitehti Elsi Borg (1893 – 1958) valittiin uuden kirkon suunnittelijaksi. Hän oli kokenut suomalainen naisarkkitehti, naisarkkitehtien pioneeri. Hänellä oli oma toimistokin. Hänen tunnettuja töitään ovat muun muassa Helsingin Lastenlinna ja Jyväskylän Taulamäen kirkko. Hän suunnitteli myös myöhemmin Teuvan kirkon palosta säästyneestä kirkon kuoriosasta 129 muistomerkin, jota käytetään nykyäänkin kesäaikaan aika ahkerasti kokoontumispaikkana. Muistan hyvin Elsi Borgin, vaatimattoman, hillityn ja hyvin ystävällisen olemuksen, kun hän vieraili pappilassa useamman kerran kirkon suunnittelu- ja rakennusaikana. Hänestä huokui lämminhenkisyys ja myönteinen elämänkokemus. Kirkosta tulikin hyvä, kaunis ja toimiva kokonaisuus. Avaran, korkean kirkkosalin lisäksi siinä on siipirakennus, jossa on kahteen osaan jaettava seurakuntasali ja yläkerrassa kaksi asuinhuoneistoa (alunperin diakonissojen asuinhuoneistoja). Se oli 1950-luvulla hyvin uudenaikainen kirkko – hyvin käyttökelpoinen nykyäänkin. Vain seurakuntasalin keittiötä on suurennettu, saniteettitiloja (invavessa) ja naulakkotiloja lisätty. Elsi Borg suositteli Teuvan kirkon alttaritaulun tekijäksi Tove Janssonia. Hänen apulaisarkkitehtinsä, Kaisa Harjanne, tunsi tämän taiteilijan. Tove Jansson valittiinkin sitten kirkon alttaritaulun maalaajaksi. Se oli hänen ensimmäinen kirkkomaalauksensa ja jäikin ainoaksi. Jansson oli tehnyt kyllä joitakin isoja seinämaalauksia muun muassa Pitäjänmäen Strömbergin tehtaiden ruokasaliin, Haminan Seurahuoneen Marski-kabinettiin ja Auroran lastensairaalaan. Ei hän silloin vielä 1950-luvun alussa ollut kuuluisa taiteilija, millainen hänestä sitten vähitellen tuli. Menestykseen Jansson nousi vasta 1950-luvun lopulla, kun ensimmäiset Muumi-kirjat ilmestyivät. Tove Jansson tunnetaan ennenkaikkea Muumien äitinä. Hän oli kuvan ja sanan maalari. Jansson piti itseään aina kuitenkin ensisijaisesti taidemaalarina, vaikka hänen kirjojaan, etenkin Muumi-kirjoja, on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Palataan kuitenkin alttaritauluun. Joskus 1930-luvulla hänen tätinsä mies, joka oli pappi – oli pyytänyt Tovea tekemään taulun kymmenestä neitsyestä. Se ei silloin toteutunut, mutta nyt se tuli hänen mieleensä. Aihe oli siis ikäänkuin valmii130 Tove Jansson Kuva Eeva Nien kuva-arkistosta na. Alttaritaulun aihe on Raamatusta (Matt. 25.1-15) Jeesuksen vertaus kymmenestä neitsyestä, nykykäännöksessä morsiusneidoista. Viisi on siis viisasta ja viisi tyhmää, on yhtä kuin viisi valvoo ja viisi nukkuu. Vertausta on pidetty vähän vaikeana. Sanoma on kuitenkin selvä: ”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä”. Alttaritaulu on maalattu suoraan vielä rakenteilla olleen kirkon seinään. Taulu on vajaan viiden ja puolen metrin pituinen ja vähän vajaan puolentoista metrin korkuinen. Alttaritaulun muoto herätti huomiota, sillä kirkossa oli totuttu näkemään pystymallisia, ylöspäin kohoavia maalauksia. Eteläpohjalainen maisema oli taiteilijalle uusi elämys, kun hän ensimmäisen kerran tuli Teuvalle. Hän kertoi: ”Kaikki oli horistontaalista, rauhallista, loputonta”. Siitä kai tuli muoto tauluun. Tove Janssonin elämäkerrassa kerrotaan hänen olleen vilpittömän liikuttunut ensimmäisestä kirkollisesta työstään ja innostunut työn edistymisestä. ”Tänään tein koboltinsinisen leningin ja karmiininmustan viitan – ja lehtikultahippusetkin tottelivat liimautumisessa, paitsi kun tuulenpuuska avoimista ikkunoista lennätti niitä.” Tove Jansson esiintyi Teuvalla hyvin vaatimattomana ihmisenä. Hän teki kirkossa pitkiäkin työrupeamia. Kun oli kylmää ja vetoista hänellä oli pitkä turkki päällä – ei mikään hieno, muistaakseni aika kulunut lammasturkki. Ja hän poltti tupakkaa (holkki-Työmiestä) – sen teuvalaiset muistavat aina kertoa. Taiteilija halusi maalata rauhassa – eikä tykännyt uteliaista katsojista. Olen ajatellut; jos hän olisi ollut jo vähänkin kuuluisampi – joukoittain häntä olisi sinne pyritty katsomaan – ja työ ei olisi edistynyt. Tove Jansson asui suurimman osan maalausaikaa pappilan vierashuoneessa ja oli äitini täysihoidossa. Maalauksen loppuvaiheessa, kun Jansson oli jo välillä ollut Helsingissä – hän asui joitain aikoja Korhosen matkustajakodissa, joka oli lähellä kirkkoa ja asemaa. Siellä hänen kerrotaan kirjoittaneen Muumi-kirjaa ”Vaarallinen juhannus”. Kun kirkon vihkiäispäivä koitti marraskuun 28. päivänä 1953 (siis melkein kolme vuotta vanhan kirkon palosta) Tove Jansson oli tyytyväinen, että kirkko tuli siihen tarkoitukseen, mihin se oli tehty. Äitini kertoi Toven kuvailleen hänelle: ”Nyt kaikki ne kirosanat ja muut rumat sanat menivät ikkunoista ulos”. Rakennusmiehet eivät varmaan käyttäneet sen hienompaa kieltä kirkossa kuin muuallakaan rakennustyömailla. Kirkon vihkiäiset oli juhlallinen tapahtuma. Arkkipiista Ilmari Salomies Turusta vihki kirkon käyttöön. Avustavia pappeja oli pitkä rivi, koko kirkon kuoriosa täynnä, yhteensä viisitoista miestä (naisia ei vielä näkynyt). Isäni kirkkoherra, Jussi Annala, piti juhlasaarnan. Kirkkokansaa oli paljon, kirkko oli täynnä viimeistä sijaa myöten. Kirkkokahvilla oli tungosta, kaikki liikkeellä, koko pitäjä. Kirkon siipirakennuksen yläkerran diakonissan asuntoon oli järjestetty kahvihetki rauhallisempaan ympäristöön pienelle juhlavierasjoukolle. Kirkon vihmisestä tulee tänä syksynä kuusikymmentä vuotta. Kyllä onkin jo aika saada tunnetuksi kaunis kirkko ja sen yhteydessä nykypäiväänkin sopiva toimiva seurakuntasali. Ja kirkossa alttaritautu, jonka on maalannut maailmankuulu taiteilija. Kaksi suomalaista naista on luonut yhdessä hyvän kokonaisuuden. Tove Jansson antoi vanhemmilleni viimeisen väriluonnoksen alttarimaalauksesta ”kiitoksena kaikesta”. Sen oikeassa alareunassa lukee Selmalle ja Jussille Tove 1953. Eeva Niemi Seurakuntaneuvos SI Vaasa-Vasan ehdottama kirjoittaja 131 132 KOKEMUKSIA NAISENA 133 134 Mietteitä matkastani Tavallisen totinen tyttö Isäni tapasi sanoa, että olin lapsena valtavan totinen tyttö. Humoristina ja armoitettuna juttumiehenä hän oli tästä luonnollisesti huolissaan. Totisuudesta piti päästä eroon. Niinpä lapsuuteeni kuului paljon vedättämistä. Autoreissulla äitiä ei voinut päästää kukkahousuissaan (elimme värikästä 1960-lukua) ulos, koska tien vierellä laiduntavat lehmät söisivät hänet. Olin kauhuissani. Äitejä syövät lehmät olivat kaupunkilaistytölle jotakin käsittämättömän kauhistuttavaa. Isän tarinoissa kaikki asiat saattoivat kääntyä päälaelleen. Hassuttelun määrä oli rajaton. Vuosien myötä opin epäilemään jutunkertojaa. Mutta opin myös hänen vakiovitsinsä ulkoa. Opin huomaamattani jutunkertojaksi, asioiden päälaelleen kääntäjäksi. Tunnistan elämän koomisuudet ja oman itseni naurettavuuden. Nauran herkästi, useimmiten itselleni. Haluaisin pysyä sellaisena, isäni tapaan. Hän nauroi vielä kuolinvuoteellaankin. Siitä muistosta tulee helposti kyynel silmään. En kerro mille nauroimme, se on liian yksityistä. Mutta vakavasti ajatellen: kuka minä olen? Miten minusta tuli se, joka olen tänään? Tässäpä meillä pohtimisen arvoisia kysymyksiä. Keski-ikää lähentelevälle nämä ovat myös varsin tuttuja pohdintoja. Kivuliaana tuolla jossain taustalla odottelee samoin kysymys siitä, mitä vielä olen ajatellut tehdä. Aion paneutua näihin teemoihin tässä kirjoituksessa. En tee sitä siksi, että olettaisin oman elämäni olleen jotenkin erityisen merkityksellistä ja esimerkillistä. Teen sen, jotta voisin tukea ja rohkaista jotakuta. Ihan tavallinen tyttö kun voi saavuttaa ja kokea kaikenlaista. Se mikä tuntuu tänään aivan mahdottomalta ja saavuttamattomalta, voi muuttua todeksi. En lupaa että se on helppoa, mutta mahdollista se on. Lähiöelämää Synnyin ja kasvoin Tampereella. Vanhempani olivat maaltamuuttajia, Tampereelle oli tultu eteläpohjanmaalta töiden perässä. Eteläpohjalaisuus on minulla verissä, vaikka teininä olisin mieluummin syönyt ämpärillisen matoja kuin olisin moista myöntänyt. Lakeuksien perintö on kuitenkin kohdallani poikkeuksellisen selvä. Olen peräänantamaton, enkä juuri kumartele ketään. Suvun ”akoilta” opin jo pienestä pitäen, että paikkaa ei saada, vaan se otetaan. Osa sukuni naisista on sellaisia rääväsuita, ettei heille pärjää kukaan. Osa ottaa tilansa rauhallisemmin, mutta yhtä päättäväisesti. Pohjalaiset sukulaiseni ovat olennainen osa lapsuuttani, erityisesti kesiä. Minä kuulun heihin, jotka lähtivät kesällä maalle mummolaan. Kaupunkilaislikalle maaseutu teki hyvää. Asiat tehtiin eri tavalla, aika kului hitaammin. Tiedän miltä ohrapelto tuntuu ja tunnen vastanostetun perunan kädessäni. Kuikan huuto ja koivunlehtien kahina, valoisat illat ja mutainen joki, jossa serkkujen kanssa pulikoitiin. Arjet asuin lähiössä. Kouluni sijaitsi naapurilähiössä. Ikäluokkani oli niin suuri, että koulu natisi liitoksistaan. Ensimmäiset luokat käytiin koulun pihalla 135 olevassa parakissa ja meillä oli aamu- ja iltavuorot. Iltavuorot olivat tylsiä. Koko päivä oli pilalla, kun joutui odottelemaan koulun alkua. Mutta tiistait olivat ihania, silloin pääsin parhaan kaverini luo aamupäiväksi. Leikimme Abbaa, taisin olla Frida. Parhaan ja parhaan, eihän minulla ole koskaan ollut parasta kaveria. Siis sellaista kuin monilla tytöillä on, sydänystävää, jolle kerrotaan kaikki ja joka on kaikki kaikessa. Minulla oli muutamia hyviä ystäviä ja paljon kavereita, mutta yhtä ainoaa sydänystävää ei ollut, eikä ole kai oikein vieläkään. Johtuiko tämä siitä, että lähiö oli täynnä lapsia vai siitä, että en ainoana lapsena oikein osannut sitoutua muiden tahtoon, mene ja tiedä. Alaluokilta muistan lähinnä tunnelmia, tiloja ja joitakin merkityksettömiä yksityisseikkoja. Muutama merkityksellisempi tilanne on toki hitsautunut muistiin kiinni. Taisin olla toisella luokalla, kun pari luokkani poikaa otti välitunnilla väkivaltaiseen käsittelyynsä yhden ekaluokkalaisen. Muistan miten kiukkuni nousi ja ohitti pelon, menin väliin ja sain kiivaalla reaktiollani nujakan loppumaan. Tilanne jäi vuosiksi unholaan. Mutta eräänä syksynä oikeustieteellisen tiedekunnan kahvilassa havahduin siihen, että minua tuijotettiin naapuripöydästä. Ymmärsin että nämä nuoremmat opiskelijat puhuivat minusta ja minua alkoi luonnollisesti harmittaa. Kun nousin lähteäkseni, yksi heistä nousi kanssani ja kysyi: ”Elina, et taida muistaa minua?” Muutaman piinallisen sekunnin yritin miettiä, mitä olen mahtanut saada aikaiseksi, kun nuorimies naurahti ja sanoi: ”Minä olen se poika ekaluokalta, jota sinä puolustit Peltolammin koulussa. Minä en koskaan unohda sinua.” Totesimme, että taidamme molemmat olla oikeassa paikassa, oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Kahdeksanvuotiaan oikeudentunto ja rohkeus puuttua epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen olisi usein vieläkin tarpeen. Iän myötä alkaa jotenkin väistellä ja vältellä. Kaikki konfliktit eivät tietysti ole 136 samalla tavalla mustavalkoisia kuin edellä kuvattu. Mutta jotenkin sitä haluaisi olla vähän rohkeampi. Jottei mieleenne jäisi yksipuolista kuvaa oikeamielisestä ja alati muita puolustavasta idealistista, sanottakoon tässä, että yläasteella vietin melko paljon aikaa ihan tavallisessa lähiöjengissä. Majapaikkamme oli, lähitienoon aikuisten suureksi kiusaksi, lähikaupan edusta. Siinä me notkuimme, kunnes pääsimme kesän tultua lähilammen rannalle. Kesäpäivystys suoritettiin rantaoloissa tai lähimetsässä ja viikonloput ravattiin Tampereen keskustassa edes takaisin. Porukkamme oli poikavoittoista. Jengissä viimeistään opin pitämään sanallisesti puoliani. Miehinen retoriikka ja sanailun tahti tuli tutuksi, mikä on ollut erittäin hyödyllistä myöhemminkin. Tampereella oli melko paljon jengejä tuohon aikaan ja meno oli toisinaan rajua. Skinheadit olivat voimissaan, punkkarit samoin, fiftareilla oli omat juttunsa ja diskohileillä samoin. ”Vaatteet on mun aatteet” lauloi Maukka Perusjätkä, ja niinhän se oli. Tappeluja ja nujakoita oli lähes joka viikonloppu, kotibileitä pitkin kaupunkia. Olin tuolloin absolutisti, joka näissä olosuhteissa johti ensihoitajan rooliin. Näin jälkikäteen ajatellen vastuu oli kyllä turhan kova. Mutta eivät jengiläiset pahantahtoista porukkaa olleet. Kavereista pidettiin huolta ja lähes kaikista on tullut ihan vastuuntuntoisia järjestäytyneen yhteiskunnan jäseniä. Me olimme itse asiassa vaarattomampia kuin halusimme myöntää – tämä on hyvä muistaa uhmakkaita nuoria kohdatessa. Kovan kuoren alla asuu usein se kuuluisa lämmin sydän. Koulutuksella eteenpäin Koulu oli alusta alkaen minun juttuni. Olin hyvä, mutta en mikään erityinen luonnonlahjakkuus, mikä innosti yrittämään enemmän. Jouduin tekemään koulumenestykseni eteen runsaasti työtä. Se ei ollut ongelma, sillä rakastin koulua. Kesäloma oli aina liian pitkä. Koulussa ei kyselty, olivatko isäni ja äitini sitä taikka tätä – mitä he eivät olleet – tai oliko meillä varaa siihen, tähän tai tuohon – ei ollut. Oma suoritus riitti ja se kannusti eteenpäin. Olin koko ajan nenä kirjassa muutenkin. Lauantait olivat yhtä juhlaa, karkkikaupan kautta kirjastoautolle ja sitten lukemaan. Luin, luin ja luin. Käsissäni kului klassikoita, jännitystä ja kaunokirjallisuutta kaikista suunnista. Ahmin Dostojevskia jo teininä ja inhorealismi kiinnosti. Periaatteenani oli silloin – ja on yhä – että aloitettu kirja luetaan loppuun saakka. Mutta yksi on kirja joka jäi lukematta: Tolstoin Anna Karenina. Inhosin Annaa ensisivuilta lähtien. En kyennyt lukemaan tätä nyt niin ajankohtaista teosta, mikä on kiinnostavaa sinänsä. Ehkä kirja pitäisi ottaa uuteen tarkasteluun, kenties olen muuttunut iän myötä armeliaammaksi? Ehkä Annan valinnat olivat ymmärrettäviä? Kirjallisuus on yhä yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Luen aina kun voin. Suren kun kirja loppuu – perhettäni tämä lähinnä huvittaa. He tietävät että piristyn heti, kun saan uuden kirjan käteeni. Kirjat ovat avanneet minulle ovia, jotka todellisuudessa olivat kiinni. Kirjat ovat lohduttaneet, suhteuttaneet omia suruja, kirjat ovat vapauttaneet ja naurattaneet. Taidokkaasti rakennettu kertomus on jotain elämää suurempaa. Tämä lukutoukkamaisuus ei ole verenperintöä, lapsuudenkodissani kirjoja ei paljonkaan luettu. Lehdet luettiin tarkkaan ja yhteiskunnalliset asiat olivat keskusteluissa aina läsnä, mutta kaunokirjallisuus on ollut lähinnä minun osastoani. Arvostan sitä, että vanhempani kannustivat lukemisen ja koulunkäynnin pariin, vaikka heillä ei itsellään ollut korkeaa koulutusta. Isäni viisas toteamus käy usein mielessä: ”Koulutus on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi sinulta varastaa.” En lapsena tiedostanut, ettei vanhemmillani ollut samoja vaihtoehtoja kuin itselleni annettiin. Minä sain lukea ”niin pitkälle kuin pää kestää” ja sillä tiellä olen vieläkin. Peruskoulun jälkeen lukio oli itsestään selvä valinta ja yliopistolle ei ollut edes vaihtoehtoa. Sisäinen palo oli kova, sillä suvustani löytyy vain muutama ylioppilas. Olen toisinaan miettinyt motiivejani mitä tulee koulutukseen. Eikö nyt vähempikin olisi riittänyt? Kaksi maisterintutkintoa ja tohtorintutkinto, mitä haluan oikein osoittaa ja kenelle? Yhtäältä olen edennyt tutkinnosta toiseen puhtaan uteliaisuuden myötä. Olen halunnut tietää ja ymmärtää vielä enemmän. Toisaalta olen koulutuksen kautta myös osoittanut, että lähiön perukoilta pystyy ponnistamaan vaikka minne asti. Jokin lapsuudesta peräisin oleva alemmuudentunne on ruokkinut pyrkimyksiäni, se on myönnettävä. Joskus tuntuu, että olen opiskellut kaikkien niiden sukuni naisten edestä, joilla päätä olisi riittänyt, mutta joille ei tilaisuutta annettu. Heille omistin väitöskirjanikin. Omien tyttärieni ei ainakaan tarvitse miettiä, voisiko opiskella vai ei: heille yliopisto on arkipäivää oman äidin työn myötä. Riskejä kohti! Koulutus ja kova työnteko ovat olleet keskeisiä, mutta muutakin on tarvittu. Olen aina ottanut riskejä. Kannustan tyttöjä ja naisia riskinottoon – älkää pelätkö epäonnistumista! Suurimman askeleen otin parikymppisenä, kun päätin lähteä täysin suomenkielisenä ruotsinkieliseen yliopistoon opiskelemaan. Minulla oli toki hyvä kouluruotsi, mutta käytännön kielitaitoa en ollut harjoittanut. Pääsin näppärästi kielikokeesta läpi, mutta onneksi en tiennyt miten vaikea ensimmäisestä syksystä tulisi. Kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa kielitaito ei yhtäkkiä riitä ja koko sosiaalinen elämä on mullin mallin, päällimmäinen tunne on häpeä. ”Miksi en saa suutani auki, kaikki luulevat että olen ihan idiootti, en pysty ilmaisemaan itseäni!” Joka ilta kävelin kohti opiskelukämppää ja päätin, että huomenna alan puhua. Ihan varmasti. No, kun sitten aloin muotoilla sitä täydellistä lausetta, jossa kieltosana 137 olisi kohdallaan ja taivutusluokat oikein, muu porukka oli jo ehtinyt seuraavaan teemaan. Siinä minä jökötin hiljaa täydellisine lauseineni. En varmasti enää jak-saisi olla niin sitkeä, kuin kyseisenä syksynä olin. Sain tehdä kolminkertaisen työmäärän muihin verrattuna, jouduin ponnistelemaan ymmärtääkseni substanssin kielellisesti, sisällöllisesti ja jouduin vielä suoltamaan tenttivastauksetkin vieraalla kielellä. Tungin sosiaalisiin ympyröihin, vaikka en mitään järjellistä osannut sanoakaan, päivästä toiseen. Olen niin kiitollinen tuolle parikymppiselle sisupussille. Jos minulle olisi joku tuolloin sanonut, että ”sinusta tulee muuten pääaineesi professori tässä samaisessa yliopistossa” olisin pyörtynyt. Urakehitykseni ensiaskeleet otettiin Åbo Akademissa. Opiskelin valtiotieteen maisteriksi kansainvälinen oikeus pääaineenani, mikä oli tuohon aikaan melko harvinaista. Innostuin juridiikasta sittemmin siinä määrin, että pyrin vielä Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja valmistuin sieltä ensin oikeustieteen maisteriksi ja myöhemmin tohtoriksi. Oikeustieteellisen tutkinnon antama laaja-alainen oikeustieteellinen sivistys ja erityinen syventyminen kansainväliseen oikeuteen ja valtio-oppiin on ollut portti nykyiseen työhöni. Sanottakoon tässä, että tuolloin vallalla olevan ajattelun mukaan perehdyin oikeudelliseen ajatteluun täysin väärässä järjestyksessä. Juristit tutustuivat kotimaiseen oikeuteen ensin ja kansainvälinen oikeus tuli kuvaan mukaan myöhemmin. En itse tietenkään ymmärtänyt, miten hyödyllinen tämä sattuma oli, oikeuden kansainvälistyminen oli vasta alkutekijöissään. Kun kansainvälisyys löi itsensä myöhemmin läpi koko oikeusjärjestyksen, minulla ei ollut asian kanssa suurempia ongelmia – näinhän olin itse tilanteen alusta alkaen hahmottanut. Olin vahingossa valmistautunut oikeusjärjestyksen suureen mullistukseen, mikä luonnollisesti on auttanut minua monesti urallani. 138 Toisen suuren askeleen otin väitöskirjani valmistumisen jälkeen. Ja jälleen riskinottoni areenana oli Alma Mater Åbo Akademi. Kansainvälisen oikeuden professuuri oli tulossa haettavaksi. Erityisalana olisi ihmisoikeuksiin suuntautuva tutkimus. Halusin kovasti hakea, mutta minua pelotti. Muistan kaikki rohkaisijani koko loppuelämäni: yksi naisprofessori, neljä eri taustoilla varustettua miestä. ”Hae, hae, hae” he kehottivat, ”mitään et häviä, jos haet.” Maksan heille velkaani kannustamalla omalta osaltani toisia ylittämään rajansa. Aina en tätä tietenkään muista, mutta yritän parhaani. Ihminen tarvitsee kannustusta uskaltaakseen toteuttaa unelmansa. Sattumalla on tarinassa oma sijansa. Luin tuolloin Miia Halmeen kirjoittamaa kirjaa pohjoismaisesta ihmisoikeusverkostosta. Hän kuvaa kirjassaan mielenkiintoisella tavalla, millaisiksi miesten ja naisten roolit olivat verkostossa muotoutuneet. Miesten osana oli asiantuntijuus, naisille kuului oppilaan rooli. Kirja kolahti. Tiesin että uskallan hakea. Minun oli pakko hakea. Päädyin siis professoriksi, uralla kaikki hyvin? Juu ja ei. Moni ei ymmärrä, miten kova maailma yliopisto on. Kilpailu on raakaa ja siltä ei voi välttyä. Erään kollegani kanssa olemme todenneet, että tiskirätistä saa usein naamalleen, mutta sitkeästi vain jatketaan. Nyky-yliopistossa ei enää riitä se, että kerran on saanut professuurin, vaan paikka akateemisessa maailmassa on lunastettava jatkuvasti uudelleen. Työsarka on loputon. Mutta kaikista reformeista, tulospaineista ja hallinnollisesta sälästä riippumatta olen joka päivä unelmatyössäni. Tutkimusta ja toisten oppimisprosesseihin osallistumista höystettynä yhteiskuntasuhteilla – parempaa työtä ei ole keksitty. Äitinä uratykki? Elämäni on aina ollut hyvin työkeskeistä. Olen sellainen, jota pohjanmaalla kutsuttaisiin hyväksi työihmiseksi. En ole tästä mitenkään erityisen ylpeä. Työ ei ole ihmisen mitta. Jotenkin olen kuitenkin onnistunut tasapainottelemaan työn ja perhe-elämän paineissa ja suurin kiitos tästä kuuluu aviopuolisolleni, joka on aina ollut tärkein tukijani. Pullantuoksusta minua ei siis tunnista, se on pakko tunnustaa. Itse asiassa pullani epäonnistuvat aina, mutta se on toinen tarina. Mutta äitinä oleminen on minulle tärkeä asia. Tyttäreni ovat upein asia elämässäni. Lapset ovat mullistaneet maailmani – rakkaus on rajaton, mutta niin on myös huoli. Lasten myötä tutustuin ajatuksiin, joita ei voi ajatella. Kaikki vanhempien roolissa olevat tietävät mitä tarkoitan. Olen valtavan ylpeä tytöistäni, joille koko maailma on avoin. He saavat käydä koulua maassa, jossa tyttö on yhtä arvokas kuin poika. Heillä on tulevaisuudensuunnitelmia, he tietävät olevansa oikeutettuja täysipainoiseen elämään omilla ehdoillaan. Kunhan vain osaisin olla heille tueksi ja avuksi parhaalla mahdollisella tavalla. Arkemme ei aina mene ”kuin Strömsöössä”. Me emme priorisoi siivousta tai järjestystä, vaan yritämme selviytyä keskittymällä olennaiseen. Kaikkea ei voi saada, se on kerta kaikkiaan hyväksyttävä. Yliopistotyön hyvä puoli on ollut se, että omia päiviä on voinut sommitella lasten tarpeiden mukaan. Mutta joskus on saanut venyä aika lailla – päivällä tekemättä jääneet hommat kun on tehtävä lasten nukkuessa. Riittämättömyyden tunne on yhä läsnä joka päivä, kotona, töissä ja kaikkialla. Sen kanssa on vain elettävä. Täydelliseltä väsymykseltä minut lienee pelastanut kissamainen kykyni heittäytyä täysin patalaiskaksi. Töitä paiskotaan, mutta rajansa kaikella. Minulle ei tuota hankaluuksia maata auringossa tekemättä mitään. Joskus on ainoastaan oltava olemassa. ni ovat johtaneet. Olen samoin kiitollinen tekemästäni luokkaretkestä. Matka lähiön uumenista professorin työhuoneeseen on ollut pitkä, mutta se ei ole ollut mahdoton. Taustastani johtuen osaan istua kaikenlaisissa pöydissä ja kohdata erilaisia ihmisiä: sitä taitoa on vaikea saada, jos ei koskaan liiku keskiluokan ulkopuolella. Huumorintajuni ja itseironiani ovat kehittyneet vuosien saatossa – sekin on aivan loistava juttu. Sinnikkyyden ja kunnianhimon pimeän puolen kanssa minulla on vielä tekemistä. Olen liian säälimätön itseäni kohtaan, enkä osaa nauttia menestyksestä. Pyrin aina eteenpäin, enkä osaa arvostaa sitä, mitä minulla jo on. Elämä ei ole suorittamista, tiedän sen teoriassa, mutta käytännön harjoitukset ovat vielä hieman kesken. Mentorinani toimii perheemme uusin jäsen: koira. Kultainen noutajamme elää yksinkertaisesti ja tässä hetkessä. Hän ei suorita mitään. Hän syö nälkäänsä ja juo janoonsa. Hän on iloinen, kun kaikki ovat koolla ja arvostaa maastosta löytyviä keppejä. Hänelle urakehitykseni ei ole merkityksellinen seikka, joko olen kotona tai olen poissa. Kun tulen kotiin, hän on tyytyväinen. Hän ei kysele vaikeita. Hurisee vain mukavasti. Hän on aivan poikkeuksellisen mahtava tyyppi. Toiveeni ovat universaaleja, niitä asioita, joita kaikki ihmiset uskonnosta, etnisestä taustasta, sukupuolesta, kulttuurista ja muista tekijöistä riippumatta toivovat. Toivon saavani terveitä päiviä ja toivon että läheiseni voivat hyvin. Lapsilleni toivon sopivasti myötä- ja vastatuulta. Toivon että saan jatkaa mielekkään työni parissa ja että ympärilläni on hyviä ystäviä. Toivon että saan vielä nauraa paljon. Välitilinpäätös Elina Pirjatanniemi Kansainvälisen oikeuden professori Olen iloinen nuoruuteni rohkeista valinnoista ja siitä vaivannäöstä, joihin valinta- SI Turun ehdottama kirjoittaja 139 Pappina, saattajana, äitinä Pappina ja saattajana sairaalassa Minut vihittiin papiksi samana vuonna kun tyttäreni Anna pääsi ylioppilaaksi, 1992. Olin toiminut sairaalasielunhoitajana Rovaniemellä jo pitkään. Pienen lapsen kuolema sai minut pyytämään pappisvihkimystä, että voisin palvella viran antamilla oikeuksilla ihmisiä. Olin saanut olla saattelemassa lapsia ja aikuisia viimeiselle portille, siihen oli matkamme jäänyt. Pappina sain luvan siunata haudan lepoon, kastaa ja jopa vihkiä sairaalassa. Oulun silloinen piispa ei vihkinyt naisia papeiksi. Piispa Yrjö Sariola antoi kokemuksen, että naisena kelpaan palvelemaan kirkossamme. Soittaessani sanoin:” Minä kysyn, saanko kerjätä pappisvihkimystä.” piispan vastaus oli:” Minulta sinun ei tarvitse sitä kerjätä.” Vastaus oli minulle armollinen kädenojennus, joka kantoi työssäni loppuun asti. Nyt sain kirkon antamat valtuudet palvella ihmisiä sairaalassa ja muuallakin. Sain oppia saattohoitoa kirjoista ja olemalla lähellä kuolevia vaikka vapisevinkin sydämin. Tärkeintä oli uskaltaa olla vailla vastauksia, vailla yläpuolelle asettumista, vain mennä ja viipyä lähellä. Se tuntui välistä raskaalta, kun olisi tahtonut tehdä enemmän, auttaa enemmän, kun ei vielä ymmärtänyt, että jo läsnäolo oli auttamista. Lapissa oli helppoa olla sairaalassa pappina, sillä henkilökunta jaksoi pitää huolta myös pappinsa jaksamisesta. Työn ohessa sain pitää saattohoitokursseja ympäri Lappia, opettaa, miten tärkeää on ottaa huomioon psyykkiset, 140 fyysiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet kuolevien hoidossa. Osasin esittää kaiken tämän kalvosulkeisten avulla! Saatoin kertoa myös esimerkein, miten tärkeää on huomioida myös omaiset ja läheiset, kysellä heidän jaksamisestaan. Välistä olin väsynyt kuolemaan, väsynyt siihen, että koin avuttomuutta. Se vei voimia ja aikaani myös perheeltä. Siksi koinkin hyvänä, että vielä viisikymmentäyhdeksän vuotta täyttäessäni sain mahdollisuuden vaihtaa työtä sairaalapappien opettajaksi. Edessä oli muutto Helsinkiin. Toisille olin esimerkki rohkeudesta, toisille uhkarohkeudesta! Kirkko arvosti hiljaista tietoa, jota olin kerännyt työssäni lähes kahdenkymmenen vuoden aikana sairaalassa. Viimeiset viisi työvuottani siirsin tätä tietoa uusille sairaalapapeille. Näin jaksoin eläkkeelle asti ja vieläpä innostuneena työntekijänä. Minulle oli avautunut mahdollisuus katsella myös eettisiä kysymyksiä valtakunnan tasolla, kun sain olla kahdeksan vuotta ETENEN jäsenenä. ETENE on Terveydenhoidon eettinen neuvottelukunta ja sen asettaa Valtioneuvosto. Myös Kirkolliskokouk- seen minut valittiin ja näin tämäkin näköalapaikka tuli tutuksi. Elämä kantoi eteenpäin, antoi uutta ja teki samalla nöyräksi haasteiden edessä. Vielä en tiennyt, mikä jatko-opintoaika olisi edessäni eläkkeelle siirryttyäni. Äitinä ja saattajana Anna valmistui Helsingin DIAKista sosionomi-diakoniksi. Aluksi hän työskenteli Helsingissä lastensuojelussa, mutta pian maailma kutsui! Anna oli rohkea maailman tutkailija, hän oli kolunnut Eurooppaa ja työskennellyt Israelissa, ollut vaihto-oppilaana Teksasissa, opiskeluaikana suoritti harjoittelujakson Indonesiassa ja sai vielä käydä Australiassa avioiduttaan. Hänen lähtönsä Irlantiin tuntui luonnolliselta. Siellä hän jatkoi opiskelujaan ja valmistui draamaterapeutiksi. Näitä opintojaan varten hän sai Soroptimistien stipendin. Se oli hänelle lämmin kädenojennus kotimaasta ja apuna rahoittaa opiskeluja. Nämä opinnot antoivat mahdollisuuden käyttää luovuutta raskaassa työssä narkomaanien parissa. Elämä kantoi ja antoi myös paljon iloa. Anna kohtasi australialaisen Davidin Dublinissa ja he saivat kaksi lasta, pojan ja tytön. Elämässä palaset loksahtivat paikoilleen, kunnes tuli se päivä, joka muutti kaiken. Muutti kaiken myös meidän perheemme elämässä ja monien Annan läheisten elämässä. Pitkään jatkuneet epämääräiset kivut saivat selityksen, Annalla todettiin syöpä. Muistan sen illan, kun hän soitti saatuaan varmistuksen. Sanat juuttuivat sisälle, kyyneleet kastelivat kasvot ja kohta alkoi taistelumieli kohota. Emmehän me anna periksi, kaikki voitava on tehtävä. Seisomme muurina Annan rinnalla ja varmistamme, että rukoustenketju ei katkea. Rankat hoidot alkoivat ja ne tuntuivat purevan. Kesän kynnyksellä kaikki alkoi ja lääkärien tyly tuomio oli jo ennen hoitoja: odotettavissa oleva elinaika on ehkä vuosi. Tieto tyrmäsi ja samalla sai leijonaemon minussa heräämään, lapsestani en vähällä luovu, lääkäri ei ole Jumala. Matkustin Annan luokse Dubliniin. Perheemme oli jo joutunut häviämään taistelun perinnöllistä sairautta vastaan kaksi kertaa, kun pienet tyttäremme kuolivat kahden vuoden välein 1975 ja 1977. He olivat olleet minun korkeakouluni sairaalaan ja ovien avaaja monille sairasvuoteille. Heidän lyhyt elämänsä oli vienyt meitä avioparina auttamaan lap- sensa menettäneitä vanhempia eri puolille Suomea. Annan taistelu jatkui, tuli hyviä hetkiä ja takapakkeja. Ystävien piiri kantoi koko perhettä. Jonakin päivänä naapuri toi keittoa ja leipää, toisena päivänä lähetti toi paketin, jossa oli ihania kylpytuotteita, joku toi kirjekuoren, jossa oli rahaa. Irlannissa yhteisöllisyys oli vielä voimissaan ja se kantoi myös meitä läheisiä Suomessa asti. Syksy meni, tuli joulu. Anna ja David sekä lapset lensivät Suomeen. Jouluateria oli viimeinen ateria, jonka Anna saattoi nauttia, sitten alkoi taistelu, jossa tauti sai yliotteen ja kivut lisääntyivät. Hän joutui Suomessa jouluna sairaalaan ja sieltä suoraan lentokoneeseen ja Irlantiin. Hän tahtoi mennä sinne, missä odotti laaja ystävien verkko ja tutut lääkärit. Hän joutui sairaalaan Dublinissa, mutta arveltiin, että hän voisi olla kotona kotisairaanhoidon turvin. Se ei onnistunut ja niin alkoi viimeinen vaihe, saattohoito. Se tapahtui Our Lady’s hospicessa Dublinissa. Paikka oli kaunis, henkilökunta osaavaa. Anna sai oman huoneen, jonne hän toi tärkeitä tavaroita. Ystävät muistivat ympäri maailmaa kortein ja pienin lahjoin. Perhe saattoi vierailla hänen luonaan, lapsille oli oma leikkinurkkaus, pihalla saattoi työntää äitiä pyörätuolissa, kun voimat ehtyivät. Täälläkään Anna ei ollut yksin. Läheiset ja ystävät vierailivat hänen luonaan. Elämä jatkui hennon toivon varassa. Ruoka meni suoraan letkusta ja vain kylmää juomaa oli enää mahdollista nauttia suun kautta. Anna jaksoi elää valittamatta, jakoi jopa toivoa lähellään oleville. Elämä on tässä ja nyt. Mikään ei ole itsestään selvää. Siksi joka hetki oli lahjaa. Isä lensi tyttärensä luokse, kun saimme tiedon, että kunto oli huonontunut. Itse olin myös toipilaana polvioperaation vuoksi. Lensin kainalosauvojen kanssa myöhemmin. Anna tarvitsi jo kaiken kivun hoidon, mikä oli mahdollista. Siinä ei säästelty. Sain olla kaksi viimeistä viikkoa lapseni luona, saattajana ja äitinä. 141 Kokemus tuosta ajasta antoi ja yhä antaa voimaa jaksaa läpi pimeän surun, läpi kysymysten, joihin ei tule vastausta. Yhä tuntuu vaikealta muistella ja samalla helpottaa, kun antaa tapahtumien kertautua paperille. Sanat tahtovat vain olla kuin syväjäädytettyinä tai kipu sisällä vielä niin kova, ettei sitä tahtoisi näyttää. Nuo kaksi viikkoa olivat minulle kuin syvät opinnot, mitä saattohoidon tulisi olla, kun se osataan. Hoitajille Anna oli loppuun asti Anna, ei kuoleva syöpää sairastava kahden pienen lapsen äiti. Kohtaamiset olivat kunnioittavia ja Annan toiveet huomioonottavia. Lääkärit tulivat lähelle, koskettaen ja kuunnellen. Saimme olla läsnä, kun ylilääkäri polvistui Annan viereen ja sanoi: ”Anna, et ole koskaan kysynyt, kuinka kauan vielä on aikaa.” Tämä lause laukaisi padot ja lapseni sai purkaa kaiken sen luopumisen tuskan, jota hän oli kantanut. Nytkään hän ei kysynyt aikaa, kertoi vain, mistä on niin vaikea luopua, elämästä, lapsista, aviopuolisosta, läheisistä. Tämä keskustelu avasi tien seuraavan vaiheeseen saattelemisessa. Illalla Anna pyysi minua kirjoittamaan ylös, miten hän tahtoi kaiken tapahtuvan irlantilaiseen tapaan. Arkku tuotaisiin ennen hautajaisia kotiin, vietettäisiin valvojaisia, ystävät saisivat tulla hyvästelemään, vaatteet arkkuun hän oli valinnut. Hautajaisissa ei tarvitsisi olla mustissa vaatteissa. Tuona maanantai iltana Anna sanoi ystävälleen, joka tuli hänen luokseen:” Now I am ready to go!” Siinä se oli lyhyesti, kaikki on hyvin, voin lähteä. Hän kysyi minulta, mitä ajattelen kuolemasta. Kerroin, että olemme kuin terminaalissa, odottamassa, lähtöselvitys on tehty, mutta kone on jostakin syystä myöhässä, siksi me odotamme ja kun viimeinen kuulutus tulee, portista on mentävä yksin, me saattelemme sinne asti. Me nukuimme rinnakkain Annan huoneessa, luimme tutun iltarukouksen yhdessä ja Anna sanoi: ”Äiti, jos minä kuolen ensi yönä, tiedä, että olen rakastanut sinua.” Kyynelten läpi sopersin, miten rakas 142 hän on minulle. Elimme viimeisen viikon alkua, maanantai-iltaa. Vielä oli saattelemisen aikaa, levollista odotusta, jota henkilökunta lempeällä tavalla auttoi. Annan kipuja kaikin tavoin helpotettiin ja meidän vointiamme kyseltiin. Välistä saatoimme istua kauniissa kappelissa ja rauhoittua siinä ilmapiirissä, joka oli hoitavaa. Kappeli sijaitsi keskeisellä paikalla hospicia. Tämä kaikki helpotti luopumista, sillä asiat oli puhuttu selviksi. Anna tiesi, minne oli matkalla. Hän sanoi menevänsä tutustumaan pikkusiskoihinsa. Saimme vielä aikaa perjantaiiltaan asti. Annan elämä päättyi kuin hiipuva kynttilän liekki, hiljaa elämä lipui pois, ei enää kipua ei tuskaa. Sain olla Annan lähellä, kun hänen elämänsä päättyi. Lääkäri tuli, otti Annaa kädestä ja sanoi:” Bye bye Anna.” Saimme Davidin kanssa olla Annan luona, viipyä kenenkään kiirehtimättä. Meille tuotiin kahvit. sitten pakkasimme Annan tavarat vihreisiin kasseihin, joissa oli putoavien lehtien kuvia. Laaja ystävien joukko tuli valvojaisiin edellisenä iltana ennen hautajaisia. He toivat mukanaan syötävää ja juotavaa. Pikku Hannah kosketti hellästi äitinsä poskea ja sanoi meille: ” Touch, kosketa.” Jos joku korotti liikaa ääntään, Ollie veli nosti sormensa suunsa eteen, näin osoittaen hetken pyhyyttä. Seuraavana päivänä hautajaisissa oli musiikkia ja papin sanojen mukaan ”celebration of Annan’s life”, Annan elämän kiitosjuhla. Tätä saattomatkaa ei tarvinnut tehdä yksin. Sain kokea oman perheeni yhteen hioutumista, ystävien ja läheisten tukea. Saattohoito oli lempeää ja inhimillistä. Henkilökunta tiesi, miten helpottaa lähtevän ja läheisten tuskaa. Mitään ei peitelty, mutta ei myöskään kiirehditty, elämää oli kuolinhetkeen asti ja se oli arvokasta. Tänään kiitän siitä, että jaksoin autettuna tämänkin matkan, mikä elämäni kirjaan oli kirjoitettu. Kaipaus ja menetyksen kipu viiltävät vielä syvältä, Anna kuoli 20. 5. 2011. Hän oli kolmekymmentäkahdeksanvuotias, kahden pienen lapsen äiti, Ollie oli neljävuotias ja Hannah kaksivuotias. Elämä on kantanut eteenpäin, ja David ja lapset ovat nyt Suomessa ja rakentavat elämää täällä Annan kotimaassa. Sirkku Eho Eläkkeellä oleva rovasti, joka on toiminut sairaalapappina ja sielunhoidon kouluttajana. Tällä hetkellä mummi viidelle lapselle. SI Rovaniemen ehdottama kirjoittaja Runo, jonka olin lapselleni kirjoittanut. Lapseni, en voinut ottaa pois taakkaasi, mutta hetkeksi laskit sen harteilleni ja kuljimme yhdessä. Lapseni, en voinut ottaa pois tuskaasi, istuimme yhdessä. Matkalla uupuneet sanat kohosivat hiljaisina rukouksina ylös kohti taivasta. Lapseni, sinua olin kantanut sydämeni alla, nyt sydämessäni. Olet lähellä, olet kaukana. 143 Minun vanhuuteni Olen hyvässä iässä. Olen nuorekas, urheilullinen ja utelias elämälle. Vanhuus ei kuulu minuun. Vartaloni mitat ovat samat kuin teininä. Tosin pientä muotoilua on tapahtunut. Opiskelen jatkuvasti. Viime kesänä join perheen ja ystävien parissa kuplivia selvitettyäni italian kielen ylioppilastutkinnon magnalla. Kolme vuotta sitten suoritin Pariisin Kauppa- ja teollisuus kamarin ranskan liikekielen tutkinnon. Nyt olen täydellisesti omistautunut kirjoittamiselle ja toivon pulauttavani itsestäni elämänkertani piakkoin. Minulla on siis tavoite. Voisin vielä rakastua intohimoisesti ja ehkä myös muuttaa Ranskaan tai Italiaan. Olen kypsä ottamaan ensimmäisen loikan uuteen elämään. Minun olomuodossani asustaa kuitenkin toisenlainen nainen. Hän on vuoden kuluttua käymässä yhdeksääkymmentä. Kuulostaa järkyttävältä ja lopulliselta. Vanhalta, ryppyiseltä, vaivaiselta valittajalta. Enhän se ole minä. Minä olen ikinuori enkä milloinkaan vanhene. Gasellina hyppelen elämän muhkuraista peltoa. Imaisen itseeni uusia ajatuksia, pyrin elämään terveellisesti, pistäydyn kulttuuritapahtumissa, seuraan aikaani, tapaan ystäviäni, luen ja kirjoitan. Urheilen ja matkustan. Käyn pilatestunnilla ja joogaan. Sosiaalinen elämäni on sopivan vilkasta ja minulla on aina päämäärä, johon pyrin. Koetan olla iloksi ympäristölleni ja avuksi tarvitseville ja olen pullollani suurta kiitollisuutta kaikesta hyvästä, mistä saan edelleen nauttia. Yritän elää buddhalaisuuden oppien mukaisesti. Ajatella ja puhua kauniisti, tehdä hyviä tekoja. Ponnistelen ymmärtääkseni ihmisiä ja tätä elämää. 144 Irmeli Kaario Mutta. On joitakin rajoitteita, jotka hieman häiritsevät. Eivät niin paljon, että ne ratkaisevasti vaikuttaisivat mielialaani. Maa askelteni alla on muuttunut muhkuraiseksi ja aaltoilevaksi, polveeni on tunkeutunut hiekansiruja, selkänikamissani ahertaa muurahaislauma. Neuroborrelioosin spirokeettojen jätteet ja ahne aikaratas jyrsivät artroosin tavoin niveliäni. Kuulen sen nakertamisen, naks naks. Myeliini haihtuu pikkuhiljaa pois ääreis- hermostostani. Jaloissani ja sormissani hyppelehtii pieniä hiiriä, jotka katkaisevat yöuneni. Joudun kävelemään pimeinä tunteina ja ravistamaan hiiret lattialle. Golfpallot eivät ole enää pyöreitä, koska ne eivät tottele ohjeitani vaan karkaavat pusikkoon tai hautautuvat hiekkaesteeseen. Valmistajat lisäävät niihin nykyään epäkeskon. Silmiini kulkeutuu sumua ja pieniä roskan palasia, ja tapaamani ihmiset ovat alkaneet mumista epäselvästi aivan kuin olisivat käyneet Jouko Turkan näyttelijäkoulua. Päässäni tuntuu myös asustavan joku tunkeilija, joka kätkee nimiä ja sanoja aivojeni uurteisiin. On minussa kuitenkin vielä kasvupotentiaalia. Totean, että nahkani, joka ympäröi luitani, kasvaa edelleen. Jos suostuisin lihottamaan itseäni, kiristyisi se tiukemmin ympärilleni. Ihminen on varmaankin tarkoitettu kasvamaan koko elinaikansa. Liikkeellelähtöni on harkitun rauhallista. Sanoisin, että liikun hillitysti. Haeskelen kadonnutta tasapainoani. En enää hyppele kivien, kantojen ja ojien yli kuin nuori gaselli. En halua kaatua ja päätyä sairaalaan epäpätevien nikitojen ja tatjanojen pistettäväksi ja satutettavaksi. Saattaisivat vaikka erehdyksessä nikkaroida minuun vieraan ihmisen pään tai jalan. Miten selviän tästä viidakosta? Kannan joka solussani ihanaa mummiani, joka mammuttikoettelemustenkin jälkeen oli aina positiivinen ja rakastava. Vielä lähes kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä hän peseytyi talvisin joka aamu avannossa, eli itsellistä elämää yksinään maaseudulla eikä koskaan ruikuttanut. Kuulen korvissani hänen sanansa: ”Irmeli kultaseni, mene Herran haltuun!” Hän oli elämän antajia, ei ottajia. Nyt hän on elämäni taikalyhty ja voiman lähde. Isoäiti ei juuri sairastellut vaikka pusersi maailmaan viisi lasta ja elämä läimäytteli häntä jättikädellä. Hän nukahti kauniisti vanhuuteen. Äitinikin poistui nukkuessaan ja oli yleensä terve, vaikkei koskaan urheillut. Sukeutuisiko tästä naisten ketju katkeamaton? En halua roikkua kiinni tässä elämässä jossain vanhainkodin takahuoneessa, jossa ne, joita kerran rakastin yli kaiken, pistäytyvät velvollisuudesta minua tervehtimässä sen harvan kerran kun ehtivät. Olen kiitollinen elämän jättijalasta, joka on kuljettanut minua faaraoiden haudoista Himalajan huipuille, ajeluttanut minua elämän vuoristoradalla. Kiitän kanssakulkijoitani tielleni loihtimistaan koettelemuksista, värikkäistä kokemuksista ja armaan isoäitini antamasta esimerkistä ja henkisestä perinnöstä. Ne ovat muotoilleet minut tällaiseksi. Olen liidellyt avarilla aukeamilla laululintujen lailla ja yltänyt takomaan taivaan portteja, olen katsellut kultaisia unia Melnikovin talossa ja lepuuttanut itseäni sateenkaarella. Olen elänyt täyden elämän. Tahtoisin poistua ikuisuuden autiomaille kiitollisin mielin rauhallisesti ja kauniisti elämäntehtäväni täytettyäni. Nepalin pyhällä vuorella ennustaja lupasi minulle kauniin kuoleman. Haluan uskoa siihen. Irmeli Kaario KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä SI Espoo 145 146 SOROPTIMISTIKOKEMUKSIA 147 148 Greetings from Soroptimist International I am privileged having being invited as incoming President of Soroptimist International to contribute to the book celebrating the 60th Anniversary of the Finnish Union. The Union can be very proud of their Club’s achievements which are wide and varied within their local communities, nationally and International and as illustrated by the Clubs, the Union and recorded by Soroptimist International’s Programme Database. The achievements are a credit to the membership of the Union past and present. The membership have demonstrated their commitment to the world wide global family of Soroptimist International and more recently in their work to promote and achieve the vision and mission of the organisation by fulfilling the values of human rights for all, advancing women’s potential, volunteering, diversity and friendship to illustrate only a few of the objectives. The Finnish Union must look forward and continue to promote and deliver the two main goals of Soroptimist International to improve the lives and status of women and girls through education, empowerment or enabling opportunities and be a global voice for increasing access to education and leadership for women and girls. As leader of this outstanding global organisation I will in partnership with the membership raise the profile of the organisation by promoting and fulfilling the strategic plan, impacting upon the fulfilment of the United Nations ambitions for the empowerment of women and girls. I will strive to ensure that the organisation is globally recognised so that no person ever asks what is a Soroptimist. My vision can only be achieved by the support of the membership locally, nationally and internationally. I offer the Union my sincere congratulations and every good wish for continuing success individually and collectively, you are a global voice for women. Learn from yesterday Life for today Hope for tomorrow Ann Garvie Soroptimist International President 2013 – 2015 149 Governorin kokemuksia maailmalta Soroptimistijärjestössä avautui rikas oma maailma. Sain verkoston, jossa oli kaltaisiani naisia, koulutettuja, työssäkäyviä ja eri ammateissa toimivia. Sellaisia en muissa yhteyksissä olisi kohdannut. Tästä tuli elämääni vahvasti vaikuttanut asia. Kannoin vastuuta muiden puolesta ja se antoi suuren tyydytyksen. Matkustin useisiin maihin ja tutustuin kiinnostaviin naisiin. Governorina, Suomen Unionin edustajana Euroopan federaatiossa, matkustin kaksi kertaa Turkkiin, jossa kokoukset silloin pidettiin. Olin aikaisemmin tutustunut vain Istanbuliin ja sen nähtävyyksiin, mutta kerran ilmoittauduin kongressin jälkeiselle kymmenen päivän bussimatkalle lounais-Turkkiin. Matka oli todellinen elämys. Bussi kierteli seuduilla, jotka on liitetty maailmanperintökohteisiin ja joista en ennen ollut tietoinen. Vaikuttavin näistä kohteista oli Kappadokia. Kävimme maanalaisissa kaupungeissa, jotka olivat varhaiskristittyjen rakentamia noin sataviisikymmentä vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Näissä kahdessa kaupungissa asusti kuusikymmentätuhatta ihmistä pitkiäkin aikoja. Kaupungit kaivettiin maan sisään, jonne asukkaat pakenivat Rooman sotilaita, jotka ajoivat heitä takaa. Kaupungit olivat uskomattoman taidokkaasti suunniteltuja. Niissä oli perheille asuinsijat, vesi- ja ruokavarastot, kokoontumistilat, ilmastointi, viinisammiot ja jopa hautausmaat. Kun viholliset olivat korjanneet sadon ja lähteneet jatkamaan matkaansa, asukkaat tulivat takaisin maan pinnalle. Olen itse kulkenut pitkin näitä luolakäytäviä väsyk150 siin asti kumarassa. Käytävät olivat matalia ja kapeita. Kaikki matkalla mukana olleista eivät edes mahtuneet oviaukosta sisään. Kävin myös varhaiskristittyjen rakentamissa luolissa, jotka oli vasta 1900-luvun lopulla löydetty hiekkakasaantumia kaivettaessa. Luolissa oli kuvattuna kauniina väripiirroksina suunnilleen koko Kristuksen elämäntarina, niin kuin se Raamatussa kerrotaan. Epäuskoni alkoi järkkyä niitä tutkiessani. Göremissä ihastelimme luonnonvoimien muovaamia Karstivuoria, jotka näyttivät satumaailmalta. Ne olivat kuin suuria herkkutatteja, joiden sisään oli kaivettu asumuksia. Maailman perintökohteisiin niinikään kuuluu Pamukkale, joka muodostuu korkeasta pengermaastosta, joka koostuu vitivalkoisista kalkkikivikerroksista, joissa kalkkipitoinen vesi virtaa alas sadan metrin korkuista kiviseinämää pitkin ja muodostaa valkoisia tasanteita ja vesialtaita. Istanbulissa oli kotikutsut soroptimistisisaren luona Bosporin rannalla. Koti oli valtava ja kauniisti valaistu patio ulottui rantaan. Tähtien alla satapäinen joukko soroptimisteja eri maista nautti herkullisen illallisen turkkilaiseen tapaan. Kaikki ruuat maistuivat erilaisilta kuin mihin Euroopassa olin tottunut. Herkullisin oli baklava, joka lienee turkkilainen erikoisuus hunajasta, siemenistä ja pähkinästä valmistettu suussa sulava leivos. Anni Björklundin kanssa katselimme illansuussa Bosporin salmessa kulkevia laivoja. Vilkaisimme toisiamme, ja meillä Irmeli Kaario ja Suomen Unionin presidentti (1980 – 1983) Kaisu Vuolio governorkokouksessa Duisburgissa vuonna 1981. välähti samaan aikaan yhteinen ajatus. Riisuuduimme nopeasti ja hyppäsimme veteen. Jalat tiukasti yhteen puristettuina vedimme muutaman vedon ja pukeuduimme nopeasti. Naislauma ympäröi meidät eikä kukaan tullut huomauttamaan. Saimme itsellemme kokemuksen: olimme uineet Bosporin salmessa. Istanbulin kaduilla kulkeminen oli turvallista. Suurissa kadunkulmissa partioivat aseistetut sotilaat, jotka hymyilivät meille ystävällisesti. Lentokentällä koin mieleenpainuneen episodin. Istuin yksinäni odotushallissa odotellen kutsua koneeseen, kun huomasin, että hopeinen täytekynäni puuttui laukustani. Melkein purskahdin itkuun. Mietin ankarasti, missä se saattaisi olla. Muistin ostaneeni jotain taxfreekaupasta ja allekirjoittaneeni kuitin omalla kynälläni. Ehkä olin jättänyt sen sinne. Ryntäsin turvallisuusmiehen luo ja kerroin onnettoma- na, että olin kadottanut hopeisen kynäni. Hän katsoi ilmeettömästi minuun ja sanoi: ”One moment, please”. Hän poistui ja toi paikalle univormupukuisen miehen. Esitin uudelleen asiani tälle ja hänkin poistui. Paikalle tuli kolmas mies, ilmeisesti päällikkö, joka otti taskustaan kynäni ja kysyi oliko se etsimäni kynä. Olin suunnattoman iloinen ja kiitollinen. Ilmeisesti poliisivaltiossa toimittiin rehellisesti ja haluttiin antaa turisteille hyvä kuva maasta. Irmeli Kaario KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä SI Espoo 151 Inkeri Kinnunen Esimerkillinen soroptimisti Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi Filosofian maisteri Inkeri Kinnunen oli Porin soroptimistiklubin ensimmäinen presidentti. Hän syntyi 20.9.1906 Loimaalla ja kuoli 92-vuotiaana vuonna 1998 Porissa. Porin klubi perustettiin vuonna 1960, ja seuraavana vuonna klubi järjesti lähinnä oppikoululaisille tytöille tarkoitetun yleisötilaisuuden, missä tyttöjen kysymyksiin vastaava Kotilieden Pikku-Äiti tuli Porin Suomalaiseen Yhteislyseoon. Tilaisuuden nimi oli Tämän päivän tyttö, huomispäivän nainen. Koulun juhlasali tuli tupaten täyteen tyttöjä, ja Inkeri Kinnunen avasi tilaisuuden esitellen samalla soroptimismia. Tämän jutun kirjoittaja oli yksi kuulijoista ja myöhemmin vuonna 1974 Porin klubiin kutsuttu soroptimisti. Inkeri Kinnusen soroptimismiesittelystä en paljoa muista, Kotilieden Pikku-Äiti kiinnosti enemmän. Inkeri oli koko elämänsä innokas soroptimisti ja uskollinen kokouksissa kävijä. Toki hän kuului moniin muihinkin yhdistyksiin ja siksi hän oli hyvin tunnettu henkilö Porissa. Kun Kemistiliitto täytti viisikymmentä vuotta, haastattelin häntä Suomen Kemistilehteen ja sain hänet kertomaan perusteellisesti mielenkiintoisesta elämästään. Muistan hyvin erään kuukausikokouksemme, missä sotilassairaalassa nuorena lottana toiminut sisaremme luki silloin kirjoittamiaan päiväkirjoja. Esi152 telmän jälkeen joku kysyi Inkeriltä, että sinähän olit sodan aikana jo aikuinen nainen, joten millaisia kokemuksia sinulla oli? Tähän Inkeri vastasi kyyneleet silmissä, ettei hän voi puhua talvisodasta eikä jatkosodasta mitään – se oli niin kauheaa. Hän ei kuulemma ollut koskaan puhunut sanaakaan sotaan liittyvää veljensäkään kanssa, joka oli sentään Mannerheimristin ritari. Mutta vuoden 1917 sotaa hän kyllä voisi muistella, koska se oli hänestä ollut jännittävää! Hänen isänsä oli ollut kauppias, ja jossain vaiheessa he olivat piiloutuneet johonkin ojaan ja paenneet turvaan ojan pohjia pitkin. Muisteluissaan Inkeri sitten kertoi minulle jotakin talvisodan aikaisista vaiheistaan. Inkeri kävi keskikoulun Loimaalla ja lukion Turussa. Ylioppilaaksi hän valmistui vuonna 1926. Isä oli sitä mieltä, että ylioppilastutkinto riittää ja jos haluaa jatkaa, pitää itse rahoittaa opintonsa. Inkeri ei oikein tiennyt, mitä opiskelisi ja rahapulan vuoksi kotiopettajan paikka Helsingissä oli jo katsottuna. Biologia olisi kyllä kiinnostanut, mutta koska hän ei halunnut opettajaksi, hän palasi Turkuun lokakuussa, kun yliopiston luennot olivat jo alkaneet ja meni matematiikan, fysiikan ja kemian luennoille. Matematiikan professorina oli tällöin Yrjö Väisälä ja fysiikan professorina Kalle Väisälä. Matematiikka jäi syrjään joksikin aikaa, mutta myöhemmin hän aiheutti pienen kohun yliopistolla suorittamalla matematiikan laudaturin parhain mahdollisin arvosanoin – vaikka oli nainen. Kemian opiskelijoina aloitti seitsemän poikaa ja Inkeri. Turun Yliopisto vihittiin virallisesti vuonna 1927, jolloin opiskelijoita oli 300. Rehtorina oli V A Koskenniemi, ja Inkerikin osallistui vihkiäisjuhlakulkueeseen. Kemian ensimmäinen laudaturtyö ei onnistunut, koska vaadittavia reagensseja ei saanut mistään. Niinpä aihe vaihtui nykyäänkin paljon keskusteltujen dioksiinien syntetisoinniksi. Kakki synteeseihin tarvittu kirjallisuus oli professori Palomaalla, eikä Inkeri nähnyt sitä ollenkaan. Vasta kun eräässä synteesissä tapahtui paha räjähdys, professori näytti kirjalli suutta, missä räjähdyksestä varoitettiin. Aitojen kemian opiskelijoiden tapaan tämä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi paukuksi, mutta onneksi henkilövahinkoja ei sattunut. Minerologiaakin Inkeri opiskeli Åbo Akademin puolella ja tähtitiedettä yliopistolla. Koska professori Kalle Väisälä oli vaikea luennoitsija ja Inkeri oli valo-opista erityisen kiinnostunut, hän teki itselleen niin perusteelliset muistiinpanot, että törmäsi niihin vielä 1940-luvulla, kun ne kiersivät opiskelijoiden keskuudessa. Inkeri Kinnunen valmistui vuonna 1932. Oli pula-aika eikä töitä saanut mistään. Lainaa oli paljon ja korko kymmenen prosenttia. Vaikka hän ei halunnutkaan opettajaksi, hän meni kuitenkin auskultoimaan ja haki töitä muun muassa vakuutusyhtiöistä, koska oli myös matemaatikko. Syksyllä 1934 löytyi laborantin paikka Lappeenrannasta Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaasta. Palkka oli luonnollisesti laborantin palkka, mutta muuten oli mukavaa. Ruokatunnilla uitiin Saimaassa ja työmatkat pyöräiltiin tai hiihdettiin. Vuonna 1936 hän sai oikean kemistin paikan Ensossa Enso-Gutzeitillä. Huvittava tapahtuma Inkerin opiskeluissa oli, kun hän mitään ennalta sopimatta matkusti Vapunpäivänä Helsinkiin tenttimään sovellettua fysiikkaa professori Wasastjär- nalle, eikä hämmästyksekseen löytänyt professoria. Tentti jäi, koska matka oli pitkä eikä hänellä ollut arvosanan tarvettakaan. Tuttavan kautta Inkeri tutustui Imatran kuparitehtaalla työskentelevään kemistiin Jorma Kinnuseen, josta tuli hänen aviomiehensä Jääsken kirkossa – kirjaimellisesti keskellä ammuntoja ja muita sotatoimia – talvisodan viimeisinä päivinä. Enso-Gutzeit menetettiin ja Inkeri oli mukana, kun tehdas luovutettiin venäläisille ja hän oli viimeinen, joka Ensosta lähti. Välirauhan aikana aviomies hommasi Inkerin töihin Imatran kuparitehtaalle ja sitä kautta he molemmat päätyivät Harjavaltaan ja Poriin. Jatkosodassa Inkeri oli jälleen viimeinen, joka poistui Imatran tehtaalta, koska hänen oli käsketty olla siellä loppuun asti. Hänen olisi pitänyt saada evästä poistumismatkaa varten, mutta jäljellä ei ollut enää ketään evästä antamassa. Pakomatka alkoi polkupyörällä ja jatkui kuorma-autolla. Orlovin huvilan alustassa yövyttiin ja Ruokolahdella sai vihdoin ostaa limpun. Omaan rakkaaseen koiraansakin hän törmäsi yllättäen jossakin, ja pakomatka jatkui koiran kera Lahden kautta Loimaalle. Sota siis siirteli Inkeriä ja aviomiestä tehtävästä toiseen ja aina piti opetella uutta. Lopulta aviopari oli töissä Porin Outokummussa, missä Inkeri kertoi katselleensa kultaluovutusten menoa sulatusuuniin. Kaikki korut jalokivineen ja timantteineen. Vuonna 1947 Inkeri jäi äitiyslomalle, mutta totesi myöhemmin, ettei hän ole kotiäiti. Niinpä hän meni opettajaksi Porin tyttölyseoon vuonna 1949 ja Porin Suomalaiseen yhteislyseoon vuonna 1957. Viimeksi mainitussa koulussa hän opetti kemiaa tämän jutun kirjoittajalle. Eihän Inkeri ollut koskaan opettajaksi haaveillut, mutta kun 1960-luvulla avautui matematiikan lehtorin virka aikuisten opettamiseksi Porin teknillisessä oppilaitoksessa, hän haki virkaa ja sai 153 sen. Koska elämä oli niin monta kertaa pakottanut hänet opettelemaan aivan uusia asioita, hän totesi, ettei uuden oppimisessa ole mitään rajoja. Niinpä hän jo eläkkeellä ollessaan suoritti muun muassa yliopistoarvosanan ympäristönsuojelussa sekä soutuveneen omistajana avomerilaivurin tutkinnon. Koska Inkeri alun perin oli kiinnostunut biologiasta, hän on kerännyt huomattavan paljon kasveja muun muassa Lapin retkiltään. Osa hänen keräämiään kasveja on Turun Yliopiston kokoelmissa. Biologian kiinnostus suuntasi hänet myös perustamaan Porin sieniseuraa, missä hän toimi ikänsä asiantuntijana määrittäen sienet käyttäen mikroskooppia itiöiden tunnistukseen. Vuonna 1971 Inkeri osallistui Philadelphiassa soroptimistien kokoukseen ja 154 hän oli myös niiden ensimmäisten suomalaisten joukossa, jotka matkustivat Kiinaan Siperian rataa pitkin. Kun kysyimme häneltä, miten hän pärjäsi Siperian junan alkeellisissa oloissa, hän vain tyynesti vastasi, että kyllä sota oli opettanut, miten hygienia hoidetaan pesulapulla. Polkupyörä oli Inkerin kulkuväline, ja liukkaimmillakin keleillä hän tuli soroptimistien kokoukseen pyörällä, koska kaupungin jalkakäytävät olivat niin liukkaita. Inkeri Kinnunen oli todella esimerkillinen soroptimisti. Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi. Sirkka Tiusanen Kemisti, eläkkeellä SI Pori Tehkäämme kohdallamme hyvää – vähän kerrallaan, mutta sitkeästi Muistan hyvin, kuinka iloiseksi tulin, kun minua viisikymmentä vuotta sitten pyydettiin Karhulan silloin kaksikielisen soroptimistiklubin perustajajäseneksi. En tiedä, kuka minua ehdotti, mutta parhaat kiitokset hänelle näin jälkikäteen. En ole ”mistään kotoisin”, vaan isäni työn takia siirryin ympäri Suomen maata, missä vain uutta rataa suunniteltiin. Äiti oli todellinen muuttomestari eikä tiennyt pahempaa kirosanaa kuin ”muutto”. Kerron tämän selittääkseni, miten hyvää minulle teki asettumiseni vastavihityn mieheni kanssa karhulalaiseksi. Sympaattinen soroptimistiklubimme on yksi tärkeä side uuteen ja myös ensimmäiseen pysyvään kotiseutuuni. Koko työurani olin täällä samassa koulussa kieltenopettajana. Koulun omistaja vaihtui, rehtorit jäivät eläkkeelle, koulun nimi muuttui moneen kertaan ja koulumuotokin mullistui, mutta minä pysyin paikallani kolmekymmentäkuusi vuotta. Aloitin tuntiopettajana, kun minulla oli kaikki lopputentit suorittamatta ja odotin ensimmäistä lastamme. Koulu oli minulle lottovoitto! Parhaat ystävämmekin saimme paljolti minun kollegoistani, ja kollegat kokoontuvat vieläkin viikottain päiväkahveille kantakahvilaamme, tosin harvennein joukoin. Oppilaita minulla on rehtorin arvelun mukaan ollut lähes kolmettuhatta, ja soroptimistiklubissammekin heitä on. Opettajana olo perustuu parhaimmillaan molemminpuoliseen kunnioitukseen. Tavoitteena on, että oppilaat oppisivat lopulta aineen paremmin kuin opettaja konsanaan. On hauskaa tavata entisiä oppilaita, eikä heillä todellakaan ole otsassaan leimana se kouluarvosana, jonka kulloinkin vallitsevan normin mukaan katsoin heidän ansaitsevan. Vieras kieli on kiehtova oppiaine, portti uuteen maailmaan, tärkeä. Mutta usein täytyy mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja päntätä jokin asia päähänsä. Saksan datiivilla järjestyvät prepositiot vaativat datiivinsa, eikä siinä mikään luovuus tai mielikuvitus auta. Ääntämisen oppiminen oli minusta tärkeysjärjestyksen alkupäässä.Alkuaikojen kääntäminen kielestä toiseen on ohi. Pyrin ottamaan jokaisen oppilaan huomioon ainakin kerran tunnissa. Halusin antaa myös helppoja kysymyksiä, ja joskus yritin lähettää mielessäni perään vastauksenkin, ettei oppilas nolostuisi, mutta minulla ei näköjään ollut telepaattisia kykyjä. Koulukiusaamista varmaan esiintyi minunkin ajallani, mutta siihen puututtiin sikäli kuin sitä havaittiin. Anteeksi, jos tuotin pettymyksen kiusatuille, mutta jospa heitä ei meidän koulussamme ollutkaan. Totta kai oli. Alkuaikojen oppilaat lienevät olleet kohteliaampia kuin nykynuoriso. Monille tuon ajan oppilaille tuottaa vaikeuksia sinutella minua. Kohteliaisuutta harjoittelimme esimerkiksi mielikuvalla 155 isoäidin kutomasta/neulomasta villapuserosta. Siitä piti kiittää nopeasti ja jos sen väri ja kuosi sattuivat olemaan hirveitä, piti toki kertoa, miten suloisen pehmeä se oli ja miten se aina tuo mieleen isoäidin. Vaarana tietenkin oli, että seuraavana jouluna pukki toisi siihen sopivan villatakin. Ja jos joku sanoo itselle jotain kiittelevää, se pitää iloisesti kiitellen ottaa vastaan eikä ruveta vaatimattomaksi suomalaiskansalliseen tapaan. Tapakasvatus kuuluu opettajalle yleensä ja kieltenopettajalle nyt ainakin. Kouluyhteisömme puhalsi yhteen hiileen, ja vieläkin juttelen muunkin henkilökunnan kanssa iloisesti maailmaa parantaen, kun tapaamme torilla tai muualla. Koulun suhtautumisesta opettajiin kerron pienen esimerkin. Siihen aikaan pidettiin ansioluetteloita, joihin saatiin merkitä omalla kustannuksella suoritetut kesäkurssit vain, jos niihin oli saatu stipendi. Miltä olisikaan näyttänyt kieltenopettajan ansiolista, jossa ei olisi ollut kohdemaahan tehtyjä tietojentasauskursseja! Koulu antoi pikkuisen apurahan, joka jaettiin kaikkien sinä kesänä kurssittautuneiden kesken, myös muiden kuin kieltenopettajien. Meillä oli aika pieni opettajien vaihtuvuus, ja pidimme vuosittain kaikille yhteisiä juhliakin, usein meillä, nyyttikesteinä. Perheeseemme syntyi sitten kaikkiaan kolme poikaa. Siihen aikaan ei ollut äitiyslomia eikä päivähoitoa, ja muutamien ei kovin onnistuneiden kokeilujen jälkeen saimme lottovoiton: viehättävä nuori nainen muutti perheeseemme huolehtimaan kodista. Suru oli suuri, kun hän seitsemän vuoden jälkeen lähti perustaakseen oman perheen. Olemme vieläkin yhteydessä häneen. Meille sattui mukavat pojat, joita kasvatimme mieheni kanssa parhaan kykymme mukaan ja oman turvallisen lapsuutemme traditioita mukaillen. Kun pojilla oli pienet ikäerot, he kehittivät jo varhain yhteisymmärryksen, joka esti monia asioita kantautumasta meidän korviimme. Itse olemme molemmat ainokai156 sia, ja muutenkin lastentuntemus oli alussa melko olematonta. Mutta meille sattui siis mukavat pojat, ja heistä kasvoi kolme kovin erilaista miestä, joita minun on helppo kunnioittaa. Poikien mukana tuli sitten aikaa myöten perheeseen mukavia miniöitä, ja nyt on lapsenlapsia ja kaksi lastenlastenlastakin. En ole koskaan varsinaisesti hoitanut lapsenlapsiani, mutta olen lukenut heille suuren määrän satuja. Välit ovat hyvät, ja hymyillään, kun tavataan, ja kikatetaan ja filosofoidaan ja parannetaan maailmaa. Ihanaa, kun on sellaiset taustajoukot! Lähimmäisiäni olen tuskin ruuhkavuosinani tullut paljonkaan ajatelleeksi, mutta mottona on ehkä ollut: älä lyö lyötyä. Mutkaton olkapää on tarpeen suuren ilon hetkellä ja varsinkin, jos kohdalle osuu suru, sairaus tai häpeä. Huumorikin keventää elämää. Olen kirjoitellut suuren määrän hupsuja tilapäärunoja, ruotsiksi ”slit -och- släng -poesi. Toivotan meille kaikille aina silloin tällöin kunnon kokovartalonaurun, niin kuin Erkki Toivanen asian ilmaisi. Olen myös ollut kova kirjoittamaan kirjeitä ja kortteja, ja on aina ilo löytää ”täsmäkortti” ystävälle. Ja sitten on puhelin! Parasta olisi tietenkin tavata kasvokkain ja halatakin. Aina ei voi olettaa, että ikävät asiat osuisivat pelkästään muille ihmisille. Mieheni oli lomamatkalla Afrikassa, jossa hän kaikesta varovaisuudestaan huolimatta sai Campylo-bakteerin, joka siihen aikaan oli täälläpäin aika tuntematon. Heti kotiin palattuaan hän joutui sairaalaan, ja Guillain-Barrén taudin neliraajahalvaus oli siitä alkaen kaksikymmentäkaksi vuotta mukana elämässämme kolmiodraamana. Mieheni oli pahoillaan, kun hän joutui hidastamaan elämäämme pyörätuolillaan, mutta minä sanoin hänelle, etten ollut häntä hänen vikkelien jalkojensa takia miehekseni ottanut. En ollut omaishoitaja, vaikka monen monet ongelmat alkoivat uhkaavasti kertyä ovemme taakse. Olimme tasaver- taisia kumppaneita, ja luulen, että mieheni sinnitteli kiinni elämässä niin kauan voidakseen olla minulle henkisenä tukena. Pojat olivat tietenkin kauhuissaan tilanteesta, ja yritin kertoa heille, että minulle aviovaimona kuului asian sureminen ja että heidän tuli jatkaa elämäänsä normaalisti. Minulla ei ollut muita iltamenoja kuin soroptimistiklubimme, mutta päivisin saatoin olla kauankin poissa kotoa. Kaikki ihmiset (yhtä lukuun ottamatta) suhtautuivat meihin kovin avuliaasti, joskus liiankin avuliaasti…Mieheni johdosta tutustuin elämään sairauksien kanssa. Ilmeisesti pyrin myös jakamaan arkipäivän kokemuksia ystävillekin, koskapa he antoivat minulle arvonimen tohtori humoris causa (ei siis honoris causa). Kun asiat olivat paremmin, pystyimme matkustamaan pyörätuoleinemme. Melko myöhään vielä risteilimme Tukholmaan, vaikka emme jaksaneetkaan nousta pois laivasta. Mutta miehelleni rakas meri ja koko laivaelämä olivat suuri virkistys. Luopumisen veneilystä ja paljosta muusta mieheni kesti urheasti, ja kun automaattivaihdekaan ei enää mahdollistanut autollaajoa, mieheni istui pelkääjän paikalla eikä antanut minulle liikoja ohjeita. Olen kiitollinen elämästäni ja myös mieheni kuolemasta. Pari kertaa olimme jo luulleet hänen elämänsä päättyvän, mutta hän ehti nähdä ensimmäisen lastenlastenlapsensa ja toista ei sitten enää. Nimeä hän kuitenkin oli saanut tälle ehdottaa: ONNI. Tähän varsin varttuneeseen ikään ehtineenä tiedän, mihin vanhoja ihmisiä tarvitaan. Kuvitelkaa ajan heiluria, sellaista Könnin kellon mallista, joka pyrkii heilahtamaan holtittomasti milloin mihinkin suuntaan.Nytpä me vanhat roikumme kynsin hampain siinä ala-asennossa, ja näin heiluri pystyy liikkumaan vain varsin maltillisesti. Ääri-ilmiöt pysyvät kurissa. Millainen on tulevaisuus? Tulevaisuudessa soroptimistit saavat paljon uusia nuoria jäseniä, kun ihmiset rupeavat taas sitoutumaan – avioliittoon, seurakuntaan, puolueisiin, sukuunsa, järjestöihin, naapurustoon, koulutovereihin, kotiseutuunsa, luontoon, äidinkieleen ja juuriinsa. Monet nykyaikaa piinaavat ongelmat on ratkaistu, mutta uusia on tullut tilalle, uusien sukupolvien ratkaistaviksi. Tehkäämme kohdallamme hyvää, vähän kerrallaan mutta sitkeästi. Aina voi jaksaa pienen hymyn tai pienen ystävällisen sanan, tai ainakin voi jättää sanomatta osan mojovista ilkeyksistä, jotka juolahtavat mieleen. Pystyvimmät meistä kurottavat maailmanlaajuisiin ympyröihin, kukin jaksamisensa mukaan. Me soroptimistit olemme moninaisia, monitaitoisia ja elämme täällä meidän Herramme muurahaisten suuressa joukossa elämäntapasoroptimisteina. Jollei soroptimismia olisi, se pitäisi kiireesti keksiä! Elina Lindroos Vanhempi lehtori SI Karhula 157 Sirkka Nukarin soroptimistimuistoja 40 vuoden takaa Hämeenlinnan Soroptimistiklubin perustajajäseniin kuulunut Sirkka Nukari aloittaa vuonna 2010 ilmestyneen Nukarin isäntiä ja emäntiä -kirjansa näin: ”Olen syntynyt vuonna 1918, vapaussotakeväänä itsenäiseen, vapaaseen Suomeen. Koko pitkän elämäni – opiskeluvuosia lukuun ottamatta – olen saanut asua ja elää tässä kotikylässäni, Vuorentakana. Minun ei ole tarvinnut katkoa juuriani. Ehkäpä siksi rakkaus maahan ja kotikontuun on ajan myötä kasvanut ja vahvistunut voimakkaaksi, olemisen läpäiseväksi tunteeksi.” Sirkka Nukarin kohdalla paikallaan asuminen ei ole merkinnyt paikallaan pysymistä. Hän on ollut monessa mukana. Nukarin kartanossa oli Sirkan emännyyden aikana muunmuassa maatalous- ja kotitalousharjoittelijoina kolmisensataa suomalaista nuorta ja lisäksi vielä saksalaisia ja sveitsiläisiä poikia ja tyttöjä. Lukuisat ulkomaanmatkat ovat antaneet näkemystä ja kokemusta siitä, miten maailmalla eletään. Nukarin talon vieraskirjat ovat täyttyneet monista takavuosien merkkihenkilöiden nimistä ja kiitoskirjoituksista. Vieläkin, lähes 95-vuotiaana Sirkka Nukari jakaa elämänkokemustaan ja muistojaan nuorempien kanssa. Hänellä on mistä ammentaa. Kun vuonna 1969 liityin Hämeenlinnan Soroptimistiklubiin, sen ohjelmassa oli kaksi asiaa, jotka kiinnostivat, naisten tasa-arvo ja ammattiesitelmät. Eivät niin- kään ne ylevät aatteet. Mieheni on vuosikymmeniä kuulunut Rotaryklubiin. Niiden mielenkiintoisia jokaviikkoisia 158 ammattiesitelmiä hän joskus minullekin kuvaili. Omassa klubissani totesin saman asian. Meillä on usein aivan vääriä kuvitelmia toistemme ammateista. Usein luullaan, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kun meitä oli klubitoiminnan aloittaessamme lähes kolmekymmentä jäsentä ja kaikki olimme uusia, riitti näitä tosi avartavia esitelmiä pitkäksi aikaa. Yksi harmittava seikka oli se, että mitä mielekkäimmän esityksen jälkeen ei juurikaan jäänyt aikaa yhteiselle keskustelulle. Viralliset asiat, pöytäkirjat ja monet unionin paperit ottivat usein leijonanosan kuukauden ainoan kokouksen ajasta. Toimimme silloin 70- ja 80-luvuilla tosi virkeästi. Muistan monelta vuodelta mukavan yhteistyön tuloksena esimerkiksi Aulangon joulutorit, katettujen pöytien näyttelyt, hopeanäyttelyt. Aulangon hotellin silloinen johtaja kuului joukkoomme ja tarjosi loistavaa yhteistoimintaa sen tiloissa. Totesimme myös, että nimenomaan yhdessä tekeminen sisarhengessä oli parasta tutustumista toisiimme. Ja haus- kaakin monesti oli. Presidenttivuotenani pidettiin kaikki kokoukset meillä, koska saatoin tarjota kotikartanon avarat tilat käyttöön. Halusin myös avittaa omaa heikkoa osaamistani presidenttinä edes ”kotikenttäedulla”. Meillä valmisteltiin myyjäisiä. Toiset tekivät käsitöitä, piirsivät mainoksia ja persoonallisia joulukortteja. Pakarissa leivottiin pyykkikorillisittain maalaisleipiä ja paistettiin yötä myöten terniuunijuustoja. Siinä tuli sisko paljon läheisemmäksi kuin pelkkien virallisten asioiden merkeissä. Näin saimme myös varoja sosiaaliseen toimintaamme. Entäpä sitten naisten tasa-arvo Suomen naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906 ensimmäisinä Euroopassa, kolmansi na koko maailmassa. Toki sen jälkeenkin on saatu aikaan paljon radikaaleja asioita naisten hyväksi. Tänä päivänä esimerkiksi jokseenkin jokainen nainen on hankkinut itselleen ammatin. Sehän on kuin henkivakuutus tulevaisuuden varalle. Järkevästi tehty avioehto on eron tullessa hyväksi. E-pillereistä puhumattakaan, nehän vapauttivat naisen monessa mielessä. Tekemistä naisten tasa-arvon parantamiseksi riittää edelleen. Muutama asia tulee mieleen. Kun perheenperustamisiässä oleva hyvin koulutettu nainen etsii työpaikkaa, näkee työnantaja hänessä loputtomasti äitiyslomalla olevan työntekijän. Mies valitaan. Naisen euro samasta työstä lienee usein vielä kahdeksankymmentä senttiä. Kotiäitien kohdalla ongelmana on loputon kotityö, josta palkkaa ei makseta eikä eläkettä kerry. Ja sitten vielä kaksinaismoraali, mies saa rehvastella menestyksillään naismaailmassa ja vastaavassa tilanteessa nainen tuomitaan tylysti. Ja maailmalla – naiset huntujen takana, heidän oikeuksistaan ei voi puhuakaan. Sisaruus ja ystävyys Nyt 94-vuotiaana muistelen soroptimistiklubiaikaani ilolla. Ilman sitä en olisi koskaan oppinut tuntemaan monia suurenmoisia naisia. Vaikka henkinen sisaruus ja ystävyys ovat tärkeitä, on tämä maailman meno niin raadollista, että monet käytännön asiat hoituvat helpommin, kun on ystävä siellä ja täällä. Otan esimerkin omista kokemuksistani. Kun 92-vuotiaana kirjoitin kirjan sukuni vaiheista, rakkaudesta maahan ja isänmaahan, kenet sainkaan toimittajakseni, tietenkin soroptimistisisaren. Toinen sisko hoiti julkistamistilaisuuden tarjoilut ja tuli vastuunkantajaksi talon monien isojen juhlien tarjoilussa. Tuli ”pääpiiakseni”, kuten hän itsensä nimesi. Yksi sorosisar arvioi kirjalliset tekeleeni ja hyväksyi juttujani lehtiinsä. Toinen videoi monia tilaisuuksia, joissa esiinnyin ja kampasi vielä tukkani vuosikymmenet. Joskus kun en rollaattorini kanssa mahdu ovesta sisään, sorosisar siellä on tarjoamassa käsikynkkäänsä ja toinen autollaan kyytiä kotiin. Kysyn itseltäni, olenko yhtään osannut itse olla hyvä sisar. Vaikka suurin osa aikalaisistani sisarista on jo poissa, saan olla kiitollinen, että voin sanoa monia vuosikymmeniä nuorempia ystävikseni. Sanotaan, että yhdistys elää ja kestää niin kauan kuin sillä on yhteiset tavoitteet. Soroptimisteilla nämä arvokkaat aatteet elävät. ”Pysykää lujina siskot” sanoo joku mainos. Hyvä sisaruus antaa voimaa vanhuuden päiviin saakka. Sirkka Nukari, kartanonemäntä Liisa Takanen, merkonomi SI Hämeenlinna 159 160 NAISTEN ELÄMÄÄ KAUKOMAILLA 161 162 Strengthening of Women’s situation in post-conflict areas – a challenging and rewarding task Women in post-conflict countries have to face the same problems as women in general, but in addition they have to suffer from all the traumas caused by war, torture, lack of respect and economical disadvantages. The traditions and the attitudes towards women are extra burdens on their shoulders and the society is not encouraging them enough to act in an independent way or to make use of their skills. Often the opinion is that there are more urgent problems to be solved than to improve the quality between genders. It is difficult for strong women that take positions and express their opinions even when they are the best experts in their field and to get the appreciation that they have deserved. Domestic violence, honor killings, high number of suicides (that are not always suicides), child marriages and arranged marriages; stopped schooling because of early marriages; ill – literacy and weak status in the rule of law system, including weak legal rights, are a huge problem for women in post – conflict areas. The women are not recognized in these societies and their contribution is not made visible. I remember participating in the celebration of the Women’s Day in a postconflict country. After all the speeches and program 12 persons were awarded for their efforts to protect women and to fight against domestic violence and ill-treatment of women. I could not believe that it was Sonja Kurten-Vartio true that the committee appointed those who should be awarded on the Women’s Day could not find one single woman in the whole country that could be worth an award to what they had done to protect other women. No, all the 12 awards were given to men! It happens that a woman is appointed to visible position, but it does nec163 improve the situation of women. There are both encouraging and depressing stories of women’s destines. The most important contribution from the international organizations is to create awareness regarding the women’s rights and to make pressure on the governments to fulfill their obligations and to reform the legislation. However, it is never enough to draft a law, the real challenge is to implement it in a society that is not used to give women these sorts of rights. essary mean that she will have the power connected to that position. Promoting the equal rights of women is very popular topic in political speeches. In national and international action plans it is regularly mentioned as one of the main focus areas when rebuilding of a post conflict society. However, in reality to improvements of the women’s situation seems not to get very high priority when you look at the actions and the results. The progress is slow and do not get the serious attention it would deserve. There is much talk, but the real actions are very modest. There is also a harmful competition among international organizations that who will do what. Often all of them want to be involved in the same ”popular” area while some other important fields do not get any attention. When the interest gets weaker all the actors often leave the field at the same time, just to start another project that is more popular at that time. There are a large number of ”save the world” projects that have been left half way. The lack of coordination between the international actors that are dealing with strengthening of women’s situation is a real problem that will cause a waist of recourses that would be so much needed. As a rule of law expert and human rights expert I have had the opportunity to see the everyday struggle that women in post conflict countries face, as well as the national and international actions taken by different organizations to 164 The true story of Leah Leah was a 15 year old beautiful girl, living in a small village, in a post- conflict country together with her family. The family was poor. Leah also had a brother. He had done a bad mistake and insulted in some way a member of another tribe. The other tribe wanted to have Leah’s brother killed. This was a big tragedy for the whole family. Leah’s father wanted to negotiate to find out if there was another solution. The other tribe’s spokesperson suggested that the father would give Leah as a wife to an old man that was known to be violent and addicted to alcohol. The agreement was made and Leah 15 years old was married to this 65 year old man. Her opinion was not asked, an agreement between the men was the agreement. She left her home and moved to live with her husband and the new family. It did not take long before her husband started to beat her and kick her and rape her time after time. There was no one to help her. Finally when she was almost 16 years the husband decided to kill her. He shot 12 bullets that caused life threatening injuries. However, she survived, buy help from an international NGO she could have the surgeries, the treatment and the rehabilitation she needed. This was a long process. During the first months it looked like she would not be able to walk, but now she can, although not in a normal way. Her husband did not spend long time in prison, about 6 months which is about the same length of sentences that a thief gets if he steels a sheep. After her husband was released from prison, he started to threat Leah’s family that next time he will succeed to kill her if she does not return to him. Leah had to flee from her parent’s home and stay hidden for a long time. Leah’s return from the hospital to her parent’s home was not simple and not without problems. The father did not want her home, because he had made an agreement with the other tribe that he will give Leah to them. For him it was more important to keep his word than safe his daughter. Finally he agreed that Leah can move to stay with her family. In the village where she moved everybody knew her story. She was a divorced women how had left her husband. That was not what a woman should do, what so every the life for her would have been. There were no working opportunities in her village and she was an economical burden for her family. She did not have a bright future. No one would marry a divorced, handicapped woman. Many women in the same situation as Leah had to look for protection in female prisons, because there would be any other safe place for them to stay if they wanted to stay alive. The treat does not come only from the former husband or from his tribe. The threat could also come from the women’s own family or from the people in her village that does not have anything to do with the whole case, but thinks that she has harmed the honor of the village. There are also thousands of women in the post-conflict countries that are not as lucky as Leah. Women that are killed by their husbands; women that does not get proper health care in time: women that are not allowed to return to their parents; women that does not get help from authorities or have possibilities to find their way to shelters – because there are no shelters or because the shelters are not safe and they do not have the legal right to keep the women from their male relatives or they cannot get protection in female prisons. I was once asked to give a lecture in a women’s association and I told them about Leah and what had happened to her. They asked me if there was a way to help her and I thought that with modest sum of money she could buy herself equipment to be able to make clothes for people. They collected sum that was not more per person than they paid for their coffee. This small effort from the women’s association changes the life for this young woman, Leah. She was no longer a burden for her parents, she became economically independent and her services were also needed and appreciated in her village. Now she lives a quite happy life, she has no longer felt any harassment from her former husband or from the people in the villager. She has little by little been able to overcome the bad things that have happened to her. By this short story I want to tell how difficult the life might be in postconflict countries where the civil society is not jet organized and where the basic human rights for women does not exist. Child marriages are common. It means also that the girl has to stop her school; that she does not get proper writing and reading skills nor professional skills. Her health and life can be at risk and her legal rights does not exists if there will be problems in the marriage life. The aim of the civilian crisis management work is to strength the rule of law, the human rights, including the rights of women and also the democracy in these post- conflict countries. That is mainly done by training the local authorities and civil servants on all levels by giving the better professional skills and examples on good praxis. It is important to keep in mind that the civilian crisis management work must always be based on the needs of the people in that country and it must be carried out with respect to religion and culture. Nevertheless, this does not mean that violations of basic human rights should be accepted 165 under any circumstances. The encouraging fact is that with very limited economical resources it is possible to change people’s life and the depressing facts are that much time and money can be wasted on activities that will only serve its own purpose, but not benefit the improvement of women’s life. As the example here shows there are huge power in help provided directly to those who need it. I hope that SI of Finland and it’s local actors could in the future focus on some concrete cases and women that they could support for example in some post – conflict countries. Everybody would benefit from these kinds of actions. It could change the future of one women or family and at the same time our organization could see how much can be done and how big changes in peoples life are possible if we are willing to give up some of our overwhelming welfare. This could give all of us a more real connection with women that are less advantages than we and it might also be a way to attract 166 new members for meaningful activities in our organization! *) The name of the woman in this story is changed in or to protect her and the name of the country is not mentioned. PhD Sonja Kurtén-Vartio SI Vaasa-Vasa I am senior lecturer at Novia – University fir Applied Sciences at Åbo Akademi University in the Social Care and Welfare Sector since 2003 and still I have been working in Kosovo, Montenegro, Macedonia, Croatia, Georgia, Moldova, Kenya, Indonesia, Iraq, Belarus, Lithuania, Albania for shorter and longer periods of time between 2000 and 2011. I have also worked as deputy director for Vasa Prtison 1991 – 2003. Elämää naisena ja naisten elämästä kaukomailla Helvi Hakulinen-Sipilä, Suomen Sorop timistiklubien Unionin ensimmäinen presidentti, on kertonut kuulleensa ensimmäisen kerran sanan ”soroptimisti” kodissaan vierailleelta tanskalaiselta soroptimistiklubin jäseneltä vuonna 1948 – syntymävuotenani. Ensimmäinen kosketukseni soroptimisteihin oli juuri Helvi Sipilä. Tapasin hänet Singaporessa vuonna 1990. Saattaessani Sipilän hotelliin yhteiseltä illalliselta keskustelimme muun muassa siitä, kuinka turvallista naisen on liikkua yksin Singaporen kaduilla iltaisin. Totesimme, että turvallisempaa kuin New Yorkissa, jossa Sipilä muisti suomalaisen YK-kollegansa vaimon tulleen ryöstetyksi kotiovella. Kaikkina näinä vuosikymmeninä Aasiassa asuessani olen usein todennut, kuinka turvallisen tuntuista liikkuminen Aasian maissa onkaan ollut. Nähdessään yksinäisen naisen paikalliset tulevat juttelemaan ja tarjoamaan apuaan. Ehkä yksin matkustava länsimaalainen nainen on ollut helpommin lähestyttävissä ja herättänyt jonkinlaisen suojelunhalun. Mutta matkailijamäärien lisääntyessä maailman eristäytyneimpiinkin kolkkiin yksittäiseen turistinaiseen tuskin enää kiinnitetään yhtä paljon huomiota vieraissakaan kulttuureissa. Toinen kosketukseni soroptimeistihin oli Kajaanin soroptimistien pyytäessä kirjoitusta tähän julkaisuun. ”Kunnon naiset tulevat Kainuusta”, sanoi kerran Keniassa matkallani ollut kartanonomistaja, joka arvosti taloudenhoitajaansa. Kainuulaisena naisena päätin ottaa haasteen vastaan ja kertoa huomioitani elämästä naisena ja toisaalta naisten elämästä niissä kaukomaissa, joissa olen asunut. Lähes neljänkymmenen vuoden oleskeluni kaukomailla alkoi Keniasta, jossa huomioni kiinnittyi siihen, kuinka tärkeä naisen rooli on äitinä. Niin pellolla ahertavalla kuin paljain jaloin pölyistä polkua taivaltavalla afrikkalaisella naisella saattoi olla lapsi molemmissa käsipuolissa, yksi khangaan käärittynä selässä ja mahdollisesti yksi syntymätön vielä vatsassa. Koskaan lapset eivät itkeneet tai kiukutelleet tai äiti tiuskinut lapsilleen. Äidin lämmin läheisyys oli aistittavissa. Keniassa naisia ei syrjitty työelämässä, joskin heidän roolinsa taisi olla tärkeämpi maatalousvaltaisissa töissä. Mutta eivät kenialaiset naiset pelkiä pellolla puurtajia ole. Heitä on ollut itsenäistymisestä lähtien korkeissa niin kotimaisissa kuin kansainvälisissäkin tehtävissä, sijaitsevathan muun muassa UNEPin päämaja ja UN-HABITATin Afrikan alueen päätoimisto Nairobissa. Kymmenen vuotta siirtomaavallasta vapautumisen jälkeen kenialaiset vaikuttivat melko tasaarvoisilta, vaikka naisten osuus Kenian poliittisessa elämässä on ollut Itä-Afrikan alhaisin. Parlamentissa naisia on ollut vain kymmenen prosenttia edustajista. Afrikasta Aasiaan siirtyessäni ensimmäinen asemapaikkani oli Hymyn maa, Thaimaa. Kuningatar Sirikit oli thainaisten keulakuva maailmalla edistäen matkoillaan naisten kotiteollisuustuotteiden ja thaisilkin vientiä. Naisilla näytti olevan vahva asema liikeyritysten johdossa, ja monien yritysten vähintään varajoh167 taja oli nainen, näkyvimmin hotelli- ja matkailualalla. Thaimaan politiikassa naiset ovat kuitenkin olleet aliedustettuina, vaikka thaimaalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisten joukossa Aasiassa vuonna 1932. Parlamentin alahuoneessa naisia on ollut vain noin kymmenen prosenttia, ja ensimmäinen nainen nimitettiin Thaimaan pääministeriksi vuonna 2011. Kansan rakastaman kuninkaan seuraajaksi veikataan naista, kruununprinssin nuorempaa sisarta. Monista muista Kaakkois-Aasian maista poiketen Thaimaassa naiset osallistuivat myös palvelualoihin. Kuulin joskus suomalaisten turistien arvostelevan thaitarjoilijoiden tapaa polvistua asiakkaan tuolin viereen juomalaskua tuodessaan. He pitivät sitä nöyristelynä ymmärtämättä tarjoilijoiden buddhalaista tapaa pitää palveltavan pää omaansa ylempänä. Säälittävää katseltavaa oli kuitenkin nuorten naisten alistuminen seksipalveluihin. Mutta ilmiö ei ole turismin mukanaan tuoma niin kuin usein luullaan, ei edes syytetyn Vietnamin sodan ajalta. Kysyin kerran nuorelta thaimieheltä, menisikö hän naimisiin itseään myyneen tytön kanssa. Vastaus oli kyllä, jos se on ollut naisen ainoa keino hankkia elanto vähäosaiselle perheelleen. Hyväntahtoiset thaimaalaiset tuntuivat olevan suvaitsevaisia tässäkin suhteessa. Vietnamissa en ulkomaalaisena naisena 80-luvun alussa päässyt sen lähemmäksi naisia kuin miehiäkään, vaikka kehitysyhteistyöprojektissa sihteerioppilaistani puolet oli nuoria naisia ja puolet miehiä. Kanssakäymistä paikallisten kanssa ei tuohon aikaan työn ulkopuolella sallittu. Pohjois-Vietnamista on jäänyt mieleen vain riisipellolla ahkeroivat tai vihannestorilla kaalinkerien takana kyyköttävät valkoisiin paitoihin ja mustiin housuihin pukeutuneet olkihattuiset naiset. Etelä-Vietnamissa sen sijaan naiset pyrkivät puheisiin kadulla ja tarjosivat korujaan voidakseen ostaa venepaikan pakomatkalle sodan runtelemasta maasta. Diplomaattielämään siirtyessäni ensimmäinen asema168 maani oli Indonesia. Maailman väkirikkaimmassa muslimivaltiossa oli vaivatonta työskennellä ulkomaalaisena naisena. Paikalliset naiset tuntuivat kuitenkin tulevan esille enemmän miestensä kautta. Jakartassa huomasin ensimmäisen kerran Ayatollah Khomeinin muistokirjan allekirjoitustilaisuudessa, miten aasialaiset muslimit eroavat arabeista, kun iranilainen mies ei uskonsa vuoksi kätellyt minua naisena. Diplomaattivastaanotoille asiainhoitajana osallistuessani olin kuitenkin usein ainoa nainen miesedustajien joukossa, kun naiset siirtyivät viereiseen huoneeseen vaihtamaan kotikuulumisiaan. Miehet ottivat läsnäoloni luonnollisena. Olihan minulla työni vuoksi heidän kanssaan enemmän keskusteltavaa kuin heidän puolisoidensa kanssa. Ulkomailla oloajastani olen viettänyt eniten aikaa Kiinassa,yhteensä kymmenen vuotta Pekingissä, Guangzhoussa ja Hongkongin erityishallintoalueella. Ensimmäisen kerran vierailin Kiinassa lomamatkalla vähän ennen Tiananmenin tapahtumia vuonna 1989. Tuolloin näin ensimmäisen ja ainoan kerran feodaaliajan jäänteitä eli naisten typistettyjä jalkoja Xianissa. Kiinassa naiset ovat olleet kautta historian alistetussa asemassa. Feodaaliyhteiskunnassa naisen oli toteltava miestään ja muun muassa jalkojen sitominen teki naiset täysin riippuvaisiksi valtiaastaan, niin taloudellisesti kuin fyysisestikin. Vaikka on Kiinassa ollut vahvojakin naisia kuten leskikeisarinna Cixi, jonka keinot valtaan pääsemiseksi tosin olivat vähintäänkin arveluttavia. Kiinan naisten vapautuminen alkoi vuonna 1911, kun keisarivalta kukistui ja Kiinasta tuli tasavalta. Kommunistien ottaessa vallan vuonna 1949 ensimmäinen säädetty laki koski naisten oikeuksia ja kielsi järjestetyt avioliitot. Vuoden 1954 perustuslaki määritteli naiset ja miehet tasa-arvoisiksi, ja avioliittolakiuudistus lopetti lapsiavioliitot ja jalkavaimoinstituution. Maauudistus puolestaan antoi myös naisille mahdollisuuden omistaa ja periä maata. Tuohon aikaan Kiinassa säädetyt naisten asemaa koskevat lait olivat edistyksellisimpien lakien joukossa koko maailmassa. Mutta Mao halusi poistaa myös kaikki ihmisten väliset erot eivätkä miehet voineet enää määräillä naisia. Vaikka naiset nauttivat samoista oikeuksista kuin miehet, niin yhteiskunta saattoi valvoa ja käyttää heitä hyväkseen aivan kuten miehiä. Kaikki perinteiset sukupuolten väliset erot oli piilotettava ja naisten oli pukeuduttava samanlaisiin univormuihin kuin miehet. 1970-luvun lopulla Bangkokin lentokentällä mao-pukuisen kiinalaisryhmän nähdessäni ihmettelinkin, kuinka erottaa naiset miehistä. 1990-luvun alussa Pekingiin muuttaessani yksinkertainen ja pelkistetty mao-puku oli jo jäänyt historiaan. Naiset pukeutuivat kesäisin hyvin värikkäisiin kukallisiin leninkeihin ja korkokenkiin. Varjellakseen ihoaan auringolta he käyttivät leveitä lierihattuja ja pitkävartisia käsineitä tai irtohihoja pyöräillessään Pekingin bulevardeilla. Vaalealla ihollaan kaupunkilaisnaiset halusivat erottua maalaisista ja todistaa, ettei heidän tarvinnut tehdä töitä riisipellolla. Pekingissä osallistuin ulkomaalaisten naiskollegojen kanssa vuosittain maaliskuun 8. päivänä vietettävään kansainväliseen naistenpäivään. Valtavaan Kansojen palatsiin oli kutsuttu puoluekaadereita ja eri aloilla ansioituneita kiinalaisia naisia. Tarjolla oli olutta ja pähkinöitä, joita nautittiin pitkiä kiinankielisiä puheita kuunnellessa. Edellisen kerran olin osallistunut naistenpäivän juhliin Haiphon-gissa Vietnamissa. Tilaisuuteen oli tuolloin kutsuttu kaupungin kaikki ulkomaalaiset naiset, venäläisten lisäksi me kaksi suomalaista, joille vietnamin- ja venäjänkieliset juhlapuheet jäivät yhtälailla tulkitsematta. Olin Pekingissä syyskuussa 1995, jolloin siellä järjestettiin YK:n naisten asemaa käsittelevä maailmankonferenssi. Pekingin toimintaohjelmassa nostettiin esiin tärkeänä osa-alueena naiset ja ympäristö. Yhtenä kolmesta strategisesta tavoitteesta oli saada naiset aktiivisesti mukaan ympäristöä koskevaan päätöksentekoon. Naiset eivät ilmeisestikään ole päässeet toteuttamaan strategiaa Kiinassa, jonka talouskehityksestä on kärsinyt eniten ympäristö. Nopean teollistumisen, kaupungistumisen sekä väestönkasvun seurauksena hupenevia luonnonvaroja on käytetty hallitsemattomasti hyväksi eikä ympäristölainsäädäntö ole pysynyt mukana kehityksessä. Kiinan energiankulutus ja kasvihuonekaasujen päästöt ovat toiseksi suurimmat maailmassa. Saastepilvet peittävät Kiinan miljoonakaupunkien taivaan. Järvet ja joet ovat saastuneet puhdistamattomina vesistöihin lasketuista jätevesistä. Kiinan luonto on äärimmäisen uhattuna ja vaikutukset ulottuvat koko maailmaan. Naiskonferenssin aikana hotellin aulassa viereeni istahti tunnettu kiinalainen ohjaaja Zhang Yimou, joka elokuvissaan kuvaa kiehtovia joskin traagisia nais- kohtaloita. Elokuvien juonena on usein naisten taistelu feodaaliyhteiskunnan sortoa vastaan, kuten elokuvassa Punainen lyhty. Meillä Pekingin kansainvälisen klubin jäsenillä oli mahdollisuus nähdä näitä filmejä hongkongilaisen naistuottajan järjestämissä yksityistilaisuuksissa ja keskustella sekä ohjaajien että näyttelijöiden kanssa esitysten jälkeen. Kiinan kolme vuosikymmentä jatkunut yhden lapsen politiikka ja tyttölasten kohtalo on askarruttanut mieliä kaikki nämä vuodet. Väestöpolitiikan seurauksena poikia on suuressa määrin suosittu tyttövauvojen kustannuksella. Tulokset näkyvät nyt, kun väestön enemmistö on miehiä ja miljoonat etenkin maaseudun nuoret miehet etsivät puolisoa itselleen. Tämä puolestaan on johtanut laajaan ihmiskauppaan, ja monet naiset ovat joutuneet äärimmäisen ankeisiin olosuhteisiin maaseudulla. Toinen naisten asemaa heikentävä, talouskasvun mukanaan tuoma tekijä on siirtotyöläisyys. Miljoonat kiinalaiset naiset ovat muuttaneet kotiseudultaan ete169 läisten maakuntien tuotantolaitoksiin. He ovat joutuneet jättämään isovanhempien hoiviin lapsensa, joita he tapaavat kerran vuodessa kiinalaisen uuden vuoden aikaan – jos silloinkaan. Tehtaissa työskentelevien naisten asema on miehiä huonompi. Naisia irtisanotaan ensimmäisinä eikä heillä ole samanlaisia mahdollisuuksia kilpailla työmarkkinoilla. Nykypäivän Kiinassa naisten ulkonäöllä on myös suuri merkitys. Naisten odotetaan olevan sekä kauniita että älykkäitä. Kiristyvillä työmarkkinoilla pärjätäkseen nuoret naiset turvautuvat kirurgien apuun ja leikkauttavat nenänsä tai valkaisuttavat ihonsa. He jopa pidennyttävät jalkojaan paremman työpaikan toivossa. Kovassa liike-elämässä menestyneitä naisia on noussut Kiinan miljonäärien listalle muun muassa kiinteistösijoittajina ja tehtaiden omistajina. Äskettäin tehdyn kansainvälisen tutkimuksen mukaan liikeelämän ylemmän johtotason tehtävissä olevista kiinalaisista viisikymmentäyksi prosenttia on naisia. Vastaava luku esimerkiksi Yhdysvalloissa on kaksikymmentä ja Britanniassa yhdeksäntoista. Pekingistä Suomeen palattuani kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa Britanniassa asuvan kiinalaisen kirjailijan Jung Changin haastattelua, kun hänen kirjansa Villijoutsenet julkaistiin suomeksi. Kirjassaan Chang kertoo kolmen naissukupolven tarinan kulttuurivallankumouksen ajan Shanghaissa. Omistuskirjoitusta odottaessani kerroin Changille, kuinka helpottunut olin ollut luettuani kirjan vasta muutettuani pois Pekingissä. Muutoin olisin tuntenut oloni ahdistavaksi. Chang totesi hymyillen, että voin siis hyvin kuvitella, kuinka ahdistavaa hänen oma elämänsä oli kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa vuosina 1966 – 1976. Filippiinit puolestaan on sukupuolten välisen tasa-arvon ja naisten aseman edelläkävijä moneen kehitysmaahan verrattuna. Jo ennen kuin espanjalaiset toivat katolilaisuuden ja eurooppalaiset tavat, naisilla oli huomattava asema yhteiskun170 nassa. Amerikkalaisten siirtomaa-aikanaan tuoma tasa-arvoinen koulujärjestelmä paransi myös naisten asemaa. Naisten opiskelua arvostetaan ja hyvin koulutetut naiset ovat päässeet huomattavaan asemaan myös työelämässä. Äänioikeuden naiset saivat Filippiineillä vuonna 1937. Tosin kerran Manilassa vaalitarkkailijana ollessani huomioin, että perhe saattoi äänestää yhdessä eikä ollut varmaa, tulivatko vaimon antamat äänet omille ehdokkaille vai miehensä valitsemille. Vuoden 1987 jokseenkin tasaarvoinen perustuslaki on myös vahvistanut filippiiniläisnaisten asemaa. Ehkäisyn kieltävästä uskonnosta johtuen syntyvyys Filippiineillä on yksi maailman korkeimmista. Koska abortit ovat laittomia, niitä tehdään epämääräisissä oloissa. Ehkäisylaista kiisteltiin toistakymmentä vuotta Filippiinien vaikutusvaltaisen katolisen kirkon vastustaessa sitä kiivaasti. Presidentti Benigno Aquino edisti lain voimaantuloa vastoin edesmenneen äitinsä, Filippiinien ensimmäisen naispresidentin politiikkaa, ja ehkäisylain hyväksyminen vuoden 2013 alussa oli voitto filippiiniläisnaisille. Filippiiniläiset ovat hartaita kristittyjä ja katolilaisuus vaikuttaa vahvasti käyttäytymistapoihin. Naisilta edellytetään koskemattomuutta ennen avioliittoa kun taas miehille sallitaan vapauksia avioliiton ulkopuolellakin. Naiset jäävät usein suuren lapsikatraansa yksinhuoltajiksi, kun mies hankkii itselleen uuden perheen. Filippiiniläisnaiset avioituvat mielellään ulkomaille sekä romanttisista että taloudellisista syistä. Ulkomaalaisen aviomiehen on vain usein vaikea ymmärtää, että filippiiniläinen vaimo elättää myös Filippiineille jääviä vanhempiaan ja sisaruksiaan. Noin kymmenen prosenttia Filippiinien väestöstä työskentelee siirtotyöläisinä ulkomailla, ja kotimaahan lähetetyt ansiot ovat tärkeä tulolähde. Mutta ikävintä on, että hyvin koulutetut naiset, muun muassa sairaanhoitajat ja opettajat, joutuvat alhaisen palkkatason vuoksi lähtemään kotiapulaisiksi ja lastenhoita- jiksi vieraille maille. Omat lapset jäävät isovanhempien hoiviin. Filippiiniläiset ovat ahkeria ja lojaaleja työntekijöitä. Siitä huolimatta lehdistä saa usein lukea heidän huonosta kohtelustaan. Hongkongilaisesta päivälehdestä luin myös uutisen, kuinka filippiiniläinen lastenhoitaja kiinalaislasta koulutiellä suojatessaan jäi itse auton alle oman samanikäisen lapsen jäädessä orvoksi kotimaassa. Filippiiniläiset ovat erinomaisia laulajia ja estottomia esiintyjiä, joille myös kauneuskilpailujen järjestäminen on suurta viihdettä. Miss Universum Armi Kuusela on ollut hyvin suosittu naiskauneutta arvostavien filippiiniläisten keskuudessa. Kuultuaan minun olevan Suomesta monet vanhemmat naiset huokasivat ihaillen: ”Armi Hilarion kotimaasta”. Kun järjestin Helsingin olympialaisten juhlavuoden valokuvanäyttelyn, avajaisten huipentuma oli Filippiinien joukkueeseen kuuluneen iäkkään herrasmiehen muistelu siitä, kuinka juuri hän esitteli Armi Kuuselan tulevalle miehelleen Gil Hilariolle. Filippiineillä konsuliurani ”kohokohdaksi” nousi vuoden 2000 panttivankikriisi, jossa kahta suomalaista miestä pidettiin viidakossa neljä kuukautta yhdeksäntoista muun panttivangin kanssa. Tapauksen yhteydessä toimin käytännössä ainoana naisena kriisin alusta loppuun saakka miesten maailmassa, kun nuoret miespuoliset kollegat vaihtuivat parin viikon välein. Paikalliset, kuvernööri ja emissaarit, olivat kuitenkin ilmeisen auttavaisia minua kohtaan juuri naisena ja toimivat viestinviejinä sekä tavarantoimittajina panttivankileirille, samoin kuin paikalliset ja kansainväliset mediakontaktini. Vapauduttuaan panttivangit nimesivät minut ”ottoäidikseen”, mikä oli minulle suuri kunnia. ”Ei sankari vaan konsuli” otsikoi puolestaan naistoimittaja juttunsa Kainuun Sanomissa, ja näin jälkeenpäin ajatellen huomaankin, että kaikki haastattelijani mediassa sekä panttivankien vapautumisen että kirjani julkaisemisen jälkeen olivat naisia. Vain miespuolinen konsuliyksikön päällikkö kiitti, että olin kertomuksessani ottanut huomioon myös naisten aseman Etelä-Filippiineillä. Pakistanin pääkaupungissa kiinnitettiin huomiota erityisesti Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kuinka kaksi naista edustaa yksin maataan. Islamabadissa ulkomaalaisen naisen oli helppo tutustua paikallisiin kanssasisariin. Pakistanissa on erittäin vahvoja ja hyvin koulutettuja naisia, jotka ovat mukana myös politiikassa. Onhan maan pääministerinäkin ollut nainen, Benazir Bhutto. Mutta varakkaat ovat etuoikeutetussa asemassa ja koko maassa vain kolmekymmentäviisi prosenttia naisista osallistuu palkkatyöhön. Islamabadissa naiset eivät käyttäneet pään peittäviä huntuja, vaikkakin hunnut ovat lisääntyneet viime vuosina pääkaupungissakin. Naisten asemassa on myös suuria eroja maan eri puolilla. Pohjois-Pakistanissa eri laaksoissa vieraillessani tapasin hyvin erilaisia yhteiskuntia. Afganistanin rajan tuntumassa talebanin vaikutuksen alaisilla heimoalueilla ei näkynyt yhtään naista katukuvassa, kun taas Hunzan laaksossa kaikki tytöt kävivät koulua ja naiset liikkuivat kylillä hunnuttamattomina. Kalash-naiset puolestaan tahtoivat ylväällä olemuksellaan osoittaa polveutuvansa Aleksanteri Suuren sotajoukkojen kreikkalaisista. Yksi heistä toimi jopa liikennelentäjänä. Pakistanissa järkytyin usein afganistanilaisten naisten kohtalosta. Työssäni jouduin haastattelemaan Suomeen maahanmuuttajiksi pyrkiviä afgaaneja, jotka elivät pakolaisleireillä Pakistanin puolella. Puun juurella suurlähetystön aidan ulkopuolella kyyhötti eräänä päivänä vaaleansininen mytty. ”Sinun haastateltavasi”, pakistanilainen miesavustaja ilmoitti burka-asuisesta afgaaninaisesta. Haastatteleminen kahdenkin tulkin välityksellä oli äärimmäisen työlästä, mutta vaikeinta oli afgaaninaisten aktiivinen unohtaminen. Usein he eivät nimensä lisäksi tienneet edes ikäänsä eivätkä halunneet muistaa mitään elämästään Afganistanissa. 171 Hongkong sen sijaan on nuorten, kauniiden ja varakkaiden maailma, jossa hyvin koulutetut naiset voivat päästä pitkälle liike-elämässä. Töihin pukeudutaan muodikkaisiin mustiin asuihin valmiina jatkamaan suoraan töiden jälkeen iltamenoihin yli kolmensadantuhannen filippiiniläisen ja indonesialaisen apulaisen hoitaessa kotia ja lapsia. Ylemmän johtotason tehtävissä olevista hongkongilaisista naisia on kuitenkin vähemmän kuin MannerKiinan puolella, kolmekymmentä prosenttia. Mutta Hongkongin keskustan kalliiden merkkiliikkeiden ja luksuselämän lisäksi olen päässyt näkemään toistakin puolta kaupungista, kun olen vieraillut suomalaisen joulupukin kanssa vähäosaisten lasten luona sosiaalikeskuksissa ja tavannut myös lasten äitejä. Näin jälkeenpäin tarkastellen näyttää siltä, että helpointa on ollut lähestyä niitä kaukomaiden naisia, jotka ovat opiskelleet ulkomaisissa opinahjoissa tai muutoin saaneet vaikutteita länsimaista ja ovat siten avoimempia vieraista kulttuureista tuleviin kanssasisariinsa. Lähesty- 172 mistä on helpottanut myös yhteinen kieli, englanti, joka usein on näiden maiden toisena virallisena kielenä. Toisaalta eri maiden diplomaatti- ja konsulikuntiin kuuluva nainen on kiinteämmässä kontaktissa ulkomaisiin kollegoihinsa kuin paikallisiin, ellei heihin tutustu jonkin tietyn teeman puitteissa. Teemoista parhaimpia on erilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestäminen yhteistyössä paikallisten kanssa, ja kulttuurin parissa toimivat ovat useimmiten naisia. Pitkäaikaisin ja kiintein yhteys on kuitenkin muodostunut moniin ulkomailla tutustumiini kansainvälisissä tehtävissä työskenteleviin suomalaisiin naisiin. Heidän kanssaan keskustelu kääntyy usein entisiin asemamaihimme sekä niissä tapaamiimme vaikuttaviin henkilöihin, erityisesti naisiin ja heidän menestymiseensä urallaan. Marja Korhonen Konsuli SI Kajaanin ehdottama kirjoittaja KOULUTA ROHKAISE TUE 173 174 Paula Lehtomäki Lapsille koulutusta, nuorille töitä Vakaa tulevaisuus vaatii vielä paljon Vierailin kehitysyhteistyöministerinä Etiopiassa marraskuussa 2003. Olimme maaseudulla tutustumassa Suomen rahoittamaan kylähankkeeseen, ja ohjelmassa oli käynti myös kyläkoulussa. Vaatimattoman koulurakennuksen pihalla odotti innostunut vastaanotto ja oppilaiden valmistelemaa ohjelmaa. Minulle kerrottiin, että tyttöjen koulunkäynti oli saatu kylässä nousemaan aivan uudelle tasolle. Ja minkä ansiota tämä oli? Entistä useammat kylän tytöt olivat uskaltautuneet koulutielle sen jälkeen, kun heille oli pihapiiriin rakennettu oma vessa. Monta arjen hankaluutta ja ikävyyttä oli voitettu sen myötä. Tapaus jäi lähtemättömästi mieleeni esimerkkinä siitä, etteivät kehityksen askeleet aina vaadi uusinta teknologiaa tai suurta rahaa. Usein on kyse ennemminkin ihmisten arkipäivän ymmärtämisestä ja siitä, millaisin pienin mutta tärkein askelin sitä voi kohentaa. Koulutien avautuminen saattoi muuttaa monen tytön elämän siinäkin kylässä. Oma tyttäreni syntyi syyskuussa 2011. Hänen koulutietään eivät pienet materiaaliset esteet tule katkaisemaan, vaikka Suomessa sisäilman laatu onkin koulurakennuksissa ongelma. Globaalista eriarvoisuudesta kertoo se, että joka toisen tyttäreni ikäisen suomalaistytön arvioidaan saavuttavan sadan vuoden iän. Sellaisesta kehitysmaissa ei vielä haaveilla. Tyttöjen koulutus on avain kehitykseen Olen joskus kehitysmaissa kuullut sanottavan, että ”jos koulutat pojan, koulutat pojan, mutta jos koulutat tytön, koulutat koko kylän”. Poikien koulutus on totta kai tärkeää, mutta monella tavalla juuri tyttöjen koulutuksen kohentaminen on avain äärimmäisen köyhyyden nujertamiseen. Siksi tyttöjen koulutus on ollut ja on yksi Suomen kehitysyhteistyön painopisteistä. Väestönkasvu on maailman merkittävin äärimmäiseen köyhyyteen ja ympäristökysymyksiin liittyvä asia. Monien kehitysmaiden vahvakaan talouskasvu ei onnistu nostamaan suurta osaa kansaa köyhyydestä, koska väestö kasvaa vielä talouttakin nopeammin. Globaalisti entistä suurempi väestömäärä vaatii entistä enemmän viljelyalaa ja vettä. Ruuan tuottamiseksi on monin paikoin raivattava aina vain lisää metsää pelloiksi, mikä entisestään voi kiihdyttää maaperän köyhtymistä ja myös ilmastonmuutosta. Noidankehät pitäisi pystyä murtamaan. Tyttöjen koulutuksella on tunnettu yhteys väestönkasvuun niin, että koulutustason noustessa syntyvyys yleensä alenee. Kyky ymmärtää itseä ja omaa kehoa auttaa hallitsemaan myös suvunjatkamista. Lukutaito avaa ihmiselle kokonaisen uuden maailman ja aivan toisenlaiset mahdollisuudet oppia niin omaan kuin läheistenkin terveyteen liittyviä asioita. 175 Koulutuksen kautta lapsille ympäri maailmaa avautuu mahdollisuus itsensä kehittämiseen ja oman elämän rakentamiseen. Erityisesti kehitysmaiden tytöille koulutuksen avaamat näköalat tuovat esiin myös muita kuin korkeaan lapsilukuun perustuvia elämisen mahdollisuuksia. Lasten koulunkäynti on lisääntynyt, mutta edelleen kymmenet miljoonat lapset ovat vailla mahdollisuuksia koulunkäyntiin. Tyttöjen ja poikien tulisi olla tasavertaisia myös koululaisina. Naisilla on kehitysmaissa arjen askareissa yleensä johtava rooli – vedenhakuineen ja ruuan valmistuksineen. Tässä arjen roolissa naiset kokevat konkreettisesti esimerkiksi ilmastomuutoksen vaikutukset, kuten kuivuuden tai tulvat. Heidän merkityksensä myös sen torjunnassa on tärkeä. Koulutuksen ja osaamisen kautta on mahdollisuus antaa kehitysmaiden naisille välineitä arjen helpottamiseksi ja ohjata arkipäivän toimia myös ympäristöllisesti kestävään suuntaan. Tasa-arvo tuo resurssit käyttöön Tyttöjen koulutuksen lisääminen on avain sukupuolten parempaan tasa-arvoon, mutta ei yksin vielä riitä. Naisten yhteiskunnallisen aseman ja vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen on pitkä, kulttuuriin ja perinteisiin linkittyvä prosessi, jossa ollaan monin osin vielä alkutaipaleella. Naisten asemaan liittyy toinen takavuosien vahva muisto. Olin loppukesällä 2003 Betlehemissä, Palestiinalaisalueella, vihkimässä käyttöön Suomen tuella laajennettua palestiinalaisten kulttuurikeskusta. Keskus oli odottanut jo tovin ministeritason avaajaa, ja poikkeuksellisen tiukat turvajärjestelyt siivittivät vierailua. Olin paikallisille hätkähdyttävä ilmestys. Kolmekymmentävuotias nainen – ministeri ja delegaation johtaja. Palestiinalaiset tytöt ja nuoret naiset olivat hämmentyneitä ja pukivat sen myös sanoiksi: he näkivät minut elävänä esimerkkinä 176 siitä, että naisetkin voivat nousta korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan ja vielä kohtuullisen nuorina. Ehkäpä se on mahdollista heillekin! Suomessa sukupuoli ei estä hankkimasta itselle korkeaa koulutusta tai etenemästä uralla. Suomessa naisilla on eduskunnassa vahva osuus, hallituksessa on ministereiden tasa-arvo, presidentin ja pääministerin tehtävissä on ollut naisia. Kenties voidaan puhua eräästä maailman ”naisistuneimmista” poliittisista järjestelmistä. Suomessa naiset politiikan ja talouden huipulla ovat jo totuttu asia. Unohtuu helposti, että nykytilanteen saavuttaminen vei satakunta vuotta. Olimme kärkijoukossa myös vuonna 1906, kun naiset saivat yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Vaati kuitenkin lähes vuosisadan, ennen kuin tasavallan johtoon valikoitui nainen. Lainsäädäntöä voi muuttaa nopeasti, mutta tasa-arvon perinteet ja kulttuuri muuttuvat huomattavasti hitaammin. Suomen ja muiden Pohjoismaiden esimerkki osoittaa, että sukupuolten tasaarvolla ja elintason kehittyneisyydellä voi hyvinkin olla vahva yhteys. Suomalaisilta kysytään maailmalla useinkin, kuinka pieni ja aika rajallisin luonnonvaroin varustettu pohjoinen maa on voinut saavuttaa sellaisen elintason, kuin meillä on. Usein vastaus on: koulutuksella ja tasa-arvolla. Se, että sukupuoli ei ennalta rajoita tai sulje pois itsensä kehittämisen ja yhteiskunnallisen etenemisen mahdollisuuksia, tuo koko väestön lahjakkuusreservit käyttöön. Henkiset resurssit ja osaaminen ovat nykyaikaisen talouden kilpailukyvyn ja taloudellisen menestyksen ydintä. Ihmisen tasolla kysymys on siitä, missä määrin tulevaisuus määräytyy jo syntymähetkellä, ja missä määrin omaa elämää on mahdollista muokata omin toimin. Jos tyttöjen koulutus on avain äärimmäisen köyhyyden nujertamiseen, naisten yhteiskunnallisen aseman vahvista- minen voi hyvinkin olla edellytys kehityksen portailla kipuamiseen. Se on pitkä tie, sillä erilaiset perinteet ja kulttuurisidonnaiset ajattelutavat elävät yhteiskunnissamme syvällä. Tasa-arvokysymykset eivät ole mikään ratkaistu asia myöskään kehittyneissä länsimaissa, niin kuin Suomessa hyvin tiedämme. On kiistatonta, että työelämässä varsinkin nuoret naiset kohtaavat toisenlaisia haasteita, kuin miespuoliset ikätoverinsa. Yhtä lailla arkielämän havainnot ja tutkimustieto kertovat tarinaa siitä, että tasa-arvo etenee hitaasti kodin vastuisiin ja töihin. Samalla on noussut esiin asioita, joissa tasa-arvon puute on jo ennen kaikkea miesten ongelma. Nuorilla pitää olla näköala tulevaisuuteen Niin tärkeää kuin tyttöjen koulutuksen ja yhteiskunnallisen aseman vahvistaminen onkin, vakaa kehitys edellyttää tulevaisuuden näköalaa kaikille nuorille. Omassa elämässä pitää pystyä näkemään mahdollisuuksia ja valoisan tulevaisuuden ikkunoita. Silloin tulevaisuuden myönteiseen rakentamiseen riittää kiinnostusta. Näköalojen puute taas johtaa helposti turhautumiseen, ja sillä voi olla merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia. Nuorisotyöttömyys on eräs maailman keskeisimpiä kehityskysymyksiä – eikä se ole enää vieras asia vauraassa Euroopassakaan. Arabikevään levottomuuksien taustalla nähtiin ennen kaikkea korkeasti koulutetun nuorison tyytymättömyys. Myös Euroopassa pelätään, että nopeasti lisääntynyt nuorisotyöttömyys voi olla asia, joka vaarantaa yhteiskuntarauhan monissa Euroopan maissa. Eteläisessä Euroopassa nuorisotyöttömyys on jo lähes kuusikymmentä prosenttia. Kun odotukset ja todellisuus eivät kohtaa, tyytymättömyys nostaa päätään. Erityisesti nuorilla on ja pitääkin olla odotuksia ja toiveita oman elämänsä suhteen. Jos koulutus ei johdakaan työpaikkaan tai jos totuttu elintaso ei näytäkään enää mah- dolliselta, pettymys voi olla suuri. Nuoruuteen luonnollisena kuuluva radikalismi voi silloin saada muotoja, jotka johtavat jopa yhteiskuntien kriisiytymiseen. Köyhyys, kurjuus ja näköalattomuus tarjoavat kasvualustan myös erilaisille ääriliikkeille. Myös taloudellisessa mielessä nuorten saattaminen yhteiskunnan rattaiden pyörittäjiksi on tärkeä asia. Nuorten syrjäytyminen aiheuttaa mittavia kustannuksia Suomessakin, ja pitkittyessään työllistymisen ja elämänhallinnan ongelmat usein vain monimutkaistuvat. Siksi nuorten aikuisten työllistymisen on oltava erityisen huomion kohteena kaikkialla maailmassa. Lopuksi Maailmassa, jossa media vyöryttää eteemme joka päivä uusia ikäviä uutisia, saattaa taipua ajattelemaan liiankin synkästi. Toki käsissämme on valtavia haasteita. Päivänpolttavan talouskriisin lisäksi suuri kysymys on ympäristömme kantokyky. Ihmiskunnan keskeisiä asioita on ratkaista se, miten yhä suuremmalle väestömäärälle turvataan elämisen perus- edellytykset ja elintason nousu tavalla, joka kuluttaa vähemmän ympäristöä kuin teollisesta vallankumouksesta alkanut polkumme. Hyvä puoli on se, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi tiedämme täsmälleen, mitä pitäisi tehdä, ja teknologiakin on suurelta osin jo olemassa. Nyt pitäisi vain toimia, kaikkialla. Ponnisteluja hyvän elämän edellytysten luomiseksi joka puolilla maailmaa on siis herkeämättä jatkettava. On silti hyvä muistaa, että vaikka joka päivä maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin, suuri osa heistä elää paremmin kuin esi-isänsä ja -äitinsä olisivat koskaan voineet kuvitella. Paula Lehtomäki Kansanedustaja SI Kajaanin ehdottama kirjoittaja 177 Lahtelaiset soroptimistit syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina Lahden Soroptimistiklubin kuukausikokous laskiaistiistaina 12.2.2013 Kokoukseen on kutsuttu konstaapelit Pekka Airamo ja Pia Katajala kertomaan lahtelaisesta Vesijärven Ankkuri -hankkeesta, jossa tehdään ruohonjuuritason työtä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Aihe liittyy väkevästi Suomen Unionin teemaan 2012 – 2013 Naiset syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina. Ankkuri-hanke on nuorten rikoskierteen ratkaisumalli, joka käynnistyi Hämeenlinnasta kymmenisen vuotta sitten ja on tullut käyttöön koko Kanta-Hämeessä ja Lahdessa. Tarkoituksena on, että se laajenee valtakunnalliseksi vuoteen 2015 mennessä. Päijät-Hämeen poliisilaitoksen konstaapelit Airamo ja Katajala tekevät ruohonjuuritason työtä, tapaavat ongelmiin joutuneita nuoria ja vastaavat hankkeessa rikostutkinnasta. Tavoitteena on auttaa nopeasti ja kädestä pitäen. Kun nuori näpistelee tai syyllistyy pahoinpitelyyn, seuraa tekosista rikostutkinta ja kuulustelu. Ankkuri-toiminnassa asia ei jää siihen, vaan nuoren tekemisistä keskustelevat hänen kanssaan myös sosiaalityöntekijä, psykiatrinen sairaanhoitaja ja nuoren omat vanhemmat. Tarkoituksena on avata nuoren silmät ja katkaista mahdollinen rikoskierre jo alkuunsa. ”Nuori oireilee ongelmiaan rötöstelemällä. Ankkuritiimi on todennut, että nuorten käytös on usein oireilua kotona 178 Konstaapeli Pia Katajala esiintyvistä ongelmista. Syyllistämisen sijaan keskusteluissa pohditaan, millaista apua nuori ja hänen perheensä tarvitsevat”, sanoo Pia Katajala, joka toimii myös ”nettipoliisina”. ”Haluamme olla käytettävissä heti, kun tarve tulee. Nuoren elämässä kolme kuukauttakin on jo ikuisuus ja liian pitkä aika odottaa apua”, Katajala toteaa. ”Keskustelut ovat taholtamme positiivisia, eivät tuomitsevia. Pyrimme kohtelemaan kaikkia perheenjäseniä tasaarvoisesti, kuuntelemaan ja ymmärtämään sitä tilannetta, miksi nuori on toiminut näin. Joskus riittää yksi keskustelu, joskus niitä tarvitaan useampia.” Ankkurin kautta nuori pääsee moniammatillisen avun äärelle, saa tukea mahdollisen rikoskierteen katkaisemiseksi sekä apua arkeen ja elämänhallintaan. Tammikuussa 2011 alkaneen toiminnan tulokset ovat olleet niin rohkaisevia, että kaksivuotisen pilotin jälkeen työtä on jo päätetty jatkaa pysyvänä toimintamallina. Päijät-Hämeen poliisilaitoksella toimivan tiimin muodostavat päätoimisina työskentelevät poliisi ja sosiaalityöntekijä, joiden lisäksi osan työpanoksestaan tiimille antavat konstaapeli, Lahden seurakuntayhtymän erityisnuorisotyöntekijä sekä Lahden kaupungin nuorisotoimen työntekijä. Ensimmäisen toimintavuoden aikana Ankkurityön piiriin päätyi kolmisensataa nuorta, suurin osa rikoksen tehtyään ja poliisitoiminnan kautta. Toisinaan yhteydenotto tulee myös suoraan nuoren huolestuneelta opettajalta tai vanhemmalta. Suurin piirtein tällaista määrää nuoria voidaan jatkossakin auttaa vuosittain, mutta erityinen tarve toiminnassa olisi saada nuorille aikoja psykiatrian poliklinikalle tai psykiatrinen sairaanhoitaja mukaan tiimiin. Ankkurityön kohderyhmänä ovat teini-ikäiset nuoret, ja eniten mukaan päätyy peruskoulun loppumetrejä tallaavia poikia. Mokailuille on otollinen aika, jos elämän suunta on hukassa ja koulumenestys ruopii pohjamutia. Kuunnellaan viranomaiskammo pois ”Ankkurityön aluksi tiimi kutsuu palaveriin nuoren ja tämän huoltajat. Oli ongelma mikä tahansa, siihen tartutaan ja ehkä huomataan, että nuorella on kaikki ihan hyvin ja joku pieni kompurointi on tullut”, Airamo ja Katajala kertovat. Loppujen kanssa sovitaan jatkosta tarpeen mukaan. Joidenkin kanssa tapaamisia kertyy jopa toistakymmentä, kunnes tuntuu, että horisontti näyttää vähän valoisammalta. Muutama prosentti palaa myöhemmin uudelle kierrokselle uusien rötösten takia. Tapaamisten a ja o on luottamus. Nuorten asenne toimintaan on hyvä, ja juuri kukaan ei ole kieltäytynyt tapaamisista. Työn muodot ovat moninaiset: yksi tarvitsee apua työnhakuun, toinen ehkä saatetaan palauttamaan näpistettyä omaisuutta kasvotusten kauppiaille. Nuoren vastuuta ei vähätellä, mutta viesti on, että mokista selviää eteenpäin. Paikkaansa etsivien ja polullaan kompastelevien nuorten parissa työskentely on saanut Airamon ja Katajalan pohtimaan koulujärjestelmän raameja. ”Toiminnallisesti suuntautuneiden nuorten, usein poikien, koulutuspolkua pitäisi miettiä enemmän. Yläkoulunkin vaatimustaso on korkea ja varsin teoriapainotteinen, ja siinä vaiheessa aletaan pudota kärryiltä. Eivät kaikki pyri akateemiselle uralle”. ”Yläkoulussa vaihdetaan lapsenkengistä nuorten kenkiin, ja monilla nuorilla voi olla tuskaista. Pitkät tuplaoppitunnit pulpeteissa istuen eivät ainakaan heidän koulunkäyntiään tue.” Monilla kouluputkesta pudonneilla nuorilla olisi motivaatiota mennä töihin, mutta tekemisen kautta oppimiselle on monia esteitä. Esimerkiksi tuetut työharjoittelupaikat ovat kiven alla tiukkojen säädösten vuoksi: harjoittelijoita ottavilla yrityksillä ei saa olla esimerkiksi verovelkaa tai yt-neuvotteluja. Yhtälö on valitettavan usein nuoren kannalta mahdoton. Rakenteet saattavat estää sellaisen nuoren pärjäämisen, joka ei selviä koulutuskeskeisessä putkessa. Kun putoaa kärryiltä, niin putoaa kauas. Kauas putoamista ankkurityöllä halutaan estää. Ennaltaehkäisevän työn kustannusvaikutuksia on laskettu monissa hankkeissa, ja syrjäytyneen nuoren kylkeen on lätkäisty miljoonaluokan hintalappuja. Näitä nuoria takaisin kärryille auttava työ maksaa siis varmasti itsensä euroissakin takaisin. ”Se että päästään varhaisessa vaiheessa puuttumaan ja ennaltaeh- käisemään nuorten syrjäytymistä, niin sillä on 179 tosi paljon vaikutuksia tulevaisuu- teen ja siihen, millaisen kehityksen nuori myöhemmässä elämässään saa,” Airamo ja Katajala toteavat. Lahden Soroptimistiklubin jäsenet ovat vakuuttuneet kuulemastaan ja päättävät ottaa Vesijärven Ankkuri -hankkeen omaan ohjelmaansa. Minä puolestani pyrin ja pääsen Pia ”konstaapeli” Katajalan kaveriksi Facebookiin voidakseni seurata asioita ”nettipoliisin” näkökulmasta. Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.2013 Onerva Vartiainen, Lahden soroptimistiklubin sisar emerita, on täyttänyt pari päivää sitten kahdeksankymmentä vuotta ja ilmoittaa viettävänsä sitä Kansainvälisenä naistenpäivänä Lahden Sokoksessa keräämällä rahaa Naisten Pankille. Onerva on kutsunut minut mukaan lipaskerääjäksi teemana Anna Toisenlainen Lahja. Toisenlainen Lahja on ekologinen ja eettinen lahja, jolla voi auttaa Kirkon Ulkomaanapua turvaamaan elämän perusedellytykset kehitysmaiden köyhimmille ihmisille. Avaimet kehitysmaiden naisten ja perheiden parantamiseen ovat pienissä teoissa. Mahdollisuus perustaa kyläpankki, hankkia ammatillinen koulutus tai vaikkapa käytetty polkupyörä voi saattaa naisen kiinni toimeentuloon, lapset kouluun ja nuoret ammattiin. Naisten Pankille lahjoitetuilla varoilla, rahoitetaan naisten taloudellista toimeentuloa, osaamista ja oikeuksia parantavia hankkeita, annetaan pienlainoja, ammattikoulutusta sekä tuetaan uusia, innovatiivisia naisten yrittäjyyteen tähtääviä pilottihankkeita. Onerva kertoo yhdestä tapauksesta, liberialaisesta Naomista, joka tuli raskaaksi viisitoistavuotiaana. Naomi piti pojastaan yksin huolta ja pääsi aikuisiällään ensi kertaa kouluun Naisten Pankin tuella. ”Haluan antaa myös lapsilleni mahdollisuuden koulutukseen ja sitä kautta parempaan elämään”, Naomi sanoi kiitollisena saamastaan tuesta. On mielenkiintoista jutella näistä asioista ihmisten kanssa ja jokusen roposenkin saan lippaaseeni, kun keskustelukumppani kuulee, että kerätyt varat menevät suoraan tarvitsijoille Kirkon Ulkomaanavun kautta. Oikeudessa nuorten asiat hoidetaan ripeästi Soroptimisti emerita Onerva Vartiainen 180 Sokosesta suuntaan Lahden oikeustalolle juttelemaan nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä klubimme jäsenen, käräjätuomari Anne Halmeen kanssa. Hän oli käsitellyt rikosten sovittelua aiemmin pitämässään ammattiesitelmässä. Mieleeni olivat myös lautamiesistuntoajoiltani syöpyneet Annen ”äidilliset” puhuttelut nuorille rikoksentekijöille. Minusta näytti siltä, että nuoret ottivat ne vastaan nöyrän kuuliaisina. Miten lienee ollut silloin ja miten nyt, siitä haluan jutella Annen kanssa. Kerrataanpa ensin, mikä on nuori rikoksentekijä. Nuorella rikoksentekijällä tarkoitetaan henkilöä, joka rikoksen tehdessään on jo täyttänyt 15 mutta ei vielä 21 vuotta. Kun nuori rikoksentekijä syyllistyy rikokseen, josta seurauksena voi olla vankeusrangaistus, hänen henkilökotaisista olosuhteistaan pyritään hankkimaan selvitys. Ehdollista vankeustuomiota annettaessa käräjäoikeuden tulee ottaa kantaa siihen, onko nuori rikoksentekijä asetettava valvontaan. Alle 15-vuotiaana rikoksen tehneen asiaa ei käsitellä oikeudessa eikä hänelle tuomita rangaistusta. Tuomittaessa rangaistusta 15 – 17-vuotiaana rikoksen tehneelle noudatetaan sääntöä, jonka mukaan rangaistuksen määrä on enintään 3/4 siitä, mitä täysi-ikäiselle tekijälle tuomittaisiin. Alle 18-vuotiasta ei yleensä tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Hänet voidaan jättää myös rangaistukseen tuomitsematta, jos oikeus katsoo, että hän ottaa opikseen ilman rangaistustakin. Alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta voidaan tuomita 4 – 12 kuukauden pituinen nuorisorangaistus. Sen tarkoituksena on erityisesti uusien rikosten ehkäisy ja rikoksen tekijän sosiaalisen selviytymisen edistäminen. Nuorisorangaistusta ei suoriteta rangaistuslaitoksessa mutta tuomittu on koko rangaistuksen ajan valvonnassa. Nuorisorangaistukseen kuuluu valvonnan alaisena suoritettavia sosiaalista toimintakykyä edistäviä teh- täviä ja ohjelmia sekä niiden yhteydessä annettavaa tukea ja ohjausta. Nuorisorangaistus sisältää lisäksi valvottua palkatonta työntekoa ja työelämään perehtymistä. Myös päihteiden käyttöä valvotaan. Nuorisorangaistuksen täytäntöönpanosta huolehtii Rikosseuraamuslaitos. Jos tuomittu nuori rikkoo nuorisorangaistuksen suorittamisesta hänelle annettuja määräyksiä tai tekee uusia rikoksia, hänet voidaan tuomita sen sijasta muuhun rangaistukseen, esimerkiksi ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Ja sitten käytäntöön. Esimerkiksi näpistelystä tai pahoin- Käräjätuomari Anne Halme pitelystä kiinni jääneestä nuoresta tulee käräjäoikeuteen tieto poliisiviranomaiselta ja mahdollisesta sovittelusta sosiaaliviranomaiselta. Sovittelussa nuorella on mahdollisuus sopia, miten tapahtunut vahinko korvataan. Syyttäjä tutkii saamansa aineiston ja katsoo, onko aiheellista käsitellä tapaus käräjillä ja saattaa tehdä luopumisratkaisun. ”Jos syyttäjä tuo tapauksen käräjille, hän kertoo vapaaehtoisesta sovittelusta, joka voidaan tuomiossa ottaa huomioon lieventävänä asiana. Tällöin tuomioistuin saattaa katsoa enemmät seuraamukset tarpeettomiksi. Tekijä joutuu joka tapauksessa korvaamaan rikoksella aiheuttamansa vahingon. Rangaistukseksi määrätään ensisijaisesti sakkoa, mutta tällöinkin saatetaan katsoa, kumpi on tärkeämpää: maksaako tekijä pienistä tuloista korvauksen uhrille vai sakot,” Anne Halme kertoo. Muistelen Annen nuorelle rikoksentekijälle tuomion julistamisen jälkeen pitämää puhuttelua. Onko niillä ollut vaikutusta? ”Joskus on syntynyt ihan oikeitakin keskusteluja jopa niin, että olen tullut vakuuttuneeksi, että tämä on viimeinen kerta. En kuitenkaan usko, että yhdellä puhuttelulla saadaan parannusta aikaan. Olen kyllä usein sanonut tuomion saaneelle nuorelle: tämä on aidosti sinusta kiinni, sinulla on vielä mahdollisuus...”, Anne sanoo ja jatkaa: ”Pyrimme viimeiseen asti 181 välttämään sitä, että nuori joutuisi vankilaan.” ”Suomi poikkeaa useista muista maista siinä, että niissä toimii erityisiä nuorisotuomioistuimia, jotka tekevät erityyppisiä ratkaisuja. Meillä nuorten asiat käsitellään yleisissä tuomioistuimissa. Suomessa sen sijaan alle 18-vuotiaiden asioita käsitellään paljon lastensuojelun piirissä, missä päätöksenteko ei ole julkista. Esimerkiksi pakkohuostaanottojen ja laitossijoitusten määrä rikosten perusteella on lisääntynyt moninkertaiseksi. Vaikka tarkoitus on toimia nuoren parhaaksi, liikutaan harmaalla alueella, kun päätöksenteon kriteerit eivät ole tiedossa.” Alle 18-vuotiaiden nuorten asiat pitää käsitellä nopeasti, sillä nuoren elämässä yksikin kuukausi voi olla käänteentekevä. Laki asettaa määräaikoja: rikoksen tapahtumahetkestä pitää ilmoittaa 14 vuorokauden sisällä syyttäjälle ja syyttäjän on puolestaan ilmoitettava tiedon saatuaan 14 vuorokauden sisällä Rikosseuraamusvirastolle. Se tekee nuorta rikoksentekijää koskevan selvityksen käräjäoikeudelle, jonka pitää käsitellä asia 30 päivän kuluessa. tai aikuisille voidaan opettaa valmiuksia rakentavaan vuorovaikutukseen. Poikien suosiossa on Time out racing -autopaja, jossa rakennetaan kilpaautoa, harjoitellaan sen käsittelyä sekä kokoonnutaan kolmesti vuodessa harjoitusajoihin muiden pajojen kanssa. Tytöt tykkäävät sosiaalipedagogisesta Hepparyhmästä sekä Näe minut näin -voimaannuttavasta valokuvaryhmästä. Rippikoulu on edelleen nuorten suosiossa. Elina uskoo, että silläkin on melkoisesti vaikutusta nuoren elämänkatsomukseen ja valintoihin. Hän kertoo niin sanotuilla heikommilla eväillä varustetusta tytöstä, joka ei halunnut oppia eikä uskonut oppivansakaan rippikoulussa käsiteltyjä asioita. Meinasi lyödä ”hanskat tiskiin”. Sanoi vielä muutama päivä ennen konfirmaatiota, ettei halua eikä osaa. ”Yhdessä kun tyttöä autettiin ja kannustettiin, hän pääsi ripille oman porukkansa kanssa ja loisti konfirmaatiotilaisuudessa kuin naantalin aurinko”, Elina kertoo esimerkkinä siitä, miten se voi auttaa, kun nuori pääsee vanhasta roolistaan irti ja löytää itsestään uusia vahvuuksia. Pallo hukassa, asiat solmussa, tekemistä vailla? Oikeustalolta jatkan matkaa Lahden seurakuntayhtymän Diakoniakeskus Mariaan, jossa minut ottaa vastaan klubini sisar, yhteiskuntatyön pastori Elina Lehdeskoski. Hän kertoo, että seurakunnat voivat auttaa nuoria ja heidän perheitään monin tavoin. Lahden seurakuntayhtymän erityisnuorisotyö on vahvasti mukana Vesijärven Ankkuri -toiminnassa. Työ on pitkäjänteistä rinnalla kulkemista ja ratkaisujen etsimistä yhdessä. Erityisnuorisotyön muodot ovat moninaiset: yksilötuki, pienryhmätyö, avointen ovien toiminta, kohdennettu harrastetoiminta, pienryhmärippikoulut ja ART-ryhmä (Aggression Replacement Training), jonka avulla epäsosiaalisesti toimiville lapsille, nuorille 182 Pastori Elina Lehdeskoski Myös diakoniatyöntekijät kohtaavat työssään vanhempia, joita tukemalla autetaan samalla perheen lapsia. Erityi- sen tärkeäksi Elina näkee yksinhuoltajaperheiden tukemisen. Vastaanotoille on tullut entistä enemmän aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria, jotka eivät ole löytäneet suuntaa elämälleen ja joilla ei ole minkäänlaista käsitystä talouden hoidosta. Heitä tuetaan peruselämän hallinnassa ja annetaan taloudellista neuvontaa viikoittain diakoniatyöntekijöiden tukena käyvän velkaneuvojan avulla. Diakoniatyöntekijä kartoittaa aina asiakkaan koko elämäntilanteen, kuuntelee ja keskustelee. Diakoniatyö tarjoaa henkistä, hengellistä ja aineellista apua. ”Kun rahaa ei tule, siitä selviytyy, jos jaksot ovat lyhyitä, mutta jos se jatkuu vuodesta toiseen, mielenmaisema muuttuu ihan erilaiseksi,” Elina pohtii. Kirkon tukikummit Tukikummit keräävät rahaa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamiseksi tukemalla opiskelua ja harrastuksia. Rahat kanavoidaan Kirkon diakoniarahaston kautta. Systeemi toimii niin, että paikallinen diakoniatyöntekijä tekee perheen kanssa elämäntilanteen kartoituksen ja talousselvityksen, joiden perusteella täyttää hakemuskaavakkeet. Myös raha tulee diakoniarahastosta diakonityöntekijän kautta. Elina Lehdeskoski kertoo, että Lahdessa monilla diakonityöntekijöillä on ollut positiivisia kokemuksia avustuksen hakemisesta. Viime vuosina on saatu useita avustuksia monin tavoin kuormittuneissa perhetilanteissa eläville nuorille, esimerkiksi yksinhuoltajaperheille ja pakolaisille. Avustuksia on saatu myös opiskelukustannuksiin, liikuntaharrastusten välineisiin ja kausimaksuihin, kuten jääkiekkoon ja jalkapalloon. Monen heikoilla olevan nuoren itsetuntoa vahvistaa menestyminen esimerkiksi juuri liikuntaharrastuksessa. Kirkko tukee nuorten yhteiskuntatakuun toteutumista Hiippakunnissa alkoi vuoden 2012 marraskuun alusta kirkkohallituksen ja hiippakuntien Nyt on henki päällä -kiertue, jonka teemana oli nuorten syrjäytyminen. Kiertue kävi maan jokaisessa yhdeksässä hiippakunnassa. Mukaan oli kautta maan kutsuttu nuoria, kirkon työntekijöitä ja päättäjiä sekä poliitikkoja. Presidentti Sauli Niinistö lähetti tilaisuuksiin tervehdyksensä. Myös hiippakunnan piispat osallistuivat tapahtumiin. Kiertue päättyi huhtikuussa 2013. Kirkko tukee yhdessä muiden toimijoiden kanssa sitä, että hallitusohjelmaan sisällytetty nuorten yhteiskuntatakuu voisi toteutua. Yhteiskuntatakuun mukaan jokaiselle alle 25-vuotiaalle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle on taattava työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Kiertueella haluttiin tehdä näkyväksi työ, jota seurakunnat tekevät syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kirkon lapsi- ja nuorisotyöhön käytetään Suomessa vuosittain 332 miljoonaa euroa. Kasvatustyön virkoja on nelisentuhatta. Esikuvia Nuoret pitävät esikuvinaan usein sanavalmiita, rohkeita ja suosittuja kavereitaan. Piispa Irja Askolan mukaan tarvittaisiin myös sellaisia esikuvia, jotka ovat ujoja, hitaita, haavoittuvia ja jotka silti ovat hyväksyttyjä. ”Kun nuoret kasvavat, heillä pitää olla oikeus työhön, työyhteisöön ja toimeentuloon,” Askola sanoo. Leena Sorvali MAT, tarinankertoja SI Lahti 183 Fakta Lähteet Vuonna 2011 58 000 15 – 24-vuotiasta ei ollut työssä, harjoittelussa tai opiskelun piirissä. Tesso, sosiaali- ja terveyspoliittinen aikakausilehti 8.8.2012, Lahden seurakuntayhtymä, kotisivut,www.bisnesenkeli.naistenpankki.fi http://tukikummit.fi/. Helsingin Sanomat 12.3.2013 Nuoria syrjäyttävät - pallottelu palvelusta toiseen - kokemus, ettei ole toivottu asiakas - yksinäisyys - kiusaaminen - masentuminen - peruskoulu meni huonosti tai jäi kesken - alhainen itsetunto, vähäinen itsekunnioitus - usko, ettei muihin voi luottaa - luottotietojen menetys - asunnottomuus: - töitä ei voi hakea, kun ei tiedä, mistä herää aamulla 184 Mestarilaulaja Hilja Grönfors Valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta Pienenä tyttönä klassisen laulajan urasta haaveilleesta Hilja Grönforsista tulikin heimonsa musiikin esittäjä ja tallentaja. Hänen sinnikkään keruutyönsä ansiosta myös tulevat sukupolvet saavat vielä laulaa ja kuulla romanilauluja. Hilja Grönfors on koulutukseltaan romanin kielen opettaja ja ammatiltaan ompelija, mutta joutui luopumaan tästä ammatistaan astman takia. Grönfors asuu tätä nykyä Lahdessa huolehtien sisartensa kanssa yli yhdeksänkymmentävuotiaasta isästään. Laulaminen on aina ollut Hilja Grönforsille luontainen ilmaisutapa. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 2005 mestarikansanlaulajaksi nimetty Grönfors on laulanut lapsesta asti. Hän on myös vuosikymmenen ajan kerännyt talteen romanien lauluja, jotka ilman häntä olisivat kadonneet tai pian katoaisivat taitajiensa mukana. Grönfors on opettanut romanien musiikkiperinnettä Kaustisilla ja SibeliusAkatemiassa. ”Lähdin kiertämään kynä ja paperia mukanani. Ei minulla ollut mitään äänitysvälineitä, kirjoitin sanat muistiin ja sävelen painoin päähäni”, Grönfors kertoo. Kymmenessä vuodessa hän on ajanut tuhansia kilometrejä ja tallentanut toistasataa laulua. Niistä hän on tehnyt nauhoituksia, joista nuotituksen taitajat ovat purkaneet ne nuoteiksi. Grönfors konsertoi ja levyttää Latso Dzinta -yhtyeensä kanssa. Vuonna 2007 Maailman musiikin keskuksen Kuva Birgitta Sula julkaisema levy Phurane Mirits palkittiin parhaana Norjassa sekä sai vuonna 2008 Etno-Emma -tunnustuksen vuoden parhaana kansanmusiikkilevynä Suomessa. Hilja Grönfors ja Latso Dzinta ovat esiintyneet Suomessa useilla keskeisillä konserttila185 voilla ja festivaaleilla sekä myös ulkomailla, muun muassa Ranskassa, Tsekissä ja Ruotsissa. Levytyskielenä on ollut suomi ja konserteissa myös romanin kieli. Toisella vuonna 2011 julkaistulla levyllä onkin useampia romaninkielisiä kappaleita. Vuonna 2011 Hilja Grönforsille luovutettiin Kalevala-palkinto. ”Olen pelkäämätön ihminen ja uskallan lähteä kokeilemaan kaikkea. Pitää uskoa itseensä”, Grönfors sanoo ja jatkaa: ”Paljon on vielä tekemistä, tarkoituksena on tehdä kokonaan oma levy ja toinen vielä omalla kielellä.” ”Liian moni lahjakas romanilapsi ja -nuori tipahtaa koulutuksen kelkasta” Hilja Grönfors on myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja on halukas tuomaan niitä yleisön tietoisuuteen. Hänelle on tärkeää, ettei viisisataa vuotta Suomessa elänyt heimo kokonaan liukenisi valtakulttuuriin, ei ainakaan jälkiä jättämättä. ”Romanikulttuuri – laulujen lisäksi kieli ja tavat – ansaitsisivat tulla oppiaineeksi jossakin oppilaitoksessa. Minäkin haluaisin opettaa romaneita. Tietoa on kuitenkin pakko levittää myös valtaväestölle, jos halutaan kulttuurin säilyvän.” 186 Romanien opettamisessa Grönfors korostaisi vaihtoehtoisia menetelmiä. Tarjolla pitäisi olla oppisopimuskoulutusta ja muuta tekemällä oppimista. Grönforsin mukaan valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta. Romanikulttuurissa ihmisten ja erityisesti vanhojen ihmisten kunnioitus juurrutetaan lapsiin pienestä pitäen. ”Tietoa saa aina, mutta jos sydämen sivistys puuttuu, sitä ei saa mistään”, Grönfors sanoo tavalla, joka ei jätä tilaa vastaväitteille. Grönfors kertoo, että Suomessa romanien kehittyminen on alkanut 1960-luvulla tavoitteena vaikuttaa yhteiskuntaan. Jollei ole koulutusta, ei koskaan voida saavuttaa valtaväestön tasoa. Laulajan lapsuudessa Suomen romanit viettivät vielä kiertolaiselämää. Kierteleviä pitsikauppiaita ei enää juuri näe, ja koko romanien kulttuuria uhkaa katoaminen. Omalle kontolleen mestarilaulaja on ottanut romanien musiikkiperinteen säilyttämisen ja toivoo löytävänsä työlleen jatkajia omasta heimostaan. Leena Sorvali MAT, tarinankertoja SI Lahti Helsinki, SI-konventio vuonna 2051 Soroptimistien XXIX Konvention Helsingissä avaa soroptimistifederaatioiden yhteenliittymän (SI) presidentti Mulmulum Todd Lae Eteläisen Tyynenmeren alueelta. ”On suuri ilo tulla Suomeen juuri vuonna 2051 konventioon. Tiedän nimittäin, että sata vuotta sitten luotiin Helsingissä pohja Suomen soroptimistitoiminnalle. Euroopan federaation silloinen presidentti Clara Hammerich Tanskasta vieraili Helvi Hakulinen-Sipilän luona Suomen pääkaupungissa. Hän innosti ja kannusti helsinkiläisiä naisia soroptimistiklubin perustamiseen. Tapaaminen johti Suomen ensimmäisen soroptimistiklubin, Helsinki-klubin charterjuhlaan 12.5.1952. Vuosi muistetaan maailmalla Helsingin olympialaisista! Jo seuraavana vuonna eli 1953 aktiiviset naiset perustivat klubeja suuriin kaupunkeihin kuten Tampereelle, Lahteen, Turkuun ja Jyväskylään. Kolmen ensimmäisen klubin vihkimisen jälkeen muodostettiin Suomen soroptimistiklubien unioni 11.10.1953. Lisäksi saan kiittää maailman soroptimistisisaria perheeni hyvinvoinnista, tarkemmin sanoen äitini ja itseni henkiinjäämisestä. Olen kotoisin Papua-UudestaGuineasta. Alue koostuu lukemattomista pikku saarista. Syntymävuotenani 2013 Alotay oli vajaan 9 000 asukkaan kylä kaukana kaikesta. Äidin raskaus ei sujunut säännönmukaisesti. Kaikenlaisia vaivoja ilmeni. Pelastukseksemme koitui synnytysavustaja, jonka koulutuksen kustansivat soroptimistit. Raskausmyrkytys ja muut komplikaatiot johtivat siihen aikaan Pa- pua-Uudessa-Guineassa kahdesta kolmeen äidin kuolemaan päivässä. Imeväiskuolleisuus oli myös korkea. On huikeaa ajatella, että meidän äitiys- ja lastenhuoltomme on nyt suomalaisen arkkiatri Arvo Ylpön kehittämän neuvolajärjestelmän kaltainen.” Hetki puheenvuoron jälkeen heijastettiin vietnamilaisen seniorijäsenen Phong Thi Van tervehdys näkyviin uusimmasta eli erillisestä Aasian federaatiosta. Aasian maiden federaatio perustettiin, koska muun muassa Vietnamissa, Kiinassa ja Intiassa naisten koulutustaso oli noussut 2000-luvun alussa. Johtavassa asemassa olevat naiset olivat perustaneet naisryhmiä ja verkostoituneet tehokkaasti. Maailman soroptimistien määrä melkein kaksinkertaistui Afrikan ja Aasian alueiden tultua mukaan toimintaan. Aasiassa kävi kuten Kalifornian Oaklandissa Amerikassa vuonna 1921, kun maailman ensimmäinen soroptimistiklubi perustettiin: innostus levisi nopeasti ja palvelujärjestö laajeni koko mantereelle ja jatkoi Brittein saarten kautta Eurooppaan asti. Soroptimistisisarien maine kasvoi esimerkiksi Vietnamissa, kun pohjoismaiset soroptimistit avustivat 1990-luvulla taloudellisesti pienten tyttöjen koulunkäyntiä lastenoikeuksia edistävän kehitysyhteistyöjärjestö Planin kautta. Myöhemmin apu osoitettiin koko kyläyhteisöille. Näin parannettiin lasten elämänlaatua pysyvästi yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa. Kansainvälinen apu sanitaation järjestämiseksi syrjäisille seuduille 187 oli käänteentekevä uudistus. Se vaikutti merkittävästi maaseudulla asuvien terveyteen. Juomavesi pysyi puhtaana. Vakavat vatsatautiepidemiat voitiin välttää. Lisäksi tyttöjen ja naisten turvallisuus parani, kun heidän ei tarvinnut käydä tarpeillaan metsässä pimeän aikaan. Senegalilainen Asha Mbacke Badji käytti puheenvuoron kokoussalissa, sillä Afrikan federaatio pystyi nyt lähettämään ensimmäisen kerran konventioon omat edustajansa. Hän kertoi kaivoprojektista, joka toi hänen lapsuuteensa paljon iloa ja helpotusta: kuivaan aikaan kylän naisten ei enää tarvinnut kulkea etsimässä vettä. Sadekaudella he eivät joutuneet käyttämään ruoan valmistukseen kuraista tai likaista ja saastunutta vettä. Astiatkin voitiin pestä puhtaalla vedellä. Lisäksi tytöille jäi aikaa käydä koulua kun taloustöihin kuten veden ja polttopuiden hankintaan ei mennyt koko päivän valoisa aika. Lukutaito vaikutti välillisesti tulevien perheiden elämään. Koulutetut tytöt saivat ensimmäisen lapsensa paljon myöhemmin kuin kouluttamattomat. Terveysriskit pienenivät. Perheen elintaso ja asumismukavuus kohosi myös. Naiset itsenäistyivät, koska he saattoivat perustaa pieniä yrityksiä. Kyläpankista naiset saattoivat saada pienen lainan ostaakseen vaikkapa muutaman kanan tai vuohen tai kasvien siemeniä. Maataloustuotteita myymällä he kohensivat talouttaan. Ompelukoneen hankkinut nainen pystyi ompelemaan naapureille tarvittavia vaatekappaleita ja näin saamaan hieman omaa rahaa. Riippumattomuus lisääntyi. Soroptimistit kuten monet muutkin järjestöt ovat panostaneet terveyden edistämiseen eri puolilla maailmaa. Lääkkeiden, rokotteiden ja hoitotarvikkeiden hankinta sekä hoitohenkilökunnan koulutus on auttanut monen tytön, naisen ja perheen elinoloja kehitysmaissa. He ovat oppineet auttamaan itseään. Uusia haasteita on syntynyt ilmastonmuutoksen myötä. Äärimmäinen kuivuus ja kuumuus sekä rankkasateet ja hirmumyrskyt ovat tuoneet uusia ongelmia. Evakuoinnit 188 tulvien ja metsäpalojen keskeltä ovat vuosittaisia haasteita eri puolilla maailmaa. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset ovat edelleen palvelu- ja avustusjärjestöjen jatkuvaa työsarkaa. Ihmiskauppa, huumeet ja sodat eivät ole vieläkään voitettuja. Naisten olosuhteet sotatantereilla ja pakolaisleireillä muodostuvat usein kestämättömiksi. Raiskaukset ja väkivalta jättävät jälkensä. Lisäksi syrjäytyminen on kohonnut elintasomaissakin ongelmaksi. Hyvin nuoret henkilöt putoavat koulutusjärjestelmistä ja toisaalta ikääntyvät naiset jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle. On entistä tärkeämpää, että naiset verkostoituvat ja saavat tukea toisiltaan. Kuten Suomen Unionin presidentti tilaisuuden päätössanoissa totesi: ”Soroptimistien alkuperäinen tavoite palvelujärjestönä ei ole kadonnut; tasa-arvo, naisten aseman parantaminen ja rauha ovat edelleen vuonna 2051 ajankohtaisia asioita. Auttamiskohteet ovat vain sadassa vuodessa vaihtuneet. Soroptimisteilla sininen väri kuvaa uskollisuutta ja keltainen edustaa tulevaisuutta ja arkista toimintatarmoa, jota meissä naisissa yhä on! Sinikeltaiset sisaret, meissä on voimaa – meitä tarvitaan. Yhdessä olemme enemmän.” Aivan kuin vakuudeksi ja konvention päätökseksi suomalaiset soroptimistit aloittivat laulun: ”On koolla joukko siskojen, sisaret parhaat nää...” Laulussa on tamperelaisen soroptimistin, Eeva Junkkari-Riekkolan laatimat sanat. Tätä soroptimistilaulua on laulettu muun muassa Sua lähde kaunis katselen -sävelellä (Lähteellä). Laulu on koonnut soroptimistisisaret piiriinsä jo vuosikymmeniä ja sen voimaannuttava ja kohottava tunnelma tarttui vieraisiin. Maista, kansoista tai kielistä riippumatta spontaani hyräily liittyi suomalaisten soroptimistien ääniin. Ritva M. Koskimäki Vapaa toimittaja SI Riihimäki Parhaat sisaret (Alkuperäinen Eeva Junkkari-Riekkolan runo) On koolla joukko siskojen sisaret parhaat nää. Päämäärä meill on yhteinen ja aate yhdistää. Me teemme työtä toivoen ett kautta kansojen viimeinenkin nainen jokainen sais arvon ihmisen. Vaikk kuljen kauas matkoillain en yksin ole, en. Kun pidän merkin rinnassain ain löydän sisaren. Myös itse ystävyyttä jaan mä missä toiminkin, osaltain siten maailman saan voimaan paremmin. Näin sisältöä myötään tuo toiminta, aate tää. Soroptimismi mulle luo rikkautta elämään. Edellä esitetyn laulun sanojen oikeuden omistaja on Juhani Riekkola. Sävellyksen julkaisulupa Margareta Voipiolta Kotitalousopettaja Eeva Junkkari-Riekkola (1944 – 2001) Tampereen klubista kirjoitti Parhaat Sisaret soroptimistien laulun sanat 1980-luvulla. Aluksi sitä laulettiin Sua lähde kaunis katselensävelellä kunnes Hämeenlinnan klubista oleva lastentarhanopettaja Margareta Voipio (1925) sisarten pyynnöstä sävelsi sen. Todennäköisesti kantaesitys oli Tampereen sisarpäivillä 17.5.1997, kun sisarryhmä lauloi sen Raatihuoneella iltatilaisuudessa. Soroptimisteilla on myös hyvin juhlava hymni, Soroptimist Symphony, jota lauletaan ympäri maailman soroptimistien tilaisuuksissa ja juhlissa. Sen on säveltänyt ja sanoittanut amerikkalainen soroptimisti Dorothy Vale Kissinger ja Soroptimist International Americas on julkaissut sen vuonna 1967. Hymniä pidetään sävelkulultaan monimutkaisena, joten se esitetään usein säestettynä ja esilaulajien kanssa. Näin tehtiin muun muassa Suomen Unionin 50-vuotisjuhlassa Helsingissä. Ritva M. Koskimäki 189 Maija Kellokumpu Naistaiteilija Koillis-Lapin kairoilta Viitteet ja lähteet 1 Sallan seurakunta. Virkatodistus n:o 1602. 2 Hannu Heinänen (1993) Sallan historia, Gummerus: Jyväskylä, 412. Talvisodan jälkeisessä rauhassa Sallatunturit, Kuolajärvi ja lukuisat Sallan sekä Kuusamon pohjoisosan kylät jäivät uuden rajan itäpuolelle. Tänään (2013) Kelloselän kylässä toimii rajavartiosto, tulli ja rajanylityspaikka. (Kirjoittajan huomautus). 10 Tuija Hautala-Hirvioja (1999b) Lappikuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa, Lievestuore: Jyväskylä Studies in the Arts 69, 106–107. 11 Saara Kyyhkysen tiedonanto Tuija HautalaHirviojalle 2.12.1999 Sallassa. 12 Tuija Hautala-Hirvioja (1993), J.K. Kyyhkynen (1875–1909) Lapin luonnon 3 Sallan seurakunta. Sukuselvitys. Muut lapset: ja ihmisen kuvaaja, Ars Nordica 4. Oulu: Johan Arvid (1884–1905), Hannu Eemeli Pohjoinen, 118. (1886–1887), Hille Hilarius (1889–1889), Fredrik Abiel (1890–1908), Jalmari (1894– 13 Seppo Lohi (1997) ”Naisen asemasta 1910), Elias Aukusti (1895–1896), Viljami lestadiolaisuudessa 1800-luvulla”, teoksessa (1898–1900), Hilja Elisabeth (1900–1905), Samuli Pentikäinen & Marja-Liisa Sivula Otto (1902–1941) ja Senja (1903–1996). (toim.) Rauhaan ja vapauteen. Helsinki: Ajankohtaiskirja, 124–126. 4 Tuija Hautala-Hirvioja (1999a) Peitettynä elämältä. Taiteilija Maija Kellokummun 14 Markku Valkonen ja Olli Valkonen (1985) valon etsintä. Rovaniemi: Sallan Murroskausi. Suomen ja maailman taide, kulttuuritoimi, 6. Porvoo: WSOY, 12. 5 Kauko Kellokumpu (1999) Atimoja. Kelloselän ja Aatsingin kyläkirja, Kuusamo: Koillismaan kirjapaino, 150. 6 Kellokumpu (1999), 205. 7 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun (Sty) matrikkelit 1869–1967/III, 1911–1931, 59–106.Valtion taidemuseon arkisto. Helsinki. 8 Helmi Kellokummun kirje 18.7.1987 Eilo M. Kellokummulle, Rovaniemen taidemuseon arkisto (=Ra). 9 Riitta Konttinen (1991) Totuus enemmän kuin kauneus. Naistaiteilija, realismi ja naturalismi 1880-luvulla. Helsinki: SKS, 17. 15 Styn matrikkelit 1869-1967/III, 1911–1931, 59–106. 16 Erkki Koponen (1986) Taide enemmän kuin elämä. Muistikuvia taiteemme taipaleelta, Jyväskylä: Suomen taiteilijaseura, 32. 17 Pekka Vähäkangas (1996) Taidealttarilla. Alttaritraditio Suomessa 1918–1945. Saarijärvi: Jyväskylä Studies in the Arts 52, 68–71. 18 Aino Sallisen tiedonannot Tuija HautalaHirviojalle 14.7. ja 30.9.1999 Rovaniemellä. 19 Matrikel för Finska Konstföreningens Ritskola i Helsingfors 1869–1967 / nide III, 82. Valtion taidemuseon arkisto. Helsinki. 20 Suomen Taideyhdistyksen (STyn) kertomus vuodelta 1920, 1921, 14–15. 190 21 Koponen (1986), 32; STyn kertomus vuodelta 1920, 1921, 14–15. 22 Koponen (1986), 36–37. 38 Pertti Karkama (1994) Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. Helsinki: SKS, 162. 23 Helmi Kellokummun kirje 18.7.1987 Eilo M. Kellokummulle, Rovaniemen taidemuseon arkisto. 39 Tuija Hautala-Hirvioja (2006) Naistaiteilijan Lappi, teoksessa Maria Lähteenmäki Alueiden, Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 165– 181. 24 STyn kertomus vuodelta 1920, 1921, 14–15. 40 Konttinen (1991), 16–17. 25 Riitta Konttinen (2007) Naistaiteilijat Suomessa keskiajalta modernismin murrokseen. Tammi: Helsinki, 435. 27 Maija Kellokummun kirje 20.12.1928 Ilmari Kiannolle, Kianto-arkisto (=Ka). 41 Lea Rojola (1992) ”Konsa susi olen, niin suden tekojakin teen”. Uuden naisen uhkaava seksuaalisuus Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa., teoksessa Tapio Onnela (toim.) Vampyyrinainen ja Kenkkuniemen sauna. Suomalainen kaksikymmentäluku ja moderni mahdollisuus, Helsinki: SKS, 134–135. 28 Kaleva 2.7.1924; Konttinen (2007), 435. 42 Konttinen (1991), 53–54. 29 Konttinen (2007), 435. 43 Olavi Jama (1995) Haaparannan lukiosta Sipirjaan. Tornionlaakson kirjallisuus kahden kansalliskirjallisuuden marginaalissa., teoksessa Matti Savolainen (toim.) Marginalia ja kirjallisuus. Ääniä suomalaisen kirjallisuuden reunoilla, Helsinki: SKS, 109. 26 Hautala-Hirvioja (1999a), 11. 30 Maija Kellokummun kirje 22.3.1931 Ilmari Kiannolle (Ka). 31 Elma Sallan tiedonanto Tuija HautalaHirviojalle14.7.1999 Rovaniemellä. 32 Helmi Kellokummun kirje 18.7.1987 Eilo M. Kellokummulle (Ra). 33 Kemijärven seurakunta, virkatodistus no 7832. 34 Konttinen (2007) 435. 35 Vappu Lepistö (1991) Kuvataiteilija taidemaailmassa. Tapaustutkimus kuvataiteellisen toiminnan sosiaalipsykologisista merkityksistä. Helsinki: Tutkijaliiton julkaisuja 70, 27. 36 Rolf Nummelin (1998) Itsenäisyyden aika, teoksessa Suomen taiteen historia, Helsinki: Schildts kustannus, 285. 37 Heikki Kastemaa (2002) Maisemia ja matkamuistoja – Einari Junttila 1901–1975, teoksessa Kaija Kähkönen (toim.) Einari Junttila – Ei ko maalaa. Ars Nordica13, Oulu: Pohjoinen, 22. 44 Jama (1995), 114. 45 Päivi Lappalainen (1992) Jotakin uutta, jotakin vanhaa. Naisen subjektiiviuden rakentuminen L.Onervan Mirdjassa ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa, teoksessa Tapio Onnela (toim.) Vampyyrinainen ja Kenkkuniemen sauna. Suomalainen kaksikymmentäluku ja moderni mahdollisuus, Helsinki: SKS, 151. 46 Ritva Hapuli, Anu Koivunen, Päivi Lappalainen ja Lea Rojola (1992) Uutta naista etsimässä, teoksessa Tapio Onnela (toim.) Vampyyrinainen ja Kenkkuniemen sauna. Suomalainen kaksikymmentäluku ja moderni mahdollisuus, Helsinki: SKS, 106–109. 47 Konttinen (1991), 204. 48 Konttinen (1991), 13. 49 Hautala-Hirvioja (2006), 178. 191 192
