docPÄÄKIRJOITUS Vuosi Taideyliopistoa
download 
Report Transcription
PÄÄKIRJOITUS Vuosi Taideyliopistoa
PÄÄKIRJOITUS Vuosi Taideyliopistoa Tiina Rosenberg Eurooppalaisissa yliopistoissa on käynnissä merkittävä muutos, joka näkyy monella eri tavoin. Yksi trendi on pienten ja keskisuurten yliopistojen sekä suurten yliopistojen sisäisten laitosten yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun yhdistyminen Taideyliopistoksi ei ole eurooppalaisessa taidekoulutuskontekstissa ainutlaatuinen. Lontoossa, Oslossa, Zürichissä ja tämän vuoden tammikuussa myös Tukholmassa ovat taidekoulutukset läpikäyneet samankaltaisia fuusioita kuin Taideyliopisto Helsingissä. Berliinissä ja Wienissä on monialaisia taideyliopistoja ollut jo pitkään olemassa. Ranskassa on yhdistetty eri kaupungeissa sijaitsevia taiteellisen koulutuksen laitoksia inter city -yliopistoiksi, ja Belgiassa ollaan juuri aloittamassa samantyyppistä prosessia kuin Ranskassa. Ajatuksena on ennen kaikkea ollut olemassa olevien resurssien tehokkaampi hyödyntäminen ja taiteellisen koulutuksen laadunnosto. Suuremmat koulutusyhteisöt luovat paremmat edellytykset koulutukselle, ja yhteinen hallinto helpottaa pienten korkeakoulujen vastuuta vaativassa hallinnollisessa työssä. Kirjoituspöydän ääressä tämä ajatusmalli toimii moitteettomasti, mutta henkilöstö on ollut huolissaan mahdollisesta byrokratisoinnista, lisääntyvästä valvonnasta, standardisoinnista ja sen kautta taiteellisen koulutuksen arvostuksen heikkenemisestä. Yliopistot ovat moniin muihin yhteiskunnan alueisiin verrattuina kehittyneet suhteellisen autonomisesti, ja se mainitaan usein menestystekijäksi eurooppalaisessa yhteistyössä. Varsinkin Suomessa ovat yliopistot, Helsingin yliopistoa lukuun ottamatta, pienehköjä koulutusyhteisöjä. Sen vuoksi suuret organisaatiot saattavat tuntua pelottavilta. Taideyliopisto on kuitenkin yhdistyneenäkin yliopistona vielä melko pienikokoinen toimija (olemme mittarista riippuen kai pienin tai toiseksi pienin Hankenin jälkeen) yliopistokentässämme, kansainvälisestä taidekoulutuksesta puhumattakaan. Opiskelijat ja henkilöstö mukaan lukien emme ylitä 3 000 henkilön rajaa. Teoria ja käytäntö Taiteellisen koulutuksen akatemisoitumisesta on käyty keskustelua aina siitä asti, kun taidekorkeakoulut siirtyivät yliopistomaisten kandidaatti-, maisteri- ja tohtoriohjelmien käyttöön. Akatemisoitumiseen kohdistuva huoli on ennen kaikkea koettu käsityöläisyyden vähentyvänä merkityksenä. Taideyliopisto on pääasiallisesti peruskoulutusyliopisto, jossa koulutuksen perusta on taiteellinen toiminta ja sen hallitsemiseen tähtäävä koulutus. Taideyliopisto tarjoaa myös muuta koulutusta, mutta pääasiallinen fokus on eri taiteenlajien tekemisen oppimisessa. Käsityöläisyys ja eri taidelajien oppiminen sekä niihin liittyvä tutkimus ovat siis koulutuksen painopiste. Yksi mielenkiintoinen historiallinen havainto on, että Taideyliopistossa kohtaavat nyt selvemmin kuin aikaisemmin sekä taide että tiede. Taiteellista koulutusta on perinteisesti annettu akatemioissa ja konservatorioissa, kun taas taiteentutkimus on ennen kaikkea ollut tiedeyliopistojen asia. Taiteellinen tutkimus ja taiteentutkimus ovat molemmat läsnä Taideyliopistossa, ja ne ovat muuttaneet aiempaa kaksijakoista ajatustapaa, jossa tiede on erotettu taiteesta tai päinvas- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 1 toin. Taiteellisen tutkimuksen lähtökohta on taide ja sen tekijä, taiteilija. Aristoteleen praxis-käsite on teorian toteumista käytännön kautta. Taideyliopistossa tieteellinen taiteen tutkimus ja taiteellinen tutkimus ovat löytämässä toisensa pitkän historiallisen katkoksen jälkeen. Strategiatyö ja tavoitteet Yksi ensimmäisen vuoden suurista asiakokonaisuuksista oli Taideyliopiston strategia, jonka viimeistelty versio valmistui viime syksynä. Siinä määritellään Taideyliopiston tavoitteet: innostavan oppimisen, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan ympäristö, liikkuvuus ja yhteistyö, kansainvälisyys ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Käytännössä ne näkyvät yhteisissä liikkuvuusopinnoissa ja akatemioiden perustoimintojen vahvistamisessa, jossa ennen kaikkea laatu ja excellence kulkevat käsi kädessä. Panostus laadunnostoon näkyy henkilökohtaisen opetuksen määrän nostamisessa, sillä sitä on taloudellisista syistä vähennetty viime vuosina. Tähän vahvistamiseen kuuluu myös uusia professuureja aloilla, joilla niitä aikaisemmin ei ole ollut. Kansainvälisyyden alueella on tarkoitus panostaa vieraileviin professoreihin, jotka käyvät säännöllisesti Taideyliopistossa tuoden opiskelijoille ja opettajakunnalle uutta tietoa ja taitoa. Tämän hetken huipputaiteilijoilla on paljon kysyntää, ja heitä on vaikea sitoa opetukseen pitkäksi ajaksi. Myös artist in residence -tyyppisiä vierailuja suunnitellaan akatemioihin. Lyhyet mutta säännölliset vierailut mahdollistavat myös kiireisten taiteilijoiden ja tutkijoiden käynnit Taideyliopistossa. Opiskelijavaihtoa ja kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointia tulisi niin ikään vahvistaa. Liikkuvuus ja yhteistyö Yhdistyvien organisaatioiden suurin riski on, että ne eivät yhdisty. Taideyliopistoprojektissa ei ole tarkoitus, että kaikki toiminnat fuusioituisivat. Ainoastaan toimet, jotka on järkevää 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 yhdistää sovitetaan yhteen. Akatemioiden tarpeet huomioon ottaen on tärkeää, että kaikilla on parhaat mahdolliset edellytykset eri taidelajien koulutukseen. Yhteiset uudet avaukset vuodelle 2014 liittyvät Taideyliopiston strategian mukaisesti akatemioiden väliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön. Liikkuvuusopinnot ovat akatemioiden jo suunniteltuja kursseja, jotka ovat avoimia kaikille Taideyliopiston opiskelijoille. Osaan kursseista avataan myös paikkoja avoimen yliopiston opiskelijoille. Kaikki eurooppalaiset taideyliopistot eivät ole panostaneet liikkuvuuteen ja yhteistyöhön strategisena painopisteenä, mutta Helsingin Taideyliopistolle se on jo alusta alkaen ollut tärkeä asia. Toisen toimintavuoden alkaessa Taideyliopiston käynnistäminen oli viime vuoden suurin saavutus. Asiakokonaisuudet ovat olleet suuria, ja viime vuoden rakenteelliset kysymykset olivat varmasti samankaltaisia kuin missä tahansa muussa yhdistyvässä yliopistossa tai organisaatiossa: mistä rakenteista olisi syytä luopua, mikä pidetään ja mikä on uutta Taideyliopistossa? Vaikka Taideyliopistoa pidetäänkin myönteisenä askeleena taiteellisen koulutuksen kehittämisessä Suomessa, on siihen myös liittynyt paljon työtä ja nopeaa ongelmanratkaisua. Tulevaisuudessa meillä on varmasti hyllymetreittäin tarinoita Taideyliopiston ensiaskelista ja niistä kommelluksista, joita matkan varrella on sattunut. Rehtorina tarvitsee lujaa uskoa sekä taiteeseen että tieteeseen, mutta käytännön arkipäivässä tarvitaan lisäksi roima annos huumorintajua. Vielä ei taivas ole pudonnut niskaamme, ja voin vuoden kuluttua palata siihen, miten Taideyliopiston toinen vuosi sujui. Kirjoittaja on Taideyliopiston rehtori ja teatteritieteen (virkavapaa) professori Tukholman yliopistossa. Muurahaisia ja ihmisiä – sota, rauha ja avunanto Liselotte Sundström Sota, rauha ja rakkaus ovat ihmisen kulttuurin ytimessä. Ne kuvaavat voimakkaita tunnetiloja ja keskeisiä käyttäytymismalleja, joita kohdistetaan oman tai muiden ryhmien jäseniin. Mutta esiintyvätkö nämä ilmiöt luonnossakin ja miten ne mahdollisesti liittyvät ihmisen evoluutioon? Entä muiden eliöiden, kuten muurahaisten, runsasväkiset yhteiskunnat? Ohjaavatko näitä samat pelisäännöt kuin ihmisen yhteisöjä? Homo homini lupus est – “ihminen on ihmiselle susi” – totesi Plautus jo noin 184 eKr. Sodankäynti konseptina on siis helppo yhdistää luontoon, sillä ajatus olemassaolon taistelusta on alusta alkaen värittänyt keskustelua Charles Darwinin luonnonvalinnan teoriasta. Varsinkin 1800-luvun Englannissa tämä näkemys luonnosta kiteytyi sekä runoudessa (esim. Lordi Tennysonin runossa ”In Memoriam A.H.H.” [1844] lauseessa ”Nature red in tooth and claw”) että tieteellisessä diskurssissa filosofi Herbert Spencerin kuvauksessa Darwinin luonnonvalinnan teoriasta (1) olemassaolon kamppailuna. Konsensus oli siis siitä, että eliöiden sopeutuminen vallitseviin olosuhteisiin on pääasiassa yksilöiden välisten negatiivisten vuorovaikutusten seurausta. Tämä kuva luonnosta ei kuitenkaan vallinnut kaikkialla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Euroopan tiedeyhteisössä, vaan ruhtinas Pjotr Kropotkin nosti esille ajatuksen että sopeutuminen ja sen tuottaman evoluution taustalla ei niinkään ole taistelu olemassaolosta, vaan että niukkojen resurssien maailmassa vastavuoroinen yhteistyö tuottaa suotuisamman elinympäristön, jossa monet eliölajit voivat kukoistaa (2). Kropotkinin ajatukset olivat vahvasti sidoksissa ajan ilmapiiriin ja hänen omien poliittisten näkemystensä värittämiä. Sen sijaan tieteellinen fundamentti, jolle hän nämä ajatukset rakensi, ei ollut kovin vahva ja hänen edustamansa näkemys vaipui unohduksiin. Darwin kuitenkin jo itse pohti yhteistyön olemassaoloa luonnossa, muurahaiset ja mehiläiset esimerkkeinä, joten avunannon konsepti ei ollut mitenkään vieras tuohon aikaankaan (1). Hän kuitenkin lähinnä pohti miten työläismuurahaisten kaltainen muoto voi luonnonvalinnan valossa säilyä luonnossa, kun ne eivät itse lisäänny. Tätä Darwin piti selkeänä ongelmana luonnonvalinnan teorialleen, mutta ratkaisi sen olettamalla, että steriiliys voi edustaa adaptiivista vaihtelua, jota esiintyy jokaisen lisääntyvän eliön jälkeläistöissä. Näin ollen ajatus avunannosta oli alusta alkaen osa Darwinilaisen luonnonvalinnan periaatetta, eikä Darwin itse ottanut kantaa siihen johtaako luonnonvalinta aina kamppailuun, vaan käytti esimerkkejä sekä kilpailusta että yhteistyöstä teoriansa keskeisiä periaatteita pohtiessaan. Darwin ei kuitenkaan pohtinut ehkä keskeisintä kysymystä: steriiliydestä koituu evolutiivisia kustannuksia yksilölle, jolla on se ominaisuus. Vasta 1900-luvun loppupuoliskolla käyttäytymistutkimus nosti tämän kysymyksen esille korostaen evolutiivisten kustannusten merkitystä ominaisuuksien runsastumiselle populaatioissa (3, 4). Avunantoa ei enää tarkasteltu ilmiönä, jonka esiintymistä sääti yksinomaan vanhempien edut, vaan ominaisuutta kantavan yksilön edun näkökulmasta. Syntyi paradigman muutos, jonka myötä luonnonvalinnan seurauksia ruvettiin tarkastelemaan ominaisuuksien hyötyjen ja kustannusten valossa ja tultiin ymmärtämään, että luonnonvalinta voi suoraan suosia altruismia evolutiivisten kustannusten vallitessakin. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 3 Avunantoa esiintyy luonnossa sekä lajin sisällä että lajien välillä. Useat lajin sisäiset ja kaikki lajien väliset allianssit perustuvat vastavuoroisuuden periaatteeseen, jolloin molemmat osapuolet hyötyvät tilanteesta. Avunannosta syntyy kustannuksia tavalla tai toisella molemmille osapuolille, mutta toisen avunannosta saatu hyöty ylittää annetusta avusta koituvat kustannukset. Näitä niin sanottuja mutualistisia (vastavuoroisia) suhteita löytyy luonnosta runsaasti, yksi mielenkiintoisimmista on vastikään löydetty muurahaisten (Camponotus schmitzi) ja lihaa syövän kannukasvin (Nepenthes bicalcarata) symbioosi, jossa muurahaiset vahingoittumattomina uivat kasvin pyyntinesteessä pyydystäen siellä eläviä, kasvin pyytämiä saaliita syöviä, hyttysen toukkia. Muurahaisten toiminta kasvattaa kasvin saamaa typen määrää ja edistää siten kasvin hyvinvointia, kasvua ja ajan myötä lisääntymistä (5). Muurahaiset puolestaan saavat yksinoikeuden ruokailuun aina katetun pöydän ääressä, pesäpaikan ja suojaa vihollisilta. Kilpailun ja hyödyntämisen olemassaoloa luonnossa ei siis yleensä kyseenalaisteta, ja näistä tilanteista oppikirjat ovat täynnä esimerkkejä. Samoin vastavuoroinen avunanto on hyvinkin selitettävissä luonnonvalinnalla, kuten Darwin itse teki kirjassaan The Origin of Species (1859). Hän myös painotti, että luonnonvalinta ei voi suosia sellaisten ominaisuuksien runsastumista, jotka hyödyttävät vain toista lajia, ellei siitä koidu vastavuoroisesti suoraa hyötyä tämän ominaisuuden kantajalle. Luonnonvalinnan toimintaperiaate siis käsittää sekä positiivisia että negatiivisia vuorovaikutussuhteita. Mutta esiintyykö luonnossa pyyteetöntä avunantoa tai edes neutraalia yhdessäeloa? Yhteiskuntahyönteiset (muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset ja termiitit) nostetaan tässä yhteydessä esille esimerkkinä pyyteettömästä avunannosta – näin esimerkiksi hevosmuurahaisten sukuun kuuluvan Camponotus saundersin työläiset puolustavat pesäänsä sananmukaisesti räjäyttämällä itsensä, jonka seurauksena takaruumiin myrkkyrauhasiin varastoitunut liimamainen neste vapautuu ja takertuu tunkeilijaan (6). Mitä yksilö tässä tapauksessa saa vastineeksi hengestään? Pesän 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 muut yksilöt tietenkin hyötyvät tunkeilijan tuhoutumisesta, mutta kenenkään ei kannattaisi ensimmäisenä asettua tulilinjalle. Samanlainen on tilanne myös ihmisen sodankäynnissä, sillä luonnonvalinnan perusteella yksilön on edullisempaa antaa muiden uhrata henkensä ja itse päästä lisääntymään. Molemmissa tapauksissa yksilöt uhrautuvat pyyteettömästi ryhmän edun nimissä, jolloin syntyy paradoksi – miten luonnonvalinta voi suosia käyttäytymistä joka vähentää yksilön evolutiivista kelpoisuutta? Kuitenkin sekä ihmisen että yhteiskuntahyönteisten yhteisöt ovat monella mittarilla erittäin menestyksekkäitä. Tropiikeissa yhteiskuntahyönteiset ovet ekologisesti dominoiva ryhmä muodostaen jopa 30 % sademetsien eläinbiomassasta (7); ihmisen globaalisesta vaikuttavuudesta tuskin kukaan on epätietoinen. Muurahaiset ja ihmiset Yhteiskuntahyönteisillä ja ihmisillä onkin useita yhteisiä piirteitä. Muurahaiset esimerkiksi muodostavat ihmisen tapaan hyvinkin väkirikkaita monivuotisia yhteisöjä, joissa vallitsee työnjako ja avunanto (8). Yhteisöllisyys ja avunanto ovat todennäköisin syy näiden ryhmien ekologiseen dominanssiin. Vanhimmat työmuurahaisten fossiililöydökset ovat lähes 100 miljoonaan vuoden takaa – eli aikakaudelta ennen hirmuliskojen (lintujen sukulinjaa lukuun ottamatta) sukupuuttoa. Ihminen on lajina vain noin 200 000 vuoden ikäinen, joskin ihmissukuisia, ryhmässä eläviä ihmisen kaltaisia lajeja on yli miljoonan vuoden takaa (9). Yhteisöllisyys ja etenkin työnjako ryhmien sisällä ovat mahdollistaneet monia uusia innovaatioita, kun tehtäviin on voitu erikoistua. Muurahaisilla tämä tehtäviin erikoistuminen onkin mennyt pisimmälle – työmuurahaisten joukossa on joillakin lajeilla eri tehtäviin erikoistuneita kasteja. Esimerkiksi lehdenleikkaajamuurahaisten (Atta sp.) työläisistä eri kokoluokan yksilöt hoitavat tietyt tehtävät lehtien leikkuussa, kuljetuksessa ja prosessoinnissa ravinnoksi käyttämiensä sienirihmastojensa kasvualustaksi (10). Periaate on sama kuin ihmisen käyttämässä liukuhihnatyössä ja maan- viljelyssä. Kutojamuurahaisten (Oecophylla sp.) työläiset puolestaan käyttävät silkkiä tuottavia toukkia lehtien ompelemisessa yhteen pesän rakennuksessa, samaan tapaan kuin ihminen käyttää ompelukoneita. Havumetsiemme kekomuurahaiset (Formica sp.) käyttävät puolestaan rasvavarantojaan tuottamaan metabolista lämpöä ja nostavat näin keon keskiosien lämpötilaa jopa 30 asteeseen lumipeitteen alla (11), eli käyttävät uusiutuvaa energiaa asuntojensa lämmittämiseen. Työnjako mahdollistaa myös erilaisten tehtävien samanaikaista toimittamista, tietokoneissa käytettävän rinnakkaisprosessoinnin tapaan. Muurahaiset myös verkostoituvat, muodostaen laajoja pesäverkostoja, jotka ovat yhtey dessä toisiinsa. Näistä ehkä tunnetuin lienee argentiinanmuurahaisen (Linepithema humi le) koko Välimeren alueen kattava pesäverkosto (12). Lopuksi muurahaiset myös orjuuttavat muiden lajien yksilöitä ja käyvät sotaa pesiensä territorioiden rajoilla. Sodasta kohti rauhaa Väkirikkaat yhteisöt siis mahdollistavat toimintatapojen virtaviivaistamista ja edesauttavat sopeutumista uusiin tilanteisiin, mutta ne myös tuovat mukanaan haasteita. Ihmisyhteisöjen vakavimpia haasteita ovat patogeenit ja niiden aiheuttamat globaalit epidemiat. Runsasväkisillä alueilla taudit leviävät helposti, mikä puolestaan usein myös johtaa siihen, että ne luonnonvalinnan myötä kehittyvät yksilölle vaarallisemmiksi (13). Myös muurahaiset käyvät sotaa taudinaiheuttajia vastaan, tosin näillä on ollut 100 miljoonaa vuotta enemmän aikaa ratkaista ongelmat. Pitkään ajateltiin että muurahaisilla on harvinaisen vähän tauteja – niitä pidettiin jopa esimerkkinä siitä, miten hyvin ne ovat onnistuneet suojautumaan erilaisia patogeenejä vastaan. Viime vuosien tutkimus on kuitenkin osoittanut, että hyönteisillä on erittäin tehokas immuunipuolustusjärjestelmä, joka pohjautuu puolustukseen usealla eri rintamalla (13). Uudempi tutkimus on myös osoittanut, että kyllä yhteiskuntahyönteisillä, ja niiden joukossa myös muurahaisilla, on koko joukko patogeenejä (bakteereja, viruksia, alkueläimiä ja sie- niä), jotka pommittavat niiden linnakkeita (14). Esiintyykö sitten muurahaisilla ja muilla yhteiskuntahyönteisillä mittavia epidemioita, jotka pyyhkivät maan pinnalta kokonaisia yhteisöjä? Tällaisista tapahtumista on hyvin vähän tietoa kirjallisuudessa, ja omankin 30 vuotisen urani aikana olen nähnyt vain yhden tällaisen nopean populaatiokuoleman, eikä sekään välttämättä johtunut taudeista. On kuitenkin myös mahdollista, että suojautuminen patogeenejä vastaan on niin tehokasta, että ne vain hyvin harvoin aiheuttavat edes yksittäisten pesien kuoleman. Tilanne olisi siis samankaltainen kuin ihmisellä – yksilöitä kuolee tauteihin, mutta mittavia epidemioita ei kovin usein pääse syntymään. Näissäkin epidemioissa vain muutamat pienet kaupungit pyyhkiytyi kartalta. Vallitseeko siis rauha, jota ylläpitää eräänlainen kauhun tasapaino patogeenien ja isäntien välillä? Jos näin on, herää kysymys, miten tähän on päästy ja eroavatko keinot ihmisten ja muurahaisten välillä. Ihmisellä, kuten muurahaisillakin, on yksilötason immuunijärjestelmä, joka taltuttaa infektiot ja tuhoaa tunkeilijat. Ihmisellä on lisäksi järjestelmällinen epidemioiden torjunta mm. rokotusohjelmien, tautien kulunvalvonnan ja lääkkeiden myötä. Tämä järjestelmä nimenomaan nousee ihmisen yhteisöllisyydestä ja avunannosta. Mutta miten asianlaita on muurahaisilla? Miten ne torjuvat pesiä uhkaavia epidemioita? Itse asiassa muurahaiset käyttävät hyvin pitkälti samoja strategioita. Sylvia Cremer on tutkinut muurahaisten sosiaalista immuniteettia Lasius neglectuksella (15). Sienitartunnan saanut yksilö joutuu pesätovereidensa huomion kohteeksi, jolloin kuoren pintaan jääneet itiöt poistetaan. Samalla puhdistusta tekevät yksilöt saavat pienen annoksen patogeeniä, joka toimii niiden osalta rokotuksena – kokeet ovat osoittaneet, että nämä yksilöt toisinaan myös sairastuvat, joten tästä käyttäytymisestä on kustannuksia yksilölle. Toisaalta, ne avustajat, jotka jäävät henkiin, eivät myöhemmin sairastu suurempiinkaan annoksiin kyseistä patogeeniä. Sen sijaan altistumattomat yksilöt ja ne, joilta evätään puhdistus, kuolevat suuremmalla todennäköi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 5 syydellä. Tilanne tuo mieleen ihmisyhteisöissä käytävää kiistelyä laajamittaisten rokotusten tarpeellisuudesta ja rokotteisiin liittyvistä riskeistä. Muurahaisten pesät, varsinkin kekomuurahaisten suuret keot, ovat erinomaista kasvualustaa kaikenlaisille eliöille, myös potentiaaleille patogeeneille. Näin ollen tärkeä keino estää epidemioiden syntyä on huolehtia lähiympäristön hygieniasta. Michel Chapuisat kollegoineen ihmetteli resiinin, eli kuivien pihkapallojen, määrää kekomateriaalissa. Kävi ilmi, että muurahaiset aktiivisesti keräävät resiiniä ympäristöstään ja käyttävät sitä lääkkeenomaisesti torjumaan bakteeri- ja sieni-infektioita (16). Lopuksi, epidemioiden hallitsemiseksi sekä ihminen että muurahaiset eristävät sairastuneet yksilöt, tosin muurahaisten tapauksessa sairastuneet yksilöt itse poistuvat pesästä kuolemaan (17). Näin ollen ihmisen ja muurahaiset käyttävät samoja keinoja sodassa tauteja vastaan: estetään yksilöitä sairastumasta, hoidetaan sairaat ja eristetään tautipesäkkeet estäen taudin leviäminen yhteisön sisällä tai yhteisöjen välillä. Erilaiset yhteisöt, samat periaatteet Mutta palataan kysymykseen pyyteettömästä avunannosta – onko sitä? Edellä esitetyt esimerkit sisältävät kaikki tavalla tai toisella saatavaa hyötyä myös avustavalle yksilölle. Immunisaatiolla on kustannuksia, mutta hyödyt ovat yksilötasollakin keskimäärin kustannuksia korkeammat. Lääkkeet ja muut hygieniahyödykkeet sekä niiden kehittäminen (tai muurahaisten kohdalla kerääminen luonnosta) tulevat kaikkien hyödyksi ja ylläpitävät terveellisempää elinympäristöä tai auttavat tautien hoidossa. Näin ollen nämä käyttäytymiskuviot voisivat syntyä vastavuoroisuusperiaatteen pohjalta edellyttäen, että yhteisö on riittävän yhtenäinen, jotta anonyymistikin annettu apu aikanaan palautuu antajalle. Täten jokainen saa ainakin periaatteessa itselleen evolutiivisen hyödyn avunannosta. Kuitenkin eräässä suhteessa sekä muurahaiset (ja muut yhteiskuntahyönteiset) että ihmiset ovat aidosti altruistisia. Selkeimmillään ihmisen altruismi ilmentyy uhrautumisena yhteisön hyväksi esimerkiksi sodankäynnissä. Myös arki- 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 sessa elämässä ihminen toimii tavalla, jota parhaiten voidaan kuvata altruistiseksi. Ekonomi Ernst Fehr ja matemaatikko Karl Sigmund ovat yksinkertaisilla kokeilla osoittaneet, että ihminen tekee oikeudenmukaisuuden nimissä valintoja, joista hänelle koituu kustannuksia (18, 19). Tämä täyttää altruismin määritelmän kriteerit, sillä nämä kustannukset voidaan katsoa edustavan lisääntymisarvoa. Muurahaisilla, kuten muillakin yhteiskuntahyönteisillä, yksilöt yhtä lailla uhraavat henkensä yhteisön hyväksi, kuten olen kuvannut. Ne ovat kuitenkin menneet askeleen pidemmälle, eli ovat aitososiaalisia, sillä työläisyksilöt ovat pääsääntöisesti lisääntymiskyvyttömiä, eivätkä näin ollen voi saada suoraa kelpoisuushyötyä käyttäytymisestään. Miten siis luonnonvalinta on voinut suosia käyttäytymistä, jonka seurauksena yksilön evolutiivinen kelpoisuus heikkenee? Lähtökohta ihmisen ja yhteiskuntahyönteisten altruismille on todennäköisesti ollut sama. Ensimmäiset ihmisyhteisöt olivat kaikella todennäköisyydellä perhekuntia, kuten tänä päivänä suurin osa yhteiskuntahyönteistenkin yhteisöistä. William Hamilton ratkaisi avunannon paradoksin osoittaen, että sukulaisille kohdistettu apu koituu epäsuorasti avunantajan evolutiiviseksi hyödyksi, kun yksilöiden välillä vallitsee positiivinen sukulaisuus ja hyöty avunsaajalle on suurempi kuin kustannukset avunantajalle (3). Näillä ja vain näillä ehdoilla voi valinta suosia piirteitä, jotka johtavat alennettuun henkilökohtaiseen lisääntymiseen. Ihmisen ja muurahaisten yhteisöillä on kuitenkin myös fundamentaalisia eroja. Ensinnäkin, ihminen ei ole aitososiaalinen, vaan kaikki yksilöt ovat periaatteessa lisääntymiskykyisiä. Toiseksi, yhteisöjen toimintatavat ovat erilaiset, sillä ihmisellä on johtajakeskeinen ja muurahaisilla hajautettu päätöksenteko. Jälkimmäinen lienee mahdollinen vain koska steriileillä työläiskasteilla ei ole evolutiivista tulevaisuutta vaikka irtautuisivat ryhmästä. Kolmanneksi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, yhteiskuntahyönteiset kohdistavat apunsa sukulaisilleen, mutta ihminen kohdistaa apunsa myös täysin tuntemattomille yksilöille. On siis suhteellisen helppo ymmärtää, mik- si muurahainen avustaa pesätovereitaan. Mutta miksi ihminen kohdistaa apua tuntemattomalle? Pohtiessaan ihmisen moraalisuuden evoluutiota luonnonvalinnan valossa Darwin nosti esiin sodankäynnin yhtenä laukaisijana: There can be no doubt that a tribe including many members who, from possessing in a high degree the spirit of patriotism, fidelity, obedience, courage, and sympathy, were always ready to give aid to each other and to sacrifice themselves for the common good, would be victorious over most other tribes; and this would be natural selection (22). Ekonomi Samuel Bowles on mallintanut, mitä tapahtuu tilanteessa, jossa heimot sotivat keskenään resursseista(20). Tulokset osoittivat, että heimot, jotka koostuvat altruisteista, tulivat ajan myötä dominoimaan. Onko siis niin, että ihmisen altruismin yleistyminen perustuu sodankäyntiin? Alkukantaisissa yhteisöissä yksilön altruismi sodassakin hyvin todennäköisesti koitui sukulaisten hyväksi, mutta ajan myötä ihmisen yhteisöt ovat laajentuneet paljon perhekuntia suuremmiksi. Suuremmat ryhmät puolestaan helposti valtaavat pienempien ryhmien territorioita, mutta kytkös sukulaisuuteen on kadonnut. Mitä todennäköisimmin ne yhteisöt, jotka menestyksekkäästi ovat kyenneet säilyttämään ryhmänsä koheesion, ovat myös perineet maailman. Vaihtoehtoisen selitysmallin on esittänyt David Sloan Wilson. Tässä nimenomaan paikalliset yhteydet ja siitä seuraava anonymiteetin puute ylläpitävät yhteisöllisyyttä edesauttaen altruismia (21). Riippumatta altruismiin johtaneista evoluutio poluista yhteisö on resurssi, ja yhteisön jäsenmäärän kasvaessa syntyy väistämättä tilanne, jossa vapaamatkustajat voivat nauttia etuja osallistumatta talkoisiin. Lisäksi houkutus hyödyntää yhteisiä resursseja yli niiden kantokyvyn, eli yhteislaitumien tragedia, on aina läsnä (23). Näin ollen resurssien käytön säätelystä syntyy yhteisöjen sisäisiä konflikteja, niin muurahaisten kuin ihmisenkin yhteisöissä. Evolutiivinen perusta näille konflikteille vaan on eri, sillä muurahaisilla konfliktit perustuvat geneettisiin eroihin ja allianssien syntyyn näiden pohjalta. Muurahaisyhteisöissä konfliktit voivat konkretisoitua monella eri tavalla, esimerkiksi työläisten ja kuningattarien erilaisena resurssikäytön optimina, työläisten itsekkäänä käyttäytymisenä siten, että ne ryhtyvät tuottamaan omia koirasjälkeläisiäA tai tappavat niille geneettiseltä arvoltaan alhaisen kuningattarenB (24–27). Konflikteja voi myös syntyä työläisten kesken, siten että kollektiivin edun mukaista olisi kasvattaa kuningattaren jälkeläisiä, mutta yksilön edun mukaista olisi tuottaa omia koirasjälkeläisiä. Ihmisellä konfliktit syntyvät selkeämmin vapaamatkustajien ja tunnollisten altruistien välille tai ei-geneettisin perustein muodostuneiden koalitioiden, esimerkiksi uskontojen tai poliittisten näkemysten, välille. Miten sitten konfliktit ratkaistaan, eli saavutetaan rauha? Muurahaisten kohdalla voidaan todeta, että kaikki tuntemamme muurahaislajit rakentavat yhteiskuntia, ja ne, jotka eivät aikanaan kyenneet ratkaisemaan tätä ongelmaa eivät ole jättäneet jälkipolvia. Sosiaalinen kontrolli toimii, sillä jokainen työläinen on potentiaalinen poliisi, joka poistaa ei-toivotut muiden työläisten tuottamat munat niiden geneettisestä arvosta riippuen (28). Käytännössä siis muurahaisyhteisöissä ja muiden yhteiskuntahyönteisten yhteisöissä toimii kansalaispoliisi. Tom Wenseleers ja Francis Ratnieks osoittivat, että tämä poliisi toimii mehiläisillä niin tehokkaasti, että työläiset ovat tyystin luopuneet lisääntymisyrityksistä, jolloin niiden muuten vajaa työpanos tulee kokonaan pesän käyttöön (29). Vaikka Fehrin ja Sigmundin varhaisten töiden perusteella näyttäisi siltä, että ihminen on pyyteettömästi altruistinen, todellisuus on karumpi. Kun kokeet toistetaan useamman kierroksen verran, yhteistyö ja altruismi loppuvat hyvin nopeasti yhteislaitumien tragedian seurauksena (18, 19). Onko siis niin, että tie yhteistyöhön ihmisyhteiskunnassa vain toimii orwellilaisen painajaisen kautta, vai onko ajateltavissa, että paikalliset vuorovaikutukset voisivat pelastaa tilanteen? Jyväskylän yliopiston Mikael Puurtinen kollegoineen on tutkinut tätä kysymystä ja havainnut, että mikäli interaktioita on sekä ryhmien sisällä (lisäämässä ryhmän koheesiota) että ryhmien välillä (lisäämässä kilpailua), yhteistyö säilyi samalla tasolla koko kokeen ajan. Kun lisäksi rankaiseminen velvollisuuksista laistamisesta sallitaan, vaikutus on vähän voimak- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 7 kaampi (30,31). Näyttäisi siis siltä, että ihmisen altruismin ylläpitämiseen tarvitaan sekä paikallisia interaktioita että paikallisen yhteisön yhteinen vihollinen/kilpailija. On selvää, että nämä kokeet ovat välttämättä todellisuuden yksinkertaistuksia, mutta ne antavat ainakin osviittaa siitä, mitkä perussäännöt voisivat karkeasti säädellä ihmisen käyttäytymistä, ja ne luovat pohjan tuleville töille. Tämä herättää tietenkin myös kysymyksen, miten voidaan aikaansaada globaalia yhteistyötä ratkaisemaan koko ihmiskuntaa uhkaavia kriisejä, kuten ilmastonmuutosta ja puhtaan veden riittävyyttä. 14. Viitteet 17. A Muurahaiset, kuten muutkin pistiäiset, ovat haplodiploideja, eli naaraat (kuningattaret ja työläiset) syntyvät hedelmöitetyistä munista ja ovat diploideja, koiraat syntyvät sen sijaan hedelmöittämättömistä munista ja ovat haploideja. Työläiset, joilla monesti on munasarjat, mutta ei siittiösäiliötä, voivat munia hedelmöittämättömiä munia, joista kehittyy koiraita. B Monella muurahaislajilla on useampi kuningatar pesässä, ja ne voivat siten tappaa näistä osan vaarantamatta pesän jatkuvuutta. Kirjallisuus Darwin, C. (1859) The origin of species. John Murray, London. 2. Kropotkin, P. A. (1902) Mutual aid: a factor of evoluti on. McClure Philips & Co., New York. 3. Hamilton, W. D. (1964) The genetical evolution of social behaviour. I & II. Journal of theoretical Biology 7:1–52. 4. Trivers, R.L. (1985) Social Evolution. Benjamin Cummings. 5. Thornham, D.G., Smith, J.M., Grafe, T.U., Federle, W. (2012) Setting the trap: cleaning behaviour of Campo notus schmitzi ants increases long-term capture efficiency of their pitcher plant host, Nepenthes bicalcara ta. Functional Ecology 26, 11–19. 6. Jones, T.H., Clark, D.A., Edwards, A.A., Davidson, D.W., Spande, T.F., Snelling, R.R. (2004) The Chemistry of Exploding Ants, Camponotus spp. (Cylindri cus complex). Journal of Chemical Ecology 30, 1479– 1492. 7. Hölldobler, B., Wilson, E.O. (1990) The Ants. Belknap Press, Harvard NJ. 8. Bourke A.F.G. (2012) Principles of Social Evolution. Oxford Series in Ecology and Evolution. Oxford University Press, Oxford 9. Stanford, C., Allen, J.S., Anton, S.C. (2012) Biological Anthropology (2nd Edition), Prentice Hall. 10. Anderson, C., Boomsma, J.J., Bartholdi, J.J. (2002) Task partitioning in insect societies: bucket brigades. Insec tes Sociaux 49, 171–180. 11. Rosengren, R. (1987) Phenology and causation of nest heating and thermoregulation in red wood ants of the 1. 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 12. 13. 15. 16. 18. 19. 20. 21. 22. 23. 24. 25. 26. 27. 28. 29. 30. 31. 32. Formica rufa group studied in coniferous forest habitats in southern Finland. Annales Zoologici Fennici 24, 147–155. Giraud, T., Pedersen, J.S., Keller, L. (2002) Evolution of supercolonies: The Argentine ants of southern Europe. Proc. Natl. Acad. Sci. USA 99, 6075–6079. Schmid-Hempel, P. (2011) Evolutionary Parasitology. Oxford University Press, Oxford. Schmid-Hempel, P. (1998) Parasites in Social Insects. Princeton University Press, Princeton. Konrad, M., Vyleta, M.L., Theis, F.J., Stock, M., Tragust, S., Klatt, M., Drescher, V., Marr, C., Ugelvig, L.V., Cremer, S. (2012) Social transfer of pathogenic fungus promotes active immunisation in ant colonies. PLoS BIOLOGY 10, e1001300 DOI: 10.1371/journal. pbio.1001300 Castella, G., Chapuisat, M., Christe, P. (2008) Prophylaxis with resin in wood ants Animal Behaviour 75, 1591–1596. Chapuisat, M. (2010) Social evolution: Sick ants face death alone. Current Biology 20, R104-R105, DOI: 10.1016/j.cub.2009.12.037 Fehr, E. & Gächter, S. (2002) Altruistic punishment in humans. Nature 415, 137–140. Sigmund, K. (2007) Punish or perish? Retaliation and collaboration among humans. Trends in Ecology and Evolution 22, 593–600. Choi, J. K. & Bowles, S. (2007) The Coevolution of Parochial Altruism and War. Science 318, 636–640. O’Brien, D.T., Gallup, A.C., Wilson, D.S. (2012) Residential Mobility and Prosocial Development Within a Single City. American Journal of Community Psycholo gy 50, 26–36. Darwin, C. (1871) The Descent of Man. Penguin, London. Hardin, G. (1968) The tragedy of the commons. Science 162:1243–1244. Sundström, L., Chapuisat, M. & Keller, L. (1996) Conditional manipulation of sex ratios by ant workers: A test of kin selection theory. Science, 274:993–995. Sundström, L (2013) Sociala interaktioner – evolution på gen-, cell- och individnivå. Sphinx Årsbok 2012– 2013. Sundström, L. (2008) Sosiaalisuuden evoluutio. Teoksessa Evoluutio nyt, toim.Timo Vuorisalo & Petter Portin. Kirja Aurora, s. 209–222. Sundström, L. (2009) Itsekäs geeni, evoluutio ja altruismi. Teoksessa Kaikki evoluutiosta, toim. Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto, Ilari Hetemäki. Gaudeamus, s. 72–74. Ratnieks, F.L.W., Visscher, P.K. (1989) Worker policing in the honeybee. Nature 342, 796–797. Wenseleers, T. & Ratnieks F.L.W. (2006) Enforced altruism in insect societies. Nature 444, 50. Puurtinen, M. & Mappes, T. (2009) Between-group competition and human cooperation. Proc. R. Soc. B 276, 355–360. Sääksvuori, L. Mappes, T. & Puurtinen, M. (2011) Costly punishment prevails in intergroup conflict Proc. R. Soc. B 278, 3428–3436. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston evoluutiobiologian professori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 11.1.2013 pidettyyn esitelmään. Suulliset viranomaisasioinnit tutkimuksen ja kehittämisen kohteena Liisa Raevaara Kehitettäessä ammattilaisten työskentelytapoja erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa tavoitteet ovat usein yleisiä, esimerkiksi palvelun asiakaslähtöisyyden ja toiminnan tehokkuuden lisääminen. Arkipäivän työssä näiden tavoitteiden saavuttamista hankaloittaa se, että ammattilaisilta puuttuvat konkreettiset keinot, joilla hallita ja ohjata vuorovaikutustilannetta. Näitä keinoja on kuitenkin mahdollista kartuttaa tutkimuksen avulla. Kelan puhelinpalvelua tarkastelevassa tutkimuksessa analysoimme puheluiden vuorovaikutuskäytänteitä sekä asiakasneuvojien erilaisten toimintatapojen seurauksia vuorovaikutukseen. Analyysin perusteella arvioimme vuorovaikutuskäytänteiden toimivuutta suhteessa asiakaspalvelun tavoitteisiin ja esitimme konkreettisia toimintasuosituksia. Kun julkisissa keskusteluissa käsitellään viranomaisten kielenkäyttöä ja sen ongelmia, huomio kohdistuu useimmiten kirjoitettuun kieleen, esimerkiksi viranomaisten päätöksiin, tiedotteisiin ja lomakkeisiin. Myös viranomaisviestintää kehitettäessä keskitytään yleensä kirjalliseen viestintään ja nykyisin yhä enemmän sähköiseen asiointiin. Huomattavasti vähemmän huomiota on kiinnitetty suullisiin viranomaisasiointeihin. Tämä johtunee siitä, että asiakkaiden kokemukset suullisista asioinneista ovat useimmiten myönteisiä, jos vain viranomaisen puheille pääsee. Viranomaisten näkökulmasta suullisen asioinnin ongelmana on taas sen kalleus, minkä vuoksi esimerkiksi julkisen hallinnon kehittämishankkeissa tätä palvelua pyritään lähinnä karsimaan. Asiointia siirretään toimistoista verkkoon, ja suulliset asioinnit keskitetään eri viranomaisten yhteisiin toimipisteisiin (ks. Asiakaspalvelu 2014; Julkisen hallinnon asiakkuusstrategia). Julkisen hallinnon kehittämishankkeissa tavoitteena on paitsi palvelun tehostaminen myös asiakaslähtöisyyden lisääminen. Samat tavoitteet näkyvät yksittäisten viranomaisten kehittämishankkeissa. Esimerkiksi Kelassa on 2000-luvun alusta lähtien korostettu asiakaslähtöisyyttä (Heinonen 2009). Kelan palvelutoiminnan kehittämisohjelmassa (2008–11) asiakaslähtöisyydellä tarkoitetaan muun muassa palvelun ystävällisyyttä, viranomaisen kielenkäytön ymmärrettävyyttä, asiakkaan kuuntelemista ja hänen tarpeidensa ja kokonaistilanteensa huomioimista. Samalla palvelun tehostaminen edellyttää, että asiakkaan asiat hoidetaan mahdollisimman nopeasti ja sujuvasti. Suullisten asiointien osalta tämä tarkoittaa, että ammattilaisen tulisi kuunnella asiakasta, ottaa tämän tarpeet huomioon ja rohkaista tätä aktiivisuuteen sekä samalla hallita vuorovaikutustilannetta ja asian käsittelyn etenemistä. Arkipäivän työssä tehokkuuden ja asiakaslähtöisyyden toteuttamista vaikeuttaa se, ettei ammattilaisilla ole juurikaan käytössään konkreettisia keinoja vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun ja asiakkaan tulkintoihin. Keskustelussa on aina vähintään kaksi osapuolta, ja se muovautuu osanottajien yhteisessä, nopeasti etenevässä toiminnassa. Keskustelijoiden toiminta ei kuitenkaan ole sattumanvaraista. Muun muassa keskustelunanalyyttiset tutkimukset sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ovat osoittaneet, että puheenvuorojen tuottamista ja tulkintaa sekä yhteisen toiminnan koordinointia ohjaavat sosiaalistumisen myötä opitut normit ja vakiintuneet käytänteet, mikä tekee vuorovaikutuksesta jäsentynyttä ja systemaattista (esim. Heritage 1996; Sacks 1992). Tieto näistä normeista ja käytänteistä tarjoaa keinoja vaikuttaa vuorovaikutukseen ja mahdollistaa sen, että ammattilaisten toiminta- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 9 tapoja voidaan arvioida esimerkiksi suhteessa viranomaistyön tavoitteisiin. Tässä artikkelissa esittelen soveltavaa keskustelunanalyyttista tutkimusta ammattilaisen ja asiakkaan vuorovaikutuksesta käyttäen esimerkkinä Kelan puhelinpalvelua käsittelevää tutkimusta (Raevaara, Sorjonen ja Lappalainen 2013). Nostan esiin muutamia tutkimuksen tuloksia havainnollistaakseni sitä, miten keskustelunanalyysia on mahdollista hyödyntää ammattilaisten työn kehittämisessä. Perustutkimuksesta soveltavaan keskusteluntutkimukseen Keskustelunanalyysi tutkii sosiaalisia normeja ja vakiintuneita käytänteitä, jotka ohjaavat vuorovaikutuksen osanottajien toimintaa ja yhteistyön koordinointia. Analysoimalla yksityiskohtaisesti puheenvuorojen muotoilua ja keskustelun rakentumista kartoitetaan sekä kielellisiä että kehollisia keinoja, joilla keskustelijat tekevät erilaisia sosiaa lisia tekoja, esimerkiksi pyytävät, ottavat kantaa, vastaavat kysymyksiin sekä ilmaisevat tulkintaansa toistensa teoista. Näin saadaan tietoa siitä, millaisia toistuvia toimintatapoja keskusteluissa esiintyy ja millaisiin vakiintuneisiin käytänteisiin osanottajat toiminnallaan suuntautuvat (esim. Heritage 1996; Tainio 1997). Keskustelunanalyyttinen tutkimus on perusteiltaan vertailevaa (Haakana ym. 2009). Analysoimalla ja vertaamalla puheenvuorojen ja keskustelujaksojen rakenteita tutkitaan sitä, millaiset toiminnan piirteet erottavat ja yhdistävät erilaisia vuorovaikutuksellisia tekoja. Koska tutkimuksissa tarkastellaan erityyppisiä keskustelutilanteita, ne tarjoavat tietoa paitsi vuorovaikutuksen yleisistä käytänteistä myös eri tilanteiden ominaispiirteistä ja eroista (Heritage ja Drew 1992; Ruusuvuori ym. 2001). Vertailtavana on ollut esimerkiksi se, miten huolista kerrotaan ja miten niitä käsitellään arkikeskusteluissa vs. neuvontapuhelimessa (Jefferson ja Lee 1981) tai lääkärin vs. homeopaatin vastaanotolla (Ruusuvuori 2005). On myös selvitetty, miten eri alojen ammattilaiset hoitavat keskustelussa työhönsä kuuluvia tehtäviä ja miten heidän käyttämänsä toimintatavat vaikuttavat keskustelun kulkuun. Tutkimukset ovat osoitta- 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 neet muun muassa, että lääkärin erilaiset tavat esittää potilaalle diagnoosi vaikuttavat siihen, kuinka passiivisesti tai aktiivisesti potilas ottaa diagnoosin vastaan (Peräkylä 2006), ja että lääkärin tapa muotoilla kysymyksensä vaikuttaa siihen, kuinka laajasti potilas kertoo ongelmistaan (Heritage ja Robinson 2011). Keskustelunanalyyttisen tutkimustiedon avulla ammattilaisten toimintatapoja on mahdollista arvioida suhteessa ammatillisen toiminnan tavoitteisiin, esimerkiksi siltä kannalta, rohkaisevatko ne asiakasta aktiivisuuteen ja lisäävätkö ne hänen osallisuuttaan (ks. Peräkylä ja Vehviläinen 2003). Viime aikoina keskustelunanalyysia on käytetty myös tutkimuksissa, joiden lähtökohtana on ollut työyhteisön toiminnan kehittäminen. Tutkimukset on toteutettu yhteistyössä tutkittavien kanssa, ja niiden tavoitteena on ollut selvittää joitakin työhön liittyviä käytännöllisiä kysymyksiä. (Ks. Antaki 2011.) Tutkimus Kelan puhelinpalvelusta Kelan asiakaspalvelua on 2000-luvulla kehitetty muun muassa keskittämällä neuvontaa valtakunnalliseen puhelinpalveluun. Palvelun käynnistyessä Kotimaisten kielten keskus ja Kela aloittivat tutkimushankkeen, joka toteutettiin suunnitteluvaiheesta asti yhdessä puhelinpalvelusta vastaavan Kelan yhteyskeskuksen sekä Kelan tutkimusosaston kanssa ja jonka tavoitteena oli tuottaa tietoa asiakasneuvojien työn kehittämiseen (Raevaara, Sorjonen ja Lappalainen 2013). Hankkeen taustalla oli Kotuksen aiempi tutkimus Kelan toimistoasiointien keskustelukäytänteistä (Sorjonen ja Raevaara 2006). Tutkimuksen aineistona on 400 puhelinpalveluun soitettua puhelua1. Tarkasteltaviksi valittiin neuvojan työssä keskeiset tehtävät: puhelun aloittaminen, asiakkaan tilanteen selvittäminen, tiedon ja ohjeiden esittäminen sekä ymmärrysongelmien selvittäminen. Analyysivaihees1 Tutkimuksessa oli mukana 12 asiakasneuvojaa, ja puheluita nauhoitettiin kolmen eri etuuden palvelunumeroista. Esimerkeissä puhelun koodi kertoo, minkä etuuden numeroon puhelu on tullut (AY = yleinen asumistuki, SA = sairausasiat, KU = kuntoutus). sa kartoitimme neuvojien toimintatapoja näiden tehtävien hoitamisessa, analysoimme eri toimintatapojen vaikutuksia keskustelun etenemiseen ja myös sitä, millaiset seikat edeltävässä keskustelussa – esimerkiksi asiakkaan tapa muotoilla puheenvuoronsa – ohjasivat neuvojaa toimimaan tietyllä tavalla. Kartoituksen ja vertailun perusteella arvioimme neuvojien toimintatapoja suhteessa asiakaspalvelun tavoitteisiin: muun muassa siltä kannalta, miten ne vaikuttivat tilanteen hallintaan, asiakkaan aktiivisuuteen tai käsiteltävien asioiden ymmärtämiseen. Analyysin keskeiset tulokset on koottu suosituksiin hyvistä käytänteistä. Joustavaa ja asiakkaalle räätälöityä asioiden hoitamista Puheluiden tarkastelu osoitti ensinnäkin sen, että suullinen vuorovaikutus mahdollistaa joustavan ja asiakkaan tarpeisiin tarkasti räätälöidyn asioiden käsittelyn. Asioimisen joustavuus perustuu siihen, että suullisessa vuorovaikutuksessa osapuolet saavat koko ajan palautetta toisiltaan. Neuvoja voi tehdä havaintoja asiakkaan puheenvuoroista, niiden muotoilusta ja sävystä. Asiakkaalta saatu välitön palaute kertoo muun muassa, mikä tieto hänelle on uutta ja mikä jo ennestään tuttua, onko hänellä ymmärrysongelmia tai sitoutuuko hän ohjeiden noudattamiseen vai vastustaako niitä. Näin neuvoja voi mukauttaa omaa toimintaansa asiakkaan toimintaan: annostella tarjoamaansa tietoa, selittää ja kerrata asioita, suostutella ja ohjata asiakasta. Neuvoja voi myös koko ajan tarkistaa omaa ymmärrystään asiakkaan tilanteesta ja tarvittaessa pyytää tietoihinsa täydennystä. Suullisessa vuorovaikutuksessa asioiden hoitaminen voidaankin räätälöidä tarkasti sekä asiakkaan että käsiteltävän asian mukaiseksi. Kullekin asiakkaalle voidaan tarjota juuri niitä tietoja, ohjeita ja palveluja, joita hän tarvitsee, ja hänelle sopivalla tavalla. Suullisessa asioinnissa myös ymmärrysongelmat ja tarkistukset voidaan yleensä hoitaa välittömästi ja nopeasti. Ymmärrysongelmia ja niiden syitä – termejä ja rutiineja Keskustelussa asiakas voi ilmaista heti, jos ei ymmärrä jotakin neuvojan puheessa. Hän voi pyytää selvennystä kysymyksellä tai vihjata ongelmasta epäsuoremmin. Tarkastelemalla asiakkaan toimintaa on mahdollista paikantaa keskustelusta kohtia, joissa ymmärrysongelmia syntyy, ja näin selvittää, millaiset piirteet ammattilaisen puheessa ovat asiakkaalle hankalia. Usein oletetaan, että ammattitermit ovat keskeinen ymmärrysongelmien aiheuttaja. Kelan puhelinpalvelussa neuvojat kuitenkin käyttävät termejä melko harvoin, ja tarvittaessa he selittävät niitä asiakkaalle. Näyttääkin siltä, että termeihin liittyviä ymmärrysongelmia osataan suullisissa asioinneissa ennakoida ja myös käsitellä, koska sekä neuvojat että asiakkaat ovat tietoisia termien käytön ongelmista. Hankalampia ymmärrysongelmia syntyy siitä, että neuvoja käsittelee asioita omasta ammattilaisen näkökulmastaan olettaen, että ne ovat asiakkaallekin tuttuja tai jopa itsestään selviä. Ammattitaidon kertyessä monet asiat ja asiakokonaisuudet tulevat neuvojille niin rutiininomaisiksi, etteivät he enää välttämättä tiedosta sitä, että asiakkaalle ne voivatkin olla uusia ja vieraita. Tällaisissa tapauksissa asiakkaan voi myös olla vaikea pyytää selvennystä, koska ongelma ei ole paikannettavissa yksittäiseen termiin tai ilmaukseen. Ymmärrysongelma saattaakin näkyä keskustelun kulussa vain epäsuorasti, kuten seuraavassa esimerkissä. Yleisen asumistuen numeroon soittanut asiakas kertoo olevansa opiskelija ja haluavansa tietoa asumislisästä. Kerrottuaan asiansa hän tarkistaa, onko hän soittanut oikeaan paikkaan. (1) Kotus [K0328 AY]2 01 A: mä oisin kyselly vähän, asumislisän, 2 Esimerkkien litteraatioita on yksinkertaistettu tilan säästämiseksi. Niihin on merkitty painotukset (alleviivaus), tauot pituuksineen (esim. 0.3), puheen nopeutus (esim. >joo<) sekä sävelkulku prosodisen kokonaisuuden lopussa (pilkku = tasainen; piste = laskeva). Alkuperäisiin litteraatioihin keskustelun yksityiskohdat (esim. päällekkäispuhunnat, äänen voimakkuus, sävelkulun muutokset jne.) on merkitty mahdollisimman tarkasti. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 11 02 saamisesta mä oon opiskelija ja, 03 (0.3) ja ihan aluks niin soitinks mä 04 oikeeseen paikkaa. 05 (0.3) 06 N: tuota, onko niin että, saat kuitenki 07 opintotuen asumislisää mahdollisesti 08 nimeomaa eli sinulla ei ole lapsia 09 etkä asu puolison lasten kanssa etkä 10 asu omistusasunnossa. 11 (1.0) 12 A: >joo<. 13 (0.4) 14 N: joo. eli sillohan tosiaan niin asumislisä 15 tulee kysymykseen ja, ne hoidetaan 16 kyllä, tuosta opiskelijantukinumerosta Vastatakseen asiakkaalle neuvojan on tarpeen varmistaa, voiko tämä saada opintotuen asumislisää. Muotoillessaan kysymystään hän ottaa huomioon sen, ettei asiakas ehkä tiedä asumislisän saamisen ehtoja, ja upottaa niitä koskevan tiedon vuoroonsa (r. 8–10). Neuvoja lausuu kysymyksen ja sitä täydentävän kolmiosaisen listan sujuvasti ja ilman taukoja, mikä osoittaa, että hänelle tieto on tuttua ja rutiininomaista. Näin hänen pyrkimyksensä huomioida asiakkaan näkökulma johtaakin sellaiseen kysymyksen muotoiluun, joka on asiakkaalle hankala. Vaikka asiakas esittää vastauksen (r. 12), sen minimaalisuus ja sitä edeltävä pitkähkö tauko (r. 11) kertovat tulkinnan ongelmista. Monet asiakkaan kanssa hoidettavat asiat ovat sellaisia, joita neuvoja käsittelee toistuvasti työssään. Tästä syystä laajatkin asiakokonaisuudet ja asioiden väliset kytkökset saattavat olla hänelle rutiininomaista tietoa, toisin kuin asiakkaalle. Ammattilaisen on myös vaikeaa tunnistaa ja ottaa huomioon se, miten asioiden rutiininomaisuus vaikuttaa hänen tapaansa jäsentää asioita ja muotoilla puheenvuorojaan. Arkiset keskustelukäytänteet ammattilaisen työssä Kelan puhelinpalvelun puhelut, kuten muutkin institutionaaliset keskustelut, eroavat monin tavoin arkisista keskusteluista tuttujen, ystävien tai perheenjäsenten kesken. Tästä huolimatta neuvojan ja asiakkaan toimintaa ohjaavat myös monet yleiset, kaikenlaisissa vuorovaikutustilanteissa vaikuttavat käytänteet ja sosiaaliset normit. Yksi tällainen yleinen keskustelukäytänne on vastaanottajan huomioiva muotoilu 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 (recipient design; Sacks 1992). Se tarkoittaa, että muotoillessaan puhettaan ja valitessaan ilmauk sia puhuja ottaa aina huomioon vastaanottajan. Esimerkiksi kysymysten muotoilu kertoo siitä, millaisia oletuksia kysyjällä on vastaajasta. Hakukysymykset (esim. missä olet töissä; kuinka monta lasta sinulla on) ilmaisevat kysyjän oletuksen vastaajan tilanteesta (”olet jossain töissä”, ”sinulla on lapsia”). Samoin kyllä/ei-kysymykset (esim. olitko kesätöissä; opiskeletko jossain) vihjaavat siitä, mitä vaihtoehtoa kysyjä pitää joko yleisesti ottaen tai vastaanottajan kohdalla todennäköisempänä tai suotavampana. (Esim. Boyd ja Heritage 2006; Raevaara 2006.) Kysymysten ilmaisemat oletukset eivät ole vuorovaikutuksen kannalta yhdentekeviä. Tämä ilmenee tavoissa, joilla neuvojat muotoilevat esimerkiksi asiakkaan työtilannetta koskevia kysymyksiään. Vaikka työttömyys on tavallista Kelan asiakkaiden keskuudessa, ei ole ongelmatonta ilmaista oletusta, että asiakas on työtön; mutta ongelmatonta ei ole sekään, että neuvoja olettaisi asiakkaan olevan työssä. Tavat, joilla kysymyksiä esitetään, kertovatkin tasapainoilusta näiden oletusten välillä. Neuvojat mainitsevat kysymyksessään useimmiten vain sen vaihtoehdon, että asiakas on työssä (esimerkki 2: oletko työssä; esimerkki 3: onks sulla palkkatyö). Mutta toinenkin vaihtoehto eli työttömyys nostetaan esiin epäsuorasti: neuvojat päättävät kysymyksen tavalla, joka vihjaa siitä, ettei työssäolo ole ainoa heidän mielessään oleva mahdollisuus (esimerkki 2: vai minkälainen on tilanne; esimerkki 3: vai). (2) Kotus [K0279 AY] N: mistä sinä tällä hetkellä saat tulosi oletko työssä vai, minkälainen on tilanne, A: öö, työttömänä tällä hetkellä. (3) Kotus [K0041 AY] N: ja tota (0.4) mikäs sul on tilanne onks sulla palkka, (0.6) työ, (0.5) vai, A: ee mä oon nyt tällä hetkellä toimeentulotuen varassa. Vaikka neuvojat hoitavat työssään toistuvasti työttömyyteen liittyviä asioita, asiakkaan työtilannetta koskevien kysymysten muotoilu kertoo siitä, että neuvojat eivät käsittele aihetta neut- raalina rutiiniasiana. Usein kysymyksissä on myös sananhakua ja taukoja (kuten esimerkissä 3), mikä sekin ilmaisee aiheen arkaluonteisuutta (Linell ja Bredmar 1996). Se, että keskustelijat osoittavat puheensa yksityiskohdilla käsitystään puheenaiheen arkaluonteisuudesta, on tavallista kaikenlaisissa keskusteluissa ja luo yhteistä ymmärrystä tilanteesta. Ammattilaisen ja asiakkaan keskusteluissa tällainen sensitiivisyys voi kuitenkin myös hankaloittaa asioiden hoitamista. Jos neuvoja ilmaisee pitävänsä työttömyyttä arkaluonteisena asiana, asiakkaan voi olla vaikeampaa kertoa olevansa työtön. Vastauksissaan asiakkaat ilmaisevatkin lähes poikkeuksetta työttömyyden olevan väliaikaista (ks. esim. 2 ja 3: nyt, tällä hetkellä) ja saattavat myös esittää tilanteelleen selityksiä. Näin he, neuvojien tavoin, osoittavat käsittelevänsä asiaa arkaluonteisena. Tieto arkisista keskustelukäytänteistä voi auttaa ammattilaisia suunnittelemaan, miten esimerkiksi toistuvasti esitettäviä kysymyksiä kannattaa muotoilla. Tutkimuksemme aineistosta löytyi myös toimiva tapa kysyä asiakkaan työtilanteesta. Esittämällä kysymyksessä molemmat vaihtoehdot neuvoja voi käsitellä asiaa neutraalisti ja välttää ongelmallisten oletusten ilmaisemista (esim. mikäs sinulla on tilanne, oletko tällä hetkellä työssä, työttömänä). Vuorovaikutusta asiakkaan ja tietojärjestelmien kanssa Asiakaspalvelussa ammattilainen käyttää usein sähköisiä tietojärjestelmiä samalla, kun hän keskustelee asiakkaan kanssa. Aineistossamme lähes puolet puheluista oli sellaisia, joissa neuvoja ryhtyi etsimään tietoa Kelan tietojärjestelmästä heti asiakkaan kerrottua soittonsa syyn. Tietojärjestelmän käyttäminen vaikuttaa keskusteluun monella tavalla. Puhelinpalvelussa asiakas ei näe, mitä neuvoja tekee ja mihin tämä suuntaa huomionsa. Siten neuvoja joutuu pitämään puheellaan huolta siitä, että asiakas osaa tulkita tilannetta. Neuvoja joutuu myös tasapainoilemaan kahden tietolähteen välillä. Hänen on yhdistettävä asiakkaan kertoma ja järjestelmään tallennettu tieto sekä ratkaistava, miten toimia, jos tiedot esimerkiksi poikkeavat toisistaan. Käyttäessään tietojärjestelmää neuvojat kuvaavat toimintaansa asiakkaalle. Se auttaa asiakasta hahmottamaan, milloin neuvoja toimii koneella ja milloin on taas valmis jatkamaan keskustelua asiakkaan kanssa. Tilanteen hallinnan ja yhteisen ymmärryksen varmistamisen kannalta tärkeäksi osoittautui kuitenkin myös se, millä tavoin ja millaisissa kohdissa keskustelua neuvoja kuvasi toimintaansa koneen kanssa. Jatkuva raportointi johti usein eräänlaiseen ääneen ajatteluun, jolloin asiakkaan oli vaikea tulkita, mikä neuvojan ääneen lausumasta ajatteluprosessista oli hänen kannaltaan olennaista tietoa ja mikä taas ei. Puheluista ilmeni myös, että tietojärjestelmien käyttäminen on asiakkaille tuttua. He tietävät, että heidän henkilötunnustaan tarvitaan, jotta neuvoja pääsee käyttämään tietojärjestelmää, ja että tiedon etsiminen vie jonkin aikaa. Puhelun alussa, kun neuvoja on kysynyt asiakkaan henkilötunnuksen ja ryhtyy etsimään tietoja koneelta, pitkätkään tauot keskustelussa eivät aiheuta tulkintaongelmia. Mutta kun neuvoja on kertonut ensimmäisen koneelta löytyneen tiedon, tilanteen tulkinta muuttuu vaikeammaksi. Asiakas ei tiedä, miten tieto on järjestetty tietojärjestelmään ja millaisina kokonaisuuksina neuvoja saa sitä näkyviin. Tällöin lisätiedon etsimisestä aiheutuvat tauot voivat olla asiakkaalle hämmentäviä, kuten esimerkissä 4. Asiakas on hakenut asumistukea ja haluaa tietää, kuinka kauan asian käsittelyssä vielä kestää. Neuvoja ryhtyy etsimään asiaa koskevia tietoja koneelta ja toteaa ensimmäiseksi, että asumistukea on haettu, sekä kertoo katsovansa asiaa tarkemmin (r. 1–3). Asiakas odottaa, vaikka seuraavan tiedon löytämiseen kuluu yli kaksikymmentä sekuntia (r. 4). (4) Kotus [K0267 AY] 01 N: joo, eli täällä näkyy et on haettu 02 asumistukea, katsotaanpa vähän 03 tarkemmin, 04 (23.0) 05 N: käsittely on vielä kesken ei ole vielä 06 annettu päätöstä? 07 (2.1) 08 A: niin mitenkähän kauan teillä 09 nykysi aina viipyy nytten nämä. 10 (1.1) 11 A: sielä taitaa vissii olla ruuhkaa vai. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 13 12 N: siellä on ruuhkaa että tosiaan, odotappa 13 hetki tuossa on käsittelijä kolmas 14 kolmatta viimeksi tätä katsonut - - Kerrottuaan asiakkaalle, että hakemuksen käsittely on vielä kesken (r. 5–6), neuvoja ryhtyy etsimään käsittelijän kommentteja, mutta tässä kohdassa hän ei kerro sitä asiakkaalle. Asiakas pyytääkin lisätietoa jo kahden sekunnin tauon jälkeen (r. 7–9). Se osoittaa hänen tulkinneen tilanteen niin, ettei neuvoja ole aikeissakaan kertoa enempää. Kun neuvoja ei tämänkään jälkeen vastaa – todennäköisesti siksi, että on keskittynyt etsimään tietoa koneelta – asiakas yrittää selvittää tilannetta esittämällä itse mahdollisen selityksen päätöksen viivästymiselle (r. 11). Tässä vaiheessa neuvoja löytää etsimänsä tiedon, ja asiakkaan kannalta hämmentävä tilanne selviää. Vaikka asiakas ei puhelinpalvelussa näe neuvojan työskentelyä koneen kanssa, yhteisen ymmärryksen säilyttäminen ei edellytä neuvojalta jatkuvaa oman toiminnan raportointia. Olennaisempaa on, että neuvojat tunnistavat ne toiminnan rajakohdat ja vaiheet, jotka voivat aiheuttaa asiakkaille tulkintaongelmia ja joissa raportointi on tarpeen. Suulliset asioinnit osana asiakaspalvelua Kehitettäessä julkisen hallinnon asiakaspalvelua on tarpeen miettiä myös erilaisten palvelumuotojen ja viestinnän kanavien työnjakoa. Viranomaisten kanssa asioivat asiakkaat ovat monenlaisia, samoin hoidettavat asiat. Tarvitaan toimivaa ja ymmärrettävää kirjallista viestintää ja sähköistä asiointia, mutta asiakkailla tulee olla mahdollisuus hoitaa asioitaan viranomaisten kanssa myös suullisesti. Erilaisia suullisia asiointeja tarkastelevat tutkimukset ovat osoittaneet, miten ammattilainen voi asiakkaan kanssa keskustellessaan koko ajan muokata omaa toimintaansa asiakkaalta saamansa palautteen avulla. Hän voi annostella tarjoamaansa tietoa, kerrata asioita sekä suostutella ja ohjata asiakasta tilanteen edellyttämällä tavalla. Suullisessa vuorovaikutuksessa osanottajat voivat myös selvittää ymmärrysongelmia, tehdä tarkistuksia ja pyytää 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 lisätietoa välittömästi ja nopeasti. Tämä mahdollistaa joustavan ja asiakkaan tarpeisiin tarkasti räätälöidyn asioiden hoitamisen. Suullisissa asioinneissa arkiset vuorovaikutustaidot ovat tärkeä resurssi. Ammattilaisten toimintaa keskustelussa ei ole tarkoituksenmukaista eikä edes mahdollista säädellä ja kehittää samaan tapaan kuin kirjallista viranomaisviestintää. Tutkimalla asiointien vuorovaikutusta saadaan kuitenkin tietoa sellaisista keskustelukäytänteistä, joihin voi melko helpostikin vaikuttaa, mutta joita ei arkitiedon varassa yleensä tiedosteta. Tutkimuksen tarjoama tieto voi auttaa ammattilaisia muuttamaan tai välttämään sellaisia käytänteitä, jotka ovat asiakaspalvelun tavoitteiden kannalta ongelmallisia, ja myös tunnistamaan omista toimintatavoistaan niitä, joita kannattaa ylläpitää ja vahvistaa. Kirjallisuus Antaki, Charles (toim.) 2011. Applied Conversation Analysis. Intervention and change in institutional talk. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Asiakaspalvelu 2014 – Yhdessä palvelut lähelle. Julkisen hallinnon kehittämishankkeen loppuraportti. Valtiovarainministeriö 14/2013 (www.vm.fi, verkkojulkaisut). Boyd, Elizabeth & Heritage, John 2006. Analyzing historytaking in primary care: Questioning and answering during verbal examination. – John Heritage & Douglas Maynard (toim.) Communication in medical care, 151–184. Cambridge: Cambridge University Press. Drew, Paul & Heritage, John (toim.) 1992. Talk at work. Cambridge: Cambridge University Press. Haakana, Markku & Laakso, Minna & Lindström, Jan (toim.) 2009. Talk in interaction. Comparative dimen sions. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Heinonen, Hanna-Mari 2009. Byrokraatti vai asiakaspalve lija? Kelan virkailijan toimintatavat ja roolit Yhteys keskuksessa palvelukulttuurin muutosten keskellä. Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 106. Heritage John 1996 [1984]. Harold Garfinkel ja etnometodo logia. Helsinki: Gaudeamus. Heritage John & Robinson, Jeffrey 2011. ‘Some’ versus ‘any’ medical issues: Encouraging patients to reveal their unmet concerns. – Charles Antaki (toim.) Applied Conversation Analysis, 15–31. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Jefferson, Gail & Lee, John 1981. The rejection of advice: managing the problematic convergence of a “troubles-telling” an a “service-encounter”. Journal of Pragmatics 5, 399–422. Julkisen hallinnon asiakkuusstrategia. Yhteistyössä palvelu pelaa. Valtiovarainministeriö 2013 (www.vm.fi, verkkojulkaisut). Linell, Per & Bredmar, Margareta 1996. Reconstructing topical sensitivity: Aspects of face-work in talks between midwifes and expectant mothers. Research on Langu age and Social Interaction 29, 347–379. Peräkylä, Anssi 2006. Communicating and responding to diagnosis. – John Heritage & Douglas Maynard (toim.) Communication in medical care, 214–247. Cambridge: Cambridge University Press. Peräkylä, Anssi &Vehviläinen, Sanna 2003. Conversation analysis and the professional stocks of interactional knowledge. Discourse & Society 14, 727–750. Raevaara Liisa 2006. Kysymykset virkailijan työkaluna. – Marja-Leena Sorjonen & Liisa Raevaara (toim.) Arjen asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä, 86–116. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Raevaara, Sorjonen ja Lappalainen 2013. Vuorovaiku tus Kelan puhelinpalvelussa. Kela, Työpapereita 46. Helsinki: Kela (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/39251). Ruusuvuori, Johanna 2005. Comparing homeopathic and general practice consultations: The case of problem presentation. Communication & Medicine 2/2, 123– 135. Ruusuvuori, Johanna & Haakana, Markku & Raevaara, Liisa (toim.) 2001. Institutionaalinen vuorovaikutus. Kes kustelunanalyyttisia tutkimuksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sacks, Harvey 1992. Lectures on Conversation. Toimittanut Gail Jefferson. Cambridge: Basil Blackwell. Tainio, Liisa (toim.) 1997. Keskustelunanalyysin perusteet. Tampere: Vastapaino Sorjonen, Marja-Leena & Raevaara, Liisa (toim.) 2006. Arjen asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kirjoittaja on Kotimaisten kielten keskuksen erikoistutkija, joka toimii tällä hetkellä tutkijana Helsingin yliopistossa Intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa -huippuyksikössä. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 9.1.2013 pidettyyn esitelmään. TIETEELLISET SEURAT VAATIVAT LAPSIASIVALTUUTETUN RESURSSIEN VAHVISTAMISTA Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula irtisanoutui kahdeksan vuotta kestäneestä toimestaan vastalauseena valtuutetun toimiston aliresursointiin, joka ilmeni erityisesti henkilöstövajeena ja toimiston kohtuuttomana työmääränä. Avoimessa kirjeessään yhteistyökumppaneille Aula kuvailee, miten toimiston on pitänyt täyttää lain määräämät vaikuttamiseen, lapsen oikeuksista tiedottamiseen ja lasten mielipiteiden selvittämiseen liittyvät tehtävät samalla, kun kansalaisten, järjestöjen ja muiden tahojen yhteistyötoiveet ovat ylittäneet henkilökunnan kantokyvyn. Lisäresursseja viisihenkiseen toimistoon ei toistuvista vetoomuksista huolimatta ole saatu. Kritiikkiin resurssien vajeesta sosiaalija terveysministeriö on vastannut, että toimiston pitäisi kyetä priorisoimaan tehtäviään. Lapsiasiavaltuutettu on niukkojen resurssien puitteissa tehnyt erittäin hyvää ja näkyvää työtä lasten oikeuksien edistämiseksi. Lukuisten aloitteiden, puheenvuorojen ja lausuntojen lisäksi valtuutettu on ollut näkyvä yhteiskunnallinen toimija, jonka näkemyksiä on kysytty, kuultu ja arvostettu. Lukuisissa verkostoissa on kiitelty lapsiasiavaltuutetun paneutunutta ja sitoutunutta osallistumista sekä asioiden eteenpäin saattamista. Lapsiasiavaltuutettu on vahvistanut myös sellaisten lapsiryhmien ääntä, jotka aiemmin ovat jääneet kuulematta. Lapsuudentutkimuksen seura ja Nuorisotutkimusseura pitävät välttämättömänä, että lapsiasiavaltuutetun tehtävä turvataan ja vahvistetaan riittävin henkilöstöresurssein jatkossa. Lasten ja nuorten oikeuksien toteutumisessa ja hyvinvoinnissa on edelleen osoitettavissa useita kohtia, joiden edistämiseen tarvitaan riippumatonta viranomaista. Tieteelliset seurat haluavat näiden tehtävien lisäksi korostaa lapsiasiavaltuutetun toimen merkitystä lapsia ja nuoria koskevan tiedon edistäjänä, vastaanottajana, välittäjänä ja sen aukkojen osoittajana. Riittävästi resursoitu lapsiasiavaltuutetun toimisto edistää tutkittuun tietoon perustuvaa lasten ja nuorten hyvinvointipolitiikkaa. Lapsuudentutkimuksen seura ja Nuorisotutkimuksen seura T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 15 Peter Forsskål – luonnontutkija ja valistuksen sanansaattaja Petter Portin Peter Forsskål (1732–63) oli suomalainen valistuksen hengessä toiminut tutkimusmatkailija, luonnontutkija, filosofi ja kansalaisoikeuksien esitaistelija 1700-luvun Ruotsissa. Hän kuoli malariaan 250 vuotta sitten vain 31-vuotiaana tutkimusmatkalla nykyisen Jemenin alueella. Luonnontutkijana Forsskål oli Carl von Linnén oppilas ja tutkimusmatkailijana yksi tämän ”apostoleista”, jolla epiteetillä Linné tutkimusmatkailija-oppilaitaan kutsui. Hän on edelleen kansainvälisesti merkittävä biologi erityisesti merieläinten sekä Arabian niemimaan eläimistön ja kasviston tutkijana. Filosofina Forsskål oli suomalaisen klassisen liberalismin uranuurtaja ja ensimmäinen suomalainen ajattelija, joka johdonmukaisesti puolusti tutkimuksen vapautta ja vastusti tieteellistä dogmaattisuutta. Kun seuraa käynnissä olevaa keskustelua sananvapaudesta tai verkkourkinnasta, huomaa, että Forsskål on tänä päivänä erittäin ajankohtainen, sillä hänen toimintansa ansiosta Ruotsiin saatiin ensimmäisenä maailmassa painovapauslaki – tosin vasta kiivaan taistelun jälkeen vuonna 1766 kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Peter Forsskål (Kuva 1) syntyi Helsingissä 11.1.1732 alun perin Sauvosta kotoisin olleen kirkkoherra Johan Forsskålin (1691–1762) perheeseen. Forsskålista on kirjoitettu paljon. Laajan elämäkerran hänestä on kirjoittanut historioitsija Eero Matinolli (Matinolli 1960). Biologi Marjatta Rautiala puolestaan on kirjoittanut erinomaisen tutkielman Forsskålista luonnontutkijana ja tutkimusmatkailijana (Rautiala 1995), ja kulttuurihistorioitsija Ere Nokkala hänestä kansalaisvapauden puolustajana (Nokkala 2012). Tässä kirjoituksessa nojaudun pääasiassa näihin töihin silti mitenkään väheksy- 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 mättä muita kirjoittajia. Olen myös hyödyntänyt sekä suomen- että englanninkielisen Wikipedian Forsskålia koskevia sivuja. Peter-pojan ollessa yhdeksänvuotias perhe muutti vuonna 1741 Ruotsiin – ensin Uplantiin, missä isä sai johdettavakseen Tegelsmoran seurakunnan, ja sieltä edelleen Tukholmaan, jossa isä toimi suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Peter tuli ylioppilaaksi jo 10-vuotiaana ja ryhtyi vuonna 1742 opiskelemaan Uppsalan yliopistossa. Hän palasi kuitenkin muutamaksi vuodeksi kotiin, missä jatkoi opintojaan itsenäisesti. Vuonna 1751 Forsskål sitten kirjoittautui uudelleen Uppsalan yliopistoon ja ryhtyi innokkaasti opiskelemaan luonnontieteitä aikakauden merkittävimmän tiedemiehen Carl von Linnén (1707–78) johdolla. Teologian tutkinnon hän suoritti Uppsalassa vielä samana vuonna. Opinnot ja väitöskirja Göttingenin yliopistossa Uppsalasta Forsskål siirtyi Saksaan Göttingenin yliopistoon vuonna 1753 opiskelemaan filosofiaa ja itämaisia kieliä, mihin lienee vaikuttanut se, että hän oli ilmeisesti opiskellut Uppsalassa myös orientalisti Carl Aurivilliusen (1717–86) johdolla, jolla puolestaan oli yhteyksiä Göttingenissä vaikuttaneeseen kuuluisaan kollegaansa, orientalisti ja Raamatun tutkija Johann David Michaelikseen (1717–91). Göttingenissä Forsskål väitteli tohtoriksi vuonna 1756 tieteenteoreettisella, empiristisiä periaatteita puolustavalla teoksella Dubia de prin cipiis philosophiae recesitioris (Uudemman filosofian periaatteita koskevat epäilykset). Väitöskirja korostaa empirian eli kokemusperäisen ajattelun keskeisyyttä tieteessä. Teokseen sisältyy myös ajatusrakennelma, jonka mukaan moraali on jokai- Kuva 1. Peter Forsskål (1732–63); muotokuva vuodelta 1760. Maalauksen on mahdollisesti tehnyt Paul Dahlman, valokuva Bo Gyllander, Museovirasto. selle ihmiselle luonnostaan kuuluva peruuttamaton kyky ja oikeus, joka ei ole riippuvainen sen meille tuottamasta hyödystä eikä Jumalan tahdosta. Teos sai Saksassa myönteisen vastaanoton, mutta erilaista filosofista suuntausta kannattavissa Ruotsin yliopistoissa se torjuttiin. Väitöskirja ja sen nostattama keskustelu puolesta ja vastaan antavat aiheen kutsua Forsskålia ensimmäiseksi tieteellisen tutkimuksen vapautta johdonmukaisesti puolustaneeksi suomalaiseksi. Hän vastusti tieteellistä dogmaattisuutta, sen juuttumista vanhoihin ajatusrakennelmiin, ja katsoi, että tieteellinen totuus edellytti jatkuvaa etsintää ja että siihen saattoi pyrkiä erilaisin keinoin. Hän halusi korostaa, että tiede, kuten muukin elämä, edellyttää kriittisyyden ohella myös suvaitsevuutta. Kansalaisoikeustaistelijana Ruotsissa Palattuaan Göttingenistä Uppsalaan vuonna 1756 Forsskål nimitettiin taloustieteen dosentiksi. Tieteen vapaus edellytti Forsskålin mielestä myös yhteiskunnallista vapautta, kuten hän esitti jo Göttingenin väitöskirjassaan. Voidak- seen luennoida myös filosofiasta ja valtio-opista hän jätti tarkastettavaksi väitöskirjan kansalaisvapaudesta, De libertate civli. Teos oli kuitenkin liian radikaali ajan ahdasmieliseen ilmapiiriin, eikä sitä sen vuoksi tarkastettu. Vuonna 1759 Forsskål kuitenkin onnistui vaikeuksien jälkeen saamaan painatusluvan teoksensa hiukan muutetulle ruotsinkieliselle versiolle Tankar om borgerliga friheten (Ajatuksia kansalaisvapaudesta). Teoksessa oli lähtökohtana jo Göttingenin väitöskirjassa muotoiltu ajatus moraalista luonnollisena oikeutena ja kykynä. Kirjassa hän kiteytti valistusliberalismin yhteiskunnalliset vaatimukset kahteenkymmeneenyhteen teesiin, joissa edellytettiin mm. paino- ja elinkeinovapautta sekä uskonnollista suvaitsevuutta. Kirja tulkittiin konservatiivisen Hattupuolueen taholla arvosteluksi heitä kohtaan ja sitä vastaan nostettiin painokanne, ja jo ennen painatusluvan myöntämistä Ruotsin viimeinen sensori Niclas von Oelreich (1699–1770) oli vaatinut siihen muutoksia. Forsskål ymmärsi, että hänen teoksensa tultaisiin kieltämään, joten hän haki itse kirjan kaikki 500 kappaletta kirjapainosta heti, kun ne oli painettu. Hattuvirkamiehistä koostunut kansliakollegio kokoontui vielä samana päivänä ja vaati kirjoituksen takavarikointia. Kuitenkin ainoastaan 79 kappaletta saatiin takavarikoitua, joista kaksi Suomesta. Forsskål itse pääsi vapaamielisemmän Myssy-puolueen suojelukseen ja saattoi sen turvin hankkia elantonsa nuoren, noihin aikoihin vain kolmetoistavuotiaan kreivi Johan Gustav Hornin kotiopettajana, jonka isän isä oli Myssy-puolueen varhaisempi päämies, kansliapresidentti Arvid Bernhard Horn (1664– 1742), ja joka asui puolueen kannattajan Johan Ihren (1707–80) talossa. Tankar om borgerliga friheten -teoksen herättämät ajatukset eivät kuitenkaan jääneet vaille vaikutusta. Ne heijastelevat vapauden ajan yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia haastaen vallalla olleen ajattelun perustuslaista ja kauppapolitiikasta, ja suureksi osaksi sen ansiosta Ruotsiin säädettiin ensimmäinen painovapauslaki vuonna 1766, joka samalla oli maailman ensimmäinen. Kirjoitus on käännetty yli kymmenelle kielelle ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 17 Kuva 2. Arabian-retkikunnan matkareitti 1761–67. Hansenin (1963) mukaan (Rautiala 1995; Luonnon Tutkijan luvalla). suomeksi kolmasti. Uusin suomenkielinen käännös on Ere Nokkalan tekemä ja perustuu äskettäin käsikirjoituksena löytyneeseen alkuperäiseen sensuroimattomaan versioon. Suomennos on vapaasti luettavissa Porthan-seuran Auraicanimisestä verkkolehdestä (http://ojs.tsv.fi/index. php/Aur), jossa se on Nokkalan Forsskålia käsittelevän artikkelin liitteenä (Nokkala 2012). Tutkimusmatkailijana ja luonnontutkijana Arabian niemimaalla Forsskålin rohkeus yhteiskunnallisten ajatustensa puolustajana saattaa perustua siihen, että hänet oli jo tuossa vaiheessa arvovaltaisten Carl von Linnén ja Johann David Michaeliksen suosituksesta hyväksytty tanskalaisen Arabiaan suuntautuvan kuusihenkisen retkikunnan jäseneksi, mihin vaikutti myös se, että hän oli arabiankielen taitoinen. Retkelle lähdettiin vuonna 1761, ja se kulki Egyptiin, Syyriaan ja Jemeniin (Kuva 2). Tällä matkalla Forsskål kuitenkin menehtyi 11.7.1763 Jemenin Jerimissä. 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 Koko matkan ajan Forsskål suoritti arvokkaita tutkimuksia ja havaintoja kasvi- ja eläintieteen aloilla. Joukon ainoa eloonjäänyt, saksalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä, retkikunnan kartografi Carsten Niebuhr (1733–1815) julkaisi hänen tutkimuksensa 300 eläin- ja 800 kasvilajista, joita pidettiin pitkään Arabian eläimistön ja kasviston perusteoksena. Niebuhrin toimittamina ilmestyivät Forsskålin aineistoon perustuvat kasvi- ja eläintieteelliset teokset Flora Aegyp tiaco-Arabica (1775) ja Descriptiones animalium (1775) sekä kuvateos Icones rerum naturalium (1776). Marjatta Rautialan mukaan on paljolti Niebuhrin ansiota, että Forsskålin nimi on jäänyt tieteen historiaan (Rautiala 1995). Forsskålin keräämä aineisto ja muistiinpanot ovat yhä tärkeitä taksonomeille, etenkin afroaasialaisen eliömaailman tutkijoille. Hän itse kuvasi suuren määrän kasvi- ja eläinlajeja. Myös lukuisten sukujen ja lajien nimet on johdettu Forsskål-nimestä. ForsskåIin toiminta kasvitieteilijänä sekä hänen keräämänsä kasvi- näytteet on tarkkaan dokumentoitu. Häntä on myös luonnehdittu kasvimaantieteen pioneeriksi (Hepper ja Friis 1994). Eläintieteen alalla Forsskålia on perinteisesti pidetty hyönteisten sekä kalojen ja muiden merieläinten tutkijana (Rautiala 1995), ja häntä voidaankin pitää meribiologian edelläkävijänä (Spärck 1963). Viime aikoina on ymmärretty nostaa esiin myös hänen uraauurtavat tutkimuksensa hämähäkeistä (Koponen 2007). Forsskål keräsi matkalla suuren määrän kasvi- ja eläinnäytteitä, joista osa kuitenkin vaurioitui tai jopa tuhoutui matkalla Eurooppaan. Pääosaa säilyneistä kasvinäytteistä, noin 1 750 arkkia, säilytetään Herbaritiin Forsskålii -nimisenä kokoelmana Kööpenhaminan yliopiston kasvimuseossa. Eläintieteellisistä kokoelmista ovat parhaiten säilyneet simpukka- ja kotilonäytteet, samoin kalat ja korallit. Forsskål kuvasi 120 kalalajia ja käytti näytteiden säilömiseen poikkeuksellista, hyväksi osoittautunutta menetelmää: hän prässäsi kalat kasvinäytteiden tavoin (Rautiala 1995). Forsskålin eläintieteellisiä kokoelmia Kööpenhaminan yliopiston eläinmuseossa pidetään harvinaisen laajoina ollakseen peräisin 1700-luvulta (Spärck 1963). Suurin osa Arabianmatkan muusta aineistosta sijaitsee Tanskan valtionarkistossa ja Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa (Rautiala 1995). Forsskålin päiväkirjat Arabian-matkalta julkaistiin ruotsiksi vuonna 1950 ja suomeksi vasta vuonna 2003 (Forsskål 1950, 2003). Lisäksi tanskalainen Thorkild Hansen on julkaissut vuonna 1962 kertomuksen retkikunnan vaiheista, joka on ilmestynyt suomennettuna vuonna 1963 (Hansen 1962, 1963). Forsskålin muistovuoden tapahtumat meillä ja muualla 90 vuotta täyttävä Turun Eläin- ja Kasvitieteellinen Seura järjesti joulukuussa 2013 Peter Forsskålin kunniaksi yleisölle avoimen pienois symposiumin Turun yliopiston tiloissa. Monitieteisessä symposiumissa eri alojen asiantuntijat kertoivat Forsskålin elämästä ja merkityksestä, ja se sisälsi myös musiikkiesityksen valistuksen ajan hengessä. Ruotsin kansalliskirjasto Tukhol- massa järjesti lokakuussa 2013 seminaarin, jossa tarkasteltiin monipuolisesti Forsskålin merkitystä sananvapauden puolustajana. Roomassa Italiassa juhlittiin niin ikään lokakuussa 2013 Fårsskålin kansalaisoikeuksia käsittelevän teoksen italiankielisen käännöksen ilmestymistä. Vuosina 2011–12 on Forsskålin kunniaksi järjestetty erilaisia tapahtumia Australiassa, Egyptissä, Englannissa ja Tunisiassa (http:// peterforsskal.com/events.html). Forsskålista on julkaistu postimerkki Suomessa vuonna 1979. Kiitän ystäviäni, atk-amanuenssi Matti Ketolaa, Biologian laitos, Turun yliopisto Kuvan 2 edi toinnista sekä emeritusprofessori Rauno Tirriä käsikirjoituksen ensimmäisen version kriittisestä lukemisesta ja monista parannusehdotuksista. Lähteet Painetut lähteet Forsskål, P. 1950. Resa till lycklige Arabien. Petrus Forsskåls dagbok 1761–1763. Svenska Linné-sällskapet. Forsskål, P. 2003. Matka onnelliseen Arabiaan 1761–1763. Petter Forsskålin matkapäiväkirja. Suomeksi toimittanut Jorma Ojala. IdeaNova. Hansen, T. 1962. Den lykkelige Arabien. En dansk ekspedition 1761–67. Nordisk Förlag. Hansen, T. 1963. Onnellinen Arabia. Tanskalainen retkikun ta 1761–67. Suomentanut Marja Niiniluoto. WSOY. Hepper, F. N. ja Friis, I. 1994. The plants of Pehr Forsskål’s Flo ra Aegyptiaco-Arabica. Royal Botanic Gardens. Kew. Koponen, S. 2007. Erik Laxman, Petter Forsskål ja muut suomalaiset hämähäkkitutkimuksen uranuurtajat. Luon non Tutkija 111: 202–204. Matinolli, E. 1960. Petter Forsskål. Luova ihminen 1700-luvun Pohjolasta. Turun Yliopiston julkaisuja. Sarja B, Osa 79. Nokkala, E. 2012. Peter Forsskål – kansalaisvapauden puolustaja ja hattuvallan kriitikko. Auraica 5: 27–42. Rautiala, M. 1995. Petter Forsskål ja kohtalokas tutkimusmatka onnelliseen Arabiaan. Luonnon Tutkija 99: 90–94. Spärck, R. 1963. Petter Forsskåls arabiske rejse og zoologiske samlinger. Nordenskiöld-samfundets tidskrift 23: 110–136. Sähköiset lähteet http://en.wikipedia.org/wiki/Peter_Forssk%C3%A5l (haettu 16.10.2013) http://fi.wikipedia.org/wiki/Peter_Forssk%C3%A5l (haettu 27.1.2012) Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 19 Luonnonlain luonne Arto Annila Yksinkertaisen ja kaikenkattavan luonnonlain idea on kiehtonut ihmisiä kautta aikain. Myös nykyfysiikka etsii kaiken teoriaa, joka selittäisi ja yhdistäisi kaikki fysikaaliset ilmiöt sekä ennustaisi minkä tahansa kokeen tuloksen. Tosin monet tutkijat epäilevät, onko ylipäätään perusteita olettaa, että jokin yksittäinen teoria voisi selittää kaiken. Ennen oli toisin. 1600- ja 1700-luvun taitteen luonnonfilosofisen, kokonaisvaltaisen katsantokannan mukaan oli vain luonnollista, ei lainkaan tavatonta, selittää yksi jos toinenkin tapahtumainkulku yhden ja saman periaatteen ilmentymänä, sillä tuolloin tieteenalojen eriytyminen oli vasta alullaan ja selitysten kirjo vielä tulollaan. Paljolti erillisiksi oppiaineiksi erikoistunut nykytiede voisi kenties ammentaa arvokasta näkemystä vanhasta kaikenkattavasta ajattelutavasta kohdatessaan käsitteellisiä ongelmia ja tulkitessaan uusia havaintoja yhä uusin selityksin. Luonnon monimuotoisuus on runsasta, muttei sattumanvaraista, ja luonnon monimutkaisuus on hämmentävää, muttei umpimähkäistä. Havaitsemme säännönmukaisuuksia ja tunnistamme lainalaisuuksia. Vaikuttavimpia osoituksia luonnon järjestyksestä ovat kaikkialla ilmenevät yhtäläiset piirteet. Niitä ovat vinot, likimain logaritminormaaliset jakaumat, jotka kertyvät sigmoidisesti ja siten seuraavat logaritmi-logaritmi-asteikolla pääosin suoria eli noudattavat potenssilakeja. Esimerkiksi geenien pituudet jakautuvat samoin kuin sanojen pituudet. Jakauman vino muoto on sama, vain funktion parametrit vaihtelevat eliöstä toiseen ja kielestä toiseen. Myös eläin- ja kasvipopulaatiot levittäytyvät, lajista riippumatta, ekosysteemeissä samalla tavoin kuin taloudellinen vauraus laventuu, omaisuuden lajista riippumatta, 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 yhteiskunnissa. Niin ikään helmivene-nilviäisen kuoren kierteinen muoto seuraa samaa logaritmista spiraalia kuin Marsin pinnalle jähmettyneet laavavirrat. Myös ilmakehän syklonit pyörivät lämpötilaerossa samalla tavalla kuin kierteisgalaksit kieppuvat maailmankaikkeuden kaarevuudessa. Myös moninaisten tapahtumain kulku on yhtenevää. Esimerkiksi kemialliset reaktiot ja kansantalouksien kehityskulut etenevät aika ajoin heilahdellen kohti tasapainosyklejä, kuten solun sitruunahappokiertoa ja maatalouden vuodenkiertoa. Ekologinen sukkessio (lajiston vähittäinen muuttuminen) etenee yhdestä lajista seuraavaan samalla tavalla askeltaen kuin teknologia kehittyy yhdestä innovaatiosta seuraavaan. Niin ikään tavarantuotanto laajenee samalla tavalla kuin eliölajien fylogeneettinen puu versoo. Aivokuorelta mitattu hermoston toiminta seuraa potenssilakia siinä missä maankuorelta mitattu seisminen aktiivisuuskin. Solujen aineenvaihduntaverkostoissa ilmenevät samat mittakaavattomat piirteet kuin kaupunkien joukkoliikenneverkostoissa tai maailmanlaajuisessa tietoliikenneverkossa tai taivaankannen kattavassa galaksien rihmastossa. Pienimmän vaikutuksen periaate Suuri samanlaisuus ei ole sattumaa vaan seurausta samasta syystä: energiaerojen mahdollisimman nopeasta vähenemisestä. Tuo luonnon lainalaisuus opittiin tuntemaan täsmällisessä matemaattisessa muodossaan 1600- ja 1700-luvun taitteessa Newtonin toisena liikelakina ja Maupertuis’n pienimmän vaikutuksen periaatteena. Ei vain valo, Fermat’n periaatteen mukaisesti, vaan mikä tahansa muukin energiavirta luonnollisesti valitsee nopeimman reitin tasoittaessaan energiaeroja, siis kuluttaessaan vapaata energiaa, järjestelmän kehittyessä tilasta toiseen kohti tasapainoa ympäristönsä kanssa. Luonnon päämäärähakuisuus eli teleologia ilmenee kaikenlaisten prosessien mahdollisimman nopeana kulkuna kohti vapaan energian minimiä. Tällä tavoin Maupertuis aikoinaan selitti kaikenlaisia fysiikan, biologian ja talouselämän ilmiötä. Tuolloin oli yhtä luonnollista todeta, että puro varioi kulkuaan ja virratakseen mahdollisimman nopeasti, eli kuluttaakseen vapaata energiaa, puro luonnollisesti valitsee soljuvimmat uomat, kuin oli myös sanoa, että eläinpopulaation perinnöllisestä tai muusta vaihtelusta luonnollisesti valikoituvat ne yksilöt, jotka nopeimmin hyödyntävät voimavarat eli kuluttavat vapaan energian. Luonnonvalinnan mittapuu on luonnonfilosofian yleiskäsittein ilmaistuna energiaerojen mahdollisimman nopea väheneminen, tapahtui se sitten lisääntyen, erilaistuen, sopeutuen, yhteistyön tai minkä tahansa muun mekanismin avulla. Myöhemmin Charles Darwin selitti samaa suuremmin aineistoin mutta suppeammin biologian käsittein eliökunnan kehitystä kuvaillessaan. Nykykertomus on karttunut lukuisten yksityiskohtien luetteloiksi, mm. geenikirjastoiksi, mutta kaventunut käsitteellisesti ja jäänyt vaille viitettäkään keskeiseen kysymykseen, miksi luonto kehittyy. Kuinka viisaalta vaikuttaakaan Alexander von Bungen, Tarton yliopiston kasvitieteen professorin, tokaisu 1800-luvun puolivälin tienoilta, että ymmärtääkseen luonnon yksityiskohtia, on tunnettava luonto kokonaisuudessaan. Luonnon universaaleja piirteitä ja tapahtumainkulkuja on toki mallinnettu monin eri yhtälöin Pierre François Verhulstin vuonna 1838 löytämän logistisen kasvukäyrän jälkeenkin, mutta pienimmän vaikutuksen periaatteen matemaattinen analyysi osoittaa, että juuri tuon lain yksinkertainen liikeyhtälö kuvaa nuo kaikkialla ilmenevät yhtäläiset piirteet. Isaac Newtonin sanoin luonto on aidon yksinkertainen, ei tulvillaan turhia tekijöitä. On siis syytä kysyä, miksi kokonaisvaltainen luontokäsitys sittemmin eriytyi oppiaineiksi ja sirpaloitui selitysten kirjoksi. Tapahtumainkulkuja Kuten tunnettua Pierre-Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen matemaatikko ja oppinut, joutui jo elinaikanaan epäsuosioon kärhämöityään Samuel Königin, saksalaisen matemaatikon ja juristin, kanssa siitä, kenen idea pienimmän vaikutuksen periaate alun alkujaan oli. König antoi ymmärtää käsiinsä saaman kirjeen perusteella, että Leibniz oli jo vuosikymmeniä aiemmin muotoillut tuon universaalin periaatteen, vieläpä sen yleisemmän muodon, joka kattaa, ei vain vaikutuksen minimoinnin, vaan myös sen maksimoinnin. Kaiketi Maupertuis oli yllättynyt Königin väitteistä, sillä hän mm. epäili kirjeen aitoutta. Osoittautuikin että kyseessä oli Leibnizin kirjeen kopio, mutta moni ei oikein ymmärtänyt Maupertuis’n vaikuttimia, vaan ennemminkin näytti vain siltä kuin Maupertuis’lle, tuolloin mahtavan Preussin tiedeakatemian johtajalle, ei oikein mikään kunnia riittäisi. Kaikesta huolimatta Leonhard Euler, sveitsiläinen matemaatikko ja fyysikko, asettui monien aikalaisten sekä myöhempienkin asiaan perehtyneiden ihmetykseksi puolustamaan Maupertuis’ta moittien Königiä säilymislain pilkkaamisesta, kun tämä puhui vaikutuksen maksimoinnista. Tällä Euler tarkoitti sitä, että kun järjestelmä kehittyy tilasta toiseen, liikeenergian muutos rahoitetaan täsmälleen potentiaalienergian muutoksella ja dissipaatiolla eli energian virralla järjestelmästä ympäristöön tai päinvastoin. Vaikutuksen maksimointi ei voi tulla kyseeseen, koska silloin liike-energian muutos tulisi kustantaa vielä jollakin tuntemattomalla, tummanhämärällä energiamuodolla. Näin nähtynä kiista ei niinkään koskenut sitä, kenen idea oli, vaan sitä, mikä idea oli. Näkemystä puoltaa myös se, että Maupertuis oli itsekin todennut, että pienimmän vaikutuksen periaate käsittää Isaac Newtonin kirjoittamat liikelait. Seikka, josta voimme tässä saman tien itsekin varmistua kertomalla Newtonin voiman määritelmän F = dtp nopeudella v, ja sitten tunnistamalla liikeyhtälön dt(mv2) = -v·∇U + v2dtm yhtäsuuruusmerkin vasemmalta puolelta liike-energian eli vis vivan mv2 muutoksen, kuten Leibniz termin tunsi, ja oikealta ensim- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 21 mäiseksi liikemäärän p = mv muutoksen kiihtyvyyteen a liittyvän suunnatun potentiaalienergian gradientin -v·∇U eli vis mortuan muutoksen, ja toiseksi jokaiseen tilamuutokseen erottomasti kuuluvan massan muutoksen Albert Einsteinin kuuluisaksi tekemän relaation dm = dE/c2 avulla energian virraksi eli dissipaatioksi järjestelmästä ympäristöön tai päinvastoin. Energiakäsitteet ja niiden keskinäisen yhteyden Maupertuis saattoi hyvinkin omaksua Émilie du Châtelet’lta, joka tunnetaan parhaiten Newtonin Principian ranskantajana, mutta hänen ansionsa ovat suuremmat. Kirjassaan Institu tions de Physique Châtelet tarkastelee mm., mitä oikeastaan tapahtuu, kun kaksi hevoskärryä törmää tiellä toisiinsa. Ja hän päättelee aivan oikein, että kolarissa ainakin osa liike-energiasta vapautuu ympäristöön, mikä ilmenee mm. kaikenlaisena voivotteluna ja valitteluna. Niin… aikoinaan König toimi Châtelet’n yksityisopettajana, mutta myöhemmin Maupertuista tuli Châtelet’n rakastaja. Châtelet jatkoi kirjeenvaihtoa Maupertuis’n kanssa vielä suhteen viilennyttyäkin, siis silloin kun oli uudelleen sulkenut suosioonsa Voltairen. Ehkä Voltaire ei oikein ymmärtänyt kirjeenvaihdon intellektuaalista luonnetta, kun hän sitten myöhemmin sekaantui Königin ja Maupertuis’n väliseen skismaan kirjoittamalla ilkeämielisen pamfletin jälkimmäisestä. Kaiketi markiisitar Châtelet olisi vielä sotkun selvittänytkin, mutta kun hän oli jo vuosia aiemmin kuollut synnytyksen jälkeiseen komplikaatioon. Tuolloin Émilie oli jo lempannut Voltairen ja ottanut uuden rakastajan. Laskettavuuden vaatimus Variaatioperiaate kyllä juurtui fysiikkaan, muttei siinä Maupertuis’n esittämässä asussa vaan muotoutui Eulerin, Lagrangen ja Hamiltonin kirjoitusten mukaisesti. Se tuskin oli seurausta tuosta kiusallisesta kärhämästä, aikansa kalabaliikista, vaan ehkä enneminkin siitä, ettei Maupertuis’n liikeyhtälö sopinut ajan henkeen – eikä taida sopia oikein vieläkään. Osoittautui nimittäin, ettei liikeyhtälöä voida yleensä ratkaista. Kun se ei ole laskettavissa, sen avulla ei voi tehdä tarkkoja ennustuksia. Euler toki tunsi 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 liikelain laskettavuuden puutteen, muttei pitänyt sitä puutteena vaan ansiona, ts. luonnon oikeana kuvauksena. Laskettavuuden puute ilmenee esimerkiksi siten, että kun kivi vierii mäen laelta laakson pohjalle, niin mäkihän siinä hieman madaltuu ja laakso vähän täyttyy. Kun liike kuluttaa liikevoimia, tässä tapauksessa liikettä ajavaa korkeuseroa, muuttujia ei voida erotella differentiaaliyhtälön ratkaisemiseksi. Vastaavasti voidaan lausua, että kun integrointirajat, tässä tapaukset korkeudet, muuttuvat integroitaessa, siis kiven vieriessä, määrätylle integraalille on mahdotonta saada tarkkaa arvoa. Vanhan luonnonlain mukaan kyvyttömyytemme tehdä tarkkoja ennustuksia ei siis pohjimmiltaan johdu siitä, että jokin järjestelmä olisi liian monimutkainen tai että tietomme järjestelmästä olisivat liian puutteellisia, vaan se on luonnon tapahtumainkulun ominaisuus. Tuo determinismin puute, ja jopa ajoittainen kaoottisuus, ilmenee jo ns. kolmen kappaleen ongelmassa. Eihän kiven vierimisen myötä tapahtuva energiamaiseman muutos vaikuta suuren suurelta, mutta on se kuitenkin samansuuruinen kuin kiveen itseensä liittyvä liike-energian muutos. Siksi vanha vis viva on kaksi kertaa niin suuri kuin nykyinen, ja näin nähtynä vajavainen, liike-energian määritelmä ½mv2. Kuvaus luonnon tapahtumainkuluista, eli historiansa uurtavista eli ns. epäholonomisista prosesseista, on tietysti kaikille arkipäiväisen tuttua. Itse kullakin on takanaan henkilöhistoriansa, elämällä kokonaisuudessaan pitkä kehityshistoriansa, kuten myös koko maailmankaikkeudellakin. Kuitenkin fysiikan historia kertoo kehityksestä kohti historiatonta fysiikkaa, siis kohti oppiainetta, jossa ajan olemus ja sen suunnan syy ovat epäselviä. Niinpä me nykyään hellimme teorioita, jotka ovat laskettavia, vaikkeivät ne holonomisina, eli kuljetusta reitistä riippumattomina kuvailuina kuvaakaan luonnon tapahtumainkulkuja. Edellytämme esimerkiksi, että kuvauksen matemaattisen muodon tulee olla unitaarinen, ts. että järjestelmään liittyy jokin normi, kuten todennäköisyyksien summan tulee olla yksi. Vaihtoehtoisesti vaadimme, että teorian tulee olla mittainvariantti. Vakioinen vaikutus vastaa Emmy Noetherin teoreeman mukaisesti rikkumatonta symmetriaa. Kuitenkin luonnon järjestelmä kehittyy tilasta toiseen symmetriansa rikkoen, kun järjestelmään virtaa ympäristöstä vaikutuskvantteja eli luonnon jakamattomia perusosasia, kuten Newton niitä nimitti Galileo Galileita omaksumansa atomistisen ajattelun mukaisesti. Niinpä nuo nykyiset laskettavuuden vaateet ovat vanhan luonnonlain näkökulmasta ennemminkin vain toiveitamme siitä, minkälaisena soisimme luonnon olevan kuin ymmärrystä siitä, minkälainen luonto on. Yllätyksellisyys Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella vanhan luonnonlain avulla nykyfysiikan ongelmalliseksi kokemia havaintoja, eritoten niitä, joiden myötä on syntynyt sellaisia hämäriä käsitteitä kuin pimeä energia ja pimeä aine. Myös monet biologian mysteerit, kuten miksi luonnossa ilmenee vain tietyn kätisiä aminohappoja tai miksi perimämme sisältää niin paljon muutakin kuin geenejä, valottuvat uudelleen vanhan luonnonlain näkökulmasta. Samalla lailla kuin biologisissa järjestelmissä teollisuusstandardit takaavat tehokkaan tuotannon ja yhtä lailla kuin vain osaa perimästämme ilmennetään, niin vain murto-osaa kaikesta aikain kuluessa kertyneestä dokumentaatiosta käytetään tuotannonoh jaukseen. Niin ikään biologisten systeemien aika ajoin arvaamaton kehitys, esimerkiksi mutaatioiden seurauksena, ja talouselämän oikukas käyttäytyminen, esimerkiksi markkinoiden vapautumisen seurauksena, ei niinkään aiheudu monimutkaisten järjestelmien yksityiskohtaisiin tekijöihin liittyvien tietojemme vajavaisuudesta, vaan yllättävät tapahtumat seuraavat luonnon epädeterminististä luonteesta. Kun kaikki riippuu kaikesta, ceteris paribus -periaate (”muiden asioiden pysyessä yhtäläisinä”) ei päde, kuten Stephen J. Gould terävästi totesi. Olkoonkin, että vanhan luonnonlain selitys energiaerojen mahdollisimman nopeasta vähenemisestä on perin yksinkertainen, ellei peräti triviaali nykytieteen moninaisiin ja monimutkaisiin malleihin verrattuna, on kai kuitenkin olennaisinta tarkastella, onko se kaikesta huolimatta oikein. Lähteet Annila, A. (2011). Least-time paths of light. Mon. Not. R. Astron. Soc. 416, 2944–2948. Annila, A., Salthe, S. (2012). On intractable tracks. Physics Essays 25, 232–237. Beeson, D. (1992). Maupertuis: An Intellectual Biography. Oxford: Voltaire Foundation. Chalmers, A. (2012). Atomism from the 17th to the 20th Century. The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Gould, S.J. (2002). The Structure of Evolutionary Theory. Cambridge (MA): Belknap Press of Harvard University Press. Kallio-Tamminen, T. (2011). Kohti uutta todellisuuskäsitystä – kvanttimekaniikka ja termodynaaminen energiavirta. Tieteessä tapahtuu 29:(1), 3–10. Limpert, E., Stahel, W.A., Abbt, M. (2001). Log-normal distributions across the sciences: keys and clues. Bio science 51, 341–352. Maupertuis, P.-L.M. (1744). Accord de différentes lois de la nature qui avaient jusqu’ici paru incompatibles. Mém. Ac. Sc. Paris 417–426. Maupertuis, P.-L.M. (1745). Vénus physique. Paris. Maupertuis, P.-L.M. (1746). Les Loix du Mouvement et du Repos d´eduites d’un Principe Metaphysique. Histoi re de l’Academie Royale des Science et des Belles Lettres 267–294. Mäkelä, T., Annila, A. (2010). Natural patterns of energy dispersal. Phys. Life Rev. 7, 477–498. Newman, M.E.J. Power laws, Pareto distributions and Zipf ’s law. (2005). Contemp. Phys. 46, 323–351. Newman, M., Watts, D., Barabási, A.-L. (2006). The Structure and Dynamics of Networks. Princeton (NJ): Princeton University Press. Pekonen, O. (2004). Maupertuis ja pienimmän vaikutuksen periaate. Tieteessä tapahtuu 3, 15–19. Ramm, E. (2001). Principles of Least Action and of Least Constraint. GAMM-Mitteilungen 34, 164–182. Stén, J. (2007). Euler – moderni kolmesataavuotias. Tieteessä tapahtuu 25:(8), 3–9. Tuisku, P., Pernu, T.K., Annila A. (2009). In the light of time. Proc. R. Soc. A 465, 1173–1198. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston biofysiikan professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 23 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET Guanon ja calichen aika Pekka T. Heikura Eurooppalaisilla oli 1800-luvulla edessään perustavalaatuinen ongelma: kuinka saada pellot tuottamaan riittävästi ruokaa kasvavan väestön tarpeisiin? Kasvien tarvitsemasta typestä oli pulaa, mutta Euroopassa ei ollut typpilannoitteita tarpeeksi omasta takaa. Samaan aikaan Etelä-Amerikasta kantautui mielenkiintoisia tietoja. Perun rannikon saarilla oli lannoitteeksi sopivaa merilintujen ulostetta, guanoa, paksuina kerroksina. Atacaman autiomaassa Pohjois-Chilessä oli taasen valtaisia esiintymiä natriumnitraattia. Perulla ja Chilellä oli yhtäkkiä hallussaan strategisia tuotteita, joilla oli valtava kysyntä. Kummankin maan, ensin Perun ja myöhemmin Chilen, taloudet olivat pian sidottu lannoitekauppaan. Lannoitetuotantoa ja -kauppaa hallitsivat huomattavassa määrin ulkomaiset yrittäjät ja rahamiehet. Eurooppalaisen (ja yhdysvaltalaisen) pääoman intressit tulivat keskeisiksi tekijöiksi maiden kohtaloissa. Euroopan väkiluku kasvoi voimakkaasti 1700-luvun puolivälistä lähtien ja jatkui voimakkaana 1800-luvulla. Syitä kasvuun olivat pahimpien kulkutautien (rutto) poistuminen kokonaan tai voittaminen rokotuksilla (isorokko) sekä lääketieteen edistysaskelista ja hygienian parantumisesta johtunut terveyden tilan kohentuminen. Englannista alkanut teollinen vallankumous alkoi vetää väkeä maatalouden piiristä tehdastöihin kaupunkeihin. Euroopan väkiluku nousi vuoden 1750 noin 140 miljoonasta 400 miljoonaan vuonna 1900 (Jutikkala 1994, s. 188). Ruokaa tarvittiin entistä enemmän. Käytetyillä viljelymenetelmillä ei maatyövoiman ja eläinten lannan määrä riittänyt lisäämään satoja ja ruokkimaan kasvavien väestömassojen nälkäisiä suita. Ratkaisuksi muodostui lannoitteiksi sopivien guanon ja calichen kaivaminen Perussa ja Chilessä sekä niistä syntyneiden lannoitteiden laivaaminen Eurooppaan. Niiden avulla toivottiin voitavan parantaa satoja ja ruokkia kasvavat väestömäärät. Näistä lannoitteista tuli strategisia aineita, joiden vuoksi Perusta ja Chilestä tuli yhtäkkiä taloudellisesti hyvin tärkeitä maita. Ravinteiden merkitys ymmärretään Saksalaisen kemistin Justus von Liebigin (1803– 73) maaperään ja maatalouteen liittyvät tutkimukset 1840-luvulla mullistivat maatalous kemian. Von Liebig muotoili niin sanotun minimitekijän lain, jonka mukaan satotuoton määrää niukimmin saatavissa oleva ravinne. Von Liebig ymmärsi typen merkityksen kasveille ja eläimille. Maatalouden tärkein tehtävä oli tuottaa syötävää typpeä. Typpi on kaikkien valkuaisaineiden oleellinen osa. Von Liebigin innostamana tiedemiehet ymmärsivät, että suurempien satojen lisäämiseksi erityisesti typpiravinteiden määrää tuli lisätä. Typen ja muiden ravinteiden (fosfori, kalium ja magnesium) merkitystä tutkivat von Liebigin ohella ranskalainen kemisti Jean Baptiste Boussingault (1802–87) ja englantilainen viljelijä ja maataloustieteilijä sir John Bennett Lawes (1814–1900), jonka viljatutkimukset alkoivat 1840-luvulla (Klemola 2007). Kun typpilannoitteiden merkitys oli ymmärretty, eurooppalaiset alkoivat etsiä uusia typpiainelähteitä. Maatalouden lannan kierrätys ja typpeä tuottavien palkokasvien viljely eivät olleet riittäviä. Katseet suuntautuivat Etelä-Amerikan länsirannikolle Peruun, jonka rannikon edustan saarilla tiedettiin olevan runsaasti guanoa, ja Pohjois-Chileen, jossa oli natriumnitraat- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 25 tia sisältäviä caliche-esiintymiä. Näitä lähteitä alettiin nyt hyödyntää lannoitteiden saamiseksi Euroopan ja Yhdysvaltojen pelloille. Guano ja caliche Guano on Perun rannikon sateettomille saarille vuosituhansien saatossa kertynyttä merilintujen ulostetta ja kalanjätteitä. 1800-luvulla runsaimmat guanoesiintymät sijaitsivat nykyisen Piscon kaupungin edustalla olevilla Chincha-saarilla. Guanon nimi tulee ketsuan sanasta huanu, ”lanta”, jolla Perun intiaanit tarkoittivat nimenomaan merilintujen ulostetta, jota he hyödynsivät peltojensa lannoitteena. Espanjan kielessä huanu muuttui huanoksi ja guanoksi. Merkittävin Perun guanon tuottaja on ollut pelikaanilintuihin kuuluva guanomerimetso, jonka ulosteessa on runsaimmin typpeä. Muita guanoa tuottavia pelikaanilintuja ovat ruskopelikaani ja perunsuula. Aikanaan guanomerimetsoa kutsuttiin maail man arvokkaimmaksi linnuksi. Se pesi Perun rannikon saarilla satojatuhansia, jopa miljoonia yksilöitä käsittävinä yhdyskuntina, joiden jäljiltä syntyneet guanokerrokset olivat jopa kymmenien metrien paksuisia. Perun guano sisältää noin 11–16 prosenttia typpeä ja 8–12 prosenttia fosforihappoa sekä 2–3 prosenttia potaskaa. Merilintujen lisäksi guanoa tuottavat myös lepakot ja hylkeet. Hylkeiden guanoa saatiin Perun luoteisrannikon saarilta, Isla Lobos de Tierrasta ja Islas Lobos de Afuera -saarilta. Hylkeiden ja lepakoiden guano ei kuitenkaan ole yhtä hyvää lannoitteena kuin merilintujen tuottama. Runsaasti natriumnitraattia sisältävät caliche-kerrostumat sijaitsevat Chilen pohjoisosassa Norte Grandessa Atacaman rutikuivassa automaassa, jossa ei juuri koskaan sada. Atacaman esiintymät eivät ole merilintujen ulostetta, guanoa, vaikka monissa historiatutkimuksissa annetaan näin ymmärtää (esim. Valtonen 2001). Calichessa on natriumnitraattia (nitratiinia) eli chilensalpietaria 15–65 prosenttia. Calichekerrostumat Atacaman autiomaassa ovat syvyydeltään 0,5–4,5 metriä paksuja. Kerrostumissa arvioidaan olevan jopa miljardeja tonneja natriumnitraattia. 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 Pohjois-Chilen caliche-kerrostumien syntyhistoriasta on esitetty eri teorioita. Yksi mahdollisuus on, että muinainen sisämaajärvi höyrystyi. Toinen mahdollisuus on, että kerrostumat ovat syntyneet Andien rapautumisen seurauksena. Kerrostumat ovat voineet syntyä kvärtäärikaudella (alkoi 2,6–1,8 miljoonaa vuotta sitten) Andeista liuenneesta vulkaanisesta kiviaineksesta, joka saostui laskujoettomassa Atacamassa, jolloin levät ja bakteerit myötävaikuttivat nitraattien muodostumiseen. On myös esitetty, että kerrostumien nitraatin olisi synnyttänyt suolapitoisessa maaperässä viihtyvä hernekasvi Tamarugo, joka tuottaa nitraattia. Tamarugoa esiintyy nykyään Pampa del Tamarugalissa 70 kilometriä Iquiqesta itään. Itse sana caliche johtuu – kai valkoisen värinsä takia – espanjan sanasta cal, ”kalkki”, jonka takana on latinan calx, samoin kalkki. Guanon aika Perun intiaaneille rannikon saarille kerrostunut guano oli arvokasta lannoitetta. Espanjalaiset lähteet kertovat, että Inkavaltakunnan hallitsijat pitivät guanoa niin suuressa arvossa, että kielsivät häiritsemästä saarilla pesiviä lintuja kuolemanrangaistuksen uhalla. Luonnontutkija ja tutkimusmatkailija Alexan der von Humboldt (1769–1869) tutki vuonna 1802 Perun Callaossa guanon koostumusta ja ominaisuuksia lannoitteena. Hänen kirjoitustensa ansiosta guano tuli tunnetuksi Euroopassa. Typen ja muiden ravinteiden merkityksen selvittyä 1840-luvulla guanosta tuli yhtäkkiä arvokas tuote, joka teki vuonna 1821 itsenäistyneestä Perusta tärkeän maan. Vienti suuntautui erityisesti Britanniaan, joka oli Perun guanon päämarkkina-alue koko 1800-luvun ajan. Peru pyrki saattamaan valtiontaloutensa kuntoon guanon viennillä. Perun valtiolla oli guanokaupan monopoli, mutta se antoi käytännössä guanon myynnin komissiokauppana kauppiaille, jotka myivät sen Euroopassa tai Yhdysvalloissa Perun hallituksen laskuun. Perun valtio oli velkaantunut itsenäisyyssotien aikana vuosina 1822–25 erityisesti Britanniaan. Velkojen maksamiseksi takaisin Peru hyväksyi vuonna 1849 maksusuunnitelman, jonka vakuutena olivat maan guanovarat. Guano ja ulkomainen luotto yhdistettiin. Guanotulojen ansiosta presidentti Ramón Castilla (1797–1867) lakkautti orjuuden ja intiaanien henkiveron. Henkivero oli tuottanut jopa 40 prosenttia valtion tuloista. Valtio maksoi entisille orjanomistajille myös tuntuvia korvauksia. Guanosta tuli nyt valtion pääasiallinen tulonlähde. Vuonna 1857 jopa kolme neljäsosaa sen tuloista oli peräisin guanon viennistä. Perun tulevaisuus oli sidottu guanoon. Guanon vienti oli pääasiassa ulkomaisten kauppiai den käsissä. Guanon myyjät viivyttivät tahallisesti myyntiä kohdesatamissa ja saivat aikaan tilanteen, jossa Perun valtio joutui ottamaan heiltä etumaksuja, joista valtio maksoi vieläpä korkoa. 1860-luvulla etumaksut olivat valtiolle tuottoisampia kuin itse guanon myynti. Peru ei kuitenkaan kyennyt maksamaan velkojaan guanon avulla. Valtiontalouden ongelmaa yritettiin ratkaista lopettamalla komissiokauppa. Sen sijaan Peru teki vuonna 1869 ranskalaisen liikemiehen Auguste Dreyfusin (1827–97) kanssa sopimuksen, jonka mukaan Dreyfus perusti ranskalaisen pääoman turvin yhtiön, joka otti hoitaakseen Perun valtionvelan hoidon ja sai vastikkeeksi monopolin Perun guanon vientiin. Sopimuksen mukaan Dreyfusin perustama yhtiö ostaisi valtiolta kaksi miljoonaa tonnia guanoa ja maksaisi valtiolle kiinteitä kuukausi maksuja. Dreyfusin perustama guanosyndikaatti otti hoitaakseen myös uusien valtion obligaatiolainojen liikkeellelaskun Lontoossa. Huomattava osa Perun uusista lainoista suunnattiin rahoittamaan yhdysvaltalaisen Henry Meiggsin rautatie- ja tiehankkeita Perussa. Lainoja haettiin myös kastelujärjestelmien rakentamiseen. Vuonna 1872 Peru laski liikkeelle huikaisevan lähes 37 miljoonan punnan obligaatiolainan Lontoossa. Dreyfusin avustamana Perusta tuli yhtäkkiä maailman suurimpia lainaajia maailmassa. Koko summaa ei saatu kokoon. Perun talouspolitiikan järkevyyttä oli alettu epäillä ja maan maine koki kolauksen. Perun entisetkin velat olivat maksamatta. Tilanne kehittyi kohti katastrofia. Samaan aikaan paraslaatuinen guano alkoi ehtyä. Ympärivuotinen kaivuu Chincha-saarilla tuhosi lisäksi lintujen pesimäpaikat. Vietävän guanon laatu heikkeni. Guanosyndikaatti ei enää pystynyt hoitamaan Perun valtiolle lupaamiaan velvoitteita. Guanon vienti laski vajaasta 600 000 tonnista (1869) 350 000 tonniin (1873). Lisäksi Atacaman autiomaasta louhittava natriumnitraatti alkoi olla vakava kilpailija markkinoilla. Perun valtio päätti Dreyfusin sopimuksen vuoden 1876 alussa ja teki uuden sopimuksen englantilais-perulaisen yhtiön kanssa, Perun guanosyndikaatin kanssa. Sekään ei pelastanut Perun taloutta. Vuonna 1879 syttynyt Tyynenmeren sota Chilen kanssa vei Perun guanoajan katastrofaaliseen loppuunsa. Sodan aikana (1879–84) Chile katkaisi Perun guanon viennin kokonaan. Sodan päätyttyä Peru ja sen talous olivat kaaosmaisessa tilassa. Massiivinen valtionvelka ratkaistiin kuitenkin lopulta vuonna 1889. Guanokaupassa rikastuneet yhdysvaltalaiset liikemiesveljekset Michael ja William Grace laativat Perun hallituksen ja sen englantilaisten velkojien kanssa sopimuksen. Veljeksien yhtiö otti hoitaakseen Perun koko 200 miljoonan dollarin velkataakan ja sai vastineeksi osan guanokentistä, Perun rautatieyhtiön sekä maan seitsemän suurimman sataman ja Titicaca-järven laivaliikenteen tuotot 66 vuodeksi. Tämä Grace-sopimus ei kuitenkaan koskenut lainkaan Dreyfusin guanosyndikaatin ja muiden velkojien asemaa. Guanosyndikaatti sai lopulta jonkinlaisia korvauksia oikeudenkäynnissä Lausannessa vasta vuonna 1901 ja lisää kansainvälisen oikeuden päätöksellä Haagissa vuonna 1921. Gracen veljesten sopimus lyhensi Perun valtion velkaa, talous kasvoi ja oli pian tasapainossa. Nykyään Perun valtio säätelee tiukasti guanon keräystä ja vientiä saariltaan. Uuden guanon syntyä rajoittaa merilintujen kantojen pieneneminen. Guanomerimetso on ollut riippuvainen kylmässä ja ravintorikkaassa Perunvirrassa (Humboldtin virta) elävistä valtavista sardelliparvista. Ihmisen viime aikoina harjoit- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 27 tama liikakalastus on kuitenkin romahduttanut sen lukumäärät. Voidaan mainita, että Perun guanoa kaivoivat kiinalaiset kulit, joita alettiin tuoda maahan vuonna 1849. Caliche löydetään Ansio Chilen pohjoisosassa Atacaman autiomaassa uinuneen nitraattiaarteen löytymisestä kuuluu kasvitieteilijä ja maantieteilijä Thaddäus Haenkelle (1761–1816). Haenke oli kotoisin Böömin (nyk. Tšekin) Greibnitzista. Hän oli lukenut Prahan yliopistossa lääketiedettä, kasvitiedettä ja astronomiaa. Haenke osallistui espanjalaisen A. Malaspinan maailmanympärysmatkalle (1789–93), jonka tarkoitus oli tehdä tieteellisiä havaintoja ja kerätä kasvinäytteitä. Tältä matkalta Haenke jäi asumaan pysyvästi Peruun ja Boliviaan, jonka Cochabambassa hän kuoli vuonna 1816 (Kühnel 1960; Markstein 1991). Peruun, Boliviaan ja Chileen suuntautuvien tutkimusmatkojen aikana Haenke löysi jotain mullistavaa: caliche-esiintymät nykyisen Chilen pohjoisosasta Norte Grandesta. Haenke havaitsi, että sen sisältämää nitraattia voidaan käyttää lannoitteena. Vuosina 1810–27 Tarapacán alueelle perustettiin 7–8 nitraattitehdasta. Vientiä räjähteisiin Ensimmäinen laivalasti nitraattia saapui Englantiin 1820-luvun alussa. Ostajia ei kuitenkaan vielä löytynyt ja lasti oli upotettava mereen tul lien välttämiseksi. Ajan myötä nitraatin rahtaamisesta tuli kuitenkin kannattavaa liiketoimintaa. Yhdestä maailman kuivimmista ja luotaantyöntävimmästä alueesta, Atacaman autiomaasta, tuli taloudellisesti ja strategisesti hyvin tärkeä alue. Calichen sisältämää natriumnitraattia ei käytetty Euroopassa pelkästään lannoitteena tai typpihapon valmistamiseen vaan myös ruudin ja myöhemmin myös muiden räjähteiden valmistuksessa. Ruudin valmistuksessa tarvittu salpietari oli ollut aikaisemmin Euroopassa kotoisesti valmistettua kaliumnitraattia. Sitä oli tuotu vuodesta 1630 lähtien myös Intiasta (Brown 1998, s. 13–14). 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 Calichen sisältämä natriumnitraatti, chilensalpietari, ei suoraan soveltunut ruudin valmistukseen, koska se imee kosteutta itseensä. Saksassa opittiin kuitenkin valmistamaan kaliumnitraattia natriumnitraatista ja kaliumkloridista vaihtoreaktion avulla. Tarvittava kaliumkloridi saatiin Stassfurtin ympäristöstä, josta löydettiin vuonna 1839 valtava esiintymä karnalliittiä, joka sisältää kaliumkloridia. Tämä ”saksalainen salpietari” tuli tärkeäksi ruudin valmistuksessa Krimin sodan aikana (1853–56), jolloin kävi ilmi, että Euroopan oma tuotanto ja tuonti Intiasta eivät pystyneet tyydyttämään salpietarin kysyntää. Sodan jälkeen chilensalpietari tuli yleiseen käyttöön räjähteiden valmistuksessa. Natriumnitraatin kosteusongelman ratkaisi yhdysvaltalainen Lammot du Pont (1831–84) vuonna 1857. du Pontin keksintö auttoi Yhdysvaltoja vähentämään riippuvuuttaan Intian tuonnista, jota britit kontrolloivat (Brown 1998, s. 81–82). Chile valtaa salpietarialueet Latinalaisen Amerikan itsenäisyyssotien (1810- ja 1820-luvulla) jälkeen caliche-kerrostumia sisältävä alue tuli Bolivian ja Perun haltuun. Bolivialle tuli yhteys Tyynellemerelle nykyisen Antofagastan kohdalta. Perulla olivat Tarapacá, Tacna ja Arica. Bolivian ja Chilen raja-alue jäi epäselväksi. Vuonna 1866 solmittiin sopimus, joka asetti rajan 24 leveyspiirille. Kummallakin valtiolla oli oikeus koota veroja 23–25 leveyspiirien välillä, joka peitti suurimman osan nitraattivaroja sisältävästä Atacamasta. Bolivialle kuuluvan alueen nitraattivarojen hyödyntämisen pioneeriyrittäjä oli chileläinen José Santos Ossa (1827–78), joka löysi calichea vuonna 1866 Chimban (myöhemmin Antofagasta) lahdelta. Yhdessä kumppaninsa Francisco Puelman kanssa hän hankki Bolivian hallitukselta luvan nitraatin kaivostukseen. Vuonna 1868 perustettiin chileläisellä ja brittiläisellä rahoituksella Compañia Melbourne Clark -yhtiö, joka sai Bolivian hallitukselta hyödyntämisluvan 15 vuodeksi. Vuonna 1872 yhtiö sai luvan rakentaa rau- tatien Antofagastasta Salinasiin, ja sen nimi muuttui Compañia de Salitres y Ferrocarril de Antofagasta -yhtiöksi (Antofagastan salpietari- ja rautatieyhtiö). Suurin omistaja oli chileläinen poliitikko, liikemies ja maanomistaja Agustín Edwards Ossandón (1815–78), jonka hallussa oli 42 prosenttia osakekannasta. Valtaosa Antofagastan asukkaista oli 1870-luvulla chileläisiä. Bolivian oli vaikea asuttaa aluetta, koska välissä oli vaikeakulkuinen Andien vuorijono. Antofagastan salpietari- ja rautatieyhtiö teki vuonna 1873 Bolivian hallituksen kanssa uuden sopimuksen, joka takasi nitraattivarojen hyödyntämisen 15 vuodeksi Antofagasta Salinasiin saakka – myös Salar de Carmen kuului siihen. Bolivian kongressi ei kuitenkaan vahvistanut sopimusta. Vuonna 1874 Chile ja Bolivia vahvistivat rajakseen 24 leveyspiirin. Rajasopimus kielsi myös uusien verojen määräämisen chileläisille nitraattiyrittäjille Bolivian alueella 25 vuoden ajaksi. Bolivia ilmoitti kuitenkin vuonna 1878 vahvistavansa vuoden 1873 sopimuksen Antofagastan salpietari- ja rautatieyhtiön kanssa vain, jos yhtiö maksaisi veroa 10 centavoa jokaisesta maasta viedystä kvintaalista (1 kvintaali on 50,8 kg) nitraattia. Yhtiö kieltäytyi maksamasta ja vetosi Chilen hallitukseen, joka katsoi, että vuoden 1874 rajasopimusta oli rikottu. Riita johti niin sanotun Tyynenmeren sodan (Guerra del Pasífico) puhkeamiseen vuonna 1879. Peru tuli mukaan Bolivian kanssa vuonna 1873 solmitun salaisen puolustussopimuksen perusteella. Peru oli lisäksi kansallistanut Tarapacán nitraattivarat vuonna 1875 ja antanut alueella toimiville chileläisille ja brittiläisille toimijoille vastikkeeksi arvoltaan heikkoja velkakirjoja. Chilen armeija peittosi täydellisesti sekä Bolivian että Perun joukot. Vuonna 1883 solmitussa Ancón rauhansopimuksessa Peru luovutti Chilelle Tarapacán, Acnan ja Arican. Bolivia luovutti puolestaan vuonna 1884 Chilelle 120 000 neliökilometriä käsittävän Litoralin alueen (Antofagasta). Bolivia menetti yhteyden merelle ja Chile sai nitraattivarat. Suuri rosvoretki? Tyynenmeren sotaa on kutsuttu myös salpietarisodaksi (Guerra del Salitre). Sodassa saadut nitraattikentät paransivat kertaheitolla Chilen taloutta, joka juuri ennen sotaa oli joutunut syöksykierteeseen. Chilen vehnän, kuparin ja hopean vienti olivat heikenneet tuntuvasti ennen sotaa. Esimerkiksi 1870-luvulla Chile oli ollut maailman suurin kuparin tuottaja. Vuonna 1878 sen osuus maailman kuparin tuotannosta oli 43,6 prosenttia. Korkealaatuisten kupariesiintymien heikentyminen sekä Espanjasta ja Yhdysvalloista tullut kilpailu romahduttivat jo vuonna 1880 Chilen osuuden 25,3 prosenttiin ja edelleen 9,7 prosenttiin vuonna 1890. Nitraattivarojen haltuunotto pelasti Chilen talousahdingosta. Kyynisesti ajateltuna sotaa voidaan pitää selvänä rosvouksena. Nitraattia sisältävistä caliche-kentistä tuli maan talouden selkäranka seuraaviksi 40 vuodeksi. Jotkut ovat nähneet taustalla Britannian ja muidenkin ulkovaltojen ”näkymättömän käden”, erityisesti brittiläisten omistajien taloudelliset intressit, vaikka chileläiset itsekin ymmärsivät Atacaman autiomaan tuomat taloudelliset mahdollisuudet (Bethel, Cambrige History of Latin America III, s. 611–612). Joka tapauksessa brittiläiset toimijat olivat voimakkaasti edustettuna Atacaman nitraattivarojen hyödyntämisessä 1880-luvulta lähtien. Chilen hallitus tunnusti päteviksi ennen sotaa ja sodan aikana hankitut todistukset omistusoikeuksista nitraattikenttiin. Juuri britit olivat ostaneet pilkkahintaan kenttiä koskevia sertifikaatteja. Heistä mahtavin oli John Thomas North (1842–96), joka loi alkuaan lähes arvottomilla perulaisilla arvopapereilla valtaisan omaisuuden ja turvasi suuren osan nitraattituotannosta itselleen ja perustamalleen Liverpool Nitrate Companylle. Nitraatinviennin kulta-aika Vaikka nitraattivarojen hyödyntäminen oli 60–70 prosenttisesti brittiläisten omistajien käsissä, Chilen valtio sai osansa vientitullien muodossa. Vientivero nousi vuoden 1878 neljästä pesosta tonnilta 22 pesoon tonnilta vuonna T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 29 1882. Chilen valtion tulot nousivat tänä aikana kuudesta miljoonasta pesosta peräti 29 miljoonaan pesoon (Rector 2003, s. 104). On arvioitu, että puolet Chilen nitraattituotannon arvosta jäi Chileen, kun vientiverojen lisäksi mukaan lasketaan työläisten palkat. Chilen nitraattitulot olivat niin merkittävät, että maa- ja tuloveroja voitiin laskea. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä puolet valtion menoista katettiin nitraattiveroilla. Vuonna 1900 nitraattituotanto oli 1,5 miljoonaa tonnia ja nousi 2,7 miljoonaan tonniin vuonna 1913. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä jopa 70 prosenttia maailman typpilannoitteista oli peräisin Chilestä. On arvioitu, että nitraattituotanto vastasi 14 prosenttia maan bruttokansantuotteesta vuosien 1882 ja 1930 välillä (Leslie, Cambridge History of Latin Ame rica IV, s. 13). Chileläisten oma omistusosuus oli vielä 1890-luvulla vain 10–15 prosenttia mutta nousi 60 prosenttiin vuonna 1918 (Rector 2003, s. 126). Nitraattivienti suuntautui Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euroopassa Saksa oli merkittävä markkina-alue, pienemmässä määrin myös Ranska. Chilen nitraattiteollisuus työllisti parhaimmillaan 60 000, ehkä jopa 100 000 henkilöä. Vuonna 1918 työntekijöitä oli 57 000. Norte Granden väkiluku nousi 1890-luvun 180 000 asukkaasta 345 000 asukkaaseen vuonna 1925. Kaivuu- ja kuljetusolot olivat primitiivisiä ja työvoimavaltaisia, likaisia ja terveydelle vaarallisia. Räjäytysryhmä kaivoi caliche-kerrokseen ensin reiän ja räjäytti reikään asetetut räjähteet. Sitten työläiset lastasivat syntyneet lohkareet kärryihin, jotka muulit vetivät käsittelylaitokseen, jossa lohkareet murskattiin ja hienonnettiin jauheeksi. Jauhe vietiin keittosäiliöihin, jonka jälkeen nestemäinen mineraali puhdistettiin, kuivattiin ja säkitettiin vientiä varten. Käsityö korvattiin pääosin mekaanisella työllä vasta ensimmäisen maailmansodan aikana, kun yhdysvaltalaiset Guggenheim-veljekset investoivat tuotantoon tuomalla alueelle kaivinkoneita ja kuljetushihnoja sekä rakensivat rautateitä. 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 1900-luvun tärkein keksintö Jo 1800-luvun lopulla nousi esiin varoituksia, että Chilen nitraattivarat eivät tulisi riittämään maailman väkiluvun kasvaessa. Vakavimman varoituksen esitti sir William Crookes (1832– 1919) vuonna 1898 British Associationille pitämässään puheessa. Chilen nitraattivaroja käytettiin niin nopeasti, että ne loppuisivat sukupolven kuluessa. Ilman maahan kylvettyä nitraattia sadot pienenisivät dramaattisesti ja ravintopula olisi väistämätön. Maailman väestön määrä nousi 1800-luvun kuluessa 1,6 miljardiin, ja sen ennakoitiin edelleen kiihtyvän. Mikään viljelyalan lisäys ei enää riittäisi vaan pelloilta olisi saatava suurempia satoja. ”Typen sidonta on ehdottoman tärkeää sivistyneen ihmiskunnan kehitykselle”, Crookes korosti (Brown 1998, s. 97). Tämä antoi voimakkaan sysäyksen tutkimukselle, jossa etsittiin menetelmää muuttaa ilmakehän typpi typpiyhdisteiksi ja käyttämiseksi lannoitteiden valmistukseen. Saksalainen kemisti Fritz Haber (1868–1934) kehitti vuonna 1907 synteesimenetelmän, jonka avulla voitiin vihdoin valmistaa suuria määriä ammoniakkia ilmakehän typestä. Kun Haberin menetelmän toteuttamiskelpoisuus oli osoitettu laboratoriossa, kemian yritys BASF (Badische Anilin- und Sodafabriken) kehitti siitä Carl Boschin (1874–1940) johdolla suurteollisuuteen soveltuvan teknologian. Fysikokemisti Wilhelm Ostwald (1853–1932) puolestaan kehitti vuonna 1908 katalyyttisen menetelmän ammoniakin hapettamisesta typpihapoksi. Ensimmäinen ammoniakkitehdas avattiin Oppaussa vuonna 1913. Haber-Boschin menetelmää on pidetty 1900-luvun tärkeimpänä keksintönä (Klemola 2007). Keksintö mullisti lannoitetuotannon: typpilannoitteet valmistetaan nykyään enimmäkseen synteettisestä ammo niakista. Haber-Boschin menetelmä merkitsi myös kuolinkellojen soittoa Chilen kukoistavalle nitraattikaupalle. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikana (1914–18) koettiin nousukausi, kun chilensalpietaria rahdattiin valtavia määriä ympärysvaltojen räjähdysaineteollisuudelle. Sak- Vaikka natriumnitraattia kaivetaan Chilessä edelleenkin, uutta kultakautta ei kuitenkaan ole tiedossa. Kirjallisuutta Salpietarin tuotantoa 1800-luvun loppupuolella Atacaman autiomaassa Chilessä. Kuva: Antofagastan museo. san markkinat sen sijaan sulkeutuivat, koska Britannia laittoi sen heti sodan alussa merisaartoon. Sodan aikana Saksa sai kuitenkin nopeasti ammoniakin ja typpihapon tuotantonsa käyntiin sekä pystyi tyydyttämään räjähdysaineteollisuutensa tarpeet. Sodan jälkeen Haber-Boschin menetelmä otettiin käyttöön myös muualla. Investoinnit synteettisen nitraatin tuotantoon laskivat sen tuotantokulut alle Chilen nitraatin tuotantokulujen. Lisäksi Saksa suojeli omaa tuotantoaan ja kotimarkkinoitaan kieltämällä tuonnin Chilestä. Chilen nitraattituotanto romahti lopulta suuren laman aikana 1930-luvun alussa eikä koskaan palannut entiselleen. Chilen nitraatin kultakausi oli nyt ohitse. Aika entinen ei koskaan enää palaa Harvoin on yksi ainoa keksintö vaikuttanut näin dramaattisesti historian kulkuun. Muinoin niin kukoistavat Atacaman nitraattituotanto alueet ovat nykyisin lähes asumattomia. On vaikea uskoa, että parhaimmillaan jopa 60 000– 100 000 työläistä asui ja työskenteli siellä. Kylien rauniot, kunnostetut Humberstonen ja Chacabucon nitraattiyhdyskunnat sekä Antofagastan ja Iquiquen museot kertovat kuitenkin matkailijoille, että kerran alue kuhisi elämää ja toimintaa. Augusto Pinochet käytti diktatuurinsa aikana (1973–90) Chacabucoa vankileirinä. Bethel, Leslie (toim., 1985–86): The Cambridge History of Latin America. Vol. III–IV. Cambridge University Press. Cambridge, London, New York, New Rochelle, Melbourne, Sidney. Brown, G.I. (1998): The Big Bang. A History of Explosives. Sutton, Iso-Britannia. Cook, David C. & Kirk, Wendy L. (2009): Mineraalit ja jalo kivet. 300 maankamaran aarretta. Suomentanut Taipale, Kalle. Gummerus. Cushman, Gregory T. (2012): Guano and the Opening of the Pacific World: A global ecological History. Cambridge University Press. Cambridge – New York. Hollett, D. (2008): More Precious than Gold: The Story of the Peruvian Guano Trade. Farleigh Dickinson. Hudson, John (1995): Suurin tiede. Kemian historia. Suomentanut Pietiläinen, Kimmo. Art House, Jyväskylä. Jutikkala, Eino (1994): Kuolemalla on aina syynsä. Maa ilman väestöhistorian ääriviivoja. Kolmas painos. WSOY, Porvoo. Karamäki, E.M. (1983): Epäorgaaniset kemikaalit. Kustannusliike tietoteos Espoo, Jyväskylä. Klemola, Kimmo (2007): 1900-luvun tärkein keksintö. Fritz Haberin ja Carl Boschin testamentti ihmiskunnalle. Teknillisen kemian laboratorio. Kemian tekniikan osasto. Lappeenrannan teknillinen yliopisto. www. lut.fi/webhotel/teke/kklemola/Haber-Ertl-20071021. pdf Kühnel, Josef (1960): Thaddäus Haenke: Leben und Wirken eines Forschers. Lerche, München. Markstein, Heinz (1991): Der sanfte Konquistador: die Geschichte des Thaddäus Xaverius Peregninus Haenke. Freies Geisteleben. Stuttgart. Monteón, Michael (1982): Chile in the Nitrate Age. University of Wisconsin Press, Madison. Olinger, John Peter (1980): The Guano Age in Peru. History Today Volume 30 Issue 6. http://www.historytoday. com/john-peter-olinger/guano-age-peru Rector, John (2003): The History of Chile. Greenwood Press. Westport, Connecticut, London. Sater, William (1986): Chile and the war of the Pacific. University of Nebraska Press. Lincoln, London. Valtonen, Pekka (2001): Latinalaisen Amerikan historia. Gaudeamus, Tampere. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, vapaa tutkija ja toimittaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 31 Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu: James A. Robinson Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi KATSAUKSIA Kansallisen ilmastopaneelin kirkastettava rooliaan riippumattomana tiedeviestijänä ja keskustelijana Mikko Salo Vuonna 2011 perustetun kansallisen ilmastopaneelin nykyinen toimintakausi päättyy helmikuussa. Paneelin uusi rooli ja tehtävät liittyvät ajankohtaiskeskusteluun ilmastopäätöksentekoa uudistavasta kansallisesta ilmastolaista. Tulevalla kaudella nähtäneen, missä määrin ilmasto- ja energiapolitiikka Suomessa perustuu poliittisten realiteettien rinnalla tieteelliseen tietoon. Riippumattomalla kansallisella ilmastopaneelilla tulisi olla keskeisempi rooli ilmastoaiheisessa tiedeviestinnässä. Paneelin tärkeä tehtävä on huolehtia, ettei tieteellinen pohja hämärry ilmastokysymyksistä käytävässä julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n (Inter governmental Panel on Climate Change) viime vuoden syyskuussa julkaiseman päättäjille suunnatun tiivistelmäraportin1 tulosten käsittely julkisuudessa osoitti, että kansallisen ilmastopaneelin viestintärooli kaipaa kirkastusta. Miten monitieteinen paneeli voisi jatkossa kehittää viestintäänsä varjellen tieteellistä riippumattomuuttaan ilmastonmuutoksen ympärillä samanaikaisesti käytävässä poliittisemmassa arvokeskusteluissa? Mikä on kansallisen ja kansainvälisen ilmastopaneelin yhteys? Suurelle yleisölle kansallinen paneeli lienee tuntemattomampi. Sen viestintäroolilla on myös laajempi symbolisempi ulottuvuutensa tiedeyhteisön roolista ilmastonmuutoksen kaltaisia monitieteisiä yhteiskunnallisia ongelmia ratkaistaessa. Paneelin tehokas viestintä loisi uskoa muun muassa tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan toimenpideohjelman2 peräänkuuluttamaan tie1 Climate Change 2013: The Physical Science Basis; summary for policymakers www.climatechange2013. org 2 Tiede kuuluu kaikille! Kansallinen tiedeviestinnän teen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Avoin, internet-pohjainen tiedeviestintä tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia ilmastopaneelille ja tutkimustiedolle. Kansainvälinen ja kansallinen ilmastopaneeli – samalla asialla? Tiivistelmäraportti esittelee tuoreimman tieteellisen tilannearvion ilmastonmuutoksesta. Se luo yhteisen tilannekuvan kansalliselle ja kansainväliselle poliittiselle päätöksenteolle valmistauduttaessa vuonna 2015 Pariisissa järjestettävään ilmastosopimuksen osapuolikokoukseen, jossa on tarkoitus päästä sopuun uudesta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Samalla tiivistelmäraportti luo myös vankan luonnontieteellisen perustan IPCC:n vuoden 2014 erillisraporteille. Seuraavat ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja muutokseen sopeutumiseen liittyvät raportit julkaistaan jo maalis- ja huhtikuussa3. Seuraava yhtä laaja tilannekuva laaditaan nykyrytmillä vasta seitsemän vuoden päästä. Kovan paineen alla kansainvälinen tiedeyhteisö pystyi poikkeuksellisen selkeään tiivistelmäraporttiin vaikeasta aiheesta. Raporttisarja toimineekin referenssinä vielä pitkään. IPCC:n tieteellisten ilmastoraporttien sarjan lanseerausta voidaan pitää ehkä globaalin tiedeviestinnän tärkeimpänä nykyhaasteena. Sihteeristöltään ja viestintäresursseiltaan vaatimaton IPCC4 tarvitsisi kipeästi viestintätukea erityisesti kansallisella tasolla. Raporteista tulisi keskustella nyt, jos niillä halutaan vaikuttaa poliittiseen toimenpideohjelma www.tjnk.fi 3 http://www.ipcc-wg2.gov & http://www.ipcc.ch/ report/ar5/outreach.shtml#.UrFwoJFg83Z 4http://www.ipcc.ch/organization/organization_secretariat.shtml#.UonC_YWBBbQ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 33 prosessiin. Raportin 19 punnittua avainviestiä ehtii lukea kiireinenkin päättäjä. Suomen osalta tieteellisen tilannekuvan ylläpito kuuluisi käsittääkseni luontevimmin vuonna 2011 perustetulle kansalliselle ilmastopaneelille5. Sen yhtenä päätavoitteena on ”pyrkiä edistämään tutkimustiedon ja asiantuntijanäkemysten valossa julkista keskustelua […] ilmastotieteen, -teknologian ja -politiikan kehityksen osalta”. Ilmastopaneelin toimeksiannon ja edellä mainitun raportin merkityksen perusteella kansalliselta paneelilta olisi loogista odottaa vahvaa roolia myös IPCC-raportin julkistuksessa ja siitä käytävässä keskustelussa. IPCC:n raportin uutisointi ja käyty keskustelu – kansallisen paneelin rooli? Seuraavassa arvioidaan kansallisen ilmastopaneelimme roolia ja onnistumista erityisesti edellä mainitun IPCC:n päätöksentekijöille suunnatun tiivistelmäraportin kansallisessa esittelyssä ja sitä seuranneessa keskustelussa. Ulkoisen viestinnän suurin haaste kohdistui noin 20-sivuisen tiivistelmäraportin ydinosaan, joka sisältää 19 avainviestiä (headline statements). Tiivistelmä on tieteelliseksi tekstiksi poikkeuksellisen luettava dokumentti, joka luo mahdollisuuksia sen pitkäjänteiseen faktapohjaiseen viestintään. Tätä katsausta varten seurattiin itse kansallisen ilmastopaneelin lisäksi sen puheenjohtajan professori Markku Kulmalan ja jäsenen, IPCC:n kansallisen kontaktihenkilön, ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalaan julkisia puheenvuoroja ja niitä seurannutta keskustelua. Tarkastelu kattoi tiivistelmäraportin välittömän lanseerauksen julkiseen mielipiteenmuodostuksen ja poliittisen keskustelun kannalta merkittäviksi luokiteltavissa valtakunnallisissa medioissa, kuten YLE, MTV3, Helsingin Sano mat ja STT. Miten ilmastopaneeli ja edellä mainitut henkilöt profiloituivat näiden medioiden uutisissa ja raportin julkistamista välittömästi seuranneessa kommentoinnissa6? 5http://www.hare.vn.fi/mHankePerusSelaus.asp?h_ iId=17929 6 Analysoidut jutut kattoivat uutisoinnin 27.–29.9.2013 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 IPCC:n raportti ylitti uutiskynnyksen kaikissa seuratuissa medioissa. Suomen ilmastopaneelia ei yllättäen kuitenkaan mainittu suoranaisesti yhdessäkään raporttia käsittelevässä pääme dioitten uutisessa tai kansallisessa tiedotteessa. Kansallisella tasolla raportista tiedotti ilmatieteen laitos. Sen nettisivujen kautta kävi myös ilmi, että vastuu IPCC-tiedotuksesta kuului ensisijaisesti ”kansalliselle IPCC-työryhmälle7”, joka on perustettu jo ennen kansallista ilmastopaneelia. Työryhmällä ja paneelilla on kuitenkin yhtey tensä, esimerkiksi Kulmala ja Taalas kuuluvat molempiin. Kokoonpanojen merkittävänä erona taas on jäsenistön taustat. IPCC-työryhmässä painottuu vahvasti eri hallinnonalojen organisaatioiden edustus. Ilmastopaneelin henkilöjäsenyys taas edellyttää tieteellisiä ansioita ilmaston kannalta merkittäviltä aloilta, samoin kuin raportin laatineessa IPCC:ssä, mikä tekisi siitä luontevamman tahon tulkitsemaan erityisesti monitieteisiä raportteja. Viestinnällisesti ilmastopaneelit myös assosioidaan valmiiksi toisiinsa. Mediaseuranta osoittikin, että tiedotteen myötä IPCC:n raportin lanseeraus profiloitui ilmatieteen laitokseen ja sen pääjohtaja Taalakseen. Raportin lanseerausta seurannut lyhyt keskustelu taas henkilöityi ympäristöministeri Ville Niinistöön. Taalasta haastateltiin asiasta muun muassa 27.9.2013 YLE:n pääuutislähetyksessä8. Myös Ylen ensimmäiseen verkkouutiseen9 vaikutti selkeästi juuri ilmatieteen laitoksen tiedotteessa10 otsikoitu IPCC:n ”pahimmillaan lähes viiden asteen lämpötilan nousu”. Tieteellisen raportin lanseeraamisen osalta on merkillepantavaa, että ilmatieteen laitoksen tiedotteessa siteerattiin pitkästi myös ympäristöministeri Ville Niinistön tulkintaa tieteen viestistä päättäjille ja lisätietojen antajaksi annettiin ilmatieteen 7http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_ iId=13610&a_iId=116352 8http://yle.fi/uutiset/suomen_ipcc-ryhman_puheenjohtaja_olisin_todella_tyytyvainen_jos_ilmastoskeptikot_olisivat_oikeassa/6854595 9http://yle.fi/uutiset/yk-paneeli_ilmasto_voi_lammeta_lahes_5_astetta_vuosisadassa/6853090 10 http://ilmatieteenlaitos.fi/tiedote/1223686; sama tiedote julkaistiin myös ympäristöministeriön ja valtioneuvoston verkkosivuilla: http://valtioneuvosto. fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=395412 laitoksen asiantuntijoiden lisäksi ministerin silloinen poliittinen avustaja. Ilmeisesti kansallinen lanseeraus oli tapahtunut ilmatieteen laitoksen järjestämän seminaarin yhteydessä, jossa asias ta oli käyty keskustelua ympäristöministerin kanssa. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilmi asiantuntijalaitoksen tiedotteesta, minkä vuoksi tiedote ei ainakaan vahvistanut IPCC-raportin tieteellistä statusta. Riskit politiikan ja tieteen sekoittumisesta voisivat olla helpommin hallittavissa jos poliittisesta päätöksenteosta riippumaton tieteellinen paneeli ottaa tiedotusvastuun. Tulevan paneelin osalta tämä vaatisi ehkä riippumattomampaa asemaa suhteessa ministeriöiden resursseihin. Yhden ministerin ja hänen puolueensa profiloituminen raportin viestinnässä saattoi myös koitua itse raportista käytävän keskustelun kohtaloksi. Raportin julkistamista seuranneena päivänä media tarttui ministeri Niinistön ajankohtaiseen ydinvoimalalupaa koskevaan kommenttiin ja sen myötä ilmasto- ja energiaasiois sa keskeisten ministereiden, Niinistön ja Jan Vapaavuoren, julkiseen väittelyyn11. Yhteenotto vei huomion ilmastoasioista ennen kuin keskustelua ehti edes syntyä. Huomio oli jo toisaalla eikä ministeri Niinistö kyennyt enää ohjaamaan keskustelua takaisin raportin havaintoihin. Kun elinkeinoministeri Vapaavuori lisäksi pysyi passiivisena IPCC-raportin osalta12, tieteellisen raportin sanoma ilmastonmuutoksen kehittymisestä näyttäytyi julkisuudessa pikemminkin vihreiden kuin hallituksen huolena. Yksikään muu hallituspuolue tai avainministeri13, mukaan lukien mahdollisen ilmastolain myötä horisontaalisen vastuun kantava pääministeri, ei aktiivisesti kommentoinut tai joutunut mediapaineen alla kommentoimaan itse raporttia. Kun oppositiokin oli hiljaa, näyttävistä uutisotsikoista potentiaalisesti lähtevä poliittinen keskustelu oli loppunut 11http://www.hs.fi/politiikka/a1380507120468 12 Ei julkisia kommentteja tai omaa viestintää mm. sosiaalisessa mediassa. 13 Energia- ja ilmastopoliittinen ministerityöryhmä: http://valtioneuvosto.fi/hallitus/ministerityoryhmat/ fi.jsp#energia (sisältää hallituspuolueiden edustajat). ennen kuin se ehti edes alkaa. Perustellusti voi kysyä, oliko ilmatieteen laitos, jonka edustajat eivät enää pystyneet peittämään turhautumistaan ilmastoskeptikoiden kevyeen argumentointiin14, objektiivisesti paras taho tieteellisen sanoman välittäjiksi? Vai olisiko raportin julkistus tieteellisen ilmastopaneelin nimissä korostanut enemmän raportin tieteellisyyttä ja riippumattomuutta sekä alleviivannut ilmastopaneelin roolia? Olisiko päätöksente kijöille suunnatun raportin viesteille ollut edullisempaa avainministerien ulostulo laajempana rintamana näin horisontaalisessa asiassa? Tällä kertaa se jäi kuitenkin näkemättä. Muun muassa nämä viestinnälliset kysymykset olisi syytä selvittää kirkastettaessa seuraavan paneelin tehtävänantoa. Viimeinen tieteellinen tieto ja arvovaltainenkaan tulkinta eivät saisi mennä sekaisin. Parhaimmillaan ne kuitenkin tukevat toisiaan. Helsingin Sanomien uutinen15 raportista myötäili IPCC:n alkuperäistä tiedotetta16 ihmisen yhä selkeämmästä vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. STT17 nosti kärkeen merenpinnan nousun ilmeisesti suurimpana identifioimanaan muutoksena edelliseen vuoden 2007 raporttiin. Mikään edellä mainituista tahoista tai viestimistä ei esimerkiksi ole kääntänyt suomeksi pää viestit sisältänyttä sivun pituista yhteenvetoa. Tämä dokumentti jo sinällään tarjoaisi auktorisoidun referenssin julkiselle keskustelulle ainakin internetissä. Tiivistelmäraportin julkistamista seurannut jatkokeskustelu ja raportin kommentointi jäivät pitkälti ilmastoasioiden harrastajien blogeihin ja Helsingin yliopiston Studia Generalia -tyyppisille foorumeille. Vaikka ensimmäisen raportin julkistamisen tuoma huomio on nyt pitkälti käytetty, 14 Ks. esim ilmatieteen laitoksen johtajan Mikko Alestalon tärkeä pääkirjoitus Tieteessä tapahtuu 2/2012 ja Taalaksen tv-haastattelu edellä 15 http://www.hs.fi/ulkomaat/Ilmastonmuutoksen +äärimmäisen+todennäköinen+syy+Ihminen/ a1380259678272 16 http://www.climatechange2013.org/images/uploads/ WGI-AR5_SPMPressRelease.pdf 17 http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/ilmastopaneeli-korotti-arviotaan-merenpinnan-noususta/643138/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 35 sitä seuranneet nettikeskustelut ja aihetta käsitelleen Studia Generalia -sarjan yhteydessä käyty keskustelu18 osoittavat, että hyvin viestityille tieteellisille perustiedoillekin on jatkuvaa tarvetta. Sinänsä ajankohtainen Studia Generaliakaan ei onnistunut antamaan ilmastonmuutoksen nykytilanteesta kokonaiskuvaa. Tämä loi ilmastonmuutoksen usein kevyesti kyseenalaistaville yleisöpuheenvuoroille otollisen maaperän. Esitelmöintivuorossa ollut asiantuntija ei yleensä kyennyt viittaamaan esimerkiksi edellä mainitun tiivistelmäraportin tilannekuvaan, vaan pysyi omalla mukavuusalueellaan – edustamallaan sektorilla. Koko sarjan seuranneille maallikoille tilanne näyttäytyi hämmentävänä, koska esitykset eivät keskustelleet keskenään. Internetin hyödyntäminen tehokkaaksi Tieteellisen pohjan hämärtyminen näin merkittävää asiaa koskevassa julkisessa keskustelussa ei ole kansalaisten edun mukaista. Esimerkiksi julkista keskustelua seuratessa jää välillä edelleen epäselväksi, ollaanko ilmastonmuutosta edelleen torjumassa vai ollaanko siihen jo sopeutumassa. Keskustelun avaajiksi tarvitaan henkilöitä, joilla on kyky avata IPCC:n pääviestejä ja tarvittaessa kommentoida kansantajuisesti niiden takaa löytyvää erittäin laajaa tutkimustietoa sekä globaalissa että kansallisemmassa kontekstissa. Vaikka kansallinen ilmastopaneeli menetti IPCC-tiivistelmäraportin osalta ensimmäisen mahdollisuutensa profiloitua ilmastotieteen riippumattomaksi kansalliseksi tulkitsijaksi, tilanne on vielä korjattavissa. Kansallisen ilmastopaneelin rooli keskustelijana kaipaa kuitenkin muutoksia. Myös paneelin viestintää asiakirja-analyysein, kyselyin ja haastatteluin keväällä 2013 tutkineet opinnäytetyö19 ja ympäristöministeriön paneelin tähänastisesta 18 http://www.hs.fi/kotimaa/Yle+poisti+tiedesivuiltaan+ ymp%C3%A4rist%C3%B6muutoksen+professoria+kri tisoineen+kirjoituksen/a1384228908380 19 ”Tiedettä politiikan tueksi, mutta miten?”, Mira Hulkkonen, Oulun yliopiston tiedeviestinnän maisteriohjelman pro gradu -työ, marraskuu 2013. http:// herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201312052008.pdf, s. 68-70 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 toiminnasta teettämä konsulttiarvio20 suosittelevat paneelille selkeämmän viestintäroolin ja linjan luomista sekä panostuksia ulkoiseen tiedotukseen. Nopeimmat ja tehokkaimmat parannukset viestintään ovat toteutettavissa lisäpanostuksilla internetin strategiseen käyttöön. Kansallisen ilmastopaneelin tulisikin kehittää viestintäänsä erityisesti suhteessa mediaan ja huomioida sosiaa lisen median mielipidejohtajat. Se voisi hakea lisäoppia brittiläisestä esikuvastaan21, joka kuuluu maansa seuratuimpiin twitter-viestijöihin. Lähes ilmaisella twitter-viestinnällä ”brittipaneeli” levittää tehokkaasti sekä omia että arvostamiaan ulkopuolisia ilmastolausuntoja ja vakiinnuttaa samalla rooliaan vaikuttajaverkostoissa ilman, että tieteellisyydestä tingitään. Brittipaneelin avoimuuskäytännöistäkin olisi opittavaa. Kaikki tieto vaikuttaa olevan jäsennetty laajoille verkkosivuille. Suomen kansallinen paneeli ei puolestaan ole kesän jälkeen päivittänyt verkkosivuilleen edes kokouspöytäkirjojaan eikä paneelista laadittua arviointiraporttia löydä sivuilta, vaan se pitää osata etsiä ympäristöministeriön julkaisutietokannasta. Laaja avoimuus sopisi hyvin tieteellisesti profiloituvalle kotimaisellekin paneelille. Ilmastopaneelin avoimen faktapohjaisen viestinnän työkaluksi olisi muokattavissa esimerkiksi asiaviestintää ja journalismia yhdistävät yhdysvaltalainen factcheck.org- ja brittiläinen theconversation.com22 -palvelukonseptit. Näillä konsepteilla voisi vähentää asiavirheiden ja kevyen argumentoinnin osuutta sekä edistää faktapohjaisempaa julkista keskustelua ja päätöksentekoa. Palvelualustoja on menestyksekkäästi käytetty esimerkiksi brittiläisessä ilmastokeskustelussa ja vaaliretoriikan fakta-analyyseissa. Factcheckissä nopea ja luotettava faktojen tarkistusmahdollisuus paljastaisi kevyen argumentoinnin tai puhtaan populistisen retoriikan ennen kuin niistä muodostuu mielipidejohtajien levittämiä käsi20 https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/42136/YMra_30_2013.pdf?sequence=1 21 http://www.theccc.org.uk; https://twitter.com/theCCCuk 22 https://theconversation.com/topics/ipcc-fifth-assessment-report; www.factcheck.org tyksiä – vallitsevia, joskin virheellisiä ”totuuksia”. Soveltuisiko factcheck.org-työkalu virheellisten julkisten lausuntojen arviointiin viimeisimmän ilmastotieteellisen tutkimuksen valossa? Entä toimisiko theconversation.com tyyppinen rekisteröidyille keskustelijoille tarkoitettu julkinen foorumi myös suomalaisen IPCC-raportteja koskevan keskustelun alustana? Ilmastopaneelin IPCC-tutkimuksiin perehtyneille eri sektorien tieteilijöille ilmastokysymyksistä esitettyjen merkittävien virheellisten julkisten lausuntojen faktan tarkistus kävisi luontevasti. Faktatarkastus olisi suhteellisen vaivatonta. Suorilla viittauksilla raportteihin kyettäisiin helposti oikaisemaan yleisimpiä julkisesti esitettyjä virheitä. Paneeli pystyisi itse määrittelemään arvovallalleen sopivat kriteerit kommentoinnilleen. Julkisuudenkipeisiin epätieteellisiin provokaatioihin ei tulisi lähteä. Paneelilta vaaditaankin lähinnä avoimuutta lupaavien viestintäfoorumien soveltamisessa tieteen ja yhteiskunnallisen keskustelun käyttöön. Kotimaisen tutkivan journalismin resurssipulan johdosta vastuu syntyneen keskustelun moderoinnista jää yhä enemmän alkuperäiselle tiedottajalle. Toistaiseksi paneelilla on internetissä vain kevyt verkkosivusto, jossa se esittelee itsensä ja julkaisee puolivuosittain tutkimuksensa ja tiedotteensa. Paneelin sivuille marras–joulukuussa lisätyt yksittäisten panelistien blogi-kirjoitukset eivät nykyisessä tietotulvassa riitä tavoittamaan mielipidevaikuttajia23. Sen sijaan monitieteisen paneelin nimissä ja IPCC-raporttien todistusvoimalla pystytään oikomaan ainakin merkittävimmät tieteellisen tiedon perusteettomat kyseenalaistamiset, koska näytöt osataan tuoda avoimesti arvioitavaksi. Ilmastomuutoksen kaltaiset ”epämiellyttävät totuudet”24 tulee perustella erityisen hyvin; on avoimesti kerrottava se, mikä tiedetään ja se, mitä ei tiedetä. Viimeisim23 http://www.ilmastopaneeli.fi/fi/blogi/. Vuoden 2013 aikana blogikirjoituksiin ei ollut tullut yhtään kommenttia. 24 An Inconvenienth Truth -dokumentti Al Goren ilmastokampanjoinnista oli ilmestyessään 2006 merkittävä – pitkälti ilmastotieteeseen nojautuva – herättelijä ilmastokysymyksissä. mät IPCC–raportit ovat tämän suhteen olleet aiempia selkeämpiä. Kohti vaikuttavampaa tiedeviestintää Kansallisen ilmastopaneelin tulisi pikaisesti kirkastaa riippumatonta tieteellistä rooliaan ja panostaa ulkoiseen viestintään. Paneelin on oltava julkisen roolinsa suhteen avoin ja proaktiivinen, sillä muuten poliittisissa herkissä asioissa agendan varastavat epätieteelliset tahot ja se voi jäädä esimerkiksi ilmastolaista alkuvuonna 2014 lisääntyvän poliittis-hallinnollisen keskustelun varjoon. IPCC:n tiivistelmäraportti yhdessä maalis–huhtikuussa ilmestyvien erillisraporttien ja paneelin omien täydentävien selvitysten kanssa tarjoaa toiminnalle erinomaisen asiapohjan, kunhan työnjako IPCC-työryhmän kanssa on uudelleen arvioitu. Internetin tarjoamat mahdollisuudet myös tieteellisesti varmistetun tiedon viestinnässä ja väärien tietojen korjaamisessa on hyödynnettävä. Uuden ilmastopaneelin lisäksi avoimuutta tuovista sovelluksista voisi olla hyötyä myös kansleri emeritus Kari Raivion valmistellessa valtioneuvostolle selvitystä ”tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonannon järjestämisestä”. Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka selvittää paraikaa verkkosovellutusten mahdollisuuksia tiedeviestinnässä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 37 Bioetiikan asemaa tulisi vahvistaa Heikki Saxén Bioetiikan tieteenala käsittelee lääke-, terveys- ja biotieteiden parista nousevia eettisiä, moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Bioetiikka eroaajossakin määrin perinteikkäästä lääketieteen etiikasta, vaikka termejä käytetäänkin usein harhaanjohtavasti synonyymisesti. Tieteenalalla on erityisesti kaksi erottavaa ja leimallista erityispiirrettä. Ensimmäinen on bioetiikan vahva kytkös ajankohtaiseen tieteelliseen tilanteeseen. Tämä tarkoittaa pyrkimystä kokonaisvaltaisempaan ja enemmän käytäntöön mukautuvaan eettiseen ajatteluun. Koska lääke-, terveys- ja biotieteet ovat nykyisin läheisesti ja hyvin luontevasti kytköksissä toisiinsa, myös näitä aloja koskevan eettisen pohdinnan on heijasteltava tätä tilannetta. Näin ollen bioetiikka, joka voitaisiin kääntää ”elämän etiikaksi”, pyrkii välttämään eettisen pohdinnan lohkoutumista eri tiedonaloille, tai toisaalta eristäytymistä etiikan norsunluutorniin. Tavoitteena onkin, että kaikki eri tiedonalat sulautuisivat bioeettisessä pohdinnassa luontevammin toisiinsa, muokaten toinen toisiaan aktiivisessa vuorovaikutuksessa. Toinen bioetiikalle ominainen piirre on alan läheinen kytkös laajaan yhteiskunnalliseen tarkastelunäkökulmaan. Eettiset kysymykset lääke-, terveys- ja biotieteissä laajenevat herkästi laajoiksi yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi, joissa ovat pinnalla moniäänisen ja moniarvoisen yhteiskunnan teemat. Bioetiikka lähti liikkeelle Yhdysvalloissa 1960-luvulla vastareaktiona erityisesti lääketieteen etiikan nurkkakuntaisuutta kohtaan. Bioetiikan alullesaattajat kokivat, että lääketieteen etiikka ei ottanut tarpeeksi huomioon potilaiden tai yhteiskunnan näkökulmia ja soi tätä kautta liiaksi valtaa lääkäreille. Tuoreet ”bioeetikot” edustivat moniäänisyyttä ja moniarvoisuut- 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 ta, he olivat filosofeja, teologeja, yhteiskunta- ja oikeustieteilijöitä, mutta heitä tuli myös akateemisen maailman ulkopuolelta. Pian myös lääkäreitä liittyi joukkoon. Sittemmin lääketieteen etiikka on muuttunut, eikä sen haastaminen ole enää bioetiikan keskeinen teema. Bioetiikka on vakiintunut Yhdysvalloissa keskeiseen asemaan. Kukin presidentti esimerkiksi nimittää oman vaikutusvaltaisen bioeettisen toimikuntansa. Vahvaa asemaa ilmentävät muun muassa hoidon ja tutkimuksen eettiset toimikunnat tai toisaalta sairaaloiden arjessa toimivat ”sairaalabioeetikot”. Bioetiikka on nykyisin myös vakavasti otettava tieteenala. (Jonsen 1998.) Samaan aikaan bioetiikka on levinnyt hiljalleen Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Suuressa osassa Eurooppaa, Euroopan unionia unohtamatta, harjoitetaan nykyisin bioetiikkaa. Ruotsissa ja Virossa on omat keskuksensa bioetiikalle. Suomessa bioetiikka on jäänyt toistaiseksi varsin tuntemattomaksi tieteenalaksi, vaikka myös meillä on tosiasiallisesti otettu bioetiikkaan luettavia tiedollisia ja yhteiskunnallisia askeleita. Soisi kuitenkin, että jo yleisen tietämyksen tähden bioetiikka tulisi tunnetummaksi Suomessa. Toisaalta bioetiikka voisi olla myös Suomessa tärkeässä asemassa pohdittaessa eettisesti perusteltuja ratkaisuja lääke-, terveys-, ja biotieteissä. Tämä voisi ulottua niin tutkimuksen, arjen hoidon kuin laajojen yhteiskunnallisten rakenteidenkin saroille. Eräs bioetiikassa parhaillaan pinnalla oleva aihepiiri on esimerkiksi se, miten vakavissa kriiseissä, kuten sikainfluenssapandemian puhkeamisen kaltaisissa tilanteissa, tulisi yhteiskunnallisesti toimia. Ennen kaikkea pohdinnan kohteena on se, mitkä ratkaisut näissä tilanteissa olisivat eettisesti perustelluimpia (esim. Annas 2010). Olisikin tärkeää, että muun muassa kriisiaikojen etiikkaa koskeva bioeettinen keskusteluteema olisi myös Suomessa voimakkaammin esillä. Toinen ajankohtainen bioeettisen keskustelun teema on se, miten kiperät terveydenhuoltojärjestelmän priorisointipäätökset olisi tehtävä. Tällä saralla bioetiikan painotus on tyypillisesti moniäänisen ja moniarvoisen dialogin takaamisessa. Globaali kehitys saa näiden teemojen ohella huomiota myös bioetiikassa. Lisäksi yksi bioetiikan perusaihe on alusta saakka ollut uusia tekniikoita koskevat eettiset kysymykset. Esimerkiksi geenitekniikkaan liittyvät kysymykset herättävät jatkuvasti eettistä pohdintaa (esim. Häyry 2012). Bioetiikan tieteenalan tulevaisuus itsessään on vielä hyvin avoin kysymys. Tieteenalan itseymmärrys ja ulkopuolisten käsitykset siitä ovat usein vaihtelevia ja aihepiiri on selvästi vasta murrosvaiheessa. Tieteenalan rajojen ja perustojen liikehdintä onkin luonnollista bioetiikan kaltaiselle nuorehkolle tieteenalalle. Suomen kohdalla olisi nähdäkseni tärkeää vahvistaa bioetiikan asemaa tieteenalana sekä alan yhteiskunnallista merkitystä. Yksi tähän päämäärään pyrkivä hanke on suomalaisen bioetiikan instituutin perustaminen. Toivon vahvasti, että instituutti saadaan perustettua, jotta sekä perusymmärrys bioetiikasta tieteenalana että alan yhteiskunnallinen vaikutus saataisiin myös meillä selvästi vahvistumaan. Kirjallisuus Annas, George J. (2010). Worst Case Bioethics: Death, Disas ter, and Public Health. Oxford: Oxford University Press. Häyry, Matti (2012). Ihminen 2.0: Geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset. Helsinki: Gaudeamus. Jonsen, Albert R. (1998). The Birth of Bioethics. Oxford: Oxford University Press. Kirjoittaja, joka on tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa, on jäsenenä bioetiikan instituuttia perustavassa työryhmässä. ETIIKAN PÄIVÄ 2014: TIEDE, ETIIKKA, POLITIIKKA 18.3.2014, Tieteiden talo (Kirkkokatu 6, Helsinki) Etiikan päivä on vuosittain järjestettävä tieteen eettisiä kysymyksiä käsittelevä seminaari. Pääjärjestäjänä on tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK). 9.30 Registration and Coffee 10.00–12.00 Science and society: time for a new deal, Chair, Dean Risto Nieminen, Aalto University, TJNK Welcome, Chancellor, chair Krista Varantola, University of Tampere, TENK What would an ethical approach to decisionmaking look like? Professor Anne Glover, Chief Scientific Adviser to the President of the European Commission Evidence-based policy or policy-based evidence, Chancellor Emeritus Kari Raivio 12.00–13.00 Break 13.00–15.00 Rinnakkaissessiot Sessio 1 Cherry picking: Tiedon valikoiva käyttö. Kansanedustaja Sanna Lauslahti (Tutkas), dos. Pekka Louhiala (Hjelt-instituutti, HY), LKT Harri Vertio, toimittaja Antti Blåfield. Sessio 2 Kliiniset lääketutkimukset: Tiedettä vai tuotekehittelyä? Pääjohtaja Juhani Eskola (THL), tutk.johtaja Lasse Viinikka (HUS), prof. Timo Strandberg (HY, Oulun yliopisto), lääketiet. yksikön päällikkö Mikko Kuoppamäki (Orion Pharma), prof. Heikki Ruskoaho (TUKIJA) Sessio 3 Tutkimuksesta päätöksiksi: Onko eettistä olla hyödyntämättä tietoa? Dos. Osmo Kuusi (Aalto-yliopisto), VTT Marko Ahteensuu (Luonnontieteellinen keskusmuseo, HY), dos. Helena Siipi (Turku Institute for Advanced Sciences, Turun yliopisto), tutkijatohtori Karoliina Snell, prof. Helena Kääriäinen (THL) 14.30–15.00 Kahvi 15.00–16.00 Päivän yhteenveto Terveiset rinnakkaissessioista, pj, VTT Markku Lehto (ETENE) Suomen Akatemian puheenvuoro, pääjohtaja Heikki Mannila Opetus- ja kulttuuriministeriön puheenvuoro, johtaja Riitta Maijala ILMOITTAUTUMINEN JA LISÄTIEDOT: WWW.ETIIKANPAIVA.FI T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 39 Kotimaiset kustantajat ja rinnakkaistallennus Mika Holopainen, Kimmo Koskinen ja Jussi Piipponen Kesällä toteutetun kyselyn mukaan noin puolet suomalaisista tiedejulkaisuista sallii julkaistujen artikkeleiden rinnakkaistallennuksen avoimesti saatavilla oleviin julkaisuarkistoihin. Melko suuri osa kustantajista ei kuitenkaan ole vielä ilmoittanut kantaansa rinnakkaistallentamiseen. Tämä katsaus perustuu kesällä 2013 avoimella verkkokyselyllä saatuihin tietoihin. Kyseessä ei ollut tutkimus, vaan tiedonkeruu SHERPA/RoMEO-palvelua varten. Open Accsess -liike on noin kymmenen vuoden ajan pyrkinyt edistämään tieteellisten julkaisujen avointa saatavuutta. Tunnetuin toimintaa koskeva julkilausuma on Berliinin julistus vuodelta 2003. Sen on allekirjoittanut noin 250 organisaatiota, myös Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto. Allekirjoittaessaan Berliinin julistuksen organisaatio sitoutuu osaltaan edistämään tieteellisen tiedon avointa saatavuutta. Käytännön tasolla avointa saatavuutta on edistetty luomalla yliopistojen ja tutkimuslaitosten avoimia julkaisuarkistoja. Julkaisun tallentaminen julkaisuarkistoon edustaa niin sanottua vihreää tietä (Green OA). Vaihtoehtoinen väylä on kultainen tie (Golden OA) eli julkaiseminen jossakin kaikille avoimessa lehdessä. Nämä lehdet perivät julkaisemisesta yleensä kirjoittajamaksun, jolla katetaan artikkeleiden toimittamiseen ja lehden ylläpitoon liittyvät kulut. Vihreän tien kohdalla on käyttöön vakiintunut termi rinnakkaistallennus. Tämä on mahdollista, jos tutkimusartikkelin julkaiseva lehti tai kustantaja sallii jonkin artikkelin version tallentamisen julkaisuarkistoon. Usein on sallittua tallentaa joko vertaisarvioinnin läpikäynyt, julkaistavaksi hyväksytty käsikirjoitus tai alkuperäinen, korjaamaton käsikirjoitus. Hyvänä apuvälineenä kustantajien rinnakkaistallennusta koskevien linjausten selvittämisessä 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 on Nottinghamin yliopiston ylläpitämä SHERPA/RoMEO-palvelu, johon on tallennettu tunnetuimpien kansainvälisten kustantajien linjauk sia lehtiartikkeleiden rinnakkaistallennuksen ehdoista. Palvelusta voi hakea tietoja lehden tai kustantajan nimellä tai lehden ISSN-numerolla. Vaikka SHERPA/RoMEO:n tietokantaa päivitetään jatkuvasti, sieltä puuttuvat monet pienten kielialueiden sekä erityisalojen kustantajat ja lehdet. Esimerkiksi suomalaisten kustantajien lehtiä palvelusta ei ole toistaiseksi löytynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. SHERPA/RoMEO:n tiedoissa lehteä koskeva kustantajan politiikka rinnakkaisjulkaisemisessa kuvataan värikoodilla sekä erikseen määritellyillä ehdoilla. Värikoodien merkitys voidaan kuvata seuraavasti: • • • • Vihreän kategorian lehdille on annettu laajimmat artikkelien rinnakkaistallennusoikeudet. Tällöin on sallittua tallentaa julkaisuarkistoon artikkelin käsikirjoitusversion (pre-print) lisäksi joko vertaisarvioinnin jälkeen tehty korjattu versio (post-print) tai kustantajan lopullinen taitettu versio. Sinisen kategorian lehdille on sallittu postprintin tai kustantajan version rinnakkaistallentaminen. Keltaisen kategorian lehdille vain pre-printversion rinnakkaistallentaminen on sallittu. Valkoisen värikoodin lehtien osalta kustantaja kieltää kokonaan rinnakkaistallentamisen. Usein rinnakkaistallentaminen on sallittu vasta tietyn ajan, esimerkiksi kuuden kuukauden tai vuoden, kuluttua artikkelin alkuperäisestä julkaisemisesta. Tähän julkaisuviiveeseen viitataan embargo-termillä. Viivästettynä myös keltaisen värikoodin lehdet sallivat useimmiten post-printin rinnakkaistallennuksen. Äskettäin tehdyn tutkimuksen mukaan sadasta suurimmasta tieteellisten julkaisujen kustantajasta vähän alle puolet hyväksyy postprint-version rinnakkaistallennuksen yliopistojen ja tutkimuslaitosten julkaisuarkistoon ilman viivettä Lisäksi kolmannes hyväksyy rinnakkaistallennuksen vähintään vuoden kuluttua lehdessä julkaisemisen jälkeen (Laakso, 2014). Kysely rinnakkaistallennuksesta Kesäkuussa 2013 kohdistettiin kotimaisille tiedekustantajille verkkokysely, jossa oli tavoitteena selvittää kustantajien suhtautumista rinnakkaistallennukseen. Kysely toteutettiin yhteistyössä Tieteellisten seurain valtuuskunnan, Suomen tiedekustantajien liiton ja Kansalliskirjaston kanssa. Vastauksia saatiin elokuuhun mennessä yhteensä 39. Tiedot rinnakkaisjulkaisulinjauksista saatiin 33 kausijulkaisusta, ja 11 kustantajaa ilmoitti, että julkaisijalla ei ole kantaa rinnakkaistallennukseen. Kun kyselyn tiedot yhdistetään SHERPA/ RoMEO:ssa jo aiemmin olleisiin suomalaisia julkaisuja koskeviin tietoihin, saadaan tällä hetkellä kattavin mahdollinen tieto suomalaisten tiedejulkaisujen linjauksista rinnakkaistallennukseen liittyen. Rinnakkaistallennuksen sallivia julkaisuja on 44 %, rinnakkaistallennuksen kieltäviä julkaisuja 37 % ja ilman rinnakkaistallennukseen liittyvää kantaa olevia julkaisuja 19 %. Kotimaiset kustantajat epäröivät Tämän aineiston perusteella yhteensä 22 kausijulkaisua sallii kustantajan pdf-version rinnakkaistallennuksen. Lisäksi kaksi lehteä sallii käsikirjoitusversion tallennuksen. Tämä on kiinnostava havainto sen vuoksi, että kansainvälisesti ottaen on yleisempää sallia viimeisen käsikirjoitusversion tallennus kuin kustantajan taitetun version käyttö. Toinen silmiinpistävä havainto on, että lähes puolet aineiston lehdistä (20 kpl) kieltää rinnakkaistallennuksen kokonaan, ja tähän joukkoon kuuluu myös kaksi avoimen saatavuuden lehteä. Näin kielteinen suhtautuminen on kansainvälisessä vertailussa harvinaista, esimerkiksi SHERPA/RoMEO:n kustantajista 70 % sallii jonkin version tallennuksen. Kyselyn vastausten pohjalta selkeästi esille nouseva havainto on se, että melko suuri osa suomalaisista tiedekustantajista tai julkaisuista ei ole muodostanut linjaansa julkaisujensa rinnakkaistallentamiseen. Tässä yhteydessä voi vain arvailla syytä tähän. Ehkä asiaa ei ole ehditty miettiä? Ehkä periaatteellinen suhtautuminen avoimeen saatavuuteen voi olla myönteistä, mutta asian aiheuttamat käytännön ongelmat arveluttavat? Rinnakkaistallennus lisää kiistatta julkaisun näkyvyyttä, joten ainakin julkaisujen kirjoittajien näkökulmasta se on suotavaa. Asia voi kuitenkin näyttäytyä toisin kustantajan näkökulmasta. Siihen liittynee samoja kysymyksiä kuin painetun lehden muuttumisessa avoimesti saatavaksi lehdeksi (ks. esim. Valkonen ja Rantanen, 2013). Esimerkiksi lehtien riippuvuus painetun lehden tilausmaksuista voi herättää huolta siitä, vähenisikö tilausten määrä rinnakkaistallennuksen yleistyessä. Toisaalta kustantaja voi viivyttää julkaisemista, jolloin rinnakkaistallennetut artikkelit ovat luettavissa esimerkiksi kuuden kuukauden kuluttua painetun lehden julkaisemisesta. Aineiston julkaisuista rinnakkaistallentamisessa viivettä edellyttää vähän alle puolet (46 %) niistä julkaisuista, jotka sallivat tallentamisen. Kyselyn tuloksena saadut sekä SHERPA/ RoMEO-palveluun jo aiemmin viedyt tiedot kotimaisten julkaisujen suhtautumisesta rinnakkaistallennukseen on koottu avoimelle verkkosivulle https://wiki.helsinki.fi/display/KotimainenOA/. Lähteet Laakso, M. (2014). Green open access policies of scholarly journal publishers: a study of what, when, and where self-archiving is allowed. Scientometrics. In press. http://dx.doi.org/10.1007/s11192-013-1205-3 Valkonen J. & Rantanen, P. (2013). Kotimaisen tiedejulkaisemisen kiirastuli. Terra 125:2, 76–77. Mika Holopainen on tietoasiantuntija, Kimmo Koskinen kehityspäällikkö ja Jussi Piipponen tietoasiantuntija Helsingin yliopiston kirjastossa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 41 Julkaisualan kansainvälisiä kuulumisia Johanna Lilja Kuvaan tässä katsauksessa kolmen kansainvälisen julkaisualan tapahtuman antia. Kaksi konferenssia ja yksi laaja seminaari järjestettiin vuonna 2013. Ensimmäinen niistä painottui kirjojen ja julkaisemisen historiaan, toinen historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen sekä kolmas nykypäivään ja tulevaisuuteen. Kirjat kartalla 21st annual Conference of the Society for the History of Authorship, Reading & Publishing (SHARP), Philadelphia 18.–21.7. 2013 Society for the History of Authorship, Reading & Publishing (SHARP) järjestää vuosittain laajan kirjahistorian konferenssin, jonka teema vuonna 2013 oli Geographies of the Book. Maantieteellinen perspektiivi johdatti tarkasteleman tekstien maailmanlaajuista leviämistä. Esitelmiä kuultiin kirjakaupasta, julkaisuvaihdosta ja käännöksistä sekä tekijänoikeuksista, jotka aina eivät ole kulkeneet tekstien mukana, vaan kussakin maassa tekstit ja kuvat ovat siirtyneet paikallisen lainsäädännön piiriin. Konferenssin pääpuhujat esittivät tuoreita näkökulmia kirjojen liikkuvuuteen. Professori Michael F. Suarez (University of Virginia) kehotti tarkastelemaan kirjojen ja tekstien levikkiä eri maihin sekä niiden juurtumista ja adaptaatiota paikallisiin kulttuureihin. Vauhdikkaassa esityksessä ravisteltiin käsityksiä arvovaltaisista alkuteoksista ja vähempiarvoisista käännöksistä ja muunnelmista. Myös professori Roger Chartier (Collège de France; University of Pennsylvania) totesi, että kirjahistoria on jo kypsynyt irrottautumaan keskusta–periferia-ajattelusta. Toisaalta konferenssin oma osanottajakunta edusti perinteistä anglo-amerikkalaista tieteen 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 keskusaluetta – valkoihoista ja keskiluokkaista, todettiin nuorten konferenssiedustajien puheenvuoroissa. Suomalaisilla oli kuitenkin hyvä edustus: kokonaista viisi puhujaa. Digitoidut tutkimusaineistot ja niiden luomat uudet mahdollisuudet korostuivat professori Ian Gregoryn (Lancaster University) esityksessä, jossa tarkasteltiin, mitä kirjahistorioitsija saa irti yhdistämällä verkossa olevia tekstimassoja paikkatietoon. Myös konferenssin näyttelyssä esiteltiin erilaisia kiinnostavia digitointiprojekteja. Katsaus Itämeren alueen julkaisutoiminnan historiaan ja tulevaisuuteen 23rd International Book Science Conference, Vilna 26.–27.9. 2013 Vilnan yliopiston viestinnän tiedekunta järjestää vuosittain kirja-alan kansainvälisen konferenssin, joka vuonna 2013 toteutettiin teemalla Traditional and Electronic Publishing in a Small Country: Experiences and Perspectives. Konferenssissa tarkasteltiin julkaisutoiminnan histo riaa ja tulevaisuutta erityisesti pienten maiden ja pienten kielialueiden näkökulmasta. Pääpuhujat professori Miha Kovač (University of Ljubljana), professori Adrian Hendrik van der Weel (Leiden University) ja professori Claire Squires (Stirling University) tarkastelivat erityisesti sitä, miten internet on muuttanut julkaisutoimintaa. Internet luo uudentyyppistä kirjallisuutta, jossa kustantajan rooli hämärtyy – niin kauno- kuin tietokirjallisuudenkin alalla. Esimerkiksi menestysromaani Fifty Shades of Grey on syntynyt verkossa ja kustantajan toimitustyön sijaan se on muokattu lukijapalautteen perusteella. Uutta kustannusmallia edustaa myös Amazonin Kindle-alusta, jolla kuka tahansa voi ryhtyä kirjailijaksi – menestys tulee, jos on tullakseen, jolloin Amazon kerää osuutensa voitoista. Vaikka digitalisoitumisen vaikutus on mullistava, sen merkitys kaupallisesti välitettävän kirjallisuuden levityksessä on toistaiseksi pienempi kuin esimerkiksi musiikissa. Sähkökirjojen markkinaosuus on korkein Yhdysvalloissa, jossa se on 25–30 %. Isossa-Britanniassa osuus on 15 % ja Saksassa 9 %. Pienillä kielialueilla sähkökirjojen myynti kattaa vain 1–2 % markkinoista. Sähkökirjojen ostaminen on asiakkaalle epävarmempaa kuin paperikirjojen, sillä ostaessaan saa vain lisenssin, joka on sidottu tiettyyn ohjelmistoon tai tiettyyn alustaan. Lisäksi myyntiä jarruttaa edelleen lukijoiden kiintymys paperiformaattiin. Tämä mieltymys saattaa tosin kadota sukupolven vaihtuessa, sillä nuoremmat lukijat ovat tottuneet saamaan kaiken verkosta. Göteborgin yliopistossa käynnistetty tutkimusprojekti tarkastelee sähkökirjojen käyttöä, levikkiä ja niiden vaikutusta kirjallisuuden kirjoittamiseen, julkaisemisen ja jakeluun Ruotsissa. Skandinaavisen kielialueen näkökulma on kiinnostava myös suomalaisen sähkökirjatuotannon kannalta. Myös kirjastot voivat oppia toistensa kokemuksista, sillä yhtenäisiä käytäntöjä sähkökirjojen kirjastovälitykseen ei vielä ole. Tieteellisessä kirjallisuudessa sähköinen julkaiseminen tarjoaa paperiin verrattuna monia etuja, joista viime aikoina on eniten ollut esillä tutkimusaineistojen linkittäminen julkaisuun kaikille avoimena datana. Esimerkkinä tästä esiteltiin Helsingin yliopiston nykykielten laitoksen Varieng-yksikön julkaisema avoimen saatavuuden lehti Studies in Variation, Contacts and Changing in English. Se noudattaa perinteistä vertaisarviointia, mutta artikkeleihin linkitetyn tutkimusdatan ansiosta kaikilla lukijoilla on mahdollisuus arvioida tekstiä lähdeaineiston valossa. Tulevaisuutta rohkeasti hahmottavien visioiden lisäksi Vilnassa kuultiin useita julkaisutoiminnan historiaa käsitteleviä esityksiä. Avoin julkaiseminen Pohjoismaissa Nordic Perspectives on Open Access and Open Science, Helsinki 15.10.2013 Suomen Open Access -työryhmän, FinnOA:n, 10-vuotisjuhlaseminaari Nordic Perspectives on Open Access and Open Science kokosi puhujikseen avoimen tieteen, julkaisemisen ja kirjastojen asiantuntijoita. Seminaarissa todettiin, että avoimeen julkaisemiseen liittyvä keskustelu on siirtynyt kysymyksestä miksi kysymykseen miten. Pohjoismaissa ja Euroopan unionissa poliittinen tahto avoimen julkaisemisen edistämiseen on jo vahva, mutta käytännöissä on vielä paljon selvittämistä, varsinkin avoimen datan osalta. Myös avoimen julkaisemisen rahoitusmallit ja julkaisuarkistojen ylläpito vaativat edelleen kehittämistä. Seminaarin pääpuhuja professori Bo-Christer Björk (Hanken) valaisi open access -julkaisemisen määrällistä kehitystä. Tällä hetkellä kaikista tieteellisistä artikkeleista 35 % on vapaasti luettavissa internetissä – osa kultaisen mallin mukaan, jossa lehti kokonaisuudessaan on avoimesti verkossa, osa vihreän mallin mukaan, jossa itse lehti on maksullinen, mutta yksittäiset artikkelit tallennetaan avoimiin julkaisuarkistoihin. Kultaisen mallin lehdissä on yleistymässä tapa rahoittaa julkaisemista kirjoittajamaksuilla. Björk kiinnitti huomiota myös avoimen julkaisemisen varjopuoleen: kirjoittajamaksuja kerääviin huijarilehtiin, jotka väittävät olevansa vertaisarvioituja, mutta käytännössä julkaisevat virheellisetkin tekstit ilman riittävää kontrollia. Tiedeyhteisö ja kirjastot ovat reagoineet nopeasti tähän ongelmaan. Lars Bjørnshaugen puheenvuorossa todettiin, että avointen lehtien maailmanlaajuinen luettelo DOAJ (Directory of Open Acces Journals) pyrkii jatkossa kiinnittämään enemmän huomiota lehtien laatuun ja karsimaan listaltaan arveluttavat lehdet. Omassa puheenvuorossani esittelin Suomessa kehiteltävää kansallista vertaisarviointitunnusta, jolla voidaan uskottavasti osoittaa, mitkä tekstit lehdessä tai kirjassa on vertaisarvioitu. Tunnus koskee kaikkia tieteellisiä julkaisuja, myös painettuja ja kaupallisesti levitettäviä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 43 Pääpaino pohjoismaisessa seminaarissa oli avoimen saatavuuden julkaisemisessa, mutta muutamissa esityksissä käsiteltiin myös avoimen datan yleistymistä ja siihen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä sekä kansalaistiedettä, jossa tieteen tekoon osallistetaan tutkijoiden lisäksi myös suurta yleisöä. Amatöörien panosta on jo vuosisatojen ajan hyödynnetty luonnontieteellisen havaintoaineiston keruussa. Verkossa julkaistavat aineistot luovat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia suuren yleisön osallistumiseen. Vuoden 2013 kolme kansainvälistä konferenssia tarjosivat laajan perspektiivin julkaisutoiminnan historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen, mutta osoittivat myös, että monia kysymyksiä on edelleen ratkaisematta. Oli kiinnostavaa kuulla, että painettu julkaisutoiminta pitää sitkeästi puoliaan, varsinkin kaupallisesti levitettävien kirjojen osalta. Sähkökirjoissa on monia käytännön ongelmia, mutta myös monia mahdollisuuksia, joita julkaisijoiden kannattaa opetella hyödyntämään, jotta diginatiivitkin saadaan houkutelluiksi kirjojen pariin. Tieteellisissä lehdissä avoin julkaiseminen tulee yleistymään nopeasti, ja painettujen lehFEDERATION OF tien merkitys kapeutuu, kun rahoittajat vaativat yhä laajemmin avointa julkaisemista ja avoimen tutkimusdatan linkittämistä julkaisuihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tiedekustantajien on kehiteltävä uusia strategioita, joilla julkaisutoiminta segmentoidaan entistä selvemmin kaupallisesti jaettavaan laajalevikkiseen kirjallisuuteen ja avoimiin tieteellisiin lehtiin, jotka on suunnattu asiantuntijayleisölle ja joiden on täytettävä tutkimusrahoittajien vaatimukset. Jonkinlaisen välimuodon tarjoaa rinnakkaistallennus, jota voidaan toteuttaa viiveellä eli embargolla silloin, kun julkaisu on painettu tai kaupallisesti välitettävä verkkojulkaisu. Julkaisujen rahoittaminen on myös mietittävä uusiksi. Haasteita on siis kylliksi, mutta toisaalta tutkimustulosten ja aineistojen avaaminen verkossa tuo aivan uusia yleisöjä tieteelle ja helpottaa tutkimuksen kansainvälistä jakelua. 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 Lisätietoja SHARP-konferenssin pääpuhujien esitelmien abstraktit on julkaistu verkkosivulla http://www.library.upenn. edu/exhibits/lectures/SHARP2013/SHARP2013_ keynotes.html Ruotsalaisen e-kirjaprojektin verkkosivut http://www.hb.se/ Forskning/Projekt/E-bokens-framvaxt-i-ett-litetsprakomrade-Media-teknologi-och-effekter-i-detdigitala-samhallet/ Nordic Perspectives on Open Access and Open Science -seminaarin esitykset ovat luettavissa tai katseltavissa videoina Kansalliskirjaston verkkosivulla http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/tapahtumat/1378730933767.html Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö. FINNISH LEARNED SOCIETIES KONFERENSSIAVUSTUKSET Tieteellisten seurain valtuuskunta on julistanut haettavaksi avustukset kansainvälisten konferenssien järjestämiseen ja kansallisten seminaarien ulkomaisten luennoitsijoiden kutsumista sekä liikunta-alan konferenssien järjestämistä varten vuosina 2014–2016. Hakemus tehdään sähköisellä lomakkeella 16.2.–15.3.2014. Haku päättyy hakuajan umpeutuessa klo 16.00. Tarkempi hakuilmoitus ja hakulomakkeet ovat verkkosivuilla www.tsv.fi. Ota kaveri kelkkaan kutsu oman alasi kollegat Helsinkiin! Ruokaa, elämyksiä, designia. Kaikki palvelut lähellä - helposti ja turvallisesti. Helsinki Convention Bureau auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä tapahtuman kutsumisessa Helsinkiin, kutsumateriaalin valmistamisessa ja kongressin ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta. Muita maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden ja kokoustilavarausten tekeminen, tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen. Kun suunnittelet kansainvälisen kokouksen tai kongressin järjestämistä Helsingissä, ota yhteyttä meihin: 09 310 36152 convention.bureau@hel.fi www.meethelsinki.fi KESKUSTELUA Suppean suhteellisuusteorian oikea käyttö poistaa paradoksit Raimo Ylinen Tieteessä tapahtuu -lehden numeroissa 3–6/2013 on käyty keskustelua fyysikoiden maailmankaikkeuden olemusta käsittelevistä filosofisista käsityksistä. Tässä yhteydessä on kiinnitetty huomiota suhteellisuusteorian selitysvoimaan, joka on asetettu kyseenalaiseksi, koska teoriasta seuraa loogisia ristiriitaisuuksia ja paradokseja. Vaikka nämä ovat ilmiselviä, fyysikkokunta pitää tiukasti kiinni teoriasta ja yrittää keksiä erilaisia selityksiä, joilla ne voitaisiin sivuuttaa. Kaikki tämä on turhaa, koska ristiriitaisuudet johtuvat vain virheellisestä suhteellisuusteorian soveltamisesta, eivätkä itse teoriasta. Paradokseja Suhteellisuusteoria on yleisesti hyväksytty makroskooppisen maailman ilmiöitä kuvaavaksi teoriaksi, vaikkakin sen perusoletus, että tyh jiössä etenevän valon nopeus on riippumaton itse valonlähteen nopeudesta, asetetaankin joskus kyseenalaiseksi. Epäilyksiä suhteellisuusteorian pätevyyden suhteen ovat tuoneet myös siitä johdetut paradoksit, joista kaksosparadok si on tunnetuin. Näille paradokseille on kirjallisuudessa esitetty toinen toistaan merkillisempiä selityksiä. Koska nämä selitykset ovat usein keskenään ristiriitaisia, niin epäilykset ovat jääneet elämään, jopa vahvistuneet, ainakin fyysikkokunnan ulkopuolella (Himanka 2013). Viimeksi kolmisen vuotta sitten luonnonfilosofien yhteenliittymä Natural Philosophy Allian ce (NPA) julkaisi internetissä avoimen kirjeen (NPA 2010), jossa vaadittiin fyysikkokuntaa vihdoinkin ratkaisemaan, mikä, jos mikään, esitetyistä sata vuotta vanhan kaksosparadok- 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 sin selityksistä on oikea. Tähän haasteeseen ei ainakaan tähän mennessä ole tiettävästi tullut yhtään kunnon vastausta, vaan koko ongelmaa on lähinnä vain vähätelty. Kaksosparadoksi on peräisin Einsteinin jo vuonna 1905 esittämästä kelloparadoksista eli hänen mukaansa avaruudessa suurella nopeudella kiertomatkan tehnyt ajanottokello näyttäisi suhteellisuusteoriasta johdetun aikadilataa tion takia maahan palattuaan pienempää aikaa kuin maahan jäänyt lähtöhetkellä käynnistetty vastaava kello. Tämähän ei ole vielä mitenkään paradoksaalista, mutta koska tilannetta voitaisiin yhtä hyvin tarkastella avaruudessa liikkuvasta kellosta käsin, niin tällöin taas maahan jääneen kellon pitäisi näyttää pienempää aikaa kuin avaruudessa käyneen. Tilanne on kinemaattisessa mielessä täysin symmetrinen, mutta kuitenkin tavallisimmat selitykset tälle paradoksille perustuvat jonkinlaisen epäsymmetrian osoittamiseen! Selityksiä Tavallisin kinemaattinen selitys on, että avaruudessa käyvän kellon käynti hidastuu sen liikkeeseen kiinnitetyn jatkuvasti vaihtuvan paikallisen koordinaatiston mukana, eli kello tietäisi, minkä koordinaatiston mukaan sen tulisi käydä (Enqvist 2011). Räsänen (2013) esittää vielä kummallisemman ”epäsymmetriatodistuksen”, jonka mukaan avaruudessa liikkuva kello tulisi hidastaa nollanopeuteen, jotta kelloja voitaisiin vertailla. Kumpikaan mainituista selityksistä ei ota huomioon sitä, että vertailut pitää aina suorittaa vain yhdessä, samassa koordinaatistossa, olkoonkin, että se voi olla paikallaan tai liikkeessä maahan nähden. Yleisen suhteellisuusteorian kehittämisen jälkeen Einstein itse antoi selityksen, joka perustuu dynamiikkaan, koska avaruudessa liikkuva kello on maahan jääneen suhteen kiihtyvässä liikkeessä. Tämäkään selitys ei poista symmetriaa, joka seuraa itse asiassa jo suhteellisuusteorian perusolettamuksesta eli kaikkien koordinaatistojen samanarvoisuudesta. Täten maahan jäänyt kello on myös kiihtyvässä liikkeessä avaruuden kelloon nähden, vaikka kiihtyvyysvoimien havaitseminen tässä edellyttäisi jonkinlaista maailmankaikkeuden absoluuttista koordinaatistoa. Ainoa suhteellisuusteorian tarjoama mahdollisuus on, että ongelmaa tarkastellaan vain kinemaattisena. Einstein itsekin tiettävästi luopui yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvasta selityksestä. Toisaalta yleinen suhteellisuusteoria voisi kyllä selittää aikadilataatiosta tehdyt havainnot, koska tällöin tulevat tarkasteltavaksi jo kellojen fysikaaliset rakenteet, joille kiihtyvyysvoimat voisivat aiheuttaa epäsymmetriaa. Symmetrinen kaksosparadoksi Sekä kello- että kaksosparadoksi voidaan palauttaa täysin symmetriseksi ongelmaksi, jolloin epäsymmetriaan perustuvat selitykset eivät ainakaan voi tulla kysymykseen. Oletetaan, että kaksosveljekset lähetetään avaruuteen suurella nopeudella täsmälleen samanlaisilla aluksilla täsmälleen päinvastaiseen suuntaan ja he tekevät samanlaisen edestakaisen matkan. Kummankin kellot voidaan käynnistää paluumatkalla samanaikaisesti esimerkiksi maasta lähetetyn radiosignaalin avulla. Kun alukset tulevat maan läheisyyteen, he lähettävät radioilla kellojensa lukeman. Koska alukset liikkuvat toistensa suhteen suurella nopeudella, niin aikadilataation takia toisen kaksosen kellon tulisi näyttää pienempää aikaa kuin toisen kaksosen ja päinvastoin, joka on mahdotonta. Maan suhteen tilanne on täysin symmetrinen, joten aikojen tulisi olla samat. Näistä ristiriidoista päästään vain, jos kaikki kellot näyttävät koordinaattiajan sijasta samaa tosiaikaa (ominaisaika, proper time). Tämä tosi- aika on invariantti koordinaatistojen Lorentzmuunnosten suhteen tai näiden määrittelemän Lorentz-ekvivalenssin suhteen. Tosiaika on pienempi tai yhtä suuri kuin koordinaattiaika ja tätä hidastumista kutsutaan aikadilataatioksi. Vastaavasti voidaan määritellä tosipaikka (pro per position), joka on pienempi tai yhtä suuri kuin koordinaattipaikka johtuen pituuskontrak tiosta. Tosiaika ja -paikka ovat koordinaattien epälineaarisia funktioita, joten koordinaatistoa siirrettäessä jonkin pisteen tosiaikaa ja -paikkaa uudessa koordinaatistossa ei saada vähentämällä vanhassa koordinaatistossa vastaavista suureista uuden origon tosiaika ja -paikka. Itse asiassa uusi oikea aika ja paikka ovat pienempiä tai korkeintaan yhtä suuria kuin vähentämällä saadut arvot. Tämä on syynä siihen, että koordinaatiston liu’uttaminen trajektoria pitkin johtaa vääriin, liian pieniin tuloksiin ja lopulta paradoksiin. Alkuperäinen kaksosparadoksi Alkuperäisessä kaksosparadoksiongelmassa lähe tetään toinen kaksosista suurella nopeudella avaruuteen, jossa hän sitten sopivan ajan kuluttua kääntyy takaisin ja palaa maahan. Tavallisesti oletetaan, että kiihdytykseen ja hidastukseen kuluvat ajat ovat merkityksettömiä kokonaisaikaan verrattuna. Mukana voidaan kuljettaa kelloa, joka käynnistetään lähtöhetkellä samanaikaisesti maahan jäävän kaksosen kellon kanssa. Yleisesti oppikirjoissa esitetään tosiasiana, joka myös ”todistetaan”, että kun veljekset kohtaavat uudestaan maassa, niin avaruudessa käynyt on vanhentunut vähemmän kuin maahan jäänyt. Kuitenkin, kun tähän sovelletaan tosiaikaa, niin havaitaan, että tosiasiassa kumpikin on käyttänyt yhtä paljon aikaa eli vanhentunut yhtä paljon. Seiväs ja lato -paradoksi Vastaava pituuskontraktioon liittyvä paradoksi on niin sanottu seiväs ja lato -paradoksi. Tässä tarkastellaan seiväshyppääjää, joka juoksee suurella nopeudella seiväs eteen ojennettuna kohti latoa. Seiväs on samassa koordinaatistossa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 47 mitattuna pitempi kuin lato, mutta pituuskontraktion ansiosta se mahtuu hetkellisesti latoon. Toisaalta seiväshyppääjän kannalta lato tulee häntä vastaan suurella nopeudella eli lyhenee, jolloin näyttäisi mahdottomalta, että seiväs koskaan mahtuisi siihen. Tämä näennäinen paradoksi poistuu, kun pituusmittauksessa käytetään tosipituuksia koordinaattipituuksien sijaan. Keskustelua Ilmeisesti yhteinen selitys näille edellä kuvatuille ajatusvirheille on, että vaikka Lorentz-muunnoksessa koordinaattiaika ja -paikka sekoittuvat, niin on ollut vaikea luopua niistä aikaa ja paikkaa kuvaavina suureina. On pidetty kiinni siitä, että kello mittaa edelleen koordinaattiaikaa ja metrinmitta koordinaattipaikkaa, vaikka kukaan ei oikeasti tiedä, mitä tapahtuu suurilla nopeuksilla ja kaukana lähtöpisteestä. Toinen tärkeä johtopäätös edellä esitetystä on, että lokaaleissa differentiaalisissa koordinaatistoissa johdetut tulokset eivät ole suoraan laajennettavissa globaaleihin koordinaatistoihin. Tämä tulee vastaan, kun kinemaattisista tarkasteluista siirrytään dynaamisiin ilmiöihin eli voimien tuottamiin kiihtyviin liikkeisiin. Differentiaaliset tarkastelutkin tulisi suorittaa alkuperäisissä koordinaatistoissa, jotta niillä olisi laajempaa merkitystä. Olen kirjoittanut tuloksistani yksityiskohtaisen matemaattisesti perusteellisen raportin (Ylinen 2013) ja lähetin sen keväällä 2013 julkaistavaksi teoreettisen fysiikan lehteen, joka lupaa, 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 että kaikki käsikirjoitukset arvioidaan. Fyysikkokunnan suhtautumista tällaisiin oikean opin vastaisiin tuloksiin kuvastaa se, että käsikirjoituksen vastaanottamisen jälkeen en ole saanut minkäänlaista vastausta lukuisiin tiedusteluihini arvioinnin edistymisestä enkä edes tietoa mahdollisista virheistä. Tämä on merkillistä, koska kirjoitukseni itse asiassa vain vahvistaa suppeaa suhteellisuusteoriaa poistamalla siitä ristiriitaisuudet. Lähteet Enqvist, Kari (2011), Johdatus suhteellisuusteoriaan. 2. korjattu painos. URSA. Enqvist, Kari (2013), Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä, Tieteessä tapahtuu 4, 55–59. Himanka, Juha (2013), Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina, Tieteessä tapahtuu 3, 27–33. Natural Philosophy Alliance (2010). An Open Letter to the Physics Community – 11/14/10. The Twin Paradox. http://twinparadox.net/ [26.1. 2011]. Räsänen, Syksy (2013), Suhteellisuusteorian liepeillä, Tie teessä tapahtuu 4, 60–63. Ylinen, Raimo (2013), Correct time dilation and length cont raction; twin paradox at last resolved, manuscript submitted for publication. Kirjoittaja on Oulun yliopiston automaatiotekniikan professori (emeritus). Ääri-ilmiöistä rakentavaan vuorovaikutukseen Tuomo Suntola Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2013 ja 4/2013) filosofi Juha Himanka ja kosmologi Kari Enqvist ovat joutuneet tieteellisen väittelyn ääri-ilmiöi hin uskaltautuessaan oman erityisalueensa ulkopuolelle. Fyysikko etsii teoriasta ennusteiden tarkkuutta, filosofi kaipaa ymmärrettävyyttä ja selkeitä, yksinkertaisia postulaatteja – ymmärrettävyys ja selkeys voivat tosin fyysikolle ja filosofille näkyä hyvinkin erilaisina. Teoria ja todellisuus Teoria on kuvaus havaittavasta todellisuudesta, ei itse todellisuus – tai kuten Eero Rauhala asian ilmaisi: ”…fysikaalinen teoria on tiedeyhteisön synnyttämää luonnon ymmärrystä matemaattis-fysikaalisen tematisaation sisällä, transsendentaalisen intersubjektiivisen intentionaalisuuden konstituutiota” (Tieteessä tapahtuu 4/2013). Kritiikki omaksuttuja tematisaatioita kohtaan ei mitenkään uhkaa todellisuutta. Myöskään vaihtoehtoiset tematisaatiot eivät vaaranna todellisuutta, mutta muistuttavat tutkijaa asemastaan subjektina, joka helposti tiedostamattaan rajaa tai jopa pakottaa havaintonsa omaksumaansa tematisaatioon. Esimerkkinä omaksuttuun tematisaatioon pakottamisesta voidaan nähdä kosmologiassa käyttöön otettu pimeän energian käsite, joka tarvittiin supernovahavaintojen sovittamiseen yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvaan kosmologiamalliin. Vieraantumista mallin ja todellisuuden välisen eron tunnistamisesta kuvaa, että pimeällä energialla muokatusta mallista päätelty avaruuden laajenemisen kiihtyminen on jopa tieteellisessä uutisoinnissa esitelty havaittuna avaruuden laajenemisen kiihtymisenä, mistä myös kiirehdittiin myöntämään fysiikan Nobel-palkinto supernovahavaintojen tekijöille vuonna 20111. Havaintoina supernovatyö oli arvokas; se osoitti, että käytössä ollut kosmologiamalli oli joko virheellinen tai puutteellinen. Pimeän energian tarjoama pikaratkaisu ja sen nopea palkitseminen viestittävät tiedeyhteisön tarpeesta tietämisen ja oikeassa olemisen auktoriteettiaseman ylläpitämiseen, minkä ei tulisi ohjata tieteen kehitystä. Oikeassa olemisen korostaminen on myös synnyttänyt toisinajattelun käsitteen, todellisuuden kuvaamisen omaksutusta tematisaatiosta poikkeavalla tavalla. Pitkään sekä yliopisto- että teollisuustutkimuksessa toimineena en voi välttyä vaikutelmalta, että sitä, mitä tiedeyhteisössä nimitetään toisinajatteluksi, nimitetään teollisessa tutkimuksessa innovatiivisuudeksi, kyvyksi lähestyä ongelmia uudenlaisista lähtökohdista tai näkökulmista. Uusi näkökulma ei välttämättä osoittaudu totuttua paremmaksi, mutta monessa tapauksessa se vähintäänkin syventää ymmärrystämme sekä tutkimuksen kohteesta että omaksutuista ratkaisuista. Liikkeen kuvaamisesta Asioiden näkyminen ja ymmärretyksi tuleminen riippuu siitä, miltä kannalta niitä katsotaan. Esimerkiksi fysiikassa keskeisen käsitteen, liikkeen, kuvaaminen perustui pitkälti toista tuhatta vuotta Aristoteleen liikeoppiin, jonka mukaan ”luonnollinen liike”, lähinnä putoamisliike, vie kappaletta kohti sen luonnollista paikkaa. Putoamisliikkeen nopeus määräytyi kappaleen massasta; keveät kappaleet putosivat hitaasti 1http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/physics/ laureates/2011/index.html. Vuoden 2011 fysiikan Nobelin palkinto jaettiin Saul Perlmutterin sekä Brian P. Schmidtin ja Adam G. Riessin kesken. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 49 ja raskaat kappaleet nopeasti; liike loppui, kun luonnollinen paikka oli saavutettu. Aristoteleen ”pakotettu liike” puolestaan säilyi vain, kun ”liikuttaja” ylläpiti liikettä, esimerkkinä juhdan vetämän auran liike. Pudotuskokeillaan Galileo Galilei osoitti, että kappale putoaa maan gravitaatiokentässä kiihtyvällä nopeudella, joka on kappaleen massasta riippumaton. Galilein liikeoppi kumosi aristoteelisen käsityksen putoamisliikkeestä. Vai kumosiko? Voidaan myös nähdä, että Aristoteleen kappaleen massaan verrannollinen putoamisnopeus toteutuu tilanteissa, joissa väliaineen vastus tai noste on määräävä. Esimerkiksi vedessä, lyijypallo putoaa kevyempää alumiinipalloa nopeammin, puupallo sen sijaan jää ”luonnolliseen paikkaansa” pinnalle, kuten Aristoteles opetti. Galilein kuvaama putoamisnopeus toteutuu kun väliaineen vastus ja noste ovat merkityksettömiä. Jo noin tuhat vuotta ennen Galileo Galileita, aleksandrialainen filosofi ja monitieteilijä John Philoponus (Johannes Filoponos) tunnisti Aristoteleen ”liikuttajan” liikkeen synnyttäjän kappaleelle luovuttamaksi ”impetukseksi”, joka käsitteenä myöhemmin jalostui liikemäärän käsitteeksi. Liike säilyi niin kauan kuin kappaleen impetus säilyi; impetusta poisti muun muassa liikettä hidastava väliaineen vastus tai törmäys toiseen kappaleeseen. Nopeuden kuvaaminen edellyttää lepotilan määrittelyn. Antiikin aikaan lepotila oli yksinkertaisesti universumin keskustassa ollut staattinen maa, jota aurinko, planeetat ja kiintotähdet kiersivät. Kopernikuksen planeettajärjestelmässä maan ja planeettojen liike suhteutettiin aurinkoon, joka oli levossa yhdessä kiintotähtien kanssa. Kopernikus tosin arvioi, että aurinko ei ole tarkalleen maan ympyräradaksi olettamansa kiertoradan keskipisteessä vaan siitä hieman sivussa, minkä Kepler 1600-luvun alussa ratkaisi kuvaamalla maan ja planeettojen radat ellipseinä, jonka toisessa polttopisteessä on aurinko – tai tarkkaan ottaen aurinkokunnan massakeskipiste, minkä puolestaan Newton ratkaisi vajaat sata vuotta myöhemmin. Astronomian tasolla Newtonin maailman lepotilaa edusti kiintotähtien avaruus, joka oli kaikkien planeettojen kier- 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 toliikkeiden yhteinen vertailutila. Paikallisfysiikassa, maanpäällisten liikkeiden tarkastelussa, Newtonin liikelait sallivat paikallisen lepotilan vapaan valinnan. Perusteluksi riitti Galileo Galilein ja René Descartesin suhteellisuusperiaate, jonka mukaan tasainen liike ja lepotila ovat samanarvoisia, mikä salli minkä tahansa tasaisessa liikkeessä olevan havaitsijan määritellä tilansa lepotilaksi. Suhteellisuusperiaate periytyi edelleen suppean suhteellisuusteorian peruspostulaatiksi. Juha Himangan (Tieteessä tapahtuu 3/2013) esittämä pohdiskelu maan ja auringon suhteellisesta liikkeestä sekä suhteellisuusteorian kaksosparadoksista muistuttaa suhteellisuusperiaatteen tulkintaongelmista, erityisesti tutkittavan havaitsija–objekti-parin suhteesta ympäröivään todellisuuteen. Kuvitteellisessa tyhjässä avaruudessa toisiaan ellipsirataa kiertävien auringon ja maan keskinäisestä liikkeestä havaittaisiin ilmeisesti vain elliptisyydestä johtuva etäisyyden jaksollinen muutos – riippumatta siitä, kummasta taivaankappaleesta havainto tehtäisiin. Gravitaation ja liikkeen tasapainossa tapahtuvaan etäisyysmuutokseen liittyvä kiihtyvyys ja suunnanmuutos eivät olisi kiihtyvyysmittarein havaittavissa, kuten ei myöskään rataliike. Keskinäinen pyörimisliike tunnistettaisiin kinemaattisena liikkeenä, jos tausta-avaruus olisi havaittavissa. Se kumpi kiertää kumpaa ei kinemaattisessa tarkastelussa selviäisi, vastaus löytyy vasta dynaamisesta tarkastelusta. Dynaaminen tarkastelu osoittaa systeemin lepotilan ja kiertämishierarkian yksiselitteisesti. Paikallinen lepotila on aurinko–maa-systeemin massakeskipiste, joka käytännössä on lähellä suuremman massan keskipistettä. Suhteellisuusteorian perusteista Einstein johti suppean suhteellisuusteorian puhtaasti kinemaattisin perustein. Kun suppean suhteellisuusteorian ajatuskokeita, kuten kaksosparadoksia, käsitellään kinemaattiselta kannalta, tulee liiketilan syntymiseen liittyvä dynamiikka ohitetuksi. Yksinkertaistetusti voitaneen sanoa, että kun samassa liiketilassa olevat havaitsijat kelloineen erotetaan toisistaan, tarvitaan osapuoliin kohdistuvat vastakkaiset voimat sekä määrätty energia liikkeiden aikaansaamiseen. Kokonaisliikemäärän säilymiseen perustuen, toisistaan etääntyvät havaitsijat saavat mukanaan liikkuviin massoihin nähden kääntäen verrannolliset nopeudet systeemin massakeskipisteen suhteen, joka siis on systeemin yksiselitteinen lepotila. Jos avaruusalus lähtee maasta, vaikuttaa lähtö olemattoman vähän maa–avaruusalus-systeemin massakeskipisteeseen ja maapallon saamaan nopeuteen, joten liike systeemin lepotilaan nähden syntyy käytännössä lähinnä avaruusalukselle, ja maahan jäävä havaitsija voi perustellusti katsoa olevansa likimain alkuperäisessä liiketilassaan. Suppean suhteellisuusteorian taustalla oleva irrallinen kinemaattinen tarkastelu on todellisuudelle vieras. Kaikilla liiketiloilla, olkoot ne suoraviivaisia tasaisia liikkeitä tai esim. kiertoliikkeitä, on historiansa. Paikallisilla liikesysteemeillä on sekä oma massakeskipisteensä että kytkentänsä ympäröivään avaruuteen. Mikäli, kuten yleisesti otaksumme, avaruus on kehittynyt singulariteetista, kytkeytyvät avaruuden kaikki liikejärjestelmät toisiinsa ja samalla laajenevaan kokonaisuuteen. Käytännössä maan ja auringon kiertoliikkeet havaitaan suhteessa ympäröivään avaruuteen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisessa, puhtaassa kahdenvälisessä kinemaattisessa tarkastelussa, mikä edellyttäisi kuvitteellista tyhjää avaruutta, joudutaan Himangan mainitsemaan filosofiseen ongelmaan, kuka kiertää ja mitä, vai kiertääkö laisinkaan. Kinemaattisena ajatuskokeena kaksosparadoksi on todellinen. Todellisuus ei kuitenkaan ole kinemaattinen, mikä väistämättä kyseenalaistaa suppean suhteellisuusteorian perustana olevan suhteellisuusperiaatteen. Omat epäilyni suhteellisuusteoriaa kohtaan heräsivät jatko-opiskelujeni aikoihin 1960-luvun lopulla. Vähitellen kypsynyt näkemykseni onkin, että suhteellisuudessa on pohjimmiltaan kyse ”jonkin”, luontevimmin ehkä energian, rajallisuudesta. Newtonin mekaniikan kuvaama maailma oli periaatteessa rajaton; kun vakiovoiman annetaan vaikuttaa massaobjektiin, kasvaa objektin nopeus tasaisesti ilman rajoja. 1800-luvun lopulla muun muassa havaittiin, että havaitsijan nopeus ei näytä summautuvan valon nopeuteen. Koska fysikaalista syytä havaintoihin ei kyetty osoittamaan, päädyttiin havaintojen kuvaukseen koordinaatistosuureita, aikaa ja etäisyyttä, muokkaamalla. Havaintojen matemaattiseen kuvaamiseen soveltuvia koordinaatistomuunnoksia olivat erilaisin perustein 1800-luvun lopulla esittäneet useat tutkijat, kuten Woldemar Voigt, Joseph Larmor, Hendrik Lorentz ja Henri Poincaré. Vuoden 1905 julkaisussaan2 Albert Einstein yksinkertaisti koordinaatistomuunnosten perusteet postuloimalla valon nopeuden vakioisuuden ja suhteellisuusperiaatteen, joka sinänsä oli jo osa Newtonin mekaniikkaa. Einsteinin lyhyessä johdossa valon edestakainen kulkuaika välillä A–B merkitään riippumattomaksi systeemin A–B nopeudesta havaitsijaan nähden. Vaatimus toteutuu sekä liikkuvan koordinaatiston aikaa hidastamalla, että etäisyyttä A–B kutistamalla. Kun korjaukset jaetaan tasan ajan ja etäisyyden muutosten kesken, päädytään Larmorin ja Lorentzin aiemmin esittämään muunnokseen, josta näin tuli suppean suhteellisuusteorian edellyttämä luonnonlaki. Valon edestakaisesta kulkuajasta liikkuvassa koordinaatistossa tuli samalla paikallisen ajan mitta, jonka muutamaa vuosikymmentä myöhemmin voitiin havaita toteutuvan myös mm. havaitsijaan nähden tasaisessa liikkeessä olevien atomien lähettämissä karakteristisissa taajuuksissa 3,4 sekä atomikellojen aikakaudella lukuisissa kokeissa. Filosofin ratkaistavaksi jääköön, rikkooko Einsteinin vuoden 1905 ratkaisu hänen omaa postulaattiaan, suhteellisuusperiaatetta vastaan, sillä muunnosyhtälöt eivät tee valon yksisuun taista kulkuaikaa liikkuvassa koordinaatistossa nopeudesta riippumattomaksi. Edellä tarkastellussa massojen eriyttämisessä saatu kineettinen energia keskittyy massojen suhteessa kevyemmälle objektille. Olenkin taipuvainen näkemään kellojen käyntinopeuden 2 A. Einstein, On the Electrodynamics of Moving Bodies, Annalen der Physik 322 (10): 891–921. 3 H.E. Ives ja G.R. Stilwell, J. Opt. Soc. Am. 28 (1938) 215. 4 H.E. Ives ja G.R. Stilwell, J. Opt. Soc. Am. 31 (1941) 369. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 51 niiden energiatilaan liittyvänä ilmiönä, ja seurauksena systeemitasolla toteutuvasta kokonaisenergian säilymisestä. Matemaattisesti tällainen ratkaisu löytyy tarkastelemalla paikallisen ajan ja etäisyyden asemasta paikallista liikemäärää ja energiaa5, jolloin kellojen käyntinopeuden muutosten kuvaamiseen ei tarvita ajan hidastumista eikä pituuskontraktiota. Jokseenkin vaille huomiota on jäänyt suppean suhteellisuusteorian pituuskontraktion synnyttämä ristiriita atomien karakteristisen säteilyn aallonpituuden ja atomien koon välillä. Kvanttimekaniikan tuottaman atomimallin mukaan, atomien emittoiman karakteristisen säteilyn aallonpituus on suoraan verrannollinen atomin kokoon (Bohrin säteeseen). Suppean suhteellisuusteorian mukaan liikkeessä olevan kutistuneen atomin pitäisi näin ollen lähettää lyhytaaltoisempaa (korkeampitaajuista) värähtelyä kuin levossa olevan atomin, mikä on juuri päinvastoin havaintoihin nähden. Minkowskin aika-avaruustulkinta suhteellisuusteoriasta tosin käänsi Einsteinein vuoden 1905 julkaisussa esittämän kappaleen kutistumisen päälaelleen; Minkowskin avaruudessa liikkeessä olevan kappaleen kutistumisen sijaan liiketilaan liittyvät pituusmitat venyvät, jolloin vakiona pysyvä kappaleen mitta näyttää pienenevän suhteessa paikallisiin metreihin. Tämäkään ei riitä selittämään liikkeen tuomaa aallonpituuden kasvua. Sähkömagneettisessa tulkinnassa liikkeessä olevan atomin lähettämän aallonpituuden kasvu viestittää elektronien tiloja ylläpitävän Coulombin energian laimenemisesta, mikä tarkoittaisi Bohrin säteen symmetristä kasvua säteen suhteellisuusteorian ennustaman liikkeen suuntaisen kutistumisen sijaan. Kuten sekä Himanka että Enqvist toteavat, suppeaa suhteellisuusteoriaa on menestyksellisesti testattu lukuisissa laboratoriokokeissa. Laboratoriokokeissa tutkittaville objekteille synnytetään nopeuksia massiiviseen maapalloon kytkeytyvän laboratorion suhteen, jolloin lepotila dynaamisen tarkastelun pohjalta on poik5 T. Suntola, The Dynamic Universe, Toward a unified picture of physical reality, Physics Foundations Society (2012). Saatavilla myös e-kirjana. 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 keuksetta laboratorio, ja liiketilojen kineettinen energia keskittyy tutkittaville objekteille. Suhteellisuusteorian testeistä ja tulkinnoista Suhteellisuusteorian testaaminen ei ole rajoittunut teorialle suotuisiin laboratorio-olosuhteisiin. Eräs eniten siteerattuja, alun perin yleisen suhteellisuusteorian testiksi tarkoitettu testi, oli vuonna 1976 suoritettu koe, jossa atomikello lähetettiin Scout D raketilla lähes pystysuoralla radalla 10 000 km:n korkeuteen. Kokeessa testattiin sekä yleisen suhteellisuusteorian mukaista gravitaatiosinisiirtymää että liikkeen vaikutusta atomikellon taajuuteen. Alkuperäisestä, yleisestä suhteellisuusteoriasta johdetusta ennusteesta 6 poiketen liikkeen vaikutus raportoitiin suppean suhteellisuusteorian mukaisena ilmiönä 7, jossa lepotilana (havaintokehyksenä) oli maa-asema, jossa kellosta lähetetty signaali otettiin vastaan. Yleisen suhteellisuusteorian perusteella havaintokehyksenä olisi tullut käyttää ECI-kehystä (Earth Centered Inertial Frame), jonka suhteen myös maapallo pyörii, ja siis myös maa-asema on liikkeessä. Ongelmasta kokeen tulkinnassa viestitti jo neljän vuoden viive kokeen suorituksen ja tuloksen julkistuksen välillä. Olin vuonna 1999 yhteydessä kokeen johtajaan, prof. Robert Vessotiin pyytääkseni kokeen teoreettista analyysia, jonka hän lähettikin seuraavin saattein 8 ”Dear Dr. Suntola, here is the derivation of the relativistic prediction that we used in the 1976 GP-A test. [...] The derivation Dan Kleppner, Norman Ramsey and I used some 30 years ago was first done with the help of Steven Weinberg (see the 1970 paper) later it was redone with help from Clifford Will”. Mukana olivat siis alan suurimmat auktoriteetit mukaan luettuna nobelisti Steven Weinberg, johon myös Kari Enqvist kirjoituksessaan vetosi suurimpana auktoriteettinaan, sekä GPS-järjestelmän suhteellisuusteoria-auktoriteetti Clifford Will, joka suurelle yleisölle suunnatussa kirjassaan Was Einstein 6 D. Kleppner, R.F.C. Vessot ja N.F. Ramsey, Astrophysics and Space Science 6 (1970) 13. 7 R.F.C. Vessot ym., Phys. Rev. Letters, 45, 26 (1980) 2081. 8 R.F.C. Vessot – T. Suntola, kirjeenvaihto 7.3.1999. Right? 9 ylisti Scout D koetta suhteellisuusteorian siihen mennessä tarkimpana todisteena. Vessotilta saamassani analyysissa ennusteen matemaattinen käsittely oli ajautunut umpikujaan jo melko alkuvaiheessa tehtyjen approksimaatioiden vuoksi. Lopuksi todettiin yksinkertaisesti, että ”ilmaisemme tuloksen avaruuskapselin ja maa-aseman välistä suhteellista nopeutta kuvaavalla yhtälöllä” (joka oli muodollisesti suppean suhteellisuusteorian mukainen ratkaisu). Valinta perustui siihen, että kyseinen yhtälö vastasi havaintoja; oikeassa oleminen voitti tieteellisen totuudellisuuden. Kokeen yksityiskohtainen matemaattinen analyysi oli työläs, mutta tehtävissä; osoittautui, että ECI-kehykseen perustuva ratkaisu, jossa esiintyy avaruusaluksen ja maa-aseman nopeus ei-pyörivään maapalloon nähden, muuntui näyttämään suppean suhteellisuusteorian mukaiselta ratkaisulta lisätermeistä, jotka syntyivät kokeessa käytetyn, Doppler-ilmiön eliminointiin tarkoitetun edestakaisen kellosignaalin kulkutien kulmaerosta signaalin meno- ja paluumatkan aikana. Kulmaero puolestaan johtui maa-aseman siirtymästä signaalin kulkuaikana maapallon pyöriessä. Lähetin ratkaisun5,10 Vessotille, mutta Physical Review Lettersissä raportoitua ”suppean suhteellisuusteorian todistusta” ei koskaan korjattu. Sittemmin mm. GPS satelliitit ovat vakiinnuttaneet sekä maa-asemien että satelliittien kellojen tarkastelun ECI-kehyksessä. Ehkä arveluttavin suppean suhteellisuusteorian soveltaminen on tehty kosmologiassa, jossa sitä on tulkittu vastaavuusperiaatteena (recipro city principle11) kaukaisten kohteiden kulmakoon ennusteessa12,13. Vastaavuusperiaatteen pohjalta päädyttiin ennusteeseen, jonka mukaan mm. galaksien maapallolta havaittava kulmako9 C.M. Will, Was Einstein Right? Oxford University Press (1993). 10 T. Suntola, Re-evaluation of the Scout D experiment as a Test of Relativity Theory, Galilean Electrodynamics, 14, No. 4 (2003). 11 I.M.H. Etherington, On the definition of distance in general relativity, Phil. Mag. ser. 7 15, 761–773 (1933). 12 R. Tolman, On the Estimation of Distances in a Curved Universe with a Non-Static Line Element, PNAS 16, 511–520, 1930. 13 S. M. Carroll, W. H. Press ja E. L. Turner, ARA&A, 30, 499 (1992). ko kasvaisi, kun niiden etäisyyttä kuvaava punasiirtymä ylittää arvon z ~ 2. Ennusteen mukaista kulmakoon kasvua ei ole havaittu; havaintojen mukaan galaksien kulmakoko näyttää pienenevän suoraan verrannollisesti etäisyyteen (ja punasiirtymään), kuten euklidisessa avaruudessa14. Kulmakoon outoon ennusteeseen sisältyy päätelmä, jonka mukaan galaksit tai muutkaan gravitaatiolla sidotut paikallisjärjestelmät eivät laajene avaruuden laajetessa. Päätelmä on peräisin nykyisen kosmologiamallin syntyajoilta, 1930-luvulta15; tiedossani ei ole, että siihen olisi myöhemminkään puututtu. 1930-luvun kosmologit olivat epäilemättä poikkeuksellisen haasteellisessa tilanteessa ennusteita johtaessaan, sillä sekä suppea että yleinen suhteellisuusteoria olivat uusia, Hubblen havainnot viestittivät avaruuden laajenemisesta; lisäksi kohteista havaittavan valon tehotiheyden määräämisessä tuli ottaa huomioon sekä laajenemiseen liittyvä Doppler-ilmiö että mahdollinen Planckin yhtälön vaikutus. 1940-luvun sotavuodet keskeyttivät mallien syvällisemmän pohdiskelun käytännössä yli vuosikymmeneksi, eikä ennusteiden johdon perusteisiin enää 1950-luvulla palattu. Erityisenä kunnioituksena 1930-luvun kosmologeille todettakoon, että ennusteiden johdossa tunnustettiin taustateorioihin liittyvät tulkintaepävarmuudet ja niistä keskusteltiin avoimesti. Esimerkiksi Richard Tolman, perustavaa laatua olevassa julkaisussaan ”Estimates of Distance from Observations of Luminosity” vuodelta 1930, käytti toistuvasti ilmaisua evidently (ilmeisesti) tulkitessaan sekä suhteellisuusteorian että mm. Planckin yhtälön soveltamista. Yleisen suhteellisuusteorian ensimmäinen riemuvoitto oli Merkurius-planeetan radan pääakselin kiertymän selityksen tarkennus. Ranskalainen astronomi Urbain Le Verrier oli jo vuonna 1859 Newtonin gravitaatioon ja Keplerin taivaanmekaniikkaan perustuen osoittanut, että Merkuriuksen radan pääakseli kiertyy muiden planeettojen gravitaation vaikutuksesta noin 14 K. Nilsson ym., Astrophys. J., 413, 453, (1993). 15 W. de Sitter, Do the galaxies expand with the universe, B.A.N. 6, 223, s. 146 (1931). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 53 5 557 kaarisekuntia sadassa vuodessa. Havaittu kiertymä oli kuitenkin noin 5 600 kaarisekuntia, joten puuttuvat 43 kaarisekuntia olivat olleet vailla selitystä. Yleisen suhteellisuusteorian ennustama, paikallisavaruuden kaareutumisesta johtuva kiertymä on jokseenkin tarkalleen 43 sekuntia, joten lisättynä muiden planeettojen aiheuttamaan kiertymään se selitti havaitun 5 600 kaarisekunnin kokonaiskiertymän. Yleisen suhteellisuusteorian kiertymäennuste johdetaan Schwarzschildin ratkaisusta, joka on ratkaisu Einsteinin kenttäyhtälöihin yksittäisen massakeskuksen ympäristössä. Kaikissa oppikirjoista löytämissäni ratkaisuissa16,17,18 perihelikiertymään liittyy kiertymätermien ohella kiertoradan sädettä kasvattava kumuloituva termi, joka poikkeuksetta todetaan vähäiseksi häiriöksi ja jätetään huomioimatta. Jos kumuloituvan termin annettaisiin vaikuttaa, olisi Merkurius ajautunut ulos aurinkokunnasta jo kauan sitten, sillä siihen olisi tarvittu alle puolen miljoonan vuoden kumuloitunut kiertymä 19. Schwarzschildin ratkaisun ongelma näkyy erityisen selvästi ympyräradan ratanopeuden ja pakonopeuden suhteessa20; tiheää massakeskusta, mustaa aukkoa, lähestyttäessä Schwarzschildin ratkaisun mukainen ympyräradan ratanopeus lähestyy, ja lopulta ylittää pakonopeuden, mikä tapahtuu 3 x kriittisen säteen etäisyydellä. Yleisen suhteellisuusteorian ennusteen mukaan ko. kiertoradalla oleva atomikello pysähtyisi 5. Empiirisen fysiikan ja filosofian kohtaaminen Mahdollisista puutteistaan huolimatta nykyiset teoriamme ovat nostaneet ymmärryksemme fysikaalisesta todellisuudesta aivan uudelle tasolle, ainakin jos ymmärrystä mitataan mal16 M. Berry, Principles of cosmology and gravitation, Cambridge University Press (1989). 17 I. Ciufolini ja J.A. Wheeler, Gravitation and Inertia, Princeton Series in Physics, Princeton University Press (1995). 18 J. Weber, General relativity and Gravitational Waves, Interscience Publisers Ltd. (1961). 19 T. Suntola, Tieteen lyhyt historia, Physics Foundations Society (2012). 20 J. Foster, J. D. Nightingale, A Short Course in General Relativity, 2nd edition, Springer-Verlag (2001). 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 lien ja havaintojen vastaavuudella. Se ei kuitenkaan merkitse, että teoriamme edustaisivat parasta mahdollista kuvausta todellisuudesta. Antiikin metafysiikka keskittyi ensisijaisten luonnonlakien ja periaatteiden osoittamiseen mutta kuihtui empirismin puutteeseen. Vahvasti empirismin ja huimasti kehittyneen havaintotekniikan ja tietojenkäsittelyn sekä nopeasti tuotettavien tulosten ohjaama nykytiede näyttäisi olevan matkalla toiseen äärimmäisyyteen, jossa ihmisen ymmärrykselle keskeiset perussyyt, teorioiden rakenteet ja teorioita yhdistävät ensisijaiset luonnonlait jäävät havaintojen matemaattisen kuvauksen ja oikeassa olemisen osoittamisen jalkoihin. Kritiikin väheksyminen ja vallalla olevien teorioiden tarjoaminen ainoina oikeina, auktoriteetteihin vedoten, on vastoin tieteen keskeisiä periaatteita ja vahingollista tieteen kehittymiselle. Erityisen vahingollista oikeaoppisuuden julistaminen on nuorille tieteen opiskelijoille, joiden itsenäistä luovaa ajattelua tulisi kahlitsemisen sijaan kannustaa. Tieteellisten töiden vertaisarviointitehtäviin haetaan ja niihin myös mielellään hakeutuvat nykyteoriat parhaiten hallitsevat ja samalla niihin vahvimmin sitoutuneet alan edustajat, mikä osaltaan suuntaa kehitystä nykyteorioiden täydennykseen, jopa väkinäiseen täydennykseen, teorioiden syvällisemmän uudelleenarvioinnin sijaan. Mitä syvemmälle totuttujen teoriarakenteiden uudelleenmuotoilussa mennään, sitä työläämpää epäilemättä on niiden arviointi. Muutos yhdessä kohdassa vaikuttaa lähes kaikkeen muuhun. Lopulta kysymyksessä on teorian perustana oleva postulaattikanta, mikä on vahvasti filosofinen valinta. Kirjoittaja on päätoimisesti teollisuudessa ja sivutoimisesti fysiikan dosenttina Tampereen teknillisessä yliopistossa toiminut tekniikan tohtori. Onko tiedonjulkistajilla aihetta tyytyväisyyteen? Kimmo Pietiläinen Risto Nieminen ”tarkentaa” käsitystäni tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan toimenpideohjelmasta (Tieteessä tapahtuu 6/2013, sivu 48). Hän ei puutu sanomaani millään tavalla, vaan kirjoittaa, että valtio tukee tietokirjallisuutta noin miljoonalla eurolla vuodessa ja että tästä 69 986 euroa myönnettiin tietokirjallisuuden kääntämiseen. Lisäksi 46 000 euroa jaettiin tietokirjojen kääntäjille (teosten ilmestyttyä kirjastolainojen korvauksena) kirjastokorvauksina. Totesin, että neuvottelukunnan toimenpideohjelmassa ei käsitellä tiedonjulkistamisen keskeistä tehtävää: uusien ajatusten tuomista suomeen. Neuvottelukunta pitää tärkeimpänä tavoitteenaan ”arviointi- ja palkitsemisjärjestelmän kehittämistä”. Tekemisen tukemisesta ei puhuta. Tietokirjojen suomentajat, uusien ajatusten suomeen tuojat ovat valtion palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella. Heidän työtään ei arvioida, kun valtion kääntäjäpalkintoja tai kääntäjille suunnattuja useampivuotisia työskentelyapurahoja myönnetään. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saajiksi heitä ei arvioida, koska neuvottelukunnan mukaan kääntäminen ei kuulu sen toimialaan. Jarruttamisen henki vallitsee myös modernia maailmanluokan ajattelua sisältävien akateemisten oppikirjojen tuottamisessa. Samassa lehdessä Tuomas Seppä kirjoittaa toteutuneista hankkeista: ”Tämä kaikki syntyy (yleensä) pienten kustantajien, innokkaiden kirjoittajien ja säätiöiden yhteistoiminnasta. Julkinen valta ja yliopistot tukevat kirjahankkeita satunnaisesti, ja strategiadokumenteista on vaikea löytää linjauksia julkaisutoiminnasta.” Kummallisesti oppikirjaselvitysten haastatteluissa vain opiskelijat toivovat oppikirjojen tason kohottamista. Niemisen mukaan tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on ”erittäin tyytyväinen” saavutuksiinsa . Työssään ”neuvottelukunta tarvitsee tietokirjallisuuden kentän tukea”. Eikö pikemmin ole niin, että tietokirjallisuuden kenttä tarvitsee työssään neuvottelukunnan tukea? Eikö vihdoinkin olisi valtiovallan aika ryhtyä määrätietoisesti tukemaan modernin ajattelun tuomista suomeen? Kirjoittaja on suomentaja ja kustantaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 55 TIETEEN KOHTAAMISIA Teknologian uudet vallankumoukset muuttavat maailmaa vauhdilla Anne Brunila Tieto- ja viestintäteknologian valtavan kehityksen ansiosta elämme parhaillaan digitaalista vallankumousta, joka muuttaa kiihtyvällä tahdilla ihmisten tapaa kommunikoida, hankkia, tuottaa ja prosessoida tietoa sekä luoda uutta tietoa ja innovaatioita. Kulutamme ja tuotamme tavaroita ja palveluja enenevästi digitaalisesti, minkä seurauksena monet perinteiset tuotteet ja työpaikat ovat kadonneet ja kokonaisia toimialoja on ajautunut murrokseen. Tuottavuuden kasvaessa uudet tuotteet ja palvelut saadaan aikaiseksi vähemmällä työvoimalla ja resurssien käytöllä. Hyppy tieteen ja teknologian kehityksen tuottamasta uudesta tiedosta innovaatioiksi ja kaupallisiksi tuotteiksi ja palveluiksi on dramaattisesti lyhentynyt. Uudet tuotteet ja palvelut otetaan myös nopeasti käyttöön ja niistä tulee massatuotteita muutamassa vuodessa. Kuvaava esimerkki on lankapuhelimen tulo markkinoille 1800-luvun lopulla. Kului yli 60 vuotta ennen kuin 40 prosentilla Yhdysvaltain kotitalouksista oli puhelin kotonaan. Älypuhelin saavutti saman levinneisyyden alle kymmenessä vuodessa. Teknologian ja kulutustottumusten nopeatempoinen muutos on ajanut vanhoja talouden ja yhteiskunnan rakenteita ahtaalle. Uudet digitaaliset alat ja työtehtävät eivät ole sidoksissa aikaan ja paikkaan samalla tavalla kuin perinteisessä tuotannossa ja palveluissa. Lainsäädäntö ja instituutiot laahaavat usein perässä ja voivat vaikeuttaa meneillään olevaa suurta rakennemuutosta. Muutosvauhdin kiihtyessä pelkona on, ettei Suomi pysy mukana kehityksessä. Kansainvälisten vertailujen valossa pelkoon on aihetta- 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 kin, sillä ne osoittavat Suomen jääneen jälkeen kehityksestä useilla tieto- ja viestintäteknologian osaamis- ja sovellutusalueilla. Tutkimuksessa ICT on edelleen Suomen vahvuus ja edesauttaa myös muiden teknologioiden korkeatasoista tutkimusta ja kehittämistä. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko nojaa vahvasti digitaalitalouteen ja sen avaamiin mahdollisuuksiin Suomen kestävälle kasvulle vuoteen 2030 mennessä. Valtioneuvoston digitaalitalouden visiossa kaikki teknologiat ja sovellukset tulevat kytkeytymään digitaaliseen maailmaan. Toimintoihin on sulautettu yhä enemmän keinoälyä, automaatiota ja robotiikkaa. Jotta tähän visioon Suomessa päästäisiin, on kyettävä paljon paremmin hyödyntämään monitieteisen tutkimuksen tuloksia ja panostettava laajasti yhteiskunnan kykyyn käyttää ja soveltaa tietotekniikkaa jo peruskoulusta lähtien. Tulevaisuusselonteossa robotiikka mainitaan vain yhden kerran, vaikka maailmalla robotiikkaa ja robotisaatiota pidetään digitalisaatiotakin suurempana teknologisena vallankumouksena ja trendinä, joka tulee vaikuttamaan dramaattisesti talouteen ja yhteiskuntaan jo seuraavan parin vuosikymmenen kuluessa. Ellei tätä trendiä oteta vakavasti, muutokseen ei kyetä sopeutumaan eikä sen tarjoamia mahdollisuuksia hyödyntämään. Älykkäät ja interaktiiviset robotit Robotisaatiosta puhuttaessa monelle saattaa ensimmäiseksi tulla mieleen Tähtien sodasta tuttu R2D2-robotti tai Terminaattorin humanoidit, jotka hyökkäävät ihmisten kimppuun. Näiden science fiction -mielikuvien pohjalta robotiikkaan onkin vaikea suhtautua vakavasti. Robotiikka ei kuitenkaan ole tieteistarinaa. Maailman huippuyliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa robotiikan tutkimus menee eteenpäin huimaa vauhtia. Monitieteiset keinoälyä, sensoriteknologiaa, ICT:tä, kone- ja sähkötekniikkaa, materiaalitieteitä, pelialaa ym. käsittävät tutkimusohjelmat esimerkiksi MIT:ssa sekä Stanfordin ja Oxfordin yliopistoissa antavat hyvän kuvan siitä missä mennään. Näihin hankkeisiin tutustuessa voi vain ihmetellä, kuinka pitkällä kehitys on sekä miten monilla aloilla ja työtehtävissä robotit tulevat korvaamaan ihmiset. Teollisuusrobotteja on ollut jo pitkään ja niiden ansiosta esimerkiksi Uudenkaupungin autotehdas on pysynyt kilpailukykyisenä globaalista kilpailusta huolimatta. Robottiautot tekevät tuloaan ja ehkä tunnetuin niistä, Googlen robottiauto, on ajanut Kaliforniassa miljoonia kilometrejä ilman vahinkoja. Robotit tutkivat meriä, puhdistavat vaarallisia jätteitä ja alueita, työskentelevät kaivoksilla, varastoissa, viljelevät maata, lypsävät lehmiä. Robotit pystyvät myös analysoimaan suuria tietomääriä ja niitä käytetään rahoitusalalla, lakitoimistoissa ja muissa tietointensiivissä asiantuntijatehtävissä. Tulevaisuuden robotit pystyvät toimimaan älykkäästi ja interaktiivisesti ihmisten, toisten robottien ja ympäristönsä kanssa sekä oppimaan, havaitsemaan ja tunnistamaan. Sovellusalueita on monia: kuljetukset ja liikenne, vaativat leik kaukset ja diagnostiikka, kotisairaanhoito, kotihoito- ja hoivapalvelut, opetus, harrastuk- set. Robotit tulevat parantamaan ikääntyneiden kykyä itsenäiseen asumiseen, parantamaan palvelujen laatua ja helpottamaan hoivahenkilöstön työtä. Useat maat, kuten Yhdysvallat, Ranska, Saksa, Hollanti, Kiina, Japani ja Etelä-Korea, ovat julkistaneet kunnianhimoisia robotisaatiostrategioita, joilla tavoitellaan kilpailukykyä, uusia tuotteita ja palveluja, parempaa tuottavuutta ja talouskasvua. Robotisaatio ei kuitenkaan merkitse vain lisääntyviä mahdollisuuksia vaan myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. MIT:n ekonomisti Andrew McAfee sekä Oxfordin yliopiston tutkijat Carl Frey ja Michael A. Osborne ovat analysoineet robotisaation ja automaation vaikutuksia työpaikkoihin sekä esittäneet arvioita, joiden mukaan robotit voivat korvata seuraavan parin vuosikymmenen kuluessa jopa puolet Yhdysvaltojen työpaikoista. Uhanalaisia ovat erityisesti keskituloiset ja keskitason koulutusta vaativat työtehtävät mukaan lukien monet asiantuntijatehtävät. Robotisaatio luo myös uusia työpaikkoja, mutta tuottavuuden kasvun ansiosta ei varmaankaan siinä määrin kuin se niitä korvaa. On iso kysymys, mitä on tulevaisuuden työ sekä miten työt ja vauraus jaetaan. Robotiikan tutkijat tuntuvat uskovan nopeaan muutokseen, johon on syytä valmistautua. Insinööritieteiden ja teknologian lisäksi tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, liiketaloustieteellistä ja markkinoinnin tutkimusta digitalisaation ja robotisaation vaikutuksista yhteiskuntaan. Kirjoittaja on Hankenin professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 57 LYHYESTI TASAVUODET Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä on ensi kesänä sata vuotta. Siihen päättyi kokonainen aikakausi, jota on symboloinut ItävaltaUnkarin vilkas pääkaupunki Wien. Professori Petri Karonen toteaa Suomen Historiallisen Seuran jäsenlehdessä (1/2014), kuinka erilaiset tasavuodet ovat tärkeitä historiantutkimukselle. Ne lisäävät oppialaa ja sen tutkijoiden töitä kohtaan tunnettua mielenkiintoa: ”Näissä niin sanotuissa juhlavuosiprojekteissa pystytään aidosti yhdistämään korkealuokkainen tutkimus, tiedeviestintä ja popularisointi.” Aina ei tarvita mitään projektia tai suurhanketta, vaan erilaisten tapahtumien ja prosessien tasa-, merkki- ja juhlavuodet seuraavat toisiaan. Tästä on hyvänä esimerkkeinä 1. ja 2. maailmansota tai henkilöiden merkkivuodet. Ensimmäisestä maailmansodasta alkoi brittiläisen historiantutkijan Eric Hobsbawnin sanoin ”lyhyt vuosisata”, joka päättyi vuonna 1989 kylmän sodan symbolin Berliinin muurin murtumiseen. Siitäkin on kohta 25 vuotta. Toisen maailmansodan tapahtumat ovat puhuttaneet nyt alkutalvesta: Leningradin piirityksen päättyminen ja Helsingin pommitukset 70 vuotta sitten. On voitu ihmetellä, miten ihminen kykeni Leningradissa tulemaan toimeen 125 grammalla leipää päivässä tai miten Helsinki onnistui välttämään suuremmat lentokonepommien aiheuttamat tuhot. Elämme jatkuvassa tapahtumavirrassa, jossa historialla on paitsi poliittista ja yhteiskunnallista käyttöä myös suurta viihdearvoa, esim. kirjoissa, elokuvissa ja lehdissä. Muistamisen yhteydessä puhutaan myös muistin politiikasta, johon liittyy sekä tapahtumista kertominen että niistä vaikeneminen. Tämä politiikka on uusissa olosuhteissa ”muistin taistelua unohdusta vastaan” (Milan Kundera). Historian tapahtumiin liittyy myös sattumia. Voiko iso ja traaginen tapahtu- 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 maketju, jossa kuoli 16 milj. ihmistä, johtua pelkästä sattumasta, kuten 1. maailmansota? TIETEEN PÄIVÄT MUUALLA Helsingin lisäksi Tieteen päiviä järjestettiin vuonna 2013 viidellä paikkakunnalla: Jyväskylässä, Joensuussa, Kuopiossa, Rovaniemellä ja Turussa. Näiden tapahtumien järjestäjinä olivat yliopistojen viestintäyksiköt. Kaikkiaan Tieteen päivillä oli yli 21 000 kävijää vuonna 2013 Helsinki mukaan luettuna. Jyväskylässä oli noin 700 osallistujaa, Joensuussa 550 ja Kuopiossa 380, Rovaniemellä 600 ja Turussa 7 000. Helsingissä (Kamppi) ja Turussa (Hansa) kauppakeskukset keräsivät tuhat päin tiedeyleisöä. Seuraavien Tieteen päivien pääteema on vuonna 2015 ”Sattuma – Slumpen”, ja uusia kaupunkeja saattaa liittyä joukkoon. Tekniikan päivät järjestetään vuorovuosina Tieteen päivien kanssa. Teemana oli tänä vuonna ”Ilma”, yksi Aristoteleen neljästä peruselementistä. Kävijät saattoivat Aalto-yliopiston Dipolissa tutustua kolmen päivän ajan aiheeseen monista näkökulmista – konserttisalin akustiikasta ilmastonmuutokseen. Päivät ovat alkuvuodesta ensimmäistä kertaa myös Turussa ja Oulussa, yhteistyössä paikallisten yliopistojen kanssa. OIKEAT JA VÄÄRÄT ARKKITEHDIT Arkkitehti ja professori Timo Penttilän (1931– 2011) postuumisti julkaistu teos (Gaudeamus 2014) on ensimmäinen arkkitehtuuriteorian historian esitys suomen kielellä ja yksissä kansissa. Tarina alkaa antiikin klassikon Vitru viuksen teorioista, toisena tärkeänä hahmona on renessanssin Alberti ja modernismin periaatteet julistaa Le Corbusier. Kirjassa käsitellään myös evoluutioajattelua, miten luonto on nähty ikään kuin arkkitehtuurin kautta. Nykyarkkitehdeista esillä ovat muiden muassa Peter Eisenman, Bernard Tschumi ja Jean Nouvel. Koska arkkitehtuuriteoreetikot ovat kuuluisien filosofien oppilaita, päähenkilöihin kuuluvat myös Aristoteles, Pythagoras, Ludwig Wittgenstein (myös arkkitehti), Martin Heidegger ja Jacques Derrida. Värikäs ja poleemisestikin kirjoitettu teos ei vain esittele arkkitehtuuriteorioita ja osoita niiden yhteyksiä filosofiaan vaan myös kritisoi niitä. Punaisena lankana on ajatus arkkitehtuurista ensisijaisesti käytännön alana. Timo Penttilän arkkitehtuurista tunnetaan parhaiten Helsingin kaupunginteatteri. Pääkaupungin näkyviin maamerkkeihin kuuluvat hänen suunnittelemansa Hanasaaren ja Salmisaaren voimalaitokset. Tampereelle hän on suunnitellut Ratinan stadionin ja Sampolan. Hän toimi arkkitehtuurin professorina Wienissä vuosina 1980–98. TERVEELLINEN JA KESTÄVÄ RUOKAVALIO Suomalaisten väestöryhmien välillä on suuria terveyseroja. Hyvin toimeentulevat syövät terveellisemmin verrattuna pienituloisiin ja vähemmän koulutettuihin. Hyvin toimeentuleva kansanosa myös liikkuu vapaa-aikanaan enemmän ja elää pitempään. Toisaalta yhteiskunnan parempiosaisten ruokavalinnat kuormittavat ympäristöä 30–50 prosenttia enemmän kuin pienituloisten ja vähemmän koulutettujen ruokavalinnat. Juuri päättyneen HYVINVOIPA-hankkeen johtaja, MTT:n professori Sirpa Kurppa on huolissaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja ympäristökuormituksen kasvusta. Ne joilla on paljon rahaa, ostavat ruokaa suurempia määriä, mikä kasvattaa hävikkiä. He myös valitsevat runsaasti elintarvikkeita, joiden ympäristövaikutus on suuri. ”Tämä on ristiriitainen ongelma, joka täytyy ratkaista kestävyyden periaatteilla. Kestävyys tarkoittaa kansalaisten kokonaisvaltaista hyvinvointia ympäristön kantokyvyn rajoissa. Siksi yhteisiä tavoitteita luotaessa resurssien käyttöä ei saisi kasvattaa. Meidän tulee nopeasti aloittaa sopeutuminen kasvavaan niukkuuteen.” HYVINVOIPA-hankkeessa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT selvittivät, miten kestävän kehityksen periaatteet toteutuvat sosiaali-, terveys, ruoka- ja liikuntapolitiikoissamme ja miten eri väestöryhmien ruoankulutus vaikuttaa ekologiseen kestävyyteen. Hankkeessa pohdittiin myös, millä tavalla ruokailu- ja liikuntatottumuksia voisi ohjata parempaan suuntaan. ”Ravitsemussuositusten mukaisen ja kestävää kehitystä tukevan ruokavalion tavoitteet samoin kuin liikunta sekä kestävä ajattelutapa voitaisiin yhdistää”, toteaa erikoistutkija Marja-Leena Ovaskainen THL:stä. Kestävyystavoitteisiin pääsemiseksi verotuksen ja julkisen tuen lisäksi tarvitaan myös taloudellisia kannustimia, lainsäädäntöä, suosituksia ja normiohjausta, kuten rajoituksia sokeri- ja suolapitoisuudelle. (Ks. loppuraportti: http://www.mtt.fi/mttkasvu/pdf/ mttkasvu22.pdf.) NUORISOBAROMETRI Nuorisobarometri on vuodesta 1994 lähtien vuosittain toteutettu 15–29-vuotiaiden Suomessa asuvien nuorten arvoja ja asenteita tutkiva julkaisusarja. Vuoden 2013 Nuorisobarometri perustuu 1903 puhelinhaastatteluun, ja sen teemana on osallisuus ja vaikuttaminen. Nuorista naisista hieman useampi (33 %) kuin miehistä (28 %) kokee pyrkineensä vaikuttamaan yhteiskuntaan viimeisen vuoden aikana, alle 20-vuotiaista vain noin joka viides. Politiikkaan osallistuminen on vielä harvinaisempaa, viimeisen vuoden aikana poliittisessa toiminnassa kertoo olleensa mukana vain 7 % vastaajista. Kaikkein tärkeimmiksi yhteiskuntaan vaikuttamisen kannustimiksi nousevat mahdollisuus edistää itselle tärkeää asiaa sekä mahdollisuus edistää yhteistä hyvää. Nuorten yleisimmät vaikuttamismuodot ovat palautteen antaminen jostakin palvelusta, aloitteiden allekirjoittaminen ja ostopäätöksillä vaikuttaminen. Nuorten vaikut- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 59 tamistoiminnan muodot kertovat vaikuttamisen yksilöllisestä luonteesta. Erilaiset kollektiivisen vaikuttamisen muodot ovat merkittävästi yksilötason keinoja vähäisempiä. Äänestävät nuoret ovat aktiivisempia myös muilla kuin edustuksellisen demokratian keinoilla. Toisin sanoen passiivisuus ja aktiivisuus kasautuvat – myös demokratian eri toimintatavoissa. Korkea koulutustaso ja hyvä koulumenestys ennustavat parempaa äänestysaktiivisuutta. Selvä enemmistö pitää vaikutusmahdollisuuksiaan hyvinä omaan elämäänsä liittyvissä asioissa. Enemmistö nuorista antaa viisiportaisen asteikon arvon neljä tai viisi vaikutusmahdollisuuksilleen liittyen taloudelliseen hyvinvointiinsa ja asumistilanteeseensa, useampi kuin kaksi kolmesta liittyen koulutusvalintoihinsa, ammatinvalintaansa sekä siihen, millainen elämästä kokonaisuutena tulee. Sen sijaan varsinaiset demokraattiseen vaikuttamiseen tai kansalaispätevyyteen viittaavat asiat, kuten päätöksenteko koulussa tai työpaikalla, valtakunnallinen ja EU-päätöksenteko, jäävät arvioissa hännille. Se, että vain yksi kymmenestä kokee vaikutusmahdollisuutensa oman asuinkuntansa päätöksentekoon edes jokseenkin suureksi, tukee raportin yhteenvedossa sitä näkökulmaa, ettei suomalainen poliittinen järjestelmä ole kaikilta osin onnistunut vakuuttamaan nuoria toimintansa laadusta. Kaikista 15–29-vuotiaista yhdeksän kymmenestä sanoo käyttävänsä jotakin sosiaalista mediaa, tytöt vähän poikia enemmän. Iän myötä sosiaaliseen mediaan osallistuminen vähenee selvästi. Lähes kaikki sosiaalisen median käyttäjät sanovat säännöllisesti seuraavansa muiden päivityksiä ja sisältöjä. Muiden käyttäjien tuottamien sisältöjen kommentointi tai jakaminen on selvästi harvinaisempaa ja itse tekemiään sisältöjä jakaa aktiivisesti vain pieni vähemmistö. 40 % nuorista sanoo osallistuvansa vapaaajallaan johonkin ryhmään tai yhteisöön. Korkeakoulutus ja hyvä koulumenestys ovat vahvasti yhteydessä ryhmiin kuulumiseen, kun taas työttömät kuuluvat muita vähemmän ryhmiin (31 %). Työttömyyden pitkittyessä osallistumisen taso suorastaan romahtaa. Jopa kolme 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 neljästä arvioi pysyvästi työelämän ulkopuolelle jäävien osuuden kasvavan. Yhtä moni arvioi työelämän vaativan niin paljon, että monet työntekijät palavat ennenaikaisesti loppuun. SUOSITUS APURAHAN SAAJAN ASEMASTA Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta on julkaissut suosituksen Apurahansaajan aseman parantaminen. Suositus sitoumusperustaiseen tutkimusrahoitukseen. Neuvottelukunnassa on käyty pitkään keskustelua siitä, miten apurahansaajien asemaa voitaisiin parantaa ja tasavertaistaa yliopistoissa. Nyt valmistunut suositus perustuu asiantuntijatyöryhmän arvioon ja sidosryhmien kuulemiseen. Neuvottelukunta suosittelee käyttämään vastaisuudessa yksinkertaista kirjallista sitoumusmallia, ns. yliopistositoumusta, joka esitellään tarkasti sen ohjeessa. Suositus on suunnattu ensisijaisesti neuvottelukunnan jäsensäätiöille, joihin lukeutuvat Suomen suurimmat apurahoja myöntävät yleishyödylliset säätiöt. Ohjetta voivat käyttää myös muut (apu)rahoittajat ja sitä voidaan soveltaa myös muissa tutkimuslaitoksissa työskenteleviin apurahatutkijoihin. Julkaisu on ladattavissa pdf:nä neuvottelukunnan verkkosivuilla (http:// www.saatiopalvelu.fi kohdassa ”Julkaisut”). PALKINTOJA Suomalaisen tiedekustantajien liiton tunnustuspalkinnon on saanut liiton 20-vuotisjuhlassa Eurooppalaisen filosofian seura. Tämä julkaisee niin & näin -lehteä ja samannimistä kirjasarjaa. Suosittua Filosofia.fi-portaalia pidetään yllä vapaaehtoisvoimin. Suomalaisen Tiedeakatemian Väisälän palkinnot on myönnetty matematiikan apulaisprofessori Tuomas Hytöselle (Helsingin yliopisto) ja fysiikan professori Tuukka Petäjälle (Helsingin yliopisto). Professoriliitto on valinnut Vuoden Professoriksi sosiologian professori Pertti Alasuutarin (Tampereen yliopisto). Hän on kansainvälisesti tunnettu tutkija, tutkimusmetodologian kehittäjä ja tiedepoliittinen keskustelija. Koneen Säätiö myönsi Vuodet Tiedekynä 2013 -palkinnon tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty ansiokkaasti. Palkinnon sai musiikin- ja kirjallisuudentutkija, pianisti Laura Wahlfors artikkelistaan ”Couranten hidastettu juoksu. Roland Barthes ja musiikki kirjoittajan inspiraationa” (Musiikki 2012). Palkitsemisvuorossa oli humanistisen alan kirjoitus. Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Vuoden tiedetoimittaja -palkinnon Suomen Lääkärilehden toimittajalle Ulla Järvelle. Tiedeviestintäpalkinnon saivat Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen ja professori, tähtitieteilijä Tapani Markkanen. UUDISTETTUJA SIVUSTOJA Research.fi on portti suomalaiseen koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoimintaan. Portaali tarjoaa kokonaiskuvan hallinnosta ja toimijoista. Sivuilta löydät perustietoja ja avaintilastoja suomalaisesta koulutusjärjestelmästä, tutkimusympäristöistä ja -rahoituksesta sekä innovaatiotoiminnasta. Portaali ohjaa myös syventävään taustatietoon suomalaisten toimijoiden sivustoille. Palvelun tuottamisesta vastaa opetus- ja kulttuuriministeriön asettama Research.fi-yhteistyöryhmä. Ryhmässä ovat edustettuina CSC – Tieteen tietotekniikan keskus, opetus- ja kulttuuriministeriö, Suomen Akatemia, Tekes, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Tilastokeskus ja työ- ja elinkeinoministeriö sekä sivuston ylläpitäjä Tieteellisten seurain valtuuskunta. Lisäksi muut suomalaiset tieteen ja tutkimuksen instituutiot toimittavat palveluun materiaaleja. Research.fi-palvelussa olevaa materiaalia saa hyödyntää lähteet mainiten. Tietoja käytettäessä on mainittava sivuston osoite www.research.fi. ArcticFinlandin (www.arcticfinland.fi) kautta on nyt saatavilla perustiedot Suomen arktisesta politiikasta, tutkimuksesta ja taloudesta. Tavoitteena on Suomen uuden arktisen strategian hengessä kehittää ArcticFinland-sivustosta portti koko Suomen arktiseen toimintaan. Sivuston on laatinut Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestintä, jonka toimintaa arktisen strategian toimenpiteiden mukaan hyödynnetään myös valtakunnallisesti. Pyrkimyksenä on parantaa Suomen arktisen osaamisen näkyvyyttä ja arktisen tiedon saatavuutta. ArcticFinlandin konseptin laajentaminen vastaa osaltaan tähän tehtävään. ”Syksyn aikana arktinen keskustelu on Suomessa ollut ennennäkemättömän vilkasta. Tätä keskustelua on koottu ArcticFinlandin sivuille. Samalla on tullut esiin ilmeinen tarve siihen, että Suomen arktinen toiminta ja toimijat löytyisivät yhdestä paikasta”, kertoo Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö Markku Heikkilä. Uusitun sivuston sisältö on jaoteltu neljään osaan: politiikka, keskustelu, tutkimus ja talous. ArcticFinland -sivuston perusaineisto julkaistaan lähiaikoina myös englanniksi, jotta sivusto palvelisi myös kansainvälisesti porttina arktiseen Suomeen. UUSI TOIMINNANJOHTAJA Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) uudeksi toiminnanjohtajaksi on valittu musiikin tohtori Lea Ryynänen-Karjalainen. Päätöksen Lea Ryynänen-Karjalainen aloittaa Tieteellisten seurain valtuuskunnan toiminnanjohtajana maaliskuun alussa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 61 teki valtuuskunnan hallitus 3.12.2013. Se nimitti hänet tehtävään 1.3.2014 lähtien. Ryynänen-Karjalainen (s. 1961) on musiikin tohtori (Sibelius-Akatemia, 2002) ja Master of Arts (City University, Lontoo 1991). Hän on toiminut suunnittelu- ja asiantuntijatehtävissä Taideteollisessa korkeakoulussa 1991–98, tiedesihteerinä ja tiedeasiainneuvoksena Suomen Akatemiassa 1998–2004, EVTEK-ammattikorkeakoulun kehittämisjohtajana 2004–08 sekä Metropolia Ammattikorkeakoulun vararehtorina 2008–11. Hän on ollut viimeksi HRD-johtajana konsulttiyritys Cerion Solutions Oy:ssa. Ryynänen-Karjalaisella on hyvä tutkimustoiminnan ja tiedepolitiikan tuntemus sekä laaja kokemus toimimisesta kotimaisissa ja kansainvälisissä verkostoissa. Hänellä on vahva osaaminen strategisessa ja operatiivisessa johtamisessa sekä monipuolinen esimieskokemus talous- ja henkilöstöhallinnosta. TIETEELLISTEN SEURAIN VALTUUSKUNNAN STRATEGIA 2014–2018 Tiedeyhteisön ja tieteellisen julkaisutoiminnan ollessa murrosvaiheessa Tieteellisten seurain valtuuskunta on laatinut viisivuotisstrategian. Tavoitteeksi asetettiin, että tiedeyhteisön riippumattomuus, avoimuus ja kansainvälisyys vahvistuvat ja että sen näkyvyys ja vaikuttavuus lisääntyvät. Toiminnassa kiinnitetään erityisesti huomiota sähköisen julkaisemisen vaikutuksiin sekä tieteen tuloksista tiedottamiseen ja julkaisemiseen. Nuorten houkutteleminen tieteellisten seurojen toimintaan ja kansainvälisiin tehtäviin pidetään yhtenä painopisteenä. Yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kansalaisten ja päättäjien kanssa etsitään uusia muotoja sekä kehitetään yhteiskunnalli- 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 sen vaikuttamisen arviointimenetelmiä. Strategia on luettavissa verkkosivulla: http://www.tsv. fi/files/strategia/tsvn_strategia_2014_2018.pdf. (Aura Korppi-Tommola) JUHLIVAT SEURAT Vuonna 2014 monet tieteelliset seurat juhlivat tasavuosia. Taloustieteellinen Yhdistys täyttää 130 vuotta. Se syntyi, kun Kansantaloudellinen Yhdistys ja Taloustieteellinen Seura yhdistyivät vuonna 2009. Pitkät perinteet tulevat Kansantaloudellisen Yhdistyksen puolelta. Taloustiedettä edustaa myös Ekonomiska Samfundet i Finland, jolle on kertynyt 120 vuotta. Historiska föreningen täyttää 100, Suomen Kriminalistiyhdistys – Kriminalistföreningen i Finland ja Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL 80, Nordenskiöld-samfundet i Finland 75, Suomen Sotahistoriallinen Seura, Krigshistoriska Samfundet i Finland 70, Suomen Sotahistorian Komissio – Militärhistoriska Komissionen i Finland 60 ja Suomen Slavistipiiri – Finlands Slavistkrets 50 vuotta. Ilari Hetemäki TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Puiden ystäväin ja tutkijain kirjasto Pentti Alanko Dendrologian Seura – Dendrologiska Sällskapet ry. perustettiin vuonna 1969. ”Yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisten ja Suomessa menestyvien ulkomaisten puuvartisten kasvilajien ja niiden muotojen tutkimusta ja tuntemusta silmällä pitäen niiden merkitystä ja käyttöä luonnon ja maiseman hoidossa, vihreytyksessä, puistojen ja puutarhain suunnittelussa sekä metsän- ja muussa viljelyssä.” Seuran lehden nimi oli aluksi Dendrologi an Seuran Tiedotuksia – Dendrologiska Sällska pets Notiser (1970–1980), mutta vuonna 1981 nimeksi tuli lyhyt ja ytimekäs Sorbifolia. Lehdessä julkaistaan vuosittain dendrologisen kirjallisuuden bibliografia, johon on otettu mukaan edellisenä vuonna niin Suomessa kuin ulkomailla julkaistut suomalaisten tutkijoiden dendrologiset artikkelit. Mukaan ei ole kelpuutettu pelkästään puutarhan- ja metsänhoitoa käsitteleviä kirjoituksia. Seuralla on ollut myös muuta vilkasta julkaisutoimintaa, jäsenlehden lisäksi aloitettiin vuonna 1973 julkaista sarjaa ”Publications of the Finnish Dendrological Society”, jossa on julkaistu yhdeksän nidettä, viimeisimpänä Suomen dendrologian historia (Väre ym. 2008). Seura on lisäksi julkaissut monia puisto-oppaita. Seuran kirjasto perustettiin vuonna 1985 ja se on alusta alkaen sijainnut Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen museon kasvimuseon kirjastossa Kaisaniemessä. Kirjastossa on tällä hetkellä 762 Helkassa luetteloitua dendrologista teosta, mutta vasta 1/3 teoksista on kortistossa. Kirjastoon tulee vaihtona tällä hetkellä 13 kotija ulkomaista alan julkaisua. Tärkeimpiä vaihtoyhteyksiä ovat olleet yhteydet Ruotsin, Tans- kan, Saksan ja Sveitsin dendrologisten seurojen kanssa. Seuran kirjaston hoitajana toimii Pentti Alanko, mutta käytännössä luetteloinnin ym. asiat hoitaa kasvimuseon kirjastonhoitaja Sirkka Sällinen. Kirjastossa on myös laaja kokoelma dendrologiaa käsitteleviä opinnäytetöitten kopioita, dendrologiaa käsitteleviä lehtileikkeitä ja eripainoksia sekä kotimaisia ja ulkomaisia taimihinnastoja. Taimiluetteloita on käytetty mm. opinnäytetöissä Helsingin yliopiston maatalous tieteiden laitoksen puutarhatieteen osastolla Viikissä, jossa ne on myös alustavasti luetteloitu. Taimiluettelot ovat tärkeitä dokumentteja selvitettäessä, mitä kasveja meillä on viljelty eri aikoina. Kirjastoa on kartutettu vuosittain hankkimalla muutamia alan perusteoksia. Huomattava osa on saatu lahjoituksina, joista laajin kokoelma on saatu professori Maxmilian (Max) Hagmanin kirjastosta. Myös monet muut jäsenet ovat kartuttaneet kirjaston kokoelmia. Koska kirjasto sijaitsee Luonnontieteellisen museon Kasvimuseon kirjastossa, jossa ovat museon oman kokoelman lisäksi myös Kasvitieteellisen puutarhan ja Suomen sieniseuran kirjasto, kirjastoon ei hankita eikä oteta lahjoituksina tilan puutteen vuoksi sellaisia teoksia, jotka ovat jo ”talon” muissa kokoelmissa. Kaksoiskappaleita on sijoitettu muihin kirjastoihin, esimerkiksi Mustilan arboretumin kirjastoon Elimäellä, jossa on jo arboretumin perustamisen ajoilta peräisin oleva arvokas alan kirjasto. Kirjoittaja on Dendrologian Seuran kirjastonhoitaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 63 KIRJALLISUUS Suomalaisen geofysiikan ensiaskeleita Tiera Laitinen Heikki Nevanlinna ja Peter Holmberg: Geomagnetismia, meteorologiaa ja revontulitutkimusta Suomessa 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Suomen Tiedeseura 2013. Suomi ei suinkaan itsenäistynyt vuonna 1917, kuten toisinaan kuulee väitettävän. Suomi kasvoi itsenäiseksi 1800-luvulla ja erityisesti sen jälkipuoliskolla, jolloin kansakuntamme kehitti tahdon ja osaamisen toimia täysivaltaisena sivistyskansana sekä loi instituutiot ja käytännöt omien asioidensa hoitamiseen. Siihen verrattuna se, että 6.12.1917 vaadimme oikeutta toteuttaa itsenäisyyskykymme täysimääräisesti ja seuraavana vuonna saimme sen, on toisarvoinen kuriositeetti. Sivistyskansan ominaisuuksiin kuuluu myös osallistuminen kansainväliseen tieteelliseen tutkimukseen aloitekykyisenä itsenäisenä toimijana. Heikki Nevanlinna ja Peter Holmberg kertovat, miten suomalaiset saavuttivat tämän aseman geomagnetismin ja revontulitutkimuksen saroilla. Myös meteorologian varhaisvaiheet tulevat käsitellyiksi kirjan nimessä annetun lupauksen mukaisesti, vaikka sisällön painotuksista huomaa, ettei se ole kirjoittajille yhtä läheinen aihe. Kansallisen tutkimustradition ja instituutioiden rakentumisen ohessa lukijalle tulee tutuksi myös 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 mainittujen tieteenalojen samanaikainen edistyminen Euroopassa. Suomalainen kehitys ei suinkaan ollut korpivaellusta kohti kaukaisuudessa kangastelevaa kansainvälistä tasoa. Vaikka suomalaiset eivät vielä 1800-luvulla yltäneetkään kansainvälisen ladun avaajiksi, niin hyvin tuoretta latua he kuitenkin hiihtivät. Täällä pidettiin yllä suoria yhteyksiä Euroopan johtaviin tiedekeskuksiin, testattiin tuoreimpia teorioita ja osallistuttiin innokkaasti kansainvälisen Polaarivuoden kaltaisiin yhteishankkeisiin. tamaan sähkömagnetismin perusteorioiden kehittymistä. 1800-luvun lopulla Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström selitti revontulet ilmakehään indusoituvien sähkövarausten avulla. Teoria oli oikein hyvä ja saavutti kansainvälistä suosiota – valitettavasti se ei kuitenkaan ollut tosi. Niinpä kunnia revontulten selittämisestä siirtyi ja jäi norjalaiselle Kristian Birkelandille tämän osoitettua, että Auringosta sinkoutuneet hiukkaset synnyttävät napaalueilla revontulivalon syöksyessään Maan magneettikentän ohjaamina ilmakehään. Revontulten salaisuus Revontulet olivat unohtuneet luonnontutkijoiden käsitemaailmasta 1600-luvulla, kun niitä ei Maunderin minimiksi kutsutun Auringon hiljaisen kauden aikana juuri näkynyt Lappia etelämpänä. 1700-luvun alussa aktivoituivat niin Aurinko kuin revontulitutkimuskin. Uppsalan yliopiston tähtitieteen professori Anders Celsius havaitsi assistenttinsa Olaf Hjorterin kanssa, että revontuliin liittyi magneettisia häiriöitä. Celsiuksen aloitteesta aloitettiin säännölliset revontulihavainnot vuosisadan puolivälissä myös Suomen alueella. Niiden perusteella Torniossa työskennellyt Anders Hellant pystyi johtamaan oikeansuuntaiset arviot niin revontulten korkeudesta kuin niiden pääsääntöisestä esiintymisalueestakin. Revontulivalon alkuperän selvittäminen joutui sen sijaan odot- Magneettis-meteorologinen observatorio Euroopan kuumimpia muotivillityksiä 1830-luvulla, ainakin tiedemiespiireissä, oli magneettisten observatorioiden perustaminen. Myös Venäjällä, sillä maan tieteen tuli olla ”kansainvälisen tutkimuskilpailun kärjessä valtakunnan hyödyksi ja keisarin kunniaksi”. Luonnontieteissä oli sekin hyvä puoli, että niiden parissa puuhastelu piti monta lahjakasta nuorukaista erossa politiikasta, jossa liiallinen älykkyys, aloitekyky ja periaatteellisuus ovat sangen hankalia ominaisuuksia. Pietarista tuli aloite observatorion perustamiseksi myös Helsinkiin. Täällä yliopisto vastusti hanketta suurten kustannusten pelossa. Keisarin käskyllä observatorio kuitenkin perustettiin vuonna 1838, ja toimintakuluista määrät- tiin vastaamaan Suomen suuriruhtinaskunta. Jälkiviisaasti voi todeta olleen Suomen etu, että asia ratkesi venäläisten tahdon mukaan. Näin Suomi sai oman instituution magnetismin ja meteorologian aloja kehittämään sekä saattoi esiintyä kansainvälisillä tieteen kentillä itsenäisenä toimijana. Muussa tapauksessa Pietarin keskusobservatorion alainen säähavaintoverkko olisi todennäköisesti myöhemmin ulotettu Suomeen, joka olisi tältä osin jäänyt venäläisen maakunnan asemaan. Observatorion ensimmäiseksi johtajaksi tuli Johan Jakob Nervander, joka oli vaikuttanut vahvasti sen perustamiseenkin. Hän rakensi observatoriolle modernin ja kunnianhimoisen havainto-ohjelman Carl Friedrich Gaussin Göttingenissä luoman esikuvan mukaan. Suuria läpimurtoja ei geomagnetismissa tai meteorologiassa suomalaisten nimiin kertynyt vielä 1800-luvulla, kun Lemströmin revontuliteoriakin osoittautui virheelliseksi. Tunnollisesti läpi vuosikymmenten kerätyt yhtenäiset havaintosarjamme ovat kuitenkin edelleen merkittävää aineistoa tieteelliselle tutkimukselle. Tältä kannalta katsottuna ei loppujen lopuksi mennyt hukkaan observatorion johtajana Nervanderia seuranneen Henrik Boreniuksen kolmikymmenvuotinen pysähtyneisyyden kausikaan, jonka saavutusten ”huippu oli siinä, että laitoksen mittauksia ei muutettu piiruakaan eikä mistään kehityksestä ollut puhettakaan”. Magneettis-meteorologinen ob servatorio siirtyi yliopistolta Suomen Tiedeseuran hallintaan vuonna 1881 ja edelleen itsenäiseksi val- tion laitokseksi vuonna 1919. Sen toimintojen painopiste siirtyi jo 1800-luvulla magnetismista säähavaintoihin, ja useiden nimenvaihdosten saattelemana siitä on kehittynyt nykyinen Ilmatieteen laitos. Polaarivuosi Ensimmäinen kansainvälinen Polaarivuosi 1.8.1882–1.9.1883 oli laaja arktisen alueen tutkimuskampanja. Suomalaisten tieteellinen aloitteellisuus sekä näkemys maastaan itsenäisenä toimijana olivat kasvaneet Helsingin observatorion perustamisvuosista. Tiedeseura sai senaatilta määrärahan, jonka turvin yksi Polaarivuoden kahdestatoista havaintoasemasta perustettiin Sodankylään Selim Lemströmin johdolla. Havainto-ohjelman tulokset olivat hyviä ja pieni suuriruhtinaskunta sai kaipaamaansa myönteistä kansainvälistä huomiota. Oheishyötynä eteläsuomalaisten käsitys Lapin oloista parani, kun havaintoretkikunta toi sieltä myös tuolloin tuiki harvinaisia valokuvia. Kaivattua tieteenhistoriaa Luonnontiede on jäänyt suomalaisessa historiakirjallisuudessa harmillisen vähälle huomiolle, kenties siksi, ettei meillä ole 1900-lukua edeltävältä ajalta esimerkiksi länsinaapurimme Carl von Linnén, Anders Celsiuksen ja Anders Jonas Ångströmin kaltaisia maailmanlaajuisesti tunnettuja nimiä esiteltäviksi. Nevanlinnan ja Holmbergin teos täyttää osaltaan tätä aukkoa, vaikka käsitteleekin luonnontieteistä vain kapeaa siivua. Rajauksen ja henkilöhistorioita pitemmän aikaperspektiivin ansiosta tieteellisten ideoiden kehittymistä ja vuorovaikutusta on voitu käsitellä paikoin melko seikkaperäisestikin. Kertomus geofysiikan ensiaskeleista maassamme muistuttaa, että todellisen itsenäisyyden rakentaminen valtiollisen autonomian aikana oli kaikki yhteiskunnan toiminta-alueet läpäisevä henkinen kasvuprosessi. Tieteemme ei ehkä kokenut samanlaista ikimuistoista kultakautta kuin taiteemme, mutta tutkimuksessakin omistautuminen ja työ synnyttivät sen, mitä kansakunnalta kansakuntien joukossa sopii odottaa. Vaikka kirja käsittelee ensisijaisesti historiaa, sen teksti ja mainiot tietolaatikot tekevät tutuiksi myös muutamia geofysiikan peruskäsitteitä ja -tuloksia. Kirjan soisi kuluvan niin fyysikoiden kuin humanistienkin käsissä, sillä molemmille sen lukeminen merkitsee sivistystä laajentavaa pientä tutkimusretkeä oman tieteellisen tuttuusalueen ulkopuolelle. Kirjoittaja työskentelee avaruustutkijana Ilmatieteen laitoksessa. Villinä sutena Suomessa Mattias Tolvanen Mervi Laaksonen: Susi. Maahenki 2013. Suden levinneisyys käsittää laajalti Euraasian ja Pohjois-Amerikan, ja se on kuulunut petonisäkkäänä alkuperäiseen luontoon jo kauan ennen kuin pohjoiset susien maat asutettiin. Metsästäminen, jopa tapporahalla kannustaen, hävitti sudet kokonaan Suomen eteläisistä ja läntisistä osista jo 1800-luvun lopulla. Vuoden 1973 rauhoittami- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 65 sen jälkeen susikanta on vahvistunut ja alkanut levitä vanhoille elinalueilleen myös maan länsi- ja eteläosissa. Vastinetta susikeskusteluun Mervi Laaksonen on koonnut Susiteokseensa mahdollisimman täydellisen tietopaketin suden biologiasta ja käyttäytymisestä, kuten jo ytimekkäästä nimestäkin voi päätellä. Hän kertaa myös historian tietoja menneiltä vuosisadoilta ja löytää syitä susien herättämiin ristiriitaisiin tunteisiin, jotka vaihtelevat vihasta ja pelosta ihailuun. Laaksonen on koulutukseltaan biologi ja asuu perheineen tiheästä susikannastaan tunnetussa Kuhmossa. Myös hänen omat käsityksensä ovat muuttuneen kirjan kirjoittamisen myötä, vaikka kuhmolaiselle sudet ovatkin arkipäiväisiä metsän eläimiä. Teoksen alku- ja myös loppusanoissa hän kertaa kirjansa tietoihin perustuen, että susi kuuluu kiistatta Suomen alkuperäiseen luontoon. Vaikka susi onkin petonisäkäs, se on luonnon lakien armoilla, eikä se kilpaile tietoisesti ihmisen kanssa saaliista. Asutuksen lähettyvillä liikkuvat sudet voivat tappaa ja syödä esimerkiksi lampaan, sillä lammas on suurpedon luonnollinen saaliseläin. Lampaan tappaminen ei kuitenkaan johdu suden pahuudesta, vaan se toimii niin kuin suden tehtävänä on toimia luonnon eliöyhteisössä. Ihminen ja susi ovat eläneet vuorovaikutuksessa aina siitä lähtien, kun ihmiset ovat muuttaneet susien maille asumaan. Yhteiseen historiaan kuuluu myös koiran kesyyntyminen kotieläimeksi ja ihmisen läheisimmäksi lemmikiksi noin 15 000 vuotta sitten. Koiraa voidaan luonnehtia sudeksi, 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 jolla on säilynyt suden pentumaisia ominaisuuksia myös täysikasvuisena. Ihmisen ja suden välillä on ollut myös vaikeasti sovitettavia asioita. Susi on koettu hyvin vaaralliseksi pedoksi, joka on haitannut myös karjankasvatusta verottamalla nautoja, lampaita ja poroja. Varsinkin 1800-luvun loppupuolella susia metsästettiin säälimättä, kunnes laji oli hävitetty kokonaan Etelä-, Länsi- ja Keski-Suomesta. Silti valtio maksoi tapporahaa vuoteen 1971 ja itärajan kunnissa vielä vuoteen 1975 asti. Susi rauhoitettiin poronhoitoalueen eteläpuolella vuonna 1973, jolloin koko maassa oli enää vain muutama susi jäljellä. Viime vuosikymmenten aikana Suomen susikanta onkin vahvistunut huomattavasti. Samalla myös suhtautuminen suteen on kärjistynyt susien levittyä uudelleen myös läntiseen Suomeen, jossa niitä ei ollut tavattu yli sataan vuoteen. Susista keskustellaan nyt paljon ja tunteet kuumenevat usein hyvinkin erilaisten näkemysten takia. Joidenkin mielestä susia on jo liian paljon, ja toisten mielestä Suomeen mahtuisi susia vielä suurempi määrä huolehtimaan hirvikannan terveydestä. Ihmisillä on erilaisia arvoja, ja esimerkiksi luontoa suojelevien kaupunkilaisten ja maaseudulla kotieläintaloudesta toimeentulonsa hankkivien näkemykset voivat olla voimakkaassa ristiriidassa keskenään. Koiran sukuinen huippupeto Kooltaan susi muistuttaa suurta pystykorvaista koiraa, mutta sillä on lyhyemmät korvat, pitemmät jalat ja vinot silmät. Pohjoismaissa aikuiset naaraat painavat 30–35 kiloa, urokset 35–45 kiloa. Säkäkor- keus on 50–70 cm ja ruumiin pituus 100–145 cm, josta häntää on 35–50 cm. Pohjolan sudet ovat väriltään kellertävänharmaita. Susi nähdään usein vain raatelevana petona, vaikka sen elämä muistuttaakin paljon omaa elämäämme. Sudet elävät ihmisten tapaan perhelaumoissa, joissa johtava uros ja naaras järjestävät mahdollisimman hyvän elämän jälkeläisilleen. Susilaumassa on lisääntyvä susipari eri-ikäisine jälkeläisineen, tavallisesti kolmesta yhteentoista yksilöä. Perhelauma elää omalla elinpiirillään, joka on Pohjoismaissa tavallisesti 300–2 000 neliökilometriä laaja. Suden hajuaisti on hyvin herkkä, ja se myös jäsentää ympäristöään koiran tapaan hajujen perusteella. Urokset ja lisääntyvät naaraat merkitsevät reviirin rajoja virtsaamalla. Lisäksi reviirimerkkeinä toimivat kaatuneille puunrungoille tai kiville jätetyt ulosteet. Saalista etsiessään sudet voivat jolkotella reviirillään kymmeniä kilometrejä vuorokauden aikana. Suomen havumetsissä on useita sudelle kelpaavia saaliseläimiä, joista hirvi on suurin. Asutuksen liepeillä liikkuva susi saattaa poiketa nälissään tutkimaan myös pihapiirejä. Susipari johtaa jälkeläistensä laumaa yhdessä, mutta uros on enemmän aloitteellinen saalistuksessa ja naaras pentujen hoidossa ja puolustamisessa. Sudenpennut ovat leikkisiä, kuten muidenkin koiraeläimien pennut. Emo vierottaa ne maidon imemisestä viidestä yhdeksään viikon ikäisinä, jolloin ne siirtyvät vähitellen kiinteään ravintoon. Jo neljän kuukauden ikäiset pennut ovat valmiita seuraamaan laumaa ja opettelemaan saalistusta. Pentujen kasvu päättyy noin vuoden iässä. Tavallisesti nuoret sudet jättävät perhelauman 11–24 kuukauden ikäisinä, Suomessa yleisimmin jo 11–12 kuukauden iässä. Yksin liikkuvat sudet ovatkin nuoria vaeltelevia yksilöitä, jotka etsivät omaa paikkaansa susien yhteisössä. Jos laumaa johtava susipari kuolee esimerkiksi metsästäjän luoteihin, pennut saattavat joutua vaikeuksiin, sillä lisääntyvät sudet ovat ravinnonhankinnan ja lauman yhtenäisyyden kannalta tärkeitä. Pelätty ja vihattu Suteen suhtaudutaan edelleen hyvin suurilla tunteilla, ja varsinkin alueilla, joilla susia ei ole totuttu näkemään yli vuosisataan, ne herättävät myös suurta pelkoa. Nykyajan ihmiset ovat enimmäkseen luonnosta vieraantuneita. Eläimiä inhimillistetään ja niissä nähdään hyviä tai huonoja luonteenpiirteitä, joilla lajeja leimataan, kuten television luontodokumenteissa, joissa paha peto tappaa kiltin saaliin. Myös vanhat kertomukset ihmisiä ahdistelleista ja jopa tappaneista susista elävät edelleen, vaikka niiden tiedetään liittyvän vesikauhua sairastaneisiin petoihin. Suomesta on tiedossa vuosien 1710–1881 väliltä 193 suden tappamaa ihmistä, joista aikuisia oli 75. Kirkonkirjoihin kirjatut kuolinsyyt ovat kuitenkin olleet usein arvailujen varassa, ja sudesta saatettiin tehdä syyllinen, vaikka kuolema olikin aiheutunut jostakin muusta syystä. Kaikki kuolemantapaukset ovat eteläisestä Suomesta, jossa väestö oli kasvanut nopeasti ja samaan aikaan suden luontaiset saaliseläimet, kuten hirvet ja metsäpeurat, olivat vähissä tai metsästetty jo sukupuuttoon. Nälkä ajoi su- sia asutuksen lähistölle, jossa myös karjaa joutui usein susien saaliiksi. Aikuisten kimppuun hyökänneet sudet olivat rabiesta eli vesikauhua sairastaneita yksilöitä, mutta lapset saattoivat joutua myös terveiden nälkiintyneiden susien tappamiksi. Yksi vesikauhuinen susi saattoi hyökätä useiden ihmisten kimppuun ennen kuin se saatiin hengiltä. Lisäksi vesikauhua tavattiin myös kulkukoirissa, ja nekin ahdistelivat ihmisiä. Laaksonen käsittelee ajatuksella kirjoittamassaan tekstissä monipuolisesti koko pohjoista luontoamme, jossa susien lisäksi myös esi-isämme ovat osanneet tulla toimeen ankarissa luonnonoloissa. Susi-kirja vastaa hyvin viime vuosien susikeskusteluun. Tietämättömyydestä johtuvaan irrationaaliseen susipelkoon voi vaikuttaa vain tietoa jakamalla, ja siinä Laaksonen on onnistunut hyvin. Hän tuo esille laajan aihepiirin moninaisia näkemyksiä tasapuolisesti, ja yksityiskohtainen sisällysluettelo ja hakemisto helpottavat tietojen löytämistä. Yleistajuisessa tietoteoksessakin tarpeelliset lähdeviitteet voisi parhaiten esittää alaviitteinä tai numeroviitteinä kirjallisuus luettelossa mainittuihin lähdeteoksiin. Nyt hakasuluissa tekstin yhteyteen sijoitetut nimet vuosilukuineen antavat hieman opinnäytemäisen vaikutelman. Susi on runsaasti kuvitettu luontoteos, jonka valokuvat ovat pääosin suomussalmelaisen luontokuvaaja Hannu Hutun tuotantoa. Vain harva onnistuu luontokuvaajan tapaan näkemään villejä susia luonnossa, mutta hyvien valokuvien kautta niiden ilmeikäs olemus avautuu myös lukijoille. Susia pelkäävä tai susien naapu- rina asuva saa myös ohjeita uhkaavan suden kohtaamista varten sekä kotieläinten ja koiran suojelemiseksi susilta. Susien aiheuttamia vahinkoja voidaan välttää jossakin määrin, eikä luonnossa elävä susi aina olekaan satukirjojen Iso Paha Susi. Keskustelua rakentavasti johdattelemalla löytyy myös villien susien antamia taloudellisia mahdollisuuksia. Esimerkiksi luontomatkailussa voidaan hyödyntää suden kohtaamisen elämyksellisyyttä. Vaikeasti tavoitettavia susia ei tarvitse edes nähdä, sillä jo metsässä yön tunteina vaeltaneen susilauman hohtavalle hangelle tallaama jotos tai kaukana erämaassa ulvovat sudet jäävät vaativankin elämysmatkailijan mieleen. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Yö kun tummuu yllä itämaan Kalevi Koukkunen Klaus Karttunen: Mooseksen kirjoista kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundralle. Aasiantutkimuksen vaiheet Suomessa. Suomen Itämaisen Seuran (SIS) suomenkielisiä julkaisuja 38. SIS 2011. – Lotta Aunio ja Juha Janhunen (toim.): Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. SIS:n suomenkielisiä julkaisuja 40. SIS 2012. Teoksessaan Mooseksen kirjois ta kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundral le Helsingin yliopiston Etelä-Aasian tutkimuksen professori Klaus Karttunen jaottelee suomalaisen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 67 Aasian-tutkimuksen vaiheet viiteen pääjaksoon: (1) Imitaation aika (vuodet 1520–1730; 210 vuotta, kirjassa 72 sivua), (2) Provinsialismin aika (1730– 1830; 100 vuotta, 95 sivua), (3) Kenttätyön ja kansainväli syyden aika (1830–1917; 87 vuotta, 170 sivua), (4) Kansallinen aika (1917– 1970; 53 vuotta, 85 sivua) ja (5) Modernisaation ja ekspansi on aika (vuodesta 1970; 40 vuotta, 91 sivua). Kunkin pääjakson alussa on tiivis johdatus ajan tapahtumiin ja virtauksiin. Sen jälkeen seuraavat kronologisessa järjestyksessä seikkaperäiset esittelyt ja luonnehdinnat tutkijoista ja tutkimusmatkailijoista – ihmeellinen kavalkadi! Teos sisältää kunnioitettavan määrän tietoa, osin laajojen suuntausten, osin pienten yksityiskohtien kuvauksia. Karttunen kirjoittaa eläytyvästi ja usein hauskastikin, vaikka tällaisessa kirjassa joutuu vääjäämättä luettelemaan teoksen toisensa perään. Ja jos luetellaan, luetellaan konstailematta, kyllä luetteloissakin on kiinnostavuutta ja ilmaisuvoimaa – niin, niissä on harmoniaa. Luetteloita voi myös keventää attribuutein tai muunlaisin luonnehdinnoin, kuten on tehty esimerkiksi Timo Veijolan tuotantoa luetteloidessa (s. 511–512). Tekijä itse korostaakin (s. 442), että hänen esityksellään on selvä bibliografinen aspekti, mikä vain lisää teoksen käsikirjallista luonnetta. Teoksen aihepiireissä yhdistyvät mm. kielitiede, kansatiede, Suomen ja yleinen historia, sukututkimus, maantiede, kulttuurintutkimus, koulu- ja yliopistohistoria, teologia, jopa luonnontieteet ja nu- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 mismatiikka. Se sivuaa myös suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen tutkimusta. Kirjassa ei ole kuvia paitsi informatiiviset kansikuvat. Eikä kuvia tarvitakaan, lukija vaeltaa mielikuvituksessaan tutkijan matkaseurana milloin Lähiidässä, milloin Siperiassa. Kun tekijä on tunnettu oppihistorioitsija, on selvää, että teos valaisee monipuolisesti tieteiden historiaa. Hieman kulunutta sanontaa käyttääkseni Karttunen asemoi Aasian-tutkimuksen osaksi yleistä tiedettä yhdistäen suomalaisen ja kansainvälisen tutkimuksen. Hän on hyödyntänyt laajaa lukeneisuuttaan ja monipuolista lähteiden tuntemustaan. Suomalaisen Aasian-tutkimuksen analyysi ja historiointi on nyt erinomaisella tolalla ja tasolla. Teos tietysti nostaa esiin muut ilmansuunnat. Pitäisi tutkia suomalaista Afrikan-tutkimusta ja Etelä-Amerikan-tutkimusta – aivan oikein: tutkia tutkimusta. Mainittuja maailmankolkkia on tietysti tutkittukin, mutta yhtenäinen esitys puuttuu. Karttusen laaja teos on vankka perustutkimus, johon seuraavien vuosien jälkeen on hyvä kirjoittaa jatkoa ja noteerata tutkimuksensa lopettaneet ja aloittaneet sekä tutkimuksiaan jatkaneet. Vieraiden kielten, eritoten heprean, kouluopetuksesta hän on löytänyt uutta tietoa. Vaikka teos on yleisestikin kiinnostava, se on tietysti tieteellisenä suunnattu aiheesta harrastuneille, ja siinä mielessä sen ”epäkaupallinen” nimi on perusteltu. Ehkäpä alanimeke ja pääotsikko olisivat voineet olla toisessa järjestyksessä: Aasian-tutkimuksen vaiheet Suo messa: Mooseksen kirjoista kung futselaisuuden klassikoihin ja Je rusalemista Siperian tundralle. Voi myös pohtia, olisiko teoksella ollut laajemmat levikkimahdollisuudet englanninkielisenä. Karttunen kirjoittaa kuitenkin esipuheessa, että Ivar Heikel on käsitellyt Turun Akatemian ajan ruotsiksi, Pentti Aalto 1800- ja 1900-luvun englanniksi ja vieläpä Erik Stenij saksaksi. Kirjoittajasta tuntui luontevalta käsitellä aihetta suomeksi. Hyvä niin, teoksessa on kuitenkin 14-sivuinen englanninkielinen tiivistelmä. Historian kannalta on tietysti parasta, että Karttusen teoksessa Aasian-tutkijat pääsevät nyt esiin aidossa yhteydessä eli kontekstissa, niin kuin nykyään sanotaan. Moni unohtunut tutkija on päässyt – jos ei nyt parrasvaloihin, niin ainakin esille. Yksi heistä on ”omalaatuinen ja oppinut herra” Ivar Ulrik Wallenius (1793–1874), ”naimaton, hiljainen ja huomaamaton mies”, joka kuitenkin opetti yliopistossa hepreaa, arabiaa, persiaa, sanskritia ja armeniaa. Tutkimus- ja yliopistohistorialle Karttunen on tehnyt suuren palveluksen mainitsemalla moniaalle säteilleiden oppi-isien seuraajia. Indologi-fennougristi Otto Donnerin oppilasjoukko on vaikuttava: E. N. Setälä, Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu, G. J. Ramstedt, Kai Donner, Kaarle Krohn, Jooseppi Mikkola, Jalo Kalima ja Hugo Pipping. Sijansa teoksessa on saanut siis myös G. J. Ramstedt (1871–1950), jonka klassinen matkakirja on nimeltään Seitsemän retkeä itään (1944). Ramstedt muuten onkin lähes mainituin tutkija teoksessa Matthias Alexander Castrénin, Knut Tallqvistin, Arthur Hjeltin ja Pentti Aallon rinnalla. Ramstedtin jälkeen itään on tehty kymmeniä retkiä, ehkä 77, 177 tai jopa 277. Ramstedtinkin ansiosta Suomi on Aasian-tutkimuksen pieni suurvalta. Kun Ramstedt täytti 60 vuotta, Kotikielen Seuran aikakauslehti Virittäjä julkaisi hänelle omistetun juhlanumeron, jossa mainitaan ”meidän maailmankuulu tiedemiehemme”. Jo ennen Ramstedtia ansioitui toinen tiedemiehemme, Olaus Magni, joka ei sentään toiminut Pariisin rehtorina (s. 8) vaan Pariisin yliopiston rehtorina. Kun jatkuvasti puhutaan kansainvälistymisestä ja vaikka kysymyksessä on tietty semantiikka, Karttusen teos vahvistaa väkevästi sen seikan, että suomalaiset ovat olleet kansainvälisiä siis ainakin jo 1600-luvulta lähtien. Historioinnissaan Karttunen tulee aivan nykypäivään. Nuorin tutkija on syntynyt 1970-luvun jälkipuoliskolla. Nuorimmista kerrotaan lähinnä tutkimuskohde ja ensimmäiset julkaisut; kohteethan saattavat vaihtua tai painottua toisin. Teoksessa Miten minus ta tuli tohtori Tapani Harviainen tosin sanoo, että tutkijoiden aiheet usein keskittyvät suhteellisen harvoihin, jo varhaisvuosina ilmenneisiin kiinnostuksen kohteisiin. Rohkeasti Karttunen kertoo monienkin tutkijoiden kohdalla tekeillä olevista tutkimuksista, varsinkin väitöskirjoista, joten täydennys on paikallaan sopivan ajanjakson jälkeen. Ehkäpä 1970-luvulla syntyneet tutkijat eivät tule ajatelleeksi, että he jatkavat Turun Akatemiassa 1600-luvulla alkanutta tutkimus traditiota. Karttusen 634-sivuinen järkäle on paitsi Aasian-tutkimuksen suurteos myös tiedehistoriallinen tietopaketti. Kun maailmanhistoriassa on puhuttu 1400–1500-lukujen suurista löytöretkistä, Karttunen puhuu vastaavasti 1800-luvun suurten matkojen aikakaudesta, jolloin tehtiin tutkimusmatkoja Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan, Kaukasiaan, Keski-Aasiaan, Siperiaan, Mongoliaan ja Kaukoitään sekä auottiin uusia uria niin assyriologiassa, indologiassa kuin altaistiikassakin. Ja tietysti oman lukunsa on saanut kielitieteen kummajainen, heprean sukukieleksi uskottu suomi. Valitettavasti vain åvi (ovi) ei ole yhteydessä heprean sanaan avah ”halusi” (ovi muka avautuu halukkaasti). Lähdeluetteloa on 37 sivua. 26-sivuisessa henkilöhakemistossa ovat sekä käsitellyt henkilöt (lihavalla) että mainitut henkilöt (lihavoimatta). Syntymävuosi tai elinaika on mainittu lähes kaikista henkilöistä, samoin tutkijanimike ja työ tai toimi. Tämän kaiken lisäksi tekijä on laatinut vielä 19-sivuisen aihehakemiston, jonka laajoja osioita ovat ”Kielet ja kansat”, ”Kirjallisuus” ja ”Yliopistot”. Lähdeviitteistö on omana osastonaan eikä niin ollen ”häiritse” tekstiä. Tekijä on ollut niin tunnollinen, että on merkinnyt asteriskilla sellaiset lähteet, joihin ei ole ehtinyt perehtyä tai joita ei ole pitänyt tarpeellisena (mutta lienee pitänyt kädessään). Lähteisiin ei ole muuta lisättävää kuin pieni täydennys japanin harrastajasta Marta Keravuoresta, joka Urho Kekkoselle vuonna 1971 lähettämässään kirjeessä kertoi harrastuksestaan.1 30 itämaiden tutkijaa Vuonna 1998 ilmestyi Päiviö Tommilan toimittama kirja Miten meis tä tuli historian tohtoreita. Vuon1 Pekka Lähteenkorva ja Jussi Pekkarinen: Kirjeitä myllärille 1956–1981. Helsinki: Otava 2000, 306–308. na 2003 seurasivat oikeustieteilijät, vuonna 2009 kasvatuksen historioitsijat ja vuonna 2010 filosofit. Tieteellisten seurain valtuuskunta oli vuonna 2007 kehottanut jäsenjärjestöjään keräämään tohtoreilta muistitietoa eritoten väitöskirjoista. Suomen Itämainen Seura otti kehotuksesta vaarin ja kustansi Lotta Aunion ja Juha Janhusen toimittaman teoksen Miten minusta tuli tohtori, alanimekkeeltään Itä maiden tutkijat kertovat. Toimittajat puhuvat alkusanoissa moninaisesta kirjosta ihmiskohtaloita, joita yhdistää Aasiaan tai Afrikkaan liittyvä väitöskirja. Lajityypin Miten … tuli … klassikko on amerikkalaisen myyntimiehen Frank Bettgerin käytännönläheinen teos How I Raised My self from Failure to Success in Selling (1949), jonka Olli Nuorto suomensi kekseliäästi nimellä Miten minus ta tuli huippuluokan myyjä (1953) ja josta ilmestyi kuudes painos vielä runsas puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 2006. Joku muistanee myös Suomen Kirjailijaliiton kustantaman teoksen Kuinka meistä tuli kirjailijoita (1916). Kirjojen nimissä on siis kahtalainen käytäntö: puhutaan ryhmäyttävästi ”meistä” tai yksilöivästi ”minusta”. Näin ollen oli olemassa testattu formaatti tutkijantyönkin kuvaamiseen, kun SIS ryhtyi omaan hankkeeseensa. Huippuluokasta on kysymys myös teoksessa Miten minusta tuli tohtori. Siinä 30 itämaiden tutkijaa – 11 naista ja 19 miestä – muistelee eläytyen kouliutumistaan ja tutkimuksiaan, joiden tuloksena on ollut väitöskirja, opinnäyte, josta Antti Ruotsala oli nuoruudessaan ajatellut, että se olisi portti paratiisiin. Koska teoksen ideana on, että väitelleet kirjoittavat itse tarinansa, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 69 tohtorit rajautuvat elossa oleviin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Vuonna 1983 edesmenneestä Jussi Arosta on kirjoittanut hänen tyttärensä Sanna Aro-Valjus kylläkin päälähteenään Aron omaelämäkerrallinen aineisto. Minna Valjakkaa esittelevä artikkeli perustuu Veli Rosenbergin tekemään lehtihaastatteluun. Teoksessa on kolme ruotsinkielistä artikkelia, yksi saksankielinen ja yksi ranskankielinenkin. Artikkelit ovat vapaamuotoisen määrämuotoisia. Ensin on mainittu henkilön virka, toimi tai tehtävä, sen jälkeen syntymätiedot, väitöspäivä, yliopisto, vastaväittäjä(t), kustos ja väitöskirjan (usein pitkä tieteellinen) nimi. Sitten kukin tutkija kirjoittaa vapaavalintaisesti lapsuudestaan, koulu- ja opiskeluajoistaan, väitöskirjan valmistelusta ja väitöstilaisuudesta. Muutamat ovat tiivistäneet ”lähtökohtaisesti” uransa kirjoituksen otsikkoon: Si perian kautta Aasiaan (Juha Janhunen), Lauttasaaren kallioilta Va tikaaniin (Antti Ruotsala) ja Fa bianinkadulta Jerusalemin kautta Pohjois-Karjalaan (Serafim Seppälä). Vaikka kukaan ei aivan tavoitakaan matkakirjailija Kalle Väänäsen lennokkuutta (Pöljäm pysäkiltä palamupuihen katveeseen), kieltämättä vaikuttavin on Ari Kerkkäsen otsikko: Navetasta yliopistoon. Monelle itämaiden tutkimus on ollut houkuttelevan selvää, mutta ei itsestään selvää. Jo lapsena monet tulevat tutkijat olivat kiinnostuneita kirjoista, jotka mielikuvitusta kiehtovasti kertoivat kaukomaista. Monelle sattui myös koulussa innostava opettaja. Yksi ja toinen on etsinyt alaansa, ja ammatinvalinnan muutoksesta kertovat otsikot Heikkovirrasta hepre 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 an vokaaleiksi (Tapani Harviainen) tai Arkkitehdistä indologiksi (Henri Schildt). Artikkeleiden pituudet vaihtelevat: Asko Parpola 25 sivua, Ilmari Vesterinen 22, Heikki Palva 17 ja Henri Schildt 15. Lyhimpiä taas ovat Riikka Halme-Bernekingin ja Taru Salmenkarin nelisivuiset artikkelit. Vaihtelut johtuvat tietysti tutkijan iästä ja kerronnan yksityiskohtaisuudesta. Nykykielten opiskelu on itämaidenkin tutkijalle perusvälttämätöntä; niiden rinnalla tulevat harvinaiset tai muinaiset kielet. Toisaalta Ari Kerkkänen toteaa, että ruotsin kielen tunnit olivat hänelle hepreaa. Kertomuksista tulee esiin myös vakuuttavasti kansainvälisyys: tutkijan on lähdettävä Suomesta maailmalle. Voikin vain ihmetellä, kuinka monipuolisesti itämaita on Suomesta ja Suomessa tutkittu. Kirjan tohtorit ovat seuranneet G. J. Ramstedtia, joka kirjoitti klassisen teoksen Seitsemän retkeä itään (1944). Moni opiskelija-tutkija kuvaakin vauhdikkaasti orientalistin perustutkimusta, kenttätyötä. Väitöskirjan synty- ja tekoprosessia kirjoittajat kuvaavat innostavasti. Myös karonkat ruokalajeja myöten saavat herkulliset kuvauk set. Mutta elämä on muutakin kuin tutkimusta. Tohtorit puhuvat myös siitä, kuinka tutkijanelämä vaikuttaa niin sanottuun normaaliin elämään. Koskettava on Asko Parpolan kertomus siitä, kuinka hän häämatkalla Lontoossa intoutui tutkimaan käsikirjoituksia niin, että hänen nuorikkonsa sai olla paljon yksin. Muutenkin hän pahoittelee perheen laiminlyöntiä ”uran luomisessa” ja varoittaa jälkipolvia vastaavasta tyhmyydestä. Klaus Karttunen tiivistää: tutkimus on elämäntapa. Teoksella on suuri merkitys itämaiden ja yleisemminkin tutkimustyön kuvaajana. Se valaisee työlästä tutkijantaivalta, ja erittäin kiinnostavia ovat myös – valokuvaustermiä lainatakseni – ratkaisevan hetken kuvaukset. Kuinka innokkaasti Axel Fleisch selostaakaan tutkimuskohdettaan, afrikkalaista lucazin kieltä. Vakuuttavasti käy ilmi, että tieteelliset tutkimustulokset vaativat paitsi oivallusta myös uurastusta. Volker Rybatzki onkin otsikoinut yhden kappaleensa Vergiliuksen sanoin Labor improbus omnia vincit (Hellittämätön työ kaiken voittaa). Teos havainnollistaa, mitä tutkimustyö edellyttää ja vaatii sekä toisaalta, mitä se antaa. Miten minusta tuli tohtori on historiallisesti tärkeä senkin vuoksi, että niin monet tutkijat kuvaavat opettajiaan. Mainituimpia opettajia ovat Pentti Aalto, Jussi Aro, Tapani Harviainen, Juha Janhunen ja Armas Salonen. Opinto-ohjausta professorit ovat antaneet vaihtelevasti. Ilmari Vesterinen muistelee, että – kylläkin suomen kielen – professori Pertti Virtaranta kehotti laudaturtyötä varten tekemään tutkimussuunnitelman. Ja sitten kun Vesterinen meni näyttämään suunnitelmaansa, Virtaranta kehotti: ”Tee suunnitelman mukaan.” (Vai olisiko sanonut: ”Tehkää…”?) Entä tutkijan ja professorin ominaisuudet? Ne kiteyttää Serafim Seppälä toteamuksessaan, että hänen opettajansa Tapani Harviainen ”tiesi kaikista asioista jokaisen yksityiskohdan”. Lisäksi hänellä on myös maalaisjärkeä, mitä yhdistelmää Seppälä pitää peräti harvinaisena. Kuinka tohtorit ovat sijoittuneet aloilleen? Professoreita on 12 (5 emeritusta), dosentteja 7, yliopistonlehtoreita 3, instituutinjohtajia ja tutkijatohtoreita 2 sekä akateemisia pätkätyöläisiä, freelancetoimittajia, käännöskonsultteja ja tutkijoita kutakin 1. Hyvin sijoituttu, ja monen ura on vielä nousussa! Pisin väitöskirjan nimi taitaa muuten olla Tapani Harviaisella: On the vocalism of the closed unstressed syl lables in Hebrew – a study based on the evidence provided by the tran scriptions of St. Jerome and Palesti nian punctuations ja lyhin Juha Janhusella: Glottal Stop in Nenets. Kirjassa olisi voinut olla kainostelematta enemmänkin luonnehdintoja väitöskirjan merkityksestä. Janhunen sanoo suoraan, että hänen väitöskirjansa avasi uusia näkökulmia tundranenetsin äänneoppiin ja laajemminkin äänneopin tutkimukseen. Heikki Palva kysyy: ”Mikä on tutkimusten tulos?” Hän vastaa, että väitöskirjan tuoma hyöty on vain osanen kaikesta siitä, mitä tieteellinen työ on tuonut mukanaan ja viittaa mm. kollegoihin, oppilaisiin, eri kulttuuripiireihin ja monipuolisiin näkökulmiin. Vaikutukset eivät ole mitattavissa, mihin humanistin on tyydyttävä. Radiossa on jo vuosikausia mennyt ohjelmasarja Miten minus ta tuli minä? Itämaiden tutkijoiden näkökulmasta Miten minusta tuli tohtori vastaa kysymykseen aidosti ja kiinnostavasti. Molemmat arvioimani teokset ovat rikassisältöisiä ja täydentävät toisiaan. Tohtorikirjan täydennykseen olisi hyvä saada vielä nekin tohtorit, jotka syystä tai toisesta puuttuvat nyt julkaistusta kirjasta. Kirjassa on Harry Halénin laatima mainio prologi tohtoriudesta ja väitöskirjan omituisuuksista. Li- sään vielä yhden väitöskaskun, jonka englannin kielen professori Ossi Ihalainen minulle kertoi. Oxfordin yliopiston opettajainkokouksessa rehtori sanoi maailmankuululle Shakespearen tutkijalle, joka oli B.A.: ”Kun opettajistamme kaikki ovat tohtoreita, ettekö Tekin voisi väitellä?” Itsetietoinen tutkija tokaisi: ”Kuka minua kuulustelisi!” Kirjoittaja on ensyklopedisti ja Suomen Itämaisen Seuran jäsen. Otsikko on iskelmästä Itämaista rakkautta (Martti Jäppilä). Argumentteja eläinten hyväksikäyttöä vastaan Erika Ruonakoski Johdatus eläinfilosofiaan. Toim. Elisa Aaltola. Suom. Johanna Koskinen. Gaudeamus 2013. Eläinfilosofian voi määritellä esimerkiksi väljästi filosofiaksi, jonka keskiössä ovat eläimet, olipa kyse sitten antiikin filosofiasta tai nykyfilosofian uusimmista trendeistä. Elisa Aaltolan toimittama Johdatus eläinfilosofiaan rajaa tutkimusalan ajallisesti ja temaattisesti kuitenkin huomattavasti tiukemmin. Eläinfilosofia on poliittisesti motivoitunutta eläinkeskeistä filosofiaa, joka perustuu 1970-luvulla syntyneeseen eläinetiikkaan. Kun eläineettiset keskustelut ovat laajentuneet mielenfilosofian, metafysiikan ja yhteiskuntafilosofian alueille, on Aaltolan mukaan pe- rusteltua siirtyä puhumaan eläinfilosofiasta. Hän katsoo eläinfilosofiaa tarvittavan erityisesti siksi, että juuri omana aikanamme eläinten teollinen hyväksikäyttö on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet, eikä suunta näytä olevan muuttumassa. Eläinfilosofian tehtävänä on puolustaa varsinkin tuotantoeläimiä siinä kaksinaismoralistisessa tilanteessa, jossa lemmikkejä palvotaan, mutta moniin muihin eläimiin suhtaudutaan lähinnä ruoanjalostus- ja turkisteollisuuden raaka-aineena. Tämä lähtökohta näkyy selvästi teoksen osassa ”Analyyttinen eläinetiikka”. Osuuden aloittaa Peter Singerin tunnettu teksti ”Kaikki eläimet ovat tasavertaisia”, joka esittää filosofisten argumenttien lisäksi lukuisia esimerkkejä tuotanto- ja koe-eläinten kehnosta kohtelusta. Singer painottaa, ettei hänen väitteensä eläinten tasavertaisuudesta ole vallitsevan asiaintilan kuvaus, vaan se perustuu tasavertaisuuden ymmärtämiseen moraalisena ihanteena ja kehotukse na. Hänen mukaansa olennosta ei tee alempiarvoista se, että se kuuluu tiettyyn lajiin, eikä esimerkiksi älykkyys voi toimia ihmisten välisissäkään suhteissa tasavertaisuuden kriteerinä. Olennaisinta on yksilön kyky kärsiä ja nauttia: vain tämän kyvyn omaavilla olennoilla voidaan sanoa olevan intressejä. Utilitarismin hyötyjä ja haittoja kalkyloivan hengen mukaisesti Singer kuitenkin pitää eläinten hyväksikäyttöä hyväksyttävänä tilanteessa, jossa hyväksikäytöstä saatu hyöty on moninkertainen suhteessa aiheutettuun pahaan. Näin esimerkiksi hiiren käyttäminen lääkkeen testaamisessa voisi olla hyväksyttävää, vaikka sikojen kasvatta- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 71 minen ja tappaminen niiden lihasta saatavan makunautinnon vuoksi ei olisikaan tätä. Kirjan muut kirjoittajat palaavat Singerin ajatuksiin eri tavoin, usein kriittisesti. Cora Diamond katsoo Singerin unohtavan kaksi merkittävää seikkaa, kun tämä korostaa samaan aikaan eläinten tasavertaisuutta ja omaa emotionaalista etäisyyttään eläinyksilöistä. Hänen mukaansa Singer unohtaa erityisasemamme moraalisina toimijoina ja suhteemme eläimiin meissä myötätuntoa herättävinä kanssaolentoina. Tom Regan puolestaan huomauttaa utilitaristien pitävän itseisarvoisena ainoastaan yksilöiden intressien tyydyttymistä, ei yksilöitä itseään. Reganin mukaan jokaisella yksilöllä, joka on kokeva oman elämänsä subjekti, on itseisarvoa, ja itseisarvoa on kaikilla tällaisilla yksilöillä yhtä lailla, lajista riippumatta. Oman elämänsä subjekteilla on väistämättä myös oikeuksia, joiden kunnioittaminen edellyttää eläinkokeiden ja kaupallisen karjatalouden täydellistä lakkauttamista. Abolitionistista eläinoikeusfilosofiaa edustava Gary L. Francione menee vielä askeleen pidemmälle vaatiessaan, että tuntoisten olentojen kaikki hyväksikäyttö on lopetettava ja että kaikkien ihmisten on siirryttävä vegaaniseen ruokavalioon. On totta, että kasvisruokavalio ei edellytä tappamista kuin korkeintaan epäsuorasti, maan muokkauksen ja tavarankuljetuksen yhteydessä. Se ei myöskään edellytä intressejä omaavien, tuntoisten olentojen pitämistä vankeudessa. Silti suurin osa maapallon ihmisistä ei ole, eikä halua olla, vegaaneja. Jos ekofeministi Carol Adamsia on uskominen, makunautinnot eivät 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 riitä selittämään lihansyöntiä, vaan olennaista on se, miten miehekkyys ja lihansyönti kytkeytyvät toisiinsa ihmisten mielissä. Ihmiskunnan historiassa miesten tehtävänä on ollut lihanhankinta, kun taas naiset ovat keränneet kasviksia. Erityisesti silloin, kun resursseja on ollut vähän, liharuoat on varattu miehille. Lihapalojen on koettu edustavan ruokapöydän ”parasta” ja tavoiteltavinta antia huolimatta siitä, ettei liharuoan erityiselle ravitsevuudelle ja terveellisyydelle ole tieteellistä näyttöä. Kasvisten syöminen on toisinaan koettu suoranaisena uhkana miehisyydelle, ikään kuin ”naisellinen” passiivisuus saisi miehessä vallan tämän syödessä kasviksia. Adamsin keskeisin teoreettinen innovaatio on ajatus, jonka mukaan eläimistä on tullut monella tasolla poissaolevia viittauskohteita. Lihaa syötäessä eläimet elävinä olentoina ovat konkreettisesti poissa, mutta tämän lisäksi elävään ja kuolevaiseen eläimeen otetaan etäisyyttä kielellisin valinnoin (”kyljys”, ”filee”, ”kinkku”). Lopulta kuollut, objektivoitu liha tar joaa myös metaforan ihmisen omille kokemuksille objektivoiduksi tulemisesta (”tunnen itseni lihanpalaksi”). Vaikka poissaolevan viittauskohteen idea auttaakin meitä ymmärtämään lihansyönnin helppoutta, ei se nähdäkseni kuitenkaan selitä sitä, miksi lihansyönti näyttäisi merkitsevän ainakin joillekin myös oman itsen uhmakasta ja riemukasta affirmaatiota. Lihaa ei tällöin syödä sen alkuperästä huolimatta vaan juuri sen alkuperän vuoksi. Eläimen ravinnokseen tappava tai sen tappamisen tietoisesti hyväksyvä ihminen joutuu kohtaamaan kuolevaisuu- den ilmiön aivan toisella tasolla kuin kasvinosan käyttöönsä ottava ihminen. Hän ottaa haltuun toisen elävän kehon ja edesauttaa sen muutosta kuolleeksi ruumiiksi. Syödessään hän hyväksyy tämän muutoksen ja asettaa itsensä syömänsä eläimen ja samalla kuoleman voittajaksi, ikään kuin hänen oma kehonsa perisi eläimestä kaikonneen elinvoiman. Tällä riitillä lienee sukupuolittuneet ulottuvuutensa, mutta silti sitä ei voi palauttaa jäännöksettä sukupuoleen. Kaikki kokoelman artikkelit eivät menetelmiensä ja tyylinsä puolesta kuulu filosofian piiriin, vaikka niissä esitetäänkin filosofisesti relevantteja kysymyksiä. Näitä tekstejä edustaa etologi Marian Stamp Dawkinsin tutkielma siitä, millä tavalla eläimen kärsimystä voidaan selvittää tieteellisesti. Ihmisen kipukokemuksia ja vointia kartoitetaan ennen kaikkea sanallisin kysymyksin, mutta muiden lajien eläinten kohdalla huomio on suunnattava toisaalle: eläimen fyysiseen terveydentilaan, fysiologisiin prosesseihin (esimerkiksi hormonitasoihin) sekä käyttäytymiseen. Lisäksi on mahdollista ”kysyä” eläinten mieltymyksistä tarjoamalla eläinyksilöille mahdollisuuksia valita erilaisista vaihtoehdoista tai selvittämällä, kuinka paljon ne ovat valmiita työskentelemään saavuttaakseen tietyn asian. Nämä seikat tulisi myös filosofien ottaa huomioon ennen kuin he esittävät yleistyksiä siitä, missä määrin meidän on mahdollista ymmärtää eläinten kokemuksia. Biopsykologian professori Barbara Smuts puolestaan pohtii asetelmaa, jossa tutkija onkin tutkittavilleen sosiaalinen subjekti. Smuts tulee paljastaneeksi eläimiä koske- van filosofian yhden suuren vinouman. Käsiteltiinpä toislajista eläintä hyväksikäytön uhrina tai ihmistä tavalla tai toisella muistuttavana olentona, tutkija tavoittaa vain äärimmäisen harvoin itsensä eläimen katseen kohteena tai oliona, johon eläimen on löydettävä jonkinlainen suhtautumistapa. Smuts onnistuu myös osoittamaan, ettei sosiaalisten kykyjen luettelointi tyhjennä ihmisen ja eläinten välisiä suhteita, vaan näitä kannattaa tutkia myös suhteessa ajalliseen jatkumoon. Vaistomaisista tai totunnaisista reaktiotavoista on mahdollista siirtyä toisen yksilöllisyyden tunnistamiseen, vastavuoroisuuteen ja lopulta äärimmäiseen läheisyyteen. Tosin Smutsin kuvaukset ”tietoisuuksien yhteensulautumisesta” hieman arveluttavat, pidetäänhän yksilöllisen tietoisuuden perusominaisuutena juuri sen yksityisyyttä. Mystifioiva kielenkäyttö voi johtua kuitenkin siitä, etteivät kaikki yhteisyyden kokemukset antaudu helposti analysoitaviksi ja ettei sopivaa filosofista käsitteistöä ole käytettävissä. Tunnetuin eläimen katsetta käsitellyt filosofi on epäilemättä Jacques Derrida, jonka ajattelua selvitetään Matthew Calarcon artikkelissa ”Derrida – Eläimen kiihko”. Keskeisen juonteen Derridan myöhäisfilosofiassa muodostaa kuvaus kissan kohtaamisesta sekä tämän katseen haastavuudesta ja paljastavuudesta. Filosofi päätyy näkemään itsensä alastomana ja haavoittuvaisena ”kuin eläin”. Tämä protoeettinen kohtaaminen tapahtuu ennen tietoa ja toisen tunnustamista, eräänlaisessa hulluuden tilassa, joka asettaa kyseenalaiseksi oman ja toisen identiteetin. Derrida ottaa näin etäisyyttä sekä Hege- lin herra–orja-dialektiikkaan, jossa toisen tietoisuuden tunnustaminen on keskeinen osatekijä, että Levinasin filosofiaan, jossa toinen ihminen kohdataan haavoittuvaisuudessaan ja eettisessä vaativuudessaan, mutta jossa eläin rajautuu eettisen suhteen ulkopuolelle. Derrida-artikkelin lisäksi mannermaista filosofiaa käsitellään Aaltolan itsensä kirjoittamassa loppuyhteenvedossa. Esiin nousevat muiden muassa Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren ajatukset vapaudesta, autenttisuudesta ja kaikkeen valitsemiseen liittyvästä vastuusta. Aaltola näkee eksistentialismin ydinoivallukset hyviksi välineiksi pohdittaessa lihansyönnin merkitystä nykyihmisen identiteetille ja tutkittaessa lihan valitsemisen välttämättömyyttä. Identiteettikysymykseen liittyy myös Deleuzen ja Guattarin ajatus eläimeksi tulemisesta. Selvärajaiset identiteetit on ylitettävä kohti erilaista tapaa olla – se joka kyseenalaistaa dikotomiat, pakenee domestikaatiota, torjuu imitoinnin ja nostaa valppauden johtoteemakseen. Teoksen suhde mannermaiseen filosofiaan jää loppujen lopuksi hieman jännitteiseksi. Mannermainen filosofia kun ei itsestään selvällä tavalla mukaudu teoksessa annettuun eläinfilosofian määritelmään. Painopiste onkin selkeästi yhdysvaltalaisessa ja analyyttisessä filosofiassa. Näissä puitteissa Johdatus eläinfilosofiaan tarjoaa erittäin hyvin toimivan tekstikokoelman, jonka artikkelit täydentävät toisiaan mielenkiintoisella tavalla. Tehdyt rajaukset sekä Aaltolan johdattelevat osuudet luovat yhtenäisyyttä ja rakenteellista selkeyttä. Termejä ja historiallisia yksityiskohtia on selvitetty alaviitteis- sä, minkä ansiosta myös maallikoiden ja opintojaan vasta aloittelevien on helppo tarttua kirjaan. Johdatus eläinfilosofiaan valottaa hienovaraisesti eläineettisen argumentaation nyansseja, taustaoletuksia ja kipupisteitä. Samalla se tekee selväksi, että vaikka eläinoikeuksien ja eläimiä koskevan filosofian välille sovitetaan usein yhtäläisyysmerkit, vain osa alan asiantuntijoista pitää oikeusteoriaa kaikkein hedelmällisimpänä tapana jäsentää eläimiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Kokoelma osoittaa myös, miten tärkeää filosofien on keskustella eläintutkijoiden kanssa sekä kiinnostua abstraktin ”eläimen” sijaan eläinten moninaisuudesta ja arkipäivässä kohdattavista eläinyksilöistä. Ruumiillisina, yksilöllisinä, tuntevina, meitä tarkkailevina ja lähestyvinä toisten lajien eläimet koskettavat kaikkia ihmisyhteisöön kuuluvia. Mihin suuntaan tämä kosketus ajatuksemme johtaa, jää nähtäväksi. Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofi, joka on erikoistunut eläimiin ja empatiaan liittyviin filosofisiin kysymyksiin. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 73 Pääsy kielletty jumalalta! Pekka Hongisto Voltaire: Filosofinen sanakirja eli Järki aakkosissa. Suom. Erkki Salo. Vastapaino.Tampere 2013. Voltairea on sanottu ihmiskunnan poleemiseksi omatunnoksi, oman aikansa tunnetuimmaksi valistusfilosofiksi ja julkisuuden henkilöksi. Häntä ihailivat valistuneet despootit ja niin sanottu lukeva yleisö (erityisesti femmes de lettres), mutta tuskin kansan syvät kerrokset. Hän nimittäin oli kaukana demok raattisista ihanteista. Silti häntä sensuroitiin kirkon toimesta, rangaistiin vankeuksilla, kirjojen polttamisella, maanpaoilla ja vihattiin varsin laajasti. Voltairen kirjasto sijaitsee Pietarissa ja siellä 7 000 niteen, joista kaikki eivät edes ole hänen vaan siellä on myös Diderot’n kirjoja, keskellä on hänen irvistävä kuvapatsaansa. Kirjaston ja kuvapatsaan osti Venäjän keisarinna Katariina II, mutta Nikolai II poisti patsaan Talvipalatsista, kun ei enää ”jaksanut katsoa tuota apinaa”. Diderot’n kirjassa Rameaun veljenpoika kehotetaan kuuntelemaan, ei mitään sisäistä daimonia, ”alempia jumalia” (Voltaire), kuten Sokrates kehotti, vaan sisäistä apinaa ja papukaijaa. Voltaire on sekä lukenut papukaija että valistuksen ikioma apina. Hän oli myös sangen taitava herjanheittäjä, irvailija ja vakavasti tutkittu ajattelija, joka vaatii vakavaa tutkimusta. Voiko Voltairea silti ottaa ihan vakavasti? Sanakirja lavastaa omaa teatteriaan, harhauttaa lukijaa koko ajan, sepittelee satuja ja sommittelee valeita muun muassa kirjoittajistaan. Kun Voltaire viittaa ”maail- 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 man parhaiden yhteiseen kollektiiviin”, joka kirjoitti kirjan, niin tämä kollektiivi on Voltaire itse. Kun hän puhuu ”jokaisesta järkevästä sielusta” (jotka ilman mutinoita ymmärtävät mitä tarkoittaa ”luonnollinen oppi universaalista kaitselmuksesta”) niin tämä ”kaikki” on jälleen Voltaire. Ranskan parhaiden kirjoittajien kollektiivi kirjoitti kyllä 30 vuotta Diderot’n johdolla puuduttavan laajaa Ensyklopediaa, eikä sekään ollut omaperäinen tai ensimmäinen eikä viimeinen yritys tällä alueella (se alkoi kopiona ja käännöksenä englantilaisen Chambersin Cyclopediasta vuodelta 1728). On varmaa, että tämä projekti on Voltairen irvailun kohde ja hän kirjoittaa lähes kaiken inhimillisen tiedon ”aakkosellisessa järjestyksessä”. Vai kirjoittaako? Näiden sanakirjojen suosio oli suuri ja se on jatkunut meidän päiviimme asti. Yleensä oletetaan, että sanakirjan tehtävänä on antaa yksiselitteinen kuvaus jostain sanasta. Toivo Salosen Filosofian sanat ja konseptit (Rovaniemi 2003) on juuri tällainen yritelmä. Voltairen kirjan avaaja pettyy pahasti, jos kuvittelee saavansa helppoja ja yksiselitteisiä selvityksiä. ”Munkit antavat tuhat selitystä koska heillä ei ole ainuttakaan.” Juha Varto yritti ehkä uhkarohkean voltairemaisesti kirjoittaa Kannettavan filoso fisen sanakirjan (Tampere 1995), joka matki Voltairen teoksen alkuperäistä nimeä. Tai tämä julkaisu sen viimeisen, laajan version nimeä, koska kukaan ei sitä enää jaksanut kantaa. Rousseau julkaisi Musiikin sa nakirjan (Dictionnaire de musi que)” vuonna 1768. Keskustelua musiikin ja valistusajan suhtees- ta oli käyty jo vuodesta 1750 lähtien ja Jean-Philippe Rameaun, ”musiikin Newtonin”, kuolemaan (1764) asti. Diderotin karnevalistinen Rameaun veljenpoika vuodelta 1761 oli eräänlainen irvaileva väliyhteenveto tästä. Dialogeja aiheesta käytiin kahviloissa, salongeissa ja kirjeissä. Moni aikansa teos on otsikoitu kirjeiksi (Diderot: Lettre sur les aveugles), ja asiaa käsiteltiin sekä yksityisessä kirjeenvaihdossa että kirjemuotoisissa pamfleteissa usein dialogin muodossa. Kaikkia ei edes ole julkaistu, mutta silti tästä valtavasta kulttuuriliikkeestä (ranskalaiset kutsuvat aikaa monikossa: Les Lumieres), on tehty yksioikoisia ja yksinkertaistavia johtopäätöksiä. Onpa väläytetty ajatusta valistuksen ”kaksista kasvoista”, vaikka niitä saattaa olla kymmeniä, tosin ei ehkä niin keskeisiä kuin tämä jako (Vesa Oittinen: ”Valistuksen kahdet kasvot?” Tie teessä tapahtuu 3/2012). Estetiikka on kunnostautunut tämän ajan ”kuohitsemisessa” pikkusieväksi seurusteluksi tai myöhempien intellektuaalisten aikojen paremmin ymmärtämien taideteosten vääntämiseksi. Makuasioista kiisteltiin siis kiihkeästi, perusteellisesti ja pitkään. Siitä on kaukana vaikkapa Derridan mielestäni varsin pitkäveteiset pohdinnat Rousseaun musiikkidiskurssista. ”Kaivoa voi sanoa syväksi kunhan siellä on pimeää” (Alexander Pope). * Suomenkielisessä laitoksessa aakkosellinen järjestys on alkuperäisen ranskankielisen järjestyksen mukaan tehty. Tämä on hyvä idea. Mutta voiko kirjaa lukea Järjen ”aapiaisena eli aapeecee-kirjana” (Kivi)? Voltairen mukaan tätä teosta voidaan lukea vapaasti, silmäillä ja selata sitä sieltä täältä, milloin siltä tuntuu. Eli aakkosellinen alusta loppuun lukeminen ei ole ainoa oikea tapa, eikä edes välttämätöntä. Lukija kuitenkin itse kirjoittaa kirjan joko uusiksi tai toistaa sitä papukaijana tarpeen tullessa: ”Avasitpa kirjan mistä tahansa, saat ajattelemisen aihetta. Hyödyllisimmät kirjat ovat puoliksi lukijoittensa tekemiä.” Voiko tästä kirjasta kirjoittaa ns. ”arviota” ollenkaan, koska se on lähes mahdotonta ja pelkkä lainailu sieltä täältä oli jo Voltairen mielessä: ”En mieluusti lainaa toisten kirjoituksia. Se on yleensä arveluttavaa puuhaa; lainaaja ei ota huo mioon, mitä on lainatun kohdan edellä ja jäljessä, ja on näin vaarassa tulla vedetyksi lukemattomiin kiistoihin.” Voltaire uskoo lukijan omaan kykyyn olla itse luova valistusfilosofi: ”Teidän täytyy vain oppia ajattelemaan. Teillä on järki jo syntyessänne. Te olette lintu inkvisition häkissä, tuo laitos on leikannut teiltä siivet, mutta ne voivat kasvaa takaisin. Joka ei osaa geometriaa voi oppia sitä. Jokainen voi kehittää itseään… Uskaltakaa ajatella itse.” Tämän ajatuksen Kant toistaa omanaan kuin papukaija ja se on jäänyt elämään Kantin oivalluksena. Tosin monet alkuperäiset oivallukset on muutenkin sanonut joku muu, kuten Rousseaulle kuviteltu ajatus ”yhteishyvästä” tai ”yleisintressistä” on alunperin Diderot’n esittämä. Jokainen! Kaikki? Voltairehan kuulostaa tässä demokraatilta, mutta eipäs vaan. Kirja on tarkoitettu ”vain valistuneille”, ”kaiken säätyisille”, muttei kansalle, tuolle ”säädyttömälle joukolle, joka ei lue eikä voi koskaan tuntea filosofiaa omakseen”. Sanakirja ei voi muo- kata kansasta subjektia, joka horjuttaisi yhteiskuntaa ja sen valtasuhteita. Sen totuudet eivät tavoita rahvasta. Siksi sen ääntä ei tule hiljentää eikä vainota ja kieltää itse teosta. Myöskään valistuneille teos ei ole vaaraksi: hehän ovat valistuneita! Voltaire ei pidä muutenkaan ihmistä luonnostaan hyvänä, vaan pahana, ”paholaisen lapsena” (en fant du diable). Ehkä ihminen ei muuta nimeä ansaitsekaan? Voltaire kiusaa myöhempien aikojen lukeneistoa imarrellen heidän haluaan olla luovia filosofeja eikä vain akateemisten jätösten jätteenkierrätyslaitoksia pyörittäviä lukeneita papukaijoja: ”Filosofiset teokset on kirjoitettu vain filosofeille […] Jokainen säädyllinen ihminen pyrkiköön olemaan filosofi vaatimatta kuitenkaan filosofin nimeä itselleen.” Ja silloinhan kaiken lukeneet ja kaiken tutkineet pörhistyvät silmissä ja alkavat itsekin uskoa akateemisen säätynsä, hovinsa tai rälssinsä suureen filosofiseen merkitykseen. Epäilemättä tulemme jatkossa saamaan kunnianhimoisia tutkielmia tästä sanakirjasta. Silloin Voltaire on onnistunut yhdessä tavoitteessaan ja nauraa hiljaa partaansa, kunnes joku suuttuu jostain hänen lauseestaan ja hänestä tulee Nikolai II:n arvion tapaan vain pelkkä irvaileva apina. Järki tietää! Mutta Voltairekin tietää, että todellisuudessa vahvin voima niin sanotussa järkevässä ajattelussa ja käyttäytymisessä on erehtyminen, lapsekas oikkuilu ja virheiden tekeminen. Eli koko valistuksen suurin paradoksi on siinä, että järki kuvittelee itse itsensä, mutta elämä asettaa aina itsensä järkeä vastaan. Voltairen hienovarainen irvailu vaikkapa fanatismista jää usein ”kuolleeseen kulmaan” ja ”sokeaan pisteeseen” niiden kohdalla, joiden henkinen taistelu jotain muuta fanatismia vastaan estää heitä näkemästä omaa fanatismiaan. ”Ihmiskunnan tartuntatauteihin, fanatismiin, taikauskoon ja suvaitsemattomuuteen ei ole muuta lääkettä kuin filosofinen asenne.” Juuri kun lukija on saanut päässään tämän asenteen järjestykseen, Voltaire vetää maton alta vaihtamalla salamannopeasti aihetta ja tyylilajia filosofian korkeista sfääreistä raakaan aineellisuuteen ja vaikkapa pörssiin. Tässä hän sivaltaa osuvasti myös meidän aikamme epäjumalaa: Omaa Etua, joka ”on heidän jumalansa ja tälle palvomalleen hirviölle he uhraavat kaiken”. ”Juutalaiset käsittelevät historiaa ja muinaisia taruja kuten samaan tapaan kuin heidän vanhojen vaatteiden kauppiaansa käytettyjä pukuja: he kääntävät ne nurin ja myyvät uusina, niin kalliilla kuin suinkin.” Tässä ei käsitellä juutalaisia antisemitistisesti, johon voitaisiin tarttua nuhtelevasti tänäänkin, vaan Voltaire käyttää paljon aikaa ja energiaa juutalaisuuden omaperäisten teologisten keksintöjen pois perkaamiseen. Ja samalla hän tähtää meidän jokaisen ”juutalaiseen sieluun”, joka on edellä kuvatun näköinen. Edelleenkin! ”Mooses puhui Jumalalle kasvoista kasvoihin (ja näki hänet vain takaapäin).” Onneksi Voltaire armahtaa: ”Me olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisillemme.” Entä itsellemme? Seuraavassa käänteessä hän ei enää armahdakaan. Varsinkin kansaa hän rusikoi kahdella kädellä: kansa ei voi eikä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 75 saa olla vapaa. Kansa on ja sen tulee olla julkisen vallan alamainen. ”Ihmisellä on isänmaa hyvän kuninkaan hallitessa, huonon kuninkaan hallitessa hänellä ei sitä ole.” Kansan taikauskosta vapautumisen varsinainen poliittinen subjekti on julkinen valta eikä suinkaan kansa. ”Voiko olla kansaa, joka olisi vapaa kaikista ennakkoluuloista ja taikauskosta? Se on sama jos kysyttäisiin: voiko olla filosofikansaa? Missä on filosofia, siellä ei ole kansaa ja missä on kansa, siellä ei ole filosofiaa.” Hyvin kiinnostavaan ja laajaan kysymykseen ”Voiko syntyä ateistien yhteiskuntaa?” ei tämän suppean katsauksen puitteissa kannata puuttua muuten kuin huomauttamalla, että tässä Voltaire ”keskustelee” John Locken kanssa (ja tätä keskustelua samaisen filosofin kanssa jatkaa sitten Suomessa Aleksis Kivi näytelmässään Canzio). Valistusta myöhemmin arvioineet ovat lähes aina lyöneet kirveensä kiveen ja osoittautuneet juuri Voltairen rusikoimiksi fanaatikoiksi, ”skolastikkojen aivoissa syttyneiden sisällissotien armeijoiden komentajiksi”, ”rikkiviisauden röykkiöksi”, vaikka ovatkin tehneet nokkelia (vaikkakin usein typeriä) arvioita valistuksesta (Gadamer, Adorno jne.) arvostellessaan itse itselleen kuvittelemaansa valistusta, eli imaginaarista kuvaa siitä, ”omista ennakkoluuloistaan, joille he ovat sokeutuneet, kuten valistuksen oma ennakkoluulo on kuvitelma ennakkoluuloista vapautumisesta” (Gadamer). Tämä myöhempien aikojen filosofian sokeuden sokeus, eräänlainen monisokeus, antaakin yllättäen Voltairen sanoille kaikupohjaa ja nykyaikaistaa hänen ironiaansa. 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 ”Olemme puhuneet rakkaudesta. Toisiaan suutelevista ihmisistä on pitkä matka ihmisiin, jotka syövät toisiaan” (”Kannibaalit” tai alkuperäisesti ”Anthropophages”). Diderot panee vielä tätäkin paremmaksi: ”Ehtoollinen. Kts. Kannibalismi.” Voltaire vaihtaa sävyä ja hyökkää kiivaasti teologian ja kirkon kaikkitietäväisyyttä ja siitä syntyvää vainoa ja julmuutta vastaan: ”Vuorenvarmaa on, etten ymmärrä tästä kaikesta mitään. Kukaan muukaan ei ole ymmärtänyt siitä koskaan mitään, ja sen vuoksi ihmiset ovat rusikoineet toisiaan kuoliaiksi” (”Areios”). Eikä hän päästä filosofejakaan pinteestä: ”Kaukana siitä, että käsitys parhaasta mahdollisesta maailmasta tarjoaisi lohtua, se ajaa epätoivoon sen omaksuneet filosofit. Kysymys hyvästä ja pahasta pysyy selvittämättömänä kaaoksena niille, jotka etsivät sitä hyvässä uskossa. Väittelyä harrastaville se on intellektuaalista huvia, mutta he ovat vankeja, jotka leikkivät kahleillaan. Rahvas, joka ei vaivaa päätänsä tällaisilla kysymyksillä, on kuin kalat, jotka on siirretty joesta sumppuun: ne eivät aavista olevansa siellä siksi, että ne syödään paastoaikana. Myöskään meillä itsellämme ei ole kykyä tietää mitään kohtalomme syistä” (”Hyvä. Kaikki on hyvin”). Käännöksestä en osaa (tai ilkeä) sanoa juuri mitään, mutta olisin kyllä käyttänyt Diderot’n tapaan käsitettä ”valistunut itsevaltias” eli despootti nyt viljellyn ”valistunut yksinvaltias” sijasta. Mutta olkoon näin. ”Leibniz vaistosi, ettei kysymyksiin suurimmasta hyvästä ollut vastausta ja niinpä hän kirjoitti monta paksua kirjaa käsittämättä niitä itsekään” (em.). Voltaire saat- taa antaa tässä väärän todistuksen ja saattaa olla antamattakin. Kiistelkää viisaammat? Kirja on täynnä ajattelun helmiä, mitä herkullisimpia ja syvällisimpiä ajatuksia, joita tekee mieli siteerata, ja joita on syystä pohdittava sekä syvällisesti että vapautuneesti hukkumatta kuitenkaan niihin. Kirja on tyylillisessä, etten sanoisi älyllisessä, loisteliaisuudessaan kuin lääkettä mielen sairauksiin, tai älyn ahtaumiin, mutta taas se Voltaire tulee piruillen takavasemmalta ohi: ”Antiikissa kiisteltiin korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne…onko lääke hyvä?...” Pää kiinni Voltaire! ”Aattelepa ihan ite!” (Jope Ruonansuu). Lähteet Christensen, Thomas: Rameau and Musical Thought in the Enligh tenment. Cambridge University Press 1993. De Man, Paul: The Rhetoric of Blindness: Jacques Derrida´s Reading of Rousseau. Teoksessa Blindness and Insight. Oxford University Press 1971. Verba, Cynthia: Music and the French Enlightenment. Reconstruction of a Dialogue 1750–1764, Clarendon Press. Oxford 1993. Kirjoittaja on vapaa filosofi ja tiedetoimittaja. Hyvää puhetta yli murrerajojen Veli Hyvärinen Jarmo Siltaoja: Kyllä voe tokkiisa ei! Johdatus savolaiseen puhetaitoon. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Esiintymistaidon opettaja Jarmo Siltaoja käsittelee kirjassaan Kyl lä voe tokkiisa ei! oivasti savolaisten sanataituruuden olemusta ja myös sitä, miten meitä savolaisia käsitetään väärin. Onneksi Siltaoja on pohjalainen. Hänen sanomiaan ei voi rytätä savolaisten itsekehuksi. Kriittinenkin hän on, oikeissa paikoissa. Jotakin arvoituksellista savolaisuuteen jää vielä tämänkin kirjan lukemisen jälkeen. Pari vuosikymmentä sitten olin virkamatkalla Savossa. Auton bensiini kävi vähiin Karttulan tienoilla. Huoltoaseman poika (heitä oli vielä silloin) täytti tankkia. Oli satanut yhtä soittoa kaksi päivää. Jotain sanoakseni tuumin pojalle auton ikkunasta: ”Milloinkahan tämä sade lakkaa?” Kuulostin kai kaupunkilaiselta. Poika vastasi: ”Sitte ku tulloo pouta!” Mielessäni läikähti lämmin kotoinen tuntemus. Näyttelijä Seppo Kolehmainen mainitsi kerran, että kun hän kuulee kotipuolensa nuorukaisten puhetta, hän saa erektion. Koillishämäläinen huvilanaapurini puolestaan totesi tuon tuostakin minulle: ”Kaikki savolaiset ovat kieroja!” Mutta jatkoi: ”No, et sinä.” Keskipohjalainen Vesa Tapio Valo selitti kerran minulle savolaisiin kohdistuvan halveksunnan niin, että kussakin maassa tarvitaan sylkykupiksi heimo, jota saa ja jota pitää pilkata. Suomessa se on sa- volaiset. Tai on ainakin ollut, viime vuosina yleistynyt murteiden suosio on ehkä vähentänyt katsomusta. Siltaoja kysyy myös, säilyvätkö murteet ja harvinaiset kielet vai jyräytyykö kielten diversiteetti hengiltä samalla tavalla kuin luonnon monimuotoisuus? Savolaisuuden kohtaama nurjeksunta näkyy muun muassa siinä, että esimerkiksi mikkeliläiset eivät Siltaojan mukaan enää tunnustaudu savolaisiksi vaan mikkeliläisiksi. Samantapaisen asenteen olen tavannut muutamilla pohjoiskarjalaisilla kollegoilla ja ystävillä. Kun olen varovaisesti todennut, että melkein samaa savokarjalaista heimoahan olemme lähes yhteisine murteinemme ja asenteinemme laajalla alueella Suomen itärajalta Keski-Suomeen ja Pohjois-Pohjanmaalle (jopa Ruotsin suomalaismetsiin…), he ovat närkästyneet. On muka loukkaus verrata heitä savolaisiin! Tämän asenteen olen tavannut myös joillakin kainuulaisilla. Yhäkin yleinen hokema kuuluu, että kun savolainen sanoo jotakin, vastuu on kuulijalla. Minusta savolainen on vain kohtelias, olettaa että kuulija on yhtä oivaltava kuin hän itse. Se on diplomaattinen kädenojennus toiselle. Ei sanoa töksäytetä suoraan vaan tarjotaan ymmärtämisen mahdollisuus. Ehkä heitetään myös älyllinen haaste. Kerrotaan, että isäntä saattoi kysyä kovin myöhään viipyneiltä vierailta: ”Mihinkähä aekaan työ olisia kotonanna, jos nyt lähtisiä?” Siltaoja toteaa, että ei ole ehkä sattuma, että diplomatian taidoistaan tunnetut Urho Kekkonen, Olli Rehn ja Erkki Liikanen ovat savolaisia. Paavo Lipponen ja Martti Ahtisaarikin kävivät koulua Kuopion lyseossa. Ahtisaaren hienokäytöksinen vaimo on umpisavolaisia Hyvärisiä. Yhtenä savolaisuuden ikävänä piirteenä Siltaoja mainitsee vehnästelyn, rönsyilevän puhumisen puhumisen vuoksi. Seikka ärsyttää minuakin. Joel Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäinen on laiskan savolaisen karrikatyyri. ”Kaekissa meissä o vikkoo, vua minussa se näkkyy”, muisti muistuttaa edesmennyt, Mikkelistä kotoisin ollut Eeva-Liisa Alanne. Siltaojan kirjassa on ohjeita hyvän puheen pitämiseksi. Se on kirjoittajan omaa ammattialaa, jatkoa savolaisen sanankäyttötaidon kuvailulle, mutta tuntuu osittain hieman irralliselta. Pohjalainen puolisoni, puhetyöläinen, opettaja, pitää kuitenkin ohjeita erinomaisina. Siltaojan kirjaa on helppo lukea, vaikka kaikkia lainauksia ihmisten puheista ei umpisavolainenkaan aina ymmärrä. Se voi johtua siitäkin, ettei ole olemassa savon oikeaoppista litteraatiota. Kirjaan kirjatut sutkaukset kuitenkin kirvoittavat varmasti lukuisat naurut. Kirjoittaja on eläkkeellä oleva hydrologi. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 77 Neuvostokommunismin olemus ymmärretty Matti Norri Jörg Baberowski: Verbrannte Erde, Stalins Herrschaft der Gewalt. Verlag C. H. Beck 2012. Kirjoitin vuonna 1996 teoksessa Summa Legis, että lakiin perustuvan järjestyksen edellytys on vapaus. Vapaus ei ole juridiikan osa, vaan sen edellytys, niin kuin vesi on uimisen edellytys. Totalitaarisen järjestelmän edellytys on pakkovalta, jota ilman sitä ei voi rakentaa eikä ylläpitää. Jörg Baberowskin teoksen tarkoitus on esittää neuvostokommunismin selitys. Hän selostaa ja analysoi, millaiseksi elämä Neuvostoliitossa muodostettiin. Paljon hänen esityksestään tietenkin perustuu aiemmin tiedettyyn, mutta monet lähteet ovat Moskovan arkistojen avauduttua nyt ensi kertaa käytettävissä. Esipuheessa hän toteaa yhdeksän vuotta aiemmin samasta aiheesta julkaisemansa kirjan virheelliseksi. Teos kuvaa Josef Stalinin hallintotapaa, sen edellytyksiä, kehitystä ja toimeenpanoa. Hän selostaa asiaamonella sektorilla: talous, koulutus, maatalouden kollektivisointi, ihmisten asuttaminen kommuuneihin, upseeriston tuhoaminen jne. Otan tässä esille teoksen tärkeimmän näkökulman. Baberowski toteaa, että modernissa maailmassa toimitaan sääntöjen mukaisesti. Vallitsee oikeusvaltion järjestys, viranomaiset takaavat sen ja se pannaan toimeen osallistuvan menettelyn kautta. Yksilö sovittautuu elämään yhteiskunnassa, valtiollisten instituu 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 tioiden pakottamatta. Hän ja muut tietävät, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Hän ei ole vain noudatettavan järjestyksen orja, vaan myös sen herra. Moderni ihminen voi vetäytyä paikkaan, joka on valvonnan ulkopuolella. Moderni valtio tekee osallistumisen mahdolliseksi, luo sääntöjä, jotka jokainen on valmis hyväksymään, se alistaa kansalaiset järjestykseen, jonka he kokevat oman tahtonsa ilmauksena. Neuvostokommunismin ymmärtämisen ongelma on, että sitä on katsottu näillä modernin maailman silmillä. Tapahtuneen taustana oli Venäjällä 1800-luvun lopulta tapahtunut muutto kylistä kaupunkeihin. Muuttajat eivät kotiutuneet kaupunkeihin eikä heistä ei tullut osa yhteiskuntaa. He muodostivat maaseudun kulttuurin saaria kaupungissa. Ei ollut kouluja, sairaaloita, poliisia eikä lääkäreitä. Toisen taustan muodosti sota, ensin 1. maailmansota ja sitten sisällissota, yhteensä seitsemän vuoden sotatila. Kaupungit olivat autioituneet. Maailma oli sijoiltaan. Stalin aloitti neuvostokommunismin hallintojärjestyksen rakentamisen omalle pohjalleen: Stalin odotti avustajiltaan, että he alistuisivat hänelle ehdottomasti, olisivat lojaaleja itsensä uhraamiseen saakka. Joka ei ollut uskollinen, rikkoi salaliittoisten miesten kunniakoodeksia, sellaisena kuin Stalin sen kotimaastaan Georgiasta tunsi. Ystävyydellä ja henkilökohtaisella lojaliteetilla oli hänelle toinen kaiku kuin ”eurooppalaisille” bolševikeille. Hänen käsityksensä ystävyydestä oli muodostunut sodan ja väkivallan epävarmassa maailmassa, jossa oli viisauden merkki epäillä ihmisiä, joita ei tuntenut ja joita ei pystynyt kontrolloimaan. Neuvostoliittoa eivät hallinneet byrokraatit ja virastot vaan henkilöt ja heidän verkostonsa. He suo- rittivat tehtävät ja saivat niistä etuoikeuksia. Koneistoissa ei hallinnut lakien henki, vaan henkilökohtaisen uskollisuuden järjestys, joka velvoitti isännän ja hänen miehensä ehdottomaan lojaliteettiin. Lenin, Lunatšarskij ja Sverdlov huolehtivat, että heidän lähimmät ystävänsä ja sukulaiset saivat asemia ja etuoikeuksia hallinnossa ja puolueessa. Ennen kaikkea provinssissa, jossa paikalliset kommunistit sukulaisten ja ystävien lisäksi saattoivat luottaa vain harvoihin, tämä hallitustapa oli yksinomainen. Imperiumin aasialaisessa periferiassa, Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa, olivat klaanit ja mahtavat perheet vallanneet puolueen. Kaikkialla hallitsi ”suhteitten” järjestelmä, nepotismi ja lahjat. 1930-luvun Neuvostoliittoa hallitsivat isännät ja heidän klienttinsä. Kaikkien ylle nousi tyranni, joka tuki valtansa provinssivasallien lojaliteettiin. Stalinin valta muistutti mafian mallia. Tuo malli perustuu fyysisen paineen jatkuvalle synnyttämiselle. Mutta se perustui myös avustajien mentaaliseen suuntautumiseen. Avustajat olivat kasvaneet väkivallan piirissä, samoin kuin diktaattori, ja he pitivät sitä poliittisen toiminnan jokapäiväisenä resurssina. Stalinin diktatuurissa voitiin jokainen julistaa viholliseksi ja vangita. Se jätti epäselväksi, kuka kuului omiin ja kuka toisiin. Stalinismi synnytti pelkoa ja kauhua, tuhosi luottamuksen ja muokkasi ihmiset tottelemaan mekaanisesti. Käsikirjoittaja Waleri Frid muisteli: ”Olimme kaikki kuin kaniineita, jotka hyväksyimme käärmeen oikeuden nielaista meidät.” Vihollisia eivät olleet yksilöt, vaan ihmisluokat: sivistyneistö, kauppiaat, kulakit, papit jne. Kirjailija Mihail Prišvin kir- joitti päiväkirjaansa: ”Ihmiset ovat kokonaan lopettaneet luottamasta toisiinsa.” Filosofi Hannah Arendt kirjoitti yhteiskunnan atomisoitumisesta, ihmisten voimattomuudesta ja yksinäistymisestä totalitäärisissä diktatuureissa. Stalinin valta perustui poikkeustilan luomiseen. Luotiin tilanne, jossa tulevaisuus oli epävarma ja ennakoimaton. Aleksander Serebrowski esitti vuonna 1929 uuden ihmisen jalostamisen ja bolševikkihallinnon välisen yhteyden. Kysymykseen, miten ”ihmisen yhteiskunnan valikointi on organisoitava”, voidaan ”epäilemättä vastata vain sosialismissa”, ”perheen lopullisen hävittämisen jälkeen, kun on siirrytty sosialistiseen kasvatukseen ja erotettu rakkaus siittämisestä”. Stalinia tai Nikolai Ježovia eivät ohjanneet marxismi ja sen lupaukset, kun he antoivat määräyksiä ihmisten vangitsemisesta, kiduttamisesta ja tappamisesta. Stalin ja monet hänen avustajansa pitivät verisen terrorin käyttöä välttämättömänä, yhteiskuntaan kohdistettuna kirurgisena toimenpiteenä. He pitivät väkivaltaa itsestään selvänä vallan varmistamisen välineenä. Stalin kertoi Churchillille, että ”maanviljelijöitten tuhoaminen oli hänen elämänsä vaikein tehtävä. Se oli pelottavaa. Neljä vuotta se kesti. Se oli täysin välttämätöntä”. Maanviljelijöitä tuhottiin Stalinin oman lausuman mukaan kymmenen miljoonaa. ”Miksi väkivalta noudatti sattumaperiaatetta, tuhosi niin ystäviä kuin vihollisia ja lopuksi myös suuren murhaamisen toimeenpanijat? Ja ennen kaikkea: miksi joukkoterrori ei lakannut sodan välittömästi uhatessa?” kysyy Baberowski. Wolfgang Sofsky kirjoittaa: Absoluuttinen valta perustuu itselleen, se ei ole väline tarkoituksen toteuttamiseksi, se on itsetarkoitus. Valta, jonka on legitimoitava itsensä, on heikko valta [---] Terrori ei vaadi oikeutusta. Sen perusta on kauhu, jota se itse jatkuvasti synnyttää. [---] Absoluuttinen valta ei noudata seuraamukseen pyrkivän toiminnan mallia. Se on päämäärätöntä, negatiivista käytäntöä, ei poiesista. Siksi ideologia ei ole vain tarpeeton, vaan haitallinen. Se kytkee vallan tiettyihin päämääriin ja siirtää sen pelkän välineen alempaan asemaan. Mutta terrori, joka antaisi päämäärien ja tarkoitusten ohjata itseään, olisi ennakoitavissa. Se ei olisi enää terroria. Tappamisen oli määrä olla tarkoituksellisen umpimähkäistä. ”Yleisen puhdistuksen poliittisessa ajatuksessa on jotain suurenmoista ja uljasta, sillä se aiheuttaa ikuisen epäluottamuksen”, kirjoitti Nikolai Buharin. Terrorijärjestykselle on ominaista, että tapetaan syyllisten ja vastustajien lisäksi syyttömiä ja omia. Vain niin, on synnytettävissä kauhu, joka pitää tämän järjestyksen toimivana. Pelko ei riitä, sitä voi väistää, kauhua ei voi. (Summa Ius, 2011.) Baberowski toteaa, että hallintojärjestys ei tietenkään voinut tulla toimeen ilman apulaisia ja täytäntöönpanijoita. Siksi vihollisten identifiointi ja tuhoaminen ei voinut jäädä vain hallituksen toimeksi. Siitä oli tultava kaikkien sydämenasia. Sillä vasta silloin syöpyisi vallankumous alamaisten tietoisuuteen. Buharin vaati: ”Meistä kaikista täytyy nyt tulla Tšekan agentteja.” Kommunistien oli oltava ilmiantajia, jotka suorittavat kunniatehtävää. Bolševikit kokivat olevansa eristettyjä ja vihollisten ympäröimiä, aina rotkon partaalla, joka antoi hyväksyttävyyden vainoamisvimmalle ja vakoilumanialle. Sisällissodan avaamassa väkivallan tilassa ihmiset kohtasivat toisensa vain väkivallan ehdoin. Il- man sisällissodan väkivaltakokemuksia ei olisi ollut stalinismia. Stalinin kotimaassa oli verikostoperinne. Niinpä hän luonnollisesti esti sen kohdistumasta itseensä surmaamalla tai tekemällä taistelukyvyttömäksi vastustajan omaiset. Georgi Dimitrov merkitsi päiväkirjaansa Stalinin sanat: Me tuhoamme kaikki nämä viholliset, olkoonpa vanha bolševikki, tuhoamme täysin hänen omaisensa, hänen perheensä. Jokainen, joka teoillaan tai ajatuksillaan hyökkää sosialistisen valtion yhtenäisyyttä vastaan tuhotaan säälimättä. Tuhotaan kaikki viholliset, heidät itsensä, heidän sukulaisensa loppuun saakka! Barberowskin mukaan ”Stalin ei koskaan ilmaissut julkisesti mitä hän tosiasiallisesti ajatteli. Stalinistisen väkivallan ymmärtämiseksi tuo tieto on myös tarpeeton. Sillä Stalinin toimet noudattivat mallia, joka aikalaisille samoin kuin myöhemmille oli selvästi havaittavissa. [---] Stalin oli väkivaltaihminen, joka kohotti murhaamisen hurjaan potenssiin, sillä jokainen hirmutyö synnytti pakon jatkaa”. Asiasta on ollut ”sisäpiirin tietoa” Trotski kertoi terrorin tarkoituksen ruotiessaan tsaariperheen teloituksen syitä. Oli välttämätöntä ravistella ”omia rivejä” ja osoittaa niille, ettei paluuta vanhaan ollut. Edessä oli vain joko täydellinen voitto tai täydellinen tappio. Kollektiivinen rikos yhdistää. Trotski kirjoitti myös, että oli välttämätöntä säikäyttää ja saada koko väestö pelon valtaan. Punainen terrori merkitsi, että vallanpitäjillä oli oikeus rangaista ilman, että kukaan oli syyllistynyt rikokseen. Tavallinen ihminen joutui elämään jatkuvan kafkamaisen pelon vallassa ja tunsi itsensä täysin oikeudettomaksi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 79 joutuessaan tekemisiin vallanpitäjien kanssa. Juuri siinä piili terrorin syvempi merkitys. Baberowski selittää terrorin Stalinin psykopaattisella perusrakenteella, joka vapautti tuhoavat voimat ja antoi muille psykopaateille ja sadisteille vallan kääntää sisäinen tahtonsa toiminnaksi. Baberowskin psykopaattiseksi kuvaama suhtautuminen voi olla koko väestön toimintatapa. Itämaisten yhteisöjen elämään osallistunut professori Jussi Aro sanoi, ettei hän voinut käsittää näiden välinpitämätöntä suhtautumista elämään, toisten ja omaan. Stalin oli kasvanut yhteisössä, jossa meillä psykopaattiseksi kutsuttu käyttäytyminen oli normaalia. Tämän toteaa Baberowskikin: Stalinin kotimaassa Georgiassa ystävyydellä ja kunnialla oli toinen kaiku kuin imperiumin venäläisessä keskuksessa. Ryöstöjoukkioiden johtajat olivat hänen idolejaan [---] koska heissä ruumiillistui täysikasvuinen mies. Miehet olivat sotureita, jotka liittoutuivat toisten sotureiden kanssa vihollisia vastaan ja alistuivat johtajalleen ehdottomasti. Heidän itsetuntonsa riippui kunniasta, joka ratkaisi miehen aseman. Kunnian miesten yhteisössä rangaistiin petos halveksunnalla tai kuolemalla. Joka petti odotukset, menetti kunniansa, lakkasi olemasta mies. [---] On yritettävä nähdä maailma Stalinin silmin, ja silloin tulee normaaliksi se, mitä itse emme olisi koskaan voineet olettaa. Normaaliksi merkityksessä ”niinhän kaikki tekevät”. Mutta sanan toisessa merkityksessä, ”kunnollinen, asianmukainen, terve”, se on epänormaalia ja sairasta. Kirjoittaja on varatuomari. 80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 Kertomuksentutkimuksen liikkuvat käsitteet Kai Mikkonen The Travelling Concepts of Narrative. Toimittaneet Mari Hatavara, Lars-Christer Hydén ja Matti Hyvärinen. John Benjamins 2013. Artikkelikokoelma Travelling Con cepts of Narrative korostaa nimessään ja esipuheessaan kertomusta koskevien käsitteiden liikettä ja matkaa tiederajojen yli. Kymmenisen vuotta sitten, teoksessa Tra velling Concepts in the Humanities (2002), Mieke Bal rakensi ajatusta käsitteistä tieteidenvälisen humanistisen tutkimuksen lähtökohtana. Esimerkkeinään Bal käytti monialaisia käsitteitä, kuten kehys, performanssi, intentio ja traditio. Samassa hengessä Tampereen yliopiston sosiologian professori Matti Hyvärinen ja Suomen kirjallisuuden professori Mari Hatavara sekä Linköpingin yliopiston sosiaalipsykologian professori LarsChrister Hydén ilmoittavat toimittamansa kokoelman tavoitteiksi tieteidenvälisen kertomuksentutkimuksen keskeisten käsitteiden ja kysymysten kokoamisen, alalla vaikuttavien eri kerronnan teorioiden välien selvittelyn sekä oppirajoja ylittäneiden avainkäsitteiden muunnosten analyysin. Haastavia tavoitteita on runsaasti. Lisäksi yksittäisiä tekstejä ohjaa koko joukko muita kysymyksiä: miten kertomuksilla tulkitaan elämää, kuinka tarpeellisia kertomukset ovat elämän hallinnassa, mikä on kertomuksen ja kokemuksen tai kerronnan teorian ja tekstianalyysin suhde, mikä on fik- tiivisen ja tosipohjaisen kertomuksen ero tai mikä tekee sosiaalisen median henkilökohtaisesti pienistä tarinoista kertomisen arvoisia? Huolella toimitettu ja monipuolinen teos on osoitus siitä, kuinka kertomuksia tutkitaan nykyään lukuisilla oppialoilla sekä kuinka aihetta koskevalle tieteidenväliselle keskustelulle on jatkuvasti tarvetta. Kokoelman artikkelit paljastavat, että samantyyppiset kertomusta ja kerrontaa koskevat kysymykset kiinnostavat useita eri tieteenaloja. Taustalla on toki Suomen Lontoon instituutissa järjestetty seminaari vuonna 2010, mutta tämä ei selitä kaikkia teoksessa esiintyviä yhteyksiä ja samankaltaisuuksia. Kaikki kokoelman kirjoittajat näyttävät esimerkiksi hyväksyvän ajatuksen kertomusten huomattavasta yleisestä merkityksestä ihmiselämässä. Heidän tapansa korostaa kertomusten arvoa on lisäksi luonteeltaan varsin samalla tavalla hillittyä, punnitsevaa ja suhteellisuudentajuista. Olivia Guaraldon (kertomukset italialaisessa feministisessä liikkeessä) ja Paul John Eakinin (omaelämäkerran teoria ja tutkimus) artikkelit, jotka sisältävät emansipaatiotarinan aineksia, ovat jossain määrin painokkaampia tässä suhteessa. Kirjoittajat eivät esimerkiksi samasta elämää, kokemusta ja ajattelua kertomukseen, kuten jotkut tunnetut filosofit, psykologit, antropologit ja kirjallisuudentutkijat ovat viime vuosikymmeninä tehneet, vaan painottavat kertomusten monitahoista limittymistä elämän ja kulttuurissa vaikuttavien kertomuksen mallien kanssa. Toisin sanoen kertomuksilla ja elämällä (tai todellisuudella ja sitä koskevilla käsityksillä) nähdään olevan moniulottei- sia, toisinaan myös kiinnostavasti epäsymmetrisiä, suhteita. Samalla useat kirjoittajat ottavat etäisyyttä esimerkiksi filosofi Galen Strawsonin edustamaan kritiikkiin, joka pyrkii kumoamaan väitteen kerronnasta identiteetin järjestäjänä, koska se samalla tuntuu mitätöivän ajatuksen kertomuksesta hyödyllisenä elämän tulkinnan muotona. Suuri osa kokoel man kirjoittajista torjuu myös aristoteelisen kertomusnäkemyksen ja toisaalta realistisen romaanin mallien yleispätevyyden. Tämä ilmenee erityisesti halussa korostaa fragmentaaristen, rikkonaisten, epäjohdonmukaisten sekä jatkuvasti kehkeytyvien tai vahvasti aika- ja tilannesidonnaisten kertomusten merkitystä ja arvokkuutta tutkimuksen kohteena. Kertomus prosessina, tekemisenä ja toimintana korostuu lähes kautta kokoelman, vaikka monessa tekstissä myös paneudutaan yksilöllisten kertomusten rakenteisiin. Tekstianalyysi painottuu vahvimmin Mari Hatavaran käsittelyssä Robert Gravesin omaelämäkerrasta ja I, Claudius -elämäkerrasta. Brian Schiffin artikkeli, joka on yleiskatsaus ja kommentaari psykologisen kertomustutkimuksen moninaisista lähestymistavoista, edustaa tässä suhteessa toista ääripäätä. Schiff ei käsittele kertovan tekstin tai esityksen konkreettisia esimerkkejä. Muut kirjoittajat asettuvat näiden kahden ratkaisumallin väliseen laajaan välimaastoon tavalla, jolla he sovittavat yhteen teoriaa ja aineistoja. Kun ajatellaan kerronnan teo rian käsitteiden liikkumista eri alojen välillä ja niiden yli, joka kirjan esipuheessa mainitaan sen yhdeksi aiheeksi, niin tässä suhtees- sa teoksessa voisi olla huomattavasti enemmän tarkkuutta, poikkitieteellistä vertailua ja analyysia. Mitkä kerronnan teorian käsitteet ovat liikkuneet ja minkä oppialojen yli? Missä ja mistä syystä tässä yhteydessä mahdollisesti kohdataan tieteidenvälisyyden rajallisuus? Narratologisen kerronnan teorian käsitteet eivät ainakaan ole arkipäiväistyneet sosiaalitieteellisessä tai lingvistisessä kertomuksen tutkimuksessa, toisaalta myöskään sosiolingvistististä kerronnan teoriaa on harvoin yhdistetty narratologiseen lähestymistapaan viime vuosien niin sanottua luonnollista narratologiaa lukuun ottamatta. Narratologisten käsitteiden liikkeistä teoksessa tulee lähinnä mainituksi jako esitys- ja tapahtumajärjestykseen, esimerkiksi silloin, kun Hyvärinen pohtii kyseisen jaon vähäistä merkitystä sosiaalitieteellisessä kertomuksen tutkimuksessa. Artikkelissaan Hyvärinen kysyy, mikä liikkuu sutjakkaimmin yli oppirajojen, kertomuksen sana, käsite, teoria vai metafora, ja hahmottaa liikkuvan käsitteen muuttuvia ulottuvaisuuksia eli sen kriteereitä, viittauskohteita ja arvostuksia. Antologian valossa näyttäisi olevan niin, että kertomus on vastannut eri alojen tarpeisiin melko tyhjänä ideana tai metaforana, jolle on voinut luoda uusia merkityksiä ja ulottuvaisuuksia kullakin tutkimusalueella. Toisin sanoen, kun kertomuksen käsite omaksutaan uudella alalla, se aina myös määritellään uudestaan. Kysymyksiä herättää joidenkin kokoelman kirjoittajien tapa samastaa kertomus kaiken merkitystä luovan toiminnan, ymmärtämisen ja ehkä myös kommunikaation kanssa. Tällaiset yleistykset lienevät melko tyypillinen tieteidenvälisen kerronnan teorian ja tutkimuksen ongelma. Näissä yhteyksissä, oppialojen eroja korostavista itsekriittisistä huomautuksista huolimatta, kertomus, jonkinlaisen arkkityyppisen mentaalisen mallin tai käsitteellisen metaforan muodossa, saattaa laajentua käsittämään kaikkea ymmärrystä, tulkintaa ja merkitystä. Kertomuksen raja tai ulkopuoli olisi joissain tapauk sissa voinut tarjota hyödyllisen tavan rajata näkökulmaa. Kertomusten ulkopuolelle voisivat jäädä esimerkiksi toiset tekstityypit, kuten kuvaus, määritelmä, väite tai selostus, kertomisesta poikkeava esityksen tarkoitusperä, kuten dokumentaarisuus, tai kuvan, äänen ja metaforan keinovarat. Kertomuksen tuolla puolen näyttäytyy tämän kokoelman teksteissä kuitenkin lähinnä vain minuuden murtuminen ja merkityksen autiomaa, esimerkiksi dementia, Alzheimer sekä yksilöllinen tai kulttuurinen trauma. Mark Freeman kuvaa tekstissään koskettavan omakohtaisesti, mitä tapahtuu kun kertomiselle ei ole enää edellytyksiä muistinsa menettäneen äidin elämässä. Lars-Christer Hydén taas hahmottelee kiinnostavasti, tosin vain suullisen kerronnan pohjalta, multimodaalista kerrontakäsitystä ja tarkastelee kertomisen apukeinoja silloin, kun kerronta vaikeutuu vakavan sairastumisen vuoksi. Näiden tärkeiden pohdintojen äärellä mieleen tulee muutamia, kenties naiiveja, kysymyksiä. Kun muisti häviää, eikö silloin aivan kaikki merkitys, elämän tulkintakyky, hallinta ja toiminta ole uhattuna? Entä miksi esimerkiksi dementiatutkimukses- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 81 sa on syytä tarkastella juuri kertovan eikä muun merkityksenannon ja kommunikaation katoamista? Toisaalta myöskään kirjallisuudentutkija Stefan Iversen, joka painottaa epäkonventionaalisen kirjallisen kertomuksen merkitystä kerronnan teorialle, ei tuo esiin mahdollisuutta, että kirjallisuus voi olla jotain muuta kuin kertomuksia. Jos Iversenin näkemystä hieman kärjistää, niin kertomuksen rajoilla kuhisee koko joukko kiinnostavia epäkonventionaalisia kirjallisia kertomuksia, joissa kuvataan esimerkiksi radikaalisti aukkoisia, häiriintyneitä tai monitulkintaisia tietoisuuksia, mutta niiden tuolla puolen ei näytä olevan mitään. Varsinkin Eakinin, mutta myös Andreea Deciu Ritivoin, polarisointi yhtäältä tekstikeskeiseen ”kirjalliseen narratologiaan” ja toisaalta poikkitieteellisen ja elämänmakuiseen kerronnan tutkimukseen, tai ”kerronnallisen käänteen teoriaan”, joka kärjistää Hyvärisen aiemmin tekemää varsin neutraalia jakoa, on kestämätön. Yksi narratologian historian kiinnostava ulottuvuus koskee sellaisten kertovien tekstien asemaa, jotka eivät ole kirjallisia, kuten kuvallista kerrontaa tai tekstiä ja kuvaa yhdistävää kerrontaa, esimerkiksi elokuvia, kuvasarjoja ja sarjakuvia, mutta myös suullisia kertomuksia ja teatteria. Nykyisen laajentuneen kertomuskäsityksen kannalta kirjallisuuden ulkopuolisten esimerkkien anti narratologialle olisi varsin mielekäs tieteenhistoriallinen kysymys, jota on kuitenkin käsitelty hyvin vähän. Muilla kuin kirjallisilla kertomuksilla on aina ollut oma merkittävä roolinsa oppialan historiassa ja oppikirjoissa, vaikka esi- 82 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 tysvälineen rooli kerronnassa on silloin tyypillisesti jätetty sivuun pohdinnoista. Eakinin tapa pitää radikaaleina kertomuksia, joissa ei ole kertojaa tai sanoja ja liittää tämä mahdollisuus ainoastaan tietoisuuden ja ruumiin tasapainoa hakevaan fyysisiin liikkeisiin, on varsin erikoinen. Onhan esimerkiksi narratologinen elokuvatutkimus, jossa kertomukset ilman kertojaa ovat arkipäivää, ollut varsin merkittävää. Toisaalta Eakin on valmis laskemaan kertomuksiksi myös ruumiin liikkeet tietoisuuden ja tavoitteellisen toiminnan tuolla puolen. Jarmila Mildorfin artikkeli, jossa tarkastellaan kirjallisen ja suullisen kertomuksen eroja ja yhtäläisyyksiä sinä-kerronnassa, on tässä mielessä turhaa vastakkainasettelua purkava esitys ja erityisen antoisaa luettavaa. Mildorfin artikkeli osoittaa havainnollisesti ja omalla optimistisella otteellaan, kuinka narratologiset käsitteet avaavat uusia yhteyksiä kirjallisten kertomusten tutkimuksen ja sosiolingvistisen suullisen kertomuksen tutkimuksen välille. Eräs hiertymäpiste ja selvä kiista teoksessa koskee fiktion ja tosipohjaisen kertomuksen välisen eron merkittävyyttä. Jens Brockmeier edustaa yhtä keskustelun ääripäätä todetessaan, että fiktion ja faktan ero häipyy näkyvistä, kun ajatellaan kertomuksia ymmärtämisen ja merkityksenannon näkökulmasta. Fakta ja fiktio ovat perustavanlaatuisia psykologisia ja hermeneuttisia inhimillisen ymmärryksen ja merkityksenannon muotoja. Toisaalta Brockmeier liittää fiktion ja faktan eron mitätöitymisen myös omaelämäkerrallisen esityksen ominaispiirteisiin, kuten prosesseihin, joissa minäkuvaa raken- netaan monenkaltaisista aineksista ja joiden todenmukaisuutta on vaikea tai mahdoton osoittaa. Brockmeierin päättely jää tässä suhteessa kuitenkin vajaaksi. Vedottuaan fiktiivisen ja faktuaalisen kertomakirjallisuuden yhteiseen pohjaan, hän siirtyy määrittelemään kerronnallisen hermeneutiikan teoriaansa, todetakseen sitten artikkelinsa lopussa hieman kryptisesti, että tässä teoriassa merkityksenannon prosessi tapahtuu ”toisella tasolla kuin mitä kategoriat, kuten fakta ja fiktio, kykenevät tunnistamaan”. Iversen sen sijaan muistuttaa jaon fiktiiviseen (fictive narrati ve) ja tosipohjaiseen kertomukseen (non-fictive narrative) olevan elimellinen osa useimpien lukijoiden esiymmärrystä. Tämä jako — pragmaattisessa esiymmärryksen tai asennoitumisen eikä tekstiominaisuuksien merkityksessä — vaikuttaa hänen mukaansa huomattavasti siihen, millä tavoin merkityksiä rakennetaan. Iversen näkee myös varsin osuvasti Brockmeierin käsittelevän tarinoita merkityksenannon muotoina, kun hän itse sen sijaan keskittyy siihen, kuinka me (eli lukijat) ymmärrämme tarinoita. Brockmeierin ongelma on myös, että hän näyttää samastavan tieteellisen faktan käsitteen ja tosipohjaisen kertomuksen. Tosin huomio siitä, että faktan teoriat ovat olleet harvinaisia fiktion teorioihin verrattuna, osuu kohdalleen. Iversenin jako niin sanottuihin luonnollisiin ja epäluonnollisiin tai epäkonventionaalisiin kertomuksiin ei kuitenkaan onnistu tukemaan ajatusta fiktiivisten kertomusten lukemisen erityisyydestä. Kerronnan rakenteen konvention rikkomista, kuten aukkoja, kertojan muistikatkoksia, epämääräisyyksiä ja monitulkintaisuuksia esiintyy kummallakin puolella raja-aitaa, myös Iversenin omissa epäfiktiivisissä esimerkeissä, jotka ovat tanskalaisia keskitysleirimuistoja. Iversen perustelee fiktiivisen ja tosipohjaisen kertomuksen eron loppujen lopuksi varsin vahvasti lukemisen tapojen ja odotusten kautta eikä fiktiivisen kertomuksen, kuten pääesimerkkinsä Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-romaanin, ominaisuuksien avulla. Littellin romaanin poikkeuksellinen versio epäluotettavasta todistaja-kertojasta tarjoaa kuitenkin haastavan esimerkin, jonka parissa voi pohtia sitä, tulkitaanko romaanihenkilöiden mieliä, tai ainakin tietynlaisia sepitteellisiä tajuntoja, pelkästään tosielämässä tuttujen käytäntöjen ja tapojen mukaan. Teoksessa on artikkeliantologiaksi todella paljon sisäisiä yhteyksiä, alaviitteissä niitä on ehkä jopa liiallisuuksiin asti. Motivoituja yhteyksiä on paljon, parhaimpia niistä ovat kirjoittajien tekstiinsä sisällyttämät monet viittaukset toistensa artikkeleihin tai kommentit toistensa muihin kirjoituksiin ja aivoituksiin. Lopussa on vielä Ritivoin kokoava näkemys teoksen sisällöistä. Tämä vahvistaa edelleen artikkelikokoelman kiinnostavuutta kokonaisuutena. Kaikki heijastelee toimituksellista viitseliäisyyttä, jota näkee harvoin. Ritivoin loppukommentin arvoa tosin laskee se, ettei hän tyydy asettamaan artikkeleita yhteyksiinsä ja esittämään uusia kysymyksiä niiden pohjalta. Tässä tehtävässä olisi vielä riittänyt runsaasti työsarkaa artikkeleiden moniaineksisuuden vuoksi. On harmillista, että kommentaattori intoutuu erot- telemaan jyviä akanoista omien mieltymysten mukaan ja katsoo tarpeelliseksi selvittää, mihin olettamaansa tieteidenvälisen kertomuksen teorian ryhmittymään hän itsensä lukee. Joku toinen lukija toki voi arvostaa tällaista asemointia, varsinkin jos mieltymykset ovat samankaltaisia. Travelling Concepts of Narrati ve on kaiken kaikkiaan korkeatasoinen ja monipuolinen, vahvasti kansainvälinen ja hyvin ajankohtainen artikkelikokoelma, joka kartoittaa poikkitieteellisen kertomuksen tutkimuksen keskeisiä ongelmia ja mahdollisuuksia sekä tarjoaa paljon pohdittavaa ja uusia avauksia tällä alueella. Kirjoittaja on dosentti ja yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 28.2. klo 14–16 KALEVALAN PÄIVÄN SEMINAARI http://www.finlit.fi/ajassa/kalevalan_paiva2014.htm 19.3. klo 14–19 MINNA CANTH 170 VUOTTA -SEMINAARI http://www.finlit.fi/ajassa/minna_canth_2014.htm 26.3. klo 16.30–17.30 SUOMEN KAUPUNKIRAKENTAMISEN HISTORIA I–II. SKS:n http://www.finlit.fi/ajassa/SKS_ keskiviikot_kevat2014.htm 1.4. klo 13–16 TIETEELLISEN TIEDON LEVITTÄMINEN JA ARVIOINTI -SEMINAARI http://www.finlit.fi/tutkimus/Tieteellinen_julkaiseminen_2014. html Seminaarissa pohditaan mm. sitä, minkälaisia tulevaisuuden julkaisufoorumeja tarvitaan tieteellisen julkaisemisen tarkoituksen kannalta. Onko sähköinen julkaiseminen varteenotettava vaihtoehto yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksessa? Entä kuka lopulta maksaa tutkimustiedon levittämisen kustannukset? Vapaa pääsy. Ei ennakkoilmoittautumista. OHJELMA 13.15–13:30 Avauspuheenvuoro Pääsihteeri, dosentti Tuomas M. S. Lehtonen, SKS 13:30–14:00 Tieteellinen julkaiseminen: paineet ja pedot Professori Risto Nieminen, Aaltoyliopisto ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta 14:00–14:30 Avoimen tieteen haaste suomalaisille kustantajille Professori emeritus Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopisto 14:30–15:00 Onko viiteindekseillä väliä? Historian julkaisufoorumit murroksessa Professori Jari Ojala, Jyväskylän yliopisto 15:00–15:30 (Otsikko ilmoitetaan myöhemmin) Johtaja Riitta Maijala, opetus- ja kulttuuriministeriö 15:30–16:00 Paneelikeskustelu Pj. Tuomas M. S. Lehtonen Jyrki Hakapää, Suomen Akatemia; Johanna Lilja, Tieteellisten Seurain Valtuuskunta; Jessica Parland-von Essen, Helsingin yliopisto sekä seminaarin alustajat Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista. Lisätietoja: http://www.finlit.fi/ tapahtumakalenteri/, tiedotus@ finlit.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 83 HAKEMISTOT 2013 SISÄLTÖHAKEMISTO PÄÄKIRJOITUKSET Haataja, Juha: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen 6/13, 1–2 Meinander, Henrik: Tieteen yhteiskunnalliset haasteet 3/13, 1–2 Nieminen, Risto: Tiede kuuluu kaikille! 4/13 1–2 Niiniluoto, Ilkka: Tiedeyhteisöä rakentamassa 5/13, 1–2 Ståhle, Pirjo: Tiede politiikan hämärässä marginaalissa 2/13, 1–2 Torsti, Pilvi: Peruskoulu talvisotaa merkittävämpi – Aineistoon perustuvaa tulkintaa vai tutkijan asenteita? 1/13, 1–2 ARTIKKELIT Björk, Bo-Christer: Avoin verkkojulkaiseminen yleistyy nopeasti 2/13, 21–23 Castrén, Paavo: Suomen Roomaninstituutti ja antiikintutkimuksen uudet tuulet 6/13, 11–17 Erkkilä, Antti ja Siiskonen, Harri Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän ahdinkoon? 3/13, 11–14 Himanka, Juha Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina 3/13, 27–33 Huhtanen, Jouni: Robert Boyle, luonto ja luonnonlaki 4/13 3–12 Ihalainen, Pasi: Vertaileva Euroopan historian tutkimus parlamenttihistorian näkökulmasta 4/13, 30–35 Karvanen, Juha: Kustannustehokkuus kokeellisessa ja havainnoivassa tutkimuksessa 3/13, 24–26 Karvonen, Erkki: Tieto paitsi kuvaa todellisuutta myös rakentaa sitä 1/13, 18–24 Kytö, Hannu: Asumisen uhkakuvat ja muutokset 6/13, 18–24 Lilja, Johanna: Tieteellinen julkaiseminen eilen, tänään, huomenna 2/13, 15–23 Lindberg, Matti: Koulutuspolitiikan uusliberalisoitumisen vääjäämättömyys? 2/13, 8–14 Lindfors, Tommi: Kuinka ohjata alus pois myrskystä – Jean Bodinin kuusi kirjaa valtiosta 3/13, 34–41 Linne, Marja-Leena ja Ruotsalainen, Ulla: Neuroinformatiikka – tietotekniikkaa ja aivotutkimusta 4/13, 22–28 84 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 Lundström, Niklas ja Raisio, Harri: Elokuvat tieteellisten teorioiden popularisoijina: kaaosteoria kolmen elokuvan näkökulmasta 5/13, 24–29 Löppönen, Paavo ja Vuorio, Eero: Tutkimusetiikka Suomessa 1980-luvulta tähän päivään 1/13, 3–10 Naukkarinen, Ossi: Edistä, anna ja kasvata – lain määrittämät yliopistojen tehtävät yliopistolaisen arjessa 6/13, 3–10 Nevanlinna, Heikki: Ilmatieteen laitos 175 vuotta 2/13, 3–7 Portin, Petter: Biologian käännekohta – DNA:n rakenteen keksimisestä 60 vuotta 3/13, 3–10 Rauhala, Eero: Higgsin hiukkanen ja Husserlin subjektiviteetti 4/13, 13–21 Ruotsila, Markku: Tiedevastaisuus ja valistuksen perintö Yhdysvalloissa 5/13, 8–14 Savolainen, Kai: Miten ennustaa uusien synteettisten nanomateriaalien haittaominaisuuksia ja terveysvaaroja 1/13, 11–17 Tarkka, Jukka: Suomettuminen oli uhka ja uusi alku 5/13, 3–7 Tuominen, Visa, Rautopuro, Juhani ja Puhakka, Antero: Jossain määrin samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella rahaa yliopistoille 3/13, 15–23 Vihervaara, Petteri: Informaatio ja eksergia ekosysteemipalveluiden mittareina 5/13,15–23 KATSAUKSET Castrén, Olli: Mies ja ääni 2/13, 29–32 Furman, Eeva: Luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon tietopohjaa vahvistetaan 4/13, 41–43 Hongisto, Pekka: Kone, luonto ja valistuksen paradoksit – Diderot Suomessa 6/13, 28–30 Kantasalmi, Kari: Sivistysyliopisto organisaatiossa ja tutkijakoulureformismissa 2/13, 33–39 Lempinen, Hanna: Arvalla heitetty? Tiede ja sen kyseenalaistaminen turve-energian markkinoinnissa 5/13, 35–38 Liedes, Jarkko: Kädet ylös! Valmistamisen vallankumous – revolverista 3D-tulostukseen 4/13, 44–50 Persson, Per-Edvin: Tiedekeskusmalli uusiksi 1/13, 25–27 Rikama, Juha: Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa 6/13, 31–33 Ruckenstein, Minna: Hallitseva ja houkuttava big data – tieteen ja teknologiantutkimuksen aihioita 6/13, 34–37 Räisänen, Antti: Yliopisto tunnetaan tohtoreistaan 3/13, 45–46 Seppälä, Mikko-Olavi: Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille 3/13, 47–48 Silvonen, Jussi: Sata vuotta ”Pääomaa” suomeksi 5/13, 31–34 Sinnemäki, Anssi: Salingerin arvoitusten äärellä 3/13, 49–54 Tossavainen, Timo: Kuka päättää, mitä koulussa opetetaan? 1/13, 28–31 Valtonen, Mauri: Ratkesiko kolmen kappaleen ongelma sata vuotta sitten? 6/13, 25–27 Wilhelmsson, Putte: Hämärämpi kuin ranskalaiset 2/13, 40–43 Yliraudanjoki, Virpi: Suomenkielisten akateemisten oppikirjojen nykytilanne Suomessa 6/13, 37–39 TIETEEN KOHTAAMISIA Honkela, Timo: Vaikutuksen ja vuorovaikutuksen arviointia 1/13, 32–34 Mustajoki, Arto: Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita 3/13, 65–68 Mustonen, Riitta: Pohjoismainen yhteistyö puskee ERA:a eteenpäin 5/13, 45–46 TUTKIMUSTA SUOMESSA Hotakainen, Markus: Kylmässä kohina karsiutuu 6/13, 54–56 Hotakainen, Markus: Solujen kieli muodostuu molekyyleistä 2/13, 25–28 Turunen, Ari: Syöpää vastaan matematiikalla 4/13, 51–53 LYHYESTI Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 1/13, 34–37 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 2/13, 44–47 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 3/13, 42–44 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 4/13, 36–40 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 5/13, 39–42 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 6/13, 41–44 KESKUSTELUPUHEENVUOROT Aarnio, Leo: Luotettava mittari opiskelijapalautteelle 4/13, 66–68 Elonkehä kiistan käsikassarana 6/13, 53 Enqvist, Kari: Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä 4/13, 55–59 Kilkki, Kalevi: Ajatuksia todellisuudesta 6/13, 50–52 Kivivuori, Janne: Feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista 1/13, 42–44 Kohtamäki, Vuokko: Tutkimusmenot ja kokonaiskustannusmalli 1/13, 49–50 Lammenranta, Markus: Eikö demokratia toimi? 1/13, 51–52 Lehtonen, Tommi: Muutakin kuin talouskasvua 5/13, 49 Määttänen, Pentti: Todellisuuksia joka lähtöön 5/13, 60–62 Niemi, Johanna: Naisia, miehiä ja sukupuolia 1/13, 38–41 Nieminen, Risto: Tarkennuksia ja eteenpäin 6/13, 48–49 Pietiläinen, Kimmo: Koko tiedonjulkistamisprosessi on kääntämistä 5/13, 50–51 Portin, Petter: Mitä ovat vaistot? Vastaus Osmo Tammisalolle 2/13, 55 Raento, Pauliina: Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus parantaisivat oppikirjatilannetta 6/13, 45–46 Raento, Pauliina: Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa 3/13, 61–62 Rikama, Juha: Onko olemassa tosiolevaista? 4/13, 64–65 Ronkainen, Suvi ja Husso, Marita: Sukupuolen ja väkivallan tutkimuksen yhteiskunnallinen relevanssi 2/13, 51–53 Räsänen, Syksy: Suhteellisuusteorian liepeillä 4/13, 60–63 Seppä, Tuomas: Akateemiset oppikirjat ovat osa Suomen tieteen kehitystä 6/13, 46–47 Seppälä, Matti: Arviointien arviointia 2/13, 48–50 Seppälä, Mikko-Olavi: Tutkijakoulun murros ja säätiöiden esiintulo 1/13, 53 Siitonen, Juha ja Heliövaara, Kari: Metsähygienia, metsätuhoriski ja monimuotoisuus – uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset 3/13, 55–60 Tammisalo, Osmo: Torjunta ja vaistotoiminnat 1/13, 47–48 Toikka, Arho, Honkela, Nina ja Hukkinen, Janne I. : Epävarmuus ja nanomateriaalit 5/13, 52–54 Tuominen, Visa, Rautopuro Juhani ja Puhakka, Antero: Tuliko YOPALAsta Hauvakone? 5/13, 55–59 KIRJA-ARVOSTELUT Alanko, Aki: Klassikko vuosikymmenten takaa 6/13, 73–75 Alanko, Aki: Suomi suureksi! 2/13, 65–67 Harviainen, Tapani: Keskipiste yhteisölle ja identiteetille 3/13, 83–84 Hotakainen, Markus: Etualalla Venus 2/13, 58–59 Ihamuotila, Risto: Perusteellisesti soista 4/13, 74–77 Järvelä, Juha: Naisena kirjallisuutta tutkimassa ja teatteria johtamassa 4/13, 81–84 Kasvio, Antti: Arvokas suomennos 6/13, 76–80 Kirves, Jenni: Sota ja sen voimaannuttamat naiset 6/13, 67 Kleemola, Olli: Opas kuvien aikakauteen 2/13, 74–75 Klemettilä, Hannele: Lasten arkea antiikissa ja keskiajalla 5/13, 64–66 Korppi-Tommola, Aura: Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina 6/13, 65–67 Koskimies, Pertti: Taivaan aine ja henki 2/13, 69–71 Kosonen, Päivi: Kertovaa tietoa muistamisesta ja identiteetistä 2/13, 72–74 Kotonen, Tommi: Suomalainen äärioikeisto tutkimuksen kohteena 4/13, 82–84 Kuusamo, Altti: Heinrich Heine saksalaisen romantiikan protestanttisena arvostelijana 2/13, 63–65 Kuusterä, Antti: Kansallisista kilpailijoista pohjoismaiseksi suurpankiksi 5/13, 67–71 Lahdenperä, Johan: Jumala on poistettava uskonnosta 5/13, 81–83 Lampinen, Ahti: Vain heikot tarvitsevat väkivaltaa 4/13, 86–88 Lappalainen, Eevi: Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin 3/13, 78–80 Leikola, Anto: Tuntematon matemaatikko 5/13, 63–64 Leppälahti, Merja: Tiedon verkkoja kokemassa 5/13, 83–85 Pöysä, Jyrki: Kaikki tekstilajista 5/13, 85–87 Lönnqvist, Bo: Huutomerkki kahden paradigman välillä 6/13, 59–63 Löytönen, Markku: Nordenskiöldin kartta-aarteet – näyttely ja kirja 6/13, 57–58 Mattila, Markku: Innovaatiokeskuksia ei synny ilman tieteen tukea 1/13, 67–68 Mikkola, Riitta: Historiakansa arvostaa peruskoulua enemmän kuin sotia 1/13, 58–60 Mustakallio, Katariina: Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä 6/13, 58–59 Määttänen, Pentti: Filosofian uudistaminen – yhä alkutekijöissään 1/13, 70–72 Numminen, Jaakko: Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista 3/13, 69–71 Nyqvist, Sanna: Yleistajuistaminen kuuluu kaikille 3/13, 76–78 Näreaho, Leo: Tietoisuuden ongelma 4/13, 84–86 Okkonen, Ville: Suurista ikäluokista sosiaaliseen tasaukseen 3/13, 80–83 Paavilainen, Maija: Sanojen talon kielimiehet 1/13, 60–63 Perko, Tapani: Stephen Hawkingin maailma 3/13, 73–76 Poikonen, Ari: Suomalaisen geotieteen voimanponnistus 1/13, 63–65 Portin, Petter: Geenitekniikan etiikka opastaa ajattelemaan 4/13, 73–74 Päivänen, Juhani: Yliopistolliset istuimet rahista oppituoliin 4/13, 71–73 Raento, Pauliina: Aikamatkalla antiikin Roomassa 2/13, 61–63 Rainio, Kullervo: Tiedosta, tieteen rajoista ja ontologian ongelmista 1/13, 68–70 Ruohomäki, Jyrki: Katalaanit itsenäisyyttä vaatimassa 5/13, 78–81 Sarje, Kimmo: Pohjalainen pappi oli Ruotsin johtavia valistuskirjailijoita 5/13, 72–73 Talvitie, Vesa: Ensimmäinen käsikirja tieteenpsykologiasta 6/13, 71–73 Tervamäki, Tapio: Historioitsija korjaa laiminlyöntinsä 5/13, 74–77 Tolvanen, Mattias: Kaloissakin kannattaa loisia 1/13, 65–67 Tolvanen, Mattias: Outojen limasienten ihmeellisestä elämästä 4/13, 77–79 Tolvanen, Mattias: Pielisjoki virtaa läpi pitkän historiansa 6/13, 63–65 Tolvanen, Mattias: Päinvastoin tekemällä uusiin innovaatioihin 2/13, 71–72 Tolvanen, Mattias: Vanhojen eläinkirjojen luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta 3/13, 71–73 Viren, Matti: Tutkimusta vai piilomainontaa? 2/13, 59–61 Virrankoski, Pentti: Nuorisoseura – identiteetin rakentajasta harrastekerhoksi 1/13, 56–58 Wahlstedt, Pekka: Maailma täynnä mahdollisuuksia ja unelmia 4/13, 79–81 Wahlstedt, Pekka: Tiedon valtakunta 6/13, 69–70 Wahlstedt, Pekka: Ympäristöetiikkaa vastuuttaa lukijan 2/13, 68–60 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Forselles, Cecilia af: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto 3/13, 63 Hintikka, Matti: Urheilukirjasto – suomalaisen urheilumuistin ytimessä 5/13, 43 Pärssinen-Tainio, Vuokko: Suomen Sukututkimusseuran kirjasto 1/13, 54 Ginström, Min: Suomen ruotsinkielistä kulttuuria tukemassa 4/13, 54 Dahl, Hannele: Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelman koti 2/13, 57 MUUTA Tieteessä tapahtuu -lehden hakemisto 2012 2/13, 76–80 Juulista saa tiedon tutkimusjulkaisuista 4/13, 88 Uusi tutkimuseettinen neuvottelukunta on nimetty 2/13, 43 Juhlivat tieteelliset seurat vuonna 2013 1/13, 50 Tieteessä tapahtuu -tietokilpailun oikeat vastaukset 1/13, 55 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 85 KIRJOITTAJAHAKEMISTO PK = pääkirjoitus; ART = artikkeli; KAT = katsaus; KES = keskustelupuheenvuoro; KIR = kirja-arvostelu. Aarnio, Leo: Luotettava mittari opiskelijapalautteelle KESK 4/13, 66–68 Alanko, Aki: Klassikko vuosikymmenten takaa KIR 6/13, 73–75 Alanko, Aki: Suomi suureksi! KIR 2/13, 65–67 Björk, Bo-Christer: Avoin verkkojulkaiseminen yleistyy nopeasti ART 2/13, 21–23 Castrén, Olli: Mies ja ääni KAT 2/13, 29–32 Castrén, Paavo: Suomen Roomaninstituutti ja antiikintutkimuksen uudet tuulet ART 6/13, 11–17 Dahl, Hannele: Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelman koti 2/13, 57 Elonkehä kiistan käsikassarana KESK 6/13, 53 Enqvist, Kari: Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä KESK 4/13, 55–59 Erkkilä, Antti ja Siiskonen, Harri: Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän ahdinkoon? ART 3/13, 11–14 Forselles, Cecilia af: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto 3/13, 63 Furman, Eeva: Luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon tietopohjaa vahvistetaan KAT 4/13, 41–43 Ginström, Martin: Suomen ruotsinkielistä kulttuuria tukemassa 4/13, 54 Haataja, Juha: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen PK, 6/13, 1–2 Harviainen, Tapani: Keskipiste yhteisölle ja identiteetille KIR 3/13, 83–84 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 1/13, 34–37; 2/13, 44–47; 3/13, 42–44; 4/13, 36–40; 5/13, 39–42; 6/13, 41–44 Himanka, Juha Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina ART 3/13, 27–33 Hintikka, Matti: Urheilukirjasto – suomalaisen urheilumuistin ytimessä 5/13, 43 Hongisto, Pekka: Kone, luonto ja valistuksen paradoksit – Diderot Suomessa KAT 6/13, 28–30 Honkela, Timo: Vaikutuksen ja vuorovaikutuksen arviointia 1/13, 32–34 Hotakainen, Markus: Etualalla Venus KIR 2/13, 58–59; Kylmässä kohina karsiutuu 6/13, 54; Solujen kieli muodostuu molekyyleistä 2/13, 25–28 Huhtanen, Jouni: Robert Boyle, luonto ja luonnonlaki ART 4/13, 3–12 Ihalainen, Pasi: Vertaileva Euroopan historian tutkimus parlamentti- 86 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 historian näkökulmasta ART 4/13, 30–35 Ihamuotila, Risto: Perusteellisesti soista KIR 4/13, 74–77 Juhlivat tieteelliset seurat vuonna 2013 1/13, 50 Juulista saa tiedon tutkimusjulkaisuista 4/13, 88 Järvelä, Juha: Naisena kirjallisuutta tutkimassa ja teatteria johtamassa 4/13, 81–84 Kantasalmi, Kari: Sivistysyliopisto organisaatiossa ja tutkijakoulureformismissa KAT 2/13, 33–39 Karvanen, Juha: Kustannustehokkuus kokeellisessa ja havainnoivassa tutkimuksessa ART 3/13, 24–26 Karvonen, Erkki: Tieto paitsi kuvaa todellisuutta myös rakentaa sitä ART 1/13, 18–24 Kasvio, Antti: Arvokas suomennos KIR 6/13, 76–80 Kilkki, Kalevi: Ajatuksia todellisuudesta KESK 6/13, 50–52 Kirves, Jenni: Sota ja sen voimaannuttamat naiset KIR 6/13, 67–69 Kivivuori, Janne: Feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista KESK 1/13, 42–44 Kleemola, Olli: Opas kuvien aikakauteen KIR 2/13, 74–75 Klemettilä, Hannele: Lasten arkea antiikissa ja keskiajalla KIR 5/13, 64–66 Kohtamäki, Vuokko: Tutkimusmenot ja kokonaiskustannusmalli KESK 1/13, 49–50 Korppi-Tommola, Aura: Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina KIR 6/13, 65–67 Koskimies, Pertti: Taivaan aine ja henki KIR 2/13, 69–71 Kosonen, Päivi: Kertovaa tietoa muistamisesta ja identiteetistä KIR 2/13, 72–74 Kotonen, Tommi: Suomalainen äärioikeisto tutkimuksen kohteena KIR 4/13, 82–84 Kuusamo, Altti: Heinrich Heine saksalaisen romantiikan protestanttisena arvostelijana KIR 2/13, 63–65 Kuusterä, Antti: Kansallisista kilpailijoista pohjoismaiseksi suurpankiksi KIR 5/13, 67–71 Kytö, Hannu: Asumisen uhkakuvat ja muutokset ART 6/13, 18–24 Lahdenperä, Johan: Jumala on poistettava uskonnosta KIR 5/13, 81–83 Lammenranta, Markus: Eikö demokratia toimi? KESK 1/13, 51–52 Lampinen, Ahti: Vain heikot tarvitsevat väkivaltaa KIR 4/13, 86–88 Lappalainen, Eevi: Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin KIR 3/13, 78–80 Lehtonen, Tommi: Muutakin kuin talouskasvua KESK 5/13, 49 Leikola, Anto: Tuntematon matemaatikko KIR 5/13, 63–64 Lempinen, Hanna: Arvalla heitetty? Tiede ja sen kyseenalaistaminen turve-energian markkinoinnissa 5/13, 35–38 Leppälahti, Merja: Tiedon verkkoja kokemassa KIR 5/13, 83–85 Pöysä, Jyrki: Kaikki tekstilajista KIR 5/13, 85–87 Liedes, Jarkko: Kädet ylös! Valmistamisen vallankumous – revolverista 3D-tulostukseen KAT 4/13, 44–50 Lilja, Johanna: Tieteellinen julkaiseminen eilen, tänään, huomenna ART 2/13, 15–23 Lindberg, Matti: Koulutuspolitiikan uusliberalisoitumisen vääjäämättömyys? ART 2/13, 8–14 Lindfors, Tommi: Kuinka ohjata alus pois myrskystä – Jean Bodinin kuusi kirjaa valtiosta ART 3/13, 34–41 Linne, Marja-Leena ja Ruotsalainen, Ulla: Neuroinformatiikka – tietotekniikkaa ja aivotutkimusta ART 4/13, 22–28 Lundström, Niklas ja Raisio, Harri: Elokuvat tieteellisten teorioiden popularisoijina: kaaosteoria kolmen elokuvan näkökulmasta ART 5/13, 24–29 Lönnqvist, Bo: Huutomerkki kahden paradigman välillä KIR 6/13, 59–63 Löppönen, Paavo ja Vuorio, Eero: Tutkimusetiikka Suomessa 1980-luvulta tähän päivään ART 1/13, 3-10 Löytönen, Markku: Nordenskiöldin kartta-aarteet – näyttely ja kirja KIR 6/13, 57 Mattila, Markku: Innovaatiokeskuksia ei synny ilman tieteen tukea KIR 1/13, 67–68 Meinander, Henrik: Tieteen yhteiskunnalliset haasteet PK, 3/13, 3/13, 1–2 Mikkola, Riitta: Historiakansa arvostaa peruskoulua enemmän kuin sotia KIR 1/13, 58–60 Mustajoki, Arto: Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita 3/13, 65–68 Mustakallio, Katariina: Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä KIR 6/13, 58–59 Mustonen, Riitta: Pohjoismainen yhteistyö puskee ERA:a eteenpäin 5/13, 45–46 Määttänen, Pentti: Filosofian uudistaminen – yhä alkutekijöissään KIR 1/13, 70–72; Todellisuuksia joka lähtöön KESK 5/13, 60–62 Naukkarinen, Ossi: Edistä, anna ja kasvata – lain määrittämät yliopistojen tehtävät yliopistolaisen arjessa ART 6/13, 3–10 Nevanlinna, Heikki: Ilmatieteen laitos 175 vuotta ART 2/13, 3–7 Niemi, Johanna: Naisia, miehiä ja sukupuolia KESK 1/13, 38–41 Nieminen, Risto: Tarkennuksia ja eteenpäin KESK 6/13, 48–49; Tiede kuuluu kaikille! PK, 4/13 1–2 Niiniluoto, Ilkka: Tiedeyhteisöä rakenta- massa 5/13, 1–2 Numminen, Jaakko: Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista KIR 3/13, 69–71 Nyqvist, Sanna: Yleistajuistaminen kuuluu kaikille KIR 3/13, 76–78 Näreaho, Leo: Tietoisuuden ongelma KIR 4/13, 84–86 Okkonen, Ville: Suurista ikäluokista sosiaaliseen tasaukseen KIR 3/13, 80–83 Paavilainen, Maija: Sanojen talon kielimiehet KIR 1/13, 60–63 Perko, Tapani: Stephen Hawkingin maailma KIR 3/13, 73–76 Persson, Per-Edvin: Tiedekeskusmalli uusiksi KAT 1/13, 25–27 Pietiläinen, Kimmo: Koko tiedonjulkistamisprosessi on kääntämistä KESK 5/13, 50–51 Poikonen, Ari: Suomalaisen geotieteen voimanponnistus KIR 1/13, 63–65 Portin, Petter: Biologian käännekohta – DNA:n rakenteen keksimisestä 60 vuotta ART 3/13, 3–10; Geenitekniikan etiikka opastaa ajattelemaan KIR 4/13, 73–74; Mitä ovat vaistot? Vastaus Osmo Tammisalolle KESK 2/13, 55 Päivänen, Juhani: Yliopistolliset istuimet rahista oppituoliin KIR 4/13, 71–73 Pärssinen-Tainio, Vuokko: Suomen Sukututkimusseuran kirjasto 1/13, 54 Raento, Pauliina: Aikamatkalla antiikin Roomassa KIR 2/13, 61–63; Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus parantaisivat oppikirjatilannetta KESK 6/13, 45–46; Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa KESK 3/13, 61–62 Rainio, Kullervo: Tiedosta, tieteen rajoista ja ontologian ongelmista KIR 1/13, 68–70 Rauhala, Eero: Higgsin hiukkanen ja Husserlin subjektiviteetti ART 4/13, 13–21 Rikama, Juha: Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa KAT 6/13, 31; Onko olemassa tosiolevaista? KESK 4/13, 64–65 Ronkainen, Suvi ja Husso, Marita: Sukupuolen ja väkivallan tutkimuksen yhteiskunnallinen relevanssi KESK 2/13, 51–53 Ruckenstein, Minna: Hallitseva ja houkuttava big data – tieteen ja teknologiantutkimuksen aihioita KAT 6/13, 34 Ruohomäki, Jyrki: Katalaanit itsenäisyyttä vaatimassa KIR 5/13, 78–81 Ruotsila, Markku: Tiedevastaisuus ja valistuksen perintö Yhdysvalloissa ART 5/13, 8–14 Räisänen, Antti: Yliopisto tunnetaan tohtoreistaan KAT 3/13, 45–46 Räsänen, Syksy: Suhteellisuusteorian liepeillä KESK 4/13, 60–63 Sarje, Kimmo: Pohjalainen pappi oli Ruotsin johtavia valistuskirjailijoita KIR 5/13, 72–73 Savolainen, Kai: Miten ennustaa uusien synteettisten nanomateriaalien haittaominaisuuksia ja terveysvaaroja ART 1/13, 11–17 Seppä, Tuomas: Akateemiset oppikirjat ovat osa Suomen tieteen kehitystä KESK 6/13, 46–47 Seppälä, Matti: Arviointien arviointia KESK 2/13, 48–50 Seppälä, Mikko-Olavi: Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille KAT 3/13, 47–48; Tutkijakoulun murros ja säätiöiden esiintulo KESK 1/13, 53 Siitonen, Juha ja Heliövaara, Kari: Metsähygienia, metsätuhoriski ja monimuotoisuus – uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset KESK 3/13, 55–60 Silvonen, Jussi: Sata vuotta ”Pääomaa” suomeksi KAT 5/13, 31–34 Sinnemäki, Anssi: Salingerin arvoitusten äärellä KAT 3/13, 49–54 Ståhle, Pirjo: Tiede politiikan hämärässä marginaalissa PK, 2/13, 1–2 Talvitie, Vesa: Ensimmäinen käsikirja tieteenpsykologiasta KIR 6/13, 71–73 Tammisalo, Osmo: Torjunta ja vaistotoiminnat KESK 1/13, 47–48 Tarkka, Jukka: Suomettuminen oli uhka ja uusi alku ART 5/13, 3–7 Tervamäki, Tapio: Historioitsija korjaa laiminlyöntinsä KIR 5/13, 74–77 Tieteessä tapahtuu -lehden hakemisto 2012 2/13, 76–80 Tieteessä tapahtuu -tietokilpailun oikeat vastaukset 1/13, 55 Toikka, Arho, Honkela, Nina ja Hukkinen, Janne I. : Epävarmuus ja nanomateriaalit KESK 5/13, 52–54 Tolvanen, Mattias: Kaloissakin kannattaa loisia KIR 1/13, 65–67; Outojen limasienten ihmeellisestä elämästä KIR 4/13, 77–79; Pielisjoki virtaa läpi pitkän historiansa KIR 6/13, 63–65; Päinvastoin tekemällä uusiin innovaatioihin KIR 2/13, 71–72; Vanhojen eläinkirjojen luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta KIR 3/13, 71–73 Torsti, Pilvi: Peruskoulu talvisotaa merkittävämpi – Aineistoon perustuvaa tulkintaa vai tutkijan asenteita? PK, 1/13, 1–2 Tossavainen, Timo: Kuka päättää, mitä koulussa opetetaan? KAT 1/13, 28–31 Tuominen, Visa, Rautopuro Juhani ja Puhakka, Antero: Tuliko YOPALAsta Hauvakone? KESK 5/13, 55–59; Jossain määrin samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella rahaa yliopistoille ART 3/13, 15–23 Turunen, Ari: Syöpää vastaan matematiikalla 4/13, 51–53 Uusi tutkimuseettinen neuvottelukunta on nimetty 2/13, 43 Valtonen, Mauri: Ratkesiko kolmen kappaleen ongelma sata vuotta sitten? KAT 6/13, 25–27 Vihervaara, Petteri: Informaatio ja eksergia ekosysteemipalveluiden mittareina ART 5/13,15–23 Viren, Matti: Tutkimusta vai piilomainontaa? KIR 2/13, 59–61 Virrankoski, Pentti: Nuorisoseura – identiteetin rakentajasta harrastekerhoksi KIR 1/13, 56–58 Wahlstedt, Pekka: Maailma täynnä mahdollisuuksia ja unelmia KIR 4/13, 79–81; Tiedon valtakunta KIR 6/13, 69–70; Ympäristöetiikkaa vastuuttaa lukijan KIR 2/13, 68–60 Wilhelmsson, Putte: Hämärämpi kuin ranskalaiset KAT 2/13, 40–43 Yliraudanjoki, Virpi: Suomenkielisten akateemisten oppikirjojen nykytilanne Suomessa KAT 6/13, 37–39 ARVOSTELLUT KIRJAT AKS:n tie. Akateeminen Karjala-Seura isänmaan ja heimoaatteen asialla. Toimittanut Mikko Uola. Minerva Kustannus 2011. 2/13, 65–67 Anders Chydeniuksen kootut teokset, osa 1, 1751–1765. Toimittaneet Jonasson, Maren ja Hyttinen, Pertti. Edita Publishing 2012. 5/13, 72–73 Angela, Alberto: Päivä antiikin Roomassa. Suom. Terhi Havila. Art House 2011. 2/13, 61–63 Arendt, Hannah: Totalitarismin synty. Vastapaino 2013. 6/13 73–75 Botton, Alain de: Uskontoa ateisteille. Suomentanut Hannu Poutiainen. Basam Books 2013. 5/13, 81–83 Castrén, Paavo: Uusi Antiikin historia. Otava 2011. 6/13 58–59 Dewey, John: Filosofian uudistaminen. Vastapaino 2012. 1/13, 70–72 Ferguson, Kitty: Stephen Hawking. Elämä. Suom. Markus Hotakainen. WSOY 2012. 3/13, 73–76 From the Earth’s core to Outer Space. Toimittanut Ilmari Haapala. Soringer Verlag 2012. 1/13, 63–67 Handbook of the psychology of science. Toimittaneet Gregory Feist ja Michael Gorman. Springer Publishing Company 2013. 6/13 71–73 Hautamäki, Antti ja Oksanen, Kaisa: Suuntana innovaatiokeskittymä. Jyväskylän yliopisto 2012. 1/13, 67–68 Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura 2012. 6/13 67–69 Heikkinen, Vesa, Voutilainen, Eero, Lauerma, Petri, Tiililä, Ulla ja Lounela, Mikko: Genre-analyysi – tekstilajitutkimuksen käsikirja. Gaude- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 87 amus 2012. 5/13, 85–87 Heine, Heinrich: Romanttinen koulu (Die Romantische Schule). Suomentanut ja toimittanut Jarkko S. Tuusvuori. Niin & näin 2012. 2/13, 63–64 Heinämies, Kati ja Varakas, Ritva: Yliopisto istuu – uniikkituoleja arkeen ja juhlaan. Helsingin yliopisto, Tila- ja kiinteistökeskus 2012. 4/13, 71–73 Häggman, Kai: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS 2012. 1/13, 60–63 Härkönen, Marja ja Varis, Elina: Suomen limasienet. Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus 2012. 4/13, 77–79 Häyry, Matti: Ihminen 2.0. Geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset. Gaudeamus 2012. 4/13, 73–74 Juti, Riku: Tiedon filosofia antiikista nykyaikaan. Gaudeamus 2013. 6/13 69–70 Katajala-Peltomaa, Sari ja Vuolanto, Ville: Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla. Gaudeamus 2013. 5/13, 64–66 Kestävän kasvun malli, globaali näkökulma. Toimittaneet Castells, Manuel ja Himanen, Pekka. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 22/13. 6/13 76–80 Klinge, Matti: Kadonnutta aikaa löytämässä. Siltala 2012. 3/13, 69–71 Koivulaakso, Dan, Brunila Mikael ja Andersson, Li: Äärioikeisto Suomessa. Into Kustannus 2012. 4/13, 82–84 Korkea taivas. Toimittaneet Sepänmaa, Yrjö, Heikkilä-Palo, Liisa ja Kaukio, Virpi. Maahenki 2012. 2/13, 69–71 Kuuluvainen, Arto, Koponen, Aki, Oikarinen, Elias, Ranki, Antti, Ryömä, Arto, Lahtinen, Pasi ja Lehtonen, Anniina: Suomen rahapelimarkkinat. Turun kauppakorkeakoulun tutkimuspalvelut 2012. 2/13, 59–61 Laine, Jukka, Vasander, Harri ym.: Suotyypit ja turvekankaat. Metsäkustannus 2012. 4/13, 74–77 Lehto, Olli: Tieteen huipulla. Lars Ahlforsin elämä. Suomen Tiedeseura 2013. 5/13, 63–64 Leikola, Anto: Norsusta nautilukseen. Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan. John Nurmisen Säätiö 2012. 3/13, 71–73 Markkanen, Tapio, Miekkavaara, Leena ja Pietilä-Ventelä, Anna-Maija: Avartuva maailma – kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 6/13 57–58 Markku Kosonen – puun aika. Toimitta- 88 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 nut Jussi Vepsäläinen. Maahenki 2012. 2/13, 71–72 Markku Kuisma – Teemu Keskisarja: Erehtymättömät. Tarina suuresta pankkisodasta ja liikepankeista Suomen kohtaloissa 1862–2012. WSOY 2012. 5/13, 67–71 Mustajoki, Arto: Kevyt kosketus venäjän kieleen. Gaudeamus 2012. 3/13, 78–80 Mäntylä, Heikki: TOTTAKAI vai Totta… kai. Omakustanne 2012. 1/13, 68–70 Nagel, Thomas: Mind and Cosmos: Why the Neo-Darwinian Conception of Nature Is Almost Certainly False. Oxford University Press 2012. 4/13, 84–86 Nevala, Maria-Liisa: Mieleni talot. Totta, tarua ja tulkintaa. WSOY 2012. 4/13, 81–82 Numminen, Jaakko : Yhteisön voima. Nuorisoseuraliikkeen historia 1–5. Edita 2011. 1/13, 56–58 Oksanen, Markku: Ympäristöetiikan perusteet. Luonne, historia ja käsitteet. Gaudeamus 2012. 2/13, 68–69 Otteita verkosta. Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Toim. Salla-Maaria Laaksonen, Janne Matikainen ja Minttu Tikka. Vastapaino 2013. 5/13, 83–85 Pekonen, Osmo: Salaperäinen Venus. Mäntykustannus 2012. 2/13, 58–59 Päivänen, Juhani ja Hånell, Björn: Peatland Ecology and Forestry – a Sound Approach. Helsingin yliopiston Metsätieteiden laitos 2012. 4/13, 74 Relas, Jukka: Valta, tyyli ja tila. Keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940. Suomen Muinaismuistoyhdistys 2013. 6/13 59–63 Saarenheimo, Marja: Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta. Vastapaino 2012. 2/13, 72–74 Seppä, Anita: Kuvien tulkinta. Gaudeamus 2012. 2/13, 74–75 Suomen kalojen loiset. Toimittaneet E. Tellervo Valtonen, Teija HakalahtiSirén, Anssi Karvonen ja Katja Pulkkinen. Gaudeamus 2012. 1/13, 65–67 Tamminen, Tapio: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into 2011. 4/13, 86–88 Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. 5/13, 74–77 Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. 3/13, 80–83 Tieteen yleistajuistaminen. Toim. Urpu Strellman ja Johanna Vattovaara. Gaudeamus 2013. 3/13, 76–78 Torsti, Pilvi: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012. 1/13, 58–60 Turun synagoga. Toimittaneet Juhani Kostet ja Marita Söderström. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. 3/13, 83–84 Vainio-Korhonen, Kirsi: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY 2012. 6/13 65–67 Valtaoja, Esko: Kaiken käsikirja. Ursa 2012. 4/13, 79–81 Vesajoki, Heikki ja Pihlatie, Matti: Pielisjoki, Elämän virta – A Stream of Life. Luontokuva M. Pihlatie 2011. 6/13 63–65 What’s up with Catalonia. Catalonia Press 2013. Toimittajnut Castro, Liz: 5/13, 78–81 NUMEROINA 24 artikkelia 17 katsausta 25 keskustelupuheenvuoroa 53 kirja-arvostelua (54 kirjaa) 124 kirjoittajaa, joista 28 naista (23 %) 492 sivua
