docTIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2014
download 
Report Transcription
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2014
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2014 Tutkimustietoa päättäjille Urheilun normimyllerrys Yhteiskunnallinen yrittäjyys Suomessa Semanttisen webin ontologiat Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel Kansalaiset kestävyysvajeen pihdeissä TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi 1 2008 3 2014 PÄÄKIRJOITUS: Tutkimustietoa päättäjille Kari Raivio 1 ARTIKKELIT Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö Hannu Itkonen 3 Yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoiden kirjo Suomessa Eeva Houtbeckers 7 FinnONTO-hanke loi ontologisen perustan kansalliselle webin tietoinfrastruktuurille Eero Hyvönen 12 Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel Anssi Sinnemäki 19 KATSAUKSIA Tutkijat pitävät synteettistä biologiaa hallittavissa olevana toivona ihmiskunnalle Matti Häyry ja Tuija Takala 25 Suomen tulevaisuus tieteen kielenä Jason Lavery 30 TIETEENALAT DIALOGISSA Kestävyysvaje on eettinen dilemma Juhana Vartiainen 34 Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus Adrian Walsh 37 Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta LYHYESTI Ilari Hetemäki 41 TIETEEN KOHTAAMISIA Loppuun palamisen käryä Pauliina Raento 43 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Baltia-kirjasto Heikki Rausmaa 45 Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.) ja tutkijatohtori Nelli Piattoeva. Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy kesäkuun puolivälissä. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään 19.5.2014 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 KESKUSTELUA Suhteellisuusteoria on filosofiaa Juha Himanka Dynaamisen universumin malli Heikki Mäntylä Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko? Syksy Räsänen ja Kari Enqvist 55 KIRJALLISUUTTA Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista Karina Lukin Klingen päiväkirjat – viimeiset lajissaan? Keijo Rahkonen Kirjoittamisen konstilla kansalaiseksi Merja Leppälahti Suomi-kuvaa 1800-luvun alusta H. K. Riikonen Kansallinen ja kansainvälinen Uuno Klami Kimmo Korhonen Psykiatrian historiasta laajasti Niko Seppälä Taloutta filosofian näkökulmasta Jermu Laine Ympäristöetiikkaa 2000-luvun maapallolla Teemu S. Huotari 58 59 60 62 64 66 67 69 46 54 PÄÄKIRJOITUS Tutkimustietoa päättäjille Kari Raivio Vuonna 1664 Englannin tiedeakatemia, Royal Society, antoi kuninkaalle raportin maan metsien tilasta. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun tutkimustietoa tarjottiin yhteiskunnan päätöksenteon tueksi. Tarina ei kerro, oliko raportilla vaikutusta vai jyrättiinkö se muilla perusteilla, kuten nykyisin usein käy. Sellaisia ovat intuitio, mutu-luulot, omat ja lähipiirin kokemukset, arvot ja asenteet, poliittinen tarkoituksenmukaisuus, hallitus- tai puolueohjelmiin kirjatut tavoitteet ja galluptulokset. Kriisitilanteissa syntyy tarve huutaa tiedemaailmaa apuun. Englannissa perustettiin toisen maailmansodan aikana pääministerin kansliaan hallituksen tiedeneuvonantajan (Chief Scientific Adviser) virka. Kun Sputnik laukaistiin avaruuteen vuonna 1957, Yhdysvalloissa syntyi kova paine saavuttaa Neuvostoliiton etumatka. Valkoiseen taloon perustettiin tiedeneuvonantajan virka ja vähitellen tiede- ja teknologiatoimisto (OSTP). Britanniassa levisi 1980-luvulla hullun lehmän tauti, joka tappoi reilut satatuhatta nautaa ja parisataa ihmistä. Sen torjunta vaati tukevaa tietopohjaa, joten tiedeneuvonantajan asemaa vahvistettiin ja ministeriöihin perustettiin osa-aikaisten neuvonantajien toimet. Lähes kaikkeen yhteiskunnan kehittämiseen ja lainsäädäntöön liittyy tieteellinen, usein monitieteinen ulottuvuus. Syynä on se, että tiede ja teknologia ovat talouden vahvimmat moottorit, mutta ne ovat myös synnyttäneet häijyjä monimutkaisia ongelmia, kuten ilmastonmuutos tai vesien rehevöityminen. Monilla aloilla onkin alettu edellyttää tiedenäyttöä päätöksenteon pohjaksi. Lääketieteessä ryhdyttiin 1980-luvulla laatimaan systemaattisia katsauksia käypään tutkimustietoon (evidence-based medicine), tavoitteena suositukset hoidon tehon ja turvallisuuden takaamiseksi. Vastaavaa ideaa on sittemmin sovellettu muihin terveydenhuollon aloihin, sosiaalihuoltoon, luonnonsuojeluun, kriminaalihuoltoon, liikkeenjohtoon ja ylipäänsä yhteiskunnan päätöksentekoon (evidencebased policy). Tiedettä ja politiikkaa ei kuitenkaan ole helppoa johdatella auvoisaan yhteiseloon. Tiedon tuottajista yliopistot ovat autonomisia eivätkä kohdista tutkimustaan yhteiskunnan välittömiin tarpeisiin. Tutkimuslaitokset ovat kyllä ministeriöiden ohjauksessa, mutta niitä on joillakin hallinnonaloilla useampia, toisilla ei yhtään. Maailmalla tuotetaan valtavasti tutkimusta, josta Suomen osuus on noin 0,5 prosenttia. Yliopistojen tai tutkimuslaitosten käytäntöihin ei kuulu globaalin tutkimustiedon systemaattinen analysointi päätöksenteon tueksi. Tästä tietovarannosta kyllä ammentavat monet konsultit, ajatuspajat, etujärjestöt ja lobbarit, mutta omaa intressiään ajaakseen, mikä johtaa valikoivaan rusinoiden poimimiseen tutkimustiedon pullasta. Tiedon loppukäyttäjät (päättäjät, virkamiehet, kansalaiset) tarvitsevat puolueetonta, asiantuntevasti koottua ja tiivistettyä tietoa, joka on esitetty maallikolle ymmärrettävällä kielellä. Valtioneuvostossa on koettu tarve kehittää näyttöön perustuvaa päätöksentekoa Suomessa. Tämä on ilmennyt muun muassa tutkimuslaitosuudistuksessa, jonka periaatteista on jo päätetty. Sektorilaitoksia yhdistellään ja niiden sekä Tekesin ja Suomen Akatemian budjeteista irrotetaan 70 miljoonaa euroa vuodessa yhteiskunnan tarpeita palvelevaan tutkimukseen. Sen priorisoi valtioneuvoston kanslian asettama strategisen tutkimuksen neuvosto, mutta resurssit jaetaan Suomen Akatemian toimesta kilpai- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 1 lun ja vertaisarvioinnin perusteella. Toinen uusi rahoitusinstrumentti on valtioneuvoston kanslian käyttöön varattu 12,5 miljoonaa euroa vuodessa, jolla on tarkoitus teettää nopeamman aikataulun tutkimuksia ja selvityksiä. Tämän rahoituksen viisasta käyttöä varten kansliassa ei ole tilaajaosaamista. Allekirjoittaneen tehtäväksi on annettu selvittää kansainvälisiä käytäntöjä ja esittää ehdotus siitä, ”miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan (strategisen) päätöksenteon neuvonantotoiminta olisi järjestettävä (science-based advice – Science for Policy)?” Pyörää ei kannata yrittää keksiä uudestaan vaan muokata Suomeen sopiva järjestelmä muiden, lähinnä anglosaksisten maiden perinteisiin ja kokemuksiin nojaten. Kaksi olennaista toimijaa ovat tiedeasiamies (Chief Scientific Advisor) ja tiedeakatemiat. Tiedeasiamies on suoraan pääministerille raportoiva virkamies, jolla on itsenäinen asema ja hallituskaudesta riippumaton määräaikainen tehtävä. Tiedeakatemiat edustavat kaikkien tieteenalojen huippuasiantuntemusta, jota tarvitaan sekä nopeisiin konsultaatioihin että perusteellisiin analyyseihin ajankohtaisista teemoista. Yhdysvalloissa niillä (National Academies) on lakiin kirjattu selkeä mutta vaativa tehtävä: ”The Academy shall, whenever called upon by any department of the Government, investigate, examine, experiment, and report upon any subject of science or art.” Suomessa tiedeasiamies sopisi pääministerin esikuntaan, jossa jo on juridiikan (oikeusasiamies) ja talouden (talousneuvosto) asiantuntemusta. Isoa byrokratiaa ei ole syytä rakentaa, muutama henkilö riittäisi, sillä olennainen osa neuvonnasta perustuisi kahteen verkostoon. Toinen niistä rakentuisi tiedeakatemioiden (Suomalainen Tiedeakatemia, Suomen Tiedeseura, Teknillisten Tieteiden Akatemia, Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland) ja niiden yhteistyöelimen (Tiedeakatemiain neuvottelukunta) varaan ja toisi tiedeyhteisön osaamisen päätöksenteon tueksi. Toinen verkosto muodostuisi ministeriöiden tutkimuksen vas- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 tuuhenkilöistä, joiden tueksi voitaisiin perustaa osa-aikaisten tiedeasiamiesten toimia. Näin olisi mahdollista koordinoida poikki hallinnonalojen ulottuvia kehittämishankkeita ja niiden tietotarpeita. Muuttuvassa maailmassa tiedeneuvonnan tarve tulee vain kasvamaan. Kansainvälisillä foorumeilla Suomen asioita ei voi tehokkaasti ajaa pelkällä retoriikalla, vaan ehdotukset ja vaatimukset vaativat kunnon perusteita. EU:n komission puheenjohtajan esikuntaan on hiljattain perustettu tiedeneuvonantajan virka ja YK:n pääsihteerin tieteellinen neuvosto on juuri aloittanut toimintansa. Myös kotimaassa aika on kypsä, eikä tiedeneuvonnan tarvetta kukaan kehtaa asettaa kyseenalaiseksi. Valtioneuvoston kansliassa ja etenkin ministeriöissä on kuitenkin vakiintuneet toimintatavat, eikä ole mutkatonta istuttaa niihin tiedemaailman korkeatasoista edustajaa. Sellainen voidaan kokea ärsyttäväksi Besserwisseriksi tai jopa uhaksi karriäärivirkamiehille, joilla on asioiden hoidon kannalta välttämätöntä asiantuntemusta, vaikkakaan ei tieteellistä. Yhteistyö vaatii keskinäistä luottamusta, jonka syntyminen vaatii oman aikansa. Tiedeyhteisölle pätevän neuvonnan järjestäminen on yhtä lailla haasteellista. Pystyvätkö tiedeakatemiat aktivoitumaan ja ottamaan vastuun asiantuntijaverkoston luomisesta ja ylläpitämisestä? Suostuvatko erinomaiset tutkijamme antamaan aikaansa tällaiseen toimintaan ilman korvausta, kuten muihin asiantuntija- ja vertaisarviointitehtäviin? Itse uskon, että suostuvat ja pystyvät. On kuitenkin syytä muistaa, että tiedeasiantuntija neuvoo, mutta päättäjä päättää. Toisaalta tiedeyhteisön velvollisuus on varmistaa, että tyhmän päätöksen tehneet poliitikot eivät koskaan saa puolustella tekosiaan väittämällä, että me emme tienneet! Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansleri (emeritus). ARTIKKELIT Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö Hannu Itkonen Urheilun kansainvälistyminen käynnistyi 1800luvun lopulla. Kansainvälisten urheiluorganisaatioiden synnyttäminen oli välttämätöntä, jotta lajit pystyivät levittäytymään eri maihin. Urheiluhistorian tarkastelu osoittaa, kuinka urheilun normittaminen on osoittautunut visaiseksi kysymykseksi. Urheilun lajitoimintojen alueelliseen laajentamiseen keskittyneet järjestöt joutuivat myös normitustyöhön, jossa avainasemassa olivat tulosten mitattavuuden määrittely ja yksiselitteisten sääntöjen laatiminen. (Itkonen 2013, 5–6.) Jo urheilun varhainen tulkitseminen pelkästään kaikkea hyvää – esimerkiksi reippautta, ryhdikkyyttä ja raittiutta – tuottavaksi aktiviteetiksi kyseenalaistettiin pian. Suomalaisissa käytännöissä urheiluun luotua hyvän kertomusta yritettiin vaalia pitäytymällä amatööriurheilun käytäntöihin. Viimeistään urheilun ammattimaistuminen purki ajatuksen urheilun yhtenäisestä ja harrastajilleen kaikkea hyvää tuottavasta moraaliperustasta. (Ilmanen 2012, 178–180.) Urheilun hyvän kertomuksen syntymiselle etenkin Suomessa olivat olemassa omat historialliset edellytyksensä (Itkonen 1997, 205–216). 1900-luvun alussa urheilu näyttäytyi olennaiseksi osaksi kansakunnan rakennustyötä (Hentilä 1989, 213–216). Urheilun tiivis kiinnittyminen muiden organisaatioiden aktiviteetteihin sekä toimijoiden ahertaminen useissa järjestörooleissa loivat edellytykset urheilun lajiopastusta laaja-alaisemmalle sosialisaatiolle. Niinpä nuorisoseurojen, suojeluskuntien ja työväenyhdistysten järjestötaloista lähipiireineen tuli kansanvalistuksen keskuksia. Yleisen yhteiskunnallisen eriytymisen myötä urheilu irtaantui perinteisistä järjestökytkennöistään. Edelleenkin urheilua legitimoitiin monenmoisen hyvän tuottajana niin koko kansakunnalle kuin yksittäisille harrastajille. Urheilun katsottiin kasvattavan yksilöitä paitsi omasta kunnostaan ja toimintakyvystään huolehtimiseen myös kilpakenttien ulkopuolisten normistojen noudattamiseen ja kunnioittamiseen. Urheiluseurojen tilaisuuksissa juovuksissa esiintyneitä henkilöitä erotettiin seuran jäsenyydestä. Kansainvälisillä kilpa-areenoilla menestyneitä urheilijoita ylevöitettiin nimeämällä heidät esimerkiksi ”Suomen maailmankartalle juoksijoiksi” tai ”lentäviksi suomalaisiksi” (Viita 2003, 148–161). Nykyurheilun käytännöt Nykyisessäkin urheilussa maat kilpailevat paremmuudestaan. Esimerkiksi olympiamenestyksestä laaditaan mitali- ja pistetaulukoita. Joukkuelajeissa maajoukkueet mittelevät paremmuudestaan lukuisissa lajeissa. Huomattava osa tämän päivän huippu-urheilusta on kuitenkin viihdettä, jonka perusteluksi entisenlaiset nationalistiset tai valistukselliset vakuuttelut eivät enää asetu. Urheilusta on tullut tuote, joka muodostaa yhdessä median ja markkinoiden kanssa tiiviin kolmiyhteyden (Itkonen 1996, 231–250). Huippu-urheilun yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen ovat vaikuttaneet useat eri tekijät. Urheilun ammattimaistuminen toteutui vauhdikkaasti myös olympialiikkeen avattua porttinsa ammattilaisille. Globalisaatio on puolestaan madaltanut kansallisia rajoja ja johtanut mittavaan urheilijoiden muuttoliikkeeseen (Giulianotti ja Robertson 2009). Mediallistuminen on tuonut urheilun sosiaalisille kentille aivan uusia toimijoita, jotka tavoittelevat muitakin kuin kilpailullisia voittoja. Huippu-urheilun kiinnostavuuden lisääntyminen on osaltaan purkanut urheilun perin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 3 teistä itsemääräämisoikeutta. Urheiluorganisaatiot ovat lisääntyvässä määrin paitsi pakotettuja pohdiskelemaan omia sääntöjään myös arvioimaan suhdettaan yleisempiin yhteiskunnallisiin normistoihin. Monimuotoistuneen huippuurheilun värikkäät kentät sisältävätkin tänä päivänä myös riskejä, uhkia ja uhreja, joiden kanssa eläminen edellyttää normipohdintaa. Yksi osoitus laajentuneesta normipohdinnasta on myös virinnyt urheilun moraaliin ja etiikkaan paneutuva tutkimus (ks. esim. McFee 2004; McNamee 2010; Mäkinen 2005; Walsh ja Giulianotti 2007). Globaalissa huippu-urheilussa pelataan ”kovin panoksin”. Suuriin taloudellisiin voittoihin ovat yltäneet muun muassa kansainväliset urheiluorganisaatiot, yksittäiset urheilijatähdet ja urheilun suurtapahtumia välittävät mediajätit. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisääntyessä urheilu on saanut seuralaisekseen myös omat riskinsä, uhkansa ja uhrinsa. Urheilun riskit Moninaiset riskit varjostavat urheilun viihdespektaakkeleita. Pahimmillaan ylenmääräinen riskinotto liittää urheilun kielteiseksi koettuja ”epäeettisyyden takiaisia”. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että riskirajoilla liikkuminen ja riskinoton seuraukset ovat oivallista polttoainetta medialle. Urheilun riskien yksi juuri löytyy kilpailun kiristymisestä. Ammattimaisessa, suuria lupauksia tarjoilevassa huippu-urheilussa voittoa ja menestystä tavoitellaan keinoja kaihtamatta. Etenkin urheilijoiden suorituskykyä lisäävästä dopingista on tullut kilpakenttien kestohaaste. Dopingin koetaan uhkaavan urheilun reilun pelin normistoa. Doupatut urheilijat saavat huomattavaa etua suhteessa luomulinjaan luottaviin kanssakilpailijoihinsa. Douppaamisen kimppuun on käyty mittavin kontrollitoimin, jolloin urheilijat ovat käytännöllisesti katsoen koko ajan järjestelmän valvovan silmän alaisina. Dopingin riskiluonne liittyy siihen, että kemiallisin valmistein toteutetussa suorituskyvyn manipuloinnissa liikutaan aika ajoin elimistön sietokyvyn rajamailla. Tiedetäänpä sekin, että lääkeaineiden ylenmääräinen käyttö on 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 johtanut paitsi terveyden menettämiseen myös ennenaikaiseen kuolemaan. Ammattimaisessa huippu-urheilussa liikkuvat valtavat rahat. Kun perinteisesti urheilun tehtävä ei ole ollut taloudellisten voittojen tuottaminen, urheiluorganisaatiot ovat olleet osin kykenemättömiä vastaamaan ulkopuolisten talous toimijoiden tunkeutumiseen pelikentille. Niinpä esimerkiksi vedonlyönnistä on tullut haaste, johon vastaamiseen urheilujohtajat ovat hakeneet avukseen myös virkavallan edustajia. Eittämättä rahanpesu, lahjonta ja kilpailutulosten manipulointi ovat urheilun riskejä, joiden valjastamiseen tarvitaan sekä urheilueettisiä pohdintoja että yleisempääkin normimuokkausta. Urheilun uhat Etenkään huippu-urheilua ei voida enää perustella urheilun kaikkea hyvää tuottavalla kerto muksella. Huippu-urheilijan rooli on pitkän polun päässä oleva ammattikäytäntö, jossa pan naan niin sanotusti kaikki peliin sekä saa daan rahallista korvausta ja muita etui suuksia. Moraalisesti uhkaavaksi tilanne muo dostuu, kun organisaatiot ryhtyvät ylen määrin välineellistämään urheilijoita omien intressiensä palvelukseen. Kaikkensa peliin laittava ja pelkästään omaan urheilumenestykseen tähtäävä urheilija voi olla sokea välineellistäjien tavoitteille. Erityisen puolustuskyvyttömiä välineellistämiselle ovat lapset ja nuoret. Sosiaalisesti kestävän urheilun tulisi olla myös taloudellisesti kunnossa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä monelta osin urheilu on taloudellisesti kestämättömällä perustalla. Esimerkiksi lukuisat maailman kärkitason jalkapalloseurat ovat rajusti ylivelkaantuneita. Myös kotimaisessa joukkueurheilussa eurojen riittävyys on jatkuva uhka. Seurojen konkurssit ja maksuvaikeu det ovat tuttu ilmiö. Urheilun autonomiaa ovat viime vuosikymmeninä uhanneet kentille tunkeutuvat ulkopuoliset sijoittajat ja suoranaiset rahastajat. Sijoittajien ensisijaisena tavoitteena ei ole urheilumenestyksen saavuttaminen vaan taloudellisten voittojen korjaaminen. Urheilun tiedetään myös mahdollistavan rikollisen rahanpesun. Etenkin urheilun vedonlyönti tarjoaa toimivan kasvualustan hämärärahojaan kotiuttaville rikollisille. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten liikunnan yhteiskuntatutkijat todistelivat urheilun sivilisoitumisen merkitsevän väkivallan kuihtumista kilpakentiltä (ks. Elias ja Dunning 1986). Tutkijoiden ennakointi on sittemmin osoittautunut ainoastaan osatotuudeksi. Eriytyessään ja viihteellistyessään urheiluun on muodostunut oma väkivaltasektorinsa. Etenkin monissa uusissa urheilumuodoissa vastustajan vahingoittaminen on täysin sallittua toimintaa. Viihteellistymisen nimissä on myös palattu aiempiin käytäntöihin. Muun muassa miesten amatöörinyrkkeilyssä on siirrytty takaisin kypärättömään aikaan. Väkivallan näkeminen urheilun uhaksi edellyttää yhtä reunamerkintää. Kaikille toimijoille väkivallan lisääntyminen urheilussa ei ole kielteinen muutossuunta. Harrastajien hakeutuminen väkivaltaisiin lajeihin, mittavat rahapalkkiot ja suuret katsojamäärät sekä huomattava medianäkyvyys osoittavat, että väkivaltaiselle urheilulle on ollut olemassa oma sosiaalinen tilauksensa. Kohu- ja sokkiuutisoinnin aikakaudella osa urheilutuotannosta näyttääkin ratsastavan väkivallan ratsuilla. (Jarvie 2012, 310–318). Kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa edellytetään ympäristökysymysten huomioon ottamista. Urheilun uhkaksi on noussut se välinpitämättömyys, jolla etenkin suurkilpailujen järjestäjät ovat suhtautuneet tapahtumien ympäristövaikutuksiin. Esimerkiksi olympialaisten jättiläismäiset rakennelmat ovat koituneet kisojen jälkeen ongelmallisiksi. Jo kisojen valmisteluvaiheissa on hankaloitettu paikallisten ihmisten elämisen edellytyksiä ja suorastaan loukattu kansalaisoikeuksia. Urheilun suurtapahtumat ovat vaikeuttaneet myös paikallisen väestön elämää. Esimerkiksi Brasiliassa vuonna 2014 järjestettävien jalkapallon MM-kilpailujen vuoksi alkuperäisasukkaita on häädetty asuinsijoiltaan ja asuntoja on purettu rakennus- ja tiehankkeiden tieltä (Ortiz 2012). Amnesty International on raportoinut, kuinka Qatarin vuoden 2022 jalkapalloilun MM-kisaareenoita rakennetaan orjatyövoimalla piittaamatta alkeellisistakaan työsuojelumääräyksistä. Urheilun uhrit Urheilujohtajat legitimoivat urheilua monin myönteisin sanankääntein. Nykypäivän urheilu nähdään globaalin talouden merkittäväksi sfääriksi. Onpa urheilun tulkittu vahvistavan kansakuntien identiteettiä sekä edistävän kansalaisten terveyttä. Urheilun katsotaan myös tuottavan elämänsisältöä niin harrastajilleen kuin yleisöilleen. Urheilun legitimointipuhe voidaan myös kyseenalaistaa. Etenkään huippu-urheilu ei sinällään tuota terveyttä tai ylläpidä toimintakykyä. Kovimmillaan huippu-urheilu on jatkuvaa tasapainoilua elimistön kestokyvyn rajamaastossa. Globaalissa maailmassa urheilun identiteettejä rakentava merkitys on aiempaa monimutkaisempi (Markovits ja Rensman 2010, 8–13). Urheilu tuottaa myös omat uhrinsa, joista urheilujohtajat mieluusti vaikenevat. Omassa uhrien jäljitystyössäni päädyin seitsemään uhrityyppiin, jollaisiksi tyypittelin ylenmääräiset riskinottajat, vastustajan vahingoittamat, keinoja kaihtamattomat, yleisöuhrit, rooliuhrit, uhrisankarit sekä sattuman korjaamat (Itkonen 1997, 7–13). Ylenmääräiset riskinottajat eivät tunne pelkoa ja sananmukaisesti ”urheilevat hengellään”. Riskinotto voi tapahtua joko kilpailutilanteissa tai valmentauduttaessa kisakoitoksiin. Vastustajan vahingoittamia uhreja ovat urheilijat, jotka ovat esimerkiksi joutuneet kokemaan kanssakilpailijansa tyrmäyksen tai muun vahingoittamisen. Vastustajia voidaan vahingoittaa joko sääntöjen sallimissa rajoissa tai niitä rikkomalla. Esimerkiksi jääkiekossa on noussut esiin valmentajien käskyttäminen eli ohjeistus vastapuolen tiettyjen pelaajien väkivaltaisesta eliminoimisesta. Keinoja kaihtamattomien uhrityyppiin lukeu tuvat tietoisesti vilpin tielle lähteneet, jolloin suoritusta parantaviin lääkeaineisiin turvautumisella tai riskinottamisella kilpailutilanteissa on ollut karut seuraukset. Vilpistely onkin muodostunut yhdeksi urheilun legitimiteettiä voimallisimmin uhkaavista tekijöistä (McFee 2004, 118–121). Urheiluun kuuluvat myös yleisöuhrit. Kilpaautoja on suistunut katsomoihin tuhoisin seurauksin. Myös huliganismi ja katsomoväkivalta ovat tuottaneet omat uhrinsa. Rooliuhreja on puolestaan syntynyt niistä henkilöistä, jotka T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 5 ovat valikoituneet uhreiksi johtuen omasta asemastaan urheiluorganisaatiossa. Urheilujohtajia on jopa murhattu. Rooliuhreina on pidetty myös monia urheilu-uran jälkeen hankaluuksiin ajautuneita urheilijoita. Mika Myllylän kilpailu-uran jälkeistä elämää kuvattiin mediassa ”julmaksi laduksi”, josta hiihtäjäsankari ei selvinnyt hengissä (Lempinen 2012, 14–23). Uhrisankarit puolestaan uhrautuvat yhteisen hyvän nimissä, sillä urheilukentilläkin uhrautumalla voi itseään ja yhteisöään ylevöittää. Vaikka kyseessä eivät olisikaan suoranaiset kuolonuhrit, niin etenkin mediassa monet urheiluorganisaatioiden hylkäämät henkilöt nimetään uhreiksi. Sankariviitta on annettu myös henkilöille, jotka eivät ole kestäneet huippu-urheilun paineita. Kuolemansa kautta uhrisankariksi määrittyi esimerkiksi saksalainen jalkapallomaalivahti Robert Enke, joka poistui keskuudestamme itsemurhan tehneenä syksyllä 2009. Urheilussa tapahtuu myös erilaisia ennakoimattomia onnettomuuksia. Manchester Unitedin jalkapallojoukkueen pelaajat menehtyivät vuonna 1958 Münchenin lentokentällä tapahtuneessa onnettomuudessa. Samoin kävi syyskuussa 2011 Lokomotiv Jaroslavin jääkiekkojoukkueen pelaajille. Myös katsomoväkivalta ja huliganismi ovat tuottaneet omat uhrinsa. Kyseinen uhrilaji voidaan nimetä sattuman korjaamiksi. Normittamisen haasteet Maailmanlaajuisesti kiinnostaviksi ilmiöksi muotoutuneeseen urheiluun kohdistuu sekä sisäisiä että ulkoisia normittamispaineita. Erityisesti huippu-urheilu joutuu paitsi vakuuttelemaan olemassaoloaan myös tekemään työtä korkean moraalinsa ylläpitämiseksi ja säilyttämiseksi. Hankalaksi tilanteen tekee se, että ei ole olemassa ainoastaan yhtä yhtenäistä urheilua. Postmodernin ajan urheilu sisältää hyvin erilaisia käytäntöjä, jolloin myös urheilun normistot ovat sangen kirjavat. Urheilun sosiaaliseen todellisuuteen on tullut lisääntyvässä määrin uusia toimijoita. Nämä uudet toimijat omine intresseineen haastavat urheilun vallitsevia käytäntöjä. Samalla urheilun aiempi autonomia tulee kyseenalaistetuksi. 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Myös urheilun riskit, uhat ja uhrit pakottavat urheiluorganisaatioissa toimivat jatkuvaan normitustyöhön. Jatkuessaan urheilun normimyllerrys on vaativaa sekä urheilun sisäpiiriläisille että ulkopuolisille urheilua asemoiville päätöksentekijöille. Normien muokkauspakko ja jatkuva normimyllerrys tekevät osaltaan urheilusta yhden yhteiskunnallisen elämänmenon kiinnostavimmista alueista. Lähteet Elias, N. & Dunning, E. (1986). Från riddarspel till fotbollscup. Sport i sociologisk belysning. Atlantis: Kristianstad. Hentilä, S. (1989). Urheilu, kansakunta ja luokat. Teoksessa Alapuro, R., Liikanen, I., Smeds, K. ja Stenius, H. (toim.) Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä: Vaasa. Ilmanen, K. (2012). Urheilun eriytynyt moraaliperusta. Teoksessa Ilmanen, K. ja Vehmas, H. (toim.) Liikunnan areenat. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylän yliopisto. Liikuntakasvatuksen laitos. Tutkimuksia 1/2012. Jyväskylä. Itkonen, H. (1997). Tuskin etanaa elävämpi – urheilu sosiaalisena kontrollina. Teoksessa Vares, V. (toim.) Urheilu ja historia – Kansakunnan identiteetiksi, yhteiskunnan vaikuttajaksi, joukkojen harrastukseksi. Turun Historiallinen Arkisto 51. Turku. Itkonen, H. (1996). Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Gaudeamus: Helsinki. Itkonen, H. (1997). Urheilun uhrit. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi XIV. Helsinki. Itkonen, H. (2013). Urheilun kentällä globaalia ja lokaalia räätälöidään koko ajan uusiksi. Liikunta & Tiede 5/2013. Jarvie, G. (2012). Sport, Culture and Society. An introduction. Routledge: Oxon. Lempinen, M. (2012). Viimeinen työntö. Veikkaaja 51/2012. Markovits, A. S. ja Rensman, L. (2010). Gaming the World. How sports are reshaping global politics and culture. Princeton University Press: Princeton. McFee, G. (2004). Sport, Rules ans Values. Philosophical investigations into the nature of sport. Routledge: London. McNamee, M. (toim.) (2010). The Ethics of Sport. A Reader. Routledge: London. Mäkinen, O. (2007). Samalta viivalta? Eettiset kysymykset urheilussa. Kirjapaja: Hämeenlinna. Ortiz, F. (2012). Kaikkien aikojen kalleimmat kisat. Maailman kuvalehti 3/2012. Viita, O. (2003). Hymyilevä Hannes. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Otava: Keuruu. Walsh, A. ja Giulianotti, R. (2007). Ethics, Money and Sport. This sporting Mammon. Routledge: London. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 12.1.2013 pidettyyn esitelmään. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoiden kirjo Suomessa Eeva Houtbeckers Yhteiskunnallisella yrittäjyydellä viitataan toimintaan, jossa liiketoiminnan keinoin edistetään yhteiskunnallista hyvää. Yhteiskunnallinen yrittäjyys ei ole ongelmaton käsite, mutta silti se herättää monissa toivoa nykyisten monimutkaisten globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Suomessa yhteiskunnallinen yrittäjyys laajana kattokäsitteenä pitää sisällään monia erilaisia toimijoita, joista osan juuret ulottuvat 1800-luvun lopulle. Tässä artikkelissa esitellään yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoita Suomessa ja kuvataan viimeisimpiä toimijoita, joihin kirjoittajan oma tutkimus keskittyy. Huolimatta tilastollisesta hyvinvoinnin lisääntymisestä, kuten lapsikuolleisuuden vähenemisestä, yhteiskunnissa on huomattavia ongelmia. Kasvavat tuloerot, ihmisten välinen epätasaarvoisuus ja näistä juontuvat levottomuudet vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnonympäristöä uhkaavat esimerkiksi ilmastonmuutos ja biodiversiteetin väheneminen. Lisäksi sosiaaliset ongelmat aiheuttavat ympäristöongelmia – ja päinvastoin. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on käsite, johon on vaikea olla törmäämättä, jos on kiinnostunut uusista ratkaisuista nykyajan ongelmiin. Kun usko kansallisvaltioihin, liike-elämään ja kolmannen sektorin toimijoihin horjuu, on uudessa käsitteessä tuoreutta. Yhteiskunnallisella yrittäjyydellä viitataan toimintaan, jossa yhteiskunnallista hyvää edistetään liiketoiminnan keinoin. On tyypillistä, että toiminta alkaa ruohonjuuritasolta, eikä se tunnu sopivan mihinkään ennalta annettuun lokeroon. Kansainvälisesti tunnettua ja paljon viitattua yhteiskunnallista yrittäjyyttä edustavat Muhammad Yunnuksen Grameen Bank (Yunus, 1999) ja reilunkaupan järjestelmä (Huybrechts, 2010). Aloittaessaan Grameen Bank mullisti ajattelun myöntämällä mikrolainoja köyhille ihmisille, jotka eivät niitä aikaisemmin olleet saaneet oman elämänsä kehittämiseksi. Reilunkaupan järjestelmässä taas kuluttajan tuotteesta maksama korkeampi osuus ohjataan tuottajayhteisön olojen parantamiseen. Esimerkeissä toimijat ovat ennakkoluulottomasti ajatelleet edunsaajien tilanteen parantamista yhdistelemällä vallitsevaan taloudelliseen järjestelmään sopivia menetelmiä. Suomessa kiinnostus yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen liitetään usein hyvinvointivaltion muutokseen (Bland, 2010). Kun yhteiset varat pienenevät väestön vanhetessa ja palveluita tarvitaan vähintään saman verran, etsitään uudenlaisia ratkaisuja tuottaa palveluita. Hyvinvointipalvelut eivät kuitenkaan ole ainoa sektori, jolla on yhteiskunnallista yrittäjyyttä. Millaisia toimijoita yhteiskunnallisessa yrittäjyydessä on Suomessa 2010-luvulla? Vastatakseni tähän kysymykseen teen ensin lyhyen katsauksen yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittymisestä Suomessa perustuen aikaisempaan kirjallisuuteen ja selvityksiin. Kuvaan myös yhteiskunnallisen yrittäjyyden uusimpia toimijoita, joihin oma tutkimukseni keskittyy. Ajan myötä kehittyneet erilaiset traditiot selittävät sen, miksi Suomessa yhteiskunnallisen yrittäjyyden käsitteellä saatetaan viitata joko hyvin suppeaan joukkoon tai vastaavasti keskenään hyvin erilaisiin organisaatioihin. Suomalaisessa sanastossa yhteiskunnallinen yrittäjyys onkin muodostumassa kattokäsitteeksi hyvin kirjavalle joukolle toimijoita. Lopuksi vertaan Suomen tilannetta kansainväliseen kehitykseen. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 7 Yhteiskunnallisen yrittäjyyden juuret Pättiniemi tutki väitöksessään sosiaalisia yrityksiä, joille on tyypillistä epäedullisessa työmarkkina-asemassa olevien työllistäminen (Pättiniemi, 2006). Hän jäljitti tällaisia organisaatioita aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin sokeiden järjestöt sitoutuivat avustamaan sokeita ammatinharjoittajia raaka-aineiden hankinnoissa ja tuotteiden markkinoinnissa. Työllistymisen lisäksi yhteiskunnallisina vaikutuksina oli asenteisiin vaikuttaminen. 1930-luvulla sokeiden järjestöt perustivat ensimmäisiä teollisia yrityksiä, jotka palkkasivat vajaakuntoisia. Valtion tuen kannustamana 1950- ja 1960-luvulla perustettiin useita työpajoja vajaakuntoisille. 1970- ja 1980-luku oli työpajoille kukoistuksen aikaa, mutta 1990-luvun lama vaikutti myös niiden hiipumiseen. Pättiniemen mukaan toinen pidempiaikainen traditio Suomessa on työntekijäomisteiset osuuskunnat. 1970-luvun työpaikkademokratian jälkeen ne kokivat uuden kukoistuksen 1990-luvulla, kun laman seurauksena työttömäksi jääneet perustivat omia työosuuskuntia eri aloilla. Näiden kautta työllistymällä he eivät menettäneet oikeuksiaan työmarkkinaetuuksiin. Toimijoiden tunnistamisen kannalta oli merkittävää, että 2000-luvun alussa Suomessa hyväksyttiin laki sosiaalisista yrityksistä (Laki sosiaalisista yrityksistä, 2003). Sen mukaan yritys on oikeutettu sosiaalisen yrityksen nimitykseen ja merkkiin mikäli vähintään kolmasosa sen työvoimasta on vaikeasti työllistettäviä, kuten pitkäaikaistyöttömiä tai vajaakuntoisia. Sosiaalisesta yrittäjyydestä ei Suomessa tullut yhtä merkittävää institutionaalista voimaa kuin esimerkiksi Pohjois-Italiassa. Silti viimeaikaisen selvityksen mukaan niiden taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys on mainettaan parempi (Grönberg ja Kostilainen, 2012). Lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajina on Suomessa pitkään toiminut kolmannen sektorin toimijoita ja säätiöitä. Osa nykyisistä kunnallisista palveluista onkin saanut alkunsa kolmannella sektorilla. Osa kolmannen sektorin toimijoista on vuosien varrella kasvanut suuriksi 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 hyvinvointipalveluiden tuottajiksi. On tavallista, että ne järjestävät edunsaajille palvelutuotantoa omistamissaan yrityksissä. Nämä luetaan usein yhteiskunnallisiksi yrityksiksi. Esimerkkejä ovat muun muassa Invalidiliiton Asumispalvelut Oy ja Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy. Merkki ja toimijoiden järjestäytyminen Toinen merkittävä institutionaalinen tapahtuma sosiaalisen yrityksen lainsäädännön lisäksi oli Yhteiskunnallisen yrittäjyyden merkin perustaminen 2011. Merkkiä hallinnoi Suomalaisen Työn Liitto, ja se myönnetään hakemuksesta. Ensisijaisina kriteereinä ovat yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen, vastuullinen liiketoiminta, rajoitettu voitonjako sekä liiketoiminnan avoimuus ja läpinäkyvyys (Suomalaisen Työn Liitto, 2014). Toissijaisesti katsotaan työntekijöiden osallisuus päätöksentekoon, yhteiskunnallisten vaikutusten todentaminen sekä heikommassa työmarkkina-asemassa olevien työllistäminen. Vuoden 2014 alussa merkki on myönnetty 44 organisaatiolle. Kolmas yhteiskunnallisen yrittäjyyden perinteisten toimijoiden tunnistamista leimannut yksittäinen tapahtuma oli yhteiskunnallisten yritysten koalition perustaminen 2013. Perustajissa on muun muassa suuria sosiaali- ja terveysalan organisaatioita. Järjestäytymällä yhteiskunnallisen yrittäjyyden alle toimijat haluavat edistää yhteiskunnallisten yritysten liiketoimintaa, vahvistaa sosiaalisia ja ekologisia yhteiskuntarakenteita sekä vaikuttaa lainsäädäntöön. Uudet toimijat ja linkittyminen Edellä mainittujen historiallisten ja institutionaalisesti tunnustettujen toimijoiden lisäksi on kasvava joukko toimijoita, jotka eivät usein löydy kuvatuista ryhmistä mutta jotka linkittyvät yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen joko muiden tai itsensä tunnistamana. Vaikka yhteiskunnallisen yrittäjyyden kentällä nämä toimijat on tunnistettu, niitä on tutkittu Suomessa vielä vähän. Uusia toimijoita on kuvattu eri julkaisussa (Haanpää ja Tuppurainen, 2012; Karjalainen ja Berg, 2010; Demos Helsinki, 2010). Lisäksi Suomen yhteiskunnalliset yrittäjät (SYY) ry tuo nimensä mukaisesti yhteen yhteiskunnallisia yrittäjiä eri aloilta. Osa organisaatioista liittyy jo aikaisemmin mainittuihin traditioihin, kun osa taas ei linkity mihinkään mainituista yhteiskunnallisen yrittäjyyden instituutioista. Uudet toimijat vaikuttavat omaehtoisilta ja vaikeasti luokiteltavilta. Ne eivät tunnu sopivan kokonaan mihinkään kategoriaan vaan toimijoissa on piirteitä monesta traditiosta. Uusia toimijoita löytyy sosiaali- ja terveysalalta, mutta myös muilta aloilta, kuten ohjelmistosuunnittelusta ja vähittäiskaupasta. Ne työllistävät toisinaan vajaakuntoisia tai pitkäaikaistyöttömiä, mutta eivät aina. Niiden tavoitteena on positiivinen yhteiskunnallinen muutos, mutta ei välttämättä pelkästään Suomessa. Toisilla on valmistusta kehittyvissä maissa, joissa valittujen yhteisöjen olojen parantamiseen Suomessa myytyjen tuotteiden tuotot ohjataan. Huolimatta vaihtelevuudesta uusia yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoita tuntuu yhdistävän globaali ote nykyongelmien ratkaisemiseksi. Paikalliseen toimintaan on vaikuttanut halu ratkaista hankalia ja yhä useammin kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia. Tutkimukseni aineistossa yksi yritys keskittyy kasvavan tekstiilijäteongelman ratkaisemiseen muokkaamalla jo käytettyjä tekstiilejä asiakkaiden toiveiden mukaan. Vaikka kyse on pitkälti kehittyneiden maiden ongelmasta ja liikakulutuksesta, dumppaamalla halpoja tekstiilejä kehittyviin maihin toimijat kehittyneissä maissa ovat vaikuttaneet kehittyvien maiden omaan tekstiilituotantoon haitallisesti. Toinen yritys edistää avoimen datan käyttöä. Avoimessa datassa ajatuksena on eri instanssien keräämien tietomassojen hyödyntämisen mahdollistaminen muille kuin tiedon keränneille tahoille. Tuloksena voi olla kansalaisten elämää helpottavia palveluita, kuten karttasovellukset. Kolmas yritys kasvattaa ja tukee toisia yhteiskunnallisia yrittäjiä. Kun positiivisesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneet kokoontuvat työskentelemään yhdessä sen sijaan, että yrittäisivät yksin, saavat he tukea ja kannustusta toisiltaan. Toinen uuden polven toimijoita yhdistävä tekijä on toimijoiden pienuus ja resurssien niuk- kuus. Siinä missä joillekin vanhemman polven toimijoille voi olla ajankohtaista puhua voitoista ja niiden jakamisesta, on usein nuorille toimijoille tavoitteena pysyä toiminnassa ja selviytyä. Tämä selittyy osittain yritysten nuorella iällä. Osittain kyse on kuitenkin siitä, että liiketoimintaa kehitetään uusille aloille, jolloin asiakaskunta ei ole vakiintunut. Siten ryhtyminen yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta on yksi yhdistävä tekijä. Vaikka kansainväliset yhteydet ovat aina taanneet ideoiden liikkumisen kansallisvaltioiden yli, vaikuttaa siltä, että 2000-luvun toimijat verkostoituvat välittömien lähiyhteisöjensä lisäksi yli Suomen rajojen. Kipinä yrittää yhteiskunnallista yrittäjyyttä saattaa syttyä, kun toimija kuulee toisaalla olevasta saman alan yrittäjästä, joka toiminnallaan haluaa saada myös aikaan positiivista yhteiskunnallista vaikutusta pelkän oman tai muiden työllistämisen lisäksi. Toimijoiden kirjavuus ja arvioita määrästä Historiallisesti eri aikoina ja eri olosuhteissa muodostuneille yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoille on vaikea nimetä yhteneviä kriteereitä. Niillä on hyvin erilaiset juridiset muodot järjestöistä ja säätöistä osakeyhtiöihin ja osuuskuntiin. Ne toimivat erilaisilla toimialoilla, ja niitä on pienistä suuriin. Tämän kirjavuuden takia yhteiskunnallisista yrityksistä on vähän tilastotietoa. Lilja ja Mankki (2010) arvioivat, että Suomessa on noin 5 000 yhteiskunnallista yritystä. Tämä laskelma saatiin aikaiseksi yhdistelemällä tietoa eri rekistereistä, jotka koskevat voitontavoittelun roolia, omistajuutta ja sosiaalisia yrityksiä. Ajatuksena laskelmassa on, että voittoa tavoittelemattomat instituutiot, työntekijäomistus sekä vajaakuntoisten työllistäminen muodostavat yhteiskunnallisten yritysten perusjoukon. Tästä laskelmasta kuitenkin puuttuvat kokonaan yksityissomisteiset toimijat, joita useat uudemman polven organisaatioista ovat. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 9 Kansainvälinen kehitys ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden kritiikki Eri alueiden yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehityskulkuja tutkineet väittävät, että suurimmat eroavaisuudet ovat Atlantin molemmin puolin sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan välillä. Karkeasti voidaan todeta, että perinteisesti Euroopassa yhteiskunnallinen yrittäjyyden toimijat ovat keskittyneet työllistymiseen, kun Pohjois-Amerikassa kyse on kolmannen sektorin toimijoiden omaehtoisesta tulonhankinnasta. Etelä-Amerikassa taas ilmiö liitetään ruohonjuuritason vaihtoehtoiseen toimintaan silloin, kun yhteiskunnan järjestelmät eivät syystä tai toisesta toimi kansalaisten toivomalla tavalla. Kansainvälisesti Suomen tilanne vertautuu muuhun Eurooppaan. Työllistämiseen keskittyvien toimijoiden lisäksi myös muualla Euroopassa on toimijoita, joiden luokittelu on tutkijoille haastavaa. Yhteiskunnallista yrittäjyyttä on myös kritisoitu (Grenier, 2009). Ensinnäkin sen sanotaan keskittyvän liiaksi yksilöihin unohtaen yhteisten toimijoiden vastuun yhteisistä asioista. Yksilön roolin painottaminen on ollut leimallista osalle tutkimusta, vaikka tosiasiassa yksilö ei pitkälle pötki ilman muiden apua. Toiseksi yhteiskunnallisen yrittäjyyden sanotaan siirtävän markkinalogiikkaa sellaisille alueille, joissa sitä ei ennestään ole olemassa, ja näin vähentävän yhteisöjen roolia. Suomessa tällainen sektori on sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden osalta osa kokee yhteiskunnallisen yrittäjyyden keinoksi lisätä palveluiden yksityisomistajuutta. Kolmanneksi yhteiskunnallisen yrittäjyyden sanotaan ohittavan demokraattiset päätöksentekoprosessit, joissa yhteisesti päätetään, mihin asioihin puututaan. Sen sijaan, että päätös uudesta palvelusta tulisi demokraattiseen käsittelyyn, on mahdollista, että yrittäjä (yksilö tai tiimi) päättää luoda palvelun pohtimatta sen negatiivisia seurauksia, joita useamman ihmisen päätöksenteko olisi saattanut nostaa esille. Myös yhteiskunnallisen yrittäjyyden tutkimusta voidaan kritisoida. Tutkimus on nuorta, jolloin sitä leimaa määrittelyvaihe. Tutkijoilla on suuri tarve luokitella ja nimetä erilainen toiminta joko yhteiskunnalliseksi yrittäjyydeksi tai 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 muuksi. Mutta millaista on sitten ”ei-yhteiskunnallinen” yrittäjyys? Eikö kaikella taloudellisella toimeliaisuudella ole myös positiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan? Samoin, eikö yhteiskunnallisella yrittäjyydellä voi olla myös negatiivisia vaikutuksia? Lisäksi tutkijoiden empiiriset havainnot voivat selittyä myös muilla käsitteillä. Jos jokin ilmiö ei ensisilmäyksellä sovi aikaisempiin luokkiin, voi se tarkemman tutkimuksen jälkeen niihin sopiakin. Esimerkiksi yrittäjyystutkimus tulee joidenkin traditioiden osalta hyvin lähelle samoja teemoja, joita yhteiskunnallisen yrittäjyyden tutkimuksessa käsitellään. Onkin väitetty, että näillä tutkimusperinteillä on enemmän yhteistä kuin tutkijat toisinaan haluavat nähdä (Steyaert ja Hjorth, 2006). Muutoksentekijät saman käsitteen alla Huolimatta yhteiskunnallisen yrittäjyyden osittain aiheellisesta kritiikistä, on käsitteen levinneisyyden yksi peruste sen toimijakeskeisyys. Sen sijaan, että ihmiset odottavat kasvottomien tahojen tekevän ratkaisuja puolestaan, on rohkaisevaa ajatella, että ihmiset voivat tehdä jotakin paremman elinympäristön puolesta tarttumalla toimeen. Usein toimijuus edellyttää taloudellista autonomiaa, jonka takaa liiketoiminnan harjoittaminen. Askel kerrallaan eteen tulevia ongelmia ratkoen toimijat pyrkivät saamaan aikaan positiivista muutosta kulloinkin vallitsevassa järjestelmässä. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on ilmiönä elänyt ajassa: Kun 1900-luvulla oli tarve mahdollistaa taloudellinen omavaraisuus sellaisille, joilla ei siihen muuten ole mahdollisuutta, vaikuttaisi 2000-luvulla olevan kyse taloudellisesta toiminnasta, joka ei vahingoittaisi ihmisiä tai luonnonympäristöä. Oma jatkotutkimukseni keskittyy yhteiskunnallisen yrittäjyyden representaatioihin uudemman polven toimijoiden puheessa. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallinen yrittäjyys on yksi tapa yrittää ymmärtää työtä, joka ei sovi vallitseviin normeihin. Aineistossani yrittäjät aktiivisesti toimivat siten, että heidän työnsä vaikutukset olisivat elinympäristöä kehittäviä. Tavallisempaa on ottaa annettuna ammattikunnan raamit ja toimia niiden asettamissa puitteissa. Aineistoni yrittäjät toimivat näissä raameissa, mutta sen lisäksi he yrittävät selvittää asioiden syy-seuraussuhteita. Nyky-yhteiskunnassa tämä on vaikeaa, ja tukea uudenlaiselle toimintatavalle on vähän. Heidän arkensa koostuu pyrkimyksestä tasapainottaa keskenään ristiriitaisia työn osa-alueita toiminnan taloudellisen jatkuvuuden kanssa. yhteiskunnallista yrittäjyyttä Suomessa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 10.1.2013 pidettyyn esitelmään. Kirjallisuus Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt vuotuisen kunniapalkintonsa professori Markku Leskelälle. Se annetaan kansainvälistä huomiota saavuttaneelle tutkijalle. Leskelä on toiminut epäorgaanisen kemian professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 1990 lähtien. Hänen tutkimuksensa peittävät laajasti kemiaa. Viime vuosina hän on keskittynyt nanomateriaaleihin ja erityisesti niiden valmistamiseen. Bland, J. (2010). Yhteiskunnallinen yritys – ratkaisu 2000-luvun haasteisiin – Ison-Britannian malli ja sen kokemukset. Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisuja. Haettu https://www.tem.fi/files/26787/TEM_22_2010_ netti.pdf Demos Helsinki. (2010). Parempi diili – yhteiskunnallisen yrittäjän riemulaulu. Demos Helsinki. Haettu http:// www.demoshelsinki.fi/wp-content/uploads/2012/11/ ParempiDiili_1-2010.pdf Grenier, P. (2009). Social entrepreneurship in the UK: from rhetoric to reality? Teoksessa R. Ziegler (toim.), An introduction to social entrepreneurship: Voices, preconditions, contexts (s. 174–206). Cheltenham: Edward Elgar. Grönberg, V., & Kostilainen, H. (2012). The state and future of work-integration social enterprises [Sosiaalisten yritysten tila ja tulevaisuus]. Ministry of Employment and the Economy. Haettu http://www.tem.fi/index. phtml?C=98033&s=2086&xmid=4769 Haanpää, L., & Tuppurainen, S. (2012). Nuoret yrittävät. Vastuullisuus, joustavuus ja mahdollisuudet yrittäjyydessä. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto. Huybrechts, B. (2010). Fair Trade organizations in Belgium: Unity in diversity? Journal of business ethics, 92(2), 217–240. Karjalainen, A., & Berg, M. (2010). Uudenlainen yrittäjyys – Kuusi esimerkkiä yhteiskunnallisesta yrittäjyydestä Suomessa. Suomen Lontoon instituutti. Laki sosiaalisista yrityksistä, Pub. L. No. 1351 (2003). Haettu http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20031351 Lilja, I., ja Mankki, J. (2010). Yhteiskunnallinen yritys – luova ja yhdistävä toimintatapa. Helsinki: Yhteinen yritys -hanke. Haettu https://www.tem.fi/files/27842/YY-luova_ja_yhdistava_toimintatapa_raportti.pdf Pättiniemi, P. (2006). Social enterprises as labour market measure. Kuopion yliopiston julkaisuja. E, Yhteiskuntatieteet. Kuopio: University of Kuopio. Steyaert, C., & Hjorth, D. (Eds.). (2006). Entrepreneurship as social change – A third movements in entrepreneurship book. Cheltenham: Edward Elgar. Suomalaisen Työn Liitto. (2014). Yhteiskunnallinen yritys -merkki. Haettu 14.6.2013, 2013, http://www.avainlippu.fi/yhteiskunnallinen-yritys Yunus, M. (1999). The Grameen Bank. Scientific American, 281(5), 114–119. Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hänen organisaatiotutkimukseen liittyvä väitöskirjansa käsittelee SUOMALAISEN TIEDEAKATEMIAN KUNNIAPALKINTO VUODEN TIEDEKIRJA Vuoden tiedekirja -palkinto on myönnetty akateemikko Anna-Leena Siikalalle teoksesta Itämerensuomalaisten mytologia (SKS). Kunniamaininnan sai yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig teoksesta Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (Vastapaino). Palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto, joka myös rahoittaa palkinnon. Vuoden tiedekirja -palkinto annetaan edellisenä vuonna ilmestyneelle erityisen ansiokkaalle suomalaiselle tiedekirjalle. Palkintoa on jaettu vuodesta 1989 alkaen. TSV:N KEVÄTKOKOUS Tieteellisten seurain valtuuskunnan kevätkokouksessa hyväksyttiin kaksi uutta jäsenseuraa. Uusia jäseniä ovat Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura ry (per. 2009, pj. Jouni Teittinen) ja Yva ry (Ympäristövaikutusten arviointi -yhdistys, per. 1994, pj. Nunu Pesu). Valtuuskuntaan kuuluu nyt 265 tieteellistä seuraa kaikilta tieteenaloilta ja neljä tiedeakatemiaa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 11 FinnONTO-hanke loi ontologisen perustan kansalliselle webin tietoinfrastruktuurille Eero Hyvönen Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston vetämässä FinnONTO-hankkeiden sarjassa (2003– 12) kehitettiin ja otettiin käyttöön ensimmäinen kansallisen tason prototyyppi semanttisen webin tietoinfrastruktuurista. Siihen kuuluu eri alojen ontologioita, ONKI-ontologiakirjastopalvelut näiden hyödyntämiseksi sovelluksissa sekä malli prosessista, jolla monialainen ontologityö voitaisiin Suomessa jatkossa järjestää. Vuodesta 2008 koekäytössä olleesta ONKI-palvelusta vakinaistettiin vuoden 2014 alussa Kansalliskirjaston toimesta ontologiapalvelu Finto, jota rahoittavat opetus- ja kulttuuriministeriö sekä valtiovarainministeriö ja jonka piirissä ontologiatyö on pilottivaiheen jälkeen jatkumassa. World Wide Webin (WWW) sisään on nopeasti rakentumassa uudenlainen semanttinen tiedon verkko, Web of Data, josta WWW:n ”isä” Tim Berners-Lee käyttää myös nimityksiä Linked Data (Heath, Bizer, 2011) ja Giant Global Graph (GGG). GGG on verkkomuotoista (meta)tietoa maailmasta, esimerkiksi että Galapagos-saarilla tavattava sinijalkasuula on lintulaji tai että Akseli Gallen-Kallela maalasi Aino-triptyykin 1. version Pariisissa vuonna 1889. Tiedon webin perustan muodostavat ontologiat, jotka määrittelevät tiedon kuvailussa käytettävät sanastot tietokoneiden ”ymmärtämällä” tavalla. Google käyttää omasta GGG-verkostaan nimeä Knowledge Graph ja Microsoft buddhalaiseen valaistumiseen viittaavaa sanaa Satori. GGG rakentuu pala palata toisiinsa yhdistettävistä datajoukoista, semanttisen verkon palasista, joita eri tahot tuottavat. Esimerkiksi kulttuurialalla datajoukkoja ovat mm. eri museoiden, kirjastojen ja arkistojen kokoelmatiedot 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 (Hyvönen, 2012). WWW:n mittakaavassa keskeinen datajoukko on erikielisistä Wikipedioista algoritmisesti louhittu DBpedia-verkko1, johon on n. kymmenen vuoden kuluessa linkitetty muita tietojoukkoja Linked Open Data -pilveksi2, kuten yli 8 miljoonaa paikkaa sisältävä GeoNames3. Linkitetyssä datapilvessä lasketaan tätä kirjoitettaessa olevan 2 122 tietojoukkoa, yhteensä 62 miljardia tietojen välistä yhteyttä4, kuten että Sibelius on säveltäjä. Datajoukkojen linkitys tarkoittaa sitä, että esimerkiksi DBpedian verkossa oleva Helsingin käsite (tunniste) on yhdistetty samuutta kuvaavalla semanttisella linkillä GeoNames-verkossa olevaan Helsingin käsitteeseen, jolloin tietokoneet voivat yhdistää ja rikastaa molemmista lähteistä saatavaa tietoa. Käsitteiden tunnistamiseen käytetään verkkoosoitteita (HTTP URI/IRI -tunnisteita), joiden kautta, esimerkiksi selaimen avulla, on mahdollista saada lisätietoa käsitteistä. GGG:n dataverkko on esitetty ”semanttisesti” eli tietokoneen ”ymmärtämällä” tavalla, jossa tieto esitetään käsitteisiin liitettävien ominaisuuksien (property) ja näiden arvojen avulla (Antoniu, van Harmelen, 2012). Esimerkiksi maalauksen aihe-ominaisuuden (subject) arvona voi olla viittaus jonkin datajoukon, esimerkiksi DBpedian tai GeoNamesin Helsinki-käsitteeseen. Jos ominaisuuksien arvot eri tietojoukoissa valitaan yhteisesti sovituista ontologiasta (käsitteistöistä), tiedot yhdistyvät automaattisesti toisiinsa niiden kautta, ja datan linkittäminen helpottuu ratkaisevasti. Tietotekniikassa ”ontologialla” (Staab, Studer, 2009) tarkoitetaan tällaisia yhtei1 http://dbpedia.org/ 2 http://linkeddata.org/ 3 http://geonames.org/ 4 http://stats.lod2.eu/ sesti määriteltyjä tietokoneen tulkittavissa olevia käsitteistöjä, esimerkiksi tesaurusta tai paikannimirekisteriä. Filosofiassa ontologia on tutkimushaara, jossa pohditaan olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä. Ontologiat esitetään ja niitä käytetään WWW:n maailmanlaajuista infrastruktuurityötä koordinoivan W3C-järjestön standardien avulla, joista tärkeimpiä ovat Resource Description Framework RDF -verkkotietomalli, ontologioiden ja sanastojen esittämiseen tarkoitetut RDF Schema5, Simple Knowledge Organization System SKOS6 ja Web Ontology Language OWL7 sekä SPARQL-kyselykieli8. Nämä standardit määrittelevät yleisiä, yhteentoimivuuden ja loogisen päättelyn kannalta keskeisiä semanttisia periaatteita. Esimerkiksi RDF Schemassa määritellyllä subClassOf-suhteella voidaan ilmaista käsitettä yleisempi käsite, esimerkiksi että leijonat ovat kissaeläimiä. Jos tiedetään Leon olevan leijona, voidaan päätellä sen olevan myös kissaeläin. Ontologiat kansallisena haasteena Suomessa semanttisen webin ontologioita alettiin kehittää laajamittaisemmin MuseoSuomijärjestelmän9 yhteydessä vuoden 2002 alussa (Hyvönen ym., 2005). Työssä linkitettiin eri museoiden kokoelmatietoja ja tässä tarvittiin yhteisiä käsitteistöjä mm. esinetyypeille, materiaaleille, henkilöille ja paikoille. Käytettävissä ei ollut kotimaisia ontologioita ja kansainvälisiä järjestelmiä ei voitu sellaisinaan hyödyntää suomen kielestä ja kansallisista sisällöistä ja käytännöistä johtuen. Tästä kokemuksesta syntyi visio siitä, että maamme tarvitsee avoimeen dataan perustuvan semanttisen webin ontologisen sisältöinfrastruktuurin, jonka varaan verkkopalvelut voitaisiin rakentaa kustannustehokkaasti. Vision toteuttamiseksi käynnistyi vuonna 2003 FinnONTO-projektisarja10, joka oli tiet5 http://www.w3.org/standards/techs/rdf#w3c_all 6 http://www.w3.org/standards/techs/skos#w3c_all 7 http://www.w3.org/standards/techs/owl#w3c_all 8 http://www.w3.org/standards/techs/sparql#w3c_all 9 http://www.museosuomi.fi/ 10 http://www.seco.tkk.fi/projects/finnonto/ tävästi ensimmäinen kansallisen tason semanttisen webin infrastruktuurihanke maailmassa. Sen yhtenä ydintavoitteena oli eri alojen ydinsanastojen ontologisoiminen ja linkittäminen eri alat ylittäväksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka olisi kaikkien käytettävissä avoimena datana (Open Data) erityisten ontologiakirjastopalveluiden kautta. Tätä pääosin Tekesin rahoittamaa hanketta toteuttamaan koottiin aluksi 14 yrityksen ja julkisen organisaation rahoittajakonsortio, joka kasvoi suurimmillaan 39 organisaatioon. FinnONTO-hanketta johti Aaltoyliopiston ja Helsingin yliopiston Semanttisen laskennan tutkimusryhmä SeCo11, jonka suojissa myös pääosa tutkimustyöstä on tehty. W3C:n standardit eivät ota kantaa ontologioiden tai metadatan varsinaiseen sisältöön, vaan ovat luonteeltaan sovellusriippumattomia ja perustuvat logiikkaan. Esimerkiksi subClass Of-suhde mahdollistaa leijonan ja kissaeläimen välisen yleisen yläluokkasuhteen ilmaisemisen, mutta varsinaiseen eläinlajien taksonomian muodostamiseen ei oteta kantaa. Sisältö- ja ontologiatyö jää kunkin alan asiantuntijatahojen ja sovellusten kehittäjien tehtäväksi. FinnONTO-hanke tarttui tähän haasteeseen tavoitteenaan kansallisen, monialaisen ontologiainfrastruktuurin kehittäminen maahamme ja teknologian pilotointi hyötysovelluksissa. Ontologiainfrastruktuurin osat Ajatusta kansallisesta semanttisen webin ontologiainfrastruktuurista (Hyvönen ym., 2008) voi verrat tie-, sähkö- ja puhelinverkkojen muodostamiin perinteisiin infrastruktuureihin. Semanttisten käsitteiden verkosto on luonnollisesti abstrakti ja näkymätön, mutta mahdollistaa hieman vastaavaan tapaan yhteyksiä kuin vaikkapa tie- tai puhelinverkko. Visiona on, että jos FinnONTO-infrastruktuurin pelisäännöillä tuotettu sisältö julkaistaan verkossa, voidaan se kytkeä ja hyödyntää automaattisesti muiden toimijoiden semanttisissa verkoissa hieman vastaavaan tapaan, kuin uusi maantienpätkä tieverkoston osana. Etuna on, että uuden sisäl11 http://www.seco.tkk.fi/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 13 lön arvo rikastuu ”ilmaiseksi” infrastruktuurin avulla verkon muusta sisällöstä (vastaavasti kuin uuden tieosuuden arvo syntyy sen kytkeytymisestä muihin teihin), ja toisaalta muiden verkon julkaisijoiden sisältöjen arvo rikastuu uuden tiedonsirpaleen avulla (vastaavasti kuin uusi tie parantaa muiden teiden keskinäistä saavutettavuutta). Sekä itse infrastruktuuri että siinä jo oleva tieto voidaan hyödyntää toisissa sovelluksissa, mikä säästää merkittävästi järjestelmien kehityskustannuksia. Ontologiainfrastruktuurissa voidaan erottaa kolme komponenttia: Tarvittavia ontologioita voidaan ryhmitellä seuraavasti: Yleiskäsiteontologiat. Nämä ontologiat vastaavat käsitteistöltään karkeasti nykyisiä asiasanastoja ja tesauruksia (ilman vapaan indeksoinnin termejä), kuten YSA13, MASA tai Getty-säätiön Art and Architecture Thesauruksessa14, jossa on yli 51 000 käsitettä ja 269 000 termiä. Toimijaontologiat. Toimijaontologiat ovat henkilö ja organisaatiorekistereitä, ja muistuttavat kirjastoissa käytettyjä niin sanottuja auk- toriteettitietokantoja. Toimijaontologian avulla samannimiset toimijat voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan eri tunnisteilla ja lisätietojen avulla, esimerkiksi henkilökaimat syntymävuoden ja paikan avulla. Esimerkiksi Getty-säätiön Union List of Artist Names (ULAN) -sanastossa15 on noin 120 000 toimijaa (kuten Akseli Gallen-Kallela), joilla on noin 293 000 erilaista nimeä, ja toimijoita on luokiteltu kansallisuuden ja ammatin mukaan, joiden määrä lasketaan sadoissa. Paikkaontologiat. Paikkaontologiat vastaavat kansallisten maanmittauslaitosten ylläpitämiä paikannimirekistereitä. Niiden avulla voidaan yksilöidä paikat, sijoittaa ne koordinaatistoon ja tallentaa paikkoihin liittyviä lisätietoja, kuten paikkatyyppi (kylä, järvi, asema jne.). Aikaontologiat. Monella alalla keskeistä on ajan esittäminen. Lineaarisen kalenteriajan ohella voidaan viitata myös päivän ja vuodenkierron aikoihin (kevät, aamu) sekä nimettyihin aika- ja tyylikausiin (esim. rauta-aika, valistuksen aika, art deco). Tapahtumaontologiat. Tapahtumat, kuten Porvoon valtiopäivät tai Napoleonin kruunajaiset, liittävät toisiinsa henkilöitä, paikkoja, aikoja ja toisia tapahtumia, ja mahdollistavat kulttuuristen sekä provenienssitietoon liittyvien ilmiöiden kuvaamisen semanttisesti yhteentoimivalla tavalla. Tästä johtuen mm. museoalalla standardoidun CIDOC-CRM-järjestelmän16 perustaksi on valittu tiedon esittäminen tapahtumina, eikä esimerkiksi Dublin Coren17 dokumenttiperustaista tietomallia. Nimistöontologiat. Monilla tieteenaloilla on käytössä laajoja nimistöjä, joita voidaan liittää yleisontologioihin. Tällaisia ovat esimerkiksi biologian eliöiden lajilistat, geologian mineraalit, lääketieteen taudit ja lääkeaineet, kielitieteen kielet yms. Esimerkiksi FinnONTO:n YSOontologian käsite ”linnut” lavenee kattavaksi, yli 11 000 maailman lintulajin taksonomiaksi AVIO-ontologian kautta. 12 http://www.onki.fi/ 13 http://vesa.lib.helsinki.fi/ysa/ 14 http://www.getty.edu/research/tools/vocabularies/ aat/ 15 http://www.getty.edu/research/tools/vocabularies/ ulan/ 16 http://www.cidoc-crm.org/ 17 http://dublicore.org/ • • • 14 Ontologiat. Joukko toisiinsa linkitettyjä, W3C:n standardeihin ja kansalliseen käsitteistöön perustuvia ontologioita, joilla on linkkejä myös kansainvälisiin sanastoihin ja tietosisältöihin. Ontologiapalvelut. Ontologiakirjastopalveluiden ONKI12 kautta ajantasaiset ontologiat voidaan ottaa kustannustehokkaasti käyttöön eri organisaatioissa verkkopalveluina (Tuominen ym., 2009; Viljanen ym., 2009; Suominen ym., 2012). Ontologiajärjestelmän ylläpitoprosessi. Systemaattinen ja koordinoitu kansallinen organisaatio ja mekanismi, joka kantaa vastuun eri aloilla tarvittavien sanastojen yhteisöllisestä kehittämisestä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Ontologiat yhdistävät tietoa ja parantavat tiedon hakua FinnONTO:ssa luotu kansallinen ONKI-ontologiapalvelupilotti on ollut verkossa vuodesta 2008 ja sillä on ollut noin 14 000 ihmiskäyttäjää kuukaudessa. Palvelun rajapintoja on rekisteröitynyt käyttämään yli 400 eri tahoa. Ontologiasysteemin ytimessä ovat yleiskäsiteontologiat, joita muut ontologiat eri tavoin tarkentavat. Myös ONKI:sta tuotettu Finto-palvelu keskittyy näihin ontologioihin. Esittelen seuraavassa lyhyesti FinnONTO:n tuloksia tällä ontologiatyön osaalueella. Kehitystyön lähtökohdaksi otettiin maassamme jo käytössä olevat asiasanastot (Hyvönen, 2005). Niiden käytöllä voidaan parantaa ja yhdenmukaistaa tiedon indeksointia, jolloin tiedon haussa päästään parempaa tarkkuuteen (precision) ja saantiin (recall). Erikielisiin asiasanoihin perustuvaan tietojen indeksointiin, linkittämiseen ja hakuun liittyy kuitenkin vakavia haasteita. Oletetaan, että etsit ”helsinkiläisiä ravintoloita” tietojärjestelmästä. Perinteinen tiedonhakujärjestelmä vertailee hakutermejä ”Helsinki” ja ”ravintola” tietokantaan tiedon tallennusvaiheessa indeksoituihin kuvailutermeihin ja palauttaa hakutuloksena vastaavat tietueet. Mikäli hakusanaa vastaavaa merkkijonoa ei löydy tietueesta sopivasta paikasta saadaan tyhjä tulos. Jos esimerkiksi tietokantaan on talletettu ”Kalliossa” oleva ”pizzeria”, ei se löydy hakusanoilla ”Helsinki” ja ”ravintola”. Tässä ei auta sanojen taivutusmuotojen tai synonyymien huomioiminenkaan. Myös kielimuurit ovat perinteisen merkkijonohaun haasteena: ”ravintolalla” haettaessa ei ”restaurant” löydy. Ontologiaperustainen hakupalvelu sen sijaan ymmärtää tarjota tuloksena ”Kalliossa” sijaitsevaa ”pizzeriaa”, koska haun apuna käytetään maailman käsitteitä kuvaavia ontologioita. Ne kertovat, että ”Kallio” on osa Helsinkiä ja että ”Kallio” tässä yhteydessä ei tarkoita luonnonmuodostelmaa tai presidentti Kyösti Kalliota. Samoin ”pizzeria” voidaan tunnistaa eräänlaiseksi ”ravintolan” alatyypiksi. Myös kielimuurit luhistuvat, sillä ontologinen indeksointi ja haku perustuvat kieliriippumattomiin tunnis- teisiin eikä kielellisiin ilmauksiin. Ontologisten viittausten kautta tieto yhdistyy luontevasti toisiin tietoihin: esimerkissämme järjestelmä voi tarjota lisätietoa pizzakulttuurista Wikipedian kautta, mikäli hakupalvelussa käytetään samoja käsitteitä kuin DBpediassa. Voidaan myös luoda linkki lähellä olevan teatterin Italia-aiheista revyytä käsittelevään artikkeliin, koska pizza on italialainen ruokalaji, tai tarjota matkapuhelimeen navigointipalvelu Kallioon. Linkitetty ontologiapilvi KOKO FinnONTO:n ontologisointityö alkoi maamme käytetyimmästä asiasanastosta, Kansalliskirjaston Yleisestä Suomalaisesta Asiasanastosta YSA, joka sisälsi FinnONTO-hankkeen alussa vuonna 2003 yli 20 000 yleiskäsitettä eri aloilta. Sanaston laajentaminen oli edelleen tarpeen, mutta kaikkien eri alojen asiantuntemuksen saaminen sanastotyöhön oli haasteellista, vaikkakin ylläpitoa varten oli olemassa monialainen työryhmä. Samaan aikaan maassamme oli käytössä ja kehitettiin lukuisia YSA:n kanssa erityisesti yleisempien käsitteiden osalta päällekkäisiä erityissanastoja, mikä tuntui monasti tarpeettomalta moninkertaiselta työltä. Lisähaasteena oli, että samannimisillä käsitteillä saattoi olla eri sanastoissa erilainen merkitys, mikä johtaa sekaannuksiin tietoja yhdistettäessä. FinnONTO tarttui näihin sisällöllisiin ja organisatorisiin haasteisiin esittämällä kansallisesti koordinoitua mallia, jossa sanastotyö voitaisiin yhteistuumin jakaa eri alojen sanastojen kehittäjäryhmien kesken ja yhdistää tulokset lopulta yhdeksi laajaksi, eri alat kattavaksi ontologiaksi. Vision mukaan tämä edistäisi merkittävästi eri alojen tietosisältöjen semanttista yhteentoimivuutta ja säästäisi samalla kehityskustannuksia päällekkäisen työn vähentyessä. Työn tuloksena syntyi prototyyppi KOKOontologiasta, joka on eri alojen ontologioiden muodostama Linked Data -ontologiapilvi. Sen ytimenä on YSA:sta kehitetty Yleinen Suomalainen Ontologia YSO, joka muodostaa KOKO:n yläontologian (upper ontology) sisältäen merkitysalaltaan laajimmat käsitehierarkian käsitteet. Erikoisalojen tarkempi käsitteistö ”ripustuu” sit- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 15 Kuva 1. Yhteisöllinen kokonaisontologia KOKO koostuu yläontologiasta YSO ja sitä tarkentavista alaontologioista. Ontologioiden keskinäiset leikkaukset kuvassa ovat vain viitteellisiä ja tarkoitettu yleiskuvan havainnollistukseksi. ten YSO:n eri haaroihin hierarkioita syventäen. Kuva 1 havainnollistaa mallia (Seppälä, Hyvönen, 2014). Lähes jokainen KOKO-pilven ontologia perustuu maassamme jo aiemmin käytettyyn vastaavaan asiasanastoon. Alojen jako taulukon 1 mukaisesti ei ole optimaalinen, vaan esimerkiksi monia pienempiä toisiinsa liittyviä ontologioita kannattaa jatkossa yhdistää laajemmiksi kokonaisuuksiksi. FinnONTO-hankkeen puitteissa tähän ei kuitenkaan haluttu ottaa kantaa eikä hankkeessa myöskään ryhdytty osaontologioiden päällekkäisyyksien poistamiseen: nämä tehtävät jätettiin sanastojen kehittäjätahojen asiaksi. KOKO:n osaontologiat on ontologisoitu yhtenäisellä menetelmällä lukuun ottamatta kansainvälistä lääketieteen MeSH-sanastoa, jonka rakenne on alkuperäinen. Joissain tapauksissa ontologisoinnin yhteydessä alkuperäistä sanastoa laajennettiin ja YSA/YSO:n osalta valmistui sanaston ensimmäinen englanninnos, mikä mahdollistaa sen linkittämistä kansainvälisiin ontologioihin. Haasteena asiasanaston ontologisoinnissa on sen semanttisen rakenteen täsmentäminen niin, että siinä toteutuvat koneellisessa päättelyssä, esimerkiksi kyselyn laajentamisessa, tarvittavat ominaisuudet. Keskeisimmät ontologiset muutokset ja tarkistukset, joihin työssä keskityttiin, olivat: Luokkahierarkian täydentäminen. Ontologisen luokkahierarkian muodostaminen ja täydentäminen niin, että kaikilla käsitteillä (kaikkein ylin pois lukien) on ainakin yksi yläkäsite. Tämä parantaa käsitteiden linkitettävyyttä ja mahdollistaa muun muassa päättelyä. Laajempi termi/suppeampi termi -suhteiden tarkentaminen. Asiasanastoissa käytettyjen laajempi termi/suppeampi termi (LT/ST) -suhteiden tarkentaminen yläluokkasuhteiksi (rdfs:subClassOf), osa–kokonaisuus-suhteiksi tai assosiatiivisiksi suhteiksi. Työssä keskityttiin subClassOf-suhteiden kehittämiseen. Taulukko 1. KOKOontologiapilven osaontologioita. KOKO-ontologiapilveen kuului vuoden 2013 lopulla taulukossa luetellut 15 ontologiaa, yhteensä yli 71 000 käsitettä. 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Yksilö–luokka-suhteiden transitiivisuuden tarkistaminen. Keskeinen ontologioissa käytetty periaate luokkahierarkian muodostamisessa on, että kaikkien luokkien yksilöiden tulee olla samanaikaisesti kaikkien yläluokkiensa yksilöitä. Tämä ominaisuus on hyödyllinen koneellisessa päättelyssä, esimerkiksi ominaisuuksien periytymisessä ja kyselyn laajentamisessa. Monimerkityksisten asiasanojen merkitysten erottelu. Asiasanastojen monimerkityksisten käsitteiden merkitysten jakaminen eri käsitteiksi tarpeen mukaan niin, että ne voidaan sijoittaa luokkahierarkiaan. Tarkastellaan esimerkkinä transitiivisuuden haasteesta asiasanoja taskupeilit ja peilit, jotka on määritelty asiasanastoissa seuraavien laajempien termien avulla (LT-suhde): taskupeilit LT peilit peilit LT huonekalut Tämän mukaan taskupeilit on peilejä ja toisaalta peilit ovat huonekaluja, mikä kuulostaa järkevältä, mutta transitiivisuus molempien suhteiden ylitse ei toimi, sillä taskupeilit eivät ole huonekaluja. Jos LT-suhteet muutetaan mekaanisesti luokkasuhteiksi (subclassOf) seurauksena on, että haettaessa huonekaluja hakutulokseen voi tulla virheellisesti mukaan taskupeilejä. Transitiivisuuden tarkistaminen on erityisen haastavaa KOKO-ontologiapilvessä, kun luokkahierarkiat kulkevat eri ontologioiden kautta. Taskupeilit löytyy Museoalan asiasanastosta MASA, muttei YSA:sta. Esimerkiksi asiasanojen monimerkityksellisyyden haasteista sopii YSA:ssa oleva asiasana ”lapset”, joka voi tarkoittaa mm. ikäluokkaa tai perhesuhdetta. Haasteena on, että aikuisetkin ovat omien vanhempiensa lapsia. Siksi YSOontologiassa lapset-käsitteestä on erotettu merkitykset ”lapset (ikään liittyvä rooli)” ja ”lapset (perheenjäsenet)”. Mikäli erottelua ei tehtäisi, saattaisi tietojärjestelmä esimerkiksi suositella aikuisille tarpeettomasti lastenkirjoja luettavaksi, koska nämä ovat vanhempiensa lapsia. FinnONTO-hankkeessa neuvoteltiin lupa julkaista kaikki KOKO-ontologiat avoimena datana. Tulosten hyödyntäminen myös kaupallisiin tarkoituksiin on vapaata, ainoastaan aineis- ton kehittäjätaho on mainittava (MIT License, CC 3.0). Edellytykset työn jatkamiselle ja tulosten hyödyntämiselle ovat tältä osalta paremmat, kuin hankkeen alkaessa. Ontologiatyön arviointia Ontologiatyö, jo pelkästään insinöörien filosofiasta uusiokäyttöön ottama termi ontologia, on herättänyt myös vastustusta. Kritiikkiä on synnyttänyt ontologisoinnin yhteydessä syntyvä yhä tarkempi jaottelu merkityksiin, mikä johtaa yhä isompaan ja mutkikkaampaan käsitehierarkiaan. Tämä lisää paitsi ylläpitotyötä myös työtä indeksoinnissa ja saattaa rajata termeihin liittyviä vivahteita liikaa. Jos esimerkiksi kuvaillaan Albert Edelfeltin teos ”Pariisin Luxembourgin puistossa”, pitääkö siinä leikkivät lapset kuvata erikseen sekä ikäryhmänä, perhesuhteena että sosiaalisena ryhmänä, ja katetaanko näilläkään lapsiin liittyvä merkitysten ala? Ontologiatyössä mennäänkin helposti liian hienojakoisiin ratkaisuihin, jos järjestelmän käyttötarkoitus pääsee unohtumaan. FinnONTO:ssa tähän vaaraan varauduttiin asettamalla tavoitteeksi minimaalinen ja mahdollisimman yleiskäyttöinen sanastojen ontologisointi, joka kuitenkin ratkaisisi eräitä keskeisimpiä asiasanastoihin ja asiasanastotyöhön liittyviä haasteita tietotekniikan sovellusten kannalta. Ontologian laajenemisen ongelma liittyy myös metatietomallien kehittämiseen, mikä kannattaa ottaa jatkossa huomioon. Ontologioitahan käytetään metatiedon esittämiseen eikä yksinään. Esimerkiksi FinnONTO-hankkeen piirissä kehitetty julkishallinnon JHS suositus 183 ”Julkisen hallinnon palvelujen tietomalli ja ryhmittely verkkopalveluissa” päätyi luomaan yhden laajan palveluontologian sijasta yleisemmän metatietomallin, jonka metatietokentille voidaan valita arvoja eri ontologioista. Ehkä keskeisin periaatteellinen kysymys ontologiatyössä on, missä määrin maailmaa voidaan ja on tarkoituksenmukaista kuvata loogisena struktuurina. Maailma ja siihen liittyvä tieto on esimerkiksi monin tavoin epävarmaa (uncertainty), puutteellista (incomplete) ja sumeaa (fuzzy). Eikö maailman loogisessa kuvaamises- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 17 sa jo epäonnistuttu kerran 1980-luvulla tekoälytutkimuksen asiantuntijajärjestelmien yhteydessä? Semanttisen webin lähtökohdat ovat kuitenkin logiikan soveltamisen suhteen hyvin erilaiset verrattuna tekoälyn asiantuntijajärjestelmiin. Linked Data -ajattelussa korostetaan, että ontologioiden ei tarvitse olla virheettömiä ja loogisesti eheitä voidakseen olla silti hyödyllisiä, päinvastoin kuin vaikkapa sytostaattihoitoa annostelevan asiantuntijajärjestelmän. Eihän WWW ylipäätään ole virheetön, mutta silti hyödyllinen. On kuitenkin selvää, että täsmälliseen tietoon perustuva logiikka asettaa rajoitteita luonteeltaan monimuotoisen ja epätäsmällisen maailman kuvaamisella ja että yhä automaattisemmin menetelmin ja yhteisöllisemmin tuotetun yhdistetyn datan laatu tulee olemaan keskeisiä haasteita semanttisessa webissä. Haasteista huolimatta webin kehitys on kuitenkin astunut uudelle semanttiselle tasolle eikä paluuta entiseen ole. Web of Data luo WWW:n sisään uuden, W3C:n standardeihin perustuvan sisältökerroksen ja infrastruktuurin, joka on monin tavoin hyödyllinen. FinnONTO:n ontologioita ja ONKI-palvelua esimerkiksi on käytetty hyväksi monissa sovelluksissa, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Tervesuomi-palvelussa (Suominen ym., 2011), Yleisradion verkkosivuilla, kymmeniä kulttuurialan kokoelmia linkittävässä Kulttuurisampo-palvelussa (Mäkelä ym., 2012), työ- ja elinkeinoministeriön YritysSuomi-palvelussa, monissa maamme taide- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa sekä yleisten kirjastojen Kirjasampo-portaalissa (Mäkelä ym., 2011), jolla on nykyisin jo 65 000 käyttäjää kuukaudessa. Lähteitä G. Antoniou, F. van Harmelen: A Semantic Web Primer (3. p.). The MIT Press, 2012. J. Aitchison, A. Gilchrist, D. Bawden: Thesaurus Construction and Use: A Practical Manual. Europa Publications, London, 2000. Tom Heath, Christian Bizer: Linked Data: Evolving the Web into a Global Data Space. Claypool & Morgan, CA, USA, 2011. Eero Hyvönen, Eetu Mäkelä, Mirva Salminen, Arttu Valo, Kim Viljanen, Samppa Saarela, Miikka Junnila and Suvi Kettula: MuseumFinland – Finnish Museums on the Semantic Web. Journal of Web Semantics, vol. 3, no. 2, s. 25, 2005. Eero Hyvönen: Miksi asiasanastot eivät riitä vaan tarvitaan ontologioita? Tietolinja, 2005. Eero Hyvönen: Publishing and Using Cultural Heritage Linked Data on the Semantic Web. Claypool & Morgan, CA, USA, 2012. Eero Hyvönen, Kim Viljanen, Jouni Tuominen, Katri Seppälä: Building a National Semantic Web Ontology and Ontology Service Infrastructure – The FinnONTO Approach. Proceedings of the European Semantic Web Conference ESWC 2008, Springer-Verlag, 2008. Eetu Mäkelä, Eero Hyvönen , Tuukka Ruotsalo: How to deal with massively heterogeneous cultural heritage data – lessons learned in CultureSampo. Semantic Web Journal, 2012. Eetu Mäkelä, Kaisa Hypén, Eero Hyvönen: BookSampo – Lessons Learned in Creating a Semantic Portal for Fiction Literature. Proceedings of ISWC-2011, Bonn, Germany, Springer-Verlag, 2011. Katri Seppäla, Eero Hyvönen: Asiasanaston muuttaminen ontologiaksi. Yleinen suomalainen ontologia esimerkkinä FinnONTO-hankkeen mallista. Suunnitelmia, selvityksiä, oppaita. Kansalliskirjasto, 2014 (ilmestyvä). http://www.doria.fi/handle/10024/67050 Osma Suominen, Eero Hyvönen, Kim Viljanen, Eija Hukka: HealthFinland – a National Semantic Publishing Network and Portal for Health Information. Journal of Web Semantics, vol. 7, no. 4, s. 271–376, 2009. Steffen Staab, Rudi Studer (toim.): Handbook on Ontologies. Springer-Verlag, 2009 Jouni Tuominen, Matias Frosterus, Kim Viljanen, Eero Hyvönen: ONKI SKOS Server for Publishing and Utilizing SKOS Vocabularies and Ontologies as Services. Proceedings of the 6th European Semantic Web Conference (ESWC 2009). Springer-Verlag, 2009. Kim Viljanen, Jouni Tuominen, Eero Hyvönen: Ontology Libraries for Production Use: The Finnish Ontology Library Service ONKI. Proceedings of the 6th European Semantic Web Conference (ESWC 2009). SpringerVerlag, 2009. Kirjoittaja on Aalto-yliopiston professori Semanttisen laskennan tutkimuskeskuksessa (SeCo). 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel Anssi Sinnemäki Pentti Haanpään armeijakuvaus Kenttä ja kasarmi synnytti syksyllä 1928 kirjasodan, jonka rintamajako oli jäsentymättömämpi kuin kirjallisuushistorian kaanonissa on annettu ymmärtää. Esimerkiksi teos sai vakiintunutta käsitystä runsaammin pätevää myönteistä kritiikkiä eikä toisaalta ole näyttöä siitä, että niin sanottu ”yleinen mielipide” olisi tuominnut sen.1 Yksi kirjasodan juonne on kiistaton: armeijan alaisessa ja sitä tukevassa lehdistössä teosta vastaan nostatettiin vastakirjoitusten sarja, jonka piirteisiin karkeimmillaan kuului ”ryssäkortin” käyttö Haanpäätä vastaan. Pyhä Kaalimaa Santeri Alkion Ilkassa pakinoitsija Tuomas epäili palstallaan 16.11.1928 useassa kohtaa, tosin retorisesti, tokko Haanpää on edes armeijaa käynytkään. ”Tämä herra Pentti Haanpää ei ollenkaan käsitä, että muualla maailmassa, paitsi itärajan takana on armeijassakin jonkinlainen järjestys (…) Jos olisi kysymyksessä ryssän armeija, niin sinne Pentti Haanpääkin menisi paljon mieluummin. (…) Kerta kaikkiaan, kirjan kertomukset sopisivat paremmin ryssän armeijaan.” Militaarishenkinen aikakauslehti Sana ja Miekka piti Tuomaan kirjoitusta niin hyvänä, että julkaisi Tuomaan kirjoituksen uudestaan 28.11.1928, ja miksipä ei olisi julkaissut, 1 Näin on esitetty Haanpää-käsitykseen ratkaisevas ti vaikuttaneesta Eino Kauppisesta lähtien. Muun muassa Haanpään Koottujen teosten ensimmäisen version toimittajana, Haanpään elämäkerturina ja lopulta Haanpää-aineiston panttaajana Kauppisella oli ratkaiseva vaikutus Haanpää-kaanonin muodostumi seen niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. sillä nimimerkki Tuomaan takana oli ilmeisesti Sanan ja Miekan perustaja ja primus motor Elmo Kaila (eikä Artturi Leinonen, kuten Vesa Karonen on esittänyt). Elmo Kaila oli vannoutunut ryssävihan ideo logi, joka pitkin 1920-lukua oli toiminut Santeri Alkion poliittisena kuiskaajana ja Ilkan anonyyminä avustajana. Kuten Kaila-tutkija Martti Ahti on todennut, Kailan ajattelun keskipisteessä oli puolustustahdon ja ryssävihan kiinteä liitto. Kailan rooli selittää myös sen, että Ilkan juttu siirtyi niin ketterästi maakunnan tasolta yleiskansalliselle foorumille. Tuomas palasi aiheeseen Ilkassa 28.11.1928: ”Kirja on tosiolojen vastainen ja sillä on ilmeinen tarkoituksensa. Se tahtoo palvella samoja tarkoitusperiä kuin kommunistit, jotka näkevät itärajan takana ihannemaan. Ja että tämän ihannemaan vaikutus ei pääse tänne tarpeeksi tehokkaana, siinä on esteenä Suomen armeija, joka siis olisi raivattava pois tieltä.” Tätä voi pitää vainoharhaisena tulkintana Kentästä ja kasarmista. Aikaa myöten kirjan vaikutus oli päinvastoin puhdistava juuri siksi, että se toi terävästi esiin armeijan epäkohtia, joiden korjaamiseen oli huutava tarve. Sanan ja Miekan nimimerkki I. R-le haikaili Haanpään haastamista raastupaan majesteettirikoksesta, mutta koska kyseinen rikosnimike oli tuoreessa muistissa ja huonossa huudossa, hän päätyi boikotin kannalle: koska ”kirja on moraalia repiviltä ominaisuuksiltaan verrattavissa pornografiseen kirjallisuuteen”, arvonsa tuntevat kirjakaupat voisivat asettaa sen myyntiboikottiin. Armeijan viikkolehdessä Suomen Sotilaassa Armas J. Pulla, josta oli tuleva Ryhmyn ja Romppaisen isä, tiesi armoitettuna humoristina, mistä puhuu: ”Mies, jolla ei ole huumorin tajua, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 19 älköön kirjoitelko sotilasnovelleja. Haanpää on pessimisti. Hän näkee vain mustaa. Miten paljon teos olisikaan kostunut, jos se olisi kirjoitettu läpeensä huumorin kultaisessa valossa.” Toisaalta, näin voi puhua satiirille sokea tosikko, joka älköön kirjoitelko kirjallisuuskritiikkiä. Pullan kanssa samassa Suomen Sotilaan numerossa 44/3.11.1928 nimimerkki H. Pasuuna suositteli Kentän ja kasarmin lukemista, sillä vain siten paljastuu totuus – ei tosin Suomen vaan Neuvostolan armeijan oloista, samoin kuin ”totuus siitä, että Pentti Haanpään kirja on läpeensä epätodellinen ja Suomen armeijan oloja vastaamaton”. Nimimerkki ehdotti kirjan kääntämistä alkukielelle eli ryssänkielelle ja levittämistä Pyhän Kaalimaan armeijaan. H. Pasuuna töräytti esityksensä päätteeksi runositaatin: ”Tut russkii duh, tut russju pahnet. (Tämä haisee ja tuoksuu ryssäläiselle).” Vitsiä pitkitettiin Suomen Sotilaan joulunumerossa, jossa nimimerkki Arvostelija julkaisi arvostelun nykyajan huomattavimmasta klassillisesta kirjauutuudesta Kenttä ja keittiö, jonka on kirjoittanut Haka Pentinpää ja kustantanut Revolutsija Oy, hinta 400 ruplaa. ”Teosta lukiessa tuntuu kuin jokaiselta sivulta lehahtaisi vastaan suloinen kaalisopan tuoksu.” Armas J. Pulla puolestaan päätti juttunsa vähemmän humoristisesti: ”Jos armeijaa kuvataan mustin värein (…) armeijan alta syödään pohjaa, sen kimppuun hyökätään joka puolelta – samanaikaisesti kuin Venäjä uhraa jokaisen liikenevän kopeekkansa miljoona-armeijalleen. (…) Mutta kivääriä ryssä ymmärtää.” Usein esitetty puolustustahtoon ja -kykyyn vetoaminen oli sinänsä oikeansuuntainen argumentti Kentän ja kasarmin ympärillä velloneessa kirjoittelussa, kunhan muistetaan, ettei vika ollut niinkään Haanpäässä kuin hänen kuvaamassaan laitoksessa. Haanpää vain joutui viestintuojana syntipukin asemaan. Koska kynäilijät vetosivat niin ahkerasti naapurin oloihin, on hyödyllistä kurkistaa, missä sävyssä Neuvostoliitossa väiteltiin tasan samaan aikaan armeijakuvauksen rajoista kirjallisuudessa. Keskustelulla on tiettyjä yhtymäkohtia Suomessa käydyn kiistelyn argumentteihin. 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Näin naapurissa: tapaus Babel Neuvostoliitossa käytiin syksyllä 1928 näyttävä kirjakahakka samaan aikaan Kentän ja kasarmin kanssa. Kiistan kohteena oli Isaak Babelin teos Punainen ratsuväki, josta osia oli ilmestynyt jo vuonna 1923, mutta kirjana se ilmestyi 1926. Babel oli värväytynyt vuonna 1920 sotakirjeenvaihtajaksi Semjon Budjonnyin ratsuväkeen, joka tuolloin taisteli puolalaisia vastaan. Alkumenestyksen jälkeen Budjonnyin armeija lyötiin Komarówin taistelussa, joka oli yksi maail man suurimmista ratsuväkitaisteluista. Kun muistaa, mitä osaa ”kylmät aseet” – sapelit ja pistimet – näyttelivät tuolloin sodankäynnissä, voi vain kuvitella tapahtuneen teurastuksen mittasuhteita ja luonnetta. Babelin teksti pursuaa värikylläistä kuvastoa. Välistä Babelia lukiessa tuntuu kuin katselisi Marc Chagallin tauluja. Babel kuvaa sotaa näennäisen asenteettomasti, kaikessa raadollisuudessaan. Joku voisi luonnehtia sitä jopa väkivallalla mässäilyksi, sen verran makaaberia on Babelin kuvaama meno, eikä hän säästä yhtään omiakaan. Menemättä yksityiskohtiin siteeraan Maurice Friedbergin luonnehdintaa: ”Asiallisen täsmällisesti merkitään muistiin sodan kauhuja groteskein painotuksin, niin siviileihin kuin vihollisiinkin kohdistettua tahallista julmuutta, väkivaltaa, joka ei sotilaallisesti ole mitenkään oikeutettua. Murhaamista, raiskausta, ryöväystä, häpäisyä, hävitysvimmaa kuvataan arkiaskareen kaltaisena toimintana.” Sitä Friedberg ei mainitse, että hevosiin – toisin kuin naisiin – teoksen miehet suhtautuvat loputtomalla rakkaudella, hellyydellä ja huolenpidolla. Marsalkka Budjonnyi iskee Babel oli hetken juhlittu kirjailija. Hänen uraansa oli edistänyt asema Maksim Gorkin suojattina. Hän oli debytoinut jo ennen vallankumousta 1916, mutta yleiseen tietoisuuteen hän tuli vasta Punaisen ratsuväen ilmestyttyä. Teos sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton, sillä kaikki eivät sitä sietäneet. Näkyvin arvostelija oli kansalaissodan sankarina juhlittu Semjon Budjonnyi, mikä puolestaan oli saanut Gor- kin syyskuussa 1928 moittimaan Pravdassa ja Izvestijassa Budjonnyin puuttumista Babelin kuvauksiin. Gorki oli todennut, että siinä missä Budjonnyi kaunistelee paitsi hevostensa myös miestensä ulkoista olemusta, Babel näkee miestensä sisäisen kauneuden. Gorki tosin lisäsi, että ihminen on yhä monissa suhteissa peto, kulttuurisesti keskenkasvuinen. Tämä sai Budjonnyin julkaisemaan avoimen kirjeen Gorkille Krasnaja Gazetassa ja Pravdassa 26.10.1928. Siinä hän sätti Babelin maan rakoon. Kaikella kunnioituksella, Aleksei Maksimovitš, kirjailijan pitäisi tuntea materiaalinsa. Babel ei ole milloinkaan ollut aito taisteluihin osallistunut sotilas, eikä olisi koskaan voinutkaan olla. Babel hiippaili syvällä selustassa yksikössä, josta oli alituista vaivaa taistelijoillemme. Tarkkaan ottaen Babelista oli pelkkää harmia. Edelleen: Selustassa lymyillyt Babel nojautuu juoruämmien juttuihin, pöyhii ämmien tunkioita, keksii asioita ja linkoaa lokaa päin parhaita kommunistikomentajiamme. Budjonnyi luettelee inhon vallassa Babelin käsittelemiä aiheita hullun juutalaisen houreista katolisen kirkon häväistykseen, alaisten simputuksesta kuppatautiseen ratsumieheen. Babelin tarinoita vääristää hänen erotomaaninen otteensa. Hänen silmissään punainen ratsuväki operoi kuin orhit ja tammat kevätlaitumella. Budjonnyin mielestä Babel ei osoita alkeellistakaan kunnioitusta historiallista totuutta kohtaan, niin kuin realistisessa taiteessa pitäisi. Luokkataistelun kuvaaminen totuudellisesti marxilaisen dialektiikan suuntaviivojen mukaan on välttämätöntä ihmiskunnan historian tässä vaiheessa, mutta Babel se vain kuvaa sankarillista ratsuväkiarmeijaa kuin mikäkin pikkuporvarillisen katsomuksen läpitunkema herjaaja. Babel on olevinaan realisti, vaikka on pelkkä panettelija. Tämän vuoksi olen arvostellut hänen teostaan, syvästi kunnioittamani Aleksei Maksimovitš. Budjonnyin avoin kirje oli kirjasodanjulistus. Sitä korosti suuren painon paneminen Babelin ”erotomanialle”. Kieltämättä Babel käsitteli suorasukaisen ronskisti ja sukupuolikurittomasti ruumiillisuutta. Tässä(kin) kohtaa huomiota kiinnittää yhteys Kentän ja kasarmin tapaukseen, jossa siinäkin tuomitsijoiden häveliäisyys näytteli merkittävää osaa alkaen WSOY:n poistovaatimuksista, jotka koskivat nimenomaan teoksen riettaaksi miellettyjä kohtia eivätkä teoksen osoittamia sotaväen epäkohtia.2 Kaikkiaan Budjonnyin argumentointi noudatti oppikirjanomaisesti vanhaa vulgaarimarxilaista kaavaa, jollaista marxilaisen kirjallisuuskäsityksen historia on pullollaan: Engels Goethestä, Lenin Tolstoista, Palmgren Katri Valasta, Lukács Kafkasta, Sinnemäki Salamasta. Siinä ulkokirjalliset kriteerit sivuuttavat taiteen.3 Babelin kohdalla Gorki poikkesi kaavasta. Gorkin vastaisku Aleksei Maksimovitš eli Gorki vastasi Budjonnyille välittömästi. Gorki ojensi karkeaa upseeria tylysti: kriitikon on oltava sivistyneempi tai vähintään yhtä sivistynyt kuin arvosteltava. Tämä oli Pravdan toimitukselle liikaa. Juttua ei julkaistu. Babel puolestaan luonnehti yksityiskirjeessä Budjonnyin esiintymisen pahanhajuiseksi kapitulanttimarxismiksi. Ulkomaille lähettämässään kirjeessä hän asetti sanansa varovaisemmin: kirje tuotti hänelle niin suurta hupia, että hän oli pakahtua nauruun. Gorkin puolustuspuheenvuoron siistitty versio julkaistiin Pravdassa vasta kuukauden kuluttua 27.11.1928. Heti alkuun Gorki ilmoittaa olevansa eri mieltä ja vastustavansa lujasti Budjonnyin esittämää arviota ”tästä lahjakkaasta kirjailijasta”. Se, että Babel hiippaili selustassa, ei vaikuta Babelin tai hänen kirjansa arvottamiseen. ”Kokin ei tarvitse istua padassa soppaa laittaakseen.” Ei Tolstoikaan taistellut Napoleonia vastaan eikä Gogol taistellut Taras Bulban rinnalla. Tässä yhteydessä viittaan vain tapaan, jolla Gorki tarttuu Budjonnyin syytöksiin Babelin erotomaniasta. ”En löytänyt kirjasta tämän taudin oireita, joskaan en tietenkään kiellä joidenkin eroottisten detaljien läsnäoloa hänen kerto2 Tästä ks. esim. Tynni-Haavio 1978, 116–120. 3 Tätä olen käsitellyt muun muassa artikkelissa Sinnemäki 1986. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 21 muksissaan. Ja niin pitääkin olla. Sota herättää aina eroottista kiihkoa. (…) Mielestäni on luonnollista joskin poikkeuksellista, että vaistonvarainen pyrkimys lajin säilyttämiseen korostuu tilanteessa, jossa ihmiset ovat kasvokkain kuoleman kanssa.” Eros ja Thanatos – siinä vasta pariskunta, joka perin harvoin on esiintynyt neuvostokirjallisuuden viisivuotissuunnitelmissa! Päinvastoin, seksistä tuli siellä painetussa sanassa kavahduttava kammotus, tabu. Kehitys Neuvostoliitossa johti kulttuuriin, missä mikään ei ollut pyhää, mutta kaikki oli tabu. Tämä koitui myös Babelin kohtaloksi. Gorkin, alan merkittävimmän auktoriteetin, puolustuskaan ei auttanut Babelia, vaan hän joutui Haanpään tapaan vaikenemaan. He fell silent, sanovat hakuteokset. Babel itse vitsaili katkerasti neuvostokirjailijain liiton perustavassa kokouksessa 1934 kunnioittavansa lukijaa – vaikenemalla. Sitten hän kiitti Puoluetta, joka ”on antanut meille kaiken ja riistänyt meiltä ainoastaan yhden etuoikeuden – huonosti kirjoittamisen etuoikeuden”. Kokousväki osoitti Babelin puheelle suosiota hohottamalla. Saman kokouksen yhteydessä Babel tunnusti Clara Malraux’lle, että hänellä on pöytälaatikossaan kaksi romaania: ”Jos ne löydetään, olen kuollut mies.” Ne vastasivat Babelin tuotannossa Haanpään Noitaympyrää ja Vääpeli Sadon tapausta. Babelin kohdalla 1930-luku huipentui vangitsemiseen 15.5.1939. Vitali Šentalinskin NKDV– KGB-arkistosta käsiinsä saamien Babel-kansioiden mukaan Babelin tahto murrettiin kolmen vuorokauden yhtäjaksoisissa kuulusteluissa, niin että hän tunnusti syntinsä. Punaisen ratsuväen osalta hän luetteli virheinään saman listan, josta Budjonnyi oli häntä avoimessa kirjeessä kymmenen vuotta aiemmin syyttänyt. Tiedossa ei ole, ristikö Babel etu- ja keskisormensa selkänsä takana. Babelin lopullinen kohtalo oli pitkään hämärän peitossa. Hänen leskensä Antonina Pirožkova sai vielä Babelin rehabilitoinnin jälkeen vuonna 1954 ristiriitaista informaatiota sekä kuoleman ajankohdasta että kuolintavas- 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 ta. Viranomaiset valehtelivat kuolinvuodeksi vuoden 1941 ja kertoivat kuolinsyyksi sydämen pysähdyksen, mikä epäilemättä pitää yhä paikkansa. Pirožkova kallistui uskomaan alkuperäistä ilmoitusta: kymmenen vuotta vankeutta ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Tämä oli eufemismi, joka tarkoitti teloitusta. Todellinen teloituspäivä oli lauantaina – sapat tina – 27.1.1940. Babelin elämäkerran tekijä Reinhard Krumm esittää kirjansa epilogissa melko vakuuttavasti, että todellisuudessa Babelia ei ole Venäjällä tai Ukrainassa milloinkaan rehabilitoitu. Eikä yksikään puolustanut Isaak Babelilla ja Pentti Haanpäällä oli paljon muutakin yhteistä kuin kohtalo kirjallis-sotilaallisten makutuomareiden uhrina. Molemmat olivat tiiviin novellistisen ilmaisun mestareita. Babelin novellien suomennosvalikoiman kansiliepeessä siteerataan Konstantin Paustovskia, aivan kuin tämä olisi tarkoittanut Haanpäätä: ”Babel pystyi muovaamaan anekdootin mestariteokseksi.” Suomessa kolmen Haanpää-tutkijan – Kari Sallamaan, Aarne Kinnusen ja Jyrki Nummen – mukaan nimenomaan tässä ominaisuudessa piilee Haanpään novellistiikan salaisuus: anekdootista taiteelliseksi rakenteeksi. Toisaalta, eräänkin Haanpäätä vähätelleen sotilashistorioitsijan mukaan kuka tahansa varusmiesten lomajunissa juttuja kuunnellut olisi pystynyt samaan kuin Haanpää! Toinen silmiinpistävän yhteinen piirre oli molempien mieltymys raamattualluusioiden travestiseen viljelyyn. Babelilta se sujui juutalaisen perinteen omaksuneena älykkönä, Haanpää vastaavasti hallitsi luterilaiset kinkerit käyneenä Raamattunsa kuin vettä valaen. Haanpään leimaaminen perivihollisen kätyriksi oli suomalaiselle keskustelulle tyypillistä retoriikkaa. Rajan tuolla puolen Haanpään olisi käynyt kalpaten kertalaakista, mitä hänen vastustajansa sisimmässään toivoivatkin. Niin brutaalia kuin meno Neuvostoliitossa olikin, yhdessä suhteessa vaaka kallistuu vertailussa Neuvostoliiton eduksi, armon vuonna 1928: Babelilla oli Gorkissa rohkea ja intohimoinen julkinen puolustaja. Haanpäällä ei ollut ketään. Olavi Paavolaisen notorisen teilauksen4 ja sotilaslehtikynäilijöiden tykityksen jälkeen kukaan Suomessa ei noussut puolustamaan Haanpäätä. Kirjallisuutta Ahti Martti: Ryssänvihassa. Elmo Kaila 1888–1935. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta. WSOY: Helsinki 1999. Babel, Isaak: Odessalaisia ja muita novelleja. Suom. Esa Adrian. Tammi: Helsinki 1970. Babel, Isaac: Punainen ratsuväki. Suom. Juhani Konkka. Gummerus: Jyväskylä 1958. Babel, Isaac: The Lonely Years 1925–1939. Unpublished Stories and Private Correspondence. Edited and with an Introduction by Nathalie Babel. Transl. by Andrew R. MacAndrew and Max Hayward. Farrar, Straus & Company: New York 1964. Babel, Isaac: Our Great Enemy – Trite Vulgarity. Speech given by Babel at the Congress of Soviet Writers in Moscow, August 23, 1934. Teoksessa Babel: The Lonely Years, 1964, 396–400. Budyonny, Semyon: An Open Letter to Maxim Gorky. Teoksessa Babel: The Lonely Years, 1964, 384–387. Friedberg, Maurice: Babel, Isaac Emmanuilovich. Artikkeli teoksessa Victor Terras (toim.): Handbook of Russian Literature. Yale University Press: New Haven and London 1985, 31–33. Gorki, Maxim: Gorky’s Answer to Budyonny’s Open Letter of October 26, 1928. Teoksessa Babel: The Lonely Years, 1964, 387–389. Haanpää, Pentti: Kenttä ja kasarmi. Kertomuksia tasavallan armeijasta. Otava: Helsinki 1966 [1928]. Ks. myös esimerkiksi Pentti Haanpään teokset V. Otava: Helsinki 1958, 103–188; Pentti Haanpää: Kootut teokset 2. Otava: Helsinki 1989, 43–123. Karonen, Vesa: Haanpään elämä. SKS: Helsinki 1985. Karonen, Vesa: Kun Haanpää saarrostettiin kirjasodassa. Helsingin Sanomat 1.11.1975. 4 Varusmiespalvelustaan suorittavan Olavi Paavolaisen Tulenkantajien näytenumerossa vuonna 1928 julkaistu juttu oli linjassa sotilasjulkaisujen kanssa, mutta oman sukupolven joukosta tulleena kritiikkinä sen teho oli pitkäkestoisempi ja kauaskantoisempi. Paavolaisen teilauksesta lähemmin Sinnemäki 2014. Kauppinen, Eino: Pentti Haanpää 1. Nuori Pentti Haanpää 1905–1930. Otava: Helsinki 1966. Kinnunen, Aarne: Kepin ja voiman mies. Helsingin Sanomat 10.6.1995. Krumm, Reinhard: Isaak Babel. Eine Biographie. Books on Demand: Norderstedt 2004. Nummi, Jyrki: Many Are Called, But None Quoted: The Art of Biblical Allusion in Pentti Haanpää’s ”Letter”. Teoksessa Ben Hellman, Tomi Huttunen, Gennady Obanin (toim.): Varietas et Concordia. Essays in Honour of Professor Pekka Pesonen On the Occasion of His 60th Birthday. Slavica Helsingiensia 31: Helsinki 2007, 76–95. Sallamaa, Kari: Anekdootista taiteelliseksi rakenteeksi. Teoksessa Historia – Teoria – Praksis. Pertti Karkaman juhlakirja. Toimittaneet Aimo Roininen ja Kari Sallamaa. Oulun yliopiston kirjallisuuden laitos: Oulu 1986, 101–112. Shentalinsky, Vitaly: The KGB’s literary archive. Transl. from the Russian, abridged and annotated by John Crowfoot; with an introduction by Robert Conquest. Harvill: London 1995. Sinnemäki, Anssi: Siinä näkijän missä tekijän paluu. Teoksessa Matti Rinne ja Kai Linnilä (toim.): Taas eespäin. Kiilan 50-vuotisalbumi. Tammi: Helsinki 1986, 56–67. Sinnemäki, Anssi: Sota Kentästä ja kasarmista. Paasilinna: Helsinki 2014. (Ilmestyy kesäkuussa.) Tynni-Haavio, Aale: Olen vielä kaukana. Martti Haavio–P. Mustapää 20-luvun maisemassa. WSOY: Helsinki 1978, 114–123. Kentän ja kasarmin vastakirjoituksia Arvostelija: Nykyajan huomattavin klassillinen kirjauutuus. Suomen Sotilas 49–51/22.12.1928, liite Sotahullun joulu, 49. H. Pasuuna: Pasuunan pauhuja. Suomen Sotilas 44/3.11.1928, 923. I. R-le: Avarammassa merkityksessä pornografiaa. Sana ja Miekka 20/31.10.1928, 354–355. Paavolainen, Olavi: Kirja, Josta Puhutaan. Tulenkantajat, näytenumero 30.11.1928, 33–35. Pulla, Armas J.: ”Todellisuuskuvaus armeijastamme”. Suomen Sotilas 44/3.11.1928, 927 ja 930. Tuomas: Asiasta toiseen. Ilkka 16.11.1928. Tuomas: Asiasta toiseen. Ilkka 28.11.1928. Tuomas: Pentti Haanpää saa isänmaan ystävien ankaran tuomion. Sana ja Miekka 22/28.11.1928, 398–399. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja kirjailija. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 23 LUE VASTAPAINOA Kevät 2014 Beverley Skeggs Elävä luokka 336 s. | 37 € | toukokuu Harri Kettunen & Elina Vuola (toim.) Latinalainen Amerikka 440 s. | 37 € | huhtikuu Janne Seppänen Pertti Ranta Levoton valokuva Villit vihreät kaupungit Suomen kaupunkikasvio 160 s. | 36 € | huhtikuu Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 300 s. | 35 € | huhtikuu Tuukka Perhoniemi Mitan muunnelmat 266 s. | 36 € | huhtikuu 350 s. | 36 € | huhtikuu Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.) Journalistin vapaus 160 s. | 33 € | maaliskuu Ferdinand de Saussure Yleisen kielitieteen kurssi 248 s. | 39 € | toukokuu LISÄÄ KEVÄÄN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 KATSAUKSIA Tutkijat pitävät synteettistä biologiaa hallittavissa olevana toivona ihmiskunnalle Matti Häyry ja Tuija Takala Suomen Akatemian synteettisen biologian tutkimusohjelma FinSynBio järjestäytyi 23.1.2014 kaikkien ryhmien yhteisellä avajaisseminaarilla Helsingissä. Esittelimme tilaisuudessa oman hankkeemme ”Synteettinen biologia ja etiikka” ja luotasimme osallistujien käsityksiä tutkimuksen hyödyistä ja vaaroista. Suomen Akatemia rahoittaa vuosien 2013–17 aikana synteettisen biologian ohjelmassaan seitsemän konsortion ja neljän erillisen tutkimushankkeen työtä. Synteettisen biologian tieteenja tuotannonalan perimmäisenä tarkoituksena on tuottaa organismeja ja niiden osia elottomasta aineksesta ja hyödyntää niitä tutkimuksellisesti ja teollisesti. Oma hankkeemme tarkastelee tällaiseen toimintaan liittyviä moraalisia ja filosofisia ulottuvuuksia.1 Olimme syksyn 2013 aikana käyneet keskustelemassa ohjelmaryhmien edustajien kanssa heidän työstään ja uusien biotieteiden mahdollisista eettisistä kysymyksistä. Ryhmät tutkivat parempien viljelykasvien kehittämistä, ekologisempien polttoaineiden valmistusta, tuotantomateriaalien rakenteiden lujittamista, solutehtaiden toimintaa ja biokalvojen tuottamista. Yhden ryhmän tavoitteissa esiintyy syöpähoidon aikaansaanti. Kaikki haastatellut suhtautuivat suopeasti työnsä eettisten ulottuvuuksien pohdintaan. Aiempien kokemustemme2 ja syksyn keskusteluiden perusteella päädyimme keskittymään 1 Ohjelmasta ja sen ryhmistä lisää osoitteessa: www. aka.fi/FINSYNBIO 2 Häyry M, Takala J, Jallinoja P, Lötjönen S, Takala T. Miten biotieteilijät suhtautuvat eettisen säätelyn lisääntymiseen? Suomen Lääkärilehti 59 (2014): 3072–3073. työssämme ryhmien kanssa seuraaviin kysymyksiin heidän työstään: • • • • • Onko se hyödyllistä? Onko se vaarallista? Mitkä sen kustannukset ovat? Kuka maksaa, kuka hyötyy? Onko se moraalisesti väärin? Riittävän laajasti ymmärrettyinä nämä kysymykset kattavat jokseenkin kaikki eettiset asiat, jotka tutkimuksessa on otettava huomioon. Biotieteen hyötyjä ovat tieteellisen tiedon ja näin ymmärryksemme lisääminen sekä hyvinvoinnin kasvu ja ympäristömme elinkelpoisuuden säilyttäminen ja parantaminen. Tutkimuksen vaarat puolestaan ilmenevät eri tavoin eri tasoilla. Jo laboratoriossa koehenkilöiden oikeuksia voidaan loukata, koe-eläinten hyvinvointia uhata ja työntekijöiden terveys vaarantaa. Työn suorituksessa voidaan loukata myös tutkijoiden oikeuksia vaikkapa intellektuaaliseen omaisuuteen. Haitallisia aineksia voi karata ympäristöön vahingossa tai tarkoituksellisesti. Ja tuotettu tieto sovelluksineen voi olla vaarallista – oikein käytettynä sivuvaikutustensa takia ja väärin käytettynä vahingollisten tarkoitusperiensä johdosta. Kustannusten vertailu ja maksajien nimeäminen kiinnittävät huomion toiminnan oikeudenmukaisuuteen. Mistä tahansa hankkeesta voidaan kysyä, olisiko siihen uhratut resurssit voitu käyttää hyödyllisemmin muualla. Olisiko jonkin muun asian tutkiminen tuottanut parempaa tietoa tai parempia sovelluksia? Tai olisiko varat pitänyt suunnata jonnekin aivan muual- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 25 le, vaikkapa kaivojen kaivamiseen Afrikassa tai vanhusten palveluihin syrjä-Suomessa? Maksajien ja hyötyjien etsintä painottaa toista tasapuolisuuteen liittyvää kysymystä. Rahoittavatko esimerkiksi suomalaiset veronmaksajat työtä, jonka voitot kulkeutuvat lopulta monikansallisille yhtiöille ja niiden osakkeenomistajille? Toiminnan moraalinen vääryys erotettuna hyödyistä, haitoista ja kustannusten jakautumisesta herättää joukon abstraktimpia kysymyksiä, jotka kiinnostavat ensisijaisesti vain filosofeja tai teologeja. Voidaan kysyä, kohdellaanko tutkimuksessa elämää tai ihmisyyttä epäkunnioittavasti, niin kuin on väitetty ihmisalkioperäisestä kantasolututkimuksesta. Tai ylittääkö tutkimus jonkin rajan, jota ei pitäisi ylittää? Luodaanko siinä elämää? Puututaanko siinä evoluution luonnolliseen kulkuun? Yhden yleisesti esitetyn syytöksen mukaan tieteilijät leikkivät Jumalaa. Ajatus tässä on, että vaikka kaikkivoipa ja kaikkitietävä olio (siis määritelmän mukaan Jumala) voi ja saa tehdä mitä vain – luoda halutessaan elämää tai muuttaa luonnonhistorian kulkua – meidän ei kykyjemme ja tietojemme rajallisuuden takia kannata eikä pidä ylittää asiallisen varovaisuuden rajoja. Toisen syytöksen mukaan jotkut tieteilijöiden saavutukset ovat luonnottomia. Luonnolliselle ja luonnottomalla on monia määritelmiä,3 mutta biotieteiden yhteydessä kyseessä on tavallisesti reaktio outoon ja vastenmieliseen. Luonnottomien asioiden luettelossa ovat vuorollaan olleet muiden muassa verensiirto toiselta ihmiseltä, sian sydän siirrännäisenä, koeputkihedelmöitys ja kasvojen siirto. Vaikka käsitykset useimmissa tapauksissa muuttuvat ajan myötä, ne ovat aikansa ihmisten mielissä yhtä todellisia kuin muutkin moraaliset tuomiot. Kysely ja sen tulokset Seminaarissa kysyimme osallistujilta anonyymisti lomakkeen muodossa heidän oman tutkimuksensa hyödyistä, haitoista ja eettisyydestä yleensä. Oikeudenmukaisuus ei ollut mukana 3 Takala T. The (im)morality of (un)naturalness. Cambridge Quarterly of Healthcare Ethics 13 (2004): 15–19. 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 tällä kertaa, mutta siihen palataan myöhemmässä vaiheessa. Seminaari oli englanninkielinen, ja tiedot on käännetty suomeksi tätä kirjoitusta varten. Tiedustelimme aluksi osallistujien ensisijaista oppialaa. Koska alojen lukumäärää ei rajoitettu, 26 vastaajaa antoi yhteensä 41 vastausta, jotka jakaantuivat taulukossa 1 esitetyllä tavalla. Biotekniikka Synteettinen biologia Molekyylibiologia Bioinformatiikka Genomiikka Lääketiede Systeemibiologia Genetiikka 8 Muu, mikä: 8 Biokemia 6 Biomatematiiikka 4 Mikrobiologia 3Signaalinkäsittely 2 Teollinen biologia 2 Teollinen biotekniikka 1 Tietojenkäsittelytiede 1 1 1 1 1 1 1 Taulukko 1. Vastaajien tieteenalat. Biologian erilaisilla osa-alueilla on ennustettavasti eniten merkintöjä, samoin erilaiset tekniikan alat ovat hyvin edustettuina. Lähes kolmasosa vastaajista tunnustautui synteettisiksi biologeiksi ja samoin lähes kolmasosa biotekniikan (käytetty sana englanniksi oli bioengineering) asiantuntijoiksi. Osallistujista 15 sai rahoitusta synteettisen biologian tutkimusohjelmasta. Tutkimuksen hyödyllisyys Kysymyksistämme kolme ensimmäistä koski tutkimuksen hyödyllisyyttä. Ensimmäinen luotasi tehdyn työn yhteyttä tieteellisen tiedon kasvuun. Toinen tiedusteli hankkeiden realistisia mahdollisuuksia vaikuttaa suotuisasti ihmiskunnan hyvinvointiin. Kolmas peräsi tutkimuksen kokonaishyödyllisyyttä parhaassa mahdollisessa maailmassa – tilanteessa, jossa työtä eivät keskeytä rahoituskatkokset, asetetut hypoteesit ovat oikeita ja tutkimus parasta mahdollista. Osallistujat saivat tilaisuudessa esitelmöitsijältä taustatietoja vastausten avuksi jokseenkin saman verran kuin niitä esiintyy tässä kirjoituksessa. Vastaukset pyydettiin numeroina yhdestä (”Ei kovin hyödyllistä”) kymmeneen (”Erinomaisen hyödyllistä”). Kysymykset ja vastaukset englanninkielisissä muodoissaan ja vastausjakauma on esitetty taulukossa 2. Pienet numerot kuuluvat asteikkoon, isommat kertovat vastaajien määrän ja alleviivattu numero osoittaa mediaanin kohdan asteikolla. How much will your current research contribute to scientific knowledge? Not that much 1 2 3 1 2 4 7 5 4 3 4 5 6 7 8 9 10 8 5 2 8 9 10 How much will your current research promote the good of humanity? Not 1 2 2 6 that much 1 2 3 4 5 6 7 An awful lot An awful lot In the best possible world, how useful would your current research be? Not that useful 1 2 3 4 1 2 4 4 8 7 5 6 7 8 9 10 Stupendously useful Taulukko 2. Kysymykset ja vastaukset hyödystä. Vastauksista on pääteltävissä, että osallistujat pitivät synteettisen biologian tutkimustyötään varsin hyödyllisenä – asteikon puolivälin alapuolta ei mainittavasti käytetty. Mediaanin siirtymä ylöspäin ensimmäisestä toiseen kysymykseen tultaessa voi viestittää keskimäärin toiveikkaampaa suhtautumista käytännöllisiin kuin teoreettisiin tuloksiin, mikä on odotettavissa näinkin konkreettisella tieteenalalla. Mediaanin siirtymä ylöspäin tultaessa toisesta kysymyksestä kolmanteen taas osoittaa lähinnä sen, että kysymykset on ymmärretty oikein. Parhaassa mahdollisessa maailmassa tulokset ovat luonnollisesti parempia kuin rajallisemmassa tosielämässä. Tieteenalat eivät merkittävästi korreloi vastausten variaatioon. Ne ovat tasaisesti edustettuina niin mediaanin ylä- ja alapuolella kuin mediaanillakin. Myöskään liukumat ylös- ja alaspäin asteikolla eivät seuraa mitään tutkimusalakaavaa. Näiden vastausten valossa ohjelmaryhmät vaikuttavat varsin homogeenisiltä. Asteikon puoliväliin ja sen alapuolelle annetut arviot ovat lievästi kiinnostavia. Mitä ajattelee Suomen Akatemian vaikeasti saatavaa rahoitusta nauttiva tutkija, jonka oma työ on hänen mielestään juuri ja juuri keskinkertaista? Vai onko kysymys tai vastausvaihtoehdot tulkittu jotenkin toisin? Tästä kannattaa puhua jatkotapaamisissa ryhmien kanssa. Yksi osallistujista toi tilaisuudessa esiin asteikon tavallisesta poikkeavat kuvaukset. Sanamuodot ovat kyselyissä yleensä neutraaleja, kun taas käyttämässämme mallissa ne ovat puhekielisiä (”An awful lot” – suomeksi vaikkapa ”Hurjan paljon”) ja ehkä ironisiksi tai provokatiivisiksi koettavia. Valinta oli tietoinen ja sillä pyrittiin lievittämään kyselyn virallisuutta, mutta tämäkin asia on hyvä ottaa esille ryhmien kanssa keskusteltaessa. Tutkimuksen vaarallisuus Seuraavat kolme kysymystä käsittelivät tutkimuksen vaarallisuutta, ensin laboratoriossa, sitten tutkimustulosten tarkoitetunlaisessa soveltamisessa ja lopuksi niiden mahdollisessa väärinkäytössä. Vaaroja tutkimuspaikalla pyydettiin arvioimaan ottamatta huomioon turvallisuussäädöksiä ja -toimenpiteitä, jotta saataisiin esille käsiteltävien materiaalien riskialttius sellaisenaan, ennen kuin ne on saatu hallintaan. Tarkoitetunlainen soveltaminen ja väärinkäyttö eroavat toisistaan esimerkiksi seuraavasti. Vaikka tehtaan tuottamaa hedelmäveistä käytetään vain hedelmien leikkaamiseen, lipsahduksia voi silti sattua ja tahatonta vahinkoa aiheutua. Mutta veistä voidaan myös käyttää tehtaan ohjeiden vastaisesti henkirikoksen välineenä. Vastuu vahingosta voi erilaisissa tapauksessa olla erilainen. Kysymykset, vastaukset ja vastausjakauma on esitetty taulukossa 3. Vastauksista voidaan päätellä, ettei synteetti- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 27 How dangerous is your work to you and others in the laboratory or clinic? 13 1 5 2 3 3 1 4 2 5 1 6 1 7 8 9 10 Really dangerous How dangerous are the intended applications of your research to others? 13 8 2 2 1 Not that dangerous 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Really dangerous How dangerous are the unintended applications of your current research to others? Not that 7 6 2 1 1 2 4 1 dangerous 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Really dangerous Not that dangerous Taulukko 3. Kysymykset ja vastaukset vaaroista. How ethical is your research? Not that ethical 1 1 2 3 4 1 5 6 3 7 6 8 8 9 7 10 Impeccably ethical Taulukko 4. Kysymys eettisyydestä. sen biologian tutkimusta sinänsä pidetty vastaajien keskuudessa kovin vaarallisena. Biologian ja lääketieteen puolelta löytyi ilmeisesti ryhmä tai pari, joiden materiaaliin kuuluu mahdollisia myrkkyjä ja taudinaiheuttajia, ja näin laboratoriotyön vaarallisuudessa päästiin joissakin tapauksissa asteikon puoliväliin saakka. Mediaani tässä ja tutkimustulosten asianmukaisessa käytössä asettui kuitenkin tukevasti ensimmäiseen, vaarattomuutta tarkoittavaan, ruutuun. Tieteenalojen välisiä eroja ei tässäkään liiemmälti näkynyt, joskin nämä vastaukset ovat tietenkin hyötyarvioita faktuaalisempia ja vaihtelevat aidosti sen mukaan, mitä aineita ryhmät käsittelevät ja mihin niiden tutkimus tuloksineen ja sovelluksineen tähtää. Tulosten tahalliset väärinkäytökset nähtiin mahdollisina ja niitä pidettiin monissa tapauksissa melko tai hyvinkin vaarallisina. Vihjeenä vastaamiseen käytettiin esitelmässä pernaruttoviruksen tuottamista, joka asiantuntija-arvioiden mukaan onnistuisi jo nyt päteviltä tekijöiltä internetistä löytyvien tietojen perusteella. Nähtävästi kysymys vihjeineen sai joidenkin vastaajien mielet laukkaamaan kohti väärinkäytösten mahdollisuutta. Suurelle enemmistölle uhka ei kuitenkaan näyttäytynyt suurena. Kaksi osallistujaa jätti syystä tai toisesta vastaamatta tähän kieltämättä pientä mielikuvituksen lentoa vaativaan kysymykseen. 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Näiden vaara-arvioiden tulkintoja jatketaan tulevissa tapaamisissa ryhmien kanssa sen selvittämiseksi, missä määrin ne perustuvat tosiasioihin ja missä määrin asenteisiin. Tutkimuksen eettisyys Kahdessa viimeisessä kohdassa kysyimme tutkimuksen eettisyydestä, ensin yleisvaikutelmana ja sitten vapaalla tekstikentällä. Näistä ensimmäinen vastauksineen on esitetty taulukossa 4. Asteikon yläpäähän sijoittuneet vastaukset kertonevat toisaalta jonkinlaisesta pyrkimyksestä eettisyyteen ja toisaalta luottamuksesta tutkimuksen institutionaalisen ennakkoarvioinnin toimivuuteen. Skaalan alapäähän sijoittuva vastaus on helpointa tulkita rastiksi väärässä ruudussa, sillä kaikki muu tuossa lomakkeessa edustaa enemmistön kantoja. Puoliväliin sijoittuva arvio voisi olla jännittävämpi, mutta senkin varaan on yksittäistapauksena vaikea laskea mitään kovin merkittävää. Joka tapauksessa keskusteluita tutkimuksen eettisyydestä on jatkettava ryhmien kanssa. Lopuksi kysyimme, mitä asioita kuulijat haluaisivat ryhmämme sisällyttävän työhönsä. Vastauksia tähän tuli yhteensä viisi. Kahdessa vastauksessa haluttiin lisätietoa patentoinnin eettisistä ulottuvuuksista synteettisen biologian yhteydessä. Yhdessä kehotettiin tarkastelemaan sitä mahdolli- suutta, että maallikoiden pelot perustuvat vain tai pääasiassa tietämättömyyteen tehdyn työn luonteesta. Yhdessä haluttiin eettistä pohdintaa geenihoitojen kehittämisestä ja käytöstä potilaille. Ja yhdessä kysyttiin, onko meillä oikeus jättää kehittämättä potentiaalisesti yleishyödyllisiä tekniikoita, kun niihin vaadittava tieto on olemassa ja tekniikatkin ovat muualla laajasti käytössä. Tuleva tutkimus ”Synteettinen biologia ja etiikka”-hankkeen työ FinSynBio-ohjelmaryhmien kanssa jatkuu vuosien 2014–17 aikana. Tutkijoiden kanssa palataan kyselyssä esiintyneisiin kysymyksiin ja etsitään vastauksiin lisäselvityksiä. Seuraavissa seminaareissa keskitytään oikeudenmukaisuuteen ja eettisyyden abstrakteihin ulottuvuuksiin, jälkimmäisiin mahdollisesti kansainvälisenä filosofisena symposiumina. Vastaajien esittämiin tutkimustoiveisiin reagoidaan resurssien mukaan. Elävien organismien ja niiden valmistustapojen patentointi sisältää eettisiä kysymyksiä, joihin käydään käsiksi abstraktin etiikan yhteydessä. Asian laillinen puoli kuuluu juristeille. Maallikoiden pelkoja ja niiden mahdollisia lähteitä tarkastellaan kirjallisuuskatsauksissa. Geenihoitojen eettiset ongelmat ryhmä on käsitellyt muussa yhteydessä,4 joten niitä ei omana aiheenaan tässä käsitellä. Ja oikeus tai lupa olla tutkimatta tai kehittämättä jotakin hyödyllistä on aihe, joka nousee esiin kirjallisuudessa ja jonka retoriset ja käsitteelliset ulottuvuudet tulevat tarkastelun kohteeksi tulevissa seminaareissa. Matti Häyry on Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun filosofian professori. Tuija Takala on käytännöllisen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa ja akatemiatutkija. 4 Häyry M. Ihminen 2.0: Geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset. Helsinki: Gaudeamus, 2012. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 29 Suomen tulevaisuus tieteen kielenä Jason Lavery Katsaus käsittelee suomen kielen asemaa tieteen kielenä. Kirjoituksessa pohditaan, miksi suomen asema on heikentynyt 1990-luvulta alken sekä miksi suomen pitäisi säilyä tieteen kielenä. Lopuksi etsitään keinoja, joilla suomen asemaa voidaan ylläpitää korkeakoulujen opetuksessa ja tutkimuksessa. Yleisin selitys suomen heikkenemiselle tieteen kielenä on kansainvälistyminen. Suomessa on pitkät perinteet viitata ulkoisiin vaikutuksiin, kun halutaan selittää tai perustella vaikeita muutoksia tai epämukavia piirteitä Suomessa. Kansallisessa kerronnassa hoetaan usein, miten Suomen asema Ruotsin ja Venäjän välissä on suomalaisten heikon itsetunnon syy. Historian tutkijoiden yrityksistä huolimatta Suomessa vielä uskotaan laajasti, että toisessa maailmansodassa Suomi oli vain ajopuu suurvaltojen välissä. Kylmän sodan aikana Suomessa perusteeksi otettiin usein Neuvostoliito. Viime syksynä Suomessa levisi laajalle käsitys, että Nokian romahdus alkoi vasta sen kanadalaisen toimitusjohtajan aikana. Lisäksi Suomessa on tapana käyttää ulkoisia vaikutuksia ja auktoriteetteja apuna sisäisten valta-asemien pönkittämisessä. Suomen menneisyyden tutkijana ja Suomen nykyisyyden huomioitsijana ulkoiseen tekijään pohjautuva selitys saa minut etsimään niitä Suomen sisäisiä valintoja, jotka sallivat ulkoisen vaikutuksen pääsyn valtaan Suomessa. Suomen tiedemaailmassa on tehty ulkoisen vaikutuksen eli kansainvälistymisen nimissä useita ratkaisuja, jotka ovat mahdollistaneet nykyisen suomen kielen alennustilan tieteen kielenä. Tärkein ratkaisu on suomalaisen tiedemaail man hyväksymä määritelmä kansainvälisyydelle. 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Kansainvälistä on kaikki, joka ei ole suomalaista. Noin kolme vuotta sitten minun piti listata viime vuosien saavutukseni eräälle suomalaisen korkeakoulun yksikölle. Saavutukset piti luokitella kansainvälisiksi ja kansallisiksi. Työ- ja asuinpaikkani Oklahoman viitekehystä soveltaessani listasin sellaisia kansainvälisiä saavutuksia kuin Suomen kesäyliopistojen liiton myöntämän Vuoden opettaja -palkinnon ja nimityksen tutkijajäseneksi Suomen Historialliseen Seuraan. Lista palautettiin minulle, koska kansainväliset ansioni olivat kuulemma kansallisia ja päinvastoin. Suomi ja suomalainen eivät voi olla kansainvälisiä missään kontekstissa, vaikka mainitsemillani ansioilla toimintani tunnustetaan kansainväliseksi Oklahoman valtionyliopistossa. Kun joudun tekemään vastaavanlaisia inventaarioita yhdysvaltalaiselle yleisöille, kansainväliset ja kansalliset saavutukset kirjataan samalle listalle. Tämä asenne on vaikuttanut päätöksiin luopua suomesta tieteen kielenä. Jos haluaa olla kansainvälinen, ei voi käyttää kieltä, joka yhdistetään suomalaisuuteen. Tämän lisäksi on vanha asenne, että suomen kieli on vain syntyperäisten suomalaisten kieli. Suomi ei voi olla viestinnän väline suomalaisten ja muunmaalaisten kesken, ei edes ruokakaupassa, saati suomalaisten kuvittelemassa kansainvälistyvässä tiedemaailmassa. Vielä kymmenen vuotta sitten Suomen historian tutkijoiden keskuudessa suomen ja ruotsin taitojani pidettiin edellytyksinä tutkimustyölleni. Nykyään kohtaan usein asenteen, että kielitaitoni on mukava lisuke. Onko viime vuosien kova halu kansainvälistää Suomen historiantutkimus vähätellyt suomen ja ruotsin taitojen tarpeellisuutta Suomen historian tutkijoille? Toki Suomen historiassa on tutkimusaiheita, joihin ei tarvita suomen tai ruotsin hallintaa, esimerkiksi jos tutkimus perustuu tilastotietoihin. Tietyissä Suomen historiaa koskevissa aiheissa muut kielet, kuten venäjä ja latina, ovat suomea ja ruotsia tärkeämpiä kieliä lähteiden tutkimisessa. Suurin osa Suomen historiaa koskevien aiheiden alkuperäislähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta on kuitenkin edelleen suomeksi ja ruotsiksi. Tällä suomalaisen tiedemaailman kansain välisyyden määritelmällä, jonka mukaan kansainvälistä on kaikki, joka ei ole suomalaista ja suomenkielistä, on myös taloudellista merkitystä. Suomen tiedemaailmassa työpaikan tai apurahan hakijan on useimmiten laadittava hakemus englanniksi arvioijien kielitaidosta riippumatta. Julkaisemalla englanniksi saa parempaa palkkaa. Saadakseen lisää rahaa kassoihinsa yliopistot ovat aktiivisesti rekrytoineet opiskelijoita ulkomailta, koska Euroopan talousalueen ulkopuolisilta opiskelijoilta voidaan periä lukuvuosimaksuja. Lisäksi yliopistot saavat enemmän rahaa ulkomaalaisen opiskelijan suorittamasta tutkinnosta kuin suomalaisen. Näitä tuloja saa tarjoamalla opetusta ja ohjausta englanniksi. Yritykset hyötyä taloudellisesti ulkomailta tulevilla opiskelijoilla ovat muuttuneet niin aggressiiviseksi, että apulaisoikeuskansleri on joutunut puuttumaan Aalto-yliopiston pyrkimumykseen luopua suomesta opetus- ja tutkintokielenä.1 Voitte sanoa ”No, Aalto-yliopisto on vain näitä bisneskouluja” tai muuta vastaavaa, mutta en sulkisi pois mahdollisuutta, että sama rahanhimo ajaisi suomenkielisiä tutkintoja alas humanistisilla aloilla seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana. Kansainvälistä Suomen tiedemaailmassa ei ole ainoastaan kaikki, joka ei ole suomalaista eikä suomenkielistä: sitä on lisäksi kaikki, mikä on taloudellisesti kannattavaa. Suomen historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä kielen käytöstä vallan välineenä. Suomen kielen alasajoa ja englannin suosimista ovat edistäneet ne, jotka haluavat istuttaa tiedemaailmaan, eritoten humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin, saman kvartaalitalouden mallin, joka vallitsee kansantaloudessa. On paljon vaikeampaa kirjoittaa vieraalla kielellä kirja kuin artikkeli. Tämä pakottaminen englanninkieliseen julkaisemiseen palvelee niiden etuja, jotka haluavat tuoda lisää ”tehoa” humanistisille aloille. Tehoa määritellään julkaisujen määrällä. Englanti on muutenkin nyky-Suomessa ymmärretty taloudellisen tehokkuuden kielenä. Viimeisin esimerkki on Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaan ehdotus englannin kielen asettamisesta virallisen kielen asemaan Suomessa maan kilpailukyvyn kohentamiseksi.2 Yhteenvetona voi todeta, että suomalaisessa tiedemaailmassa suomen kieleen yhdistetään kansallisuus, taloudellinen kannattamattomuus, ja työnteon tehottomuus. Kuka haluaa leimautua nurkkakuntaiseksi, köyhäksi ja tehottomaksi? Suomen kieli täysivaltaiseksi tieteen kieleksi Elämme euroatlanttisessa maailmassa aikaa, jolloin kielten oppimista ja osaamista ei arvosteta. Kielten oppiminen vaatii aikaa ja rahaa, mutta oppilaitokset ja niiden asiakkaat eivät ole halukkaita investoimaan kielitaitoon. Toimiessani Yhdysvaltojen Pohjoismaisen tutkimuksen seuran puheenjohtajana jouduin kohtaamaan useiden yhdysvaltalaisten korkeakoulujen suunnitelmat lakkauttaa pohjoismaisten kielten opetus.3 Vuonna 2012 Euroopan unionin julkaiseman raportin mukaan unionin kansalaisten kielitaito on pikemminkin huonontunut useammassa maassa kuin parantunut.4 Viime parinkymmenen vuoden aikana Suomen kouluissa vieraiden kielten oppiminen on vähentynyt ja yksipuolistunut.5 On vain muutaman vuoden kysymys, että ruotsin pakollisuudesta luovutaan peruskoulussa ja lukiossa. Tehtävämme, minäkuvamme ja tulevaisuutemme humanististen alojen tutkijoina riippuvat suomen ylläpidosta täysvaltaisena kielenä. Jos myötäilemme suomen heikentämistä tieteen kielenä, luovumme humanististen alojen keskeisestä tavoitteesta sitten renessanssin: kielten vaalimisesta itseisarvona ja välineenä ihmiskunnan moninaisuuden ymmärtämiseen. Luovuttuamme tästä tavoitteesta voimme edelleen kutsua itseämme historioitsijoiksi, etnologeiksi tai yhteiskuntatieteilijöiksi, mutta emme saa enää kutsua itseämme humanisteiksi. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 31 Jos suomen kielen käyttöä vielä vähennetään korkeakouluissa, on vaikea kuvitella, ettei se vaikuttaisi suomen asemaan peruskouluissa ja lukioissa. Nuorten keskuudessa alkaa olla jo olla merkkejä asenteesta, että suomi on luovaan työhön kelpaamaton kieli. Helsingin Sanomissa oli joulukuussa juttu, miten yhdessä Helsingin yläkoulun luokassa suuri osa oppilaista oli sitä mieltä, että Suomi on ”junttien kieli.”6 Onko ihme, että ihmiset pitävät suomea junttien kielenä, kun nykyään eräät tieteentekijät kirjoittavat vain englanniksi ja toiset kirjoittavat ”tieteelliset” työnsä englanniksi ja kevyemmät ”populaariteokset” suomenkieliselle yleisölle? Suomen kieli kehittyi täysivaltaiseksi kieleksi, koska kielen vaalijat Mikael Agricolasta lähtien ovat kytkeneet sen koulutukseen, sivistykseen ja tieteeseen. Voiko kieli säilyä, jos ihmiset eivät käytä sitä omien aivojensa kehittämiseen lapsuudesta asti? Kuinka kauan veronmaksajat tukevat tutkimusta, jonka tulokset jäävät heidän ulottumattomiinsa? Julkaisutoiminta on entistä enemmän artikkeleiden kirjoittamista englanninkielisiin aikakauskirjoihin, joita lukevat vain toiset tutkijat. Luonnontieteissä julkaisutoiminta voi painottua lähes kokonaan englanninkielisiin artikkeleihin, koska julkaistuja tutkimustuloksia soveltamalla tehdään tuotteita, joita tavalliset kansalaiset käyttävät. Tässä on luonnontieteiden hyöty veronmaksajille. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla julkaisut ovat melkein aina lopullisia tuotoksia. Näiden tuotteiden hyöty on mielen rikastuttamisessa ja maailman tuntemuksen lisäämisessä. Nykyinen kehitys etäännyttää humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tuotokset mahdollisilta kuluttajilta, jotka myös rahoittavat tutkimusta. Tämän puheenvuoron tarkoitus ei ole kannustaa ihmisiä luopumaan julkaisemasta englanniksi. Pidän englanninkielisen julkaisemisen kasvua pääosin tervetulleena. Olen opettanut Helsingin seudun kesäyliopistossa Suomen historiaa kesästä 1992 lähtien. Nykyään voin englanninkielisillä luennoillani suositella kotimaisia kieliä osaamattomille englanninkielistä kirjallisuutta – tämä ei ollut mahdollista kaksikym- 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 mentä vuotta sitten. Kannatan monikielistä kansainvälistä tiedeyhteisöä. Suomen aseman kohentamiseen tieteen kielenä tarvitaan ensisijaisesti arvokeskustelua, ei lisää byrokratiaa eikä työryhmiä. Suomen tulevaisuus tieteen kielenä on lähinnä arvokysymys ja arvovalinta. Viime vuosina suomalaisessa tiedemaailmassa ja historian tutkimuksessa ei ole liiemmin keskustellut arvoista, jotka ohjaavat työtämme. Nykyään ainoat ohjaavat voimat ovat seuraavan apurahahakemuksen eräpäivä ja seuraavan 8 000 sanan artikkelin kirjoittaminen. Arvojen soveltamiseen tarvitaan myös rohkeutta. Hämmästyttävintä suomalaisen tiedemaailman muutoksista viime vuosina eivät ole valtionhallinnon tai yliopistojen johdon ajamat uudistukset, vaan haluttomuus vastustaa näitä uudistuksia niiden laajasta epäsuosiosta huolimatta. Ylempiä hallintoportaita syytetään näistä muutoksista, mutta niitä sovelletaan muita mutkitta. Suomen kielen heikkenemisen myötä häviää tieteellinen vapaus. On helppo sanoa, että pitäisi nousta barrikadeille, varsinkin kun oma ura ei ole vaakalaudalla. Muutama vuosi sitten laitokseni Oklahoman valtionyliopistossa torjui yksimielisesti ylempien hallintoportaiden yritykset soveltaa tieteenalamme arviointiin samoja kvartaalitutkimuksen periaatteita, joita on sovellettu Suomen tiedemaailmassa. Rangaistukseksi saimme muutaman vuoden ajan pienempiä palkankorotuksia muihin laitoksiin verrattuna, mutta toisaalta loimme tilanteen, jossa ylempien hallintoportaiden oli lopullisesti otettava vastustuksemme huomioon. Suomen kielen ylläpitäminen tieteen kielenä vaatii pitkäjänteisyyttä: tieteellisiä sukupolvia ylittäviä visioita ja sitoumuksia. Suomen kehitys tieteen kieleksi kesti vuosisatoja. Kielen uusi nousu vaatii sellaista pitkäjänteisyyttä, joka ei ole sopusoinnussa nykyisen kvartaalitutkimuksen arvomaailman kanssa. Se vaatii uutta ennakkoluulottomuutta ottaa mukaan suomenkielisen tutkimuksenteon piiriin myös ne, jotka osaavat tai haluavat osata suomea vieraana kielenä. Suomalaisten korkeakoulujen avointen pitkäkestoisten palvelusuhteiden kuvauksissa vaaditaan hakijoilta suomen ja ruotsin taitoa tai ei lainkaan kotimaisten kielten taitoa. Suomessa ei sovelleta sellaista useassa Euroopan maassa vallitsevaa välimuotoa, että hakijan on opittava maan kieli määräajassa työsuhteen aloittamisen jälkeen. Usein tätä puutetta perustellaan rekrytoinnin helpottamisella. Jos näin olisi, olisi voinut odottaa, että Suomi olisi viime vuosina onnistunut muita Euroopan maita paremmin rekrytoimaan ulkomaalaisia tutkijoita sekä pitämään heistä kiinni. Suomen kieli on itsenäisen kansakunnan ensimmäinen kieli juuri niiden ponnistusten takia, kun suomi ei ollut ensimmäinen kieli. On hyvinkin mahdollista, että Mikael Agricola, ”suomen kielen isä”, ei osannut suomea äidinkielenään. Ensimmäiset fennomaanit J.V. Snellmanin johdolla kehottivat ruotsin kielellä suomalaisia käyttämään ja kehittämään suomea. Samaan aikaan Venäjän valta Suomessa tuki suomen kielen kehitystä ja käyttöä höllentääkseen Suomen siteitä Ruotsiin. Virallisesti kaksikielinen maa on käytännössä paljon vähemmän kaksikielinen siksi, että ruotsinkielinen vähemmistö auliisti käyttää suomea. Kansainvälisyys on asenne Kansainvälisyyttä ei ole vieras kieli tai vieras kansalaisuus. Sitä on asenne, joka ei pidä kansallisia rajoja esteenä paremman tutkimuksen ja opetuksen toteuttamiselle. Kansainvälisyyttä on ymmärrys, että kaikkien kansakuntien kulttuuriperinnöt kuuluvat ihmiskunnan kulttuuri- perintöön ja näin ollen tuon kulttuuriperinnön tutkiminen kuuluu koko ihmiskunnalle. Kansainvälisyyttä on hyväksyntä, että ihmiset ovat viime kädessä yksilöitä eivätkä kansallisuuksien edustajia. Tällaista kansainvälisyyttä voi artikuloida millä kielellä tahansa. Katsaus pohjautuu esitelmään, joka pidettiin 29.1.2014 Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksen talviseminaarissa, jonka yksi keskustelun aihe oli ”Suomi tieteen kielenä”. Kirjoittaja on Oklahoman valtionyliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti. Lukuvuoden 2013–14 aikana hän on vierailevana tutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella. Viitteet 1 http://yle.fi/uutiset/apulaisoikeuskansleri_aalto-yliopistolle_suomen_tulee_sailya_yliopiston_opetus-_ ja_tutkintokielena/6931531 2 http://yle.fi/uutiset/siilasmaan_teesit_englannista_virallinen_kieli_suomesta_pilvipalveluiden_sveitsi/7033343 3 Lisää aiheesta artikkelissani ”Scandinavian Studies: The Past Hundred Years, The Next Hundred Years”, Scandinavian Studies 82, no. 2 (2011): 299–306. 4 Special Eurobaometer 386 Europeans and their Languages, http://ec.europa.eu/public_opinion/archives/ ebs/ebs_386_en.pdf. 5 http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/kielitaitoinen-kansa-se-ei-ole-kohta-enaa-totta 6 http://www.hs.fi/sunnuntai/a1385789460536 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 33 TIETEENALAT DIALOGISSA Kestävyysvaje on eettinen dilemma Juhana Vartiainen Luonnehdin tässä puheenvuorossani suomalaisen poliittisen keskustelun dilemmaa, jota ei mielestäni ole tyydyttävällä tavalla ratkaistu ja joka auttaa ymmärtämään hyvinvointivaltion rahoituksen ongelmia. Se koskettaa mielestäni myös filofista arvokeskustelua yksilön ja yhteiskunnan välisistä velvoitteista. Julkisesti rahoitettu hyvinvointivaltiomme – sosiaaliturva ja kattavat julkiset palvelut – nauttii suurta poliittista suosiota äänestäjien parissa. Sen instituutiot on kuitenkin luotu aikakautena, jolloin luomisen kustannukset eivät olleet niin ilmeisiä ja välittömiä kuin mitä ne ovat nyt. Kun 1960-luvulta alkaen säädettiin lakeja terveyskeskuksista, päiväkodeista ja vanhushoivasta, uudistusten rahoittaminen näytti helpolta koska aktiiviväestön määrä kasvoi ja huoltosuhde oli poikkeuksellisen edullinen. Karkeana nyrkkisääntönähän voi pitää, että julkistalouden resurssipohja seuraa aktiiviväestön määrää ja resussien käyttötarve taas koko väestön määrää ja erityisesti ikääntyneen väestön määrää. Hyvinvointivaltion luomisen kultakautena eläkeläisten määrä ei vielä ollut suuri ja alkutuotannosta ja maaseudun suurista perheistä virtasi työvoimaa teollisuuteen ja palveluihin. Niinpä uudet veronmaksajakohortit olivat yleensä entisiä suurempia eikä hyvinvointivaltion rahoittaminen näyttänyt ongelmalliselta. Tuolloin ei ehkä täysin tajuttu, että tämä ikärakennevaihe oli historiallisesti ohimenevä. Hyvinvointivaltio näytti olevan ennen kaikkea poliittisen tahdon asia. Kun nyt huoltosuhde heikkenee ja odotettavissa oleva elinikä pitenee, julkistalous heikke- 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 nee kroonisesti. Ikääntyneet tarvitsevat paljon julkisia hoivapalveluja, samalla kun työikäinen väestömme vähenee ilmeisesti koko kuluvan ja seuraavan vuosikymmenen. Tästähän kuuluisassa kestävyysvajeessa on kysymys. Teknokraattisen ekonomistin näkökulmasta vastaus haasteeseen on yksinkertainen: on nostettava työllisyysastetta. On siis vaikutettava työvoimaan osallistumisen asteeseen, eli siihen miten moni työikäinen ihminen efektiivisesti tarjoaa työpanostaan työmarkkinoille, sekä rakenteelliseen työttömyysasteeseen, eli siihen miten suuri osa työvoimasta on keskimäärin työttömänä. Rationaalisen poliittisen järjestelmän olisi kaiketi tuotettava uudistuksia, joilla näihin tavoit teisiin päästään, jos uskotaan että ää nestäjät edelleen haluavat hyvinvointivaltion. Taloustieteellisen analyysin mukaan tällaisiin tavoitteisiin päästään tekemällä työnteko taloudellisesti kannattavammaksi. Pelkkä kokonaiskysynnän kasvattaminen ei nykyaikaisen uusklassisen näkemyksen riitä, koska se ei vaikuta rakenteellisen työttömyyden tasoon tai työvoiman tarjonnan kannustimiin. Siksi on valmisteltava uudistuksia, joilla tavalla tai toisella tehdään työnteko houkuttelevammaksi ja työvoiman ulkopuolella tai työttömänä oleminen hieman vastenmielisemmäksi. Tästä seuraa poliittisesti ajankohtainen työntarjonta-agenda: eläkeiän nostaminen, työttömyyskorvausten keston uudelleentarkastelu, kotihoidon tuen lyhentäminen, työn vastaanottamisvelvoitteen tiukentaminen, ennenaikaisten eläkejärjestel mien poistaminen ja sosiaaliturvan vastikkeellisuus. Tällainen politiikka on kuitenkin monien kansalaisten mielestä epäoikeudenmukaista ja kiistanalaista. Monien mielestä sillä ei selvästikään ole riittävää eettistä oikeutusta. Kestävyysvajeen sulkeminen näyttäisi siis avaavan jonkinlaisen legitiimisyysvajeen. Legitiimisyysvajeeseen liittyy useita aspekteja. Taloudellisten kannustinten luominen ja terävöittäminen saatetaan kokea periaatteellisesti vastenmieliseksi, koska se ikään kuin avoimesti julistaa, että emme kansakuntana ole ”riittävän” ahkeria. Töihin patistaminen taloudellisilla kannustimilla ikään kuin tekee kaikille näkyväksi oman itsekkyytemme, homo economicus -luonteemme, vaikka kollektiivisesti elättelisimme ainakin puheissamme toisenlaisia myyttejä jokaisen ahkeruudesta. Tästä juontunee se, että työn tarjonnan agendan edistäjiä jatkuvasti syytetään kansalaisten tai työttömien ”syyllistämisestä”. Ristiriidoissa saattaa myös olla kysymys sukupolvien arvostuseroista. Työttömyysvakuutuksen luonut vanhempi työväenluokka saattoi pitää työntekoa niin itsestään selvänä, että työttömyysturva ajateltiin vain matalasuhdanteen aikaiseksi väliaikaisjärjestelyksi. Nyt tiedämme, että sosiaaliturvajärjestelmät valitettavasti synnyttävät enemmän pitkäaikaisriippuvuutta kuin haluaisimmekaan. Suomi on vieläkin jonkinlaisen konsensuksen ja yhteisen arvopohjan kulttuuri, ja tässä kulttuurissa ei ehkä ole yhtä luontevaa käyttää teräviä talouskannustimia kuin anglosaksisissa maissa. Olen joskus käyttänyt tästä vertauksena perhettä. Emme halua omassa perheessämme käyttää teräviä taloudellisia kannustimia. Emme perheen sisällä maksa rahaa toisillemme siitä, että siivoamme ja käymme kaupassa. Keskustelemme vastuista sekä pyrimme yhteisiin päämääriin ja arvoihin, että voisimme jakaa perheen sisäiset vastuut konsensuaalisesti. Arvaukseni on, että suomalaisessa kulttuurissa on samanlaista vieroksuntaa taloudellisia kannustimia kohtaan ja kaipuuta perheenkaltaiseen moraaliseen yhteisöön. Tämä tekee taloudellisista kannusteista puhumisen poliittisesti vaikeammaksi. Ei ehkä ole sattuma, että muissa Pohjoismaissa ollaan näissä pohdinnoissa paljon meitä pidemmällä, ja että muissa Pohjoismaissa on jo kauan ollut paljon enemmän maahanmuuttajia. Onhan maahanmuuttajat helpompi sulkea ajatuksellisesti pois ”meidän” omasta perheyhteisöstämme. Toinen tapa luonnehtia legitiimisyysvajetta on kysyä, omistammeko itse työpanoksemme. Meillähän on, kuten muissakin Pohjoismaissa, säädetty perustuslain voimalla oikeus vähimmäistoimeentuloon. Nämä perustuslain säädökset muodostavat yhden efektiivisen rajoitteen työntarjonta-agendalle, koska työvoiman ulkopuolella olemista ei voida tehdä niin ”inhottavaksi”, että siihen liittyisi vähimmäistoimeentulon normien rikkominen. Pohjoismainen työvoimapolitiikka on kuitenkin löytänyt tien tämän rajoitteen ohi. Viranomainen ei voi ottaa työttömältä pois hänen taloudellista vähimmäistuloaan, mutta hän voi vaatia sellaisia vastasuorituksia, jotka häiritsevät työttämän vapaa-aikaa. Kuten Århusin yliopiston professori Torben Andersen on nasevasti ja ironisesti muotoillut: emme voi ottaa työttömältä rahoja pois, mutta voimme varastaa hänen vapaa-aikansa.1 Niinpä Suomeenkin on tulossa kaikenlaisia aktivointitoimia, joissa Tanska on edelläkävijä. Tästä seuraa ilmeinen johtopäätös. Meillä on niin laaja julkinen hyvinvointivaltio, että emme enää omista omaa työpanostamme. Hyvinvointivaltio edellyttää pitkiä työuria, ja vain yksilöllisestä optimoinnista seuraava työntarjontapäätös johtaa yhteensä liian pieneen työpanokseen. Sosiaaliturvalla tulee toimeen miten kuten, mutta sitä ei voi sallia, koska jokaisen arvonlisää tarvitaan markkinataloudessa. Työpanoksista syntyy verotuloja, joilla puolestaan rahoitetaan peruskoulut, yliopistot, syöpähoidot ja niin edelleen. Työ on yhteiskunnallista ja valtiovallalla on työpanoksemme suhteen vaade. Tässäkin syntyy legitiimisyysongelma, koska muuten lähdemme markkinataloudessa siitä, että olemme suvereeneja agentteja, jotka voivat itse määrätä markkinakysyntänsä, mukaanlu 1 Tanskan työmarkkinamallin periaatteita on käsitelty artikkelissa Andersen ja Svarer (2007). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 35 kien vapaa-ajan kysynnän. Ristiriita voi kärjistyä tulevaisuudessa, koska pohjoismaiset yhteiskunnat ovat individualistisia ja materialistisia, eikä mikään takaa, etteivätkö tulevat sukupolvet olisi varsin kiinnostuneita varsin suuresta vapaa-ajan määrästä. Tämä ristiriita voi näyttäytyä hyvin eri tavalla eri kansalaisten näkökulmasta. Köyhä liberaali voisi hyväksyä alhaisen elintasonsa ja tyytyä heikkoon terveydenhuoltoon, mutta tuntea ylpeyttä siitä, että hallitsee omaa elämäänsä. Nuoret ikäpolvet voivat laskea, että vanhemmat sukupolvet saivat paremman eläketurvan suhteessa palkkaan ja kieltäytyä tekemästä pitkää työuraa julkisen talouden tasapainon nimissä. Ehkä merkittävin ero liittyy kuitenkin sosio ekonomisiin eroihin ja työn luonteeseen. Matalapalkkatyötä tekevän pienituloisen näkökulmasta vaatimus pitkästä työurasta voi näyttää kohtuuttomalta, koska oma työ on kuluttavaa ja ikävää. Pitkään työuraan pakottavat toimet eivät häntä houkuttele, varsinkin jos köyhien odotettavissa oleva elinikä ei kasva samaa vauhtia kuin hyvätuloisten. Miksi pienituloinen haluaisi silloin rahoittaa hyvätuloisten lukuisampia eläkevuosia? John Rawlsin hengessä voi kysyä, olisiko mahdollista kompensoida jotenkin muuten sitä, että matalapalkkatyön tekijöitä patistetaan tekemään enemmän työtä. Esimerkiksi korkea tuloverotus hyvätuloisille voisi rahoittaa pienituloisten parempia terveyspalveluja. Mutta tässäkin tulee teknisiä rajoituksia vastaan, eivätkä hyvätuloisten erityisverot tunnetusti tuota kovin paljon rahaa. 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Kestävyysvaje on kuitenkin pakko hoitaa, koska joudumme muuten räjähtävän julkisen velan kierteeseen. Siksi näihin kysymyksiin täytyy löytää ratkaisu. Toivon, että filosofit olisivat aktiivisesti tässä keskustelussa mukana, muutenkin kuin taivastelemassa selkäydinvasemmistolaisuuden pohjalta meidän uusklassisten virkamiestaloustieteilijöiden kovuutta. Olen nimittäin täysin vakuuttunut siitä, että ratkaisun avaimet löytyvät eettisestä konsensuksesta, eettisistä perusteluista, joihin voidaan päästä valistuneen keskustelun kautta. Jos valitut ratkaisut kyetään perustelemaan eettisesti ja moraalisesti oikeina, ne tukevat myös konkreettisia poliittisia ratkaisuja. Tällä hetkellä työn tarjonnan keskustelua käydään liikaa ikään kuin vain budjettisaneerauksen liitteenä, eikä siinä päästä riittävästi käsiksi filosofisiin pohdintoihin. Siksikin odotan mielelläni Adrian Walshin puheenvuoroa. Kirjallisuus Anderssen, Torben M. ja Michael Svarer (2007) ”Flexicurity – Labour Market Performance in Denmark”. CESifo Economic Studies 53, 3/2007, 389–429. Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja. Kirjoitus perustuu puheenvuoroon yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) koordinoimassa AID-seminaarissa 15.4.2013 (www. helsinki.fi/tint/aid). Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus Adrian Walsh Englanninkielisessä maailmassa pohjoismaista taloudellista mallia pidetään usein aitona mysteerinä. Syy ihmettelyyn on taloudellisen tehokkuuden ja kasvun yhdistäminen rauhallisiin työmarkkinoihin, reiluun tulonjakoon ja sosiaaliseen koheesioon. Pohjoismaat ovat edelleen sitoutuneet talou dellisen turvaverkon ylläpitoon, vaikka ne ovat samanaikaisesti avoimia globalisaatiolle ja markkinataloudelle. Pohjoismainen malli ja sen filosofiset perusteet Monet ulkopuoliset ihmettelevät, kuinka pohjoismaiset taloudet voivat kukoistaa korkeasta verotuksesta, avokätisestä sosiaalitukijärjestelmästä ja verrattain egalitaarisesta tulonjaosta johtuvista heikoista taloudellisista kannustimistaan huolimatta.1 Jotkut pohjoismaisen mallin puolestapuhujat ovat ehdottaneet selitykseksi sosiaalisen turvallisuuden kilpailukykyä parantavaa vaikutusta.2 Monesta englanninkielisen alueen asukkaasta tämä tuntuu paradoksaaliselta, sillä englantia puhuvissa maissa ihmisten oletetaan olevan pääasiallisesti itsekkäitä ja motivoituneita toimimaan (ja olemaan tuotteliaita) vain, kun kaikkein vahvimmat taloudelliset kannustimet ovat voimassa. Koska pohjoismainen malli perustuu osin korkeaan verotukseen, yhteisen hyvän on välttämättä motivoitava, ainakin osittain, Pohjoismaiden kansalaisia. Pohjoismaisen näkökannan taustaoletukset 1 T. Andersen, B. Holmström, S. Honkapohja, S. Korkman, H. Södeström, J. Vartiainen: The Nordic Model: Embracing Globalization and Sharing Risks. Helsinki: Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA), 2007, s. 11. 2 The Nordic Model –raportin kirjoittajat esittävät, että ”pohjoismaisen mallin hyve on sen kyky sovittaa riskit ja epävarmuudet avoimuuden ja markkinatalouden kanssa”. Ks. Andersen ym., s. 159. ovat jyrkästi vastakkaiset niille englanninkielisen alueen oletuksille, joiden mukaan sosiaalisia instituutioita suunniteltaessa pitäisi välttää yhteisöllisyyteen perustuvia sosiaalisen organisaation muotoja. Yhteiskuntateoreetikko Albert Hirschman viittaa tähän ”hyveniukkuutena”. Ajatuksena on, että jouduttaessa valitsemaan yhteiskunnan kahden eri järjestämistavan välillä, pitäisi aina valita malli, joka vaatii kansalaisilta mahdollisimman vähän yhteisöllisiä hyveitä ja sitoutumista yhteiseen hyvään.3 Pohjoismainen malli kuuluu selvästi sosiaali demokraattiseen perinteeseen. ”Sosiaalidemokratialla” tarkoitan yhteiskuntaa, joka puolustaa kaikkien jäsentensä oikeutta julkisiin palveluihin, kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon, julkiseen liikenteeseen ynnä laajaan kirjoon muita palveluita. Vaikka pohjoismaisen lähestymistavan filosofisten perusteiden käsittäminen laajassa mielessä egalitaarisiksi saattaa tuntua houkuttelevalta, olisi tämä kuitenkin harhaanjohtavaa, sillä Pohjoismaat ovat viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana nauttineet voimakkaasta talouskasvusta, ja markkinat selvästi eriarvoistavat tulonjakoa ja resurssien saatavuutta. Kenties ”egalitarismia” osuvampi termi olisi ”prioritaristinen”. Prioritarismin alkuperä on pohjoisamerikkalaisen filosofin John Rawlsin (1921–2002) työssä. Rawlsin niin sanottu eroperiaate, jonka pääpiirteet esiteltiin teoksessa Oikeudenmukaisuusteoria (1971), väittää, että eriarvoisuus on oikeutettua vain siinä määrin kuin se parantaa heikoimpien asemaa. Jos eriarvoistavat järjestelyt eivät paranna yhteiskunnan 3 Ks. esim. A. O. Hirschman, ”Against Parsimony: Three Easy Ways of Complicating Some Categories of Economic Discourse”, Economics and Philosophy, vol. 1, 1985, s. 7–21. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 37 heikoimpien hyvinvointia, niitä ei voi oikeuttaa. Pohjoismaisen mallin keskittymistä kaikkien hyvinvointiin ja samanaikaista markkinoiden edistämistä voi perustellusti (ja uskottavasti) kuvailla yhdenlaiseksi prioritarismiksi. Vaikka eriarvoistavia järjestelyjä selvästi sallitaan, ensisijaisena pidetään yhteiskunnan heikko-osaisimpien riittävää hyvinvoinnin tasoa. Pohjoismaisen mallin uusi demografinen haaste Nykyisin pohjoismainen malli kuitenkin kohtaa vakavia haasteita, joista kestävän julkisen talouden kannalta kenties huolestuttavin on niin sanottu demografinen haaste. Työikäisen väestön osuus on vähenemässä. Herää kysymys, onko tulevaisuudessa riittävästi työikäisiä sosiaaliturvajärjestelmän ja muiden julkisten palveluiden vaatimien verotulojen kerryttämiseen. (Esimerkiksi viime aikoina on julkaistu raportteja, joiden mukaan työssäkäyvän väestön eläkemaksut eivät riitä kattamaan todellisia eläkekuluja.4) Tämä demografinen haaste johtuu suurelta osin väestön ikääntymisestä, mutta lisäksi siihen vaikuttavat, kuten The Nordic Model -raportissa todetaan, sekä globalisaa tioon liittyvä väestön lisääntynyt liikkuvuus että etuisuuksia nauttivien ei-kontribuoivien kansalaisten vapaamatkustaminen.5 Jos tämä kehitys jatkuu, sosiaaliturvan nykyisen tason ylläpitäminen ei ole tulevaisuudessa mahdollista. Luonnollisesti kansalaisten sosiaaliturvaoi keuksien ylläpitäminen on distributiivinen taakka, joka pohjoismaiseen malliin sitoutuneiden täytyy kantaa. Miten demografiseen haasteeseen pitäisi vastata? Pohjoismaista mallia käsittelevässä raportissa on ehdotettu kahta hyvin kiistanalaista keinoa julkisen talouden vakauden ylläpitämiseksi. Ensimmäinen on eläkeiän nostaminen. Toinen edelliseen liittyvä ehdotus on niin sanottujen aktivointikeinojen käyttöönotto. Aktivointikeinoihin lukeutuu työntekijöiden uudelleenkouluttaminen työllistymiskelpoisuu4 Ks esim. http://yle.fi/uutiset/nyt_se_tapahtui_elakemaksut_eivat_enaa_kata_maksettuja_elakkeita/6578528 5 Andersen ym., s. 220–222. 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 den säilyttämiseksi muuttuvissa työelämän olosuhteissa. Ajatus aktivointikeinoista juontuu nousseesta eläkeiästä, joskaan se ei suoraan seuraa siitä. Jos yhteiskunta haluaa ihmisten työskentelevän pidempään, on varmistettava, että ihmisillä on uusissa työelämän olosuhteissa vaadittavat taidot. Minkä tahansa tyyppinen eläkeiän korotus on vääjäämättä kiistanalainen, koska se merkitsisi puuttumista yhteen pohjoismaisen mallin keskeiseen elementtiin – nimittäin turvalliseen ja taloudellisesti turvattuun eläkkeelle siirtymiseen 60 ikävuoden jälkeen. Toinen ehdotus olisi kuitenkin vielä kiistanalaisempi, koska toteutuessaan se voisi sisältää suoraa pakkoa ja pakottamista. Aktivointikeinot saattaisivat pakottaa yksilöitä osallistumaan ”ohjelmiin” sen sijaan, että suoraviivaisesti kieltäisivät heiltä pääsyn resursseihin. Nämä ehdotukset herättävät kysymyksiä yksittäisten kansalaisten velvollisuuksista julkisen talouden suhteen. Mainittujen keinojen käyttöönotto tarkoittaisi työssäkäyvän väestön taakan lisäämistä. Tietysti on lieventäviä asianhaaroja. Esimerkiksi väestö elää pidempään ja on paremmassa kunnossa aiempaa huomattavasti vanhemmalla iällä kuin ennen, joten ehkä pidentyneistä työurista aiheutunut harmi ei ole yhtä vakava kuin se olisi ennen saattanut olla. Lisäksi stressaavissa tai fyysisesti vaativissa tehtävissä työskentelevät voitaisiin heidän ikääntyessään sijoittaa vähemmän rasittaviin töihin. Yhtä kaikki, kyseessä on edelleen taakka. Kuinka tällaisten toimien käyttöönotto oikeutetaan, erityisesti pohjoismaisen mallin puitteissa? Kolme filosofista huomiota markkinoista ja sosiaalidemokratiasta Vaikka edellä käsitellyt keinot edellyttävät valtion toimia, monet vastaukset demografiseen haasteeseen edellyttävät markkinamekanismien lisättyä käyttöä. Markkinamyönteisyydestä huolimatta laaja-alainen markkinaistuminen tuo mukanaan monia vaaroja sosiaalidemokratialle. Esimerkiksi markkinakannustimien sisäistä motivaatiota heikentävä ja rapauttava vaikutus on tutkimuksessa dokumentoitu perusteellisesti. Lisäksi on muistettava, että sosiaalidemokra- tia perustuu osittain kansalaisten sitoutumiseen yhteiseen hyvään.6 Sekä määrätietoinen ja häikäilemätön voitontavoittelu että itsekkyyttä ylistävän diskurssin yleistyminen rapauttavat niin sanottuja yhteisöllisiä hyveitä. Markkinamekanismien lisääntyneen käytön edessä tarvitaan kaksitahoista strategiaa. Ensinnäkin on pidettävä joitain tärkeitä elämänalueita vapaana markkinoista. Filosofi Michael Sandel (2012) on esittänyt argumentteja kaikkia sellaisia sosiaalipoliittisia toimia vastaan, jotka universalisoisivat markkinat. Vaikka Sandel ei vastusta markkinoita sinällään, hän uskoo, että ”tavaraistamisella” (tai ”markkinahyödykkeistämisellä”) on oltava rajansa. Sandel seuraa muiden muassa Adam Smithiä, joka on esittänyt, että ”kodin ja lieden” luona ei ole sijaa markkinainsentiiveille. Kysymyksen siitä, minkä asioiden pitäisi olla saatavilla markkinoilla ja minkä ei, pitäisi olla osa jatkuvaa poliittista keskustelua. Toiseksi on ylläpidettävä markkinoiden sisäisiä normatiivisia rajoituksia voitontavoittelulle. Voitontavoittelun motiivia tarkastellaan usein yhtenä jakamattomana asiana, mutta itse asiassa on olemassa laaja kirjo erilaisia voitontavoittelun tapoja, joista osaan liittyy moraalisia reunaehtoja, kun taas osa (”lukrepaattiset” tavat) ei lainkaan ota huomioon rahantekoon liittyviä moraalisia näkökohtia.7 Lopuksi varoituksen sana: markkinameka6 Taloudellisten kannustimien vaikusta sisäiseen motivaatioon on käsitelty laajasti psykologisessa kirjallisuudessa. Keskeinen teos on Lepperin ja Greenen 1978 toimittama kokoelma The Hidden Costs of Rewards (Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum, 1978). Taloustieteilijä Bruno Frey on käsitellyt tätä aihetta useiden empiiristen tapaustutkimusten valossa 1997 julkaistussa teoksessaan Not Just for the Money: An Economic Theory of Motivation (Cheltenham, UK: Edward Elgar Publishing). 7 Voitontavoittelun eri motivaatioita on käsitelty perusteellisemmin Adrian Walshin ja Tony Lynchin teoksessa The Morality of Money (Lontoo: Palgrave, 2008). Häikäilemätöntä voittojen tavoittelua kuvaava termi ”lucrepathic” on viime vuosina vakiintunut osaksi englanninkieltä. nismien käyttöönotossa on elintärkeää, etteivät päättäjät oikeuta mekanismeja ”hyveniukkuuden” ajatuksella, jonka mukaan sosiaalietuuksien tuottamisen sosiaalisten kannustimien pitää tukeutua itsekkyyteen ja ahneuteen. Tämä vääjäämättä heikentäisi sosiaalisen yhteistoiminnan henkeä, joka on ollut pohjoismaisen mallin keskeinen tekijä. Kiitän Pekka Mäkelää ja Ilmari Hirvosta heidän avustaan tämän tekstin suomentamisessa. Kirjallisuus Andersen, T., Holmström B., Honkapohja, S., Korkman, S., Söderström, H, Vartiainen, J.: The Nordic Model: embracing globalization and sharing risks. Helsinki: Research Institute of the Finnish Economy (ETLA), 2007. Esping-Andersen, G.: Why We Need a New Welfare State. Oxford: Oxford University Press, 2002. Frey, B.: Not Just For the Money: An Economic Theory of Personal Motivation.Cheltenham, UK: Edward Elgar Publishing, 1997. Hirschman, A.O.: Against Parsimony: Three Easy Ways of Complicating Some Categories of Economic Discourse, Economics and Philosophy, vol.1, 1985, s. 7–21. Kymlicka, Will: Contemporary Political Philosophy. 2. p. Oxford: Oxford University Press, 2002. Lepper, M.R. ja Greene, D. (toim.): The Hidden Costs of Reward: New Perspectives on the Psychology of Human Motivation. Hillsdale, N.J.: Lawrence Erlbaum, 1978. Rawls, John: Oikeudenmukaisuusteoria. WSOY, Porvoo, 1988. (A Theory of Justice. Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1971). Sandel. M.: What Money Can’t Buy: The Moral Limits of Markets. London: Allen Lane, 2012 Walsh, A.J. ja Lynch, T.: The Morality of Money. London: Palgrave Macmillan, 2008. Kirjoittaja on filosofian professori (University of New England, Australia), ja hän toimii vierailevana professorina TINTissä tutkimuskohteenaan talouteen liittyvät moraali- ja yhteiskuntafilosofiset kysymykset. Kirjoitus perustuu puheenvuoroon yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) koordinoimassa AID-seminaarissa 15.4.2013 (www.helsinki.fi/tint/aid). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 39 Uusinta tietoa meiltä ja maailmalta Tapio Markkanen, Allan Tiitta & Paula Havaste (toim.) Suomalaisia tieteen huipulla Tieteen huipulle on noustu niin aateliskartanoista kuin matalista majoistakin. Heitä kaikkia on yhdistänyt uteliaisuus, intohimo uuteen tietoon, päättäväisyys ja pyrkimys yhteiseen hyvään. Gaudeamus Kirja & Kahvi Viihtyisä kirjojen, kahvin ja ihmisten kohtaamispaikka keskellä Helsinkiä. Kirjakaupastamme löydät kiehtovimmat tieto- ja tiedekirjauutuudet, ja kahvilan herkut on tehty omassa keittiössämme. Ajankohtaiset tapahtumat ja lounaslistat Facebook-sivuiltamme: Gaudeamus Kirja & Kahvi. Tervetuloa viihtymään! Vuorikatu 7, Kaisa-talo, Helsinki 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 · www.gaudeamus.fi · Tiedon puolella. LYHYESTI UNIVERSUMIN ENSI HETKET Etelämantereella sijaitseva Bicep 2 -radioteleskooppi on havainnut merkkejä ammoisista painovoima-aalloista, jotka syntyivät 13,8 miljardia vuotta sitten. Juuri syntynyt maailmankaikkeus laajeni 2026 kertaa (miljoona miljoona miljoonaa miljardia) suuremmaksi nopeudella, joka todennäköisesti oli valon nopeutta suurempi. Kyseessä on merkittävä löytö, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun maailmankaikkeuden alun aikaisista, Einsteinin suhteellisuusteorian ennustamista painovoima-aalloista on saatu suoria todisteita. Se vahvistaa lisäksi kuvaamme maailmankaikkeuden synnystä ja alkuräjähdysteoriaa täydentävästä niin sanotusta inflaatioteoriasta. Inflaatioksi kutsutaan hetkeä, jolloin maailmankaikkeus laajeni sekunnin miljardisosien aikana. Havainnot tehnyttä yhdysvaltalaisten tutkijoiden ryhmää johtaa kosmologi John Kovac Harvard-Smithsonianin astrofysiikkakeskuksesta. Teleskooppihavainnot voivat jo lähikuukausina saada vahvistusta, kun Planck-satelliitin tulokset julkaistaan (http://www.tiedetuubi. fi/?q=BICEP2) HEUREKA JUHLII Heureka vietti 25-vuotissyntymäpäiviään huhtikuun lopulla tarjoamalla ohjelmaa eri yleisöille. Ensimmäistä kertaa järjestettävä K-18 aikuisten ilta oli lauantaina 26.4., jolloin Heureka oli avoinna vain aikuisille. Kaikkina neljänä juhlapäivänä oli tarjolla erikoisohjelmaa, työpajoja, pienoisnäyttelyitä ja tiedeshow-esityksiä Heurekan näyttelyiden ja planetaarioesityksien lisäksi. seen ja opetukseen. Tilannekuvausten taustalta löytyy aitoja tarinoita teknologian hyödyntämisestä luokka- ja kouluympäristöissä. Kirjan päätoimittaja on Tekesin rahoittaman Finnable 2020 -hankkeen tieteellinen johtaja professori Hannele Niemi Helsingin yliopistosta. Anu Kantolan Matala valta (Vastapaino 2014) kuvaa, kuinka vallankäyttö on madaltunut sotien jälkeisenä aikana. Erityisesti talouselämän johtajat ja konsultit ovat onnistuneet luomaan vallankumouksellisen tyylin, jonka avulla he ovat astuneet yhteiskuntien johtajistoon. Samalla politiikka on menettänyt asemiaan yhteiskunnissa. Tutkimus korostaa, että vallankäytön ytimessä on sen kyky puhutella tunteita. Taitavat vallankäyttäjät saavat ihmiset rakastamaan, kunnioittamaan ja ihailemaan itseään. KIELIKELLON ARKISTOT AUKI Kielikello-lehden sähköinen arkisto on avattu verkossa vapaasti luettavaksi. Kotimaisten kielten keskuksen julkaisema Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, joka on kasvanut kerran vuodessa julkaistusta tiedotteesta neljä kertaa vuodessa (myös sähköisesti) ilmestyväksi aikakauslehdeksi. Siinä käsitellään kieltä eri näkökulmista. Kielenkäytön suositusten ja niiden taustojen lisäksi aiheina ovat mm. nimistö, murteet ja uudissanat sekä virkakieli ja kielipolitiikka. Kielikellon arkisto sisältää suurimman osan lehdessä julkaistuista teksteistä vuodesta 1968 lähtien, lukuun ottamatta kuluvan vuoden lehtiä. Arkiston osoite on www.kielikello.fi. SISU-TIETOKANTA UUSIA KIRJOJA Rajaton luokkahuone -kirja (PS-kustannus 2014) antaa ensimmäisen kerran kokonaiskuvan uuden teknologian hyödyntämisestä osana opetusta. Uusi kirja kertoo innovatiivisia tarinoita siitä, kuinka teknologia tuo lisäarvoa oppimi- Tähän mennessä on selvitetty jo noin 9 000 suomalaisen genomitieto. SISu-hankkeen (lyhenne sanoista Sequencing Initiative Suomi) tavoite on kasata tämä tieto muotoon, jossa se on parhaiten suomalaisten lääkäreiden ja tutkijoiden hyödynnettävissä. Hanketta koordinoi Suomen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 41 molekyylilääketieteen instituutti FIMM. Ensimmäinen versio SISu-tietokannasta on juuri avattu tutkijayhteisön käyttöön (www.sisuproject.fi). Tämä versio perustuu 3 325 henkilön geenejä sisältävään osaan genomia eikä terveystietoja ole vielä saatavilla. SISu-tietokantaa täydennetään projektin edetessä. Tietokanta palvelee tilanteissa, joissa tutkija tai lääkäri haluaa selvittää, kuinka yleinen potilaasta löydetty geenimuutos on suomalaisväestössä. Tämä tieto auttaa osaltaan päättelemään, miten todennäköisesti se aiheuttaa esimerkiksi immuunipuutospotilaan oireet. UUSI LUONNONVARAKESKUS Ensi vuoden alussa aloittaa Luonnonvarakeskus, josta tulee Suomen toiseksi suurin tutkimuslaitos Teknologian tutkimuskeskuksen (VTT) jälkeen. Uuteen tutkimuslaitokseen yhdistyvät Metsäntutkimuslaitos (Metla), Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos sekä Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT). Tutkimus keskitetään suurimmille yliopistopaikkakunnille, ja uusi laitos joutuu karsimaan etäällä yliopistoista sijaitsevia tutkimusasemiaan. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan Luon non varakeskuksen on selvittävä vuoteen 2017 mennessä noin neljänneksen pienemmällä budjetilla kuin mitä nykyiset kolme laitosta käyttävät. Toimipaikkojen lisäksi vähennys koskee voimakkaasti työntekijöitä, joita on tällä hetkellä 1 700. SUOMEN AKATEMIAA KOSKEVA LAKI Valtioneuvosto hyväksyi huhtikuussa Suomen Akatemiaa koskevan lain muutosesityksen, jonka on tarkoitus tulla voimaan heinäkuun alussa. Suomen valtion tutkimus- ja kehittämisrahoituksen lähes kahden miljardin euron kokonaisuudesta ohjataan noin 3 prosenttia käytettäväksi strategisen tutkimuksen hankkeisiin. Tämä tutkimus palvelee mm. yhteiskunnan toimintojen, kuten työelämän ja julkisen palvelujärjestelmän, kehittämistä. Strategisen tutkimuksen rahoitus kanavoidaan Suomen Akatemian yhteyteen perustettavan strategisen tutkimuksen neuvoston kautta. 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Nykyinen Suomen Akatemian asettama kansallinen tutkimusinfrastruktuurien asiantuntijaryhmä korvataan tutkimusinfrastruktuurikomitealla, jonka toiminta osana Akatemiaa kirjataan lakiin. Tieteen akateemikon arvonimi voi vastaisuudessa olla enintään kuudellatoista henkilöllä nykyisen kahdentoista sijaan, mikä tähtää tieteen näkyvyyden nostamiseen yhteiskunnassa. TUTKIMUS JA -INNOVAATIONEUVOSTON ARVIOINTI Tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) on valtioneuvoston ja sen ministeriöiden asiantuntijaelin, jonka toiminnasta on juuri valmistunut arviointi. Sen mukaan neuvoston kaltaista koordinoijaa ja neuvonantajaa tarvitaan edelleen Suomessa. Toimintaympäristö muuttuu kuitenkin nopeasti, ja siksi neuvoston on aktiivisesti kehitettävä omaa toimintaansa. Kansainvälisiä vertailumaita VTT:n tutkijaryhmän tekemässä arvioinnissa ovat Tanska, Hollanti ja Itävalta. Poikkihallinnollisuutta vahvistaisi ministe riöiden tiiviimpi sitoutuminen TIN:n toimintaan. Arvioinnissa todetaan myös, että vuorovaikutusta, läpinäkyvyyttä ja viestintää tulisi vahvistaa. Neuvoston olisi mahdollista olla aktiivisempi myös tutkimus- ja innovaatiopoliittisen keskustelun herättäjänä. Sen toiminnassa tulisi näkyä selkeämmin kansainvälinen ulottuvuus. MILLENNIUM-TEKNOLOGIAPALKINTO Vuoden 2014 Millennium -teknologiapalkinnon saa 7.5.2014 englantilainen fyysikko, professori Stuart Parkin. Samalla vietetään palkinnon 10-vuotisjuhlaa. Palkinto myönnetään hänelle tunnustuksena innovaatioista, jotka ovat mahdollistaneet magneettisten muistien tallennuskapasiteetin lisäämisen tuhatkertaiseksi. Parkinin innovaatioiden ansiosta tiedon tallennuskapasiteetti on kasvanut merkittävästi, mikä puolestaan on edistänyt suurten palvelinkeskusten ja pilvipalveluiden, sosiaalisten verkostojen sekä musiikin ja elokuvien verkkolevityksen kehittymistä. Ilari Hetemäki TIETEEN KOHTAAMISIA Loppuun palamisen käryä Pauliina Raento Yliopistouran valitsevat ne, jotka haluavat tutkia ja tuottaa tietoa. Sen jakaminen opiskelijoiden, tiedeyhteisön ja tiedosta kiinnostuneiden kansalaisten kanssa on sosiaalista, luovaa ja siksi palkitsevaa työtä. Tekemisen monipuolisuus, kansainvälisyys ja älyllisyys kiihottavat uteliaisuutta. Tutkimusta voi tehdä yksin tai samanhenkisessä seurassa, ja aiheensa ja menetelmänsä saa valita. Työajat joustavat, ja sisältöä syntyy toimiston lisäksi kahvilassa ja lentokentällä. Toisessa todellisuudessa keskittymistä haittaavat päiviä pilkkovat kokoukset, media ja hallintosilppu. Lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu jäävät jonon hännille, joten opetus irtautuu uudesta tutkimustiedosta. Avoimien tehtävien täytöt ahdistavat, koska oma tulevaisuus on epävarma, koska ratkaisut näyttävät mielivaltaisilta tai koska on päätettävä omien työtovereiden tulevaisuudesta. Työn organisointi ja johtaminen repsottavat eikä tehtävien laiminlyöntiin tai egoonsa tikahtuvan professorin mellastukseen työyhteisössä puututa. Olen viime vuosina saanut tilaisuuden tarkastella yliopistoa osittain sen ulkopuolelta. Olen enenevässä määrin huolestunut ja jopa järkyttynyt siitä, että koko joukko osaavia tutkijoita eri yliopistoissa voi ilmeisen huonosti ja haaveilee uran vaihtamisesta. Pahoinvointi koskee myös varttuneita tieteenharjoittajia nuorten pätkätyöläisten lisäksi. Oireita ovat ainakin kyynisyys, unettomuus, ahdistus, kiukku ja riittämättömyyden tunteet. Ääripäässä kummittelee kokonaisvaltainen älyllinen lässähdys, jonka seurauksena opetussisällöt jäävät päivittämättä eikä julkaisuluettelo kasva rivilläkään. Niitä, jotka vielä jaksavat, turhauttaa se, että vapaamatkustaminen sallitaan. Vaikutelmani on, että yliopistoissa kie- huisi, ellei niissä oltaisi niin väsyneitä. Työn tuottavuus ja työhyvinvointi ovat ajautuneet törmäyskurssille vaikka tutkitusti tiedetään, että tuloksiin pääseminen tyydyttää ja viihtyminen töissä parantaa tuloksen laatua. Toistuvat organisaatio- ja järjestelmäuudistukset ovat uuvuttaneet, vaikka niissä on ollut hyviä ideoita ja päinvastainen tarkoitus. Tutkijan maailmankuvasta käsin osa hallinnollisista ratkaisuista muistuttaa painajaismaista parodiaa, jossa Kafka kohtaa Brežnevin. Samalla kun huolehditaan organisaatiokulttuurien kohtaamattomuudesta tiede- ja yritysmaailman välillä, siitä kärsitään yliopiston sisällä. Vähentäisikö pahoinvointia se, että resursseja kohdennettaisiin vahvemmin sisällöntuotannossa avustamiseen sen hallinnoimisen sijasta? Tai se, että tutkijat itse motivoituisivat jakamaan pieniä arkisia ratkaisuja nykyistä rohkeammin? Kahvilaparlamentissa on pohdittu muun muassa sitä, millaisia ”lattiatason” käytäntöjä voitaisiin matkia Yhdysvalloista, koska sen mallilla on jo muokattu suomalaisen yliopistojärjestelmän ylärakenteita. Yhdysvalloissa professoria avustaa jatkotutkintoa suorittava osaaikainen opetus- tai tutkimusavustaja. Avustaja saa korvauksen laitokselta tai tiedekunnasta sen sijaan, että apu riippuu toimenhaltijan kyvystä löytää ulkopuolisia maksajia. Erityisesti suositaan kurssien uudistamista ja julkaisutoiminnan edistämistä, eli professorin on tehtävä työtään. Avustaja hakee tietoa, vastaa opiskelijoiden rutiinikysymyksiin, oikolukee käsikirjoituksia ja auttaa tenttivastausten ja harjoitustehtävien tarkistamisessa. Työllään hän rahoittaa opintojaan, laajentaa sisällöllisiä tietojaan ja saa arvokasta työkokemusta ja kontakteja. Opiskelijat saavat vertaistyylistä asiakaspalvelua ja julkaisutoimin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 43 ta etenee, koska avustajan tekemä työ tukee sitä. Professori ja avustaja saattavat myös opettaa ja kirjoittaa yhdessä. Väsyneessä ympäristössä ideoiden testaamista jarruttaa pelko kuvitteellisen tasaveroisuuden menettämisestä, kustannuksista ja juuttumisesta hallintosaveen. Esimerkiksi avustajakäytäntöä on pidetty hierarkkisoivana tavalla, joka alentaa avustajia, vie takaisin herraprofessori-instituution mahtikaudelle ja asettaa tehtävänhaltijat eriarvoiseen asemaan. Itse tällaisena avustajana työskennelleenä sekä useita opetus- ja tutkimusassistentteja Suomessa ja Yhdysvalloissa käyttäneenä rohkenen olla sitä mieltä, että näin ajattelevat liioittelevat. Iloa ruokkivan tuottavuuden ja tiedeyhteisön kustannustehokkuuden näkökulmasta pidän epäilyttävämpänä sitä, että – kärjistäen – ”demokratiassa kaikki kallispalkkaiset asiantuntijat ottavat itse omat valokopionsa”. Onko joku laskenut mitä tutkimus- ja opetustyössä välttämättömien rutiinituntien jakaminen avustajille maksaisi suhteessa esimerkiksi professorien näihin tehtäviin kuluttamaan aikaan? Entäpä onko kukaan kysynyt suomalaisilta opiskelijoilta, kiinnostaisiko heitä akateemiseen arkeen perehtyminen tällaisten hommien välityksellä? Suosittu vaihtoehto siirtää töitä kollegan pöydälle näyttää ilmaiselta vain, jos ummistaa silmänsä. Monet tutkijat voivat myös katsoa peiliin, jos ahdistus syntyy siitä, ettei käsikirjoituksia hyväksytä julkaistavaksi eivätkä opiskelijat innostu luennolla. Yleisesti tiedetään, että moni hallitsee tärkeimmän työvälineensä viestinnän huonosti mutta ei silti paneudu kirjoitus- ja puhetaitonsa parantamiseen. Esimerkiksi kirjoittamisen jälki on mitä sattuu, jos taitoa ei ensin opettele. Pulmia kumpuaa erityisesti äidinkielen huonosta hallinnasta, joka vaikeuttaa myös vieraskielisen tekstin tuottamista. Kun asia ei tartu paperiin tai 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 yleisö pitää tuotosta sekavana, syntyy stressiä. Asetelmaa hankaloittaa se, että aika ja kunnon yöunet ovat tärkeimpiä resursseja sisällöllisesti hallitussa ja määräaikoja kunnioittavassa viestinnässä. Kiire on todellista, mutta johtuu myös huonosta kalenterin hallinnasta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä uusista tehtävistä silloin, kun entiset ovat hoitamatta. Yksilöllisenä haasteena on malttaa palauttaa oppiminen ja siitä syntyvä ilo tärkeyslistan kärkeen. Myös yliopistolaisten yhteisiä työtapoja voitaisiin arvioida kriittisemmin kuormittavuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmista. Esimerkiksi kokouskäytäntöjen parantaminen voisi olla suoraviivaisuudessaan pieni ratkaisu, joka säästäisi tutkija-opettajien aikaa. Yksikkötasolla keskittymistä voidaan tukea rauhoittamalla osa päivistä kokouksilta. Ajan hinta tajutaan selvemmin yritysmaailmassa, jossa tehdään tunnissa se, mihin yliopistossa tarvitaan kaksi tuntia. Omien kokemusteni perusteella ero syntyy vastuiden selkeydestä ja hyväksyttävän jaarittelun määrästä. Eroja on myös puheen johtamisen ammattimaisuudessa. Yksi päätelmistäni on, että mikäli yliopisto- ja yritysmaailman yhteistyötä aiotaan tiivistää tuloksellisesti, työtapojen yhteen sovittamista kannattaa harjoitella jo kotipesässä. Rasitteen tai uhkan sijasta vaihtoehtoisten toimintatapojen kokeilemista voi pitää tilaisuutena oppia uutta, virkistää mieltä ja säästää kustannuksia jatkossa. Laajamittaisen ohjeistamisen ja uudelleen järjestämisen sijasta voitaisiin kokeilla myös työrauhaa ja katsoa, parantaisiko se vointia ja tuloksia. Kirjoittaja on vapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa. Baltia-kirjasto TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Baltia-kirjasto Heikki Rausmaa Helsingin Viro-keskus sijaitsee Sörnäisten rantatiellä, sata vuotta vanhassa entisessä kaasulaitoksen tehdasrakennuksessa. Tärkeä osa keskusta on Baltia-kirjasto, joka tiettävästi on suurin estica-kirjasto Viron ulkopuolella. Kirjaston kokoelmiin kuului vuoden 2014 lopussa 32 000 nidettä virolaista tai Viroa käsittelevää kirjallisuutta. Latvia- ja Liettua-aiheisiin kokoelmiin kuului lisäksi 2 000 nidettä. Kirjastoa ylläpitää Tuglas-seura opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellisen tuen turvin. Tuglas-seuran kirjasto avattiin yleisölle vuonna 1992. Kirjasto sai nimekseen Baltia-kirjasto, kun Latvian ja Liettuan ystävyysseurat deponoivat omat kirjakokoelmansa Tuglas-seuralle vuonna 1998. Saman vuonna solmittiin löyhä yhteistyösopimus Tuglas-seuran kirjaston, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjaston ja Helsingin yliopiston kirjaston välille. Osana tätä yhteistyötä Tuglas-seuran kirjasto liittyi yliopiston kirjaston Helka-tietokantaan ja myöhemmin myös yhteiseen lainausjärjestelmään. Tällä hetkellä kaikki lainattavissa oleva kirjallisuus on luetteloitu Helka-tietokantaan. Vanhimman, vain lukusalikäytössä olevan aineiston osalta luettelointityö on vielä kesken. Baltia-kirjaston kokoelmien painopiste on kaunokirjallisuudessa, historiassa ja muissa humanistisissa tieteissä. Uutuuskirjoja saadaan kokoelmiin 200–300 vuodessa, pääosin Viron kansalliskirjaston avustuksella. Vanhempia kirjoja saamme jatkuvasti lahjoituksina. Niistä merkittävimpiä ovat olleet Kerttu Mustonen-Hukin lahjoitus (n. 4 000 nidettä), Pertti Aulavuon (n. 10 000 nidettä) ja Eeva Niinivaaran (n. 5 000 nidettä) kokoelmat sekä Pro Baltica Forumin kokoelma (n. 500 nidettä). Aulavuon suurlahjoitus sisälsi pääasiassa Baltian historiaa käsittele- viä kirjoja, mutta mukana myös harvinaisuuksia edellisiltä vuosisadoilta. Kirjastoon tulevat myös tärkeimmät virolaiset kulttuurialan aikakausilehdet ja -julkaisut. Lisäksi kirjaston kokoelmiin kuuluu lähes 700 karttaa sekä muuta materiaalia muun muassa virolaisia julisteita ja postikortteja. Kirjojen lisäksi lainattavissa on 450 CD-levyä, 800 LPlevyä ja 600 C-kasettia virolaista musiikkia. Kirjaston yhteydessä olevassa Tuglas-seuran arkistossa on laaja Viro-aiheinen valokuva- ja diakokoelma, satoja nimekkeitä virolaista elokuvaa niin VHS- kuin DVD-tallenteinakin sekä useita yksityishenkilöiden ja järjestöjen Viroaiheisia arkistoja. Nämäkin ovat erikseen sovittavin ehdoin asiasta kiinnostuneiden käytössä. Baltia-kirjasto on kaikille avoin yleisökirjasto, josta annettiin kotilainoja vuoden 2013 aikana 8 000 kappaletta. Suurimpina käyttäjäryhminä voi mainita opiskelijat, pääkaupunkiseudulla asuvat virolaiset ja tietenkin kaikki Viron ystävät. Kirjoittaja on Tuglas-seuran kirjastonhoitaja. BALTIA-KIRJASTO Sörnäisten rantatie 22, 00540 Helsinki, puh. (09) 68 11 430 Avoinna maanantaista perjantaihin klo 10–17 Sähköposti: baltia-kirjasto@tuglas.fi Helka-tietokanta: www.helsinki.fi/helka Kirjastotunnus Helkassa: TUG T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 45 KESKUSTELUA Suhteellisuusteoria on filosofiaa Juha Himanka Suhteellisuusteoriallaan Albert Einstein ylitti rohkeasti luonnontieteen rajat ja pyrki yleispätevään esitykseen todellisuuden perusjäsennyksistä, ajasta ja tilasta. Filosofisena, yleisesti todellisuutta koskevana teoriana suhteellisuusteorian pätevyys on sekä loogisesti että fenomenologisesti ongelmallinen. Kirjoitus jatkaa tässä lehdessä käytyä filosofian ja luonnontieteen välistä keskustelua. Einsteinin tieteellinen isähahmo Hendrik Lorentz näki suhteellisuusteorian olevan vain yksi mahdollinen tulkinta ilmiöille ja piti kiinni omasta, suhteellisuusteorian kanssa kilpailevasta, luonnontieteellisestä näkemyksestään. Kuten Lorentz ennustikin, hänen näkemyksensä on myöhemmin saanut kokeellista näyttöä, mutta filosofisen (Einstein) ja luonnontieteellisen (Lorentz) teorian vertailu on vaikeaa. Fenomenologisessa tarkastelussa lähtökohdaksi otetaan luonnollinen asenne. Tässä asenteessa hahmotan maailman, kuten yhteisömme on tottunut sen näkemään. Katsokaamme siis suhteellisuusteoriaa ensin tästä näkökulmasta. Luonnollisen asenteen näkökulma Isaac Newtonin teoria luonnosta oli 1800-luvulla yleisesti hyväksytty. Newton oli luopunut vanhasta jaosta kuunaliseen ja kuuyliseen maailmaan ja onnistui mallintamaan myös aurinkokunnan samojen lainalaisuuksien mukaan kuin kuunalisen maailman. Luonnonlait vastasivat mittauksia todella hyvin ja ongelmakohtia oli hämmästyttävän vähän. Ongelmia kuitenkin oli. Niistä yksi oli Newtonin oletus absoluuttisesta tilasta tai avaruudesta, jolle suuri tutkija ei onnistunut antamaan riittäviä luonnontieteellisiä perusteluja. 1900-luvun 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 alkuvuosina Albert Einstein haastoi Newtonin näkemyksen ja kiisti absoluuttisen tilakäsityksen. Einsteinin mielestä liike oli suhteellista, eikä hän halunnut olettaa kaikenkattavaa tilaa, johon paikat ja liikkeet suhteutuisivat. Hän myös vastusti käsitystä kaiken tilan kattavasta eetteristä. Einsteinin uusi teoria oli hämmästyttävän rohkea yritys. Se ei pyrkinyt mullistamaan vain käsitystämme tilasta vaan myös ajasta sekä ajan ja tilan suhteesta. Hermann Minkowski tulkitsi tilanteen kuuluisassa puheessaan vuodelta 1908 jopa niin, että aikaa ja tilaa ei enää jäsennetä erillisinä. Millä Einstein perusteli näin radikaalin näkemyksensä? Einsteinin uusi hahmotus aurinkokunnasta oli vielä Newtoniakin tarkempi. Sen avulla aurinkokunnan kappaleiden liikkeet voitiin laskea eksaktisti Newtonille ongelmallista Merkuriusta myöten. Einstein myös esitti koeasetelmia, joissa hänen teoriaansa voitiin koetella Newtonin malliin verrattuna. Kuten saatamme arvella, erot Newtonin malliin olivat pieniä ja tulivat esiin vain ääriolosuhteissa – olihan Newtonin teoria toiminut todella hyvin. Ensimmäinen mahdollisuus testata Einsteinin teoriaa kokeellisesti aukeni vuonna 1919. Tällöin tapahtui täydellinen auringonpimennys, joka mahdollisti kaukaisista tähdistä tulevan valon taittumisen mittaamisen Auringon suhteen. Britit lähettivät Arthur Eddingtonin johtaman retkikunnan tekemään mittauksia. Tulosten vastattua Einsteinin laskelmia New York Times otsikoi: ”Riemuvoitto Einsteinille!” Einsteinin teoriaan sisältyi myös jäsennys, että nopeus vaikuttaa ajan kulkuun. Tämä aikadiletaatioksi kutsuttu ilmiö tarkoittaa, että aika hidastuu nopeuden kasvaessa. Nämä nopeudet olivat kuitenkin niin suuria, että ilmiön kokeel- linen havaitseminen oli vaikeaa. Kokeen onnistuivat ensimmäisenä tekemään Herbert E. Ives ja G. R. Stilwell vuonna 1938. Koe osoitti aikadiletaation todelliseksi ja New York Times otsikoi: ”Jälleen riemuvoitto Einsteinille!” Teknologisen edistymisen myötä kelloista onnistuttiin tekemään yhä tarkempia. 1970-luvulla atomikellot olivat jo niin tarkkoja, että Einsteinin teoriaa voitiin koetella matkustajakoneisiin asennetuilla kelloilla. Vuonna 1971 tehtiin koe, jossa koneisiin sijoitettujen kellojen lukemia verrattiin observatorion kelloon (Hefale ja Keating 1972). Tulosten tulkittiin vastaavan Einsteinin teoriaa. Paria vuotta myöhemmin tehtiin myös päätös rakentaa järjestelmä, joka sai nimen Global Positioning System (GPS). Tässä paikannusjärjestelmässä satelliitit liikkuivat suurilla nopeuksilla ja niiden kellojen täytyi olla hyvin tarkassa synkronissa. Järjestelmä oli näin kuin tehty koekentäksi Einsteinin teorialle. Kelloihin tehdyt korjaukset vastasivat hyvin Einsteinin teoriaa. Kokeiden ansiosta Einsteinin teoria vakiinnutti asemansa yhtenä luonnontieteen perusteorioista, eikä sen epäilemisessä nähty enää olevan mieltä. Luonnollisen asenteen kuvaus tilanteesta on oikeassa – jos tietokilpailussa kysytään Einsteinin teoriaan liittyviä kysymyksiä, oikeaan vastaukseen pyrkivän on hyvä vastata yllä annetun kuvauksen mukaan. Jotta voisimme ajatella tilanteen totuudellisuutta, vaihdamme fenomenologiseen asenteeseen. Fenomenologisen asenteen näkökulma Fenomenologisessa asenteessa käännymme katsomaan, kuinka tilanne itse asiassa ilmenee. Tämä ei tarkoita, että vetäytyisimme yhteisöstä vaan sitä, ettemme ota yhteisön antamia totuttuja malleja annettuna vaan käännymme tarkastelemaan itse ilmiötä. Ilmiö on tässä Einsteinin teoria, jota nyt kutsumme suhteellisuusteoriaksi. Fenomenologian periaatteiden mukaisesti meidän on ensin tarkasteltava, mitkä tekijät todellistavat suhteellisuusteorian. Toisin sanoen meidän on jäsennettävä, milloin suhteellisuusteoria on läsnä ja milloin poissa. Edeltävässä luonnollisen asenteen tarkastelussa katsoimme, että läsnä on joko Einsteinin tai Newtonin teoria. Katsokaamme tarkemmin suhteellisuusteorian syntyvaiheita, jotta näkisimme missä määrin tämä asetelma pätee. Suhteellisuusteoriaa nimitettiin alkuvaiheessa Albert Einsteinin ja Hendrik Lorentzin teoriaksi (Canales 2012). Vielä Eddingtonin retkikunnan jälkeen Einstein toteaa kirjeessään New York Timesiin: ”Tämä johti hollantilaisen professorin, Lorentzin, ja minut kehittämään suppean suhteellisuusteorian.” (Lorentz 1920, 11–12.) Miksi me sitten nykyään ymmärrämme suhteellisuusteorian Einsteinin emmekä Einsteinin ja Lorentzin teoriaksi? Syy on yksinkertainen: Lorentz ei itse halunnut nimeään yhdistettävän tähän teoriaan (Canales 2012). Miksi ihmeessä näin? Miksi kukaan fyysikko ei haluaisi tulla muistetuksi suhteellisuusteorian toisena kehittäjänä? Lorentzilla oli todella vahva asema luonnontieteen tutkimusyhteisössä. Kun ilmaantui uusi teoria, ensimmäisenä haluttiin kuulla juuri hänen mielipiteensä. Aivan erityisesti Lorentzia kuitenkin kunnioitti Einstein. Kun haastattelija vuonna 1954 kysyi Einsteinilta, ketä hän piti suurimpana tapaamistaan ajattelijoista, hän vastasi epäröimättä Lorentz, eikä taivuteltunakaan suostunut nostamaan hänen rinnalleen ketään muuta (Clark 1971, 754). Lorentz tuki juutalaista Einsteinia, kun häntä vastaan hyökättiin maailmansotien välisessä Saksassa. Kun Einstein tässä tilanteessa listasi kannattajiaan hän laittoi listaan ensimmäiseksi juuri Lorentzin. Usein ajatellaankin yhä edelleen, että Lorentz kannatti suhteellisuusteoriaa. Näin ei kuitenkaan ollut. Lorentz piti omaa näkemystään loppuun saakka paremmin perusteltuna kuin Einsteinin teoriaa (Canales 2012). Hän myös arveli, että kokeet tulevat ajan myötä osoittamaan, että hän oli oikeassa (Lorentz 1920). Mistä Lorentz ja Einstein sitten olivat eri mieltä? Lorentzin mielestä Einstein ulotutti teoriansa filosofiaan ja esitti henkilökohtaisesti kannattamansa teorian yleisenä totuutena vailla perusteita. Einsteinin teoria oli Lorentzin mielestä vain yksi monista mahdollisista malleista. Lorentz T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 47 itse katsoi, että luonnontieteellistä evidenssiä ei pidä suoraan ulotuttaa yleisiin, filosofisiin väitteisiin todellisuudesta. Einsteinin teoria siis erottautui muista luonnontieteen teorioista siinä, että se oli myös filosofinen teoria, joka otti kantaa todellisuuteen ylipäänsä (Canales 2012). Tämä oli myös Nobel-komitean kanta. Eddingtonin retkikunnan jälkeen Einsteinin teoria oli kaikkien huulilla ja Nobelin palkintoa teorialle pidettiin vain ajan kysymyksenä. Einstein oli itse asiassa jo luvannut palkintorahat entiselle vaimolleen. Nobel-komitea selvittikin asiaa useampaan otteeseen. Kuitenkin komitea päätti vuonna 1921 jättää fysiikan palkinnon myöntämättä, koska ei katsonut kenenkään täyttävät palkinnon ehtoja. Vuoden 1921 palkinto myönnettiin sitten vuonna 1922 Einsteinille, mutta sitä nimenomaan ei myönnetty suhteellisuusteorialle. Palkinnon myöntämispuheen alussa todetaan suhteellisuusteoriasta sen koskevan olennaisesti tieto-oppia ja olleen siksi vilkkaan keskustelun kohde filosofisissa piireissä.1 Voimme tämän perusteella olettaa, että Nobel-lautakunta katsoi suhteellisuusteorian olevan filosofiaa eikä siksi nähnyt sen ansaitsevan fysiikan Nobelia. Einsteinin suhteellisuusteorian erityisyys siis oli sen filosofisuudessa. Lorentz katsoi Einsteinin tässä ylittävän luonnontieteen rajat, Nobelkomitea katsoi teorian olevan tieto-oppia ja filosofit omistivat Einsteinille niteen sarjaan Library of the Living Philosophers, jota on pidetty suurimpana kunnianosoituksena filosofian piirissä. Sikäli kuin suhteellisuusteoria ymmärretään vain luonnontieteen teoriana, sen syntyyn vaikutti Lorentzin ja Einsteinin ohella myös esimerkiksi Henri Poincaré. Teoria yhdistetään kuitenkin usein todella vahvasti juuri Einsteiniin. Esimerkiksi Kari Enqvist kirjoittaa teoksessaan Johdatus suhteellisuusteoriaan: ”Suhteellisuusteoriaa kohtaan tunnettua kauhunsekaista ihailua korostaa vielä se, että koko suhteellisuusteoria on yhden henkilön, Albert Einsteinin luomus” (Enqvist 2011, 7).2 Tämä pitää paikkansa, kun tarkastelemme suhteellisuusteoriaa nimenomaan filosofiana. Siirtyminen filosofian puolelle oli Einsteinin ratkaisu, ja se tekee teoriasta Einsteinin luomuksen. 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Katsokaamme nyt uudelleen kokeita, joita ensin tarkastelimme luonnollisen asenteen piirissä. Einsteinhan oli varsin innokas tulkitsemaan kokeiden tukevan juuri hänen teoriaansa. Esimerkiksi se, että Lorentz oli jo aiemmin selittänyt ilmiön, ei Einsteinin mukaan vähentänyt mitenkään kokeiden todistusvoimaa hänen teoriansa puolesta (Einstein 1921 [1916], 28). Eddingtonin retkikunnan onnistumiselle oli vuonna 1919 ankarat poliittiset paineet. Brittien toteuttama todistus saksalaiseksi mielletylle teorialle liennyttäisi ensimmäisen maailmansodan jännitteitä. Jälkikäteen katsoen mittaukset eivät ole ollenkaan vakuuttavia. Stephen Hawking toteaakin Ajan lyhyessä historiassa seuraavasti: ”[...] retkikunnan ottamissa valokuvauslevyissä oli mittausvirheitä, jotka olivat samaa luokkaa kuin mitattu ilmiö. Oikea tulos oli ollut silkkaa sattumaa tai sitten sen katsottiin onnistuneen sen takia, että juuri tällaista tulosta osattiin odottaa. Se on tieteessä aika tavallista.” (Hawking 1988, 33–34.) Myös myöhemmissä mittauksissa on saatu vaihtelevia tuloksia ja 1980-luvun mittausten on nähty jopa kumoavan Einsteinin teorian (Kustaanheimo 1984, 112–113). Seuraava kokeemme oli aikadiletaation todentaminen vuonna 1938. Tässä ongelma Einsteinin kannalta on siinä, että itse kokeen tehnyt Ives katsoi sen kumoavan Einsteinin teorian ja vahvistavan sen sijaan versiota Lorentzin teoriasta (Turner ja Hazalett 1979). Myös lentokoneisiin sijoitettujen kellojen antamien tuloksien on luontevaa nähdä tukevan pikemmin Lorentzia kuin Einsteinia. On jopa esitetty, että kokeen suorittaja ei ensin onnistunut saamaan tuloksia Einsteinin lähtökohdista ja jäsensi tilanteen sitten – tosin tietämättään – Lorentzin mallin mukaisesti, jotta sai kokeelle tuloksen (van Flander 1998).3 Kuinka meidän sitten tulisi suhtautua GPSjärjestelmän antamaan tukeen suhteellisuusteorialle. Syksy Räsäsen arvostama Neil Ashby (Räsänen 2013) on vahvasti sillä kannalla, että GPS tukee suhteellisuusteoriaa. Itse pidin ongelmana sitä, että Ashbyllä ei ole tietoa siitä, kuinka GPS-laitteistojen lukemia ajasta muokataan. Ashby myöntää, että tätä on hänen asemastaan melkein mahdoton saada selville (Ashby 2002). Hän kysyi asiaa tusinalta valmistajalta, mutta vastaukset jäivät kovin vähäisiksi, koska valmistajat pelkäsivät liikesalaisuuksiensa puolesta. Räsänen tulkitsee tämän puutteen vain yksityiskohdaksi, joka ei estä asian varmentamista. Kiistan toisella puolella on Ronald R. Hatch, joka on GPS-tekniikan johtavia asiantuntijoita maailmassa.4 Hän tietää, mitä korjauksia järjestelmän kelloihin tehdään. Hän on myös työskennellyt asian parissa Boeingilla ja ottanut asioiden varmistamisen lentomatkustajien onneksi kosmologeja perusteellisemmin. Hänestä GPS ei tue suhteellisuusteorioita vaan vahvistaa Lorentzin malliin pohjautuvaa näkemystä. Karkealla tasolla GPS:n voidaan tosin nähdä tukevan suhteellisuusteoriaa, sillä Hatchin laskelmissa jäsennys Lorentzin puolelle tulee esiin vasta sitten, kun otamme huomioon Auringon vaikutuksen (Hatch 2002). Kokonaisuutena Lorentzin ja Einsteinin teorioi den välinen vertailu kokeiden valossa on hyvin vaikeaa. Herman Erlichson tarkastelee mahdollisuuksia erottaa suppea suhteellisuusteoria ja Lorentzin mallin mukainen teoria. Hän päätyy johtopäätökseen, että tällaisia mahdollisuuksia ei ole vielä tarjolla, eikä sellaisia ehkä koskaan keksitäkään (Erlichson 1973; ks. Mansouri ja Sexl 1977). Lorentzin luonnontieteellisen teorian pätevyyttä emme lähde tarkastelemaan filosofian kannalta, mutta Einsteinin filosofinen teoria tarjoaa tähän mahdollisuuden. Suhteellisuusteorian filosofinen pätevyys Saksassa syntynyt mutta lähinnä Ruotsissa vaikuttanut Harald Nordenson toimi suhteellisuusteorian syntyaikoihin kemian apulaisprofessorina Uppsalan yliopistossa ja julkaisi suhteellisuusteoriasta kirjan jo vuonna 1922. Hänestä tuli myöhemmin teollisuusmies, kansanedustaja ja Nobelit myöntävän Ruotsin kuninkaallisen akatemian jäsen. Melkein 50 vuotta ensimmäisen kirjansa jälkeen hän julkaisi vuonna 1969 toisen kirjan, Relativity, Time and Reality, suhteellisuusteoriasta. Kirjan alaotsikko paljastaa teoksen varsinaisen teeman: A critical investigation of the Einstein Theory of Relativity from a logical point of view. Nordenson siis tarkastelee Einsteinin teoriaa logiikan näkökulmasta. Hänen jäsennyksensä aikadiletaatiosta on mielestäni virheellinen, mutta tämä ei vaikuta loogisen tarkastelun pätevyyteen. Populäärikirjassaan Einstein asettaa suuren painon kokeelliselle käsitykselleen samanaikaisuudesta. Kuuluisassa kohdassa (Einstein 1921, 15) hän jopa pyytää, ettei lukija jatka ennen kuin on vakuuttunut asiasta. Hän määrittää kahden salamaniskun samanaikaisuuden niin, että havainnoija toteaa niiden tapahtuvan samaan aikaan peilien avulla sijoittuen niiden keskipisteeseen. Meillä ei ole tässä tilaa selvittää asetelman koko filosofista ongelmavyyhtiä, mutta Einstein itsekin sentään toteaa asetelman olevan kehämäinen. Einstein ”ratkaisee” ongelman toteamalla, että hänen näkemyksensä ei todellisuudessa ole hypoteesi tai oletus valon fysikaalisesta luonteesta vaan jäsennys, jonka hän voi tavoittaa vapaan arvion perusteella päästääkseen samanaikaisuuden määritelmään. Voimme ajatella Lorentzin Einsteinia kohtaan esittämän kritiikin kohdistuvan juuri tähän henkilökohtaisen näkemyksen nostamiseen yleiseksi totuudeksi. En tässä seuraa Nordensonia Einsteinin teorian ratkaisevan kohdan lukuisiin ongelmiin vaan nostan esiin toisen esimerkin Nordensonin tarjoamasta runsaasta aineistosta. Einstein kirjoittaa kirjansa yleistä suhteellisuusteoriaa käsittelevässä osuudessa vierekkäisistä kelloista ja toteaa, että niiden antamien lukemien on poikettava äärettömän vähän toisistaan (Einsten 1921, 67). Kellot kuitenkin ovat laitteita, jotka määritelmän mukaan näyttävät samaa aikaa. Nordenson nostaakin esiin ongelman: Tämä voi relativistista kuulostaa kovin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, mutta koen velvollisuudekseni kiinnittävää huomiota tosiseikkaan, että sikäli kuin väitetään, että kahden samaksi julistetun suureen pitäisi poiketa toisistaan äärettömän vähän, rikkoo tämä identiteetin lakia A=A. Kyseinen asiantila voidaan kuvata yhtälöllä x = x ja x + dx = x, jossa dx:n arvon oltava yhtä kuin 0, jotta se olisi pätevä.” (Nordenson 1969, 109.) Toteamalla, että toinen kello näyttää äärimmäisen vähän toista aikaa, antaa Einstein d:lle T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 49 nollasta poikkeavan arvon ja rikkoo näin logiikan ensimmäistä sääntöä, identiteetin periaatetta. Voimme kuitenkin kysyä, täytyykö suhteellisuusteorian noudattaa Aristoteleen logiikan periaatteita?5 Kari Enqvistin mielestä ei täydy. Kirjassaan Monimutkaisuus hän kirjoittaa: Yleensä kuvittelemme esimerkiksi, että joko sataa tai sitten ei sada. … Jommankumman vaihtoehdon on pakko toteutua. Loogikot ilmaisevat tämän toteamalla, että lause ’A tai ei-A’ on aina tosi. (87) Tähän asti Enqvist siis on Aristoteleen linjoilla, mutta hän jatkaa: Mutta hepä ovat väärässä. Yleisessä tapauksessaan tämä logiikka ei pysty selittämään fotonien polarisaatiotilojen välisiä havaittuja korrelaatioita. Kvanttifysiikalle tämä ei ole ongelma, sillä se peräti ennustaa, että hiukkaset voivat olla tiloissa, jotka klassinen logiikka torjuisi. Esimerkiksi alkeishiukkasen spin voi osoittaa sekä ylös että alas. Kvanttimaailmassa pätee myös ristiriita: ’A ja ei-A’ voi olla tosi lause. (87) Aristoteles ei perustele sitä, että sama asia ei voi sekä olla että olla olematta, mutta hän pystyy osoittamaan vastaväittäjän olevan väärässä, jos tämä ”sanoo jotakin” (Aristoteles 1990, IV, 4). Meidän ei tässä tarvitse mennä niin pitkälle. Tyydymme miettimään, olisiko Aristoteles ja useampi vuosituhat filosofista harkintaa joutunut pyörtämään näkemyksensä, jos joku olisi tuonut nähtäväksi kissan, joka on sekä musta että valkoinen. Tai tyytyisikö lehdistö tietoon, jos Cernin edustajat tiedotustilaisuudessa kertoisivat, että Higgsin hiukkanen sekä on että ei ole? Enqvistin esiin nostamassa tapauksessa emme suinkaan kysy, osoittaako spin alas vai ylös vaan kysymme ”onko se kaksisuuntainen vai eikö ole?”. Suhteellisuusteorian loogisia ja tieto-opillisia ongelmia on käsitelty hämmästyttävän vähän.6 Nordenson käy teoksensa lopuksi läpi 30 keskeistä suhteellisuusteoriaa käsittelevää teosta, joissa nämä ydinongelmat kokolailla sivuutetaan. Onkin erityisen mielenkiintoista, että Karl Popper, joka pystyi ymmärtämään Einsteinin teorian sekä filosofiselta että luonnontieteelliseltä kannalta, alkoi lopulta kääntyä Lorentzin puolelle, vaikka olikin luonut uraansa tarkastellen suhteellisuusteoriaa malliesimerkkinä tieteen kehityksestä (Popper 1982, 30). 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Mitä aika on? Kaksosparadoksin7 asetelman on nähty syntyneen Paul Langevinin esitelmästä vuodelta 1911. Konferenssin pääpuhuja Henri Bergson kuuli tämän puheen, jossa korostettiin luonnontieteilijöiden ja filosofien yhteistyötä. Bergson valmistelikin vuosikymmenen työtä, jossa pyrittiin antamaan sisältö fysiikan aikaa tarkoittavalle merkinnälle ”t”. Einstein suhtautui teokseen aluksi positiivisesti, mutta ryhtyi Nobelin palkinnon jälkeen kampanjoimaan Bergsonia vastaan (Canales 2009)8. Einsteinin toiminta on ymmärrettävää, sillä puheen alussa suhteellisuusteoriaa selvitetään myös seuraavasti: ”Ei ole salaisuus, että kuuluisa filosofi Bergson on haastanut teorian Pariisissa.” Einstein ilmeisesti katsoi Bergsonin estäneen palkinnon myöntämisen suhteellisuusteorialle. On harmi, että yhteistyö filosofian ja fysiikan välillä kariutui tällaiseen asetelmaan. Myöhemminhän esimerkiksi herttua Louis de Broglie (fysiikan Nobel 1929) näki Bergsonin ennakoineen kvanttifysiikan kehityskulkuja hämmästyttävän hyvin (Gillies 1996, 33). Asetelma Bergsonin ja Einsteinin välillä tulee esiin myös Enqvistin joulukuussa 2013 esittämästä aikaa koskevasta kommentista (Helsingin Sanomat 18.12., A26). Hän toteaa: ”Meillä ei ole mitään ymmärrystä siitä, mitä aika on ja miksi aika kuluu.” Luonnontieteen aikakäsitys ei tosiaankaan anna meille ymmärrystä ajasta, mutta kommentti antaa kuitenkin olettaa, että aika on jotakin, joka kuluu. Juuri tämä oli Bergsonin lähtökohta hänen miettiessään aikaa keston kannalta. Fenomenologinen tarkastelu lähtisi liikkeelle tästä. Edmund Husserl näki luonnontieteen ajautuneen kriisiin jo 1900-luvun alkupuolella. Asetelma kiteytyy Einsteinin suhteen seuraavasti: ”Einstein ei muotoile uudelleen sitä tilaa ja aikaa, jossa meidän elävä elämämme kulkee.” (Husserl 2006, 169.) Luonnontieteen suhde siihen todellisuuteen, jossa elämme, on haalistunut kovin ohueksi. Enqvistin yllä siteerattu väite kuvastaa tilannetta hyvin. Luonnontieteen kannalta meillä ei ole ymmärrystä ajasta, mutta samalla aika on keskeinen elämää jäsentävä tekijä – elämämme on ajallisesti rajallinen. Kotimaisissa luonnontieteen popularisoinneissa tieteen teorioiden maailmaa pidetään usein meille ilmenevää todellisuutta todellisempana9, eikä kokemuksiemme maailman sopimattomuutta yhteen kokeellisten teorioiden maailmankaik keuden kanssa edes nähdä ongelmana. Luonnontieteen ja teknologian oletetaan joskus jollakin tavalla ratkaisevan sekä elämämme että taloustilanteemme ongelmat, ja siksi on olennaista panostaa niihin. Fenomenologisesti katsoen maailma, mukaan lukien matkapuhelimet, on meille käsillä ja esillä. Jos laite toimii tältä kannalta hyvin, olemme sen valmiit ostamaan, vaikka kilpaileva laite olisi tehokkaampi ja monipuolisempi. Sekä fenomenologisen että luonnontieteellisen lähtökohdan käsittäminen pätevästi on vaikeaa, mutta kuten Eero Rauhala tässä lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan näyttää, kuitenkin mahdollista (Rauhala 2013).10 Edeltävä puheenvuoroni tässä keskustelussa (Himanka 2013) epäonnistui sikäli, etten onnistunut kommunikoimaan yritystäni kirjoittaa nimenomaan suhteellisuusteoriasta käydystä keskustelusta. Tässä kirjoituksessa olen tarkastellut teemaa asian kannalta, mutta nostan vielä esiin minua huolestuttavan piirteen keskustelusta. Keskustelu suhteellisuusteoriasta kävi Eddingtonin tulosten julkistuksen jälkeen kuumana Berliinissä. Aiheesta järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa Philipp Lenard (fysiikan Nobel 1905) esitti kysymyksen Einsteinille. Lenardin kysymyksen lähtökohta oli Maan pyörimisliike. Suhteellisuusteoriassa Maan pyöriminen voidaan jäsentää sekä Maan liikkeenä että maail mankaikkeuden pyörimisenä Maan ympäri. Lenard kysyi: Eikö tästä seuraa kiintotähtien valon nopeutta suurempi nopeus? On epäselvää, mitä Einstein vastasi.11 Hän oli kuitenkin käsitellyt Maan pyörimiseen liittyviä ongelmia jo aiemmin myös kirjeenvaihdossaan Lorentzin kanssa.12 Näihin aikoihin Einstein myös alkoi nähdä olleensa vuonna 1905 liian radikaali ja lähestyi Lorentzin näkemystä hyväksyen nyt eetterin (Janssen ym. 2002, 105, 260). Herbert Dinglen leimaaminen häirikök- si (Enqvist 2013) on herättänyt internetissä vastakaikua. Tällaista sulkemista keskustelusta olisi syytä käyttää hyvin harkiten. Einsteinin puolustaminen tällä tavalla onkin hankalaa. Esimerkiksi Robert Oppenheimer totesi ”Einstein on täysin tärähtänyt”. (Fölsing 1999, 603.) Tällaisilla kommenteilla voi kyllä olla arvoakin. Kun Wolfgang Pauli arvosteli Einsteinia ankarasti siitä, että hän kehitteli vähän väliä uusia kaiken kattavia teorioita, tämä voi vaikuttaa arvioomme siitä, kuinka hän itse jäsensi suhteellisuusteorian aseman (Fölsing 1999, 566). Dinglen tapauksessahan hänen leimaamisensa häiriköksi – ja sellainen hän kieltämättä oli – taas pikemminkin vahvistaa hänen pääväitettään luonnontieteellisen keskustelun eettisistä ongelmista. Kriittistä emeritusprofessoriahan kohdeltiin epäasiallisesti. Esimerkiksi tieteellinen aikakausijulkaisu, jonka perustavan kokouksen Dingle oli aikoinaan kutsunut koolle, arvosteli Dinglen viimeisen kirjan tylysti todeten hänen jo kuolleen. Dingle kirjoitti toimitukseen kirjeen, jossa huomautti, että tämä oli jäänyt häneltä itseltään huomaamatta. Arvion kirjoittaja ei allekirjoittanut anteeksipyyntöä (The British Journal for the History of Science, March 1977).13 Luonnontiede on mullistanut maailmamme, ja ymmärrän tämän pohjalta syntyneen vakaumuksen pitää sen teorioita perustavimpina jäsennyksinä todellisuudesta. Mikään luonnontieteellinen koe ei kuitenkaan voi todistaa tätä vakaumusta todeksi. Myös luonnontieteen tutkijan aika kuluu, vaikka hän ei käsittäisikään tätä.14 Kirjallisuutta Aristoteles (1990), Metafysiikka, Gaudeamus. Ashby, Neil (2002), ”Relativity and the Global Positioning System”, Physics Today. Bergson, Henri (1972), Mélanges, Presses Universitaires de France. Canales, Jimena (2009), A Tenth of a Second, University of Chicago Press. Canales, Jimena (2012), ”Of Twins and Times: Scientists, Intellectual Cooperation, and the League of Nations”, Lettevall, Somsen & Widmal (toim.), Neutrality in Twentieth-Centary Europe. Clark, Ronald (1971), Einstein, The Life and Times, Avon Printing. Einstein, Albert (1921), Über die spezielle und die allgemeine Relativitätstheorie, Verlag von Vieweg. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 51 Enqvist, Kari (2003), Kosmoksen hahmo, WSOY. Enqvist, Kari (2007), Monimutkaisuus, WSOY. Enqvist, Kari (2011), Johdatus suhteellisuusteoriaan, URSA. Enqvist, Kari (2013), ”Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä”, Tieteessä tapahtuu 4/2013. Erlichson, Herman (1973), ”The Rod Contradiction-Clock Retardation Ether Theory and the Special Theory of Relativity”, American Journal of Physics. van Flandern, Tom (1998), ”What Global Positioning System Tells Us about Relativity”, Selleri, Franco (toim.), Open Questions in Relativistic Physics. Fölsing, Albrecht (1999), Albert Einstein, elämäkerta, Terra Cognita. Gillies, Mary (1996), Henri Bergson and British Modernism, McGill-Queens UP. Hatch, Ronald (1996), Escape from Einstein, Kneat Kompany. Hatch, Ronald (2002), ”Clock Behavior and the Search for an Underlying Mechanism for Relativistic Phenomena,” Proceedings of the 58th Annual Meeting of The Institute of Navigation and CIGTF 21st Guidance Test Symposium. Hawking, Stephen (1988), Ajan lyhyt historia, WSOY. Heidegger, Martin (2000), Oleminen ja aika, Vastapaino. Hefale, Joseph C. ja Keating, Richard E. (1972), ”Aroundthe-World Atomic Clocks I/II”, Science. Himanka, Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina, Tieteessä tapahtuu 3/13. Husserl, Edmund (2006), ”Eurooppalaisen ihmisyyden kriisi”, Uudistuminen ja ihmisyys, Tutkijaliitto. Janssen, Michael ym. (2002), ”Einstein’s Encounters with German Anti-relativists”, The Collected Papers of Albert Einstein 7, Princeton UP. Juuti, Kalle (2013), ”The Lifeworld Earth and a Modelled Earth”, Science & Education. Kustaanheimo, Paul (1984), Läheinen ja kaukainen avaruus, Otava. Lehti, Raimo (2003), ”Einstein ja positivismi”, Tieteessä tapahtuu 6/2003. Lorentz, Hendrik (1920), The Einstein Theory of Relativity, Project Gutenberg Ebook. Lovejoy, Arthur (1931), ”The Paradox of the Time-Retarding Journey”, The Philosophical Review. Mansouri, Reza ja ja Sexl, Roman Ulrich (1977), A Test Theory of Special Relativity I, II, III, General Relativity and Gravitation (8) 7 ja 10. Nordenson, Harald (1969), Relativity, Time and Reality, A critical investigation of the Einstein Theory of Relativity from a logical point of view, George Allen and Unwin. Paolucci, Henry (1984), ”Hegel and the Celestial Mechanics of Newton and Einstein”, Hegel and the Sciences, Reidel. Pekonen, Osmo (2008), ”Einstein Pariisissa”, Synteesi 2008. Popper, Karl (1982), Quantum Theory and the Schism in Physics, Rowman and Littlefield. Putnam, Hilary (1967), ”Time and Physical Geometry”, The Journal of Philosophy. Rauhala, Eero (2013), ”Higgsin hiukkanen ja Husserlin subjektiviteetti”, Tieteessä tapahtuu 4/2013. Räsänen, Syksy (2013), ”Suhteellisuusteorian liepeillä”, Tieteessä tapahtuu 4/2013. Schulmann, Robert ym. (1998), The Collected Papers of Albert Einstein 8, Princeton UP. Turner, R. ja Hazalett, D. (toim.), (1979), The Einstein Myth and the Ives Papers, Hope Publishing House. Twain, Mark (1979), Kapteeni laivassa, Karisto. Weingard, Robert (1972), ”Relativity and the Reality of Past 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 and Future Events”, The Biritish Journal for the Philosophy of Science. Viitteet 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/physics/laureates/1921/press.html Itse asiassahan David Hilbert lähetti yleisen suhteellisuusteorian yhtälöt julkaistavaksi ennen Einsteinia, ks. http://www.nobelprize.org/educational/physics/relativity/history-1.html Myös esimerkiksi yhtälön E=mc2 alkuperästä on herännyt epäilyjä, ks. http://www.theguardian.com/world/1999/nov/11/rorycarroll . Hatch (1992, 97) katsoo, että kokeen tulos voitiin saada vain maakeskeisessä koordinaatistossa, eikä sitä siis voi asettaa vapaasti. Hatchin meriittejä voi tarkastella sivustolla: http:// www.gps.gov/governance/advisory/members/hatch/ Asiantuntemukseni ja tietoni eivät riitä Hatchin ja Ashbyn perusteelliseen vertailuun. Ashbyn jäsennystä tilanteesta pidän kuitenkin lähtökohtaisesti virheellisenä. Hän kirjoittaa: ”All observational tests to date confirm both the special and the general theory” (Ashby 2002). Voisimme tosin ajatella tarkastelevamme asetelmaa Hegelin logiikan valossa. Hegelin Newton-kritiikkihän ennakoi Einsteinin käsityksiä hämmästyttävissä määrin (Paolucci 1984). Esimerkiksi analyyttisen filosofian piirissä asiasta on kyllä keskusteltukin. Yhdessä keskustelussa Hilary Putnam (1967) ja Robert Weingard (1972) ovat yksityiskohdissa eri mieltä, mutta molempien mielestä termeillä mennyt, nykyinen ja tuleva ei ole suhteellisuusteorian valossa mieltä. Ymmärtääkseni tekijät eivät esitä kritiikkiä suhteellisuusteoriaa kohtaan, vaan ainoastaan tarkastelevat sen loogisia seuraamuksia. Putnam jopa uskaltautuu toteamaan, että sikäli kuin suhteellisuusteoria on oikeassa, Aristoteles on väärässä. Asetelman ongelmallisuuden voi kyllä nähdä periytyvän Aristoteleen kirjoitusten toimittajilta, jotka päätyivät sijoittamaan ajan tarkastelun fysiikkaan eikä metafysiikkaan. Martin Heidegger on pyrkinyt korjaamaan tilannetta pyrkien avaamaan ajan teemaa yleisesti yhteydessä olemiseen (Heidegger 2000). Einsteinista ja filosofiasta, ks. Lehti 2003. Kaksosparadoksi on niin laaja teema, että se vaatisi oman tarkastelunsa. Paradoksin asetelma on pyritty esittämään myös vailla kiihtyvyyttä (esim. Lovejoy 1931). Mikäli tämä onnistuu, on Enqvistin ratkaisu ongelmallinen. Enqvistin näkemys myös nojaa instrumenttien lukemiseen. Tämän ongelmallisuus nousi esiin myös Einsteinin ja Bergsonin kuuluisassa kohtaamisessa Pariisissa. Ongelman nosti esiin Henri Piéron, joka teki asiaan liittyvää tutkimusta (Bergson 1972, 1346–7). Einsteinin kampanjan mukaista tulkintaa esiintyy Suomessa vielä 2000-luvullakin, ks. Pekonen 2008. Tosin ainakin vielä vuonna 2003 Kari Enqvist toteaa, ettei hän tiedä, mitä totuudella tarkoitetaan (Enqvist 2003, 232). Tätä ei varmaankaan ole tarkoitettu aivan vakavasti otettavaksi, mutta Enqvistin ja Valtaojan kirjoja lukiessa minulle tulee joskus tuntuma, että oikeassa olemisen ja totuuden ero ei ole kirjoittajalle aivan selvä. Asetelmaa on hyvä pohtia myös luonnontieteiden kou- luopetuksen kannalta, ks. Kalle Juuti 2013. 11 Jostakin syystä tämä kysymys ja vastaus puuttuvat kokouksesta tehdystä julkaisusta. Einsteinin koottujen toimittajat kirjoittavat: ”In answering the question, Einstein explained that the principle of the constancy of the velocity of light no longer holds for reference frames in arbitrary motions.” (Janssen ym. 2002, 109– 110.) 12 Kirje Lorentzilta Einsteinille 6.6.1916 ja Einsteinilta Lorentzille 17.6.1916 (Schulmann ym. 1998). 13 Minusta kuitenkin parempi yrittää ymmärtää toisen kanta, jos se poikkeaa omasta näkemyksestä. Itse uskoisin päässeeni jo varsin pitkälle yrityksessäni käsittää suomalaisten kosmologien jäsennystä maailmasta ja maailmankaikkeudesta. Enqvistin viimeisin selvitys Maan kiertoliikkeelle Auringon ympäri ottaa lähtökohdaksi planeettakunnan. Kun Maa (ilmeisesti) vielä jäsennetään planeetaksi (planétés, kreik. vaeltava), lienee etukäteen selvää, että Maa tässä jäsentyy liikkuvaksi. Sen sijaan minun on vaikea ymmärtää Enqvistin tulkintaa Mark Twainin teoksesta Kapteeni laivassa. Hänen on täytynyt harkita huolella tulkin- tansa asettaessaan teoksen niin keskeiseen asemaan tässä keskustelussa. Enqvist vetoaa teokseen taustana väitteelleen, että ”ihmiskunta on vain kärpäsenlikaa” (Enqvist 2013). Twainilla oma aurinkokuntamme tosiaan rinnastuu kärpäsenlikaan, mutta kirja hahmottaa ihmiskunnan lähtökohtaisesti laajempana: ”Oppineita ihmisiä tulee tänne muilta planeetoilta ja muista aurinkokunnista maleksiakseen ympäriinsä valtakunnassa, ja kun he palaavat omalle alueelleen kuittaavat he Amerikan viidellä rivillä.” (79) 14 Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin mainion filosofisen radio-ohjelman Tukevasti ilmassa (Radio Helsinki) humoristiset kommentit alkuräjähdyksen tapahtumisesta juuri tiistaina osuvat siis ihan aitoon ongelmaan. Kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti ja pedagoginen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. KASVATUKSEN JA OPPIMISEN YMPÄRISTÖT – ENTÄ ARVOT? SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA Kasvatustieteen päivät 20.–21.11.2014 Oulussa 6.5. klo 13–16 Kirjahistoriallinen Henrik-tietokanta tutkimuksen käytössä Olet tervetullut järjestämään teemaryhmän tai symposiumin päiville 20.–21.11.2014. Sinulla on myös mahdollisuus työpajan järjestämiseen esiseminaaripäivänä 19.11.2014. Nämä sessiot tarjoavat oivan mahdollisuuden tutkimuksesi esittelemiseen, verkostojen luomiseen ja uusien virikkeiden saamiseen. Oppimisympäristöjen monipuolistuminen haastaa opetusta ja kasvatusta uudistumiseen sekä samalla pohtimaan arvojen merkitystä opetuksessa ja oppimisessa. Mitkä ovat ajankohtaisia tutkimuskohteita nykyisissä ja tulevaisuuden oppimisympäristöissä? Toivomme sessioita ja esityksiä, joissa päivien teemaa tarkastellaan ja arvioidaan niin koulun ja opettajankoulutuksen kuin informaalien ympäristöjen ja elämänlaajuisen oppimisen suunnasta. Näkökulmina voivat olla mm. vuorovaikutus, muuttuvat oppimisympäristöt, työtavat ja toimintakulttuurit sekä paikallisuuden ja globaalisuuden tuomat vaatimukset. Toivomme ehdotuksia niin metodologisia, teoreettisia kuin sisällöllisiä kysymyksiä käsittelevistä tutkimuksellisista sessioista, jotka liittyvät päivien teemaan. Tarkemmat tiedot: http://www.oulu.fi/ ktk/kasvatustieteen-paivat-2014 Ehdotukset teemaryhmistä, symposiumeista ja työpajoista lähetetään sähköisellä ilmoittautumislomakkeella Kasvatustieteen päivien www-sivulta. 9.5. klo 14–16.30 Aino Kallaksen nimipäivät 21.5. Kanervala III -seminaari SKS:n juhlasalissa 26.–27.5. Parallelism in Verbal Art and Performance, seminar and workshop 5.6. Variantti-kollokvio 2014 SKS:n juhlasalissa Ohjelmat: http://www.finlit.fi/tapahtumakalenteri/ Lämpimästi tervetuloa! Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista. Vähäisiä lisiä – kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http://www.finlit.fi/ blogi/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 53 Dynaamisen universumin malli Heikki Mäntylä Tuomo Suntola kysyi: ”Kangistuuko tieteen kehitys oikeaoppisuuteen?” (Tieteessä tapahtuu 1/2014) ja peräänkuulutti rakentavaa dialogia. Hän muistutti, että teoria on valitun näkökulman mukainen kuvaus todellisuudesta, ei itse todellisuus, sekä valotti perustelluin esimerkein vallitsevan mallin ongelmia. Teoriat näyttävät tarvitsevan yhä enemmän erilaisia korjauskertoimia tai uusia parametreja, jotta havainnot olisi mahdollista sovittaa niiden kontekstiin. Olisi hyvä muistaa Platonin määritelmä ”Tieto on hyvin perusteltu todeksi uskomus”, jonka emeritusprofessori Kaarle Kurki-Suonio on eräässä esitelmässään konkretisoinut selkeän käytännönläheisesti. Tietona voidaan siis pitää uskomuksia, joista olemme vakuuttuneet kolmella tavalla: 1. empiirisesti, jos kaikki niihin liittyvä havaintotieto yhtäpitävästi tukee niitä, 2. teoreettisesti, jos ne muodostavat ehjän tietorakenteen ja 3. sosiaalisesti, kun ”tietoyhteisö” on yhteisesti vakuuttunut siitä, että empiiristen ja teoreettisten perustelujen ”kaikki” ja ”ehjä” ovat toteutuneet riittävästi. Tähän sisältyy olennainen siitä, miksi tieteellinenkin tieto on luonteeltaan uskomusta ja pohjimmiltaan intuitiivista. Teoriat ovat tieteen historian aikana muuttuneet ja kehittyneet havaintojen, intuition ja uusien oivalluksien avulla. Ne ovat kuitenkin kehittyneet merkittävästi vain, jos asioita on uskallettu lähestyä uudesta näkökulmasta, jopa 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 järkyttää perusaksioomia. Aikoinaan vastassa oli uskonnollisen ”tietoyhteisön” kanonisoitu oikeaoppisuus ja vääräoppisia poltettiin roviolla. Tiedeyhteisö, joka on kaapannut ”oikean” tiedon hegemonian uskonnoilta, eliminoi tänään kritiikin hiljaisuudella. Tämäkään Suntolan puheenvuoro haastavine esimerkkeineen ei toistaiseksi ole herättänyt reaktioita – ei puolesta eikä vastaan. Suntola on useiden vuosien ajan tarjonnut keskusteltavaksi ja kritisoitavaksi kehittämäänsä holistisen, universumin energiatasapainoon perustuvaa dynaamisen universumin mallia, jonka hän on kuvannut havainnollisesti ja varsin yksityiskohtaisesti kirjassaan, Dynaaminen universumi (myös engl. The Dynamic Universe. Toward a Unified Picture of Physical Reality (2011). Teorian ominaisuuksia ovat aksioomien vähäisyys, rakenteen selkeys sekä havaintojen ja ennusteiden yhtäpitävyys laskelmien kanssa ilman korjauskertoimia. Malli muodostaa myös ehjän tietorakenteen ja teoreettisen kokonaisuuden matemaattisesti perusteltuna. Kurki-Suonion kriteerien kolmas edellytys on kuitenkin toistaiseksi saavuttamatta hiljaisen torjunnan takia. Dynaamisen universumin mallin vuosien varrella kohtaama väheksyntä ilman perehtymistä, ajan puutteeseen vedoten, on mielestäni häpeäksi alan tiedettä edustaville fyysikoille. Kirjoittaja on diplomi-insinööri. Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko? Syksy Räsänen ja Kari Enqvist Suhteellisuusteoria ja muut nykyfysiikan teoriat ovat hienostuneita matemaattisia rakennelmia. Usein ne pyrkivät kuvaamaan maailmaa perustavimmalla tasolla, ja siksi ne kiehtovat myös alan ulkopuolisia. Niiden abstraktius ja etääntyminen välittömästä kokemuspiiristä aiheuttaa kuitenkin myös syvää epäuskoa. Viimeisen sadan vuoden aikana luonnontieteet ovat solmiutuneet arkielämään tavalla, joka ei jätä epäilyä niiden oikeellisuudesta. Kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria ovat paljastaneet todellisuuden, joka on vaikeasti käsitettävä. Niiden kautta on kuitenkin auennut runsauden sarvi, josta on virrannut ihmeellisiä sovelluksia: televisio, laser, mikropiiri, satelliitit, tietokoneet, geeniteknologia, GPS ja niin edelleen. Toisaalta luonnontiede on eriytynyt arkielämästä niin, että vain pitkälle erikoistuneet tutkijat pystyvät hallitsemaan oman kapean alansa. Molemminpuolinen keskusteluyhteys, joka vielä 1700-luvulla oli avoinna valistuneen maallikon ja luonnontieteilijän välillä, on katkennut. Tutkijat voivat puhua alansa tutkimuksesta suurelle yleisölle vain yksinkertaistaen ja kuvaillen, eikä asiaan perehtymättömillä ole luonnontieteelle mitään annettavaa. Tutkimusalojen matemaattisen hienostumisen ja eriytymisen myötä on noussut uusi ilmiö, denialismi, joka pyrkii kieltämään luonnontieteen tuloksia samalla, kun se tunnustaa luonnontieteen ylivertaisen kulttuurisen aseman matkimalla sen sanastoa ja ulkokohtaisia piirteitä. Denialistit puhuvat havaintodatan ongelmista tai teorioiden kuvitelluista puutteellisuuksista, ja usein he kokevat osallistuvansa tieteelliseen dialogiin. Tiedettä sinänsä ei yleensä epäillä: tieteellinen metodi on osoittautunut niin tehokkaaksi ja luotettavaksi, että se otetaan kiistämisenkin lähtökohdaksi. Tunnettuja esimerkkejä denialismista ovat ilmastonmuutoksen, evoluution, HIVin ja AIDSin yhteyden sekä rokotteiden toimivuuden kiistäminen. Maapallon ilmaston tulevan kehityksen mallintaminen perustuu havaintoverkostoon ja Navierin-Stokesin yhtälöihin, joiden avulla kuvataan ilmakehää, vesivaippaa ja niiden vuorovaikutuksia sekä toistensa että kuivan maan kanssa. Käsityksemme evoluutiosta perustuu fossiililöytöjen lisäksi ymmärrykseemme geneettisestä koodista ja siinä tapahtuvista muutoksista. HIV ja rokotteet puolestaan kuuluvat orgaanisen kemian ja molekyylibiologian valtakuntaan, jotka ovat tutkimuksellisesti lähellä fysiikkaa. Kiistämisen taustalla on yhteiskunnallisia ja ideologisia motiiveja. Ilmastonmuutosdenialismia rahoittaa öljyteollisuus, ja sitä edistävät rahoittajille myötämieliset poliitikot. Evoluution vastustus taas on luonteeltaan uskonnollista, eräänlaista käännytyskamppailua. Kristillisellä areenalla se ilmenee evidentialismina, jossa kristillisen Jumalan olemassaoloa pyritään perustelemaan tiedettä jäljitellen. Mielenkiintoinen merkkipaalu on avoimesti Raamattuun pohjaavien kreationististen argumenttien osittainen korvaaminen niin sanotun älykkään suunnittelun (ID, intelligent design) väitteillä, jotka verhoutuvat tieteen kaapuun. Denialismilla on myös psykologinen ulottuvuutensa. Yhtäältä sen voi kuvitella elämänhallintaprojektiksi, yritykseksi saattaa monimutkainen maailma arkijärjen alaiseksi ja osaksi välitöntä kokemusta. Toisaalta siinä voi nähdä auktoriteettien vastustusta, haluttomuutta nöyrtyä tutkijoiden kuin ylhäältä käsin ilmoittamaan totuuteen ja siihen tosiasiaan, että kaikkia asioita ei ole mahdollista itse ymmärtää. Suhteellisuusteorian kiistäminen Denialistien joukoissa on myös vähäisempi komppania, suhteellisuusteoriadenialistit. Se on T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 55 sikäli hämmentävä, että suhteellisuusteoriaan ei luulisi liittyvän ideologisia, poliittisia tai taloudellisia intohimoja. Kvanttimekaniikkaan kohdistuu samanlaista denialismia, ja tuntuu että yhdessä nämä kaksi muodostavat oman denialismin lajinsa. Suhteellisuusteoria voi houkutella siksi, että siinä on kyse perustavanlaatuisista asioista: ajasta ja avaruudesta. Koska kaikilla on niistä jonkinlainen arkikäsitys, voi syntyä sellainen harhakuva, että niitä koskevat lait voi päätellä ilman erityistä perehtymistä. Populaari kuva Albert Einsteinista eristyneenä nerona valaa jaloutta tällaisiin kuvitelmiin. Todellisuudessa Einstein oli väitellyt fyysikko, joka tunsi aikansa fysiikan hyvin ja oli yhteydessä alansa merkittävimpiin tutkijoihin. Yleisen suhteellisuusteorian kohdalla Einstein myös syventyi vuosikausia fysiikassa silloin aivan uuteen matematiikkaan, kaarevia avaruuksia kuvaavaan Riemannin geometriaan. Kuinka muutenkaan – olisiko Pablo Picasso voinut kehittää kubismia osaamatta maalaamisen tekniikkaa ja tuntematta aiempaa taidetta? Vaikkapa puolijohteiden teoriaa ei kyseenalaisteta samalla tavalla kuin suhteellisuusteoriaa. Yksi syy tähän on varmasti se, että kenelläkään ei ole omakohtaisia kokemuksia puolijohteiden luonteesta. Asiaan vaikuttanee myös se, että puolijohteiden teorian sovellukset ovat arkipäivää: voisi tuntua hölmöltä kirjoittaa puolijohteiden ymmärtämistä kiistäviä kirjoituksia tietokoneella, jonka toiminta perustuu niihin. Mutta suhteellisuusteorian tilanne ei ole oleellisesti erilainen: itse asiassa suppea suhteellisuusteoria on parhaiten koeteltu tieteellinen teoria. Suppea suhteellisuusteoria on osa kvanttikenttäteorian perusteita, ja tarkimmat suppean suhteellisuusteorian testit on tehty kvanttikenttäteorian lukemattomissa mittauksissa. Toisaalta esimerkiksi kemialle keskeisen Paulin kieltosäännön takana oleva spin-statistiikka-teoreema edellyttää suhteellisuusteoriaa. Alkuaineiden erilaiset ominaisuudet juontavat juurensa Paulin kieltosääntöön. Sillä on myös keskeinen rooli atomiytimien vakaudessa: ilman Paulin kieltosääntöä, ja siis suppeaa suhteellisuusteoriaa, ei olisi ainetta sellaisena kuin sen tunnemme. 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 Järkevä ja järjetön epäily Aika, jolloin suhteellisuusteorian ilmiöitä käsiteltiin vain ajatuskokeilla, joissa junat liikkuvat laiturin ohi, on mennyt. CERNin Large Hadron Colliderissa ja muissa hiukkaskiihdyttimissä liikkuu hiukkasia yli 99.99 prosentilla valonnopeudesta, ja niihin liittyviä havaintoja on toistettu miljardeja kertoja. Itse asiassa suppean suhteellisuusteorian pätevyys on järkevän epäilyn ulkopuolella, eikä hiukkaskiihdyttimien tarkoituksena ole testata sitä. Oikeampaa on todeta, että niiden toimivuus perustuu siihen, että suhteellisuusteoria pitää paikkansa. Samassa mielessä voidaan sanoa, että jokainen Maata kiertävälle radalle laukaistu satelliitti testaa tarkasti sitä, että satelliitit kiertävät Maata eikä toisinpäin, mutta olisi järjetöntä ehdottaa satelliittien lähettämistä taivaalle tällaisen mallin testaamiseksi. Suhteellisuusteorian pätevyys nivoutuu erottamattomalla tavalla kaikkeen fysikaaliseen ymmärrykseemme. Tietämättään suhteellisuusteoriadenialisti kiistää fysiikan perusteet. Mieleen tulee Ludvig Wittgensteinin huomio: ”On aivan varma, että autoja ei kasva maasta. – Meistä tuntuu, että jos joku voisi uskoa päinvastaista, hän voisi uskoa kaiken, minkä me leimaamme mahdottomaksi ja kiistää kaiken, mitä me pidämme varmana. Mutta miten tämä yksi usko on yhteydessä kaikkiin muihin? Tekisi mielemme sanoa, että se, joka voi uskoa tuon, ei hyväksy koko todentamisjärjestelmäämme.” (Varmuudesta, 279.) Fysiikan teorioilla on tietysti rajallinen pätevyysalue: suppea suhteellisuusteoria on vain approksimaatio yleisestä suhteellisuusteoriasta, joka on sekin puolestaan approksimaatio jostakin. Ei vielä tiedetä, mikä yleisen suhteellisuusteorian tuonpuolinen teoria on, mutta aiheesta ilmestyy vakavia ehdotuksia tiedeyhteisössä kuukausittain, ja suhteellisuusteoriasta yritetään jatkuvasti löytää poikkeamia lukuisissa kokeissa. Tieteessä tapahtuu -lehdessä suhteettomasti palstatilaa saaneella suhteellisuusteoria denialismilla on tämän aktiivisen tutkimusalueen kanssa yhtä vähän tekemistä kuin niin sanotulla älykkäällä suunnittelulla evoluutiotutkimuksen kanssa. Mielekäs kyseenalaistaminen edellyttää teorioiden tuntemista: tieteel- linen kritiikki on punnittua tarkastelua, jossa kaikki väitteet ja lähteet, niin omat kuin muidenkin, laitetaan asianmukaiseen viitekehykseen. Tieteellisen tutkimuksen tekeminen edellyttää tämän viitekehyksen hahmottamista. On olemassa vakaa ydin tunnettuja asioita, rajaseutujen jatkuvasti paremmin erottuvaa maastoa, ja sen takana villiä spekulaatiota. Eron tekeminen näiden välillä on osa tutkijan ammattitaitoa, eräänlaista tiedeyhteisöön sosiaalistumista, joka kehittyy vain alan tutkimukseen perehtymällä ja tutkijayhteisössä toimimalla. Kiistämisen aatetausta Suhteellisuusteoriadenialistien suhtautuminen tiedeyhteisöön on eriskummallinen. Toisaalta suhteellisuusteoriaan liittyvä tutkimus, jonka pohjalle on yli vuosisadan ajan rakennettu verrattoman paljon koeteltua fysiikkaa, heitetään yli laidan, ikään kuin se kaikki voitaisiin osoittaa perättömäksi yhdellä ajatuskokeella. (Jostakin syystä tämä ajatuskoe ei ole tullut mieleen kenellekään kymmenistä tuhansista koko elämänsä tieteelle omistaneista fysiikan tutkijoista.) Samalla kuitenkin luotetaan tarkoitushakuisesti poimittuihin yksittäisiin julkaisuihin tai kuuluisten tutkijoiden huomautuksiin kuin Paavalin kirjeisiin; jokin 1920-luvulla sanottu kommentti voi mukamas sisältää kadonneen viisauden, joka paljastaa nykytutkijoiden olevan tyystin väärässä. Verrattuna tuhoisiin ilmastonmuutosdenialismiin ja HIV/AIDS-denialismiin suhteellisuusteoriadenialismi on lopulta melko harmitonta. Tosin se äityi ohjelmalliseksi natsiSaksassa, missä suhteellisuusteoria tuomittiin ”juutalaisten spekulatiivisena fysiikkana”. Sitä korvaamaan kehiteltiin saksalaisnobelistien Philipp Lenard ja Johannes Stark johdolla ”arjalaista fysiikkaa”, jonka tuli perustua pelkkään arkijärkeen. Nykytutkimukseen suhteellisuusteoriadenialismi ei kuitenkaan vaikuta millään tapaa, eikä sillä ole ollut merkittävää vaikutusta yleiseen mielipiteeseen. Toisin kuin HIV/AIDS- tai rokotedenialismi, se ei myöskään ohjaa ihmisten arkielämän valintoja. Suhteellisuusteoriadenialismin jatkuva toisto voi kuitenkin hämärtää yleistä käsitystä siitä, mitä maailmankaikkeudesta tiedämme. Lisäksi se entisestään vaikeuttaa tieteenalojen välistä vuoropuhelua. Denialismissa voi nähdä syvempiä tietoteoreettisia pohjavirtauksia, jotka ovat vieraita luonnontieteilijän lähestymistavalle. Näitä ovat auktoriteetteihin vetoaminen, arkijärjen ylikorostaminen ja ihmisen subjektiivisen kokemuksen kohottaminen etusijalle. Tällaista näkökulmaa voisi pitää tyypillisenä humanisteille, mutta sitä sopii kutsua myös insinööri-epistemologiaksi, ja monilla denialisteilla onkin insinööritausta. Tällaisessa ajattelussa unohtuu luonnontieteellisen tiedon kumulatiivinen luonne sekä puuttuu ymmärrys havaintoihin liittyvistä virheistä ja niiden asteittaisesta kapenemisesta tiedon lisääntyessä. Siinä tekstit myös saavat joskus itseisarvon: kaikkea mitä kukaan on joskus kirjoittanut, pidetään oleellisena nykytiedon kannalta. Kuitenkin suuri osa siitä, mitä on kirjoitettu, on yksinkertaisesti väärin, eikä totuus maailmasta selviä tarkastelemalla ihmisten mielipiteitä, vaan maailmaa. Tällaisessa ajattelussa myös suljetaan silmät subjektiivisen kokemuksen voimattomuudelle ihmisestä piittaamattomien luonnonilmiöiden edessä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa antiaine: minkä arkikokemuksen kautta olisimme voineet siihen päätyä? Maapallolta ei luonnosta antiainetta löydy, mutta sen olemassaolo ennustettiin 1920-luvulla, kun Paul Dirac sovitti yhteen suppean suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhtälöt kuvaamaan elektroneja. Diracin luottamuksesta suhteellisuusteoriaan sikisi matemaattinen ennuste, antielektroni eli positroni, joka sitten vuonna 1932 havaittiin kosmisten säteiden törmäyksissä ilmakehässä. Tässä jälleen yksi syy, miksi emme epäile suhteellisuusteoriaa: positroni on olemassa. Kirjoittajat ovat kosmologeja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 57 KIRJALLISUUTTA Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista Karina Lukin Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Myytit ovat suomalaisen folkloristiikan keskeisimpiä tutkimusalueita. Viimeistään Kalevalasta lähtien folkloristinen tutkimus on keskittynyt suomalaisuuteen ja suomalaiseen perinteeseen, minkä lisäksi historiallis-vertaileva ote on kulkenut 1800-luvun alusta asti mukana tärkeänä tutkimuslinjana. Vaikka suomalaisessa folkloristiikassa tutkitaan edelleen pääosin suomalaista perinnettä, tutkijoiden tiedonintressi ei ole enää vuosikymmeniin lähtenyt kansallisuudesta, sen rakentamisesta tai historiasta. Samaan aikaan perinteen vertaileva tutkimus on vähentynyt, koska tutkijat ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi perinteen esittämistilanteista, esittämisen tavoista ja keinoista sekä aiemman tutkimuksen politiikasta. Akateemikko Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia yhdistää vertailevan tutkimuksen pitkät linjat uudemman folkloristiikan näkökulmiin. Tulos on säväyttävä visio perinteestä, mytologiasta, rahvaanuskonnosta, näiden varioinnista ja tämän kaiken tutkimushistoriasta. Kirja on aina Timo Nummisen nerokkaasta kannesta alkaen sekä kunnian- 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 osoitus aiemmalle mytologian tutkimukselle että todiste sen uudistumisesta. Itämerensuomalaisten mytologia on yksi Anna-Leena Siikalan elämäntöistä. Teoksen esitöitä on julkaistu jo 1990-luvulla. Kirjan taustalla on 1980-luvun lopulta alkaen kehittyneet käsitykset suullisen runouden tai ylipäätänsä perinteen esitystavoista ja muuntelusta sekä kansanomaisen uskonnon luonteesta. Siikala korostaa paikallisten, suullisten ja etnisten uskontojen muuttuvuutta, joustavuutta ja monitasoisuutta. Hän kirjoittaa erilaisista uskonnollisista maisemista ja maailmoista, jotka voivat tulla eri tilanteissa ajankohtaiseksi samankin ihmisen kohdalla. Vastaavalla tavalla Siikala näkee perinteen alueellisesti ja historiallisesti vaihtelevana ilmiönä, jonka esittämiseen myös tilannekohtaiset tekijät, kuten esittäjien sukupuoli ja määrä, yleisön asema, genre ja keruukonteksti, vaikuttavat. Juuri keskittyminen tilannekohtaiseen vaihteluun on viime vuosikymmenten aikana vähentänyt vertailevaa tutkimusta. Kirja osoittaa, että aika on kypsä tutkimuslinjojen synergialle. Mytologian Anna-Leena Siikala lähtee hakemaan rakentamalla kalevalamittaisen runoston myyttikorpuksen, joka koostuu miesten esittämän epiikan lisäksi muun muassa inkeriläisten naisten usein tanssien laulamasta runostosta ja loitsuista. Siikala etsiikin selkeiden lajityyppien sijasta myyttisyy- den tuntomerkkejä kantavia diskursseja, joissa esimerkiksi myytin ja fantasian tai myytin ja historian väliset rajat ovat epäselviä. Tutkimusotetta luonnehtii kokonaisten korpusten tarkastelu niiden omissa historiallisissa konteksteissaan, millä pyritään välttämään samankaltaisten yksityiskohtien satunnainen vertailu. Mytologian sisältöjä ja variaatiota esitellään kirjan neljässä pääluvussa. Niissä kerrotaan, miten ja millaiseksi maailma syntyy, millaisia ovat itämerensuomalaisen mytologian jumalat ja sankarit sekä mitä heidän edesottamuksistaan on kerrottu. Siikala kuvaa myös, kuka on vastuussa maailman rakenteesta, kuka taas kulttuurin elementeistä ja miten toimeentulo, metsästys, kalastus ja maanviljely liittyvät mytologiaan. Lähes kaikki Siikalan esiin tuomat aiheet kuuluvat keskeisiin historiallisiin folkloristiikan keskusteluihin. Kirjassa käydään keskustelua muun muassa Sammosta, Isosta tammesta, sankareiden matkoista, eläinseremonialismista ja Ukon vakoista. Siikala luo jokaisen teeman ohella katsauksen aikaisempiin tulkintoihin ja arvioi niiden taustoja ja paikkaansa pitävyyttä. Oman tulkintansa hän perustelee usein suhteessa paikalliseen runokulttuurin, mutta vertailut ylettyvät yli Uralvuorten ja mannerten. Kirjassa vältellään lopullisia ratkaisuja ja ehdottomia tulkintoja. Sen sijaan siinä päädytään monesti kuvaamaan, miten runonlaulajat tai tietäjät muuntelivat eri paikoista omaksumiaan sisältöjä ja ajattelutapoja omaan perinteeseensä. Näin lukijalle selkeytyy vähitellen, että itämerensuomalainen mytologia on yhteisten myyttisten aiheiden ja mielikuvien verkosto, jonka sisällä yksittäiset teemat ovat löytäneet paikallisesti ja ajallisesti vaihtelevat asemansa ja merkityksensä. Mytologian avaaminen ei rajoitu vain tähän näkökulmaan. Siikala nostaa myös esiin yksittäisiä runokulttuureja, mikä avaa mytologian esittämisen todellisuutta hyvin. Näin hän tekee muun muassa kertoessaan, miten Väinämöinen esiintyy sekä mekrijärveläisten että savolaisten tietäjien runokuvastossa. Väinämöinen on muutoinkin kirjan keskushahmoja, olihan hän yksi maailman luojista. Äkkilukemalta Väinämöinen on runoissa onneton naistenmies sekä varpaaseen itseään kirveellä lyövä töppäilijä ja itkeskelijä. Siikalan analyysissä Väinämöisen varvas, naissuhteet ja itku asettuvat mielekkääseen kulttuuriseen ja mytologiseen kontekstiin: sankari on heikkouden täydellistämä. Itämerensuomalaiset miessankarit pitävät huolen teknisistä taidoista ja kulttuurista sekä tiedosta. Sen sijaan itse maailmankaikkeus on naissyntyinen, minkä lisäksi luonto, tuonpuoleisuus ja elämän ja kuoleman salaisuudet kuuluvat naisten valtapiiriin. Lönnrot käytti Kalevalassa kalevalamittaista epiikkaa, jonka näkökulmat ovat miehisiä. Naisten asema maailman keskiössä jäi Lönnrotilta huomiotta. Itämerensuomalaisen mytologian viimeisessä varsinaisessa luvussa Siikala kiinnittää huomiota myös toiseen Kalevalan aiheuttamaan harhaan, mielikuvaan yhtenäisestä mytologiasta. Koska tämä mielikuva kiinnittyi kansallisen kulttuurin ja identiteetin rakentamiseen, siitä on ollut vaikea päästä eroon. Siikala hahmottama kuva itämerensuomalaisten runokulttuurien synnystä sekä niiden liittymisestä arkeologian ja kielihistorian uusimpiin tuloksiin murentavat viimeistään nyt käsityksen yhtenäisestä mytologiasta. Yhdenmukaisuuden sijasta lukija voi hämmästellä ja ihastella mytologian monimuotoisuutta, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja paikallisia merkityksiä. Kirjoittaja on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa. Klingen päiväkirjat – viimeiset lajissaan? Keijo Rahkonen Matti Klinge: Tuhoutuiko Rooma? Päiväkirjastani 2012–2013. Siltala 2013. Matti Klingen (s. 1936) päiväkirjat ovat jo käsite. Ensimmäinen päiväkirja ilmestyi vuonna 1999, nyt käsillä oleva on viidestoista. Ne ovat ainutlaatuisia lajissaan Suomessa, mutta kansainvälisestikin on vaikea löytää vertaista (Samuel Pepys ylsi vain yhdeksään päiväkirjan niteeseen). Klingen tyyli ja koko habitus – jossa inkarnoituu tietyssä mielessä Yliopiston (jonka Klinge kirjoittaa isolla Y:llä tarkoittaen nimenomaan Helsingin yliopistoa) klassinen eurooppalainen perinne – jakaa jyrkästi mielipiteitä. Toiset tykkäävät, toiset inhoavat. It- se pidän Klingen persoonallisesta tyylistä ja hänen päiväkirjoistaan. Ei lukijan tarvitse olla aina samaa mieltä hänen kanssaan viihtyäkseen päiväkirjojen parissa. Niitä on mukava ja käteväkin lukea, hyvinkin lyhyissä pätkissä. Valtaosan päiväkirjoista olen tainnut lukea raitiovaunussa tai bussissa. Päiväkirjat ovat tyylilajina oma, klassinen genrensä. Sosiaalisen median aikakaudella niiden tilalle ovat tulleet erilaiset tilapäivitykset. Klingen päiväkirjat saattavat kohta edustaa mennyttä maailmaa. Julkisen päiväkirjan kirjoittamisessa on oltava kykyä ja taitoa sanoa asiansa kiinnostavasti. Se vaatii myös hyvää itsetuntoa ja tyylitajua yksikön ensimmäisen persoonan käytössä. Narsistin päiväkirjan lukeminen olisi sietämätöntä. Klingellä, joka harrastaa maalausta, on itseluottamusta jopa siinä määrin, että päiväkirjojen kannessa on hänen omia maalauksiaan. Kiitos Siltalan veljesten kustantamolle siitä, että he jatkavat päiväkirjasarjaa sen jälkeen kun Otava hylkäsi Klingen. Päiväkirjoissaan Klinge olettaa lukijaltaan hyvää yleissivistystä sekä monipuolista kielitaitoa. Ruotsin ja englannin lisäksi on hyvä osata saksaa ja ranskaa eikä latinakaan ole pahitteeksi, sillä Klinge ei juurikaan käännä vieraskielisiä fraaseja tai sitaatteja. Hän tekee selvän rajan julkisen ja yksityisen välillä, mutta raottaa lukijalle hieman myös yksityiselämänsä verhoa. Klingen päiväkirjat ovat säilyttäneet tasonsa, eikä väsymyksen merkkejä näy, vaikka hän käsittelee paljon samoja aiheita kuin aiem min, esimerkiksi Ruotsi, Venäjä, Ranska, EU, Amerikan Yhdysvallat, Helsingin Sanomat ja NATO. Lähteinä hän käyttää ennen kaik- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 59 kea ”lehtiään”, Le Nouvelle Observateuria ja Le Mondea. Lyhyiden päiväkohtaisten merkintöjen ohessa Klinge kirjoittaa välillä laajemmin koti- ja ulkomaanmatkoistaan sekä lukemistaan kirjoista, muun muassa Thomas Mannin päiväkirjoista ja – kriittisesti – Johan Wreden tekemästä Henrik Tikkasen elämäkerrasta. Kirjassa on jälleen pari mainiota matkakertomusta. Toinen matkakertomuksista kuvaa Marketta-vaimon kanssa tehtyä matkaa (frankofoniseen!) Marokkoon, toinen oppilaiden kanssa tehtyä ekskursiota Espanjaan. Kirjassa on lisäksi teräviä huomioita ja havaintoja arkielämästä, keskustelua arkkitehtuurista, hieno essee Don Quijotesta sekä hauska juhlapuhe Sääksmäen Ritvalan Helkajuhlassa, Klingen opettajan Eino Jutikkalan synnyinseudulla. Pariinkin otteeseen Klinge palaa viime vuonna ilmestyneiden muistelmiensa Kadonnutta aikaa löytämässä: muistelmia 1936-1960 vastaanottoon. Klingen muistelmat on joissakin arvosteluissa ymmärretty moraliteettina. Minusta Klingen muistelmat ovat hyvin kiehtova kertomus ja Suomessa harvinaislaatuinen kuvaus yhdestä aikakaudesta ja nuoren Matin ”formatiivisista vuosista” porvarillisessa kaupunkiympäristössä. Ne tarjoavat kulttuurisosiologisesti rikkaan aineiston myöhemmälle tutkimukselle. Odotan jo seuraavaa osaa, jossa siirrytään tapahtumarikkaalle 60-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan. Klinge ei olisi Klinge ellei hän kirjoittaisi myös yliopistosta ja yliopistoelämästä, jonka rientoihin hän edelleen osallistuu verraten ahkerasti, sikäli kuin kutsu tulee. Täysin palvelleelle Helsingin yliopis- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 ton professorille alma mater on yhä läheinen. Aarne Kinnusen muistelmiin viitaten hän tähdentää ”seisaaltaan luennoimisen tärkeyttä” ja pitää esikuvanaan Rolf Nevanlinnaa, jonka ”aforistiset mietteet yliopistoista ja niiden kehittämisestä Valvojassa 1964 sietäisi nostaa uudelleen kaikkien näkyviin”. Hän on myös huolissaan luennoimisen kulttuurin huononemisesta sekä liiallisesta luottamuksesta opetusteknisiin välineisiin. Klinge kritisoi myös yliopiston tapaa arvioida ad hoc uudelleen Johan Bäckmanin väitöskirja. Sen jälkeen, kun virallinen vastaväittäjä on antanut lausuntonsa ja tiedekunta väitöskirjan hyväksynyt opinnäytteeksi tohtorin arvoa varten, ”asia on loppuun käsitelty”. Kansleri Ilkka Niiniluodon läksiäisjuhlapäivällisillä Klinge pitää puheen, jossa hän – Helsingin yliopiston hovihistorioitsija – piirtää mielenkiintoisen kehityslinjan viimeisten viidenkymmenen vuoden yliopistohistoriasta, jossa ”pitäisi nähdä yliopistomaailman sisäinen ja ulkoinen poliittisuus, monet jännitteet”: ”Ajattelin yliopistojohtomme oikeistolaisuutta Ravilasta Raivioon, poikkeuksena Palmén, yliopisto–Kulttuurirahasto–kokoomus-linjaa, ja eri aikojen vasemmistovirtauksia, ja Yliopiston monimutkaista suhdetta ministeriöön, mikä juuri kansleria juhlittaessa olisi keskeistä… Luulen että Niiniluoto oli pitkään aikaan ainoa kansleri, jolla oli todellinen poliittinen rooli suhteessa Valtioneuvostoon ja ministeriöön.” Espanjan ekskursiolla Klinge ihailee muun muassa Lepanto-brandypullon hienoa ”historiakulttuurista” pakkausta ja Salamancan yliopiston tapaa korostaa yliopiston ikää ja vanhaa merkitystä elegantisti ”tuotteistamisella” museokaupassa. Siitä meillä olisi hänen mielestään oppimista. Hän arvostelee Helsingin yliopiston Tiedekulman ja ”muunkin yliopistotiedotuksen tyylittömyyttä”. Tiedekulma on tietääkseni ollut sinänsä menestystarina, mutta minusta Helsingin yliopisto voisi juhlavuoden kunniaksi luopua Rorschachin testiä muistuttavasta Liekki-logosta (tai varata sen vain sisäiseen käyttöön Flammaan) ja ottaa ”visuaalisessa ilmeessään” uudelleen käyttöön yliopiston tunnuksena vanhan arvokkaan sinettinsä, jollaisia käyttävät historiastaan ylpeät huippuyliopistot. Näinä aikoina on hyvä, että meillä on vielä Klingen kaltainen yliopistointellektuelli, akateeminen unilukkari, muistuttamassa siitä, mitä varten Yliopisto on. Kirjoittaja on professori ja Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen johtaja. Kirjoittamisen konstilla kansalaiseksi Merja Leppälahti Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Suomenkielinen kirjallinen kulttuuri on vielä nuorta. 1800-luvulla sivistyneistö luki ja kirjoitti lähinnä ruotsia, mutta kansan lukutaito perustui pitkälti ulkolukuun eikä kirjoitustaitoa pidetty yleisesti kovin tarpeellisenakaan. Vielä 1800ja 1900-luvun vaihteessa vain noin puolet suomalaisista osasi kirjoittaa. Monille kirjoitustaitoisista kansanmiehistä ja -naisista kirjoittaminen oli kuitenkin tärkeä osa elämää. He kirjoittivat päiväkirjoja ja kirjeitä, mutta myös runoja, lauluja, novelleja ja näytelmiä. Heidän tekstejään julkaistiin painetuissa lehdissä maaseutukirjeinä, mutta niistä laadittiin myös käsinkirjoitettuja lehtiä raittius- ja nuorisoseuroissa sekä työväenyhdistyksissä yhteisesti luettaviksi. Lisäksi niin sanotut kansankerääjät kirjoittivat muistiin kansanperinnettä arkistoon tallennettavaksi. Kynällä kyntäjät käsittelee monenlaisia kansan suomen kielisen kirjoittamisen muotoja ”pitkällä 1800-luvulla” eli ajalta Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Tätä vanhempia kansan tekstejä ei ole kovin paljon säilynytkään. Keskeisistä kansan kirjoittamisen muodoista puuttuvat vain kansankirjoittajien romaanit, joita ei käsitellä juuri lainkaan, runot, näytelmät ja novellit ovat kuitenkin edustettuina. Eri tekstilajeista on muodostettu omia kokonaisuuksiaan lisäämällä artikkelien yhteyteen muutaman sivun tietolaatikkoja täydentämään tai havainnollistamaan artikkelien sisältöä. Kynällä kyntäjät -teoksen taustalla on monitieteinen tutkijaverkosto, vuodesta 2001 toiminut Kansanihmiset ja kirjallistuminen 1800-luvulla -tutkimusverkosto sekä vuosina 2008−11 Suomen Akatemian rahoittama Itseoppineet kirjoittajat ja kirjallistumisen prosessit -projekti. Kirjan syntymiseen on vaikuttanut myös Helsingin yliopistossa vuonna 2010 pidetty kurssi. Kirjoittajat edustavat useaa eri tieteenalaa, mm. suomen kielen, historian, kirjallisuudentutkimuksen, perinteentutkimuksen ja uskontotieteen aloilta. Monet kirjoittajista käsittelevät artikkeleissaan omaa erikoisaluettaan, jota he ovat käsitelleet aikaisemmin erillisissä julkaisuissa. Kirja sisältää johdannon ja päätösartikkelin lisäksi yhdeksän artikkelia, jotka esittelevät päiväkirjoja ja omaelämäkertoja, kirjeitä, sanomalehtien maaseutukirjeitä, rahvaanrunoja, arkkiveisuja, näytelmiä, novelleja, kansanrunoutta ja käsinkirjoitettuja lehtiä. Näiden lisäksi on heti johdannon jälkeen Kaisa Kaurasen artikkeli ”Mitä ja miksi kansa kirjoitti?”, joka taustoittaa mainiosti muita artikkeleita. Kirjan päätösartikkeli, Kati Mikkolan ja Lea Laitisen ”Mielen ja kielen muutoksia”, on selvästi kaksiosainen ja melko pitkä, siksi sen olisi voinut reilusti jakaa molempien kirjoittajien erilliseen osuuteen. Jokaisen artikkelin lopussa luetellaan käytetty arkistoaineisto, mutta kaikkien artikkelien lähdekirjallisuus on yhdessä luettelossa kirjan lopussa. Myös kaikkien artikkelien viitteet on koottu loppuun. Yhdessä yhteisessä lähdeluettelossa on etunsa, mutta kirjan loppuun sijoitetut viitteet ovat kyllä lukijan kannalta hankalat. Kaisa Kaurasen artikkelin mukaan varhaisimmat suomeksi kirjoittamisen motiivit näyttävät liittyneen elinkeinon harjoittamiseen ja talouteen. Tarvittiin sopimuksia ja monenlaisia muita asiakirjoja, siksi asiat oli pidettävä järjestyksessä myös omassa muistikirjassa. Monia muitakin kirjoittamisen motiiveja hän on löytänyt, esimerkiksi uskonnollisia. Herätysliikkeissä, erityisesti mystissävytteisissä liikkeissä, kopioitiin ja käännet- tiin sekä uskonnollista että muuta kirjallisuutta. Lisäksi kirjoitettiin omia pohdintoja, hartauspuheita ja virsiä. Monen kansankirjoittajan toiminnan motiivina oli yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Teksteissä tuotiin julki epäkohtia ja yhteisöllisiä ristiriitoja, moitittiin, kiitettiin, pilkattiin tai valistettiin. Erityisesti kirjeiden kirjoittamista motivoi tarve yhtey denpitoon, mutta myös lehtien maaseutukirjeissä näyttäisi olevan tarvetta pitää yhteyttä muihin kirjoittaviin kansanihmisiin. Kansankirjoittajat tuottivat tekstejä myös sivistyneistön pyynnöstä, tällaista kirjoittamista oli esimerkiksi kansanperinteen tallentaminen. Kansankirjoittajia saattoi monien kirjailijoiden tavoin kannustaa myös tarve itseilmaisuun ja halu jättää oma kirjallinen jälki. Todellisuudessa tietenkin eri motiivit kietoutuivat toisiinsa; samat henkilöt ovat kirjoittaneet monenlaisia tekstejä monenlaisista syistä. Jotkut kansankirjoittajista julkaisivat myös romaaneja, joita sivistyneistökin ihaili vähintään sujuvina kansanelämän kuvauksina. Monet kansan kirjalliset tuotokset jäivät kuitenkin vain kirjoittajan itsensä tai pienen lähipiirin tietoon. Oli silti yksi kansankirjoittamisen muoto, jonka tuotteet levisivät suosittuina nimenomaan kansan keskuudessa. Näitä olivat arkkiveisut, yhden, puolen tai neljäsosan painoarkille painetut runo- ja lauluvihkoset, joiden runoja laulettiin virsien tai muiden tuttujen sävelmien nuotilla. Jyrki Hakapää kertoo artikkelissaan, että arkkiveisuja julkaistiin Euroopassa heti kirjapainojen käyttöönotosta al kaen, Suomessakin niitä painettiin jo 1640-luvulla. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 61 Suomenkieliset arkkiveisut olivat 1800-luvun alkupuolelle asti pääosin kouluja käyneiden kirjoittajien käsialaa ja usein sisällöltään hengellisiä. 1840-luvulta lähtien arkkiveisujen kirjoittajissa alkoi olla yhä enemmän rahvaanmiehiä ja 1870-luvulta lähtien arkkiveisut olivat jo pääosin kansankirjoittajien tuotantoa. Samalla sisällöt monipuolistuivat ja maallistuivat. Suositut laulut kertoivat rakkaudesta mutta myös rikoksista, tulipaloista ja muista suurta yleisöä kiinnostavista tapahtumista. Arkkiveisujen myyntiluvut olivat erittäin suuria, esimerkiksi Frans August Kaseliuksen vuonna 1884 julkaisemasta murhalaulusta Karwari Ohman’in arwaamatoin lähtö maailmasta otettiin kolme 10 000−15 000 kappaleen painosta suomeksi ja kaksi ruotsiksi. Suuresta suosiosta huolimatta sivistyneistö ei arkkiveisuja arvostanut, vaan niitä pidettiin vähäpätöisinä ”kirjallisuuden rikkaruohoina”. Monet kansankirjoittajista kirjoittivat myös erilaisia kaunokirjallisia tekstejä, kuten runoja, novelleja ja näytelmiä. Tutkijat ovat nähneet tekstien rakenteissa vastaavien sivistyneistön kirjallisten tuotteiden jäljittelyä. Runoissa käytettiin paljon kalevalamittaa, mikä miellytti sivistyneistöä. Runoissa nähtiin vanhan runoperinteen jatkumoa ja osoitusta kansan kyvyistä. Tällaiset runot eivät kuitenkaan saaneet kaikilta täyttä hyväksyntää. Toisaalta kalevalamitan väistyessä kansan suosimista runoista ja lauluista sivistyneistöllä oli jälleen syytä moittia kansan makua. Sellaisista kansankirjoittajien teksteistä, joita ei ole julkaistu kirjoissa tai talletettu arkistoihin, on enää tallella vain vähäinen osa. Pal- 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 jon yksityisiä papereita, muistikirjoja, kirjeitä ja vastaavia on kadonnut ja vähäarvoisina hävitetty. Kynällä kyntäjät nostaa esille myös tällaisten asiakirjojen historiallisen arvon. Nykytutkijalle ja -lukijalle kansankirjoittajien tekstit avaavat uusia näkökulmia 1800-luvun yhteiskuntaan ja ennen kaikkea ”tavallisten ihmisten” elämään. Nykyään lähes jokaisella suomalaisella on kirjoitustaito ja mahdollisuus kirjoittaa ajatuksistaan omalla äidinkielellään. Kun Kynällä kyntäjien kuvaamat kansankirjoittajat aloittivat toimintansa, suomen kirjakieli oli vasta muotoutumassa. Hallinnon kieli oli ruotsi. Vasta vuonna 1863 kieliasetuksessa säädettiin, että suomen kieli otetaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa käyttöön suomenkielisiä koskevissa asioissa, siihen saakka kaikki virkamiesdokumentit kirjoitettiin ruotsiksi. Sivistyneistö oli saanut oppinsa pääosin ruotsiksi eikä sivistyneilläkään ollut hallussa suomen kielen standardeja; suomea kirjoitettaessa vasta kiisteltiin siitä, pitäisikö kirjakielen aineksina käyttää itä- vai länsimurteita. Kansankirjoittajat osallistuivat teksteillään kansalliseen työhön suomen kielen kehityksen ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan hyväksi ja ilmaisivat sen joskus itsekin. Kynällä kyntäjät kuvaa siten myös yhteiskunnan kehitysprosessia. Samalla kirja antaa eväitä ymmärtää niiden kielten tilannetta, joilla ei vielä ole kielen säilymisen kannalta elintärkeää kirjakieltä. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tietokirjailija ja kriitikko. Suomi-kuvaa 1800-luvun alusta H. K. Riikonen August Thieme: Finnland. Faksimile der Ausgabe Wiborg 1808 sowie der Zugabe zu dem Wiburgschen Schulprogramm: Finnland. Mit Übersetzungen und Kommentaren herausgegeben von Robert Schweitzer. Aue-Stiftung 2012. 1900-luvun alussa oli tapana sanoa, että aito viipurilainen puhuu kaikilla neljällä kielellä. Nämä kielet olivat suomi, ruotsi, venäjä ja saksa. Viimeksi mainittu oli tullut kaupunkiin saksalaisten kauppiasperheiden myötä. Liiketoiminnan ohella saksan kieli tuli Viipurissa esille myös kirjallisuuden kielenä. Sen erikoisimpia ilmentymiä oli Paul Moijn kirjoittama häväistyskirjoitus, niin sanottu paskilli, joka herätti paljon pahaa verta kaupungissa. Keskustelua herätti myös piirikoulujen tarkastajan August Thiemen (1780–1860) vuonna 1808 Viipurissa julkaistu saksankielinen, liki 600 säkeen mittainen heksametri- ja pentametrimittainen runoelma Finnland. Senkin katsottiin antavan väärän kuvan Suomesta, siksi kirjoittaja, jonka sympatiat olivat Suomen puolella, joutui laatimaan työtään puolustavan kirjoituksen. Tilanteeseen oli vaikuttamassa Thiemen runoelman rakenne. Heksametrijaksoissa annettiin positiivinen kuva Suomesta, kun taas pentametriosuuksissa esitettiin kaikki negatiivisessa valaistuksessa. Thiemen arvostelijat kiinnittivät tietysti huomionsa yksipuolisesti negatiivisiin jaksoihin. Thiemen runoelma julkaistiin uudestaan vuonna 2010 Robert Schweitzerin toimittamassa saksalaista Suomi-kuvaa käsittelevässä artikkelikokoelmassa Zweihundertjahre deutsche Finnlandbegeisterung (ks. Tieteessä tapahtuu 7/2011, s. 69–71). Uudessa Schweitzerin toimittamassa teoksessa on Thiemen runoelma ja hänen sitä puolustava kirjoituksensa faksimilelaitoksena sekä runoelma kolmena heksametrikäännöksenä: Teivas Oksalan suomennoksena, Lars Huldénin ja Mats Huldénin ruotsinnoksena sekä Mihail Kostomolovin venäjännöksenä. Puolustuskirjoitusta ei ole käännetty, mutta siitä on mukana englanninkielinen referaatti. Mukana on myös Thiemen runoelmaa valaisevia tekstejä, joista vastaavat teoksen toimittajan ohella Hans Peter Neureuter ja Johannes Roessler. Käännöksiin on liitetty monipuolinen kuvitus, joka koostuu etupäässä 1800-luvun aineistosta, mutta – erikoista kyllä – myös Valistuksen opetustauluista 1900-luvun alusta. Thiemen runoelma jakautuu neljän johdantosäkeen jälkeen kymmeneen pentametri- ja kymmeneen heksametrijaksoon, joista edellisissä esitetään Suomesta negatiivisia seikkoja, jotka sitten jälkimmäisissä kumotaan tai esitetään positiivisessa valossa. Pentametrijaksoissa kiinnitetään huomiota erityisesti pelottaviin ja epäsuotuisiin luonnonolosuhteisiin. Ihmiset ovat saastaisia ja Hyperborean elukoita, eläviä muumioita ja Boiotian tyhmyreitä. Heksametrisäkeissä muistutetaan, miten taivas on antanut vaivoja henkeä terästämään. Luonto, maaseutu, järvet ja joet puolestaan tarjoa vat moninaisia antimia. Kansa on vieraanvaraista ja lukutaitoista. Omaa viehätystään esitykselle antavat saksankielisessä esityksessä muutamat suomen sanat: Mamura (maamuurain) ja Koko (juhannuskokko) sekä Jumala. Suomi esiintyy runoelmassa latinankelisellä nimellä Fennia, mutta pentametrijaksoissa muistutetaan maan omakielisestä nimestä, joka poleemisesti johdetaan suota merkitsevästä sanasta. Perinteiseen tyyliin mukana on joukko viittauksia antiikin mytologiaan. Runoelman lopussa on tiettyjä valistuksenajan painotuksia, kosmopoliittisuus, viisaus ja hyve. Mutta samalla mukaan tulee – kuten Robert Schweitzer toteaa – toivo saksalais-suomalais-venäläisestä synteesistä, jota yhdessä edustavat saksalaisten myyttinen kantaisä Thuisko sekä personifioidut Fennia ja Ruthenia. Suomen ohella runoelmassa onkin maininta esimerkiksi Germanian linnuista ja Nevan rannalla olevasta Pietari Suuren patsaasta. Taustoittavassa tutkielmassaan Johannes Roessler antaa Thiemesta tarkat biografiset tiedot. Hän viittaa myös siihen, että Thieme oli opinnot päätettyään siirtynyt Suomeen nähtävästi itsensä J. G. von Herderin neuvosta. Hans Peter Neureuter ja Robert Schweitzer suorittavat rajanvetoa Thiemen suhteesta valistukseen, romantiikkaan ja kansallisromantiikkaan. Neureuter varoittaa romantiikan ja nationalismin jäykästä yhdistämisestä, mikäli ne halutaan säilyttää tyylihistoriallisesti käyttökelpoisina käsitteinä. Neureuter viittaa Biedermeier-käsitteen mahdollisuuteen Thiemen yhteydessä; ainakin tämän myöhemmät Saksassa kirjoittamansa runot kuuluvat juuri siihen. Mikäli romantiikan luontokäsitykseen katsotaan kuuluvan luonnon sieluttaminen kokonaisuutena, Thieme ei siihen sovi. Neureuterin mielestä Schellingin luonnonfilosofia jäi Thiemeltä kokonaan huomaamatta, kun hän opiskeli Jenassa. Valistukseen hänet puolestaan kytkee runoelman läpitunkeva utilitarismi. Thieme nimittäin antaa paljon esimerkkejä siitä, mitä kaikkea luonnosta saadaan. Aue-säätiön puheenjohtajan Sinikka Salon esipuheessa todetaan, että kyseessä ei ole filologinen tekstijulkaisu sanan suppeammassa mielessä. Tieteellinen editio olisi edellyttänyt paitsi yksityiskohtaisempaa kommentaaria myös tarkkaa proosakäännöstä mitallisten käännösten asemesta tai niiden rinnalla. Oma kiinnostavuutensa on tietysti sillä, että alkutekstistä on esitetty samassa niteessä kolme erikielistä mitallista käännöstä. Runomittaisten käännösten ongelma on usein ollut turvautuminen vanhahtavaan runokieleen ja käännösten etääntyminen alkutekstistä. Toisinaan ajatustakin saattaa olla hankala hahmottaa. Ilmeistä on, että tässä tapauksessa ruotsin kieli mahdollistaa tarkemman käännöksen, mikä johtunee siitä, että se kuuluu alkukielen tapaan germaanisiin kieliin. Kiinnitän huomiota eräisiin aatehistoriallisesti kiinnostaviin sanoihin. Esimerkiksi säkeen 356 suomennos etääntyy alkutekstistä: ”Puiden painuvat päät lumitaakan synkeän alla”, kun taas ruotsinnos on varsin tarkka: ”Gripna av svårmod böjer träden ned sina hjässor”. Substantiivia Schwermuth (raskasmielisyys, alakuloisuus) vastaa suomennoksessa lähinnä adjektiivi synkeä, kun taas T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 63 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 sin paljon äännemaalailua. Thieme-editiossa on Hans Peter Neureuterin artikkelissa onneksi mukana katsaus Thiemen tyyliin; siinä osoitetaan myös, miten Thiemen esityksestä ei puutu tahatonta komiikkaakaan. Ulkoasultaan hienossa ja elegantissa niteessä on valitettavasti joukko kiusallisia paino- ja kielivirheitä – alkaen kannen ilmauksesta ”Suomen kännöksineen”. Teoksessa on mukana lyhyt mutta hyödyllinen luettelo vuosina 1806–14 ilmestyneistä viipurilaisista kouluohjelmista ja niiden sisältämistä kirjoituksista. Näistä kirjoituksista kiinnostava on esimerkiksi Ludwig Purgoldin Über die Wichtigkeit der deutschen Sprache für die gründliche Bildung insbesondere in Finnland (Saksan kielen tärkeydestä perusteellisen sivistyksen kannalta erityisesti Suomessa) – ajankohtainen aihe edelleenkin! Valokuvat Etukannen kuva: Säveltäjä Uuno Klami. Kuvaaja Aarne Pietinen, ajankohta tuntematon. YLE Kuvapalvelu Takakannen kuva: Viulutaiteilija Arvo Hannikainen ja Uuno Klami Pariisissa, toukokuu 1925. Uuno Klamin perhealbumi. Kuva kirjan selkämyksessä: Uuno Klami 1930-luvulla. Uuno Klamin perhealbumi. ”Täysi yliopiston sali ja innostus suuri, monen monia esiinkutsumisia ja upeita kukkatervehdyksiä. Vakuuttavana esimerkkinä kaikki tämä siitä, että Klami on ’läpilyönyt’ mies.” Näin kirjoitti musiikkiarvostelija Yrjö Suomalainen synkkänä sotasyksynä 1943 Uuno Klamin Kalevala-sarjan saadessa lopullisessa muodossa kantaesityksensä. Sibeliuksen vetäytyessä Järvenpään hiljaisuuteen Klami astui julkisuuteen 1928 sensaatiomaisella ensikonsertilla tuoden samalla suomalaiseen musiikkielämään pariisilaisen skandaali- menestyksen psykologisen mekanismin. Maailma, Suomi ja Klami muuttuivat niiden 14 vuoden aikana, jotka kuluivat säveltäjän etsiessä lopullista muotoa tunnetuimmalle teokselleen. Klamista tuli sukupolvensa menestynein suomalainen säveltäjä ja Suomen Akatemian jäsen. Helena Tyrväinen on suomalais–ranskalaisiin musiikkisuhteisiin erikoistunut musiikkitieteilijä, joka on toiminut 22 vuoden ajan Uuno Klami -seuran Kannen suunnittelu Mika Launis puheenjohtajana. ISBN 978-951-98479-9-3 Helena Tyrväinen • Kohti Kalevala-sarjaa – Identiteetti, eklektisyys ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa ruotsinnoksessa on substantiivi svårmod. Säkeessä 515: ”Kansan löytää voit karun, patriarkaalisen, aidon” (ruotsinnoksessa säe 514: ”finner ett folk som är gästfritt, enkelt, patriarkaliskt”) sana karu ei välitä samaa tietoa kuin alkutekstin gastlich (vieraanvarainen); säkeessä 505 sana on jouduttu kääntämään nöyräksi. Aitokaan ei ole aivan samaa kuin yksinkertainen. Alkutekstissä on tässä kohden sana Einfalt (yksinkertaisuus), joka heti herättää assosiaatioita Winckelmannin Einfalt-käsitteeseen, jolla tämä luonnehti kreikkalaista kuvanveistoa. Kaikissa tapauksissa suomentajan ratkaisun kyllä ymmärtää, kun ottaa huomioon, miten hankalaa sanojen yksinkertaisuus tai raskasmielisyys sovittaminen runomittaan olisi ollut. Paradoksaalisesti voi kuitenkin väittää, että eräänlaisessa syvemmässä mielessä suomennos vastaa täysin alkutekstiä. Kun Hans Peter Neureuter yhdistää Thiemen runotyylin vanhoihin saksalaisiin Homeros-käännöksiin, voi vastaavasti sanoa, että suomennos vastaa vanhaa suomalaista heksametriperinnettä. Kun tarkkamittainen heksametrin ja pentametrin kääntäminen on Otto Mannisen jälkeen ollut lähinnä vain parin henkilön varassa, ei riittävää variaatiota ole päässyt syntymään. Thieme-suomennoksen tyyli ja kieli ovat varsin samanlaisia kuin esimerkiksi Johan Paulinuksen Finlandia-runoelman suomennoksen kieli. Suomennoksessa on kuitenkin myös kekseliäisyyttä: sana hottentottisch, joka pentametrijaksossa kuvaa pirttien asukkaita, on sujuvasti kääntynyt hottentottiseksi; ruotsinnoksessa sitä ei ole tavoitettu. Suomennoksessa on käytetty runokeinona var- Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Kansallinen ja kansainvälinen Uuno Klami Kimmo Korhonen Helena Tyrväinen: Kohti Kalevala-sarjaa – Identiteetti, eklektisyys ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa. Suomen musiikkitieteellinen seura ja Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013. Tätä kirjaa kannattaa lukea Mika Launiksen suunnittelemasta kannesta lähtien. Ilmeikkään ja hie- Helena Tyrväinen Kohti Kalevala-sarjaa – Identiteetti, eklektisyys ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa nosävyisen mustavalkovalokuvan keskellä istuu säveltäjä Uuno Klami, kasvoillaan sellainen salaviisas hymy, josta monet aikalaiset ovat maininneet. Taustalla on seinä, jossa näkyy hänen takanaan sopivasti kaksi karttalehteä. Toiseen on merkitty oranssilla täplällä itäisen Suomenlahden Vironlahti, Klamin syntymäpitäjä, sekä läheinen Pietari, Klamille ennen muuta Igor Stravinskyn kaupunki. Säveltäjän toisella puolella näkyvässä kartassa oranssi täplä on hänen rakkaan opiskelukaupunkinsa Pariisin kohdalla. Juuri tästä kirjassa on pitkälti kyse, miten Klami sijoittuu säveltäjänä suomalaisen taustansa, venäläisen Stravinskyn ja Pariisin kukoistavan musiikkielämän väliseen jännitteiden kenttään. Helena Tyrväinen tiedetään Klamin musiikin syvälliseksi tuntijaksi. Tähän asti hänen laaja tietämyksensä on tullut esiin lukuisissa artikkeleissa ja seminaariesitelmissä. Nyt hän tuonut 750 sivun verran esiin vankkaa Klami-tuntemustaan yhtenäisessä esityksessä, joka on hänen tohtorinväitöskirjansa. Otsikko määrittelee tutkimukselle paitsi sisällölliset myös ajal- liset rajat. Se päättyy vuonna 1943 lopullisen muotonsa saaneeseen Klamin pääteoksiin kuuluvaan Kalevala-sarjaan, joten sen jälkeisen tuotannon monet merkkiteokset, esimerkiksi sinfoninen runo Revontulet, toinen pianokonsertto ja keskeneräinen kokoillan baletti Pyörteitä jäävät tehtävänasettelun ulkopuolelle. Toisaalta myöskään ennen Kalevala-sarjaa valmistunut oratoriomainen Psalmus ei ole tarkemmin käsiteltävien teosten joukossa. Tyrväinen on tehnyt tietoista valintaa ja ottanut kertomansa mukaan lähemmin tarkasteltaviksi sellaisia teoksia, jotka ”ovat kuulokokemuksen tai muun syyn nojalla vaikuttaneet tutkimusnäkökulman kannalta relevanteilta”. Kohteena on siis vain tietty kaistale Klamin tuotannosta ja sekin tietystä rajatusta näkökulmasta tutkittuna. Tyrväinen määrittelee alussa kolme tutkimuksen kannalta keskeistä käsitettä: ”muistuttavuus” eli Klamin musiikin identiteettikysymys, ”eklektisyys” eli erilaisten tyyliainesten käyttö ja merkitys (ja myös käsitteen negatiivisten konnotaatioiden kyseenalaistaminen) sekä ”Ranskan jälki”, joka pohdiskelee ja syventää Klamin Pariisissa saamien vaikutteiden roolia. Kirja jakaantuu kolmeen päälukuun. Avausluku luo teokselle perustaa tarkastelemalla Tyrväisen sanoin ”Klamin aikana vallinneita musiikin historiallisia kehitystä koskevia ajattelutapoja sekä niiden läsnäoloa myöhemmissä käsityksissä”. Toinen pääluku ”Suurkaupunki, identiteetti ja tyyli” kuvaa Klamia Pariisissa vuosina 1924–25, hänen musiikillista ja henkistä ympäristöään sekä tuonaikaista tuotantoaan. Laajin pääluvuista on viimeinen ”Kla- min musiikillisen ajattelun jatkuvuuksia muuttuvassa Suomessa”, joka pohtii Klamin asemaa kansallisessa ympäristössä tiettyjen Pariisissa omaksuttujen asenteiden, kuten kosmopoliittisuuden ja antiromanttisuuden, näkökulmasta. Juuri ”kansallisen” ja ”kansainvälisen” välille syntyy Klamin musiikissa moniselitteinen suhde. Tyrväisen kirja tarkentaa säveltäjäkuvaa monessa olennaisessa kohdassa ja pyrkii näiden tarkennusten kautta kyseenalaistamaan sekä Klamista vallinnutta kuvaa että niitä käsitteitä, joita hänen yhteydessään on käytetty. On tietenkin totta, että melkein mikä tahansa yleiskäsite paljastuu lähitarkastelussa johonkin yksittäiseen edustajaan sovellettuna puutteelliseksi tai jopa epäoikeudenmukaiseksi. Toisaalta, jos tätä strategiaa noudatetaan riittävän pitkälle, joudutaan tilanteeseen, jossa ketään taiteilijaa ei voida kytkeä mihinkään suuntaukseen, vaan hänelle täytyy aina luoda oma kategoriansa. Tyrväinen ei esimerkiksi pidä käsitettä ”1920-luvun suomalainen modernismi” kovin kuvausvoimaisena tai täsmällisenä, mutta myös ilman sitä olisi hankala jäsentää suomalaista musiikkia. On oltava jokin sellainen tarkastelun taso – vaikka rajusti yleistäväkin – jossa Ernest Pingoud, Väinö Raitio, Aarre Merikanto ja osin Klamikin kytkeytyvät yhteen mutta eivät enää esimerkiksi Jean Sibelius ja Leevi Madetoja. Klamin asema Suomen musiikissa on ollut jossain määrin ristiriitainen. Hän oli sotienvälisenä aikana debytoineista säveltäjistä menestynein ja päätyi lopulta Suomen akatemiaan musiikin edustajaksi. Hänen laajaa arvostustaan kuvastaa myös se, että koko hänen keskeinen tuotantonsa on levytetty. Toisaalta asiantuntijat ovat kokeneet hänen musiikkinsa jossain määrin eklektiseksi ja vaarallisen riippuvaiseksi varsinkin Stravinskyn ja Maurice Ravelin esikuvasta. Näin syntynyttä eklektisyyden leimaa Tyrväinen ei edes pyri purkamaan, vaan ryhtyy sen sijaan purkamaan itse eklektisyyden käsitettä. Hän toteaa sen romantiikan ajalta periytyvän originaalisuus ihanteen vanhentuneeksi jäänteeksi ja kannustaa pikemmin etsimään enemmänkin Klamin musiikkiin vaikuttaneita tekijöitä. Niitä löytyykin. Stravinskyn ja Ravelin lisäksi Tyrväinen jäsentää Klamin musiikkia muun muassa espanjalaisten ainesten, niin sanotun venäläisen viisikon, nuoremman ranskalaissukupolven antiromantiikan sekä erilaisten suomalaisten ja ulkomaisten kansanmusiikkien kautta. Hiukan harhaanjohtavaa tosin on, että näihin kansanmusiikkeihin lasketaan myös kaukana kansanmusiikista oleva jazz. Pariisin-aikaa tutkiessaan Tyrväinen on rakentanut kuvaa Klamin musiikillisesta ympäristöstä käymällä vaivojaan säästelemättä läpi kaudella 1924–25 Pariisin konserteissa kuullut teokset. Ei tiedetä, mitä kaikkia teoksia Klami Pariisissa kuuli, mutta ainakin luettelot kertovat, mitä teoksia hän olisi voinut kuulla. Esitettyjen teos ten nimilistat olisi ehkä ollut viisasta kirjata luettelomuotoon, sillä leipätekstin sisään sijoitettuna ne ovat raskaita eivätkä kovin selkeästi hahmottuvia. On myös jännittävää havaita, että Klami-tutkijat eivät voi luottaa säveltäjän omiin kirjeisiin edes siinä määrin kuin useimpien muiden taiteilijoiden tapauksessa. Tyr- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 65 väinen on löytänyt monista Klamin kirjelausumista virheitä ja jopa suoranaisia valheita, ikään kuin Klami olisi halunnut antaa tilanteestaan ja elämästään todellisuutta ruusuisemman kuvan. Inhimillistä toki, mutta myös jotain, joka tutkijoiden on hyvä tietää ja muistaa. Kirjan edetessä painopiste siirtyy vähitellen yhä selvemmin Klamin ympäristön ja vaikutteiden pohtimisesta yksittäisten teosten analyysiin. Välillä analyysit ovat sanallisesti uuvuttavia. Olisiko riittänyt, että niistä olisi otettu esiin vain keskeiset ydinkohdat ja painotettu enemmän analyyseistä tehtyjen löytöjen merkitystä? Tai täydennetty analyysejä vielä useammin nuoteista abstrahoituina kaavioina sanallisten selitysten rinnalla? Kirjassa on kyllä suuri määrä nuottiesimerkkejä – mistä suuri kiitos Tyrväiselle – mutta kyse on yleensä kokonaisista partituurisivuista. Nekin toki auttavat lukijaa ja tarjoavat konkreettista tarttumapintaa Klamin musiikkiin ja Tyrväisen huomioihin. Tyrväisen Klami-tutkimus on tieteelliseen käyttöön tehty teos, ei suurelle yleisölle suunnattu kirja. Se tuntuu paikoin tekstin raskautena ja pitkiksi venyvinä lauseidensisäisinä määritelmäketjuina. Vaikka voi ymmärtää Tyrväisen pyrkineen täsmällisiin ilmaisuihin, on täsmällisyys saavutettavissa myös selkeämmillä ja lyhyemmiksi pilkotuilla lauserakenteilla. Voi olla, että Tyrväisen käyttämien ranskanja saksankielisten referenssikirjojen kieliopilliset rakenteet ovat vaikuttaneet hänen kirjoitustyöhönsä ja sellaisenaan kääntyneet suomalaiseen muotoon – mutta eivät aina varsinaisesti suomeksi. Jo puhtaasti tietomääränsä an- 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 siosta Tyrväisen Klami-kirja on arvokas lisä suomalaiseen musiikkitieteelliseen kirjallisuuteen. Hän toteaa johdannossa, että Klamin tyyli saattaa vaikuttaa tutkimusaiheena vanhanaikaiselta, ja totta onkin, että nykyisessä musiikintutkimuksessa ovat vallalla toisenlaiset pyrkimykset. Tyrväisen muhkea tutkimus kuitenkin todistaa, että ”vanhanaikaistakin” musiikkitiedettä tarvitaan. Olennaista ei ole kohde, aihe tai näkökulma sinänsä, vaan valitussa strategiassa tehdyn työn laatu. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja vapaa musiikkikirjoittaja, joka on julkaissut useita teoksia suomalaisesta musiikista. Psykiatrian historiasta laajasti Niko Seppälä Antti Parpola: Toivo / Häpeä – psykiatria modernissa Suomessa. Suomen Psykiatriyhdistys 2013. Kirjan nimi Toivo / Häpeä kuvaa psykiatrian historiaa, jossa toivo mielenterveyden häiriöiden parannuskeinojen löytymisestä kamppailee sairauden aiheuttaman häpeän kanssa. Toivoa seuraa usein pettymys, kun hoidot eivät tehoa. Psykiatrinen tutkimus ei ole vieläkään kyennyt tuottamaan lopullista läpimurtoa mielenterveyden häiriöiden hoidossa, siksi stigma – psykiatrisiin potilaisiin liittyvä leima – nostaa aina päätään. Parpola on kirjoittanut kirjan vuonna 1913 perustetun Suomen Psykiat- riyhdistyksen satavuotisjuhlajulkaisuksi. Kirjassa Psykiatriyhdistys on kuitenkin sivuosassa ja kirja keskittyy enemmänkin psykiatriaan – sen historiaan, kehitykseen ja ilmiöihin. Toivo / Häpeä tarkastelee psykiatrian historiaa erittäin laaja-alaisesti vaihdellen yleismaailmallisista yhteiskunnallisista kehityskuluista yksittäisiin potilastapauksiin sekä yksittäisten psykiatrien käymiin keskusteluihin. Se kuvaa psykiatrisen hoitojärjestelmän kehitystä 1600-luvulla perustetuista Seilin ja Kruunupyyn hospitaaleista ja 1700-luvun vaivaishoidosta alkaneesta kehityksestä ensimmäisen psykiatriseksi sairaalaksi rakennetun Lapinlahden Sairaalan perustamiseen vuonna 1841, jota seurasivat Niuvanniemen, Pitkäniemen sekä Kupittaan sairaalat. Viime vuosisadan alusta lähtien psykiatrinen sairaalaverkosto alkoi laajeta voimakkaasti. Maahan luotiin kattava piirimielisairaalaverkko ja 1950- ja 1960-luvulla psykiatristen pitkäaikaispotilaiden hoitoon B-mielisairaalaverkosto. Psykiatrisen sairaansijamäärän väheneminen alkoi 1970-luvulla psykiatrisen avohoidon kehittämisen ja laajentamisen myötä. Tällä hetkellä kehityssuunta on pitkälti vanhoista psykiatrisista sairaaloista luopuminen ja sairaansijojen siirtäminen yleissairaaloiden yhteyteen. Lama 1990-luvun alkupuolella ja hallinnonuudistukset kiihdyttivät edelleen psykiatristen sairaansijojen alasajoa – avopalveluiden osuus ei kuitenkaan kasvanut samassa määrin ja palveluiden järjestämisvastuuta siirtyi enenevässä määrin kolmannelle sektorille ja yksityisille toimijoille. Kirjassa käydään läpi psykiatrisen diagnostiikan eli taudinmäärityksen kehitys 1800-luvun niin sanotusta yleishulluudesta eriytyneempään taudinmääritykseen, kun keskushermostoon edennyt kuppainfektio kyettiin tunnistamaan ja myöhemmin hoitamaan sekä kun muita mielisairauksia alettiin luokitella myös niiden kulun perusteella 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. 1900-luvulla psykiat rian käsitteistö laajeni neurooseihin ja psykopatioihin sekä vähitellen nykyään käytössä olevaan kuvailevaan ICD-10-diagnostiikkaan. Vaikka aivojen toiminnan ja perinnöllisyyden tunteminen on edistynyt valtavasti siitä, kun keskushermostosyfiliksen aiheuttamat aivomuutokset tunnistettiin yhdeksi mielisairauden syyksi, on monen mielenterveyden häiriön syy silti perimmiltään arvoitus. Sodan jälkeen Suomessa psykiatrian, kuten muunkin lääketieteen, viitealue vaihtui saksasta anglosaksiseen. Psykiatrian kenttä laajeni, kun lastenpsykiatria omana erikoisalanaan alkoi kehittyä 1950-luvulla ja neurologia irtautui 1960-luvulla psykiatriasta omaksi erikoisalakseen. Myöhemmin psykiatria sai lisää erikoisaloja, joita ovat tällä hetkellä nuorisopsykiatria ja oikeuspsykiatria. Kirja antaa välähdyksiä menneistä hoito- ja tutkimusmuodoista nykyisiin. Kirja sisältää niin kertomuksia kylpy-, sokki- ja malariahoidoista, kuin siitä, miten psykiatriset sairaalaosastot rauhoittuivat psykoosilääkkeiden tultua käyttöön 1950-luvulla, psykoterapioista sekä nykyisestä aivojen kuvantamiseen ja genetiikkaan perustuvasta psykiatrisesta tutkimuksesta. Kirja ei kaihda vaikeitakaan aihei- ta. Viime vuosisadan alussa psykiatrisissa sairaaloissa vallitsi vahva luokkajako, jossa lääkärit edustivat yläluokkaa ja kouluttamaton hoitohenkilökunta rahvasta. Myös hoitajien elinolosuhteet olivat huonot: työaika oli pitkä, palkka olematon, eikä heillä alkuun ollut esimerkiksi eläke-etuja. Sairaalat sijaitsivat myös muun asutuksen ulkopuolella, joten myös hoitohenkilökunnan asuinolosuhteet olivat huonot. Kirjassa pureudutaan myös psykiatrienkin keskuudessa viime vuosisadan alkupuolella kannatettuihin rotuhygieniaan ja rodun degeneraatio-oppiin perustuviin ajatuksiin. Kirja ei sivuuta sodan ajan vaikeuksia, kuten korkeaa kuolleisuutta aliravittujen psykiatristen potilaiden keskuudessa, sotilaiden psyykkistä sairastavuutta tai huumausaineiden laaja-alaista käyttöä sodan aikana tai Suomen psykiatriyhdistyksen pidättyväistä suhtautumista Neuvostoliitossa tapahtuneisiin psykiatrian väärinkäytöksiin. Parpola tarttuu myös psykiatrialle kriittisiin ilmiöihin, kuten Hitlerin Saksan tuhoamisleireistä ja sokkihoidoista lähteneeseen antipsykiatriseen liikkeeseen, joka johti kansainväliseen psykiatrin työtä koskevaan eettiseen ohjeistukseen, niin sanottuun Havaijin julistukseen vuonna 1977. Siinä luotiin ensi kerran kansainvälisesti yhteneväisiä eettisiä normeja psykiatreille. Kirjan luvut ovat lyhyitä, helppolukuisia ja selkeitä, jotka keskittyvät yhteen kokonaisuuteen. Kuvitus ja pienet tietolaatikot, henkilösitaatit ja potilastapaukset elävöittävät kerrontaa. Tämän hintana voi olla se, että kirjan kokonaisuus jää hivenen pirstaleiseksi. Kirjassa ei ole asiasanahakemistoa eikä kirjan lukuja ole nimetty asiasisällön mukaan, minkä vuoksi vastauksen hakeminen tiettyyn kysymykseen on vaikeaa, mutta ratkaisu lienee tarkoituksellinen. Loppuosasta löytyy ainakin ammattihenkilöä kiinnostavia tilastoja potilasmääristä, diagnooseista sekä psykiatriseen hoidoon käytetyistä rahamääristä sekä Suomen Psykiatriyhdistyksen puheenjohtajien kuvagalleria. Kerrontaa täydentää myös kattava viiteluettelo. Suoranaista uutta psykiatrian historiaan hyvin perehtyneelle ei kirja tuo. Se tarjoaa kuitenkin aihetta tuntevalle lukijalle tiiviin paketin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja täysin psykiatriaa tuntemattomalle taas ikkunoita ja näkökulmia psykiatriaan sekä sen historiaan Suomessa. Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkäri, joka toimii ylilääkärinä Satakunnan sairaanhoitopiirissä. Taloutta filosofian näkökulmasta Jermu Laine Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko ja Jaakko Kuorikoski: Talous ja filosofia. Gaudeamus 2013. Historian jälkeinen yhteiskunta on postmoderni umpikuja, jossa modernismille tyypillisesti kuuluneita sosialistisia tai liberaaleja projekteja ei voida toteuttaa. Max Weberin ja F. A. Hayekin kuristushäkeistä (iron cage) vapautumisen ideo logiat kukoistavat, mutta lisäävät onnea odottavien pelkoa ja neuvottomuutta. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 67 Filosofit, joilta odotetaan puhetta, kangistuvat kaavoihin. Talouden hallitsemattomuus ei saa osakseen talousfilosofisia iskuja. Harrastusta riittää, mutta missä viipyy vallankumouksellinen luovuus? Reaalimaailman kokemuksen ja syvähenkisen ajattelun yhdistelmä on harvinaistumassa. Francis Fukuyaman historian päättymisen manifestissa (1989) yhteiskunnat julistettiin siirtyneiksi tai olevan selkeästi matkalla tyytyväisyyteen, seesteiseen ristiriidattomuuteen, vaurauteen ja eroon sotaisista välienselvittelyistä. Ympäröivä todellisuus ei ole vakuuttanut läheskään kaikkia. Elämme keskellä levotonta, epävakaata ja pirstoutuvaa kulttuuria. Yksityinen sektori hallitsee marssijärjestystä, julkinen kiirehtii hitaasti perässä. Kapina modernismia vastaan jatkuu, mutta postmodernismi ei ole tuonut mielenrauhaa eikä globaalista turvallisuutta – oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Aikamme todellisuus on etäämpänä kuin kivenheiton päässä kansojen ja sukupuolten ideaalista tasa-arvosta. Maapallolla on vielä miljardeja, jotka eivät koe saavansa tunnustusta yhdenvertaisina ihmisinä. Mahdollisuudet kehittää yksilöllisiä kykyjä ja toimia luovasti ihmiskuntakehityksen hyväksi avautuvat niukasti ja verkkaisesti. Köyhyys yhden yhteiskunnan puitteissa ja yhteiskuntien keskinäisissä suhteissa osoittaa ajoittaista lientymistä. Läpimurrosta köyhyyden poistamiseksi ei voi puhua. Kehityksestä on seurannut uusia ongelmia, erityisesti ympäristön ja maapallon voimavarojen kestävyyden suhteen. Nämä haastavat maapallon poliittiset järjestelmät kollektiiviseen toimintaan, jonka 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 tähtäin olisi globaali talouspolitiikka sekä alueellisen ja kansainvälisen yhteistyön uusiminen. Yhteiskuntafilosofiseen nälkäänsä ravintoa etsivät saattavat pettyä Gaudeamuksen tänä syksynä julkaisemaan artikkelikokoelmaan Talous ja filosofia. Ne, jotka olivat kuuntelemassa toista vuotta sitten pidetyn talouskollokvion esitelmiä, joista teos on tehty, kuitenkin tiesivät, mitä odottaa. Itse petyin, koska kirjan otsikko on lupaava, mutta sisältöä rasittaa liial linen filosofointi matematiikalla sekä vanhoilla totuuksilla ja tutuilla teorioilla. Artikkelikokoelman parasta antia on Turun yliopiston professori Eerik Lagerspetzin kirjoitus ”Marx ja Hayek. Kaksi näkökulmaa markkinakapitalismiin”. Kuvaavaa, että kaksi jo ajasta poissiirtynyttä – toinen 150 vuotta toista aikaisemmin – on nostettu pöydälle post mortem. Ruumiinavaus on hämmästyttävän kiintoisa, voisi sanoa jopa puoleensa vetävä, molempien osalta, ei suinkaan historiallisina jäänteinä, vaan ajattelun kaavoja rikkovana. ”Jos Marx oli markkinatalouden historiallisesti tärkein kriitikko, Hayek oli sen johtava puolestapuhuja”, kirjoittaa Lagerspetz. Hän osoittaa, että näillä kahdella on jyrkistä vastakkaisista näkemyksistä huolimatta paljon yhteistä. ”Molemmat pyrkivät rakentamaan maailmankatsomuksestaan yhtenäisen näkemyksen, joka yhdistäisi taloustieteen yleisempään filosofisesti perusteltuun käsitykseen yhteiskunnasta, historiasta ja ihmisluonnosta.” Marx ja Hayek näkivät ihmisen keskeisenä ongelmana vapauden puutteen. Marxin mukaan ihminen on vapaa, kun hänen toi- mintansa ilmentää häntä itseään, hänen kykyään ja persoonallisuuttaan. Tietoisuuden kasvu auttaa ihmistä ymmärtämään ja voittamaan ulkoiset rajoitteet, kuten niukkuudesta, tiedollisten valmiuksien puuttumisesta ja ajattelun harjaantumattomuudesta aiheutuvat pakot. Myös Hayek katsoo, että vapaus puuttuu pakon vuoksi. Pakkoa hänestä on se, että on toimittava jonkin ulkopuolisen ohjauksessa, kuten säädösviidakon, enemmistödemokratian tai hyvinvointilevityksen manipuloimana. Hayekille olosuhteet ja rakenteet eivät ole vapauden rajoituksia, eivät liioin köyhyys, tiedon puute eikä vaje henkisissä voimavaroissa. Lagerspetz käsittelee Marxin vieraantumisoppia tiiviisti ja selkeästi, mitä harvoin tapaa. Samoin Lagerspetz analysoi Hayekin keskeisiä ajatuksia viisaasti ja kiihkottomasti. Hayekiin nojautuen hän määrittele markkinat tavalla, joka riisuu vastaväittäjän aggressioilta: ne ovat instituutio, jonka puitteissa vapaat, mutta tiedoiltaan rajalliset ihmiset voivat pyrkiä sovittamaan yhteen keskenään ristiriitaiset suunnitelmansa. Yksinkertainen on kaunista. Marxin ja Hayekin suhtautumisessa moraaliin voi nähdä samankaltaisuutta. He eivät nähneet peruslähtökohtiaan niinkään moraalisina tai poliittisina sitoumuksina kuin välttämättömien periaatteiden tarkasteluna ja tunnetuksi tekemisenä. He katsoivat historian aikanaan osoittavan heidän väitteidensä oikeutuksen. Tulevaisuuteen ei ollut syytä tähdätä moraalisena tai poliittisena tavoitteena. Kristiina Rolin, Helsingin yliopiston tutkija, esittää vastatta- vakseen kysymyksen, onko voiton maksimointi moraalisesti oikeutettua. Hän vastaa suruttomasti, että liiketoiminnan keskeinen periaate on voiton maksimointi – tietyin filosofisperäisin reunaehdoin. Voiton maksimointi on yritysjohtajan erityinen moraalinen velvollisuus, tosin alisteisena yleisille moraalisille velvollisuuksille. Kantilaisesti ajattelevan pitäisi ymmärtää, että näitä ovat muun ohella yhteisen hyvän (hyvinvointivaltion?) edistäminen. Rolinin mielestä voiton maksimointi itsestäänselvyytenä ei vaadi perusteluja. Sen moraalinen oikeutus saa perustelunsa Rolinin kiehtovasti kertomilla teorioilla sopimuksesta yrityksen johdon ja omistajien kesken. Hän tukeutuu myös Milton Friedmaniin, jonka mukaan voiton maksimointi on yritysjohtajan moraalinen velvollisuus. Yritystoimintaan likeisessä kosketuksessa elänyttä hämmentää, että tiedemaailman urheita uusia tutkijasukupolvia edelleen kiinnostaa voiton maksimoinnin esittely ja teoreettisten perustelun hakeminen. Voitto on kiistatta menestymisen mittari. Uuden yrityksen perustaja ei pohdi voiton maksimointia. Tai ajatellaan vaikkapa paljon kokeneita kotimaisia pörssiyhtiöitämme. Tavoite on aina ollut ja on menestyminen kilpailussa – sijoittajien panosten hyvittäminen. Menestystä on ajoittain paljon, usein sinnittelyä hengissä pysymiseksi. Voitto kertoo menestymisestä epävarmuuksien ja yllätysten maailmassa. Osakkeenomistajien odotusten on sopeuduttava reaalimaailmaan. Yrityksen on selviydyttävä globaalissa kilpailussa muuttuvien voimakenttien ja maailmallisten järkytysten riepottelussa. Voittoisa tulosvuosi on iloinen asia, mutta välillä on siedettävä vähäistä tai ei lainkaan voittoa tuottavia vuosia. Tuottojen pitkäaikainen niukkuus on kova paikka miljoonille säästäjille. Perussijoittajien tyytyväisyys on tärkeää niin sijoittajille kuin yritykselle. Huijareista ja kasinopelureista ihmiskunta ei pääse eroon. Rolinin teoreettiset perustelut voiton maksimoinnille tuntuvat olevan myös toisesta maailmasta. Ei yrityksen ja sijoittajien kesken solmita sopimuksia voiton maksimoimisesta – kuten ei ahneu destakaan. Yritystoiminnassa menestyminen ei ole yrityksen johdolle moraalinen kysymys – enempää kuin yleensä kansalaiselle elämästä selviytyminen. Taitamattomuutta ja tyhmyyttäkin on, mutta historia korjaa tällaiset seikat. Ahneet kuolevat ja uusia tulee tilalle. Kirjan jälkisanoissa Ilkka Niiniluoto kysyy, saako rahalla onnea. Hän sanoo, että elämme globaalissa markkinataloudessa, jossa raha puhuu ja pyörittää maailmaa. Metaforan taakse kätkeytyy raadollinen totuus, maailman talous on innovoivien ja aggressiivisten ihmisten käsissä. Siitä, mitä ovat onni, onnellisuus, hyvinvointi ja hyvä elämä tulee tutkimuksia liukuhihnalta. Niiniluodonkin ”Epilogi” painottuu näitä asioita kuvaavien tutkimusten kuvailemiseen. Hänen oma mielipiteensä vilahtaa silloin tällöin: ”On järkevää, että elinkeinoelämä yhdessä valtion ja kansalaisten kanssa pyrkii kohtuullisella tavalla turvaamaan taloudellista kasvua samalla kun ylläpidetään yhteiskunnallista tasa-arvoa.” Näinhän puhuvat myös modernit poliitikot. Niistä aineksista leivotaan ”onnellisuuspolitiikan” pyhäpitkot. Politiikassa hyvät aikeet odottavat vielä toteutusta. Niiniluodon mukaan ”maltillisen arvorationaalisuuden tulisikin aristoteelisessä hengessä etsiä keskitietä fundamentalismin ja nihilistisen opportunismin välillä”. Keskustelu hyvästä elämästä jatkuu väittelynä uusista indikaattoreista, kuten Niiniluoto toteaa. Hän toivoo enemmän keskustelua itse asiasta. Sitä minäkin. Juuttuminen indikaattoreihin ja loputtomiin arvojen puntarointeihin vapauttaa yhteiskunnan filosofien piikeistä, joilla työnnetään välttämättömiin, pikaisiin ja kipeisiin ratkaisuihin. Kirjoittaja on varatuomari. Ympäristöetiikkaa 2000-luvun maapallolla Teemu S. Huotari Holmes Rolston III: A New Environmental Ethics: The Next Millennium for Life on Earth. Routledge 2012. Holmes Rolston III (s. 1932) on Coloradon osavaltion yliopiston filosofian professori, joka on ennen filosofiuraansa työskennellyt presbyteerisen kirkon pappina. Hän aloittaa teoksensa toteamuksella, että elämme nyt sellaisella vuosisadalla, jolloin olemme ensimmäistä kertaa 3,5 miljardin vuoden aikana tilanteessa, jossa yksi laji uhkaa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 69 koko planeettamme tulevaisuutta. Hän esittää kirjan alussa konkreettisena esimerkkinä nykyisistä ympäristöriskeistä vuonna 2010 Yhdysvaltain rannikolla Meksikonlahdella sattuneen British Petroleum -yhtiön öljynporausonnettomuuden. Ihmisen suhde eläimiin Ihmislajin selviytymiselle ominainen piirre on kyky toimia yhteistyössä. Ilman tätä yhteistyökykyä lajimme olisi todennäköisesti joutunut muiden lajien syrjäyttämäksi ja mahdollisesti kuollut sukupuuttoon. Ihmisellä on perustavanlaatuinen oikeus ympäristöön oman hyvinvointinsa ja terveytensä tähden. Rolston esittelee muun muassa Wilfred Beckermanin ja Joanna Pasekin esittämän kannan, jonka mukaan tärkein perintö, jonka voimme jättää jälkipolville, on elinkelpoinen yhteiskunta. Siinä ihmisoikeuksia kunnioitetaan enemmän kuin nykyisin. Heidän mukaansa kukaan ei voi olla ylpeä politiikasta, jossa luonnonsuojelun kustannukset tulevat nykyisten sukupolvien köyhimpien jäsenten maksettavaksi. Ihmisen on Rolstonin mukaan helpompaa tulkita toisten eläinten reaktioita inhimillisin termein. Esimerkiksi käy mustekala, joka katsoo meitä silmillään. Kuitenkin esimerkiksi koiraan tai kissaan verrattuna se on luokassa alien, vieras elämänmuoto, joten tulkinta on ongelmallinen. Voi myös verrata erilaisia tapoja suhtautua eläimiin. Eläinten ystävät eivät halua metsästää, kun taas ekologit saattavat sen tehdä. Jälkimmäiset kiinnittävät huomiota lajeihin, jotka ovat uhanalaisia, kun taas edellisten mielestä eläinten syöminen on 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 väärin oli laji yleinen tai ei. Eläinoikeus- tai hyvinvointietiikka on ympäristöeettisessä teoriassa katsottu melko sokeaksi, kun olisi arvotettava suoremmin kaikkia eläviä entiteettejä, jotka yhdessä ylläpitävät elämää biosfäärissämme. Rolston kertoo myös metsästäjien tavasta kohdella villieläimiä. Nykyisin metsästäjät näkevät usein itsensä ympäristönsuojelijoina ja koettavat tehdä tappamisesta niin inhimillistä kuin mahdollista. Toisinaan ihmiset kuitenkin päättävät säilyttää villieläimen hengen. Rolston mainitseekin tapauksen vuodelta 1988, jolloin Alaskassa jäihin joutuneiden valaiden avomerelle ajamiseen laitettiin miljoonia dollareita, kun olisi voitu antaa luonnon hoitaa asian ja jättää valaat hukkumaan. Oliko ihmislajilla oikeus puuttua luonnon kiertokulkuun, on aito ympäristöeettinen kysymys. Ihmiset ovat aikojen kuluessa kesyttäneet eläimiä. Usein kohtaamme käsityksen, jonka mukaan eläimen kärsimystä on vähennettävä niin paljon kuin mahdollista. Tämä etiikka sisältää hieman hedonistista painotusta. On ajateltu, että jos kärsimys on paha ihmiselle, niin se on paha myös eläimille. Emme halua tulla villieläinten syömiksi, joten olisi perusteltua jättää ne lajit syömättä, joita villieläimet jahtaavat. Kuitenkin me ihmiset voimme syödä eläimiä ja tuottaa niille kärsimystä. Niiden eläessä älköön tuotettako niille harmia, vaan vaalittakoon niiden hyvinvointia, kunnes ne ovat kasvaneet tarpeeksi tullakseen syödyksi. Teollinen karjankasvatus rikkoo kuitenkin usein edellä esitettyä periaatetta. Lisäksi teollinen lihantuotanto on aiheuttanut myös erilaisten eläintautien yleistymistä. Nämä taudit voivat pahimmillaan olla vaarallisia myös ihmisille, kuten BSE eli ”hullun lehmän tauti” tai suu- ja sorkkatauti. Nämä kaksi pahanlaatuista sairautta ovat johtaneet valtaviin ennalta ehkäiseviin massateurastuksiin, joissa on lopetettu ehkä turhaankin suuri määrä terveitä eläimiä. Rolston käsittelee myös kysymystä lemmikkieläimistä, eläintarhoista ja koe-eläimistä. Eläintarhan leijona on kyllä leijona lajiltaan, mutta ei pääse toteuttamaan lajillisia vaistojaan, vaan köyhtyy älykkyydeltään, kun ei pääse saalistamaan. Koe-eläimistä Rolston mainitsee, että kokeista ihmisapinoilla on käytännössä luovuttu, vaikka poliorokote keksittiinkin niiden avulla. Lajeista ja biodiversiteetistä Lajeista yli 90 prosenttia on selkärangattomia tai kasveja, joskus vähäpätöiseltäkin vaikuttavia asioita. ”Alemmat organismit” tulevat toimeen ilman meitä, mutta me emme kuitenkaan tulisi toimeen ilman niitä. Selkärangattomien historia on paljon nisäkkäiden historiaa pidempi; ennen kaikkea pölyttäjät ovat historiallisesti tarjonneet meille mahdollisuuden tehokkaaseen ruoantuotantoon. Rolston kysyy myös, onko oikeutettua tappaa eläimiä jonkin harvinaisen kasvilajin säilyttämiseksi. Kysymys on monimutkainen. Jos eläinlaji on yleinen, se voi tavallaan olla oikeutettua. Tätä kantaa vastustavat eläinten hyvinvoinnin etiikkaan keskittyneet tutkijat, kuten Tom Regan. Rolston kertoo esimerkin jättiläispunapuusta, jonka läpi aikoinaan tehtiin tunneli. Oliko meillä ihmisinä tähän oikeus? Sehän epäilemättä vaurioitti puun eläviä rakenteita. Evoluutio on kehittänyt luomisvoiman, joka tekee mahdolliseksi elämän maapallolla. Prosessi on kognitiivinen ja kyberneettinen. Rolston kirjoittaa genomien ”älykkyydestä” ja lainaa useiden geenitutkijoiden esittämiä ajatuksia sekä kirjoittaa intentionaalisen ja semanttisen informaation siirtymisestä DNA:n ja RNA:n kaltaisten toimijoiden kautta. Informaation siirtyminen tulee käsittää kuitenkin lähinnä metaforisesti, kuvaavana ilmiönä. Rolston kiinnittää huomiota myös niin sanottuihin tulokaslajeihin. Tulokaslajien kohdalla puhutaan usein niiden haitallisuudesta alkuperäiselle luonnolle. Kuitenkin niistä vain 10 % on hänen mukaansa luonteeltaan vahingollisia. Oikeastaan ihminenkin tulisi sijoittaa tähän kategoriaan. Olemme ainoastaan Afrikan itäosissa alkuperäislaji. Kaikkialla muualla olemme tulokkaita, joskaan emme usein sitä tule ajatelleeksi, koska olemme suhteellisen pitkän ajan kuluessa levinneet laajalle. Biologit ovat luokitelleet lajeja erilaisiin hierarkioihin, mutta on mahdollista ajatella näiden perustuvan erilaisiin keinotekoisiin sopimuksiin. Tällöin on mahdotonta kuvitella meillä olevan velvoitteita jotakin eliöluokkaa kohtaan. Eroja luokkien välillä on mahdollista tehdä esimerkiksi joidenkin luonnollisten ominaisuuksien, luiden tai kudosten erilaisuuden avulla. Monet biologit ovat ajatelleet lajien olevan luonnollisia kopioituvia tai lisääntymään kykeneviä yksiköitä. On mahdollista kutsua lajeja todellisiksi evolutiivisiksi yksiköiksi, jotka erikoistuvat ja erottautuvat toisistaan. Rolston luettelee uhanalaisten lajien määriä ja toteaa, että lajit ovat hyviä olioita. Lajeilla voi olla ihmisen kannalta käyttöarvoa. Villit lajit ovat epäsuorasti tärkeitä ekosysteemeissä. Yhden lajin sukupuuttoon kuoleminen ei vielä ole mikään ongelma, mutta useiden lajien sukupuuttoon kuolemisesta samalla alueella on haittaa jo koko ekosysteemille. Rolston väittää luonnollisen ja ihmisen aiheuttaman sukupuuton yhdeksi eroavuudeksi sen, että luonnollisessa sukupuutossa laji kuolee, koska sen käy mahdottomaksi elää elinympäristössään ja toinen laji ottaa sen paikan, kun taas ihmisen aiheuttamassa sukupuutossa tämä prosessi estyy. Toisin sanoen yksikään laji ei korvaa kyseisen lajin paikkaa. Jossakin määrin sukupuuttoon kuoleminen on jopa edellytys nykyiselle biodiversiteetille, koska muuten luonto ”kyllästyy” liikaa ja muutos on välttämätön. Biosentrismistä ja maaetiikasta Biosentrismiä on Rolstonin mukaan usein käytetty synonyymina mille tahansa naturalistiselle tai muulle etiikalle, joka ei ole ihmiskeskeinen. Biosentrismillä viitataan elämän kunnioittamisen periaatteeseen eikä vain ihmiseen tai tuntoisiin eläimiin keskittyvään ympäristöetiikkaan. Kysymys on hänen mukaansa siitä, onko jokin elävä eikä niinkään siitä, voiko elävä kärsiä. Tälle näkemykselle ovat historiallisesti tukensa antaneet muun muassa buddhalaiset ja jainalaiset. Biosentrismin mukaan ihminen olisi nähtävä osana maapallon laajuista elämän yhteisöä. Mehän olemme kehittyneet alun alkaen muista lajeista ja olemme niistä riippuvaisia, mutta muut lajit tulisivat toimeen ilman meitäkin, ku- ten historiallisesti olikin miljoonien vuosien ajan. Rolston esittelee myös Paul Taylorin teorian ”biosentrisestä egalitarismista”. Taylorin mukaan biosentrismissä on kyse kaikkien elävien olioiden pitämisestä itseisarvoisina. Maaetiikka on naturalistista etiikkaa, jossa luonto ja kulttuuri sekoittuvat. Biologia voidaan jakaa organistiseen ja evolutiivis-ekosysteemiseen. Edellinen tarkastelee organismeja, kuten eliöitä sen sisällön osalta, ja jälkimmäinen kyseisen organismin suhdetta koko muuhun ekosysteemiin ja evolutiiviseen kehitykseen ja selviytymiseen. Villeys on pitkälti ihmisen oman mielen luomus, jotain, mikä on ihmisen toiminnan ulkopuolella. Usein sitä on pidetty myös vaarallisena tai pelottavanakin. Itse asiassa se olisi käsitettävä joksikin urbaanin ihmisen luomaksi tavaksi erottaa luonto ja kulttuuri toisistaan. Villiä luontoa täysin ihmisestä erillään ei ole olemassakaan. Ihminen on koko olemassaolonsa ajan muokannut luontoa, missä vain on liikkunutkin. Amerikassa eivät ainoastaan Euroopasta tulleet uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ole muokanneet luontoa, vaan niin ovat tehneet jo alkuperäisasukkaat. Koneita heillä ei tosin ollut, mutta tulen käytön he jo osasivat. Rolston kirjoittaa myös luonnon palauttamisesta eli restoraatiosta ja luonnollisesta sukkessiosta, joka aiheutuu aina metsän palamisen jälkeisestä prosessista. Lopuksi ihmisestä ihmeellisellä planeetalla Rolston kirjoittaa ihmisen olevan ainoa laji maapallolla, joka kykenee miettimään planeetan tulevai- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 71 suutta. Ihminen uhkaa kuitenkin planeettansa hyvinvointia kuluttamalla sitä liikaa. Rolston tarkastelee myös nykyistä kapitalistista talousjärjestelmää varsin kriittisesti. Ongelmia on kärjistäen kolme: ylikansoitus, liikakulutus ja hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen. Samanaikaisesti kun väestön määrä kasvaa, kulutamme liikaa ja on hyvin vaikeaa saada ruokittua suurta väestömäärää. Väestön ruokkiminen olisi helpompaa, jos jakaisimme elintarvikkeet tasaisemmin. Kaupat, varsinkin rikkaissa maissa, pursuavat ruokaa ja hyödykkeitä, mutta köyhillä ei ole varaa niitä ostaa. Köyhimpien ja rikkaimpien maiden kansalaisten tuloero on noin sadan suhde yhteen. Köyhimmän kolmanneksen ja rikkaimman kolmanneksen välinen tuloero on hänen mukaansa hivenen kaventunut, mutta köyhimmän ja rikkaimman kymmenyksen välinen tuloero sen sijaan on vain kasvanut. Rolstonin kirjoittama teos on varsin mielenkiintoinen johdatus ympäristöeettiseen keskusteluun ja toimii siten hyvänä inspiraation lähteenä kenen tahansa filosofisen ajattelun kehittämiseksi. Kirja tarkastelee ympäristöetiikan kenttää alkaen ihmislajista ja eläimistä. Se päätyy kaikkien elävien organismien kunnioittamisen, lajien ja biodiversiteetin sekä maaeettisen ekosysteemien tarkastelun kautta koko maapallon tasolle. Tällöin koko planeettaa ja biosfääriä pidetään arvokkaana ja ne tulisi säästää myös tuleville sukupolville elinkelpoisena. Kirjoittaja on Turun yliopiston jatkoopiskelija filosofian oppiaineessa. 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 TIEDEKIRJA MUUTTAA TOUKOKUUN LOPUSSA MUUTTOALE 5.–23.5. Kirkkokatu 14:ssa Tule tekemään edullisia löytöjä ja nauttimaan viimeisen kerran kivijalkakaupan tunnelmasta! Myymälä on suljettu muuton ajan 26.5.–2.6. UUSI MYYMÄLÄ Uusi ja entistä ehompi myymälä avautuu 3.6. klo 10. Osoite on Snellmaninkatu 13. Kesä–elokuun aukiolot ovat ma klo 10–16 ti–pe klo 10–15.30 Tervetuloa! Myymälä on suljettu 19.6. ja 14.–25.7. Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi 3 ■ FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET T I E T E E S S Ä TA PA H T U U ILMAVAA PELLAVAA KEVÄÄN JA KESÄN JUHLIIN 2014 X120
