Timoniemen netti 2015.

TAMMIKUU 2015
N:O 38
2
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
Vuonna 1978 Timoniemen kylä sai uusia asukkaita, kun Unto Tähkävuori perheineen muutti koulun naapuriin. Tuossa vaiheessa hän toimi vielä Kuusamonkylän koulun johtajana,
mutta kun se lakkautettiin oppilaiden vähenemisen takia, hänet siirrettiin vastaavaan tehtävään tänne – Timoniemen kylän onneksi, sillä Unto oli toimen mies ja kyläyhteisö sai
osansa hänen aktiivisuudestaan.
Muutamaa vuotta aiemmin Unto oli perustanut Kuhmoon puhallinorkesterin ja nosti sitten koulunkin musiikkiopetuksen uudelle tasolle. Musiikkivaikuttaminen ei jäänyt vain
koululaisten hyödyksi, sillä kuin huomaamatUnto rakentaa liiteriä kesällä 1999
taan monet kyläläiset totesivat laulavansa Unton koostamissa kuoroissa ja lauluryhmissä, joista osa kokoontui säännöllisemmin, mutta osa polkaistiin
pystyyn, kun tarve oli: esimerkiksi äitienpäivän juhlissa kylän isät kajauttivat hänen antamansa pikakoulutuksen jälkeen komeasti laulutervehdyksiä vaimoilleen ja lastensa äideille. Niin, kylän yhteisten juhlien
järjestämisessä Untolla oli aina sormensa pelissä. Milloin ne järjestettiin koulun toimintoina, milloin taas
kylätoimikunnan ja myöhemmin –yhdistyksen toimesta. Tämän kyläyhteisötoiminnan moottorina hänellä
oli vuosikausien ajan keskeinen rooli. Hän toimi jäsenenä, sihteerinä tai puheenjohtajana aina sen mukaan, mikä tarve oli, ja houkutteli myös muita mukaan.
Unton aktiiviaikaan pidettiin kylän yhteisiä juhannusjuhlia, talvisin hiihtokilpailuja ja monenlaista yhteistä puuhaamista. Toiminta ulottui myös ohjelmallisiin yhteistapaamisiin Lentuan kyläyhdistyksen kanssa.
Hän toimi myös puuhamiehenä yhteisen, hyvin varustetun uimarannan saamiseksi kyläläisten käyttöön.
Toipa Unto muiden harrastusten kautta kylään myös ulkomaalaisia vieraita
hyvin usein unkarilaisia
ihastelemaan kylämme kauneutta ja tarjoten näin kyläläisille mahdollisuuksia kansainvälisiin kontakteihin.
Paitsi, että Unto oli ihmisten välisten suhteiden rakentaja, hän oli sitä myös konkreettisesti. Kesäaikoihin hänellä piti aina olla jotain rakennettavaa. Niinpä pihaan nousi maakellari, kasvihuone, halkovarasto,
asuttava aittarakennus, savusauna ja ulkogrilli puhumattakaan itse asuintaloon tehdyistä korjaus- tai
parannustöistä. Myös puutarhanhoito yhdessä Maija-vaimon kanssa tuli hänelle sitä tärkeämmäksi, mitä
enemmän vapaa-aikaa siihen riitti.
Hyväntahtoinen hymy Unton partaisilla kasvoilla on se yhteinen mielikuva, joka varmasti on syöpynyt jokaisen hänen kanssaan tekemisissä olleen timoniemeläisen mieliin, olivatpa kyseessä hänen oppilaansa,
heidän vanhempansa tai muut kyläläiset. Eipä siis ollut mikään ihme, että hänet parran harmaantumisen
jälkeen kutsuttiin Timoniemen koulun viralliseksi ukiksi. Tässä roolissa hän saattoi siirtää kantamaansa
humanismin sanomaa jo entisten oppilaittensa lapsillekin.
Viimeiseen asti kotikylä oli Untolle tärkeä. Pitkäaikaisen vakavan sairauden loppuvaiheen hän halusi viettää sairaalan sijasta kotonaan. Huhtikuussa 2014 Unto lähti 80 vuoden iässä viimeiselle matkalleen, mutta hänen hyväntahtoinen olemuksensa on jäänyt timoniemen kyläläisten muistoihin.
Markku Nieminen
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
PÄÄTOIMITTAJAN PALSTA
3
Olen kuullut usealta eri taholta, että Timoniemen kylää ja kyläyhdistystä pidetään aktiivisena ja toimeliaana. Kyläyhdistyksen puheenjohtajana en tosiaankaan näe asiaa noin.
Kesäkuussa järjestettiin Kainuun maa- ja kotitalousnaisten/ProAgria Kainuun kanssa kyläkävely Timoniemenvaaran maisemissa. Paikallislehdessä oli tapahtumasta ennakkojuttu ja
ilmoitus, mutta kyläläisiä oli paikalla vain kourallinen. Mikä oli harmi, sillä pieni kävelyretki
Timoniemen vaaramaisemissa rupattelutuokioineen oli erittäin antoisa.
Elokuussa järjestettiin koululla maisemaraivaussahakurssi/talkoot, jonka yhtenä tarkoituksena oli siistiä koulun rantamaisemaa ja raivata latupohja. (Latupohjan raivaus on nykyään
kyläyhdistyksen tehtävä).
Paikalla oli yksi ainut Timoniemen kyläläinen – minä. Paikallislehden toimittajakin ihmetteli
ääneen tultuaan paikalle, että onko Timoniemen kylä sama asia kuin Teija? Tästäkin tapahtumasta oli iso ilmoitus mm. paikallislehdessä. Raivaussahaan ei olisi ollut pakko kurssilla tarttua, risujen kerääjiä
olisi kaivattu paikalle. Rannan ja latupohjan raivaus jäi pahasti kesken, koska aika loppui kesken ja osallistujia
oli vähän.
Toivoisin, että Timoniemen kyläläiset osallistuisitte aktiivisemmin kylän tapahtumiin ja kyläyhdistyksen toimintaan. Minua ihan hävettää kutsua vieraita vuosikokouksiin, kun paikalla ei ole muita kuin johtokunnan jäseniä
tai järjestää jokin tapahtuma, johon ei osallistukkaan väkeä. Kyläyhdistyksen pyörittäminen yhden ihmisen voimin käy jo ihan toisesta työstä. Heitänkin nyt teille mietittäväksi, kannattaako tällaista kyläyhdistystä pitää enää
toiminnassa?
Toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta 2015!
Teija Haverinen
Lämpimin ajatuksin muistamme Unton panostusta Timoniemen Netin toiminnassa.
Unto kirjoitti juttuja, haastatteli kyläläisiä, osallistui nitomistalkoisiin ja lehden jakeluun, antaumuksella ja innostuneena ja toisia innostaen.
Timoniemen Netin toimitus
Outi Peräkylä ( os. Kilponen) muistelee:
Unto oli aito, tiukka auktoriteetti kuten opettajan tuleekin olla, mutta osasi asettua lapsenkin asemaan, huomioida oppilaat yksilöinä eikä pitänyt ketään
”suosikkinaan”. Unto oli myös kannustava, oppilaan
tasosta huolimatta!
Hauskoja muistoja olivat mm. luistelutunnit, kun Unto
joko tahallaan tai huolimattomuuttaan unohti luistintensa teräsuojat luistimiinsa ja liukasteli niiden kanssa jäällä oppilaitaan hauskuuttaen. Liikuntatunneilla Unto ei
käyttänyt pilliä, vaan puhalsi sormillaan. Lapsena en
käsittänyt, kuinka hän sen teki!
Muistan myös, kun Unto kaivoi takataskustaan metallisen kamman ja peilin, kampaili sitten partaansa ajatuksissaan luokan edessä. Kampa oli kullanvärinen, uskoin
sen olevan kultaa!
Trumpetin soitto taas toi mukavaa vaihtelua koulupäiviin, sitä välillä toivoimmekin.
Kolmannella luokalla puutyötunnilla viilsin punapäisellä
puukolla sormeeni paperitelineen osaa vuollessani. Haava tuli pikkusormeen ja puukko viilsi sormesta todella
ison kielekkeen. Muistan, kun huusin opettajaa, verta
vaan valui pitkin kättä. Unto sitoi haavan huolellisesti ja
muistona on edelleen todella siisti arpi vasemmassa pikkurillissä sekä nimettömässä. Muistanpa edelleen Suomen joet, pohjoisesta länsirannikkoa pitkin EteläSuomeen… Niitä tavattiin maantiedon tunnilla: Oulusiikapyhäkala…
Unto Tähkävuori, opettajani, perhetuttavamme,
isäni ystävä Timoniemen kylällä.
Unto tuli opettajaksi Timoniemen koululle
aloittaessani neljännen luokan, edellisen opettajan eläköidyttyä.
Unto oli riemastuttavan sydämellinen ja rempseä, jolla oli taitoa ajatella asioita laajemmin.
Hän huomioi koululaiset aina iloisella peliin
laittavalla asenteellaan. Hän keksi koulupäiviin
monia iloisia asioita, jotka saivat koulunkäymisen tuntumaan kivalta. Hänellä oli myös sydämessään isopaikka varattu taiteelle, musiikille,
elämyksille. Hän toi koulunkäyntiini valoa, jota
kukaan ei koskaan voinut korvata, Unton jäädessä ansaitsemalleen eläkkeelle lopettaessani
viidennen luokan. Ne kaksi vuotta olivat elämäni iloisimmat ja aurinkoisimmat pitkällä koulutielläni.
Nyt olen asunut 12 vuotta paikkakunnalla, josta
Unto oli lähtöisin, aikamoinen sattuma.
Kuultuani kotipuolesta suru-uutisen rakkaan
opettajani poismenosta, en voinut olla kuin helpottunut, koska tiesin Unton jo pidempään sairastaneen vaikeaa sairautta.
Rauhallista lepoa sinulle Unto, rakkaat, unohtumattomat muistot eivät koskaan kuole.
Sari Kyllönen Perniöstä
4
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
LEMPIN MUISTOA KUNNIOITTAEN
Lempi Orvokki Kilponen (os. Leinonen) syntyi 14.12.1929 Katerman
kylällä Tolpalla. Perheeseen kuului 10 lasta. Manta-äiti jäi yksin lasten kanssa Konsto-isän kuoltua vuonna 1941.
Lempi muutti Timoniemelle vuonna 1951 mentyään naimisiin Veikko
Kilposen kanssa.
Elämäntyönsä he tekivät hoitaen karjaa ja viljellen maata Laitalan
tilalla. Lapsia syntyi kaksi, joista Markku jatkoi tilan pitoa ja Mirva
työskentelee kodinhoitajana. Lapsenlapsia heillä on kuusi. Eläkkeelle
jäätyään Lempi ja Veikko jäivät asumaan tilalle ja vuonna 2001 Veikko nukkui pois.
Viimeisinä vuosina Lempi asui talvet kaupunkiasunnossa ja kesät kotona Laitalassa. Sairastuttuaan äkillisesti Lempi nukkui pois 5.6.2014.
Runo lapsenlapsilta:
Mummulle ja ukille
ja kun ”hyvää iltaa” uutistenlukija toivotti,
mummu hänelle aina vastasi.
Yhdessä televisiosta muutakin seurattiin,
Kauniitten ja rohkeiden juonikuviot tiedettiin,
vaikka ei olisi vielä osannut lukea,
muisti mummu tekstitykset aina ääneen sanoa.
Kiitokset tahdomme teille nyt sanoa,
ja muistot rakkaat näin tallettaa,
kiitos lapsuuden turvasta, hoivasta,
sylistä lämpimästä.
Halaus lämmin oli vieläkin,
vaikka aikuisiksi kasvettiin,
aina hyvä oli mummulaan tulla.
Myötä lapsenlapsen ensimmäisen,
alkoivat hoitopuuhat isovanhempien.
Kun ukki Niinaa hyppyytti,
se monet naurut kirvoitti.
Hoiti ukki aina kärhämät lapsenlapsien,
laittamalla tyynyn väliin riitapukarien.
Aikaa aina oli mummulla ja ukilla,
vaikka kuusi jalkaparia oli juoksemassa.
Oli meille mummun ja ukin yläkerta,
varma paikka piiloutua, ja saada monia herkkuja.
Oli tarjolla pitsat, piparnakkelit ja tuutit,
muistamme myös kääretortut, jäätelöt ja munkit.
Hampurilainen oli salaisuus mummun ja Juhon,
ihmeteltiin sitten, kun ei iltapala maistunut.
Mummun kanssa saattoi myös ”kokkailla”,
siten taisi syntyä vaikka pullamoska.
Mummulapäivä oli Niinalla ja Joonalla sunnuntai,
sinne usein myös yöksi jäätiin,
ja sängyt olohuoneen sohvalle tehtiin.
Keitettyjä nakkeja oli siellä iltapalana,
ja aamulla tuoksuvaa puuroa.
Lähtiessä vaatehuoneestaan,
saattoi mummu myös markan antaa.
Mummun tyttö oli pienenä Anna,
ja suuntana yläkerta oli heti aamulla.
Se mummua kovasti nauratti,
kun ”hivveetä” Anna aina toisteli.
Mummun nauru meille muillekin tuttu oli,
ukki lapsilaumaa seuraili.
Ajan hermolla mummu ja ukki pysyivät,
kun uutisia tarkkaan seurasivat,
Maailmanmenosta oli mahdollista puhua,
ja mummulle monia asioita kertoa.
Muisti mummu myös välillä neuvoa,
ja kertoa miten olisi parasta toimia.
Neuvoista osan sai ukki myös varmaan,
ukki monesti katselikin talon nurkan takaa.
Navetta-aikana sai mummu lapsia vahtia,
kun kuljettiin me usein uimassa.
Vähän kun sitten kasvettiin,
mummun mukana myös marjassa kuljettiin,
monet marinat sai mummu kuulla kitkupellolla,
kun itikat kiusasi kannoilla.
Mansikoitakin yhdessä kerättiin,
myös lakkasankolta Leena ainakin tavattiin.
Karkkia oli mummulla aina tarjolla,
monta erilaista sorttia.
Vaikka aikuisiksi kasvettiin,
silti kaupassa karkkihyllyn ohi kun mentiin,
mummu muisti aina sanoa,
että nyt saa ottaa suklaata.
Sitä muistoa Kaisa ei unohda,
kun mummun sairaalavuoteelta,
yhtenä viimeisistä päivistään,
sanoi mummu ”olet hyvä ystävä”.
Sydäntä särki meillä muutenkin,
jättää mummu iltaisin.
Nyt sulle tahdomme toivottaa,
hyvää matkaa Taivaan valtakuntaan,
meitä sieltä varmaan sä katselet,
ja elämäämme aina seurailet,
viethän samalla ukille terveiset.
Sydämissämme kuljette aina mukana,
ei kukaan viedä voi näitä muistoja.
ÄITIÄ JA MUMMUA MUISTAEN JA KIITTÄEN
MIRVA JA REIJO
NIINA JA JOONA
MARKKU JA IRMA
KAISA, ANNA, LEENA JA JUHO
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
5
Talvisodan jälkeen, välirauhan aikaan vuonna 1941 suunniteltiin ruotsalaisten kanssa maaottelumarssi. Se toteutettiin
Suomessa ja Ruotsissa pääasiassa toukokuussa. Siihen saivat osallistua kaikki, jotka kynnelle kykenivät. Aikuisten miesten matka oli viisitoista kilometriä ja naisten, poikien ja tyttöjen kymmenen kilometriä. Jonkinmoinen aikaraja oli myös
määrätty.
Timoniemen kylällä tapahtuma
toteutettiin opettaja Jaakko
Kuusiston johdolla. Marssijat
kokoontuivat Hietaniemeen, jossa koulu siihen aikaan toimi. Leo
muistaa, että Kantolasta osallistuivat Tuomas, Reino ja Leo ja
viikkoa myöhemmin Johannaäiti. Hänellä oli jo yksitoista lasta, nuorin vajaan vuoden ikäinen.
Mäntykankaan Eino oli Leon
muistin mukaan Vepsällä metsän
kylvössä eikä osallistunut marssiin. Selma muistaa, että hän
marssi Niemisen koululta Kotajärvellä mutkin. Hän oli silloin 8vuotias.
Hietaniemen koulu 1948 - 1949
Marssin aikana syntyi pientä kilpailua, mutta juosta ei saanut. Kaikilla oli suorituslappu, johon merkittiin väriliidulla
rasti paikassa, jossa oli käynyt.
Ensimmäisenä matkalta saapuivat Lammasniemen Toivo ja Urho. Sitten Kantolan Reino ja Leo. Törisevän talosta oli
myös useita miehiä mukana.
Timoniemeläisten osallistuminen oli runsasta. Marssijat saivat merkit suorituksestaan. Tapahtuma oli järjestetty isänmaanhengen nostattamiseksi. Suomi voitti Ruotsin ylivoimaisesti.
Leo Haverinen muisteli ja Saimi Haverinen kirjoitti
Kantolan pihassa kasvaa iso, muhkea sembramänty. Se on Haveristen sukuseuran ikäinen ja noin kymmenen metriä korkea. Puulla on mukava historia seuran perustamisen alkuajoilta.
Sukuseuran ansiokas tutkija Aarno Haverinen lahjoitti puun meille noin metrin korkuisena taimena. Se kasvoi hyvin ja
siitä on ollut meille paljon iloa. Aarno sanoikin juhlavasti: "Tämä puu on Haveristen ystävyyden puu."
Monet ovat ihailleet sen komeutta. Se on niin tuuhea. Talvella linnut saavat suojan ja kesällä pesivät siinä.
Myöhemmin noin viiden vuoden ajan on sen juureen kasvanut kauniin keltaisia leppärouskuja. Sienet ovat tukevia,
isojakin ja paljon pieniä ryhmässä. Monet kastikkeet olen
niistä tehnyt. Maku on hieman männyn makuinen, joten
muuta sientä voi panna sekaan. Sienen voi panna pannulle
sellaisenaan niin kuin tatit ja kantarellit. Toukkia ei ole
paljon. Viime syksynä oli ennätysmäärä, yli viisikymmentä sientä.
Käpyjä on ollut viime vuosina. Olen kuivanut niitä ja saanut isoja siemeniä. Olen myös idättänyt niitä ja kasvattanut
pieniä männyn taimia. Jos joku on kiinnostunut kokeilemaan sembramännyn kasvatusta, voin lahjoittaa siemeniä.
Lähetän kuvan sienistä, jotka kasvoivat männyn juurella.
Iloitkaamme pienistä asioista!
Saimi Haverinen
6
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
MAIJA TÄHKÄVUORI:
"Äiti, uimahousut jäi!" Istuttiin hevosen reessä,
jalakset kirskuivat vähälumisessa tien pinnassa, oli alkutalvi. Maalla oli aina kesä, ja silloin pääsi uimaan, mutta
pikkuveli ei käsittänyt, että nyt oli toisin. Takana oli päivän ja yön kestänyt junamatka Helsingistä Korpilahdelle,
Saukkosiin. Siviilejä oli kehotettu lähtemään kaupungista
ajoissa sotaa pakoon maalle. Talonmies oli käynyt meillä
tarkistamassa, että ikkuna oli pimennetty ja me oli kuultu, kun hälytyssireeniä kokeiltiin. Sen ääni teki pahaa
mahassa. Sota!
Oma mökki, Myntyri oli aina talveksi vuokrattu
vieraalle, kun itse asuttiin Helsingissä. Nyt ei päästykään
sinne, vaan tuttuun isoon ja mukavaan Tapanin taloon.
Jokisilla oli kuusi lasta ja ne olivat kaikki kivoja leikkikavereita. Väkeä oli muutenkin talossa paljon, oli Aarneisäntä, Hilja-emäntä, Ismail-pappa ja Iita-täti, piika ja
renki ja vielä Samuli, jokapaikan apumies.
Eipä siis ihme, että vaikka yöt olivat jo
aika kylmät, nukuimme ensi alkuun aitassa
paksun vällyn alla, me kaikki kolme, äiti ja
lapset. Oli mukavan lämmin. Aitta tuoksui
omenoilta ja villalta. Tapanissa oli yksi
kylän harvoista radioista, ja iltaisin tupa
täyttyi radiottomista kyläläisistä, jotka tulivat kuuntelemaan uutisia. Helsinkiä oli
pommitettu! Oli sota.
Aattoiltana saunan jälkeen koko väki istui
tuvan pöydän ympärillä. Hilja-täti nosti leivinuunista pöytään pitkän laakean astian, joka tirisi kuumana ja
josta nousi herkullinen tuoksu. Keskellä astiaa oli iso
lammaspaisti ja sen ympärillä rasvaisessa liemessä ihania
kullanruskeiksi kuortuneita perunoita. Vesi herahti kielelle. Sitten syötiin vielä kokonaisista kauranjyvistä tehtyä uunipuuroa, joka oli muuten niin hyvää, mutta joukkoon oli jäänyt muutama akana, ja ne tarttuivat hankalasti kitalakeen. Tapanin tädin leipoma makea ruisleipä ja
voi sekä kokomaito tekivät myös väelle kauppansa.
Mutta tulisiko joulupukki nyt kun oli sota?
Ovi rymähti auki, ja pakkasesta työntyi tupaan karvainen
iso olio paksu keppi mukanaan. Pienin Jokinen, Kaarina,
pakeni isänsä syliin, mutta pelot haihtuivat, kun pukki
kaivoi säkistään paketteja:
"Raunolle...Ahtille...Anjalle.. Pirkolle...Anterolle...Kaarinalle..." Entäs Matti ja minä? Mutta ei kai pukki voinut tietääkään, että me
ollaan täällä eikä kotona. Voi surkeutta. Mutta
ihme ja kumma, lopulta meillekin löytyi paketit!
Ja minun paketistani paljastui nukke, jolla oli
vauvan vaatteet, ja nuttu ihan samasta keltaisesta
kukkakankaasta, jota äiti oli silloin leikannut ja
ommellut! Nukke sai heti nimen Ritva, ja oli
kaikkien meidän tyttöjen yhteinen, kilpailtu hel
littävä.
”OLI
SOTA”
Me lapset elimme omaa elämäämme, oltiin
piilosilla isossa tuvassa. Siellä oli paljon hyviä piiloja,
uunin päällekin, "kiukaalle" saattoi kiivetä, jos uskalsi.
Keskellä tupaa riippui katosta yksi sähkölamppu, ja hämäriä sopukoita piiloiksi oli yllin kyllin. Kun kolmevuotias Antero oli vuorostaan etsijänä eikä onnistunut löytämään kaikkia, hän yritti houkutella piilossa olevia: "Anja
ja Maija, tulukaa lokelia löömään!" Sokerilla meitä houkutteli!
Äiti kävi ennen joulua Helsingissä isän luona,
ja minua pelotti, kun olin kuullut, että pommituksissa oli
kuollut paljon ihmisiä. Mitäs jos kaduilla on niitä kuolleita, kun äiti kävelee siellä? Mitäs jos äitikin kuolee!
Onnellisesti äiti tuli takaisin ja oli sitten Hilja-tädin apuna huushollihommissa, kun joulukin oli tulossa.
Yhtenä iltana ompelukone oli kiskottu siihen
tuvan lampun alle, ja äiti leikkasi keltaisesta punakukkaisesta flanellista jotakin aika pientä. Me lapset tietysti parveiltiin uteliaina ympärillä. "Mitä sinä tiet, mikä
siitä tullee?" Äiti oli salaperäinen eikä vastannut, näytti
vain leikkaamaansa monin kerroin taitettua kangasta,
jossa oli semmoinen metka mutka.
Olin täyttänyt juuri ennen joulua kuusi
vuotta, pikkuveli oli nelivuotias. Se sata päivää
kestänyt talvisota elettiin sitten lopulta omassa mökissä.
Meillä oli evakoitakin, vaikka tilaa oli vain keittiön ja
kamarin verran. Sopu antoi sijaa. Lasketeltiin pihamäessä naapurin poikien kanssa pienillä suksillamme, mutta
ennen ulos menoa piti äidin aina tulla rappusille kuuntelemaan "huriseeko". Jyväskylää pommitettiin ja viholliskoneet lensivät ainakin kerran meidänkin mökin yli. Kun
hurinaa kuului, niin äkkiä pihan reunan isojen kuusten
alle piiloon!
Kirkkaan aurinkoisena maaliskuun päivänä
äiti tuli kaupasta lumi pöllyten, viskasi kaulapuuhkansa hankeen ja heitti kuperkeikan. Oli tullut rauha! Emmepä tienneet, että tulisimme viettämään vielä
kolme talvea ja joulua Myntyrillä sotaa paossa, kun jatkosota alkoi kesällä 1941.
Kirjoitti Maija 81 v
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
Sota oli alkanut 30. päivä marraskuuta. Kolmena iltana
olivat tulipalot näkyneet itärajalla. Kuhmo piti evakuoida.
Evakkoon lähtö oli työlästä ja kiireistä. Timoniemellä,
Kantolassakin isä Eemeli teurasti kaikki vasikat ja lampaat lihoiksi, jotka laitettiin tyhjänä olevaan perunakuoppaan. Siellä arveltiin niiden säilyvän. Näin Kantolan 11
henkinen perhe valmistautui evakkotaipaleelle 5. päivä
joulukuuta: Eino 11 vuotta, Reino 9 vuotta ja Leo 8 vuotta hiihtivät aikuisten suksilla Siikalahteen, jonne oli matkaa noin 18 km, pienimmät, Liisa, Eevi ja Sisko olivat
äidin kanssa hevosen reessä, isommat tytöt Aino ja Betty
kuljettivat karjaa ja Tuomas 18 vuotta ajoi Riihivaaran
hevosta.
Karjan annettiin myös levähtää Siikalahden talossa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Tytöt yrittivät lypsää illalla lehmiä,
mutta karjaa oli niin paljon, ettei lypsämisestä tullut tolkkua, kun ei päässyt omien lehmien luokse. Kirkolta tuli
väkeä pakokauhun vallassa ja niin piti lähteä jatkamaan
matkaa noin viiden kilometrin päähän Välitaloon Ontosen rannalle. Siellä sitten yövyttiin.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Sotkamon Sumsalle, jossa oltiin noin kaksi viikkoa. Sumsalta meidät vietiin
autolla Salmelan koululle, jossa yövyttiin. Seuraavana
aamuna nousimme aikaisin Hirvenniemen asemalla junaan. Vaunut olivat vaatimattomia härkävaunuja. Se oli
pettymys. Vaunuissa jouduttiin odottamaan monta tuntia,
noin kello kymmeneen ennen kuin juna vihdoin lähti liikkeelle. Iisalmessa lotat tarjoilivat makkaravoileipiä.
Suuntaa vaihdettiin länteen päin Pyhäjärvelle. Parkkiman pysäkiltä jatkettiin matkaa hevosilla. Matkaa oli enää
kaksi kilometriä Parkkiman koululle, joka oli seuraava
määränpää.
7
oli noin 19. joulukuuta. Meitä kuhmolaisia oli kolme perhettä, Riihivaaran Matin ja Antti Kettusen perheet Kantolan, Eemeli ja Hanna Haverisen lisäksi. Sotkamon Sumsan kylästä oli Niskasia enimmäkseen. Yhteensä noin 50
henkeä.
Jouluun oli vain muutama päivä, joten evakot suunnittelivat joulun viettoa. Kallioniemen isäntä oli evakkojen
edunvalvoja ja hän lupasi hakea joulukuusen omasta metsästään. Iso oli se lapsilauma, joka innoissaan lähti joulukuusta hakemaan veli Einon johtamana. Kuusi löytyikin
ja oli niin iso, että sitä piti koululla lyhentää. Tytöt sen
koristelivat vaatimattomilla koristeilla. Joulujuhlat pidettiin ja veisattiin jouluvirsiä ja - lauluja. Lahjoja ei Leo
muista, mutta ruokaa ja riisipuuroa oli riittävästi. Koululla asui myös opettaja.
Loppiaiseen mennessä löytyi kuhmolaisille lopullinen
evakkopaikka. Kantolan perhe siirtyi Parkkiman
(Pyhäjärven) Halkokankaalle. Talot olivat pääosin isoja
ja vauraita, joissa oli ylimääräisiä huoneita. Ne olivat
aluksi kylmiä, mutta kun saatiin hakea honkia tulipuuksi
valtionmetsästä ja alettiin lämmittää niillä, niin sitten oli
lämmintä. Hanna äiti odotti yhdettätoista lastaan, joten
helppoa ei ollut. Pienimmät lapset sairastelivat. Äiti leipoi
itse leipää, kukkoja ym. Talon emäntä oli leski ja pojista
nuorin oli 12 - vuotias. Sen lisäksi aikuinen poika, joka
oli sodassa ja siinä välissä tyttö ja poika.
Hyvät muistot jäi evakkotalosta ja kävimme siellä kylässä
myöhemminkin.
muisteli Leo Haverinen, kirjoitti Saimi Haverinen
Monivaiheisen matkan jälkeen pääsimme nukkumaan
veistoluokkaan lattialle levitettyjen olkien päälle. Päivä
Vuonna 1945 olin aloittanut kansakoulun. Joulukuussa sairastuin niihin aikoihin pahamaineiseen kurkkumätään. Se oli
tarttuva tauti, jonka saaneet suljettiin kulkutautisairaalaan. Vanhempani pääsivät minua katsomaan ikkunasta. Ikkunan
alle oli pantu joku koroke, että siitä ulottui kurkkimaan. Ikkunaa ei saanut avata, mutta sitä kieltoa ei valvottu.
Sairaalassa meni viisi viikkoa. En päässyt koulun kuusijuhlaan, vaikka äitini oli teettänyt vartavasten juhlamekon jo
marraskuussa jostakin vanhan takin vuorista. Mekko oli musta ja erityisesti muistan kiiltävät satiinirimpsut, jotka ommeltiin vyötäröltä olkapäälle. Serkkuni sai sitten mekon lainaksi kuusijuhliinsa. Mahtoi siinä olla reilusti kasvunvaraa,
kun serkku oli minua kaksi vuotta vanhempi.
En päässyt kotiin jouluksi. Lohdutukseksi isäni ujutti ikkunasta paperisen joulukuusen, ja äitini satukirjan. Tai he ehkä
antoivat ne virallista tietä sairaanhoitajan kautta. Enempää lahjoja en saanut ja nämäkin jäivät sairaalaan. Tartuntavaaran
vuoksi sieltä ei saanut tuoda pois tavaroitaan. Vaatteet kai desinfioitiin jollain tavoin.
Muistiini ei ole jäänyt mitään sairaalan järjestämää juhlaa tai koristetta. Se minun pikku kuuseni sai riittää koko makuusalille.
Pirkko Sakki
8
TIMONIEMEN NETTI
Tänä syksynä Kansalaisopiston käsityöpiiri
Timoniemellä on nähnyt tapahtuvan sen ihmeen, että vähän pahalle haiskahtava villakasa
on muuttunut tyylikkääksi hatuksi.
Ensin kaivettiin esiin KARSTAT. Niillä Saimi raaputteli villat haluamaansa järjestykseen
Syntyi LEPEREITÄ. Ne hän asetteli eri
suuntiin levyiksi useampaan kerrokseen. Veden ja saippuan avulla villakuidut tarttuivat
toisiinsa ja hän sai kauniin huopalevyn.
Hatun teko oli mutkikkaampaa. Suuren hatun
kaavan avulla Saimi sai hatun puolikkaat tarttumaan toisiinsa saumattomasti. Jättikokoista
hattua hän sitten kasteli ja rullasi ja paukutti
puupään päällä sopivan kokoiseksi. Lopputulos on todella tyylikäs.
Kaupasta saa nykyisin paljon aineksia helppoonkin huovutukseen. On huopalankaa ja
huovutusneuloja ja kirjastossa lukuisa määrä
oppaita, joiden avulla kokeilla.
Mutta uusiakin työmenetelmiä käsityöpiirissä
on toki myös ollut käytössä. Vaikkapa mallien muokkaaminen tietokoneohjelmalla.
Pirkko Sakki
Mervi-ope huovuttaa
Tammikuu 2015
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
Valmis hattu ja hatuntekijä Saimi
Kansalaisopiston käsityöpiiriin
voi mennä
ahkeroimaan torstaisin klo
9.30-12.30
9
Muitakin perinteisiä käsityötapoja on palautettu mieliin. Raili valmistaa kintaita
kinnasneulalla
Kuntoliikuntapiirissä kunto kohenee keskiviikkoisin
klo 18.00-19.00
Syksyllä Timoniemen koululla joogakurssin tilalla oli Rentoutuskurssi, ohjaajana Kaisa Kilponen.
Tunnin aikana rentoutetaan ensin keho, jonka jälkeen tehdään joka kerta vaihtuva, ohjattu mielikuvamatka.
Rentoutuskurssin sisältö pohjautuu paljolti meditaatioon, jolla tarkoitetaan oman itsen äärelle pysähtymistä,
oman kehon ja mielen kuuntelemista. Rentoutumisen ja meditaation tavoitteena on auttaa hiljentämään mielen
hälinä ja keskittymään olemassa olevaan hetkeen. Meditaatio ei liity mihinkään uskontoon, vaan siitä voidaan
käyttää muitakin nimityksiä kuten hiljentyminen, mietiskely, hartaus, tai läsnäoloharjoitus.
Meditaation on tieteellisesti todistettu esim. vähentävän stressiä, ahdistusta, taipumusta kiivastua sekä masentuneisuutta. Se aktivoi aivoissa uusia osia ja sen on todettu parantavan mm. ongelmaratkaisukykyä.
Rentoutus- ja meditaatioharjoitukset tehdään lattialla maaten ja silmät suljettuna, jolloin jokainen voi helpommin keskittyä itseensä. Harjoituksissa käytetään ohjauksen ohella rauhoittumiseen sopivaa musiikkia. Mielikuvat
ja tekstit voivat liittyä omaan kehoon, luontoon tai muihin universaaleihin aiheisiin.
Kaisa toimii Kuhmossa yrittäjänä ja tekee hoitolassaan erilaisia energiahoitoja, ohjaa meditaatioryhmiä sekä
tekee käsitöitä ja tarjoaa myös tapahtumasuunnittelupalvelua.
10
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
MARKKU JA IRMA KILPONEN ovat olleet viimeiset 30 vuotta Laitalan tilan isäntänä ja emäntänä. Lypsykarjaa tilalla on ollut 1920-luvulta lähtien, mutta nyt
navetassa kirmaa liki viiden kuukauden ikäiset luomukalkkunat. Ajatus lypsykarjan hoitamisen lopettamisesta ja työnkuvan muuttamisesta pyöri mielessä jo monena vuonna. Vuosi sitten syksyllä asiaa alettiin selvittää
tarkemmin, josko tilalle otettaisiinkin kalkkunoita.
– ”Kalkkunoita meillä on ollut 2000-luvun alussa useampana kesänä muutamia. Se on mielenkiintoinen eläin
ja siksi kiinnostus niiden kasvattamiseen heräsi nyt,
kun mietittiin navetalle uutta käyttötarkoitusta”, kertoo
Irma.
Tilan tuotannonmuutos konkretisoitui viime heinäkuussa, kun viimeiset lypsylehmät lähtivät navetasta heinäkuun alussa, jonka jälkeen navetta kunnostettiin siipikarjakasvattamoksi. Navetasta poistettiin parret, valettiin lattiat, maalattiin ja kalkkunoille tarkoitetut ruokinta- ja juomalaitteet asennettiin. Lisäksi navetan seiniin
puhkaistiin muutama leveämpi oviaukko, jotta kalkkunoiden on mahdollista päästää tarvittaessa ulos jaloittelemaan. Elokuun lopussa remontoituun navettaan saapui 2000 pientä kalkkunauntuvikkoa Savonlinnasta.
Laitalan pellot ovat olleet luomutuotannossa jo
vuodesta 2003 lähtien ja siksi oli luontevaa aloittaa
myös kalkkunoiden kasvattaminen luomuna. Syksyllä saapuneita untuvikkoja on alusta asti ruokittu
luomuviljalla ja ne ovat saaneet juoksennella luomuvaatimusten mukaisissa tiloissa. Tilalla tehtiin
loka-marraskuussa kaksi luomutarkastusta, joiden
myötä kalkkunat hyväksyttiin luomutuotantoon.
Luomukalkkuna eroaa tavanomaisesti kasvatetusta
kalkkunasta siten, että kasvutilaa ja luonnonvaloa
on enemmän.
Tullessaan untuvikko mahtuu kämmenelle ja painaa noin 80 grammaa
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
11
Niillä on myös mahdollisuus päästä ulos jaloittelemaan.
Kalkkunat ruokitaan Laitalassa luomuviljalla, eli vehnällä,
kauralla ja herneellä. Lisäksi ne saavat luomuvalkuaisrehua
ja karkearehuna heinäkasveja. Tällä hetkellä Laitala on
Suomen ainoa tila, jossa kasvatetaan luomukalkkunoita.
Yleinen tapa on kasvattaa kalkkunakukot ja kanat samassa
tilassa, josta kanat viedään kukkoja aikaisemmin teurastamolle ja kukot jäävät tilalle kasvamaan vielä hieman isommiksi. Kalkkuna on nopeakasvuinen lintu ja se on myös
Laitalassa huomattu. Ensimmäisen viikon ajan untuvikot
olivat aidattuna ympyränmuotoisiin rinkeihin, jotta kaikki
saavat tasapuolisesti lämpöä lämpölamppuista. Jo reilun
KAKSIN AINA KAUNIHIMPI
viikon ikäisinä ne päästettiin juoksemaan koko kasvattamon alueelle. Tullessaan vaaleankeltainen untuvikko mahtuu kämmenelle ja painaa vain noin 80 gramma, kun jo reilun
kolmen kuukauden ikäisenä kana painaa keskimäärin neljä-viisi
kiloa ja kukko noin 7 kiloa. Tuossa ajassa myös untuvikkojen
ihanan keltainen untuvapeite on muuttunut valkoiseksi höyhenpeitteeksi ja herttainen piipitys vaihtunut kovaääniseksi ruplatteluksi – niin kuin sitä Laitalassa on tapana kutsua.
– ”Eiväthän ne mitään kauniita eläimiä ole, mutta erittäin uteliaita.” toteaa Markku.
Lehmien poislaittaminen ei ole Irmaa ja Markkua kaduttanut.
Muutos on ollut mielenkiintoinen ja kuluneiden kuukausien aikana on opittu paljon uutta. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo
tullessaan.
Lisää tilan kuulumisia voi lukea Laitalan tilan nettisivuilta
www.laitalantila.fi
Teksti Leena Kilponen ja kuvat Laitalan kameralla otettuja
KAUNIS...
HYVÄ OLI SYKSYN OMENASATO KOTAKANKAALLA
JA VIINIRYPÄLEITÄKIN KASVOI
12
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
Olen Ida Linnèa Appelgren ja asun
Timoniemellä Rinneaho nimisessä talossa. Kotonani on kaksi ponia, Welsh Cob Tylan Express GB kutsumanimeltä ”RESSU” ja
Shetlanninponi Jokimäen Saku, jota kutsumme ”SAKUKSI”. Ressu ja Saku ovat molemmat ruunia. Ressun omistamme yhdessä Kettusen perheen kanssa.
Ressu on syntynyt Englannissa, josta se on tuotu suomeen 1996. Suomessa Ressu on
nuorena kilpaillut menestyksekkäästi kouluratsastuksessa saavuttaen jopa SM hopeaa.
Kilpailu-uran jälkeen Ressu siirtyi ensihepaksi perhekäyttöön ja tästä kodista siirtyi
meille talvella 2012. Ressu on jo nyt 24 vuotta vanha. Ressu on todella hauska, kiltti ja
osaava poni.
Saku on aloittanut uransa raviponina, jolla on myös kilpailtu. Saku on 13 vuotta. Saku
on luonteeltaan hyväntuulinen ja kiltti, mutta välillä itsepäinen. Saku kyllä yrittää aina
parhaansa kun otetaan Ressun kanssa laukkakisa, vaikka yleensä sen häviääkin. Sakulta
löytyy myös huumorintajua, sillä aina kun tulee vieraita ratsastamaan se alkaa pukittamaan ja yrittää tiputtaa ratsastajan selästä.
IDA JA SAKU
Ponien hoitaminen vie paljon aikaa. Päävastuu ponien
hoidosta jää vanhemmille. Aamulla laitetaan ponit ulos,
ruokitaan ne, vaihdetaan vedet ja siivotaan karsinat sekä
talli. Päivällä annetaan päiväheinät. Illalla ponit otetaan
talliin ja annetaan iltaruoka sekä heinät yöksi. Kesällä
hevoset ovat jatkuvasti laitumella. Ennen ratsastusta ponit pitää harjata ja varustaa ratsastusta varten eli laitetaan
suitset, satula ja pintelit. Ratsastuksen jälkeen huolletaan
varusteet, harjataan ja juotetaan ponit sekä siivotaan talli.
Vikellystä
Inga,Veera ja Ressu
Hevosharrastus on rakkain harrastukseni. Molempien ponien kanssa
ratsastamme maastossa ja kentällä, sekä vikellämme. Käytämme kesällä poneja myös uittamassa Lentualla. Sakulla voi myös ajaa kärryillä sekä hypätä esteitä. Yleensä ratsastamme siskoni Ingan sekä
Iiris ja Veera Kettusen kanssa yhdessä. Välillä käy myös kavereita
ratsastamassa. Ratsastamme yleensä joka toinen päivä ja usein pidämme tallilla juhlia esim. joulu- ja halloweenjuhlat sekä hevosten synttärit.
Teksti:
Ida Appelgren
10 v.
Kuvat:
Appelgrenien albumista
Tammikuu 2015
TEKIJÄ: IIRIS KETTUNEN
TIMONIEMEN NETTI
13
14
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
Kokoonnuimme Timoniemen koululle laulamaan KAUNEIMMAT JOULULAULUT lähetyssihteerilähetyssihteeri
Marjaleena Suutarin ja vs. kanttori Dmitrii Gogolevin kera tiistai-iltana 16.12.2014. Timoniemen Kyläyhdistys tarjosi
äänenavauksen helpottamiseksi Tähkävuoren Maijan keittämää kuumaa glogiä sekä joulutortut paikallisesta leipomosta.
Kaikkiaan väkeä kokoontui 11 henkeä.
Timoniemeläiset ovat lämminhenkisiä, keskusteluun aktiivisesti
osallistuvia ihmisiä, niin tietysti kiinnostuimme uudesta kanttorista. Hän kertoi olevansa viransijainen, pesti yhdeksän kuukautta
Kuhmossa, ja kotoisin Petroskoista. Siitä kehittyi sitten monenlaista keskustelua rajaseudusta, historiasta, sukulaisuussuhteista
rajan takana. Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneelle, tämä miespolvet
jatkunut, tiivis kanssakäyminen rajan molemmin puolin, oli täysin
uutta asiaa, kun muutimme Kuhmoon. Täällä ihmisläheisyys ja
auttaminen on luonnollista, riippumatta kansallisuudesta.
Kauneimmat Joululaulut on
kerännyt Suomen suosituimpaan musiikkitapahtumaan kansaa jo yli 40 vuotta laulamaan
yhdessä ja tekemään hyvää.
Tämän vuoden teemana on auttaa kehitysmaiden äitejä. Koulutettu äiti huolehtii lapsensakin
kouluun ja hyvä kehitys jatkuu
tuleville sukupolville. Kolehti
kerättiin Suomen Lähetysseuran
kautta oman seurakunnan nimikkolähettien ja –kohteiden
tukemiseen. Näitä ovat käännöstyöprojekti viidakkokylässä
Papua Uusi Quineassa, aasialaisten siirtotyöläisten parissa
tehtävä työ Israelissa, sekä lasten koulutus Tansaniassa.
Ensimmäisenä lauloimme ”Arkihuolesi kaikki heitä”, joka sopii hyvin joulun odotukseen ja jouluun rauhoittumiseen.
Perinteisiä joululauluja laulettiin sydämen kyllyydestä ja yhden uudenkin opettelimme, joka tuntui sopivalta uudeksi
joululauluksi. Sen nimi oli ”Tallissa”, joka kertoo tutun tarinan tallin tunnelmasta Jeesuksen synnyttyä. Lopuksi lauloimme ”Maa on niin kaunis”. Tapahtuma oli oikein lämminhenkinen ja vapaa. Joulun odotus innosti keskusteluun laulujen
lomassa ja Maijan esittämä joululaulu kruunasi tilaisuuden mukavalla tavalla.
Teksti ja kuvat Ritva Kananen
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
15
MAISEMAT RUOTUUN –hankkeen ja Timoniemen kyläyhdistyksen yhteinen kyläkävely pidettiin 11.6.2014. Kokoonnuimme Tulisalmen nuotiokatokselle ja joimme kyläyhdistyksen tarjoamat kahvit ja pullat. Suunnittelija Aili Jussila ja kasvinviljelyneuvoja Matti Partanen esittelivät Maisemat Ruotuun –hanketta ja kyläkävelyn tarkoitusta. Hankkeen tavoitteena oli järjestää hoitoa arvokkaille maisema- ja kulttuuriympäristökohteille. Se järjesti Kainuussa kyläkävelyitä, ympäristötalkoita ja erilaisia maisemanhoitoon liittyviä tapahtumia. Maisemat Ruotuun –hankkeessa neuvottiin
maanomistajia, viljelijöitä, matkailuyrittäjiä ja kyläyhdistyksiä perinnemaiseman hoidossa. Kainuun Ely-keskuksen laatimassa KAINUUN KULTTUURIMAISEMAT JA MAISEMANÄHTÄVYYDET Timoniemi määritettiin maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Rakennuskanta on monelta eri vuosikymmeneltä, hyvin hoidettuja. Perusteluna
oli myös selkeä rinne- ja järvenrantakylä säännöstelemättömän vesistön varrella.
Ensin katselimme nuotiokatoksen ympäristöä, veneenpitopaikkaa ja kyläläisten yhteisessä käytössä olevaa uimarantaa.
Uimaranta, nuotiokatos ja uimakoppi olivat erityisen siistejä ja hyvässä kunnossa. Rannalla pienellä raivauksella saataisiin kaunista järvimaisemaa näkyviin.
Sitten jatkoimme kävellen kylänraittia Tulisalmesta
Laitalan talon peltoaukeamille asti. Suurimpana
ongelmana Matti Partanen piti peltojen ja maantien
välistä pensoittumista ja vesakoitumista. Mutta
esim. pajukkoja kannattaisi jättää kimalaisille ja
muille pölyttäjille. Puustoa vähentämällä saataisiin
järvimaisemaa näkyviin. Vanhojen rakennuksien
säilyttäminen ja kunnossapitäminen maisemassa on
tärkeää.
Suunnittelija Aili Jussila
ja kasvinviljelyneuvoja
Matti Partanen
Kyläkävelyn jälkeen osallistuimme klo 20.00
valtakunnalliseen Maa- ja kotitalousnaisten HALAA PUUTA-tempaukseen, jolla tehtiin puunhalaamisen Suomen ennätys. Tempaukseen
osallistui Suomessa noin 3500 ihmistä. Puuta
halaamalla haluttiin osoittaa, kuinka tärkeitä
metsä ja sen eri arvot ovat.
Jatkuu sivulla 17
Ilman ja Ailin puun halaus
16
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
Viisikymmentäluvulla meidän koululaisten piti kerätä yhteensä 120 kasvia kolmena kesänä. Kuopin kasvit juurineen, puhdistin mullasta ja asettelin imupaperien väliin painon alle kuivumaan. Sievät kasvit kiinnitin imupaperiliuskoilla kasviopaperille. Siihen kiinnitin myös lappusen jossa oli tiedot poimimispäivästä, kasvupaikasta ja
kasvin nimi, myös latinaksi. Syksyllä opettaja piti tentin. Kasvi piti tunnistaa ja lappusen tiedot osata ulkoa,
myös latinalaiset nimet. Tämä kaikki oli aika työlästä eikä niin hauskaa. Mielenkiinto tuli siitä, että meille opetettiin myös keino tutkia ja tunnistaa ennestään tuntemattomia kasveja. Se perustui ruotsalaisen Linnen kasvien
luokitusjärjestelmään. Joskus etsin oppaasta nimeä sellaiselle kasville, jonka hyvin tunsin. Aina en saanut oikeaa
tulosta. Silloin piti luottaa itseensä ja ajatella, että on tämä päivänkakkara, vaikka opas toisin ehdottaa. Niistä
ajoin olen ollut kasvihassu, keräillyt matkoilta siemeniä ja kysellyt
ihmisiltä, että mikä tämä on.
Vuosikausia sitten olimme Pentin kanssa lenkillä metsätiellä. Tien laidassa oli korkea pensas, josta ensimmäinen ajatukseni oli, ettei tuommoista
olekaan. Se oli pari, kolme metriä korkea, tummarunkoinen ja sillä oli
lehdet kuin harmaanvihreät höyhenet. Maanomistaja kertoi, että kyseessä
oli hapsuharmaaleppä. Se oli tunnistettu Oulun yliopistoon lähetetystä
näytteestä .
HAPSUHARMAALEPPÄ
Alnus incanax f. angustissima
KELLOKANERVA
Erica tetralix
Aino Kuusisto kertoi, että hänen poikansa oli lukioaikoinaan löytänyt tuntemattoman kasvin. Koulussa se tunnistettiin kellokanervaksi. Se on niin harvinainen, että kolmisenkymmentä vuotta sitten Turun yliopiston opiskelija
asusteli Timoniemen koululla viikon, kaksi ja tutki kanervaa. Hän laski kaikki
yksilöt ja tuli siihen tulokseen, että kasvi oli äärimmäisen uhanalainen. Myöhemmin se on rauhoitettu.
Kuluneena kesänä Helena ja Alpo Haverinen ja minä, Pirkko tarkistimme, miten kellokanerva voi 2000-luvulla. Olimme myöhässä, löysimme ylikukkineita
varpuja ja vain muutama, suloinen kukkavarsi siellä täällä. Mutta ylikukkineita oli runsaasti, joten olosuhteet ovat olleet kellokanervalle suotuisat.
Kevättalvella hiihtelin ottamaan kuvia Timoniemellä kasvavasta käärmekuusesta. Se ei näyttänyt kovin hyvinvoivalta, toivottavasti kulunut kesä on
parantanut sen kasvuolosuhteita. Nettisivut kertovat, että se on harvinainen kuusen muunnos. Sitä tavataan kuitenkin siellä täällä koko maassa.
Jatkoa seuraavalla sivulla
KÄÄRMEKUUSI
Picea abies f.virgata
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
17
Edelliseltä sivulta
Pyöräretkellä äkkäsimme Pentin kanssa keltaisena kukkivan pienen kasvin maantien
laidassa. Arvelin ensin, että se olisi kelta-apila, mutta lehdet eivät sopineet apilalle.
Naapurin Maijan kanssa tulimme siihen tulokseen, että kyseessä on harjumasmalo. En ole kuitenkaan moneen vuoteen tarkistanut, onko maantien ojien hoito hävittänyt koko kaunottaren.
Teksti ja kuvat Pirkko Sakki
Pirkon jutusta innostuneena kaivoin kaapin perältä oman 60-luvulla keskikoulussa
tekemäni kasviston. Kasveja piti kerätä 90 erilaista. Ne painettiin ja kasvit yleensä
laitettiin pienellä teipillä paperille. Itse ompelin kasvit paperiin kiinni ja takapuolella olevan solmun päälle laitoin teipin.
Kaikki eivät pitäneet tästä kesähommasta ja niinpä kasveista käytiin kauppaakin.
No, opettajat olivat sitten keksineet, että nimilappusen alle paperiin täytyi kirjoittaa
oma nimi. Jos käytti toisten kasveja, täytyi ne ainakin irrottaa paperista ja kiinnittää
uudelle paperille. Ei ihan ilman hommaa selvinnyt sitten siitäkään.
Kasvien kerääminen oli mukavaa, mutta niitten tenttiminen sitten kyllä jännitti.
Suomenkieliset nimet ovat onneksi säilyneet muistissa, latinankieliset nimet ovat
kyllä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hävinneet aivoista taivaan tuuliin,
mutta vähän ”kasvihassu” olen minäkin, kuten Pirkko itseään nimitti.
HARJUMASMALO
Anthyllis vulneraria ssp.
fennica
Isäni taisi olla oikein kasvihassujen isä. Hän muisti vielä yli 70vuotiaana kasvien latinankielisiä nimiä tuosta vain. Ja hän oli
kerännyt kasviston sammalista vuonna 1940, joka sekin on minulla kaapin perällä tallessa.
Teksti ja kuva Helena Haverinen
Askartelua on vaatinut tämäkin. Paperiin
on tehty reikä, josta liimapaperisuikaleet on taivutettu takapuolelle.
Jatkoa sivulta 15
Aili Jussila, Matti Partanen ja Teija Haverinen jatkoivat matkaa koulunpuoleiselle uimarannalle. Alueen ongelmana on
ollut roskaantuminen, vaikka roskapönttö on, sekä takan seinämän puhkeaminen. Myös tällä uimarannalla oli siisti pukeutumistila. Koulun ympäristöstä ja latupohjan alkupäästä ja sen lähiympäristöstä löytyi raivattavaa esim. syksyllä
2014 järjestettävälle naisten raivaussahakurssille.
Vanhojen, arvokkaiden rakennusten korjaamiseen on mahdollista hakea museovirastolta avustusta. Ely-keskusten avustukset on tarkoitettu esim. katon kunnostamiseen tai hirsirakennuksien pönkitykseen. Kainuun Nuotta tarjoaa työvoimaa
erilaisten ympäristö- ja kulttuuriperintökohteiden kunnostukseen ja ylläpitoon.
Kyläkävely kiinnosti vain neljää kyläläistä ja kahta kesäasukasta.
Teksti ja kuvat Helena Haverinen
18
TIMONIEMEN NETTI
”Syysiltaan soi nyt kielet kitarain…” tumma naisääni
lauloi levysoittimen kaiuttimesta suoraan korvaani. Sanoma upposi sieluni sopukoihin korvista varpaisiin ja teki
oloni hyvin rauhallisen leppoisaksi. Maata rötkötin kyljelläni Erolassa Teron huoneen lattialla levysoitin edessäni.
Soitin oli niin pieni, että levy ulottui soittimen reunojen
ulkopuolelle, kun se pyöri uhkaavasti huojuen ja lekkasten, mutta mitä sen väliä kun sulosoinnut virtasivat soittimen kannesta jossa oli kaiutin. Tero oli ostanut sen Lappi
-Matilta levyjen kanssa, joita ei ollut kovin monia.
Olin ajanut illansuussa töiden jälkeen moottorilla Teron
luokse iltaa kuluttamaan, kahvittelemaan ja tarinoimaan,
niin kuin melko usein tein. Se oli sellaista rupattelua, jossa ei kovin paljon puhuta ääneen vaan ajatukset tarinoivat
keskenään, vain harvakseltaan lauseita sekaan. Oli opittu
vuosien aikana tämä tapa sillä tuli kansakoulukin käydä
pakerrettua yhtä matkaa ja nyt oltiin jo aikamiehiä. Koulunkin jälkeen monet kerrat metsällä ja kalassa kuljettiin,
joskus vähän muuallakin. Ilta oli ehtinyt pimetä ja alkoi
olla kotiin lähdön aika. Päässä soi TUTTA JEWIN pehmyt ääni, eikä se hävinnyt minnekkään, vaikka panin lakin painoksi.
Ulkona odotti pimeys. Jotenkin tuntui aivan käsittämättömän pimeältä. Taivas oli pilvessä ja joitakin pisaroita tipahteli kasvoille. Varmaan oli mustan kuun aika. En
yleensä kuljettanut mukanani sähkölamppua, koska mielestäni yölläkin näki paremmin ilman valoa kunhan silmät
tottuivat pimeään. Enkä myöskään halunnut muiden näkevän missä milloinkin kuljen. Ikkunoista heijastui valoa
sen verran, että pääsin rantapolun alkuun. Valon vaikutus
ei pitkälle riittänyt, jopa saunan tunnistin tuoksun perusteella enempi kuin näkemällä. Polku laskeutui jyrkästi
suvannon rantaan missä veneeni oli. Jalkakopelolla etenin
hitaasti ja tiesin melko tarkasti kengän alle jäävien kivien
muodosta missä kohtaa olin. Polku oli tuttu kymmenistä
kulkukerroista, mutta nyt kaipasin lamppua. Miten voi
olla näin pimeää, miksi silmät ei ala tottua. Kosken kohina tuntui pimeässä tavallista kovemmalta. Löysin veneen,
sen vaalea kylki erottui hieman pimeydestä. Käsikopelolla menin veneeseen ja viskasin siihen tulleen veden pois.
Takaisin veneestä rannalle ja työnsin venettä voimakkaasti pukaten kohti kosken virtaa, ettei vene jäisi akanvirran
vietäväksi kohti kosken kuohuja.
Tunnen kun virta tarttuu veneeseen ja lähtee viemään mukanaan. Kädet löytävät vaihdevivun, ryypyn ja käynnistinkahvan helposti. Moottori herää eloon pienellä nykäisyllä kuten aina, vaihdetta päälle ja pois virran imusta.
Nyt alkaa hiipiä pelko, miten selvitä aavalle järvelle, rantoja, veden pintaa, mitään en näe. Suvanto menee, kun
suunnistan majakkana toimivan Erolan ikkunasta näkyvän valon mukaan. Arvioin pikkuvirran lähestyvän ja las-
Tammikuu 2015
ken moottorin tyhjäkäynnille ja odotan milloin virta imaisee minut kapeasta noin 20 metriä leveästä salmesta ohi
Virtalan niemen. Piinaavan ajan kuluttua tunnen että
vauhti kiihtyy ja yritän pitää veneen keulaa oikeassa
suunnassa. Pahin on edessä, virta vie melkein rantakivikkoa hipoen ja kaartaa vasemmalle. Annan kuitenkin virran kuljettaa venettä ja pidän keulaa hieman vasemmalle,
hiki kihoaa otsalle kun ajattelen, että milloin kolisee. Ei
kolissut. Vilkaisu taakse ja päättelen ikkunan valosta tulleeni johonkin Heinäsaaren seutuville. Nyt ei ole enää
niin kapeaa väylää eikä virtakaan juuri venettä vie. Moottori vetää tyhjäkäynnillä hiljaa eteenpäin. Tuuriin luottaen
annan mennä, sillä tässä on parisataa metriä matalaa ja
kivikkoista. Rannan puusto on hieman taivasta tummempi, mutta etäisyyttä en pysty arvioimaan. Yhä vain naisen
ääni hyväilee korviani.
”…ja kuolleet on jo kukat niittyjen...”
On outo-olo, samalla rauhallinen ja pelkäävä. Pelkään
milloin potkuri kolahtaa kiveen ja alkaa soutumatka.
Monta kertaa näillä main jysähti vene kiville, kun kävimme koulua ja vieläpä samalle kivelle, emme oppineet
kunnolla sen paikkaa määrittämään. Erolan ikkunan valon
perusteella arvioin tulleeni Koposen puolelle ja kun oikealla puolella tummuus häviää, olen varma, että ohitan
Ulkuniemen. Helpotti, olin selvinnyt pahimman taipaleen.
Tuntui ihmeeltä, ettei kolissut. Nyt veneen keula kohti
Saarelaa tai ainakin niin kuvittelen. Mitään ei näy, vain
taivas hieman vaaleampana yläpuolella ja jossakin oikealla tummempaa, mutta en pysty arvioimaan onko sinne
sata vai kaksisataa metriä. Viimeinen kiintopiste häviää,
kun Ulkuniemen puut peittävät Erolan ikkunasta näkyvän
valon. Olin kuin säkissä. En nähnyt mitään, kulkiko vene
eteenpäin vai ei. Suunnan luulin olevan oikean. Tuli rauhallinen ja lämmin olo. Vain moottorin hiljainen hurina ja
kasvoille harvakseltaan tipahtelevat sadepisarat pitivät
seuraa ja sama tumma ääni lauloi korvaani
” … en tietää voi ken ihmeeksi …”.
Tuntui kuin irtoaisin tästä maailmasta, ei
ollut mitään
kiintopistettä mihin ankkuroitua. Olin yhtä koko universumin kanssa, en tuntenut välimatkaa mihinkään. Linnunrata ja tämä Koposen vedenpinta tuntuivat olevan yhtä
lähellä, vaikka kumpaistakaan en nähnyt. Tunne oli miellyttävä ja niin voimakas, että selässä kulki kylmiä väreitä.
Tunsin onnellisuutta ja epätodellisuutta yhtä aikaa. Olin
tässä ja nyt, enkä missään. Toivoin tämän kestävän kauan. Ei huolettanut Kumpulan Kallen koholla oleva muikkuverkkojata, jonka olin nähnyt menomatkalla Oraviniemen kohdalla. Tiesin kohonarujen olevan sen verran pitkiä, ettei potkuri takerru verkkoon ellei satu aivan kohon
kohdalle.
Tammikuu 2015
TIMONIEMEN NETTI
Yksi auto kulki Kekkostietä, koska valot heijastuivat pilvistä, kun se nousi Liminsärkän rinnettä. Valoa tuli sen
verran, että näin tummana Varpasaaren hahmon. Kumma,
kun valo heijastuu tänne asti vaikka matkaa on Liminsärkälle kolmisen kilometriä. Auto lähtee laskemaan särkältä
alas ja minä palaan takaisin pimeään ja luontoäidin kohtuun.
Haluaisin tämän kestävän pitkään, mutta vaikka olen ajanut melkein tyhjäkäynnillä koko matkan, niin vene on
kulkenut ja huomaan tulleeni Saarelansalmeen, koska
vasemmalla Varpasaaren tummuus häviää. Silmät alkavat
tottua tai sitten pilvet ohenevat sillä rantojen hahmotus
paranee. Saarelansalmesta suunnistan kohti kotirantaa.
Arvioin suunnan, nyt eivät rannat olleet lähellä ja odotin
milloin alkaisi oman rannan tummuus näkyä. Yritän pitää
suunnan samana enkä liikuta moottoria, ettei suuntani
muuttuisi. Hiljalleen edessä alkaa pimeys voimistua ja nyt
tiedän tulevani rantaan, mutta mihin rantaan? Tulenko
omalle rannalle vai olenko kiertänyt järvellä takaisin Saarelan puolelle? Siristelen silmiä, mutta eipä siitä juuri
apua ole. Vaisto sanoo rannan lähestyvän ja sammutan
19
moottorin. Kunpa jostakin saisi jonkin kiintokohdan, että
tietäisi missä sitä ollaan. Otan melan käteeni ja vetäisen
muutaman vedon. Jostakin pimeyden keskeltä silmäni
tavoittavat vihdoin jonkun vaaleamman pienen läiskän.
Mikähän se on? Annan veneen liukua hiljalleen eteenpäin. Vene törmää rantaan, ei kolise kiville vaan hiekkaa
tuntuu ranta olevan. Vaalea läiskä hahmottuu omaksi
verkkovajaksi. Olin tullut omaan rantaan. Käsittämätöntä,
vain parikymmentä metriä sivuun venetelasta. Tänä iltana
on tuurit kohillaan.
Koko matka tuntui jotenkin epätodelliselta, pelottavalta ja
rauhalliselta, yhtä aikaa. Olisin halunnut sen jatkuvan
pitempään, mutta nyt palasin maanpinnalle. Vedin veneen
telalle ja tapin auki. Rantatien tunsin niin tarkkaan mäntyjen juurikyhmyjä myöten, ettei minulla ollut vaikeuksia
pysyä sillä. Soramontun kohdalla silmäni tavoittivat pirtin
ikkunasta tulevan valon. Olipa outo matka. Yhä vain kuului korvissani ” … vois tehdä maailmain…”.
Alpo Haverinen
”Timoniemen Netti rävähti auki! Ensin oli ajatus. Kun lapsuusajan kotikylästä Suomen keskeltä tuli vuosien mittaan terveisiä
kylälehden muodossa, niin hiipi mieleen, että olisihan meillä Timoniemelläkin aiheita ja poveria lehden synnyttämiseen. Ajatus
sitten muhi ja muhi, vuosikausia. Mutta sitä on niin varovainen ideansa kanssa, pitää suunsa kiinni, voisi vaikka joutua toteuttamaan sitä. Mutta sekin riski oli otettava, joten tuli aika siirtyä projektin toiseen vaiheeseen. Ajatuksesta sanaan. Kevään pullistellessa aivosuonia, jaoin ideani Haverisen Helenan kanssa, ja kesän sitä vielä lisää kypsytettyä sain myös Sakin Pirkolta ajatukselle tukea. Alettiin varovaisesti levitellä juttua lähipiireihin, eivätkä ne meitä ihan kylähulluiksi leimanneet. Syksyyn mennessä
idea oli jo kasvanut, oli sadonkorjuun aika, kolmas vaihe. Sanasta tekoon. Timoniemen Netin toimitus kokoontui ensimmäiseen
työkokoukseensa marraskuun 19. päivänä ja työ pääsi heti hyvään vauhtiin. Nimiehdotus, joka oli Alpon aivojen luomus, sai
kaikkien kannatuksen. Toimituksessa ovat mukana: Alpo Haverinen, yhdysmiehemme Kyläyhdistykseen päin, Helena Haverinen, Pirkko Sakki ja Maija Tähkävuori. Lehti tehdään ja jaetaan talkoovoimin, materiaalikustannuksiin saamme tukea Kyläyhdistykseltä. Teemme lehden 3-4 kertaa vuodessa, säännöllisen epäsäännöllisesti”.
Näin kirjoitti Maija Tähkävuori joulukuun 1. päivänä 2000 ja
tästä kaikki alkoi. Ensimmäisen numeron teimme leikkaa liimaa systeemillä. Lehti ilmestyi 10.12.2000. Seuraavan lehden
tekoon saimme Sisko Kosken, joka oli perehtynyt tietokoneen
ihmeelliseen maailmaan ja hän taittoi lehden kopiointikuntoon.
Lehden kopiointi tapahtui milloin kaupungin kopiokoneella,
Kuhmolaisessa, usean vuoden ajan Kuhmon Virtuosin koneella.
Kopiointivaroja keräsimme joululehden joulutervehdyksillä,
teimme joulumyyjäisiin myytävää, saimme lukijoilta tukimaksuja, joskus saimme koko kopioinnin lahjoituksena, kaupunki
on myöntänyt avustusta Timoniemen Netin kuluihin kyläyhdistyksen kautta ja Timoniemen kyläyhdistys on auttanut kopiointikulujen kattamisessa. Muutoinhan lehden teko on toiminut
talkoovoimin. Alkuun lehti kopioitiin yleensä mustavalkoisena, joulunumeroihin pyrittiin saamaan kaksi sivua värillisenä. Kopiointimäärä alkoi 150 kappaleesta ja vuonna 2007
se oli jo 270 kappaletta.
Vuonna 2004 Pentti Kyllönen Kinnulasta liittyi toimitukseen
taittamaan lehteä ja Pentti siirsi ilmestyneen lehden myös Timoniemen kotisivuille. Teija Haverinen keräsi koulun kuulumisia ja Iines Pääkkönen kirjoitti lehteen myös muutaman vuoden
ajan. Sisko Koski jätti lehden taittajan työn keväällä 2007 ja
Pentti jatkoi sitten siinä hommassa. Myös päätoimittaja vaihtui,
kun Maija Tähkävuori ilmoitti lopettavansa lehden päätoimittajana. Teija Haverinen lupautui tehtävään. Ilma Haverinen liittyi
myös joukkoomme toimitukseen ja joulukuusta 2008 allekirjoittanut on opetellut taittamisen saloja.
Lehden ilmestymiskerrat ovat vähentyneet joko kerran tai kahdesti vuodessa ilmestyväksi. Sivumäärät ovat lisääntyneet 20 24 sivuun. Kopiointi on tapahtunut Kuhmo-talossa ja lehti on
tehty kokonaan värillisenä, kopioinnin laatu on ollut todella
hyvä. Lehteä on painettu noin 125 kpl, joista muutama on postitettava ja he maksavat lehden.
Aikaisempina vuosina toimituksen väki kokoontui lehden nitomistalkoisiin, kun lehden sivut tulivat kopiosta irtonaisina, nykyään tekniikka on kehittynyt niin, että kopiointikone nitoo
lehden sivut valmiiksi. Jakeluporukka, johon on koko lehden
ilmestymisajan kuulunut Onni Malinen, Alpo Haverinen, Ilma
Haverinen, Unto Tähkävuori, nyk. Teija Haverinen, levittelee
lehdet sitten postilaatikoihin jakelulistojen mukaan.
Koulun sivut ja lasten ja nuorten kirjoitukset ja piirustukset
ovat olleet oleellisena osana lehdessä. Tapahtumiakaan ei aina
Timoniemellä ole ja muitakin juttuja olemme saaneet vaihtelevalla menestyksellä. 15. vuosi on kulumassa Timoniemen Netin
historiassa. Aina lehden ilmestymisen jälkeen tulevaisuus on
avoin.
Lämmin Kiitos kaikille lehteen kirjoittaneille ja Timoniemen
Netin lukijoille ja oikein Hyvää Uutta Vuotta 2015 toivottaa
Timoniemen Netin toimitus
Helena Haverinen
20
TIMONIEMEN NETTI
Tammikuu 2015
Vuosi 2014 on loppumaisillaan ja uusi vuosi on jo oven takana.
Itse olen jo vuosikymmeniä asunut muualla, mutta omat vanhempani ovat Timoniemeläisiä olleet jo kauan.
Toivon, että voisin tätä kautta välittää lämpimät kiitokseni Timoniemen kyläläisille kuluneen vuoden aikana osoittamastanne huolenpidosta ja huomioimisesta Äitiäni kohtaan,
niin Isän sairauden aikana, kuin nytkin, kun Äiti on jäänyt yksin Isän menehdyttyä.
Olette tehneet Ainolan lumityöt, kyydinneet Äitiä kauppamatkoille, toimititte jopa keittoa
silloin, kun Isä sairasti, en varmasti edes muista kaikkea mitä olette tehneet, mutta tuo
kaikki on sellaista, josta haluan omasta ja koko perheemme puolesta sydämessäni kiittää!
Me Maijan ja Unton pojat asumme kaikki kaukana Timoniemeltä, ja tunnemme huonoa
omatuntoa, kun emme pääse kovinkaan usein Äidin luona käymään, mutta tuntuu todella
hyvältä ja mieltä lämmittävältä tietää kuinka hyviä ihmisiä te Timoniemeläiset olette.
Kiitos.
Heikki Tähkävuori
TOIMITUS
Päätoimittaja
Teija Haverinen 045 1644058
teija.a.haverinen@kuhmo.fi
Toimittajat:
Alpo Haverinen 0400 399487
Helena Haverinen 040 8655263
athelenahaverinen@gmail.com
Ilma Haverinen
040 1905510
Pirkko Sakki
040 7249732
Lehden taitto: Helena ja Alpo Haverinen
Kotisivut: Pentti Kyllönen 0400 218854
Www.timoniemi.net
KANSIKUVA: TONTTU MENEE
SAUNOMAAN
Kuhmon Kalevalaiset Naiset ry julistivat joulun alla TONTTUASUKILPAILUN yhdessä paikallislehti Kuhmolaisen ja Tonttukaupunki Kuhmon
kanssa. Yleisö äänesti Kuhmolaisessa
olevilla lipukkeilla ja kolme parasta
asua julkaistiin ja palkittiin TONTTUKAUPUNGIN TOHINOISSA torilla 11.12.2014.
Timoniemen Saunatytöt vaatettivat
SAUNATONTUN Tonttuasukilpailuun ja Saunatonttu äänestettiin hienosti kolmanneksi. ONNEKSI OLKOON SAUNATYTÖT JA SAUNATONTTU!
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 KAIKILLE TIMONIEMEN NETIN LUKIJOILLE !