docturvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta - Päijät
download 
Report Transcription
turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta - Päijät
Jaana Simola – Jukka Ihalainen – Kirsi Kuusinen-James – Marjaana Seppänen – Timo Rytkönen TURVALLINEN PERHE-ELÄMÄ EI SYNNY SATTUMALTA KUNTIEN PALVELURAKENTEIDEN KEHITTÄMISPROJEKTI PÄIJÄT-HÄMEEN LIITTO A189 * 2011 Päijät-Hämeen kuntien palvelurakenteiden kehittämisprojektin (PAKETTI –projekti) tavoitteena on edistää alueen kuntien ja niiden asukkaiden tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia kehittämällä uusia palvelutuotannon malleja ja palvelusisältöjä. Kuntien yhteistyö sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisessa kolmannen sektorin kanssa on lisääntynyt ja tämän toimintamallin uskotaan vakiinnuttavan asemansa palvelujärjestelmässä. Projektin tavoitteena on löytää uusia malleja public-private –yhteistyön lisäämiseksi ja tukea siinä kuntalaisten osallistamista. Kehittämisprojektin tavoitteiden edistäminen laajalla palvelusektorien kirjolla edistää alueen kilpailukyvyn nostamista. Kun alue säilyy kilpailukykyisenä, sillä on mahdollisuudet tarjota hyvinvoinnin edellytyksiä asukkaille työpaikkoina, harrastusmahdollisuuksina, ystävyyssuhteina ja turvaverkostoina. Hyvinvoinnin edellytysten olemassaolo vahvistaa asukkaiden tunnetta ja kokemusta henkilökohtaisen elämänpiirin turvallisuudesta ja tasapainosta. Julkaisu on osa Päijät-Hämeen liiton PAKETTI –projektia, jota rahoittaa Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR) ja alueen kunnat. Julkaisun kuvat: Kansikuva: Tero Seppänen, sivu 7: Jukka Ihalainen, sivu 21: Maija Laine, sivu 22: Matti Laine, sivu 29: Mikko Ekström, sivu 70: Merja Airo, sivu 103: Tanja Tahvanainen sivu 140: Anita Vesaaja ja muut kuvat: Päijät-Hämeen liitto Julkaisun ulkoasu ja taitto: Visuaalinen suunnittelija Maaret Monola, Päijät-Hämeen liitto TURVALLINEN PERHE-ELÄMÄ EI SYNNY SATTUMALTA KIRJAN TOIMITTAJAT Jaana Simola, Päijät-Hämeen liitto Jukka Ihalainen, Turvallisten perheiden Päijät-Häme projekti Kirsi Kuusinen-James, Turvallisten perheiden Päijät-Häme projekti Marjaana Seppänen, Turvallisten perheiden Päijät-Häme projekti Timo Rytkönen, Turvallisten perheiden Päijät-Häme projekti PÄIJÄT-HÄMEEN LIITTO KUNTIEN PALVELURAKENTEIDEN KEHITTÄMISPROJEKTI A189 * 2011 ISBN 978-951-637-194-1 ISSN 1237-6507 SISÄLLYSLUETTELO ESIPUHE.............................................................................................................................................6 Jaana Simola I JOHDATUS TURVALLISUUTEEN...............................................................................................7 1. Johdanto.....................................................................................................................................7 Jukka Ihalainen 2. Piirun verran turvallisempi Päijät-Häme...............................................................................9 Timo Rytkönen ja Marjaana Seppänen 3. Viestejä turvallisuudesta....................................................................................................... 16 Kirsi Kuusinen-James ja Marjaana Seppänen II TURVALLISUUS ERI ELÄMÄNVAIHEISSA............................................................................. 21 4. Lapsi kutsuu turvallisuuteen................................................................................................ 21 4.1 Mikä luo turvaa vauva- ja lapsiperheen arkeen?............................................................................. 21 Mika Forsberg 4.2 Isyyden vahvistamisella turvaa koko perheelle............................................................................... 27 Timo Rytkönen, Ilmo Saneri ja Timo Tikka 4.3Parisuhde vauvaperheessä.................................................................................................................. 32 Arja Seppänen 5. Nuorille eväitä elämään........................................................................................................ 38 5.1Mikä luo nuorelle turvallisuutta kodin ja viranomaisen välissä?.................................................. 38 Vesa Heiskanen 5.2 Tuntematon turvattomuus - uskonnollinen yhteisö lapsena koetun väkivallan ympäristönä...................................................... 43 Johanna Hurtig 5.3Voiko päihteitä käyttävä vanhempi olla turvallinen lapsilleen?................................................... 63 Sirpa Hopiavuori 6. Aikuinen, kotielämä ja turvallisuus...................................................................................... 66 4 6.1Lapsuudenkodista eväät elämään...................................................................................................... 66 Markku Turpeinen 6.2Sosiaalityö ja turvallinen perhe-elämä.............................................................................................. 71 Leo Nyqvist 6.3Ajatuksia hullusta rakkaudesta........................................................................................................... 80 Hannele Törrönen 7. Ikääntyneiden turvallinen perhe-elämä............................................................................ 87 7.1Kuka vastaa turvallisesta vanhuudesta?........................................................................................... 87 Timo Pokki 7.2Mistä iäkkään ihmisen turvallisuus syntyy?..................................................................................... 93 Sirpa Andersson ja Marjaana Seppänen 7.3Turvallinen ikääntyminen?.................................................................................................................100 Eila Jokinen III TURVALLISUUSTYÖN TARPEET JA KÄYTÄNNÖT.............................................................. 103 8. Turvallisuustyön tarpeet..................................................................................................... 103 Kirsi Kuusinen-James 9. Turvallisuusseula työvälineenä.......................................................................................... 108 Timo Rytkönen IV KATSE TURVALLISEEN PÄIJÄT-HÄMEESEEN - SEUDULLINEN YHTEISTYÖ ......................... . TURVALLISUUTTA EDISTÄMÄSSÄ...................................................................................... 128 10. Turvallisuus perusoikeutena perheessä – poliisin näkökulma seudulliseen yhteistyöhön................................................................. 128 Tero Seppänen 11. Turvallisuusverkosto toimijana......................................................................................... 133 Kirsi Kuusinen-James ja Jukka Ihalainen 12. Turvallisuus syntyy ja voimistuu yhdessä toimien........................................................ 139 Marja Keto Artikkelien kirjoittajat............................................................................................................... 141 5 ESIPUHE Olin palaamassa bussilla työmatkalta Helsingistä. Valitsin istumapaikkani niin, että näin esteettömästi ikkunasta ulos ja kasasin asiakirjalaukkuni viereiselle istuimelle varmistaakseni, että saan varmasti istua rauhassa koko bussimatkan. Häiriöttömän matkan vakuudeksi otin pinkan työpapereita eteeni ja ryhdyin tuijottamaan tekstiä. Muutaman pysäkinvälin jälkeen bussiin nousi joukko harmaantuneita herroja, myös matkalla Lahteen. Keskustelusta päätellen veteraaneja oli palaamassa vuosittaisesta kokoontumisestaan. Kävi myös selväksi, että joukko oli taas harventunut viime vuodesta. Poisnukkuneista veteraaniystävistä puhuttiin leppeään ja kunnioittavaan sävyyn. Istuimella lojuvasta kassista huolimatta yksi näistä herroista kysyi kohteliaasti, saisiko istua viereeni. Keräsin tavarani ja nyökkäsin ja tuijotin entistä tiiviimmin papereihini. Herra vieressäni aloitti keskustelun. Ensin se oli yksipuolista jutustelua, mutta pian kuuntelin kiinnostuneena hänen kertomustaan eläkeläisen arjesta, työstä ikääntyneen vaimonsa omaishoitajana, veteraaniveljien yhteydenpidosta ja tapaamisista, päivänpoliittisista pohdinnoista. Keskustelimme koko bussimatkan ja kun hän pari pysäkkiä ennen minua jäi matkalta pois, laittoi hän noustessaan kämmenensä olkapäälleni, katsoi silmiini ja totesi: ”Rouva, kiitos, teitä minä en unohda.” Muutamia vuosia myöhemmin luin lehdestä matkaseuralaiseni siirtyneen aiemmin poisnukkuneiden veteraaniystäviensä seuraan. Olen edelleen ylpeä siitä, että sain yhden lyhyen hetken kokea kuuluvani hänen turvaverkkoonsa. Oman turvallisuuden tunteen muotoutuminen on koko elämän jatkuvien tapahtumien ja kokemusten tulosta. Se miten meidät kohdataan eri elämän tilanteissa ja eri elämän vaiheissa kasvattaa tai vähentää tätä tunnetta. Turvallisuuden kokeminen kannustaa kantamaan vastuuta myös lähimmäisten turvallisuudesta. Päijät-Hämeen liitto julkaisi vuonna 2009 PARAS –hankkeen yhteydessä kirjan Järjestöjen rooli kuntakentän rakennemuutoksissa. Silloin haluttiin nostaa esille erityisesti järjestöyhteistyön arvoa julkisen sektorin kumppanina sosiaali- ja terveydenhuollossa. Pelkästään sosiaali- ja terveysalan järjestötoimintaan vapaaehtoisena osallistuvien määrä Suomessa on huikeat 500 000 henkilöä (järjestöbarometri 2007). Järjestöjen paikallinen toiminta monimuotoisuudessaan on parasta ongelmia ja sairauksia ehkäisevää toimintaa. Sosiaali- ja terveysyhdistykset tavoittavat paikallisesti monenlaisessa elämäntilanteessa olevia, myös syrjäytymisriskissä olevia ihmisiä. Keväällä 2011 Lahdessa järjestetty seminaarisarja ”Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta” oli näyte siitä, minkälainen voima järjestökentällä on, kun yhteistyössä keskitytään äärettömän tärkeän asian ympärille ja kootaan omien alojen asiantuntijoita kertomaan ja keskustelemaan turvallisuudesta – monipolvisesta aiheesta ja sen ilmenemismuodoista. Olisi sääli, jos seminaarisarjan asiantuntevat puheenvuorot ja esitykset jäisivät pelkästään läsnäolijoiden muistiin, siitäkin huolimatta että kuulijoita neljässä seminaarissa oli lähes 800! Tämän julkaisun artikkelit ovat syntyneet tarpeesta tallentaa seminaarin alustukset kaikkien niistä kiinnostuneiden luettaviksi. Kiitän artikkelien kirjoittajia asiantuntemuksensa jakamisesta ja mielipiteidensä esille tuomisesta. Toivon, että julkaisu innostaa keskusteluun, rohkaisee etsimään, löytämään ja jakamaan omia turvaverkkoja. Päijät-Hämeessä elokuussa 2011 Jaana Simola projektijohtaja 6 I JOHDATUS TURVALLISUUTEEN 1. JOHDANTO Jukka Ihalainen Idea tämän kirjan tekemiseen syntyi Turvallisten perheiden Päijät-Häme- projektin ja Päijät-Hämeen liiton hyvän yhteistyön tuloksena yhdessä toteutetun ja laajasti osallistujia koonneen seminaarisarjan ”Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta” jälkeen. Seminaarisarjan avulla pyrittiin lisäämään tietoisuutta turvallisuuden merkityksestä perheiden hyvinvoinnin osana sekä käytännön menetelmistä ja keinoista edistää perhe-elämän turvallisuutta. Turvallisten perheiden Päijät-Häme- projekti on käynnistynyt Lahden ensi- ja turvakodin perheväkivalta- ja kriisityössä kertyneistä kokemuksista, joiden pohjalta on syntynyt tarve etsiä keinoja perheiden arkielämän tukemiseen niin, että mahdollisimman moni kokisi elävänsä turvallisessa ympäristössä. Näkökulma on siirtynyt turvattomuudesta turvallisuuteen. Turvallisuusnäkökulman korostaminen myös kääntää katsetta ennaltaehkäisevään suuntaan ja nostaa arjen merkityksen keskeiseksi. Turvallisuuden ja arjen näkökulmien korostuessa lähiyhteisöjen merkitys vastaavasti kasvaa. Ne ovat avainasemassa turvallisuuden luomisessa. Eri-ikäisten ja erilaisissa perheissä elävien kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen on myös monien tahojen yhteistyötä. Turvallisuutta voivat edistää lähiyhteisöt, erilaiset vapaaehtoisjärjestöt sekä ammattitahot yhdessä. Turvallisuustyöllä on pitkät perinteet. Maassamme on monilla arjen elämään suuresti vaikuttavilla alueilla, onnettomuuksien ja tapaturmien ehkäisyn rinnalla, ollut määrätietoista toimintaa turvallisuutta lisäävien ja ylläpitävien toimenpiteiden edistämiseksi. Turvallisuutta luovia ja ylläpitäviä seikkoja huomioidaan usein jo ennakkoon toimintoja suunniteltaessa: vaaratilanteisiin osataan varautua, onnettomuustilanteissa apuun ja tukeen liittyvät toimenpiteet on huolellisesti suunniteltu ja niitä on etukäteen harjoiteltu. Tämä koskee myös monella tavalla kotielämän turvallisuutta. Turvallisten perheiden Päijät-Häme- projektissa perheiden turvallisuutta on pyritty edistämään kolmen toimintalinjan avulla. Tavoitteena on ollut • paikallisen turvallisuuskumppanuuden luominen • turvallisuusnäkökulman vahvistaminen auttamistyössä • arvioinnin ja seurannan välineiden kehittäminen. Vaikka projektin toimenpiteitä on hahmoteltu projektisuunnitelmassa, on projektin toiminnassa kuitenkin jätetty runsaasti tilaa ja mahdollisuuksia reagoida yhteistyökumppanien ja kansalaisten taholta tulleisiin näkökulmiin ja aloitteisiin. Vakavat ja ihmisiä syvästi vaurioittavat väkivaltatilanteet perhepiirissä kutsuvat ja vaativat meitä tehostamaan keinoja suojella ja turvata lähimmäisiemme ja itsemme perusoikeuksia fyysiseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Tässä kirjassa halutaan kohdistaa huomio läheisiin ihmissuhteisiin, siihen millaisia tarpeita, odotuksia ja toiveita meillä on toinen toisiamme kohtaan 7 turvallisuutemme suhteen. Millaisia keinoja meillä on käytettävissämme huolen pitämiseen omasta ja läheistemme turvallisuudesta? Miten palvelujärjestelmä huomioi ihmisten yksilöllisiä tarpeita ja tukee lähiyhteisöjä turvallisuuden vahvistamisessa? Millaisiin toimiin nämä ihmisten turvallisuuden tarpeista nousevat asiat meitä kutsuvat? Lukijalle tarjotaan mahdollisuus pohtia omaa ajatustaan läheisissä ihmissuhteissa koetun turvallisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille ja onnelliselle elämälle. Olemmeko ehkä luopumassa oikeudesta turvalliseen kotielämään? Voimmeko edellyttää perusturvallisuuden toteutumista erilaisissa elämän haastavissa tilanteissa? Voimmeko tämän suhteen odottaa toisiltamme enemmän tekoja kuin mitä laki vaatii? Hyvinvointimme rakentuu eri asioista ja turvallisuuden tunne on olennainen osa sitä. Tietoisuus turvallisuutta luovista asioista tekee mahdolliseksi toimia itse rohkeasti ja ryhdikkäästi sekä edellyttää muilta toimenpiteitä sen toteutumiseksi. Meidän ei tarvitse hyväksyä vääryyttä eikä kohtuuttomuutta. Voimme kysyä ja ihmetellä, kyseenalaistaa arjessamme vaikuttavia tekijöitä, etenkin niitä, jotka voivat tuntua meistä itsestäänselviltä. Turvallisuus syntyy teoista ja toiminnasta, joista välittyy arvostus ja huolenpito toinen toisiamme kohtaan. Perheväkivaltaa pyritään maassamme ehkäisemään monin eri tavoin. Siitä, millaisia ovat perheväkivallan ehkäisemiseen parhaiten soveltuvat toimintaohjelmat ja toimenpiteet, on käyty vilkasta ja tarpeellista ideologista keskustelua. Kysymys sukupuolen merkityksestä ja vaikutuksesta lienee yksi keskeisimpiä. Työotteisiin ja perheväkivaltailmiötä selittäviin tausta-ajatuksiin liittyvä keskustelu- ja työyhteys on aika ajoin ollut koetuksella eri toimijoiden välillä. Erilaiset näkökulmat ovat tuottaneet monenlaista kitkaa. Vaikka olemmekin samalla perheväkivaltailmiön aihealueella näkökulman kääntyessä perhe-elämän turvallisuuteen ideologiset vastakkainasettelut näyttäisivät lieventyvän ja edellytykset yhteistyölle parantuvan. Turvallisuusnäkökulma näyttää olevan monella tavoin konfliktin ylittävää, mahdollisuuksia avaava, toiveikkuutta lisäävä ja yhteistyötä mahdollistava ajattelutapa. Jokaiselle löytynee luonteva, oma tapansa toimia omien arvojensa ja periaatteidensa pohjalta. Väkivalta ja kaltoinkohtelu eri muodoissaan perheissä ja lähisuhteissa on edelleen usein piiloon jäävä ongelma. Kansalaisten ja toimijoiden tietoisuutta ja toimintavalmiutta on ylläpidettävä ja vahvistettava, jotta väkivallasta kärsivät saisivat tarvittavan avun. Monet ihmiset kokevat perheväkivaltaa eri elämänvaiheissa ja samalla se koskettaa välillisesti siitä tietäviä. Osalla ihmisistä ei taasen ole kosketusta asiaan oman arki- tai työelämänsä kautta. Tästä huolimatta tärkeää olisi, että kansalaiset voisivat ajatella, että perhe-elämän turvattomuuteen ja turvallisuuteen liittyvät asiat ovat meidän kaikkien vastuulla. Oikeus saada kokea turvallisuutta perheessään eri elämänvaiheissa on meitä kaikkia yhdistävä asia. Se on meille jokaiselle tärkeä ja meillä on siitä myös jokin käsitys. Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta, vaan se luodaan ja sitä ylläpidetään. Turvallinen perhe-elämä on suuntana ja tavoitteena kaikkia yhdistävä. Voi perustellusti kysyä; turvallisuus syntyy yhteistyössä, mikä on sinun roolisi? Auttajien ja toimijoiden turvaverkko kutoutuu itse kunkin tietoisuudesta siitä, mikä yhtäältä on oma roolini ja mahdollisuudet ja toisaalta mitkä ovat muiden mahdollisuudet vaikuttaa. Tämän kirjan tarkoituksena on valottaa erilaisista näkökulmista sitä, miten perhe-elämän turvallisuus ymmärretään ja miten sitä voidaan vahvistaa. Kirja noudattaa seminaarisarjan teemoja, joissa näkökulmana on ihmisten arkiset turvallisuustarpeet eri elämänvaiheissa, vauvaiästä vanhuuteen. Kirjan artikkelien kirjoittajat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta osallistuivat myös seminaarisarjan toteutukseen. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan vähentäminen, sen vastustaminen ja ennalta estäminen yhteiskunnassamme ja yksittäisen ihmisen elämässä voi usein olla vaikeaa, mutta turvallisuuden lisäämiseksi voi jokainen meistä aina tehdä jotakin. Turvallisten perheiden Päijät-Häme -projektin ja muiden kirjan tekemiseen osallistuneiden puolesta haluan toivottaa lukijoille innostavaa ja turvallista lukumatkaa. 8 2. PIIRUN VERRAN TURVALLISEMPI PÄIJÄT-HÄME Timo Rytkönen ja Marjaana Seppänen Moniulotteinen turvallisuus Turvallisuuden tunne on yksi Maslowin tarvehierarkian viidestä ihmisen perustarpeesta. Perustarpeilla viitataan sellaisiin tarpeisiin, jotka ihminen ennen kaikkea pyrkii tyydyttämään. Hankalampi kysymys onkin sitten se, miten täsmälleen ottaen turvallisuuden olotila kyetään saavuttamaan. Turvallisuutta tuskin voidaan kuvata absoluuttiseksi olotilaksi, vaan se on aina suhteellinen määre. Turvallisuus liittyy olennaisesti hyvinvointiin. Turvallisuuden ja hyvinvoinnin käsitteitä on käytetty rinnakkaisina käsitteinä, jolloin niillä viitataan erilaisiin, mutta samantasoisiin ilmiöihin. Niitä on myös käytetty toistensa synonyymeina, hyvinvoinnin ja turvallisuuden voidaan käsittää olevan sama asia. Toisaalta turvallisuus on myös nähty osaksi hyvinvointia. Tällöin on kyse hyvinvoinnista moniulotteisena ilmiönä, ja turvallisuus on yksi ulottuvuuksista. Edellä mainittujen lisäksi turvallisuutta on myös tarkasteltu hyvinvoinnin edellytyksenä. Pauli Niemelä (2000, 27–32) on tarkastellut erilaisia käsityksiä turvallisuudesta. Hän on hahmotellut turvallisuuden tarkastelemiseksi mallin, jonka keskiössä ovat terveydellinen ja sosiaalinen/yhteisöllinen turvallisuuskäsitys. Nämä ovat kytkettyinä laajempiin taustalla vaikuttaviin viitekehyksiin, joita hän kutsuu i) perinteiseksi valtiolliseksi, ii) sosiaali- ja hyvinvointivaltiolliseksi, iii) kulttuuriseksi/humanistiseksi ja iv) moderniksi tai ekologiseksi turvallisuusajatteluksi. Sosiaalinen/yhteisöllinen turvallisuuskäsitys koskee ihmisen lähipiiriä ja sosiaalisia verkostoja, joita voivat olla työyhteisö, koulu, asuinyhteisö ja harrastusyhteisö. Lähipiiriin ja verkostoihin liittyvä turvallisuuden vaje on vakava uhka ihmisen hyvinvoinnille. Turvallisuutta voidaan tarkastella objektiivisesti (ulkoapäin) tai yksilön subjektiivisena eli koettuna tilana. Kun puhutaan turvallisuuden kokemuksesta yksilötasolla, viitataan usein turvallisuuden puutteesta seuraavina pelkoina, psykosomaattisina oireina tai huolestuneisuutena esille tuleviin seikkoihin. Psykososiaalisesta näkökulmasta voidaan turvallisuutta katsoa ihmisen lähiyhteisön sosiaalisten suhteiden ja niiden laadun kannalta. (Niemelä 2000, 21) Anja-Riitta Lahikainen (2008) on tarkastellut erityisesti lasten hyvinvointia ja turvallisuutta. Hänen näkemyksensä mukaan resurssipohjaisia objektiivisia hyvinvoinnin mittareita tärkeämpiä mittareita ovat lasten hyvinvoinnin mittareina subjektiiviset kokemukset. Hänen tutkimuksensa havaintojen mukaan lapsilla ja nuorilla turvallisuutta sekä turvattomuutta ilmentävät: 9 TURVALLISUUTTA ILMENTÄVÄT: • Kiinnostus ulkomaailmaa ja muita kohtaan • Luottamus tulevaisuuteen • Liittyminen muihin TURVATTOMUUTTA PUOLESTAAN ILMENTÄVÄT: • Huoli, huolestuneisuus, huolen kantaminen, vastuu • Pelot, valpastuminen, toimintavarmuus, paniikki • Psykosomaattiset oireet • Lamaantuminen, apatia, elämänhalun menettäminen, itsemurha Näitä havaintoja voidaan soveltaa myös muiden ikäryhmän turvallisuuden kokemuksiin. Lapset ja nuoret sekä muut haavoittuvat ryhmät tarvitsevat erityistä suojelua liiallisilta turvattomuusuhkilta niissä tilanteissa ja ympäristöissä joissa he ovat ja silloin kun he uhkia kohtaavat (subjektiivinen aikataulu). Lapset ja nuoret ottavat vastaan suojelua niiltä henkilöiltä, joihin he luottavat. (Lahikainen ym. 2008.) Timo Rytkönen on hahmotellut Anja-Riitta Lahikaisen (2008) tekstien pohjalta turvallisuuden ja turvattomuuden tunteeseen liittyviä näkökulmia. TURVALLISUUDEN TUNTEESEEN LIITTYY: • Dynaamisuus: subjektiivista turvallisuuden tunnetta tuotetaan ja ylläpidetään aktiivisesti päivittäin • Vuorovaikutuksellisuus: subjektiivista turvallisuuden tunnetta tuotetaan ja omia ajatuksia ja tunteita testataan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. • Yhteys sisäiseen puheeseen: jatkuva sisäinen neuvottelu ympäristöstä havaitsemiemme tekijöiden suhteen: onko tuo uhka, pitääkö sille tehdä jotakin, entä jos tuo… • Tilannesidonnaisuus: erilaiset tilanteet ja tilat tarjoavat erilaisia toiminta- ja vuorovaikutusmahdollisuuksia, joiden perusteella koemme eriasteisesti turvallisuutta tai turvattomuutta • Liikkuvuus: kokemus siitä, että pystymme suhteellisen rentoina liikkumaan tilanteesta toiseen ja vastaanottamaan myös turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä menettämättä perusluottamustamme. Turvallisuutta ja sen ilmenemistä tarkasteltaessa voi olla kyse joko turvallisuuden toteutumisesta, siihen liittyvästä uhkasta tai riskistä tai sitten selvästä turvallisuusvajeesta. Tällöin puhutaankin usein turvattomuudesta. Vaikka turvallisuus ja turvattomuus ovat saman ilmiön eri puolia, korostuvat käsitteissä kuitenkin erilaiset näkökulmat. Turvattomuudesta puhuttaessa keskiössä on uhkan tai vajeen näkökulma. Turvallisuuden käsite ohjaa ajattelemaan myös ennalta ehkäisevää näkökulmaa ja siihen liittyviä tuen ja suojelun elementtejä. Turvallisuuden käsitteessä painottuu usein myös kokemuksellinen näkökulma. 10 Pelon utopioista toivon utopioihin Tutkija Hille Koskela (2009), joka on tutkinut kaupunkikulttuuria turvallisuuden ja ns. pelon kulttuurin näkökulmasta, puhuu turvallisuusparadokseista. Hän toteaa, että turvallisuudesta on tullut aikamme suuri kertomus, jota on hankala tavoittaa ja joka läpäisee kasvatuksemme, sosiaaliset suhteet, arkkitehtuurin ja yhteiskunnallisen päätöksenteon. Kun puhumme turvallisuudesta, on vallitseva tapa ollut tutkia yksipuolisesti sitä, mikä meitä uhkaa, miltä pitää suojautua ja mitä pitää pelätä. Perustelemalla eriasteisilla tilastollisilla ja tutkimuksellisilla uhkakuvilla suojautumisen ja puuttumisen tarvettamme eri elämänilmiöiden suhteen, emme lisääkään valmiuttamme turvallisuuteen, vaan tapamme toimia turvallisuutemme edistämiseksi lisääkin turvallisuuden kaipuutamme ja turvattomuuden tunnetta. Tämä paradoksaalinen näkökulma turvallisuuteen muuttaa tulevaisuuteen katsomisemme perspektiiviä. Uutisoidut ilmaston muutosten vaarat, erilaiset suuret yhteiskunnalliset epäkohdat, kuten työttömyys ja köyhyys, koulusurmat sekä vuosi vuodelta kasvaviksi kuvatut tilastot lähisuhteessa tapahtuvien surmien ja pahoinpitelyjen määristä luovat tulevaisuuden katsomisen lähtökohdaksi pessimismin. Alamme tehdä elämässämme valintoja siksi, etteivät uhkat toteutuisi eli enemmän pelosta kuin pyrkiäksemme johonkin, mitä haluamme, toivomme. (mt.) Tämä pätee myös perheväkivallan suhteen. Liiaksi ja yksipuolisesti uhkakuvilla kuvattu perheväkivalta voi luoda maiseman, jossa se ilmiönä demonisoituu lisäten toivottomuuden tunnetta, lamaannuttaa toimintaa ja leimaa siitä kärsiviä. Samalla se voi lisätä perhekeskeistä suojautumista ja ehkäistä halukkuutta hakea apua. Työntekijöissä, joilta apua olisi haettavissa, se voi aiheuttaa vastaavia suojautumisen, osaamattomuuden tai riittämättömyyden tunteita ja kaventaa näkemästä omassa työssään mahdollisuuksia auttaa. Aikaisempiin sukupolviin verrattuna ihmisten elinpiiri, eritoten kaupungeissa ja taajamissa, on kaventunut. Niin lapset kuin aikuisetkin liikkuvat kodin ulkopuolella aikaisempaa rajatummin ja pienemmällä säteellä. Varmasti asiaan vaikuttavat useat tekijät samanaikaisesti, mutta syytä on ainakin pohtia sitä, onko tavoillamme käsitellä ja puhua turvallisuudesta vaikutusta elinpiirimme kaventumiseen. Olemmeko alkaneet ”itsesensuroida” mahdollisuuksiamme ja kaventamaan elinpiiriämme uhkakuvien pelosta? Tämä aikana, joka verrattaessa aikaisempiin vuosikymmeniin, on erilaisilla turvallisuusmittareilla mitattuna turvallisempi. ( Koskela 2009.) Pelon kulttuuri ei ole tietenkään yksipuolisesti ja kaikenkattavasti vallitseva. Tärkeää on myös nähdä ja puhua turvattomuutta tuottavista tekijöistä, jotta niihin voidaan puuttua. Kyse on pikemminkin tasapainosta ja suhteesta ajattelussamme turvattomuutta ja turvallisuutta tuottavien tekijöiden välillä. Pelon kulttuurin luomisen rinnalle tarvitaan arjessamme vaikuttavien turvallisuutta tuottavien tekijöiden esiinnostamista. Yksipuolisesti vallalla olevat pelon utopiakuvat ohjaavat suojautumisen kulttuuriin ja vastaavasti toivon utopiakuvat rakentamaan turvallisuutta. Puutarhan kukoistukseen ei riitä rikkaruohojen kitkeminen Turvallisten perheiden Päijät-Häme –projektin lähtöajatuksena oli haastaa, ei ainoastaan auttajatahoja, vaan kaikkia Päijät-Hämeen maakunnan asukkaita vaikuttamaan perheiden arkielämän turvallisuuteen. Olemme projektissamme halunneet tutkia sitä, mikä tuottaa ihmisille turvallisuutta lähisuhteissa ja miten eri tavoin kysymällä turvallisuudesta voisimme herättää ihmisille turvallisuuden tunnetta sekä sitä kautta toimintavalmiutta lisätä omaa ja läheisten turvallisuutta. Tavoitteinamme on ollut nostaa perheen turvalliseen elämään liittyvät kysymykset osaksi toimijoiden ja kansalaisten arjen kanssakäymistä, lisätä turvallisuusnäkökulman osuutta auttamistyössä sekä kehittää ajattelu- ja toimintatapaa, joka vahvistaa lähipiirin mahdollisuuksia luoda turvallisen perhe-elämän edellytyksiä ja kykyä toimia perheväkivaltakriisin eri vaiheissa. 11 Olemme etsineet vastauksia kysymyksiin siitä, miten tulisi huomioida entistä paremmin ihmisten omat, tärkeiksi kokemat tavat ja ajatukset turvallisuudesta erilaisia palveluja kehitettäessä. Entä ohjaisiko turvallisuushakuinen ajattelu- ja keskustelutapa helpommin ihmiset puhumaan myös kotielämän turvattomuudesta? Madaltaisiko tällainen tapa avun hakemisen kynnystä haettaessa apua väkivaltakokemuksiin? Elävöittäisikö turvallisuudesta kysyminen erilaisissa asiakastyön keskustelutilanteissa enemmän toimijuutta ja toiveikkuutta lisääviä mielikuvia? Kysymykset ”Onko sinua kotona lyöty tai uhattu väkivallalla?” ja ” Oletko lyönyt riitatilanteissa läheisiäsi?” avaavat hyvin erilaisen maiseman kuin kysymykset ” Mitkä asiat sinulle tuovat kotona turvallisuutta?” ja ”Miten sinä huolehdit itsesi ja läheistesi turvallisuudesta?”. Kun aikoinaan ideoimme projektiamme, oli yhtenä kantavana ajatuksenamme kysymys siitä, onko tavassamme tutkia ja kuvata perheväkivaltailmiötä jotain samankaltaista kuin edellä mainitussa ”pelon kulttuurin” ajatuksissa? Uhkakuvilla ja yksipuolisesti väkivaltaan keskittyvänä perheväkivallan hoidossa käyttämämme työtapamme ja tapamme puhua ilmiöstä voi pahimmillaan nostaa työntekijöiden kynnystä ottaa asiaa puheeksi. Lisäksi se voi tuoda väkivallan käsittelyyn - niin auttajille kuin apua hakeville ihmisille - liiaksi toivottomuuden ja raskauden tuntua sekä näköalattomuutta. Ehkä joskus voidaan ajatella, että perheväkivalta on niin vaikea ja monimutkainen ilmiö, että sitä ei voi käsitellä kuin asiaan koulutettu ja kokenut työntekijä. Koska asia ei varsinaisesti kuulu omaan osaamiseen, jätetään kysymättä tärkeitä perheen tai sen jonkun jäsenen kotielämään liittyviä kysymyksiä. Riittää kun ohjataan ihminen paremmin väkivaltaa käsittelemään koulutettujen auttajien puheille. Kärjekkäästi ilmaistuna tapamme auttaa voi em. lähtökohdista itsessään tuottaa pelkoa, etäisyydenottoa ja kotona tapahtuvan väkivallan ehkäiseminen voi jäädä marginaaliin niin ajattelussamme kuin toimenpiteissämme. Seurauksena voi olla, että ne ihmiset, jotka miettivät tohtisiko ottaa kotona tapahtuvaa väkivaltaa puheeksi, jäävät vaille tarvitsemaansa apua. Vielä 1990-luvun alussa, jolloin Suomessa toimi jo useita turvakoteja, ei kovinkaan moni turvakotityön ulkopuolinen ollut kiinnostunut tai tietoinen perheväkivaltailmiöstä. 90-luvulla ”opettelimme” jollakin tavoin puhumaan perheväkivallasta ja tekemään kotona tapahtuvaa väkivaltaa ilmiönä näkyvämmäksi yhteiskunnassamme. 2000-luvulla olemme Suomessa pyrkineet leventämään keskustelua ja perheväkivallan hoitamiseen on synnytetty turvakotien rinnalle erilaisia toimintamuotoja. Lähisuhdeväkivalta, joka on monestakin syystä ja eri tavoin ollut piilossa yhteiskunnassa, on saatu osittain näkyväksi, vaikkei vieläkään riittävästi. Ehkä asiaan puuttumisen tärkeys ja ihmisten herättäminen asiaan puuttumiseksi on vaatinut puhetta, jossa on korostetusti tuotu esiin väkivallan vaurioita, vaikutuksia kaikkiin perheenjäseniin ja pyritty hahmottamaan väkivaltaa ääritilanteiden, vakavampien tapausten kautta. Ehkä nyt olemme tilanteessa, jossa emme tarvitse enää pelkästään uhkakuvia motivoituaksemme toimimaan perhe-elämän turvallisuuden lisäämiseksi, vaan voimme luottaa, että jonkinasteisesti yhteiskunnassamme on ymmärretty asiaan puuttumisen vakavuus ja meidän kaikkien vastuu siinä. Jos kömpelöhkösti käyttää puutarha-vertausta, olemme ymmärtäneet rikkaruohojen kitkemisen välttämättömyyden ja nyt on tarpeen sen rinnalla katsoa, mitkä toimet saavat puutarhan kukoistamaan ja ylläpitävät sitä. Kokemukset perheväkivaltatyöstä ovat osoittaneet, että väkivallan kokemuksiin liittyy häpeän tunteita siihen osallisilla, mikä puolestaan johtaa vaikenemiseen. Myös kulttuurisesti pidetään tärkeänä perheen yksityisyyden kunnioittamista, mikä voi ehkäistä asian puheeksiottamista. Miten luoda sellaisia kulttuurisia tapoja, niin lähipiirissä kuin palvelujärjestelmässä, joilla voisimme helpottaa asiasta puhumista? Väkivaltaa kokeneet tarvitsevat erilaisia tilanteita ja erilaisia keskusteluja ihmisten kanssa voidakseen avata omaa perhetilannettaan, herätellä omaa motivaatiotaan asian korjaamiseksi ja tutkiakseen omaa suhdettaan väkivaltaan. Lähtiessään puhumaan siitä, minkä kokee kotona turvallisuutta tuottavaksi voi luoda toisenlaista rohkeutta ja suhdetta ottaa esille asioita, jotka kokee turvattomuutta tuottaviksi. 12 Kummalle puolelle rajaa katsomme? Turvallisuusajattelun näkökulmaa, turvallisuushakuisen katseen suuntaa, voi kuvata seuraavalla taulukolla. Kuvaus on yleistävä ja sen tarkoituksena on korostaa turvahakuisen työskentelyn periaatteita. Turvallisuusajattelu ei ole vastakkainen suojaamiseen tähtäävien toimien kanssa. Olemme katsoneet, että suojaamiseen sekä puuttumiseen pyrkivien työtapojen rinnalla on tärkeää olla mukana työtapoja, joilla elävöitetään turvallisuuden ajatuksia ja että tavoitteet väkivaltatyöskentelyssä pitää etsiä turvallisuutta ylläpitävistä tekijöistä. UHKAAN JA SUOJAAMISEEN VARAUTUVA TYÖOTE Etsimme merkkejä siitä, miten väkivallattomuuden raja on jo ylitetty. • katse mahdollisissa väkivallan tunnusmerkeissä • sen pohtiminen, mikä määritellään väkivallaksi • epäilyjä ja oletuksia, joita testataan kysyen ja tulkiten erilaisia arvioita ja tapahtumia • jo tapahtuneen väkivallan tutkimista, arviota toteutuuko se uudestaan vai ei • mitä vaikutuksia eri perheenjäsenille on väkivallasta seurannut • mistä väkivalta johtuu? • erilaiset suojautumisen ja eristämisen keinot keskiössä, jottei väkivaltaa enää tapahtuisi • keskiössä väkivallalta suojautumisen ja väkivallan eristämisen (kontrollin) välineet • päätavoite väkivallan loppuminen TURVAHAKUINEN TYÖSKENTELY • turvallisuutta pidetään normina • ollaan uteliaita, miten turvallisuus perheen arjessa toteutuu • mitä merkkejä turvallisuudesta (tavoista toimia, ajatella, olla vuorovaikutuksessa) on nykyhetkessä? • tutkitaan sitä, mitä kukin perheenjäsen pitää turvallisuudelleen tärkeimpänä kotona • asetetaan turvattomuudelle/väkivallalle rajat turvallisuuden ja turvallisuuden tunnetta tuottavien tekojen kautta, ”tätä rajaa ei saa ylittää – näitä asioita pitää ylläpitää” • jos raja on ylittynyt, on jo elävöitetty se, mihin pitää palata takaisin • päätavoite turvallisuus ja sen ylläpito Voi näyttää siltä, että on aivan sama kummalla puolella turvallisuuden rajaa ollaan; uhkakuvien vai turvallisuuden. Molemmissa on huomioitava turvattomuutta ja turvallisuutta tuottavia tekijöitä ja varauduttava pahaan sekä lisättävä hyvää. Turvallisuus on kuitenkin kokonaisvaltainen kokemus, joka koostuu erilaisista tekijöistä. Siihen vaikuttaa tapamme puhua ihmisten kanssa, se miten tulkitsemme tapahtumat ja millaisia tunteita asian käsittely meissä herättävät. Nämä tekijät määrittävät turvallisuuden tunnettamme. Jos lähtökohtana ovat kokemukset turvallisuudesta, syntyy todennäköisesti enemmän toimintavalmiutta. Pelko tai uhkan tunne voi olla lyhyellä aikavälillä hyväkin toimintaan motivoija, mutta pitkään jatkunut tai ei niin konkreettisista tilanteista ja kokemuksista syntyvä turvattomuuden tunne voi saada meidät menettämään harkintakykyämme. Suojautumi- 13 sen tarve voi ehkäistä meitä tekemästä hyvinvointiamme lisääviä toimia ja viime kädessä saada meidät toivottomiksi. Turvallisuuden näkökulman kautta voidaan saada paremmin voimavaroja käyttöön ja kokemuksellisia tunteita pystyvyydestä, joka helpottaa myös turvattomuutta aiheuttavien kokemusten käsittelyä. Turvallisuuspuheen lähtökohtia Turvallisuuspuheella tai turvallisuushakuisella keskustelulla tarkoitetaan työ- ja ajattelutapaa, jossa keskitytään tutkimaan ihmisen omia ja perheen toiminnassa, ajattelussa ja arvomaailmassa olevia turvallisuutta tuottavia asioita. Sillä pyritään lisäämään ihmisten toimintavalmiutta ja motivaatiota. Sen avulla voidaan konkretisoida välittömästi tavoitteita. Tavoitteena väkivallan loppuminen ei ole riittävä. Päämääränä on turvallisuutta takaavan elämän luominen. Vastavoima väkivallalle ja turvattomuudelle on aina herätettävä, kun puhutaan turvattomuudesta. Se luo turvallisuuden tunnetta ja uskoa omiin kykyihin selviytyä. Turvallisuus on tilan ja ympäristön järjestelyjä ja erilaisia toiminnanrakenteita, joissa huomioidaan turvallisuuden takaaminen. Se voi olla esimerkiksi mahdollisuus ottaa peruspalveluissa, kuten neuvolat, päiväkoti, koulut, sosiaalitoimi, omaan ja perheensä turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä säännöllisesti esille tai se voi olla toimintatapoja, joilla puututaan kouluissa kiusaamiseen tai annetaan apua väkivallan kohteeksi joutuneille. Se on myös sääntöjä ja sovittuja toimintatapoja ihmisten kesken, olivat ne sitten lakeja, asetuksia tai kirjoittamattomia sääntöjä, kuten hyvät tavat tai teot, joilla toisten tarpeita huomioidaan. Turvallisuus on samalla subjektiivinen, yksilön tai yhteisöjen kokema tila. Turvallisuudella on siis materiaalinen ja fyysinen puolensa, mutta samalla se on mitä suurimmassa määrin henkistä ja sosiaalista: siihen liittyy suhtautumisemme ja suhteemme asioihin ja toisiin ihmisiin. Turvallisuutta on hyvä lähestyä kysymällä ihmisten subjektiivisia käsityksiä, jotta turvallisuuden moni-ilmeisyys ja liittyminen ihmisten arkeen tulisi näkyväksi ja elävöitettyä. Turvallisuus, kuten väkivaltakin, ovat hyvin kokemuksellisia asioita ja liian käsitteellinen asioiden kuvaaminen voi kaventaa tätä monipohjaisuutta ja muuttaa turvallisuuden tai turvattomuuden kokemukset yksiselitteisiksi ja –ulotteisiksi. Kuvatessaan arkikielellä itselle tärkeitä asioita, ihmiset elävät mielikuvissaan noita kokemuksia. Turvallisuuspuhe on vuorovaikutteinen tapa. Siihen liittyy käsitys turvallisuuden yhteisöllisestä luonteesta: tarvitsemme toisiamme luodaksemme turvallisuutta. Turvallisuuden tunne vastaavasti on yksilöllinen ja jokaisella on yksilölliset turvallisuuden tarpeensa, jotka vaihtelevat eri ikäkausina, elämäntilanteissa ja eri arkisissa tapahtumissa. Turvallisuuspuheen kiinnostuksen kohteena on lähisuhteiden arki. Tarkastelun kohteena on se, miten turvallisuus ilmenee siinä ja miten sitä ylläpidetään perheissä ja lähisuhteissa: se on arkisia toimia, tapaa puhua toisille, millaisina näemme itsemme ja toisemme ja miten ilmaisemme niitä toisillemme arjessamme. Turvallisuuspuheen kautta tavoitamme myös välittömimmin kulttuurisen ympäristömme. Millaisten arvojen ja asenteiden pohjalta rakennamme yhteisöissämme turvallisuutta? Siihen liittyvät elämäntavalliset käsitykset ja ohjeet, perinteet, arvot, normit sekä uskomukset. Ihmisen kokemukselliset turvallisuuskäsitykset avautuvat sitä tutkimalla: kysymällä, määrittämällä sitä, keskustelemalla siitä. Samalla sen hetkinen turvallisuuden tunne tulee näkyväksi suhteessa ympäristömme käsityksiin turvallisuudesta (esim. Mitkä ovat hyväksyttäviä tapoja riidellä ja missä mennään väkivallan puolelle?). Turvallisuuspuhetta voi verrata meille luontaisiin tapoihin muistella. Kun mietimme, millainen kesä oli vuonna 1995, joudumme hakemaan ensin yksityiskohtia; heinäkuu taisi olla sateinen, taisin istua päiviä kesämökin sisällä pelaten pasianssia, oliko juhannuksena helle… Kertomalla omia merkityksiään turvallisuudesta, ihminen luo samalla samanaikaisesti yksilöllistä ja yhteisöllistä suhdetta turvallisuuteen ja näkee itsensä subjektina (toimijana) sekä suhteessa muihin ihmisiin ja tapahtumiin. 14 Turvallisuuspuhe on vuorovaikutteinen ja toiminnallinen prosessi, ei niinkään väline tai menetelmä. Keskeisintä siinä on: 1. SYNNYTETÄÄN ASENNETTA JA AJATTELUTAPAA Kaikki ihmiset pyrkivät hyvään ja tekevät erilaisia myönteisiä sekä arvostettavia asioita elämässään, jotka lisäävät heidän ja läheisten turvallisuutta. Halutaan korostaa ihmisen omaa asiantuntijuutta omaan elämäänsä. Olemalla utelias miten ihminen on hyödyntänyt tätä asiantuntijuutta, saadaan pystyvyyden tunnetta ja toimintakykyä ihmisille. 2. LUODAAN VUOROVAIKUTUSPROSESSI Sillä luodaan välittömästi vaikutuksia niin tässä hetkessä kuin pitemmällä aikavälillä. Kuten hyvä vuorovaikutus, se on jo itsessään menetelmä. Puolustautumisen sijaan katseen suunta on siinä, mitä on hyvä tavoitella, - jo tämä asenne synnyttää yhteistyöhön halukkuutta. Utelias, tutkiva asenne on kriittisyyden vastakohta, joka on vuorovaikutuksellinen tapa tutkia asioita. Havainnot ja tulkinnat luodaan yhteisesti vuorovaikutuksessa. 3. ELÄVÖITETÄÄN TYÖSKENTELYLLE PÄÄMÄÄRÄ JA TAVOITTEET Olemalla uteliaita koetuista turvallisuuden ja hyvinvoinnin hetkistä, elävöityvät asiat, joita haluaa tavoitella. Turvallisuudesta kysyminen tuo se esiin ihmisten subjektiiviset näkökulmat ja merkitykset asioihin. Elävöittämällä ihmisten pyrkimyksiä ja unelmia luodaan motivaatiota toivotulle muutokselle. 4. IHMINEN NÄHDÄÄN YHTEISÖLLISENÄ JA SUHDEKESKEISENÄ TOIMIJANA Tavoilla olla läheisten kanssa turvallisuutta tuottavalla tavalla tekemisissä on iso merkitys. Usein toistuvien ongelmatilanteiden, esimerkiksi väkivalta, perheenjäsenten suhteet lähipiiriin, kuten sukulaisiin, ystäviin ja itselle tärkeisiin ihmisiin, voivat katketa tai vähentyä aikaisemmasta. Se vastaavasti kaventaa elinpiiriä perheessä ja saa perhesysteemin sulkeutumaan entisestään lisäten mahdollisesti haittoja ja kärjistäen niitä. Lähipiirin huomioiminen ja sen takaisin liittäminen eri tavoin perheen elämään on ratkaisevan tärkeää. Väkivaltapuhe tavoittaa vain havaitun väkivallan. Turvallisuuspuhe tuo myös kriittisen näkökulman eri asioihin ja luo laajemman kehyksen myös väkivallan käsittelylle. Se asettaa väkivallan suhteeseen kohti tavoitetta (turvallisuutta) ja saa pohtimaan perhe-elämää kokonaisvaltaisemmin. Turvallisuuspuhe piirtää rajaa siihen mikä kuuluu tavalliseen perhe-elämään ja mikä ei. Lähteet Koskela, Hille (2009) Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus. Helsinki. Lahikainen, Anja-Riitta (2008) Lasten subjektiivinen hyvinvointi ja perhepolitiikka. Sosiaalitaito.fi/ep/tiedostot/anjariitta_lahikainen_powerpoint.pdf. Niemelä, Pauli ja Lahikainen, Anja-Riitta (2000) Inhimillinen turvallisuus. Vastapaino. Tampere. 15 3. VIESTEJÄ TURVALLISUUDESTA Kirsi Kuusinen-James ja Marjaana Seppänen Turvallisten perheiden Päijät-Häme –projektia aloitettaessa haluttiin selvittää eri tahojen – niin kansalaisten, päättäjien kuin ammattilaistenkin – ajatuksia turvallisuudesta. Sitä tehtiin keräämällä vastauksia kysymykseen siitä, mitä ihmiset turvallisuudella tarkoittavat. Aineistoa saatiin yleisötapahtumiin osallistuneilta kansalaisilta sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta. Lisäksi kunnallispoliitikoilta ja koululaisilta on kysytty ajatuksia turvallisuudesta. Kuvaamme tässä luvussa edellä mainittujen aineistojen pohjalta päijäthämäläisten näkemyksiä turvallisuudesta. Kansalaiset Lahden matkustajasatamassa vietettiin ”iloista lastentapahtumaa” 16.5.2009. Lahden ensi- ja turvakodilla oli siellä oma osasto, jossa oli mahdollisuus vastata kysymyksiin turvallisuudesta. Kävijät saivat lomakkeen jossa oli kaksi kysymystä. Toisessa pyydettiin kirjaamaan turvallisuutta tuovia tekijöitä ja toisessa pohtimaan huolta aiheuttavia tekijöitä. Kysely tavoitti yhteensä 93 vastaajaa. ”Mikä luo itsellesi ja läheisillesi turvallisuutta?” kysymyksen yhteydessä mainittiin monenlaisia turvallisuutta tuovia tekijöitä. Yleisimmin kuitenkin esille tulivat perhe, läheiset ihmissuhteet ja rakkaus. Ne mainittiin lähes kaikissa vastauksissa. Myös luottamus siihen, että läheiset auttavat tarpeen tullen tuli monessa vastauksessa esille: ”Rakkaat ystävät ja sukulaiset, joiden apuun voi luottaa”. Tähän liittyivät myös maininnat kodista turvallisuutta tuovana tekijänä. Turvallisuutta tuo monelle myös arki. Sen sujuminen, rytmi ja siihen liittyvät rutiinit loivat turvallisuutta. Monet vastaajat mainitsivat lisäksi ympäristön: ”Turvallinen ympäristö asua, ulkoilla lapsen kanssa ja itsekseen”. Terveys sekä työ ja toimeentulo olivat turvallisuutta tuottavia perusasioista, jotka tulivat esille suuressa osassa vastauksista. Niiden katsottiin luovan turvallisuuden perustan. Usko kuului myös monen vastaajan turvallisuuden elementteihin: ”Usko Jumalaan. Hyvät suhteet läheisiin. Perustoimeentulo turvattu”. Yleisötapahtumaan osallistuneilta tiedusteltiin myös asioita, joista he ovat huolissaan. Lasten ja nuorten pahoinvointi mainittiin hyvin usein huolenaiheeksi: ”Lasten ja nuorten hyvinvointi, heidän lisääntyvä pahoinvointinsa”. ”Siitä, etteivät kaikki lapset voi tuntea oloaan turvalliseksi omassa kodissaan”. Myös nuorempien sukupolvien tulevaisuus huolestutti. Näistä mainittiin sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla: ”Lasten tulevaisuudesta, että löytävät toimeentulon ja voisivat elää ja rakentaa omaa perhettään hyvin”. ”Lasten tulevaisuudesta kovenevassa maailmassa”. 16 Vastauksista saattoi tulkita, että useimmilla vastaajilla oli olemassa läheisiä, jotka tuovat turvallisuutta. Silti joillekin huolta aiheutti henkilökohtaisen turvaverkon puute: ”Olen yksinhuoltaja ja lapseni viettää aikaa paljon yksin. Siitä etten ole tarpeeksi läsnä eikä meillä ole turvaverkkoa”. Yllättävän monessa vastauksessa tuotiin esille kiire. Kiireen nähtiin viime vuosina lisääntyneen ja kiire huolestutti erityisesti lasten kannalta: ”Aikuisten kiireisestä elämäntyylistä, lapset jäävät jalkoihin”. Turvallisuutta tuovien asioiden yhteydessä mainittiin yleisesti terveys, työ ja rahatilanne. Huolenaiheet sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla liittyivät monilla vastaajilla juuri näihin asioihin: ”Omasta työllistymisestäni, kun valmistun”. Päihteet, rikollisuus sekä väkivalta mainittiin huolenaiheina, samoin liikenteeseen ja elinympäristöön liittyvät tekijät. Jotkut vastaajista toivat esille laajempia huolenaiheita kuten ekologiset kysymykset ja erilaiset muutkin globaalit uhkat: ”Maailma hukkuu paskaan”. Omien voimavarojen riittävyys herätti joissakin vastaajissa huolta: ”Joskus omat hermot huonot, ettei aina aikaa, kun lapset kysyvät, haluavat jotain”. Löytyipä myös yksi vastaaja, joka ei ollut huolissaan mistään: ”En tällä hetkellä oikein mistään, koska olemme saaneet/antaneet sellaiset eväät toisillemme, että on turvallista elää. Ulkopuolisille uhillehan emme voi kamalan paljon, en rasita niillä itseäni”. Avun saannista palvelujen muodossa ei kovin paljon ilmaistu huolta, mutta joitakin kommentteja tuli esille siihen liittyen: ”Onko riittävästi apua saatavilla niille perheille, joissa kriisi tai muita vaikeuksia. Vai täytyykö olla aina tosi huonosti ennen kuin apu tulee? Esim. kodinhoidossa apu lapsiperheille tuntuu puuttuvan!” Päättäjät Myös päättäjien käsityksiä perhe-elämän turvallisuudesta haluttiin kuulla. Lahden kaupunginvaltuuston jäsenet saivat ennen 12.9.2009 pidettyä kokousta vastata kahteen kysymykseen. Kysymykset olivat samoja kuin yleisötapahtumissa käytetyt kysymykset. Vastauksia saatiin kaikkiaan 33 kappaletta. Ensimmäinen kysymys ”Mikä luo itsellesi ja läheisellesi turvallisuutta?” kirvoitti hieman lyhempiä vastauksia kuin toinen kysymys ”Mistä olet huolissasi?” Perhe oli yksi useimmiten mainituista turvallisuutta tuottavista tekijöistä. Korostettiin myös rakkautta ja luottamusta sekä vastuullisuutta toinen toisista. Myös muut ihmissuhteet tulivat usein esille: ”Luottamus, rakkaus, yhdessäolo, alkoholittomuus, vastuu toisistamme”. Yleensäkin yhteisöllisyys nähtiin tärkeänä asiana. Työ ja terveys olivat elämän perusasioita, jotka toivat myös turvallisuutta. Yleensäkin arvot tai erityisesti mainittuna kristilliset arvot olivat turvallisuutta luovia tekijöitä. Vastauksissa tuotiin usein esille myös instituutiot turvallisuuden edistäjinä. Näitä olivat poliisi, kirkko ja yhteiskunnalliset palvelut: ”Perustarpeiden tyydyttämisen mahdollisuus; asunto ja toimeentulo. Yhteiskunnan ’järjestys’, toimiva oikeuslaitos. Ystävien verkostot, yhteiset arvot!” Toinen päättäjille esitetty kysymys koski turvallisuuteen liittyviä huolenaiheita. Kun yleisötapahtumaan osallistuneille kansalaisille esitettiin sama kysymys, monet heidän huolenaiheistaan liittyivät suoraan oman perheen ja lähipiirin elämään. Päättäjien kirjaamissa huolenaiheissa huoli kohdistui ennen kaikkea yleisiin ja ympärillä nähtävissä oleviin asioihin, ei niinkään omaan elämäntilanteeseen. 17 Yksi yleisimmin mainituista huolenaiheista oli vanhemmuuden katoaminen. Tähän usein yhdistettiin maininta itsekkyydestä, lasten tarpeiden katsottiin jäävän syrjään. Myös arvojen kovenemisesta ja välittämisen kulttuurin häviämisestä oltiin huolissaan: ”Välittäminen ja toisista huolehtiminen, vanhemmat lapsistaan ja lapset vanhemmistaan jne. on syystä tai toisesta kadonnut kaiken muun keskellä”. Työttömyys mainittiin hyvin usein huolenaiheena, lisäksi puhuttiin köyhyyden lisääntymisestä sekä yleisemmin syrjäytymisestä, joka kuitenkin usein mainittiin seurauksena työttömyydestä. Perheiden tilanteen huonontumisen taustalla olevaksi ilmiöksi mainittiin päihteiden käyttö, jota koskeva huoli ilmeni suuressa osassa vastauksista. Palvelujen alasajo huolestutti, erityisesti mainittiin vanhusten sekä lasten ja nuorten palvelut. Väkivallan lisääntyminen sekä erityisesti perhe- ja lähisuhdeväkivalta nähtiin huolestuttavina ilmiöinä. Ammattilaiset Kesällä 2009 päijäthämäläiset sosiaali- ja terveysalan työntekijät saivat vastatakseen sähköisen kyselyn, joka oli otsikoitu ”Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta – Mitä sinä siitä ajattelet?” Kysely lähetettiin Päijät-Hämeen ja Itä-Uudenmaan sosiaalialan osaamiskeskus Verson sähköpostilistan kautta. Vastauksia saatiin 56. Vastaajien joukko koostui varhaiskasvatuksen parissa työskentelevistä, sosiaalityöntekijöistä, kouluttajista ja psykologeista. Lisäksi mukana oli vanhuspalveluissa ja terveydenhuollossa sekä eri järjestöissä työskenteleviä. Kysymykseen siitä, minkä asioiden vastaaja ajattelee tuovan turvallisuutta asiakkaittensa perhe-elämään, tuli runsaasti vastauksia. Katsottiin, että elämän perusasioiden tuli olla kunnossa. Näihin luettiin asuminen, toimeentulo, palvelut ja ihmissuhteet sekä perhe-elämän väkivallattomuus: ”Toimeentulo turvattu. Lapsen hoitopaikka turvattu. Työtä vanhemmilla. Taito hoitaa lapsia, perhettä.” ”Taloudellinen turva, arjen sujuminen, väkivallattomuus, vakaa vanhemmuus”. Myös arjen turvallinen rytmi ja toisaalta tulevaisuutta koskevat visiot olivat turvallisuutta luovia tekijöitä. Turvallisuuden syntymisen edellytykseksi nähtiin erilaiset turvallisuutta tukevat toimintatavat. Tässä viitattiin ensisijassa virallisiin ja epävirallisiin auttamistahoihin. Kyse oli ammattitaidosta ja riittävästä paneutumisesta asiakkaan asioihin. Organisaation ominaisuuksista mainittiin mm. prosessien toimivuus joka oli edellytys turvallisuuden tukemiselle. Useassa vastauksessa mainittiin vertaistuen merkitys perheille turvallisuutta tuovana tekijänä. Asuinympäristön turvallisuuteen liittyvissä vastauksissa korostettiin fyysisen turvallisuuden näkökulmaa sekä yhteisöllistä näkökulmaa. Työntekijöitä pyydettiin myös pohtimaan kysymystä siitä, millaisia mahdollisuuksia ja keinoja heillä on omassa työssään käytettävissä asiakkaiden perhe-elämän turvallisuuden edistämiseksi. Projektityössä ja koulutustehtävissä toimivat toivat esille mahdollisuuden koulutuksen sekä tutkimus- ja kehittämistoiminnan kautta edistää asiakkaiden perhe-elämän turvallisuutta. Asiakastyössä toimivat kertoivat mahdollisuudesta tukea, opastaa ja ohjata perheitä. Välineitä tähän olivat keskustelut, ohjaaminen oikean auttajatahon luokse, verkostojen luominen sekä asiakkaan ohjaaminen konkreettisissa arjen taidoissa. Myös taloudellisten asioiden hoitaminen lisäsi turvallisuutta. Ympäristöön liittyvien vaaratekijöiden poistamiseen pyrittiin vaikuttamaan. Aina turvallisuuden tukeminen ei ollut konkreettisiksi keinoiksi yksilöitävissä vaan liittyi työntekijän tapaan kohdata asiakas: ”Minulla on mahdollisuus arvostaa ainutkertaisuutta ja tukea pyrkimyksiä autonomiaan ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen sekä tehdä tilaa kuulluksi tulemiselle.” 18 Johtavissa tehtävissä toimivat kertoivat luovansa rakenteita turvallisuuden tukemiselle. Pyrittiin johtamaan toimintaa niin, että taattaisiin hyvinvointipalvelujen riittävyys niitä tarvitseville. Johtamiseen liittyi strategiatason suunnittelu sekä vaikuttaminen laajemminkin päätöksentekoon sekä asioiden valmisteluun. Tähän liittyi myös yhteistyö muiden toimialojen kanssa. Nähtiin, että turvallisuuskysymykset ovat poikkihallinnollisia ja yli sektorien ulottuvia. Kokonaisuuteen nähtiin kuuluvaksi myös henkilöstön hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehtiminen. Nuoret Joukko yläkouluikäisiä (13–14-vuotiaita) nuoria sai koulunsa äidinkielen tunnilla tehtäväkseen kuvata lyhyesti, millainen on turvallinen perhe. Kuvausten perusteella kävi selvästi ilmi, että perhe ymmärrettiin ydinperheenä, yhden tai kahden vanhemman ja lapsen muodostamana yksikkönä. Kahdeksasluokkalaisen tytön kuvaus tiivistää hyvin asioita, jotka tulivat esille nuorten kuvauksissa turvallisesta perheestä. ”Vanhemmat huolehtivat lapsistaan tarpeen ollen ja ovat tukena kaikessa. Myös silloin tukevat lastaan, kun lapsi tekee virheen. Eivät rupea huutamaan vaan kuuntelevat ja tukevat. Vanhemmat ovat turvallisessa perheessä vastuussa lapsistaan (-). Jos vanhemmat ovat kiireisiä ja sitä kautta tulevat aggressiivisiksi, niin eivät pura sitä lapsiinsa. Perheissä annetaan rakkautta lapsille sen verran kuin tarvitaan. Ei minkäänlaista väkivaltaa perheessä lapsia tai muutenkaan ketään perheenjäsentä kohtaan”. Nuorten kuvauksissa turvallisen perheen tunnusmerkkeinä tulivat esiin vahvasti rakkaus ja huolenpito, joihin on mahdollisuus luottaa kaikissa tilanteissa. ”Turvallinen perhe on perhe, jossa kaikki rakastavat ja hyväksyvät toisensa” (poika 13 v.) ”… Turvallisessa perheessä välitetään ja tuetaan, kun on ongelmia” Tärkeää turvallisuuden kokemukselle oli myös ennustettavuus. ”Yhtenä päivänä ei tarvitse tulla kotiin, ja äiti on humalassa, mutta seuraavana päivänä leiponutkin pullaa ja auttaa läksyissä” (tyttö 13 v.). Nähtiin että tarvitaan pelisääntöjä, joita kaikki perheenjäsenet noudattavat. Nuoret nostivat esiin myös ilmapiirin, jota turvallisessa perheessä sävyttää keskinäinen luottamus ja toisten hyväksyminen ja kunnioittaminen. Turvattomuutta perheessä aiheuttavat nuorten mukaan vanhempien riitely, huutaminen sekä alkoholin ja huumeiden käyttö ja väkivalta. 19 Yhteenvetoa turvallisuuskäsityksistä Päijäthämäläisten käsityksissä siitä, mikä luo perheille turvallisuutta, korostui yhteisöllinen turvallisuuskäsitys (vrt. Niemelä 2000). Vaikka kysymyksenasettelu luonnollisestikin ohjasi ajatuksistaan kertoneita ajattelemaan turvallisuutta perheen ja lähiyhteisöjen näkökulmasta, vastauksissa korostui yllättävän voimakkaasti perheen merkitys. Perheellä viitattiin ennen kaikkea ydinperheeseen, ja siihen liittyen rakkaus ja luottamus nostettiin keskeisiksi asioiksi. Niiden kautta syntyy myös tunne turvallisuudesta. Päihteet, kiire ja puuttuva vanhemmuus nähtiin perheen kautta syntyvän turvallisuuden uhkatekijöinä. Myös perhe- ja lähisuhdeväkivalta mainittiin, mutta harvemmin. Perheen ohella tärkeitä turvallisuutta luovia tekijöitä olivat lähiyhteisöt. Tärkeäksi perustaksi turvallisuudelle nähtiin se, että perusasiat ovat kunnossa. Näitä olivat työ, toimeentulo ja erilaiset palvelut. Kolmanneksi tuli esille ympäristön merkitys turvallisuutta tuottavana tekijänä. Turvallinen asuinympäristö ja mahdollisuus liikkua turvallisesti liikenteessä olivat ympäristöön liittyviä tekijöitä. TPPH- projektissa näkökulma turvallisuuteen muodostui jo suunnitteluvaiheessa yhteisöllisen turvallisuuskäsityksen kautta. Projektin alkuvaiheen kokemukset ja eri tahoilta kerätyt näkemykset turvallisuudesta vahvistivat tämän käsityksen tärkeyttä. Avainasemassa turvallisuudessa ovat yhteisöt; ihmisen lähipiiri ja sosiaaliset verkostot. Näiden tärkeä tehtävä on vahvistaa yhteisön jäsenten turvallisuutta. Ammatillisten toimijoiden tehtävänä on herättää tietoisuutta turvallisuuden merkityksestä ihmisten hyvinvoinnille sekä tukea lähiyhteisöjä tehtävässään. Jos turvallisuutta uhkaa jokin tai siihen on syntynyt vaje, eri auttajatahojen rooli korostuu. Nämä ovat asioita, joihin TPPH-projektilla on mahdollisuus vaikuttaa. Sen lisäksi yhteiskunnan rakenteet määrittävät paljolti turvallisuuden perustaa. Kun työmarkkinoihin, palveluihin ja toimeentuloon liittyviä kysymyksiä hoidetaan, tehdään samalla työtä kansalaisten turvallisuuden edistämiseksi. Onnellisuuden ja turvallisuuden rakennusaineet ovat ihmisillä yhteneviä: ”Jos haluat tehdä ihmisen onnelliseksi, niin täytä hänen kätensä työllä, sydämensä rakkaudella, mielensä tarkoituksella, muistinsa hyödyllisellä tiedolla, tulevaisuutensa toivolla ja vatsansa ruoalla. (Frederick E. Crane)”. 20 II TURVALLISUUS ERI ELÄMÄNVAIHEISSA 4. LAPSI KUTSUU TURVALLISUUTEEN 4.1 Mikä luo turvaa vauva- ja lapsiperheen arkeen? Mika Forsberg Turvallisuudesta kirjoittaminen tuntui aluksi melkoisen helpolta tehtävältä. Pienten lasten isänä ja vastikään vauvaperheen arkea eläneenä sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden parissa työskentelevänä ajattelin hyvinkin tarkkaan tietäväni sen, mistä turvallisuudessa on kyse ja mikä luo turvaa vauva- ja lapsiperheen arkeen. Kirjoitustehtävästä muodostui lopulta melkoinen savotta, jossa jokainen askel kohti turvallisuuskäsitteen haltuunottoa tuntui upottavalta. Kirjoitustyön aikana lisääntyi ymmärrys, millaisia mahdollisuuksia turvallisuus-käsitteen kautta avautuu ja miten monitahoisesti turvallisuus liittyy hyvinvointiin, elämänhallintaan ja arjessa selviytymiseen. Käytettiinpä mitä käsitettä tahansa, ajattelutyö johdattaa meidät suomalaisen hyvinvointivaltion ja sen palvelujärjestelmän perusteisiin, tavoitteisiin sekä toimintaympäristöön ja sen yksilöille asettamiin haasteisiin. Vaikka tarkastelenkin turvallisuutta lasten ja lapsiperheiden näkökulmasta, uskon, että myöhemmin kirjoituksessa esille nostamani ajatukset ovat hyödynnettävissä myös muiden kuin lapsiperheiden kohdalla. Turvallisuus: uhkia vai mahdollisuuksia? Turvallisuuskäsitettä olisi melko yksinkertaista lähteä määrittämään lapsiperheiden arjessa olevien riskien ja vaarojen kautta. Vielä helpompaa olisi lähteä pohtimaan turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä, jolloin käsite rajautuisi entistä kapea-alaisemmaksi. Turvallisuus vie ajatukset usein ensimmäisenä mm. kodin turvallisuustekijöihin, liikennekäyttäytymiseen, rikollisuuden ehkäisemiseen tai työturvallisuuteen. Turvallisuus esiintyykin ilmiönä kaikkialla siellä, missä on myös vaaroja ja riskejä. Turvallisuuden eteen tehtävässä työssä on kyse näiden vaarojen ja riskien vähentämisestä ja ehkäisemisestä. Yhteiskunnan monimutkaistumisen myötä on kuitenkin käynyt entistä selvemmäksi täydellisen turvallisuuden saavuttamisen mahdottomuus. Turvallisuuden tai turvattomuuden kokeminen liittyy tänä päivänä erityisesti siihen, miten kestämme tätä epävarmuutta. Turvallisuus ja turvallisuuden eteen tehtävä työ eivät muodosta muusta yhteiskunnasta erillään olevaa saareketta. Viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa suomalaisten hyvinvoinnista, hyvinvointipalvelujen tilasta ja toimintaympäristön muutoksista on lopulta ollut kyse turvallisuudesta ja siinä ilmenevistä uhkista ja mahdollisuuksista. Tähän saa vahvistusta vilkaisemalla perustuslain sekä sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntöä ja sen pykäliä. Perustuslaki (731/1999) takaa jokaiselle oikeuden turvallisuuteen, jonka edistäminen ja ylläpitäminen on sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön ja palvelujen tehtävänä ja tavoitteena. Sosiaaliturvan uudistamiskomitean (SATA) esityksessä sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen keskeisistä linjauksista 21 kantavana periaatteena on, että kaikilla on mahdollisuus terveelliseen ja turvalliseen elämään. Myös 1.5.2011 voimaan tulleessa terveydenhuoltolaissa (1326/2010) mainitaan turvallisuus lain yhtenä tavoitteena. Turvallisuus ei ole vain lainsäädännön ja sitä toteuttavan palvelujärjestelmän asia. Kun puhutaan lasten turvallisuudesta, keskeisiä vastuunkantajia ovat lapsen vanhemmat ja muut huoltajat, mitä korostetaan erikseen lastensuojelulaissa. Lainsäädäntö asettaa harvoin kovin yksityiskohtaisia tavoitteita. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annettu laki (361/1983) tekee tässä kuitenkin poikkeuksen. Kyseisen lain 1§:stä on muodostunut keskeinen lapsen hyvinvoinnin tarkastelun lähtökohta ja on valitettavaa, että alla oleva pykälä on vieras monille lukuun ottamatta lapsi- ja perheoikeudellisten kysymysten parissa työskenteleviä. ”Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361, 1§ )”. Pykälä tavoitteineen ja velvoitteineen kertoo varsin osuvasti, mistä aineksista turvallinen lapsuus voi rakentua ja mihin asioihin jokaisen vanhemman ja lasten parissa työskentelevän tulisi kiinnittää huomiota. Tämä yksi pykälä sellaisenaan voisi olla jo lähestulkoon riittävä muodostamaan lain lapsen hyvinvoinnin turvaamisesta. Muutoksen mahdollisuus on tänään tässä ja nyt, sillä tämän päivän lapset ovat huomaamatta pian aikuisia ja itse vanhempia. Turvallisuus on kaikkien yhteinen asia Päijät-Hämeessä toteutetun maakunnan turvallisuussuunnitelman laatimisprosessi on osoittanut, että turvallisuuden ja turvallisuustyön kehittämiselle ja pohtimiselle on ollut tarvetta. Suunnitelman laatimiseen on osallistunut suuri joukko toimijoita Päijät-Hämeen maakunnasta, mikä on lisännyt ymmärrystä siitä, että turvallisuus on kaikkien yhteinen asia. Turvallisuus ei synny sattumalla ja sattumaa tuskin on sekään, että turvallisuus-sana vilahti vaalien alla varsin monessa kansanedustajaehdokkaan vaalimainoksessa lehdissä ja tienvarsissa. Turvallisuus merkitsee jokaiselle jotakin ja sen avulla voidaan vaikuttaa meihin jokaiseen. 22 Turvallisten perheiden Päijät-Häme-projekti on ollut osaltaan tekemässä turvallisuustyötä näkyväksi lasten ja lapsiperhepalveluiden saralla. Vaikka turvallisuus ja siitä huolehtiminen kuuluu meille jokaiselle, on hankkeen ja sen taustaorganisaationa toimivan Lahden ensi -ja turvakoti ry:n merkitys ollut suuri seudullisen koordinaation kehittämiseksi. Turvallisuuden eteen tarvitaan ponnisteluja yksilötasolla, perheissä, kunnissa, seudullisesti ja valtakunnallisesti. Turvallisuuden ujuttaminen rakenteisiin on saatu hyvälle alulle ja hankkeen myötä järjestetyt seminaarit eri teemojen ympärillä ovat tuoneet esille turvallisuuden monivivahteisuuden ja sen arkisuuden. Turvallisuus ja sen elementit löytyvät jokaisen arjesta. Toisaalta turvallisuus ja sen edistäminen eivät ole pelkästään meidän yksilöiden asia. Jokainen meistä tietää, että ihmiselämään kuuluvat erilaiset riskit ja haasteet, jolloin tarvitsemme läheistemme, mutta myös yhteiskunnan apua ja tukea. Turvallisuus on, tai ainakin sen pitäisi olla, yksilöiden ohella myös osa palveluita ja niissä työskentelevien ihmisten työkäytäntöjä. Turvallisten perheiden Päijät-Häme-projekti on yksi konkreettinen keino lähteä tekemään päijäthämäläisten perheiden arkea turvallisemmaksi. Turvallisuusteema kiinnostaa; siitä on osoituksena hankkeen seminaarien osallistujamäärä. Käynnissä on taistelu ajan riittävyydestä Viimeisten parin vuosikymmenen aikana suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset eivät rajoitu vain talouden nousu- ja laskukausiin, vaan kyseessä voi katsoa olevan perustavampi yhteiskunnallinen muutos. Siirtyminen modernista postmoderniin aikakauteen on vaikuttanut merkittävästi sekä ihmisten elämään että instituutioiden toimintaan. (Sutinen 2009, 5.) Luonteenomaista tälle postmoderniksi kutsutulle aikakaudelle on elämän ennustettavuuden väheneminen, elämäntilanteiden epävakaistuminen, voimistuva yksilöllisyys ja käytäntöjen monimutkaistuminen. (Raunio 2000, 66 -71.) Postmodernissa yhteiskunnassa korostuvat erityisesti elämänhallinnan kysymykset, kun instituutiot eivät enää kykene patenttiratkaisuillaan tarjoamaan tukea ja turvaa. Toimijoilta edellytetään sosiaalisuutta ja oppimiskykyä, kun selkeä järjestys puuttuu. Yhteiskunnassa ei oleteta olevan mitään pysyvää ja varmaa. Selviytymisen edellytyksenä monimutkaisessa ja vaativassa yhteiskunnassa on kyky reflektoida. (Sutinen 2009, 18-26.) Yksilöiden arkeen ja arjen toimintaan liittyen on ryhdytty puhumaan elämänpolitiikasta (Giddens 1991), joka yksilötasolla tarkoittaa oman elämän refleksiivistä rakentamista, oman elämän tarkkailemista ja korjaamista. Arkielämä on täynnä pieniä valintoja, joita on tehtävä ilman traditioiden ohjausta ja arjesta selviytyminen edellyttää myös yksilöiltä uudenlaisia taitoja ja ominaisuuksia. Kysymyksenä on, millaisilla toimenpiteillä voimme tukea yksilöitä selviytymään tästä arjesta, miten suomalainen hyvinvointivaltio kykenee vastaamaan nyky-yhteiskunnan haasteisiin ja miten se kykenee edistämään turvallisuutta? Vastauksia voi lähteä etsimään vaikkapa historiasta. 1800-luvun lopulla yksilöitä suojeltiin teollistumisen ja rajoittamattoman kilpailun haittavaikutuksilta sosiaalipolitiikan avulla. 1950-luvulla sosiaalipolitiikka ymmärrettiin pyrkimyksiksi ja toimenpiteiksi, joiden tarkoituksena oli kohtuulliseksi katsotun elintason, sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyvyyden takaaminen eri yhteiskuntaryhmille, perheille ja yksilöille. (Raunio 1990, 18.) Nämä tavoitteet ovat edelleen 2000-luvulla ajankohtaisia ja sosiaalipolitiikkaa tarvitaan edelleen niiden saavuttamiseksi. Yhteiskunnan muutokset heijastuvat lapsiperheiden arkeen monella tapaa. Postmodernissa yhteiskunnassa elävän yksilön arjesta muodostuu yhä harvemmalle lepo- ja turvapaikka erilaisine rutiineineen ja tottumuksineen. Sen sijaan arjesta voi muodostua taakka, jossa rutiinit ovat uuvuttavia ja turvallisuuden tunnetta vähentäviä. Tälle ajalle ovat ominaista yksilöllistyminen, 23 valinnanvapauden korostuminen, elämykset ja itsensä toteuttaminen, samanaikaisesti kun perinteitä ylläpitävät järjestelmät ovat heikentyneet. Yksilöt joutuvat jatkuvasti pohtimaan ja määrittämään omaa elämäänsä sekä tekemään arkeaan koskevia päätöksiä olosuhteissa, joita leimaa epävarmuus ja jatkuva muutos. Näistä aikuisten omaa työtä koskevista epävarmuustekijöistä, työelämän vaatimuksista, kilpailusta ja oman elämisen mallin etsimisestä, vain eräitä mainitakseni, on tullut vähitellen voittamattomia vastustajia kotona isää tai äitiä kaipaavalle lapselle. Vaikutukset heijastuvat myös aikuisten välisiin suhteisiin, joiden sujuvuus on luonnollisesti yksi keskeisimmistä kodin turvallisuutta lisäävistä tekijöistä myös lasten näkökulmasta. Käynnissä on taistelu ajan riittävyydestä, jossa osapuolina ovat perheen sisäisten suhteiden laatu ja kodin ulkopuolelle suuntautuva toiminta. Vaikka arjesta ja perhe-elämästä haetaan läheisyyttä, luottamuksellisuutta ja pysyvyyttä, suuntautuu samalla perheenjäsenten elämä eri areenoille entistä yksilöllisempien menojen vuoksi. (Rönkä ym. 2009, 16-17.) Lapsiperheiden arjen haasteet On syytä nostaa esille myös ne lapsiperheet, jotka kipuilevat postmodernin yhteiskunnan asettamien vaatimusten lisäksi myös taloudellisten ongelmien kanssa. Vuosi 2010 oli köyhyyden teemavuosi Euroopassa ja se nosti julkiseen keskusteluun myös kotimaan vähäosaiset ja heidän arkensa sekä suomalaisessa yhteiskunnassa kasvavat erot eri väestöryhmien välillä. Monen suomalaisen lapsiperheen arki on tänä päivänä piinaavaa selviytymistaistelua päivästä toiseen. Selviytymistaistelut kertovat sen, ettei Suomessa kyetä tarjoamaan kaikille perustuslain takaamaa ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa. Kun työllistyminen ja oman taloudellisen tilanteen kohentuminen eivät ole näköpiirissä, tulevaisuus näyttäytyy näköalattomana ja turvattomana. Erityisen haastavia tilanteita kohdataan yksinhuoltajaperheiden arjessa, jossa arjen pyörittämisestä on vastaamassa usein vain yksi aikuinen. Vähävaraisen yksinhuoltajaperheen arjesta vastaavan aikuisen ainoa keino saada rahat riittämään lasten perustarpeisiin voi olla se, että hän laiminlyö omat tarpeensa aina ravinnosta alkaen. Tällaisiin ratkaisuihin päätyminen ei rakenna perheen arkea kestävälle pohjalle. Taloudellisen tuen lisäksi tarvitaan usein myös muuta apua, kun arjen haasteet liittyvät myös sisäisen elämänhallinnan kysymyksiin. Yksilöiden arjen ymmärtäminen heidän kokemusten kautta on tulevaisuudessa välttämätöntä ja näitä kokemuksia tulee hyödyntää myös palvelujärjestelmän kehittämisessä. Köyhyyden tarkastelu pelkkien tilastojen valossa on riittämätöntä. Vuodelta 1983 peräisin oleva laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta voi antaa vastauksia siihen, miten turvallisuus lisääntyy suomalaisessa yhteiskunnassa. Ravinnon, suojan ym. aineellisten asioiden lisäksi tarvitsemme rakastetuksi tulemista (loving) ja arvostuksen tuntemista (being). 1970-luvulta peräisin olevalla Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin määrittelyllä voi olla tarjottavaa myös turvallisuutta koskevaan keskusteluun. Turvallisuuden kokeminen edellyttää niin aineellisten kuin muiden (loving, being) tarpeiden tyydytystä ja tasapainoa tarpeiden tyydytyksessä. Kuten jo aiemmin tuli esille, ei suomalainen sosiaaliturva ole pystynyt takaamaan aineellisia tarpeita jokaisen kohdalla. Suomalaisen yhteiskunnan vaurastuminen 1990-luvun laman jälkeen ei ole näkynyt kaikkien arjessa myönteisesti ja esimerkiksi lapsiperheiden taloudellista asemaa ovat heikentäneet tulonsiirtojen heikentyminen ja verotusta koskevat muutokset. Aineellisia tarpeita keskeisemmäksi seikaksi nousevat kuitenkin aineettomat tarpeet. Huolenpitoa, hellyyttä ja hoivaa tarjoava koti ja laajemminkin lapsuuden elinympäristö turvallisine aikuisineen muovaavat lapsista aikuisia, jotka uskovat elämän kantamiseen. Turvallisuus liittyy mielestäni monilta osin ajatuksiin, että elämä ja arki pitävät sisällään enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen lisäävät kannustava ja myönteinen kasvuympäristö, jossa on turvallista kokeilla omien siipien kantamista. Perusturvallisuutta edistävä arki tuottaa omaan itseensä terveellä tavalla luottavia aikuisia, jotka kantavat vastuuta toimistaan. Arjessa selviytymisessä ja pärjäämisessä on kyse paljon muustakin kuin aineellisesta hyvinvoinnista, mille tutkimustenkin kautta on saatu vahvistusta (esim. Krok 2009). 24 Turvallisuuden tukeminen palveluissa Sosiaalipalveluiden saralla työurani työskennelleenä peilaan ajatuksia sosiaali- ja terveydenhuollon ja yleisemmin julkisen sektorin mahdollisuuksiin edistää ihmisten arjen turvallisuutta. Ihmiset kohtaavat elämässään erilaisia haasteita ja pulmia, joita varten tarvitaan edelleen hyvinvointivaltiota. Myös palvelujärjestelmä on kokenut viime vuosien aikana merkittäviä myllerryksiä, jotka eivät välttämättä ole edistämässä tukea tarvitsevien perheiden arkea. Pienistä organisaatioista on muodostettu yhä suurempia ja samalla palvelut ovat sirpaloituneet yhä erikoistuneemmiksi osaalueiksi. Palvelujärjestelmässä toimiminen alkaa edellyttää moninaisia taitoja, jotta pääsee oikean avun piiriin. Erityisen huolestuttava suuntaus on tukea ja ohjausta tarvitsevien perheiden palvelujen korvautuminen kirjallisella asioimisella. Tämä kehitys näkyy erityisesti sosiaalityön palveluissa, jonka asiakaskunta näyttäisi edellyttävän aivan päinvastaista lähestymistapaa. Kun arjessa selviytymisen avaimet ovat hukassa, edellyttää meidän palvelujärjestelmä entistä enemmän osaamista ja voimia löytää oikeat ovet avun saamiseksi. Asioiden hoitaminen edellyttää myös selvityksiä ja todistuksia, joiden hankkiminen voi olla monelle mahdoton ponnistus. Massapalvelujen sijasta tarvitaan mahdollisuus rakentaa palveluja yksilöllisistä tarpeista käsin ja asiakkaan subjektiuden kaivamista esille. Kun elämisen malli on hukassa, ei tilanteeseen saada muutoksia lyhytjänteisellä ja yksipuolisella ohjeiden jakamisella. Työskentely rakentuu vuorovaikutukselle, jossa yksilöä tuetaan itse löytämään vastauksia elämässään askarruttaviin kysymyksiin. Turvallisuustyö on sekä yksilö- että rakennetasolla pitkäjänteistä ja suunnitelmallista. Ja aivan kuten lapsiperheissä, myös palvelujärjestelmässä työskentelevät kipuilevat ajan riittävyyden kanssa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ja eniten aikaa työskentelyssä tarvitsevat uhkaavat jäädä nopeita tuloksia arvostavan nyky-yhteiskunnan jalkoihin. Lapsiperheiden turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen on jokaisen lapsiperheiden kanssa työskentelevän asia. Viime vuosien aikana tapahtuneet lainsäädännön muutokset velvoittavat entistä laajemman joukon hyvinvointitalkoisiin. Lainsäädännön muutosten myötä esille nousee uudenlaisia työvälineitä ja työtapoja, joilla tuetaan perheitä. Työvälineiden käyttöön ottamisen ohella olisi kuitenkin tärkeää palata muutamia askelia taaksepäin ja pohtia, mitä voimauttavan asiakkuuden elementit ovat. Kuten 1950-luvullakin, tarvitsemme yhä turvallisuuden näkökulmasta politiikkaa, joka turvaa jokaiselle kohtuulliseksi elintason. Aineellisten tekijöiden ohella huomiota tulee kuitenkin kiinnittää erityisesti sosiaalisten ja henkisten kasvuedellytysten turvaamiseen. Vain sitä kautta rakennamme turvallisen ja kestävällä pohjalla olevan yhteiskunnan, jossa huolehditaan itsestä ja muista. Suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan entistä enemmän myönteistä psykologiaa, jossa liikkeelle lähdetään siitä, mikä on hyvin eikä siitä, mikä on huonosti. Lakien, suositusten, täydennyskoulutusten ohella tarvitsemme aikaa inhimilliseen kohtaamiseen, jota postmodernissa yhteiskunnassa elävät ja siinä elämänpoliittisia valintoja pohtivat yksilöt tarvitsevat. Valmiiden vastausten sijasta tarvitaan taitoa kuunnella, tehdä hyviä kysymyksiä tai vain saatavilla olemista. Kuten 80-luvun menestysbändi Dingon kappaleessa Levoton Tuhkimo todetaan, niin elämä on helppoa silloin, kun on joku, josta pitää kiinni. Palataan lopuksi vielä tämän julkaisun nimeen ”Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta”. Tämän toteamuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä. Jokainen on luomassa osaltaan turvallisuutta tai turvattomuutta omilla valinnoillaan ja teoillaan arjessa. 25 Lähteet Allardt, Erik (1976) Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. WSOY. Porvoo. Giddens, Anthony (1991) Modernity and self-identity. Polity Press. Cambridge. Krok, Suvi (2009) Hyviä äitejä ja arjen pärjääjiä – yksinhuoltajia marginaalissa. Tampereen yliopisto. Sosiaalityön tutkimuksen laitos. Acta Universitatis Tamperensis 1437. University Press. Tampere. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361. Raunio, Kyösti (1990) Sosiaalipolitiikan lähtökohtia. Sosiaalipolitiikan peruskysymyksiä –nimisen teoksen 4. uudistettu painos. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Painosalama Oy. Turku. Raunio, Kyösti (2000) Sosiaalityö murroksessa. Gaudeamus. Tammer-paino Oy. Tampere. Rönkä, Anna & Malinen, Kaisa & Lämsä, Tiina (2009) Pikkulapsiperheiden arjen paletti. Teoksessa Rönkä, Anna & Malinen, Kaisa & Lämsä, Tiina (toim): Perhe-elämän paletti. Vanhempana ja puolisona vaihtelevassa arjessa. PS-kustannus. Juva. Sosiaali- ja terveysministeriö (2009) Sosiaaliturvan uudistamiskomitean (SATA) esitys sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen keskeisistä linjauksista. STM:n selvityksiä 2009:10. Yliopistopaino Kustannus. Helsingin yliopisto. Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. www.finlex.fi Sutinen, Riikka (2009) Modernin eheydestä postmodernin rikkonaisuuteen. Yhteiskunnan muutos sosiaalityön ammattilaisen tulkitsemana. Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja C. Työpapereita 50. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi. Terveydenhuoltolaki 30.12.2010/1326. www.finlex.fi 26 4.2 Isyyden vahvistamisella turvaa koko perheelle Timo Rytkönen, Ilmo Saneri ja Timo Tikka Ensimmäisen lapsensa syntymän odottaminen käynnistää äidiksi ja isäksi tulevissa prosessin omaan vanhemmuuteen. Vanhemmuus, kuten lapsena oleminenkin, on elämänikäinen tila, eikä siinä tulla koskaan valmiiksi. Päivittäin se ilmenee äidin, lapsen ja isän välisessä vuorovaikutuksessa erilaisissa arkisissa tilanteissa. Jokaisella on oma henkilökohtainen tapansa ja suhteensa olla vanhempi ja samalla vanhemmuus on aina myös kolmoissuhde. Lapsen syntymä herättää tulevissa vanhemmissa voimakkaammin myös omat kokemukset lapsuudestaan ja omista vanhemmistaan. Jokainen kolmion osapuoli tarvitsee niin omakohtaista kuin yhteistä aikaa luodakseen omannäköisensä suhteen tässä kolmiossa. Vanhemmuus ei synny hetkessä eikä se ole pysyvä ominaisuus. Se kasvaa ja uusiutuu yhteisistä kokemuksista lapsen kanssa arkea eläen ja yhdessä vanhemmuutta jakaen. Jokainen vähänkin merkittävämpi muutos perhetilanteessa muuttaa myös tulokulmaa vanhemmuuteen ja joudutaan etsimään uutta asentoa olla vanhempi. Vanhemmuuden paikkaa joudutaan määrittelemään koko ajan. Tämä artikkeli on kirjoitettu isätyöntekijöiden Ilmo Sanerin ja Timo Tikan vuosia jatkuneen kehittämis- ja koulutustoiminnan pohjalta Miessakit ry:n1 piirissä. Timo Rytkönen on kirjoittanut yhdessä heidän kanssaan artikkelin TPPH-seminaarin esityksen perusteella. Saneri ja Tikka ovat kouluttaneet neuvolatoimintaan isyysvalmennuksen mallia, ns. Hollolan mallia, jossa tulevat ja juuri isiksi tulleet voivat vertaisryhmissä pohtia omaa suhdettaan isyyteen. Heidän mukaansa isyyden tukemiseen panostamalla voidaan välittömästi vaikuttaa isien itsensä mahdollisuuksiin osallistua aikaisempaa aktiivisemmin vanhemmuuteen. Tämä vahvistaa myönteisiä kokemuksia isyydestä ja lisää myös äitien ja koko perheen hyvinvointia. Vanhemmat luovat samalla turvallisuuden perustaa niille tavoille, jotka ylläpitävät perheen vuorovaikutussuhteita ja turvallisuuden tunnetta eri elämän vaiheissa. Turvallisuutta voi kehittää ja kyseenalaistaakin vain turvallisessa ympäristössä. Isäksi ei vain tulla Isän rooli ja asema, etenkin vastasyntyneen perheessä, nähdään usein yleisissä käsityksissämme hyvin stereotyyppisenä. Isän roolina näissä stereotyyppisissä ajatuksissa on olla jonkinlaisena äidin apupoikana tai fyysisen sekä taloudellisen turvallisuuden takaajana. ”Tytöt leikkivät kotia, pojat rakentavat majaa” -lause pitää sisällään yhdenlaisen rooliodotuksen isän ja äidin rooleista. Miessakit ry:n Isätoiminnan tarkoituksena on kehittää ja toteuttaa isyyden tukemiseen liittyviä koulutuksia ja tukirakenteita. Näiden toimintojen avulla miehille luodaan mahdollisuuksia osallistua isien omiin vertaistukiryhmiin yleisen kunnallisen synnytysvalmennuksen, tai omaehtoisen toiminnan yhteydessä, ja toisaalta kuntien ym. palveluntuottajien toimihenkilöt voivat erikoistua isyyden tukemiseen. Isävalmennustoiminta vastaa tarpeeseen, joka on noussut miesten merkittävästi kasvaneista mahdollisuuksista olla mukana lapsen syntymässä ja varhaiskasvatuksessa, ja siihen, että nykyaikaisessa perhevalmennuksessa on huomioitava myös isän erityislaatu tärkeänä osana perhekokonaisuutta. 1 27 Odotusaikana miehen ja naisen kokemukset ovatkin jo lähtökohdiltaan erilaiset. Siinä missä äidin tuntemukset ovat hyvin kehollisia sikiön kasvaessa hänen kohdussaan, ovat isän kokemukset enemmän ajatusten ja mielikuvien tasolla. Monesti siinä tilanteessa miesten on helpompi keskittyä kodin rakentamiseen: miettiä sopivaa tila-autoa perheelle, tutkia turvaistuimia, varustaa kotia tulevalle vauvalle sopivaksi. Samalla näitä asioita pohtiessaan miehet käyvät myös mielessään läpi omia tunteitaan. Maistelevat sitä, miltä tuntuu olla isä. Ehkä he löytävät itsessään uusiakin tunteita; hoivan ja suojelemisen voimakkaita tunteita sekä erilaisia pelkoja tulevasta vastuusta. Miten jää aikaa omille harrastuksille, millainen suhde lapsella ja minulla tulee olemaan, miten järjestän tilaa omassa elämässäni lapselle? Mikä on suhteeni omaan itseeni eli hyväksynkö itseni isänä, puolisona? Olenko sinut näiden itseäni määrittävien eri puolien kanssa? Millainen on roolini perheessä toisena vanhempana ja suhteeni puolisooni vanhemmuuden kysymyksissä ja miten haluan jakaa vanhemmuuden tilaa puolisoni kanssa? Kuten naisilla, niin myös miehillä on erilaisia tunteita ja ajatuksia, joita ei ole helppo ottaa odotusaikana tai lapsen juuri synnyttyä puheeksi puolison tai jonkun muun läheisen kanssa. Yhteiskunnassamme liitetään edelleenkin äidiksi ja isäksi tulemiseen vahvoja ennakko-odotuksia suuresta onnen tunteesta, ilosta ja positiivisesta muutoksesta. Kuitenkin kaikkiin henkisiin prosesseihin, joissa luodaan uutta suhtautumista asioihin, liittyy myös erilaisia kieltämisen, epäilyksen, pelon ja vihan, pettymyksen ja epätoivon tunteita. Niin äideille kuin isillekin on hyvä antaa tilaa ja lupa myös näiden tuntemusten läpikäyntiin. Lapsen synnyttäminen on naiselle myös hyvin fyysinen sekä rankka tapahtuma sisältäen kipua, verta ja erilaisia eritteitä. Nekin ovat osa luonnollista elämää. Edellä mainitut stereotyyppiset käsitykset kertovat ehkä osatotuuden, mutta keskustelua isyydestä ei saa jättää vain tälle tasolle. Isyyttä, ja yleensä lapsen ja vanhemmuuden suhdetta, on luodattava syvällisemmin. Isyyteen liittyviä emotionaalisia ja toiminnallisia puolia on tehtävä laajemmin ja yksityiskohtaisemmin myös yhteiskunnallisessa keskustelussa näkyväksi. Yksi isäryhmien synnyttämiseen vaikuttanut havainto oli se, että kulttuurilliset tapamme käsitellä vanhemmuutta ovat usein hyvin yksiulotteisia ja pelkistettyjä. Se herätti kysymään, onko isyyden luomiselle ja pohtimiselle riittävästi tilaa ja onko meillä tarjota isäksi tuleville tilanteita sekä paikkoja, joissa he voivat luontevasti pohtia omaa isäksi tulemistaan? Onko moni-ilmeiselle isyydelle tilaa niin ajatuksissa, asenteissa kuin käytännön elämässä? Isäryhmien tarpeellisuuden puolesta puhuvat myös ne kokemukset neuvolatoiminnasta, jossa vanhemmuutta on tuettu keskittymällä voittopuolisesti äidin ja lapsen somaattiseen hyvinvointiin. Miehiltä tulleen palautteen mukaan isät voivat jäädä myös helposti syrjään asioidessaan neuvoloissa: puhutaan paljon äidin kanssa, kysellään äidiltä mutta isältä ei kysytä havaintoja lapsen kehittymisestä. Isä saa istua käynnillä äänettömänä seuraajana. Kriittisesti voi suhtautua myös miesten arjessa vaikuttaviin erilaisiin verkostoihin kuten työpaikat, kaveripiiri, harrastusseurat, joissa kulttuurilliset tavat eivät välttämättä tarjoa riittävästi mahdollisuuksia käsitellä omaa isyyttään. Ulkopuolisuuden kokemukset perheen sisällä ja miesten vähäiset mahdollisuudet jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan perheen ulkopuolella saattavat synnyttää yksinäisyyden ja osattomuuden kokemuksia, jotka voivat näkyä pahimmillaan toistuvina, kärsimystä aiheuttavina riitoina ja perheiden hajoamisina. Isäryhmien perustamisen lähtökohdiksi voi katsoa mieheyteen ja isyyteen liittyvien roolien näkyväksi tekeminen ja tutkiminen. Oman isyyden omaksuminen mahdollistuu paremmin, kun siihen liittyviä tekijöitä voidaan käsitellä avoimesti ja luottamuksellisesti toisten, vastaavassa tilanteessa olevien miesten kanssa. Yhteisen todellisuuden, ajatusten ja kokemusten jakaminen 28 mahdollistaa kasvamisen ja kehittymisen isänä siten, että nyky-yhteiskunnassa miehiin ja isiin suuntautuvien haasteiden ja paineiden kohtaaminen helpottuu. Kun isäryhmät tukevat siihen osallistuvia miehiä aktiiviseen isyyteen, tuottaa isäryhmien ympärillä käytävä keskustelu yhteiskuntaan myös monivivahteisempaa kuvaa isyydestä ja sen merkityksestä. Isäryhmien keskeiset tavoitteet ovat, että ryhmätoiminnan avulla luodaan miehille paremmat mahdollisuudet tulla mukaan lapsen hoitoon sekä kasvatukseen heti alusta lähtien ja parannetaan valmiuksia vuoropuheluun isän ja äidin välillä. Isyyttä tukemalla tuetaan koko perhettä Isyyden tukemista ei saa asettaa vastakkain äidin tai lapsen tukemiselle, mikä voi helposti tapahtua julkisessa keskustelussa. Vaikka isyyden tukeminen lähtee yksilöllisestä näkökulmasta, isien omista subjektiivisista kokemuksista ja tarpeista, on nähtävä isän, äidin ja lapsen suhde kolmiosuhteena. Kun kaikki kolmion puolet ovat tasapainoisessa suhteessa keskenään tuo se hyvinvointia koko perheelle. Siten isän tukeminen on tukea koko perheelle. Ensin on kuitenkin rakennettava oma yksilöllinen suhde kolmioon: mikä on paikkani, asentoni ja tapani olla siinä? Äiti ja isä määrittävät oman äitiytensä ja isyytensä ollessaan arkisissa toimissa lapsensa kanssa yhdessä ja erikseen. Kolmiosuhde on joka suuntaan emotionaalinen suhde. Äiti antaa sanoja ja merkityksiä isyydelle ja isä tekee samoin äitiyden suhteen. Vanhemmat keskenään ja puhuessaan ulkopuolisille lapsestaan sanoittavat lapsensa tilaa: millaisena he näkevät hänet, miten määrittyy heidän yhteinen vanhemmuutensa suhteessa lapseen. Isäryhmissä parhaimmillaan voi saada eväitä tähän kolmion keskinäiseen vuoropuheluun, voi sanoittaa omaa vanhemmuuttaan, joka tukee perheen sisällä tapahtuvaa vanhemmuuden luomista. Ensimmäisen lapsensa saaneelle perheelle ulkopuolelta tarjotaan hyvinkin voimallisesti, niin palvelujärjestelmän kuin isän ja äidin lähipiirien (omat vanhemmat, suku jne.) toimesta odotuksia, neuvoja ja mallia siitä, millaisia ovat hyvät vanhemmat, miten vanhempana tulee olla. Tärkeää on kuitenkin antaa aikaa ja vanhempien itse ottaa itselleen aikaa sekä tilaa rauhassa kehittyä omanlaisiksi ja näköisiksi vanhemmiksi. Tärkeää on kummallekin, niin miehelle kuin naiselle, että omassa vanhemmuudessa on riittävästi liikkumavaraa ja kunnioitetaan toinen toistensa tapaa ajatella. Valmiita vastauksia vanhemmuudesta ei ole, vaan jokaisen on ne synnytettävä itse yhdessäkokemisen kautta. Lapselle vanhempien yksilölliset tavat olla hänen kanssaan ovat rikkaus, malli elämästä, jossa on vaihtoehtoja: isän käsien tukemana on turvallisempaa kylpeä, äiti voitelee pehmeämmin voidetta vaippaihottumaan, äidin laulu nukuttaa turvalliseen uneen, isän laulu saa nauramaan. Samalla myös kumpikin vanhempi pääsee omimmilla tavoillaan nauttimaan ja saamaan mielihyvää isyydestään ja äitiydestään. Vanhemmuudesta puhutaan usein velvollisuuksina ja tehtävinä, työnjakona sekä rooleina, joita olisi suotava ottaa käyttöön. Keskeistä vanhemmuudessa on kuitenkin sen psykologinen merkitys: saan rakastaa ja tulla rakastetuksi, saan tuntea mielihyvää yhdessä olemisesta, minua tarvitaan. Näiden ajatusten jakaminen isäryhmissä on niiden keskeinen innostumisen ja motivaation lähde. Jotta isän ja äidin vuoropuhelu toimisi vanhemmuuden rakentuessa, on tärkeää huomioida miesten ja naisten eriaikainen kehitys vanhemmuuden kokemiseen. Nainen luonnostaan tavoittaa aikaisemmin kokemuksen vanhemmuuteensa ollessaan raskaana ja kantaessaan lasta kohdussaan. Isän kokemusten taso on erilainen. Seuraavassa kuvassa on havainnollistettu tätä miehen ja naisen eriaikaista kokemuksellista tasoa. 29 KUVIO 1. VANHEMMUUDEN KOKEMISEN ERIAIKAISUUS MIEHELLÄ JA NAISELLA Kokemus vanhemmuudesta Nainen Mies Aika Lapsen syntymä Vanhemmuuden kokeminen (Saneri ja Tikka 2006) Miehen ja naisen kokemukselliset erot ja eriaikaisuus luovat haasteita erityisesti ensimmäistä lastaan odottavien vanhempien väliselle vuorovaikutukselle ja yhteisymmärrykselle, mutta myös miehille itselleen. Isyyteen liittyen miesten tukiverkko on normaalisti hyvin hatara, mistä johtuen miesten on yleensä vaikea löytää vertaisryhmää, jossa voisi pohtia isäksi tulemiseen ja isyyteen sekä näihin liittyviin odotuksiin, toiveisiin ja pelkoihinkin liittyvistä asioista. Kuviota voi käyttää myös apuna pyytämällä miehiä tai pariskuntia määrittämään, mihin kohtaan he tällä hetkellä sijoittavat itsensä. Sen pohjalta voi avata keskustelua, miten he toivoisivat asian olevan ja miten toimimalla he pääsisivät tuolle tasolle. Eri perheen elämänkaaren vaiheita voi myös tutkia vastaavalla kaavalla. Isoisäryhmissä voi tutkia omaa isoisyyttään ja määrittää, missä kohden se on. Kaaviolle voi laittaa myös isän, jonka lapsi/lapset ovat lähtemässä kotoa omaan elämään, arvionsa menneestä. Mitkä olivat isyyteni huippuhetket, missä olin heikommin isyydessä kiinni ja millaisia merkityksiä juuri nyt annan isyydelleni? Eri elämäntilanteissa voi pariskuntia pyytää määrittämään, miten juuri nyt he määrittävät oman kokemuksellisen tasonsa. Miten se oli aikaisemmin ja milloin isän rooli vanhempana korostui enemmän, milloin äidin rooli? Voi ajatella, että eri perhe-elämän vaiheissa puolisot ovat eri tavoin lähellä tai etäällä vanhemmuutensa ydintä. Äidin ollessa esim. työnantajan järjestämässä koulutuksessa viikkoja toisella paikkakunnalla, on isä lähempänä isyytensä ydintä ja päinvastoin jossain toisessa tilanteessa. Kaavion avulla voi tehdä näkyväksi vanhemmuuteen liittyvät vaihtelevat eriaikaisuudet ja pariskuntia voi helpottaa, että isyys 30 ja äitiys on paitsi eriaikaista myös liikkuvaa. Eri tilanteet ja haasteet vaikuttavat siihen. Myös suhteen ja tason muuttaminen on mahdollista. Ei myöskään ole epätavallista, että ensimmäisen lapsen synnyttyä äiti on kokemuksellisesti vanhemmuutensa ytimessä ja isä etäällä. Toisen lapsen syntymä ”pakottaa/vapauttaa” isälle tilaa isyyden ottamiselle hänen kantaessaan enemmän huolta ensin syntyneestä ja äidin joutuessa keskittymään vastasyntyneeseen. Perhevalmennus pakolliseksi ensimmäistä lastaan odottaville Vanhemmuuden tukemiseen on satsattava. Saneri ja Tikka ovat työssään kokeneet, että tukemalla perheitä isyyden ja äitiyden kysymyksissä, satsataan perheen tulevaisuuteen ja luodaan paremmin turvallista perustaa perhe-elämälle. He näkevät, että perhevalmennus olisi oltava pakollista ja isyysvalmennuksen tulee olla luonteva osa neuvolatoimintaa. Vertaisryhmien avulla myös isille syntyisi luonnollisia isien keskinäisiä verkostoja, joissa he halutessaan voisivat jakaa kokemuksiaan isyydestään. Miessakit ry. pyrkii ennen kaikkea aktivoimaan itse miehiä luomaan omat verkostonsa ja saada heidät huomaamaan, miten tukea antavaa vertaisryhmät eri tilanteissa voivat olla. Olisi tärkeää, että isät otettaisiin tasavertaisesti mukaan palveluissa: oltaisiin uteliaita ja kiinnostuneita isyydestä, tuettaisiin sitä ja myös isiä kohdeltaisiin asiantuntijana oman lapsensa ja perheensä elämässä. Edellä mainittu mahdollistaa sen, ettei miestä lähestyttäisi vasta silloin, kun hän on oletettu uhka perheelle. Myös miehille itselleen on tärkeä viestittää eri tavoin, etteivät nämä väheksyisi osaamistaan ja ymmärtäisivät tuottamansa hoivan merkityksen lapselle. Seuraavassa esimerkkinä miesten isyysvalmennusryhmien sisältöjä tarkemman kuvan antamiseksi siitä, millaisia teemoja ryhmissä käsitellään: 1. TIETO ISÄKSI TULEMISESTA 3. SYNNYTYS ISÄN KOKEMANA Missä olin ja kuinka minulle kerrottiin, että minusta tulee isä? Synnytystapahtuma. Oma lapsuuteni perhe Ensikosketus lapseen. 2. PERHEEKSI VALMISTAUTUMINEN 4. VARPAJAISET JA SEN JÄLKEINEN ARKI Miten olen valmistanut kotiani lapsen tuloa varten? Parisuhde ja seksi. Muutokset parisuhteessa: ajankäyttö miehenä (puolisona), vastuut. Isovanhemmat/sukulaiset/ystävät. Työn ja perheen yhteensovittaminen. Kenellä valta ja vastuu. Kuinka tuen puolisoani/kuka tukee minua? Perheystävällisyys työpaikalla. Lapsenhoito, isänrooli. 31 4.3 Parisuhde vauvaperheessä Arja Seppänen Lapsi on maailman ihanin taakka Kasvava sikiö kohdussa on salaisuus. Lapsi syntyy äidistä usein isän käsiin. Lapsen vastaanottaminen onkin elämän suurimpia haasteita – silloinkin kun lapsi on adoptoitu tai sijaislapsi. Vanhemmuuteen tarvitaan puolisoiden yhteistyön voimaa, erilaisuuden hyödyntämistä, oman perheen ja parisuhteen yhteisen ajan puolustamista, pitkäjännitteisyyttä ja aikuisuutta. Tärkeintä lapselle on vanhempien antama hoiva ja rakkaus. Puolisoiden keskinäinen suhde luo ilmapiirin, jota lapsi hengittää. Lapsi sekoittaa parisuhteen peruskuviot yleensä tehokkaasti, ja muuttaa monta asiaa, eikä vähiten ajankäyttöä. Se, miltä tuntuu olla isä ja äiti, yllättää monesti. Monenlaiset tuulet raikastavat, huojuttavat ja hyvässä tapauksessa lujittavat vauvaperheen parisuhteen palikkataloa. Se mitä tapahtuu, on molempien valinnoista kiinni. Sitoutuminen Lapset tekevät perheestä yhteisön, suuremman kokonaisuuden. Monet kokevat, että vasta lapsen myötä heistä tuli perhe sanan konkreettisessa merkityksessä. Se, että lapsessa on siemen molemmista, syventää usein automaattisesti puolisoiden sitoutumista toisiinsa. Lapsen avuttomuus ja täydellinen riippuvuus vanhemmista synnyttää luontaista vastuuta ja vaistomaista halua suojella lasta. Lapsi voi tuoda elämään myös syvemmän tarkoituksen. Jotkut aikuistuvatkin kertaheitolla lapsen myötä. Kokemus voi olla myös toisenlainen. Voi tuntua vaikealta ratkaista työ- ja perhe-elämän keskinäistä tasapainoa tai lapsen tuoma elämänmuutos tuntuukin epämiellyttävältä velvollisuuksineen. Ei olekaan valmis luopumaan omasta vapaasta elämästä ja harrastuksista. Parisuhteen näkökulmasta sitoutuminen yhdessäoloon alkaakin tuntua enemmän kahleelta ja pakkopaidalta kuin vapaaehtoiselta valinnalta. Jos raskaus on ollut yllätys, tuo se oman haasteensa sitoutumiseen. Olivat lapsen tulon synnyttämät sisäiset olot mitkä tahansa, turvallisen perhe-elämän tärkeä edellytys kaikkien kannalta on jatkuvuuden turvaaminen. Sitoutuminen yhteiseen elämään on keskeistä. Siinä on tärkeää puolisoiden sisäinen tunne- ja tahtotason sitoutuminen toisiinsa sekä yhteiskunnan antama lainsäädännöllinen suoja avioliitolle. Sitoutuminen on kuin talon kivijalka, joka kannattaa rakentaa hyvin. Silloin sen varaan voi rakentaa hyvää arkea. Sitoutuminen on tahtomista ja mielialoista riippumaton valinta pysyä yhdessä. Avioliitto on parisuhteen ja lasten suoja, jonka turvissa läheisyydellä on aikaa kasvaa. 32 Tunteet Parisuhteeseen ja vanhemmuuteen liittyy erityisen syviä odotuksia saada kokea hyviä tunteita, olla onnellinen, läheinen, tulla rakastetuksi ja arvostetuksi. Lapsi antaakin mahdollisuuden jakaa puolison kanssa iloa yhteisen lapsen ainutlaatuisuudesta ja jokaisesta uudesta asiasta jonka lapsi oppii. Lapsi herättää myös itselle yllättäviä tunteita, kuten epävarmuutta omasta kyvystä olla vanhempi, kiukkua, masennusta ja valvomista tai mustasukkaisuutta puolison lapselle antamasta huomiosta. Myös vanhemman omat lapsuuden hyvät ja ikävät kokemukset nousevat pintaan erilaisina tunteina. Tämä kaikki voi olla hyvin hämmentävää ja yllättävää. Näin kuitenkin tapahtuu monille, voimakkaat ja epämääräiset tunteet ovat tavallisia. Tunteiden rehellinen jakaminen puolison kanssa on tärkeää silloinkin kun ei heti osaa edes sanoa miltä itsestä tuntuu. Yhteisen keskustelun myötä sanoja löytyy helpommin. Oman käyttäytymisen hallinta suhteessa omiin tunteisiin onnistuu paremmin, jos on tietoinen tunteistaan ja ymmärtää mitkä asiat niitä synnyttävät. Omia eikä toisen tunteita kannata arvostella, koska tunteita ei valita, ne syntyvät. Niillä on myös aina joku viesti. Parisuhde aktivoi tunteiden kirjon. Tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen ovat avaimia molemminpuoliseen ymmärtämiseen. Seksuaalisuus Seksuaalisuus on syvällä ihmisessä oleva ominaisuus, joka määrittää sitä mitä kukin on miehenä tai naisena. Seksi on taas tekemistä, toimimista ja toteuttamista. Seksi on osa seksuaalisuutta. Parisuhteen erityisaluetta on ilmaista toiselle rakkautta koko olemuksellaan: hellyydellä ja kiihkolla, koskettaen ja rakastellen. Lapsen tulo muuttaa sekä seksuaalisuutta että seksiä. Naisena ja miehenä olemiseen tulee mukaan isänä ja äitinä oleminen. Raskaus, synnytys ja imetys saavat naisessa aikaan ison sisäisen ja näkyvän ulkoisen muutoksen, joka vaikuttaa molempiin. Ei siis ole ihme, että parisuhteen seksuaalinen läheisyys kokee järistyksiä, usein pelottaviakin. Minua ei haluta – mikä minussa on vikana? Tämä voi olla molempien puolisoiden kysymys ja syyt voivat olla erilaisia. Väsymys voi uuvuttaa niin, että illalla on tärkeämpää nukkua kuin rakastella. Toinen voi tarvita ensisijaisesti helliä sanoja ja pientä kosketusta tai sylissä oloa ilman yhdyntää. Toinen taas haluaisi vain rentouttavaa hyvää seksiä. Molempien tarpeita tulisi kunnioittaa. Kun tarpeet ovat erilaisia tarvitaan puolitiehen tulemista – molemmilta. Hellyys, intohimo ja huumori ovat tärkeitä läheisessä parisuhteessa. Seksuaalisuus on ruumiin nälkää ja sydämen kaipausta toisen lähelle. 33 Riidat Erimielisyydet ja ristiriidat kertovat siitä, että suhteessa on kaksi erilaista ihmistä. Se on hyvä asia, koska erilaisuus on totta. Lapsen tulo suhteeseen kärjistää usein erilaisuutta. Miten lasta hoidetaan? Millainen työnjako meillä on? Lasten kasvatukseen liittyy kummallakin syvään juurtuneita arvoja ja intohimoja siitä mikä on oikein. Lapsen totaalinen tarvitsevuus voi olla vaikea kohdata. Omat vaikeat lapsuuden kokemukset saattavat herättää primitiivistä raivoa joissain tilanteissa. Jos itseä on kohdeltu huonosti ja väkivaltaisesti, on hyvä olla tietoinen itseen liittyvästä riskistä tehdä samoin omalle lapselleen tai puolisolle. Viimeistään tässä vaiheessa on hyvä pysähtyä miettimään, millaisia huonoja ja hyviä malleja ristiriitatilanteisiin on kotoa saanut. Useilla meistä on lapsuuden perintönä enemmän poisopittavia huonoja toimintamalleja kuin kumpaakin kunnioittavia tapoja ratkoa erimielisyyksiä. Lapsi tuo vahvan motiivin riidellä sivistyneemmin ja rakentavammin. Rakentavampaan tapaan on helpompi suunnata, jos parisuhteessa pidetään ” tilivälit lyhyenä”, eikä kerätä kiukkua tuottavia asioita mielen päälle, vaan puhutaan niistä ajoissa. Tämä yksinkertainen pelisääntö vähentää äkkiräjähdyksiä, jossa oma suuttumusvarasto purkautuu. Oman jaksamisen suhteen kannattaa olla valppaana. Varsinkin äidit perustelevat usein yletöntä venymistään lapsen parhaalla. Tosiasia on kuitenkin, että lapsen etu on hyvinvoiva vanhempi. Väsyneenä ja nälkäisenä riidellään usein turhista asioista – myös lapsi aistii kireän ilmapiirin. Ristiriidat kuuluvat parisuhteeseen. Avoin ristiriitojen kohtaaminen mahdollistaa suhteen syvenemisen. Sanat Sanoja tarvitaan asioiden hoitoon, omien kuulumisten, mielipiteiden, tarpeiden, tunteiden ja arvojen ilmaisemiseen toiselle. Puhuminen edellyttää avointa mieltä kuunnella sitä mitä toinen oikeasti haluaa sanoa. Puhumisen ja kuuntelemisen tärkeys on totta silloinkin, kun se on vaikeaa – koska jokainen meistä haluaa tulla ymmärretyksi oikein. Kun lapsi syntyy, puhumisen tarve kasvaa ja samalla yhteinen aika vähenee – se on vaikea yhtälö. Mikä minulle on ollut tärkeää lapsena? Millaisia asioita haluan siirtää lapsuudenkodin malleista omaan perheeseen? Mitkä ovat ylipäätään minulle luovuttamattomia arvoja kasvatuksessa? Mitä toivon puolisoltani vanhempana? Näihin tärkeisiin kysymyksiin on jokaisella omia ajatuksia. Yhteinen keskustelu niistä on mielenkiintoista ja antoisaa, jos siihen varataan aikaa ja se aloitetaan. Jos ei puhuta, toisen tulkitseminen lisääntyy, väärinymmärryksen riski kasvaa ja riitoja syntyy tulkinnoista, jotka ovatkin syntyneet omassa päässä. 34 Puhumalla ja kuuntelemalla tiedämme enemmän ja luulemme vähemmän. Ihmisen syvimpiä tarpeita ovat nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi tuleminen. Teot Sanojen ja tekojen tasapaino on tärkeää parisuhteessa ja vanhemmuudessa. Luottamus toiseen rakentuu tekojen kautta. Olennaista on olla sanojensa mittainen. Pienten lasten kanssa elämä koostuu paljolti arjesta ja arkisista teoista. Niitä on paljon ja jatkuvasti. Aina voisi tehdä enemmän. Miten jaamme arkityöt, kun tilanne on uusi? Velvollisuuksien jakaminen reilusti vahvistaa keskinäistä kunnioitusta. Tietoisesti sovituista pelisäännöistä on parempi pitää molempien kiinni. Silti suuri rakkauden osoitus toista kohtaan voi olla roskapussin vieminen tai toisen hartioiden hierominen ilman pyytämistä. Arkiset teot eivät ole vain velvollisuuksia, vaan pienet hyvät teot arjessa vaikuttavat kodin ilmapiiriin ratkaisevasti. Pienestä hyvästä seuraa usein suurempaa hyvää. Tekoja tarvitaan myös parisuhteen hoitamiseen. Valitettavasti kukaan ei soittele ovikelloa ja tarjoa aikuisille kahdenkeskistä aikaa ja iloa arkeen – vaan siitä on huolehdittava itse yhdessä. Arjen valinnat rakentavat tai nakertavat rakkautta. Teot vahvistavat yhdessä sovitut asiat ja estävät päämäärätöntä ajelehtimista. Luottamus Luotanko puolisoni rahankäyttöön tai taitoon ajaa autolla? Luotanko itseeni vanhempana? Luotanko omaan viehätysvoimaani? Luotanko puolisoni haluun olla uskollinen? Mikä on oma kykyni luottaa toiseen ihmiseen? Miten luotettavia olemme toisillemme eri asioissa? Luottamus parisuhteessa koostuu monista asioista. Lapsen myötä puolisoiden elämänpiirit eriytyvät usein entisestään; toisen elämä on selvemmin kodin ulkopuolella ja toisen on kotona. Levollinen luottamus keskinäiseen uskollisuuteen on tärkeimpiä asioita elämäntilanteessa, jossa seksuaalinen läheisyys on monille tavallista haasteellisempaa ja lapsen tarpeista huolehtimisessa korostuu antaminen enemmän kuin itselle saaminen. Nämä synnyttävät monentasoista nälkää omien tarpeiden suhteen. Tässä maaperässä ihastumiset ja rakastumiset kolmansiin henkilöihin tapahtuvat helposti. Parisuhteessa molempien tarpeista huolehtiminen on paras lääke uskottomuutta vastaan. Luottamus voi rikkoutua pitkällä aikavälillä pienten, usein toistuvien pettymysten myötä tai kun jommankumman tai molempien tärkeitä tarpeita laiminlyödään. Myös kasaantuvat ongelmat, joita ei osata käsitellä ja kokemus, että mikään ei muutu murentavat luottamusta. 35 Ja toisaalta kun luottamuksesta pidetään huolta, se synnyttää hyviä tunteita, kuten tilaa ja vapautta hengittää, uskallusta olla rehellinen ja varmuutta ettei toinen hylkää. Kunnioitus ja uskollisuus ovat parisuhteen luottamuksen perusta. Luottamus tuo turvallisuutta ja vakautta. Anteeksianto Anteeksipyytäminen on apua ihmisen epätäydellisyyteen. Kukaan ei osaa kaikkea eikä jaksa aina. Lapsi on peili. Hän on tehokas näyttämään vanhemmille heidän osaamisensa rajat, puutteet ja keskeneräisyyden. Vanhemmuus on varmasti aihe, jossa ihmiset kokevat eniten epäonnistumisia ja syyllisyyttä. Itselle ja toiselle anteeksiantamisen ja anteeksipyytämisen tarve kasvaa lasten myötä. Anteeksipyyntö on vastuunottamista omista virheistä. Se ei ole tekninen suoritus, vaan vuorovaikutusta toisen kanssa. Se ei tarkoita, ettei asiaa tarvitse käsitellä ja puhua auki. Anteeksianto puolestaan ei tarkoita: ”Ei se mitään”. Pikemminkin se tarkoittaa, että ”siitä huolimatta, vaikka toimit niin kuin toimit ja se satutti minua, haluan jättää asian taakse ja aloittaa puhtaalta pöydältä.” Anteeksianto on vaihtoehto kostolle ja vaikenemiselle. Anteeksianto avaa moni ovia. Se on ovi helpotukseen, rehellisyyteen, lempeyteen, terveeseen nöyrtymiseen, syvempään läheisyyteen, iloon, huumoriin ja yhteenkuuluvuuden syvenemiseen. Se varjelee myös katkeruuden myrkyltä. Väärinkäsityksiä ja virheitä tapahtuu päivittäin. On vaikeaa voida hyvin ilman hiertävän asian selvittelyä. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen puhdistavat ilmapiiriä. Rakkaus Elämän käytetyin ja suosituin sana on epäilemättä rakkaus. Mitä rakkaus sitten on tai ei ole? Rakkaus ei ole vain tunne, eikä se ole sama asia kuin rakastuminen. Rakkaus on myös eri asia kuin riippuvuus toisesta ihmisestä, vaikka rakkauteen kuuluu luonnollisena osana toisen tarvitseminen. Rakkaus on suhde, joka on tietynlainen laadultaan. Seuraavat neljä määritelmää rakkauden lajeista kuvaavat tätä suhteen laatua: 36 • Storge –rakkaus on sisäsyntyistä kiintymystä, joka näkyy yhteenkuuluvuutena ja me-henkenä puolisoiden ja perheenjäsen- ten kesken. • Philia –rakkaus on ystävyyttä: yhdessä tekemistä, syvistä asioista puhumista ja vastavuoroista kannustamista kummankin henkilökohtaisissa elämänhaasteissa. • Eros –rakkaus on romantiikkaa ja seksuaalista vetovoimaa, kokonaisvaltaista toisen persoonaa ihastelevaa rakkautta. • Agabe –rakkaus on toista palvelevaa, toisen hyväksi tekemistä ilman hyötyajattelua. Agabe –rakkaus edellyttää kykyä lait- taa omat tarpeet sivuun toisen hyväksi. Pikkulapsiperheessä korostuvat storge - ja agabe-rakkaus. Lapsi synnyttää vaistonvaraista kiintymystä ja halua pitää huolta. Käytännön elämä lapsiperheessä edellyttää agabe -rakkautta. Kaikkia rakkauden lajeja tarvitaan hyvässä parisuhteessa. Joku laji korostuu jossain elämänvaiheessa enemmän kuin toinen. Rakkaus tuntuu näkymättöminä säikeinä kahden ihmisen välillä. Yhtä tärkeää kuin saada rakkautta on antaa sitä. Rakkaus vaatii huolenpitoa kasvaakseen. Turvallinen vauvaperhe Aikuiset luovat yksilöinä ja pariskuntana raamit turvalliselle perhe-elämälle. Se koostuu kaikista parisuhteen osa-alueista. Rehellinen keskustelu, pienet arkiset teot, tunteiden kuuleminen, koskettamisesta ja seksistä huolenpitäminen ja anteeksipyytäminen ovat valintoja, jotka vahvistavat turvallista läheisyyttä. Rakkauden suhteen ei tarvitse olla kohtalon varassa, vaan siihen voi vaikuttaa. Samojen kysymysten kanssa kamppailevia on monia, vertaiskeskustelut muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa auttaa. Ammattiapua kannattaa hakea, kun omat voimat tai taidot eivät riitä. Kukaan ei ole täydellinen ja virheistään voi oppia. Kuva sivulla 32: ”Parisuhteen palikoiden” perusidea on konkretisoida käytännönläheisesti parisuhteen eri alueita ja tätä kautta tukea ihmisiä ymmärtämään suhdeasioita paremmin ja keskustelemaan niistä. Tutustu tarkemmin aiheeseen: http://www.parisuhteenpalikat.fi/ 37 5. NUORILLE EVÄITÄ ELÄMÄÄN 5.1 Mikä luo nuorelle turvallisuutta kodin ja viranomaisen välissä? Vesa Heiskanen Oman työkokemukseni kautta olen voinut tehdä huomioita nuorten hyvinvoinnista ja siihen suoraan tai välillisesti vaikuttavista eri auttaja- sekä viranomaistahojen työotteista. Työotteet ovat joko tukeneet tai jättäneet huomiotta nuoren ja tämän perheen hyvinvoinnin. Työ on voinut painottua joko asiakaslähtöisesti tai järjestelmäkeskeisesti. Järjestelmäkeskeisyydellä tarkoitan sitä, että auttamisjärjestelmät toimivat usein oman järjestelmänsä logiikan ja käytäntöjen, eikä aina yksilön tarpeiden pohjalta. Järjestelmiä ja niiden logiikkaa toki tarvitaan. Mielestäni on mahdollista sisällyttää paljon joustoja järjestelmiin, vaikka inhimilliset ja taloudelliset resurssit olisivat niukkojakin. Riidattomia perheitä ei ole. Ristiriidat ovat kuitenkin asioita, jotka tulevat perheisiin yleensä kutsumattomana paikalle. Tämänkaltaisissa tilanteissa kysymysten keskiöön nousee usein arvomaailma. Olennaista ammattilaisten työskentelyssä on asiakkaiden arvojen kunnioitus. Se ei aina kuitenkaan toteudu järjestelmäkeskeisen työtavan pohjalta. Ainakaan jos järjestelmän eri osat eivät toimi samaan suuntaan. Peruspalveluista erityispalveluihin Suomessa on tiedotusvälineissä ollut käynnissä vuosia julkinen keskustelu nuorten hyvinvoinnin puutteista. Keskustelussa on löytynyt puutteita vajavaisista palveluista, jotka käsittävät niin nuorten mielenterveyspalvelujärjestelmän kuin myös lastensuojelun. Yleinen keskustelu on tarjonnut ratkaisuja, jotka yleensä jättävät perheen omat luonnolliset voimavarat joko vähälle huomiolle tai kokonaan huomioimatta. Poliitikot korostavat usein yhteiskunnan resursseja, erityisesti sen erityispalveluja, sen sijaan, että nostaisivat esille nuoren hyvinvoinnin perusyksikön – perheen – ja sen perustarpeet. Esimerkkinä keskusteluiden otsikoista voisi olla vaikkapa: ”lisää varoja nuorten psykiatriseen hoitoon!” Peruspalvelut näyttävät rapautuvan, mistä yhtenä esimerkikkinä maanlaajuinen lähikoulujen lakkauttaminen. Keskitetty rakenne tuo myös nuorten ongelmat esiin näkyvämmin. Samaan aikaan ongelmien kasaantuessa ja monimuotoistuessa ratkaisuksi esitetään esimerkiksi nuorten valvonnan lisäämistä ja vastuunkantajaksi, tuttuun tapaan, nostetaan ammatillinen erityisosaaminen ja siihen liittyvät korjaavat toimenpiteet. Erityispalvelut ovat kalliita tapoja auttaa, jos lähdetään siitä, että usein perheitä olisi voitu auttaa jo peruspalveluiden piirissä, jos joku olisi puuttunut tilanteeseen ajoissa. Joskus paras, halvin ja inhimillisin tapa vastata oireilevien nuorten tarpeisiin on toimivien peruspalveluiden mahdollistuminen oikea-aikaisesti. Painopiste hyvinvointipalveluiden kehittämisessä ja strategisessa suunnittelussa on liukunut harmittavan usein ennakoivan reagoinnin näkökulmasta reagoimiseen kun pahin on jo tapahtunut. Kärjistäen voi todeta, että ennakolta reagoiminen jää suurien linjojen suunnittelussa kuolleeksi kirjaimeksi. Yhteiskunta muuttuu ja palvelut sen mukana. Aina ei tiedä, hallitaanko muutosta vai ajaudutaanko vain muutoksen mukana. Nopeat syklit määrittävät myös peruspalveluiden hallinnollista mittakaavaa: löytyykö tahtoa ja halua panostaa asioihin nyt, vaikka työn ja panostuksen tulokset näkyisivät vasta viiden vuoden kuluttua. 38 Olennainen mittari auttamisjärjestelmän toimivuudessa on reagoimisen nopeus kriisitilanteessa. Akuutissa hädässä ammattilainen pääsee usein eteenpäin yksinkertaisilla ja inhimillisillä työkaluilla ja asiakas kokee saavansa vastetta kiperään tilanteeseensa. Ongelmaan reagoimisen pitkittyessä nuoren oireilu syvenee. Tällöin yleensä perhekin alkaa voida huonosti. Tarve erityispalveluiden suuntaan yleensä alkaa tästä. Palvelukultuuri ja case management Case management (yksilökohtainen palveluohjaus) on tapa lieventää palvelujärjestelmän hajanaisuutta, yhteensovittaa eri toimijoiden työtä ja aktivoida omaisia, ystäviä ja vapaaehtoisia auttajia. Case management on prosessi, jonka tarkoituksena on määrittää ihmisten yksilölliset palvelutarpeet ja löytää niiden kanssa parhaiten yhteensopivat palvelut. Keskeistä on palvelujen keskitetty ja vastuullinen koordinointi yhdessä eri auttajatahojen sekä palvelun käyttäjän kanssa.2 Sisarkäsitteitä case managementille voisivat olla moniammatillinen yhteistyö ja asiakaslähtöisyys. Yksilön asemaa korostava yhteiskuntakäsitys ja psykodynaaminen hoitokulttuuri on vahvistanut auttamisjärjestelmässä yksilökohtaista erityispalvelua, joka ei perinteisesti ota perhettä mukaan aktiiviseksi yhteistyökumppaniksi nuoren kriiseissä. Pelkästään nuoriin kohdistuvat toimenpiteet eivät kuitenkaan ole yleensä niin tehokkaita kuin sellaiset, joissa koko perhe, sen historia ja sen dynamiikka otetaan huomioon. Pulman käsittelyn rajaaminen oireilevaan yksilöön rajaa myös auttamisjärjestelmien eteenpäin vieviä toiminta- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Painopisteen muutos nuori-näkökulmasta perhenäkökulmaan voi olla työntekijän kannalta olennaisia ja hyödyllisiä näkökulmia avaavaa ja itse perheelle koituvan hyödyn kannalta tavattoman iso. Valitettavan usein toimintatavoiltaan jäykät työkulttuurit ja lakiin perustuvat säädökset tiukasti tulkittuina voivat olla tiiviin ja rakentavan yhteistyön esteenä. Jos perheen tilanteeseen vaikuttaa samanaikaisesti työntekijöitä vaikkapa sosiaali-, terveys- ja koulutoimesta, saattaa päällekkäisyyden ja tietovajeen kokemuksia olla joka suunnalla. Työskentelyvastuun jakaminen auttaa usein kaikkia toimialoja toimimaan samaan suuntaan yhteisen tavoitteen eteen. Minulla on hyviä kokemuksia tästä niin yksityisen lastensuojelun kuin myös kolmannen sektorin piiristä. Koordinoinnin keskittäminen ja säännölliset yhteistyöpalaverit tuovat jäntevyyttä, konkretiaa ja suunnan ammattilaisten työhön, turvallisuuden tunnetta ja osallisuutta perheelle sekä vastuullisuutta ja koordinaatteja asiansa edistämisen suuntaan nuorelle. Esimerkiksi kolmen kuukauden välein toteutuva palaveri, jossa kartoitetaan nykytilanne ja asetetaan tavoitteita jäsennellysti seuraavalle jaksolle on ollut toimiva niin lastensuojelun kuin myös muun sosiaali- ja terveysalan tukijärjestelmän piirissä. Useiden toimijoiden yhteistyöpalavereissa on ollut hyvä huomioida ne tosiseikat, jotka liittyvät suurkokousten dynamiikkaan ja joka näkyy useiden toimijoiden ja perheenjäsenten erilaisissa kokouskäytännöissä. Ihmiset tuovat mukanaan palavereihin omia erilaisia näkymättömiä esityslistojaan. Ja mitä suurempi ryhmä, sitä enemmän ihmisillä on omia erilaisia pyrkimyksiä. Kokouksissa saattaa olla näkyvillä niin paljon eri todellisuuksia, että orientoituminen pelkästään tosiasioiden perusteella vaikeutuu. Kokousten tulisi olla siis hyvin suunniteltuja ja valmisteltuja. Hyvin ja avoimesti valmisteltuun kokoukseen on myös perheen turvallista liittyä. Tällöin saattaa jäädä tilaa myös tunnepuheelle, joka joskus jää liian vähälle huomiolle. Ja tällaisen puheen kautta asiakas usein kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Ala-Nikkola Merja, Sipilä Jorma (2011) Yksilökohtainen palveluohjaus uusi ratkaisu palveluiden yhteensovittamiseen. Omaiset mielenterveystyön tukena Uudenmaanyhdistys ry:n verkkosivusto: http://www.otu.fi 2 39 Yhteistyö, avoimuus ja läpinäkyvyys voisivat tuoda hoitojärjestelmiin sellaisia ulottuvuuksia, joista hyötyisivät muutkin perheen ja suvun jäsenet kuin hoidon tai toimenpiteiden kohteeksi joutunut nuori. Esimerkkinä vaikkapa psyykkisesti oireileva nuori, jonka tilanne laitoshoidon aikana vakiintuu. Kun nuori palaa perheeseen, jonka vuorovaikutuksessa on vaikeuksia, hänen oireilunsa alkaa uudelleen. Avoimet ja asiakaslähtöiset asiakasprosessit auttavat nuorta ja vanhempia liittymään työskentelyyn ja olemaan myös vastuullisempia yhteistyön aikana. Perheen merkitys Jos yleisessä keskustelussa nuorten hyvinvoinnista puhuttaessa on muistettu puhua vanhemmuudesta, on sävy ollut usein vanhempia syyttävä. Yleinen keskustelu ei välttämättä rohkaise vanhempia tarttumaan perheen sisäisiin epäkohtiin. Nuoren ongelmat harvoin liittyvät suoranaisesti huono-osaisuuteen tai puutteelliseen vanhemmuuteen. Jos vanhempia rohkaistaan ottamaan vastuuta nuoristaan, he yleensä mielellään tekevät sen. Olen lisäksi useaan kertaan havainnut kuinka vanhemman tilanteeseen tarttuminen on nuoren näkökulmasta moninkertaisesti tehokkaampaa ja ekologisempaa kuin ammattilaisen tekemä. Pelkästään se, että olemme kutsuneet vanhemmat rakastavina vanhempina paikalle luo vanhemmille samansuuntaista käytöstä ja asettaa toiminnan oikeaan kehykseen. Vanhemmille syntyy toiveikas tulevaisuusorientaatio perinteisten syiden tutkimisen sijaan. Perheen merkitys ja vanhempien oma hyvinvointi ei ole tullut julkisessa keskustelussa riittävästi näkyviin. Jos vanhempi voi huonosti, se välittyy suorassa suhteessa myös nuoren hyvinvoinnin määrään. Vastaavasti vanhemman voimavarojen kasvu heijastuu myös suorassa suhteessa nuoren hyvinvointiin. Näkyvin reagoija perheen kokonaishyvinvoinnin horjuessa on yleensä nuori. Jos ammatilliset voimavarat suunnataan tällöin suoraan nuoreen, toteutuuko silloin tarkoituksenmukainen kriisiapu? Saattaa toteutua, mutta hyvinvoinnin ja turvallisuuden tunne varmaankin vahvistuu, jos koko perhe otetaan työskentelyssä vahvemmin huomioon. Vanhemmuuden tehtävänä on auttaa nuorta tunnistamaan, käsittelemään ja hallitsemaan tunteita eri ikäkausina. Kokemukseni mukaan vanhemmat haluavat myös tehdä niin. Kiivastahtinen työelämä, parisuhdeasiat ja alati muuttuva yhteiskunta luovat vanhemmuuteen haasteita, jotka vaikuttavat koko perheeseen ja sen dynamiikkaan. Näihin haasteisiin löytyy usein ratkaisuja, erityisesti silloin, kun vanhemmat rohkenevat ottaa asian esille oman nuorensa, lähipiirinsä tai ammatillisen vuoropuhelun kautta. Joskus paras ja nopein tapa auttaa nuorta on auttaa vanhempaa toimimaan vanhempana. Voidaan yhdessä konkretisoida esimerkiksi sitä, miten oma kasvu vanhempana näkyy arjen käytännön teoissa. Perhe on yksilön suoja niin psykologisesta kuin myös käytännöllisestä näkökulmasta. Perhe tuo yleensä aina yhteistyöhön mukaan puuttuvaa informaatiota, uusia näkökulmia, taustatukea sekä yhteistyön kumppanuutta. Voidaankin sanoa, että perhe on nuoren hyvinvoinnin perusyksikkö. Perheen kautta tilanteet tulevat entistä selvemmin näkyviksi ja sen kumppanuus eri elämäntilanteissa tuo mukanaan vastuullisuutta. Ammattilaisten tehokkain työkalu on tällöin yhteisen vuorovaikutuksen synnyttäminen tai jäsentely perheessä. Nuoruuden muuttuminen Julkisuudessa puhutaan paljon nuoruuden muuttumisesta. Mielestäni se ei ole kuitenkaan muuttunut muutoin kuin ilmiasultaan. Kulttuuriset ilmiöt eivät aina heijasta nuoruuden perustaa. Nuorilla on vieläkin tarve saada vanhemman ohjausta, yhteistä tunteiden jakamista sekä joskus myös ulkoiseen ja sisäiseen todellisuuteen liittyvien asioiden rajaamista. Nuorten pahoinvointi ei tule parantumaan valvontaa lisäämällä tai terapeutteja ja psykologeja palkkaamalla. Nuorten hyvinvointi makaa vahvasti 40 hänen perheensä harteilla, jolloin koko perheen voimavarat on se pääkohde, johon olisi poliittisia ja yhteiskunnallisia painopisteitä asetettaessa kiinnitettävä huomio. Nuori tarvitsee aina vanhemman kasvaakseen. Nuoren olemassaolon vahvistaminen tapahtuu silloin, kun hänet nähdään, häntä kuullaan ja hänelle vastataan. Muutoinkin kuin kulttuuristen ilmiöiden kautta. On joskus tervettä jäädä vanhempana pohtimaan sitä, mitkä asiat omassa nuoruudessa olivat samanlaisia ja mitkä erilaisia kuin omilla lapsilla on nyt. Mitkä asiat ovat vaikeampia ja mitkä helpompia? Helppoa nuoruus on tuskin koskaan ollut. Tuskin tulee olemaankaan. Käsitteillä on merkitystä Punaisen Ristin Nuorten turvatalolla nuoria asiakkaita kutsutaan vieraiksi. Käsite lanseerattiin asiakkaille henkilökunnan arkitoiminnan kautta. Kun henkilökunta alkoi kutsua turvatalolla väliaikaisesti yöpyviä nuoria vieraiksi, termi vähitellen vakiintui. Aluksi vieras-käsitteellä oli tarkoitus viestiä nuorelle ja vanhemmille asumisen väliaikaisuutta, molemmille usein eri syistä. Vanhemmat rauhoittuivat ja väliaikainen yöpyminen muualla saatettiin kokea positiiviseksi etäisyyden ottamiseksi, ei eriytymisen aluksi. Nuori taas asettui positiivisesti eri tavalla yhteistyöpositioon. Käsite loi turvallisuuden tunnetta molemmille. Vieras- käsite toi myös henkilökunnan toimintaan ulottuvuuksia. Nuoriin panostettiin kuin vieraisiin. Oltiin kohteliaita, pyrittiin tarjoamaan hyvää ruokaa, pidettiin seuraa ja pedattiin pedit. Näin saatiin nuoren kanssa aikaan mukava yhteistyön henki. Mielenkiintoinen havainto oli se, että kun kotona rajoja koettelevaa nuorta kohdeltiin kuin vierasta, tämä alkoi vastaavasti käyttäytyä kuin vieras. Ei menty omin luvin jääkaapille, ei piirrelty seiniin ja tultiin sovitusti talolle. Suhteissa aikuisiin alkoi muodostua positiivisen toiminnan kehää. Joskus vierailu turvatalolla oli nuorelle mahdollisuus näyttää valoisa puolensa, koetella sitä turvallisesti todellisissa tilanteissa. Perhetapaamisissa kerroimme huomioistamme ja samalla toimme esiin vieraskoreuden, joka oli myös toisten nuorten kohdalla todentunut. Painotimme, että poikkeustilanteissa hyvätkin puolet tulevat herkästi näkyviin. Oli mahdollista antaa vanhemmille palautetta hyvän vanhemmuuden ja kasvatuksen näkyvyydestä nuoren käytöksessä. Splittaus ja kunniallinen perääntyminen Kriisityössä on aina splittauksen riski. Kuullaan yhden osapuolen tarina ja eläydytään siihen. Kuultu tarina määrittää myös sitä, miten toisen osapuolen tarina tullaan kuulemaan. Yhteistyön alkuvaiheessa kaikilla osapuolilla, vanhemmilla ja nuorella, on yleensä tarve tulla kuulluksi ja määritellä ongelma omien kokemustensa mukaan. Tämän tarpeen huomioiminen on tärkeää, mutta jatkotyöskentelyssä on tärkeää myös estää siihen juuttuminen. Tiettyjen käytäntöjen määrittäminen voi tuoda perheelle myös tunnepuolella signaalin siitä, että heidät otetaan kokonaisuutena huomioon. Turvatalolla oli nyrkkisääntönä se, että kotona toteutuvat käytännöt ovat voimassa myös turvatalolla vieraillessa. Tämä yksinkertainen käytäntö valaisi keskusteluihin myös sen puolen, että perhe on mukana prosessissa ja heitäkin tullaan kuulemaan. Ja nuori tiesi, tai tuli tietämään, että heitä tullaan kuulemaan myös muissa kuin käytännön asioissa. Ja tällöin ensin esitetty ongelmatarina sai uusia, rakentavampia sävyjä. Oli antoisaa huomata, kuinka syyllistävästä ongelmatarinasta luopuminen oli usein vapauttava kokemus nuorelle. Tällöin ensiarvoisen tärkeää oli huomioida turvataloon tulon synnyttämästä konfliktitilanteesta ”kunniallisen perääntymisen” mahdollistuminen. Sanaparina se oli sellainen, jonka jokainen vanhempi ymmärsi ja mahdollisti heille nuorensa kunniallisen perääntymisen lisäksi myös kunniallisen vanhemmuuden toteuttamisen. 41 Turvatalolla luotiin myös omanlainen suhde salaisuuksiin. Läpinäkyvyyttä ja yhteistyötä haluttiin korostaa konkreettisesti. Salaisuudet olivat elementtejä, jotka lukitsivat sekä suhteita ja myös sitoivat työntekijöiden mahdollisuuksia olla avuksi. Löysimme itsemme tilanteista, joissa nuori halusi purkaa salaisuuksiaan luottamuksella. Työntekijät sanoivat aina, että älä sitten kerro. Ja jatkoivat: kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää täällä hyväksesi. Salaisuuteen tuli usein nuoren mielessä uusi avaava näkökulma. Usein kävi niin, että oivalluksen johdosta salaisuus kerrottiin työntekijälle ja asialle myös voitiin tehdä tällöin jotain. Toiveikkuus Toiveikkuuden toteutuminen ihmisten mielissä liittyy harvoin positiivisen ajattelutavan perinteeseen. Toiveikkuus on usein vahvasti sidoksissa arkielämän vakauteen ja perheenjäsenten omaan minäkuvaan. Työntekijöiden rohkaistessa ja kannustaessa perhettä on tärkeä muistaa, että annettava palaute niin nuorelle kuin hänen perheelleen on realistista, ettei luoda yhteistä epärealistista käsitystä arjesta ja sen tulevasta sujumisesta. Suoruus on myös usein kunnioituksen osoittamista asiakasta kohtaan. Se luo pohjaa oikeansuuntaiselle toiminnalle kohti valoisampaa tulevaisuutta. Meillä on usein taipumus ongelmatilanteen kohdatessamme puuttua vääriin yksityiskohtiin, unohtaa niin sanotut hyvät asiat ja yrittää entistä sinnikkäämmin ratkaista tilanne ennen oppimallamme tavalla. On vaikea astua totutulta mukavuusalueelta epämukavuusalueelle, tilaan, josta ei tiedä ja ole varma, miten se vaikuttaa. Olemme joskus hyvin tietoisia siitä, että mukavuusalue ylläpitää ongelmaa ja vain epämukavuusalueelle astuminen vie eteenpäin. Ilmiö voi näkyä niin asiakkaassa kuin työntekijöissä. Molemmat tarkkailevat tilannetta mukavuuspoteroista käsin. Englantilainen perheterapeutti Jim Wilson sanoi ajavansa itsensä terapiatilanteessa aina epämukavuusalueelle, koska se loi kaikille osapuolille toisaalta tiettyä epävarmuuden tunnetta ja samaan aikaan toiveikkuutta ja avoimmuutta uusille ideoille ja taidoille. Kyvylle nähdä asia hieman toisin. Itsearvostus, tunne siitä, että luottaa itseensä ja mahdollisuuksiinsa vaikuttaa omaan tilanteeseensa ja tulevaisuuteensa on asiakkuuden jäsentymisen kannalta tärkeää. Tällöin kasvaa kyky vastaanottaa apua silloin kun vaikeudet kasvavat liian suuriksi. Myös ympäristön vakaudella on suuri merkitys. Omat tunteet ja toiminta heijastavat usein elinympäristön tilaa. On kuitenkin haastavaa hahmottaa työntekijänä sitä, minkälainen vakaus on riittävää ja luoko se toiveikkuutta jatkon suhteen. Työntekijän oma asenne määrittää yhteistyön laadun ja sitä kautta usein myös yhteistyössä toteutuvan toiveikkuuden määrän. Lopuksi Kolmas sektori ja jotkin yritykset ovat ketterämpiä toimijoita ja usein herkemmin reaktiivisia kuntalaisten suuntaan kuin raskas kunnallinen hallintokoneisto. Kunnan on hyvä jatkossakin käyttää tätä asiantuntijuutta ostopalveluiden ja yhteistyöprojektien kautta hyväkseen. Oikein kohdennetuilla ja mitoitetuilla palveluilla voidaan lisätä kuntalaisten turvallisuuden tunnetta. Kokemukseni mukaan vuorovaikutuksen ja luottamuksen synnyttäminen nuoren ja vanhemman välille ennaltaehkäisee ja ratkaisee tehokkaasti nuorten ongelmia. Tämä koskee niin mielenterveydellistä kuin myös lastensuojelullista problematikkaa. Nuoreen kohdistuvat toimenpiteet ovat aina tehokkaimpia, jos hän on vielä perheensä jäsenenä. Nuorten hyvinvoinnin lisäämisen ja mielenterveyshaittoihin liittyvien linjausten pitäisikin mielestäni perustua hyvinvointia tukevaan ja peruspalveluihin pohjautuvaan perhepolitiikkaan, joustaviin koko perhettä tukeviin ja huomioiviin mielenterveyspalveluihin sekä yleiseen vanhemmuuden tukeen. 42 5.2 Tuntematon turvattomuus - uskonnollinen yhteisö lapsena koetun väkivallan ympäristönä Johanna Hurtig Yhteisö merkitysjärjestelmänä Tarkastelen artikkelissani lasten ja nuorten turvallisuutta näkökulmasta, jota on harvoin käsitelty. Uskonnollisista yhteisöistä on puhuttu lähinnä niiden positiivisia, sosiaalista pääomaa ja turvaa tuovia merkityksiä korostaen. (Esim. Gorsuch 1995; Hyyppä 2002.) Kyseiset yhteisöt eivät välitä vain uskonnollisia merkityksiä, vaan ne kantavat usein huolta jäsentensä koko elämästä ja muovaavat elämäntavan lisäksi ajankäyttöä, sosiaalisia suhteita ja jäsentensä identiteettiä (Hyyppä 2002; Ruoho 2010; Linjakumpu 2011). Keskustelu uskonnollisten yhteisöjen mahdollisista turvattomuutta tuovista piirteistä käynnistyi Suomessa keväällä 2010, kun julkisuuteen tuli tieto uskonnollisiin yhteisöihin sijoittuvista lapsiin kohdistuneista seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista Suomessa (ns. Pietarsaari-tapaus).3 Aihe on pysynyt otsikoissa, kun tapauksia on tullut julkisuuteen lisää. Keskustelun seurauksensa oikeusviranomaiset ja kirkon edustajat ovat pohtineet yhdessä esimerkiksi Kirkkolain muotoiluja rippisalaisuudesta (Kirkkohallitus 2011). Olin kartoittamassa uskonnollisiin yhteisöihin sijoittuvia lapsiin kohdistuneita seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia ja osallistuin tämän vuoksi aihetta koskevaan keskusteluun julkisuudessa. Artikkelissani käyttämäni haastatteluaineisto on muodostunut, kun uskonnollisten yhteisöjen jäsenet ja väkivaltaa lapsuudessa kokeneet ovat ottaneet yhteyttä ja kertoneet kokemastaan. Tarkastelen tekstissäni väkivallan ja sen uhan tuottamaa turvattomuutta yksilön, perheen ja yhteisön välisten suhteiden ja vuorovaikutuksen näkökulmasta. Vastaan tekstissäni seuraaviin kysymyksiin. 1) Millaisia turvaan liittyviä pulmia uskonnolliseen yhteisöön kuuluneiden lasten ja nuorten kokemuksista voi tavoittaa? 2) Millaisia erityispiirteitä uskonnollinen yhteisö tuottaa lapsen ja nuoren väkivaltakokemukseen? Kaikki aineistona käyttämäni haastattelut ovat vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä. Kyseinen liike on merkittävä uskonnollinen yhteisö sekä kokonsa, levinneisyytensä että laajalle ulottuvien kulttuuristen vaikutustensa vuoksi (mm. Pentikäinen 1975; Huotari 1981; Lohi 1998; Linjakumpu 2011; Hintsala 2007). Liikkeeseen kuuluminen vaikuttaa monin tavoin jäsentensä elämään ja valintoihin. Lapsivaikutusten arviointi on noussut poliittisen päätöksenteon ja kunnallisen suunnittelun työkaluksi (esim. Taskinen 2006). On tärkeää, että kyseistä tarkastelutapaa sovelletaan myös totutusta poikkeavilla alueilla. 3 Kansainvälisesti aihe oli ollut esillä katolisen kirkon ja amerikkalaisen Amish- yhteisön samaan ilmiöön liittyvien kohujen yhteydessä. 43 Artikkelissa kuvaan aluksi lyhyesti suomalaista uskonnollisten yhteisöjen kenttää ja tarkemmin vanhoillislestadiolaisuutta ja sen perhe-elämään ja lapsen kasvuun tuottamia erityispiirteitä. Jäsennän tämän jälkeen yksilöllistä prosessia, joka käynnistyy selittämättömistä oireista, etenee muistamiseen ja väkivallan seurausten kohtaamiseen ja jatkuu yrityksinä saada itselle oikeutta perheessä ja yhteisössä. Tarkastelen prosessin esiin nostamia teemoja perheen, yksilön ja yhteisön välissä käynnistyvien mekanismien avulla: pohdin toisen huoltajan roolia, puhumisen tilaa ja uskonnollisten näkemysten merkitystä väkivaltakokemuksessa. Päätän analyysiosuuden naisten rooliin yhteisöllisen turvan takaajina sekä jäsennän uskon merkitystä ja siinä tapahtuneiden merkitysten muutoksia. Liikkeen ominaispiirteiden kuvaamisen taustalla ovat omat kokemukset liikkeen jäsenenä. Kentän tuntemus on helpottanut yhteisödynamiikan tavoittamista, haastateltavien ja minun välisen luottamuksen syntyä sekä yhteisökytköksistä puhumista. Uskon, että aiheen käsittely hyödyntää keskusteluja myös tutkimuksen kohteena olevaa liikettä laajemmin. Tiedon avulla on mahdollista käydä keskustelua erilaisten yhteisöjen opetuksesta ja käytänteistä lapsille koituvien riskien, oikeuksien toteutumisen, yhteisöllisyyden sekä lastensuojelun näkökulmasta. Yhteiskunnan toimijat voivat tuotettujen näkökulmien avulla arvioida toimivatko yhteisöt lasten oikeuksien valossa eettisesti kestävällä tavalla (vrt. Metteri & Hotari 2011). Myös yhteisöjen ja yksilöiden itseymmärrykseen teksti voi tarjota uusia välineitä. Uskonnollinen yhteisö sosiaalisena ilmiönä Uskonnolliset yhteisöt ovat osa ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa. Erilaisten uskonnollisten yhteisöjen vaikutuspiirissä elää Suomessa kymmeniätuhansia lapsia. Jäsenten todellisuus ja arki rakentuvat vuorovaikutuksessa yhteiskunnan, oman toimijuuden sekä yhteisöille ominaisten normien ja kulttuuristen toimintakäytäntöjen kanssa (Huotari 1981; Tuomaala 2011). Uskonnolliset yhteisöt ovat näyttäytyneet usein väkivallan vastakohtina, turvaa ja turvallisuutta tuottavina, myönteisten, lapsen ja nuoren kasvua tukevien ominaisuuksiensa vuoksi. Esimerkiksi kirkko on kuvannut itseään lasten suojelun yhteisöksi (Salmi 2007). Vanhoillislestadiolainen herätysliike kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Yhteisöjen erityispiirteitä on tarkasteltu tutkimuksellisesti jäsenten kokemusten (Hyytinen 1995; Juntunen 2005; Hintsala 2007) sekä erilaisten työkäytäntöjen tuottaman kokemuksen valossa. Muun muassa hengellisen väkivallan teema (esim. Ruoho 2010), jäsenten sitoutuminen ja opilliset käsitykset (Salomäki 2010) sekä sosiaalipsykologiset ja kriminologiset erityispiirteet (Lauerma 2006) ovat saaneet huomiota. Väkivaltaa ja lasten oikeuksien ongelmia on sivuttu suomalaisissa keskusteluissa vahvemmin ”tuontikulttuureihin”, eli vieraisiin kulttuureihin liitettynä, esimerkiksi kunniaväkivallan yhteydessä. Keskustelut ovat nostaneet esiin väkivallan dynamiikan suhteessa ilmiön kontekstiin: yhteisöön, perheeseen ja yksilöiden rooliin kokonaisuudessa. (Esim. Nyqvist 2001; Piispa 2004; Keskinen 2009; Tammisalo-Savolainen 2009; Keenan 2010.) Yhteisöjen uskonnollisia yhteisiä piirteitä on ehkä vähemmän kuin toisistaan poikkeavia. Uskonnollisuuden ympärille syntyvä organisoituminen ei välttämättä näyttäydy jäsenilleen yhteisönä. Kirkkokunnat (ortodoksit, luterilaiset, katolilaiset) eivät muodosta samanlaista tiivistä yhteisöllisyyttä kuin herätysliikkeet (esim. evankelisuus, herännäisyys, lestadiolaisuuden eri suunnat) tai vapaat seurakunnat (esim. helluntailaisuus, adventismi, Jehovan todistajat, baptistit, mormonit), joissa yhteisöllisyys näkyy muun muassa tiiviinä verkostoina, osallistumisena toistuviin yhteisiin tapahtumiin sekä yhteisen merkitysjärjestelmän, normien, maailmankatsomuksen ja arvojen jakamisena (Huotari 1998). Toisaalta yhteisöjen vaikutus ja sitovuus jäseniin vaihtelee. Lasten ja nuorten oikeuksien kannalta olennaisia kysymyksiä uskonnollisissa yhteisöissä ovat esimerkiksi yhteisön näkemykset kuritusväkivallasta (ks. esim. Älä lyö lasta 2010), niin sanotusta kotilähetys- tai todistamistyöstä, jota voidaan odottaa myös lapsilta tai yhteisön odottamat asenteet puolison ja ystävien valinnasta tai lääketieteellisiin toimenpiteisiin suhtautumisesta (esim. verensiirrot). 44 Vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö tutkimuksen kontekstina Vanhoillislestadiolainen herätysliike on yhteisönä suuri, tarkkarajainen ja vaikuttaa jäsentensä elämään monella tavalla.4 Tarkkarajaisuus syntyy siitä, että yhteisössä on olennaista tietää, ketkä siihen kuuluvat ja ketkä eivät. Kuulumiselle on monia eri tunnusmerkkejä, osa ulkoisia, osa kätketympiä. Yhteisö täyttää monet suljetun yhteisön tunnuspiirteet. Liike puolustaa ”ainoaksi oikeaksi” kokemaansa ajattelua ja sen myötä kaikenlaista muuttumattomuutta voimakkaasti. (Esim. Lohi 1989; 2007; Hukari 2009.) Tiedonsaanti yhteisön jäsenten koetusta todellisuudesta on vaikeaa. Liike odottaa jäseniltään sitoutumista yhteisönormeihin sekä sitä, että jäsenet täyttävät velvollisuutensa ja roolinsa yhteisön jäsenenä (esim. Kutuniva 2007). Yhteisön epäkohtia esiin nostaviin voidaan kohdistaa kurinpidollisia toimia ja heidän asemansa yhteisössä voi vaarantua (esim. Malmberg 2010). Vl- yhteisössä elävien perheiden elämässä ovat leimallisia seuraavat piirteet: avioerot ovat harvinaisia, täysraittius tyypillistä, samoin jäsenen vahva sitoutuminen yhteisöön ja sen hengellisiin opetuksiin ja normeihin. Puoliso valitaan yhteisöstä, homoseksuaalisuus nähdään syntinä, samoin esiaviolliset suhteet ja ehkäisy. Erilaiset pienet ulkoiset valinnat kuten meikkaaminen, korvakorut, tanssiminen, urheiluseuroihin kuuluminen ja television katsominen ovat toimineet merkkinä yksilön siirtymisestä yhteisön ulkopuolelle. Eronneiden uudelleen avioitumista ei virallisesti hyväksytä. Maailmallisuus, ja samalla synti – leima tai vaaran leima saatetaan liittää erilaisiin työ-, koulu-, sekä perhe-elämän ulkopuolelle jääviin asioihin. Näihin odotuksiin ja normeihin sitoutuminen tuottaa yhdenmukaisuutta ihmisten elämäntapaan, ulkonäköön, ajatuksiin, puhetapoihin, harrastuksiin ja asenteisiin. Vl-yhteisössä perheet ovat opetuksen seurauksena useimmiten suuria. Perheet kasvavat usein sen ajan, mitä naisen hedelmällisyys kestää, eli noin 20 vuoden ajan. Tyypillistä on, että noin 30 -vuotiailla vanhemmilla on 2 – 6 lasta ja 40 -vuotiailla 8 – 12. Tätä suuremmatkaan perheet eivät ole harvinaisia. Moniin perheisiin syntyy uusia jäseniä samaan aikaan, kun lapsista vanhimmat itsenäistyvät. Asema perheessä ja sisarussarjassa muovaa rooleja ja vanhempien ja lasten välisiä suhteita (Schönbeck 2009). Nuorin lapsista kohtaa pienenevän perheen ja tyhjenevän kodin. Vanhimmat lapset kasvavat työhön ja vastuuseen, kaipaavat ehkä omaa rauhaa ja vanhempien aikaa ja huomiota, jonka pienten lasten vaativa hoito ja velvoitteet saattavat heiltä riistää. Keskimmäiset lapset voivat kärsiä eräänlaisesta näkymättömyyden tunteesta ilman esikoisen tai kuopuksen erikoisasemaa. Ystäväverkostot ovat monien nuorten kohdalla laajoja, eivätkä rajoitu vain lähiympäristöön, vaan ystäviä voi olla ympäri Suomea. Yhteiset leirit, tilaisuudet, kohtaamiset, matkustaminen sekä erilaiset sosiaalisen median mahdollisuudet helpottavat yhteyksien solmimista ja ylläpitämistä. Moni yhteisölle ominainen seikka merkitsee jatkuvuutta ja turvaa. Suuren lapsikatraan vanhemmat ovat usein vanhemmuudessaan varmoja ja kokeneita ja samalla sopivana yhdistelmänä rentoja ja vastuullisia. (Nätkin 1995, 78- 79.) Perheeseen ja lapsiin investoiminen on luonteva osa elämää. Uuden perheenjäsenen syntyminen yhdistää ja tuottaa iloa. Murrosikäinen voi pikkusisarusten kanssa harjoitella turvallisesti aikuisuutta, mutta myös hullutella sekä antaa ja vastaanottaa hellyyttä. Sisarussuhteet ovatkin merkittävä voimavara elämän eri vaiheissa ja tilanteissa. Samat asiat voivat kääntyä ehdottomuudessaan turvattomuudeksi. Henkilökohtaisuus, yksilöllisyys ja oikeus vanhempien jakamattomaan huomioon ja aikaan kärsivät suuressa perheessä. Suuri lapsimäärä kuormittaa ja vanhempien uupumus voi olla perheessä pitkäaikaistakin. Jos vanhemmat eivät voi vakavista keskinäisistä ristiriidoista huolimatta erota, myös tämä voi tuottaa turvattomuutta lapsille. Uskonnollisen yhteisön odotukset tarjoavat vain tietynlaisia ratkaisuja ja odottavat yhdenmukaista elämänkulkua. Yksilön voi olla vaikea pitää yhteisössä esillä oikeuksiaan. Nuori voi kokea, että omalle persoonalle, valinnoille ja ratkaisuille sekä omalle yksilöllisyydelle on liian vähän tilaa. Opetusta koskevia kysymyksiä voi olla vaikeaa esittää tai olla niistä ja niiden perusteluista eri mieltä. Odotus sitoutumisesta yhteisöön sekä yhteisön ensisijaisuudesta ihmisten mielissä ohjaa elä- Lestadiolaisuus on hajaantunut 17 erilaiseen suuntaukseen. Opilliset, kulttuuriset ja yhteisölliset erot ovat suhteellisen pieniä, mutta yhteisöiden välinen rajapinta selkeä. Yhteistyötä ja vuorovaikutusta eri suuntausten välillä on vähän. Monet kuvatuista yhteisöpiirteistä on tunnistettavissa myös mm. esikois- ja pikkuesikoislestadiolaisten joukosta. 4 45 mäntavan ja perinteiden jatkamiseen ja vaalimiseen. Tämä voi synnyttää jäsenten elämään ja mieleen sisäistä vieraantumista, kaksinaismoraalia sekä eräänlaisen teeskentelyn, vaikenemisen ja pelon kulttuurin. Jatkuva turvallisen ajattelu- ja puhetavan aistiminen sitoo voimia. Vaikeat ongelmat, kuten vanhempien uupumus, masennus tai väkivalta, hahmottuvat lähinnä yksilön ja perheen ongelmina. Yhteisön opetuksen, kulttuurin ja yhteisöllisten toimintamallien suhdetta ilmiöihin ja niiden seurauksiin ei tarkastella. Yhteisöön kuuluvien suurten perheiden elämä nähdään yhteisössä ”siunattuna ja arvokkaana” sekä uskon tuoman erityisyyden vuoksi ”turvan, rakkauden ja onnen sävyttämänä”. (Esim. Kotityöryhmän raportti 2010; Määttä 2010.) Ongelmien olemassaoloa ei yhteisössä kielletä, mutta perheet ja yksilöt voivat joutua kantamaan vastuun ja ratkaisemaan asioita, joiden syntyyn ja vaikutuksiin myös yhteisön opetus, rakenteet, valtasuhteet sekä yhteisölle ominainen sukupuolijärjestelmä monin tavoin vaikuttavat. Uskonnollisena yhteisönä vl-liike elää voimakasta murrosvaihetta. Murroksen taustalla ovat ihmisoikeuksiin, sukupuolten ja sukupolvien väliseen tasa-arvoon sekä yhteisön hierarkkisiin ja patriarkaalisiin valtasuhteisiin liittyvät keskustelualoitteet, joita yhteisön jäsenet sekä yhteiskunnan toimijat ovat nostaneet esiin.5 Liikkeen jäsenet keskustelevat vilkkaasti myös erilaisissa sosiaalisissa medioissa, pohtien opetusta, historiaa ja liikkeen nykytilaa suhteessa erilaisiin ilmiöihin.6 Viime vuosina liikkeen jäsenet ovat osallistuneet myös julkiseen keskusteluun. Lapsiin kohdistuneiden seksuaalisen hyväksikäyttötapausten paljastuminen on osaltaan syventänyt ja voimistanut liikkeen murrosta sekä lisännyt paineita opetuksellisia perusteita ja erilaisten ongelmien yhteisöllisiä kytköksiä avaavaan keskusteluun.7 Kyseisen yhteisön valintaan tutkimukseni aiheeksi ovat vaikuttaneet yhteisön suuri koko ja merkittävä asema suomalaisessa uskonnollisessa kentässä, lapsiin kohdistuneiden vakavien seksuaalirikostapausten julkitulo sekä aineistoni sisältämät viitteet uhrien kokemusten vahvasta yhteisökytköksestä. Kiinnostukseen ja aiheeseen tarttumiseen on vaikuttanut myös henkilökohtainen taustani liikkeen vaikutuspiirissä. Asetelma sisältää monia tutkimuksellisia haasteita ja eettisiä jännitteitä. Näen, että niiden ratkaisemisessa olennaista on tarkastella yhteisöä vuorotellen läheltä ja kaukaa, sisältä ja ulkoa. Kriittisyys ja reflektiivisyys kytkeytyvät yhteen kunnioituksen ja totuuden arvostamisen kanssa. Epäkohdat eivät syö vahvuuksia, mutta vahvuudet eivät myöskään eliminoi epäkohtia. Keräämieni kertomusten sijoittumisen yhteisöön näen merkkinä siitä, että yhteisön nimeäminen julkisuudessa sekä omat yhteyteni yhteisöön aktivoivat juuri tämän yhteisön jäseniä.8 Valtaväestössä, muissa yhteisöissä sekä muissa uskonnollisissa yhteisöissä on lasten oikeuksien toteutumisen kannalta ehkä muita, mutta mahdollisesti myös samantyyppisiä ongelmia. Lapsiin kohdistunut väkivalta on ilmiö, jota yhteisö ei ole aiemmin tunnistanut eikä käynyt tarkastelemaan yhteisöllisenä kysymyksenä, vaikka osa tietoon tulleista tapauksista sijoittuu vuosikymmenien taakse. Tämän kaltaisen ilmiön vakavuus ja esiin tullut laajuus9 edellyttävät moniulotteista yhteisöllistä muutostyötä. Sen oikeansuuntaiseen kohdistamiseen tarvitaan tietoa. Ihmisoikeusliiton käynnistämä keskustelu vuonna 2009 liikkeen naisten ihmisoikeuksista ehkäisykiellon seurauksena, (http://www.ihmisoikeusliitto.fi/images/pdf_files/ehkaisykielto.pdf ), keskustelu suviseuroissa Oripäässä naisten edustajuudesta liikkeen hallinnossa 2009, naispappeuskieltoon liittyvä keskustelu mm. Kotimaassa 2010 sekä keskustelu lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä (esim. Hintsala 2010). 5 6 Suosittuja paikkoja ovat esim. seuraavat: Mopin palsta, Suomi24, Omat polut, Kotimaa24, Hakomaja, sekä eri kirjoittajien blogit ja niiden yhteydessä käytävät keskustelut. Liike ei hyväksy naispappeutta, mutta tekee yhteistyötä heidän kanssaan. Liikkeen johtavissa hallinnollisissa elimissä ei ole naisia. Samaa sukupuolta olevien suhteet nähdään ”Jumalan sanan” vastaisina. Homoparien kirkollisen siunauksen käsittely Kirkolliskokouksen äänestyksen yhteydessä synnytti erikoisen tilanteen, kun vl-yhteisön edustajat asettuivat äänestyksellään siunaamisen puolelle, mutta ilmoittivat myöhemmin näkevänsä tehneensä äänestyksessä syntiä. Erikoinen tilanne syntyi, kun liikkeen jäsenet paheksuivat edustajien toimintaa. 7 Tärkeä kysymys, jota en tässä käy pohtimaan, mutta jota tulen myöhemmin tutkimuksessani käsittelemään on se, onko eettisesti hyväksyttävää, että tietty yhteisö mainitaan toistuvasti näin kielteisten asioiden yhteydessä julkisuudessa. Rikkooko se yhdenvertaisuus-periaatetta ja leimaako perusteettomasti yhteisöä ja sen jäseniä, palveleeko tämän kaltainen tiedottaminen yhteistä hyvää ja millä perustein? 8 Tiedostustilaisuudessaan 7.4.2011 liikkeen johto kertoi julkisuuteen selvitykseni tuottamat luvut tapausten määristä käyttäen laajahkoa haarukkaa: 70 -100 tapausta. Tapauksia on tiedottamisen jälkeen ilmoitettu minulle lisää. Määrä on kesäkuun lopussa 2011 noin 120 tapausta aikavälillä 1960 – 2011. 9 46 Aineisto ja menetelmät Aineistoni koostuu väkivaltaa lapsena ja nuorina läheissuhteissaan kokeneiden yksilö- ja parihaastatteluista. Haastatteluja on 16 kappaletta.10 Kaksi niistä on sisarusten haastattelua, mutta muissakin on haastattelun kuluessa voinut olla hetken joku perheenjäsen, lapsi tai aviopuoliso, mukana. Aineisto on koottu kevään 2010 ja 2011 välillä. Haastattelujen kesto vaihtelee 1,5 – 2,5 tunnin välillä. Tapaamiset kestivät kuitenkin kaikki noin kolme tuntia. Kahvittelu ja vapaa keskustelu tapaamisten lopulla olivat monille ja myös itselleni tärkeitä. Tutkimuksen kontekstuaalinen erityisyys rakentuu tutkittavien ja tutkijan yhteisestä merkitysmaailmasta, joka on valtaosalle ”muista” vieras, mutta meille yhteinen, osittain ristiriitainen ja ehkä myös siksi äärimmäisen kiinnostava. Konstruoimme kohtaamisissa yhteistä kontekstia väkivaltakokemusten kautta. (esim. Laitinen 2010, 58.) Kertomuksista piirtyy esiin prosessi, jossa kuljetaan arvoituksesta, muistojen tunnustelusta kohti asioista puhumista ja oikeuksien valvomista. Prosessit ovat erilaisia ja vaiheiden kulku ja sisältö ja sävy vaihtelevat, mutta yhteisömerkitysten tunnustaminen yhdistää. Lapsuus ja aikuisuus kietoutuvat kertomuksissa ajallisesti toisiinsa. Nykyhetki on ladattu menneisyydellä sekä tulevaisuutta leimaavilla odotuksilla (Hänninen 2000, 58). Osa tutkittavista katsoo lähihistoriaa ja suhteellisen tuoreita tapahtumia, valtaosa jo kaukaisempaa aikaa meneillään olevan aikuisuuden ja nuoruutta seuranneiden aikojen ja kokemusten läpi. Kokemusten tulkintaa leimaa yhteisöllinen paikka ja yhteisön omaan tarinaan tuottamat merkitykset. Lähden siitä näkemyksestä, että yhteisö tuottaa tietyn moraalijärjestyksen ja moraalisen kontekstin yksilölliseen kerrontaan ja kokemisen tapaan (Vrt Hänninen 200, 60). Teoreettisen jäsentämisen kohteena on väkivalta kontekstissaan, erityisesti väkivaltakokemusten ja yhteisöpiirteiden väliset kytkökset, ei uskonto tai uskonnollinen yhteisö sinänsä. Usko on vahva ajattelua ja tunteita muovaava merkitysjärjestelmä ja uskonnollinen yhteisö on tehokas vaikuttamisen kanava (esim. Lauerma 2006,192 – 193). Väkivallassa on myös aina kyse vallankäytöstä ja osapuolten välisestä epätasa-arvosta. (esim. Keenan 1998; 137 – 138.) Väkivalta tuottaa kulttuurisia merkityksiä ja on sidoksissa rakenteellisiin tekijöihin, kuten yhteisöjärjestykseen, perheinstituutioon ja lasten asemaan aikuisiin verrattuna. (Ks. mm. Ronkainen 1998, 2 – 3; 2008; Jokinen 2000, 25 – 26; Piispa 2004.) Ymmärrän väkivallan dynaamisena ja systeemisenä prosessina ”väkisin otettuna valtana” (Butler 1997). Se on ihmisoikeuksien loukkaamista, pelolla hallintaa, toisen kontrollointia, uhan läsnäoloa ja ylläpitämistä. (Esim. Oranen 2001, Nyqvist 2001.) Väkivalta leimaa voimakkaasti yksilöiden psyykkistä ja henkistä todellisuutta, kaventaa turvaa ja autonomian kokemusta (Häyry & Häyry 1997, 88 – 89). Oikeus turvaan on keskeinen lapselle laissa määritelty oikeus. Kyse ei ole vain moraalisesta tai joidenkin keskenään sopimasta, vaan laissa määritellystä ja vahvistetusta oikeudesta, jonka toteutumista yhteiskunta eri tavoin valvoo (Marshall & Parvis 2009, 104 – 105). Etsin asioiden, ihmisten ja yhteisöjen välistä dynamiikkaa, mekanismeja, jotka väkivaltaa lapsena ja nuorena kokeneet ovat omissa tilanteissaan ja prosesseissaan elämänhistoriansa kuluessa kohdanneet. En näe vallankäyttöä sinänsä kielteisenä. Rakentava vallankäyttö on vastuuta, joka tuo järjestystä ja sisältää toisen oikeuksia kunnioittavaa huolenpitoa. Olennaista rakentavalle vallankäytölle on se, että se on läpinäkyvää ja edellyttää dialogia niiden kanssa, joiden asioihin sillä on valtaa. Tuhoava valta on toista ihmistä rajoittavaa, ehdotonta ja usein piiloutuvaa. Väkisin otettu valta on pyrkimystä toisen oikeuksia kaventamalla ja turvaa loukkaamalla määritellä toisen elämää ja toimijuutta, hallita toista. Suojeleva valta puolestaan huomioi toisen oikeuden turvaan, on läpinäkyvää, kuuntelevaa ja kohtaavaa. (Hotari & Hurtig 2010.) Tämän lisäksi minulla on kymmeniä sähköpostikirjeitä sekä puhelimitse tehtyjä haastatteluja. En kuitenkaan hyödynnä niitä tässä, mutta myös niiden tuottamat näkemykset ja kuvaukset ovat tukemassa yhteisöpiirteiden ja -mekanismien analysointia. 10 47 Turvattomuus Väkivaltaa käyttävää läheistä on vaikea karttaa. Lapsi on hänestä riippuvainen, häneen kiintynyt, tarvitsee häntä ja rakastaa myös sellaista läheistä, joka satuttaa (Hurtig & Laitinen 2000). Haastateltavat tunnistivat väkivaltaa käyttävässä läheisessä ongelmallisten piirteiden ohella myös paljon hyviä ominaisuuksia. Rakkauden ja pelon, ymmärtämisen, riippuvuuden ja oikeuksien väliset ristiriitaiset kytkökset tekevät väkivaltaisesta läheissuhteesta ristiriitaisen ja lapsen asemasta vaikean. Pelon läsnäolo kodissa ei aina välttämättä liity pelkästään satutetuksi tulemisen pelkoon, vaan arvaamattomuuteen sekä nöyryytetyksi tulemiseen ja omien rajojen rikkoutumiseen. H1/Sisko1: Isä on avoin, tunteet näyttävä… siinä on tosi paljon hyviä puolia. Sitten se on ollut hermoherkkä, tullut sisälle, mesonnut ja huutanut, ollut raivona ja me on pelätty. Se ei ole ollut fyysistä väkivaltaa, mutta meidän on pitänyt olla varuillaan. H3/Sisko2: Siinä on ollut nämä kaksi puolta. Kukaan ei ikinä uskonut meidän kavereista. Lapsella on oikeus luottaa vanhempien tarjoamaan turvaan, huolenpitoon ja suojeluun. Oikeus ei toteudu, jos aikuinen on välinpitämätön käytöksensä seurauksista lapselle tai käyttää valtaansa lapseen väärin. Lapsi voi olla väkivallan todistaja tai kohde (Oranen 2001, 42). Haastateltavien kohdalla perusturva oli pettänyt, kun toinen vanhemmista tai joku muu läheinen oli käyttäytynyt toistuvasti lasta tai lapsen läheistä kohtaan väkivaltaisesti (ks. myös Laitinen 2006, 212). Ulkopuolisten on usein vaikea tietää, mitä perheessä tapahtuu. Erityisesti läheissuhteissa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö piiloutuu. Vieraan toiminnasta kertominen on helpompaa. (Mt, 211.) Väkivallan uhriksi joutuneen vanhemman kyky suojella lapsiaan voi myös heikentyä (Oranen 2001). Aikuisen turvan pettäessä lapsen peruskokemus voi olla se, ettei häntä suojele kukaan. Lapsi sopeutuu oman asemansa haavoittuvuuteen tai turvautuu sisaruksiinsa. Suuressa perheessä voi käydä niin, että vanhemmat tietoisesti siirtävät osan huolenpitovastuusta sisaruksille, pyytävät heitä turvamaan toinen toisiaan. Lapsen kyky tarjota turvaa on puutteellinen ja tällainen tehtävä tuo turvattomuutta sekä tehtävän saaneelle, että sille, jota piti suojella. H3/Sisko1: Mulla on ollut se rooli, äiti on antanut ymmärtää, että suojele pikkusiskoja ja niitä kahta veljeä, jotka tuli vielä meijän jälkeen, ettei niille niinkö tapahu mittään. Mulla on ollut aina se tunne. Ja enhän mä tietenkään pystynytkään suojelemaan. Mulla tuli siitä sitten, että apua siskolle on tapahtunut tuommosta, (seks. hk) enhän mä ole pystynytkään suojelemaan! Siitä lähti sitten omat prosessit liikkeelle. Yhteisön rakenteet voivat tuottaa lapselle riskejä sisältävän, kuormitetun aseman. Epäonnistuminen sisarusten suojelutehtävässä tuo syyllisyyden, murtaa sisaruksista senkin, joka ei itse ole hyväksikäytön tai väkivallan uhri. Terapiasta on löytynyt menneisyyteen sijoitettava oikeus olla lapsi. H3/Sisko1: Kyllähän mä nyt ymmärrän sen, ettei se olis ollut mun tehtävä suojella, vaan se olis ollut äitin tehtävä. Jos lapsen elämässä on, kuten kertojilla suuri sisarussarja, väsyneet ja työn kuormittavat vanhemmat, heikko tietoisuus omista oikeuksista ja vähän välineitä hahmottaa tilannetta, asiat toisiinsa yhdistyessä tekevät lapsen asemasta haavoittuvan. Jos näiden lisäksi läheinen hyväksyy väkivallan osaksi omaa käyttäytymistään, ympäristö ei huomaa eikä puutu, lapsi ei löydä ihmistä, jolle kertoa, lapsen todellisuutta reunustaa turvattomuuden kehä. Ongelmien ja riskien kumuloituminen on toistuvasti tullut esiin väkivalta- ja uhritutkimuksissa. Asiaa on totuttu katsomaan vanhempien tuottamien riskien, esimerkiksi päihteiden ongelmakäytön käynnistämänä (esim. Laine 2005, 96 97). Lapsivaikutuksia on kuitenkin osattava katsoa myös areenoilta, joissa ongelmilla on taipumus piiloutua, kun julkisivu viestittää turvaa ja luottamusta. 48 Uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen suojaa monia perheitä monilta sosiaalisilta ongelmilta. Yhteisö tarjoaa usein lapsijäsenilleen turvaa ja jatkuvuutta tuottavan arvomaailman, elämäntavan, sitoutuvan vanhemmuuden sekä tiiviin ja laajan sosiaalisen verkoston, joka kannattelee yksilöitä ja perheitä sekä arjessa että mahdollisissa elämän kriiseissä. (Mm. Nätkin 1995, 81.) Nämä tekijät tuottavat turvaa ja suojaa myös lapsen kasvuun, sillä uskonnolliseen yhteisöön kuuluva perhe on usein näiden seurauksena turvassa monilta niiltä riskeiltä, joita ehkä yhteisöjen ulkopuolella koetaan ja kohdataan. (Bartkowski & Levin 2007.) Tämän todellisuuden rinnalla on kuitenkin myös todellisuus, josta aineistoni kertojat puhuvat. Vl- liikkeessä on tyypillistä, että koko perhe tai suurin osa perheestä kuuluu liikkeeseen. Tällöin ongelmien tarkastelua, ratkaisua ja avun etsimistä leimaavat vahvasti yhteisölle ominaiset näkökulmat. Turvattomuutta tuottaa yhtäältä lapsen elämän riskien ja haavoittuvuuden kätkeytyminen sekä se, että yhteisön jäsenten voi olla vaikea nähdä väkivaltaa rikottujen oikeuksien ja vastuunkantamisen näkökulmasta. Hengelliset tulkintamallit, kuten väkivallan hahmottaminen syntinä, voivat ohittaa uhrin oikeudet ja tekijän vastuun. Väkivaltaa kokeneelta voidaan odottaa anteeksiantamusta, kokemusten unohtamista ja nopeaa eheytymistä tai vuorovaikutukseen kykenemistä tekijän kanssa muiden tapaan. Tekijältä puolestaan ei välttämättä käytännössä edellytetä tekojen ja seurausten mukaista vastuun kantamista, vaan vedotaan hänen oikeuteensa armoon ja anteeksi saamiseen. Muistoihin herääminen Monien lapsena väkivaltaa kokeneiden kohdalla mielikuvat tapahtumista koteloituvat ja aktivoituvat yllättäen, ehkä vasta aikuisuudessa (Laitinen 2006, 213). Muistitutkimuksissa on kyseenalaistettu psyykkinen torjuntamekanismi, eikä yhtäkkistä muistamista pidetä esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla tutkinnallisesti uskottavana, jos se ei yhdisty nimettäviin tapahtumiin, ajankohtiin ja tilanteisiin. (Lauerma 2006, 24, 25.) Haastateltavien muistoja tukivat muiden asianosaisten ja läheisten muistot ja monien kohdalla tekijä(t) olivat teot myöntäneet. Fyysinen ja henkinen väkivalta eivät välttämättä koteloidu ja painu tietoisuuden taustalle samalla tavalla kuin seksuaalinen väkivalta. Vanhemman tai läheisen ihmisen väkivaltaista käytöstä on helpompi ymmärtää ja käsitellä kuin seksuaalista häirintää ja käytöstä. Sellaisen kokeminen kiinnittyy usein salaisuuteen, lapsen vaientamiseen sekä siihen, ettei lapsi voi käsittää, sanoittaa eikä ymmärtää tapahtumia. Asioiden käsittelyn prosessi käynnistyy, kun kätketyt muistot alkavat vaivata, tulevat elämään psykofyysisinä oireina, pahan olona, musertumisen ja uupumisen tunteina. Omat reaktiot voivat olla nykyhetken arkisiin tapahtumiin nähden vahvoja ja pyrkimys ymmärtää niitä voi viedä paljon energiaa. H1/Sisko2: Mietin, että miksi aina masennun? Kun joku sanoo pahasti, loukkaa, en tahdo pysyä kasassa. Kun sisko sanoi, että mulla on trauma, aloin kelata, silmät avautuivat. Menneisyys on mun elämän energiasyöppö, se vaikuttaa siihen, että kestän niin vähän, masennun, murrun. Koko ajan tässä on tullut uusia tietoja ja shokkeja. Ymmärrys avautuu kaiken aikaa, samalla se tuo tuskan. H10: Meni muutamia vuosia, olin pienten lasten äiti, kun muistin, että mulle on tehty pahaa. Sitten otin yhteyttä niihin kolmeen pahimpaan, jotka mua oli käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Lähdin niille soittamaan. H2: Mä oon suorittanut näitä mun ongelmia: juossut maratooneja, voi sanoa, että mää oon juossut niitä pakoon. Nämä asiat oli ensi kerran esillä, kun isosisko käsitteli niitä. Sisko eristäytyi, ei puhunut muille, perheessä ihmeteltiin, miksi sisko on sellainen. Sitten minä sairastuin, kaikki alkoi mennä mielessä sekaisin. Elämän palapeliä kootaan sisarusten kanssa, mutta jokainen tekee sitä myös yksin omassa mielessään. Toisen prosessit pakottavat esiin yhteiset ja erilaiset lapsuusmuistot. Usein muistikuvat ovat repaleisia, mutta niitä seulotaan, kootaan ja käydään läpi 49 yhdessä. Joskus perheessä osa kieltää, torjuu tai pakenee, mutta niitä muistavat haluavat, että asiat kohdataan. Monet haastateltavista kertoivat, miten muistaminen tuo surun lapsesta, joka ei saanut turvaa aikuisilta. H1/Sisko1: Mun muistot on epämääräisiä. Oon nähnyt kun äitiä hakataan, mun piti vain lähteä kouluun. H10: Mä koen, että mun pitää vieläkin niinku suojella sitä pientä tyttöä, joka mää olin. Se on tuolla mun sisällä. Se pieni pelkäsi, jäi yksin, ei saanut aikuisilta eikä vanhemmilta turvaa, sitä satutettiin. Omiin menetyksiin ja omaan turvattomuuteen eläytyminen vie nykyisyiden velvoitteilta ja tehtäviltä aikaa ja voimaa, sitoo niitä suremiseen (Laitinen 2006, 216). Omien vanhempien voi olla vaikeaa ottaa vastaan lastensa muistojen herättämiä tunteita, vihaa, pettymystä, muistamisen ja puhumisen odotusta. Jos vanhempien suhtautuminen on torjuvaa tai asioita kieltävää, tapahtumat voivat käynnistää turvattomuuden kehän toisen kierroksen. Ensimmäisen synnyttää lapsuuden haavoittuvuus, pelko, koettu väkivalta ja oman hädän ohittuminen. Toinen syntyy muistojen vähättelemisestä tai avun tarpeen kieltämisestä. Monet haastateltavat eivät olleet voineet luottaa vanhempiinsa tai muihin läheisiinsä aikuisinakaan, vaan joko joutuneet tai päättäneet tyytyä työstämään väkivallan kokemusta yksin. Puhumisen ja kertomisen vaikeus Väkivallan paljastuttua ulkopuolisten hämmennys on usein suurta. Miksi lapsi ei ole kertonut, miksi uhri on vaiennut, eivätkö äiti tai isä tosiaan tienneet? Väkivaltaa kokeneiden on kuitenkin vaikea nähdä asiaa samoin. Heille vaikeneminen ei ole ollut vaihtoehto, vaan ainoa mahdollinen menettely. Kertomisen tiellä ovat olleet turvan menetys, häpeä ja tietämättömyys tapahtumien luonteesta, omasta uhrin asemasta. Kertomisen hyötyä ei ole tiedostettu, vaan paljastamisen seuraukset ovat näyttäytyneet tuhoisina. Salaisuus on ansa, jonka yli lapsen on vaikea nähdä tai päästä pois. H12: Kertomista silloin esti se, että ajattelin, että jos sanon jotakin väkivallasta, hylätyksi tulosta, pettymyksistäni, niin mä olisin silloin pettänyt isäni. Silloin olin vanhempieni huolenpidosta ja vanhemmuudesta täysin riippuvainen. H13: Ei kertominen ollut mikään vaihtoehto. Ei sitä ollut. Mulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen ihmiseen, kun se joka kerta sanoi, että tämä on viimeinen kerta, tätä ei tapahdu ikinä enää. Ei mulla ollut muuta mahdollisuutta kun luottaa siihen, vaikka tiesin, että se ei ehkä ole totta. Kun lapsi tai nuori päättää kertoa, hänen on usein voitettava monta konkreettista pelkoa. Osa peloista tulee oman mielen sisältä, osa on todellisia tai kuviteltuja, muihin ihmisiin ja heidän reaktioihinsa liittyviä. JH: oliko hän uhkaillut sua jollain, vai mistä johtui se, että sä pelkäsit? H7: Mä tiesin, että sillä on aseita, mutta ei se ollut ikinä sanonut mitään, että se tekee niillä jotain, mutta kyllä mä silti niitä ajattelin, kun tiesin niistä. H4: Minä olin jotain 11- 12 v ja mää sanoin että mää kerron. En mää sitä naista pelännyt, mutta sitä miestä, kyllä. Kiersin, aina mettiä pitkin, tietä pitkin en uskaltanut mennä. Mulla oli painajaisia ja kaikesta aina hirveän yliherkkä omatunto. Kerran meni maitolasi rikki, kun kissalle vein maitoa, niin siitä nousi mulle hirveä hätä. 50 Joidenkin kohdalla kertominen ei myöskään ole tuonut ratkaisua, vaan tuonut uusia järkytyksiä ja pettymyksiä. H4: Ja vaikka mä yritin puhua, niin mut vaiennettiin, mulle sanottiin, että se on mun mielikuvitusta, että mää valehtelen tai mielikuvituksessa elän. Kertojan ystäville kertomus hyväksikäytöstä oli ollut liian erikoinen ja siksi epäuskottava. Joskus jopa oma äiti kieltää väkivallan ja siitä puhumisen. Jos kertomus on ristiriidassa itselle muodostuneen kuvan kanssa, henkilöä on vaikea uskoa väkivaltaiseksi. Hauraalta vaikuttavan uhrin tarina voi tällöin olla helpompi torjua kuin rikkoa oma mielikuva tekijästä. JH: Tiesikö tästä teidän perheen väkivallasta, tiesivätkö muut, naapurit, sukulaiset… H6: Mää luulen, että ne jollain tasolla tiesi, mutta kaikki ei välttämättä uskoneet sitä. Kun osa mun sisaruksistakin on sitä mieltä, että se kaikki oli äidin mielikuvituksen tuotetta. Ja kun äiti yritti joskus jollekin kertoa niistä asioista, niin ei sitä otettu todesta. Mä luulen, että ihmiset ei joko kestäneet kuunnella sitä tai sitten ajateltiin, että semmonen puhe ei ole oikein. Väkivallan dynamiikka tuottaa perheen sisälle erilaisia rooleja ja splittejä, käänteitä ja dramatiikkaa, jonka kulkua ja vaiheita on vaikea ulkopuolisen käsittää tai asianosaisten rationaalisesti selittää. Neutraali asenne, pidättäytyminen kannanottamisesta voidaan tulkita tasapuolisuudeksi, mutta uhrin kokemuksena se merkitsee tekijän puolelle asettumista ja väkivallan ohittamista. (Keskinen 2005, 187.) Näkemykset, asenteet ja roolit suhteessa asian käsittelyyn voivat erota niin voimakkaasti toisistaan, että väkivaltatilanteissa uhrin suojaaminen ja tekijän vastuuttaminen jäävät vain joidenkin vastuulle tai ohittuvat kokonaan. H6: No sitten, että äiti palasi sinne kotiin. Sitten kävi niin, että,…. en tiedä oliko se joku äidin selviytymisreaktio vai mikä, mutta kaikki kääntyi niin, että se olikin ollut mun syytä. Väkivaltaan puuttuja ja äidille suojaa ja turvaa huolehtiva aikuinen lapsi jää esimerkin tilanteessa yksin, hänestä tulee syyllinen, kun muut perheenjäsenet haluavat kieltää isän väkivaltaisuuden. Myös uhri voidaan hylätä. Tällöin yhteisön jäsenet, jopa oman perheen jäsenet kieltävät tapahtuneen. Ammatillista apua kokemuksiin osataan hakea vasta vuosien kuluttua aikuisina. Usein sekin on taisteltava. Jos apua hakeva kuuluu edelleen yhteisöön, olennainen kysymys on miten yhteiskunta tunnistaa nuorten todellisuuden yhteisöllisiä erityispiirteitä, uskalletaanko niistä kysyä. Vääränlainen kulttuurinen sensitiivisyys voi estää lähestymästä arkaluontoiseksi tai itselle vaikeaksi koettuja kulttuurisia erityiskysymyksiä. Suora kysyminen kuitenkin loukkaa ja vahingoittaa työskentelyä huomattavasti vähemmän kuin virheellisten oletusten perusteella syntyneet käsitykset, jotka voivat ohjata työskentelyä väärään suuntaan. (Jäppinen & Hurtig 2007.) Väkivallan eri muodot Aineistossani seksuaalinen väkivalta korostuu, koska aihe oli haastattelujen tekoaikaan esillä julkisuudessa. Monien kohdalla lapsuudessa oli kuitenkin koettu erityyppistä väkivaltaa. Seksuaalinen väkivalta kuvataan muita vaurioittavampana. Siihen kohdistuu voimakas kielteinen ja torjuva kulttuurinen leima, mutta myös sen vauriot kuvataan syviksi ja monille psyyken ja elämänalueille sijoittuviksi (mm. Laitinen 2006, 215). Ainoastaan yksi haastattelemistani näki, ettei koe vaurioituneensa erityisemmin, vaikka on kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä kärsinyt ja sitä hävennyt. Hänelle oli tärkeintä tieto siitä, että teko ei voi enää toistua, koska isä on vangittu. Hänen kokemuksensa oli kertomishetkellä kuitenkin suhteellisen tuore. Useimpien kohdalla särkymisen kokemus ja psyykkisestä pahoinvoinnista kertovat oireet olivat tulleet useiden vuosien mittaisella viiveellä. (vrt. Nyqvist 2001.) 51 Seksuaalinen väkivalta kiinnittyy aineistoni kertomuksissa usein henkiseen väkivaltaan, manipulointiin, vääristyneeseen valtasuhteeseen tai siihen, että lapsi nähdään omassa perheessä halveksunnan tai seksuaalisen virityksen kautta (vrt. Laitinen 2002, 68- 70). Monien kohdalla näistä kokemuksista ei puhuttu ulkopuolisille kuin vasta aikuisena ja silloin ehkä sisarelle, puolisolle, poliisille tai ammattiauttajalle. Puhuminen koettiin helpottavana, mutta myös tuskallisena ja voimia vaativana työnä. Koetun väkivallan erilaisista tavoista huolimatta kokemuksissa on paljon yhteistä. Olennainen ja yhdistävä piirre kokemuksissa on lapsuuden loukkaaminen. Se viiltää haavan syvälle mieleen ja kehoon. Elämänkulun aikana haava voi arpeutua, tulehtua ja parantua, mutta se on olemassa jollain tavalla aina. Väkivallan kirjo on aineistoni kertomuksissa laaja. Tyypillisintä on päällekkäinen, toisiinsa limittynyt väkivalta (ks. myös Nyqvist 2001, 95 – 98) sekä kuvaukset eri ihmisten lapseen kohdistamasta väkivallasta, jota tukee toisen vanhemman ja muiden aikuisten välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tunnistaa lapsen tilannetta. H9: Mutta oli sitten semmosta henkistä väkivaltaa ihan hirveästi. Äiti sano aina, että jos ette tee niin tai näin, niin hän tekee jotain itelleen, hän kuolee. H1/Sisko1: Meillä on ollut henkistä, hengellistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa meidän perheessä –se on mieletön paketti! H1/Sisko2: Tämä teko /seksuaalinen hyväksikäyttö - sen pahuus menee semmoisten rajojen yli. Se tuhoaa tulevan elämän persoonaa! H1/Sisko1: Se isän touhu, se on ollut riisumista, koskettamista, kiusaamista, jahtaamista. Isä tyydytti itseään, samalla kun katsoi meitä. Raiskausten mahdollisuus on ollut läsnä koko ajan. Sisko muistaa miten isä on laittanut kätensä mun housuihin, kun olen ollut pieni. Väkivalta vaurioittaa myös silloin, kun sen pääasiallinen kohde on joku muu kuin itse. H: Kerrotko sä vielä, että minkälaista se väkivalta oli teidän kodissa? H7: Eniten se kohdistui äitiin, mutta kyllä se kohdistui myös meihin lapsiinkin välillä. Että pienikin virheliike, niin se sai aikaan sen, että isä oli vihainen. Se liittyi hyvin voimakkaasti se pelko siihen meijän elämään. Joidenkin haastateltavien kohdalla oman vanhemman kyvyttömyys näyttäytyy välinpitämättömyytenä omia lapsia kohtaan. Tätä tilannetta on voinut käyttää hyväkseen joku muu läheinen, sukulainen, tuttu tai luotettu ulkopuolinen aikuinen. Seksuaalisen väkivallan ja muun kaltoinkohtelun riski on muita suurempi niiden lasten kohdalla, joiden turva omassa perheessä on puutteellinen (Oranen 2001). Haastateltavien kohdalla väkivallan eri tavat sulautuvat kertomuksissa toisiinsa. Kaiken yllä oleva pelko sekä kokemus oman aseman ahtaudesta, vaihtoehdottomuudesta ja syyllisyyden ja häpeän mykistävästä vaikutuksesta on yhteinen. Perheen ja yhteisön tasot väkivaltakokemuksessa Kun väkivaltakokemusta tarkastellaan yksilötasolla, nähdään usein teot tai roolit, jossa on selkeät osapuolet. On uhri ja tekijä tai väkivaltainen tilanne, jossa molemmat kohdistavat toisiinsa väkivaltaa. Tällöin väkivaltaisuus nähdään usein henkilökohtaisena ominaisuutena, taipumuksena, tai olosuhteina; tilanteessa paineista tai kriisistä johtuvana aggressiona tai suhteen vuorovaikutusongelmana, puutteellisina tai vääristyneinä vuorovaikutustaitoina. Näissä selitysmalleissa ohittuu vääristynyt valta, joka usein on väkivallan olennaisin tekijä. (Esim. Honkatukia ym. 2006; 2007.) 52 Haastateltavat puhuvat väkivallasta näitä hahmottamisen tapoja laajemmin. Yhteisökontekstia korostava kiinnostukseni on rakenteellinen näkökulma väkivaltakokemukseen ja se aktivoi kertomistilanteessa muita väkivaltakokemuksen tasoja. Perheen taso on ollut monille tärkeä. Se on väkivallan tapahtumaympäristö. Perheenjäsenten roolit ja suhteet ovat läsnä kokemuksessa, niistä muodostuu väkivaltaa ympäröivä todellisuus, konteksti ja tapahtumaympäristö. Perheenjäsenet saavat väkivallan myötä usein jonkin roolin. Joku tai jotkut ovat uhreja, joku tai jotkut on väkivallan tekijöitä, toiset uhrin, toiset tekijän puolustajia ja ymmärtäjiä. Isossa perheessä perheenjäsenet voivat jakaantua väkivallasta tietäviin ja tietämättömiin. Tietämättömyys on usein tietoisesti valittua ohittamista, keino suojautua, suojella itseä. Uhrin suojeleminen voi olla riski, sillä hän tekee ongelmasta näkyvän. Uhrin suojelija voi kohdata vihaa ja torjuntaa muiden taholta, tulla jopa eristetyksi perheen yhteydestä. Perheestä voivat löytyä myös uhrin kohtalotoverit, tekijän ymmärtäjät ja ne, jotka suojelevat perheen mainetta ja julkikuvaa ulospäin, varovat asioiden paljastumista muille. Usein perheessä vain toinen vanhemmista on väkivaltainen. Aina toinen ei tiedä tapahtumista, esimerkiksi seksuaalinen väkivalta voi tapahtua toisen vanhemman tietämättä. Lapsuudessa väkivaltaa kokeneet eivät kaikki erotelleet vanhempiensa toimintaa moraalisessa mielessä kokemuksen haavoittavuuden osalta kovin kauaksi toisistaan. Välinpitämättömyys näyttäytyi passiivisena pahana ja (Hurtig & Laitinen 2000) väkivallan suojeluna. Osa haastateltavista ei ollut tunnistanut sen merkitystä, mutta monia se satutti yhtä paljon kuin aktiivinen paha, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta. JH: Mitä teidän isä niissä tilanteissa, miten hän on reagoinut? H9: Siis se ei välittänyt, se ei puuttunut niihin, jos äiti huusi tai riehu. Mutta silloin kun äiti oli poissa, niin isän kanssa oli helpompi olla. Isää ei tarvinnut ikinä pelätä. H1/Sisko1: Äidin suhtautumista on niin vaikea käsittää. Se ei suojele meitä, se suojelee isää, selittelee ja puolustaa, vetoaa, että meidän pitäisi sääliä isää! Ja se luulee, että joku 10 kertaa terapiaa auttaa. Väkivallan ohittaminen koetaan väkivallan hyväksymisenä ja lasten hylkäämisenä. Monet haastateltavat kuvaavat, että äidin turvan pettäminen on ollut kokemuksessa erityisen raastava asia. Myös perheen ulkopuolisten sukulaisten ja yhteisön sokeus ja välinpitämättömyys on loukannut. Eheyttävinä ja korvaavina kokemuksina kuvataan kertomuksissa esimerkiksi naapureita, joiden luo saattoi mennä turvaan, ymmärtäväistä kaverin äitiä tai yhteisön jäseniä. Kaikilla tällaisia turvaa tuovia yhteisön jäseniä ei ole ollut, koska kodin olosuhteet olivat pysyneet salassa muilta. H1/Sisko2: Ei ihminen voi itseänsä auttaa, ei lapsi yksin voi itseään suojella. Uskonnollisessa yhteisössä elävälle yhteisö on merkittävä perheen ja yksilön elämään ja merkityksiin vaikuttava konteksti. Siksi yhteisöstä ja sen merkityksistä tulee keskeinen myös väkivaltakokemuksesta puhumisessa ja ratkaisemisessa. Yhteisö odottaa normiensa mukaista väkivallatonta ja kaikille turvallista perhe-elämää, siksi ongelmien esiintuomista voidaan perheessä välttää ja viivyttää. Perheessä vääristyneet valtasuhteet voivat näkyä siinä, että aikuisten oikeudet korostuvat lasten edun kustannuksella. Aikuiset määrittävät ja kertovat mikä on hyvää, totta ja oikein. Lapsi ei tällöin saa omaa näkemystään esiin. Kun hengelliset tulkinnat yhdistyvät vääristyneisiin valtasuhteisiin, lapsen todellisuutta voi leimata toimintamalli, jossa aikuisilla on toistuvasti oikeus armoon ja anteeksiantoon ja lapsella puolestaan on velvollisuus ymmärtää vanhempaa, antaa anteeksi ja vaieta. Koska lapsen mahdollisuus osallistua hengelliseen merkityksenantoon on aikuista heikompi, niiden käytöstä voi tulla vallankäytön väline ja väkivaltaa mahdollistava, jatkava ja piilottava rakenne (Lapinleimu 2005; Ruoho 2010, 44- 46). 53 Yksilön arvostettavia ominaisuuksia ovat yhteisössä vuorovaikutuksen helppous, eräänlainen kepeys, hauskuus ja helppous. Yhteisö odottaa yksilöltä sopeutuvuutta, joustavuutta, ahkeruutta, yhteisöön sitoutumista ja yhteistyökykyä. Väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä kohdanneelle nämä ääneen lausumattomat, mutta tutut odotukset, voivat muodostua raskaaksi taakaksi. Tapahtumista johtuvat traumat tuottavat uhreille ajoittain masennusta, kielteiset tunteet vievät voimia ja synnyttävät herkkyyttä sekä sellaisia omaan elämään, uskoon ja yhteisöön liittyviä ajatuksia, joita voi olla vaikea jakaa muiden, ehkä turvallista ja hyvää elämää eläneiden kanssa. Omat kokemukset voivat tuottaa omaan mieleen riitasointuja suhteessa yhteisön viralliseen opetukseen sekä muiden yhteisön jäsenten puhe- ja ajattelutapoihin. Tästä seuraa vuorovaikutukseen jännitteitä ja pettymyksiä, jotka tuovat yhä vahvemmin väkivallan uhreille arkuutta ja pelkoa kohtaamisiin. Nämä kokemukset voivat vähitellen eristää kovia kohdanneet muista. Silloin yhteisö ei käänny voimavaraksi, vaan taakaksi niille, jotka eniten sen suojaa, lohtua ja apua kaipaavat. Tätä prosessia ja yhteisödynamiikkaa haastateltavani kuvasivat haastatteluissa hyvin samantyyppisesti. Toisille prosessi oli enemmän tunteita ja ajatuksia oman mielen sisällä ja toisilla jännitteet olivat vuorovaikutustilanteissa kohdattuja kokemuksia. Oman erilaisuuden tuottama toiseuden tunne oli kuitenkin yhteistä kaikille. Lapsiin kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön yhteisödynaamisia ongelmia synnyttää sen intiimiys, tabuluonne ja vakavana rikoksena voimakas kulttuurisesti kielteinen leima. Teot tapahtuvat muiden katseilta salassa. Teon kulttuurinen puistattavuus ja rikollisuus tukevat osaltaan kokemuksen piiloutumista (Laitinen 2004, 27; 2006, 211). Teon paljastumista seuraavat usein voimakkaat yhteisölliset ja uhrin kannalta traumatisoivat shokkireaktiot, kieltäminen, vähättely ja tiedon torjunta, jolloin uhrin kokemus ja tarve apuun ohittuvat. Uhrin uskottavuus, erityisesti lapsen, on myös usein heikko. Väkivallan erilaiset perheenjäsenten roolit löytyvät usein myös yhteisön tasolta. H10: Siinähän mentiin tekijöiden puolelle. Sehän tarttu sitten mun perheeseen, ne käänty mua vastaan, että mun kanssa ei saanut kukaan olla tekemisissä, että olen paha ja se tarttuu jos on mun kanssa. Ja mä olin siinä kohtaa ihan shokissa. Tekijät puhu, että mää on hullu ja niitä uskottiin. Yhteisön sympatiat voivat sijoittua tekijän puolelle, uhriasetelma kääntyä, kun epäilty nähdään perusteettomien syytösten uhrina. Puoliso ehkä suojelee epäiltyä ja yhteisön jäsenet ovat tottuneet luottamaan auktoriteetteihin yhteisössä. Lapsen tai heikossa asemassa olevan, on vaikea haastaa aikuista, tai mahdollisesti auktoriteettiasemassa olevaa.11 Luottamus oman yhteisön suojeleviin ja hyvää tuottaviin puoliin vaikeuttavat tämän kaltaisten asioiden suoraa kohtaamista. Vaikeinta on, jos oma perhe osallistuu kieltämiseen (Laitinen 2004, 196). Uskonnollisessa yhteisössä voidaan kokea, että se, mitä sillä on tarjottavana, on parasta, ainoa tie pelastukseen ja totuuteen ja tämän rinnalla yksilön oikeuksista puhuminen on toisarvoista tai jopa itsekästä ja vastakkainasettelua synnyttävää. Uskonnolliseen kieleen velvoitteet istuvat sanoina oikeuksia paremmin. Tästä voi seurata, että lasten oikeudet eivät saa riittävästi huomiota tai niiden hahmottaminen on vaikeaa silloinkin, kun lapsen oikeuksia on räikeästi loukattu. (Marshall & Parvis 2009, 307). Väärät ilmiannot, katteettomat syytökset ja väärinkäsitykset nähdään yhteisöissä usein selkeämpinä riskeinä kuin se, että uhri jää vaille kuulijaa ja oikeutta ja hänet hylätään (Varilo & Linna 1992). Uskontoon liitettävä hyvyys voi toimia myös naamiona, joka kätkee inhimillisen ja rakenteellisen pahuuden (Lindqvist 2002, 124 – 127, 141). Vääristynyt, manipuloiva valta voi tuottaa sen, että uhri syyttää tilanteesta itseään. Tällöin sekä tekijän että uhrin tavoitteena on pitää asia piilossa muilta. Jos perhe on yhteisössä tuttu ja hyväksi tai jopa esimerkilliseksi koettu, reaktiot voivat olla tapahtumien ilmitullessa vaikeasti ulkopuolisten ymmärrettävissä. Käynnistyy niin sanottu insestishokki (Varilo & Linna 1992). Seurauksena voi olla välien tulehtuminen yhteisössä, kun jäsenet jakaantuvat tekijän ja uhrin puolelle. Voi käydä jopa niin, että uhri tai asiaan puuttuja leimataan. Heistä Yhteisön julkilausuttu arvo ”tasapäisyys” merkitsee sitä, että kukaan ei ole toista ylempänä. Mutta on selvää, että esim. puhujan tai paikallisen rauhanyhdistyksen puheenjohtajan lapsen, joka kertoo olevansa isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhri, voi olla vaikeaa tulla kuulluksi ja saada apua ja turvaa perheessään ja yhteisössään. 11 54 tulee syyllisiä, epäluotettavia, pahoja ja heistä puhutaan mieleltään sairaina. Tekijä taas voi olla sosiaalisesti taitava, uskottava ja luottamusta herättävä. Seksuaalinen hyväksikäyttö on rikos, jota harva valmistautuu lähipiirissään kohtaamaan. Kun tämä tapahtuu, järkytys voi sekoittaa moraalisen kompassin, niin että tekijästä tulee yhteisössä säälin ja suojelun kohde ja uhri kohtaa torjunnan. Yhteisöllinen lasten suojelu Vl-yhteisö ei ollut aina näyttäytynyt haastatelluille turvapaikkana. Monien kohdalla teon paljastuminen oli käynnistänyt kuvatun moraalijärjestyksen osittaisen, ohimenevän, vuosikausia kestäneen tai edelleen jatkuvan päälaelleen kääntymisen. Tuskallisinta oli ollut kohdata se, että apua hakiessa myös yhteisön naiset ovat kääntäneet uhrille selän, suojelleet tekijää uhrin sijaan. Altruismi on perinteisesti liitetty naisiin (Julkunen 1995, 19). Siksi yhteisölliseen äitiyteen pettyminen on muodostunut jopa pitkäaikaista ja raskasta väkivaltakokemusta suuremmaksi traumaksi. H10: Se mikä on ollut järkyttävää havaita, niin ne naiset, jotka suojelevat miehiään. He ovat niitä parhaita uskovaisia, hyviä vaimoja. Niiltä puuttuu ne rajat ja moraalinen vastuu kokonaan. ….kaikki viha ja aggressio on kohdistunut minuun. Ja tekijöitä on suojeltu. Ja se on ollut sitä vaientamisen kulttuuria, mä en olisi saanut näistä puhua mitään. Olen kokenut, että mulla on vastuu käsitellä näitä asioita. Naisten rooli väkivallan kulttuurissa sekä yhteisöllisen mekanismin ylläpitäjänä ja uusintajana on asia, johon kertoja kokemuksistaan puhuessa palaa. Oman äitiytensä kautta kertoja etsii sitä, mitä olisi toivonut itselleen lapsena ja oikeutta etsivänä nuorena. Turvaa tarjoava yhteisöllinen äitiys, oikeudenmukaisuus ja lapsen kuuleminen ovat arvoja, joita puhuja halusi itse toteuttaa. Ne voidaan asettaa turvallisen yhteisön yleisiksi, sukupuolesta riippumattomiksi kriteereiksi. Yhteisössä elävä odottaa kuulluksituloa itselleen tärkeältä viiteryhmältä. Hiljaisuuden ja vaikenemisen odotus loukkaa, se vahvistaa uhrin tunnetta omasta arvottomuudesta ja oikeuksien puutteesta suhteessa toisiin. (Laitinen 2006, 215- 216.) H10: Kun mua on oikein vaiennettu ja on meinannut siihen taakan alle uupua, silloin mä olen aina ajatellut omia lapsia, että mikä olis oikein, jos joku mun lapsista olis tässä. Ja sitten mä olen ajatellut, että se on se lasten suojelu, se on se, mikä on tärkeintä. Mä en voi käsittää noita naisia, miten ne pystyy sivuuttamaan omat lapsensa. Lapsen eettinen kuormittuminen ei sijoitu vain tunteiden, vaan myös arvojen tasolle ja on siksi kokemuksena erityisen traumatisoivaa (Metteri & Hotari 2011, 71 – 72). Kun yhteisö ei toimi opettamansa moraalinsa mukaan, vaan uhri kohtaa käsittämätöntä kohtelua, tilanne voi synnyttää myös moraalisen trauman. Sen vaikutukset voivat olla vielä syvemmät ja vaikeammat kuin varsinaisen väkivaltakokemuksen. (Hurtig & Hotari & Pösö, tulossa.) Väkivallasta vaikeneva perhe, tai sen käsittelyä torjuva suku ja yhteisö voivat siirtää väkivaltaa kätkeviä ja suojaavia rakenteita, vinoutunutta oikeustajua ja vääristynyttä vallankäyttöä ja hengellisiä tulkintamalleja jälkipolville. Samalla ehkä tuhansien lasten elinympäristöön muodostuu laajeneva riskien sävyttämä asenneilmasto. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa niiden ympärille saattaa muodostua laajenevia turvattomuutta tuottavia kehiä, jotka saastuttavat yhä laajemmin muuten tervettä yhteisökudosta. Erityistä vl-liikkeeseen kuuluville, muihin väkivallan uhreihin verrattuna on se, että yhteisön taso on niin vahvasti elämässä ja merkityksissä mukana. Perheet kuuluvat samaan yhteisöön, eli yhteisö koostuu perheistä ja suvuista. Suhde yhteisöön on niin tiivis, että se voi mennä perhesuhteiden edelle, jos joku perheen jäsenistä eroaa yhteisöstä. Yhteisön jäsenten suhde perheeseen ja sukuun usein muuttuu ja heikkenee yhteisöstä eroamisen myötä. Asioista, jotka rikkovat yhteisön omakuvan ja har55 monian, tulee helposti yksilön häpeä ja häpeällisten asioiden käsittely voi olla uhreja vastuuttavaa ja kuormittavaa. Väkivaltaa kokevat yhteisön jäsenet odottavat väkivallan ratkaisemiseen ja oman arjen järjestämiseen ja turvan varmistamiseen yhteisöltään apua. Tästä kokonaisuudesta voi muodostua mekanismi, joka parhaimmillaan vastaa uhrien tarpeisiin, mutta pahimmillaan vahvistaa väkivaltaa, vaientaa uhrin, suojaa tekijöitä ja estää myös yhteisöä puhumasta, avautumasta ja hakemasta apua yhteisötason ongelmiin. Usko turvana Toistuvatkaan turvattomuuden kokemukset eivät olleet kuitenkaan merkinneet yhteisön hylkäämistä, yhteiskunnasta syrjäytymistä tai sosiaalisten ongelmien vakavaa kroonistumista. Haastateltavat olivat löytäneet kaikesta huolimatta uskosta ja osittain myös yhteisöstä itselleen turvaa ja lohtua. Usko näkyy esimerkiksi kiitollisuuden tunteina ja eheytymisen selittäjänä. JH: Mikä se sitten oli (mikä auttoi)? H4: Mietin, että mitä kaikkea hyvää mulla kuitenkin on. Mulla on mies, mulla on lapset ja kaikki, vaikka pahoja ihmisiä on, niin on hyvääkin. Ja sitten, kyllä minä laitan illalla kädet lujasti ristiin ja kiitän Jumalaa kaikesta, mitä mulla on. Koettu turvattomuus on kuitenkin johtanut siihen, että aiemman, vahvan yhteisöllisen uskon sijaan on tullut henkilökohtainen usko. Jumala-suhde, oma pohdittu eettismoraalinen arvopohja ja osittain kriittinen suhtautuminen yhteisöllisiin normeihin ja odotuksiin toistui monien kuvauksissa omasta uskostaan. Oma usko oli tapaamishetkellä haastateltaville se pohja, jolle he elämäänsä rakensivat ja kiinnittävät. Usko koettiin turvana, mutta jotta tämä on voitu löytää, monien on ollut välttämätöntä tehdä ero yhteisön ja uskon välille, mitkä ovat kuitenkin olleet perinteisesti vl-kulttuurissa tiukasti toisiinsa sidottuja asioita. Yhteisön tuottamat pettymykset ja koettu turvattomuus olivat pakottaneet erontekoon ja samalla tuottaneet haastateltaville merkittävän muutoksen hengelliseen maisemaan ja henkilökohtaisiin merkityksiin. H3/Sisko1: Mä voin sanoa suoraan, että mä ajattelen eri tavalla kuin valtaosa lestadiolaisista, mutta olen silti uskovainen. Olen paljon käynyt asioita läpi, olen alkanut ymmärtää, että mä saan oikeasti kyseenalaistaa näitä uskon asioita, ajatella. Tätä mä oon miettinyt hirveästi viimeisen vuoden aikana. H3/Sisko2: Oon alkanut niin kuin oikeasti uskoa, oikeasti ymmärtää, mikä on oikein ja mikä väärin. H3/Sisko2: Musta on ollut kaikista paras neuvo meijän äitiltä, se, että pidä usko ja puhdas omatunto. Se kannattaa oikeasti koko elämän. Mitä mää muuta tarvin kuin puhtaan omantunnon? Se kattaa kaiken: totuus, rehellisyys, hyvyys toisia kohtaan, rakkaus… se on oikeesti…siihen puhtaaseen omaantuntoon sisältyy koko elämä! Tutkimuksissa tulee esiin, että seksuaalista väkivaltaa läheissuhteissaan kokeneet ovat usein kärsineet monenlaisista ongelmista: päihteet, mielenterveysongelmat, itsetuhoisuus, ongelmat sosiaalisissa suhteissa, parisuhteissa ja vanhemmuudessa ovat monille tuttuja (Laitinen 2004; 2006, 213). Myös haastattelemistani useimmat kertovat erilaisista mielen ja kehon ongelmista: paniikkihäiriöistä, syömishäiriöistä, masennuksesta, jopa ajoittaisista itsetuhoisista ajatuksista sekä erilaisista fyysisistä vaivoista, jotka johtuvat pitkäaikaisesta ja vaikeasta stressistä ja traumatisoitumisesta. Myös erilaiset pelot, vanhemmuuteen, minäkuvaan, seksuaalisuuteen sekä fyysiseen läheisyyteen liittyvät ongelmat olivat monille tuttuja. Monet kohdatuista ongelmista sijoittuvat jo menneeseen, vaikka käsiteltävääkin riitti edelleen. 56 Erikoista on, että uskonnollisen yhteisön jäsenet ovat paikoin kokeneet muita vaikeampia asioita, perheen ja yhteisön hylkimistä ja uskolla painostamista, mutta silti he, muihin vastaavia asioita kokeneisiin nähden, näyttävät selvinnen traumoistaan muita paremmin. Vaikeudet sijoittuvat monilla tiettyihin kohtiin, usein nuoruuteen tai kohtaan, jossa asioiden käsittelyprosessi käynnistyy. Haastatteluiden aikaan kukaan ei ollut sairaseläkkeellä, vaan he olivat työelämässä, opiskelemassa, äitiyslomalla tai lyhyellä sairaslomalla. Useimmilla oli terapiasuhde menossa tai taustalla. Tapaamani ihmiset olivat parisuhteessa, perheellisiä ja selvästi monella tapaa eheytyneitä ja jopa voimaantuneita. Tulkitsen tätä erityispiirrettä niin, että usko on aidosti toiminut voimavarana, lohtuna ja tuonut elämään syvälle sijoittuvaa turvaa. Usko on myös lisännyt kykyä nähdä oma tilanne ja kokemukset jostain eheyttävästä näkökulmasta. JH: Mutta näiden kaikkien vaiheitten läpi sua kantoi kuitenkin luottamus Jumalaan ja myös Jumalan valtakuntaan? H10: Se oli uskomatonta jotenkin. Mulla oli kuitenkin se oma usko, mutta silti oli jotenkin se luottamus Jumalan valtakuntaankin. Mä jotenkin ajattelin niin lapsen omaisesti, että kun mä ite uskon ja huolehdin omasta moraalistani ja toimin oikein, suojelen omia lapsiani ja turvaan niitä, käyn terapiassa, ja hoidan itseäni ja mä ajattelin, että jossain vaiheessa, ne munkin uskon hedelmät näyttäytyy heille sellaisina kuin minä itse koen ne. Että kun mulla on se halu toimia oikeudenmukaisesti ja Jumalan sanan mukaisesti. Näin mä koin sen. Usko on toiminut suojana, lohtuna ja puskurina myös särkymisessä. Vaikka oli kohdattu psykooseja ja turvauduttu päihteisiin tai satuttaviin ihmissuhteisiin, tuhon ja itsensä rankaisun tieltä oli löydetty takaisin turvaan ja itsensä suojeluun. Turva oli voinut löytyä itsestä, nykyisestä omasta perheestä, mutta haastatteluhetkellä koetussa turvassa henkilökohtaisella uskolla ja myös yhteisöön kuulumisella oli suuri merkitys. Oma paikka oli löytynyt, tosin monille kaiken koetun jälkeen yhteisön reunoilta. Julkinen keskustelu seksuaalisen hyväksikäytön ilmiöstä oli herättänyt seuramaan yhteisön reaktioita suhteessa itse koettuun ja tuottanut monille pettymyksiä. Tämä oli vienyt pohtimaan omaa suhdetta suhteessa yhteisöön ja sen rakenteisiin ja opetukseen. Prosessi oli ollut vaativa, sillä se yhdistyi omaan väkivallasta toipumiseen ja muihin nykyhetken velvoitteisiin. Tilanne oli myös monien kohdalla nostanut jo kertaalleen käsitellyt asiat pintaan. Yhteisöllisten piirteiden käsittely oli samalla tuonut mukanaan rakenteellista näkökykyä ja herkkyyttä. Tämä oli tarjonnut mahdollisuuden hahmottaa monimutkaisia syy- seuraussuhteita, mikä puolestaan on tuonut suojaa itselle myös muihin elämän ja arjenyhteyksiin: työelämään ja ihmissuhteisiin. Jotkut olivat voineet hyödyntää omaa laajentunutta ymmärrystään myös yhteisössä muiden hyväksi. Uhrit mielletään helposti heikoiksi, alistetuiksi ja tukea tarvitseviksi (Laine2005, 175). Tutkimukseeni osallistuvat ilmensivät kertomuksissaan kuitenkin autonomiaa sekä erityislaatuista voimaa ja herkkyyttä, kykyä monimutkaisten mekanismien tutkimiseen ja sanoittamiseen. Pohdintaa Turvan ja turvattomuuden ääripäät ovat läsnä tutkimuksen kohteena olevassa ilmiössä ja sen kontekstissa. Uskonnollinen yhteisö on lasten oikeuksien loukkauksille yllättävä ympäristö. Usko suojaa ja yhteisö kannattelee yksilöitä ja perheitä, mutta uskonnollisen yhteisön opetus voi myös tuottaa vaikeasti tunnistettavia riskejä lasten elämään sekä kätkeä väkivallan ja lapsen hädän totuttuja riskitekijöitä tehokkaammin. Tämä muistuttaa siitä, että lasten elämän riskitekijöitä ja kasautumista on katsottava yhteyksistä, joista sitä ei ole totuttu tekemään (vrt. Aula 2008). Vaikka uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen ei ole rokote inhimillistä pahuutta, sosiaalisia, rakenteellisia ja yksilöllisiä ongelmia vastaan, kristilliseen etiikkaan ja moraalin sitoutuminen antaa oikeuden odottaa, että ihmiset elävät sitoumustensa mukaisesti eikä väkivaltaa hyväksytä, eikä ohiteta, vaan mahdollisten tapausten tullessa ilmi asiat nähdään ja tilanteissa toimitaan 57 eettisesti kestävällä, oikeudenmukaisella ja uhreille turvaa tuovalla tavalla. Vahvasti yksilöiden ja perheiden elämään vaikuttava yhteisö ei voi sijoittaa vakavia ongelmia vain yksilöiden ja perheiden tasolle, vaan sen on suostuttava tutkimaan myös omaa mahdollista rooliaan ongelmien syntymisessä, tunnistamisessa ja ratkaisemisessa. Turvallinen uskonyhteisö pyrkii itsekriittiseen ja avoimeen, eri osapuolia kuulevaan keskusteluun. Se on tarvittaessa valmis korjaamaan turvattomuutta tuottavia kulttuurisia piirteitään, opetustaan, rakenteitaan ja toimintakäytäntöjään. Moraalisen järjestyksen lähtökohtana on turvallisuus, tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus sekä dialogisessa suhteessa toteutuva avoin, yksilön oikeudet huomioiva ja niitä suojeleva vallankäyttö. Epäkohtien, erityisesti yhteisöllisten, käsittely on vaikeaa yhteisössä, joka näkee itsensä ”pyhien yhteytenä”. Vanhoillislestadiolainen liike sijoittaakin mielellään hyvän itseensä ja pahan yhteisön ulkopuolelle. Liikkeen historia on haavoittanut koko yhteisöä ja monia jäseniä hengellisen väkivallan myötä, jota erityisesti 1970-luvun, mutta myös sen jälkeen pidetyt niin sanotut hoitokokoukset, eli yksilöiden oikeaan ohjaamistilaisuudet edustavat. Vaurioittavan ja pelkoa tuottavan perinteen käsittely on yhteisössä edelleen kesken. (Linjakumpu 2011.) Myös muun tyyppisen väkivallan avoimen kohtaamisen perinne on suhteellisen lyhyt.12 On olemassa riski, että liikkeen omakuva, historia ja perinteet ohjaavat ohittamaan tai eristämään väkivallan itsestä, vastuuttamaan yksilöitä, perheitä ja ammattilaisia tai hengellistämään väkivallan synniksi tai koettelemukseksi. Liikkeen tämän hetkisen murroksen kohdalla ratkaisevaa on se, miten se tavoittaa oman osuutensa esimerkiksi lasten kokemassa turvattomuudessa ja miten epäkohtien vaatima muutostyö tapahtuu. 12 58 Kuritusväkivallasta luopumista on korostettu lakimuutoksen 1986 jälkeen ja parisuhdeväkivallasta on keskustelu vilkkaasti vasta 1990- luvun lopulta lähtien. Lähteet Aula, Maria Kaisa (2008) Lasten hyvinvoinnin ajankohtaisia tutkimushaasteita. Suomen Akatemian tutkiva työpaja: Lasten hyvinvointi ja terveys 13.2.2008. Bartkowski, John, P. & Levin, Martin, L (2007) Religion and child development: Evidence from the Early Childhood Longitudinal Study. Department on Sociology, Anthropology & Social Work, Mississippi State University. Butler, Judith (1997) The Psychic Life of Power: Theories in Subjection. Stanford University Press. California. Gorsuch, Richard (1995) Religious Aspects of Substance Abuse and Recovery, Social Issues, 51 (2), 65- 83. Hintsala, Meri-Anna (2007) Mammapalstat. Voimaantuminen vanhoillislestadiolaisten äitien Internet-yhteisöissä. Helsinki: Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian laitoksen pro gradu -tutkielma. HYTTK. Hintsala, Meri-Anna (2010) Kirkosta ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä käyty keskustelu sosiaalisessa mediassa huhtitoukokuussa 2010. Loppuraportti. Suomen evankelisluterilainen kirkko. Honkatukia, Päivi & Nyqvist, Leo & Pösö, Tarja (2006) Violence from within the Reform Schools. Youth Violence and Juvenile Justice 4(4), 328-344. Honkatukia, Päivi & Nyqvist, Leo & Pösö, Tarja (2007) Violence Talk and Gender in Youth Residential Care. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention 8, 56-76. Hotari, Kaisa-Elina & Hurtig, Johanna (2010) Väkivalta ilmiönä. Luento työyhteisö- kurssilla Reisjärven kristillisellä kansaopistolla 13.2.2010. Hukari, Ari (2009) Kristillisyys Suomessa nyt – haarautuvien polkujen puutarha. Mihin olemme menossa? Huotari, Voitto (1981) Kirkkomme herätysliikkeet tänään. Kirjapaja. Pieksämäki. Hurtig, Johanna & Laitinen, Merja (2000) Kohtalokas kolmio, perhe, paha ja ammattilaiset Janus nro. 3 vol.8.. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Hurtig, Johanna & Hotari, Kaisa-Elina & Pösö, Tarja (2011) Children exposed to violence in religious communities. Artikkeli käsikirjoitus. (Tulossa) Hyytinen, Eeva-Liisa (1995) Siionin tyttäret: Omaelämäkertatutkimus vanhoillislestadiolaisten naisten uskonnollisuudesta. Käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielma. HYTTK. Helsinki. Hänninen, Vilma (2000) Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampereen yliopisto. Tampere. Hyyppä, Markku, T. (2002) Elinvoimaa yhteisöstä. Sosiaalinen pääoma ja terveys. PS-kustannus. Jyväskylä. Häyry, Matti & Häyry, Heta (1997) Hyvä, kaunis, tosi – arvojen filosofiaa. Yliopistopaino. Helsinki. 59 Ihmisoikeusliitto (2009) Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Taustamuistio 4.3.2009. Ihmisoikeusliitto. Helsinki. http://www. ihmisoikeusliitto.fi/images/pdf_files/ehkaisykielto.pdf Jokinen, Arto (2000) Panssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivalta ja kulttuuri. Tampere University Press. Tampere. Juntunen, Elina (2005) ”Sisaria toisillemme”. Tutkimus voimaantumisen kokemuksista Hanna-ryhmässä. Käytännöllisen teologian pro- gradu-tutkielma. HYTTK. Helsinki. Jäppinen, Maija & Hurtig, Johanna (2007) Kulttuurisen sensitiivisyyden jäljillä. Maahanmuuttajien ja ammattilaisten odotuksia tarkastelemassa em. teoksessa Jäppinen, Maija & Hurtig, Johanna & Törrönen, Maritta (2007) Arjen polkuja ja kohtaamisia - Venäläistaustaiset maahanmuuttajat ja palvelujärjestelmä Kaakkois-Suomessa. Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia (Kotka) ja Empathos-projekti 2007. Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere University Press. Tampere. Keenan, Marie (1998) Narrative Therapy with men who have sexually abused children. The Irish Journal of Psychology 19/1, 136 – 151. Keenan, Marie (2010) Opening Scape for Hope in Landscape of Despair: Trauma and Violence Work with Men who have Sexually Abused Minors. Witkin Stanley (ed) Relational Practice. USA, Columba Press. Keskinen, Suvi (2009) ’Me’ ja ’Muut’? Kunniaan liittyvä väkivalta median kuvauksissa. Teoksessa Tanja Tauro & Marjo Van Dijken (toim.) Kunnia konfliktina. Näkökulmia ilmiön tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. MLL. Helsinki, 16-29. Kirkkohallitus (2011) Aika puhua – aika vaieta. Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus kirkossa. Suomen ev. lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2011:2. Kirkkohallitus. Helsinki. Kotityöryhmä raportti 18.12. 2010. Kotien ja perheiden hyvinvoinnin tukena. Oulu. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, SRK. Kutuniva, Mervi (2003) Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Katkelmia lestadiolaisäidin elämästä. Teoksessa Tuulia. Feministisiä näkökulmia lappilaiseen sukupuolikulttuuriin. Toim. Naskali, P.et al. Rovaniemi: Lapin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 4, 41 - 60. Laine, Terhi (2005) Turvakotityön käytännöt. Asiantuntijuus ja sukupuolen merkitykset. Yliopistonpaino. Helsinki. Laitinen, Merja (2002) Insestitilanteen ulottuvuuksia. Teoksessa Pahan kosketus Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) PSkustannus. Jyväskylä. Laitinen, Merja (2004) Häväistyt ruumiit, rikotut mielet. Tutkimus lapsina läheissuhteissa seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ja miesten elämästä. Vastapaino. Tampere. Laitinen, Merja (2006) ”Miks mulla menee näin”? Analyysi seksuaalisen hyväksikäytön uhrien näkökulmasta haavoittuvuuden kokemuksista ja merkityksistä elämänkulussa. Teoksessa Lohiniva-Kerkelä, Mirva (toim.) Väkivalta seuraamukset ja haavoittuvuus. Helsinki. TALENTUM. Terttu Utriaisen juhlakirja, 211 -229. 60 Laitinen, Merja (2010) Kontekstin ja teorian hahmottamisen taito. Teoksessa Hurtig, Johanna & Laitinen, Merja & Uljas-Rautio, Katriina (toim.) Ajattele itse! Tutkimuksellisen lukutaidon perusteet. PS-kustannus. Jyväskylä. Lapinleimu, Eija (2005) 10 ja ½ gurua. Tieni irti riippuvuuksista. Otava. Helsinki. Lauerma, Hannu (2006) Usko, toivo ja huijaus. Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim. Helsinki. Lindqvist, Martti (2002) Hyvä, paha ja pyhä. Kirja eloonjäämisestä. Otava. Helsinki. Linjakumpu Aini (2011) Hoitokokoukset vanhoillis-lestadiolaisuudessa: Tunteet ja vallankäyttö. Seminaaripuheenvuoro sosiologiapäivillä Tampereella 24.3.2011. Lohi, Seppo (1989) Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. Jyväskylä: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). Lohi, Seppo (2007) Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Jyväskylä: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). Malmberg, Ilkka (2010) Meikäläisten yö, HS-kuukausiliite 2010/8. Marshall, Kathleen & Parvis, Paul (2009) lapsen oikeuksien sopimus kirkon näkökulmasta. Lasten Keskus. Helsinki. Metteri, Anna & Hotari, Kaisa-Elina (2011) Eettinen kuormittuminen ja toimintaympäristö nuorten palveluissa. Teoksessa Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marjatta (toim.) Sosiaalityön arvot ja etiikka. Sosiaalityön tutkimuksen seuran vuosikirja. PSkustannus, Jyväskylä, 67- 92. Määttä, Päivikki (2010) Millä tavalla perheemme elää? Teoksessa Junes, Saara & Palola, Ari-Pekka (toim.) Erilaisina mutta samanarvoisina. Vuosikirja 2010. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, SRK, 104 - 109. Nyqvist, Leo (2001) Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liiton julkaisuja 28. Nätkin, Ritva (1995) Maternaalisuuden kertomukset. Teoksessa Eräsaari, Leena & Julkunen, Raija & Silius, Harriet (toim.) Naiset yksityisen ja julkisen rajalla. Vastapaino. Tampere. Oranen, Mikko (2001) Perheväkivallan varjossa. Raportti lapsikeskeisen työn kehittämisestä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisuja. 30. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki. Pentikäinen, Juha (1975) Suomalaisen uskonnollisuuden muotokuva. Teoksessa Juha Pentikäinen (toim.) Uskonnollinen liike. Tietolipas 74. Pieksämäki. Piispa, Minna (2004) Väkivalta ja parisuhde: Nuorten naisten kokeman parisuhdeväkivallan määrittely surveytutkimuksessa. Tilastokeskus. Helsinki. Ronkainen, Suvi (1998) Sukupuolistunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa – Tutkimuksen katveet valokeilassa. Sosiaali- ja terveysministeriö. Naistutkimusraportteja 2/98. Hakapaino Oy. Helsinki. 61 Ruoho, Aila (2010) Päästä meidät pelosta - Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Käytännöllisen teologian pro gradu –tutkielma, Huhtikuu 2010, Helsingin ylipoisto. Painamaton: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/21722/ paastame.pdf?sequence=1 Salmi, Samuel (2004) Pääkirjoitus. Kristillinen kasvatus- lehti 3/2004. Salomäki, Hanna (2010) Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Julkaisuja 113. Kirkon tutkimuskeskus. Helsinki. Schönbeck, Elisabeth (2009) Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä? Kirjapaja. Helsinki. Tammisalo-Savolainen, Tuuli (2009) Suojattu yhteisö. Kunniaväkivalta kollektiivisena ilmiönä Suomessa. Teoksessa Tauro, Tanja & Van Dijken, Marjo (toim.) Kunnia konfliktina. Näkökulmia ilmiön tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. MLL, 30 - 47. Helsinki. Taskinen, Sirpa (2006) Lapsiin kohdistuvien vaikutusten arvioiminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes. Helsinki. Tuomaala, Salome (2011) Keskeytyksiä elämässä. Naisten toimijuudet aborttikertomuksissa. Uskontotiede 13. Helsingin yliopisto. Helsinki. Törrönen Maritta Arjen polkuja ja kohtaamisia - Venäläistaustaiset maahanmuuttajat ja palvelujärjestelmä Kaakkois-Suomessa. Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia. Kotka. Varilo, Esko & Linna, Leena (1992) Insesti ja yhteisö. Duodecim 108(3):280. Älä lyö lasta! (2010) Kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma 2010 – 2015. Julkaisuja 2010: 7. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. 62 5.3 Voiko päihteitä käyttävä vanhempi olla turvallinen lapsilleen? Sirpa Hopiavuori Miksi turvallisuudesta puhuminen on tärkeää? Kuuntelin tammikuussa 2009 luennoitsijaa, joka kertoi turvallisuuden tutkimisesta. Innostuin aiheesta ja tunsin uudenlaista toiveikkuutta. Olen sen jälkeen käynyt terapiaasiakkaitteni ja työtovereitteni kanssa erinäisiä keskusteluja turvallisuudesta. Keskustellessa olen huomannut, että turvallisuutta on hyvin vaikea määritellä turvallisuudesta käsin. Moni aloittaa puheen turvattomuudesta ja siihen liittyvistä kokemuksista. Olen huomannut myös, että turvallisuudesta puhuminen herättää toiveikkuutta ja ajatuksen mahdollisuudesta muissakin kuin minussa. Toisaalta jossain taustalla vaani peikko: uskaltaako toivoa turvallisuutta, jopa uskoa siihen? Olenko hyväuskoinen ja lapsellinen, kun puhun ja ajattelen tällaisia? Työtoverini tuntuvat joskus epäilevän, etten oikein ymmärrä asioiden todellista laitaa tai vakavuutta, kun käytän paljon aikaa turvallisuuden tutkimiseen. Olen ollut ymmärtävinäni epäilyksen liittyvän ajatukseen, ettei kukaan ammattitaitoinen ihminen voi olla noin toiveikas ja innostunut turvallisuudesta. Turvallisuuteen liittyvät keskustelut ovat kuitenkin vieneet asiakkaitteni ja työnohjattavieni tilanteita ison harppauksen eteenpäin. Mikä lisää toiveikkuutta, lisää vastuunottoa omasta ja muiden elämästä. Itsestä täytyy kuitenkin aloittaa. Mitä turvallisuus on? Turvallisuus on elämän perusta. Turvallisuus liittyy kiinteästi jatkuvuuden turvaamiseen, niin ihmisillä kuin kaikilla elollisilla organismeilla. Pyrkimys jatkuvuuteen on sisäänrakennettu biologinen ominaisuutemme. Kokemus jatkuvuudesta luo turvallisuuden tunteen. Parhaiten se taataan vaarattomassa ja suojaisassa ympäristössä. Lapsen kokemukset turvallisuudesta liittyvät vanhempiin ja läheisiin ihmissuhteisiin. Tärkein asia lapsellekin on suhteen jatkuvuus. Olennaista on, että vanhempi on läsnä ja saatavilla silloin, kun lapsi tarvitsee häntä. Lapsen on tärkeä tietää, että jos leikissä sattuu haaveri, vanhempi lohduttaa ja tukee häntä. Tärkeää on myös vastavuoroisuus, kokemus erityisyydestä ja lähellä olosta, niin lapselle kuin vanhemmallekin. Onko turvallisuus päihdeperheessä mahdollista? Turvallisuus ja päihdeongelmat tuntuvat olevan hyvin kaukana toisistaan. Voiko näitä kahta edes yhdistää? Voiko päihdeongelmasta kärsivä vanhempi olla turvallinen? Yksi päihderiippuvuuden muodoista on alkoholismi. Kansainvälisen tautiluokituksen ICD-10:n mukaan alkoholisti on henkilö, jolle on tyypillistä pakonomainen tarve juoda alkoholia. Alkoholisti ei pysty kontrolloimaan juomistaan, vaikka alkoholin käyttö aiheuttaa sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. 63 Sairaudet ja elämän erilaiset kriisit haastavat vanhemmuutta. Kun vanhemmalla itsellään on vaikeaa, käy usein niin, että vanhemmuus hyvistä yrityksistä huolimatta ainakin hetkellisesti väistyy syrjään ja oma huono vointi valtaa vanhemman mielen. Lapsen tarpeille ei jää tilaa. Mikäli lapsella ei ole muita turvallisia aikuisia, joihin hän voi tukeutua, lapsen kehitys vaarantuu vakavasti. Päihdeperheet itse ja heidän kanssaan toimineet auttajat tietävät tämän hyvin. Tieto kuitenkin halutaan niin sanotusti lakaista maton alle, koska on niin tuskallista ymmärtää syvästi, millaista lapsen elämä päihteitä käyttävän vanhemman kanssa on, ja miten laaja-alaisesti tilanne lapsen elämään vaikuttaa. Syyllisyys ja häpeä estävät meitä aikuisia katsomasta asioita lapsen kannalta. Uskallan kuitenkin väittää, että myös vanhempi, jolla on ongelmia, voi olla hyvä vanhempi, jos hän saa tukea ja apua. Vaikeassa elämäntilanteessa toivo paremmasta on tarpeellinen, jotta vaikeuksien kanssa kamppailevat rohkaistuvat hakemaan apua itselleen ja perheelleen. Kun puhun tässä turvallisuudesta, tarkoitan sen tarkastelua laajasti ja pitäen koko ajan mielessä myös vastuun. Uskon, että aina, kun ihmistä kunnioitetaan ja hänen toimijuuttaan lisätään, se tuottaa jotain hyvää. Riskien tunnistaminen ja turvasuunnitelmien teko mahdollisimman realistisesti ja maanläheisesti, voi olla käänteen tekevä asia niin päihteitä käyttävien vanhempien perheelle itselleen, työntekijälle kuin auttamisverkostolle yleensä. Mitä voin tehdä, jos haluan, että olisi turvallisempaa? Harva meistä on pysähtynyt miettimään turvallisuutta itsekseen tai perheensä kanssa. Hyvä kysymys keskustelun aloittamiseksi on: Mitä käsitän turvallisuudella? Turvallisuutta on vaikea määritellä ja se otetaan usein annettuna. Monesti turvallisuutta määritellään negaation kautta, eli turvattomuuden kokemuksen kautta. Tämä on ymmärrettävää. Kannustaisin kuitenkin miettimään turvallisuuden tunnetta nimenomaan pohtien ja etsien sitä, mikä ylläpitää turvallisuutta. Aloittaa voi vaikka kirjoittamalla ylös mieleen tulevat adjektiivit, esimerkiksi: rauhallinen, lempeä. Turvallisuus liittyy jatkuvuuteen ja ennakoitavuuteen. Oloni on turvallinen, kun tiedän, mitä tuleman pitää. Luottaminen itseen ja toiseen liittyvät myös turvallisuuteen. Näitä aiheita tutkimalla saa jo paljon tietoa siitä, miten turvallisuus rakentuu. Tosin, jos elämä on ollut vaikeaa ja turvatonta pitkään, on turvattomuudesta tullut turvallista, koska silloin on helpompi ennakoida tulevaa. Tästä syystä on hyvä pohtia turvallisuutta myös kysymyksellä: Mitä ymmärrät turvallisuudella lapsuuden perheessäsi? Lapsuuden perheen kokemukset avaavat sitä, mitä lapsena on oppinut lohdutuksesta, toisilta saatavasta tuesta, luottamuksesta ja vaikeiden asioiden selvittämisestä. Mitä nuo kokemukset heijastavat tähän päivään? Mitä turvallisuus merkitsee sinulle nykyään? Haluatko nyt aikuisena tehdä asiat toisella tavalla? Miten olet oppinut olemaan turvassa? Joillekin turva on hakeutumista toisten joukkoon, toisille taas vetäytymistä yksinäisyyteen. Ihmiset voivat hakea turvaa päihteistä, tunteiden ja ajatuksien turruttamisesta niiden avulla, kun taas joku on oppinut, että ehdottomasti kannattaa olla selvin päin. Mihin nämä opit perustuvat? Turvassa olemisen tapoja on hyvä arvioida. Ovatko vanhat opit enää käyttökelpoisia? Voinko luopua joistain vanhasta tavasta ja oppia uusia, turvallisempia tapoja olla turvassa? Miten suojelet ja suojaat omaa turvallisuuttasi? Miten suojelet ja turvaat lapsesi/ puolisosi turvallisuuden? Lentokoneessa neuvotaan hätätilanteiden varalle: ”Laita happinaamari ensin itsellesi ja auta sitten vasta muita matkustajia.” Samaa menettelytapaa voi suositella myös turvallisuuden miettimiseen. Kun itse on turvassa, on voimia ja kykyä miettiä myös toisia. Vanhempina meillä on luonnollisesti aina vastuu lapsista ja heidän turvallisuudesta. 64 Turvallisuus syntyy kontaktissa Voit käyttää edellä olevia kysymyksiä turvallisuuden tutkimiseen joko itseksesi, ammattiauttajan tai perheesi kanssa. Tärkeintä pohdinnassa on kontakti itseen ja toiseen. Ole läsnä, pyri keskittymään tässä ja nyt olevaan tilanteeseen. Toinen tärkeä asia on kuunteleminen. Kuuntelemisella tarkoitan oman itsen kuuntelua, omien ajatusten ja tunteiden kuuntelua. Toiseksi pitäisi kuunnella toista ihmistä, jonka kanssa keskustelua käy. Kuunteleminen tarkoittaa myös kuullun ymmärtämisen tarkistamista. Tarkoititko tätä? Ymmärsinkö sinut oikein? Pyrkimys on todella kuulla, mitä toinen sanoo ja tarkoittaa. Mitä tärkeämmästä aiheesta puhutaan, sitä vaikeampaa on itsen ja toisen kuuntelu. Keskustelusta tulee helposti väittely ja väittelystä riita. Siksi on hyvä pitää huolta, että ennätät ajatella, mitä keskustelu herätti sinussa. Turha hoppu harvoin synnyttää turvallista ilmapiiriä. Ole kunnioittava itseäsi ja toista kohtaan. Jos tunteet kuohahtavat, pyri rauhoittamaan itsesi. Turvallisuus luo mahdollisuuden muutokseen ja uuden oppimiseen Jotta ihminen voi tarkastella omaa elämäänsä ja tekemiään ratkaisuja kriittisesti, hänen tulee tuntea olevansa turvassa. Kun on turvassa, ajatukset ovat selkeitä ja mieli vastaanottavainen. Silloin voi oppia omasta elämästään, tehdä huomioita, jotka muuttavat ajattelua ja toimintaa. Tämä pätee niin apua hakeviin kuin apua antaviin ihmisiin. Meidän kaikkien tulisi saada kokemus turvassa olosta ja siitä, että meitä kuullaan ja kunnioitetaan. Samankaltaisia keskusteluita turvallisuudesta kuin päihteitä käyttävien vanhempien kanssa voi mielestäni käydä yhtä hyvin mielenterveys- ja väkivaltaongelmista kärsivien ihmisten kanssa. Itse asiassa meidän kaikkien pitäisi miettiä turvallisuutta, niin kotona kuin lähiympäristössämmekin. Turvallisuus on aina hyvän muutoksen lähtökohta. Vain sitä kautta voidaan rakentaa meille jokaiselle hyvää elämää. 65 6. AIKUINEN, KOTIELÄMÄ JA TURVALLISUUS 6.1 Lapsuudenkodista eväät elämään Markku Turpeinen Kodin tulisi merkitä kaikenikäisille ihmisille turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Sen pitäisi olla paikka, jossa voi kokea olevansa oma itsensä ja jossa voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Aina ja kaikille se ei kuitenkaan näin ole. Turvallisuuden tunne on Maslowin tarvehierarkiassa yksi viidestä ihmisen perustarpeesta. Tunteena turvattomuus liittyy tulevien tapahtumien ennustamattomuuteen. Ihminen tuntee olonsa turvattomaksi, jos lähitulevaisuus on täynnä arvaamattomia tapahtumia. Siitä seuraa hallinnan menettämisen pelkoa. Kokemus turvattomuudesta voi jäädä elämään tunteena ihmisen sisälle, vaikka uhka olisi ulkoinen ja hetkellinen. Japanin maanjäristykset, tsunamit ja ydinvoimaloiden ongelmat ovat koetelleet ihmisten turvallisuudentunnetta, ei ainoastaan Japanissa, vaan myös täällä tuhansien kilometrien päässä. Ihmiset hamstraavat joditabletteja ja seuraavat TV:n säätiedotuksia peläten ydinlaskeuman tulemista Suomeen saakka. Jos ei asioista saada tietoa, se lisää spekulaatioita ja kun saadaan tietoa, sekin lisää tuskaa. Harva ajattelee, millaisista laskeumista ihmiskunta sai kärsiä Hiroshiman, Nagasakin ja vapaasti ilmakehässä tehtyjen ydinkokeiden seurauksina. Vuosien 1950 – 60 ydinkokeiden jäljet näkyivät ja näkyvät kauan mm. Pohjois-Suomen luonnossa. Lapset mittareina Lasten turvattomuus liitetään usein perheessä harjoitettuun henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Lapset voivat olla väkivallan näkijöinä ja kuulijoina, he voivat olla itse väkivallan kohteita tai heidän avullaan kohdistetaan väkivaltaa joihinkin toisiin. Huoltajuusriidoissa vanhemmat taistelevat repivimmillään ”viimeiseen lapseen asti”. Saattamalla tai pakottamalla lapsi näkemään ja kuulemaan väkivaltaa, hänet altistetaan henkiselle väkivallalle. Tämä taas aiheuttaa lapsessa samantapaisia oireita kuin fyysinenkin väkivalta. Lapsi ahdistuu, kun hän näkee vanhempaansa tai sisarustaan satutettavan. Hänessä herää pelko, että voi joutua itsekin väkivallan kohteeksi. Tuo pelko ja sen seurannaisvaikutukset, kuten unettomuus, ruokahaluttomuus ja elämän ilottomuus, voivat olla pitäkestoisia. Niistä toipumiseen lapsi tarvitsisi aikuisen apua. 66 Mustaa pedagogiaa Julkinen nöyryyttäminen, nimittely, naurunalaiseksi saattaminen, mitätöinti, uhkailu ja pelottelu ovat sellaisia henkisen väkivallan muotoja, jotka herättävät lapsessa suunnatonta turvattomuutta ja häpeää. Nämä olivat taannoisia kasvatuskeinoja, joita sveitsiläinen psykoanalyytikko Alice Miller (1985) kutsui mustaksi pedagogiaksi. Mustan pedagogiikan kasvatusihanteella on pitkät perinteet. 1700-luvulla asiantuntevana ohjeena oli se, että jo alle vuoden ikäisestä lapsesta tuli kitkeä itsepäisyys ja ilkeys vakavilla nuhteilla ja vitsalla. Toisella ja kolmannella ikävuodella lapsi tuli saada täydellisen tottelevaiseksi vanhempiaan ja ylempiään kohtaan. Häpäisemisen perinne ei ole edelleenkään kovin kaukana suomalaisesta kasvatusihanteesta. Kukapa 1950 – 60 luvuilla koulunsa käynyt ei muistaisi kuinka epäonnistumisista saattoi seurata nurkkakomennus tai luokkatovereiden pilkka. Nyt 2000 luvulla keskustelemme vakavissamme yhä julkisuudessa, saako lapsia kurittaa fyysisesti. Väitän, että monelta vanhemmalta pysyy vitsa pois kädestä vain sen vuoksi, että lapsen kurittamisesta voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen. Kun lapsi kokee kotona, että moitteet, tai pahimmassa tapauksessa selkäsauna, saattavat seurata mistä asiasta tahansa, hänestä kasvaa pelokas nuori ja kroonisesti tekemisiään tarkkaileva, neuroottinen aikuinen. Kun tapahtumia ohjaavat pelkästään vanhemman mielenliikkeet ja tarpeet, lapsi ei koskaan opi - epätoivoisista yrityksistään huolimatta – ennakoimaan, saatikka ymmärtämään tapahtumien logiikkaa. Lapselle kodin turvallisuuden tärkeitä tekijöitä ovat siis vanhemman käyttäytymisen ja vaatimusten ennustettavuus ja ymmärrettävyys. Turvattomuus on laaja käsite Turvattomuuden käsite on hyvin laaja. Sen ulottuvuuksia ovat mm. sairausturvattomuus, ihmissuhdeturvattomuus, työelämän turvattomuus, taloudellinen turvattomuus, maailmantilanteen aiheuttama turvattomuus, ympäristöturvattomuus, arvo- ja aateturvattomuus ja syrjäytymisen aiheuttama turvattomuus. (Niemelä 2000) Pahimmillaan ihminen voi kärsiä samaan aikaan monista turvattomuuden ulottuvuuksista. Ihmissuhdeturvattomuutta voivat kokea lapset vanhempiensa ja/tai ikätovereittensa suhteen kuten myös vanhemmat omissa aikuisihmissuhteissaan. Kun ihmissuhteet ovat solmussa, työttömyys ja sairaudet sekä niiden mukana tuleva syrjäytyminen uhkaavat, ollaan tilanteessa, jossa vanhempana on lähes mahdotonta luoda lapsille turvallista kodin ilmapiiriä. ”Onnellinen lapsuus” on meille kaikille tärkeä asia. Haluamme itse uskoa kokeneemme onnellisen lapsuuden ja haluamme antaa perillisillemme onnellisen ja turvallisen lapsuusajan. Se ei vaan kaikista hyvistä toiveista huolimatta aina onnistu. Oma lapsuutemme saattaa olla täynnä ikäviä muistoja ja turvattomuutta aiheuttaneita tapahtumia. Eikä toimiminen omien lasten kanssa onnistu hyvistä yrityksistä huolimatta niin kuin ideaalivanhemmalla mielikuvissa. Vanhemmuuteen liittyy usein lupauksia, lupausten rikkoutumisia, häpeää omasta toiminnasta ja epävarmuutta omista kyvyistä onnistua vanhempana. Harva lapsensa aikuiseksi saattanut voi sanoa omasta vanhemmuudestaan, että mitään en menneisyydestäni muuttaisi. 67 Hyvät hetket lämmittävät Kokemus onnellisesta lapsuudesta sisältää myös kokemuksen turvallisesta lapsuudesta. Lapsuuden hyvät hetket voivat lämmittää ajatuksia vuosikymmeniä myöhemmin ja herättää halun antaa samanlaisia muistoja omille lapsille ja lastenlapsille. Jos lapsuus on ollut turvatonta aikaa, harva sitä kuvailee aikuisenakaan onnelliseksi ajaksi. Vaikka muistaisikin hyviä hetkiä olleen kymmenen kertaa enemmän kuin huonoja, ei se tee huonoja hetkiä olemattomaksi. Monet ihmiset muistavat vielä aikuisenakin sen pakahduttavan tunteen, kun isä ja äiti aloittivat riitansa. Vaikka vanhemmat saattoivat riidellä matalalla äänellä toisella puolella taloa, lapset kuulivat vihaiset sähähdykset ja huonekalujen kolinan. Puhumattakaan siitä ilmapiiristä, mikä laskeutui perheeseen, kun isää ei kuulunut ajallaan töistä kotiin. Mitä pidemmälle kello kävi, sitä levottomamman oloisena äiti touhusi. Koko talo odotti kuin nousevan ukkosrintaman edellä. Mitä ajatella lapsesta ja mitä ajattelee lapsi, joka kertoo, että silloin on turvallinen olo kun on ovi ja ovessa lukko ja asuu kerrostalossa ja ylimmässä kerroksessa ja että on puhelin, jolla voi soittaa poliisin? Mitä tuntee äiti, jonka lapsille tulee hirmumyrskystä ensimmäisenä mieleen oma äiti? Mistä isyyteensä saa eväät mies, joka muistaa omasta lapsuudestaan sen, ettei saanut isän läsnä ollessa itkeä. Isä kun ei kestänyt heikkoutta. Paitsi silloin, kun isä kuritti, jolloin pitikin itkeä. Itku kun todisti, että lapsesta oli ”luonto” kuritettu pois. Vanhempien parisuhde on lapsen koti Pieni lapsi tutustuu ympäristöönsä tekemällä alati laajenevia tutustumismatkoja lähipiirissään. Aina hän kuitenkin palaa äidin tai isän sylin suojaan. Isommatkin lapset tarvitsevat sitä, että kotona heidän kolhunsa hoidetaan, vaikkeivät he juuri sitä sillä hetkellä pyytäisikään. Elämän karikoissa ja sen asettamien monenlaisten vaatimusten edessä lapsi tarvitsee kehitykselleen kaiken tuen, mitä hän läheisiltään voi saada. Perheen ihmissuhteet ovat lapsen kehityksessä se kaikkein merkittävin tuki. Voidaan myös sanoa, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Vanhemmuuteen kasvetaan oman yksilöllisen elämänhistorian kautta. ”Ellet ole saanut, vaikeaa on antaa”, sanotaan. Jos henkilö ei pidä itseään arvokkaana, eikä uskalla luottaa toiseen ihmiseen, ei hän myöskään usko olevansa kenenkään rakkauden arvoinen. Ellei tunne ihmissuhteissa turvallisuutta, on valmis miellyttämään, sitomaan ja lopuksi aggressiivisesti vaatimaan saadakseen rakkautta. Turvattomuus siirtyy Myös turvattomuus voi siirtyä sukupolvelta toiselle. Erään pienen lapsen on kuultu tokaiseen: ”Isovanhemmat eivät lyö lapsenlapsia, koska ne ovat nyt pienempiä kuin siihen aikaan kun ne löivät meidän vanhempia.” Mutta miksi meistä tulee sellaisia kuin tulee? Pieni vauva on täysin häntä hoitavien aikuisten varassa ja altis kokemaan hylkäämistä. Kun keinot ovat rajalliset, vauva voi vain huutaen ilmaista olemassaoloaan: ”Täällä minä olen, onko siellä ketään?” Mikäli hän saa vastakaikua, hän oppii luottamaan siihen, että on joku, joka huolehtii hänestä ja maailma on turvallinen paikka. Mikäli hän ei saa vastakaikua, voi vain kuvitella sitä yksinäisyyden ja irrallisuuden tunnetta – jopa kauhua – mitä hän tuntee. 68 Omaan lapsuuteen liittyvät muistot ja kokemukset ovat siis läsnä omassa vanhemmuudessa. Varhaislapsuudessa saadut mallit muodostavat sen keinovalikoiman perustan, joita ihminen omissa ihmissuhteissaan käyttää. Joskus näitä malleja halutaan tietoisesti muuttaa, ettei toistettaisi omien vanhempien tekemiä virheitä. Opitut mallit eivät kuitenkaan kohtalon omaisesti määrää ihmisen elämää, vaan hän voi myös omalla aktiivisuudellaan vaikuttaa malleihin. Tunteiden kieli Vauvalla on synnynnäinen kyky pelästyä kovia ääniä. Kyky suojaa pientä ihmistä. Vauva saa tietoa ympäristöstään pääsääntöisesti tuntoaistinsa avulla, vaikka näkö ja kuulokin jo toimivat. Millaisena vauva kokee sellaisen maailman, jossa kosketukset ovat repiviä ja tylyjä ja ilma täynnä kovia, vihaisia ääniä? Tällaisia vauvoja nähdään vetäytyneenä omaan sisäiseen maailmaansa, kun ulkoinen maailma on kaaosmainen ja pelottava. Perheessä lapsen pitää saada olla lapsi ja aikuisten on uskallettava olla aikuisia. Lapset eivät ole perheen mielipidejohtajia. Kasvatuksen päätehtävä ei ole suojella lapsia kaikilta pettymyksiltä eikä täyttää heidän kaikkia mahdollisia tarpeita. Vanhempien tärkeä tehtävä on tuottaa lapselle turvallisia pettymyksiä. Perheellä tulee olla sekä ulkoiset että sisäiset rajat. Tämä tarkoittaa sitä, ettei puolitutut kävele lasten- tai teini-ikäisten huoneeseen juomaan kaljaa ja pelaamaan korttia. Eivätkä lapset ryntäile isän ja äidin makuuhuoneeseen mennen tullen ja osallistu puolisoiden keskinäisiin helliin hetkiin edes katsojina. Vastuullisuus – mitä se on? Se on sitä, että ymmärtää, mitä tekemästään tai tekemättä jättämisestä voi seurata. Perheen säännöt eivät ole jäsenilleen kiusaksi ja riesaksi asetettuja, vaan merkittävän turvallisuuden tuojia. Lapselle säännöt välittävät tietoa, että vanhemmat huolehtivat ja turvaavat hänen hyvinvointiaan. Kasvatuksen tulee olla johdonmukaista ja siinä on vanhemman vältettävä käyttämästä likaisia temppuja. Sanonta: ”kasvatus koostuu uhkailusta, lahjonnasta ja kiristyksestä” ei sovi kasvatusohjeeksi millään muotoa, sillä niiden avulla vain opetetaan lapselle, miten saavutetaan etuja, kieroillaan itsensä pulasta tai manipuloidaan toinen omien tarpeiden palvelijaksi. Isovanhemmat ihmeotuksia? Lastenkirjoissa, elokuvissa ja mainonnassa isoäiti on ihmeotus, joka hoivaa ja parantaa, lohduttaa, kertoo tarinoita, opastaa ja laittaa hyvää kotiruokaa. Isoäidin kuvaan kuuluvat harmaat hiukset ja nuttura, silmälasit, esiliina ja pyöreä olemus. Niin tai näin, isovanhempien rakkaus ja sen motivoima huolenpito ovat arvokas pääoma ja voi joskus antaa lapselle sen ratkaisevan turvan, joka auttaa häntä selviytymään silloinkin, kun kotona eivät asiat ole kunnossa. Suomalaisessa viranomaiskäytännössä ei isovanhemmille ole annettu aina sitä arvoa, mitä he ansaitsevat. Vuonna 2008 tullut lastensuojelulaki on kuitenkin kiinnittänyt huomion asiaan ja nykyisin esimerkiksi sijoituksissa lapselle läheisten henkilöiden mahdollisuudet ottaa lapsi luokseen asumaan tulee selvittää. 69 Millaisin eväin saamme edellytykset elää turvallista perhe-elämää? Liian monet perheet saavat voida huonosti ilman, että kukaan välittää. Monissa perheissä talouden ja työttömyyden aiheuttama stressi peittää alleen hyvänkin tahdon. Aivan liian monessa perheessä käydään huoltajuustaistelua ”perheen viimeiseen lapseen asti” ilman että kukaan sanoisi: ”Nyt riittää!” Meidän on hyvä muistaa, että ihmissuhteet ovat tärkeimpiä suhteitamme – vaalikaamme niitä. Ellet tiedä, ellet osaa, kysy ja opettele. Maailma on täynnä hyviä neuvoja ja usein myös hyviä neuvojia. Ihmismieli on kuin kasettisoittimen nauha, siihenkin voi äänittää päälle. Psykiatri Ben Furman (1997) on sanonut: ”Ei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”. Ei ole olemassa mitään ”perusluonnetta”, joka saa ihmisen toimimaan aina samalla tavoin väärin. Lapsi ei voi odottaa, joten älä jätä muutosta ensi viikkoon tai ensi kesään. Huomioi ympäristöäsi. Lähelläsi joku lapsi voi odottaa, että sinä olet se aikuinen, joka tekee asialle jotain. Lapsen rakkautta ei mitata ämpäreillä. Toiselle osoitettuna se ei ole sinulta poissa. On oltava mahdollisuus vanhemmuuteen ja tuki siihen, että uskaltaa kantaa vastuun perheestä. Tieto lapsen mahdollisesta turvattomuudesta herättää vanhemmissa epätoivoa ja syyllisyyttä. Molemmat ovat huonoja elämän matkakumppaneita. Kenenkään lapsuus ei ole täydellisen turvallinen. Epätäydellisyys on ihmisen osa. Lähteet Furman, Ben (1997) Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. WSOY. Helsinki. Miller, Alice (1985) Alussa oli kasvatus. Kätketty julmuus ja väkivallan juuret. WSOY. Helsinki. Niemelä, Pauli & Lahikainen, Anja-Riitta (2000) Inhimillinen turvallisuus. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 70 6.2 Sosiaalityö ja turvallinen perhe-elämä Leo Nyqvist Turvallinen lähtökohta elämälle Olemme tottuneet pitämään perhettä siihen kuuluvien yksilöiden turvasatamana. Lapsen kannalta perheen keskeinen tehtävä on toimia vakaana kasvualustana, jossa hän oppii sosiaaliset vuorovaikutustaidot ja tunteiden käsittelymekanismit. Nämä taidot ovat ratkaisevan tärkeitä myöhemminkin elämässä. Useimmat meistä ovat voineet todistaa perheensä ja läheistensä piirissä tuttua näytelmää. Kun vanhemmat tai lapselle tutut ja turvalliset henkilöt ovat läsnä, pieni lapsi lähtee helposti tutkimaan lähiympäristöään. Mikäli jokin ulkoinen uhkatekijä, kuten voimakas ääni tai vieras henkilö saavat aikaiseksi lapsen maailmassa pelottavan tilanteen, hän palaa välittömästi tutun ja turvallisen henkilön luo. Tällaiset tilanteet ovat useimmissa lapsiperheissä niin tuttua arkipäivää, ettemme tule ehkä ajatelleeksi asian merkitystä. Kysyin runsaat kymmenen vuotta sitten turvakodin lapsityöntekijöiden ryhmähaastattelussa, millaiset asiat ovat lapsen tasapainoisen kasvun kannalta tärkeimpiä. Työntekijät vastasivat näin: ”No varmasti turvallisuus, mul ainaki tulee mieleen, et se on se ensimmäinen asia” (työntekijä 1). ”Samoin…”(työntekijä 2). ”Sit jotenki semmonen elämän ilo, ja leikki, leikki nimenomaan” (työntekijä 3). Kiintymyssuhdeteoriassa sen kehittäjän John Bowlbyn (1988) mukaan turvallinen perusta (a secure base) on lapsen suotuisan psykososiaalisen ja psykoemotionaalisen kehityksen keskeinen lähtökohta. Siinä on kyse vanhempien kyvystä luoda lapselle turvallinen kasvualusta (a haven of safety), jossa lapsi voi uhkatekijöistä riippumatta toteuttaa luontaista uteliaisuuttaan ympäristöään kohtaan. Kehittyvän lapsen kohdalla toimii kaksi toisiaan täydentävää järjestelmää, jotka ovat tarve läheisyyteen, hellyyteen ja suojeluun sekä uteliaisuus, johon kuuluu lapsen tarve tutkia lähiympäristöään. Kun lapsen kokema turvallisuuden tunne vähenee esimerkiksi jonkin ulkoisen uhkan tai sairauden seurauksena, kiintymyssuhteen luonne korostuu. Jos lapsen suhdetta vanhempaan leimaa epävarmuus, vaikeutuu hänen tutkimusmatkansa lähiympäristöön, sillä lapsi ei voi täysin luottaa siihen, että hän saa uhkatilanteessa tarvitsemaansa turvaa. ”Turvallinen” käsitteenä Kielitoimiston sanakirjan (2007) mukaan sana ”turvallinen” saa seuraavia määreitä: ”jossa ei ole vaaraa”, ”suojainen”, ”vaaraa aiheuttamaton”, ”(käytössä) vaaraton”, ”varma”. Toinen kategoria koostuu seuraavista termeistä: ”turvallisuuden tunteen aiheuttava”, ”luottamusta herättävä”, ”luotettava”. Kyseisistä termeistä monet toistuvat myös sosiaalityön ja erityisesti lastensuojelutyön yhteydessä. Muun muassa toimintaa säätelevä normisto on tehnyt ne tutuiksi. Jos perehdymme lähemmin sosiaalityötä sääte71 levään keskeiseen lainsäädäntöön, turvallisuus käsitteenä esiintyy siellä eri yhteyksissä. Sosiaalityön arjessa huomio kohdistuu perheiden sisäiseen turvallisuuteen yleensä silloin, kun se syystä tai toisesta joutuu uhatuksi eli ideaalitila rikkoutuu. Sosiaalityön kannalta keskeisen säädöksen eli sosiaalihuoltolain 1 § kuuluu seuraavasti: ”Sosiaalihuollolla tarkoitetaan tässä laissa sosiaalipalveluja, toimeentulotukea, sosiaaliavustuksia, sosiaalista luottoa ja niihin liittyviä toimintoja, joiden tarkoituksena on edistää ja ylläpitää yksityisen henkilön, perheen sekä yhteisön sosiaalista turvallisuutta13 ja toimintakykyä.” Sosiaalihuoltoon kuuluvat sekä palvelut että toimeentuloturvaetuudet. ”Sosiaaliturva” on vanhastaan käytetty ilmaisu tässä yhteydessä. Sosiaalinen turvallisuus käsitteenä viittaa sekä taloudelliseen turvaan (toimeentuloturva) että muihin turvallisuuden tarpeisiin sosiaalipalveluiden ja sosiaalihuollon piirissä. Sosiaalihuoltolain 25.2 § käsittelee perhehoitoa: ”Perhehoidon tavoitteena on antaa perhehoidossa olevalle henkilölle mahdollisuus perheenomaiseen hoitoon ja läheisiin ihmissuhteisiin sekä edistää hänen perusturvallisuuttaan ja sosiaalista kehitystään.” Sosiaalihuoltolaki on niin sanottu yleislaki, mutta turvallisuuteen liittyviä ilmaisuja on runsaasti myös sosiaalihuollon erityislaeissa. Lastensuojelulain 1 § käsittelee lain tarkoitusta: ”Lain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun.” Lastensuojelulain 2 § määrää, kenellä on vastuu lapsen hyvinvoinnista: ”Lapsen vanhemmilla ja muilla huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista. Lapsen vanhemman ja muun huoltajan tulee turvata lapselle tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi siten kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa säädetään.” Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta säädetyn lain 1 § sisältää seuraavat kolme momenttia: ”Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.” 13 72 Kursivoinnit lakitekstien yhteydessä kirjoittajan korostuksia. Sosiaalihuollon erityislaeista myös päihdehuoltolain 1 §:ssä puututaan päihteidenkäyttäjän ja hänen läheistensä turvallisuuteen: ”Päihdehuollon tavoitteena on ehkäistä ja vähentää päihteiden ongelmakäyttöä sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja sekä edistää päihteiden ongelmakäyttäjän ja hänen läheistensä toimintakykyä ja turvallisuutta.” Olipa kyse sosiaalisesta turvallisuudesta, perusturvallisuudesta tai yleisesti turvallisuudesta, ne aktualisoituvat sosiaalityön piirissä silloin, kun lain kirjain tavoiteltavasta todellisuudesta ei täyty eli yksilöiden tai perheiden turvallisuus on tavalla tai toisella järkkynyt. Erityisen haastava tilanne on sosiaalityön kannalta silloin, kun ”turvallisuusvajeita” esiintyy useammalla alueella samanaikaisesti. Tällainen tilanne vallitsee usein esimerkiksi lastensuojelutyössä. Turvallinen perusta James Garbarino (1999) kirjoittaa, että turvallisuus on elintärkeää jokaisen lapsen hyvinvoinnille. Kuten edellä voitiin todeta, lainsäätäjäkin on tällä kannalla. Myös lapsen kehitystä koskeva tutkimustieto on hyvin esillä lain tasolla. Turvallisuus merkitsee kehittyvän lapsen maailmassa kasvuolojen ennustettavuutta ja vakautta. Valitettavasti perhettä kohtaavien kriisien yhteydessä lapsen kokema turvallisuus usein järkkyy, ja toisinaan vanhemmatkaan eivät kykene toimimaan lapsensa turvana omista ongelmistaan johtuen. (Schulman 2004.) Turvallisesti hoivaajaansa kiintynyt pieni lapsi kykenee tavallisesti hallitsemaan kohtuullisesti ahdistavan tilanteen, jossa esimerkiksi hänen äitinsä häviää näköpiiristä. Äidin jälleen palatessa lapsi hakee kontaktia ja lohtua, mutta sen saatuaan rauhoittuu pian ja keskittyy uudelleen leikkeihinsä. Länsimaista saatujen tutkimustulosten valossa suunnilleen 60 – 70 prosenttia lapsista ovat kiinnittyneet turvallisesti ainakin yhteen vanhempaansa. (Lindén 2002.) Niin sanotut turvattomat kiintymyssuhteet on jaettu kahteen ryhmään, joista toista kutsutaan vältteleväksi ja toista ambivalentiksi. Välttelevässä kiintymyssuhdemallissa lapsi ei koe äitiään turvatakeena ja esimerkiksi erotilanteessa lapsi voi osoittaa vain vähäisiä frustraation tai huolen merkkejä. Äidin palatessa lapsi voi olla välinpitämätön tai välttelevä toisin kuin turvallisesti kiintynyt lapsi. (Bentovim 1992.) Ambivalentin kiintymyssuhteen vallitessa lapsi voi suorastaan järkyttyä äidin poistuessa näköpiiristä eikä kykene välttämättä rauhoittumaan äidin palatessakaan. Lapsi hakee vanhempansa huomiota, mutta samanaikaisesti työntää häntä pois luotaan. Suhde vanhempaan ei tuo hänelle näin kaivattua turvaa. Lapsi voi olla suhteessa hoivaajaansa joko passiivinen tai takertuva. (Bentovim 1992.) Kiintymyssuhteita tutkittaessa on tullut esiin, että monet lapset jäävät edellä mainittujen luokittelujen ulkopuolelle. Kyse on erilaisista riskiryhmistä, joista yksi on perheet, joissa esiintyy perheenjäsenten välistä väkivaltaa, jota lapset joutuvat todistamaan. Niin sanotussa disorganisoituneessa kiintymyssuhteessa lapsen ja vanhemman välisessä vuorovaikutuksessa lapsi kokee pelkoa. Lapsi joutuu ristiriitatilanteeseen, kun hänen tunnekannattelustaan vastaava vanhempi herättää päin vastoin pelon tunteita lapsessa. Viime vuosina on tieto vanhempien käyttäytymisen yhteydestä lapsen disorganisoituneeseen kiintymyssuhteeseen lisääntynyt. Vanhemmat, joilla on takanaan työstämättömiä trauma- tai menettämisen kokemuksia, tulkitsevat muita vanhempia useammin pienten lasten välittämät viestit väärin ja reagoivat aggressiolla tai pelolla. On arvioitu, että väkivallan keskellä elävien lasten kohdalla organisoitumattomien kiintymyssuhteiden osuus olisi jopa 80 prosenttia kaikista tapauksista. (Lindén 2002.) 73 Ontologinen turvallisuus ja kriisiapu Pienten lasten lähiympäristön tutkimusmatkat edellyttävät tietynasteista perusturvallisuutta. Toinen tärkeä käsite on tässä yhteydessä luottamus. Jos jokin menisi pieleen, lapsi voi luottaa siihen, että apua on tarjolla. Sosiologi Anthony Giddens (1991) puhuu ontologisesta turvallisuudesta ja luottamuksesta osana modernia yhteiskuntaa. Nuorille ja aikuisikään ehtineille on tarjolla monenlaisia reittejä valittavaksi elämän taipaleella, ja mahdollisuus eksyä on sitä suurempi, mitä enemmän vaihtoehtoja löytyy. Ahdistus ja masennus ovat tulleet valitettavan tutuiksi elementeiksi osana nykyihmisten elämää ja suunta vaikuttaa olevan sama kaikissa länsimaissa. Se kertoo mahdollisesti siitä, että kurssinsa kadonneita ”eksistentiaalisia eksyjiä” on yhä enemmän. Giddens käyttää ilmaisua ”kognitiivinen ja emotionaalinen disorientaatio”. Perinteisissä yhteisöissä vakiintuneet tavat ja rutiinit suojasivat yksilöitä ahdistukselta ja jopa olemassaoloa uhkaavalta elämän suunnan kadottamiselta. Vaikka asiaa ei välttämättä tietoisesti ajateltu, luottamus, toivo ja rohkeus sitoivat yksilöt emotionaalisesti yhteisöihinsä. Giddens on sitä mieltä, että rakastavien huolenpitäjien kautta lapsena syntynyt perusluottamus on eräänlainen emotionaalinen rokote eksistentiaalista ahdistusta vastaan myöhemmissä elämän vaiheissa. John Bowlbyn luoma käsite turvallinen perusta ja Erik H. Erikssonin teorian kautta tunnetuksi tullut perusluottamuksen käsite ovat olennaisen tärkeitä lähtökohtia elämämme suuntaamisessa. Vuosina 2003 – 2006 neljän järjestön toimesta toteutettu Miesten kriisikeskus –hanke (Nyqvist 2006) osoitti vakuuttavasti, että edeltäville teoreettisille pohdinnoille on myös vastinetta arjen todellisuudessa. Yhteinen tekijä useiden asiakkaiksi tulleiden miesten kokemuksissa oli epävarmuus. Epävarmuus kriisiytyneessä elämäntilanteessa liittyi usein omaan tulkintaan, toimintaan tai arviointikykyyn kyseisen tilanteen osalta. Miehet halusivat terapeutiltaan vastauksen muun muassa seuraaviin kysymyksiin: ”Mitä minun tulisi tehdä? Teinkö oikein? Onko minun vain kestettävä sitä?” Miesten psyykkiset ongelmat näyttivät olleen yhteydessä epävarmuuteen, joka ilmeni heidän kuvaamanaan ahdistuksena. Giddensin käsitteistössä ontologinen turvallisuus tarkoittaa eksistentiaalista tilaa, joka on emotionaalisesti ja kognitiivisesti ankkuroitunut siten, että yksilöt tiedostamattaankin selviytyvät arjen vaatimuksista kohtuullisesti ilman ulkopuolista apua. Ontologisen turvallisuuden merkitys korostuu silloin, kun on selviydyttävä psyykkisesti läpi elämän muutosten, riskitilanteiden ja kriisien. Monella kriisikeskusasiakkaalla ongelmien syyt oli jäljitettävissä lapsuuden kokemuksiin, joissa perusturvallisuus tai –luottamus olivat järkkyneet. Kriisitilanteessa miesten ”ankkuri irtoaa”, mikä ilmenee muun muassa epävarmuutena suhteessa läheisiin ihmisiin, ensi kädessä muihin perheenjäseniin – puolisoon ja lapsiin. Jopa realiteettikäsitys saattaa horjua. Stressitilanteet, kuten kumppanin yllättävä käyttäytyminen, saattavat johtaa suunnan kadottamiseen, joka on kokemuksena ahdistava. Apuun turvaudutaan tavallisesti silloin, kun ahdistus on liian suuri kestettäväksi. Tätä miehet havainnollistivat esimerkiksi ilmaisuilla ”sekoaminen” ja ”hulluksi tuleminen”. Joku taas ”kulki usvassa” ja toinen ”meni niinku sumussa”. Kriisiapu, jonka luen kuuluvaksi psykososiaalisen työn piiriin, helpotti monen miehen kokemaa epävarmuutta ja ahdistusta. Yleisenä ongelmana kuitenkin on, että miesten avunhakemisen kynnys on korkea. Asiakaskyselyn mukaan miesten on vaikeaa tunnustaa avuttomuutensa ja heikkoutensa ongelmien edessä. Häpeä, syyllisyys ja leimautuminen ovat keskeisiä tekijöitä, jotka estävät avun hakemisen. Koska miesten kriisit ovat monessa tapauksessa koko perheen kriisejä, apuun turvautuminen olisi tärkeää. Puolet kriisiapua saaneista miehistä ei ollut käyttänyt mitään psykososiaalista palvelua ennen kriisikeskuskontaktia, osa taas oli turvautunut useampaankin auttajaan saamatta tilanteeseensa muutosta. Psykososiaaliselle työlle on miesten parissa paljon kysyntää. Avun tarve liittyy valtaosin parisuhteen ongelmiin, kuten kommunikointiin kumppanin kanssa, erouhkaan ja eron jälkeiseen selviytymiseen sekä väkivaltaan parisuhteessa. Myös isänä oleminen eron jälkeen koetaan usein vaikeaksi, ja pelko kontaktien heikkenemisestä lapsiin on tavallista. Kyseessä ovat näin ongelmat, jotka kytkeytyvät eri tavoin myös turvalliseen perhe-elämään. 74 Lastensuojelu viimeisenä turvatakeena Suomalainen lastensuojelu perustuu mittavalle normistolle, joka koostuu Suomea velvoittavista lasten oikeuksien yleissopimuksesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta sekä maamme lastensuojelulaista. Nykyinen lastensuojelulaki tuli voimaan vuoden 2008 alusta ja siihen tehtiin useita muutoksia 1.3.2010 lähtien. Edelliset lait ovat peräisin sotia edeltävältä ajalta 1930-luvulta ja hyvinvointivaltiokauden kulta-ajoilta 1980-luvun puolivälistä, jolloin kuitenkin ensimmäiset merkit hyvinvointivaltion kriisioireista pantiin merkille. Vaikka lainsäännökset ovat uudistuneet ajan myötä, yksi asia on säilynyt muuttumattomana. Se on suojelua tarvitsevien lasten jako ”turvattomiin” ja ”pahantapaisiin”. Kyse on siitä, että lapsen kasvuolosuhteet voivat muodostaa vaaran hänen terveydelleen tai kehitykselleen (turvaton), ja toisaalta lapsi itse omalla käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään (pahantapainen). Vuodesta 1991 vuoteen 2009 kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä kasvoi vuosi vuodelta. Vaikka kasvu näyttää tällä hetkellä taittuneen, kertovat luvut lapsiperheiden turvattomuuden lisääntymisestä. Kun tarkastellaan sijoitettujen lasten vanhempien elämäntilannetta, tulevat esiin kasautuneet ongelmat. Tutkijat Saarikallio-Torp ym. (2010) toteavat Kelan tutkimusantologiassa, että sijoitettujen lasten äideistä oli vuonna 2004 16 prosenttia työkyvyttömyyseläkkeellä ja syy liittyi 81 prosentissa tapauksista mielenterveysongelmaan. Sijoitettujen lasten isistä 11 prosenttia oli työkyvyttömyyseläkkeellä ja heidän kohdallaan 60 prosentilla eläkkeen perustana oli mielenterveysongelma. Psyykkisistä sairauksista yleisimpinä esiintyivät psykoottiset häiriöt, persoonallisuushäiriöt ja masennus. Vertailuaineiston vanhemmista vain 1 prosentti oli työkyvyttömyyseläkkeellä. Taloudellisesta turvattomuudesta kertoo se, että sijoitettujen lasten äideistä 44 prosenttia ja isistä 31 prosenttia sai toimeentulotukea. Nuorista sijoitettujen lasten äideistä (16 – 24 vuotiaat) peräti runsas kaksi kolmasosaa sai toimeentulotukea. Sijoitettujen lasten äidit olivat usein yksinhuoltajia ja vastasivat yksin perheen arjesta. Toimeentulo oli vahvasti sosiaaliturvan varassa ja monen kohdalla esiintyi vakavia psyykkisiä sairauksia. Sijoitettujen lasten vanhemmat tarvitsisivat monenlaista tukea, mutta valitettavasti tämä tuki on varsin satunnaista ja puuttuu usein kokonaan. Lasten selviytymistä sijoituksessa kuitenkin auttaisi, jos vanhempienkin olosuhteet paranisivat. Ongelmien ehkäisyn kannalta varhain kohdistettu tuki johtaisi parempaan lopputulokseen. Lastensuojelu on tunnetusti viimesijainen keino turvata lapsen ja nuoren selviytyminen. Kun ehkäisevä työ on säästösyistä kutistettu minimiin, paine lastensuojelussa on kasvanut kohtuuttomaksi, ja yksittäisen sosiaalityöntekijän asiakasmäärät nousevat paikoitellen moninkertaisiksi normitasoon verrattuna. Piispa Mikko Heikka kirjoitti Suomen Kuvalehden (16 - 17/2011) Näkökulma-palstalla aiheesta ”Hyvästi turvallinen lapsuus” kuvaten synkkää tilannetta, joka liittyy muun muassa kouluterveydenhuollon ongelmiin, koulusurmiin sekä lasten ja nuorten väkivaltakokemuksiin maassamme. Hänen mukaansa traagiset tapahtumatkaan eivät ole saaneet poliittisia päättäjiä reagoimaan tilanteen parantamiseksi. Sosiaalityössä joudutaan kohtaamaan lasten turvattomuus usein myös silloin kun vanhemmat ovat päätyneet eron myötä erilleen toisistaan. Parisuhdeväkivallan osalta kuvitellaan toisinaan, että erossa ongelmat ratkeavat, mutta niin ei välttämättä tapahdu. Tästä ovat osoituksena muun muassa lähestymiskiellot ja lasten valvotut tapaamiset. Teija Hautasen (2010) tutkimuksessa todetaan, että väkivaltaväitteet ovat varsin tavanomainen osa oikeuteen vietyjä huoltoriitaprosesseja. Vaikka tutkimusaineiston mukaan isät olivat useimmin fyysisen väkivallan käyttäjiä, äitienkin osuus oli runsas kolmasosa. Oikeuden toimesta lapsi määrätään usein asumaan vanhemman luo, joka on käyttänyt perheessä väkivaltaa. Tarja Pösön ja Hannele Forsbergin (2004) mukaan valvotuissakin tapaamisissa eniten turvattomuutta kokevat lapset, joiden perhehistoriassa on ollut väkivaltakokemuksia. Näiden tilanteiden arvioiminen on tärkeä tehtävä sosiaalityössä. Tuomioistuimet ja viranomaiset eivät näytä aina ymmärtävän, että tapaamisoikeus on lapsen, ei vanhemman oikeus. Väkivaltaisen vanhemmuuden kohdalla arvioinneissa on oltava erityisen herkkä ja on tärkeää lukea lapsen omia ajatuksia ja tunteita. 75 Lähisuhdeväkivallan kohtaaminen psykososiaalisessa työssä Kokemukset eri maista osoittavat, että palvelujärjestelmät ovat varsin huonosti tunnistaneet väkivallan aiheuttamia ongelmia eikä asiakastyytyväisyys ole ollut erityisen hyvä. Tutkimuksissa on tarkasteltu etupäässä väkivallan kohteeksi joutuneiden naisten saamia palveluja. Suomessa Raija Lindqvist (2005) on tutkinut maaseudun kunnallisessa sosiaalityössä tehtävää parisuhdeväkivaltatyötä. Tutkimuskonteksti on mielenkiintoinen siksi, että maaseutukunnissa ei ole väkivaltaan erikoistuneita palveluja, kuten turvakoteja tai miehiin kohdistuvaa väkivaltatyötä. Maaseudulla väkivaltaa kokevien naisten asema saattaa olla erityisen vaikea, sillä esimerkiksi perintömaatiloilla vallitsee patriarkaalinen kulttuuri, joka määrittelee edelleenkin miehen ja naisen paikan perheessä. ”Miehen kuuluu pitää akat kurissa –asenne” tekee väkivallasta jopa leikinlaskun aiheen ja kätkee taakseen monet seikat, jotka estävät maatalon emäntiä hakemasta apua väkivaltaongelmaan. Nainen voi jäädä vaille ympäristön tukea, mikäli hätää ei havaita tai sitä oteta vakavasti. Usein ongelma peittyy parisuhdeväkivallan tavanomaiseen kieltämistapaan: mieshän on itse asiassa miellyttävä ja huumorintajuinen. Olen käsitellyt aikaisemmin (Nyqvist 2006) lähisuhdeväkivaltaan liittyviä rationalisointeja ja stereotypioita, joihin Lindqvistinkin tutkimus viittaa. Rationalisoinnit ovat erilaisia puhetapoja ja tulkintoja, jotka tekevät väkivallan käytöstä jollain tavalla ymmärrettävää ja samalla häivyttävät sen tuhoavuuden sekä estävät ongelmaan puuttumisen. Näitä rationalisointeja esiintyy yleisesti yhteiskunnassa, ammattilaisten puheessa ja perheen sisäisessä dynamiikassa. Perheen sisäisen väkivallan piirissä elävien ihmisten mielessä väkivaltaa usein vähätellään tai se jopa kielletään. Arnon Bentovim (1992) puhuu tässä yhteydessä motosta, jonka mukaan pahaa ei nähdä, sitä ei kuulla, siitä ei puhuta eikä sitä ajatella. Väkivaltatilanteisiin puuttumista hankaloittaa se, että auttaja joutuu usein tilanteeseen, jossa riittävän luotettavina pidettäviä merkkejä läheissuhteisiin liittyvästä väkivallasta ei saada. Joskus väkivallan olemassaolo voidaan kieltää esimerkiksi lastensuojelutoimenpiteiden vuoksi. Huostaanottotilanne on tässä suhteessa erityinen. Tutkimuksessani (Nyqvist 2001) kaksi haastateltavaa kertoi avoimesti, miten he olivat kieltäneet parisuhdeväkivallan olemassaolon sosiaalityöntekijälle lasten huostaanoton pelossa. Useissa tutkimuksissa on tullut esiin asiakkaiden pettymys siihen, että auttaja ei ole tarttunut todelliseen ongelmaan. Tilanne on siinä suhteessa ristiriitainen, että ongelmia myös salataan auttajalta. Sosiaali- ja terveydenhuollossa saatetaan myös ajatella, että uhri ei haluakaan ottaa vastaan apua (Perttu 1999). On mahdollista, että asiakkaat ongelmista vaietessaankin toivoisivat auttajalta vahvempaa aloitteellisuutta. Väkivaltaa kokevien naisten osalta tiedetään, että he eivät varsinkaan paritapaamisessa uskalla puhua väkivallasta tai huomio siirtyy parityöskentelyssä tai terapiassa väkivallasta muihin parisuhteen ongelmiin, mikä aiheuttaa pettymyksen tunteen naisasiakkaille (Nousiainen 1996, 21; Askeland ym. 2002, 64—65; Nyqvist 2001). Väkivaltailmiön kompleksisuudesta kertoo, että ammatillinen puuttuminen ongelmaan voi entisestään pahentaa sitä, kun asioita prosessoidaan tapaamisten jälkeen kotioloissa. Perheenjäsenten turvallisuuden huomioon ottaminen voi olla käytännössä vaativa tehtävä. Mieleeni tulee kouluterveydenhoitajan kertoma esimerkki, jossa alakoululainen kertoi hänelle kotiväkivallasta, mutta kielsi kertomasta asiasta eteenpäin peläten vanhempiensa suuttuvan ja rankaisevan häntä siitä ruumiillisella kurituksella. Kyseessä on tyypillinen lastensuojelutilanne, johon aikuisen on ehdottomasti reagoitava, mutta otettava samalla huomioon lapsen turvallisuus. Eri toimintavaihtoehtojen arvioinnissa ja toteutuksessa on aina pohdittava sitä, miten ne vaikuttavat lasten turvallisuuteen. Turvallisuus viittaa tässä yhteydessä sekä konkreettisiin asioihin että lasten kokemaan turvallisuuteen. (Oranen & Keränen 2006.) Väkivaltaa käyttävien miesten auttamisessa tulisi kiinnittää väkivaltakäyttäytymisen ohella huomiota myös heidän asenteisiinsa ja tunne-elämäänsä, josta paineet aggressiiviseen käyttäytymiseen syntyvät. Vaikka miehen ”kärsimys” ei ole anteeksipyyntö 76 väkivaltaisesta käyttäytymisestä, se tekee ymmärrettäväksi tilanteet, joista miehet ja isät itsekin tuntevat syyllisyyttä ja häpeää. Tämä selittää osin myös sen, miksi väkivaltaiset miehet kokevat usein subjektiivisesti olevansa uhreja, eivätkä suinkaan väkivallan tekijöitä (Partanen & Holma 2002; Nyqvist 2006). Tekijän ja uhrin roolit sekoittuvat usein sekä asennetasolla että osana väkivaltaista perhesysteemiä. Turvakodista ja sen miestyöstä saadut kokemukset osoittavat, että myös työntekijöiden käsitykset siitä, kuka on väkivallantekijä ja kuka uhri, voivat mennä ristiin ja synnyttää ristiriitoja työyhteisössä (Säävälä & Nyqvist 2006). Ruotsalaisessa tutkimuksessa (Weinehall 1997) tuli esiin väkivaltaperheissä kasvaneiden nuorten epäluottamus eri auttajiin. Nuoret kritisoivat muun muassa sosiaalityöntekijöitä siitä, että he eivät olleet luotettavia, vaan kertoivat asioista muille viranomaisille. Sosiaalityöntekijät eivät myöskään nuorten mukaan kuunnelleet heitä tai sitoutuneet käsiteltävään asiaan ja olivat lisäksi ”epäinhimillisiä”. Nuorten epäluottamus korostui samalla tavoin suhteessa koulukuraattoreihin, kouluterveydenhoitajiin, psykologeihin ja opettajiin. Parhaimman arvosanan nuorilta sai poliisi puuttuessaan konkreettisesti perheen väkivaltatilanteisiin. Nuoret eivät arvostaneet ”puhetta”, vaan konkreettisia toimenpiteitä. Tutkimustulos kertoo osaltaan siitä, että mikäli olosuhteet väkivallan osalta eivät muutu, hyvää tarkoittavalla kohtaamisella ei ole nuorille suurta merkitystä, vaan pettymyksen tunne jää päällimmäiseksi. Lapsena koettu turvattomuus ja esimerkiksi väkivaltakokemuksista syntyneet traumavaikutukset siirtyvät valitettavan usein seuraavalle sukupolvelle (Haapasalo 2005). Lasten kokemaa turvattomuutta aiheutuu erilaisesta kaltoinkohtelusta, jota voi olla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, fyysinen pahoinpitely, erilaiset psyykkisen kaltoinkohtelun muodot ja emotionaalinen laiminlyönti, vanhempien vakavat päihdeongelmat sekä vanhempien keskinäisen väkivallan todistaminen. Sama lapsi voi joutua kaltoin kohdelluksi eri tavoin, mikä johtaa monesti vakaviin traumavaikutuksiin. Sosiaalityö, turvallinen perhe-elämä ja sen turvaaminen Lapsuus turvallisissa kasvuoloissa suojaa yksilöä tulevissa elämän käännekohdissa ja kriisitilanteissa, mutta olisi väärin sanoa, ettei myös vaikeista ja turvattomista kasvuoloista lähtenyt voisi selviytyä myöhemmin elämässään. Vaikka traumatisoivan väkivallan kokeminen lapsena lisää todennäköisyyttä sille, että uhrista tulee myös väkivallan tekijä, suurin osa väkivallan kokijoista ei kuitenkaan toista tätä käyttäytymistaipumusta. Lasten turvallisuus on myös monitahoinen kysymys, sillä ketkään vanhemmat eivät voi täydellisesti suojella lasta. Liiallinenkin suojelu voi olla lapselle vahingollista, jos hän ei voi kokeilla ja kehittyä kykyjensä mukaan ylisuojelevan kasvatustavan vuoksi. (Vornanen 2006.) Edelleenkin pätee kasvatusideaalina vanha totuus: tarvitaan rakkautta ja rajat. Nykylapset ja nuoret saavat kuitenkin paljon vaikutteita kodin ulkopuolelta, kuten päiväkodista, koulusta, mediasta ja kaveripiiristä. Lapset saavat muun muassa television ja tietokoneen kautta paljon tietoa ja elämyksiä, jota vanhempien on usein vaikeaa kontrolloida. Näin heidän tietämättään lapsi saattaa kokea järkyttäviäkin asioita, joita ei ehkä käsitellä lainkaan yhdessä. (Mt.) Turvattomuutta ei voi poistaa kokonaan, mutta perhe-elämässä lähtökohtana on vakaus, joka liittyy tylsinäkin pidettyihin asioihin, kuten toisto ja rutiinit. Riitta Vornanen kirjoittaa, että rutiinit liittyvät arkeen, arjen jäsentymiseen, ruokailuun, nukkumaanmenoon ja elämän rytmeihin. Myös siihen, että aikuinen on tarvittaessa lapsen käytettävissä ja hänen tukenaan. Lapsen turvallisuus perustuu ennen muuta hänen iänmukaisen kehityksensä tukemiseen perheen arjessa. Lastensuojeluperheiden todellisuus kertoo usein siitä, kun tämä ei syystä tai toisesta toteudu. Sosiaalityö mielletään viimesijaiseksi toimintajärjestelmäksi ihmisten auttamisessa. Sosiaalipalveluiden käyttäjiä on sen sijaan runsaasti ja perustoimeentuloturvaetuuksia saavat käytännössä kaikki perheet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastoinnin mukaan lastensuojelun avohuollon piirissä ja huostaanotettuina on yhteensä yli 7 prosenttia lapsista. Lastensuojelun tulisi 77 painottua nykyistä enemmän perheiden tukemiseen välittömästi lapsen syntymän yhteydessä. Esimerkiksi vauvaperhetyö ja masentuneiden äitien tuki olisivat parasta ehkäisevää lastensuojelutyötä. Järjestöt ovat olleet tässä suhteessa aktiivisia, mutta kunnallinen palvelujärjestelmä on varsin kirjava tarjonnaltaan. Tutkimusprofessori emeritus Matti Rimpelä on tuonut toistuvasti esiin jälkipainotteisen auttamispolitiikan, jossa ehkäisevästä työstä karsitaan ja kalliiseen turvaavaan työhön joudutaan sijoittamaan yhä enemmän varoja. Hyvinvointipolitiikka ja budjettipolitiikka noudattavat eri logiikkaa. Turvallisuutta perheessä voidaan tarkastella monesta näkökulmasta, ja tässä artikkelissa huomio on kiinnittynyt lapsiperheiden tilanteeseen, kriisityöhön ja lastensuojeluun. Myös koettu turvattomuus voi olla hyvin eriasteista ja subjektiivisena kokemuksena erilaista samankaltaisissakin olosuhteissa. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan voi sanoa rikkovan perheen turvallisuutta kaikkein syvimmin. Ongelman havaitsemista ja siihen puuttumista vaikeuttaa sen tabuluonne ja osallisten taipumus pitää väkivalta salassa ulkopuolisilta. Pahan tai ”ilkeiden ongelmien” kohtaamisessa sekä asiakkailla että työntekijöillä on monia vaikeuksia. Meillä turvakodit ja niiden erilaiset työmuodot sijoittuvat sosiaalityön piiriin. Väkivaltatyössä on kuitenkin paljon aineksia mielenterveys- ja kriisityöstä. (Säävälä ym. 2006.) Tätä piirrettä korostaa traumanäkökulman tulo tärkeäksi viitekehykseksi väkivaltaa kokeneiden auttamistyössä. Väkivaltatyö edellyttää useassa tapauksessa myös verkostopohjaista työotetta, mikä asettaa uusia vaatimuksia yhdistää erilaisia työkulttuureja toisiinsa. Lähteet Askeland, Ingunn Rangul & Strand, Anita & Sætre, Iselin (2002) Voldutsatte kvinners erfaringer – et bidrag til arbeid med menn som utøver vold. Marius Råkil (toim.): Menns vold mot kvinner. Universitetsforlaget. Oslo 64 – 80. Bowlby, John (1988) A secure base: Clinical applications of attachment theory. Routledge. London. Garbarino, James (1999) Raising Children in a Socially Toxic Environment. Wiley & Sons Inc. New York. Giddens, Anthony (1991) Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern age. Polity Press. Cambridge. Bentovim, Arnon (1995) Trauma-Organized Systems. Physical and sexual abuse in families. Karnac Books. London. Erikson, Erik H. (1950/1993) Barnet och samhället. Natur och Kultur. Stockholm. Forsberg, Hannele & Pösö, Tarja (2004) Pelkoa, hämmennystä, iloa – lapsen asema valvotuissa tapaamisissa. Teoksessa Susanna Kalavainen (toim.): Valvotut tapaamiset lapsen turvana. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki. Haapasalo, Jaana (2005) Periytyykö väkivaltainen käyttäytyminen sosiaalisesti. Suomen Lääkärilehti 60 (45), 4611 – 4615. Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampereen yliopisto. Tampere. Kielitoimiston sanakirja 2007. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361. Lastensuojelulaki 13.4.2007/417. 78 Lindqvist, Raija (2005) Perussosiaalityö ja parisuhdeväkivalta. Etelä-savolaisten sosiaalityöntekijöiden haastattelututkimus. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä. Nousiainen, Virve (1996) Onko naiselle tilaa – kokemuksia perheväkivallasta ja terapiasta. Perheterapia 12 (3), 21 – 27. Nyqvist, Leo (2001) Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 28. Helsinki. Nyqvist, Leo (2006a) Miesten kriisikeskuksen loppuarviointi. Teoksessa Sanasta miestä. Kokemuksia miesten kriisityöstä. Ensija turvakotien liitto. Helsinki. Nyqvist, Leo (2006b) Lähisuhdeväkivalta – väkivalta, valtasuhteet ja ammatillinen puuttuminen. Teoksessa Liisa Hokkanen & Maritta Rauvola (toim.): Puhumattomat paikat, puheenvuoroja perheestä. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus. Oulu. Oranen, Mikko & Keränen, Eija (2006) Lasten auttaminen. Teoksessa Auttamisen käytäntöjä. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki. Partanen, Terhi & Holma, Juha (2002) Discourses of men who use violence against their partners. Teoksessa Kön och våld i Norden. Rapport från en konferens i Køge, Danmark. Nordisk Ministerråd, København, 373 – 384. Perttu, Sirkka (1999) Perhe- ja lähisuhdeväkivalta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Kyselytutkimus ammattityöntekijöiden toiminnasta ja työn kehittämistarpeista 1998. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 19. Helsinki. Päihdehuoltolaki 17.1.1986/41. Saarikallio-Torp, Miia & Heino, Tarja & Hiilamo, Heikki & Hytti, Helka ja Rajavaara, Marketta (2010) Lapset huostassa, vanhemmat ahdingossa. Teoksessa Hämäläinen, Ulla & Kangas, Olli (toim.): Perhepiirissä. Kelan tutkimusosasto. Helsinki. Schulman, Gustav (2004) Väkivalta ja sietämättömien tunteiden kierrätys. Suomen Lääkärilehti 59 (3), 149 – 155. Sosiaalihuoltolaki 17.9.1982/710. Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (2006) Mies Varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti. Oulu. Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo (2006) Miestyö. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki. van der Kolk, Bessel A. & McFarlane, Alexander C. (1996) The Black Hole of Trauma. Bessel van der Kolk & Alexander McFarlane & Lars Weisaeht (toim.): Traumatic Stress. The Guilford Press, 3 – 23. New York, London. Weinehall, Katarina (1997) Att växa upp i våldets närhet. Ungdomars berättelser om våld i hemmet. Pedagogiska institutionen. Umeå universitet. Umeå. Vornanen, Riitta (2006) Perhe – turvattomuutta vai turvaa? Teoksessa Liisa Hokkanen & Rauvola, Maritta (toim.): Puhumattomat paikat, puheenvuoroja perheestä. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus. Oulu. 79 6.3 Ajatuksia hullusta rakkaudesta14 Hannele Törrönen Mikäpä muu olisi niin ihanaa ja kaivattua kuin rakkaus? Rakkaus ja rakkauden kaipuu ympäröivät meidät joka päivä, joka puolella. Mikä määrä huikaisevia maalauksia, unohtumatonta kaunokirjallisuutta, mieltämme koskettavia musiikin mestariteoksia, upeaa runoutta, iskelmiä, saippuaoopperoita, elokuvia, kosmetiikkaa, vaatteita tai laihdutusvalmisteita onkaan tuotettu tavalla tai toisella rakkauden saavuttamiseksi ja rakkauskokemustemme käsittelemiseksi! Mistäpä muusta suosituimmat iskelmät kertovat kuin kaipuusta, toiveesta kohdata vielä, silmiesi muistosta, kivusta, kun lähdit sen toisen luo. Siitä huumaavasta rakastumisen hetkestä, jolloin taivaan portit tuntuivat auenneen. Siitä kuinka tekisin mitä vaan, että sinut vielä kerran saan… Rakkauden kaipuuta, hurmaa ja tuskaa on kaikkialla ympärillämme. Ja niillä myös myydään. Miljardien edestä! Miksi on näin? Ovatko asiat aina olleet näin vai onko ajassamme jotain uutta, ja jos on, niin mikä tuo uutuus on? On helppo ajatella, että tässä ajassa kaikki on erityisen vaikeaa, mutta parisuhteet ovat varmasti omalla tavallaan kovilla juuri nyt. Ne ovat suojattomampia kuin aiemmin mutta samalla aivan erityisen tarpeellisia. Saksalainen pariterapeutti Hans Jellouschek toteaakin: ”Mielekkyyttä antavat yhteisöt ovat purkautuneet. Niiden edustajat ovat kadottaneet uskonnollisen hohtonsa, niiden jumalkuvilla ei ole enää todellisuussisältöä. Omista rajoista vapautumisen kaipaus, toive sulautumisesta ’toiseen’ ei enää suuntaudu ’tuonpuoleiseen’ vaan tähän maailmaan, ennen kaikkea ’sinuun’, rakastettuun puolisoon.” Hän siteeraa myös sosiologi Ulrich Beckiä, joka tiivistää saman asian näin: ”Kun ei Jumala, eivät papit, ei luokka, eikä naapuri, niin sitten edes sinä.” (Jellouschek 1998.) Rakkaus on siis entistä tärkeämpää, mutta entistä mahdottomampaa useimmille meistä. Ja markkinat huokaavat rakkauden kaipuuta: Joka toisen avioliiton arvellaan päätyvän eroon, samalla kun häistä on tullut menestyvä myyntiartikkeli. Käärmekö luikerteli paratiisiin? Mitä sitten tapahtuu, kun rakkaus alkaa saada säröjä? Mihin alkuparatiisi katoaa, kun ihana huume alkaakin näyttäytyä jonain aivan muuna? Miksi kiihkeä onni katoaa ja tilalle astuvat tahmea, takkuinen riitely, etääntyminen, vihanpito, kamppailu, mustasukkaisuus, uskottomuus ja jopa väkivalta? Hullusti rakastuneet saattavat muuttua karikatyyreiksi toisilleen. Se, mitä ennen toisessa ihaili, alkaa näyttäytyäkin tosi ärsyttävänä tapana, tottumuksena tai luonteenpiirteenä. Rakkauden murenemiselle tai muuttumiselle etsitään kiivaasti syitä. Hullua rakkautta halutaan aina varjella ja puolustaa. Syitä etsitään suhteen ulkopuolelta: arkea, kiirettä, töitä, anoppia, lehdistöä, entistä muijaa, ukkoa, toisen entisen liiton lapsia, mitä milloinkin. 14 80 Artikkeli on koottu ja muokattu Hannele Törrösen kirjasta ”Hullu rakkaus. Selviytymisopas”. WSOY 2009. Helppo on myös alituiseen syyttää toista: ”Aina sä…”. Tai sitten voi juuttua siihen käsitykseen, että itsessä on jotain vikaa: ”Kyllä mun olis pitänyt…” Toiveiden ja todellisuuden yhteen kolahtamisen hetki on tärkeä hetki. Sen tunnistamisessa on tärkeää tietoa, jota kuitenkin aika harva uskaltaa ottaa vastaan. ”Alan olla varovainen heti, kun tunnen, että hänet olin tuntenut aina… Olen tuntenut vetoa tietyntyyppisiin hulluihin supliikkimiehiin, jotka toinen toisensa perään osoittautuivat varsinaisiksi auervaaroiksi. Mikä houkutus sellainen mies on mutta mikä voitto, kun kykenen pitämään välimatkaa enkä lähde päätä pahkaa rakastumaan ja rikkomaan itseäni… Nykyisin muistan, että tämän tyypin totta tosiaan olen tuntenut aina! Ja väistyn vasemmalle.” Monet hullusti rakastuneet eivät edes osaa hahmottaa, mistä oikeastaan riidat syttyvät, mikä niiden tausta on. Tavalliset arkiset, mitättömiltä tuntuvat asiat saavat hurjat mittasuhteet ja johtavat vihanpitoon, kostoon tai täydelliseen luovuttamiseen. ”Olin aina aivan kauhuissani, kun palkkapäivä lähestyi. Miehen kanssa ei pystynyt koskaan keskustelemaan aivan arkisista rahaasioista. Hän saattoi räjähtää raivoamaan normaaleista laskuista, myös sellaisista menoista, joista itse oli sopinut ja ehdottanut. Aloin veikistellä ja pitää häntä hyvällä tuulella monta päivää ennen kuin laskut oli määrä ottaa esille. Olimme kumpikin kummallisen avuttomia ja lapsenomaisia elämän käytännön asioiden suhteen.” Hullujen rakkauksien iso ja tavallinen ongelma on se, että alkuhuumasta ei päästä aikuiseen kumppanuuteen, kahden eri ihmisen kohtaamiseen. Hullaannuttava tunnemylly pyörii ja jää sutimaan paikoilleen. Siitä ei ota selvää ei tolkku, tunne eikä järki. Kumppanit jäävät yhdessä vellomaan ihmeelliseen tunnemutaan. On vaikea olla yhdessä, mutta yhtä hankalaa on olla erossa. Hullussa rakkaudessa jäädään kiinni omaan fantasiaan kuin uniriepuun. Toista ei kyetä näkemään eikä kunnioittamaan toisena. Ja omia reaktioitaan ja tempauksiaan ei osata tarkastella kumppanin näkökulmasta. Hulluissa rakkauksissa toimitaan usein kuulo- ja luuloharhoista käsin. Hullaantumisesta levolliseen kumppanuuteen Hullaantunut rakastuminen ei toki aina johda hulluun rakkauteen. Alkurakastumisen tunnemyrskyn ja -kuohun jälkeen jotkut parit kykenevät asettumaan arkeen ja näkemään toinen toisensa todellisemmin, kun hurma haihtuu. ”Ai, semmonenko siitä paljastui” -oivalluksesta eteenpäin pääseminen on koetteleva mutta myös kiinnostava prosessi. Se johtaa ymmärtämään, että toinen ihminen on tärkeä juuri itsenään. Keskeistä kumppanuuden saavuttamisessa on toisen erityispiirteiden näkeminen ja niiden kunnioittaminen. Toinen on ihana ja arvokas sellaisenaan, omine hassuilta ja joskus ärsyttäviltäkin tuntuvine piirteineen. Kummallakin on tilaa itselleen ja tilaa annetaan myös toiselle. Parisuhteessa on mahdollisuus ja väylä neuvottelulle, kuullaan, ei vain luulla, mitä toinen sanoo. Tasapainoisessa suhteessa kumppanit näkevät yhdessä olemisen yhteisenä kasvuna ja matkana. Elämän luonnolliset muutokset eivät ole kaatamassa heidän suhteensa perustuksia herkästi. Kumpikin haluaa ja uskaltaa sitoutua yhteiseen elämään. Kumpikin ymmärtää, että elämä tuo muutoksia, joiden kanssa opetellaan elämään. Molemmat hyväksyvät, että elämässä joskus menee paremmin, joskus huonommin. Suhde muuttuu silloin ja saa uusia sävyjä elämän luonnollisten kehityskulkujen myötä. Kumppanuudeksi kehittyvässä hirmurakastumisessa on rauhallinen ja luottava pohjavire. Suhdetta eivät kaiken aikaa raasta epätietoisuus, vihanpito ja kyräily. 81 Turvaton nykyisyys, turvaton menneisyys Useimmat hulluun rakkauteen jämähtäneet ovat kokeneet elämässään monenlaisia menetyksiä, pettymyksiä ja hukassaoloa joko pitkin elämäänsä tai sitten monien ajankohtaisten paineiden tuottamana. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen paljon turvallisuutta, elämän ennakoitavuutta, ikätasoaan vastaavaa hoivaa, jotka näkyvät myös käytännössä. Kun elämä on turvatonta ja ennakoimatonta, lapsen maailma kutistuu ja kapenee ja asioiden syy- ja seuraussuhteet jäävät hahmottumatta. Elämä on kuin suunnistajalla vailla karttaa ja kompassia. Jokin vakaa ydin itsestä jää muodostumatta. Ydin, jonka varassa lapsi voi levätä, olla uteliaan kiinnostunut, nauttia oppimisesta ja kehittyvistä taidoistaan. Tuon ytimen avulla hän uskaltaa tutkia maailmaa luottavaisena, hän tietää, että on aikuisia, jotka huolehtivat hänestä. Tällaiselle lapselle itse, muut ihmiset ja maailma näyttäytyvät jatkuvina, käsitettävinä ja pääosin myönteisinä. Lapsen elämässä on enemmän iloa ja elämisen riemua kuin pelkoa, epävarmuutta ja jännitystä. ”Koko lapsuus oli todellista kaaosta… Minä elin kuin jonkinlaisessa sumussa. Joskus vielä tuntuu samanlaiselta. Kun näistä asioista puhuu, tulee sellainen ihmeellinen olo. Jos uskaltaisin näyttää tunteeni kunnolla, varmasti alkaisin itkeä. ” (Yksi ”Daltonin” perheen lapsista lehtihaastattelussa.) Traumatisoituminen estää psyykkisten toimintojen integraatiota, mikä on välttämätöntä juuri kyvyssä suunnistaa elämässä, maailmassa ja muiden ihmisten kanssa. Ilman tätä yhtenäistymisen prosessia ajattelun, tunne-elämän, muistin ja kehon viestit ovat toisistaan irrallisia saarekkeita. Monella traumatisoituneella on lapsuudestaan hyvin hataria muistikuvia. Hän voi kertoa omasta elämästään ulkoluvunomaisesti ilman mitään tapahtumiin liittyvää tunnetta. Suhde omaan kehoon voi olla ongelmallinen, mikä saattaa ilmetä esimerkiksi nälän ja janon tunnistamisen vaikeudessa: ihminen syö liikaa tai riutuu nälässä. Tyypillistä traumatisoituneelle on myös vaikeus tunnistaa väsymystä ja vireystilojen vaihtelua. Hän rasittaa itseään liikaa, jos ei tunnista uupumista. Välillä hän taas voi nukkua tolkuttomasti tai olla kokonaan nukkumatta. Epävakaissa olosuhteissa eläneelle oppimisvaikeudet ovat yleisiä. Kun lapsella menee paljon energiaa yleiseen selviytymiseen ja ahdistavien ajatusten ja muistojen loitolla pitämiseen, ei sitä riitä oppimiseen. Traumatisoituminen näkyy niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla nimenomaan ajattelun vaikeutena. Ajattelu on vaarallista, suorastaan kiellettyä. Kun hänellä on niin paljon, mitä ei saa, mitä ei voi ajatella, niin epäselvät, itselle jäsentymättömät ja uhkaavat asiat pidetään kannen alla. Parempi että ovat siellä kuin mieleen tulvimassa. Ajattelun kapeutuminen tuottaa kuitenkin arkielämässä kummallisia tilanteita: kyky toimia ihmissuhteissa heikkenee ja arjesta selviytyminen voi olla todella vaikeaa. Toiveet ja todellisuus eivät mahdu kerralla ajatuksiin. ”Vaimoni oli töissä myyntialalla, mutta yksikertainen yhteen- ja vähennyslasku ei sujunut häneltä koskaan, kun oli kyse perheemme raha-asioista. Hän osteli, mitä sattui, vaikka tiesi tilin olevan tyhjä. Vaikka yritin kuinka selittää näitä juttuja, niin mikään ei auttanut. Syy oli aina minussa. Olin pihi paskiainen.” Traumatisoituminen tuottaa pitkässä juoksussa juuri niitä aikuisia, joiden elämässä ei tunnu olevan kiintopistettä ja jotka joutuvat jatkuvasti mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin itselleen ja läheisille aina yhtä suurena yllätyksenä. Kun oma itse, muut ihmiset ja elämä ympärillä ovat vaikeasti hahmotettavia, siitä seuraa luonnollisesti se, että tällainen henkilö ei koe olevansa turvassa. Traumatisoitunut onkin usein yliviritystilassa. Se vie häneltä energiaa ja iloa oppia ja olla läsnä sekä kykyä tehdä jokseenkin realistisia havaintoja itsestä ja ympäristöstään. 82 ”Vuosi vuodelta sisäinen jännitys on lauennut. Kauhua on yhä. En vieläkään tunnista kaikkia hienoviritteisiä sytyttimiäni, jotka saavat hälytysjärjestelmäni päälle. Mitkä äänet, hajut, valojen vaihtelut, ikkunat ovat auki tai kiinni, herättävät lapsen kesken unien? Viipymiset ja odottamiset ovat vaikeita yhä. Odotuksen päättyminen on autuasta.” (Mäkisalo 1998) Yliviritystilan säätelyyn tulevat avuksi omissa käsissä olevat keinot: alkoholi, muut päihteet, ruoka, pelaaminen, seksi. Myös väkivaltaiset teot, maaniset haltioitumiset, omiin kuvitelmiin uppoutuminen, pakkoajatukset ja pakkotoiminnat ja toinen ihminen voivat toimia rauhoittajana. Juuri addiktion näkökulma onkin erinomaisen hedelmällinen tuhoisien parisuhteiden ymmärtämisessä. ”Eva repsahti säännöllisesti. Alkoholi auttoi pääsemään irti varautuneisuudesta. Ei tarvinnut koko ajan tarkkailla itseään ja muita. Selvin päin oli jännitykseltään välillä vaikea kuulla, mitä toiset puhuivat ja jälkikäteen muisti vähän tai ei mitään. Kurissa kasvatettu, ilman selityksiä, hän ei koskaan tiennyt, osasiko olla oikein päin. Hän oli kömpelö ja osaamaton, häntä hävetti.” (Airaksinen 2003) Traumatisoitunut tarvitsee näitä keinoja selviämiseen, muuta ei ole tarjolla, muuta ei ole opittu käyttämään. Toinen ihminen voi pettää ja jättää, mutta pullo tai vaikkapa omiin pakonomaisiin ajatuksiin turvautuminen ovat kirjaimellisesti omissa käsissä, takuuvarmasti saatavilla. Ne ovat tuttuja, niiden vaikutuksen voi ennakoida, maailmaa ja muita ihmisiä taas ei voi hallita. Ja hyvä niin, jos ei ole muuta konstia rauhoittua ja selvitä päivästä toiseen oman tuskansa kanssa. ”Olisin tehnyt varmaan väitöskirjan sillä ajalla, kun ajattelin vain häntä. En uskaltanut sopia tapaamisia ystävien kanssa siltä varalta, että hän saattaisi olla tulossa luokseni. Se oli jo aivan sairasta, en tehnyt työpäivän jälkeen muuta kuin vain kyyhötin sohvan nurkassa ja mietin tapaamisiamme, tulevia tapaamisiamme, jotka kuvittelin suuntaan tai toiseen mieleisikseni. Puhuin hänelle ääneen ja suunnittelin uusia tekstiviestejä.” Ongelmana on kuitenkin se, että ne ongelmat, joiden hallitsemiseksi addiktiot kehittyvät, masennus, pelot, unettomuus, helpottuvat vain aluksi viinalla, pelaamisella tai hullulla rakkaudella. Addiktio ei tuo ratkaisua eikä helpota pidemmän päälle, vaan ne samat seikat, jotka johtivat pakonomaiseen käyttäytymiseen, palaavat takaisin entistä kovemmalla voimalla: masennus lisääntyy, pelkotilat kasvavat, yksinäisyys ja tyhjyys parisuhteessakin kaatuvat päälle. Kun annoksia lisätään ja panokset kovenevat, ote todellisuudesta kapenee entisestään. Kehitystä ei yleensä pysäytä kuin jokin äkillinen jymäyttävä kriisi: Hei, pysähdy nyt! Jos kykenee ja ehtii kriisin kohtaamaan, ettei vaikka kuole ennen sitä. Niinkin voi käydä addiktioiden kanssa… Pakonomaisen käyttäytymiskaavan puristuksissa ihminen toki useimmiten itse tietää, tietää viimeisen päälle, että ”päin persettä se näin menee”, mutta muita selviämisen keinoja hänellä ei ole käytössä. Yksioikoinen valistuksen sana onkin siksi usein aika tehoton ja vain häpeää ja syyllisyyttä lisäävä. Nalkuttava ymmärtämättömyys ja viisasteleva yläpuolelle asettuminen antavat asianomaiselle sitä samaa kylmää kyytiä, jota hän on aina saanut. ”Ei susta ole mihinkään.” Siksi houkutteleva kommentti ”jätä se paska” ei auta… Tunne erilaisuudesta ja tunne viallisuudesta ovatkin traumatisoituneen lapsen, nuoren ja aikuisen peruskokemuksia. Koulussa tai työpaikalla joutuu huomaamaan, että monet muut voivat olla rennosti ja iloita elämästään. Arjesta selviäminen ei ole niin monimutkaista ja yllätyksellistä. Muilla on toisensa, on keskinäistä ystävyyttä, joka kannattelee, ihmissuhteita, joita riidat ja erimielisyydet eivät tuhoa. Oma erilaisuus on traumatisoituneelle syvän häpeän lähde. Onkin ymmärrettävää, miksi kaipuu tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja syliin otetuksi on suunnaton, aivan rajattoman iso! Se on oikeutettu kaipuu. Ja aikuiselle nimenomaan rakkaus näyttää antavan lupauksen tämän kaipuun täyttymisestä. Toisaalta pelko olla toisen lähellä on kauhea. Pahat kokemukset nostattavat odotuksia muita kohtaan: se Toinen tulee helposti idealisoiduksi 83 aivan yli-ihmiseksi, Jumalasta seuraavaksi. Rikkumattoman onnen kaipaaminen rikkoo elämää tässä ja nyt. Oikein Ison Hyvän odotus on äärimmäisen ymmärrettävää, joskin takuuvarmasti myös pettymyksiä tuottavaa. Ehjemmät ihmiset suhtautuvat realistisemmin itsen, toisen ja suhteen mahdollisuuksiin. Tavalliset arkiset ongelmat eivät suista heitä haavoittaviin draamoihin tai mykkyyteen. He kykenevät olemaan kontaktissa, olemaan enemmän yhtä porukkaa. He kykenevät todelliseen kommunikaatioon. Parisuhteessa tämä tarkoittaa kykyä arjen sitkoon. ”No, tuolla on nyt paha päivä. Kyllä se sitten siitä taas.” Arjen kurjat hetket saavat oman paikkansa, niiden perusteella ei tehdä kokonaisjohtopäätöksiä sinusta, minusta, meistä. ”Kun kuuntelin muiden ihmisten puheita arkisista vaikeuksista, huomasin, että joka paikassa riidellään samoista asioista, mutta meillä aivan eri tavalla. Pienestäkin sanomisesta saattoi paisua aivan älytön riita ja viikkojen mykkäkoulu. Pelkäsin riitoja ja suljin suuni. Ja kun olin hiljaa, sekään ei ollut miehestäni hyvä.” Läheiset pyörittävät päätään ja koettavat kovistella ja vannottaa. ”Älä nyt ihmeessä noin pienestä suutu.” ”Miten ihmeessä sä aina annat sen toimia noin?” Omat kummalliset reaktiot ja toisen oikeutettu ”mikä-helvetti-sua-vaivaa”, ”miksi ihmeessä sä toimit noin” -kommentit lisäävät tunnetta omasta viallisuudesta. Ne joko vahvistavat tuntemusta omasta omituisuudesta tai sitten kovettavat pimeisiin vastahyökkäyksiin, jolloin kieltäytyy kuuntelemisesta, havainnoinnista ja vuorovaikutuksesta. Moni traumatisoitunut kokeekin itsensä syvästi kummalliseksi. Hän jää selviytymättömyytensä tuottamien häpeän ja pelon vangiksi. ”Synnyin vanhempieni eron jälkeen. Usein mietin, oliko isäni loppujen lopuksi isäni vai ei. Koin olevani taakka yksihuoltajaäidilleni, joka sinnitteli pienellä palkalla kitkeränä ja katkerana. Olin iso ja kömpelö sutjakoiden sisarusteni rinnalla. Äidin happamat huomautukset kaikuivat korvissani, tein mitä tahansa. Oli järkytys, kun tajusin päälle nelikymppisenä, että olin avioitunut miehen kanssa, jolle en ikinä kelvannut. Pidin niin itsestään selvänä minun moittimistani! Kaikessa tekemässäni oli jokin vika. Hän oli samanlainen ilkeä sivaltaja kuin äitini. Ja minä vain nyökyttelin - sen minä totisesti osasin - ja koetin parhaani. Vasta ylenmäärin uupuneena sain hillittömiä itkukohtauksia. Hän katui välillä pahoja puheitaan, mutta ne lähtivät hänen suustaan kuin ohjus. Ei siinä mitään logiikkaa ollut. Hän oli yhtä kovista oloista, ahdasmielisen isänsä hakkaama ja pilkkaama, joka yökastelijana sai aina aamuisin selkäänsä. Hänkään ei tuntenut muuta yhdessä olemisen kaavaa kuin komentaa tai olla komennettavana, pilkata tai olla pilkattavana. Siinä me kaksi sitten revimme toisemme hajalle. Ei muuten osattu olla yhdessä kumpikaan. Sitä kaavaa ei mikään muuttanut. Kun tämän tajusin, oli paljon helpompi erota.” Vuorovaikutuksessa yhden ja saman toistaminen on myös jollain lailla kurottautumista toista kohti. Tämän me osaamme yhdessä. Se on yritystä, myös ihan vilpitöntä, olla yhteydessä niillä keinoilla, jotka itsellä on käytettävissä. Ulkopuolinen hätkähtää käsikirjoituksen jämähtäneisyyttä. Usein asianosaisten ympärillä on epämiellyttävä jännitys, jonka vaistoaa. Silloin ei ole rentoa olla tällaisen pariskunnan kanssa. Heidän lähellään ei ole helppo hengittää. ”Osasin jo sisareni ja hänen miehensä sanailun ja piikittelyn ulkoa. Se alkoi aina samoilla repliikeillä ja kiihtyi illan mittaan. Heidän luonaan oli kurja käydä. Tuntui, että enemmän he nauttivat toistensa nälvimisestä kuin niiden ihmisten seurasta, joita olivat luokseen kutsuneet. He tarvitsivat meitä yleisöksi tympeälle draamalleen. Emme olleet ihmisiä, joita he halusivat tavata.” 84 Arvo, armo ja suru – toipumisen kolme kulmakiveä Joskus rakkauden suurin teko on luovuttaa ja päästää irti. Kun suhde ja kanssakäyminen ovat vain särkyä säryn päälle, on viisasta havahtua tajuamaan, että tässä mennään rikki ihan urakalla. Jos kumpikin – aivan tahtomattaankin – hiertää omaa ja toisen haavaa, on parasta sanoa: ”Hyvästi. Kiitos tästä ajasta. Nyt mennään eri suuntiin.” Toipuminen hullusta rakkaudesta on prosessi, jolla on oma kulkunsa. Sen matkaa ja aikaa ei kukaan tiedä. On tärkeää, että omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen antaa arvoa. Ja antaa arvoa myös sille toiselle ihmiselle. Vihassa, katkeruudessa, kostamisessa, toiselle näyttämisessä ja häpeässä kieriminen iät kaiket on ennen kaikkea itsensä ja oman elämänsä estämistä. Armoa tarvitaan pahan pienentämiseen. Kukaan ei kai tahallaan tehnyt mitään. Aika avuttomia ja poloisia me näiden asioiden kanssa loppujen lopuksi olemme. Se ihmissuhdeoppaissa kuvattu tarkoituksellinen pahantekijä ei ole totta kuin niissä oppaissa. Kumpikin kai on toiminut aikalailla omasta tarinastaan, omista kivuistaan ja keskeneräisyyksistään käsin. Suru lienee tunteista vaikein. Suru vie kovaan ytimeen, jossa totisimmat asiat joutuu kohtaamaan. Surua on monessa kohdassa. Surua syntyy siitä, mitä itselle on tapahtunut, ja siitä, mitä toiselle on tehnyt. Siitä, mitä meni rikki, mitä toiveita ja unelmia räsähti palasiksi. Vihaisena, masentuneena tai kaipaavana on vielä helppo olla, kun taas suru on monelle hullun rakastuneelle aivan mahdotonta. Suru ei pysy paikoillaan. Kun suree, näkee sekä hyvän että pahan. Hullusti rakastunut on mustavalkoinen ja nyrjähtää jompaankumpaan: haltioituu hyvistä muistoista tai lähtee kiihdytyskaistalle sutimaan katkerana tai raivoissaan. Hyvän tunnustaminen herättää nopeasti ikävän ja hallinnan tarpeen: ”Jospa tämä sittenkin muuttuisi, kun vain sinä sitä ja minä tätä.” Hyvän muistaminen innostaa kuvittelukierroksille ja haaveiluun unohtumiseen. Pahan ja kurjan muistaminen taas vie äkkiä koston, uhriuden ja raivon tunnelmiin. Vain surun avulla voi korjata, silloin syntyy tietoisuus elämän ja ajan rajallisuudesta. Se antaa arvokkuutta tulevalle elämälle. Kun oikeasti tajuaa, että voi menettää, se antaa jatkossa tervettä valppautta ihmissuhteisiin. Mitä minä voin tehdä, että en tuhoa tai jää tuhottavaksi? Surusta käytetään usein kammottavaa termiä ”surutyö”, ikään kuin se olisi määräaikainen urakka. Joissain todella tärkeissä rakkaussuhteissa on voinut olla niin paljon vimmaista rakkautta ja yhtaikaista kärsimystä, että joku surun juonne suhteen loppumisesta on osa omaa elämää lopunikää. 85 ”Muutin jokin aikaa sitten. Erostani oli jo viisi vuotta. Tavaroita pakatessani yllätyin, miten paljon ja miten eläviä muistoja siitä lyhyestä ja hurjasta romanssista minulla vieläkin on. Avioliittoni kesti kaksikymmentä vuotta ja tämä hurja rakkaus vain vuoden. Tätä hullua juttua minä suren aivan toisella tavalla. Olin siinä jotenkin niin elossa, se oli ihana juttu.” Aina suru ei ole mahdollista. Se on niin vaikea tunne. Asianomaiset voivat juuttua ikuiseen taisteluun ja toinen toiselle näyttämiseen. Siihen voi todellakin mennä koko elämä. ”Minä hautasin sinut isä lopultakin yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Jos painan korvani maahan, voin kuulla matalaa ja vähän korkeampaa hurinaa. Siellä te kaksi hätääntynyttä lasta lepäätte maan isossa sängyssä vieretysten. Maan sylissä on turvallista, ei putoa pois, on vihdoinkin pohjalla. Teillä on aikaa tyyntyä, rauhoittua ja lohduttaa toisianne; antaa anteeksi toisillenne.” (Mäkisalo, 1998.) Lähteet Airaksinen, Jaana (2003) Lamerica. Like. Gummerus: Jyväskylä. Jellouschek, Hans (1998) Seitsemän oletusta rakkaudesta. Kestävän parisuhteen opas. Suom. Leena Vallisaari. Kirjapaja. Helsinki. Mäkisalo, Aino-Kaarina (1998) Keltainen kevät. Kirjapaja. Helsinki 86 7. IKÄÄNTYNEIDEN TURVALLINEN PERHE-ELÄMÄ 7.1 Kuka vastaa turvallisesta vanhuudesta? Timo Pokki Lähimmäisyys ja välittäminen, periaatteet ja käytännöt ”Lähimmäisyys merkitsee parhaimmillaan sitä, että meitä ympäröi ihmisten turvaverkko. Tarvittaessa se auttaa ja tukee meitä.” Näin tiivistää lähimmäisyyden rovasti Matti Hakkarainen kirjassaan Lähimmäinen. Hän oli aikoinaan myös juontamassa samannimistä TV-ohjelmaa. Omat vanhempani ovat jo iäkkäitä; isä täyttää 88 vuotta, äiti on muutamaa vuotta nuorempi, mutta ei pystyisi viime vuonna todetun Alzheimerin taudin takia enää asumaan yksin. Hänelle se, että puoliso on vielä melko hyvässä kunnossa, tuo paljon turvaa arkeen. Merkittävä apu vanhemmilleni on myös se, että veljeni asuu samalla paikkakunnalla, auttaa kauppa-asioissa, lumitöissä, nurmikonleikkuissa. Ja tekee sen ainakin omien sanojensa mukaan mielellään. Olen hänelle äärettömän kiitollinen, kuten varmaan neljä sisarussarjaan kuuluvaa kauempana asuvaa siskoanikin. Mainittakoon lisäksi, että veljeni auttelee viikoittain myös 91-vuotiasta tätiämme ja 84-vuotiasta setäämme. Näin turvaverkko toimii. Tässä tapauksessa 62-vuotias veljeni on turvaverkon ratkaiseva lenkki. Tärkeän avun tuovat myös Kouvolan kaupungin järjestämä kotisairaanhoito ja ruokapalvelu. Mutta mikä olisi tilanne, jos veljeni ei olisi osa tätä palapeliä? Tässä artikkelissa puhutaan ikääntyneiden turvallisesta perhe-elämästä. On kuitenkin hyvä muistaa, että yli miljoona suomalaista asuu yksin ja kaikista talouksista 41 % on yhden hengen talouksia. Yksin eläminen tekee haavoittuvaksi sekä taloudellisesti että tunnetasolla. Yksin eläminen altistaa myös köyhyydelle: tutkimusten mukaan köyhyys on lisääntynyt erityisesti yksin asuvien nuorten ja iäkkäiden naisten keskuudessa. Sosiaalisten suhteiden puute taas vaivaa erityisesti yksin asuvia miehiä. Aina lähiomaiset eivät lisää turvallisuutta. Aika-ajoin luemme lehdistä ikääntyneiden kaltoinkohtelusta ja sen seurauksista. Usein kaltoinkohtelija on lähiomainen tai sukulainen. Ikääntyneiden turvallinen elämä edellyttää kahta asiaa: 1.Niin kauan kuin ikäihmiset haluavat ja voivat asua kotona, heidän tulisi saada kotona asumiseen sellaista tukea, mitä he tarvitsevat. 2.Siinä vaiheessa, kun kotona asuminen ei enää ole mahdollista, ikäihmiselle tulisi löytää turvallinen ja kodikas palveluasumis- vaihtoehto.15 Kannattaisi ehkä myös pohtia, olisiko mahdollista, että vuosikymmeniä naimisissa ollutta pariskuntaa ei olisi tässä tilanteessa pakko erottaa toisistaan, jos vain toinen täyttää esim. tehostetun palveluasumisen kriteerit. 15 87 Mitä kotiin saatava tuki käytännössä on? Alkuvaiheessa se on esimerkiksi kaupassa käymiseen ja asioiden hoitamiseen liittyvää tukea, myöhemmin ateriapalvelua, siivous- ja kodinhoitoapua ja kotisairaanhoitoa. Avun ja erilaisten tukien, esim. hoitotuen hakeminen on monille ikäihmisille vaikeaa ja siitä on vaikeaa selvitä ilman avustajaa. Siksi jo tuen hakemiseen tarvitaan apua. Kenellä on vastuu kansalaisten turvallisesta vanhuudesta? Hyvinvointivaltion kultainen kausi Pohjoismaissa 1970- ja 1980-luvuilla siirsi kunnille ja valtiolle paljon vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Hieman kärjistetysti voidaan sanoa, että lähimmäisenrakkaus valtiollistui, kunnallistui ja lääketieteellistyi: jokaiseen ongelmaan ja vaivaan oli periaatteessa saatavilla joku palvelu, joku asiantuntija tai jokin lääke. Edelleen kärjistetysti voidaan sanoa, että lähimmäisille ei ollut kysyntää, koska lähimmäisen nimi oli virkamies. Laman jälkeen tilanne Suomessa muuttui. Ansiotaso kohosi, mutta viimeaikainen sosiaaliturva on jopa heikentynyt. Samaan aikaan verotusta on alennettu voimakkaasti, mikä kertoo intressien eriytymisestä. Hyvin toimeen tulevat eivät tahdo jakaa – ainakaan veroja maksamalla – riskejä huono-osaisten kanssa siinä määrin kuin aikaisemmin. Käytännössä tämä näkyy huonoosaisille suunnattujen palvelujen aliresursointina. On selvää, että vastuuta lähimmäisistä ei voi loputtomasti siirtää viranomaisille. Tähän on kaksi syytä: ensinnäkään viranomaiset eivät voi muodostaa samanlaista turvaverkostoa kuin mitä naapurusto, ystäväpiiri ja lähiomaiset voivat tehdä. Toinen syy yhteiskunnan järjestämän avun rajallisuuteen on tulevaisuudessa kuntatalous. Lahden kaupungin sosiaali- ja terveyspuolen toimialajohtajana toiminut Matti Liukko toisteli monissa puheenvuoroissaan omaa vanhustenhoidon skenaariotaan: ”Tulevaisuudessa Lahden kaupunki pystyy hoitamaan ainoastaan kaikkein sairaimmat ja kaikkein köyhimmät. Muut joutuvat vastaamaan itse itsestään.” Lahden vanhuspalvelujen johtajana työskennellyt Ari Kukka on laskeskellut, että tulevina vuosina kaupunki ei pysty – kuntatalouden resurssien puitteissa – lisäämään tehostetun palveluasumisen paikkoja läheskään samaa vauhtia kuin niiden tarve lisääntyy. Etelä-eurooppalainen läheisyysperiaate korostaa yksilön ja perheen vastuuta Euroopan Unioniin liittymisen myötä Suomessakin on viitattu etelä-eurooppalaiseen perinteeseen, jossa keskeisellä sijalla on subsidiaarisuusperiaate. Termin etymologisena taustana on latinan kielen sana subsidiorum, joka merkitsee ”apujoukkoja”. Subsidiaarisuus- eli läheisyysperiaate rajaa julkisen vallan puuttumista yksilöiden ja yhteisöjen elämään ja toimintaan. Yksilöiden ja yhteisöjen omavastuu korostuu. Tämä on muotoiltu jo 1930-luvulla seuraavasti: ”…jos yksityinen ihminen voi omasta aloitteestaan ja omin voimin suorittaa jonkun tehtävän, sitä ei saa ottaa häneltä pois ja antaa yhteiskunnan tehtäväksi....” Tällaisen ajattelun taustalla on roomalaiskatolisen kirkon etiikka, jossa yksilön suhdetta ihmisyhteisöön tarkastellaan usein solidaarisuutena. Ihminen nähdään luonnostaan yhteisöllisenä, siis riippuvaisena muista ihmisistä. Erilaiset ihmisyhteisöt kuten perhe, valtio sekä erilaiset poliittiset ja kulttuuriset yhteenliittymät ovat ihmisen luonnollisen solidaarisuuden ilmentymiä. Niiden tarkoituksena on toimia ihmisen sosiaalisuuden välineinä ja niiden tulee pyrkiä edistämään yhteistä hyvää. Tämä sisältää myös ajatuksen, että valtion tulee tarvittaessa puuttua yhteiskunnallisiin oloihin, jos esimerkiksi markkinavoimat toimivat niin, että heikoimpien asema on uhattuna. Roomalaiskatolisen ajattelun mukaan solidaarisuuteen kuuluu (1) kaikkien ihmisten tunnustaminen yksilöiksi, joiden hyvää tulee edistää, (2) yhteiskunnan vaikutusvaltaisten jäsenten vastuu heikommista ja (3) yhteisön heikoimpien jäsenten osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään. Samoja periaatteita tulee soveltaa myös kansojen välisiin suhteisiin. 88 Subsidiaarisuusperiaate rajaa puolestaan valtion ja muiden ylempien yhteisöjen tehtävät suhteessa yksilöihin ja alemman tason yhteisöihin. Euroopan unioni on ottanut käyttöön tämän käsitteen, jota kutsutaan myös läheisyys- tai lähipäätösperiaatteeksi. EU:n subsidiaarisuusperiaate ei tosin sisällä kaikkia roomalaiskatolisen näkemyksen ulottuvuuksia. Roomalaiskatolisen subsidiaarisuusperiaatteen mukaan ylempien yhteisöjen ei tule ottaa itselleen niitä tehtäviä, jotka kuuluvat yksilölle ja alemmille yhteisöille. Periaatetta on aiemmin tulkittu niin, että sen mukaan kaikki se, mistä yksilö tai alemman tason yhteisö (esim. perhe) voi suoriutua, tulisi jättää näiden tehtäväksi. Sittemmin on korostettu mm. valtion roolia yksilöiden ja erilaisten yhteisöjen tukemisessa näiden toiminnassa yhteisen hyvän puolesta. Keskeisenä ajatuksena on kuitenkin pysynyt yksilön ja lähiyhteisöjen oman aktiivisuuden ensisijaisuus, jota yhteiskunnan hallitsevien rakenteiden tulee edistää. Subsidiaarisuus liittyy läheisesti roomalaiskatoliseen näkemykseen kirkon yhteiskunnallisesta vastuusta, jonka mukaan kirkolla on valtion rinnalla omat tehtävänsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisessa. Kirkko nähdään tässä subsidiaarisuusperiaatteen mukaisesti yhtenä valtiota alemman tason yhteisönä, jonka tehtäviä valtion ei tulisi ottaa itselleen. Kirkon vastuulla on roomalaiskatolisuudessa ollut mm. köyhistä huolehtiminen ja varsinkin aiemmin myös sairaanhoito. Valtion vastaava toiminta on haluttu puolestaan nähdä lähinnä kirkon työn tukemisena. Luterilainen sosiaalietiikka korostaa yhteistä vastuuta Luterilainen sosiaalietiikka on alusta (siis 1500-luvulta) asti ollut halukas siirtämään ”maalliselle vallalle” suuremman vastuun mm. kouluopetuksesta, sairaanhoidosta ja köyhäinhoidosta. Nämä tehtävät olivat 1500-luvulle asti kuuluneet etupäässä kirkolle ja sen yhteydessä toimiville sääntökunnille. Osittain juuri luostarilaitoksen lakkauttamisen yhteydessä perustettiin luterilaisten alueiden kaupunkeihin ns. kaupungin kassa, johon kerätyillä varoilla järjestettiin edellä mainitut sosiaaliset palvelut. Kassa toimi kaupungin raadin alaisuudessa, ja siihen kerättiin varoja kirkolta, lahjoituksina ja joissakin tapauksissa myös pakollisina veroina. Kassojen perustamisen myötä voitiin reformaation kaupungeissa mm. kieltää kerjääminen, kun varattomille voitiin antaa avustuksia keskitetysti kaupungin kassasta. Uudella käytännöllä oli merkittävä vaikutus luterilaisten maiden yhteiskunnalliseen kehitykseen. Luterilaisen ajattelun mukaan ihmisillä on kyllä halua auttaa toisiaan, mutta ihmisessä on taipumus myös itsekkyyteen ja oman edun tavoitteluun. Lähimmäisenrakkauden varaan ei ole tämän vuoksi luterilaisuudessa haluttu lähteä rakentamaan koko yhteiskunnan sosiaalietiikkaa. Valtion ja kuntien tehtävänä on kerätä veroja, jotta yhteiskunnan tukea tarvitsevat tehtävät voidaan hoitaa. Verojen maksaminen ei perustu anteliaisuuteen tai lähimmäisenrakkauteen, vaan siihen, että vastuu on jaettu ja jokainen ihminen kantaa sitä kykyjensä ja taloudellisen tilanteensa mukaan. Onko näin jatkossakin, vai murtuuko tämä periaate, siitä päätetään Suomessakin poliittisesti. Subsidiaarisuusperiaatteessa on paljon hyvää. Toteutuessaan se tarkoittaisi positiivisessa mielessä sitä, että naapurit, asuinyhteisöjen jäsenet, sukulaiset, omaiset ja ystävät kantaisivat huolta toisistaan, niin ettei heti olla sysäämässä vastuuta yhteiskunnalle ja virkamiehille. Perustellusti voidaan kysyä, eikö tällainen naapuri- ja talkooapu ole ollut käytännössä aivan tuttu ilmiö myös Suomessa, vaikkei sitä tällaisella nimellä (subsidiaarisuus) ole osattu kutsuakaan? Edelleen tämä toteutuu jollakin tavalla, etenkin maaseudulla, missä myös vanhemmista sukupolvista kannetaan perhepiirissä suurempaa vastuuta kuin kaupungeissa. Jos verrataan Päijät-Hämeen alueella vaikkapa Sysmää ja Lahtea, on helppo nähdä, että vanhusten hoitoon kuluu Sysmässä suhteellisesti ottaen paljon vähemmän julkisen sektorin varoja kuin Lahdessa. Mistä tämä johtuu? Jäin miettimään erästä selitystä, jonka mukaan lähes jokaisen sysmäläisen maatalon peräkammarissa hoidetaan ainakin yhtä sukuun kuuluvaa ikäihmistä. Subsidiaarisuusperiaate toteutuisi Sysmässä siis käytännössä. 89 Myös uusliberalismi, jossa korostetaan talouden mahdollisimman suurta itsenäisyyttä ja vapautta toimia ilman julkisen vallan suorittamaa talouselämän poliittista ohjausta, on liputtanut voimakkaasti subsidiaarisuusperiaatteen puolesta. Valtion liiallinen puuttuminen ihmisten toimintaan nähdään uhkatekijänä yksilön vapaudelle. Yksilön vapauden turvaaminen edellyttääkin uusliberalistien mielestä valtion toiminnan rajaamista mahdollisimman pieneksi, äärimmillään jopa klassiseksi yövartijavaltioksi, jonka tehtävänä on vain turvata kansalaisten ulkoinen turvallisuus. Uusliberalismia pidetäänkin usein oppina, jossa yksilön vastuun korostus on viety äärimmilleen. Yhteinen solidaarisuus ja yksilön vastuu yhdistyvät lähimmäisyhteiskunnassa Lukija on ehkä jo arvannutkin, että allekirjoittaneen mielestä nämä kaksi periaatetta – subsidiaarisuus ja yhteinen solidaarisuus – pitäisi yhdistää. On aikoja, jolloin jompikumpi asenne saa ylivallan. Yhteinen solidaarisuus ja yhteiskunnan vastuu kaikista jäsenistään on parhaiten toteutunut 1900-luvulla. Sen huippuna Suomessa oli ehkä 1980-luvun loppu ennen 1990-luvun lamaa. Sen aikaisissa toimintatavoissa oli nähtävissä jo eräänlaisia holhousyhteiskunnan piirteitä. Vastuu oli siirtymässä yksilöiltä yhteiskunnalle. Lama kuitenkin katkaisi tämän kehityksen ja käänsi suunnan toisin päin: vastuu alkoi siirtyä yhteiskunnalta yksilöille. Ihanteellisinta kuitenkin olisi, jos yksilön ja yhteiskunnan oikeudet ja velvollisuudet olisivat tasapainossa. Tavoitteenamme voisi olla ”lähimmäisyhteiskunta”: autan silloin kun voin ja tiedän, että minua autetaan sitten, kun apua tarvitsen. Vapaaehtoistoiminta voi tukea muttei korvata yhteiskunnan ylläpitämää turvaverkkoa Uusliberalistit korostavat yhteisöllisyyttä, ihmisten vapaaehtoista toimintaa lähimmäistensä hyväksi, kansalaishyveitä ja moraalista vastuuntuntoa. Tässä on paljon hyvää. Mutta kun uusliberalismi torjuu kollektiiviset ratkaisut yhteisöjen hyvinvoinnin turvaamisessa ja siirtää vastuun yksilöille, siinä on omat riskinsä. Jos vaikkapa ikäihmisen luonnolliset turvaverkot – siis omaisten, sukulaisten, naapureiden ja ystävien muodostama verkosto – puuttuvat, ihminen jää kyllä aikalailla tyhjän päälle. Vapaaehtoistoiminnan kautta saatava apu on paljon sattumanvaraisempaa kuin lailla ja asetuksilla säädetty yhteiskunnan tukiverkosto. Toki vapaaehtoistoiminta on koko ajan kehittynyt ja organisoitunut. Sille luo kysyntää julkisen vallan, markkinoiden ja perheen vastuiden muutokset. Julkinen valta ei enää takaa perusturvaa niin kuin hyvinvointivaltion kultaisella 1980-luvulla. Voimakaskaan talouskasvu ei ole poistanut säästötarpeita. Päinvastoin monet kunnat ovat ajautuneet suuriin vaikeuksiin, eivätkä pysty tarjoamaan kaikkia peruspalveluita kuntalaisille. On hyvä muistaa, että Suomessakin vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet. Kristilliseen traditioon perustuvat hyväntekeväisyysyhdistykset aloittivat Suomessa toimintansa jo 1830-luvulla. Suomessa ei vapaaehtoistoiminnalla ole kuitenkaan koskaan ollut läheskään yhtä suurta roolia esimerkiksi ikäihmisten tukemisessa kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, jossa vapaaehtoisuuden varaan rakentuu merkittävä osa ikäihmisten turvaverkostoista ja hätäavusta. Yksityiset ihmiset tukevat järjestöjä ja valtio osallistuu niin, että lahjoittajat voivat vähentää lahjoituksensa verotuksessa. Kuten edellä todettiin, eteläeurooppalaisen subsidiaarisuusperiaatteen taustalla on roomalaiskatolisen kirkon opetus ja ihmiskäsitys. Siinä korostetaan, että meidät on luotu auttamaan ja tukemaan toisiamme; uskotaan, että jokaisessa ihmisessä on myötäsyntyinen kyky ja halu auttaa lähimmäisiään. Meillä pohjoismaissa on vaikuttanut luterilainen perinne, jonka ihmiskäsitys on hiukan varauksellisempi. Luterilaisen käsityksen mukaan ihmisten yhteiselämä ja keskinäinen huolenpito sisältää aina ihmisen oman edun ja toisten tarpeiden välisen ristiriidan. Ihminen on sekä yksilönä että kollektiivisesti taipuvainen väistämään vastuutaan lähimmäisten hädästä ja jopa käyttämään sitä hyväkseen. 90 Siksi luterilaiset valtiot ovat pohjoismaissa järjestäneet asian niin, että hyvinvointivaltioita luotaessa on pyritty rakentamaan mahdollisimman kattava, julkisen vallan järjestämä turvaverkosto. Tämä edellyttää progressiivista verotusta ja verovarojen laajaa suuntaamista hyvinvointipalveluihin. Kuten edellä kuvasin, tämän mallin huono puoli on siinä, että äärimmilleen vietynä se siirtää lähimmäisvastuun yksilöiltä ja yhteisöiltä viranomaisille. Toki silloin, kun muita omaisia ei ole, lähin omainen on viranomainen. Itse näen vaarallisena kehityksen, jossa subsidiaarisuusperiaatteen ja uusliberalismin tavoitteiden nimissä lähdetään purkamaan pohjoismaista hyvinvointivaltion rakennetta. Näyttää toki siltä, että nykylaskelmien mukaan julkinen talous ei pysty mitenkään ylläpitämään hyvinvointivaltiota äärimmäisessä muodossa. Julkisen sektorin ylläpitämien tukirakenteiden korvaaminen vapaaehtoistoiminnalla tai naapureiden ja sukulaisten järjestämällä tuella ei kuitenkaan ole mielestäni realistista. Ei pidä myöskään ajatella, että nyky-Suomessa subsidiaarisuusperiaate ei mitenkään toteutuisi. Ikihyvä Päijät-Häme tutkimuksessa on käynyt selväksi, että yli 75-vuotiaiden kohdalla suurin osa heistä saa merkittävällä tavalla apua ja tukea läheisiltään: omaisilta, ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Merkittävää on kuitenkin myös se, että naapuriapu ei kaupungeissa – varsinkaan kerrostaloalueilla – toteudu yhtä hyvin kuin harvaan asutulla maaseudulla, missä naapuriapu on edelleenkin hyvin yleistä. Vierailin äskettäin Ankkurin kerrostaloalueella asuvan yli 80-vuotiaan rouvan luona Lahdessa. Hän ja toinen paikalla ollut rouva ihmettelivät sitä, että kahden ja puolen vuoden aikana Ankkurissa asuessaan he eivät olleet juuri lainkaan tutustuneet naapureihinsa tai löytäneet uusia ystäviä kyseiseltä alueelta. He olivat tutustuneet toisiinsa aikaisemmin asuessaan samalla omakotitaloalueella. Tuntuu siltä, että asuinalueiden yhteisöllisyydessä meillä suomalaisilla olisi paljon parannettavaa. Sibelius-talossa pidettiin lokakuussa 2010 Seniorimessut. Lahden Diakonialaitoksen osastolla esitimme messuvieraille kysymyksen: ”Mitä on hyvä elämä vanhuudessa?” Dilan kyselyyn vastasi 183 ihmistä. Vastaajien keski-iän arvelisin olleen n. 70 vuotta. Vastaajista peräti 126 oli sitä mieltä, että terveys on hyvässä vanhuudessa ensisijainen asia. Kolmisenkymmentä vastaajaa nosti esille turvallisuuteen liittyvät seikat. Hiukan minua hämmästytti se, että hyvät ihmissuhteet tulivat esille vain melko pienessä osassa vastauksia. Kertooko se jotain siitä, että seniori-ikäluokatkin ovat individualistisempia kuin aikaisemmin? Terveyden menettäminen tuntui pelottavan paljon enemmän kuin vaikkapa yksinäisyys. Taloussosiologian professori Pekka Räsänen totesi eräässä lehtihaastattelussa, että moderni eläkeläinen sijoittaa itseensä; matkustamiseen ja harrastuksiin. Tulevista eläkeläisistä moni on ehtinyt ansaita hyvin ja säästää eläkepäiviensä varalle. Säästöjä on varmaan hyvä ollakin, mikäli toteutuu ex-toimialajohtaja Matti Liukon ennustus, jonka mukaan tulevaisuudessa Lahden kaupunki pystyy huolehtimaan vain kaikkein sairaimmista ja kaikkein köyhimmistä. 91 Kysymyksiä, pohdintaa ja ehdotuksia Päätän kirjoitukseni hyvin konkreettiseen pohdintaan siitä, miten näkemykseni mukaan kuntalaisten ja kansalaisten tulisi ylläpitää turvallisuutta lähipiirissään ja millaisin toimenpitein voimme luoda kuntalaisille parempia edellytyksiä elää turvallista perhe-elämää. Entä miten pitäisi muuttaa kuntien ja muiden toimijoiden palvelujärjestelmää? • Kotona asuville ikäihmisille suunnattua palveluneuvontaa pitää lisätä. Muutenkin ikäihmisten kotona asumista pitää jatkossa tukea entistä enemmän, koska omassa kodissaan asuu entistä iäkkäämpiä ja huonokuntoisempia kansalaisia. • Meidän tulee poliittisilla päätöksillä julkisen sektorin toimiin vaikuttaen pyrkiä säilyttämään niitä välttämättömimpiä hyvinvointivaltion rakenteita, jotka antavat turvaa niille, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa (vapaaehtoistyön varaan ei tätä turvaverkostoa voi rakentaa). • Ikäihmisten on aktivoiduttava poliittisesti. Uusliberalismi näyttää synnyttävän eriarvoisuutta ja vaarana on solidaarisuuden häviäminen ja itsekkyyden lisääntyminen tyyliin: haluan maksaa vähemmän veroja, huolehtikoot hyväntekeväisyysjärjestöt huono-osaisista. • Samaan aikaan pitää varautua siihen, että julkinen sektori ei jatkossa ikäihmisten määrän koko ajan lisääntyessä ja odotetun eliniän noustessa yksinkertaisesti pysty ylläpitämään sellaista turvaverkostoa kuin vielä ennen 1990-luvun lamaa. • Tästä syystä subsidiaarisuus- eli läheisyyys- tai lähipäätösperiaate on otettava vakavasti ja luotava aktiivisesti turvaverkostoja myös sen varaan. • Hyvin toimeentuleville – myös ikäihmisille – siirtyy entistä enemmän taloudellista vastuuta oman terveydenhuollon ja turvallisen asumisen järjestämisestä. Asennemuutos tässä kohdin tapahtunee kuitenkin vähitellen. • Lähimmäisyyden ja solidaarisuuden uutta tulemista kannattaa edistää. Tavoitteena tulee olla ”lähimmäisyhteiskunta”, jossa jokainen kansalainen voisi kokea: Olen lähimmäinen, panokseni on tärkeä. Autan ja minua autetaan. • Tässäkin viittaan subsidiaarisuusperiaatteeseen; emme voi jatkossa odottaa enää yhtä paljon julkiselta sektorilta, vaan oma vastuumme lisääntyy väistämättä. • Vaaleissa kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Ota selvää, onko ehdokkaasi purkamassa vai rakentamassa turvaverkkoja. Ja ennen kaikkea, miten hän on toiminut vaalien välissä. • Meidän tulee määrätietoisesti luoda turvaverkostoja, omaisten, sukulaisten, naapureiden ja ystävien kesken. Jos et ole siinä vielä ollut mukana, aloita nyt. • Asuinalueiden yhteisöllisyyttä kannattaa pyrkiä lisäämään ja tukemaan. Ja lopuksi: Ihminen ei vain elä muutosten keskellä, vaan hän itse on myös muutosten aiheuttaja; mihin suuntaan, siihen me jokainen voimme itse vaikuttaa. 92 7.2 MISTÄ IÄKKÄÄN IHMISEN TURVALLISUUS SYNTYY? Sirpa Andersson ja Marjaana Seppänen Iäkkäiden ihmisten turvallisuuteen liittyvät ongelmat on perinteisesti liitetty yksin asumiseen ja yksinäisyyteen. Kun puhutaan perheiden turvallisuudesta, ikäihmiset yleensä sivuutetaan, sillä heidän ei mielletä elävän perheinä. Monenlaiset turvattomuuden kokemukset koskettavat kuitenkin niin yksin asuvia kuin puolison kanssa eläviä ikäihmisiä. Ikääntyneiden sosiaalisina kysymyksinä ne ovat toistaiseksi jääneet liian vähälle huomiolle, joskin viime vuosien aikana vanhusten psykososiaalisia kysymyksiä on tunnistettu ja nostettu aiempaa aktiivisemmin esille myös palvelujärjestelmän haasteina. Varsinkin vanhimpiin ikäryhmiin kuuluvista useimmat asuvat yksin, mutta yhä useampi ikäihminen asuu yhdessä puolisonsa tai muiden perheenjäsenten kanssa. Kaikki iäkkäät, yksin asuvatkin, ovat osa jotakin perhettä, ja perhe on heidän hyvinvointinsa kannalta tärkeä tekijä. Elämänhistorian keskeinen osa on suhde perheeseen ja monella perheenjäsenet ovat myös osa arkea. Perheen merkityksestä ikääntyneiden elämässä tiedetään kuitenkin melko vähän, sillä ikäihmisten arjesta ei ole olemassa kovin paljon tutkimustietoa, koska esimerkiksi moni arkeen liittyvä tutkimus sulkee yli 65-vuotiaat aineiston keruunsa ulkopuolelle. Tässä artikkelissa pohdimme ikääntyneiden turvallisuutta erityisesti perhenäkökulmasta ja kahden tutkimuksen avulla; Sirpa Anderssonin (2007) väitöskirjatutkimusta sekä Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimusaineistoa hyödyntäen. Näkökulmia iäkkäiden ihmisten turvallisuuteen Ihmisen identiteetin (kuka minä olen?) kaksi toisiinsa kietoutuvaa puolta ovat sosiaalinen kuuluminen johonkin ja ontologinen olemassa olon ja jatkumisen kokemus (ks. esim. Giddens 1991). Turvallisuuteen liittyen voimme puhua ontologisesta turvallisuudesta tai perusturvallisuudesta. Tämä kytkeytyy vahvasti luottamuksen tunteeseen, joka on jonkinlainen perustunne siitä, että voi luottaa tulevaan. Vanhana on erityisen tärkeää voida luottaa siihen, että saa tarvitessaan apua, hoitoa ja hoivaa. Luottamuksen tunne on puolestaan peräisin jatkuvuuden tunteesta ja asioiden tuttuudesta. Näitä tuttuja asioita ovat asuminen, ympäristö ja tutut ihmiset. Sosiaalinen perimäkin vaikuttaa: lapsuuden ajan kokemukset muovaavat luottamuksen tunteen rakentumista. Jyrki Jyrkämä on kutsunut tätä ”elämänkululliseksi turvapääomaksi”, joka syntyy yksilöllisistä kokemuksista erilaisten yhteisöjen jäsenenä. (Jyrkämä 2009). Perusluottamuksen tunne määrittelee sitä, miten suhtaudumme elämään ja sen riskeihin. Ontologisen turvallisuuden ilmentymää voidaan kutsua myös subjektiiviseksi turvallisuudeksi, joka, erotuksena objektiivisesta turvallisuudesta, tarkoittaa ihmisen kokemaa turvallisuuden tunnetta. Turvallisuuden tunteen merkitykseen on viime vuosina kiinnitetty huomiota; se on muun muassa nostettu esiin Sisäasiainministeriön valmistelemassa toimintaohjelmassa iäkkäiden turvallisuuden parantamiseksi (Turvallinen elämä ikääntyneille 2011). Siinä tunnistetaan turvallisuushaasteiksi ikäihmisten turvallisuuden tunne yleensäkin, sekä lisäksi asumisen turvallisuus, 93 liikkumisen turvallisuus ja iäkkäisiin henkilöihin kohdistuva kaltoinkohtelu, väkivalta ja rikokset. Ohjelmassa nostetaan esiin myös ikääntyneiden omaan alkoholinkäyttöön liittyvät turvallisuusriskit. Toisaalta moni tutkimus osoittaa, että eläkkeiden ja toimeentulon riittävä taso ovat keskeisiä asioita, jotka määrittävät iäkkäiden turvallisuuden tunnetta (esim. Niemelä & Lahikainen 2000). Viime vuosina on myös sekä Euroopan Unionin että kansallisella tasolla toteutettu ohjelmia ikääntyneiden kaltoinkohtelun tunnistamiseksi ja ehkäisemiseksi. Kaltoinkohtelulla viitataan väkivaltaan ja hyväksikäyttöön sekä laiminlyöntiin, ja siihen on kiinnitetty huomiota erityisesti iäkkäisiin naisiin kohdistuvana ilmiönä (Luoma ym. 2011). On havaittu, että ikääntymiseen sinänsä liittyy lisääntyvä turvattomuus ja rikoksen pelko riippumatta siitä, onko henkilö joutunut rikoksen uhriksi. On selvää, että turvattomuuden tunne sekä sosiaalisen elämänpiirin erilaiset turvattomuustekijät haittaavat ikääntyneen arkea. Esimerkiksi yllä kuvattu iän myötä lisääntyvä turvattomuus ja rikoksen kohteeksi joutumisen pelko voivat estää iäkkäiden ihmisten osallistumista ja sosiaalisia suhteita ja aiheuttaa kotiin vetäytymistä. Kun liikkumisvarmuutta horjuttavat myös esimerkiksi hankalat ulkoportaat, katukivetysten reunat, mäkinen maasto ja/tai levähdyspenkkien puute (Finne-Soveri ym. 2010), joutuu ikäihminen luopumaan ulkoilusta tai harrastuksiin lähtemisestä ja sosiaalisesta elämästään, joilla kaikilla on suuri merkitys elämänlaadun ja turvallisuuden kokemuksen kannalta. Vanhat pariskunnat – vanha perhe Suuri osa vanhoista aikuisista on ollut tai on edelleen avioliitossa. Varsinkin vanhojen miesten tavallisin parisuhteeseen liittyvä elämäntilanne on asuminen vaimon kanssa. Naisten tilanne on tässä suhteessa erilainen. He elävät keskimäärin seitsemän vuotta miehiä pidempään, mistä johtuen iso osa iäkkäistä naisista kohtaa leskeyden ja asuu viimeiset elinvuotensa yksin. 1990-luvulta alkaen on naisleskien osuus kuitenkin pienentynyt ja useampi iäkäs nainen on aviossa kuin aikaisemmin. Tämä liittyy miesten pidentyneeseen elinikään; he ovat kirineet kiinni sukupuolten välistä keskimääräisen elinajanodotteen eroa. Toisaalta yksin elävät miehet kuolevat nuorempana (Nihtilä & Martikainen 2004.) Yli 65-vuotiasta naisista noin 40 prosenttia on avioliitossa, kun miesten joukossa vastaava osuus on 70 prosenttia. Pariskuntina elävien osuus kuitenkin pienenee iän lisääntyessä. Yli 80-vuotaisista naisista avioliitossa elää enää alle 20 prosenttia ja miehistä noin 60 prosenttia. Ikäihmisten määrän kasvu merkitsee, että myös avioliitossa elävien määrä kasvaa. Siksi pariskuntien yhdessä asumiseen on syytä kiinnittää huomiota ja tunnistaa siihen liittyvät mahdollisuudet ja ongelmat. Iäkkäiden henkilöiden päivittäin läsnä olevaan perheeseen kuuluu useimmiten vain kaksi ihmistä; vanha pariskunta kahdestaan kotona jatkaa perhe-elämää aikuisten lasten muutettua pois kotoa. Perheen huolenpitotehtävä kuitenkin jatkuu; huolenpito keskittyy nyt puolisoon, ja iän myötä tarve hoivaan ja huolenpitoon kasvaa. (Andersson 2007.) Näyttää siltä, että parisuhteessa eläminen lisää turvallisuutta, sillä on havaittu, että avioliitossa elävät ikäihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin yksin asuvat. Puolison olemassaolo nostaa myös kotona asumisen todennäköisyyttä, sillä laitoshoitoon joutumisen riski on pienempi avioliitossa elävien ja siinä epävirallista apua ja hoivaa saavien keskuudessa (Einiö 2010). Puolison kuolema lisää hoidon tarvetta, ja leskeksi jääminen lisää laitoshoitoon joutumisen riskiä, kunnes leski ajan kuluessa oppii elämään yksin. Yksin asuminen heijastuu myös kokemuksiin omasta terveydentilasta; yksin elävillä naisilla ja miehillä on eniten terveyspulmia (Joutsenniemi 2007). Suomalaisten kokemus omasta terveydestä on huomattavasti kohentunut kuluneen 20 vuoden aikana, mutta parhaassa asemassa näyttävät edelleen olevan avioliitossa elävät. Avioliitto on myös tässä suhteessa turvallisuutta lisäävä tekijä, sillä huoli terveyden menettämisestä on suuri turvattomuutta aiheuttava tekijä. 94 Kahdestaan kotona Tutkimus vanhoista pariskunnista, jotka ovat asuneet pitkään samalla paikkakunnalla, samassa paikassa ja talossa, osoitti, että ikäihmiset arvostivat tuttua ympäristöä ja kotia. Heille oli tärkeää, että elämä voisi jatkua mahdollisuuksien mukaan entiseen malliin. (Andersson 2007.) Tutkimuksen 16 pariskuntaa olivat olleet yli 50 vuotta naimisissa ja asuneet kaikki nämä vuodet samalla paikkakunnalla. Jotkut asuivat maatilalla, jota he olivat aktiivivuosinaan viljelleet, toiset taas asuivat omakotitalossa, jonka mies oli rakentanut 50-luvulla. Monesti ajatellaan, että kuoleman pelko on vanhojen ihmisten suuri turvattomuutta aiheuttava tekijä, mutta vanhat ihmiset näyttävät pelkäävän kuolemaa vähemmän kuin nuoremmat (esim. Achté 1987). Vanha ihminen voi tuntea eläneensä tarpeeksi pitkään, eikä koe jäävänsä jotain vaille. Toisaalta vanhat ihmiset, jotka ovat olleet tekemisissä kuolemien kanssa, kokeneet useita läheisten kuolemia, ovat siten kypsyneet hyväksymään oman kuolemansa. Vaikutelmaksi haastatteluvierailuilla pariskuntien kodeissa tuli, että kuoleman ajattelu on heille lohdullisempaa kuin tulevaisuus itsenäisen elämän menettämisenä. Toisten avun varaan joutuminen, esimerkiksi laitosvuoteeseen ympäristöä tajuamattomana ja toisten syötettävänä, tuntui hyvin pahalta elämän loppupään näkymältä. Halu säilyttää itsenäisyytensä oli vanhojen parien yhteinen päämäärä, jossa puoliso antoi turvaa ja luottamusta tulevaisuuteen. Vanhat parit eivät kuitenkaan vain taanneet toistensa turvallisuuden tunnetta, vaan yhdessä he olivat myös valmiit ottamaan riskejä: kotona haluttiin pärjätä mahdollisuuksien mukaan entiseen tapaan. Samaan aikaan tuli esiin arkista realismia, joka tunnisti voimien vähenemisen. Monista tekemisistä oli jouduttu luopumaan. Jotta ihminen kokisi elämänsä vanhanakin mielekkääksi, hänellä on käsitys elämän merkityksestä, josta hän pitää kiinni. Tärkeää on oma koti, joka luo turvallisuutta tuttuudellaan. Suurimman uhan jatkuvuudelle synnyttää heikkenevä terveys. Yksi tutkimukseen osallistuneista pariskunnista, joka asui syrjäisellä maaseudulla, kaukana kuntakeskuksesta ja palveluista, tunsi, että elämä oli käymässä turvattomaksi. Vaimon terveys oli heikentynyt nopeasti. Tulevaisuus huolestutti heitä, sillä heillä ei ollut käsitystä mistä he voisivat saada apua, kun omat lapsetkin asuivat kaukana. Miehen ajokortti oli sentään turvallisuutta lisäävä tekijä: vielä päästiin käymään lääkärissä ja asioilla kuntakeskuksessa. Toinen pariskunta korosti haluaan elää kotona ”elämän loppuun saakka”. He olivat myös tehneet suunnitelmia taloon tarvittavista muutostöistä, jotta tämä tulevaisuuden toive voisi toteutua. Ajatus oli, että täytyy tottua vähemmän hoidettuun puutarhaan ja ottaa käyttöön taloon johtava sivuovi, jossa välttyi portailta. Sieltä pääsi saunaankin. Vanhat pariskunnat arvostivat perinteistä elämäntapaansa, mutta iän karttuessa se vaati myös muutoksiin sopeutumista. Asioiden katsominen parhain päin ja yritys säilyttää myönteinen mieliala olivat heidän suhtautumistapojaan. He halusivat karkottaa mielestä ikävät asiat ja nostaa esiin positiivisia seikkoja: ”Toinen toistamme tukien pärjätään”. 95 Pelkona autonomian menetys Turvallisuus oli mukana yhtenä teemana vuosina 1926–1950 syntyneille päijäthämäläisille suunnatussa, vuonna 2008 toteutetussa kyselytutkimuksessa (www.palmenia.helsinki.fi/ikihyva/), Ikihyvä Päijät-Häme –tutkimuksessa noin kahden ja puolen tuhannen vastaajan joukolta kysyttiin heidän kokemustaan siitä, tuntuuko elämä turvalliselta vai turvattomalta (taulukko 2). Taulukko 2: Koetteko elämänne tällä hetkellä turvalliseksi vai turvattomaksi? Osuudet ikäryhmittäin (Ikihyvä Päijät-Häme 2008) 1946-50 % 1936-40 % 1926-30 % Yht. % Erittäin turvalliseksi 22 16 15 19 Melko turvalliseksi 68 75 70 71 Vaikea sanoa 6 7 11 7 Melko turvattomaksi 4 2 4 3 Erittäin turvattomaksi 1 1 0 1 Yleensä ihmiset kertoivat kokevansa elämänsä turvalliseksi. Eroja ikäryhmien välillä kuitenkin esiintyi niin, että vanhimmassa ikäryhmässä oli hieman muita vähemmän erittäin tai melko turvalliseksi elämänsä kokevia. Totaalisesti turvattomia ei aineistossa juuri ollut, mikä voi johtua myös kyselytutkimuksen vastaajien valikoitumisesta. Iän myötä lisääntyi lähinnä se joukko, joka ei oikein osannut sanoa, miten turvalliseksi koki elämänsä. 96 Tarkempien kysymysten avulla piirtyi kuitenkin moniulotteisempi kuva turvattomuudesta. Turvattomuutta tuottavia tekijöitä tiedusteltiin yksittäin, valmiiden vaihtoehtojen avulla (taulukko 3). Jokaisen vaihtoehdon kohdalla oli mahdollista vastata ”kyllä” tai ”ei”, eli sama vastaaja saattoi valita useamman turvattomuutta aiheuttavan tekijän. Taulukko 3: Turvattomuutta tai huolta aiheuttavat tekijät ikäryhmittäin. Kyllä-vastausten osuus. (Aineisto: Ikihyvä Päijät-Häme 2008) Turvattomuutta tai huolta aiheuttava asia 1946–50% 1936–40% 1926–30% Yht.% Joutuminen riippuvaiseksi toisen avusta 38 51 53 44 Muistin heikkeneminen 32 45 53 40 Eläketulojen niukkuus 32 33 33 33 Läheisen vakava sairaus 31 32 30 31 Laitoshoitoon joutuminen 24 33 35 29 Hoivapalvelujen korkea hinta 20 28 31 24 Vaikeudet saada apua ja päästä hoitoon tarvittaessa 18 29 26 23 Läheisen kuolema 22 25 21 22 Vammautuminen 19 24 21 21 Ulkona liikkuminen pimeällä 14 22 30 19 Henkisen tasapainon järkkyminen 16 21 20 18 Unohdetuksi tai hylätyksi tuleminen 13 14 15 14 Työkyvyttömäksi tuleminen 16 7 9 12 Hoivapalvelujen huono laatu 12 14 7 11 Yksin asuminen 7 13 17 10 Läheisen ihmisen liiallinen alkoholinkäyttö 12 9 6 10 Asuminen syrjässä muista 4 9 8 6 Oman kuoleman pelko 5 7 4 6 Työttömyys tai työttömäksi joutuminen 10 1 1 5 Vaikka kovinkaan moni vastaajista ei kokenut elämäänsä kokonaisuutena turvattomaksi, yksittäisiä turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä nimettiin runsaasti. Joutuminen riippuvaiseksi toisten avusta ja muistin heikkeneminen olivat selvästi yleisimmin koettu turvattomuutta aiheuttaviksi tekijöiksi. Vajaa puolet vastaajista kertoi näiden aiheuttavan turvattomuutta. Lisäksi eläketulojen niukkuus, läheisen vakava sairaus ja laitoshoitoon joutuminen huolestuttivat yli neljännestä vastaajista. Kaiken kaikkiaan näytti siltä, että suurimmat turvattomuuden tunteet liittyivät riippuvuuteen ja autonomian menetykseen, huoleen läheisen sairastumisesta tai kuolemasta sekä palvelujen saatavuuteen. Läheskään kaikki turvattomuutta aiheuttavat tekijät eivät olleet yhteydessä ikäryhmään, mutta joidenkin kohdalla iällä oli merkitystä. Vanhimmassa ikäryhmässä ympäristöön liittyvä turvattomuus (liikkuminen pimeällä) herätti huolta paljon enemmän 97 kuin nuorimmassa ikäryhmässä. Myös pelko muistin heikkenemisestä ja toisen avusta riippuvaiseksi joutumisesta lisääntyivät iän myötä. Erot sukupuolten välillä eivät olleet suuria, mutta pimeällä liikkuminen tuntui turvattomalta erityisesti iäkkäiden naisten mielestä. Tämän lisäksi läheisten ihmisten liiallinen alkoholinkäyttö herätti erityisesti naisissa turvattomuuden tunnetta. Perhe ja läheiset toisaalta tuovat turvallisuutta, mutta heihin liittyvät asiat aiheuttavat myös paljon huolta. Esimerkiksi oman kuoleman pelko ei tämänkään aineiston valossa aiheuttanut juurikaan turvattomuutta, kun taas läheisen ihmisen kuolema tai sairastuminen tuntui aiheuttavan hyvin monelle turvattomuutta. Saman Ikihyvä Päijät-Häme tutkimuksen hyvinvointia koskevien kysymysten yhteydessä on tullut ilmi, että perhe koetaan terveyden ohella kaikkein tärkeimmäksi hyvinvointia tuovaksi tekijäksi. Turvallisuuden vahvistaminen Turvallisuuden edistämiseen yhdistetään usein ennaltaehkäisyn ajatus: kun vältetään riskejä, samalla lisätään turvallisuutta. On riskejä, joihin täytyy varautua, kuten tulipaloihin palovaroittimen avulla. Turvallisuuden tarkastelu riskien välttämisen näkökulmasta nostaa käytännössä usein esiin kysymyksen siitä, miten pitkälle riskejä tulee välttää. Kuinka paljon pitäisi suojella ikääntynyttä mahdollisilta riskeiltä esimerkiksi vaatimalla häntä jättämään tekemättä itselleen tärkeitä asioita tai pysymään kotona ulos lähtemisen sijaan? Joskus suojelu hyvän tekemisen ja vahingon välttämisen perusteella voi mennä liian pitkälle ja ikääntyneen elämänpiiriä rajoitetaan turvallisuuden nimissä liikaa. Teknologia kehittää yhä uusia laitteita ikäihmisten turvallisuuden lisäämiseksi. Turvateknologia tarjoaa välineitä ja keinoja hallita arkipäivän riskejä. Parhaimmillaan niistä on hyötyä: turvapuhelin tuo ikäihmiselle luottamusta ja varmistamista, että jossain on joku, joka auttaa tarvittaessa. Teknologia tarjoaakin suurimman hyödyn antaessaan mielenrauhaa iäkkäälle ja hänen läheisilleen. Toisaalta teknologian kehittämiseen liittyy kysymys valvonnan ja kontrollin lisääntyvästä läsnäolosta teknisten laitteiden lisääntyessä. Pysyvä ristiriita liittyy myös siihen, miten paljon turvallisuusriskien minimoinnin nimissä on kohtuullista vähentää ihmisen mahdollisuuksia itsemääräämiseen. Liikutaan alueella, jonka toista äärilaitaa voidaan kutsua heitteillejätöksi ja toista ylisuojeluksi. Se, kuinka pitkälle mennään kumpaankin suuntaan, on monelle omaiselle ja hoitohenkilökuntaan kuuluvalle vaikea kysymys. Tässä artikkelissa aiemmin esiteltyjen tutkimusten havainnot siitä, että toisesta riippuvaiseksi joutuminen on eräs suurimpia turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä, haastaa kuitenkin pohtimaan vakavasti kysymystä ja kannustaa välttämään liiallista holhoamista suojelun nimissä. Näkökulman suuntaaminen turvattomuudesta turvallisuuden lisäämiseen korostaa arjen sekä perheen ja lähiyhteisöjen merkitystä. Turvallisuus syntyy asioista, joihin lähipiiri toiminnallaan ja asenteillaan voi vaikuttaa. Silti ikääntyneiden koettua turvallisuuden tunnetta voivat heikentää tiedotusvälineiden negatiiviset vanhusuutiset iäkkäiden suuresta määrästä, palveluihin käytettävien rahojen loppumisesta ja palvelujen huonosta laadusta. Huoli siitä, saako palveluja sitten kun niitä tarvitsee, on osa monen ikääntyneen elämää. Turvallisuus tässä suhteessa on kysymys, jota ei voi jättää vain perheen ja lähipiirin varaan. On pohdittava, miten voidaan edistää sitä, että ikääntyneet kokevat luottamusta siihen, että palveluja saa. Kysymys on yhteiskunnallinen ja liittyy poliittiseen päätöksentekoon ja kunnallisiin käytäntöihin. Tulossa oleva vanhuspalvelulaki eli ns. ikälaki voi osaltaan tuoda tähän helpotusta, ainakin jos subjektiivinen oikeus palveluista säädetään. Toisaalta ikä on ongelmallinen perustelu palvelujen piiriin pääsemiksi, sillä palvelutarpeet eivät tule suoraviivaisesti kronologisen iän mukaan. Keskeistä on luottamus siihen, että palveluja saa ja että on joku, jonka puoleen voi kääntyä tarpeen tullen. Kun ikääntyneille suunnatussa kyselyssä (Seppänen ym. 2001) tiedusteltiin huolta aiheuttavia tekijöitä, kirjoitti päijäthämäläinen 85-vuotias mies lyhyesti ja ytimekkäästi vapisevalla käsialalla: ”Kuka hoitaa vanhana?” 98 Lähteet Andersson, Sirpa (2007) Kahdestaan kotona. Tutkimus vanhoista pariskunnista. Stakes. Tutkimuksia 169. Helsinki. Einiö, Elina (2010) Determinants of institutional care at older ages in Finland. University of Helsinki. Faculty of Social Sciences. Giddens, Anthony (1991) Modernity and self-identity. Self and society in the late modern age. Polity Press. Cambridge. Joutsenniemi, Kaisla (2007) Living arrangements and health. National Public Health Institute A 15/2007pment of Health and Functional Capacity. Jyrkämä, Jyrki (2009) Mitä on sosiaalinen turvallisuus ja miten sitä voidaan edistää? http://domino.utu.fi/yleislaak/tiedotus.nsf /61345dc704eae28ac22568bd00428706/8278dd26e5949004c22575d1001c9d92/$FILE/jyrk%C3%A4m%C3%A4.pdf Luoma, M.-L., Koivusilta, M., Lang, G., Enzenhofer, E., De Donder, L., Verté, D., Reingarde, J.,Tamutiene, I., Ferreira-Alves, J., Santos, A. J. & Penhale, B. (2011) Prevalence Study of Abuse and Violence against Older Women. Results of a Multi-cultural Survey in Austria, Belgium, Finland, Lithuania, and Portugal (European Report of the AVOW Project). Finland: National Institute for Health and Welfare (THL). Niemelä, Pauli & Lahikainen, Anja-Riitta (toim.) (2000) Inhimillinen turvallisuus. Vastapaino. Tampere. Nihtilä, Elina & Martikainen, Pekka (2004) Ikäihmisten yksinasuminen Suomessa vuosina 1970–2000. Yhteiskuntapolitiikka 2/2004. Seppänen, Marjaana & Pajunen, Sari & Artima, Essi (2001) Kuka hoitaa vanhana? Lahden seurakuntayhtymän julkaisusarja 2/2001. Diakoniatyön keskus. Turvallinen elämä ikääntyneille. Toimintaohjelma ikääntyneiden turvallisuuden parantamiseksi (2011) Sisäinen turvallisuus. Sisäasiainministeriön julkaisuja 19/2011. 99 7.3 TURVALLINEN IKÄÄNTYMINEN? Eila Jokinen Minun varhaislapsuuttani varjosti sota. Pommisuojan pelottavuus ja evakkomatkat tuli koettua. Mutta koti oli turvallinen, aina. Siellä ei tarvinnut pelätä mitään. Menin naimisiin hyvin nuorena, vanhempien luvalla, sillä en ollut vielä saavuttanut täysi-ikäisyyttä, jonka rajapyykkinä tuolloin - 1950-luvun puolivälissä oli vielä 21 vuotta. Häissämme minä ja vain aavistuksen verran vanhempi tuore aviomies saimme isältäni kaksi neuvoa tuleville vuosille: “älkää koskaan suuttuko yhtaikaa” ja “älkää koskaan menkö nukkumaan sopimatta mahdollista riitaa“. Ensimmäistä neuvoa ei aina osattu noudattaa. Isoilla kirjaimilla käytyjä keskusteluja tuli ja meni. Sen sijaan erimielisyyksien sopiminen ennen nukkumaan menoa oli neuvo, jota ei taidettu rikkoa kuin pari kertaa. Seuraavana aamuna oli sitten todella paha mieli. Lapset syntyivät, kasvoivat, täyttivät kodin olemisellaan. Aikuistuivat ja läksivät kukin vuorollaan omaan elämäänsä. Kävivät sentään katsomassa meitä. Lapsenlapsia tuli, ja se oli tietysti suuri ilo. Ja äkkiä tuli aika, jolloin me mieheni kanssa olimme eläkkeellä, ja koti oli muuttunut aika hiljaiseksi. “Vanhennutaan”, sanoimme. Ikääntyminen ei meitä pelottanut, niin väitimme. Koti oli kunnossa, talous tasapainossa, kahdestaan eläessä oli vapaus harrastaa kaikkea sitä, mihin lasten pieninä ollessa ei ollut mahdollisuutta, kuten vaikkapa matkustelua. Ennen kaikkea meillä oli toisemme. Nuoruusvuosien kiihkeät tunteet olivat rauhoittuneet helläksi kiintymykseksi ja turvalliseksi yhdessä oloksi. Kaikki muuttui, kun mieheni yllättäen kuoli. 52 aviovuoden jälkeen olin äkkiä aivan yksin yhteisessä kodissamme. Ei ollut ketään, jonka kanssa keskustella, pohtia mahdollisia ongelmia, jakaa töitä. Kohtuullisen vankka talouskin heikkeni, kun toisen eläke jäi pois. Piti ryhtyä miettimään menot ja tulot uudella tavalla. Siinä vaiheessa tuli elämään epävarmuus tulevaisuudesta. Olin vuosia puhunut siitä, miten vaikeaa yksinäisyys saattaa olla varsinkin ikääntyneelle. Nyt minä itse olin vahvasti ikääntymässä ja yksin. Se oli pelottavaa. Tunsin ja tunnen vieläkin usein turvattomuutta, kun mietin mitä tapahtuu, jos saan vaikkapa sairaskohtauksen keskellä yötä. Kuka minua auttaa, ellen itse pysty hälyttämään apua? Millä lailla selviän arjestani sitten, kun en itse enää pysty hoitamaan asioitani? Mielestäni ei ole oikein odottaa, että lapseni, joilla on omat työnsä ja perheensä, joutuisivat pitämään huolta minustakin. Tämä on kaiken kaikkiaan sangen epävarma elämänvaihe, jossa on mukana aavistus turvattomuuden tunnetta. Ennen varsinkin maalaiskylissä yhteisöllisyys ja naapuriapu toimivat. Kun tuli vaihe, ettei vanhus enää pystynyt asumaan omassa pikku mökissään, joka lämmitettiin puilla ja jossa vesihuolto toimi niin kauan kuin jaksoi kantaa puhdasta vettä sisään ja likaista ulos, hän saattoi muuttaa loppuvuosikseen vanhainkotiin. Nykyään vanhustenhuollon tavoite on, että ikääntyvät asuvat omissa kodeissaan niin pitkään kuin mahdollista. Ei se ole huono tavoite. Kukapa olisi vapaaehtoinen lähtemään pois tutusta 100 ympäristöstä, ellei se ole ihan pakko. En minäkään. Omassa kodissa asumista tuetaan kotihoidon toimenpitein. Kun kunto rapistuu, muisti pettää yhä pahemmin, siirrytään ehkä palvelutaloon tai pahimmassa tapauksessa sairaalan pitkäaikaisosastolle. Laitos ei ole koti, vaikka turvallinen onkin. Palvelutalossa vanhus saattaa tuntea itsensä yhtä yksinäiseksi kuin ennen omassa kodissaan. Niin kauan kuin jaksaa hoitaa itse oman arkensa, pitää yllä sosiaaliset suhteensa ja harrastaakin vähän on kaikki hyvin. Kun ikää karttuu ja terveys heikkenee, tulevat selviytymisongelmat ja turvattomuuskin vuosi vuodelta tutummiksi. Ensimmäinen arjen ongelma on siivous. Tulee päivä, jolloin mattojen ulos vienti, imurointi tai vaatehuolto eivät suju. Pitäisi saada apua, mutta se ei aina välttämättä onnistu. Pienellä eläkkeellä ei ulkopuolista apua pysty ostamaan. Koti alkaa rapistua. Kunnallinen kotihoito toimii, mutta resurssien rajallisuuden vuoksi se kohdentuu kaikkein huonokuntoisimpiin vanhuksiin. Heidän luonaan käydään 2 - 4 kertaa vuorokaudessa ja lisäksi yöpartio voi pistäytyä myös. Turvaranneke mahdollistaa avunpyynnön. Edellytyksenä tietysti on, että pystyy käyttämään sitä tarvittaessa. Tekniikka tulee rytinällä kotihoidon avuksi. Nyt jo on turvamattoa, turvalukkoa, itse lääkkeen ottamisesta muistuttavaa dosettia, nostolaitteita vuoteeseen hoidettaville. Hoidetaan – kyllä! Mutta käyntien väliin jää monia yksinäisiä tunteja olemiseen ja miettimiseen. Monet heikkokuntoiset, liikuntaesteiset vanhukset asuvat hissittömissä taloissa. He eivät ole vuosiin päässeet ulos. Jos ei ole omaisia tai ystäviä, jotka käyvät edes tervehtimässä, jää tällaisten vanhusten ainoiksi ihmiskontakteiksi kiireisesti käväisevät kotipalveluhenkilöt tai aterian tuojat. Kovin turvallista ei vanhuus heille ole. Yksinäisyys ei kaikille ole paha asia. On heitä, jotka siitä suorastaan nauttivat, myös elämänsä ehtoovaiheessa. Yksinäisyyden valinta jo ennen eläkeikää on ehkä ollut tietoista. Jos koti on kunnossa, jos terveys on hyvä, jos nauttii olemisesta itsekseen, jos harrastaa, on yksinäisyys ymmärrettävä. Tunnen useita ikääntyneitä henkilöitä, etupäässä vanhoja rouvia, jotka edellä mainitsemieni seikkojen ansiosta viettävät tyytyväistä elämää turvallisessa kodissaan. Jos yksinäisyyteen sisältyy myös syrjäytymistä, muuttuu tilanne ongelmallisemmaksi. Kotipalvelun ulkopuolelle jää ikäihmisiä, jotka eivät täytä kotipalvelukriteereitä. He ovat terveitä ja pärjääviä. Päällisin puolin katsoen heillä menee hyvin iästä huolimatta. Mutta entäpä, jos muisti alkaa pettää eikä kukaan ole sitä huomaamassa. Entäpä jos ikävä herra Altzheimer salakavalasti tunkeutuu asuinkumppaniksi? Taudin etenemistä ei ole kukaan huomaamassa, eikä vanhus itse osaa hakeutua lääkärille. Tulee päiviä, jolloin hella jää päälle, vesihana unohtuu sulkematta ja vedet valuvat alakertaan, kodin avain unohtuu kerta toisensa jälkeen ja huoltomies on kutsuttava apuun. Kun yksinäinen ihminen sairastuu, hän ei välttämättä uskalla mennä pyytämään naapurista apua, ja niin syntyvät nämä surulliset tarinat, joista lehdet kirjoittavat: “Yksinäinen vanhus löydettiin kotoaan kuolleena…“ Kuinka turvallinen on yksinäisen ja syrjäytyneen koti? Sanomalehdistä saa tuon tuostakin lukea tarinoita vanhusten hyväksikäytöstä. On murtauduttu vanhuksen kotiin, mukiloitu puolustuskyvytön ihminen, tyhjennetty lompakot ja viety arvoesineet. Tekijöitä ei välttämättä saada kiinni. Aina ei myöskään ole tarvinnut murtautua, sillä yksinäinen vanhus on saattanut iloisena avata oven tulijalle, kutsua sisään juttuseuran toiveessa, mutta huomannutkin päästäneensä sisään varkaita. On vanhuksia, joiden aikamiespoika tai lapsenlapsi käy säännöllisesti eläkkeenmaksupäivänä rahastamassa, eikä kukaan puutu asiaan. Nuorissa ja keski-ikäisten perheissä ongelmia aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. On täysin turhaa kuvitella, että tapa jäisi pois vanhenemisen myötä. Ei ihminen muuta tapojaan, vaikka vanhenee. Viina on ongelmien ja turvattomuuden aiheuttaja niin nuorissa kuin vanhoissa perheissä. 101 Suomalainen yhteiskunta on nykyisellään sangen kova. Virallisissa puheissa talouselämästä huolta kantavien ensimmäisiin valituksiin kuuluu maininta nopeasti vanhenevasta väestöstä ja sen aiheuttamista rasitteista. Heikennetään tulevien sukupolvien elämää, kun joudutaan maksamaan nykyisen kaltaisia eläkkeitä ja järjestämään hoitoa huonokuntoisille senioreille. Tätä myös sanomalehdet toistavat jatkuvasti. Ikääntyvät lukevat lehtensä tarkkaan omissa kodeissaan. Keskusteluissa sitten törmää siihen pahaan mieleen, jota tällaiset ajatukset herättävät. Pitkien työurien jälkeen, lasten kasvattamisen ja elämään saattamisen jälkeen ei ole mukavaa kokea olevansa taakkana yhteiskunnalle. “Oma suu on lähempänä kuin kontin suu” sanoo vanha suomalainen sananparsi. Se pitää tänä päivänä paikkansa enemmän kuin koskaan. Ensin oma etu, sitten - jos on aikaa ja viitseliäisyyttä - voidaan pohtia heikompiosaisten tilannetta. Kokonaan toinen asia on, miten siihen puututaan. Kaupunkilaisessa kerrostalossa asuvat eivät välttämättä tunne toisiaan. Hississä ei tervehditä, vaan katsotaan sivuun. Ei puhuta. Ja kuitenkin olisi niin kovin tärkeää, että kerrostaloissa toimisi edes jonkinlainen verkosto ihmisten kesken. Silloin vanhakin ihminen uskaltaisi soittaa naapurin ovikelloa apua tarvitessaan. Omakotialueillahan naapuriin uskalletaan ottaa helpommin yhteyttä. Ympäristö, jossa on hyvä liikkua, koti, jossa viihtyy sekä yksin, että ystävien kanssa, tietoisuus siitä, ettei joudu ratkomaan vaikeita ongelmia ihan itsekseen, vaan apua saa tarvitessaan, kaikki se luo turvallisuutta ikääntyneelle. 102 IIITURVALLISUUSTYÖN TARPEET JA KÄYTÄNNÖT 8. TURVALLISUUSTYÖN TARPEET Kirsi Kuusinen-James Syksyllä 2010 Turvallisten perheiden Päijät-Häme -projekti järjesti yhteistyössä Päijät-Hämeen maakuntaliiton PAKETTIprojektin kanssa nelipäiväisen seminaarisarjan: Turvallisuus ei synny sattumalta –mikä on sinun roolisi? Seminaareissa perhe-elämän turvallisuutta valotettiin pienten lasten, nuorten, aikuisten ja ikä-ihmisten näkökulmista ja kuultiin eri alojen ammattilaisten näkemyksiä perhe-elämän turvallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Seminaarisarjan avulla pyrittiin lisäämään tietoisuutta turvallisuuden merkityksestä perheiden hyvinvoinnin osana sekä käytännön menetelmistä ja keinoista ehkäistä lähisuhdeväkivaltaa ja edistää perhe-elämän turvallisuutta. Seminaareissa haettiin vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin: • Miten tunnistaa perhe-elämän turvallisuustarpeet? • Miten lähipiiri saadaan mukaan turvallisuustyöhön eli tukemaan perheen arjen turvallisuutta? • Mitkä ovat omat toimintamahdollisuuteni ja työvälineeni? Turvallisuusnäkökulma koskettaa monella tavalla eri sektoreilla toimivia ja eri ikäryhmien kanssa työskenteleviä. Seminaarisarjan sisältö rakennettiin siksi perheen elämänkaaren mukaan: miten turvallisuuden näkökulma tulisi huomioida vauvaperheiden, koululaisten ja nuorten perheiden, aikuisten ja ikääntyneiden perheiden kohdalla? Seminaari kohdistettiin ensisijaisesti Päijät-Hämeen alueella työskenteleville kuntien, kolmannen sektorin ja seurakuntien työntekijöille, luottamushenkilöille sekä vapaaehtoistyössä toimiville. Tervetulleita olivat myös muut asiasta kiinnostuneet kansalaiset. Seminaariin kuului luentomuotoisia osuuksia, keskustelua ja kokemuksenvaihtoa. Yhtenä tärkeänä tavoitteena työskentelyssä oli turvallisuuskysymysten merkityksen oivaltaminen, tiedon lisääminen, rohkaistuminen työskentelemään turvallisuuden edistämiseksi sekä työmenetelmien sisäistäminen. Päivien aikana esiteltiin erilaisia työvälineitä sekä valtakunnallisesta että paikallisesta näkökulmasta. Lisäksi pohdittiin niiden toimivuutta osallistujien omassa toiminnassa. Tarkastelunäkökulmana oli turvallisuus perheen erilaisissa suhteissa; parisuhteessa, aikuisten välisissä suhteissa, vanhempi-lapsisuhteessa, sukupolvien välisissä suhteissa sekä muissa sukulais- ym. lähisuhteissa. Seminaareissa jaettiin osallistujille koekäyttöön ”turvallisuusseulan” työversio, jossa on esimerkkejä tavoista keskustella turvallisuudesta ( ks. seuraava luku). 103 Turvallisuustyön tasot TPPH-projektin ja myös seminaarin lähtökohtana on, että jokaisella on roolinsa perheiden turvallisuuden vahvistajana. Ensisijaisena tuki- ja turvaverkostona toimii yksilön lähipiiri (mm. perhe ja ystävät). He toimivat kuitenkin osana yhteiskuntaa, jonka tarjoamat mahdollisuudet ja rahoitukset vaikuttavat yksilöiden ja lähipiirin toimintaan. Peruspalveluissa (kuten neuvola, koulu, terveyskeskukset) kohdataan valtaosa väestöstä ja niiden rooli turvallisuuden vahvistajana tai turvallisuuden vajeiden tunnistajana on keskeinen. Erityispalveluja (kuten päihde- ja mielenterveystyön yksiköt, ensi- ja turvakodit) tarvitaan korjaavaan työhön silloin, kun riski turvallisuuden vaarantumiseen on olemassa. Kuvio 2 kertoo projektin tavasta hahmottaa turvallisuustyön toimijoita. KUVIO 2. TURVALLISUUSTYÖN ERI TASOT Oikeustoimi Turvakoti Sovittelu Mielenterveyspalvelut Rikosuhripäivystys Harrastus- ja vapaaajantoiminta Terveystoimi Seurakunta Poliisi Sosiaalitoimi Koulu LÄHEISET IHMISET Lastensuojelu LÄHIPIIRI Päivähoito A-Klinikka 104 Perheasiain neuvottelukeskus YKSILÖ Sairaala PERHE Neuvola Työelämä Perheneuvola Seminaarisarjan puheenvuoroissa esitettiin paljon arvokkaita näkökulmia turvallisuuden vahvistamiseen. Tiivistämme seuraavassa seminaarien aikana esitettyjen alustusten pohjalta turvallisuuden vahvistamisen keskeisiä asioita ja kehittämiskohteita. 1. LÄHIPIIRI TURVALLISUUTTA TUOTTAMASSA • Perheen arjen turvallisuutta ylläpitää perusasioiden toimivuus. Tärkeää on myös, että perheenjäsenillä on aikaa toisille ja mahdollisuus saada tarpeen tullen myös tukea toisilta. Arkeen kuuluu myös oikeus olla eri mieltä ja ratkoa erimielisyyksiä riidellen, mutta turvallisesti. • Perheiden voimavaroja lisääviä ja yksinäisyyttä sekä syrjäytymistä torjuvia toimintatapoja ovat ”kevyen otteen” yhteisölliset palvelut kuten esimerkiksi vanhempien kahvilat. Perheille kaivattiin ”pysähdyspaikkoja”, joissa voisi pohtia omaa ja muiden perheenjäsenien suhdetta perhe-elämään ilman että olisi kyse vain tietyn ongelman, pulman tai kriisin ratkaisemisesta. • On tärkeää aktivoida perheen lähipiiriä eli turvaverkostoa. On oltava utelias heidän suhteensa ja nähtävä vaivaa myös heidän kohtaamiseensa. 2. YHTEISÖJEN VAHVISTAMINEN • Turvallisuuden vahvistamista ja turvallisuusvajeita (esim. lähisuhdeväkivaltaa) on tärkeää lähestyä erilaisista suunnista ja tarjota uusia näkökulmia ja käsitteitä asiaan. • Yksilönäkökulman (tekijä-uhri - asetelman) rinnalla on hyvä laajentaa keskustelua myös perheitä ympäröivään yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä tarkastella myös yhteisöllisyyden kipupisteitä. • Suomi koetaan ja tunnetaan turvallisena maana, mutta lähisuhdeväkivallan osalta kuva on synkempi. Yhteiskunnalta tarvitaan tekoja turvallisuuden vahvistamiseen ja turvattomuuden torjumiseen. • Yhteiskunnan eri alojen käytännöissä tulisi huomioida perheiden arjen tarpeet. Esimerkiksi pienten lasten vanhemmilla tulisi olla kohtuullinen työaika, jotta heillä olisi voimia vapaa-aikana heittäytyä samalla intohimolla ja intensiivisyydellä kotona lasten leikkeihin kuin työasioihinsa. 3. PERUSPALVELUJÄRJESTELMÄ TURVALLISUUDEN TAKAAJANA Peruspalveluiden kehittämisessä koettiin seuraavat asiat tärkeiksi: Palvelujen koordinaatio ja tarpeelliset henkilöstöresurssit • Palveluiden pirstoutuminen erillisiksi saarekkeiksi perheiden elämässä on ongelma. Erilaisten perhe- ja yksilöpalveluiden kehittämiseksi tarvitaan koordinoivaa tahoa ja entistä parempaa verkostoitumista. • On tärkeää säilyttää ja kehittää perheisiin kohdistuvia peruspalveluja (mm. neuvolat, oppilashuolto, kotipalvelu). • Peruspalveluihin tarvitaan mahdollisuuksia tukea vertaisryhmä- ja muuta yhteisöllistä toimintaa sekä resursseja varhaiseen puuttumiseen eli mm. tukiperhe- ja tukihenkilötoimintaan, ennalta ehkäisevään ja perhettä kannattelevaan perhetyöhön, isyysvalmennukseen sekä perhevalmennukseen. 105 • Peruspalveluita ei voi korvata kolmannen sektorin palveluilla. Toimiva peruspalvelujärjestelmä voi tehdä yhteistyötä ja hyödyntää kolmannen sektorin osaamista ja palveluja sekä varhaisessa puuttumisessa että myös erityistä osaamista vaativissa tilanteissa. Rohkeutta ja työkaluja puheeksiottoon ja puuttumiseen • Liian paljon ihmisiä jää ns. tutkan katvealueelle: orastavia ongelmia on näkyvissä, mutta kukaan ei puutu (ei ehdi, ei voi, ”ei kuulu työtehtäviin”, ei niin vakavaa, että vaatisi toimenpiteitä tms.). Kyse voi olla myös siitä, luotetaanko ja uskotaanko perheenjäsenen, esimerkiksi lapsen tai ikäihmisen, kertomaan. • Työkäytännöissä tulisi olla enemmän kasvokkaisia kohtaamisia ja lisää läsnäoloa. Toimenpiteiden ja ratkaisujen tarjoamisen rinnalla on tärkeää antaa tilaa kuuntelulle ja mahdollisuus perheenjäsenten itse kertoa asiansa ja tehdä kunkin perheen erityispiirteet näkyväksi. Kuulemisessa on tärkeää toteuttaa kahta linjaa samanaikaisesti: toisaalta tutustua perheen ympäristöön, verkostoon ja miten se toimii ja toisaalta tehdä näkyväksi yksilölliset tulokulmat, tarpeet ja suhteet käsiteltäviin asioihin (eriytynyt ja kokonaisvaltainen työote). • Eriytyneestä työskentelystä toimii esimerkkinä mm. isyysvalmennusryhmät, joissa kehitetään isä(mies-)eriytyneisyyttä palvelukäytännöissä. Miesten kanssa työskennellessä on tärkeää (varsinkin työskentelysuhteen alkuvaiheessa) yhteistyön luojana ja kynnyksen madaltajana kohdata mies isänä, miehenä, eikä vain perhetilanteen kautta. • Uusien ratkaisujen löytymisen lisäksi kuulluksi tulemisen kokemus voisi lisätä luottamusta palveluihin ja voi esim. kouluissa auttaa rakentamaan yhteistä kulttuuria erilaisten konfliktien kohtaamiseen. • Nuoret tarvitsevat työmuotoja, jotka ovat lähellä nuorten omaa arkea sekä konkreettista tukea (tukihenkilöitä) heitä koskevien palveluiden käytössä. • Uusia työvälineitä tarvitaan lisää. Tarvitaan esimerkiksi • lomake lähisuhdeväkivallan seulontaan neuvoloihin • välineitä puheeksiottamiseen ja väkivallan käsittelyyn • lastensuojelulle välineitä kehittää varhaista puuttumista ja ennakoivaa perheiden tukemista • perhesovittelun kehittämiseen ja sovittelumenettelyn laajentamiseen esim. opettajan ja oppilaan välien parantamiseen 4. KORJAAVAT PALVELUT TURVALLISUUSAUKKOJEN PAIKKAAJINA 106 • Perheen turvallisuuteen liittyvien voimavarojen ja peruspalvelujen tuen lisäksi joissain tilanteissa on välttämätöntä konsultoida erityispalveluja. Erityispalveluja tuottavat kunnallisten toimijoiden lisäksi kolmannen sektorin toimijat. Kolmannen sektorin toimijoiden etuna on vahvan osaamisen lisäksi ”ei-viranomaisuus”, jolloin palveluja voi olla helpompi lähestyä. • Puuttuminen väkivaltaisiin tilanteisiin vähentää riskiä väkivallan pahenemiseen. Väkivaltaan puuttumisen ja korjaavien toimintatapojen kirjoa on syytä kuitenkin edelleen leventää kehittämällä uusia toimintamalleja myös korjaaviin palveluihin. Yhteenveto Seminaarin osallistujat katsoivat, että lähipiirin keskeisen aseman lisäksi myös peruspalveluilla on merkittävä rooli. Peruspalveluissa kohdataan koko väestö ja peruspalveluiden rooli yksilöiden ja perheiden turvallisuuden ylläpitämisessä on siitä syystä keskeinen. Palvelut ovat lähellä ihmisten arkea ja niissä kohdataan ihmisiä niin ongelmatilanteissa kuin tavallisissa säännöllisissä tapaamisissa, kuten kouluterveydenhoitajan tapaamisissa tai neuvolakäynneillä. Peruspalveluiden rooli on keskeinen myös silloin, kun perheessä on turvallisuusvajeita, kuten kohtaamattomuutta (tai muita vuorovaikutuksen ongelmia) tai lähisuhdeväkivaltaa. Tästä syystä koettiin, että peruspalveluissa tulisi olla riittävästi aikaa ja osaamista tukea perheitä ja ottaa varhain puheeksi havaitut turvallisuutta vaarantavat tekijät. Peruspalveluissa kaivataan konkreettisten puheeksiottamisen ja puuttumisen työkalujen lisäksi myös vuorovaikutuksellisempaa ja enemmän ihmisten tarpeita kuuntelevaa toimintatapaa. Tämä haastaa työntekijät pohtimaan, luotetaanko asiakasperheiden kuvauksiin ja uskotaanko, mitä esim. lapsi kertoo. Kohtaamisissa on tärkeää huomioida samanaikaisesti koko perhe ja myös jokainen yksilö erikseen. Perheen huomioiminen ja perheen kuuleminen on keskeistä, sillä perheen lähipiiristä löytyvät kestävimmät ja pitkäaikaisimmat resurssit ongelmien hoitamiseen. Esimerkiksi nuorten kohdalla tuotiin esiin, kuinka vanhemmuuden tukeminen on usein paras ja nopein tapa auttaa nuorta. Jos taas ei tule kuulluksi perheessään ja palveluissa, vahvistaa se yksin asiassaan olemista ja oman itsen merkityksettömyyttä tai Johanna Hurtigin sanoin ”Se ettei nuorta kuulla, on hänelle totaalisin turvan menetys!” Korjaavat palvelut eli ns. erityispalvelut on sijoitettu (ks. kuvio 2) ulkokehälle, ja niissä kohdataan vain osa perheistä. Näiden kunnallisten ja järjestöjen tuottamien palvelujen merkitys on kuitenkin keskeinen perheiden ja peruspalveluiden täydentäjänä. Erityispalveluissa on erityisosaamista, joka tulisi olla peruspalveluiden käytössä. Tämä tekee moniammatillisen yhteistyön ja palveluiden koordinoinnin perheiden tarpeita vastaavalla tavalla välttämättömäksi. 107 9. TURVALLISUUSSEULA TYÖVÄLINEENÄ Timo Rytkönen Turvallisten perheiden Päijät-Häme- projektissa olemme tutkineet ihmisten käsityksiä turvallisuudesta erilaisilla kansalaiskyselyillä ja haastattelemalla ihmisiä eri yhteyksissä: koulutustilaisuuksissa, erilaisissa ryhmissä ja palvelutoimijoiden kanssa. Etenkin perheille palveluita tarjoavien työntekijöiden taholta on esitetty toiveita saada jokin väline tai menetelmä, jolla systemaattisesti voisi tutkia turvallisuutta lähisuhteissa ja virittää siitä keskustelua. Tätä miettiessämme törmäsimme ristiriitaisiin ajatuksiin. Yhtäältä on tärkeää tarjota jonkinlaista mallia, minkä puitteissa voi jäsentyneesti keskustella turvallisuudesta, toisaalta hyvin täsmällisen turvallisuuskysely-mallin luominen voi kaventaa itse perusajatusta: saada ihmiset itse tutkimaan ja peilaamaan turvallisuuden tunnettaan ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Liian yksityiskohtainen ja vaihe vaiheelta etenevä malli voisi johdattaa liian mekaaniseen asian käsittelyyn, jos tavoitteena on ihmisten kokemuksien, tunteiden ja kokonaisvaltainen elämäntilanteen kartoittaminen. Olemme pohtineet, mikä olisi sellainen käsittely-/keskustelutapa, jossa ihmisille olisi vapaus rauhassa ja omakohtaisesti lähteä määrittämään turvallisuutensa ja turvattomuutensa maisemaa. Turvallisuusseulan lähtökohdista Olemme lähteneet siitä, ettei turvallisuusnäkökulman esiin nostaminen saa hämärryttää perheväkivaltaan puuttumista, sen käsittelyä ja vaikutusten korjaamisen välttämättömyyttä. Turvallisuudesta keskustelun pitäisi pystyä tuomaan jotakin lisää perheväkivallan käsittelyyn, helpottamaan sitä ja tuomaan esiin yksityiskohtia, joihin voisi paremmin tarttua. Ehkä se voisi tuoda näkyville jotain sellaista, jota ei muutoin tavoitettaisi. Meitä viehätti kyselyjä tehdessämme se, miten yksinkertaisilla ja niukoilla kysymyksillä, kuten ”mikä tuo sinulle turvallisuutta lähisuhteissasi?”, ihmiset lähtivät vastaamaan hyvinkin yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti. Jo turvallisuus-sana näytti herättävän toisenlaisen maiseman verrattuna siihen, jos vaikka olisimme kysyneet ”onko sinua lyöty lähisuhteessasi?” Turvallisuuden herättämissä mielikuvissa ihmisillä oli näkyvillä se, minkä he kokivat turvattomaksi, mutta samalla he elävöittivät niitä tekijöitä ja arvojaan, jotka heille on henkilökohtaisesti tärkeitä turvallisuuden tuojia. Erään isoäidin vastaus oli yksi puhuttelevimmista: ”Se että minua muistetaan, kutsutaan käymään, paistetaan lettuja yhdessä lastenlapsien kanssa”. Aluksi kehittelimme yksittäisiä kysymyksiä, kuten esimerkiksi ”miten pidät huolta itsesi ja läheistesi turvallisuudesta?” tai ” miten sinun läheistesi pitäisi pitää huolta sinun turvallisuudestasi?” Näin kysymällä voisi aloittaa keskustelun ja jatkaa sitten vapaasti kysymällä tarkennuksia ihmisten esille nostamista asioista. Pohdimme myös sitä voisiko jo käytössä olevia muita työntekijän omaa työtä lähellä olevia ja tuttuja välineitä soveltaa turvallisuuden tutkimiseen; esimerkiksi erilaisia asteikkokysymyksiä, parisuhteen ja perheen roolikarttoja jne. Olemme koonneet tältä pohjalta esimerkkejä välineiksi kysyä turvallisuudesta. Nimesimme nämä keskusteluttamisen, kysymisen ja tutkimisen tavat ”turvallisuusseulaksi”, jolla tuotetaan ”turvallisuuspuhetta”. 108 Turvallisuusseulan periaatteista Olemme pitäneet tärkeänä, että tuottaessamme turvallisuudesta puhetta, se ei ole ulkopuolisen tutkijan tai arvioijan väline. Emme arvioi ja arvota sillä ihmisten elämää turvalliseksi tai turvattomaksi. Emme tutki perheväkivallan mahdollisia riskejä tai tulkitse merkkejä siitä. Tarkoitus on saada ihmiset itse arvioimaan omaa elämäänsä. Kyse on vuorovaikutuksellisesta välineestä: pyrimme saamaan keskustelun avulla esille ihmisten subjektiivisia käsityksiä turvallisuudesta ja saamaan heidät vastaavasti omassa ”sisäisessä puheessaan” käymään vuoropuhelua elämäänsä eri tavoin vaikuttavista tekijöistä. Yhtenä esimerkkinä vuorovaikutteisista menetelmistä, joita voi väljästi soveltaa turvallisuusseulalla työskentelyyn, voi mainita arvostavan haastattelun, joka nimensä mukaisesti on haastattelu- tai keskustelutapa, jossa erilaisilla kysymyksillä ja kysymyssarjoilla tutkitaan sitä, mikä ihmisessä on parasta ja mikä heille on tärkeää ja arvokasta. Siinä tutkitaan mikä tässä hetkessä on hyvää ja mikä toimii. Yhtenä lähtökohtana on periaate, että kun ihmiseltä kysyy myönteisiä asioita yksityiskohtaisesti ja erilaisista näkökulmista, näitä havaintojaan selittäessään ihminen luo samalla omasta lähtökohdastaan käsin keinoja käytettäväkseen. (Hansen 2004.) Toisena esimerkkinä voi mainita narratiiviseen ajatteluun pohjautuvat menetelmät. Narratiivinen ajattelu lähtee ihmisen oman kokemuksen kerronnallisesta tutkimisesta. Kertoessaan monipuolisesti omasta kokemuksestaan ihminen rakentaa vaihtoehtoisia tarinoita elämänsä kulusta. Tällä katsotaan vähennettävän mahdollista ongelmatarinan valtaa ihmisen elämässä ja helpotettavan mahdollisuutta liittyä takaisin itselle merkityksellisiin asioihin, ihmisiin, tilanteisiin, ajatuksiin ja arvoihin. Narratiivisessa ajattelussa tämä liittyminen itselle merkityksellisiin asioihin voi luoda uuden suhteen ongelmaan ja siten ongelman valta voi vähetä ja ihmisellä on mahdollisuus toimia itseään paremmin hyödyttävällä tavalla. ”Muuttamalla tarinaasi elämästä, suhteesi siihen muuttuu, niin myös elämäsi”. (Rönkkö YM 2010.) Aiemmin mainittu isoäidin vastaus siihen, mikä hänelle tuottaa turvallisuutta (minut muistetaan…paistetaan yhdessä lettuja) kuvaa hyvin sitä, millainen on narratiivinen tapa tuottaa merkityksiä. Muutamalla lauseella isoäiti kertoo tärkeimmistä arvoistaan, tunteistaan ja tilanteista, joissa ne toteutuvat. Kolmantena esimerkkinä voi mainita sosiaalityöntekijä Andrew Turnellin kehittämän turvallisuuden merkit – menetelmän (Signs of Safety), jossa haastavissa, esimerkiksi lastensuojelun, perhetilanteissa nostetaan esille huolenaiheiden ja uhkien rinnalle merkkejä perheessä vaikuttavista turvallisuutta tuottavista tekijöistä. Tavoitteena on nostaa olemassaolevia ja toimivia tapoja turvallisuuden luojina esimerkiksi työskentelylle. Samalla mahdollistetaan parempi yhteistyö ja perheen liittyminen työskentelyyn. (ks. mm. sosiaaliportti.fi, Turnell 2003.) Turvallisuudesta kysyttäessä on hyvä muistaa seuraavat periaatteet: • Turvallisuudesta kysyminen ei korvaa perheväkivaltaan puuttumiseen ja suojautumiseen liittyviä työtapoja, eikä se saa olla niitä poissulkeva. Kyse on saman asian toisesta puolesta tai tasapainovaa`sta: tarvitaan turvallisuuspuhetta, jotta toiminta- kyky/asiat olisivat tasapainossa. • Turvallisuuspuhe ei saa hämärryttää sitä, että mahdolliset väkivallan ja turvattomuuden kokemukset on tehtävä näkyviksi ja niistä on puhuttava oikeilla nimillä ja täsmällisesti. • Turvallisuudesta kysyminen herättää toimintavalmiutta ja motivaatiota tehdä jotain turvattomuudelle ja samalla luo toivon näkökulman asioihin. Se myös konkretisoi välittömästi tavoitteen mihin tulee pyrkiä. • Vastavoima väkivallalle ja turvattomuudelle on aina herätettävä, kun puhutaan turvattomuudesta => luo turvallisuuden tunnetta ja pystyvyysuskoa. 109 Vuorovaikutteinen ja kokemuksellinen väline Turvallisuusseula pitää sisällään näkemyksen, että on tärkeätä säännöllisin väliajoin pysähtyä pohtimaan omassa elämässään vaikuttavia turvallisuuteen liittyviä tekijöitä. Turvallisuus ja hyvinvointi tulisi ottaa puheeksi osana jokapäiväistä toimintaa, niin eri toimijoiden kohdatessa asiakkaitaan, kuin itse kansalaisten keskuudessa. Turvallisuutta luovat yhteisöt ja yhteisölliset toimintatavat. Näitä tapoja on hyvä tutkia ja ylläpitää oli kyse kouluyhteisöstä, joka ehkäisee koulukiusaamista luomalla rakenteita ja toimintatapoja käsitellä kiusaamista, tai perheestä, joka pohtii toimintatapojaan kuullakseen kaikkien jäseniensä tarpeita hyvinvointinsa ylläpitoon. Turvallisuutta voimme pohtia eri tasoilla erilaisissa tilanteissa. Väkivaltaan puuttuminen, sen käsitteleminen ja sen loppumiseen keinojen löytäminen, on vain osa kokonaisuutta. Turvallisuustyön näkökulma on kokoava näkökulma, joka määrittää sen, mihin tulee pyrkiä. Työtä turvallisuuden edistämiseksi on tärkeää tehdä koko ajan kaikilla tasoilla. Se on samanaikaisesti sosiaalista turvallisuutta tuottavien tekijöiden ylläpitoa ja niistä huolehtimista sekä ilmitulleisiin väkivaltatilanteisiin puuttumista ja korjaavaa työtä. Näitä eri tasoja yhdistää näkemys siitä, mitä tarvitaan sosiaalisen turvallisuuden ylläpitämiseksi. Se on yksittäisen perheen tilanteessa keinojen miettimistä turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi. Yleisemmällä tasolla se on sen määrittämistä, millaisten arvojen ja normien pohjalta luomme välttämättömiä turvallisuuden ehtoja yhteiskunnassamme: miten puutumme koulussa kiusaamiseen, mitkä ovat käsityksemme lasten kurittamisesta, miten näemme miehen ja naisen roolit yhteiskunnassa - lähisuhteissa - perheissä, millaiset asenteet luovat niin perheissä kuin laajemmin yhteiskunnassa sallivaa, erilaisuutta ja toista kunnioittavaa ilmapiiriä, millaisia yhteisöllisiä toiminnan malleja luomme ratkaisemaan ristiriitoja, ongelmia, vastakkaistenkin mielipiteiden yhteensovittamiseksi. Turvallisuusseulontaa voi käyttää vaikkei väkivaltaa olisi ilmennytkään: ennakoivassa ja turvallisia tekijöitä vahvistavassa tarkoituksessa. Turvallisuus-näkökulmasta käsin on myös helpompi tarkastella elämässä vaikuttavia turvattomuustekijöitä, kuten väkivaltaa. Jo olemassaolevien turvallisten toimitatapojen esille nostaminen vahvistaa ihmisen pystyvyysuskomuksia. Kyse ei ole niinkään uuden oppimisesta tai vaikeasta ja mahdottomalta tuntuvasta tehtävästä, vaan jo luotujen toimintatapojen vahvistamisesta ja lisäämisestä sekä uuden suhteen luomisesta elämään vaikuttaviin tekijöihin. Vastaavasti tilanteissa, joissa on vaikeampi määrittää, onko väkivaltaa tapahtunut tai onko kyse henkisestä vai fyysisestä väkivallasta, on turvallisuuden tekijöiden kautta helpompaa määrittää reunaehtoja kodin turvallisuudelle ja huomioida ennakkoon tekijöitä, jotka voivat tuottaa turvattomuutta. Sen pohtiminen, kuuluuko tämä tai tuo tilanne perheväkivaltailmiön alle voi jopa käytännön ja ihmisten arjen tasolla, sumentaa käsitystämme siitä, mihin juuri tässä tilanteessa olisi syytä kiinnittää huomiomme. Kaikki voivat pohtia millaisin yhteisöllisin tavoin voisimme tukea ja innostaa toisiamme ylläpitämään turvallisuutta, käydä keskustelua siitä, millaiset ajatukset, asenteet ja arvot yhteisöissämme ja yhteiskunnassamme luovat suotuisaa maaperää turvallisuudelle ja edistävät sitä. Kuvaukset siitä, kuinka jotkut lukioikäiset nuoret katsovat normaaliin parisuhteeseen kuuluvan läpsimisen, nimittelyn ja jopa lyömisenkin, kertovat siitä, että on välttämätöntä arvioida yleisiä käsityksiämme turvallisuudesta ja pohtia yhdessä toisten ihmisten kanssa sitä, mikä henkilökohtaisissa ihmissuhteissamme on suotavaa ja mikä ei. Yleispäteviä luetteloita, joissa lueteltaisiin kaikki arjen tilanteet jakamalla ne ei-toivottuihin ja toivottuihin, on mahdotonta tehdä. Jotta voisin suhteuttaa omaa arkeani ja tapaani toimia siinä, tarvitsen erilaisia peilejä, jotta voisin toimia arvojeni pohjalta turvallisuuden tunnettani lisäävästi. Peileiksi tarvitsen erilaisia tilanteita ja mahdollisuuksia puhua omasta kokemastani turvallisuudesta ja sitä rikkovista tekijöistä. Näin voin päivittää suhdettani turvallisuutta tuottaviin asioihin. Elämäntilanteet muuttuvat ja muuttuvissa tilanteissa tarvitsemme uudelleenarviointia. Projektimme kyselyjen pohjalta meille on tullut käsitys, 110 että tällaisista tilanteista, pysähtymisen taukopaikoista, joissa olisi mahdollisuus peilata ja arvioida suhdettaan oman perheelämänsä asioihin on pulaa. Turvallisten perheiden Päijät-Häme- projektin vetäjä Jukka Ihalainen on muistellut sitä, että ennen busseissa oli kuljettajan lähellä kyltti, jossa todettiin ” Puhuminen kuljettajan kanssa ajon aikana kielletty”. Tämän innoittamana hän on kysynyt, voisiko kehotuksen soveltaa turvallisuus-ajatteluun ja kääntää sen toisin päin. Eri toimialojen työntekijöiden kohtaamat ihmiset voisivat kertoa kokemuksistaan perhe-elämästään helpommin, jos huoneentauluna ja asenteena kaikilla työpaikoilla olisi: ”Täällä saat puhua perhe-elämän turvallisuudesta ja hyvinvoinnistasi”. Kyse on mahdollisuuden antamisesta ja tilan luomisesta. Perhe-elämän eri vaiheiden solmukohdissa voi ennakoida riskejä Perheen ja erilaisten parisuhteiden elämänkaari sisältää erilaisia vaiheita. Tietyissä elämänvaiheissa tapahtuvat muutokset asettavat erilaisia haasteita perhe-elämälle: ensimmäisen lapsen syntymä, lapsen aloittaessa koulun, jompikumpi tai molemmat vanhemmat joutuvat työttömiksi, avioero, jonkin perheenjäsenen sairaus jne. Näitä elämäntilanteen tuomia haasteita voi kutsua solmukohdiksi, joissa perheenjäseniltä vaaditaan aiempaa enemmän voimavaroja, ja joissa joudutaan keskittymään eteen tulevista asioista selviytymiseen. Erilaisissa tilastoissa (avioerotilastot, eri tukimuotojen käyttötilastoissa jne.) nämä normaaliin elämänkulkuun kuuluvat muutos- tai solmukohdat näkyvät myös selkeinä ”tilastollisina piikkeinä”, tiettyihin elämänvaiheisiin näyttää sijoittuvan perheillä eniten tuen ja palveluiden tarvetta. Solmukohdissa lähisuhteisiin vaikuttavat erilaiset kuormittavat tekijät, mutta samalla niissä aukeaa uusia mahdollisuuksia. Joissakin tapauksissa ne voivat lamauttaa perheen vuorovaikutusta ja elämää eri tavoin ja eri perheenjäsenet reagoivat tilanteisiin itselle ja toisille haittaa tuottaen. Perheitä voisi auttaa, jos tilanteiden kärjistymisen tai kriisiytymisen sijaan heillä olisi mahdollisuus solmukohdissaan pysähtyä hetkeksi tutkimaan sosiaalista turvallisuuttaan ja pohtimaan sitä, miten juuri parhaillaan elämässä ilmenevät asiat vaikuttavat heidän kokemaansa turvallisuuden tunteeseen. Tällaisia säännöllisesti järjestettyjä, työrutiineihin kuuluvia pysähtymisen paikkoja, turvaseula-tilanteita, voisi olla erilaisissa peruspalveluissa, kuten koulujen oppilashuollossa, neuvoloissa, päiväkodeissa. Nämä säännöllisesti toteutetut ”turvallisuusseulonnat” huolien ja riskien kartoittamisen rinnalla, keskittyisivät virittämään keskustelua asianomaisten toiveista ja näkemyksistä elämästään, jossa vallitsee hyvinvointi, turvallisuus ja onnellisuus. Ennakointiin liittyy myös tiedon jakaminen siitä, millaisin keinoin turvallisuutta ja hyvinvointia ylläpidetään ja lisätään perheessä. Usein perheet katsovat, että kun heillä ei ole erityisiä ongelmia, ei heillä ole oikeutta tuen tarpeeseenkaan. Ennakoivassa otteessa tarvitaan matalan kynnyksen palveluita, joissa huomio on sen hetkisessä elämäntilanteessa ja pohditaan mahdollisia ennakoivia tuen tarpeita. Koulukiusaamisesta käyty keskustelu on nostanut myös keskeiseksi sen tosiasian, että meillä on oltava yhteisöissämme käytäntöjä, joilla puutumme asioihin riittävän varhaisessa vaiheessa, eikä vasta sitten, kun kiusaamista tai väkivaltaa ilmenee. Nämä ovat rakentavia käytäntöjä tilanteissa, joissa ratkomme arkisia, pieniä konflikteja ja puutumme pieniinkin turvallisuutta uhkaaviin asioihin heti. Se edellyttää toimintamalleja, jossa kaikki konfliktiin osalliset kohtaavat toisensa ja heillä on käytössään työtapoja, joilla rakentavasti asiaa käsitellään. Kouluissa onkin saatu tällaisista malleista, esimerkiksi Vertaissovittelu tai Kiva-koulu mallit, hyviä ja rohkaisevia kokemuksia. 111 Samaa voi soveltaa niin työpaikoille kuin perheeseenkin. Ratkaisevaa on se, että on luotu toimintarakenteita ja toistuvia, arkeen kuuluvia rutiineja keskustelutilanteille, joissa kaikki saavat turvallisesti ja pelotta kertoa näkemyksensä ja heillä on pyrkimys yhteiseen, konfliktin ylittävään näkemykseen. Sellainen on esimerkiksi käsitys turvallisesta koulusta. Perheessä se on turvallinen perhe-elämä. Kullakin perheenjäsenellä on yksilölliset tarpeet ja käsitykset turvallisuudesta. Turvaseulalla näitä yksilöllisiä käsityksiä on hyvä tuoda esille ja saattaa ne muiden tietoon yhteiseksi näkemykseksi. Millaisia muita ”pysäkkejä” voisi olla, jossa meistä itse kukin voisi pysähtyä pohtimaan oman elämänsä turvallisuutta? Voimaantuminen ja osallisuus Yksittäiset ihmiset ja perheet tarvitsevat erilaisissa ongelmatilanteissa apua ja tukea. Kyse voi olla lastensuojelun huolesta perheen aikuisten alkoholinkäytöstä, jonkun perheenjäsenen vakavasta sairaudesta, perheen kouluikäisen haitallisesta käytöksestä tai oppimisvaikeuksista koulussa tai perheen pitkään jatkuneesta taloudellisesta ahdingosta erilaisine seurauksineen. Perheenjäsenet voivat olla uupuneita kokemiinsa haittoihin, ja heillä voi olla häpeän ja syyllisyyden tunteita tilanteestaan. Tällaisissa tilanteissa on tarpeen käyttää voimavaraistavia ja ihmisten pystyvyyden tunnetta lisääviä työtapoja. Kysymällä ihmisten käsityksiä siitä, miten he kokevat turvallisuutensa, mikä tuo heille tässä tilanteessa turvallisuutta ja miten he huolehtivat itsensä ja läheistensä turvallisuudesta, päästään ylittämään mahdollisesti yhteistyötä haittaavia ennakkoasenteita ja tuomaan niitä tekijöitä esiin keskusteluissa, joissa perheet voivat omista lähtökohdistaan tuoda laajemmin suhdettaan ko. haitan vaikutuksista elämään ja samalla kokea itsensä arvokkaiksi ja tulevansa kuulluksi kokonaisvaltaisemmin kuin vain asioimiseen liittyvän haitan tai ongelman kautta. Fokusoimalla ongelmien ja haittojen selvittämisen rinnalla turvallisuuteen voidaan nostaa esiin asioita, jotka voisivat tulevaisuudessa olla laukaisemassa myös väkivaltatilanteita. Samalla ihmisten on ehkä helpompi tuoda esille jo tapahtuneita asioita. Erilaiset ongelmat voivat myös peittää taakseen muita ongelmia. Esimerkiksi lapsen kouluhaluttomuuden ja häiriökäyttäymisen taustalla voi olla kotitilanne, jossa hän on joutunut toistuvasti todistamaan vanhempien välisiä väkivaltatilanteita. Usein ongelmatilanteet ovat voineet jo vaikuttaa perheen vuorovaikutukseen vinouttavasti. Tavat, joilla ilmaistaan toisille välittämistä ja huolenpitoa, ovat jääneet huolen takia vähemmälle. Perheenjäsenet alkavat varoa toisiaan, epäillä toistensa toiminnan motiiveja, syyttää toinen toisiaan. Samalla kun he alkavat etääntyä toisistaan, myös perheen suhteet ulkopuolisiin voivat kaventua eri tavoin; ei käydä sukuloimassa häpeän tai riitojen takia, ystäviä ei uskalleta kutsua kotiin jne. Tällainen eristäytyminen luo maaperää myös väkivallalle. Eristäytymisen ja turvattomuuden vastakohta on turvallisuus ja osallisuus. Se tarkoittaa sitä, että tukeaksemme perhettä erilaisissa ongelmatilanteissa, on hyödyllistä ottaa esille niitä tapoja ja tekijöitä, jotka liittävät perheenjäseniä hyvinvointia lisäävällä tavalla toisiinsa. Osallisuus merkitsee myös sitä, että kaikkia perheenjäseniä kuullaan asiassa, kysytään heidän omaa subjektiivista suhdettaan käsiteltäviin asioihin. Osallisuus merkitsee palveluntarjoajan kohdalla sitä, oli kyse sitten viranomaisesta tai muusta tahosta, että työtavat ovat avoimuuteen pyrkiviä. Osallisuudeksi voidaan katsoa ihmisen oikeus saada tietoa häntä koskevista suunnitelmista, päätöksistä, ratkaisuista, toimenpiteistä ja niiden perusteluista sekä mahdollisuus ilmaista mielipiteensä tai saada siihen tukea, sekä että hänet kutsutaan kuultavaksi perheeseensä ja itseensä liittyvissä asioissa. 112 Pysäyttäminen ja takaisin liittyminen Väkivallan ilmeneminen on osoitus siitä, että kodin perusturvallisuus on järkkynyt kaikkien perheenjäsenten kannalta. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, miten määrittelemme väkivallan, vaan se, minkälaista apua kukin perheenjäsen tarvitsee, onko kotona turvallisen elämän edellytykset. Väkivalta kotona on kaikkia vaurioittavaa: niin sen kohteita, todistajia kuin myös tekijöitä. Seuraukset eivät lopu itse väkivaltatilanteen loputtua, vaan ne luovat erilaisia jännitteitä ja turvattomuuden tunteita tilanteen jälkeenkin perheeseen. Kun väkivaltatilanteet toistuvat perheessä, vinoutuu perheessä vuorovaikutusmallit ja eri tavoin rajojen ylittämisestä -tai rajattomuudesta - voi tulla toistuva tapa, ”normaalia”. Väkivalta tuottaa vinoutunutta valtaa. Turvallisuushakuista näkökulmaa on tärkeää soveltaa myös tilanteissa, kun väkivaltaa on jo ilmennyt perheissä. Vaikka väkivalta olisikin loppunut, eivät sen vaikutukset ole välttämättä lakanneet. Turvallisuuden tekijöiden elävöittäminen havahduttaa ja avartaa katsomaan omaa ja läheisten hyvinvointia ja turvallisuutta lisääviä tekijöitä, oli kyseessä sitten väkivallan kokijat tai tekijät. Se luo myös turvallisuuden tunnetta nykyhetkeen sekä valmiutta toimia ja rakentaa turvallisuutta. Ennen kaikkea turvallisuusnäkökulma tuo keskeiset tavoitteet itse väkivallan haittoja korjaavalle työlle. Väkivallan loppuminen on vasta ensimmäinen ehto. Itse päämäärä on se, millaista on haluamamme turvallinen elämä ja keihin ihmisiin liittyen voimme sitä yhdessä ylläpitää. Väkivaltaa käyttäneiden miesten hoitokokemukset osoittavat, että on tärkeää nähdä väkivallan teko ja itse tekijä persoonana erillisinä, teko ei ole yhtä kuin tekijänsä. Teot voi ja pitää selkeästi tuomita ja vastuu teoista on tekijällä. Kun samalla tutkitaan väkivaltaa käyttäneen kanssa yhdessä sitä, miltä hänen elämänsä näyttää, kun hän on siinä turvallisuuden tuottajana, huolehtijana niin puolisolle kuin lapsilleen ja itselleen, ovat nämä mielikuvat olleet miehille voimakkaita motivoinnin lähteitä. Väkivaltaa kokeneiden voi olla vaikea lähteä hakemaan apua. He voivat elätellä toivoa siitä, että asiat parantuvat itsestään ja elävät liiankin pitkään kaikkia perheenjäseniä vaurioittavissa tilanteissa. Lisäksi työntekijöistä, joilta apua voisi saada, voi tuntua hankalalta ottaa asiaa puheeksi, kun työntekijällä on asiakkaan/potilaan kotitilanteesta vain aavistuksia, että perhetilanteen taustalla saattaisi olla myös väkivaltaa. Väkivaltaa kokeneet voivat tuntea välttämätöntä tarvetta ottaa asiaansa puheeksi, mutta samalla väkivaltakokemuksiin voi liittyä häpeän, syyllisyyden ja erilaisia suojautumisen tunteita, jotka houkuttavat vaikenemaan. Heillä on voinut olla useita yrityksiä puhua asiastaan, mutta joko rohkeus on pettänyt, muut asioimiseen liittyvät puheenaiheet ovat vieneet ajan, ei ole löytänyt sopivalta tuntuvaa tapaa ottaa sitä ”ensimmäistä askelta” tai on toivottu työntekijältä rohkeutta kysyä asiasta. Väkivallan esille ottaminen vaatii luottamusta sitä kohtaan jolle puhuu. Keskustelutilanteessa voi herätä erilaiset ikävät ja ahdistavat tunteet: jo asian ajatteleminen, ennen siitä puhumista, voi tuottaa lamaannuttavia tunteita. Siksi väkivallan käsittely vaatii työntekijältä rauhallista ja kiireetöntä asettautumista tilanteeseen ja sitä, että ihmisellä on tilaa ja mahdollisuus kertoa asiasta omalla tavallaan. Monet turvakodeissa olleet naiset ovat todenneet, että vaikka eri auttajien luona heidän väkivaltakokemuksistaan on puhuttu ja heille on annettu hyviä neuvoja ja ratkaisuvaihtoehtoja, on heistä usein tuntunut, että kyse on ollut liiankin usein vain oikeiden toimenpiteiden ja ohjeiden löytämisestä. He eivät olleet kokeneet saaneensa riittävästi tilaa käydä henkistä prosessiaan läpi, sitä miltä eri vaihtoehdot tuntuvat, miten maailma tuntuu täyttyvän erilaisista valinnoista, joihin eri suuntiin houkuttavat, keskenään ristiriitaiset tunteet vaikuttavat. Heidän mielestään kyse ei ole ollut ainoastaan oikean ratkaisun tai toimintamallin löytämisestä, vaan samalla he olivat toivoneet tulevansa kuulluksi vaikeuksissaan tehdä valintojaan. ”Suudelmat houkuttavat palaamaan yhteen, mustelmat eroamaan”. He olisivat toivoneet enemmän aikaa kertoa omasta henkisestä prosessistaan ja apua oman suhteensa pohtimiseen, ei ainoastaan väkivaltatapahtumiin, vaan kokonaisvaltaisemmin perheeseen ja parisuhteeseen liittyviin asioihin. 113 Perheväkivaltatilanteet vaativat erityisosaamista ja ammattiryhmiä, joilla on valmiuksia puuttua tilanteisiin ja ammattitaitoa tukea ihmisiä näissä tilanteissa. Tulehtunut perhetilanne pitää pysäyttää ja väkivallan käyttö katkaista. Tilanne pysähtyy usein, kun jompikumpi perheen aikuisista hakee apua: ottaa puheeksi perhetilanteensa jonkun auttajan luona tai lähtee lasten kanssa turvakotiin. Valitettavasti joissakin perhetilanteissa joku perheen lapsista joutuu ottamaan aikuisten vastuulle kuuluvan päätöksen ja hakee apua perheelleen. Tilanteissa, joissa on vaikeampi määrittää, onko väkivaltaa tapahtunut tai onko kyse henkisestä vai fyysisestä väkivallasta, on turvallisuuden tekijöiden esiinnostamisen avulla helpompaa määrittää reunaehtoja kodin turvallisuudelle ja huomioida tekijöitä, jotka voivat tuottaa turvattomuutta. Tilanteissa, joissa kielletään tai vähätellään väkivaltatilanteita asianomaisten toimesta, voi turvallisuusnäkökulmalla tuoda totuuden selvittämisen, tunnustusta jahtaavan työtyylin sijaan vastakkainasettelua ylittävää näkökulmaa: mitä sinä/te aiotte tehdä, miten toimien parannatte perheenne turvallisuutta niin, ettei ulkopuolisille syntyisi edes pienintä epäilyä väkivallasta? Mikä olisi ensimmäisiä askeleita muutoksen suuntaan? Perheiden tukeminen huolehtimaan turvallisuudesta ja ylläpidosta edellyttää eri ammattiryhmien yhteistyötä. Usein ihmiset haluavat ottaa puheeksi asiansa sellaisen työntekijän luona, johon tuntee voivansa luottaa. Välttämättä työntekijä ei työssään useinkaan kohtaa perheväkivaltaa. Silloin työntekijän on hyvä pysähtyä kysymään turvallisuudesta. Samalla hän voi auttaa asiakastaan kertomaan enemmän myös kotona kärsimystä tuottavasta väkivallasta. Jo yksikin kysymys avaa mahdollisuuksia turvallisuuteen Perheväkivallan luonteeseen kuuluu ”kapseloituminen”, se eristyy ilmiönä ja voi jäädä näkymättömälle alueelle. Samalla kun se eristyy yksittäisen perheen sisäiseksi ongelmaksi ja salaisuudeksi, voi se eristäytyä myös palvelua tarjoavien verkostossa omaksi saarekkeekseen. Siitä tulee asia, jota ei ”meillä hoideta”, vaan sitä hoitavat siitä vastaavat tahot. Väkivaltatilanteet voivat alkaa vaikuttaa niitä kokeneiden käsityksiin itsestään. Ympäristön reaktiot asian tultua ilmi voivat vahvistaa negatiivisia käsityksiä itsestä ja koko perheestä. Tämä vastaavasti lisää eristäytymistä. Navajo-intiaaneilla on ollut tapana kutsua ihmistä, joka on aiheuttanut ongelmia yhteisöissään, ihmiseksi ”jolla ei ole sukulaisia”. Ihminen on joutunut yhteisöstä irralleen. Navajoen parantamisprosessi lähtee liikkeelle siitä, että ensiksi kutsutaan harmintekijä, uhri ja heidän sukulaisensa kokoon, jotta häiriöntekijä saataisiin liitettyä ”irrallaan olosta” uudelleen yhteisöönsä. Tällaisia ”takaisin liittämisen tekoja” on tärkeä luoda väkivaltatilanteita käsiteltäessä. Ne voivat lähteä liikkeelle yksinkertaisista kysymyksistä: kenelle muulle voit kertoa asiasta? Onko sinulla ystävää, jonka kanssa voit pohtia asiaa? Onko koulussa joku aikuinen, jolle voit puhua? Miten lastenne isovanhemmat voivat olla tukenanne? Yksikin kysymys avaa perheväkivallan kapseloitumista ja luo mahdollisuuksia. Jokainen perheväkivaltaa työssään kohtaava voi tehdä jotain. Hänellä on jo siihen tarvittavat taidot: kuuntelemisen kyky ja tarvittaessa tiedon etsimisen taito siitä, mistä perhe voi saada täsmäapua tilanteessaan. Jo yksikin kysymys on teko oikeaan suuntaan ja rikkoo ”kapseloitumista”, avaa näköalaa ulos väkivallasta turvallisuuteen. Me olemme kaikki perhe-elämän turvallisuuden asiantuntijoita ja meillä on tietoa, mikä tuottaa turvallisuutta. Toisen turvattomuuden kokemusten kuuleminen ja sen pohtiminen, mikä tuottaa kotona turvallisuutta, ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. 114 Eräs lapsuudessaan vanhempiensa päihteiden käytöstä ja perheväkivallasta kärsinyt totesi, ettei hän nyt aikuisena muistellessaan kotitilannettaan, olisi niinkään tarvinnut lapsena jotain erityistä hoitoa tai terapiaa. Hänelle olisi ollut merkityksellisintä se, että niissä paikoissa, joissa he vanhempien kanssa kävivät, olisi asia (väkivalta) otettu puheeksi ja häneltä olisi edes kerran kysytty, miltä hänestä tuntuu. Se olisi riittänyt, että hän olisi tullut näkyväksi asiassaan, saanut kertoa turvattomuudestaan ja hänen turvallisuuden kaipuunsa olisi kuultu. Lähde kysymään turvallisuudesta Turvallisuudesta kysymiseen voi käyttää erilaisia välineitä ja kysymyksiä. Voi lähteä kysymään turvallisuudesta esimerkiksi seuraavaan tapaan: • Mitä ymmärrät lähisuhteisiisi liittyvällä turvallisuudella? • Mitä ymmärrät turvallisuudella kasvuperheessäsi? • Mitä lähisuhteissa vallitseva turvallisuus merkitsee sinulle tänä päivänä? • Miten olet oppinut olemaan turvassa? • Mikä on kaikkein tärkeintä turvallisuutesi kannalta? • Miten otat vastuuta omasta ja toisten turvallisuudesta? • Miten suojelet ja suojaat omaa turvallisuuttasi? Yllä olevasta voi poimia jonkun yksittäisen kysymyksen tai kysyä nuo kaikki. Tärkeätä on antaa aikaa vastata ja kysyä vastauksia saatuaan täsmennyksiä sekä tarkennuksia. Tarkentavia kysymyksiä voi olla esimerkiksi: mitä puhutut asiat merkitsevät asianomaiselle, miten hän arvelee muiden perheenjäsenten ajattelevan esilletulleesta, millaisia tunteita asiaan liittyy, onko jonkun asian suhteen asianomaisen käsitykset muuttuneet ja jos on, minkä suhteen ja minkä arvelee olevan syynä siihen? Kokemastaan turvattomuudesta on monesta syystä helpompi puhua kuin turvallisuudesta. Turvallisuuden yksityiskohdista on siksi hyvä kysyä lempeän sinnikkäästi, tarjoten vaihtoehtoja, eikä kannata siirtyä yhden vastauksen saatuaan heti toiseen aiheeseen. Puhe turvallisuudesta nostaa usein esille kaksijakoisen maiseman: turvallisuuden ja turvattomuuden. Kun asianomainen alkaa puhua turvattomuuden kokemuksistaan, on hyvä antaa niillekin tilaa. Samalla tavalla kuin turvallisuudesta puhuttaessa, on hyvä kysyä turvattomuudenkin kokemuksista tarkennuksia. Tärkeää on pitää keskustelussa kolikon molemmat puolet näkyvillä esimerkiksi seuraavaan tapaan: • Miten turvattomuuden kokemukset ovat suhteessa turvallisuuden kokemuksiisi? • Jos turvattomuuden kokemuksilla on joku viesti sinulle, mikä tuo viesti olisi? • Mitä sinulle tärkeitä elämää ohjaavia arvoja ja periaatteita turvattomuuden kokemukset rikkovat? • Miksi sinulle on ollut tärkeää pitää kiinni noista arvoista ja periaatteista? • Mikä estää sinua tällä hetkellä saavuttamasta turvallisuutta? • Mistä huomaat, että elämässäsi vaikuttaa kaipaamasi turvallisuus? 115 Seuraavaksi esitellään erilaisia esimerkkejä turvallisuusseulan käytöstä. Itse kukin voi miettiä, onko hänellä työntekijänä jo käytössä sellaisia välineitä, menetelmiä ja tapoja kysyä, jotka voi luontevasti mukauttaa avaamaan keskustelua turvallisuudesta. TURVALLISUUSSEULA TYÖVÄLINEENÄ – MITEN TOIMIN KÄYTÄNNÖSSÄ? Kysymyksiä turvallisuudesta Kysymällä turvallisuudesta voimme herättää ihmisissä turvallisuuden tunnetta ja sitä kautta toimintavalmiutta lisätä omaa ja läheisten turvallisuutta. Se auttaa ihmisiä näkemään oman ja läheistensä turvallisuuden tarpeita ja miten niihin voisi vastata. • Miten itse pidät huolta turvallisuudestasi? • Miten huolehdit läheistesi turvallisuudesta? • Mitkä teot/millainen toiminta perheessäsi lisää turvallisuutta? • Miksi itsesi ja läheistesi turvallisuudesta huolehtiminen on sinulle tärkeää? • Mikä juuri sinulle itsellesi on merkityksellisintä turvallisuudessa? • Mitkä säännöt ja sopimukset perheessänne luovat turvallisuutta? • Ketkä ihmiset ovat tärkeitä turvallisuutesi kannalta? • Kenelle voit puhua, jos sinua huolettaa jokin asia? • Kehen voit turvautua ollessasi hädissäsi? • Mitä muut ihmiset tekevät sellaista, joka lisää turvallisuuttasi? • Mitä toivoisit heidän tekevän enemmän, jotta turvallisuuden tunteesi lisääntyisi? • Millaisia ovat tilanteet, joissa voit olla turvallisesti erimieltä toisten kanssa ja sanoa Ei? • Mikä sai sinut lapsena kokemaan olosi turvalliseksi? Millaisissa tilan- teissa? Keiden kanssa? Lasten arki Parisuhteen arki Ihmissuhteet ja tukiverkostoni • Mikä toisi elämääsi lisää turvallisuuden tunnetta? Mikä estää sitä? Turvallisuuteni maisema 1 Turvallisuuskyselyä, turvallisuusseulaa, voi rakentaa omaan työtapaansa ja työtilanteisiinsa soveltuvaksi esimerkiksi hahmottamalla “turvallisuuteni maisemaa” erilaisten tärkeimpien elämän osa-aluiden kautta. Vieressä olevassa kuviossa 3 on yksi esimerkki, miten voi nimetä eri elämänkokonaisuuden osa-alueita. Kuvan jälkeen on esimerkkejä kysymyksistä, miten voi lähteä avaamaan kutakin osa-aluetta. Osa-alueita voi nimetä eri tavoin tilanteesta riippuen. Yksi hyvä tapa on pyytää asiakasta tai perhettä nimeämään niitä. Työntekijä vain huolehtii, että mukana on arkea, toimintaa, tunteita, ihmissuhteita ja elämän arvoja ja uskomuksia luotaavia kysymyksiä. 116 Ajankohdat TURVALLISUUTENI MAISEMA Arvot ja uskomukset Tapani ja taitoni Tunteeni Turvalliset tilanteet Kuvio 3. TURVALLISUUTENI MAISEMA 1 LASTEN ARKI • Onko lapsellanne kavereita ja miten tärkeitä he hänelle ovat? • Missä he tapaavat? • Millaisia yhteisiä puuhia teillä perheenä on: Kotitöitä, ulkoilua, harrastuksia, lukemista, keskustelua, yhdessä oleilua, muuta…? • Tunnetteko lapsenne kaveripiiriä? • Kun arjessanne on hankalia hetkiä ja olette eri mieltä, miten niissä pärjätään? • Mitä teette kun pinna palaa? • Kun on ollut oikein iso riita, miten olette selvittäneet sen? • Mitkä tavat selvittää riitoja olivat toimivia, mitkä eivät? • Miten perheessänne käsitellään tilanteita joita lapsi voi pitää uhkaavina, esim. riidat, alkoholinkäyttö? • Kysyttekö vanhempina säännöllisesti lapseltanne, mitä hänelle kuuluu, mitkä ovat hänen tuntemuksensa juuri nyt arkensa asioihin? • Mitkä ovat juuri teidän omat tapanne hoivata, helliä ja huolehtia lapsistanne? PARISUHTEEN ARKI • Onko teillä aikaa toisillenne? • Miten vietätte kahdenkeskistä aikaanne? • Miten ja mistä keskustelette yleensä keskenänne? • Kun olette eri mieltä asioista, miten keskustelette? • Miten ratkaisette erimielisyytenne? • Miten huolehditte toisistanne ja kuuntelette toistenne tarpeita? • Miten päätätte perheenne asioista? • Teettekö päätökset yhdessä vai yksin? • Mitä hyvää parisuhteessanne on nyt, jonka toivoisitte jatkuvan ja joka ei saisi muuttua? • Mihin toivot, jos toivot, muutosta parisuhteessanne? • Mitä tarvitsisit lisää parisuhteeseenne? • Millaista turvallisuutta katsot parisuhteenne tuottavan itsellesi ja teille kaikille? IHMISSUHTEET JA TUKIVERKOSTONI • Ketkä ihmiset ovat tärkeitä turvallisuutesi kannalta? • Kenelle voit puhua, jos sinua huolettaa jokin asia? • Mitä muut ihmiset tekevät sellaista, joka lisää turvallisuuttasi? • Mitä toivoisit heidän tekevän enemmän, jotta turvallisuuden tunteesi lisääntyisi? • Miten muut ihmiset näkevät turvallisuutesi? Näkevätkö muut tilanteesi samoin vai erilailla kuin sinä itse? • Missä ihmisryhmissä (työporukka, naapurit, kaupassa asioidessa yms.) koet olosi turvalliseksi ja missä turvattomaksi? • Mitkä asiat eri tilanteissa ihmisten kanssa ollessa jännittävät? 117 • Mitkä asiat tuovat rauhaa, turvallista oloa ihmissuhteissasi? • Kerro tilanteista, joissa olet voinut luottaa itseesi ja muihin ihmisiin? • Millaisia ovat tilanteet, joissa voit sanoa Ei tai olla erimieltä turvallisesti? • Mitä esimerkkejä voit kertoa tilanteista, joissa olet joutunut varomaan sanojasi, tekojasi? • Mikä on ollut syynä varovaisuuteesi? • Onko elämääsi vaikuttanut joku itsellesi tärkeä ja arvostamasi ihminen, johon et viime aikoina ole pitänyt yhteyttä? Mitä siitä seuraisi, jos olisit häneen yhteydessä? TAPANI JA TAITONI • Miten itse pidät huolta turvallisuudestasi? • Miten huolehdit läheistesi turvallisuudesta? • Syntyykö turvallinen kotielämä sattumalta? • Mitkä teot/millainen toiminta perheessä lisää turvallisuutta? • Millaisia turvallisuutta lisääviä taitoja olet huomannut itselläsi olevan? • Miten toimimalla ylläpidät itsesi ja läheistesi turvallisuutta? TUNTEENI • Mitkä sanat liittyvät kokemaasi turvallisuuden tunteeseen: esimerkiksi rohkeus, rentous, varmuus, rauha? • Mitkä ovat sanoja, jotka ovat turvallisuuden tunteesi kavereita: esim. luottamus, rauhallisuus, levollisuus, rentous, olla oma itse jne. • Mitkä ovat sanojasi, jotka eivät viihdy turvallisuuden tunteen kanssa? Esim. viha, epäluulo, pelko... • Millaisiin toimiin houkuttaa turvallisuuteen liittyvät sanasi? • Millaisia tunteita ne, niitä kokiessasi, herättävät läheisissäsi? • Millaisia sanoja liität nykyiseen elämäntilanteeseesi? • Millaisista tunteista nuo sanat kertovat? • Millaiseen toimintaan nuo sanat houkuttavat tai kehottavat? TURVALLISET TILANTEET 118 • Millaisissa eri tilanteissa koet/olet kokenut turvallisuutta? • Keitä ihmisiä liittyy näihin tilanteisiin? • Mitkä tilanteet ovat vähemmän turvallisia? • Mitkä konkreettiset asiat tuovat eri tilanteissa turvallisuutta itsellesi ja läheisillesi? • Minkä koet turvalliseksi? • Paikat, joissa koet turvallisuutta? ARVOT JA USKOMUKSET • Mitä turvallisuus merkitsee sinulle? • Miksi itsesi ja läheistesi turvallisuudesta huolehtiminen on sinulle tärkeää? • Mikä juuri sinulle itsellesi on merkityksellisintä turvallisuudessa? • Mitä sääntöjä ja sopimuksia pidät perheessänne tärkeinä? • Mitä teette, kun perheen jäsenet eivät noudata niitä? • Kenelle läheisistäsi on erityisen tärkeää, että koet olosi turvalliseksi? • Miksi arvelet sen olevan hänelle tärkeätä? • Mikä perheessä on sinulle kaikkein tärkeintä? • Mitä perhe antaa sinulle ja muille? • Mitkä ajatukset tai uskomuksesi estävät joskus sinua pitämästä huolta turvallisuudesta? • Mitkä elämänkokemuksesi ovat vahvistaneet sinua, auttaneet selviytymään ja millaista oppia olet niistä saanut? • Mitkä asiat, teot tai ajatukset loukkaavat sinua? • Millainen on unelmasi perheestä, millainen on kotisi ja millaista elämää siellä eletään? • Mikä tekee sinut onnelliseksi ja hyvinvoivaksi? AJANKOHDAT • Onko viikossa päiviä, jolloin koet enemmän turvallisuutta kuin jonain muuna? Milloin? • Milloin et ole kokenut oloasi niin turvalliseksi? • Mikä noina päivinä lisäisi turvallisuuttasi? • Entä saman päivän aikana, onko eroa aamupäivällä, iltapäivällä, illalla ja yöllä? • Miten ne eroavat, jos eroavat? • Entä kuukauden aikana? • Entä eroaako vuodenajat jotenkin toisistaan turvallisuuden tunteesi suhteen? • Onko lähimenneisyydessä ollut hetkiä, jolloin olet erityisesti kokenut itsellesi tärkeitä, turvallisuutta tuovia hetkiä? • Millaisia ne ovat olleet? • Mikä sai sinut lapsena kokemaan olosi turvalliseksi? • Jos katsot taaksepäin elämääsi, onko ollut ajanjaksoja, jotka olet kokenut erityisen turvalliseksi? Milloin? • Mitkä asiat mielestäsi tuottivat sinulle turvallisuutta tuolloin? • Millainen oma ja muiden läheisten toiminta tuotti sitä? • Miltä se tuntui sinusta? • Mitä asioita se ehkä mahdollisti enemmän kuin tavallisesti? 119 Turvallisuuteni maisema 2 Parisuhteen tai vanhemmuuden roolikarttaa voi myös käyttää turvallisuuden ”maisemointiin”. Varsinais-Suomen lastensuojelukuntayhtymän puitteissa on kehitetty niin parisuhteen kuin vanhemmuuden roolikarttaa työvälineeksi erilaisiin perhetyön tilanteisiin. Kuvio 4. PARISUHTEEN ROOLIKARTTA • • • • • • • sitoutuja yhdessä kasvaja yhdessäolosta nauttija huomioon ottaja ymmärtäjä arvostaja lohduttaja Parisuhteen viisi keskeistä osa-aluetta SUHTEEN VAALIJA KUMPPANI RAJOJEN KUNNIOITTAJA RAKASTAJA • • • • • itsensä rakastaja tarpeiden huomioija hellyyden antaja eroottisuuden luoja seksistä nauttija • keskustelija • tunteiden ilmaisija • tunteiden hyväksyjä • anteeksiantaja • anteeksipyytäjä • neuvottelija • rutiinienrikkoja • aloitteen tekijä ARJEN SANKARI • • • • • • • turhautumisen sietäjä tasapainoilija vastuun kantaja rahan käyttäjä ilon löytäjä lastenhoitaja ja -kasvattaja kotitöiden tekijä • • • • • • omien rajojensa asettaja puolensa pitäjä toisen rajojen hyväksyjä luottamuksen rakentaja tilan antaja erillisyyden sietäjä Lähde: Varsinais-Suomen lastensuojelukuntayhtymä, osoitteessa http://www.vslk.fi 120 Roolikarttatyöskentelyssä tarkastellaan itse kunkin erilaisia rooleja parisuhteessa tai vanhempana. Turvallisuutta voi tutkia kysymällä, miten kukin näkee oman roolinsa turvallisuuden tuottajana? Millaisissa tilanteissa roolisi on riittävä ja millaisissa tilanteissa voisit lisätä taitojasi turvallisuuden luojana? Turvallisuuden maisemaa voi tutkia myös laajemmin nimeämällä roolikartan turvallisuuden roolikartaksi ja katsomalla pariskuntien, vanhempien tai koko perheen kanssa millaisia rooleja itsekullakin on suhteessa turvallisuuden tuottamiseen. Roolien nimeämistä voi auttaa pohtimalla aluksi yhdessä, mikä tuo lähisuhteeseen turvallisuutta: esim. kuunnellaan toisia, riidellään haukkumatta toisia, ei pakoteta toista tekemään vastentahtoisesti asioita, päätetään yhdessä asioista jne. Näistä voi johtaa sitten erilaisia rooleja, kuten ”kuuntelija”, ”toisista huolehtija”, ” neuvottelija”, ”kunnioittavasti puhuja” jne. Turvallisuuteni maisema 3 Perheen elämänkaarta voi piirtää yhdessä perheen kanssa kysymällä millaisia merkittäviä vaiheita, muutoksia, käänteitä perheen elämässä on ollut. Käänteitä voi olla esim. muutto toiselle paikkakunnalle, lapsen syntymä, lapsen kouluun lähtö, jommankumman vanhemman työpaikan vaihto/työttömyys/ opiskelun aloittaminen, jonkun perheenjäsenen sairastuminen vakavasti, läheisen kuolema, jne. Tapahtumat voi piirtää pystysuoralle tai vaakatasossa olevalle aikajanalle kuvio 5:ssä esitettyyn tapaan. Kuvio 5. TURVALLISUUDEN TUTKIMISTA PERHEELLE MERKITTÄVIEN TAPAHTUMIEN AVULLA Esikoisen syntymä Muutto toiselle paikkakunnalle Isä joutuu työttömäksi Toinen lapsi syntyy Esikoinen aloittaa koulun Esille otettuja käänteitä voi kutakin erikseen tarkastella turvallisuuden kannalta. Mikä yksittäisessä käänteessä oli tärkeätä turvallisuuden kannalta? Mikä lisäsi turvallisuutta? Mikä toi turvattomuutta? Mikä kullakin perheenjäsenellä toi turvallisuuden mikä turvattomuuden tunnetta? Mitä nämä käänteiden kokemukset ovat opettaneet itse kullekin turvallisuudesta? Mikä asia on kirkastunut? Mitä tarvitsette? Käänteet voi pyytää laittamaan janalle, joka eri käänteissä suhteessa turvallisuuden tunteeseen joko nousee tai laskee ( kuvio 6.) Kuvio 6. TURVALLISUUDEN TUTKIMISTA PERHEELLE MERKITTÄVIEN TAPAHTUMIEN AVULLA ”NOUSUINEEN JA LASKUINEEN” Esikoisen syntymä Muutto toiselle paikkakunnalle Isä joutuu työttömäksi Toinen lapsi syntyy Esikoinen aloittaa koulun 121 Näin luodulla ”turvallisuuden tunteen käyrällä” saadaan näkyville niitä asioita, jotka vaikuttavat eri tavoin koettuun turvallisuuteen. Kullakin perheenjäsenellä voi olla toisistaan poikkeavatkin käyrät. Esimerkiksi isän jouduttua työttömäksi, voi se herättää paljon huolta taloudesta ja mies voi kokea sen voimakkaasti turvattomaksi vaiheeksi. Vastaavasti vaimo kokee turvattomuutta talouden suhteen, mutta lapsen synnyttyä miehen kotonaolo lisää hänen turvallisuuttaan monestakin syystä. Näin saadaan erilaisia puolia turvallisuuden maisemasta ja kunkin yksilölliset näkemykset esille. Edellä (turvallisuuteni maisema 1) olevassa esimerkissä olevia kysymyksiä voi soveltaa elämänkaaren eri käänteiden tarkasteluun. Turvallisuuden ympyrä Turvallisuutta voi tutkia seuraavan, kuvio 7, mallin mukaisesti. Ensin kysytään ympyrän keskiössä olevasta alueesta, turvallisuutta tuottavista asioista ja asioista jotka perhe-elämässä toimii. Sitten siirrytään ”epämukavan” alueelle, jossa tutkitaan asioita, jotka tuottavat hiukan epävarmuutta tai turvattomuutta. Seuraavaksi tutkitaan selkeästi turvattomuutta tuottavia asioita, jotka ahdistavat ja mietityttävät säännöllisesti. Lopuksi on tärkeätä, että kysytään ympyrän alla olevien kysymysten tapaan arvoista ja periaatteista, katsotaan edellä kerrottua kokonaisuutena, jossa on turvallisuutta ja eri asteisia turvattomuutta tuottavia tekijöitä. Kuvio 7. TURVALLISUUDEN YMPYRÄ Minkä koet elämässäsi tuvalliseksi ja tuottavan turvallisuutta? Mikä on ”epämukavaa” turvallisuutesi kannalta? Kuin pieni kivi kengässä, ei viitsi poistaa, mutta hiertää hieman ja tuottaa epämukavuutta? Mikä ahdistaa, pelottaa, tuottaa turvattomuuden tunnetta elämässäsi ajoittain, säännöllisesti ja on tuottanut jo pitkään? Aiheuttaa vaarallisia tilanteita? Mikä sinulle yllä kertomassasi on arvokasta? Mistä elämääsi vaikuttavista tärkeistä periaatteista ja asioista ne kertovat? Millaisiin toiimiin ne sinua kehottavat? Mitä tarvitset tueksesi? Mitä tarvitsisit elämääsi lisää lisätäksesi hyvinvointiasi ja turvallisuuttasi? 122 Miten perheeni ja minä olemme voineet viime aikoina Turvallisuudesta voi keskustella myös eri tavoin asteikkoja käyttäen alla olevan esimerkin tapaan. Ensin voi pyytää määrittämään ylimpänä olevalle asteikolle, mihin kohtaan kukin arvioi sijoittuvansa oman turvallisuuden tunteensa tällä hetkellä. Plus-päässä turvallisuuden tunne on vallalla 100 %:sti ja vastaavasti turvattomuus on vallalla 100 %:sti miinus-päässä. Kuvio 8. ASTEIKKOKYSYMYKSET TURVALLISUUDESTA JA HYVINVOINNISTA + + + + + + Hyvinvointi ja turvallisuuden tunteeni suhteessa itseeni (miten olen voinut viime aikoina) Hyvinvointi ja turvallisuuden tunteeni suhteessa perheeseeni, läheisiini Hyvinvointi ja turvallisuuden tunteeni suhteessa työhön/kouluun Hyvinvointi ja turvallisuuden tunteeni suhteessa harrastuksiini ja ystäviini Hyvinvointi ja turvallisuuden tunteeni suhteessa omaan aikaan Yleinen hyvinvointi ja turvallisuuden tunteeni - Kun ruksi on määritelty johonkin kohtaan, voi jatkaa kysymällä tarkemmin ja yksityiskohtia etsien, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että ruksi on tuossa kohdassa. Onko tuo sinulle sopiva kohta? Onko lähi- tai kauempana menneisyydessä hetkiä, jolloin se on ollut aivan plus-päätä lähellä? Milloin ja millaisia ne hetket olivat? Entä vastaava Miinus-päässä? Missä haluaisit ruksin olevan? Jos haluat sen olevan eri kohdassa, mitä pitäisi tapahtua, kenen pitäisi tehdä jotain, miten sinun tulisi toimia, jotta pääsisit siihen? Näin kysytään eri asteikkojen kohdalla järjestyksessä. Viimeinen asteikko on vastaava kuin ensimmäinen. Tällä asteikolla saadaan esille mahdollisesti keskustelun aikana muuttunut suhtautuminen turvallisuuteen. Asteikkoja voi käyttää myös koko perheen kanssa, jolloin perhe voi verrata toistensa subjektiivisia arvioita ja saadaan näkyville eri perheenjäsenten yksilöllisiä tarpeita ja kokemuksia. ( Pääkkö ym. 2006) 123 Turvallisuuden vaaka Turvallisuuden vaakaa voi käyttää perheen kokonaistilanteen ja asianomaisen sen hetkisen turvallisuuden tunteen kokemusta jäsentämään. Ensin voi kysyä perhe-elämän eri osa-alueilta asioita, tilanteita, tapoja toimia, ihmisiä jne. jotka tuottavat tällä hetkellä turvallisuutta perheeseen. Jos kysytään vain yhdeltä ihmiseltä, on hyvä kysyä, miten asianomainen arvelee muiden perheenjäsenten vastaavan, jos heiltä kysyttäisiin. Toisena osana kysytään asioista, jotka tuottavat turvattomuutta, varuillaan oloa ja jopa vaarallisia tilanteita. Mihin tilanteisiin nämä kokemukset liittyvät, millaisiin tekoihin, kenen tekemisiin, millaisiin ajatuksiin asioista jne? Mitkä asiat ovat asianomaisen mielestä erityisen vaarallisia? Lopuksi kerrataan asiat, jotka on koottu turvallisuutta tuottaviksi. Kysytään arviota, mihin suuntaan vaaka on nyt kallellaan. Voi kysyä mm. mitä pitäisi vähentää ja mitä lisätä? Mitä voi ja pitää heti tehdä? Mikä vaatii enemmän pohtimista ja työstöä? Mihin tarvitsisit tukea ja millaista? Kuvio 9. TURVALLISUUDEN VAAKA VAARA TURVALLISUUS • Mikä tuo turvattomuuden tunnetta? • Mitkä asiat tuovat turvallisuutta? • Mitkä tilanteet ovat pelottavia ja vaarallisia? • Miten perheenne käyttäytyy (puhuu, kohtelee toisiaan jne.) niin, että se lisää turvallisuutta? • Jotain pahaa voi tai on tapahtunut? • Mitä kaikkia merkkejä, pienimpiäkin yksityiskohtia näet perheessäsi, jotka tuottavat turvallisuutta? VAARA TURVALLISUUS 124 Avaava nelikenttä elämäntilanteeseen, elämäntilanteen liikennevalot ” Turvallisuuden ympyrän” tapaan voi elämäntilannetta hahmottaa nelikentän tavoin. Kentät voi nimetä myös ”liikennevaloiksi”. Voi esittää kentissä esitetyt kysymykset ja voi myös kysyä mitkä asiat sijoittuvat vihreälle alueelle, joihin voi olla tyytyväinen? Mitkä asiat sijoittuvat keltaiselle alueelle, jotka kehoittavat pysähtymään? Entä onko asioita, jotka sijoittuvat punaiselle alueelle eli niille pitää tehdä heti jotain? D-kentän kysymys on tärkeä, jotta avautuisi asioita suhteuttava näkökulma. Tavallisista liikennevaloista poiketen valot ovat toisessa järjestyksessä. Sillä on tietty tarkoitus: on hyvä aloittaa ensin tutusta ja turvallisesta, sitten edetä vaivaavaan sekä ahdistavaankin ja päättää tutkiminen kokonaisnäkemystä luoviin arvokysymyksiin. Kuvio 10. ELÄMÄNTILANTEEN LIIKENNEVALOT • Mikä elämässäsi toimii ja tuottaa turvallisuutta? JATKA SAMAA! • Mitä ei ole tarpeen muuttaa? • Mitkä ovat itsellesi tärkeitä, turvaa tuottavia asioita, joiden toivot pysyvän tulevaisuu- dessakin? • Millaiset tilanteet herättävät sinussa tällä hetkellä epävarmuutta ja epätietoisuutta? PYSÄHDY MIETTIMÄÄN! • Millaisia tunteita koet näissä epävarmuutta herättävissä tilanteissa? • Millaiseen toimintaan ne houkuttavat? • Mitkä asiat ja tilanteet sinua ahdistavat? PITÄÄ TEHDÄ JOTAIN! • Mitä et haluaisi tehdä ja jostain syystä joudut tekemään? • Miten ahdistus tai vastaava tunne vaikuttaa toimintaasi eri elämänalueilla? Hyvä pysähtyä, rauhoittua ja pohtia eri elämäntilanteissa mitä itse haluaa ja miksi? • Mikä sinulle äsken puhutussa on arvokasta? • Mikä sinulle on elämässä tärkeätä? • Mistä itsellesi tärkeistä arvoista ja periaatteista äsken puhumasi hyvinvoinnin, epävarmuuden ja ehkä ah- distuksenkin tunteet kertovat? 125 Kolme taloa –malli miten voi avata keskustelua turvallisuudesta lasten kanssa ”Kolme taloa” on Andrew Turnellin ”turvallisuuden merkit” työtavassa käytetty malli, joka sopii tilanteisiin, joissa työskennellään lasten kanssa. Sitä voi käyttää myös yhdessä perheen kanssa työskennellessä, jolloin kultakin perheenjäseneltä kysytään erikseen omat asiansa ja perheenjäsenet voivat auttaa toisiaan täydentämään vastauksia. Lasta haastatellaan piirtämällä paperille kuvan tapaan kolme taloa. Ensin kysellään lapsen elämän mukavia ja hyviä asioita. Taloon voidaan kirjoittaa lapsen kertomia asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Voidaan myös kysyä, millaisia taitoja hänellä on, mistä hänen ominaisuuksista hänen ystävänsä, opettajansa tai sukulaisensa ovat kertoneet pitävänsä, mitä taitoaan hän arvostaa eniten jne. On hyvä kysyä, missä tilanteissa hän kokee olonsa turvalliseksi ja mukavaksi, mitkä paikat ovat erityisen mukavia ja milloin hän on siellä? Onko hän yksin vai jonkun toisen kanssa? Elämän huolet -taloon kysellään ja kirjataan asioita, jotka lasta huolestuttavat vähän, melko paljon ja todella paljon. Tarkentavina kysymyksinä voi esittää seuraavaan tapaan: Mistä olet eniten huolissasi ja miksi? Mitä pelkäät tapahtuvan? Oletko huolissasi jostakusta ihmisestä? Millaisissa tilanteissa tunnet vähän tai paljon huolta? Mikä mahdollisesti on vähentänyt huolta? Keiden ihmisten puoleen voit kääntyä, ettei tarvitse olla yksin huolissaan? Haaveeni ja toiveeni -taloon kirjataan asioita, joista lapsi unelmoi ja joita hän toivoo. Toiveita voi luonnollisesti joutua tarkentamaan lapsen ikätason mukaan: Mitä mukavaa odotat tulevalta lomalta? Mistä ammatista haaveilet? Jos saisit toivoa mitä tahansa ja toiveesi toteutuisi, mitä kolmea asiaa toivoisit? Andrew Turnellin ”Turvallisuuden merkit” työmuotoihin voi tutustua mm. Signs of Safety sivustolla: http://www.signsofsafety. net/ Kuvio 11. KOLME TALOA -MALLI TURVALLISUUDEN MERKKIEN ETSIMISEEN (Furman 2009) ELÄMÄNI MUKAVAT JA HYVÄT ASIAT 126 ELÄMÄNI HUOLET HAAVEENI JA TOIVEENI Lähteet Furman, Ben (2009) Signs of safety menetelmällä turvallinen elämä lapselle, osat 1–2. Andrew Turnellin haastattelu. Talentia 3–4/2009. Hansen, Maija (2004) Olipa kerran perhe, arvostava työote perhetyössä. Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliitto ry, Helsinki. Heinämäki, Liisa (2008) Perhenavigaattori –käyttäjänopas. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos. Helsinki. Pääkkö, Aapo ja Rytkönen, Timo (2006) Avaavat asteikot, elämäntilannetta visualisoivien asteikkojen käytöstä perheterapiassa. Ylemmän erityistason perheterapiakoulutuksen lopputyö. Tampereen yliopiston täydennyskoulutuslaitos. Rönkkö, Leena ja Rytkönen, Timo (2010) Monisäikeinen perhetyö. WSOYpro. Helsinki. Turnell, Andrew (2011). Signs of Safety. http://www.signsofsafety.net/ Turnell A. ja Edwards S. (1999) Signs of safety, A Solution and Safety Oriented Approach to Child Protection. WW Norton, New York. Varsinais-Suomen lastensuojelukuntayhtymä (2011) Parisuhteen roolikartta. Internet-osoitteessa: http://www.vslk.fi. 127 IV KATSE TURVALLISEEN PÄIJÄT-HÄMEESEEN – SEUDULLINEN YHTEISTYÖ TUR- VALLISUUTTA EDISTÄMÄSSÄ 10. TURVALLISUUS PERUSOIKEUTENA PERHEESSÄ - poliisin näkökulma seudulliseen yhteistyöhön Tero Seppänen Miten perustuslaki määrittelee? Suomen perustuslain 7 §:n 1 momenttiin on sisällytetty oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Säännös nojaa pitkälti kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Hallituksen lain esityksen perusteluiden mukaan säännös ”korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muilta heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta, olivatpa niiden tekijät julkisen vallan käyttäjiä tai yksityisiä tahoja”. Säännös on jossain määrin ongelmallinen, koska sillä on helppo perustella henkilökohtaisen turvallisuuden ylläpitämiseksi toimenpiteitä, jotka rajoittavat muiden tärkeiden oikeuksien toteutumista. Mielenkiintoinen on kysymys siitä, voiko yksityishenkilö nostaa valtiota vastaan kanteen, perustellen sitä sillä, ettei valtio ole ryhtynyt yksittäistapauksessa riittäviin toimiin henkilökohtaista turvallisuutta loukanneen tapahtuman ehkäisemiseksi. Onko valtio riittävästi huolehtinut siitä, että perusoikeus turvallisuuteen toteutuu perheissä? Valtio on monin tavoin varsinkin viime vuosina pyrkinyt torjumaan perhe-, lähisuhde-, läheis-, parisuhdeväkivaltaa, mitä nimeä siitä halutaankin käyttää, ja siinä mielessä positiivisin, aktiivisin toimenpitein yrittänyt lisätä perheiden turvallisuutta. Mainittu perustuslain säännös sisältää turvallisuuden lisäksi myös oikeuden elämään, henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Nämäkin perusoikeudet tulevat perheissä rikotuksi päivittäin. Poliisin toimintavelvollisuus Tarkastelen turvallisuutta tässä perinteisen rikosturvallisuuden näkökulmasta sellaisena kun se näyttäytyy poliisille ja laajemminkin oikeuslaitokselle. Poliisilain 1 §:ssä on poliisin tehtäväksi määrätty oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisi toimii turvallisuuden ylläpitämiseksi yhteistyössä muiden viranomaisten sekä alueella olevien yhteisöjen ja alueen asukkaiden kanssa. Kaikkeen yksittäisen henkilön turvallisuutta vaarantavaan toimintaan poliisi ei voi puuttua. Mitä turvallisuudella tarkkaan ottaen tarkoitetaan, ei ole terminologisesti määritelty ja se jää lain soveltamistilanteessa tulkinnan varaan. Poliisin tehtäviin on katsottu kuuluvan paitsi reaalisen turvallisuuden ylläpitäminen, myös abstraktimman ja tilanne- ja henkilökohtaisesti koetun 128 turvallisuudentunteen ylläpitäminen. Vaikka joku säikähtäisikin haavan lehden äkillistä putoamista, ei poliisi siihen puutu, muutoin kuin ehkä rauhoittelemalla tilanteen olevan vaaraton. Poliisin toimintaa rajaa suhteellisuusperiaate. Aina jää kuitenkin harmaa alue, jolla sekä toimiminen että toimimatta jättäminen voi olla perusteltua. Poliisilla on myös oikeus luopua toimenpiteestä, milloin sen loppuun saattaminen voisi johtaa kohtuuttomiin seurauksiin tavoiteltavaan tulokseen nähden. Poliisi toimii siis monin tavoin, ettei turvallisuus vaarantuisi. Sekä häiriöiden että rikosten ennalta estäminen on poliisin tehtävä. Poliisilain ohella keskeinen poliisin toimintaa ohjaava laki on esitutkintalaki. Se säätää esitutkinnan toimittamisvelvollisuudesta, esitutkinnassa noudatettavista muotomääräyksistä ja henkilön oikeuksista ja velvollisuuksista esitutkinnassa ym. seikoista. Esitutkinta on lähtökohtaisesti poliisin työtä syyttäjän syyteharkintaa varten, mutta siinä varmistetaan myös asianomistajan eli rikoksen uhrin oikeuksien toteutumista. Oikeuksien toteutuminen mitataan erityisesti silloin kun oikeuslaitoksen liukas lattia kuljetaan peräseinään asti. Kun puhutaan turvallisuudesta, eivät uhrin ja tekijän edut aina suinkaan ole vastakkain, vaan etenkin pitemmän ajan kuluessa prosessin edut koituvat kokonaisuuden, kuten esimerkiksi perheen, eduksi, vaikka käsittelyn kohteena olisikin yksittäinen pahoinpitelyteko. Rikosprosessin vahvuus on toisaalta siinä, että asiat käsitellään määrämuodossa ja ne etenevät vääjäämättä johonkin lopputulokseen, mutta heikkous vastaavasti siinä, että esim. perheen kokonaisetu ei välttämättä tule huomioonotetuksi. Tilannetta ei voida arvioida sillä tavalla joustavasti ja kokonaisvaltaisesti kuin vaikkapa lastensuojelun sosiaalityössä. Poliisi voi edistää monin toimin perheiden turvallisuutta. Useimmin poliisin toimet liittyvät johonkin jo sattuneeseen tapahtumaan, jolloin reagoidaan joko häiriöön tai rikokseen. Ennalta estettäessäkin on yleensä jo tapahtunut jotain, jonka paheneminen tai uusiutuminen pyritään torjumaan. Ennalta estäviä toimia on mahdotonta kohdentaa silloin, kun poliisin tietoon ei ole tullut erityistä huolenaihetta. Mahdollisuuksien logiikka edellyttää negatiivisuuden siementä. Poliisille toimivaltaa antavat säädökset ovat sitä valtion positiivisen toimintavelvoitteen täyttämistä, jota perustuslain 7 §:n 1 momentissa tarkoitetaan. Perheen turvallisuus järkkyy Selkeyden vuoksi tarkastelen poliisin mahdollisia toimenpiteitä perheen sisällä tapahtuneen pahoinpitelyn kautta. Useimmiten tieto pahoinpitelystä tulee poliisin tietoon asianomistajan eli uhrin ilmoituksen perusteella. Uhri, mikäli kykenee, soittaa itse hätäkeskukseen, joka välittää tehtävän poliisille. Vaikka perheväkivaltaongelmaa on pidetty esillä vuosikausia, on erittäin harvinaista, että naapurit hälyttäisivät poliisin. Yleensä niin tapahtuu vain silloin, kun häiriö esim. asunnosta kuuluvan melun vuoksi on sietämätöntä. Joskus myös tekijä itse hälyttää poliisin tai sairaankuljetuksen. Tämä liittyy tekijän ja uhrin läheiseen suhteeseen ja perheväkivallan erityisluonteeseen viha-rakkaus suhteena. Mikäli vammat ovat niin vakavia, että uhri on viety tai hakeutunut itse ensiapuun, voi ilmoitus poliisille tulla myös terveydenhuollosta. Poliisin toimenpiteet ovat edellä kerrotussa tilanteessa tyypillisesti reagoimista jo tapahtuneeseen. Poliisin välittömiä toimenpiteitä määrittää tapahtuneen vakavuus ja jossain määrin uhrin pyyntö. Uhrin pyynnön merkitys on viime vuosina vähentynyt, koska pahoinpitely on muuttunut virallisen syytteen alaiseksi myös yksityisellä paikalla tehtynä. Viimeksi myös lievä pahoinpitely lähisuhteessa tehtynä on säädetty virallisen syytteen alaiseksi. Poliisin lähtökohta on selvittää onko syytä epäillä jonkun syyllistyneen rikokseen. Tämä ei edellytä lievimmissäkään tapauksissa uhrin myötävaikutusta. Mikäli uhri ei suostu kertomaan tapahtuneesta, voi näytön saaminen olla ongelmallista. 129 Jos uhri on vielä kotona tai muulla tapahtumapaikalla, varmistetaan ensin hänen sekä mahdollisten lasten turvallisuus ja pyritään sen jälkeen osapuolia kuulemalla selvittämään mitä on tapahtunut. Yleensä näkyvät vammat antavat aiheen epäillä pahoinpitelyä. Hankalampaa on silloin, kun vammat ovat niin vähäisiä, että ne on vaikea havaita tai on aiheutettu vain kipua. Poliisi voi rikoksen vuoksi kohdistaa epäiltyyn välittömiä pakkokeinoja, mutta turvallisuus voidaan taata myös poliisilain mukaisella kiinniotolla. Henkilö voidaan poistaa paikalta, tai jos se on riittämätön toimenpide, ottaa kiinni ja pitää säilössä enintään 24 tuntia. Toimenpiteen perusteluiksi riittää se, että henkilön uhkauksista tai muusta käyttäytymisestä voidaan päätellä, että hän todennäköisesti syyllistyisi henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvaan rikokseen. Tässä ei edellytetä rikosta tapahtuneeksi ollenkaan tai se voi olla niin lievä, ettei rikosperusteiselle kiinniotolle olisi perusteita. Toimenpiteellä tavoitellaan akuutissa tilanteessa vain lyhytaikaista turvallisuuden varmistamista. Yleisin turvallisuutta vaarantava tekijä, joka säilössäpidon aikana poistuu, on henkilön päihtymys. Kuten poliisityön käytäntö on varsin usein opettanut, seuraava päihtymys saattaa tuoda mukanaan seuraavan turvallisuusongelman. Kovin yleisesti ei ole tiedossa, että kuka tahansa voi jokamiehen kiinniotto-oikeuden nojalla ottaa kiinni verekseltään tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta, kuten pahoinpitelystä tai jos rikos on mm. lievä pahoinpitely. Kiinniotossa voi käyttää jopa voimakeinoja. Kiinniotettu on viipymättä luovutettava poliisille. Yleensä omatoimisuuteen on suositeltu tässä kohdin suhtautumaan pidättyväisesti, eikä perheen sisäisissä rikoksissa useinkaan ole mahdollista ulkopuolista kiinniottajaakaan. Mikäli vammat, asianosaisten tai todistajien lausumat antavat aiheen epäillä tekijää pahoinpitelystä, jossa maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta, voidaan epäilty ottaa kiinni rikoksen vuoksi ja esitutkinnan suorittamiseksi. Kiinniotto lyhyeksi ajaksi takaa tietysti myös uhrin turvallisuuden, vaikka se ei ole ensisijainen kiinniottamisen tarkoitus. Kiinniottaminen tehdään itse asiassa kiireellisenä, pidättämisharkintaa ja pidättämistä varmistavana toimenpiteenä. Epäily rikollisen toiminnan jatkamisesta on eräissä tapauksissa peruste sekä pidättämiselle että vangitsemiselle. Silloin on kuitenkin kysymys tulevaisuuden ennustamisesta, joka ei tunnetusti ole helppoa. Kiinniotosta on viipymättä ilmoitettava päällystöön kuuluvalle poliisimiehelle, jonka on 24 tunnin kuluessa kiinniotosta päätettävä, onko epäilty pidätettävä vai päästettävä vapaaksi. Pidättämisen jälkeen on viimeistään kolmantena päivänä tehtävä vaatimus epäillyn vangitsemisesta. Vangitseminen tulee kysymykseen yleensä törkeissä rikoksissa, kuten törkeissä pahoinpitelyissä tai henkirikoksissa. Epäiltyä pidetään yleensä vangittuna oikeuden pääkäsittelyyn asti. Vangitsemisen pituutta tuomioistuin voi säädellä päättäessään syytteen nostamisen ajankohdasta, jonka jälkeen oikeuden istunto on pidettävissä. Mikäli vangitsemisen edellytykset poistuvat, on epäilty mahdollista myös vapauttaa ennen pääkäsittelyä. Suhteellisen harvoin on sovellettu pakkokeinolain säännöstä yhteydenpidon rajoittamisesta. Tutkintavankeuden aikana voidaan yhteydenpitoa rajoittaa, jos on perusteltua syytä epäillä yhteydenpidon vaarantavan tutkintavankeuden tarkoituksen: esim. rikoksen esitutkinnan onnistumisen. Voisi ajatella, että erityisesti perheväkivaltatapauksissa yhteydenpito uhrina olevaan perheenjäseneen vaarantaisi tutkintavankeuden tarkoituksen. Toisaalta yhteydenpitoa lähiomaiseen saadaan lain mukaan rajoittaa ainoastaan rikoksen selvittämiseen liittyvistä erityisen painavista syistä. Jos syytetty tuomitaan ehdottomaan vankeuteen voidaan hänet määrätä pidettäväksi vangittuna, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa eli käytännössä kunnes tuomio on lainvoimainen. Kaikkien vankeustuomioiden ominaisuus kuitenkin on, että ennemmin tai myöhemmin ne päättyvät, myös elinkautinen vankeus. 130 Rangaistusten käyttöä perheväkivaltatapauksissa on arvosteltu. Rangaistus ei välttämättä, uhrin useimmiten lyhytaikaisesta turvaamisesta huolimatta, saa tekijää lopettamaan rikoksiaan, vaan ne jatkuvat vapautumisen jälkeenkin. Vankeusrangaistus voi kohdistua perheen pääasialliseen elättäjään ja myös sakkorahat voivat olla pois perheen elannosta. Vahingonkorvaus saattaa olla perheessä vain rahan siirtämistä taskusta toiseen. Jokainen rangaistukseen tuomittu on kuitenkin rikosoikeudellisessa järjestelmässä ”hyvä huono esimerkki” muille, eikä tärkeä yhdenvertaisuuden vaatimuskaan anna mahdollisuutta kovin paljon ottaa huomioon tapauskohtaisia erityispiirteitä. Mutta kuten aiemmin on todettu, rikoskäsittelyn etu on siinä, että se etenee tavalla tai toisella jonkinlaiseen loppuratkaisuun ja yleensä tuottaa siinä ohella myös turvallisuuden parantumista. Yhteistyön keinoja Mitä muuta sitten on tehtävissä? Eräs perinteinen rikostorjunnan lähestymistapa on tarkastella rikoksen toteutumiselle välttämättömiä elementtejä ja pyrkiä poistamaan niitä ja siten ehkäistä rikos. Silloin pyritään vaikuttamaan rikoksen tekijään, uhriin tai rikostilanteeseen. Rangaistusjärjestelmän avulla voidaan ajatella pyrittävän ennakolta vaikuttamaan tekijään siten, että tämä rangaistuksen pelossa pidättäytyy rikoksen tekemisestä. Perheväkivaltatilanteen intiimi tapahtumapaikka, koti, saattaa luoda illuusion siitä, ettei rangaistusjärjestelmä sinne ulotu. Jossain määrin se pitää myös paikkansa. Perheväkivalta on edelleen ”vaiettu rikos”. Jos rikos tulee poliisin tietoon, on mahdollista ylläpitää rangaistusten yleisestävää vaikutusta ja kohdentaa toimenpiteitä yksittäiseen tapaukseen. Rikoksen tuleminen poliisin tietoon avaa mahdollisuuden myös muiden viranomaistahojen ja kolmannen sektorin yhteisiin toimiin, jos tällaisia yhteistyömuotoja on luotu. Perheväkivallan tekijät kokevat yleensä myös itse tekevänsä väärin ja väkivallan toistuvuudesta huolimatta haluaisivat päästä eroon taipumuksestaan. Apuna voi tällöin olla erilaiset terapiatyyppiset keinot, kuten Jussi -työ tai Lyömätön linja, joilla mies tai nainen saadaan lopettamaan väkivalta. Jos väkivallan teot tapahtuvat pääasiassa alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisena, voi niiden käytön lopettaminen saada myös väkivallan loppumaan. Lähestymiskiellolla voidaan vaikuttaa niin tekijään ja uhriin kuin rikostilanteeseen. Kysymykseen tulee silloin perheen sisäinen lähestymiskielto, joka asiallisesti tarkoittaa toisen osapuolen muuttoa joksikin aika pois yhteisestä asunnosta. Jos itsensä uhatuksi tunteva henkilö ja henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, asuvat vakituisesti samassa asunnossa, lähestymiskielto voidaan määrätä henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen tai vastaavan rikoksen uhkan torjumiseksi. Perheen sisäinen lähestymiskielto voidaan määrätä, jos henkilön, jota vastaan kieltoa pyydetään, uhkauksista, aiemmista rikoksista tai muusta käyttäytymisestä voidaan päätellä, että hän todennäköisesti tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen, eikä kiellon määrääminen ole kohtuutonta ottaen huomioon uhkaavan rikoksen vakavuus, samassa asunnossa asuvien henkilöiden olosuhteet ja muut asiassa ilmenneet seikat. Poliisi voi myös määrätä väliaikaisen lähestymiskellon. Jo perheväkivallan määritelmään sisältyy ajatus rikoksen tapahtumisesta perheessä, parisuhteessa, muussa lähisuhteessa, kotona. Rikostilanteella tarkoitetaan yleensä mahdollisuutta rikoksen tekemiseen, sen fyysisiä mahdollisuuksia. Rikostilanne on koko ajan olemassa, jos parisuhdetta ylläpidetään, vaikka aikaisempia väkivaltatilanteita on ollut, eikä niihin johtavia syitä ole selvitetty. Joskus parisuhteessa olleiden erottua voivat päättyneen parisuhteen asiat olla pontimena väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Ihmissuhteen päättyminen ratkaisee kuitenkin yleensä ainakin siinä suhteessa esiintyneen väkivaltaongelman. Akuutissa tilanteessa poliisi voi pyrkiä ratkaisemaan ongelman esim. kehottamalla osapuolia oleskelemaan eri puolilla asuntoa, mutta se ei tietenkään tuo pysyvää ratkaisua, jos väkivaltainen osapuoli ei halua noudattaa kehoitusta. 131 Mielenkiintoisia ovat pyrkimykset vaikuttaa uhriin rikoksen ehkäisemiseksi. Rikoksen tekijän on katsottu vastaavan teostaan kaikissa olosuhteissa ja niin tietysti asia onkin. Mutta jos jokin seikka uhrin omassa käyttäytymisessä saa toistuvasti aikaan vaikkapa pahoinpitelyä, lienee järkevää pidättäytyä niin tekemästä. Jos poliisi neuvoo välttämään esim. pahoinpitelyaltista puistoa, niin miksei voi antaa vastaavanlaisia kehotuksia parisuhteen kummallekin osapuolelle. Otollisin maaperä perheväkivallan ehkäisyssä lienee kuitenkin osapuolten, ennen kaikkea tekijän, käyttäytymiseen vaikuttamisessa mahdollisimman laaja-alaisilla toimenpiteillä. Mm. Päijät-Hämeessä kokeiltava englantilaiseen MARAC –malliin perustuva kokeilu (Mariska) pyrkii vaikuttamaan juuri tällä tavoin laajakirjoisesti. Toiminta on organisoitu poliisilaitoksen yhteyteen, mutta muunkinlaiset organisointitavat ovat mahdollisia. Mallissa käytetään Englannissa, Cardiffissa, kehitettyä moniammatillista MARAC -menetelmää. Siinä tehdään systemaattisia perheväkivallan uusiutumisen riskiarviointeja moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa. Tarvittavista toimenpiteistä sovitaan paikallisten eri ammattikuntia edustavien toimijoiden kesken. Päijät-Hämeessä ryhmässä ovat edustettuina sosiaalipäivystys, sovittelutoiminta, seurakunta, terveydenhuolto, ensi- ja turvakoti, maahanmuuttoasiat, yhdyskuntaseuraamustoimisto, rikosuhripäivystys ja A -klinikka sekä poliisilaitos. Tapaukset työryhmään ohjataan vakiokysymyslomakkeella tehdyn arvioinnin perusteella. Aloitteet arviointeihin voivat tulla keneltä tahansa työhön osallistuvalta taholta. Lomakkeen avulla arvioidaan väkivallan uhkan riskitaso ja kaikkein vakavimman riskin tapauksissa riskin toteutuminen pyritään torjumaan laatimalla suunnitelma toimenpiteistä potentiaalisen uhrin turvallisuuden takaamiseksi. Työryhmässä mukana olevat tahot voivat kukin omilla toimenpiteillään lisätä turvallisuutta koordinoidusti ja niiden välinen tiedonkulku paranee. Avun antaminen edellyttää asianosaisen suostumusta. Työssä voidaan ottaa huomioon pakolliset ja määrämuotoiset toimenpiteet, kuten rikosprosessi, ja käyttää myös muita mukana olevien asiantuntijoiden toimivaltaan kuuluvia keinoja. Keinovalikoiman rajaa vain mielikuvitus ja lainsäädäntö. 132 11. TURVALLISUUSVERKOSTO TOIMIJANA Kirsi Kuusinen-James ja Jukka Ihalainen Verkoston tausta ja tarkoitus Lahden seudun perheväkivaltatyöryhmä on toiminut Päijät-Hämeessä vuodesta 1997 lähtien. Lahden ensi- ja turvakoti ja avokriisityön projekti kutsuivat tuolloin mukaan auttamisjärjestelmästä niitä tahoja, jotka työssään kohtaavat perheväkivallan eri osapuolia. (Keisanen ym. 1999, 3.) Verkosto on pyrkinyt yhdessä hahmottamaan sitä, mistä perheväkivaltailmiössä on kyse. Arkikokemuksen ja tutkimustiedon mukaan väkivalta perheissä on varsin yleistä ja samalla usein piiloon jäävää. Sen vaikutukset väkivallan uhriin, väkivallan käyttäjään ja väkivallan näkijään ovat monella tavoin haitallisia ja pitkäkestoisia. Perhe- ja lähisuhdeväkivalta tarkoittaa perheessä ja läheisissä suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa. Väkivalta voi kohdistua kehen tahansa perheenjäseneen tai läheiseen; lapseen, nuoreen, aikuiseen, vanhukseen, naiseen tai mieheen. Väkivallan tekijänä voi myös olla kuka tahansa. Parisuhteessa ilmenevä väkivalta lisää myös lapsiin kohdistuvaa väkivallan riskiä. Perhe- ja lähisuhdeväkivalta voi olla fyysistä, henkistä, seksuaalista tai taloudellista väkivaltaa. Myös hoidon ja avun laiminlyönti ja kaltoinkohtelu on väkivaltaa. Väkivallasta aiheutuu yksilölle ja perheelle terveydellisiä ja sosiaalisia haittoja ja taloudellisia kustannuksia. Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on ilmiönä moniulotteinen ja laaja. Väkivaltaa ehkäisevässä työssä tulee huomioida sen kaikki osapuolet ja apua tulee olla tarjolla lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhuksille, kokijoille ja tekijöille, läheisiä unohtamatta. Apua tulee olla saatavissa erilaisissa väkivaltatilanteissa, niin pienen huolen kuin vakavan ja vaarallisen väkivallan tilanteissa. Perheväkivaltaverkoston tavoitteena oli aluksi työntekijöiden yhteistyön kehittäminen niiden asiakasperheiden kanssa, joissa esiintyi väkivaltaa. Verkostossa käydyissä keskusteluissa korostui moniammatillisen yhteistyön tarpeellisuus ja myös havaitut puutteet yhteistyössä, tiedoissa ja asenteissa. Keskustelujen pohjalta toiminnan tavoitteeksi täsmentyi verkostoituvan toimintamallin luominen. (Keisanen ym. 1999, 3-5.) Tätä tavoitetta edistämään perustettiin viisi työryhmää: koulutus- ja tutkimusryhmä, oikeudellinen työryhmä, lapsen näkökulmaan keskittyvä sekä asiakkaan polkuja auttamisjärjestelmässä pohtiva työryhmä. Nämä ryhmät tuottivat 2000-luvun alkupuolella erilaisia oppaita, järjestivät koulutuksia ja yhteistyössä sosiaalialan opiskelijoiden kanssa tehtiin pienimuotoisia tutkimuksia. Alatyöryhmien toiminnan päätyttyä perheväkivaltaverkosto jatkoi edelleen kokoontumisia. Vuonna 2010 verkoston nimi muutettiin turvallisuusverkostoksi, koska työtä haluttiin kehittää vahvemmin ennaltaehkäisevän ja perhe-elämän turvallisuutta vahvistavan toiminnan suuntaan. Samalla haluttiin mahdollistaa uusien toimijoiden mukaantulo yhteistyöhön. 133 Verkoston toiminnan taustalla on ajatus, että yhteen kokoontuvilla toimijoilla on yhteinen tehtävä ja verkosto tuottaa lisäarvoa tämän tehtävän toteuttamiselle. Verkosto on epämuodollinen, saman asian parissa työskentelevien, ammattilaisten yhteenliittymä. Koska verkostolta on puuttunut virallinen asema ja julkisella sektorilla tapahtui erilaisia organisaatiomuutoksia, on joidenkin ammatti- ja toimialaryhmien edustajilla ollut vaikeuksia osallistua verkoston kokouksiin ja toimintaan. Turvallisuusverkoston toimintaan sitoutumiselle antaa oman leimansa se, että lähisuhdeväkivallan ehkäisy ja korjaavien palveluiden järjestäminen kuuluu joidenkin toimijoiden perustehtävään, kun taas osalla tämä tehtävä on vain osa laajempaa tehtäväkenttää. Turvallisuusverkoston tarkoitus ja perustehtävä on ollut usein aiheena työryhmän keskusteluissa. Valtakunnalliset ohjeet ja suositukset ja alueella tehtävä strategia- ja kehittämistyö ovat olleet eri aikoina määrittämässä ryhmän tarkoitusta hieman eri tavoin. Seuraavat asiat ovat kuitenkin kulkeneet mukana verkoston toiminnan ytimenä jo vuosien ajan: • tiedon lisääminen perheväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä • kunkin toimijan rooliin ja toimialaan tutustuminen • työntekijöiden ja työmuotojen verkostoituminen • asiakaslähtöisen ja käytännönläheisen toimintamallin luominen perheväkivallan ehkäisyyn ja katkaisemiseen. Työryhmän jäsenet ovat kokeneet työskentelyn hyvänä ja pitäneet ryhmää monipuolisena ajankohtaisten asioiden käsittelyfoorumina. Työryhmän kautta on opittu tuntemaan toisia työntekijöitä ja heidän työskentelymallejaan sekä luotu yhdessä toimivia käytänteitä. Ajatusten ja kokemusten vaihdon lisäksi työryhmässä on saanut tietoa teemaan liittyvästä kirjallisuudesta, tutkimuksesta ja koulutuksesta. Työryhmä on osaltaan huolehtinut siitä, että lähisuhdeväkivaltailmiöön on alueella kiinnitetty laajemmin huomiota. Asia ei kuulu kunnissa selkeästi vain tietylle toimialalle tai ammattiryhmälle ja toiminnan koordinointia tai kehittämisvastuuta ei ole osoitettu muillekaan tahoille. Työryhmä on joutunut toimimaan monenlaisten asioiden ja organsaatiorakenteiden raja-alueilla. Ryhmän kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella. Mukana on koko ajan ollut Lahden ensi- ja turvakoti ry:n edustajia sen eri työmuodoista. Ryhmän puheenjohtajuus on myös ollut Ensi- ja turvakodilla. Tämä on perusteltua, sillä verkoston perustamisen alkuaikoina tehdyn selvityksen (Seppänen & Toikkanen 1998, 2.) mukaan verkoston keskuksena olivat ensi- ja turvakodin palvelut. Sosiaalialan osaamiskeskus Verso on myös ollut mukana perustamisestaan (2002) lähtien ja poliisin edustajia on ollut mukana verkostossa koko verkoston olemassaolon ajan. Kuntia edustavien toimijoiden (kuten eri kuntien perheväkivalta-asioiden yhdyshenkilöt) lukumäärä on vaihdellut ja yleensä kuntaa edustava työntekijä on pääsääntöisesti työskennellyt sosiaali- ja terveyspalveluissa tai oppilashuollossa. Mukana on ollut työntekijöitä myös perheneuvolasta, sovittelutoimistolta, rikosuhripäivystyksestä, kriisikeskuksesta, Mannerheimin lastensuojeluliitosta, Diakoniasäätiöstä sekä ev.lut. seurakunnan diakonia- ja yhteiskunnallisesta työstä sekä perheasiain neuvottelukeskuksesta. Lisäksi mukana ovat olleet Lahden a-klinikka, Lahden ammattikorkeakoulu (LAMK), Diakonian instituutti, kriminaalityö, NNKY, Amnesty sekä syyttäjänvirasto. Ryhmä on kokoontunut vuosittain 4-6 kertaa. 134 Verkoston toimintaa tukevat rakenteet Verkoston toiveena on saada virallinen valtuutus ja pysyvät rakenteet toiminnalleen sekä eri kunnissa hyväksyttävä seudullinen toimintaohjelma linjaamaan yhteistyötä. Lähisuhdeväkivallan ehkäisyn ja korjaavien toimintojen koordinointi ja kehittäminen nähdään tärkeänä, mutta verkostolla ei ole tähän virallista valtuutusta eikä resursseja. Verkoston jäsenet ovat pyrkineet työskentelemään tätä kenttää koordinoiden ja kehittäen, mutta haasteena on ollut sitoutuneiden työntekijöiden vaihtuvuus ja/tai heidän muuttuvat työtehtävät. Myös palvelujärjestelmän suhatutuminen verkostoyhteistyön merkitykseen on vaihdellut. Jos työntekijän toimenkuva on määritelty siten, että se käsittää vain oman organisaation perustehtävän suorittamisen, se ei ole silloin aina antanut mahdollisuuksia asian pohtimisen ja kehittämisen yhteisillä foorumeilla ja yhteistyöverkostoissa. Yhteisen toimintastrategian tai ohjelman puutteen on myös nähty vaikeuttavan tavoitteellista ja suunnitelmallista toimintaa. Matti Kataja teki huhtikuussa 2005 valtuustoaloitteen, jonka mukaan Lahteen tulisi saada Porvoon mallin mukainen naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelma. Kaupunginhallitus päätti 16.5.2005 (362 §) kehottaa sosiaali- ja terveystoimialaa ja sivistystoimialaa valmistelemaan mahdollisten muiden tahojen kanssa yhdessä väkivallan ehkäisyä koskevan toimenpideohjelman. Työryhmän kanta asiaan oli, että toimintaohjelma tulisi valmistella yhden kunnan sosiaali- ja terveystoimen sijaan laajemmalla foorumilla, seudullisesti. Valmisteltavan toimenpideohjelman toimenpiteiden toteuttamiseen tulisi varata tarvittavat resurssit ja myös toteutuksen seurantaan tulisi kiinnittää huomiota. Asiaa käsiteltiin kaupunginvaltuuston kokouksessa, joka päätti merkitä tiedoksi aloitteen ja sen johdosta annetut lausunnot sekä kaupunginhallituksen päätöksen. Valtuusto totesi, ettei aloite tässä vaiheessa anna aihetta enempiin toimenpiteisiin. Asia aktivoitui verkoston keskusteluissa uudelleen vuonna 2008, jolloin sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi oppaan lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suosituksista sosiaali- ja terveystoimelle. Tunnista, turvaa ja toimi - opas sisältää suosituksia paikallisen ja alueellisen toiminnan ohjaamiseen ja johtamiseen. (STM 2008.) Suositusten tarkoituksena on tukea ja edistää paikallista ja alueellista työtä perheväkivallan ehkäisemiseksi ja siitä aiheutuneiden ongelmien vähentämiseksi. Oppaan mukaan lähisuhdeväkivallan ehkäisytyön tulisi perustua suunnitelmalle, jossa tulisi huomioida mm. toiminnan johtaminen ja vastuut, henkilöstön ammatilliset valmiudet, tarvittavat palvelut, kansalaistoiminta väkivallan ehkäisyssä, tilastointi, tiedottaminen sekä vaikutustoiminta. Turvallisuusverkosto on luonnostellut Päijät-Hämeeseen lähisuhde- ja perheväkivallan ennaltaehkäisyn sekä korjaamiseen liittyvää seudullista toiminta-ohjelmaa, joka sisältäisi: • taustan, rakenteen ja tiedon siitä, mihin muihin suunnitelmiin ohjelma liittyy • nykytilan kuvauksen (palvelukartta) • tavoitteet (palvelukartan aukkokohdat, osaamisen ylläpito jne.) • toimijat • taloudelliset resurssit • suunnitelman kenelle toiminnasta raportoidaan ja miten • toiminnan (mm. seudulliset koulutukset ja alueellisen tiedontuotannon) Lähisuhdeväkivallan ehkäisyn toimenpideohjelma on kirjattu tavoitteeksi Päijät-Hämeen turvallisuussuunnitelmaan. PäijätHämeen turvallisuussuunnitelma liittyy Valtioneuvoston 8.5.2008 hyväksymään periaatepäätökseen sisäisen turvallisuuden ohjelmaksi. Ohjelmassa on asetettu tavoitteeksi paikallisten turvallisuussuunnitelmien laatimisen ja käsittelyn valtuustoissa 135 viimeistään vuoden 2010 aikana. Suunnitelmissa tulee määritellä sisäisen turvallisuuden keskeiset tavoitteet ja toimenpiteet poikkihallinnollisesti. Ohjelman tavoitteena on saada Suomi Euroopan turvallisimmaksi maaksi vuonna 2015. Päijät-Hämeen seudullinen turvallisuussuunnitelma sai rahoituksen Päijät-Hämeen maakuntaliiton kehittämisrahoista ja suunnitelma valmisteltiin ajalla 11.2.2009 – 31.3.2010. Projektipäällikkönä toimi Timo Komonen Päijät-Hämeen poliisilaitokselta. Osana turvallisuussuunnitelmaa tehtiin valtakunnallisena pilottina arviointia siitä, miten lasten ja nuorten tarpeita kuullaan suunniteltaessa paikallista turvallisuustyötä. Arvioinnin tuloksista kootussa raportissa on esitetty keinoja, joilla lasten ja nuorten näkemykset tulevat osaksi turvallisuustyötä. (Sisäasiainministeriö 2010.) Turvallisuusverkosto sisällytti turvallisuussuunnitelmaan (2010, 64–65) seuraavia toimenpide -esityksiä: • Lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn valtakunnallisen suosituksen (”Tunnista, turvaa ja toimi”, THL) mukaisesti Päijät- Hämeeseen tulisi perustaa yhteistyöryhmä riittävin toimivaltuuksin koordinoimaan laaja-alaisesti seudullista toimintaa. Toi- minnassa tulee huomioida ehkäisevien rakenteiden ja toimintatapojen laaja-alainen kehittäminen sekä koordinoidun ja tavoitteellisen yhteistyön edistäminen. Yhteistyöryhmän tulee huolehtia, että maakunnan kuntiin nimetään yhdyshenki- löverkosto. • On tehtävä seudullinen perheväkivallan ehkäisyyn tähtäävää toimintaohjelma osana turvallisuustyön kokonaisuutta. Per- heväkivallan suhteen on edelleen lisättävä ymmärrystä siitä, että kyseessä on vakava ongelma, johon tulee voida puuttua. • Koska perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhrien ja tekijöiden auttaminen ei ole minkään julkisen sektorin auttajatahon pääasi- allinen tehtävä, on tähän tehtävään varattava tietoisesti riittävät resurssit tarvittavien palvelujen saatavuuden varmistami- seksi. • Perhe- ja lähisuhdeväkivallan tilastoiminen tulee järjestää osaksi eri toimijoiden työrutiineja. Näin mahdollistuu toimenpi- teiden oikea kohdistaminen ja kehittämistarpeiden esiin saaminen. • Perheväkivaltaa ehkäisevän toiminnan seurannan ja arvioinnin koordinointi tulee järjestää. Tätä tehtävää voisi toteuttaa perustettava Lahden ensi- ja turvakoti ry:n ja sosiaalialan osaamiskeskus Verson muodostama maakunnallinen tämän ai- healueen kehittämiskeskus. • Perhe-elämän turvallisuus koskettaa kaikkia ja on siten kaikkien asia. Maakunnan asukkaita ja yhteisöjä on tavoitettava, rohkaistava ja tuettava toimimaan omissa lähipiireissään turvallisen perhe-elämän luomiseksi ja vahvistamiseksi. Tässä yh- teydessä tulee hyödyntää esimerkiksi koulujen ja päivähoidon mahdollisuuksia. Verkoston toiminnan sisältö ja palvelujen kehittäminen Eri alueilla tapahtuvien säännöllisten koulutustilaisuuksien järjestämistä itse väkivaltailmiöstä, puheeksi ottamisesta ja omista toimintamahdollisuuksista, pidetään tärkeinä, mutta resurssien epävarmuus ei mahdollista tätä. Turvallisuusverkostolla ei ole omia resursseja, mutta toiminta on mahdollistunut yhteistyössä eri toimijoiden ja kehittämishankkeiden kanssa. Verkosto on järjestänyt toimintansa aikana seminaarisarjoja sekä yksittäisiä koulutustilaisuuksia, joissa on tarkasteltu lähisuhdeväkivaltaa naisten, miesten ja lasten näkökulmista. Vuonna 2010 turvallisuusverkosto oli mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa Päijät-Hämeen maakuntaliiton ja Turvallisten perheiden Päijät-Häme hankkeen kanssa neljän seminaarin kokonaisuutta. 136 Seminaarien teemana oli Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta. Luonnollisena jatkeena yhteistyöstä seminaarien järjestämisessä voi katsoa myös tämän kirjan tekemisen. Verkosto on mukana suunnittelemassa syksylle 2011 valtakunnallista lähisuhdeväkivaltaa työssään kohtaavien verkostofoorumia. Foorumin teemana on ”Koti on maailman turvallisin paikka” ja se järjestetään Pajulahden urheiluopistolla Nastolassa. Verkoston seudullinen toiminta ja valtakunnalliset yhteydet ovat luoneet osaltaan pohjaa myös muulle aihealueeseen liittyvälle kehittämistoiminnalla. Viimeaikainen esimerkki tästä on osallistuminen pilottina Päijät-Hämeen poliisilaitoksen johdolla valtakunnalliseen kehittämishankkeeseen (MARAC), missä kehitetään toimintamallia ns. korkean riskin perheväkivaltatilanteisiin. Hankkeessa keskeiset seudulliset toimijat kehittävät käytännön toimenpiteitä ja ratkovat verkostoyhteistyöhön liittyviä haasteita, kuten esimerkiksi asiakastietojen salassapitoa ja tietosuojaa. Verkostossa on kannettu huolta siitä, että tieto lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyyn ja korjaaviin toimiin liittyvistä toimijoista ja toimintamuodoista on hajanaista. Päijät-Hämeessä tehtiin vuoden 2000 alussa selvitys niistä tahoista, joilta voisi eri tilanteissa saada apua ja minne henkilöitä voisi ohjata. Tämä lista tulisi päivittää ja jakaa eri yhteistyökumppaneiden käyttöön. Verkosto on suunnitellut kokouksissa palvelukartan rakentamista. Tätä työtä vaikeuttaa verkoston resurssien pienuuden lisäksi se, että palvelut ovat erilaisia kunnittain. Kunnittain vaihtelevat sopimukset ja palvelutarjonta asettavat alueen asukkaat eriarvoiseen asemaan ja hankaloittavat myös alueellisten toimijoiden, kuten poliisin tehtäviä heidän ohjatessaan asiakkaita palveluiden piiriin. Palvelukartan laatimisen lisäksi on huolehdittava myös riittävästä tiedotuksesta sekä kartan säännöllisestä päivittämisestä. Tiedotuksen tulisi tapahtua erillisissä infotilaisuuksissa varsinaisten prosessikuvausten tai palvelukartan lisäksi. Turvallisuusverkoston jäseniltä pyydettiin vuonna 2009 kuvauksia oman organisaation toiminnasta lähisuhdeväkivallan ennaltaehkäisystä ja korjaavasta toiminnasta ja heiltä pyydettiin myös ajatuksia siitä, millainen palvelukartta parhaiten vastaisi työntekijöiden tiedon tarpeisiin. Esiin tuotiin Päijät-Hämeessä toteutettu hoito-, palvelu- ja toimintaprosessien uudistamisen hanke, jossa on kuvattu tässä kyselyssä tarkoitettuja palveluita. Prosessikuvausta ei ole päivitetty ja kaikki eivät pääse nettisivuille, missä prosessi on kuvattuna. Palvelukartan katsottiin hyödyntävän myös asiakkaita: ”Asiakkaiden ohjaaminen palveluiden piiriin on haastavaa, koska palvelut eri kunnissa ovat monimuotoisia. Työyhteisöni toimialueeseen kuuluu 15 lähikuntaa. Kunnittain tehtävä palvelukartta voisi hyödyntää asiakkaita eniten.” Kuntien palvelujärjestelmien erilaisuuden lisäksi haastetta yksittäiselle toimijalle tuo myös asiakkaiden kokonaisvaltaisen tuen järjestäminen: ”Asiakas voi tarvita apua fyysisten vammojen ja oireiden hoidon ja lastensuojelullisten (sisältäen myös turvakotipalvelut) palvelujen ohella, tukea ja käytännön neuvoja selviytymiseen sekä rikosprosessissa että henkisessä selviytymisessä. Joissain tapauksissa tuki myös muiden asioiden hoitamisessa (asuntoasiat, taloudellinen tilanne yms.) on tarpeen. Palvelukartassa tulee huomioida kaikki alueelliset ja valtakunnalliset palvelut, jotka tukevat asiakasta ja eri asiakasryhmiä eri tulokulmista.” Toiminnan kehittämistarpeissa nostettiin esiin tärkeä huomio siitä, että lähisuhdeväkivallan ehkäisyn- ja korjaavan työn kentällä toimijoiden yhteistyön tulisi olla muutakin kuin asiakkaiden ohjausta eteenpäin: ”Tärkeää on, että yhteistyö ei ole pelkkää palveluohjausta. Toivon, että yhä enemmän myös tehtäisiin yhdessä!” 137 Lähteet Keisanen, Eeva-Liisa & Toikkanen, Tuulikki & Nieminen, Sari (1999) Lahden seudun perheväkivaltatyöryhmän raportti 19971999. Työpaperi. Päijät-Hämeen turvallisuussuunnitelma (2010) Päijät-Hämeen liitto 2010: http://www.paijat-hame.fi/fi/tehtavat/aluekehitys/ turvallisuussuunnitelma. Seppänen, Marjaana & Toikkanen, Tuulikki (1998) Kooste perheväkivaltakyselyn tuloksista. Työpaperi. Diakonian instituutti 1998. Sisäasiainministeriö (2010) Lapset ja nuoret mukaan turvallisuussuunnitteluun, kokemuksia ja malleja Päijät-Hämeestä. Sisäasiainministeriön julkaisu 7/2010. STM (2008), Tunnista, turvaa ja toimi. Sosiaali- ja terveysministeriö: http://www.stm.fi/julkaisut/julkaisujasarja/nayta/_ julkaisu/1057479#fi 138 12. TURVALLISUUS SYNTYY JA VOIMISTUU YHDESSÄ TOIMIEN Marja Keto Seudullinen turvallisuusverkosto turvallisen perhe-elämän asialla; sattumaako vai suunnitelmallisen yhteistoiminnan tulos? Vuonna 1997 käynnistetty perheväkivaltatyöryhmä on eri vaiheiden kautta kehittynyt nykyiseksi turvallisuusverkostoksi. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan ennaltaehkäisy ja vähentäminen yhdessä toimien onkin jatkuvasti vuosien mittaan löytänyt uusia kanavia, toimintamalleja ja synergiaa. Päijät-Hämeessä turvallisuussunnitelman laatimisprosessissa on selvästi näkynyt tarve maakunnallisen turvallisuustyön kehittämiselle ja turvallisuuskäsitteen yhteiselle pohdinnalle. Lahden Ensi- ja turvakodin Turvallisten perheiden Päijät-Hämeprojektissa on paneuduttu erityisesti perhe-elämän turvallisuuteen. Perheiden turvallisuusteemaa on nostettu esiin eri tavoin ja korostettu sitä, miten ihmiset itse kykenisivät vaikuttamaan oman perheensä ilmapiiriin ja henkiseen hyvinvointiin. Turvallinen perhe-elämä ei synny sattumalta. Tavoitteena on ollut väkivallan ennaltaehkäisy ja katkaiseminen. On lähdetty kysymään, onko perheessä turvallista, eikä onko perheessä väkivaltaa. Näin on saatu ihmiset laajemmin pohtimaan oman perheensä turvallisuutta. Se on lisännyt perheiden yhteistyöhalukkuutta ja myös väkivallan esille ottaminen on ollut helpompaa. Turvallisuuden käsitteeseen liittyy vahvasti tunne. Mistä se turvallisuuden tunne syntyy? Onko käsityksemme turvallisuudesta yhteinen? Vaikka ulkoapäin katsoen jokin olosuhde tai tilanne voi näyttää turvalliselta, se ei sitä ole, jos ne, jotka tilanteessa elävät, eivät niin tunne. Turvallisuutta on tarpeellista lähestyä kysymällä ihmisiltä heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan asiasta. Turvallisuus ihmisten arkielämässä voi näyttäytyä hyvinkin monimuotoisena ja erilaisena riippuen kulloisestakin elämäntilanteesta. Turvallisuudesta on tärkeä puhua arkikielellä ja konkreettisesti. Tunne on siis yksilöllinen, mutta yhtä tärkeä on nostaa esiin turvallisuuden yhteisöllinen puoli. Tarvitsemme yhteisöllisyyttä ja yhteistä toimintaa luodaksemme turvallisuutta arkielämäämme. Asenne ratkaisee. Yksilö ei voi yksin vaikuttaa. Aina tarvitaan yhteisön tukea ja yhteistyötä. Turvallisuus merkitsee eri iässä ja eri tilanteissa eri asioita, mutta jotkut asiat ovat aina samoja: samat ihmiset hoitavat ja hoivaavat, perustarpeet pitää olla turvattu, elämän epävarmuutta minimoitava, on tärkeää saada tuntea tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Myös toimijoiden verkostoja on saatu paremmin mukaan. On syntynyt uusi yhdessä tekemisen kulttuuri turvallisuuden puolesta. Turvallisten perheiden projektissa on ollut tavoitteena saada päijäthämäläisiä itse vaikuttamaan perhe-elämän turvallisuuteen. On tutkittu turvallisuutta tuottavia tekijöitä lähisuhteissa ja miten eri tavoin turvallisuudesta puhumalla voidaan vahvistaa turvallisuuden tunnetta sekä lisätä omaa ja läheisten turvallisuutta. 139 Perheen turvalliseen elämään liittyvät kysymykset on nostettu osaksi toimijoiden ja kansalaisten arjen kanssakäymistä. On lisätty turvallisuusnäkökulman osuutta auttamistyössä sekä kehitetty lähipiirin mahdollisuuksia turvalliseen perhe-elämään sekä edellytyksiä ja kykyä toimia perheväkivaltakriisin eri vaiheissa. Kysymyksiä, joihin olemme etsineet vastauksia ovat mm. miten tulisi huomioida entistä paremmin ihmisten omat, tärkeiksi kokemansa tavat ja ajatukset turvallisuudesta erilaisia palveluja kehitettäessä ja ohjaisiko turvallisuushakuinen ajattelu- ja keskustelutapa helpommin ihmiset puhumaan myös kotielämän turvattomuudesta. Tuntuu hyvältä huomata verkostoitumisen ja yhteistyön lisääntyneen Päijät-Hämeessä perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön alueella. Näin voimme yhdessä entistä paremmin vaikuttaa siihen , että maakuntamme on turvallisempi paikka elää meille kaikille. Työ piirun verran turvallisemman PäijätHämeen puolesta jatkuu ja parantaa arjen turvallisuutta. Ensikotityön äiti Miina Sillanpää nosti vahvasti jo yli viisikymmentä vuotta sitten esiin lasten elämän turvaamisen tarpeen teemalla ”Jokainen lapsi on pelastettava elämälle”. Kansanedustaja Miina Sillanpään perintö on edelleen erittäin ajankohtainen. Turvakotityö kehittyy ja vastaa tulevaisuudessakin auttamisjärjestelmän ja apua tarvitsevien tarpeisiin. Työtä jatketaan hyvän kumppanuuden ja verkostoyhteistyön hengessä niin kuntien ostopalveluina toteutuvien kuin RAY:n mahdollistamien kehittämishankkeiden avulla. Lapset, joiden varhaisia vuosia varjostaa perheväkivalta, hoidon laiminlyönti tai jopa kemiallinen pahoinpitely, tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen ja hoivan, jotta väkivallan ja turvattomuuden ylisukupolviset ketjut katkeaisivat ja mahdollisuus turvalliseen arkeen olisi yhä useamman päijäthämäläisen tavoitettavissa. Kiitokset kaikille Teille, jotka olette olleet mukana eri tavoin toimien vaikuttamassa yhteistyömme kehittämisessä turvallisemman perhe-elämän puolesta. Kiitos Päijät-Hämeen liitolle vankasta, osaavasta tuesta ja yhteistyöstä sekä tähän kirjaan kirjoittaneille yhdistyksen puolesta. Ja erityiskiitos projektiporukalle! 140 Artikkelien kirjoittajat: Andersson, Sirpa Erikoistutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Forsberg, Mika Hyvinvointijohtaja, peruspalvelukeskus Oiva. Turvallisten perheiden Päijät-Häme –projektin ohjausryhmän puheenjohtaja Heiskanen, Vesa Perheterapeutti, työnohjaaja, Terapia- ja työelämäkeskus Profess Oy Hopiavuori, Sirpa Miestyönkehittäjä, Ensi- ja turvakotien liitto Hurtig, Johanna Tutkija, Tampereen yliopisto Ihalainen, Jukka Projektipäällikkö, Turvallisten perheiden Päijät-Häme -projekti Jokinen, Eila Lahden Vanhusneuvoston puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu Keto, Marja Toiminnanjohtaja, Lahden ensi- ja turvakoti ry. Kuusinen-James, Kirsi Kehittämispäällikkö, Sosiaalialan osaamiskeskus Verso. Turvallisten perheiden Päijät-Häme –projektin tutkija Nyqvist, Leo Professori, Turun yliopisto Pokki, Timo Johtaja, Lahden Diakonialaitos Rytkönen, Timo Perheterapeutti, Turvallisten perheiden Päijät-Häme -projekti Saneri, Ilmo Isätyöntekijä, Miessakit ry Seppänen, Arja Perhetyön kouluttaja, Kirkkohallituksen perheasiat Seppänen, Marjaana Professori, Lapin yliopisto. Turvallisten perheiden Päijät-Häme –projektin tutkija Seppänen, Tero Apulaispoliisipäällikkö, Päijät-Hämeen poliisilaitos Simola, Jaana Erityisasiantuntija, Päijät-Hämeen liitto Tikka, Timo Isätyöntekijä, Miessakit ry Turpeinen, Markku Perheneuvolan johtaja, Päijät-Hämeen perheneuvola Törrönen, Hannele Psykologi ja psykoterapeutti, Helsinki 141 PÄIJÄT-HÄMEEN LIITTO Hämeenkatu 9 A, PL50 15111 LAHTI etunimi.sukunimi@paijat-hame.fi www.paijat-hame.fi
