Lehti 2013/2 - Viipurin pitäjäseura

Transcription

VIIPURIN
PITÄJÄLÄINEN
Viipurin pitäjäseura ry:n lehti 2 / 2 013
Viipurin pitäjäläinen 2/2013
SISÄLLYS
Pääkirjoitus3
Elojuhla4
Karjala-lehti eilen, tänään ja huomenna 6
Tervetuloa Puurojuhlaan 9
Kalenterimainos 2014 9
Kesäpäivä Kangasalla 10
Lyhyesti11
- Vuoden virvottava
- Merkkipäiviä
- Karjalaiset Kesäjuhlat Porissa
Kevätkokouksessa päätettyä 12
Viipuri-keskuksen toiminta muuttuvassa ympäristössä 13
Viipurinlahden itäpuolen rantateillä
- pitäjäseuran kesämatka 2013 15
Ensi kertaa Viipurissa: Eero Ahlström 19
Viipurin maalinnoitus: Antti Pullinen 23
Talin mysteeri 28
Hyvällä naapurilla on monta nimeä: Antti Pullinen 29
Viipuri-yhdistyksen toimintakalenteri 30
Viipuri mon amour -näyttely Lahdessa 31
Mielenkiintoista luettavaa - Kirjoja Karjalasta 32
- Vahvialan karttakirja
- Viipurin menetetyt vuodet
Tunnistatko Viipurin patsaat? 34
Hallituksen yhteystiedot 2013 35
Toimitus
vastaava päätoimittaja
toimitussihteeri
taitto
painosmäärä
painopaikka
kannet
sisus
kannen kuva
Marja-Leena Evinen
Anne Uotinen
Jari Stirkkinen
340 kpl
Karkkilan Painopalvelu Oy
120 g offset-paperi
80 g offset-paperi
Yrjö Liipolan Metsänpoika -patsas Torkkelin puistossa. Kuva: Anne Uotinen 2013
Haluatko kirjoittaa omaan pitäjälehteemme? Toimi näin:
Toimita teksti ja kuvia toimitussihteerinä toimivalle Anne Uotiselle joko
- kirjeitse osoitteeseen Anne Uotinen, Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki
- sähköpostitse osoitteeseen anne.uotinen@elisanet.fi
Laita kuvien taakse tieto kuvienottajasta sekä kuvien palautusosoite.
Laita myös kaikkeen muuhun palautettavaksi haluttavaan materiaaliin palautusosoite.
Kirjoitukset ja muu aineisto vuoden 2014 ensimmäistä lehteä varten tulee toimittaa 15.2.2014 mennessä.
Kiitos kaikille tähän lehteen kirjoittaneille ja kuvia toimittaneille! Terveisin lehden toimitus.
2
Hyvät Viipurin pitäjäläiset
Tiedättehän rotinat – meille karjalaisille tuttu perinne viedä leivonnaisia tai jopa ruokaa vastasyntyneen kotiin, jotta äiti voisi paremmin keskittyä pienokaisen hoitoon. Minulle rotinat on aina
merkinnyt pullarinkeliä. Muhkean sellaisen leipoi tätini Maija tyttäreni pojan parin viikon takaisiin ristiäisiin. Pulla maistui ristiäisvieraille, sen sijaan rinkelin historia oli vieras, vaikka osa
nuorista aikuisista sen kuultuaan kertoikin, että isoäiti tai –isä on Karjalasta. Hetken mietittyään
he kyllä muistivat kuulleensa asiasta, mutta unohtaneensa sen ajan kuluessa. Karjalaisten perinteiden siirtämisessä jälkipolville on haastetta meille kaikille. Tähän haasteeseen pitää tarttua nyt,
eikä sitten joskus.
Vaikka Viipurin pitäjäseuran jäsenmäärä onkin pysynyt samoissa lukemissa muutaman vuoden
ajan, on totuus kuitenkin se, että väki vähenee jäsenten ikääntyessä. Karjalaisuus mitä ilmeisimmin kyllä kiinnostaa nuorempiakin sukupolvia, mutta aikaa työ- ja perhe-elämän haasteiden
vuoksi riittää harvoin käytännön toimintaan. Tunnusteluja yhteistoiminnasta on Pitäjäseuran
toimesta tehty parin vuoden ajan. Pitäjäseura kutsuikin tämän syksyn Elojuhlaan naapuripitäjien
pitäjä- ym. seurojen edustajia. Ilahduttavaa oli, että muutamat kutsutut saapuivat juhlaamme.
Tästä on hyvä jatkaa yhteistyön muotojen miettimistä ja toteutusta.
Pitäjäseura toteutti taas perinteisen kesämatkan Kannakselle ties monettako kertaa. Muistaako
kukaan? Matka suuntautui pitäjän eteläisiin kyliin. Seuran tiedottaja Liisa Munsterhjelm on tuttuun sujuvaan tyyliinsä laatinut matkakertomuksen. Omat kokemuksensa matkasta on merkinnyt
muistiin myös mukana ollut ensikertalainen. Hänen kertomuksensa löytyy sivulta 19. Kotimaan
kesäretki tehtiin elokuisena sunnuntaina Kangasalla sijaitsevaan Äijälän karjalaiseen kulttuurikeskukseen. Ensi kesän kotimaan kohde on vielä auki. Olisiko sinulla ehdottaa karjalaista tai karjalaisuuteen liittyvää vierailukohdetta, jos niin kerropa meillekin.
Värikylläistä syksyä ja iloista joulun aikaa kaikille lukijoille.
Tapaamisiin Pitäjäseuran puurojuhlassa sunnuntaina 24.11. klo 13.00.
Marja-Leena Evinen
varapuheenjohtaja
3
Elojuhlaa juhlittiin vuosipäivän merkeissä 15 9.2013
Jo toistamiseen pitäjäseuran Elojuhlaa vietettiin syyskuun puolivälissä. Juhla oli koonnut
Helsingin Karjalatalolle lähes 80 pitäjäseuran
jäsentä ja ystävää.
kana. Ensi vuonna lehti täyttää kunniakkaat
110 vuotta. Meistä karjalaisia juuria omaavista
tilaajista riippuu onko lehti olemassa seuraavat
110 vuotta. Päivin koko esitelmän voi lukea
seuraavalta sivulta.
Puheenjohtaja Timo Lindroos muistutti tervehdyssanoissaan, että seuramme täyttää tänä
vuonna 65 vuotta, erillisiä juhlia ei kuitenkaan
järjestetään vaan Elojuhlat juhlittiin samalla
vuosijuhlana. Timo kertoi myös onnistuneesta
kotiseutumatkasta ja naapuriseurojen kanssa
viritetyistä yhteistyöhankkeista. Osana muiden
seurojen kanssa verkostoitumista Elojuhliin oli
lähetetty kutsut myös maalaiskunnan naapuripitäjien seuroille. Mukana oli ainakin edustajia Jääski-seurasta, Wiipuri-Yhdistyksestä ja
Uuraalaisista.
Viipurin Linnan Ritarien Jorma Koistinen ja puheenjohtajamme Timo Lindroos. Kuva PP
Päivin juhlapuheen lisäksi Elojuhlien tiedollisesta annista vastasi Viipurin Linnan Ritarit
ry:n puheenjohtaja Jorma Koistinen, jota oli
pyydetty kertomaan johtamastaan yhdistyksestä. Viipurin Linnan Ritarit ry on perustettu
vuonna 1992 Viipurin Urheilijoiden (VU)
tukijärjestöksi. Urheilun tuen lisäksi se vaalii VU:n synnyinkaupungin Viipurin historia
sekä kaupungin historiallista kaupunkikuvaa.
Ritareihin kutsutaan jäsenet kahden varsinaisen jäsenen suosituksesta. Jäsenyys on toistaiseksi avoin vain miehille. Ritareita on 45-50.
Heidän keski-ikänsä on 74 vuotta; vanhimmat
ovat yli 90 -vuotiaita ja nuorimmat 50–55 vuotiaita. Yhdistyksen toimintaan kuuluvat
sääntömääräiset kokoukset, asiantuntijaesitelmiä sisältävät iltatilaisuudet sekä vuosittainen
koti- tai ulkomaanmatka. Ritarit järjestävät
myös erilaisia varainhankintatilaisuuksia,
joista saatuja tuloja ohjataan VU:n nuorten
urheilijoiden koulutukseen ja valmennukseen.
Stipendejä voidaan myötää myös yksityiselle
tai yhteisöille Viipurin historian ja historiallisen kaupunkikuvan vaalimiseksi.
Päätoimittaja Päivi Parjanen. Kuva: AU
Varsinaisen juhlaesitelmän piti Karjala-lehden
päätoimittaja Päivi Parjanen, joka kertoi
Karjala-lehden menneisyydestä, viime vuosien
kehityshankkeista sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Paljon on vuosien varrella tapahtunut.
Helsingin ulkopuolisesta suurimmasta päivittäin ilmestyneestä maakuntalehdestä on päädytty kerran viikossa ilmestyvään heimolehteen, jonka tulevaisuutta nakertaa painettujen
lehtien tilaamisen laskeva suunta. Toimitus on
siirtynyt Viipurista Helsingin kautta Lahteen
ja sitten Lappeenrantaa. Paljon on tapahtunut
ja vettä virrannut Vuoksessa 109 vuoden ai-
Juhlien musiikista vastasi kaksi kvartettia,
joista ensimmäisenä esiintyi Joan Lapé -pianokvartetti. Pianokvartettiin kuuluvat Petra
4
Hirvonen (piano), Laura Heiskanen (viulu),
Anni Lähdetie (alttoviulu) ja Johannes Klein
(sello). He esittivät Richard Straussin kappaleen Ständchen. Kvartetti myös säesti yhteislauluista Viipurin pitäjän lipulle, Muistatko
Monrepos’n ja Karjalaisten laulun.
Tiedollisen ja kulttuuriannin lisäksi ei sovi
unohtaa emäntiemme Kaarin Mannin, Liisa
Murtosen ja Aino Tappolan loihtimaa maistuvaa piirakka- ja kahvitarjoilua. Sitä puolestaan
säesti runsas puheensorina kun karjalaiset ystävät haastoivat sydämensä kyllyydestä toistensa
kanssa.
Joan Lapé -pianokvartetti. Kuva AU
Väliaika - kahvia ja pullaa. Kuva PP
Wiipurilaisen Osakunnan Laulajien (WiOL)
kvartetti Aleksiina Turtiainen (sopraano),
Maisa Mikkonen (altto), Petteri Haveri (tenori) ja Niklas Virkkala (basso) veivät laulujen siivin matkalle Ruotsista Viipuriin,
Vuoksenrannalle ja Islantiin. WiOLin kvartetti
aloitti Carl Mikael Bellmanin Bort allt vad oro
gör? -laululla. Sen jälkeen oli vuorossa Aili
Runteen sanoittama kansanballadi onnettomasta rakkaudesta Viipuri-Tammisuo-KärstiläTali, johon lisävahvistukseksi lavalle nousi
laulunjohtajamme Maria Heiskanen. Koska
kansanballadilla päästiin Imatralle, oli sopivaa
esittää seuraavaksi Erik August Hagforsin ja
J.H.Erkon Laulu Vuokselle. Virran ääreltä päädyttiin merenrannalle Islantiin ja lauluun korpista. Kvartetin esittämänä korpin laulu kuulosti enemmänkin satakieleltä, niin kauniisti
laulajien äänet soivat yhteen.
Runsaslukuinen yleisö täytti juhlasalin tuolit.
Kuvat AU
Juhlat päättyivät Karjalaisten laulun jälkeen
pidettyihin arpajaisiin. Juhlan laulunjohtajana
toimi Maria Heiskanen ja juontajana Anne
Uotinen.
Wiipurilaisen Osakunnan kvartetti vahvistettuna Maria
Heiskasella. Kuva AU
teksti: Anne Uotinen
kuvat: Päivi Parjanen (PP) ja Anne Uotinen (AU)
5
Karjala-lehti eilen, tänään ja huomenna
päätoimittaja Päivi Parjasen juhlapuhe Elojuhlassa 15.9.2013
Lämmin kiitos kutsusta tulla juhlaanne puhujaksi.
Miulle on iso kunnia saada pitää elämäni ensimmäinen virallinen juhlapuhe nimenomaan teille
viipurilaisille, sillä edustanhan mie lehteä, jonka
juuret ovat vahvasti entisessä Karjalan pääkaupungissa Viipurissa.
Työ ette varmaankaan pistä pahaksenne, vaikka
mie käytän tässä ainoaa kunnolla osaamani kieltä,
omaa eteläkarjalaista murrettani. Mie käytän murrettani aina ja joka paikassa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja teen sen ylpeänä, sillä murre on tärkeä
osa miuta ja karjalaisuuttani.
Miulle henkilökohtaisesti Viipuri on rakas ja merkittävä kaupunki. Valitettavasti maalaiskunnan
kylät ovat jääneet vieraammiksi, vaikka kovasti
haluaisin tutustua myös niihin.
Viipuri vetää miuta puoleensa, vaikka miulla ei
ole sinne sukuun liittyviä yhteyksiä. Miun äiti on
käynyt syntymässä Uudenkirkon Halilassa vuonna
1936 ja isä on eteläkarjalaisia Lemiltä.
Mie käyn Viipurissa aina kun siihen on vain tilaisuus. Meiltä Lappeenrannastahan sinne on helppo
hilppasta, kunhan passi ja viisumi ovat kunnossa.
Niin, ja riittävästi aikaa odotella tullijonossa.
kuulevinani Karjalan entisten toimittajien askeleiden kopinan. Koen hyvin merkittäväksi sen, että
saan kulkea päätoimittajien Kaarlo Kytömaa, Anto
Södermanin, Viljo Häyhän, Erkki Paavolaisen,
Onni Johannes Brummerin ja monien heidän
jälkeensä tulleiden jalanjäljissä ja jatkaa Karjalalehden pitkää historiaa, mikä alkoi tammikuu
4.päivä 1904.
Alusta asti lehti ilmoitti olevansa karjalaisten ja
karjalaisuuden asianajaja. Lainaus perustamisasiakirjoista: ” Lehden nimi Karjala viittaa siihen
suuntaan, mihin lehti tulee työskentelemään.
Karjalan kansan henkinen ja taloudellinen kohotus,
tämän osan maastamme kaikinpuolinen kehitys
tulee olemaan se ohjenuora, jotka Karjala tahtoo
työskentelyssään noudattaa. Kohdatkoon se suotuisan maa-alan, saavuttakoon ystäviä kaikissa kansan
kerroksissa, niin ylhäisissä kuin alhaisissa, silloin
tulee työ helposti sujumaan.”
Ensi vuonna Karjala-lehti täyttää siis jo 110 vuotta.
Tuohon taipaleeseen mahtuu monia Suomen historian merkittäviä tapahtumia.
Karjala oli maailmansotien välisenä aikana levikiltään suurin Helsingin ulkopuolella ilmestynyt sanomalehti Suomessa ja maakuntalehdistä maamme
suurin.
Lehden ilmestymisen Viipurissa katkaisi talvisota.
Lehteä tehtiin kuitenkin 18. helmikuuta 1940 asti,
jolloin pommi moukaroi toimitustilat. Viimeiset
työntekijät poistuivat toimitalostamme ja mukaansa
he ehtivät ottaa vain pari kirjoituskonetta ja konttorista pari laskukonetta.
Mie muistan nuorempana hymähdelleeni ihmisille,
jotka kertoivat, miten Viipurin linnan avautuminen
silmien eteen saa sydämen heittämään volttia. Sen
saman mie olen kokenut jo monet kerrat, kun jyhkeän linnan torni alkaa näkyä horisontissa. Miulle
Viipuri on suomalainen kaupunki, josta väitän
tavoittavani edelleen paljon puhutun Viipurinhengen. Jos rajasta on jotain hyvää seurannut, niin
se, että Viipuri on säilynyt hyvin pitkälle ennallaan.
Viipuri on kuin suuri ulkoilmamuseo, josta löytyy
sen historian kaikki kerrostumat.
Aina kun vain on mahdollista Viipurissa käydessäni yövyn Viipuri-hotellissa, siinä Karjalankadulla.
Varmasti työ kaikki sen tiedättekin, että siinä
arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelemassa ja
1929 valmistuneessa rakennuksessa ennen sotia
sijaitsi Karjalan kirjapaino ja Karjala-lehden toimitus. Ja sen takia mie kirjaudun Viipuri-hotelliin
joka kerran vähän niin kuin omistajan elkein.
Hotellihuoneeseeni kapuan mieluummin portaita
kuin käytän hissiä. Graniittiportaissa kuvittelen
Talvisodan evakkomatka vei Helsinkiin. Viikko
rauhanteon jälkeen 21.3.1940 ilmestyi Karjalan
kuusisivuinen näytenumero. Siinä päätoimittaja
Brummer otsikoi pääkirjoituksensa ytimekkäästi:
”Me elämme”. Helsingissä lehti jatkoi ilmestymistään päivälehtenä vuosina 1940-1942. Jatkosodan
aikana toimitus palasi Viipuriin, josta 1944 tuli
lähtö uudelleen Helsinkiin. 1950-luvun alussa toimitus siirrettiin Lahteen ja 1956 Lappeenrantaan.
Lappeenrantaan muuton jälkeen muun muassa taloudellisista syistä lehti muutettiin silloisen uuden
päätoimittajan Lauri Arlon ja toimitusjohtaja Hugo
Turusen toimesta kerran viikossa ilmestyväksi heimolehdeksi.
6
Lauri Arlo kirjoitti tuolloin pääkirjoituksessaan
muun muassa seuraavaa: ”Ensi torstaista lähtien
Karjala ilmestyy kerran viikossa karjalaissisältöisenä. Siinä kerrotaan yhtä hyvin entisestä koto-Karjalasta kuin myöskin pannaan suuri paino elävälle
karjalaisuudelle nykyoloissa. Siinä voivat kaukanakin toisistaan elävät karjalaiset tervehtiä entisiä
naapureitaan ja lukea toisesta elämästä uusissa
olosuhteissa. Kaikkien karjalaisten karjalaisuutta
rakentavassa mielessä tarkoittavat kirjoitukset
saavat siinä sijansa. Näin Karjala tahtoo nyt saada
koko lukijakuntansa elävästi mukaan vaalimaan
karjalaisuutta, sitä vahvistaman ja sen elinetuja
valvomaan.” Eipä tuohon ole mitään lisäämistä.
Toiminta-ajatus pätee vielä vuonna 2013.
Karjala on siis ilmestynyt tilattavana lehtenä neljällä eri paikkakunnalla Suomessa: Viipurissa,
Helsingissä, Lahdessa ja Lappeenrannassa. Se on
Suomen ennätys, jota on vaikea rikkoa.
Nykyään lehteä julkaisee Karjala Lehti Oy,
jossa osakkaina on karjalaisia säätiöitä, piirijärjestöjä, yhdistyksiä ja yksityisiä henkilöitä.
Suurimmat omistajat ovat Karjalan Liitto, Pamaus
Seura, Karjalan säätiö, Karjalaisen Kulttuurin
Edistämissäätiö, Wiipuri-säätiö, Karjalan kulttuurirahasto ja lehden entinen omistaja Karjalan
Kirjapaino. Toimituksemme sijaitsee keskellä
kaupunkia Karjalan kulma-nimisessä kiinteistössä.
Henkilökuntaa on viisi henkeä.
Karjala-lehti on edelleen maan ainoa valtakunnallinen karjalaisten oma viikkolehti. Se on varsin
ainutlaatuista. Jos joku teistä tietää, että jollain
muulla Suomen heimolla on pelkästään heidän
asioistaan kertova ja vieläpä valtakunnallinen lehti,
nykäiskää miuta hihasta ja kertokaa.
Tämä päivä pohjautuu menneisyyden tapahtumiin
ja ratkaisuihin. Ja niille kaikki kunnia. Mutta tulevaisuutta ei voi rakentaa pelkästään muistojen
varaan. Muutokseen suostuminen ja kehityksen
tielle uskaltautuminen ovat edellytyksiä sille, että
toiminnalla on tulevaisuutta, oli kyse järjestöstä,
yrityksestä, lehdestä tai mistä muusta tahosta tahansa. Ajatelkaapa vaikka karjalaisseuroja. Ne ovat
olleet jo vuosia muutospaineessa; olisi löydettävä
uusia toimintamuotoja, joilla houkutella nuorempia
mukaan ja taata näin jatkuvuus.
lista, mutta ikääntymiselle ja luonnolliselle poistumalle ei kukaan mahda mitään. Levikkimme on
laskenut monien vuosien ajan lähes 500 kappaleen
vuosivauhdilla. Vaikka olemme saaneet vastaavasti
satoja uusia tilaajia, poistuma on valitettavasti pysynyt suurempana. Oli pakko ryhtyä vastatoimiin.
Reilut pari vuotta sitten lehden koko muutettiin
perinteisestä sanomalehtien käyttämästä broadsheetista luettavampaan tabloid-kokoon. Samassa
rytäkässä ryhdyimme uudistamaan myös sisältöä.
Muistojen rinnalla haluamme tarjota lehteä, joka
kiinnostaa 50-, 60- ja jopa 70-luvulla syntyneitä.
Nämä ikäluokat ovat niitä, jotka kantavat vanhempiensa ja isovanhempiensa jälkeen vastuun karjalaisuuden tulevaisuudesta.
Karjalaisuus elää hyvin vahvana ja sillä on myönteinen kaiku. Nuorempien – ja tässä kohtaa tarkoitan + nelikymppisiä – kasvava kiinnostus Karjalaa
ja karjalaisuutta kohtaan näkyy muun muassa
sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi Facebookissa
on useita karjalaisuuteen liittyviä ryhmiä, joissa
juuristaan kiinnostuneet etsivät tietoa. Heidän tarpeisiinsa vastaaminen on myös yksi Karjala-lehden
tehtävä.
Sisältöuudistuksen jälkeen lehti keskittyy muun
muassa historiaan ja sotahistoriaan, kulttuuriin ja
perinteeseen sekä näihin aihepiireihin liittyvään
tutkimukseen.
Tutkimustyötä tehdään koko ajan muun muassa
Itä-Suomen yliopistossa Joensuun kampuksella
sijaitsevassa Karjalan-tutkimuslaitoksessa, EteläKarjala -insituutissa Lappeenrannassa ja tietenkin
Helsingin yliopistossa.
Meijän on myös muistettava ja huomioitava lehteä
tehdessämme, ettei kaikkea Karjalaa menetetty
rajanvedossa. Meillä on edelleen Etelä- ja PohjoisKarjala, jossa karjalaisuus on läsnä jokapäiväisessä
elämässä niin, ettei sen ainutlaatuisuutta valitettavasti aina edes huomata. Mie näenkin Karjalalehden yhtenä tehtävänä herätellä etelä- ja pohjoiskarjalaisten arvostusta maakuntaansa kohtaan.
Aihepiiriämme on myös Raja-Karjalassa ennen
sotia puhuttu karjalan kieli. Sehän on saanut
maamme hallituksen päätöksellä vähemmistökielen
aseman ja kieltä elvytetään muun muassa Karjalan
Kielen Seuran toimesta. Seuraamme miten elvytystyössä edistytään. Ensi tiistainakin Joensuussa
järjestetään jälleen karjalankielenseminaari, josta
aiheeseen vihkiytynyt toimittaja Matti Tuomisto
tekee juttua tuoreeltaan.
Muutoksen välttämättömyyteen myö Karjalalehdessä havahduttiin joitakin vuosia sitten, kun
levikkikäyrä vain laski. Tilaajakuntamme on uskol-
7
Nuorempia etenkin kiinnostaa, mitä luovutetussa Karjalassa tänä päivänä tapahtuu ja kuinka
siellä kehitys kulkee eteenpäin. Vai kulkeeko.
Myö seurataan esimerkiksi mitä Viipurissa on
meneillään. Tuoreimpia uutisia sieltä on, että
Torkkelinpuistossa sijaitsevan Aallon kirjaston
restaurointi alkaa olla loppusuoralla. Aikaa siihen
meni vain 15 vuotta.
Tärkeä osa Karjala-lehden sisältöä on karjalaistaustaisen ihmisten haastattelut. Niin julkisuuden
henkilöiden kuin ihan tavallistenkin ihmisten.
Jokaisella on oma tärkeä ja ainutkertainen tarinansa kerrottavanaan. Ja jokainen lehteen painettu
tarina on omalla tavallaan historian tallentamista.
Lehdestä tutkijat tulevaisuudessa löytävät varmasti
arvokkaita tietoja väitöksiinsä.
Myös karjalaiset yhdistykset ja järjestöt saavat
myös äänensä kuuluviin sivuillamme. Seurat ja suvut kertovat kokoontumisistaan ja tapahtumistaan.
Kyykänpelaajat lähettävät tuloslistoja kisoistaan.
Sotien jälkeen Karjala-lehden merkitys heimolehtenä ja karjalaisten yhdyssiteenä korostui, kun
lukijakunta oli evakossa ympäri maata. Yritykset
ilmoittivat Karjalassa uusia osoitteitaan ja ihmiset
etsivät toisiaan.
Kauttamme lukijat ovat voineet pitää yllä evakkokuormaan lastattua karjalaisuuttaan.
Tänä päivänä lehden asema yhdyssiteenä ja karjalaisuuden puolestapuhujana on yhä vahva.
Heitän teille mietittävää: mitä karjalaisuudelle olisi
sotien jälkeen tapahtunut ja tänä päivänä tapahtuisi
ilman viikoittain ilmestyvää omaa lehteä. Kuka
meijän karjalaisten asioista ja kaikesta edellä luettelemastani kertoisi?
lisää toimintaresursseja ja helpottaisi muun muassa
ilmoitusmyyntiä.
Mie olen keskustellut monien media-ammattilaisten kanssa lehdestämme ja olen heidän kanssaan
samaa mieltä siitä, että Karjala-lehden vahvuus on
nimenomaan erikoisuudessa. Meillä on sellaisia
uutisia ja juttuja, joita ei ole muissa valtakunnan
lehdissä. Meillä ei ole kilpailijoita.
Nykyisessä lehtien trendissä vaihtosivuineen ja juttuvaihtoineen, vaatii rohkeutta pysyä omalla tiellään. Myö Karjalan tekijät Paula, Jessica, Pirkko,
Markus ja mie sekä laaja joukko avustajiamme ja
asiamiehiämme ympäri maata olemme lehdestämme todella ylpeitä.
Kuten mie jo kehaisin, Karjala-lehti täyttää ensi
vuonna 110 vuotta. Juhlavuoteemme sopii hyvin
se, että ensi kesänä Karjalan Liiton kesäjuhlia vietetään 30 vuoden tauon jälkeen rajan tämän puoleisessa Karjalassa Lappeenrannassa.
Lehti tulee näkymään monella tapaa juhlahumussa ja meijän puolesta toivotan teijät tervetulleiksi
meille Lappeenrantaan!
Muutoksen tielle uskaltautuminen on ainakin
Karjala-lehden kohdalla osoittautunut hyväksi
ratkaisuksi. Karjala Lehti Oy on vakavarainen
ja velaton yhtiö. Tänä vuonna olemme panostaneet erityisesti markkinointiin ja tilausmyyntiin,
mikä on onnistunut yli odotusten. Levikkimme on
viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna kasvanut lähes 10 prosenttia, kun koko maan lehtien
levikkikasvun keskiarvo on painunut pakkasen
puolelle. Tämän hetkinen levikkilukumme on 8300
kappaletta. Vahvimmat levikkikeskittymämme ovat
Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella. Mie uskon
ja luotan siihen, että lehteä kehittämällä ja kovalla
työllä tavoitamme 10 000 tilaajaa vuoteen 2016
mennessä. Sen rajan saavuttaminen antaisi meille
8
Torkkelin puistoa elokuisena iltana 2013.
Kuva: Jari Stirkkinen
Vuoden 2014 seinäkalenteri
kohta myynnissä
Ensi vuoden seinäkalenteri uusin,
tuorein matkakuvin tulee myyntiin marraskuussa. Kalenterin kuva-aiheina ovat
Viipurin ja maalaiskuntaan tänä vuonna
tehdyt matkakuvat. Kuvien mukana voi
vaikka palata mennen kesän muistoihin.
Perinteinen
PUUROJUHLAMME
Kalenteri painetaan vahvalle kartongille ja kuvat ovat tasokkaita A4-kokoisia
värikuvia. Kuvat voi myöhemmin irrottaa ja vaikka kehystää seinätauluiksi.
Näin maalaiskunnan kotikylistä jää elävä
muisto myös nuoremmalle polvelle. Kalenterihankkeen avulla Viipurin pitäjäseura haluaa siirtää kotipitäjän perintöä
edelleen nuorelle polvelle.
vietetään Helsingin Karjalatalon
Wiipuri-salissa sunnuntaina
24.11.klo 13.00.
Ohjelmassa mm. kotiseutuneuvos
Aira Viitaniemen
keittämä makoisa puuro ja
torttukahvit,
Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran tutkijan Juha Nirkon
kertomuksia joulunperinteistä
sekä arpajaiset.
Myynnissä myös uunituoreita
vuoden 2014 seinäkalentereita.
Kahviraha 5 euroa.
Kalenteri on myös oivallinen joululahja,
jolla voi kertoa suvun karjalaisista juurista.
Kalenteri on myynnissä mm.
Puurojuhlassa 24.11.
Kalenterin hinta on 15 euroa.
Kotiin postitettuna hintaan
lisätään postituskulut.
Viipurin pitäjäseuran
vuoden 2014 seinäkalenteria saa tilata
seuramme jäsensihteeriltä
Aulis Juvoselta, puh. 050 595 4814
helka-aulis.juvonen(at)kolumbus.fi
TERVETULOA!
9
Kesäpäivä Kangasalla
Kalvolaan, Iittalan lasikylään. Ostosten
ja jäätelöiden jälkeen palattiin Helsinkiin
Hyvinkään ja Klaukkalan kautta.
Viidentoista hengen iskuryhmä teki kesäretken
Äijälän karjalaiseen kulttuurikeskukseen
sunnuntaina 18.9. Heimo Kempin kuljettaman
ja johtaman retkikunnan jäseniä kerättiin
kyytiin Helsingistä, Klaukkalasta, Hyvinkäältä
ja Tampereelta.
Lämpimät kiitokset Heimolle monipuolisesta
opastuksesta, turvallisesta kyydistä sekä hyvin
järjestetystä retkipäivästä.
Teksti Anne Uotinen, kuvat Heimo Kemppi (1) ja Anne
Uotinen (2 ja 3)
Kangasalan karjalaiset ry:n perustama
Äijälän karjalainen kulttuurikeskus toimii
entisellä maatilalla, joka on aikoinaan
erotettu historiallisesti merkittävästä
Liuksialan kartanosta. Kangasalan kunnalle
päätyneen maatilan rakennukset vuokrattiin
Karjalaisille vuonna 1980. Talkootyöllä sekä
TE-keskuksen, EU- ja kunnan avustusten
varassa korjattu seura loi upeat tilat järjestää
sekä seuran omia että ulkopuolisten
tilaisuuksia. Juhlakerroksen, jossa on
mittava kirjasto, remontti valmistui 1980.
Vuonna 1984 kunta myi kulttuurikeskuksen
rakennukset Kangasalan Karjalaiset ry:lle
ja vuokrasi sille maa-alueen 30 vuodeksi.
Tätä sopimusta ollaan jatkamassa 30 vuotta.
Päärakennuksen yläkerran remontti valmistui
vuonna 2005. Yläkertaan on remontoitu
tilat pysyvälle näyttelylle ja vuosittain
vaihtuville näyttelyille sekä museotavaroiden
varastolle. Aineistokokoelmat on järjestetty
systemaattisesti museo-ohjeistuksen
mukaan. Tavaraa on kerätty jäsenistön
keskuudesta, mutta sitä saadaan enenevässä
määrin perikuntien lahjoituksina. Kuluvan
vuoden vaihtuvana näyttelynä on lasten
evakkokokemuksista kertova näyttely ”Mihi
myö männää –lapsen evakkotaival”.
Matkalaisia hemmoteltiin maittavallla pitopöydällä
kakkukahveineen. Kuva 1
Koko ryhmä saatiin mahtumaan yhteen kuvaan. Kuva 2
Äijälän pihapiirissä on lasiseinäinen
paviljonki, jossa on mm. vihitty
hääpareja. Pihanpiirin aitassa on sisustettu
museohuoneet naisten töille, miesten töille ja
kivennapalaisille navetoille.
Äijälän esitteli meille kotiseutuneuvos ja
Äijälän puuhamies Kauko Ilonen Kangasalan
karjalaisista.
Kangasalan jälkeen auton nokka käännettiin
ensin kohti Tamperetta ja sitten suunnattiin
Äijälän juhlasali. Kuva 3
10
LYHYESTI
Vuoden virvottava
Jo perinteeksi muodostunut vuoden virvottavan valinta vei virpojat tänä vuonna palmusunnuntaina Vantaalle. Hallitus oli valinnut vuoden virvottavaksi Pertti Joenpolven, joka mm. WiipuriYhdistyksen sekä Viipuri-keskuksen aktiivina on usein toiminut vuosikokouksissamme puheenjohtajana. Pertti on tehnyt aktiivisesti yhteistyötä pitäjäseuramme ja pitäjäseuralaisten kanssa niin
Viipuri-Päivien, Viipurin linnan museohankkeissa kuin Puurojuhlassakin ja onhan Pertti lisäksi
Viipurin linnan ritarikin. Pertin vaimo Kaija Keiriö, seuramme entinen taloudenhoitaja ja nykyinen toiminnantarkastaja, sai myös osansa virpomisesta puheenjohtajamme lausuessa seuraavan
virpomisloitsun
Mie se virvon viisahasti
taputtelen taitavasti
rikkahaksi rakkahaksi,
ison talon isännäksi,
viien piian pitäjäksi,
neljän lehmän kaitsijaksi!
Isännälle ihravatsa.
emännälle perä leveä,
veikolle hyvä hevonen,
tyttärelle punaiset posket!
Virvon varvon vitsa on uusi
kaunis kuin kukkiva tuomi,
eläjän onnea toivotan sulle
nöyrästi vaadin palkkaa
mulle!
Teksti: Anne Uotinen
kuvat:Timo Lindroos
Lisää virpomaloruja ja tietoa Pääsiäisperinteistä löytyy mm. Karjalan Liiton Internet-sivuilta.
Merkkipäiviä
Seuramme kunniapuheenjohtaja, yläsommeelainen Eero Kunttu täytti maaliskuussa 70 vuotta.
Juhlat juhlittiin Kutsilan Valitustalossa Lohjalla. Liki koko hallitus pääsi onnittelemaan Eero seuramme puolesta.
Kuvat: Heimo Kemppi ja Anne Uotinen.
Eeron kukitus
Päivänsankari ja suuri osa hallitusta juhlatalon rappusilla
Sihteerimme Anne Uotinen puolestaan täytti 50 vuotta muutama viikko Eeron jälkeen maaliskuun lopussa. Anne juhli perhepiirissä, mutta hallitus muisti Anne omalla lahjallaan kevätkokouksen yhteydessä.
11
Kevätkokouksessa päätettyä
LYHYESTI
Pitäjäseuran kevätkokous pidettiin lauantaina
20. huhtikuuta Helsingin Karjalatalon yläsalissa. Puheenjohtajana toimi Eero Kunttu
ja sihteerinä Päivi Putkonen-Hegazi. Läsnä
oli kolmatta kymmentä pitäjäseuran jäsentä.
Sääntömääräisessä kevätkokouksessa käsiteltiin ja hyväksyttiin hallituksen laatima toimintakertomus vuodesta 2012 sekä tilinpäätös samalta vuodelta. Puheenjohtaja Timo Lindroos
mainosti kesän 2013 kotiseutumatkaa.
Kokouksen jälkeen Helsingin Karjalatalolla
toimivan, vaikkakin suurissa taloudellisissa
vaikeuksissa painivan, Viipuri-keskuksen toiminnanjohtaja Galinan Pronin kertoi Viipurikeskuksen perustamisesta ja toiminnasta.
Keskuksen toiminnan lisäksi Galina kertoi miten toimintaympäristö on muuttunut vuodesta
1992 Venäjällä. Galinan esitelmä ohessa.
teksti ja kuva: Anne Uotinen
Karjalaisilla kesäjuhlilla Porissa
14.–16.6.
Pitäjäseura oli jälleen edustettuna Karjalaisilla
kesäjuhlilla tällä kertaa Porissa. Aulis Juvonen
myi pitäjäseuran kirjoja ja karttoja markkinaalueella ja kertoi kyselijöille Viipurin maalaiskunnasta ja sen eri kylistä.
Sunnuntain kulkueessa puheenjohtajamme
Timo Lindroos toimi lippumme kantaja airueinaan Aila Lindroos ja Liisa Munsterhjelm.
kuva: Anne Uotinen
Kuva: Puheenjohtajamme Timo Lindroos ja toiminnanjohtaja Galina Pronin.
12
Viipuri-keskuksen toiminta
muuttuvassa ympäristössä
Se oli suurten muutosten ja samalla myös toiveiden
aikaa. Markkinavoimat olivat päässeet valloilleen
eikä valtiovalta osannut niihin sopeutua. 2000-luvun alussa suurkaupunkien mafiat alkoivat perustaa yksityisiä liikeyrityksiä ja pankkeja, joiden
toimintaa ei säätänyt kukaan. Suomessa toivottiin,
että Viipurista tulisi vapaa talousalue. Selvityksiä
tehtiin Moskovassa asti, mutta lopulta Putin sanoi
painavan sanansa ja hanke haudattiin.
toiminnanjohtaja Galina Proninin esitelmä
pitäjäseuran kevätkokouksessa 20.4.2013
Miten kaikki alkoi
Vuonna 2001 Karjalan Liiton koolle kutsumassa
kokouksessa päätettiin perustaa Viipuri-keskus ry.
Perustajajäseniä olivat Karjalan Liitto, Handelsgillet i Wiborg, Karjala-klubi, Viipurin Suomalainen
Kirjallisuusseura sekä Wiipuri-yhdistys. Hankkeen
takana olivat Helena Valta ja Markku Laukkanen.
Vuonna 2003 Viipuri-keskukseen liittyivät Viipurin
Pitäjäseura ja Wiipurin arkistoyhdistys. Yhdistyksen tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi Viipurin
menneisyyttä Suomessa ja Viipurissa. Keskuksella
oli tuolloin kaksi työntekijää Helsingissä ja kaksi Viipurissa. Pienellä organisaatiolla oli hyvät
mahdollisuudet nopeisiin korjausliikkeisiin, joten
yhdistyksen toimintaa on soviteltu kunkin ajankohdan tarpeisiin ja kysyntään.
Viipurin alueen viranomaiset eivät vielä olleet
päässeet rahan makuun, korruptio oli pienimuotoista ja valtionhallinnon palkat pieniä. Virkamiehet
olivat tottuneet komentojärjestelmään eivätkä tienneet mitään muunlaisesta hallintotavasta, joten he
olivat ylivarovaisia. Se heijastui myös Viipuri-keskuksen toimintaan. Esimerkiksi kun vuonna 2002
pidimme seminaarin suomalaisista hautausmaista,
sen nimeksi tuli ympäristöseminaari, koska ei
saanut mainita sanaa suomalainen eikä varsinkaan
hautausmaa.
Toiminnan kehitys
Toiminnanjohtaja Helena Valta oli varmoin ottein onnistunut hankkimaan Viipuri-keskukselle
Interreg-rahoituksen vuosille 2002 - 2005. Niinpä
Viipuriin keskelle tuota sekasortoa muutti rohkeasti
lähetettynä työntekijänä suomalainen Peter Maksimow.
Millaista elämä Venäjällä tuolloin oli? Vallalla oli
1990-luvulla alkanut villi kapitalismi ja sitäkin
villimpi markkinatalous. Sekasortoinen valtionhallinto oli jatkuvien valtataistelujen seurauksena
tehoton. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kremlin
joukkojen maan parlamentin tykitys, kun lukuisia
siviilejä menehtyi, sekä myöhemmät kerrostalojen
räjäytykset Moskovassa ja parissa muussa kaupungissa. Köyhyys vallitsi. Vuonna 1999 keskipalkka
oli noin 60 euroa. Vielä vuonna 2002 turvallisuustilannekin oli huono: tuolloin murhattiin 44 252
henkeä, eli noin 30 henkeä 100 000 asukasta kohti.
Alkuvaiheen hankkeessa määriteltiin keskuksen
tärkeimmät tavoitteet: suomalaisten palvelu ja
auttaminen, suomalaisten suku- ja kotiseutumatkailu, Viipurin ja Karjalankannaksen kulttuurin ja
historian esittely suomalaisille ja venäläisille sekä
yhteydet viranomaisiin Viipurissa ja Karjalankannaksella.
Köyhää syrjäseutua
Kaikki varmaan muistavat 1990-luvun kaupat
Viipurissa. Likaiset, ahtaat ja tiukasti vartioidut,
vaikka ei siellä ollut paljonkaan ostettavaa. ”Laukkuryssät” kiertelivät isojen kassien kanssa ItäEuroopan maita ja myivät kaiken tuomansa torilla.
Lainoista, visakorteista, marketeista tai ulkomaanmatkoista ei ollut tietoakaan. Katuja rämisteli vain
muutama vanha Lada ja rapuissa lojui käytettyjä
huumeruiskeita. Talojen asukkaat jonottivat esiintymislavaa muistuttavalle korokkeelle saadakseen
pudotettua roskansa roska-autoon, joka kävi pihalla
pari kertaa viikossa. Roskapusseina ei suinkaan
käytetty arvokkaita muovikasseja, ne pestiin huolellisesti ja käytettiin moneen kertaan. Silloinen
Viipurin kaupungin virkamies ei tiennyt, että Viipuri on suomalainen kaupunki, ja Viipurin linnaa
koristi laatta Viipuri - vanha venäläinen kaupunki.
Kulttuurielämä Viipurissa oli yhtä lamaantunutta
kuin talouskin, joten kulttuuriohjelmalla oli kysyntää myös sillä puolen rajaa. Viipuri on raunioituneenakin edelleen suomalainen kaupunki, johon
venäläiset eivät osanneet sopeutua. Koska Viipuri
on vieras miljöö siellä nykyään asuville, moniin
heistä upposivat suomalaisten tarjoamat kulttuuririennot. Uudentyyppinen toiminta ja suomalaiset toivat kaupunkiin vipinää. Viipuri-keskuksen
toimisto Viipurissa solmi yhteydet paikallisiin,
ennen kaikkea ruohonjuuritasolla. EU-rahoituksen
turvin pystyttiin järjestämään yhteisiä kaksikielisiä
seminaareja ja tilaisuuksia, mm. perinneruokakursseja, joilla opetettiin suomalaisten ja venäläisten
perinneruokien valmistusta. Yhdessä tekeminen oli
silloin uutta ja tuotti hedelmiä, paikalliset asukkaat
saatiin kiinnostumaan Viipurin menneisyydestä.
13
Otteet kovenevat, vauraus kasvaa
Putin alkoi sillä välin harrastaa tiukempia otteita.
Oligarkit pakenivat ulkomaille tai vangittiin. Valtion byrokratia paisui paisumistaan. Monimutkainen hallintorakenne ja korruptio kaikilla tasoilla
tukahduttivat maatalouden ja teollisuuden kehityksen. Mutta siitä huolimatta vauraus alkoi selvästi
näkyä myös kasvukeskusten ulkopuolella. Kaasuputkien rakentaminen vauhditti myös Viipurin
alueen taloutta. Maan turvallisuustilannekin parani:
vuonna 2010 Venäjällä murhattiin vain 18 660 henkilöä eli 13,2 henkeä 100 000 asukasta kohti.
Ennakkoluulot hälvenivät. Suomalainen historia
alkoi näkyä Viipurissa, ei ainoastaan keskuksen
ansiosta, mutta silläkin oli osuutensa.
Karjalaisen kulttuurin ja historian lisäksi suomalaisia kiinnostivat Viipurissa paikallista elämää
koskevat asiat: kokoustilojen ja huoneistojen vuokraus, opiskelijatoiminta, vientirajoitukset, verotus
ja kirjanpito Venäjällä, paikalliset rakennusliikkeet,
maan vuokraus Karjalankannaksella, majoitus- ja
ruokailumahdollisuudet Viipurissa, Käkisalmessa
ja Sortavalassa sekä tullaus-, rajanylitys ja rekisteröintiasiat.
Viipurin paikallisviranomaiset onnistuivat jo rakennuttamaan perheilleen hienoja rantataloja.
Enää ei erikoisemmin piitattu keskusvirastojen
määräyksistä, kunhan oma tulotaso pysyi kohtuullisena. Vuodesta 2000 venäläisten reaalitulot ovat
kasvaneet 2,6-kertaisiksi. Vuonna 2012 keskipalkka Viipurin alueella oli 789 euroa kuukaudessa ja
työttömyysaste 0,24 %. Alueen budjetti oli 142
miljoonaa euroa, verotulot 69 miljoonaa euroa.
Karjalan Liitto ja Viipuri-keskus ryhtyivät tekemään Kannaksen siviilihautausmaiden kartoitusta
ja selvityksiä niiden nykytilanteesta. Luettelot valmistuivat vuonna 2004 suomen ja venäjän kielillä.
Kortisto koottiin kahdeksi painetuksi kappaleeksi,
jonka Karjalan Liitto luovutti marraskuussa 2004
Suomen opetusministeriöön. Tarkoitus oli käynnistää Suomen ja Venäjän väliseen valtiosopimukseen
tähtäävät toimenpiteet siviilihautausmaiden suojelemiseksi.
Tilanne nykyisin
Jos suomalaiset toivat ennen mukanaan tiedon
lisäksi myös rahaa, nyt heidän rahojaan ei kulttuurissa erityisemmin kaivata. Tietoja vanhasta
Suomesta ja Kannaksesta on jo aika paljon myös
venäjäksi. Tosin parina viime vuonna koko maassa on ollut suunta ns. patriotismiin, mutta tilaa on
löytynyt myös objektiiviselle tiedolle.
Viipuri-keskuksen monista projekteista merkittävimpiä olivat Viipurin linnaan avatut pysyvät
näyttelyt Suomen ajan Viipuri ja Autonomian ajan
Viipuri sekä Sorvalin hautausmaan kunnostus, joka
aloitettiin yhdessä Karjalan Liiton kanssa.
Keskus järjesti myös mm. Viipurin vanhaan taiteeseen ja Viipuri-aiheiseen kirjallisuuteen liittyviä
seminaareja ja asiantuntijaluentoja, Vanhaan Viipuriin liittyviä teemamatkoja sekä esiintyjäryhmä- ja
näyttelyvierailuja Viipuriin. Matkojen teemoina
olivat Viipurissa syntyneet, lapsuuteni Viipurissa,
Viipuri teatteri- ja musiikkikaupunkina, talvi- ja
jatkosodan taistelut ja siviilien elämä Viipurissa,
Kannaksen vanhat ja uudet luostarit sekä Karjalankannaksen Suomen ajan museot ja niiden tuho.
Useita vuosia on myös järjestetty matkoja Viipurin
lähisaaristoon. Suuri avaus oli arkistomatkat suomalaisille sukututkijoille. Ne ovat olleet kaikkina
vuosina suosittuja. Suomalaisille on järjestetty
matkoja myös Pietarin arkistoihin.
Viipuri on alkanut hyödyntää kaupungin menneisyyttä kulttuurielämässään. Viipurin vanha kulttuuri on päässyt maailmankartalle: IBRD pankki on
myöntänyt varoja Monrepos’n kartanon ja puiston
sekä Viipurin linnan komendantintalon ja alapihan
kunnostukseen. Presidentin rahastosta osoitetun
6,39 miljoonan euron Alvar Aallon kirjaston remontti on valmistumassa.
Miltei kaikista keskuksen tapahtumista kirjoitettiin
paikallisiin lehtiin ja uutisoitiin paikallisessa televisiossa, joten sana levisi. Pian moni paikallinen jo
tiesi, missä oli mitäkin Suomen aikana ja useiden
talojen entiset suomalaiset omistajatkin. Paikalliset kotiseutuharrastajat alkoivat jo itsekin kaivella
arkistoaineistoja ja kääntää suomalaista Viipuri- ja
Karjalankannaskirjallisuutta.
14
VIIPURINLAHDEN ITÄPUOLEN RANTATEILLÄ
- pitäjäseuran kesämatka 2013
Samasta pitäjäseuran matkasta kertoo
ensikertalaisen kokemuksiaan myös
sukulaismies Eero Ahlström tässä samassa
lehdessä; jutut täydentävät toisiaan joten lue
ne peräkkäin!
Poikkesimme taas Sorvalin hautausmaan
entisestään siistiytynyttä kuntoa
tarkastelemaan ja kuuntelimme Timon
kertomusta vanhoista suvuista, joiden
edustajien hautakiviä alueelta löysimme.
Vehreän lehväkaton alla voimme suorastaan
aistia menneiden sukupolvien läsnäolon.
Suomalaisten ja venäläisten talkoolaisten
yhteistyö hautausmaan perkauksessa on
tuottanut kauniita tuloksia, kiitokset heille!
Viipurin pitäjäseuran kesämatkan kohteina
olivat lämpimänä kesänä 2013 jälleen itse ÄitiViipurin ohella maalaiskunnan eteläiset kylät
ja Viipurin itäisen rantatien ympäristöt.
25.6. tiistaina
Bussimatkalle lähdettiin aamuaikaisin Lohjan
perukoilta Vihdin kautta kiepaten kuten
ennenkin, ja yhtä hauskaa oli tavata tuttuja
reissukavereita lisää Kiasman pysäkilläkin.
Lisää ystäviä poimittiin matkan varrelta,
viimeiset sitten Vaalimaalta. Auto oli
täpötäynnä ja tunnelma korkealla!
Ja taasen oli kesämatkatoimikuntakin
heimopäällikkömme Timo Lindroosin
taitavalla vetovastuulla onnistunut tilaamaan
mitä mahtavimman sään – aurinko porotti
pilven takana ja hellettä piisasi! Lämpö kyllä
jo hieman kypsyttikin Venäjän tullikamarin
tienoilla kun vaihteeksi jouduimme
odottelemaan siellä teetaukojen päättymistä
vielä kello 15 aikoihin. Lopultahan pääsimme
Viipuriin ja silloin oli taivaskin jo täysin kirkas
ja ilma väreili kuumuudessa.
Illallispaikkamme Poljana Patterinmäellä. Kuva JS
Illalliselle lähdettiin taas iloisella joukolla,
olihan saatu hetki jo virkistäydyttyä hotelli
Druzhban kammareissa. Ruokapaikka Poljana
Naistensairaalan takana Patterinmäellä oli
uusi kokemus useimmille, ja ehkäpä myös
viimeinen. Naistenhuone oli kyllä oikeasti
kaunein Viipurissa! Iltaa jatkettiin taas
Viktorian kattoterassilla maisemia ihaillen ja
jälkiruoaksi jäätelöä nautiskellen. Terassilla
istuessa saapui paikalle myös yllätysporukka:
pitäjäseuran vahvoja vaikuttajia eli
Jaakko Ahokas koko sukukuntansa kanssa
seurassaan myös Päivi Salo ja Heimo
Kemppi. Herskaappi oli päättänyt tulla meitä
tervehtimään päivämatkallaan ja hauskaahan
se! Lopun iltaa istuttiin turvallisesti Druzhban
terassilla ja äimisteltiin upeaa superkuuta
taivaalla – no Venäjällähän kaikki on suurta!
26.6. keskiviikkona
Aamusta lähdettiin taas reippaasti viettämään
maaseutupäivää Viipurinlahden itäpuolen
Varjoisa hetki Sorvalin hautausmaalla. Kuva EA
15
kyliin. Matkatoverimme Heikki Saares oli
päivän ensimmäinen kertoja; hän keskittyi
muistelemaan Nuoraan kylää, Nuoraan
joen partaita ja sen jälkeen Ylä-Sommeen
teitä. Ohitimme entisen Kakkolan mahtavan
kartanon, josta tärkein muisto taisi olla
kartanonherra Buttenhoffin omistama
ravurikuningas Eri-Aaron! Tätä oria yltyivät
muutkin miehet muistelemaan oikein
olantakaa. Ohitimme myös Stig Hästön suvulla
olleen Nissisen talon, jossa hän oli sota-aikana
käydessään rikkonut kirveellä vanhan, hienon
pöydän, jottei vihollinen sen ääressä istuisi.
Tienoilla oli ollut myös suuri sotavankileiri,
josta vankeja saatiin maalaistalojen töihin.
Karjala poikii: Erkki Heiskanen ja Timo Lindroos. Kuva EA
Seuraavan kylän eli Porlammin oma poika
Aulis Juvonen selosti seuraavaksi omia
muistojaan myös Ylä-Sommeen ja AlaSommeen osalta, ja hauskojahan nuo muistelot
olivatkin, ihan Auliksen tapaan! Koiviston
tielle palattuamme hän kertoi Ala-Sommeen
kylän olleen täynnä Sassin sukua, mutta
joukkoon mahtuivat myös Berkanin suvun
asuinpaikat – niistähän tyttöjä naitiin myös
Juvosen ja Tikan sukuun lähitienoille.
Kauniin metsätien ja Rauhanmajan
hautausmaan jälkeen vuorottelivat heleät
niittyaukeat ja synkät kuusikot. YläSommeella tutut talot vierustivat kylätietä
ja pellot aukesivat niiden takana. Kylä
tuntui edelleen virkeältä, jopa uutta
pyöröhirsidatsaakin pystytettiin. Puutarhapihat
olivat tarkkaan viljeltyjä, porkkanat ja
sipulit tiukoissa riveissään. No välillä toki
näkyi surkeita, romahtamaisillaan olevia
talorötisköjä, sekä suomalaista että venäläistä
alkuperää.
Valtatien ylittäessä Sommeen joen jäi
Berkanien torppa vasemmalle ja oikealla
taas oli jäljellä ison Rikkolan hovin navetan
luonnonkivinen kivijalka. Viipurin – Koiviston
rautatie ylitettiin – oikealle jäi Sommeen
pysäkki ja vasemmalle Savolaisen kylä, josta
matkatoverimme Keijo Kanervan juuret olivat.
Myös Auliksen suvun Iita Juvonen on lähtenyt
emännäksi Sikiön taloon Savolaisenkylään.
Porlampia lähestyttäessä näkyivät Porlammin
hovin eli Rutin peltoaukeat ja myös
Urosen perheen talo – Urosen pojathan
olivat Helsingissä sittemmin vaikuttavissa
asemissa TKK:n rehtorina ja ministeriön
kansliapäällikkönä. Marja-Leena Sassin
äidin Mirjamin syntymäkoti Pärssinen
myös huomioitiin. Ja tokihan nähtiin myös
Porlammin taisteluiden ja motin muistokivi.
Ala-Sommeen käynnin huippuhetki vietettiin
valtioneuvos Virolaisen muistokivellä, jossa
heimopäällikkömme piti puheen ja joimme
samppanjamaljat Johanneksen lohkaisua
muistellen – ei siis vielä ollut viskin aika.
Lauloimme lopuksi yhdessä Karjalaisten
laulun ja kävelimme bussille, samalla kun
kasvomme paloivat punaisiksi helteessä.
Nykyään kylän keskus taisi kyllä olla
puhelinkoppi, vierellään pikkuinen puoti.
Ja sitten suuntasimmekin kohti tämän retken
erikoiskohdetta Uuraan satamaa ja kylää.
Puhetta jatkoi nyt Jari Stirkkinen, jonka suku
oli uuraalainen monessa polvessa. Uuras ja
Pitkästä aikaa taas ryhmäkuva koko matkaseurueesta.
Kuva JS
16
viereinen Ravansaari olivat muodostaneet
Viipurin ulkosataman, joka oli aikanaan ollut
pohjoismaiden suurin puutavaran vientisatama
ja Suomen kolmanneksi suurin satama yleensä.
Nykyään Uuras on tärkeä öljy- ja hiilisatama.
Jari oli valmistellut meille oikein hyvän
kirjallisen yhteenvedon ja kartan Uuraan
historiasta, kiitoksia! Opimme myös,
että Uuras on ruotsinkieliseltä nimeltään
Trångsund, ja aika ahtaaltahan tuo vaikuttikin.
Ruotsin vallan aikana Kustaa Vaasa jo
antoi merkitä laivaväylän Viipuriin Uuraan
kautta. 1600-luvulla Uuraaseen perustettiin
tullikonttori. Tärkein tuontitavara tuohon
aikaan oli suola! 1720-luvulla Venäjä vallan
aikaan rakennettiin Trångsundin linnoitus.
Kahvitauko Uuraan satamassa, taustalla rahtialus
puutavaraa kyydissä niinkuin silloin ennen. Kuva JS
Paluumatkalla Jari kertoi Uuraan
sotahistoriasta. Vuonna 1944 sodassa
oli paikalla ollut myös saksalaisten
ohella virolainen vapaaehtoisrykmentti
taistelemassa venäläisiä vastaan. Hän
tiesi myös kertoa Uuraan virkeästä liikeelämästä – siellä oli lähes 50 päivittäis- ja
erikoistavaraliikettä, elokuvateatteri, 3
lääkäriä ja diakonissakin. Erikoinen ammatti
oli paikallisilla ”paattikauppiailla”, eli tädit
veivät veneillään laivoille myytäväksi kahvia
ja piirakoita. Saarella oli myös partio, martat,
matkailuyhdistys ja työväenyhdistys sekä
tietenkin useita tanssilavoja!
Muillakin matkoillamme paljon kiitosta
tarinoistaan saanut Pekka Turtia tunsi myös
Uuraan seudun. Pekan isovanhemmat Lautalat
olivat asuneet Uuraalla muutettuaan sinne
Nuijamaan Lautalan kylästä ja poika oli
heidän luonaan viettänyt lomiaan. Myös
Pekan appivanhemmat olivat uuraslaisia.
Pekka muisteli käyneensä Uuraassa 30-luvulla
katsomassa urheilukilpailuja; tällöin tultiin
laivalla, sillä maata myöten pääsi siihen
aikaan vain junalla. Hän muisteli myös
lapsena nähneensä ihmeekseen ensimmäiset
mustaihoiset merimiehet täällä satamassa.
Uuraan vanha kansakoulu. Kuva JS
Uuraassa ajelimme pitkin Uuraankatua
ohi vanhan kansakoulun, jota Jarin isä
ja täti olivat käyneet. Kävimme myös
Laivastotorilla Uuraansalmen rannalla;
laivarannan hiekkaisilla nurmikoilla
joimme myös retkikahvit. Pitäjähallituksen
tomerat tädit Anne ja Liisa olivat käyneet
hankintamatkalla Carusel-jättimarketissa
ja ostaneet talon tyhjäksi kaali-, nakki- ja
munariisipiirakoista! Kun sitten yksittäin
pakattuja omenapiirakoitakin oli yksi
jokaiselle viidellekymmenelle, ei kassatytön
tyrmistynyttä ilmettä ja kassakuitin pituutta voi
sanoin kuvailla. No, mutta sitäkin paremmin
ne maistuivat retkeläisille kuski-Ossin
keittämän mainion kahvin kera! Kahvikioskia
pitivät juuri perustetut mainiot yhdistykset eli
Porlammin ja Sommeen Martat – saa nähdä,
kuinka toiminta jatkuu seuraavina kesinä.
Poikkesimme myös katsomaan Uuraan
Monolan hautausmaata, josta olivat entisiltä
ajoilta jäljellä vain portinpylväät ja pari
uudelleenlöydettyä hautaa. Unohdettu
hautausmaa oli nyt upea mäntymetsä
hiekkaharjulla. Pekan isovanhemmat ja
Jarin isoäiti lepäsivät täällä. Myös yli 1500
17
venäläistä sotilasta oli tänne haudattuna ja
heille muistoksi oli pystytetty auringossa
hohtava, valtava hopeasoturipatsas.
kylistä: Karppilasta, Hapenensaaresta,
Kiiskilästä ja Turkinsaaresta. Pekka luki myös
hauskan lehtileikkeen ” Draama tulliasemalla”,
joka oli Petroskoin lehdestä, lisäksi kuulimme
Propaganda-runon.
Päivänretken lopuksi, kun bussimme kääntyi
Uuraantielle alkoi valtava ukkossade
lopulta helteen jatkoksi! Sade ja salamointi
jatkuivat illansuun Viipurissakin, vesi
hakkasi vaakasuoraan hotellin ikkunoihin,
tunki sisäänkin raoista ja koko kaupunki
näytti tulvivan! Illaksi ilma asettui ja
pääsimme yhdessä syömään Pyöreään
Torniin. Keskipäivän 32 astetta oli laskenut
24 asteeseen, noustakseen yöksi taas 26-28
asteeseen.
Pitäjämatkan ensikertalainen Erkki Heiskanen
– hallituksemme kuopuksen Marian isä – luki
meille pariinkin otteeseen valittuja kaskuja
venäläisten edesottamuksista, ja todella
lahjakkaalla esiintyjäntaidollaan sai meidät
naurusta tirskumaan jälleen!
Paluumatkan tullimuodollisuudet olivat
kerrankin sopivan lyhyet, ja pääsimme
jatkamaan pian. Bussissa kuulimme vielä
aamupäivän pistäytymisistä kotikyliin
Säiniölle, Sommeelle ja Lyykylään. Sisarukset
Kaija Ahlström ja Irja Heinstöm pääsivät kyllä
kotikunnailleen, mutta joutuivat myöntämään,
että entiselle leikkikivelleen eivät enää
pystyneet kiipeämään!
27.6. torstaina
Lähtöpäivän aamuna suuntasimme joukolla
Pellavakauppaan – pellavaisia lakanoitahan
ei voita mikään. Matkan kulttuurianti oli
seuraavana vuorossa: Viipurin Taidemuseolla
oli näytteillä upea kokoelma 1300–1700
-lukujen espanjalaista taidetta ja esineistöä,
etenkin rikkaastikoristeltuja, hopeahelaisia
aseita Eremitaasin kokoelmista. Jälleen
hehkuvana jatkuvassa helteessä käveltiin
sitten lounaalle kuka minnekin, meidän
porukka pakeni viileään Slaavilaisen trapezan
kellariin. Jotkut kiirehtivät lounaan sijaan
toriostoksille tai kauppakeskukseen varastoja
täydentämään, jotkut taas käväisivät vielä
taksilla kotikylässään.
Suomen puolella rajaa jatkui taas helle
entisellään, mutta mikäs sen parempaa
kesäisenä iltana.
teksti: Liisa Munsterhjem
kuvat: Eero Ahlström (EA) ja Jari Stirkkinen (JS)
Tori, kauppahalli ja linna, Kuva JS
Viimein taas saimme joukot kasaan torille, ja
kotimatka saattoi alkaa. Matkan viihdykkeeksi
kertoi Pekka Turtia jälleen muistojaan
Rasalahdesta ja Tervajoelta sekä lähistön
18
VIIPURIN PITÄJÄSEURAN KOTISEUTUMATKA 2013;
ensikertalaisen Viipurin kokemuksia
Valmistautuminen tähän äitini suvun
kotiseutumatkaan alkoi noin kolme vuotta
sitten liittymisellä Viipurin pitäjäseuraan.
kulkee ihan mielikseen. Torkkelin puisto
sekä Salakkalahden puisto ovat varmaan
70 vuotta sitten olleet vielä nykyistäkin
tunnelmallisempia kohtauspaikkoja.
Jo pari vuotta sitten tuttavani Esko Penttinen
yritti houkutella mukaan, mutta jokin
muu ohjelma esti silloin matkan. Nyt,
kun äitini Kaija Ahlström (os. Juvonen) ja
tätini Irja Heinström (os. Juvonen) olivat
innostuneita lähtemään reissuun niin ei
kun ilmoittautuminen Timo Lindroosille ja
vanhaksi päässyt passi kuntoon.
Iltaruokailu tehtiin Patterimäen kupeessa
Vesilinnassa. Aikaa jäi illalla vielä kaupunkiin
tutustumiseen ja mikäs sen hienompaa kuin
jaloitella lämpimässä kesäillassa ja hyvässä
seurassa pitkin Viipurin katuja ja puistoja.
Keskiviikkoaamuna lastauduimme sitten
bussiin ja matkan suunta oli Viipurista etelään
Kärmelahden ja Nuoraan kautta kohti YläSommeen ja Porlammin kyliä eli Juvosen
ja monen muunkin mukana olleen suvun
asuinalueita. Eihän tästä matkasta näin paljon
olisi saanut irti millään ilman mukana olleita
entisiä asukkaita. Nuoraan aseman lähellä,
Kakkolan kartanon pihapiirissä olleessa
Kakkolan lammessa on kuulemma ollut tapana
juottaa hevosia Viipurin reissuilla.
Tien varressa sijaitseva Rauhanmajan
hautausmaa on äidille ja tädille tärkeä paikka,
sinne on haudattuna vain 10 vuotiaana
keuhkotautiin menehtynyt, v 28 syntynyt Liisi
sisko. Ei löydy enää hautaa, sillä ortodoksit
ovat ottaneet hautausmaan käyttöönsä. Hieman
edempänä ja kauempana tiestä sijaitsee suuri
Korpelan kartano, jonka kautta kuulemma
toisella evakkoonlähtökerralla jouduttiin
kiertämään jotta vältettäisiin vihamielisissä
aikeissa olleet naapurimaan edustajat.
Takavuosien ilmastoimattomalla onnikalla
säätä olisi ehkä arvosteltu, mutta nyt Ossi
Niinimäen ohjaamalla, jäähdytetyllä linjurilla
lämpö oli vain eduksi.
Omakohtainen kokemus opettaa paljon
paremmin kuin kirjasta lukeminen, sen
huomasi, kun teimme ensimmäisen Venäjän
puoleisen pysähdyksen Säkkijärvellä.
Säkkijärven polkka on isänikin haitarilla
soittamana tietysti tuttu, mutta nyt sisäistän
lopun ikääni missä Säkkijärvi tarkkaan ottaen
sijaitsee.
Ennen Viipuria paikallistuntemusta omaavat
tiesivät näyttää missä Merijärven entinen
lentokenttä on sijainnut ja nyt Sorvalin
hautausmaalla käydessämme syöpyi mieleen
myös missä kaikkien tuntema allas-, veitsi- ja
haarukkavalmistaja Hackman on aloittanut
toimintansa.
Hieman oli vaikeuksia pysyä kartalla (vm
1938) sillä kartan pellot saattoivat jo olla
metsää ja päinvastoin. Jaatispään tien
pohjoisempi lähtöpaikkakin varmistui vasta
paluumatkalla. Sen sijaan jyrkkä oikea
alamäkeen, Risukylään ja mm Mäkeläiselle
johtavan tien risteyksessä juuri ennen
Ylä-Sommeen kylää oli selkeä. Mutka on
jäänyt hyvin Irjan ja Kaijan muistiin, siinä
nimittäin Irja nuorena tyttönä oli kuljettanut
pikkuveljeään Maunoa polkupyörän
pakettitelineellä ja kaatunut. Tästä alkoikin
Viipurin Veikot ei ollutkaan urheiluseura vaan
paikallinen ”ostostaivas”.
Druzhba-hotelli näytti ulkoapäin komealta, ja
on se Salakkalahtikin näköjään uimakelpoinen.
Enää en yhtään ihmettele, että Viipurissa
nuorena asuneet tuntevat haikeutta, jotenkin
vehreämpi ja maanläheisempi tunnelma kuin
esim. Helsingin kaduilla. Oli positiivinen
yllätys, että Viipuri osin rikkinäisine
taloineenkin on nyt noin siisti, siellä
19
ikimuistoinen tapahtumaketju, kun Irjalta
katkesi solisluu ja isä Israel eli minun Vaija oli
lähtenyt kyyditsemään Irjaa hevoskärryillä 15
km:n päähän Viipuriin lääkärin vastaanotolle.
No paluumatkalla Vaijaa oli alkanut väsyttää ja
hän oli hevoskyydissä nukahtanut, hevonenhan
tunsi tien. Kärryissä oli penkkinä jousitettu
auton istuin ja hevonen ei omatoimisesti ollut
osannut väistää kaikkia kuoppia ja yhdessä
sitten Irja katkenneen solisluunsa kanssa
oli pudonnut kyydistä. Israel kyllä heräsi ja
edessä oli kääntyminen takaisin Viipuriin
lääkärin pakeille. Siihen aikaan luultavasti
pääsi uudelleen saman lääkärin vastaanotolle.
Kaikesta huolimatta Irja-tädin solisluu näyttää
nykyisin olevan ihan kunnossa.
Hieman jäi vaivaamaan se, ettei sitä Juvosten
kotitaloa nähty vaikka noin 300 m:n päässä
käytiinkin.
Sääennuste lupasi aamuksi vesisadetta ja uusi
käynti seuraavana päivänä Ylä-Sommeessa
ei tuntunut oikein houkuttelevalta vaikka äiti
asiaa ehdottikin. Mielessä kävi myös, että
jos olisi polkupyörä mukana niin sillä ei olisi
kummoinen matka Ylä-Sommeeseen, mutta
eipä äiti ja Irja lähtisi pyörillä mukaan (kun
Irjakin oli siellä silloin joskus kaatunutkin).
Ylä-Sommeen kylän alkupäässä yritettiin
äidin ja tädin kanssa saada näkyviin suuri
harmaatiilinen Virolaisen navetta. Sen verran
olivat puut ja pensaat kasvaneet, että navetta
kyllä näkyi, mutta ei näyttänyt suurelta, joten
ohi mentiin. Navetan jälkeen nimittäin olisi
ollut risteys, josta kääntyisi tie Israel Juvosen
kotipaikkaan, Tupola nimiselle tilalle.
Sisarukset lapsuuden tanhuvilla. Kuva kirjoittajan.
No tuli aamu eikä sadetta näkynyt missään.
Juvosen Aulis istui samassa aamiaispöydässä
ja kyseli meidän suunnitelmista. Epämääräisesti mietittiin Viipurin Linnaa ja Monreposin
puistoa. Aulis tokaisi, että tärkeintä voisi kyllä
olla suunnata uudelleen etsimään sitä äidin ja
Irjan kotipaikkaa. No ei tarvinnut sen enempää
ylipuhua vaan kysyttiin, josko Aulis lähtisi
mukaan. Aulis tilasi sujuvalla venäjän kielellä
hotellivirkailijalta taksin, joka osoittautui
varsinaiseksi löydöksi. Hän, taksikuljettaja
Elena Reiman nimittäin osasi ihan
kohtuullisesti Suomea ja oli mitä ystävällisin
asiakaspalvelija. Juvosten Tupola-tila löytyi
nyt edellispäivän harjoittelun jälkeen helposti.
Nyt olisi saattanut lähempi tutustuminen ilman
paikalliskielitaitoa jäädä kokematta, sillä tilan
uusi omistaja ruokolahden leijonan kokoisine
koirineen oli Datshallaan. Asiamme selvittyä
uudelle omistajalle (jonka nimeä en muista)
näytti paikkoja tosi mielellään. Jossakin
vaiheessa hän sitten vinkkasi meitä sisään
pieneen tupaansa, järjesteli istumapaikkoja
ja kysyi saisiko olla tshaiua vaiko kahvia.
Voi veljet, että harmittaa kun venäjän kielen
Vanha kartta ei myöskään oikein kertonut,
että heti perään oli tehty uudempaa tietä, joka
kääntyi hieman vanhaa enemmän vasemmalle.
Tämä tie johti valtioneuvos Johannes
Virolaisen muistomerkille, joka sijaitsee
hänen entisen kotitilansa laidalla. Välipalaa ja
kahvia säestettiin Heikki Saareksen johtamalla
laululla joka päätettiin Timon sekä Heikin
Karjalan vaakuna-rekonstruktioon.
Matka jatkui kohti Koivistoa, minne saakka
emme olisi ehtineet hyvin, joten oikaistiin
Johanneksen kautta Uuraaseen. Jari Stirkkinen
oli nähnyt paljon vaivaa ja laatinut kuvilla
ja kartoilla varustetun, mielenkiintoisen
koosteen Uuraasta.
Paluumatka Uuraasta Viipurin kaupunkiin tuli
kunnon sadekuuro ja ilta-aterialla tutustuttiin
Viipurin pyöreän tornin ravintolaan.
Tutustuimme myöhemmin myös pariin
terassiin ja tosi positiivisia kokemuksia olivat
nekin.
20
opiskelu ei 60-luvulla ollut tippaakaan
houkuttelevaa.
ja mahdollisesti psyykkinenkin kunto tuolloin
keskimäärin parempi kuin tänä päivänä.
On se naapurimaan asuttamisjärjestelmä vaan
tainnut olla aikaa karua. Sukumme tilan uusi
omistaja taisi olla syntynyt Irkutskissa ja
taksikuljettajamme Vladivostokin suunnalla
eli toiselta puolelta isoa maata.
Tie oli sen verran huonolla hoidolla, että
monella nykyhenkilöautolla ei maavara olisi
riittänyt, taksissamme riitti juuri ja juuri.
Vähän ennen Sommeenjoen ylittämistä emme
meinanneet uskoa silmiämme. Edellämme
kulki polkupyöriä taluttava turistipariskunta,
jonka olimme nähneet Viipurissa. Auton
ikkunasta heitä tervehdittäessä ilmeni,
että he ovat hollantilaisia. Miten ihmeessä
hollantilaiset löytävät tänne, kun se ei ole
ihan helppoa suomalaisillekaan. Entäpä jos
he sattuisivatkin olemaan kaukaista sukua?
Berkanin sukua, josta Juvosetkin polveutuvat,
on tutkittu 1750 luvulle saakka, mutta sitä
vanhemman polven alkuperästä on vain
erilaisia arvioita. Entä jos nämä hollantilaiset
olivatkin esi-isiensä jäljillä ja tutkivat samaa
asiaa kuin me, mutta Hollannista käsin ? No
ei se varmsti niin ole, mutta tällaisenkin asian
mielikuvitus toi mieleen.
Kuvassa vasemmalta Aulis Juvonen, taksinkuljettaja
Elena Reiman, äitini kotitalon nykyinen omistaja, Kaija
Ahlström (os. Juvonen) ja Irja Heinström (os.Juvonen)
Kuva kirjoittajan.
Minäkin olen lapsuudessa asunut ja
nuoruudessa viettänyt kesiä ja talvilomia niin
paljon Lohjan maalaiskunnan Ison Teutarin
kylässä niin ja ihan nuorena asunutkin, että
Ylä-Sommeen talojen nimiä kuunnellessa
tuntui aivan tutulta. Ylä-Sommeessa oli ollut
Hottisen kauppa, kun taas Teutarissa kaverini
isä Hottisen Lasse ajoi työkseen kauppa-autoa.
Jokseenkin kaikki muutkin sukunimet olivat
sellaisia, että tiedän tai tunnen jonkun sen
nimisen.
Hetken ihmettelin, että miten Porlammin
alkupäässä, Juvosen mäellä on voinut asua
Israel Juvonen, eikös hän asunut siellä
Ylä-Sommeen Tupolan talossa. Nyt minua
valistettiin, että myös äidin isän eli Vaijan
isoisä on niin ikään ollut nimeltään Israel
ja hän on aikanaan tullut kotivävyksi tänne
Porlammiin.
Aulis ehdotti sitten matkan jatkamista
Porlammin kylään, jossa myös edellisenä
päivänä olimme bussilla käyneet. Meistä
kaikista oli ihan itsestään selvää, että kyllähän
sielläkin pitää vielä käydä tutustumassa vähän
tarkemmin. Mentiin samaa tietä, joita YläSommeen lapset olivat kulkeneet Porlammin
kouluun.
Aulis Juvonen Porlammissa kotitalonsa paikalla. Kuva
kirjoittajan.
Kävi mielessä, että miten talvella on kuljettu
tätä noin 4 km:n koulutietä, joka varmasti ei
aina ole ollut aurattu. No vastaus oli, että joko
hiihtäen, hevosenjälkiä kulkien tai joskus reen
kyydissä. On se varmaan ollut lasten fyysinen
Jatkoimme Peräkylään katsomaan hienoja
viljelysmaita niin pitkälle kuin autolla
pääsi. Matkan varrella, keskellä peltoja
21
pysähdyimme ja harpoimme Auliksen kanssa
heinikon läpi kumpareelle, jossa hänen
kotitalonsa oli sijainnut. Villiruusut kertoivat
talon sijaintipaikasta.
yhtáikaa eli terveisiä vaan sinne Lieviön
suuntaan.
Matkan aikana kuultiin lukuisia hauskoja
tarinoita suomalaisten ja venäläisten suhteista
ja ajatuksista toisistaan. Näissä tarinoissa me
suomalaiset emme luonnollisestikaan jääneet
tappiolle.
Ylä-Sommee ja Porlammi sijaitsevat hieman
erillään toisistaan, ja Porlammi on kai
aikaisemmin ollut Ylä-Sommeen kymmenes
numero ja Keskikylän pohjoispuolella oli
viides numero. Äiti puhui myös kuudennesta
numerosta siellä Tupola-tilan alueella, mutta
onko ollut olemassa muitakin numeroita, se
ei minulle vielä selvinnyt niin kuin ei sekään,
miten näiden numeroiden määritelämä on.
Oli myös hienoa tavata sukulaisia, myös
sellaisia, joita en koskaan ennen ollut
tavannut. Tätä kirjoittaessa yritän saada
asioita järjestymään niin, että voisimme
vaimoni Leilan, äitini Kaijan ja tätini Irjan
kanssa ilmoittautua Berkanin sukukokoukseen
31.8.2013 Liedossa.
Jatkoimme kotikylätutkimusmatkan jälkeen
vielä samalla taksilla Monrepon puistoon,
ja näin tuli aika lailla täysi laidallinen
Viipurituntemusta tiiviissä kolmen päivän
paketissa. Tärkeimmistä Viipurin paikoista jäi
nyt käymättä ainoastaan Viipurin linna.
Kiitos vielä hyvälle matkajärjestelylle ja koko
mukavalle matkaporukalle.
Ensimmäisen pysähdyksen Viipurissa tehnyt
Eero Ahlström
Monrepos´n vehreyttä. Kuva kirjoittajan.
Taksikuljettaja Elena Reimanille suuri kiitos,
kun hänellä oli aikaa kulkea kanssamme peräti
neljä-viisi tuntia. Elena oli niin välitön, että
jopa toivotti meidät seuraavalla matkallamme
käymään hänen Datshallaan, joka sijaitsee
Nurmen kylässä aika lähellä Vaalimaata.
Minusta tuntuu, että hän esitti tämän kutsun
jopa ihan aidon tosissaan.
Maailma tuntuu välillä yllättävän pieneltä
paikalta. Kotimatkalla kysyin Pekka
Kaipaselta, että sattuuko hän tuntemaan
Kai Kaipasta. No kyllä tunsi, sillä Kai
on hänen poikansa ja satuimme olemaan
varusmiespalvelussa Riihimäellä Kain kanssa
22
Viipurin maalinnoitus ehti valmiiksi 1912–17; Vallit sotatantereena
1918 - 1940 - 1944
Venäjän puolustussuunnitelma mahdollista keisarin Saksan hyökkäystä vastaan valmistui vuonna
1910. Suomenlahti oli määrä sulkea rannikkotykistöllä eikä uppoavilla laivoilla. Juuri käydyssä
Japanin sodassa Japanin osin Englannin telakoilla tehdyt sotalaivat upottivat Nevan suistossa
valmistuneet tsaarin alukset. Maailmansota kyti jo Balkanilla, Itävalta-Unkaria ja Saksaa pelättiin Pietarissa.
Pohjanlahden pitkää rannikkoa ei voitu linnoittaa, sopivia maihinnousurantoja laskettiin olevan 50.
Siksi maahyökkäystä Pohjanlahden kautta oli määrä hidastaa 3 -5 kenttälinnoitusketjulla. Osin
betonilinnoitetun Helsingin oli määrä kestää kuusi kuukautta piiritystä ja Viipurin kolme, kunnes
miljoona armeija oli koottu laajalta Venäjän maalta ja siirretty Pietarin turvaksi.
Saksalaisia ja mahdollisia ruotsalaisiakin hidastamaan
tarkoitetut ampumahaudat olivat Suomessa 3 - 5 ketjussa
Pohjanlahden ja Pietarin välissä. Vallityöt olivat aikansa
mittakaavassa Salpalinjan rakentamisen luokkaa noin
30.000 hengen vahvuisella siviili- ja jopa kiinalaisella
vuokratyövoimalla.
”Venäläisistä valleista” oli kapteeni Pauli Öljymäki tehnyt Sotakorkeakoulussa jo 1938 diplomityön, johon tämän artikkelin linnoitustieto tukeutuu.
Viipurin ympyrälinnoitus oli idän puolella maalaiskunnan alueella. Se jäi melko tuntemattomaksi, sitä rakennettiin salaisuuden vallitessa 1912-17 ja mm. junien verhot suljettiin linnoitustyömaiden kohdalla ja joka vaunussa vahti pistinniekka. Lisäksi nuori itsenäistynyt Suomen valtio
myi pian mm. puutavaran ja piikkilangat kenttälinnoituksista ympäristön maanviljelijöille ja
juoksuhaudat ovat madaltuneet. Yhtenäisen kenttälinnoituksen merkitys sotatoimissa on jäänyt
syrjään, vaikka esimerkiksi näillä valleilla taisteltiin verisesti huhtikuussa 1918. Myös talvisodan
taisteluita käytiin näissä kaivannoissa sekä myös jatkosodan kesällä 1944. Vielä Viipurin menetyksen 20.6.44 jälkeen suomalaiset joukot tukeutuivat kaivantoihin ja betonirakenteisiin, nyt
kaupungin länsipuolella.
Vahva kenttälinnoitus kehysti koko Viipurin
Vuonna 1912 aloitetun työn tilanne on dokumentoitu karttaan 11.7.1916, maailmansodan vielä
kestäessä. Ampuma-ala oli raivattu metsän osalta 79 prosenttia, kallioräjäytyksistä tehty 67 %.
Kaksin-, osin jopa kolminkertainen piikkilankaeste oli puoliksi vedetty, yhdyshaudoista puolet
ja varsinaisista ampumahaudoista 65 % kaivettu ja tuettu. Korsuista oli 55 % kaivettu ja katettu,
lämmitettäväksi tarkoitetuista jo 73 %. Ja työ jatkui maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka.
Tsaarin vallasta luopumisen ja ”svabodan” riemussa surmattiin upseeristoa Viipuriin sijoitetun
42. armeijakunnan komentajasta alkaen ja Helsingissä 78 upseeria.
Suuren noin 10.000 miehen varuskunnan ja palkatun siviilityövoiman vallityöt loppuivat kuin
seinään, mutta kenttälinnoitettu, osin betonisin rakentein varustettu kehälinnoitus oli valmis.
23
Viipurin ympyrälinnoitus oli
idässä Viipurin maalaiskunnan
rajan tuntumassa.
Maalaiskunnan puolella oleva itäinen linnoitus alkoi Papinnimeltä ja yhtenäinen yhteys- ja ampumahauta ulottui Käremäenlahdelta Talikkalan ja Karjalan esikaupungin ympäri ja Tammisuon
kautta Suomenveden pohjaan. Tiestöä oli parannettu ja etumaastossakin oli yksittäisiä pesäkkeitä.
Piikkilankaeste reunusti haudan molempia puolia ja kymmenen idänpuolen tukikohtaa pystyisi
tarvittaessa jatkamaan taistelua myös piiritettynä.
Keskikaupungin reunassa oli Krimin sodan jälkeen 1856-70 rakennettu yhtenäinen pääosin
maanalainen linnoituslinja Patterinmäki ei ollut ajanmukainen. Talvisodassa vihollinen pääsi sen
reunaan ja Ristimäen hautausmaalle saakka. Kesäkuussa 1944 sen arvo oli mitätön, Viipuri menetettiin päivässä.
Viivytyslinja työn alla
Vastahyökkäyksen lähtölinja tai viivytystaistelun kehä alkoi pohjoisessa Ravattilasta. 1916 oli
ulompi linja valmis ympyräpesäkkeineen ja sisemmän ketjun työt aloitettu. Lavolassa oli vahva pesäke valmis ja korsu rakenteilla. Suomenvedenpohjaa oli varmistettu ja teitä parannettu
Juustilaan, jossa oli valmiita pesäkkeitä. Näillä valleilla muisteli kirjoittajan hyvä ystävä Aimo
Purhonen, Juustilan poliisin poika, leikkineensä tovereineen ennen sotia.
Ventelän järven tuntumassa Tikkalassa ja Saarelassa oli puolustuspesäkkeitä ja Konkkalan kohdalla tämän kirjoittaja oli katkaista suksensa hiihdellessään keväällä 1944 lumen alla olevaan
ampumahautaan. Sen poteroiden aukkojen ampumasuunta oli ihmeekseni pohjoiseen. Nyt tiedän,
että Viipuri oli saksalaisia vastaan rakennettu ympyrälinnoitus ja vihollinen saattoi tulla lännestä
ja pohjoisesta.
24
Idän puolen pesäkkeitä oli
Juustilassa, Ventelässä,
Saarelassa, Konkkalassa
ja Talissa. Vihreät merkityt
työmaat olivat 11.7.1916 valmiita ja punaiset vielä rakenteilla. Suora tie Juustilasta
Portinhoikan kautta Taliin
valmistui vasta itsenäisyyden
aikana.
Talissa oli tuohon aikaan melko yhtenäinen ampumahauta Leitimon- ja Repolanjärvien välissä.
Talvisodan alla ja aikana suomalaiset rakensivat sinne pesäkkeitä ja piikkilankaestettä. Niitä on
vaikea erottaa nykyisin, kun kesäkuussa 1944 suomalaiset ja saksalaiset lentokoneet pommittivat
Talin kapeikkoja toistuvasti suursodan mittakaavassa.
Yksittäinen joukkueen tukikohta Lopen Joentaan kyläyhdistyksen huoltamana. Ampuma-ala oli hakattu metsään,
vihollista odotettiin lännestä, piikkilankaeste on edessä,
ampumahauta sik-sak ja majoitus hajautettu.
Vuonna 1918 vallit punaisten käytössä
Sisällissodassa oli monilla ”venäläisillä valleilla” sotakäyttöä. Tampereen taistelussa valkoiset
hyökkäsivät idästä Messukylän kautta kaupunkiin, koska Pyynikin edessä lännessä Epilässä olevan varustetun linjan tiedettiin olleen hyvin vahva.
Tampereen valtauksen jälkeen saksalaiset pääsivät helposti Helsingin maalinnoituksen lävitse.
Sen sodan taisteluihin mm. kuului että pimeän tullen molemmat puolet menivät taloihin lämpimään majoitukseen.
25
Lahden taistelussa olivat vallit jälleen käytössä Loviisassa maihin nousseiden saksalaisten ottaessa vastaan lännestä Tampereelta ja Hämeenlinnasta pakenevat sotilas- ja siviilipunaiset.
Saksalaisia kaatui katkerissa taisteluissa yli puolen sataa. Savon rintamalla sota seisoi pitkään
Mäntyharjun linjalla.
Viipurissa punaiset käyttivät tehokkaasti valleja puolustaessaan kaupunkia. Valkoisten hyökkäys Antrean ja Talin suunnasta eteni johdonkin yllättävällä vauhdilla miltei kaupunkiin saakka
Papulan kohdalla, ennen kuin punaisten vastatoimet purivat. Tulitus ja esteet pysäyttivät hyökkääjät neljäksi päiväksi. Vasta tykistön saapuminen valkoisten avuksi laukaisi tilanteen.
Yksityiskohtana mainittakoon, että sukutarinan mukaan valkoisten ensimmäinen tykinlaukaus
osui tämän kirjoittajan isoisän kaupunkikotiin Brahenkadulla. Kranaatinsirpaleet lävistivät kirjahyllyssä olleet kirjat. Kellarissa paossa olleen perheen jäsenet eivät vahingoittuneet.
Papulan suunta jäi nyt rauhaan ja päähyökkäys suuntautui palaneen Kolikkoinmäen kohdalta
kaupunkiin. Punaisten vastarinta kaupungissa loppui punakaartin johdon paettua 26.4 laivoilla
Pietariin. Vastarinta jatkui Sorvalin ja länsipuolen linnoituksissa, jonne oli saapumassa lännestä
pakeneva punaisten jatkuva virta. Kolonnat kääntyivät Kotkan suuntaan ja 5000 antautui nostamalla valkeita lippuja.
Konekiväärimiehenä punaisten puolella toimi tehokkaasti 15-vuotias Vilho Pentikäinen.
Loppuselvittelyssä lännen linnakkeilla hän joutui vangiksi ja vapautettiin isänsä ja tutun liikemiehen suosituksesta. Sittemmin RUK:n käyneenä Pentikäinen toimi puolustusvoimissa luutnanttina vuosikaudet virallisena valokuvaajana. Hän kopioi kuvia, asepiirustuksia, karttoja ja vakoili muutenkin Neuvostoliiton hyväksi, pakeni 1933 paljastuttuaan venäläisten palkkiorahoilla
ostamallaan Whippet-urheiluautolla Rajajoelle ja kulki uppotukia pitkin uuteen isänmaahansa.
Jatkosodan jälkeen Pentikäinen palveli Helsingissä liittoutuneiden valvontakomissiossa korkeana
upseerina ja sittemmin itäblokin maissa Neuvostoliiton tiedustelu- ja vakoilutehtävissä.
Vallit maatuvat rauhassa
Pitkin Suomea löytyvät yhteensä yli tuhannen kilometrin vallinpätkät ovat madaltuneet hiljalleen
unohdettuina. Lopella kunta ja kyläyhdistys sekä Iitissä lammasfarmari Esa Anttas ovat pitäneet
joukkueen tukikohdan esittelykunnossa ampumahautoineen, penkkeineen, pöytineen, vieraskirjoineen, karttoineen, roskispönttöineen ja puu-cee-rakenteineen. Kaupunkiseudulla ei ole edes
Helsingissä sattunut eteen hoidettua näyttökelpoista vallinpätkää ja hiljalleen roska täyttää umpeen kallioon räjäytetyt haudat. Bunkkereiden rautaiset kuvut on aikanaan viety Kannakselle
puolustuslinjojen turvaksi ja betoni pääsee rapautumaan hyvää vauhtia.
Helsingin edustalla Kuivasaaressa näytetään sentään venäläistä Obuhoffin järeää 305 millin kaksoistykkitornia, mutta sekin jää Ranskan rahalla osin rakennetun Suomenlinnan muurien varjoon.
Viipurin valleja esittelee nyt Tienhaarassa venäläinen. Maalaiskunnan puolella rakenteita vilahtaa
kaupungin uuden ympyrätien reunoilla, kun osaa katsoa sopivalla kohdalla..
teksti ja kartta-ainesto: Antti Pullinen.
Kirjoittaja on Viipurin maalaiskunnan Ylivedellä syntynyt tietokirjailija, tuotanto nähtävissä www tekijahakemisto.fi
Lisätietoja: Valleista on Sota-arkistossa diplomityö Pauli Öljymäki: Venäläiset kenttävarustukset maailmansodan
aikana. 289/1938.
Vakooja Viljo Pentikäisestä on kirjastoissa laaja selvitys Valittujen Palat: Minä vakooja. Vakoilun ja vastavakoilun
vaiettu todellisuus. Ranska 2007.
26
Oikaisu
”Venäläisillä valleilla” olikin todella valleja
Ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneillä
venäläisillä sotarakenteilla oli suomalaisia ihmetyttäviä korkeita välivallirakenteita pienissäkin
pesäkkeissä. Ja mikä kummallista, vallit oli lapioitu
yhteys- ja ampumahautoihin ”poikittain”.
lehdessä 1/2013 olleeseen Vuoksen vanha
uoma ja Perojoki tulvitettiin 1939-40 hätäesteeksi -artikkeliin.
Artikkelissa mainitaan lähteeksi Herman
Parlandin artikkeli Suomen Museo-teoksessa
1955. Oikea vuosiluku on 1995, 102.vuosikerta. Helsinki 1995, Sivulta 91 lähtien Herman
Parland: Viipurin ja sen ympäristön vesiväylien
muutokset geologian ja historian valossa.
Ne oli tarkoitettu suojelemaan asemaa sivutulitukselta. Puuttomilla tasangoilla sivulle päässyt
yksittäinenkin ampuja saattoi saada aikaan tuhoa
varsinkin, jos miehitys oli tiheää.Suomalaisessa
peitteisessä maastossa tätä ei osata pelätä.
Suomalaisia ihmetytti aikanaan se, että venäläisissä kivääreissä oli tähtäimissä merkinnät jopa
tuhansien metrien (tai arssinoiden?) tulitusetäisyyksille.
Kirjoittaja Antti Pullinen tarkasti asian Herman
Parlandilta, joka asuu Espoossa.
Mannerheim koki jo Japanin sodassa avoimessa
maastossa japanilaisten kaukotulen, erityisesti
tähdätyn osastotulen vaikutuksen. Japanin sodan
opetuksia oli myös, että haudat olivat sik-saktyyliiin kaivettuja. Yksittäisen kranaatin vaikutus ei
ulottunut kuin seuraavaan mutkaan.
Edelleen, konekiväärien ja yksittäisten ampujienkin asemat oli vedetty metrin pari eteenpäin itse
”juoksuhaudasta”; tietysti sivustatulen ja yksittäisen kranaatin vaikutuksen minimoinnin vuoksi.
Piikkilankaa käytettiin runsaasti, myös juoksuhaudan takana. Näin asema pystyi taistelemaan myös
piiritettynä ja takaa yllätettynä.
ESITELMÄTILAISUUS VIIPURIN SOTAHISTORIASTA
Lauantaina 14.12. klo 14.30.
Majoituskorsut näkyvät kartoissakin olevan melko
kaukana linjan takana. Näin ei itse asemaan suunnattu tykistöisku välttämättä ulottunut majoituspaikkaan.
Karjalatalon Wiipuri-salissa
eversti Pekka Majuri esitelmöi
teemoista
Betonilaitteiden katot oli määrä mitoittaa kestämään sen aikaisten tykinkranaattien osuman,
kolmekin perättäistä. Venäjän tiedustelu ja vakoilu
oli saanut haltuunsa saksalaisten koeammuntojen tulokset jo ennen sotaa ja sai näin vahvistuksen omille rakenteiden kestävyyslaskelmille.
Käytännössä tyydyttiin metrin maakattoihin tai
puolen metrin betoniin.
Tykistöä oli varattu runsaastikin Suomeen ainakin
laskelmissa. Valmiita patteriasemia oli kaivettu
myös vaihtoasemiin ja niiden jopa mukulakivin vahvistetut yhteystiet tunnetaan vieläkin
”tykkiteinä” sekä Viipurin maalaiskunnassa että
Helsingissä.
- Viipurin evakuoinnit
- Mitä Venäjä nyt puuhaa?
- Suomen puolustuksesta.
Tilaisuuden järjestää
Wiipurin Arkistoyhdistys ry.
A.P.
TERVETULOA!
27
Talin mysteeri - tiedätkö jotain, osaatko auttaa?
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry
tekee luovutetulla alueella Venäjällä sekä
Karjalan tasavallassa edelleen sotavainajien etsintöjä. Yhdistyksen asiamies Markku Kiikka
kyselee tietoja ns. ”Talin mysteeristä”.
Markku Kiikka kertoo:
Kannaksen kenttähautausmaille 26.–27.5.2013
suoritetun hoitomatkan yhteydessä kävin
Talinmyllysssä oheiseen karttaa merkityn talon
piha- ja kasvimaalla. Paikalla sijainnut suomalainen talo oli palanut sotatoimien yhteydessä
kesällä 1944. Sen perustuksille olivat paikalle
muuttaneet uudet asukkaat rakentaneet kuvissa näkyvän hirsimökin. Talossa asuu nyt noin
70-vuotias Galina Grigoreva -niminen rouva
(kuvassa), joka kertoi olevansa talon alkuperäinen asukas.
Syynä paikalla käyntiin oli eräältä venäläisetsijältä tullut tieto talon kasvimaalta löytyneistä
suomalaissotilaan jäänteistä. Samalla tuli esille, että talon pihamaalla olevasta kellarista oli
sodan jälkeen löytynyt naisen ja kahden lapsen
jäänteet, jotka oli siirretty kasvimaalla olevaan
sotilaan hautaan. Sieltä ne oli venäläisetsijän
toimesta siirretty edelleen metsään, PeroKurikkalan tien varteen, odottamaan siviiliuhrien vaiheiden mahdollista selviämistä.
Haudasta oli löytynyt suomalaisten sotilastunnisteiden lisäksi kultainen vihkisormus, jossa
oli teksti Emma ja heikosti näkyvä päivämäärä
18.5.1912. Sormus on talon nykyisen asukkaan
28
Vanhoja talinmyllyläisiä lienee vielä elossa,
jotka osaisivat kertoa, pääsivätkö talvisodan
seurauksena evakkoon joutuneet kylän asukkaat muuttamaan vuonna 1942 ja tämän jälkeen takaisin kotiseudulleen. Arvokasta olisi
myös tieto paikalla olleesta suomalaistalosta
ja sen asukkaista sekä heidän myöhemmistä
vaiheistaan
hallussa. Rouva Grigorevan kertoman mukaan
talossa olisi aiemmin vieraillut eräs vanhahko
suomalainen nainen, joka olisi kertonut kellarista löytyneen naisen olevan hänen tyttärensä
ja lasten tämän kaksi poikaa.
Siviiliuhrien jäänteiden löytyminen entisen
suomalaistalon kellarista herättää ihmettelyä. Sijaitsihan Talinmylly todennäköisesti
sotatoimialueella, jonne siviilejä ei vuosien
1942–44 aikana välttämättä päästetty. Jos
näin kuitenkin tapahtui, Talinmyllyn asukkaat
evakuoitiin varmasti hyvissä ajoin ennen venäläisten 9.6.1944 aloittamaan suurhyökkäystä.
Olisikohan kysymys rikoksen uhreiksi joutuneista venäläisasukkaista?
Tietoja kysytyistä vainajista voi toimittaa
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys
ry:n asiamies Markku Kiikalle osoitteella
Ratamestarinkatu 9 C, PL 600, 00521 Helsinki,
puhelimitse 09 - 6842 4515 tai sähköpostitse
info@sotavainajat.net.
Hyvällä naapurilla on monta nimeä
hiippakunnan tuomikirkkona. Se muistetaan
sittemmin kovia kohtaloita kokeneena maaseurakunnan kirkkona.
Lollot ja kollot -kirjassaan vuodelta 2007 on
Kirsti Mäkinen koonnut kaikenlaista, mitä
lähinaapureista on sanottu. Viipurin maalaiskuntalaisista on mm. kerrottu, että olemme
hienohelmoja, kivikirkon poikia, riehtilän
nuolijoita, viinejä ja viisaita. ”Ihantalan ilkiät,
Kaipolan kaipaajat. Vakkilan varmat, Ylvesi
ylpiät, Viipuri viisaat”. ”Yks jäykkä jääskeläinen vastaa viis viinii viipurlaista” , kehaistiin
Jääskessä.
Viipurin pitäjän katsotaan syntyneen Torkkeli
Knuutinpojan ristiretken ja linnan perustamisen 1293 jälkeen. Kaupunki sai privilegiot
vasta 1403.
Aikanaan Suomen suurimmasta pitäjästä on
erotettu Säkkijärvi (nuukat vempeleentekijät), Koivisto (hailinhirttäjät), Johannes (ent
Kakki), Nuijamaa (p-kirkkolaiset, Puumalana
pullamahat kertoivat, että Nuijamaan kirkonrakentaja oli tehnyt tarpeensa kirkon torniin) ja
Vahviala, kertoo Mäkisen kirja.
”Jääskeläinen jäykkähelma,
se ei maksa mittää,
viipurilaine hienohelma
se se ollaa pittää”, jatkettiin edelleen
Jääskessä.
Riehtilän nuolijoiksi meitä kutsuttiin
Kuolemanjärvellä. Hekin tiesivät, että riehtilä
on pitkävartinen paistinpannu.
Maalaiskunnan suuruus johtuu kertoman
mukaan mm. siitä, että Viipurin tuntumaan
syntyneet mökkialueet asukkaineen olisivat
kaupunkiin liitettyinä muuttaneet sen poliittisia
voimasuhteita.
Kivikirkon poikia - sanonta johtuu siitä, että
maaseurakunnan harmaakivisenä kirkkona
toimi keskiaikainen Muistainveljesten veljeskunnan katolinen luostari. Se oli uskonpuhdistuksen jälkeen kruunun viljamakasiinina ja
1600-luvulla jälleen suomenkielisten kirkkona.
1700-luvulla se oli kaikkien kaupunkilaisten
yhteisenä kirkkona ja 1720–1812 Viipurin
teksti: Antti Pullinen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja tietokirjailija,
joka syntyi 1935 Viipurin mlk:n Ylivedellä
Lähde ja lainaukset: Kirsti Mäkinen: Lollot ja kollot.
Suomalaista naapurihuumoria. Otava 2007
29
Wiipuri-Yhdistys tiedottaa
Jäsenkirje no 2/2013
5) Esitelmätilaisuus lauantaina 16.11.
klo 13.00 PAMAUS-SEURA ja Kalevi
Luukkainen tarinan kertojana. Mitä kaikkea
kuulemmekaan. Tule kuulemaan!
Lämpimän kesälomakauden jälkeen aloitamme
syksyiset kuukaudet mielenkiintoisen
ohjelmiston parissa. Tervetuloa mukaan
nauttimaan yhteisistä tilaisuuksistamme
kauniiseen Wiipuri-saliimme, joissa
kahvipannukin on kaikkien tilaisuuksien
aikana kuumana - ja tervetuloa myös mukaan
Viipuriin muistorikkaalle matkalle kynttilöitä
sytyttämään.
6) JOULUJUHLA lauantaina 23.11. klo
13.00 Wiipuri-salissa.
Vanhaan tapaan perinteistä, lämminhenkistä
jouluohjelmaa ja tietysti torttukahvien kera.
Tervetuloa viihtymään!
1) Tapaamispäivä tiistaina 10.09. klo
12.00 Wiipuri-salissa. Nyt joukolla mukaan
juttelemaan, muistelemaan ja viihtymään
leppoisassa seurassa.
Vuoden 2014 kevätkauden
ohjelmista alustavasti:
- Soitannollinen matinea tammi-
2) Esitelmätilaisuus lauantaina 12.10.
klo14.00 Wiipuri-salissa. Dosentti Pentti
Paavolainen opastaa kuulijansa Viipurin
teatterimaailman vaiherikkaitten ja jännittävien
tapahtumien pariin.
helmikuun taitteessa
- Kotimaan retki huhtikuussa viikolla 17
- Viipurin matka toukokuussa viikolla
21.
Ohjelmista ilmoitetaan tarkemmin
myöhemmin.
3) Esitelmätilaisuus sunnuntaina 27.10. klo
13.00 Wiipuri-salissa Satu Stirkkinen ja Eero
Kunttu kertovat kaikille meille rakkaasta
Monreposta mielenkiintoisia asioita, joita
emme ole tienneetkään eli ”ennen ja nyt”.
KERHOT: Naisten kerho maanantaisin
klo 14.00, Miesten kerho parillisin viikoin
maanantaisin klo 14.00.
4) Perinteinen pyhäinpäivän kynttilämatka
Viipuriin tehdään la–su 2.–3.päivinä
marraskuuta.
Kynttilät käydään sytyttämässä Sorvalin,
Tuomiokirkon ja Maaseurakunnan kirkon
muistomerkeillä illan hämärtyessä. Matka
tehdään bussilla ja matkan hinta on 230 euroa.
Lisätietoja W-Y:n nettisivuilta tai Riitta
Nikulainen puh. 0400 449866.
Tervetuloa mukaan yhteisiin
tapaamisiimme!
Johtokunta
30
Viipuri mon amour – tunnetta ja tarinoita Lahden historiallisen
museon näyttelyssä
Toukokuussa Lahden historiallisessa museossa avautui Viipuri mon amour -näyttely, jossa tuon
suomalaisille niin rakkaan kaupungin henkeä etsitään monin tavoin. Näyttely tuo Viipurin lähihistoriaa nähtäväksi runsaan kuvamateriaalin, taiteen ja esineistön välityksellä. Kesäkuun 20.
päivänä 1944 Viipurin linnan tornista viimeisen kerran laskettu Suomen lippu johdattaa katsojan
surun ja ilon kaupungin moniin vaiheisiin.
Lähes vuoden kestävässä näyttelyssä on esillä huomattava määrä Viipurin taidemuseosta evakuoituja taideteoksia, jotka nykyään ovat Lahden, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan taidemuseoiden
kokoelmissa. Joukossa on sellaisia merkkiteoksia kuin Ferdinand von Wrightin Huuhkaja hyökkää jäniksen kimppuun vuodelta 1860 ja Ivan Aivazovskin Kuutamomaisema Napolista vuodelta
1842. Näyttelyssä mestariteokset ripustetaan vanhojen valokuvien mukaisesti siten kuin ne olivat
esillä aikanaan Viipurissa.
Viipuri mon amour esittelee myös Lahden historiallisen museon omaa historiaa. Näyttelyssä
vieraillaan Torkkeli Knuutinpojan torilla, jonka laidalla sijaitsi Viipurin historiallinen museo,
Museum Wiburgense. Rakennus oli alun perin Viipurin raatihuone, jonka rakennushistoria ulottuu
1600-luvulle. Lahden historiallinen museo on Viipurin historiallisen museon perinteen jatkaja.
Viipuri on suomalaisille rakas monella tavalla. Joillekin se on kotikaupunki, joidenkin sydäntä
lähellä ovat sen historialliset rakennukset ja kaupunkikuva. Monet palaavat aina uudelleen vierailulle nykyiseeen Viipuriin. Kuten suurissa rakkaustarinoissa yleensä, on tässäkin haikeita sävyjä,
kaipausta, jälleennäkemisen riemua, vahvoja tunteita – Viipuri mon amour.
Näyttely on avoinna Lahden historiallisessa museossa (osoite Lahdenkatu 3, Lahti) 16.3.2014
saakka.
Kuva: Lahden kaupunginmuseo
31
MIELENKIINTOISTA LUETTAVAA - KIRJOJA KARJALASTA
kun omakohtaisesti muistavia on jo harvassa,
on kirjalla tilausta.
Seuran mukaan on edellistä laajempikin ongelma: kotiseudulle pääsy on vaikeutunut tai
joillekin alueille kokonaan estynyt. Lisäksi
kulkumahdollisuudet ovat käytännössä aina
rajalliset; tienvarsiseutujen ulkopuolelle ei
useimmiten ole asiaa. Niinpä edes kirjan
avulla voi yrittää saavuttaa kokonaiskuvaa
Vahvialasta.
Karttaan on koottu ainoat koko Vahvialaa
koskevat kuvat. Kirjan 138 sivusta 40 on karttasivuja. Karttoja täydentävät muut kunta- ja
kylätiedot. Kunnassa oli noin 1130 asuttua rakennusta ja hieman lukuisampi joukko perheitä. Lisäksi oli luetteloimattomaksi jääneitä tehtaiden asuntoja. Kirjan taloluetteloista löytyy
talojen isäntäväki - koko perhettä ei ole tähän
kirjaan sisällytetty.
Vahviala-seura toivoo, että laajalla talkootyöllä
syntynyt kirja löytäisi paikkansa Vahvialaperheiden koteihin arvokkaana kotiseutuoppaana. Kirjalle voi löytyä käyttöä myös naapuripitäjien ja muiden ulkopuolisten lukijoiden
piirissä.
Vahviala – 16 karjalaista kylää
karttoina
Vahviala-seura julkaisi kesäkuussa 2013 karttakirjan, joka sisältää kuntakuvauksen ohessa
kyläkartat pääosin mittakaavassa 1:20 000
sekä tietopaketin kylistä: mm. luontosuhteet,
piirteitä historiasta, elinkeinorakenteesta sekä
talo-/asukastietoja.
Vahvila – 16 karjalaista kylää karttoina teoksen ovat toimittaneet Esko Mälkki, Seppo
Koskelainen ja Erkki Turkia.
Kirjaa voi tilata Pirkko Taimistolta (pirjo.taimisto@kymp.net tai puh. 044 2704 730) tai
Armi Ronimus-Niemiseltä (armi.roni@gmail.
com tai puh. 040 7240 546).
Työ käynnistyi luovutetun alueen kotiseutumatkailuun liittyvän erään keskeisen ongelman myötä: kuinka löytäisin kotini paikan?
Useimmat kodit ovat hävinneet niin, että ehkä
vain kivirakenteista on jäänteitä; jos niitäkään.
Lähes seitsemän vuosikymmenen aikana maisema on myös muuttunut: pellot ovat metsittyneet ja osa teistäkin saattaa puuttua tai olla
muuttunut. Kun lisäksi 1939 tilannetta hyvin
kuvaavia, sopivan mittakaavaisia karttoja ei
Vahvialan alueesta ole paljonkaan olemassa ja
32
senä kirjan väite, että Viipurin palvelujen tarjonta oli monipuolisempaa kuin muissa samankokoisissa kaupungeissa. Ja että kaupungista
tuli jo 1960-luvulla suosittu ostoskaupunki
varsinkin Leningradin asukkaille. Sinne tultiin
hankkimaan sellaisia tavaroita, joita ei missään
muualla ollut!
Neuvostojohto halusi rakentaa Viipurista mallikaupungin, ikkunan itään, jossa suomalaiset turistit kävisivät ja johon he ihastuisivat.
Olympiakesänä 1980 kunnostettiin varsinkin
niitä rakennuksia, jotka näkyivät Moskovaan
matkaavien kisaturistien junien ikkunoista.
Olympialaisten jälkeen Viipuri jäi heitteille.
Neuvostoliitolla ei riittänyt enää varoja eikä
mielenkiintoa kaupungin kehittämiseen.
Kirja päättyy kuvaukseen 1980-luvun loppuvuosista. Mustan pörssin kauppa kukoisti.
Kukapa tuolloin Neuvostoliitossa matkaillut ei muistaisi farkkujen ja sukkahousujen
myyntiä - ja vaikeuksia tuhlata ruplat, joita
ei saanut tuoda kotimaahan ja joiden alkuperää joutuisi pitkäsi selittelemään rajalla.
Myyntiorganisaatioiden kuvaus ja toimintatavat ovat hiuksia nostattavaa luettavaa. Onneksi
meno on nykyisin rauhoittunut.
Viipurin kadotetut vuodet 1940–
1990
Tapio Hämynen ja Yuri Shikalov. Tammi 2013.
Viipurista on kirjoitettu lukemattomia teoksia,
jotka käsittelevät aikaa ennen vuotta 1944,
mutta ei juurikaan sotien jälkeistä aikaa. Nyt
tuota aukkoa paikkaa keväällä ilmestynyt
tutkija Tapio Hämysen ja hänen venäläisen
kollegansa Yury Shikalovin teos, joka kuvaa
neuvostovenäläistä Viipuria.
Hämysen ja Shikalovin teos kuvaa sujuvasti ja
monipuolisesti elämää Neuvosto-Viipurissa ja
millaisia tuntoja esimerkiksi suomalaisten kiireellä jälkeensä jättämät asunnot tavaroineen
herättivät uusissa asukkaissa ja kuinka he juurtuivat uusille asuinsijoilleen.
Vaikka kirja alkaa vuodesta 1939 niin painotus on jatkosodan jälkeisissä vuosissa
ja vuosikymmenissä. Teoksessa kerrotaan
kuinka Viipurista tuli tärkeä neuvostokaupunki ja kuinka se hyötyi erikoisasemastaan.
Kaupunkiin houkuteltiin asukkaita muualta, ja
se sai runsaasti varoja alkuaan suomalaisten
teollisuuslaitosten ja asuntojen kunnostamiseen. Varsinkin asuntojen kunnostamisessa oli
vaikeuksia, piirustukset puuttuivat ja osaaminen. Neuvostokauden loppupuolella Viipurin
matkailun aloittaneelle lukijalle tulee yllätyk-
Kirjan kuvitus on suurimmaksi osaksi peräisin
Viipurin museon ja Leningradin alueen valtionarkiston kokoelmista ja ennen julkaisematonta.
Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille
Viipurista ja sen historiasta kiinnostuneille.
teksti: Anne Uotinen
33
TUNNISTATKO VIIPURILAISET PATSAAT -KILPAILU
Osallistu ja voita
1.
2.
3.
4.
5.
6.
Tunnista patsaat ja vastaa postitse osoitteeseen:
1). Satu Stirkkinen Näyttelijäntie 5-7 B 16 00400 Helsinki
2). sähköpostilla satu.stirkkinen@gmail.com
3). tuo vastauslappusi puurojuhlaan 24.11.2013, jossa arvotaan oikein tietäneiden kesken
palkinto.
Muista laittaa mukaan oma nimesi ja osoitetietosi.
34
H A L LI TUK SEN YHT E YST IE DOT 2013
Timo Lindroos
Peräläntie 115, 03220 Tervalampi
puh. (09) 222 4823, 050 355 5471
timo.lindroos@luksia.fi
puheenjohtaja
Päivi Putkonen-Hegazi
Koulunummentie 101
03790 VIHTIJÄRVI
puh. 040 593 5923
paivi.putkonen-hegazi@evl.fi
Maria Heiskanen
Kirstinmäki 17 E 96, 02760 Espoo
puh. 0500 850 049
maria.heiskanen@iki.fi
Riitta Stirkkinen
Steniuksentie 39 B 16
00320 Helsinki
puh. 050 560 2567
riitta.stirkkinen@lihatiedotus.fi tai
riitta.stirkkinen@kolumbus.fi
Marja-Leena Evinen
Korsontie 22 A 7, 01450 Vantaa
puh. 050 492 7337
marja-leena@evinen.net
varapuheenjohtaja
Päivi Salo
Graniittitie 10, 01840 Klaukkala
puh. 040 848 6897
paivi.salo@tiliviiri.fi
taloudenhoitaja
Aulis Juvonen
Klaukkalantie 59, 01800 Klaukkala
puh. 050 595 4814
helka-aulis.juvonen@kolumbus.fi
jäsensihteeri
Anne Uotinen
Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki
puh. 050 540 2245
anne.uotinen@elisanet.fi
sihteeri
Heimo Kemppi
Uudenmaankatu 557 C 19, 05830
Hyvinkää puh. 040 700 4185
heimo.kemppi@pp.inet.fi Muutokset jäsentietoihin:
Kaarina Manni
Saukkolantie 432, 08500 Lohja
puh. (019) 333 375, 040 754 6891
pääemäntä
Jos
o osoitteesi muuttuu
o haluat liittyä jäseneksi tai
o päättää jäsenyytesi seurassamme
ole hyvä ja ota yhteyttä jäsensihteeri
Aulis Juvoseen.
Liisa Munsterhjelm
Friisiläntie 49, 02240 Espoo
puh. 040 840 0152
liisa.munsterhjelm@minedu.fi
tiedottaja
Auliksen tavoitat numerosta
050 595 4814 tai sähköpostitse
helka-aulis.juvonen@kolumbus.fi
35

Lehti 2013/2 - Viipurin pitäjäseura

Transcription

Similar documents

VIIPURI Ryhmämatkat alk. 8 hlöä junalla 1.10. - Matka

SODAN RATKAISUPAIKAT 9.- 11.6.2014

Manssilan kirkkonäyttelyn juliste 3

VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN

VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN

HEIJASTUKSIA - Viipurin Taiteilijaseura ry

Lehti 2010/1 - viipurinpitaja.net.

Lehti 2013/1 - viipurinpitaja.net.