Avaa tiedosto

Mikko Sainio
SARJAVALMISTEISEN PERÄMOOTTORIN
KEHITTYMINEN TEKNISENÄ TUOTTEENA
Opinnäytetyö
Veneteknologian koulutusohjelma
Syyskuu 2015
Tekijä
Tutkinto
Aika
Mikko Sainio
Insinööri
Syyskuu 2015
Opinnäytetyön nimi
Sarjavalmisteisen perämoottorin kehittyminen teknisenä tuotteena
Toimeksiantaja
Suomen merimuseo, Merikeskus Vellamo
Ohjaaja
Tapio Pilhjerta, lehtori
Tiivistelmä
Opinnäytetyö käsittelee sarjavalmisteisen perämoottorin kehitystä teknisenä tuotteena
ensimmäisestä nykyaikaisesta perämoottorista alkaen. Lisäksi opinnäytetyössä käsitellään nykyaikaisen, sarjavalmisteisen perämoottorin historiaa sekä tekniikkaa. Tarkoituksena opinnäytetyössä on ollut selvittää, miten perämoottori on yli satavuotisen historiansa aikana kehittynyt nykyiseen muotoonsa.
Opinnäytetyö perustui kirjallisuustutkimukseen ja lähteinä käytettiin perämoottoreihin
liittyviä, jo olemassa olevia kirjoja ja muita julkaisuja. Tarkoitus oli ensiksi selostaa nykyaikaisen perämoottorin synty ja sarjavalmistuksen alkuvaiheet. Tämän jälkeen työssä
kerrotaan perämoottoreissa käytettävästä ja esiintyvästä tekniikasta, jotta toimintaperiaate saataisiin kerrottua ja sisäistettyä aiheen selventämiseksi. Varsinaisessa opinnäytetyön aiheessa käydään läpi perämoottorin eri osa-alueiden kehitystä ja kerrotaan,
mitä muutoksia tuotteisiin on vuosien saatossa tullut ja tämän jälkeen viimeisessä osiossa eli päätelmissä pohditaan, minkälaista ja kuinka merkittävää perämoottoreiden
kehittyminen on loppujen lopuksi ollut.
Opinnäytetyön kohteena olleesta tutkimusaiheesta saaduista tuloksista käy ilmi, miten
perämoottorit ovat kehittyneet historiansa aikana. Työssä on selostettu tekninen kehittyminen, uusien innovaatioiden ilmestyminen ja muusta tekniikasta tunnettujen sovellutuksien käyttäminen perämoottoreissa. Lisäksi työstä käy ilmi perämoottorin toimintaperiaate ja miten moottorin toiminnan kannalta tärkeät elementit ja komponentit toimivat.
Käyttäen hyödyksi lähinnä englanninkielisistä lähdemateriaaleista peräisin olevia tietoja
on tässä opinnäytetyössä selostettu suomeksi johdonmukaisesti, milloin ja miten perämoottori on teknisenä tuotteena kehittynyt sellaiseksi, mikä se nykypäivinä on.
Avainsanat
Perämoottori
kaksitahti
nelitahti
potkuri
Author
Degree
Time
Mikko Sainio
Engineer
September 2015
Thesis Title
Technical Development of the Mass-Produced Outboard
Commissioned by
Maritime Museum of Finland, Maritime Centre Vellamo
Supervisor
Tapio Pilhjerta, Senior Lecturer
Abstract
The thesis examines the development of mass-produced outboard engine as a technical product since the first modern outboard engine was made. In addition, the thesis
examines the history and technology of a modern, mass-produced outboard engine.
The purpose of the thesis was to determine how the outboard engine has been evolved
during the more than century-old history into its current form.
The thesis was based on literature research. The aim was firstly to describe the introduction of the modern outboard engine and the first steps of the serial production. After
this, the objective was to examine how the outboard engine works and what kind of
configuration it has. In the actual topic of the thesis, the development of outboard engine is reviewed and the changes made in the product over the years are presented.
The last section discusses the significance of the development of outboard engines.
The results obtained in this study demonstrate how outboard engines have evolved
over history. The study describes the technical development, the appearance of new
innovations and other technologies used in the well-known applications in outboard engines. Furthermore, the study illustrates the operation of outboard engine including all
important elements and components.
Key Words
Outboard
Two-stroke
Four-stroke
Propeller
SISÄLLYS
SELITYKSET LYHENTEILLE
5
1 JOHDANTO
6
2 PERÄMOOTTORIN KEHITYS NYKYISEEN MUOTOON
7
3 MIKÄ ON PERÄMOOTTORI
9
3.1 Kaksitahtimoottori
3.1.1 Tuorevoitelujärjestelmä
11
13
3.2 Nelitahtimoottori
13
3.3 Polttoainejärjestelmä
15
3.3.1 Kaasutin
17
3.3.2 Polttoaineen ruiskutus
19
3.3.3 Suorasuihkutus
20
3.4 Sytytysjärjestelmä
21
3.4.1 Magneettosytytys
21
3.4.2 CDI
23
3.4.3 TCI
23
3.5 Jäähdytysjärjestelmä
24
3.6 Voimansiirto ja vaihteisto
26
3.7 Potkuri
28
4 PERÄMOOTTORIN KEHITTYMINEN TEKNISENÄ TUOTTEENA
30
4.1 Yksisylinterisestä V-6-moottoriin
31
4.2 Sytytysjärjestelmän kehitys
31
4.3 Kaksitahtitekniikan vaihtuminen nelitahtitekniikkaan
32
4.3.1 Teho-painosuhteen muutokset perämoottoreissa
4.4 Polttoainejärjestelmän kehitys
33
34
4.4.1 Kaasutinmoottorista polttoaineen ruiskutusjärjestelmään35
4.4.2 Suorasuihkutustekniikan tulo perämoottoreihin
36
4.4.3 Ahtimen käyttö perämoottoreissa
37
4.5 Ilmajäähdytteisestä vesijäähdytteiseen
38
4.6 Jäähdytysjärjestelmän kehitys
38
4.7 Materiaalien käyttö ja muutokset perämoottorituotannossa
39
5 POHDINTA JA PÄÄTELMÄT
41
LÄHTEET
44
SELITYKSET LYHENTEILLE
CDI
Varauksen purkautumiseen perustuva sytytysjärjestelmä (englanniksi Capacitor Discharge Ignition)
TCI
Transistorikontrolloitu sytytysjärjestelmä (englanniksi Transistor
Controlled Ignition)
EFI
Elektroninen polttoaineen ruiskutus (englanniksi Electronic Fuel
Injection)
DFI
Polttoaineen suorasuihkutus (englanniksi Direct Fuel Injection)
6
1 JOHDANTO
Opinnäytetyössäni tutkin sarjavalmisteisen, polttomoottorikäyttöisen perämoottorin kehittymistä teknisenä tuotteena koko sen historian ajan. Tarkoitukseni on selvittää, miten nykymuotoinen, sarjavalmisteinen perämoottori on
saanut alkunsa ja miten se on muuttunut tultaessa nykyhetkeen. Lisäksi selvitän polttomoottorilla varustetun perämoottorin yleistä toimintaa ja tekniikkaa
kyseisen laitteen ymmärtämisen havainnollistamiseksi.
Opinnäytetyöni perustuu kirjallisuuden ja muun aineiston tutkimiseen, jossa
käyn läpi jo olemassa olevaa tietoa perämoottoreiden historiasta sekä tekniikasta. Tehtäväkseni jää koostaa niistä johdonmukainen, perämoottoritekniikan
kehittymisestä kertova tutkimus.
Aihe rajautuu sarjavalmisteisiin ja polttomoottorikäyttöisiin perämoottoreihin,
joiden historia alkaa 1900-luvun vaihteesta. Huolimatta siitä, että maailman
ensimmäinen perämoottori oli sähkökäyttöinen, en käsittele sähkökäyttöistä
perämoottoria opinnäytetyössäni, koska kyseisen tekniikan kehittyminen ei
välttämättä ole niin monimuotoista ja mullistavaa kuin polttomoottorikäyttöisen
perämoottorin tekniikan kehittyminen. Lisäksi jätän käsittelemättä harvinaisen
dieselöljykäyttöisen perämoottorin, koska huolimatta dieselmoottoreiden suosiosta muissa sovelluksissa, ne eivät ole ominaisuuksiensa vuoksi lyöneet itseään läpi perämoottoreissa.
Tavoitteeni on saada kirjoitettua mahdollisimman tarkka ja yksityiskohtainen
tutkimus käsiteltävästä aiheesta sekä oppia henkilökohtaisesti lisää perämoottoreista, niiden historiasta ja tekniikasta. Tarkoitus olisi myös oppia etsimään
tietoa eri lähteistä ja yhdistelemään niistä johdonmukainen ja totuudenperäinen selonteko. Koska lähdemateriaali on lähes poikkeuksetta englanninkielistä, myös vieraskieliseen aineistoon perehtyminen tulee näyttelemään vahvaa
roolia opinnäytetyössäni.
Opinnäytetyön aiheen valitsin siitä syystä, että olen opiskeluaikana ollut työharjoittelussa ja kesätöissä veneen perämoottoreita huoltavassa ja korjaavassa yrityksessä, ja saanut sitä kautta valtavan määrän lisätietoa aiheesta. Li-
7
säksi henkilökohtainen kiinnostukseni perämoottoreista, niiden tekniikasta ja
kehittymisestä vahvistivat opinnäytetyöaiheen valintaa.
2 PERÄMOOTTORIN KEHITYS NYKYISEEN MUOTOON
Perämoottori on hieman yli satavuotisen historiansa aikana kehittynyt erittäinkin tekniseksi laitteeksi. Ensimmäisten valmistettujen, vain muutaman hevosvoiman tehoisten perämoottorien kehitys on johtanut siihen, että nykyään
markkinoilla on tarjolla monen sadan hevosvoiman moottoreita, jotka on varusteltu nykyaikaisella tekniikalla, kuten elektroninen polttoaineen ruiskutusjärjestelmä ja kompressoriahdin. Tarjonta on laaja ja valinnanvaraa löytyy niin
käyttötarkoituksen kuin tarpeidenkin mukaan. Myös valmistajien määrä on tänä päivänä suurempi kuin alkuaikoina ja moottoreissa on hieman eroavaisuuksia valmistajasta riippuen, vaikkakin kaikki perämoottorit loppujen lopuksi
perustuvat samaan tekniikkaan, joka on kehittynyt vuosien saatossa.
Historian ensimmäisenä perämoottorina pidetään Gustave Trouven vuonna
1881 julkistamaa ulkolaitamoottoria, joka korvasi airot soutuveneessä. Moottori oli täysin sähkötoiminen, ja se oli liitetty kiinni peräsimeen pyörittäen ketjun
välityksellä peräsimeen integroitua potkuria. Trouve hankki patentin keksinnölleen, mutta se ei päätynyt koskaan sarjavalmisteiseksi propulsiojärjestelmäksi,
vaikkakin sitä voi pitää maailman ensimmäisenä perämoottorina ja sähköisen
perämoottoritekniikan edelläkävijänä. (Webb 1967, 17–30)
Polttoainekäyttöisen perämoottorin historian voidaan katsoa alkaneeksi vuonna 1896, jolloin American Motors Company valmisti 1–2 hevosvoiman teholla
olevan, yksisylinterisen ja ilmajäähdytteisen nelitahtiperämoottorin. Kyseinen
moottori oli sikäli edistyksellinen, että itse moottorin tuottama teho muunnettiin
pystysuunnassa olevien kampiakselin ja pystyakselin, kartiohammaspyörien
sekä vaakasuuntaisen potkuriakselin välityksellä potkurin työntövoimaksi. Tämä on myös voimassa oleva käytäntö nykyaikaisissa perämoottoreissa. Sytytys tapahtui pariston ja sytytyspuolan avulla sylinterikannessa olleesta elektrodista. American Motors Companyn valmistamaa perämoottoria ei myyty kuin
ainoastaan 25 kappaletta, mutta se voidaan silti laskea polttomoottorilla varustettujen perämoottoreiden edelläkävijäksi. (Webb 1967, 17–30)
8
Seuraava merkittävä virstanpylväs perämoottoreiden historiassa tapahtui, kun
detroitilainen Cameron B. Waterman perusti Yhdysvalloissa pienen tehtaan ja
alkoi valmistaa perämoottoreita sarjatuotantona. Hän kehitteli omaa versiotaan moottoripyörän moottorin pohjalta, ja vuonna 1905 valmistui prototyyppi
yksisylinterisestä, ilmajäähdytteisestä perämoottorista. Tämän prototyypin
pohjalta Waterman hankki patentin sarjavalmisteiselle perämoottorille ensimmäisenä maailmassa. Vuonna 1907 yritys luopui ilmajäähdytteisten moottoreiden valmistuksesta, ja alkoi valmistaa vesijäähdytteisiä moottoreita. Näitä
moottoreita valmistettiin yhteensä 3 000 kappaletta, joten Watermanperämoottoreiden sarjatuotanto oli merkittävää tuohon aikaan. (Webb 1967,
17–30)
Historiallisesti ehkä tunnetuin tapahtuma ja oikeana pidetyin versio perämoottorin synnystä ajoittuu vuoteen 1907, jolloin Ole Evinrude kehitteli oman versionsa perämoottorista. Historiallisten dokumenttien valossa Evinrude ei tosin
ollut ensimmäinen, mutta hänen versionsa vastasi ominaisuuksiltaan eniten
nykyaikaista perämoottoria, joten häntä pidetään yleisesti nykyaikaisen, polttomoottorikäyttöisen ja merkittävän sarjavalmisteisen perämoottorin keksijänä.
(Webb 1967, 31–40)
Kuva 1. Evinruden ensimmäinen sarjavalmisteinen perämoottori. (Mikko Sainio 23/9/15)
9
Erään tarinan mukaan Evinrude sai idean perämoottoriinsa tyttöystävänsä takia, kun tämä halusi piknikin päätteeksi syödä jäätelöä. Evinrude souti järven
toiselle puolelle noutamaan jäätelöä, mutta ei onnistunut tuomaan sitä perille
riittävän nopeasti, ennen kuin se suli. Näin Evinrude alkoi kehitellä mielessään
moottoria, joka korvaisi soutuveneessä airot, ja mahdollistaisi nopean liikkumisen vesillä, jottei vastaavaa vahinkoa pääsisi enää tapahtumaan. Ole Evinruden kehittelemä, ensimmäisen irrotettavan soutuvenemoottorin prototyyppi
valmistui vuonna 1907 ja ensimmäisten Evinrude-perämoottoreiden sarjatuotanto alkoi vuonna 1909. Silloin ne olivat yksisylinterisiä ja vesijäähdytteisiä,
puolentoista (11/2) hevosvoiman tehoisia kaksitahtimoottoreita, joissa oli paristokäyttöinen sytytys. Varsinainen läpilyönti myynnissä tapahtui vasta 1910,
mutta kuvan 1 havainnollistama Evinrude- perämoottori mullisti venemoottoriteknologian tarjoten kevyimmän ja helppokäyttöisimmän perämoottorin, mitä
siihen mennessä oli kehitetty. (Webb 1967, 31–40)
Siitä, onko Evinruden sarjavalmisteisen perämoottorin keksimiseen johtaneen
idean syntytarina totta, ei ole täyttä varmuutta. Kuitenkin Evinruden keksimät
sekä ensimmäinen Evinrude- perämoottori että sitä seurannut tehokkaampi ja
kevyempi kaksisylinterinen ELTO- perämoottori, sysäsivät liikkeelle nykyaikaisen perämoottorin teollisuuden ja näihin päiviin jatkuneen ja edelleen jatkuvan
kehityksen. (Webb 1967, 31–40) (Bartlett 2004, 1)
3 MIKÄ ON PERÄMOOTTORI
Perämoottori, tai ulkolaitamoottori, on veneen peräpeiliin kiinnitettävä propulsiojärjestelmä, joka koostuu tehon tuottavasta moottorista, tehoa siirtävästä ja
momentin sekä pyörimisnopeuden suhdetta muuntavasta vaihteistosta ja tehon työntövoimaksi muuttavasta potkurista. Perämoottori antaa veneelle
eteenpäin työntävän voiman lisäksi ohjattavuuden, mikä tarkoittaa, että kääntämällä veneen peräpeiliin kiinnitettyä moottoria saadaan kohdistettua työntövoima haluttuun suuntaan. Perämoottorit voivat olla työtavaltaan joko 2- tai 4tahtisia
vaikkakin
perinteisellä
tekniikalla
toimivien
uusien
2-
tahtiperämoottoreiden myynti on tiukentuneiden päästörajoitusten takia ollut
EU-alueella kiellettyä vuodesta 2006. (Bartlett 2004, 1–4)
10
Työtavasta riippumatta perämoottorin toimintaperiaate on sama. Vauhtipyörää
pyöräytetään joko käsin tai tarkoituksen mukaisella starttimoottorilla, jolloin sille saadaan aikaiseksi pyörivä liike. Vauhtipyörän pyöräyttämisestä aiheutuva
mekaaninen liike-energia muutetaan magneeton eli sähkögeneraattorin tai
elektronisessa sytytysjärjestelmässä latautuneen kondensaattorin avulla sähkövirraksi ja sitä kautta korkeaksi jännitteeksi, joka purkautuu sytytystulpan
kärjestä kipinän muodossa. Sytytystulpasta purkautunut kipinä sytyttää palotilaan eli sylinteriin ohjatun kaasuuntuneen polttoaine-ilmaseoksen, joka syttyessään laajenee lämpötilan muutoksen johdosta. Lämpötilan muutoksen seurauksena laajentunut kaasu liikuttaa sylinterissä olevaa mäntää, joka edestakaisin liikkuessaan pyörittää kiertokangen avulla kampiakselia. Tämä taas saa
itsessään kiinni olevan vauhtipyörän pysymään pyörivässä liikkeessä. (Bartlett
2004, 1–4)
Kuva 2. Polttomoottorikäyttöisen perämoottorin läpileikkaus. (Mikko Sainio 23/9/15)
11
Näin kuvassa 2 esitetyn perämoottorin kone tuottaa tehon, joka pystyakselin
välityksellä siirretään vaihteistoon ja edelleen hammasrattaiden ja potkuriakselin välityksellä potkuriin. Moottorin suurimmat erot tulevat esille työkierrosta
eli siitä, onko moottori 2- tahtitekniikalla vai 4-tahtitekniikalla toimiva. (Bartlett
2004, 1–4)
3.1 Kaksitahtimoottori
Kaksitahtimoottorin työkierto koostuu nimensä mukaisesti kahdesta, kuvassa
3 esitetystä vaiheesta, työtahdista ja huuhteluvaiheesta. Työkierrossa mäntä
liikkuu kerran ylös ja kerran alas yhden kampiakselin kierroksen aikana, eli
kaksitahtimoottorin työtahti tapahtuu aina jokaisella kampiakselin kierroksella.
(Bartlett 2004, 6–9)
Kuva 3. Kaksitahtimoottorin työkierto. (Tucvbif. 2/5/2014)
Toisin kuin nelitahtimoottoreissa, joissa polttoaine-ilmaseoksen pääsy sylinteriin ja palokaasujen poisto sylinteristä tapahtuu sylinterikannessa sijaitsevien
venttiilien kautta, kaksitahtimoottoreissa polttoaine-ilmaseos johdetaan sylinteriin sylinterilohkon sivulla olevan siirtokanavan kautta. Vastaavasti palokaasut
johdetaan pois sylinterilohkon toisella sivulla olevan pakokanavan kautta. Näin
ollen kaksitahtimoottoreissa ei tarvita nokka-akselin säätelemää venttiilikoneistoa vaan mäntä hoitaa siirron ja poiston sulkemalla ja avaamalla kanavia liikkuessaan edestakaisin sylinterissä. Toinen merkittävä ero nelitahti- ja
kaksitahtimoottorilla on kampiakselia ja kiertokangen alaosaa ympäröivän
12
kampikammion tärkeä rooli kaksitahtimoottorin toiminnassa. (Bartlett 2004, 6–
9)
Kaksitahtimoottorissa kampikammio on suljettu ja ilmatiivis kammio. Männän
noustessa ylös, paine kampikammiossa vähenee ja polttoaine-ilmaseos pääsee alipaineen ansiosta virtaamaan kampikammioon yksisuuntaisen läppäventtiilin kautta. Kun pyörivä vauhtipyörä ja kampiakseli ovat vetäneet männän
ala-asentoon, paine kampikammiossa kasvaa, kunnes männän peittämä siirtokanava kampikammiosta sylinteriin aukeaa ja paineistettu polttoaineilmaseos pääsee virtaamaan sylinteriin. (Bartlett 2004, 6–9)
Kun mäntä taas nousee ylöspäin, se peittää siirtokanavan ja puristaa paineistetun polttoaine-ilmaseoksen odottamaan palamisvaihetta. Samanaikaisesti
uutta polttoaine-ilmaseosta virtaa kampikammioon odottamaan uutta kiertoa.
Tätä vaihetta työkierrossa kutsutaan työtahdiksi. (Bartlett 2004, 6–9)
Kun sytytystulppa antaa kipinän ja sytyttää polttoaine-ilmaseoksen palamaan,
palamistapahtumasta johtuva lämpölaajenemisilmiö painaa männän alas aukaisten sylinterilohkon sivuilta pakokanavan ja siirtokanavan, jolloin edellisen
työtahdin aiheuttamat palokaasut pääsevät poistumaan sylinteristä ja uutta
polttoaine-ilmaseosta pääsee virtaamaan sylinteriin aloittaen koko prosessin
uudestaan. Tätä vaihetta työkierrossa kutsutaan huuhteluvaiheeksi. (Bartlett
2004,6–9)
Koska kaksitahtimoottorissa kiertokangen ja kampiakselin yhdistävät laakerit
sekä itse kampiakselin tuenta moottorilohkoon ovat kovan rasituksen kohteena, tarvitsevat ne voiteluöljyä kitkan pienentämiseen. Kaksitahtimoottorissa
kampiakseli toimii polttoaine-ilmaseoksen kuljettimena, joten voiteluöljyä ei voi
kierrättää öljypohjan kautta kampiakselille ja takaisin kuten nelitahtimoottorissa, koska voiteluöljyt huuhtoutuisivat kampikammiosta pois polttoaineseoksen
mukana. Niinpä perinteisen kaksitahtimoottorin voitelu on suunniteltu suoritettavaksi lisäämällä polttoaineen sekaan tarkoituksen mukaista, kaksitahtimoottorille suunnattua voiteluöljyä, joka kulkeutuu polttoaineen seassa sylinteriin
voidellen matkalla kampiakselin sekä kiertokangen laakerit kampikammiossa
ja poistuen lopulta pakokanavasta palokaasujen mukana. (Bartlett 2004, 6–9)
13
3.1.1 Tuorevoitelujärjestelmä
Perinteisen polttoaineen ja voiteluöljyn valmiiksi sekoittamisen sijaan kaksitahtimoottoreihin on kehitelty tuoreöljyvoitelu- eli tuorevoitelujärjestelmä. Tämä
tarkoittaa, että öljy sijaitsee erillisessä säiliössä moottorikopan sisällä, josta se
kampiakselin välityksellä toimivan mekaanisen pumpun avulla johdetaan polttoainejärjestelmään. Tuorevoitelujärjestelmistä löytyy eroja eri valmistajien
mukaan: joissakin järjestelmissä öljy pumpataan polttoaineen sekaan ennen
polttoainepumppua, joissakin se pumpataan polttoainepumppuun tai kaasuttimeen ja joissakin järjestelmissä öljy pumpataan mahdollisesti suoraan koneen imukanavaan tai kampiakselin laakereille. (Bartlett 2004, 34–35)
Tuorevoitelutekniikan kehittyessä järjestelmät kehitettiin muokkaamaan polttoaine-öljy-seossuhde oikeaksi perämoottorin eri toimintatilanteissa. Tämä
tarkoittaa, että kierroksia lisäämällä tai vähentämällä saadaan pumppu reagoimaan vaijerin tai tangon välityksellä kaasuttimen kuristinläpän asentoon ja
syöttämään öljyä moottorin tarvitsema määrä. Toisin sanoen pienillä kierroksilla kuristinläppä on hieman auki, jolloin kone tarvitsee vähemmän öljyä kampiakselin voiteluun ja kun taas moottori käy kovilla kierroksilla, kuristinläppä
aukeaa enemmän ja pumppu syöttää enemmän voiteluöljyä polttoaineen sekaan. (Bartlett 2004, 34–35)
3.2 Nelitahtimoottori
Nelitahtimoottorin työkierto koostuu neljästä, kuvassa 4 esitetystä toimintavaiheesta, imutahdista, puristustahdista, työtahdista ja poistotahdista. Nelitahtimoottorissa työtahti tapahtuu joka toisella kampiakselin kierroksella toisin kuin
kaksitahtimoottorissa, jossa työtahti tapahtuu jokaisella kampiakselin kierroksella. Johtuen nelitahtimoottorin työkierrosta polttoaine-ilmaseoksen palaminen on puhtaampaa, jolloin palamatonta polttoainetta ei poistu palokaasujen
mukana sylinteristä ja päästöt pystytään pitämään paremmin kurissa verrattuna kaksitahtimoottoreihin. Nelitahtimoottoreissa polttoaine-ilmaseoksen pääsy
sylinteriin ja palokaasujen poisto sylinteristä tapahtuu sylinterikannessa sijaitsevien kanavien kautta, joiden avautumista ja sulkeutumista säädellään nokka-akselin välityksellä toimivien imuventtiilin ja pakoventtiilin avulla. (Bartlett
2004, 5–6)
14
Imutahdissa kampiakseli vetää mäntää alaspäin, jolloin imuventtiili aukeaa ja
polttoaine-ilmaseos pääsee virtaamaan sylinteriin sylinterikannessa sijaitsevan imukanavan kautta. Puristustahdissa sekä imu- että pakoventtiili ovat
kiinni ja kampiakseli painaa mäntää ylöspäin puristaen kaasuuntuneen polttoaine-ilmaseoksen valmiiksi palamisvaihetta varten. (Bartlett 2004, 5–6)
Varsinaisessa työtahdissa sytytystulppa antaa kipinän sytyttäen kaasuuntuneen polttoaine-ilmaseoksen palamaan, jolloin mäntä liikkuu jälleen alaspäin
lämpötilan muutoksen seurauksena johtuneesta laajenemisesta. Työtahdissa
sekä imu- että pakoventtiili ovat kiinni sulkien imu- ja pakokanavat sylinterikannessa. Työtahti on ainoa vaihe työkierrossa, joka tuottaa tehoa moottorille.
(Bartlett 2004, 5–6)
Työkierron viimeisessä vaiheessa eli poistotahdissa pakoventtiili aukeaa ja
kampiakselin toimesta mäntä nousee ylöspäin työntäen palamisesta aiheutuneet palokaasut pakokanavaan sylinterikannessa. Kierto pysyy aina vastaavana moottorin ollessa käynnissä. (Bartlett 2004, 5–6)
Kuva 4. Nelitahtimoottorin työkierto (Dodo. 22/8/2006)
Imu- ja pakoventtiileitä säätelevä nokka-akseli pyörii kampiakselin välityksellä
pyörimisnopeuden ollessa puolet kampiakselin pyörimisnopeudesta. Kampiakselin pyörimisliike välitetään nokka-akselille hieman erilailla moottorin
koosta riippuen; pienimmissä koneissa välitys tapahtuu hammasrattailla, mutta suuremmissa koneissa kampiakseli pyörittää nokka-akselia tarkoituksen
15
mukaisen hammas- eli jakohihnan tai vastaavasti jakoketjun avulla. Nokkaakselin pyöriessä sen nokka työntää keinuvipua, joka taas vastaavasti painaa
venttiiliä venttiilin jousta vasten alaspäin aukaisten sylinterikannessa olevan
kanavan. Nokka-akseli avaa kunkin venttiilin kerran kahden kampiakselin kierroksen aikana. (Bartlett 2004, 6)
Kuten kaksitahtimoottorissakin, myös nelitahtimoottorissa olevat laakerit tarvitsevat kovan rasituksen kohteina ollessaan voiteluöljyä, mutta kaksitahtimoottorista poiketen nelitahtimoottorissa kampiakseli ei toimi polttoaineilmaseoksen kuljettimena, joten niissä on tarkoitukseen sopiva öljypohja- tai
varasto, josta voiteluöljy kierrätetään öljypumpun avulla voitelua tarvitseviin
kohtiin ja sieltä se palaa takaisin öljypohjaan. Tästä syystä nelitahtimoottorin
voiteluöljyt tulee aika ajoin vaihtaa, koska ne sitovat itseensä muun muassa
metallihiutaleita, karstaa, nokea ja pieniä määriä polttoainetta sekä tiivistynyttä
vettä, jolloin voiteluteho heikkenee. (Bartlett 2004, 33–34)
3.3 Polttoainejärjestelmä
Perämoottorin polttoainejärjestelmä on pääpiirteittäin seuraavanlainen; järjestelmä alkaa tarkoituksen mukaisesta säiliöstä, josta polttoaine virtaa moottorin
polttoainepumpulle ja siitä edelleen kaasuttimelle tai ruiskutuspumpulle riippuen perämoottorista. Useimmissa polttoainejärjestelmissä on asennettu polttoainelinjastoon säiliön ja polttoainepumpun välille jonkinlainen polttoainesuodatin, mahdollisesti kaksinkin kappalein, ja käsikäyttöinen polttoainepumppu.
(Bartlett 2004, 12)
Polttoainesäiliöitä on kolmea erilaista versiota; kiinteätä, irrallista ja veneeseen
rakennettua kiinteätä polttoainesäiliötä. Kiinteä polttoainesäiliö sijaitsee perämoottorin kopan alla asennettuna kiinni koneeseen, joten se on kooltaan melko pieni ja soveltuu näin ollen lähinnä pienille perämoottoreille. Säiliön ollessa
kiinnitettynä moottorin yläpuolelle polttoaine pääsee gravitaation johdosta virtaamaan koneeseen ilman polttoainepumppua, mutta polttoaineen virtaaminen koneeseen on tarvittaessa pystyttävä estämään sulkuhanalla ja säiliön
täyttöaukon peittävässä korkissa tulee olla aukko, josta säiliöön pääsee korvausilmaa. (Bartlett 2004, 12–13)
16
Irrallisen polttoainesäiliön täyttöaukon korkissa tulee myös olla korvausilmaa
varten aukko, mutta sulkuhanaa ei tarvita, koska polttoaineletku on mahdollista kiinnittää ja irrottaa säiliöstä pikaliittimellä. Säiliön pään liittimessä jousijännitteinen venttiili estää polttoainetta valumasta säiliöstä pois kun polttoaineletku on irrotettuna. Irrallinen polttoainesäiliö sijaitsee veneessä yleensä moottorin tason alapuolella, joten polttoaine ei virtaa moottoriin gravitaation johdosta
vaan polttoaineletkuun tarvitaan käsikäyttöinen pumppu, jolla avustetaan
moottori käyntiin ennen kuin moottorin oma polttoainepumppu alkaa alipaineen avulla imeä polttoainetta säiliöstä pitääkseen moottorin käynnissä. (Bartlett 2004, 12–13)
Veneeseen rakennettu kiinteä polttoainesäiliö on lähinnä isompikokoisia perämoottoreita varten. Kuten irrallinen polttoainesäiliökin, myös veneen kiinteä
polttoainesäiliö sijaitsee moottorin tason alapuolella, joten käsikäyttöinen polttoainepumppu on tarpeellinen moottorin käynnistymistä avustettaessa. (Bartlett 2004, 12–13)
Nykyään lähes jokaisessa perämoottorissa on polttoainesuodatin jossain kohtaa perämoottorikopan sisällä. Suodattimen on tarkoitus suodattaa polttoaineesta kaikenlaiset roskat ja epäpuhtaudet pois ennen kuin se saavuttaa polttoainepumpun ja kaasuttimen tai ruiskutuspumpun. Suodatin tulisi mallista
riippuen joko puhdistaa tai vaihtaa uuteen säännöllisin väliajoin. (Bartlett 2004,
13–15)
Veneeseen rakennetusta kiinteästä polttoainesäiliöstä lähtevään polttoainelinjastoon on laitettavissa myös erillinen vedenerottava polttoainesuodatin, joka
suodattaa polttoaineesta roskan ja veneen kiinteään polttoainesäiliöön helposti kertyvän kondensaatioveden pois. Myös vedenerottava polttoainesuodatin
tulisi puhdistaa tai vaihtaa uuteen säännöllisesti. (Bartlett 2004, 13–15)
Kaikissa perämoottoreissa ei tarvita polttoainepumppua. Varsinkin kiinteällä
polttoainesäiliöllä varustetuissa moottoreissa polttoaine virtaa koneeseen gravitaation johdosta. Tosin kun moottorin koko vähänkin kasvaa ja kiinteätä polttoainesäiliötä ei ole mahdollista asentaa, alkaa polttoainepumppu olla tarpeellinen komponentti moottorin toiminnan kannalta. Polttoainepumput vaihtelevat
hieman valmistajan ja mallin mukaan, mutta lähtökohtaisesti ne ovat kalvo-
17
pumppuja, jotka toimivat joko paineilmalla tai mekaanisesti. (Bartlett 2004, 15–
16)
Paineilmatoiminen kalvopumppu on keveytensä, kokonsa, yksinkertaisuutensa ja toimintaperiaatteensa vuoksi kaksitahtimoottoreissa käytetty pumppu. Itse pumppu koostuu metallisesta rungosta, jonka joustava kalvo jakaa kahteen
kammioon, kuivaan ja märkään. (Bartlett 2004, 15–16)
Kuivakammio on yhteydessä kampikammioon pienen kanavan välityksellä.
Männän noustessa sylinterissä ylipaine kampikammiossa pienenee ja alipaine
kasvaa, jolloin pumpun kalvo painautuu kohti kampikammioon vievää kanavaa
ja pumpussa oleva pieni läppäventtiili aukeaa, minkä seurauksena polttoaine
kulkeutuu alipaineen avulla polttoainepumppuun täyttäen märkäkammion. Kun
taas mäntä laskeutuu sylinterissä ja ylipaine kampikammiossa kasvaa, pumpun kalvo pullistuu paineen johdosta, jolloin pumpun rungon toisella puolella
oleva läppäventtiili aukeaa ja polttoaine pääsee virtaamaan pumpun märkäkammiosta ulos. (Bartlett 2004, 15–16)
Nelitahtimoottorin kampikammiossa ei pääse syntymään vastaavanlaista painetta kuten kaksitahtimoottorissa, joten paineen vaihteluiden avulla toimiva
kalvopumppu ei ole mahdollinen vaihtoehto nelitahtimoottorissa polttoaineen
pumppaamiseen. Tästä syystä niissä käytetään varta vasten suunniteltua mekaanista polttoainepumppua. Myös mekaanisessa polttoainepumpussa on
kalvo, jonka edestakaisella liikkeellä saadaan säädeltyä polttoaineen määrä ja
liikkuvuus märkäkammiossa, mutta erona on kalvon edestakaisen liikkeen
muodostaminen jousikuormitteisella vivulla, jota keinutellaan koneen kampiakselissa olevan nokan avulla. (Bartlett 2004, 15–16)
3.3.1 Kaasutin
Kaasutin, joka on esitetty kuvassa 3, on mekaaninen laite, jonka tehtävä on
säätää polttoaineen ja imuilman seossuhde sopivaksi, jotta se voi palaa puhtaasti sylinterissä, ja säännöstellä valmiin seoksen virtaus koneeseen. Vaikkakin elektroninen ruiskutusjärjestelmä on korvannut kaasuttimen suuremmissa
perämoottoreissa, on se edelleen pienimmissä moottoreissa käytetyin järjestelmä.
18
Kuva 5. Kolme kaasutinta. (Mikko Sainio 23/9/15)
Perinteinen kaasutin koostuu kurkusta, josta imuilma virta alipaineen avulla
koneeseen, ja kohokammiosta, johon polttoainepumppu syöttää polttoainetta
ja josta se säännöstellään kurkussa kulkevan imuilman joukkoon. Kaasuttimen
kurkussa on kavennus, jota kutsutaan Bernoullin lakiin liittyvän ilmiön vuoksi
venturiksi. Tämä tarkoittaa, että virtaavan aineen nopeus kasvaa ja paine pienenee, kun se kulkee kavennetun kohdan läpi. Eli kaasuttimen kurkun kavennuksen, venturin, on tarkoitus luoda alipaine siihen kohtaan, missä virtaus on
nopeimmillaan. (Bartlett 2004, 16–17)
Samanaikaisesti kun ilma virtaa kaasuttimen kurkkuun, polttoainepumpun
eteenpäin siirtämä polttoaine virtaa kaasuttimessa olevaan kohokammioon.
Koska polttoaineen pinta kammiossa halutaan palamiskelpoisen seoksen aikaansaamiseksi vaadittavalle tasolle, on kammiossa koho, joka liikkuu
ylösalas polttoaineen pinnan mukaan, ja neulaventtiili, joka oikean polttoainepinnan kohdalla ja kohon nostamana, tukkii polttoainepumpulta tulevan reiän
ja katkaisee polttoaineen virtauksen kohokammioon. Kohokammiosta polttoaine siirtyy ohuen pääsuuttimen kautta kaasuttimen kurkun kavennukseen eli
venturiin bernoullin laista johtuvan alipaineen johdosta. Sitä mukaa kun polttoainetta siirtyy kohokammiosta kaasuttimen kurkkuun ja sekoittuu imuilman sekaan, pinta sekä koho kohokammiossa laskevat ja uutta polttoainetta pääsee
kaasuttimeen. (Bartlett 2004, 16–17)
19
Jotta moottorin kierroksia eli polttoaine-ilmaseoksen saantia, voidaan lisätä tai
vähentää, tarvitaan kaasuttimen kurkussa kaasuläppää, jota avaamalla saadaan lisää polttoainetta virtaamaan moottoriin, ja jota sulkemalla saadaan vähennettyä virtausta moottoriin. Kaasuläppä sijaitsee kaasuttimen kurkun kavennuksen ja koneen välissä. Kaasuläpän asentoa säädetään tarkoituksen
mukaisella kaasuvivulla tai -kahvalla. (Bartlett 2004, 16–17)
Kaasuläpän lisäksi kaasutin tarvitsee toimiakseen myös kuristinläpän eli rikastimen. Rikastin on ulkonäöltään ja toiminnaltaan samanlainen kuin kaasuläppä, mutta erotuksena se sijaitsee kaasuttimen kurkun kavennuksen etupuolella. Rikastimella säädellään koneeseen pääsevän imuilman määrää ja jos rikastimella tukitaan kurkku ja estetään imuilman saanti, koneen tuottaman alipaineen johdosta polttoaine virtaa kohokammiosta koneeseen sekoittumatta
imuilmaan. Rikastimen käyttö on olennaisesti tärkeää varsinkin silloin, kun
moottori on kylmä ja tarvitsee käynnistyäkseen ilmaan sekoittamatonta polttoainetta. (Bartlett 2004, 16–17)
3.3.2 Polttoaineen ruiskutus
Mekaanisen kaasuttimen osoittauduttua riittämättömäksi laitteeksi säätelemään sylinterin palotapahtumaan tarvittavan polttoaineen ja ilman seosta,
otettiin myös perämoottoritekniikkaan käyttöön elektronisesti ohjattu polttoaineen ruiskutus, EFI, mikä oli vastaavasti ollut esimerkiksi autoteollisuudessa
käytössä jo monien vuosien ajan. Ensimmäiset elektronisella polttoaineen
ruiskutuksella varustetut moottorit tulivat markkinoille 1990- luvulla, mutta vasta 2000- luvun puolella siitä tuli lähes yksinomaan käytetty järjestelmä johtuen
vuonna 2006 asetetusta päästölaista, jolloin perinteiset kaksitahtiset perämoottorit poistuivat uusien moottoreiden markkinoilta ja isompikokoisten, toiminnaltaan monimutkaisempien nelitahtisten perämoottoreiden polttoaineen
saannin säätelyyn vaadittiin mekaanisia kaasuttimia tarkempi ja tehokkaampi
ruiskutusjärjestelmä. Nykyaikaiset nelitahtiset, alle 20-hevosvoiman tehoiset
perämoottorit käyttävät edelleen pääosin kaasutinta polttoaine-ilmaseoksen
saannin säätelyyn, mutta isommat perämoottorit käyttävät yksinomaan elektronista polttoaineen ruiskutusta. (Bartlett 2004, 17)
20
Perämoottoreiden polttoaineen ruiskutuksen kohdalla puhutaan elektronisesta
polttoaineen ruiskutuksesta. Tämä tarkoittaa, että polttoaineen ja ilman seosta
säädellään elektronisesti moottorin ohjainyksikön avulla, joka saa seoksen
säätämiseen tarvittavaa tietoa polttoaine- ja imuilmajärjestelmään asennettujen anturien avulla.
Moottorin tarvitseman ilman määrää säädellään kaasuläppäkotelon avulla eli
kun moottorin kierroksia pyritään nostamaan, kaasuläppäkotelossa oleva kaasuläppä aukeaa ja ilmaa pääsee virtaamaan moottorin imusarjaan. Ilman virratessa imusarjaan kaasuläpän asentotunnistin ja ilmamäärätunnistin antavat
tietoa moottorinohjainyksikölle imuilman sekaan tarvittavan polttoaineen määrästä. Tällöin ohjainyksikkö laittaa polttoainepumpun imemään polttoainetta
moottoriin ja paineistamaan sen erillisen polttoainepaineensäätimen avulla,
jonka jälkeen paineistettu polttoaine johdetaan imusarjassa oleville ruiskutussuuttimille. Suuttimilta polttoaine suihkutetaan imusarjassa virtaavan ilman
joukkoon, josta se etenee kohti sylintereitä. Kun moottorin työkierrossa tulee
hetki, jolloin tarvitaan polttoaine-ilmaseosta palotapahtumaa varten, imuventtiilit aukeavat päästäen polttoaineseoksen sylinteriin ja nokka-akselin sekä
kampiakselin asentotunnistimet antavat jälleen tietoa ohjainyksikölle oikeaaikaisen polttoaineseoksen annostelusta tasaisesti jatkuvaa toimintaa varten.
Kun pakoventtiilit aukeavat ja päästävät pakokaasut pois sylinteristä, pakokanavistoon asennettu happitunnistin ilmoittaa moottorin ohjainyksikölle, miten
puhtaasti palotapahtuma on tapahtunut.
Elektronisen polttoaineen ruiskutusjärjestelmän etuina ovat huomattavasti parempi hyötysuhde verrattuna kaasuttimeen aikaansaadun tehon valossa, parempi polttoainetaloudellisuus sekä pienemmät päästöt johtuen tarkasta palotapahtumasta. Haittapuolina taas on se, että ruiskutusjärjestelmät ovat erittäin
monimutkaisia systeemejä, joiden kokoonpano on haastava valmistaa sekä
asentaa ja korjata. Myös hinta on huomattavasti korkeampi kaasutintekniikalla
varustettuun järjestelmään verrattuna.
3.3.3 Suorasuihkutus
Vuonna 2006 voimaan astuneen lain nojalla perinteiseen kaksitahtitekniikkaan
perustuvien uusien perämoottorien myynti EU:n alueella on kielletty, mutta
21
vaihtoehdoksi nelitahtimoottorille ja kaksitahtitekniikan hyötyjä vaalien markkinoille on kehitelty polttoaineen suorasuihkutukseen perustuva järjestelmä,
DFI. Toisin kuin kaasuttimella varustetussa kaksitahtimoottorissa, jossa polttoaine syötetään ensin kampikammioon ja sieltä sylinteriin, suorasuihkutuksella varustetussa moottorissa polttoaine ruiskutetaan korkeapainepumpun avulla suoraan sylinteriin. Ruiskutus palotilaan tapahtuu vasta siinä työkierron vaiheessa kun mäntä tukkii pakoaukon suun, jolloin perinteisestä kaksitahtimoottorista poiketen palamatonta polttoaine-öljyseosta ei pääse poistumaan palokaasujen mukana huuhteluvaiheen aikana laisinkaan. Näin ollen suorasuihkutuksella varustetussa moottorissa polttoaineen kulutus on pienempi, koska
valmiiksi paineistettu polttoaine palaa puhtaammin ja palotapahtumaan tarvitaan vähemmän polttoainetta, päästöt ovat huomattavasti pienemmät, koska
huuhteluvaiheen aikana palotilasta ei poistu yhtään palamatonta polttoainetta,
ja puhtaampi palotapahtuma tuo moottorille hieman lisää tehoa sekä vähentää
perinteiselle kaksitahtimoottorille ominaista savutusta. (Bartlett 2004, 17–18)
3.4 Sytytysjärjestelmä
Sytytysjärjestelmän tarkoitus perämoottoreissa on tuottaa sytytystulpan kärjestä purkautuva kipinä, joka sytyttää sylinterissä paineistetun polttoaineilmaseoksen ja saa männän liikkeen avulla kampiakselin pyörimään ja koneen
tuottamaan tehoa. Perämoottoreissa on pääasiassa käytössä kolmea erilaista
sytytysjärjestelmää: vanhimmissa perämoottoreissa sytytys on hoidettu magneeton avulla, mutta uudemmissa perämoottoreissa sytytysjärjestelminä käytetään joko CDI- tai TCI-sytytystä. (Bartlett 2004, 20–23)
3.4.1 Magneettosytytys
Vanhimpien perämoottoreiden kohdalla sytytysjärjestelmä perustuu enimmäkseen laitteeseen, jota kutsutaan magneetoksi. Magneetto taas puolestaan perustuu magnetismin ja sähkön väliseen läheiseen suhteeseen. Esimerkkinä
läheisestä suhteesta on se, että jos rautaesineen ympärille kietoo sähköjohtoa
ja tämän jälkeen syöttää sähkövirtaa johtoon, muuttuu rautaesine magneettiseksi. Perämoottorissa käytettävän magneeton toimintaperiaate on päinvastainen: jos sähköjohtoa liikuttaa läpi magneettikentän, siirtyy magneettikentästä sähköä vastaavasti johtoon. Sähkön määrä taas riippuu monista tekijöistä,
22
esimerkiksi magneettikentän voimakkuudesta, johtomäärästä, joka altistuu
magneettikentän sähkölle, ja nopeudesta, jolla johto liikkuu magneettikentän
läpi. (Bartlett 2004, 21–22)
Perämoottoreissa käytettävät yksinkertaiset magneetot on kiinnitetty pultein
vauhtipyörän kehän sisäpuolelle. Sylinterilohkon ja kampikammion yläpuolella
sijaitsevan magneeton taustalevyyn on vastaavasti kiinnitetty ohut metallinen
runkolevy, johon puolestaan on sijoitettu käämikela, jota myös kutsutaan puolaksi. (Bartlett 2004, 21–22)
Puola koostuu nimensä mukaisesti suuresta määrästä puolattua eli kelattua
johtoa, mutta se sisältää käytännössä kaksi erillistä komponenttia. Ensimmäinen komponentti on paksusta johdosta harvakseltaan kelattu niin sanottu
pienjännite- eli ensiökäämitys ja toinen on ohuesta johdosta tiheästi puolattu
suurjännite- eli toisiokäämitys. (Bartlett 2004, 21–22)
Kun pyörivän vauhtipyörän magneetit liikkuvat paikallaan olevan runkolevyn
ohi, ne luovat jatkuvasti muuttuvan magneettikentän sen ympärille ja sisälle.
Tämä puolestaan luo sähkövirran, joka kulkee ensiökäämityksessä. (Bartlett
2004, 21–22)
Pienjännitepiiriin kuuluu myös mekaaninen virran kulkua kontrolloiva katkaisin,
joka sisältää virtapiirin yhdistävät kaksi katkojan kärkeä. Kärjet ovat normaalisti kiinni toisissaan jousen avulla, jotta virta pääsee kulkemaan pienjännitepiirissä, mutta sillä hetkellä, kun sytytystulppa vaatii kipinän sytyttääkseen polttoaine-ilmaseoksen sylinterissä, katkojan kärjet avautuvat kampiakselissa olevan ulokkeen pakottamana. Kun katkojan kärjet erkanevat toisistaan aiheuttaen virtapiirin katkeamisen ja magneettikentän romahtamisen pienjännitekäämityksessä, toisiokäämitykseen eli suurjännitepiiriin aiheutuu sähköaalto, joka
on virransuuruudelta pieni, mutta jännitteeltään useita tuhansia voltteja. Tämä
suurjännite johdetaan korkeajännitepiiristä lyhyinä pulsseina hyvin eristettyä
johtoa pitkin sytytystulppaan, josta se purkautuu kipinän muodossa sytyttäen
sylinterissä polttoaine-ilmaseoksen. (Bartlett 2004, 21–22)
Magneettosytytysjärjestelmässä tarvitaan myös kondensaattoria, jonka tarkoitus on toimia elektronisena iskunvaimentajana ja estää ensiökäämityksestä tu-
23
levaa kipinöintiä purkautumasta katkojan kärkien välillä kun ne avautuvat.
Kondensaattori pakottaa jännitteen purkautumaan korkeajännitekäämin ja
edelleen sytytystulpan kautta. (Bartlett 2004, 21–22)
3.4.2 CDI
Kuten magneettosytytyskin, myös CDI-sytytys käyttää samaa sähkömagneettisen induktion (sähkökentän syntyminen muuttuvan magneettikentän vaikutuksesta) periaatetta, mutta toteuttaa sen erilailla. Vauhtipyörän magneettien
liikkeen synnyttämä sähkö varastoidaan erillisen ensiö- eli latauspuolan avulla
suurikokoiseen sähkövaraajaan, josta se purkautuu sähköpiiriin. (Bartlett
2004, 22)
Varsinaisena erona perinteiseen magneettosytytykseen, jossa sytytykseen
tarvittava korkeajännitepulssi luodaan erottamalla katkojan kärjet toisistaan,
on se, että CDI-sytytyksessä sytytys tapahtuu silloin kun katkojan kärjet ovat
kiinni toisissaan. Tällöin kaikki varaajaan varastoitunut sähkö virtaa ensiö- eli
sytytyspuolan pienjännitekäämitykseen synnyttäen magneettikentän, joka aiheuttaa vastaavasti perinteistä suuremman korkeajänniteaallon sytytyspuolan
toisiokäämitykselle ja edelleen sytytystulpalle. (Bartlett 2004, 22)
3.4.3 TCI
Vaikka perinteinen magneettosytytys ja siitä paranneltu CDI-sytytys ovat yksinkertaisia ja tehokkaita sytytysjärjestelmiä, niiden heikkous tulee esille katkojan kärkien melko säännöllisen huollon ja mahdollisen säätämisen tarpeessa. Jos kärjet ovat kuluneet tai niiden välinen etäisyys on pielessä, muuttuu
perämoottorin käynti epätasaiseksi ja toiminta epätaloudelliseksi.
Katkojan kärkien korvaamiseksi perämoottoreihin on otettu käyttöön puolijohdekontrolloitu kärjetön sytytys eli TCI. Myös TCI perustuu sähkövaraajan varaamiseen kuten CDI-sytytyskin, mutta, sillä erolla, että latauspuolalta tulevaa,
vaihtelevaa sähkövirtaa lievitetään elektronisen tasasuuntaajan avulla, jolloin
varaajan latautuminen on tehokkaampaa. (Bartlett 2004, 22–23)
24
Suurin ero TCI-sytytyksessä aikaisemmin esiteltyihin ja mainittuihin sytytysjärjestelmiin on katkojan kärkien korvaaminen transistorilla eli kolmiliitoksisella
puolijohteella. Transistori on eräänlainen elektroninen katkaisin, joka toimii siten, että kun yhteen sen liitokseen tulee sähköä, transistori kytkeytyy päälle ja
päästää sähkövirran kulkemaan myös kahden muun liitoksen välillä. Transistorin päälle kytkemiseen tarvittava sähkö tuotetaan erillisessä laukaisinpuolassa, joka on kiinnitetty magneeton takaseinään, ja se lähettää lyhyen
sähköpulssin aina kun joku vauhtipyörän magneeteista ohittaa sen. (Bartlett
2004, 22–23)
Puolijohdekontrolloitu sytytys on täysin elektronisena ja kärjettömänä sytytysjärjestelmänä luotettavampi kuin perinteiset järjestelmät, ja lisäksi täydellisesti
huoltovapaa, koska siinä ei ole rikkoontuvia mekaanisia osia kuten kärjellisessä sytytyksessä. Erittäin merkittävä ero on myös se, että TCI-järjestelmän sytytystulpalle tuottama korkeajännite on noin neljä kertaa suurempi kuin aiempien järjestelmien tuottama, mikä taas mahdollistaa vahvemman ja kuumemman kipinän. (Bartlett 2004, 22–23)
3.5 Jäähdytysjärjestelmä
Perämoottorin tuottaessa tehoa syntyy työn seurauksena suuria määriä lämpöä. Moottori ei pysty tuottamaan puoliksikaan niin paljon tehoa kuin teoriassa
olisi mahdollista ja suurin osa hukkaenergiasta purkautuu lämmön muodossa.
Lämpöenergia pitää johtaa moottorista pois, koska muutoin se kerääntyy koneeseen nostaen lämpötilan niin korkeaksi, että koneen liikkuvat metalliset
osat alkavat laajeta, jolloin vaarana on osien muotoutuminen uuteen muotoon
tai hitsautuminen toisiinsa kiinni. Jotta ylikuumeneminen voidaan estää, tarvitsee perämoottori koneen jäähdyttämiseksi tapauksesta riippuen joko makeatai merivettä, jota pumpataan käyttöympäristöstä tarkoituksen mukaisen vesipumpun avulla. (Bartlett 2004, 28–32)
Jäähdytinveden on tarkoitus jäähdyttää koneen yhtä tai useampaa sylinteriä,
joten sylinterilohkon ulkoseinämän ja sylinterin seinämän välissä on jäähdytyskanavat, joissa vesi kiertää imien itseensä lämpöä sylinteristä ja poistuen
sylinterilohkosta kun uutta jäähdytinvettä virtaa tilalle. Männällä ja kampiakselilla ei ole samaa etua olla suorassa kosketuksessa jäähdytinveden kanssa,
25
mutta lämpötila niiden kohdalla saadaan pidettyä kohtuullisena lämmön johtuessa pois suhteellisen viileään moottorilohkoon. (Bartlett 2004, 28)
Veden poistuessa sylinterilohkosta se virtaa moottorin rikissä sijaitsevaan pakoputkeen auttamaan kuuman pakokaasun viilentämisessä. Osa sylinterilohkosta poisvirtaavasta vedestä ohjautuu kuitenkin pientä putkea tai letkua pitkin
moottorin takaosaan ja sieltä ulos, jolloin perämoottorin käyttäjä voi varmistua
jäähdytinveden kiertävän normaalisti moottorissa ja jäähdyttävän sylinteriä/sylintereitä. (Bartlett 2004, 28)
Moottori on suunniteltu siten, että kaikkien komponenttien tulee olla tietyssä
lämpötilassa tavoitellun toimimisen kannalta. Ympäristöstä jäähdyttämistä varten pumpattu vesi on itsessään niin tehokas jäähdytinneste, että koneen osia
ei saada pysymään oikeassa lämpötilassa kierrättämällä vettä jatkuvasti läpi
jäähdytysjärjestelmästä. Tästä syystä monessa perämoottorissa on termostaatti säätelemässä jäähdytinveden virtaamista. (Bartlett 2004, 29)
Useimmiten termostaatti sijaitsee kupolin muotoisen kannen alla sylinterikannen yläpuolella. Itse termostaatti on yksinkertainen osa, jossa on jousikuormitteinen ohut metallilautanen tukkimassa veden virtaus pois sylinterilohkosta.
Näin moottorin pumppaama vesi ei pääse koneesta pois ennen kuin vesi on
lämmennyt ja vastaavasti veden lämmittämät moottorin komponentit ovat saavuttaneet toiminnan kannalta otollisen lämpötilan. (Bartlett 2004, 29)
Jäähdytinveden saavuttaessa oikean lämpötilan termostaatin jousen sisällä sijaitseva eräänlainen vahakapseli alkaa lämpötilan nousun johdosta laajeta ja
laajennuttuaan tarpeeksi se syrjäyttää jousen vastuksen, jolloin jousi painaa
metallilautasen auki ja jäähdytinvesi pääsee virtaamaan pois sylinterilohkosta.
Kun lämpötila koneessa taas laskee alle halutun, vahakapseli vastaavasti kutistuu ja termostaatti sulkeutuu, jolloin kone alkaa lämmittää vettä ja edelleen
tarvittavia komponentteja. Termostaatti aukeaa tavallisesti hieman ennen kuin
vesi saavuttaa kiehumispisteensä eli noin 70–90 celsiusasteessa. (Bartlett
2004, 29)
Jotta moottori saisi tarvitsemansa jäähdytinveden kiertämään jäähdytyskanavissa, se tarvitsee mekaanisen pumpun, joka siirtää vettä käyttöympäristöstä
26
aina kun moottori on käynnissä. Tätä varten käytännössä jokaisessa vesijäähdytteisessä perämoottorissa on taipuisa kumista valmistettu juoksupyörä,
yleisemmin mekaanisen vesipumpun siipipyörä, joka pyörii vaihteiston pystyakselin mukana ja siirtää vettä eteenpäin. (Bartlett 2004, 30–32)
Vesipumpun siipipyörässä on monta kumista siipeä kiinnitettynä keskiönapaan
tai holkkiin. Holkki on tiukasti sokan avulla kiinni pystyakselissa, jotta se pyörisi akselin mukana eikä luistaisi. Siipipyörä sijaitsee vesipumpun siipipyörän
kotelossa, jossa se mahtuu tiukasta sovituksesta huolimatta pyörimään, vaikkakin kotelo ei ole sisäpuolelta täysin symmetrinen vaan sen seinämässä on
pullistuma veden sisääntulo- ja poistoaukkojen välissä, jossa sovitus on entistä tiukempi. (Bartlett 2004, 30–32)
Kun siipipyörä pyörii, kunkin siiven täytyy taipua ohittaakseen pullistuman.
Taipuminen pienentää tilaa kahden siiven välillä. Kun siipi ohittaa pullistuman,
se suoristuu ja näin kahden siiven välille tulee taas tyhjää tilaa, jolloin vettä
pääsee virtaamaan sisääntuloaukosta täyttäen tyhjän tilan. (Bartlett 2004, 30–
32)
Kun siipipyörä jatkaa pyörimistä, siipien väliin jäänyt vesi kulkeutuu poistoaukolle. Tällöin etummainen siipi taipuu jälleen ohittaakseen pullistuman ja siipien välinen tila pienenee, mikä pakottaa veden poistumaan vesipumpusta poistoaukon kautta ja virtaamaan putkea pitkin moottorin jäähdytyskanaviin. (Bartlett 2004, 30–32)
3.6 Voimansiirto ja vaihteisto
Tehoa tuottavan koneen lisäksi perämoottori tarvitsee voimansiirtojärjestelmän, joka muuntaa kampiakselin kovan pyörimisnopeuden hyödylliseksi potkurin työntövoimaksi. Perämoottoreissa voimansiirtojärjestelmää kutsutaan
vaihteistoksi, jonka tarkoituksena on vähentää kampiakselin pyörimisestä johtuvaa käyttävän akselin eli pystyakselin pyörimisnopeutta, lisätä käytettävän
akselin eli potkuriakselin vääntömomenttia pystyakselin ja hammasrattaiden
avulla sekä sallia potkuriakselin pyörimissuunnan muutos vaihteenvalitsimen
ja liukukytkimen avulla.
27
Kaikki hammasrattaat vaihteiston sisällä ovat niin sanottuja kartiohammaspyöriä. Tämä tarkoittaa, että hammaspyörän hammastuksessa on viiste, mikä
taas mahdollistaa sen, että pystyakseli on täysin pystysuorassa potkuriakseliin
nähden ja potkuriakseli on vaakasuorassa pystyakseliin nähden. Näin saadaan välitettyä käyttävän akselin pyörimisliike käytettävään akseliin. (Bartlett
2004, 50–51)
Käyttävän akselin eli pystyakselin hammaspyörä on kooltaan ja hammasmäärältään pienempi kuin käytettävän akselin eli potkuriakselin hammaspyörä.
Tästä johtuu, että potkuriakseli pyörii hitaammin kuin pystyakseli, koska jos
esimerkiksi potkuriakselin hammaspyörässä on kaksinkertainen määrä hampaita verrattuna pystyakselin hammaspyörään, niin pystyakselin tehtyä yhden
täyden kierroksen potkuriakseli on tehnyt samalla hetkellä puolikkaan kierroksen, jolloin potkuriakselin nopeus on puolet hitaampi kuin pystyakselin nopeus. (Bartlett 2004, 50–51)
Esimerkin mukaisesti välityssuhteeseen kuuluu myös, että käytettävän akselin
vääntömomentti on suurempi kuin käyttävän akselin. Moottori vaikuttaa pystyakselin hammaspyörään tietyllä voimalla, mistä aiheutuu hammaspyörälle
myös vääntömomentti. Voima, millä pystyakselin hammaspyörän hampaat
vaikuttavat potkuriakselin hampaisiin, saadaan jakamalla moottorin pystyakselin hammaspyörälle aiheuttama vääntömomentti pystyakselin hammaspyörän
säteellä. Jotta saadaan selvitettyä potkuriakselin tuottama vääntömomentti,
kyseinen potkuriakselin hammaspyörään vaikuttava voima kerrotaan pystyakselin hammaspyörää kaksi kertaa isomman potkuriakselin hammaspyörän säteellä, jolloin potkuriakselista aiheutuva vääntömomentti kasvaa kaksinkertaiseksi verrattuna moottorin pystyakselin hammaspyörälle aiheuttamaan momenttiin. (Bartlett 2004, 50–51)
Potkuriakselilla on kaksi samankokoista kartiohammaspyörää, joita pystyakselin pienempikokoinen kartiohammaspyörä pyörittää. Koska potkuriakselin
hammaspyörät ovat samankokoisia keskenään, ne pyörivät samalla nopeudella, mutta erona on se, että ne sijaitsevat eripuolilla pystyakselin hammaspyörää, jolloin sivusta katsottuna toinen pyörii pystyakselin hammaspyörän etu-
28
reunan välityksellä ja toinen pystyakselin hammaspyörän takareunan välityksellä, eli ne pyörivät vastakkaisiin suuntiin. (Bartlett 2004, 50–51)
Näiden potkuriakselin hammaspyörien välissä on niin sanottu liukukytkin, joka
on muodoltaan sylinterimäinen ja jossa on kummassakin päässä potkuriakselin hammaspyöriin sopivat pykälät. Kytkimen sisäpuolella on urat, kutakuinkin
potkuriakselin uria vastaavat, jotka mahdollistavat kytkimen liikkumisen hammaspyörien välillä. Kun vaihteen valitsimesta valitaan haluttu pyörimissuunta,
kytkin liukuu valitusta suunnasta riippuen jompaankumpaan potkuriakselin
kartiopyörään lukiten pykälien avulla kartiopyörän akseliin ja pakottaen akselin
pyörimään haluttuun suuntaan. Jos vaihteen valitsimesta asetetaan vapaa eli
neutraali pyörimissuunta, kytkin ei lukitu kumpaankaan potkuriakselin kartiopyörään, jolloin pystyakselin hammaspyörä pyörittää ainoastaan potkuriakselin hammaspyöriä ja potkuriakseli itse pysyy paikallaan. (Bartlett 2004, 50–51)
3.7 Potkuri
Kun perämoottori käy, se tuottaa tehoa ja nopean pyörimisliikkeen kampiakselin välityksellä pystyakseliin ja nopea pyörimisliike puolestaan muutetaan vaihteistossa suuremmaksi vääntömomentiksi potkuriakselille, jotta saadaan perämoottorille sen toiminnan kannalta oikea voiman ja nopeuden suhde. Kuitenkin liikkuakseen konkreettisesti joko eteen- tai taaksepäin vene sekä perämoottori tarvitsevat potkuria, jonka tehtävä on muuttaa moottorin tuottama teho vaihteiston välityksellä venettä liikuttavaksi työntövoimaksi. Siksi voidaan
sanoa, että moottorin tärkein tehtävä tehon tuottamisen lisäksi on antaa vaihteiston avulla potkurille pyörivä liike, joka ilmenee vastaavasti veneen liikkumisena. Potkurin ominaisuuksiin kuuluu työntövoiman tarjoamisen lisäksi vaikutus veneen kiihtyvyyteen, taloudellisuuteen eli polttoaineen kulutukseen sekä
käsiteltävyyteen. (Kanerva 2014, 44–48)
Potkurin toiminta perustuu lapojen eri puolten väliseen paine-eroon, mikä tarkoittaa, että lavan takapinnalla eli veneeseen päin olevalla puolella vallitsee
alipaine, ja vastaavasti etupinnalla ylipaine. Kun potkuri pyörii, lapojen eri
puolten välisen paine-eron takia väliaineen eli tässä tapauksessa veden virtaus on ylipaineen johdosta etupinnalla nopeampaa, mikä aiheuttaa eteenpäin
liikuttavan työntövoiman. (Kanerva 2014, 44–48)
29
Lapojen eri puolten välisen paine-eron suuruuteen vaikuttavat potkurin nousu
ja pyörimisnopeus. Tämä tarkoittaa, että nousun sekä pyörimisnopeuden kasvaessa lapojen eri puolten välille muodostuu suurempi paine-ero ja väliaineen
eli veden virtaus kiihtyy. Potkurin aiheuttamaan työntövoimaan vaikuttaa lisäksi olennaisesti myös potkurin halkaisija, koska työntövoima muodostuu lapojen eri puolten välisen paine-eron ja potkurin pyörähtäessään muodostaman
pinta-alan summasta. Potkuritekniikassa nousu tarkoittaa sitä matkaa, minkä
potkuri kulkisi kiinteässä aineessa yhden täyden pyörähdyksen aikana ja halkaisija taas vastaavasti tarkoittaa potkurin lapojen kärkien muodostaman ympyrän pinta-alaa, kun potkuri pyörähtää yhden täyden kierroksen. Molemmat
mitat ilmoitetaan brittiläisen yksikköjärjestelmän mukaisesti tuuma-mitoissa.
(Kanerva 2014, 44–48)
Pääasiallisesti perämoottoreihin asennettavat potkurit on valmistettu joko alumiinista tai ruostumattomasta teräksestä. Myös komposiitti- ja muovipotkureita
on markkinoilla tarjolla, mutta ne eivät ominaisuuksiltaan ole välttämättä riittäviä varsinkaan tehokkaimpiin perämoottoreihin. Alumiini on keveytensä ja
edullisuutensa vuoksi eniten käytetty potkurimateriaali, mutta sen heikkous on
alumiinille ominainen pehmeys, jonka takia potkurin lavat tulee valmistaa melko paksuiksi, jotteivat ne joustaisi tai antaisi myöten veden vastuksen seurauksena. Tämä taas lisää potkurin pyörimisvastusta ja huonontaa sen hyötysuhdetta, koska paksummat potkurin lavat kulkevat raskaasti vedessä kuin
ohuet. Ruostumattomasta teräksestä valmistetut potkurit taas ovat lujempaa
tekoa kuin alumiinista valmistetut, joten veden vastuksesta johtuvaa taipumista ei synny, jolloin lapapaksuudet voidaan pitää paljon ohuempina, mikä vastaavasti vähentää potkurin pyörimisvastusta. Teräksestä valmistettujen potkureiden heikkous on niiden selvästi korkeampi hinta alumiinisiin versioihin nähden. (Kanerva 2014, 44–48)
Potkurin lapojen muoto on yleisimmin pyöreä, koska pyöreä muoto mahdollistaa hydrostaattisesti pienen liikevastuksen vedessä. Potkurin lavassa on niin
sanottu johtoreuna, joka leikkautuu potkurin pyöriessä veteen ja pyöreän
muodon ansiosta kuljettaa vettä helposti ohitseen, jonka takia pyörimisvastus
on pieni. Vastaavasti lavan vastakkainen reuna eli jättöreuna on terävämpi,
jotta potkurin etupintaa pitkin kulkeva vesi irtoaisi potkurista helposti ja mah-
30
dollistaisi veden virtaukselle tehokkaamman suuntauksen. Potkurit ovat pääasiassa niin sanottuja oikeakätisiä potkureita eli niiden pyörimissuunta on takaapäin katsottuna myötäpäivään ja vastaavasti taas potkurin pyörimisvastus
pyrkii kampeamaan venettä vastakkaiseen suuntaan eli vastapäivään. Tätä liikettä ehkäistään potkurin yläpuolella olevalla ventilaatiolevyllä. (Kanerva
2014, 44–48)
Tiivistettynä potkuri muuttaa moottorin tuottaman tehon väliaineen eli veden
liikkeeksi, joka taas luo veneen liikkumisen mahdollistamiseksi tarvittavan
työntövoiman. Potkurin pyöriessä ei voida kuitenkaan välttyä tehohäviöltä, joten potkurin tuottama teho ei ole koskaan yhtä suuri kuin itse moottorin tuottama teho eli potkurin hyötysuhdetta ei voida koskaan saada sataprosenttiseksi. Lisäksi veneen liikkuessa potkurin antama työntövoima joutuu tekemään työtä vastakkaista voimaa eli kulkuvastusta vastaan, joka kasvaa veneen nopeuden noustessa kun taas vastaavasti työntövoima pienenee samanaikaisesti. Näin ollen veneen huippunopeus saavutetaan silloin kun kulkuvastus ja potkurin tuottama työntövoima ovat samansuuruiset. (Kanerva 2014,
44–48)
4 PERÄMOOTTORIN KEHITTYMINEN TEKNISENÄ TUOTTEENA
Ensimmäiset sarjavalmisteiset perämoottorit, jotka valmistettiin 1900-luvun
vaihteessa, olivat silloisen aikakauden valossa niin teknisiä ja luotettavia tuotteita kuin vain materiaalivaihtoehdot ja työkalut sekä -menetelmät sen sallivat.
Huolimatta siitä, että ensimmäiset ulkolaitamoottorit olivat edistyksellisiä ja
mullistivat tuon ajan tekniikkaa, nykypäivän vastaaviin tuotteisiin verrattuna ne
olivat tehopainosuhteeltaan ja teknisiltä ominaisuuksiltaan varsin mitättömiä ja
alkeellisia. (Webb 1967, 64–66)
Kuitenkin ajan saatossa ja muun tekniikan kehittyessä myös perämoottorit alkoivat muotoutua yhä teknisemmiksi laitteiksi hyödyntäen alati kehittyvää teknologiaa esimerkiksi metalliosien valmistus- ja jalostusprosessien, elektroniikan, automaation sekä tuotantolinjojen kokoonpanon osalta. Ainoa näihin päiviin kestänyt innovaatio perämoottoreissa on ollut moottorin tuottaman tehon
siirtäminen pystysuuntaisten kampiakselin ja pystyakselin sekä vaihteiston
31
kartiohammaspyörien välityksellä vaakasuuntaiselle potkuriakselille ja siitä
edelleen potkurille. (Webb 1967, 64–66)
4.1 Yksisylinterisestä V-6-moottoriin
Ensimmäiset sarjavalmisteiset perämoottorit alkaen aina vuonna 1896 kehitetystä American Motors Companyn 1–2 hevosvoiman tehoisesta, ilmajäähdytteisestä nelitahtiperämoottorista olivat kaikki yhdellä sylinterillä varustettuja.
1920-luvulla kehitettiin myös perämoottorikäyttöön kaksisylinterinen niin sanottu vastaiskumoottori, jossa sylinterit olivat vastakkaisilla puolilla kampiakselia ja kummassakin sylinterissä tapahtui sytytys sekä työtahti samanaikaisesti,
jolloin edestakaisin samassa tahdissa liikkuvat männät tasapainottivat kampiakselin värinöintiä. (Webb 1967, 64–66)
1920-luvun lopulla kaksisylinteristen vastaiskumoottorilla varustettujen perämoottoreiden vaihtoehdoksi otettiin käyttöön myös kaksisylinterinen rivimoottori, jossa sylinterit sijaitsivat päällekkäin samalla puolella kampiakselia. Rivimoottori saavutti suosiota yksinkertaisuutensa ja edullisempien valmistuskustannuksiensa ansiosta ja nykyäänkin kaikki kaksisylinterisissä perämoottoreissa käytettävät moottorit ovat rivimoottoreita. Kaksisylinteristen moottoreiden lisäksi rivimoottoritekniikkaa käytettiin 1930-luvun lopulla kehitetyssä kolmisylinterisessä perämoottorissa ja edelleen 1950-luvulla kehitetyissä sekä
neli- että kuusirivisissä perämoottoreissa. (Webb 1967, 64–66)
1950-luvulla perämoottoreissa alettiin käyttää myös V-moottoreita, joissa sylinterit ovat rinnakkain kahdessa rivissä muodostaen kampiakselin linjasta katsottuna V-kuvion. V-muodon käyttö sylinterien asettelussa mahdollisti niiden
mahduttamisen pienempään tilaan verrattuna vastaavan sylinterilukumäärän
omaaviin rivimoottoreihin. Ensimmäiset perämoottoreissa käytetyt V-moottorit
olivat nelisylinterisiä, mutta nykyisin isoimpia sarjavalmisteisia perämoottoreita
saa myös V6- ja V8-moottoreilla varustettuina. (Webb 1967, 64–66)
4.2 Sytytysjärjestelmän kehitys
Ensimmäiset kehitetyt sarjavalmisteiset perämoottorit käyttivät polttoaineilmaseoksen sytyttämiseen erillistä paristoa tai kuiva-akkua, jotka eivät olleet
32
kovin pitkäikäisiä ja luotettavia ja joiden hinta oli verrattain kallis. 1900-luvun
alussa kehitettiin perämoottorikäyttöön ensimmäinen magneettosytytys, joka
toimi kampiakselin ja kartiohammaspyörien välityksellä. Tämä alkeellinen sytytysjärjestelmä oli myös epäluotettava toiminnaltaan johtuen puutteellisesta
suojauksesta kosteita olosuhteita ja kovakouraista käsittelyä vastaan. (Webb
1967, 64–66)
Vuonna 1914 kehitettiin ensimmäinen ns. vauhtipyörämagneetto, joka muutti
vauhtipyörän liikkeen magneettikentässä sähköksi. Nämä magneetot olivat
ensimmäisen kehitetyn magneettosytytyksen tapaan alttiita kosteudelle ja rikkoontumiselle, mutta mahdollistivat huomattavasti paremman sytytyksen verrattuna aikaisempiin versioihin. Jatkuva kehittäminen teki lopulta magneettosytytyksen lähes yhtä tehokkaaksi kuin paristokäyttöinen sytytys. (Webb
1967, 64–66)
1960-luvulla perämoottoreihin kehiteltiin magneettosytytyksen ohelle kärjellinen sytytys, joka paransi sytytyksen voimakkuutta ja laatua sekä luotettavuutta. Samalla vuosikymmenellä myös kärjetön eli täysin elektroninen sytytysjärjestelmä saavutti perämoottoritekniikan ja se on edelleen varsinkin suuremman kokoluokan perämoottoreissa lähes ainoa käytetty järjestelmä. Elektroniikan tulo polttomoottorikäyttöisten perämoottoreiden sytytysjärjestelmään
mahdollisti tarkemman ja entistä tehokkaamman sekä luotettavamman sytytyksen, koska mekaaniset osat, kuten katkojan kärjet, pystyttiin korvaamaan
elektronisilla komponenteilla kuten tasasuuntaajilla ja transistoreilla. (Webb
1967, 64–66)
4.3 Kaksitahtitekniikan vaihtuminen nelitahtitekniikkaan
Huolimatta siitä, että ensimmäiset American Motors Companyn valmistamat
sarjavalmisteiset perämoottorit olivat työtavaltaan nelitahtisia, oli suosituin ja
valmistetuin työtapa yksinkertaisuutensa, keveytensä ja halpuutensa ansiosta
perämoottoreiden osalta kaksitahtinen. Perämoottorit olivat lähes poikkeuksetta kaksitahtisia aina 1990-luvulle asti, jolloin alati tiukentuvat päästörajoitukset
ja -määräykset pakottivat perämoottoritekniikan siirtymään vähitellen ympäristöystävällisempään nelitahtityötapaan.
33
Nelitahtimoottoreissa sylinterissä tapahtuva palotapahtuma saadaan puhtaammaksi, jolloin palamatonta polttoainetta ei pääse poistumaan pakokanavaa pitkin ympäristöön toisin kuin perinteisissä kaksitahtiperämoottoreissa. Lisäksi käyntiääntä ja polttoaineen kulutusta saatiin pienennettyä nelitahtisiin
perämoottoreihin siirtymisen myötä. Vastaavasti nelitahtitekniikka on huomattavasti monimutkaisempaa ja vaatii säännöllisempää huoltoa kuin kaksitahtitekniikalla varustettu perämoottori sekä lisäksi paino saattoi kasvaa mahdollisesti jopa useilla kymmenillä kiloilla, mikä huononsi tehopainosuhdetta ja kiihtyvyyttä nelitahtiperämoottoreissa.
4.3.1 Teho-painosuhteen muutokset perämoottoreissa
Ensimmäiset valmistetut perämoottorit olivat varsinkin painoonsa nähden tehottomia laitteita johtuen silloisella aikakaudella käytetyistä suhteellisen raskaista rakennusmateriaaleistaan sekä myös vasta kehittyvästä tekniikastaan,
mikä tarkoittaa, että moottorista ei saatu kovinkaan paljon tehoa johtuen koneen pienestä pyörimisnopeudesta ja vääntömomentista. Vuosien saatossa ja
tuotannon sekä teknologian kehittyessä perämoottorit saatiin enemmän tehoa
tuottaviksi, koska painoa pystyttiin pudottamaan huomattavasti kevyempien
materiaalien ansiosta ja suuremman pyörimisnopeuden mahdollistava tekniikka antoi enemmän tehoa perämoottorin käyttöön ja edelleen propulsiota tarvitsevan veneen liikuttamiseen.
Taulukko 1. Teho-painosuhdetaulukko. ( Mikko Sainio 10/9/15)
Moottori
Evinrude
Evinrude ELTO
Evinrude ELTO
Evinrude
Evinrude
Evinrude
Evinrude
Evinrude
Honda
Evinrude
Honda
Johnson
Johnson
Teho, hv
1,5
2,2
31,2
2
40
2,5
40
2,3
2
40
40
3,5
4
vm.
1909
1934
1934
1976
1976
1988
1988
1995
1995
1995
1995
2004
2004
Työtapa Paino, kg Kierrosluku,(r/min)
2-tahti
29
1000
2-tahti
13
3500
2-tahti
56
4000
2-tahti
11
4500
2-tahti
60
4500
2-tahti
14,5
4500
2-tahti
81,6
5000
2-tahti
12,3
4700
4-tahti
12,5
5000
2-tahti
82
5000
4-tahti
92
6000
2-tahti
14
5500
4-tahti
25
4500
kg/hv
19,3
5,9
1,8
5,5
1,5
5,8
2,0
5,3
6,3
2,1
2,3
4,0
6,3
34
Evinrude E-Tec
Johnson
Evinrude
Evinrude E-Tec
Suzuki
Mercury Verado
40
40
3,5
40
40
2004
2004
2015
2015
2015
2-tahti
4-tahti
4-tahti
2-tahti
4-tahti
107
108
18,4
109
102
5000
5500
5500
5500
5500
2,7
2,7
5,3
2,7
2,6
350
2015
4-tahti
303
6000
0,9
Taulukossa 1 on esitetty perämoottorin antaman tehon suhdetta painoon alkaen ensimmäisestä, Evinruden markkinoille tuomasta moottorista jatkuen
1930-luvulla markkinoille tulleisiin jo käyttömateriaalien muutoksen kokeneisiin
perämoottoreihin ja edelleen 1970-luvulta näihin päiviin asti kehittyneisiin
moottoreihin noin vuosikymmenen välein. Lukuun ottamatta ensimmäisiä sarjavalmisteisia perämoottoreita ja alkaen materiaalien keventymisestä kaksitahtiset moottorit ovat säilyttäneet painonsa likipitäen samanlaisena läpi vuosikymmenten johtuen pienistä teknisistä muutoksista, joilla ei juuri ole ollut vaikutusta painon lisääntymiseen. Ensimmäiset selvät muutokset painossa näkyivät vasta nelitahtimoottoreiden ja suorasuihkutustekniikalla varustettujen
kaksitahtimoottoreiden yleistyessä 2000-luvun puolella, koska kummankin
kohdalla mittavat tekniset muutokset lisäsivät painoa huomattavasti verrattuna
aikaisempiin, yksinkertaisiin kaksitahtimoottoreihin ja lisäksi maksimikierroslukualueet ovat osapuilleen pysyneet vuosikymmeniä samansuuruisina katsomatta kulloinkin kyseessä olleeseen tekniikkaan. (Vene 1976, 128) (Vene
1988, 256) (Vene 1995, 218) (Vene 2004, 380) (SuzukiFinland/Marine.2015)
(Evinrude. 2015. Outboard Motors) (Mercury Marine.2015.)
4.4 Polttoainejärjestelmän kehitys
Ensimmäiset sarjavalmisteiset perämoottorit käyttivät sylinteriin palotapahtumaa varten tarvittavan polttoaine-ilmaseoksen säätelyyn eräänlaista sekoitusventtiiliä, jossa kaasuttimesta tuleva polttoaine ja ilma johdettiin kumpikin
omaa kanavaansa pitkin venttiilille, joka taas johdatti sekoittamansa polttoaine-ilmaseoksen kampikammioon ja edelleen sylinteriin. Kyseinen tekniikka
mahdollisti moottorin helpon käynnistymisen ja hyvän polttoaine-ilmaseoksen
säätelyn, kun taas taloudellisuus ja moottorista saatava teho jäivät heikomman puoleisiksi. (Webb 1967, 64–66)
35
Myöhemmin kehiteltiin kampiakselin tai vastaavasti hammasrataksen välityksellä toimiva kiertoventtiili, joka pyöriessään yhdisti itsessään olevien läpireikien avulla yhden tai useamman kanavan ja sääteli näin kampikammioon pääsevää polttoaine-ilmaseoksen virtausta. Verrattuna vanhempaan sekoitusventtiili-innovaatioon kiertoventtiilisovelluksessa koneesta saatiin hieman enemmän tehoa irti, mutta edelleen polttoaineen kulutus oli suhteellisen korkealla.
(Webb 1967, 64–66)
1930-luvulla kehiteltiin imuläppäventtiili, jonka tehtävänä oli sallia polttoaineilmaseoksen virtaus ainoastaan kampikammioon päin. Käytännössä imuläpät
toimivat siten, että polttoaine-ilmaseoksen paine aukaisi läpän ja seos pääsi
virtaamaan kampikammioon ja koska läpät oli suunniteltu aukeamaan vain
toiseen suuntaan, ei männän toiseen suuntaan liikkuessaan tuottama paine
päässyt avaamaan läppiä ja työntämään polttoaineseosta takaisin kaasuttimeen. Myös seoksen virtausta kampikammioon rajoitettiin erillisten rajoitinläppien avulla, jotka estivät imuläppien liian aukeamisen. Imuläppien käyttö polttoaine-ilmaseoksen säätelyyn on edelleen käytetyin sovellus kaasuttimella varustetuissa perämoottoreissa. (Webb 1967, 64–66)
4.4.1 Kaasutinmoottorista polttoaineen ruiskutusjärjestelmään
Ensimmäisen sarjavalmisteisen perämoottorin valmistumisesta aina 1990luvulle asti perämoottoreiden polttoaineen ja ilman seoksen säätelyyn käytettiin kaasutinta, josta valmis seos johdettiin kampikammioon ja edelleen sylinteriin. Kaasutin oli suhteellisen edullinen vaihtoehto perämoottoriin ja toimintavarma sekä huoltovapaa johtuen siitä, että kaasutin on täysin mekaaninen laite eikä tarvitse elektroniikkaa toimiakseen. Kaasutin on edelleen käytössä lähes kaikissa nelitahtisissa, alle kahdenkymmenen hevosvoiman tehoisissa perämoottoreissa.
Isompikokoisten perämoottoreiden kohdalla kaasuttimet alkoivat osoittautua
riittämättömiksi säätelemään polttoaineen ja ilman seoksen määrää, koska jos
jokaiselle sylinterille ei ollut omaa kaasutinta, joka ikiselle kierrosalueelle soveltuvan seossuhteen aikaansaaminen oli lähes mahdotonta ja tästä johtuen
isommissa kaasutinmoottoreissa tehohäviöitä pääsi syntymään. 2000-luvun
vaihteesta lähtien isompikokoisissa perämoottoreissa alettiin käyttää varsinkin
36
autoteollisuudesta entuudestaan tuttua polttoaineen ruiskutusjärjestelmää,
jossa polttoaine ruiskutettiin elektronisesti ohjattujen erillisten ruiskusuuttimien
avulla imuilman joukkoon ja valmis seos johdettiin suoraan sylinteriin hienona
polttoainesumuna, jolloin palotapahtuma saatiin puhtaammaksi sekä tarkemmaksi ja näin ollen perämoottoreiden hyötysuhdetta pystyttiin parantamaan
huomattavasti verrattuna kaasutinmoottoreihin. Ruiskutusjärjestelmästä johtuvan tarkemman palotapahtuman johdosta polttoainetta ei tarvittu niin paljon
tehokasta palamista varten kuin kaasutinmoottoreissa, joten taloudellisuutta
pystyttiin parantamaan ja päästöjä pienentämään.
Poiketen muista perämoottorivalmistajista Suzuki kehitteli ensimmäisenä valmistajana maailmassa perinteisesti kaasuttimella varustettujen 15- sekä 20hevosvoimaisten perämoottoreiden kategoriaan polttoaineen ruiskutukseen
perustuvat Lean Burn-hallintajärjestelmällä toimivat moottorinsa, jolloin polttoainetaloudellisuutta pystyttiin parantamaan myös tämän koko- ja teholuokan
perämoottoreissa. Lean Burn-tekniikalla varustetuissa polttomoottoreissa käytetään nimensä mukaisesti laihempaa polttoaine-ilmaseosta, koska johtuen
imuilman ylimäärästä polttoainetta tarvitaan vähemmän palotapahtumaan ja
näin saadaan laskettua polttoaineen kulutusta. Kyseisessä pienempien perämoottoreiden Lean Burn-tekniikassa on myös edistyksellistä se, että se on
täysin akkuvapaa polttoaineen ruiskutusjärjestelmä, mikä tarkoittaa, että
käynnistys onnistuu myös perinteiseen tapaan manuaalisella käsikäynnistyksellä. (SuzukiFinland/Marine.2015)
4.4.2 Suorasuihkutustekniikan tulo perämoottoreihin
Muutamat perämoottorivalmistajat ovat kehitelleet alati tiukentuvien päästörajoituksien seurauksena ja rajoituksia noudattaen kaksitahtitekniikkaan pohjautuvan, perämoottorikäyttöön soveltuvan suorasuihkutusmoottorin, jossa polttoaine-ilmaseos suihkutetaan suoraan sylinteriin ja päästetään pakokanavaa
pitkin pois vasta kun yhtään palamatonta polttoainetta ei pääse palokaasujen
mukana ympäristöön. Uudella suorasuihkutustekniikalla saatiin pudotettua
painoa ja yksinkertaistettua rakennetta verrattuna nelitahtiseen moottoriin,
koska esimerkiksi nelitahtisessa moottorissa toiminnan kannalta pakolliset
nokka-akselit ja venttiilikoneistot pystyttiin jättämään pois, ja lisäksi saatiin tuo-
37
tua perinteisestä kaksitahtimoottorista tuttuja hyviä ominaisuuksia, kuten kiihtyvyys ja hyvä tehopainosuhde, osaksi päästöjen, taloudellisuuden ja äänitason osalta nelitahtimoottorin veroista suorasuihkutusmoottoria. Ensimmäinen
sovellutus suorasuihkutustekniikasta perämoottoreissa julkaistiin vuonna
1995, kun Mercury toi markkinoille oman kaksitahtisen, 200-hevosvoimaisen
suorasuihkutusmoottorinsa. (Bartlett 2004, 17–18) (Rodengen 1998, 99)
Nykyään ainoat suorasuihkutusmoottoreita valmistavat perämoottorimerkit
ovat Mercury ja Evinrude, joiden suorasuihkutustekniikoissa on hieman eroja.
Mercuryn Optimax DFI-suorasuihkutusmoottori käyttää Orbital-nimisen yrityksen kehittelemää paineistetun polttoaineen syötön tekniikkaa, jossa kampikammion paineella toimiva polttoaineen annostelupumppu toimittaa noin kuuden baarin paineella polttoainetta sylinterikannessa sijaitsevalle suuttimelle.
Samanaikaisesti mekaaninen kampiakselin liikkeellä toimiva pumppu syöttää
hieman pienemmällä paineella ilmaa samaan suuttimeen jossa polttoaine ja
ilma sekoittuvat. Näin ollen työkierron oikeassa vaiheessa moottorin elektroninen ohjainyksikkö laukaisee suuttimen, jolloin paineistettu polttoaine-ilmaseos
sumutetaan suoraan sylinteriin. (Bartlett 2004, 17–18)
Evinruden E-Tec-suorasuihkutusmoottori käyttää puolestaan Ficht-nimisen yrityksen kehittelemää korkeapainejärjestelmää, jossa sylinterikannessa sijaitseva suihkutussuutin itsessään toimii moottorin ohjainyksikön kontrolloimana
pumppuna. Elektronisesti ohjattu kompressori liikuttaa suihkutussuuttimessa
olevaa mäntää, joka puolestaan työntää enintään 17 baarin paineella polttoainetta palotilaan eli sylinteriin. (Bartlett 2004, 17–18)
4.4.3 Ahtimen käyttö perämoottoreissa
Mercury Marine on toistaiseksi ainoana perämoottorivalmistajana maailmassa
tuonut markkinoille mekaanisella ahtimella varustetun Verado- nimisen nelitahtimoottorimallistonsa. Ahtimen tarkoituksena on parantaa moottorin kiihtyvyyttä, lisätä koneesta saatavaa tehoa ja kasvattaa huippunopeutta noudattaen kuitenkin nelitahtimoottorille ominaista taloudellisuutta, vähäpäästöisyyttä
ja hyvää hyötysuhdetta.
38
Mercury Marinen Verado-nelitahtimoottorin käyttämä ahdin perustuu niin sanottuun Lysholmin ruuviahtimeen, jossa polttoaineen sekaan tarvittava ilma
paineistetaan ennen imusarjaa ahtamalla se kahden hienomekaanisen ruuvin
välistä. Ruuviahdin ottaa käyttövoimansa moottorin kampiakselilta hihnan välityksellä, jolloin ahdin reagoi tarkasti kierrosten määrään ja toimii välittömästi
jokaisella kierrosalueella heti moottorin tyhjäkäynnistä alkaen. Koska mekaaninen ahdin toimii kampiakselin välityksellä, se syö hieman tehoa moottorilta
joten ahdinta varten tarvitaan valmiiksi enemmän tehoa tuottava moottori.
Näin ollen ahdin on suunniteltu toimimaan ainoastaan yli 150-hevosvoiman
tehon omaavissa Mercury Verado- nelitahtimoottoreissa.
4.5 Ilmajäähdytteisestä vesijäähdytteiseen
Ensimmäisiä sarjavalmisteisia moottoreita, joissa kone oli varioitu moottoripyörän koneesta, lukuun ottamatta lähes kaikki perämoottorit on suunniteltu ja
rakennettu käyttämään sylinteriensä jäähdyttämiseen käyttöympäristöstä
pumppaamaansa vettä. Vesijäähdytteinen perämoottori pystyy toimimaan kovemmilla kierroksilla pitkäkestoisesti ja tuottamaan enemmän tehoa verrattuna
ilmajäähdytteiseen perämoottoriin. Lisäksi jäähdytinvesi viilentää sylinteristä
poistuvia palokaasuja ja hiljentää niiden poistumisesta aiheutuvaa ääntä, mikä
taas ei ilmajäähdytteisessä perämoottorissa olisi mahdollista, koska siinä sylinterin seinämien tulisi olla huomattavasti ohuemmat, jotta jäähdytys toimisi
toivotulla tavalla. Näin ollen vesijäähdytteisessä moottorissa sylintereiden sekä pako- ja jäähdytyskanavien ympärille voidaan rakentaa paksumpi suojaava
kerros. Nykyäänkin muutama erittäin harva valmistaja, kuten esimerkiksi Honda 2,3-hevosvoimaisessa nelitahtimoottorissaan, käyttää kustannussyistä pienimpien moottoreidensa jäähdyttämiseen ilmaa, mutta se ei pysty tekniikkana
korvaamaan äänentasonsa ja vähäisen tehonsa takia vesijäähdytteistä perämoottoria. (Webb 1967, 64–66)
4.6 Jäähdytysjärjestelmän kehitys
Ensimmäiset versiot jäähdytysveden siirtämisestä käyttöympäristöstä ylikuumenemiselle alttiille moottorin osille olivat eräänlaisia mäntäpumppuja, jotka
saivat käyttövoimansa joko potkuri- tai pystyakselilta ja mäntäpumppu aktivoitiin liikkumaan edestakaisin ja pumppaamaan jäähdytysvettä jousitoimisesti tai
39
tarkoituksenmukaisen yhdystangon välityksellä. Mäntätoimiset pumput olivat
toimivia ratkaisuja käyttöympäristössä, jossa oli makeaa vettä, mutta suolaisessa vedessä ne ruostuivat toimintakelvottomiksi. (Webb 1967, 64–66)
Suuri parannus jäähdytysveden siirtämiseksi moottoriin tapahtui vuonna 1924,
kun keksittiin siirtää potkurin pyörimisestä aiheutuvan virtauksen tuottama vedenpaine jäähdytysvesikanavistoon eräänlaisen kauhan avulla. Keksintö oli
toimintavarma kovilla kierroksilla, mutta pienillä kierroksilla, jolloin potkurin
pyörimisestä aiheutuva virtaus ei ollut niin suuri, se ei riittänyt nostamaan vettä moottorille asti. Ideaa kehiteltiin pidemmälle ja keksittiin keskipakoisvoimaa
hyödyntävä alumiinilapainen siipipyöräpumppu, joka oli asetettu pystyakselin
ympärille ja se pyöri akselin mukana pumpaten vettä käyttöympäristöstä moottorille. Vaikka keksintö oli merkittävä ja edistyksellinen, se ei pystynyt siltikään
tuottamaan jäähdytysveden nostamiseksi moottorille tarpeeksi suurta vedenpainetta matalilla kierroksilla kuten aikaisemmin kehitelty mäntäpumppu.
(Webb 1967, 64–66)
Vuonna 1938 kehiteltiin aikaisempaa siipipyöräpumppua mukaillen roottori,
jossa alumiiniset lavat korvattiin kumisilla siivillä. Myös uusi kuminen siipipyörä
hyödynsi keskipakoisvoimaa ja sai pyörivän liikkeen pystyakselista, mutta uusi
materiaali ja sen mahdollistama tiukempi sovitus vesipumpun kotelossa sai aikaan sen, että myös pienemmillä kierroksilla kyseinen vesipumppu kykeni
tuottamaan riittävän paineen jäähdytysveden pumppaamiseksi jäähdytysvesikanavistoon. Kyseinen keksintö on edelleen ainoa käytetty jäähdytysveden kierrättämiseen tarkoitettu vesipumppu perämoottoreissa yksinkertaisuutensa ja toimintavarmuutensa ansiosta. (Webb 1967, 64–66)
4.7
Materiaalien käyttö ja muutokset perämoottorituotannossa
Ensimmäisissä sarjavalmisteisissa perämoottoreissa käytetyt osat oli valmistettu pääosin pronssista, raudasta sekä teräksestä, jotka olivat tuohon aikaan
yleisimmät raaka-aineet, joita saattoi ajatella perämoottoreiden kokoonpanoon
soveltuviksi ja työstettäviksi. Haittapuolina kyseisillä materiaaleilla oli niiden
paino, joka huononsi perämoottoreiden tehopainosuhdetta koneista saatavan
tehon ollessa tuolloin melko mitätön verrattuna nykyisiin perämoottoreihin.
1920-luvulla perämoottoreiden tuotannossa alettiin hyödyntää alumiinia sen
40
aikaisempiin materiaaleihin verrattuna huomattavasti suuremman keveyden
ansiosta. Lisäksi alumiini oli perämoottorimateriaalina vähemmän herkkä korroosiolle kuin esimerkiksi teräs ja rauta. Myös pehmeytensä vuoksi alumiini oli
helpommin työstettävää metallia ja siitä saatiin mittatarkempia komponentteja
tuotantoa varten (Webb 1967, 64–66)
Ensimmäisten sarjavalmisteisten perämoottoreiden sylinterilohkot oli valettu
valuraudasta, jotka jäivät puutteellisten viimeistelymenetelmien takia karkeiksi
ja melko epätasaisiksi. Ajan myötä menetelmät paranivat ja lohkot käsiteltiin
hionta-aineella, jonka ansiosta pinnat saatiin entistä sileämmiksi. Hionnan jälkeen lohkot asennettiin paikalleen perämoottoreihin ja antamalla koneiden
käydä kasattuina lohkon sisäpinnat muotoutuivat lopulliseen muotoonsa. Nykyään perämoottoreiden sylinterilohkot ovat painevalettua alumiinia, joka on
huomattavasti kevyempää verrattuna valurautaan ja helpommin työstettävää.
Lisäksi työstömenetelmänä aikaisemmat tavat on korvannut timanttiporaus ja hionta, joiden ansiosta pinnat ja muodot saadaan tehtyä erittäin tarkasti mittojen mukaan. (Webb 1967, 64–66)
Ensimmäisissä perämoottoreissa potkurit valmistettiin tavallisimmin pronssista, mutta alumiinin käytön yleistyminen muutti potkureissa käytettävän materiaalin kevyemmäksi alumiiniksi. Alumiinista valmistetut potkurit ovat edelleen
helpon valmistettavuutensa ja edullisuutensa vuoksi käytetyimpiä, mutta johtuen alumiinin pehmeydestä, taipuisuudesta ja vaurioherkkyydestä on perämoottoreihin saatavilla myös nykyään ruostumattomasta teräksestä valettuja
potkureita. Muovien ja komposiittimateriaalien yleistymisen myötä joihinkin
pieniin perämoottoreihin on saatavilla muovista tai komposiitista valamalla
valmistettuja potkureita, mutta niiden ominaisuudet eivät riitä varsinkaan
isompien moottoreiden eteenpäin työntämiseen, koska niiden ainevahvuus on
vielä alumiinia heikompi. (Kanerva 2014, 48)
Ensimmäiset sarjavalmisteiset perämoottorit olivat varsin pelkistettyjä ilman
minkäänlaisia suojauksia tai kuoria. Niinpä ne kärsivät monesti sääolosuhteista ja kovakouraisesta käsittelystä ja niiden ulkonäkö oli nykypäivän perämoottoreihin verrattuna erittäin koruton. 1930-luvulla perämoottoreihin kehiteltiin
ensimmäinen sylinterilohkoa, kaasutinta ja muita koneen osia suojaava, alu-
41
miinista valmistettu koppa, joka piti moottoria vaurioittavat tekijät loitolla ja lisäksi vaimensi koneesta syntyviä ääniä. 1950-luvulla alumiinista valmistettu
koppa korvattiin kevyemmällä lasikuidusta laminoidulla suojuksella, joka on
pysynyt käytetyimpänä materiaalina näihin päiviin asti, mutta edelleen lasikuitua kevyempi ja edullisempi kestomuovi on alkanut tulla käytetyimmäksi suojamateriaaliksi perämoottoreissa niin suojakopissa kuin myös öljypohjaa ja
pakoputkistoa suojaavissa muovikatteissakin. (Webb 1967, 64–66)
5 POHDINTA JA PÄÄTELMÄT
Opinnäytetyön tutkimuskohteesta eli sarjavalmisteisten perämoottoreiden kehittymisestä teknisenä tuotteena selviää, että perämoottorit ovat yli satavuotisen historiansa aikana kehittyneet valtavasti niin ulkomuotoa kuin teknistä
puoltakin tarkasteltaessa. Opinnäytetyö perustui olemassa olevan perämoottorikirjallisuuden tutkimiseen ja sen pohjalta tein asiaa selventävän tutkimuksen. Työn tulokset vastasivat hyvin työn tekemiselle asetettuja vaatimuksia ja
lopputulos kertoo sarjavalmisteisen perämoottorin kehittymisestä nykyiseen
muotoonsa.
Työstä käy muun muassa ilmi, että erilaiset asetetut rajoitukset ja käytössä
huomatut puutteet ovat vaikuttaneet tuotannossa ja tekniikassa tapahtuneisiin
muutoksiin, esimerkiksi päästörajoituksien ansiosta on siirrytty kaksitahtityötavasta nelitahtiseen työtapaan ja kaasuttimesta ruiskutus- sekä suihkutusjärjestelmiin kun taas esimerkiksi ulkomuotoa ja koneen suojauksia on paranneltu
käyttäjäystävällisempään ja helpompaan muotoon, jolloin myös moottoreille
on saatu lisää kulutuksen kestoa. Myös materiaalien käytössä on siirrytty kevyempiin ja helpommin työstettäviin vaihtoehtoihin, joka on omalta osaltaan
vaikuttanut moottorin ominaisuuksiin, esim. tehopainosuhteeseen.
Huomionarvoisia seikkoja tekniikan kehityksessä on esimerkiksi myös se, että
melkeinpä heti sarjavalmisteisen perämoottorin markkinoille tulon alkutaipaleilla keksittiin käyttöympäristöstä hankittavan veden mahdollisuudet moottorin
jäähdytysmuotona alkuperäisen ilmajäähdytyksen sijaan. Näin ollen myös
jäähdytysjärjestelmä kokonaisuudessaan alkoi edistyksellisesti kehittyä ensimmäisestä jäähdytinveden kierrättämiseen tarkoitetusta mäntäpumpusta aina nykyaikaiseen kumisiipiseen siipipyörään asti.
42
Työssä on myös havainnollistettu erikseen tehdyn taulukon avulla perämoottoreiden painojen muutoksia ja verrattu niitä moottorista saatavaan tehoon. Taulukosta huomataan, että ensimmäisten sarjavalmisteisten moottoreiden tehopainosuhde oli huono, koska valmistusmateriaaleina oli tuolloin mm. rauta ja
teräs, jotka olivat painavia verrattuna nykyisin käytettyyn alumiiniin ja koska
silloisella teknisellä osaamisella ja tiedolla ei saatu konetta tuottamaan tarpeeksi kierroksia ja sitä kautta vääntöä koneen tehon lisäämiseksi. Kun alumiini otettiin käyttöön rakennusmateriaalina ja tehontuotto parani nykyiselle
tasolle, saatiin kaksitahtisille perämoottoreille toistaiseksi paras tehopainosuhde painon ollessa suhteellisen pieni ja tekniikan ollessa yksinkertaista.
Kun teknologiassa siirryttiin käyttämään taloudellisempia ja ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja, kuten nelitahtityötapaa, tekniikan monimutkaistumisen
myötä myös painot nousivat, jolloin teho-painosuhde laski verrattuna aikaisempaan. Nelitahtimoottoreissa välttämättömät venttiilikoneistot ja öljysumppua käyttävä voitelujärjestelmä lisäsivät painoa useilla, jopa kymmenillä kiloilla
minkä tekivät myös polttoainejärjestelmäuudistukset kuten elektroninen ruiskutusjärjestelmä ja suorasuihkutusjärjestelmä.
Opinnäytetyössä käydään myös läpi perämoottorin sytytysjärjestelmän kehitystä, joka sai alkunsa paristo- tai akkukäyttöisestä sytytyksestä, joka vuosien
saatossa vaihtui vauhtipyörämagneeton ja varauksen purkavan sytytyksen
kautta entistä tehokkaammaksi, kestävämmäksi ja huoltovapaaksi kärjettömäksi sytytykseksi, joka taas vastasi puolestaan entistä tehokkaampien perämoottoreiden vaatimuksiin. Erittäin edistyksellistä tekniikkaa perämoottoreihin on tarjonnut Mercury-perämoottoreiden valmistaja, joka Veradomoottorissaan esitteli mekaanisen ahtimen tarjoten käyttäjille ennennäkemätöntä tehoa ja kiihtyvyyttä säilyttäen kuitenkin ympäristölle tärkeät arvot.
Opinnäytetyön lähdemateriaali oli lähes yksinomaan englanninkielistä, joten
työtä tehdessäni jouduin turvautumaan laajamittaiseen käännöstyöhön pelkästään jo melko haastavan englannin teknisen ja moottoreita käsittelevän sanastonkin johdosta. Jouduin myös täydentämään kirjoittamaani tekstiä oman kokemuksen pohjalta oppimillani tiedoilla sekä myös hyödyntämään yleisiä tek-
43
niikan ja fysiikan tietoja, koska kaikki perämoottoreissa esiintyvät, toiminnan
kannalta välttämättömät ilmiöt noudattavat perinteisiä fysiikan lakeja.
Opin työtä tehdessäni määrittelemättömän paljon enemmän perämoottoreista
verrattuna aikaisemmin oppimiini tietoihin. Sen lisäksi, että sain uutta tietoa
perämoottoreiden kehittymisestä vuosien saatossa nykypäiviin asti, sain myös
paljon uutta tietoa perämoottoreiden toiminnasta ja tekniikasta, koska opinnäytetyön aiheeseen perehtyminen vaati käsitystä siitä, miten kyseiset laitteet
toimivat.
44
LÄHTEET
Bartlett, T. 2004. The RYA Book of Outboard Motors. London.
Adlard Coles Nautical an imprint of A & C Black Ltd.
Evinrude. 2015. Outboard Motors. Saatavissa:
http://www.evinrude.com/en-us [viitattu 8.9.2015]
Kanerva, T. 2014. Potkuri vie venettä. Venelehti 10/2014.
Mercury Marine. 2015. Moottorit. Saatavissa:
https://www.mercurymarine.com/fi/fi/engines/outboard/verado/sixcylinder-225-350-hp/ [viitattu 14.9.2015]
Rodengen, Jeffrey L.1998. The Legend of Mercury Marine. Fort
Lauderdale Florida. Write Stuff Enterprises, Inc.
SuzukiFinland/Marine.2015. Moottorit. Saatavissa:
http://www.suzukifinland.fi/marine [viitattu 8.9.2015]
The Yachtsmen’s Magazine. 1934. Motor Boating. 2/1934
Vene.1976. Perämoottorit -76. 5/1976
Vene. 1988. Moottorikatsaus -88. 2/1988
Vene. 1995. Moottorikatsaus -95. 2/1995
Vene. 2004. Moottorikatsaus -04. 2/2004
Webb, W.J. 1967. The Pictorial History of Outboard Motors. New
York. Renaissance Editions.
45
Whittier, Bob. 1957. The History of Outboards- The Idea of Portable Power Plant is As Old As the Gasoline Engine Itself. Issue of
Yachting Magazine. 1/1957
Kuva 3. Two-stroke Abstract Engine. Tucvbif. 2014. Saatavissa:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Two_stroke_abstract_eng
ine.svg. [viitattu 10.9.2015]
Kuva 4. Ciclo de cuatro tiempos. Dodo. 2006. Saatavissa:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ciclo_de_cuatro_tiempos
.png?uselang=fi#filehistory. [viitattu 10.9.2015]
46