docinkerin kulttuurikanava inkerin kulttuurikanava - Inkeri
download 
Report Transcription
inkerin kulttuurikanava inkerin kulttuurikanava - Inkeri
Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2009 1/2011 VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA 8 PUTRONNIEMESTÄ KOTIMUSEO JA KULTTUURIKESKUS 7 URUT SOIVAT PIETARIN PYHÄN MARIAN KIRKOSSA 4 1 VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN TYÖPAJA 10 INKERIN KULTTUURISEURAN TOIMINTASUUNNITELMA 2011 Vuosi 2011 on Inkerin kulttuuriseuran 19. toimintavuosi. Jäsenmäärä on kasvanut tasaisesti ja jäsenmaksun maksaneiden jäsenten määrää pyritään edelleen kasvattamaan toimintavuoden aikana. Toiminta jakautuu kotoutumisen tukemiseen, tietopankin keräämiseen, luovan muistelutyön kehittämiseen sekä vatjan- ja inkeroiskielien ja kulttuurien tukemiseen. Nykyiset toimitilat ovat luoneet aikaisempaa paremman ympäristön toiminnoille. Seuran toiminta on ollut erittäin vilkasta, eikä nykyisillä resursseilla ole mahdollista lisätä toimintoja, vaikka pyyntöihin yritetään vastata mahdollisuuksien mukaan. Uuden haasteen tuo testamenttilahjoituksena saatu Mooses Putron kesähuvila Taipalsaarella, jota edunjättäjän mukaan tulee käyttää kulttuuri- ja museotarkoituksissa. 1. KOTOUTUMISEN TUKEMINEN Inkerin kulttuuriseuran kaikki tapahtumat tukevat paluumuuttajien kotoutumista. Kohderyhminä ovat erityisesti ikääntyneet ja eri tavoin syrjäytymisvaarassa olevat inkeriläistaustaiset henkilöt. Helsingissä ja Keravalla kokoontuvien ryhmien toiminta jatkuu ja kotoutumisen painopisteenä on kielen ja suomalaisen kulttuurin tuntemuksen lisääminen. Kotoutumisen tukeminen on yksi keskeinen teema uudessa Grundtvigprojektissa UPS (Unused potentials of senior migrants), jossa yhteistyökumppaneina ovat saksalainen, liettualainen, italialainen ja kreikkalainen organisaatio. 2. VERTAISRYHMÄTOIMINTA Syksyllä 2006 käynnistynyt aktiivinen ja luovia menetelmiä käyttävä, terapeuttinen muistelutyö jatkuu vuonna 2011. Muisteluryhmiä toimii Helsingissä Inkerin kulttuuriseuran toimitilassa Koivussa ja tähdessä sekä Keravalla Talkoorenkaan tiloissa. Vertaisryhmissä käytetään luovia, toiminnallisia ja voimauttavia menetelmiä. Vuonna 2011 painopistealueena on voimauttava valokuva. Arjen voima –projektissa seniori-ikäiset inkeriläiset tarkkailevat viikon aikana ympäristöään ja valokuvaavat kokemuksiaan. Inkerin kulttuuriseuran harjoittamassa seniorityössä tausta-ajatuksena on sosiaalis-kulttuurinen vanhuskäsitys, jonka mukaan ikä-ihmiset ovat kulttuurinen voimavara eikä biologisesti raihnastuva, hoitotoimien kohteena oleva ihmisryhmä. Omat muistot ovat keskeinen luovuuden lähde ja muistoja voidaan tehdä näkyviksi erilaisin taiteellisin keinoin: kuvallisesti, teatterin tai musiikin keinoin. Muistelemisen tarve on erityisen suuri ihmisillä, jotka ovat jättäneet oman kulttuurinsa taakseen. Myös tutkimukset vahvistavat, että inkeriläisten kulttuuri on muistojen ja muistelemisen kulttuuria, joten inkeriläisessä kontekstissa muistelutyöllä on vielä keskeisempi osa. 3. YHTEINEN OLOHUONE Inkerin kulttuuriseuran tieto- ja taitotaso luovassa muistelutyössä on Suomen huippua. Olemme kehittäneet ja kehitämme edelleen menetelmiä sekä teoriapohjaisesti että tutustumalla hyviin käytäntöihin muualla Euroopassa. Tulevaisuuden tavoitteenamme on myös muistelutyöhön liittyvää tietojen jakaminen muille. Inkerin kulttuuriseuran toimitilasta on rakennettu kulttuuristen muistojen tila, joka toimii samanaikaisesti - avoimena kokoontumistilana - muistelutyön menetelmien tutustumiskohteena - Tarinakahvilan toimitilana - Ompeluseura kokoontuu joka toinen viikko. Ompeluseurassa on mahdollista tavata toisia ja tehdä käsitöitä. 4.TARINAKAHVILATOIMINTA Inkerin kulttuuriseuran käynnistämä Tarinakahvilatoiminta jatkuu kuukauden viimeisenä torstaina keskustelemaan erilaisista inkeriläisyyteen liittyvistä teemoista. Kahvila kokoontuu nyt seuran omissa tiloissa Koivussa ja tähdessä. Syksyn tapaamisten aiheet päätetään myöhemmin keväällä. TULOSSA Inkerin kulttuurikahvila klo 16–18. Wallininkatu 7, 00530 Helsinki Tammikuu 28.1. Sukututkimusilta. Pekka Wikberg ja Risto Tovonen johdattelevat Inkerin sukujen tutkimiseen Helmikuu 24.2. Vatjalaiset ja inkerikot. Heinike Heinsoo ja Aune Kämäräinen kertoo yhteistyöprojekteista. Maaliskuu 31.3. Kermen Soitu. Taistelu käännytettävien mummojen puolesta. Huhtikuu 28.4. Elävien kirjailijoiden ilta. Keskustelua Inkeri-kirjallisuudesta. SUKUTUTKIMUSRETKI Sukututkimusjaoston tutustumiskohteena on Sota-arkisto 17.3. 2011 klo 14.00 – 15.00. Arkisto on Sörnäisissä, Työpajankatu 6. Etukäteen on kerrottu, että kiinnostuksemme kohteita ovat Heimopataljoona 3 ja Er. Pat. 6. Ilmoittakaa muista mielenkiinnon kohteista osoitteeseen: sukututkimus@inkeri.com. Kokoontuminen aulassa klo 13.50. PUOLUSTUSVOIMIEN KUVA-KESKUS 19.5. KLO 13 Jatkuu sivulla 31. INKERINMAA, JOKA ON JA JOTA EI OLE Perjantaina 14.1.2011 klo 17.00– 18.30 Ludmila Talzi on kerännyt kirjaston Hermanni-saliin näyttelyn tammikuuksi ja kertoo Inkerinmaan historiasta ja kulttuurista. Näyttely on koko tammikuu 2011 Huittisten pääkirjastossa osoitteessa: Lauttakylänkatu 26, 32700 Huittinen, (02) 560 4321 2 Myös Puolustusvoimien Kuvakeskuksessa on kuvia ja karttoja etenkin Pohjois-Inkerin alueelta. Tutustumme arkiston antiin 19.5.2011 klo 13. Osoite on Työpajankatu 6 A, 7. kerros, 00580 HELSINKI. Tapaaminen ala-aulassa 12.50. MUSIIKKITUNNIT Victoria Alatalon keskiviikkoiset musiikkitunnit alkavat 19.1.2011. Äänenkäytön ja laulun perusopetusta sekä klassisen että kevyen musiikin harrastajille. Myös pianotunteja. Ilmoittautumiset puh. 0400-729112. UUSIA SUUNTIA Kun vuosi sitten tapaninpäivän kahveilla suunnittelimme Hilkka Putron kanssa tulevan kesän näyttelyä ja avoimien ovien päivää Putronniemessä, en uskonut, että vietimme samalla Hilkan viimeistä joulua. Elämä päätti toisin. Salakavala tauti vei kuitenkin voiton. Hilkan suuri unelma olla itse mukana vaaristaan kertovan näyttelyn avajaisissa Taipalsaaren kirjastossa jäi haaveeksi. Puhelinsoitto sairaalaan, Arvo Survon laulutervehdys kännykän kautta ja Hilkan tuskin kuuluva kiitos paloivat pysyviksi muisti- ja tunnejäljiksi. Nyt meillä Inkerin kulttuuriseuralaisilla on vuoro kiittää Hilkkaa. SISÄLTÖ Toimintasuunnitelma 2, 31 Uusia suuntia 3 Urut soivat pietarin pyhän marian kirkossa 4 Mooses Putro-näyttely marian kirkossa 4 Mooses Putron jalanjäljillä 5 Sukellus Mooses Putron elämään taipalsaarella 6 Putronniemestä kotimuseo ja kulttuurikeskus 7 Vähemmistökielien ja kulttuurien tukiprojekti kantoi satoa 8 Lasten suomen kielen kerhotoiminta 9 Voimauttavan valokuvan työpaja 10 Länsi-inkerin syksyiset potuskat 11 Zoja – kalastajatyttö. Erään inkerikon tarina 14 Vatjalaisen Taisija Mihailovan tarina 16 Soikkolassa inkerikkojen perinnettä tallentamassa 1990-luvulla 17 Soikkola tänään 21 Vatjalaisten kalenteri ja värityskirja 23 Marian kirkossa muisteltiin 24 Inkerinsuomalaisten tragedia 25 Miksi jokin pieni kieli häviää ja toinen säilyy? 26 Uuden aikakauden eliitti Valkeasaaren ja Kylänjatkon perintötilojen omistajasuku Kaidanov-Olhinit 29 Kelton laulukoulu 34 Uusia Inkeri-kirjoja 36 INKERIN KULTTUURISEURA Wallininkatu 7, 00430 Helsinki Pankkiyhteys: Nordea 1493303323 tai Lammin säästöpankki 426014-253741. email: Koivujatahti@inkeri.com Hän halusi turvata isoisänsä Mooses Putron hankkiman Putronniemen tulevaisuuden ja luotti sen meidän käsiin. Hilkka kertoi, että monet olivat kiinnostuneita luonnonkauniilla Saimaan niemellä olevasta Putronniemestä. Nyt vanhojen rakennusten kokonaisuus on kuitenkin valjastettu palvelemaan Mooses Putron muiston inkeriläisen kulttuurin vaalimista. Seuran toiminnassa haasteen vastaanottaminen merkitsee painopisteiden muutoksia. Osa tulevasta toiminnastamme tapahtuu nyt Lappeenrannan liepeillä ainakin kesäaikaan. Testamenttilahjoitus oli ensimmäinen Inkerin kulttuuriseuran historiassa. Olemme verottajan näkökulmasta yleishyödyllinen yhteisö, joka ei joudu maksamaan perintöveroa saamistaan testamenttilahjoituksista. Kuulin Ruotsista, että siellä asuvilla inkeriläisillä on tapana muistaa paikallisia Inkeri-seuroja tai liittoa lahjoituksilla tai testamenteilla. Koko omaisuuttahan ei tarvitse yhdelle saajalle antaa, vaatimattomatkin summat ovat mahdollisia. Jo kulunut vuosi on osoittanut voimavarojen rajallisuuden. Vaikka mielenkiintoisia hankkeita olisikin tarjolla runsain mitoin, on myös tärkeää osata sanoa ei houkutuksille. Vuosi 2010 runsaine tapahtumineen ja projekteineen pysyköön ennätysvuotena. Vapaaehtoisvoimin, ilman pysyvää henkilökuntaa tehtävä 3 muuttuu ylivoimaiseksi. Kuten lehdessä julkaistu toimintasuunnitelma osoittaa, toimintaa on riittävästi edelleenkin, turhat rönsyt vain on syytä karsia. Edelleen jäsenille on luvassa kulttuurikahvilat, ryhmätoimintaa, matkoja ja myös uusi julkaisu inkeriläisistä merkkihenkilöistä on tekeillä. Vaikka välillä on joutunut pyyhkimään hikeä otsalta, saatu palaute kannustaa ja auttaa jaksamaan. Muistelutyöpajojen suosio puhuu omaa kieltään. Kysyntää on enemmän kuin voidaan toteuttaa. Olemme kouluttaneet myös alan ammattilaisia potuskapajojen saloihin. Myös näyttelyiden vieraskirjoihin kirjoitetut kommentit lämmittävät mieltä. Muistelutekstiileissä yksityisistä muistoista voi tulla yhteisesti jaettuja, katsojaa puhuttelevia elämyksiä. Kun taide on määritelty teoksi, joka koskettaa ihmisen sielua, niin nöyrästi on uskottava, että teoksiamme voidaan pitää sosiaalisena taiteena. Taakse jääneen vuoden myötä solmimme monia hedelmällisiä yhteistyösuhteita. Vatjalaisten ja inkerikkojen kanssa toteutettujen projektien aikana syntyneet kumppanuussuhteet pysyvät toivottavasti lujina. Kiitokset yhteistyöstä Heinike Heinsoo, Dmitri Harakka, Katja Kuznetsova, Tatjana Jefimova ja Olga Konkova sekä Vladimir Vogi. Kiitokset myös Pietariin Wladimir Kokolle ja Nina Nizovalle sekä Inkerin palvelutalojen johtajille Lilja Stepanovalle, Mirja Vypiralenkolle, Irina Skholdinalle ja Anna Rautille. Toivottavasti voimme joskus vielä tehdä yhdessä työtä Inkerin vanhusten hyvinvoinnin puolesta. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitosten kohteena ovat seuran hallitus, vapaaehtoiset uurastajat ja jokainen jäsen. Ilman teitä ei Inkerin kulttuuriseuraa olisi. Toivon, että uusi alkanut vuosi tuo tullessaan iloa ja voimaa! Helena Miettinen Puheenjohtaja URUT SOIVAT PIETARIN PYHÄN MARIAN KIRKOSSA Pietarin Pyhän Marian kirkko sai käyttöönsä uudet urut 5.12.2010 yli 70 vuoden katkon jälkeen. Edelliset, vuonna 1876 rakennetut urut takavarikoitiin vuonna 1938 eikä niiden myöhemmästä kohtalosta tiedetä sen enempää. Uudet 27-äänikertaiset urut on rakentanut tervakoskelainen urkurakentamo Martti Porthan. Urut vihki Inkerin piispa Aarre Kuukauppi. Juhlaan osallistui runsas joukko urkuhankkeen vaikuttajatahoja. Valtiovaltaa edusti ministeri Kalevi Kivistö. Juhlapäivän päätteeksi urut soivat runsaslukuiselle yleisölle. Kirkkosali oli lähes täyteen ahdettu. Joukossa oli seurakunnan jäsenten lisäksi myös pietarilaisia musiikinystäviä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan miljoonakaupungin ainoita kirkkoon sijoitettuja konserttiurkuja. Ensikonsertissa kuultiin tunnettujen säveltäjien teoksia. Toivoa sopii, että uruista kaikuu mahdollisimman pian myös kirkon entisen urkurin Mooses Putron sävellyksiä. Uudet urut edustavat myöhäisbarokin ja varhaisromantiikan aikakausia. Pyhän Marian kirkon musiikkiperinne kietoutuu kiinteästi suomalaisuuteen. Suosittu Toivo Kuulan häämarssi sai juuri täällä ensiesityksensä hänen soittamaan. MOOSES PUTRO -NÄYTTELY MARIAN KIRKOSSA Inkerin kulttuuriseura halusi antaa oman panoksensa urkujen vihkimisjuhlaan ja Inkerin kirkon 400-vuotisjuhliin tuomalla Pyhän Marian kirkkoon säveltäjä, urkuri Mooses Putron elämästä kertovan näyttelyn. Kuvakollaasit ja muistotekstiilit ovat kirkossa kävijöiden nähtävillä vuoden 2011. Suurta apua näyttelyn järjestelyissä olimme saaneet Inkerin kirkon tiedottajalta Tuulikki Vilhuselta. Ja kiitokset myös piispa Aarre Kuukaupille, joka lupasi seinät käyttöön. Näyttelyn pystytys vaati poraa ja luovuutta. Tohtori Pentti Arajärvi seurueineen tutustui Putro-näyttelyyn vieraillessaan Marian kirkos sa Allegro-matkan yhteydessä. Näyttelyä esittelee piispa Aarre Kuukauppi. Urkujen vihkiäisiin ja näyttelyn p ystytysma tkaa n o sa llistu i myös Mooses Putron sukulaisia. Kuvassa Mooseksen veljien Juuson jälkeläisiä Inke Zimmerman miehensä Timo Ahon vieressä ja Tuija Sandström. Oikealla Heikki Putron jälkeläisiä Ludmila Talsi. 4 MOOSES PUTRON JALANJÄLJILLÄ Pietarin urku- ja näyttelymatkalle osallistui Inkerin kulttuuriseurasta 15-henkinen matkaseurue. Osalle Pietari oli tuttu vuosien takaa, toisille matka oli ensimmäinen. Pekka Wikbergille Pietarin matka ja mukana olo Pyhän Marian kirkossa pysyy pitkään muistissa. –Esi-isäni ja sukuni jäsenet olivat sata vuotta sitten tärkeissä tehtävissä Pyhän Marian kirkon hallinnossa. Isoäitini setä, maisteri Pietari Toikka johti kirkkokouluja noin 10 vuoden ajan ja isoäitini isä Juhana Toikka oli konsistorin maallikkojäsen vallankumouksen jälkeen muutaman vuoden ennen siirtymistään Suomeen. Myös Mooses Putro oli heille läheinen ystävä työssä Inkerin kansan parissa. Tuntui hienolta astella samassa kirkossa ja samoilla kaduilla, joita hekin olivat käyttäneet. –Tällaisella matkalla tutustuu uusiin, hienoihin ihmisiin. Ihmiset, joiden kanssa on ehkä aikaisemmin vaihtanut vain sähköpostia, saivat kasvot ja voimme tutustua paremmin. Yhteinen inkeriläinen taustakin luo aina yhteenkuuluvuutta ja antaa aihetta keskusteluihin aikaisemmin tuntemattomien ihmisten kanssa. –Minulle jäi positiivinen kuva siitä suuresta muutoksesta, joka on Pietarissa tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tarkoitan sitä ulkoista siistiytymistä, jonka turisti ensiksi huomaa. Keskusta on pantu hienoon kuntoon rahaa säästämättä. Toivottavasti niitä murusia riittäisi ympäröivien kylien ihmisarvon ja elinolosuhteiden parantamiseksi.” Myös Ludmila Talsilla on siteitä Putron sukuun. Hän iloitsee, että soittimien kuningas – urut – soivat Pyhän Marian kirkossa pitkän tauon jälkeen. –Saimme mahdollisuuden olla sen vihkiäisissä 5.12.2010 jumalanpalveluksen yhteydessä ja saman päivän iltakonsertissa. Urkujen sointi meni suoraan sieluun, ajatukset lensivät korkealle. –Ilo oli olla juhlassa, ihanien ihmisten, sukulaisten ja ystävien seu- Vihkimisjuhlan jälkeen Ludmila Talsi – Putrojen sukua itsekin – johdatteli kävelykierrokselle Mooses Putron jalanjäljille. Ludmila oli pystynyt selvittämään Putrojen osoitteen. Putrot ovat asuneet talossa, joka sijaitsee Kazanskajakatu 7:ssä. Kadun nimi on historian saatossa vaihtunut. Rakennuksessa toimii nykyisin ravintola, jonne retkikunta istahti räntäsateelta turvaan. Matka Putrojen kotitaloon Kazanskajakatu 7:ään kulkee Kazanin tuomiokirkon pylväikön kautta. 5 rassa ja iloita siitä, että seurakunta sai hienot suomalaiset urut ja että kirkko säilyi kaikista vaikeuksista huolimatta. Suru tuli mieleen, kun muistin miten Mooses Putron elämä katkesi ja mitä hänen sukulaiset saivat kärsiä ennen sotaa ja sen jälkeen. –Harmi että emme kuulleet konsertissa Mooses Putron sävelmiä, vaikka hänen elämäntyönsä, yli 40 vuotta oli omistettu tälle kirkolle. Onneksi hän oli mukana Inkerin kulttuuriseuran näyttelyn kautta. Monien mahdollisuuksien Pietari tarjosi jokaiselle jotakin. Tuula Sihvoselle Pietari oli uusi tuttavuus ja mieleenpainuvaksi kokemukseksi hänelle ja Terttu Tolvaselle jäi ”erilainen” kaupunkikierros tuntemattomiin lähiöihin, kun trolleybussin ja tavallisen bussin 22 reitit eivät olleetkaan samat. Inke Zimmerman, Timo Aho ja Tuija Sandström kävivät Marinski-teatterissa, jossa huikean Joutsenlampiesityksen lisäksi mielenkiintoista oli kännyköiden ahkera käyttö näytöksen aikana. Näyttövalot vilkkuivat ja tekstiviestit vaihtuivat. Lähtöpäivänä he vierailivat Pietarin näyttämötaiteen akatemiassa, jonka ainoa suomalainen opiskelija on Vilma Putro. Marja Karhulan matkan keskeinen rooli oli Putro-näyttelyn pystyttäminen. Marjan käsistä on syntyisin suuri osa näyttelyssä esillä olevia muistotekstiilejä. –Joulukuun 4. päivä matkasimme lumisesta Helsingistä suolasohjoiseen Pietariin Mooses Putron jalanjälkiä etsimään. Urkujen vihkiäisjuhlaan annoimme oman panoksemme pystyttämällä Putronäyttelyn kirkon tiloihin. Tekstiilit ja kuvat täyttävät hienosti kirkon takaosan seinät. Historiallinen oli myös kävelyretki kirkolta Kazanin tuomiokirkon pylväikön alta Putron kotitalolle. –Ilahdutti, että Pietarin ”mummot” olivat tuoneet näytteille kauniit potuskansa, joita olimme yhdessä syksyllä valmistelemassa alulle. SUKELLUS MOOSES PUTRON ELÄMÄÄN TAIPALSAARELLA Mooses Putro ja Karhunpää –näyttelyyn liittyvä tapahtuma 21.8.2010 Taipalsaaren kirjastolla keräsi yli 50-päisen yleisöjoukon. Vieraita oli Kokemäelt, Tampereelta ja Helsingistä asti. Inkerin kulttuuriseuran kokoamassa näyttelyssä on valokuvia sekä Putrojen että sukulaisten ja ystävien perhealbumeista sekä tekstiileistä valmistettuja valokuvateoksia. Muistopeitot - potuskat on tehty Inkerin kulttuuriseurassa Marja Karhulan ja Helena Miettisen johdolla. Tapahtumassa Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen kertoi aluksi näyttelyn taustoista ja muistelutekstiilien tekemisen historiasta. Idea valokuvien ja vanhojen tekstiilien yhdistämisestä nousi inkeriläisvanhusten palvelutaloissa pidettyjen muistelutyöpajojen aikana. Valokuvista ja omaan elämään liittyvistä kankaista syntyy tunnelmallinen ja omanvärinen ”iltaruskon halityyny”, joka on täynnä monentasoisia muistoja. Toivo Tupin puolestaan valotti Mooses Putron elämänpolkua tuutarilaisesta talonpojan pojasta yhdeksi Inkerin kulttuurin valovoimaisimmista tulenkantajista, jonka elämäntyö heijastuu vielä tähänkin päivään. Mooses Putrolla oli monia rinnakkaisia rooleja. Hän toimi opettajana Pietarin suomalaisessa kirkkokoulussa, kanttori-lukkarina Pyhän Marian kirkossa, viikoittain ilmestyvän Inkeri-lehden toimittajana, kuoronjohtajana, säveltäjänä ja yhdistysaktivistina. Kohottavan panoksensa juhlaan antoi pastori Arvo Survo, joka on pitkän pappisuransa aikana tallonut Inkeriä ristiin ja rastiin. Hän kertoi tarinaa vanhan Tuutarin kirkon rakentamiseen liittyvistä vaiheista sekä paikkakunnan kansanperinteestä. Survon kanteleen säestyksellä esittämät laulut pureutuivat suoraan sydämeen. Taipalsaareen Mooses Putro liittyy kiinteästi. Putro osti Karhunpäästä jo 1880-luvulla perheelleen Putro-näyttelyn potuskapeitot liehuvat Karhunpään tuulessa ennen näyttelyyn viemistä. Saimaanharjun kirjaston jälkeen muistopeitot ovat matkanneet Pietariin Pyhän Marian kirkkoon. kesäpaikan pietarilaiselta kauppiaalta Abramovilta. Putronniemi on yhä suvun hallussa, vaikka huvilaelämä on muuttunut Mooseksen aikoja vaisummaksi. Viime vuosisadan alussa Karhunpäähän tultiin kesän alussa Pietarista junalla ja laivalla ja huvilalla kului koko kesä ystävien kesken ja välillä viulua soitellen. Mooseksen ja sittemmin myös ainoan pojan Sulo Putron kuoleman jälkeen huvila toimi Hilja Putron ja hänen kolmen tyttärensä Maijan, Eevan ja Hilkan kesäparatiisina. Kirjaston tapahtuman jälkeen Putronniemen huvilassa vietettiin avoimien ovien päivää. Samalla Mooses Putron elämä tuli konkreettisella tavalla tutummaksi niin sukulaisille, ystäville kuin kyläläisillekin. Huvilassa on säilynyt Mooses Putron Inkeristä ja Pietarista tuomia esineitä. Tuntuu, kuin kirjoituspöydällä imupaperissa olisi vieläkin tuoretta mustetta Mooseksen mustekynän jälijltä. Murheellista kuitenkin oli, että Mooses Putron ainoa elossa ollut lapsenlapsi Hilkka Putro ei sairautensa takia voinut osallistua tapahtumaan. Jo kolmen viikon kuluttua tapahtumasta Hilkan voimat loppuivat. 6 Saimaanharjun kirjasto oli viimeistä sijaa myöten täynnä yleisöä. Myös Putronniemi kiinnosti. Vieraita kävi liki 30. Moni, joka nyt oli estynyt tulemaan, toivoi jatkoa avoimien ovien päivälle. PUTRONNIEMESTÄ MOOSES PUTRON KOTIMUSEO JA KULTTUURIKESKUS Saimaan rannalla oleva Mooses Putron entinen huvila siirtyi testamentin kautta Inkerin kulttuuriseuralle Hilkka Putron kuoleman jälkeen. Se merkitsee yhdistykselle suurta luottamusta ja myös haasteita. Vuosia käyttämättä olleet rakennukset kaipaavat kohennusta, jotta niistä on iloa ihmisille vielä toisetkin sata vuotta. Inkerin kulttuuriseuran hallitus pohti asiaa syyskuun lopulla ja päätti nimetä Putronniemen tulevaisuutta suunnittelemaan Putron suvusta ja seuran muista jäsenistä koostuvan hoitokunnan, johon valittiin Kaarlo Lindroth, Arvo Survo, Inke Zimmerman, Tuija Sandström, Toivo Tupin, Marja Karhula ja Helena Miettinen. Talkoiden ajankohdat selviävät kevään myötä, kun hoitokunta on lumien sulamisen jälkeen päässyt kartoittamaan tilanteen. Kaikki halukkaat talkoolaiset ovat tervetulleita Putronniemeen. Työtä riittää pihan haravoinnista sopankeittoon niillekin, joiden kädessä vasara ei pysy. Erilaista osaamista tarvitaan. Putronniemen upeassa ympäristössä työstä tulee ilo. Älä kainostele ottaa yhteyttä kehen tahansa hoitokunnan jäseneen. Putronniemen huvila on laajentunut kalamajasta tyyliltään kulttuurisesti monikerroksilliseksi huvilarakennukseksi.Talkootyötä tarvitaan, että Putronniemi saadaan entiseen loistoonsa. Ympäristö ja hiekkaranta ovat ainutlaatuisen upeita. HILKKA PUTRON MUISTOKSI TULEVA KÄYTTÖ Putronniemen tuleva käyttö on vielä suunnitteluasteella. Siellä on mahdollista pitää avoimien ovien päiviä, pienimuotoisia konsertteja, työpajoja ja kulttuuritapahtumia. TUKIKONSERTTI Putronniemen kunnostus kulttuurikäyttöön vaatii varoja. Ensi kesäksi on suunnitteilla tukikonsertti remonttikassan täydentämiseksi Taipalsaaren kirkossa 24.7. klo 15.00. Esiintyjiksi ovat lupautuneet Raita Karpo – syntyperäinen taipalsaarelainen, Arvo Survo ja Taipalsaaren kanttori, pianisti Timo Koskinen. Lisää konsertista keväällä. Inkerin kulttuuriseuran perustajajäsen Hilkka Putro kuoli 9.9.2010 Helsingissä 86 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt 22.3.1924 Helsingissä. Hilkka teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston palveluksessa kanslistina ja omisti aikaansa myös kenneltoiminnalle. Hilkan isoisällä Mooses Putrolla oli suuri vaikutus Hilkan elämään, vaikka hän ei koskaan tavannutkaan vuonna 1919 jäljettömiin kadonnutta 7 vaariaan. Mooses Putron persoona sitoi Hilkan tiiviisti Inkerin kulttuuriin, jota hän monin tavoin tuki. Hilkka muisti Inkerin kulttuuriseuraa testamenttaamalla suvun kesähuvilan Taipalsaarella seuralle Mooses Putron muistoa kunnioittavaan kulttuurikäyttöön. Pastori Arvo Survo siunasi Hilkan haudan lepoon 1.10.2010 lämpöisessä ja kauniissa saattotilaisuudessa. Helena Miettinen VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA Pohjoismaisen ministerineuvoston tukema projekti Vähemmistökielten ja kulttuurin tukeminen Leningradin alueella päättyi lokakuussa. Toimintavuoden aikana toteutettiin monia uusia asioita ja lujitettiin vanhoja. Projektista on raportoitu aikaisemmissa Inkerin Kulttuurikanavissa. Projekti sujui kokonaisuutena katsoen hyvin. Tavoitteena oli luoda uusia toimintaverkostoja ja toimintamuotoja inkerikkojen, vatjalaisten ja inkerinsuomalaisten kielen ja kulttuurin tukemiseksi. Yhteistyökumppaneina olivat Venäjällä Inkerin liitto ja Villa Inkeri ja Virossa Inkerinsuomalaisten Tallinnan seura ja Tarton yliopisto. Yhteistyö sujui voittopuolisesti hyvin. Lisäksi toimintavuoden varrella löytyi tuleviin projekteihin uusia kumppaneja: Venäjältä Soikkolaseura (inkerikot) ja Vatjalaisten kulttuuriseura, jotka ovat toimineet tiiviissä yhteistyössä kanssamme koko toimintavuoden ajan. Virossa olemme solmineet suhteet Vatjalaisten ystävyysseuraan, joka tukee vatjalaisten kulttuuria Virossa. Asetetut tavoitteet ovat keskimäärin toteutuneet, joissakin tapauksissa ylittyneet vaikutuksiltaan ennakoidusta. Tavoite toimijoiden verkottumisesta on toteutunut ja myös projektissa mukana olleet tahot ovat solmineet kontakteja toisiinsa. Toimintavuoden aikana on syntynyt runsaasti uutta toimintaa erityisesti inkerikkojen ja vatjalaisten parissa. Myös Volossovan alueella kehitetyt aikuisten ja lasten kielikerhot ovat syntyneet projektin aikana ja pystyvät niin halutessaan toimimaan jatkossakin pienellä tuella. Sen sijaan ajatus Villa Inkerin palvelutalon käytön laajentamisesta lasten ja nuorten toimintaan ja omissa kodeissaan asuvien vanhusten päivätoimintaan ei toteutunut. Lasten päiväkerhotoiminnan esteenä ovat Venäjän varsin tiukat Muistelutyöpajoja pidettiin Vistinossa, Luuditsassa ja Pietarissa Marian kirkossa. Erityyppinen voimauttavan valokuvan työpaja toteutettiin Kikkerissä, Villa Inkerin palvelutalossa. lainsäädökset. Lisäksi osoittautui, että suurin osa inkerinsuomalaisten jälkeläisten lapsista asuu Volossovassa, josta kulkuyhteydet Kikkeriin ovat hankalia. Hieno kokemus Tallinnan Inkeri-seuralle oli kesäinen matka Villa Inkeriin ja Kelton kesäjuhlille. Vladimir Vogi taltioi koko juhlamatkan ja koosti siitä dvd-ohjelman. Projektin helmiä ovat vatjalaisten parissa professori Heinike Heinsoon johdolla toteutettu kenttätyö. Inkeroisten kulttuurin tukena toteutettiin inkerikkovanhusten ryhmätoimintaa, johon myös nuoret voivat osallistua. Yhteistyössä organisoitiin myös eri teemoin muistelutyöpajoja kaikkien kohderyhmien kanssa. Näistä kerrotaan omissa artikkeleissaan. Pohjoismaisen ulottuvuuden kannalta keskeistä on ollut yhteistyösuhteiden vahvistuminen Virossa toimivien organisaatioiden kanssa. Viroon on suunnitteilla Vatjan ystävien seura, jonka tavoitteena on tukea vatjalaista kulttuuria. Olemme viestineet työstä Ruotsin inkerinsuomalaisille. Vatjalaisten ja inkerikkojen kulttuurin tukeminen ja elvyttäminen on jo sinällään Pohjoismaisen ulottuvuuden ja kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta tärkeä asia. Projekti on synnyttänyt ruohonjuuritasolla intoa oman kansallisen kulttuurin säilyttämiseksi Länsi-Inkerimaalla vatjalaisten ja inkerikkojen parissa ja sinne on syntynyt toimivat organisaatiot. Tuleva jatkoprojekti suunnitellaankin yhteistyössä heidän kanssaan ja heidän tarpeistaan lähtien. Projektin tapahtumista on kerrottu aikaisemmissa Inkeri-kulttuurikanava-lehdissä. Raportti on kokonaisuudessaan nähtävissä netistä http:// osoitteesta: www.inkeri.com/ngo. html. (www.inkeri.com/projektit/ngo) Nostan seuraavassa esille joitakin kohokotia ja punnerrusten tuloksia. Professori Heinike Heinsoo (toinen vas.) vatjan kielen opiskelijoiden kanssa Luuditsassa heinäkuussa 2010. Kuva Aune Kämäräinen. 8 LASTEN SUOMEN KIELEN KERHOTOIMINTA Vähemmistökulttuurin tukiprojektin yhtenä toimintona oli suomen kielen kerho- tai päiväkotitoiminnan järjestäminen inkeriläistaustaisille lapsille Volossovan alueella. Lasten päivähoidon järjestäminen ei Venäjän lakien mukaan ole mahdollista yksityisille toimijoille, joten tavoitteeseen oli käytännössä lähdettävä toisesta näkökulmasta eli päivähoitoa tukevana toimintana. Tässä hengessä päätettiin perustaa vapaaehtoisia suomen kielen kerhoja. Lokakuussa 2009 ryhdyttiin etsimään Kikkerissä suomen kielen kerhon vetäjää. Volossovassa asuva Leida Gaimajurova oli valmis ottamaan tehtävän vastaan. Hän on eläkkeellä oleva opettaja ja hallitsee hyvin suomen kielen. Villa Inkerin johtaja Anna Raut oli marraskuussa yhteydessä Volossovan alueen sosiaalitoimeen ja kouluviranomaisiin ja esitteli heille tulevaa projektia. Yhteydenoton jälkeen viranomaisille lähetettiin kirjallista materiaalia ja kutsu 15.12.2009 pidettävään tiedotustilaisuuteen. Sinne kutsuttiin myös suomen kielen opiskelusta kiinnostuneita lapsia vanhempineen koulujen kautta ja paikallislehdessä julkaistulla ilmoituksella. 15.12.2009 tiedotustilaisuudessa olivat paikalla Villa Inkerin palvelutalon johtaja Anna Raut, sosiaalihoitaja Silva Kuznetsova, Villa Inkerin puheenjohtaja Eva Kotiniitty, suomen kielen kerhon vetäjä Leida Gaimajurova sekä Inkerin kulttuuriseurasta Marja Karhula ja Helena Miettinen. Tilaisuuteen tuli viisi vanhempaa ja lapsia. Määrä oli pienempi kuin ennalta oletettiin soittojen perusteella, mutta yli 20 asteen tulipalopakkanen saattoi estää Volossovan suomen kielen kerholaisia ryhmäkuvassa. Hyvin alkaneelle toiminnalle soisi järjestyvän jatkoa. joidenkin tulon. Lisäksi Villa Inkerin palvelutalo oli karanteenissa sikainfluenssan takia ja vieraiden pääsy sinne oli kielletty. Kokoontumispaikka oli varattu vierastalosta, mutta laitosten karanteeni voi silti pelottaa. Tilaisuudessa sovittiin kerhotoiminnan alkamisesta Volossovan kaupungissa vuoden 2010 alussa. Kikkerin palvelutalosta kerhon pitopaikkana jouduttiin luopumaan hankalien kulkuyhteyksien takia. Kaikki halukkaat lapset olivat Volossovasta. koko vuoden kesäaikaa lukuun ottamatta. Kerholaisten lukumäärä putosi alun 6–8 lapsesta ja säännöllisesti on kokoontunut vain noin 4–5 lasta. Halusimme kuitenkin jatkaa kerhotoimintaa, sillä se on ainutlaatuinen lajissaan. Lisäksi oletamme, että suuremmat lapset liittyvät mukaan, jos vastaisuudessa olisi mahdollisuus palkita edistymisestä esimerkiksi opintomatkalla Suomeen. KIELIKERHON LAPSIA Kerho oli mahdollista pitää sosiaalitoimen tiloissa, mutta henkilökohtaisen tilanteensa takia Leida Gaimajurova halusi pitää kerhoa kotonaan. Hänellä on kolmen huoneen asunto ja tilaa, mutta tyttärentyttären pikkuvauvan hoito sitoi häntä kotiin. Kerholle annettiin materiaaliksi Inkerin lasten oppikirjoja sekä Inkerin satulippaita. Muusta materiaalista Leida Gaimajurova lupasi pitää huolen. Kielikerho on kokoontunut 9 Leida Gaimajurova veti Volossovassa suomen kielen opetusryhmiä sekä aikuisille että lapsille. VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN TYÖPAJA Pinja Sormunen Elokuussa 9.–10.8.2010 Villa Inkerin asukkaiden kanssa järjestettiin voimauttavan valokuvan teoriaan pohjautuva työpaja. Työpajasta vastasi valokuvaaja Pinja Sormunen, joka on saanut mm. Vuoden nuoren valokuvaajan palkinnon vuonna 2009. Projektin tavoitteena oli voimauttavan valokuvan keinoin tukea asukkaiden suomalaisuutta. Suunnitelmana oli, että Sormunen keskustelee asukkaiden kanssa heidän elämästään ja valokuvaa heidät mieluisassa ja tärkeässä ympäristössä. Pinja Sormunen kertoo työpajasta: ”Mummot eivät kuitenkaan yleisesti tuntuneet olevan hirveän innostuneita valokuvauksesta, ja suhtautuminen tuntui olevan enemmänkin, että ”Minä olen niin vanha ja ruma jo, ei minusta enää mitään valokuvia” ja ”No ota sitten kuva jos sinä haluat, tee miten tykkäät.” Mietin, että ehkä valokuva mediana oli kuitenkin mummoille sen verran vieras, että siihen oli vaikeaa suhtautua. Myös kielivaikeuksista johtuen yhteisesti miettiminen ei oikein ottanut tuulta alleen. Omassa puutarhassa kasvavat maukkaat vihannekset. Puutarhan merkitys ruokapöydässä on yhä tärkeä. Voimakuvassa kurkunkin suu on kääntynyt iloiseen hymyyn. Villa Inkerin rivitaloasunnossa asuvat sisarukset Irma ja Niina poseeraavat kotinsa olohuoneessa. Emilian elämäntie on koukkinut Tyröstä Siperian kautta Kikkeriin. Hän on onnellinen saadessaan asua ”kotimaalla”. Veran vanhat virsikirjat. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi voinut löytää keinoja, että muotokuvan tekeminen olisi tuntunut enemmän yhteiseltä projektilta. Toivon kuitenkin, että kuvat voivat toimia voimauttavina, puolet prosessistahan on tavallaan vielä edessä, siinä, kuinka mummot tulevat näkemään omat kuvansa. Tein kuvista aika klassisia, maalaustaiteen muotokuvia muistuttavia ja arvokkaan näköisiä. Toivon, että ne miellyttävät mummoja ja että he näkevät myös itse itsensä kuvissa arvokkaina.” Sormuselle jäi tunne, että työpaja oli onnistunut, vaikkei se ehkä vastannutkaan ihan alkuperäissuunnitelmaa ja oli improvisoitava tilanteen mukaan. ”Työpajasta onnistui kuitenkin erinomaisesti se, että mummot pääsivät käyttämään suomen kieltään puhuessaan kanssani. Onnistunutta oli myös se, että he pääsivät kertomaan muistojaan ja kokemuksiaan ja heille välittyi tunne siitä, että minua todella kiinnostavat heidän tarinansa ja historiansa, että heitä ei ole unohdettu.” 10 LÄNSI-INKERIN SYKSYISET POTUSKAT Aune Kämäräinen Lokakuun alussa Inkerin Kulttuuriseura järjesti kaksi muistotyynypajaa Länsi-Inkerinmaalla, yhden Soikkolanniemen Vistinossa (paikalliset sanovat Viistinä) ja toisen vatjalaisalueella Joenperässä/Luuditsassa. Ajankohdan valinta ei ollut helppo, sillä työpajat piti sovittaa perunannoston ja monien paikallisten juhlapäivien lomaan. Albert Kirjanen kuskasi autolla nelihenkisen naisporukan – Marja Karhula, Aira Kuronen, Aune Kämäräinen ja Pirkko Nykänen Pietarin kautta Länsi-Inkerinmaalle. Albertin paikallistuntemus ja pitkä kokemus autoilusta Venäjällä oli kullan arvoinen etenkin huonokuntoisilla teillä. Vähän jännitimme Pietarin läpi ajoa, vaikka uuden kehätien sanotaan helpottavan ruuhkia. Vastaan tulevalla kaistalla oli loputon seisova jono ilmeisesti kolarin takia. Mutta meidän kaistamme veti hyvin. Matkalla Pietarista Länsi-Inkerinmaalle tie myötäilee loivasti Suomenlahden rannikkoa, mutta meri näkyy vain pari kertaa. Panimme merkille tien varressa olevat tsaarinaikaiset postitalot ja kestikievarit, niistä oli joitakin säilynyt. Ilta oli jo pimentynyt ennen kuin ehdimme Vistinoon. Pientä tilapäistä hämminkiä Vistinossa Vistinossa meidät otti huomaansa neuvokas Olga Tserezova, johon olin tutustunut inkerikkojen kesäjuhlilla heinäkuussa. Hän oli järjestänyt meille majapaikat, Albertille omassa kodissaan ja meille muille Ludmila Dudnikin luona. Aamulla olimme menossa aloittamaan tyynypajaa Vistinon kulttuuritalolle, mistä meille oli luvattu tilat. Kulttuuritalon johtaja Valentina olikin meitä vastassa, mutta kertoi, että joidenkin yhteensattumien takia voisimme aloittaa työpajan vasta myöhään iltapäivällä. No, käytimme odotusajan hyväksi menemällä tutustumaan paikalliseen Inkerikkomuseoon, jota Nikita Djatshkov meille asiantuntevasti esitteli. Tässä pienes- "Hiljaa virtaa Laukaa". Iltatunnelma syksyiseltä Laukaanjoelta katsottuna itärannalta länsirantaan päin. Tämä paikka on muutamia kilometrejä yläjuoksulle Laukaansuulle (Ust-Lugaan) rakennettavasta satamasta. Pieni ortodoksikirkko on rakennettu äskettäin. (Kuva: Aune Kämäräinen) sä museossa on esitelty inkerikkojen ja alueen historiaa muinaisuudesta alkaen: on vanha hauta, karttoja, valokuvia, pukuja, tekstiilejä, työkaluja jne. Mielenkiintoista oli huomata, miten paimen oli arvostettu ammatti Inkerissä. Museossa oli osasto paimenen työkaluista, mukana tietenkin tuohi- ja sarvitorvet, joilla karjaa kutsuttiin. Potuskaryhmän käsityöläiset tarkastelivat huolella museon kinnas- ja käspaikkamalleja. Potuskapaja pääsi alkuun iltapäivällä kulttuuritalon pienehkössä huoneessa – iso sali olisi ollut liian kylmä. Paikalle tuli kymmenkunta mummoa, joku lapsenlapsen kanssa. Vistinon kulttuuritoimen johtaja Jelena oli mukana auttamassa. Järjestellen saatiin huoneeseen mahtumaan tilat kuvien katselulle, tietokoneelle, silityspaikalle, ompelulle – ja vieläpä teepannulle. Mutta haastattelujen tekeminen koko ryhmästä samassa pikku tilassa oli lähes mahdotonta. Ryhmälle etukäteen jaettu tieto potuskapajan ideasta, toiminnasta ja tarvikkeista ei ollut selvinnyt kaikille ihan hyvin, vaan asioita jouduttiin käymään vielä läpi. Hyväksi opiksi meille järjestäjille oli mm: Kaikille ei ollut selvää, mitä kuville itse asiassa tapahtuu tietokonekäsittelyssä – että ne eivät todellakaan mene pilalle. Keskeiset asiat saatiin pian kaikkien 11 Valentina Babkina esitteli potuskapajan jälkeen vanhojen esineiden kokoelmaansa Monastirkin kylässä sijaitsevassa talossa, josta hän suunnittelee kotiseutumuseota. Tuohiastia on tehty kaksinkertaisena punoksena ja erittäin tiivis, mutta sen alkuperäinen käyttötarkoitus ei ole tiedossa. (Kuva: Aune Kämäräinen) tietoon. Jotkut lähtivät noutamaan lisää kuvia kotoa. Paikalla olevia ruvettiin haastattelemaan – tosin pitkälle ehtinyt iltapäivä ei sallinut tätä kovin perusteellisesti, tila oli sopimaton ja ihmisillä oli omat kiireensä. Valokuvia ruvettiin joka tapauksessa valitsemaan ja skannaamaan. Aira Kuroselle Vistino oli tuttu paikka, sillä hän oli tehnyt täällä kansatieteellisiä tutkimuksia 1990-luvulla. Osanottajista paljastui muutamia hänen vanhojen tuttaviensa sukulaisiksi. Airan osaama inkeroiskieli oli avuksi haastatteluissa ja Albertin venäjänkieli oli tuiki tarpeen. Tietokone aiheutti Aunelle, jonka hommana olivat tietokonetyöt, teknisiä ongelmia (niin käy aina, kun on kiire), mutta soitto tietokonemiehellemme Jarille lopulta ratkaisi nämäkin pulmat. Kuvat saatiin skannatuksi ja montaasit sommitelluksi samana iltana. Seuraava päivä kului sitten muistotyynyjen valmistuksessa. Skannattiin lisää kuvia, jotka tuotiin vasta nyt, ja tehtiin uusia montaaseja. Osanottajat olivat tuoneet mukanaan kauniita kankaita ja nauhoja. Päästiin myös jännittävään silitysvaiheeseen. Pirkko Nykäsen paljastaessa silittämänsä kuvan kankaalla vaikutelma oli kuin paraskin taikatemppu. Silloin valkeni monille myös tekniikan luonne ja miksi kuvat on välillä laitettava peilikuviksi. Innostus oli kova. Sakset ja neulat viuhuivat vinhasti. Marja Karhula opasti kankaiden mittauksessa, leikkuussa ja ompelussa. Museonhoitaja Nikita Djatshkov oli kiinnostunut muistojen tallentamisesta tällä tavalla ja autteli mummoja mm. harsimalla kankaita. Kaikki halusivat tehdä potuskansa valmiiksi lyhyeksi jääneestä ajasta huolimatta. Illalla oli Airan ystävä Jelena Ivanovna, johon saatiin yhteys erään hänen työpajassa olleen sukulaisensa kautta, oli kutsunut koko porukan luokseen teelle (mikä paikalliseen tapaan tarkoitti sitä, että pöytä notkui monenlaisia herkkuja). Jelenan opastuksella katselimme vielä kulttuuritalolle säilöön pantuja kesäisen lasten piirustuskilpailun töitä ja valitsimme niistä sopivan koosteen vietäväksi näyttelyyn Suomeen. Sunnuntaina viimeistenkin potuskojen tultua valmiiksi tai siihen pisteeseen, että ne voitiin viimeistellä kotona, meille tuli tilaisuus käydä Soikkolan vanhalla kirkolla, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä Vistinosta. Pitkään rauniona ollut ortodoksinen kirkko on komealla mäellä, josta avautuu näköala Suomenlahdelle asti. Satamaan hiekkaa rahtaavia rekkoja ajoi tiheään tahtiin kirkon ohi. Katottoman kirkon remontoinnista on puhuttu, mutta se on liian huonossa kunnossa korjattavaksi. Paikkakuntalaisilla kirkkoon liittyy paljon rakkaita ja kipeitä muistoja. Sen huomasi niistä monista omatekoisista muistoalttareista, joita raunioiden sisälle oli pystytetty. Kirkon ympärillä on nähtävissä vielä jälkiä vanhasta hautuumaasta, hieman korjattu lähde ja ontto lehmus, ”pyhä puu”, jonka sisällä on Pyhän Nikolauksen – merenkävijöiden suojeluspyhimyksen – ikoni ja pohjalla kolikoita. Vistinon inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov auttoi tyynyjen harsinnassa, kun joku baabuska valitti, ettei osaa ommella hyvin. Nikita asuu Luuditsassa ja osallistui siellä omine kuvineen potuskapajaan. (Kuva: Aune Kämäräinen) 12 Vanhoja ja uusia tuttavia Joenperässä Vistinosta on maanteitse matkaa Laukaanjoen suulle parikymmentä kilometriä. Laukaansuulla – venäjäksi Ust-Lugassa –ovat viimeiset jäljellä olevat vatjalaiskylät: Joenperä (ven. Krakolje) ja Luuditsa (eli Luutsa, ven. Luzitsa)- johon on yhdistetty kaksi kylää, Liivzylä ja Luuditsa. Ust-Luga on nykyisin laajalti tunnettu nimi, sillä sinne rakennetaan suurta Venäjän Itämeren satamaa. Se vie 15 kilometrin kaistan merenrantaa ja mullistaa paikallisten asukkaiden elämän perin pohjin. Sataman vaatimat uudet tiet halkovat kyliä, ja niillä jyrää raskas liikenne yötä päivää. Rakennelmat ovat tuhonneet entiset marja- ja sienimaat, eikä meren rannasta enää voi lähteä kalaan. Vatjalaiskylät ovat ”viimeisellä rannallaan”. Majoittumisen olimme ajatelleet sujuvan helposti Joenperällä, sillä sinne on rakennettu hotelli satamatyöläisiä varten. Mutta hotelli olikin nyt täynnä, eikä kukaan muistanut kertoa meille asiasta. Luuditsassa asuva vatjalaisaktivisti Tatjana Jefimova osoittautui tehokkaaksi organisoijaksi. Hänen soiteltuaan kännykällään muutaman minuutin meillä oli jo kortteeripaikka valmiina viereisessä kylässä kuntoutuskeskuksessa. Saimme mukavat huoneet ilmeisesti henkilökunnalle tarkoitetusta talosta. Naisväki oli kateellinen Albertille, jolla oli huoneessaan suuri, pehmeä kaksoisvuode. Joenperän koulun apulaisrehtori Marina Petrova on ollut aktiivinen vatjalaiskulttuurin säilyttämiseksi paikkakunnalla. Hän johtaa Linnudlauluyhtyettä. Koulun aulassa on vatjalaiskulttuuria esittelevä pienoisnäyttely. Potuskapajalle hän oli varannut koulusta tilavan luokkahuoneen. Saimme myös käydä syömässä viereisessä ruokalassa. Marina itse ehti vain muutaman kerran käväistä potuskapajan työtä seuraamassa, sillä hänellä oli työkiireitä, mm. jokavuotinen Opettajien päivä. Osanottajia Joenperän potuskapajaan kertyi yhdeksän. Melkein kaikki mummot olivat allekirjoitta- neelle tuttuja kesän vatjan kielen ja kulttuurin kurssilta. Niinpä tunnelma oli heti hyvin kotoisa. Vistinon inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov, joka asuu Luuditsassa, tuli nyt mukaan kuvineen varsinaisena osanottajana. Käytettävissä oleva aika oli täälläkin tiukka, mutta pitempi kuin Vistinossa, eikä samoja teknisiä ongelmia ilmennyt. Vastaavia tietoaukkoja oli kuitenkin myös Joenperässä, joten muutamat joutuivat kesken kaiken hakemaan kuviaan ja kankaitaan kotoa, missä Albert autoineen oli hyväksi avuksi. Ja Tatjanalta saatiin käyttöön uusi silitysrauta. muistikuvissa. Vanhimmat valokuvat ovat kokeneet kovia aikojen saatossa. Historia näkyy niissä ikään kuin monella tasolla. Mukana oli tietenkin myös kuvia työporukoista, ystävistä, merkkipäivistä, häistä, lapsista, lapsenlapsista ja rakkaista kotieläimistä. Kaikki eivät halunneet tehdä kuvistaan tyynynpäällisiä, vaan tekivät kankaisia seinätauluja. Muitakin kankaalle siirrettyjen kuvien käyttöideoita löytyi. Työpaja päättyi tee- ja piirakkakesteihin yhteisen pöydän ympärillä. Elämäntarinoita ja kuvien kertomaa Vatjalaiset, joiden kotiseutu parhaillaan kokee suurta muutosta, haluaisivat säilyttää jotakin tuleville sukupolville. Tatjana Jefimovan kokoama vatjalaismuseo tavaroineen tuhoutui kahdessa tulipalossa. Hän ei enää ajattele museon pystyttämistä fyysisesti, vaan virtuaalisesti Internetissä. Vera Safronova on koonnut kotiinsa Joenperään pienen valikoiman vanhoja vatjalaistavaroita. Valentina Babkina on kerännyt ja säästänyt paikallista vanhaa esineistöä jo vuosikausia. Hän on hankkinut Monastirkin kylästä, jossa on hänen kesämökkinsä, omistukseensa talon, ja uskoo korjaavansa sen lähivuosina ja laittavansa kaikki esineet kunnolla nähtäville. Valentinan tarmon ja innon nähdessään uskoo tämän projektin myös toteutuvan. Ennen paluumatkaa Suomeen meidät vietiin katsomaan paria pai- Monien vatjalaisten elämäntarinoihin kuului oleskelu Suomessa sodan aikaan. Muisteltiin paikkakuntia, joilla oli oltu ja ihmisiä, joihin oli tutustuttu. Tuolloin opittu suomen kielen taito oli hyvässä muistissa. Joillakin oli mukana Suomessa otettuja valokuvia. Joku tiesi isoisänsä kuolleen Suomessa oloaikana ja halusi tietää, minne tämä oli haudattu. Suomen-vaiheen jälkeiset elämäntarinat olivat tyypillisiä inkerinmaalaisille. Kotiseudulle haluttiin palata, mutta ei päästy. Sen sijaan vietiin karjavaunuissa eri puolille Neuvostoliittoa: Krasnojarskiin, Siperiaan, Novgorodiin. Niistä paikoista monet pääsivät Stalinin kuoleman jälkeen muuttamaan lähemmäksi vanhoja kotipaikkoja, esimerkiksi Karjalaan tai Leningradin alueelle. Myöhemmin jotkut olivat päässeet kotiseudullekin, mutta entisiä kotitaloja siellä ei enää ollut. Vatjan kieli, jota muutamat vielä osaavat, muistuttaa jonkin verran inkeroista mutta enemmän viroa. Vanhusten ongelmana on, että vatjaa puhuvaa puhetoveria ei tahdo löytyä tai sellainen asuu kaukana toisessa kylässä, yhteydenpito ei onnistu. Muistotyynyihin valituissa kuvissa oli vanhoja mustavalkoisia perhekuvia, kuvia aikoja sitten kuolleista vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista ja kotitaloista, joita ei enää ole muualla kuin valo- tai Historian säilyttämistä kallista nähtävyyttä. Ajoimme raunioituneenakin vaikuttavan Kaprion linnan ohitse. Kattilan komean kirkon pihassa kukoistivat vielä myöhäissyksyn kukat kuten ”alaston impi”. Joimme ”pyhää vettä” taikavoimia omaavasta lähteestä, jonka viereen on rakennettu tsasouna. Monastirkin kylässä on nimen mukaisesti sijainnut kerran luostari, nyt ei paikalla ole kiveäkään. Eräällä hautuumaalla Tatjana näytti meille seudulle tyypillisen kiviristin, jonka ikää ei kukaan tiedä, kun takasivulle kaiverrettu kirjoituskin on kulunut pois. Näitä ristejä on löydetty enemmänkin, mutta osa niistä on päätynyt tuntemattomiin paikkoihin. Tatjanan mielestä ristien pitäisi antaa olla historiallisilla paikoillaan. Tällaisesta rististä on saatu malli vatjalaisten vaakunaan ja kaulariipukseen. Ruotsin vallan ajasta 1600-luvulla muistuttavat ”Ruotsin haudat” (Kustaa II Adolfin sotajoukkojen sotilashautuumaat) ja legendat kuten se, jossa kerrotaan kuninkaan kultaisten vaunujen uponneen täällä suohon. Moni on niitä sittemmin yrittänyt turhaan etsiä. Kristallinkirkas, kylmä lähdevesi virtaa Siestajoessa. Valentina Babkinan mukaan ”Siesta yhtyy Monastirkin lähellä Sumajokeen, ne ystävystyvät ja jatkavat yhdessä matkaansa Suomenlahtea kohti.” Aune Kämäräinen on toiminut vatjan ja inkeroiskielen ja kulttuurin elvyttämisprojektin vetäjänä vuonna 2010. Vatjalaisten potuskapajalla ovat kankaita valitsemassa vas. Taisija Mihailova, Tatjana Jefimova ja Nikita Djatshkov. Kuva: Aune Kämäräinen. 13 ZOJA – KALASTAJATYTTÖ ERÄÄN INKERIKON TARINA Olen syntynyt Soikkolan Hamalan kylässä 1935. Mama oli Hamalassa miehellä, mutta Viistinässä hän oli syntynyt, vanhemmat ja koko suku olivat inkerikkoja. Mie mänin miehelle Voloitsaan. Sitten annettiin vatera Viistinästä, kun tein työtä täällä. Mies kuoli Viistinässä. Kun sota alkoi, mamalla oli kolme lasta. Mie olin vanhin, 6-vuotias, sitten oli poika 2-vuotias Suurikka, ätin nimelle pantu. Tamara oli vastasyntynyt, kolmiviikkoinen, kun ätti meni sotaan. Näiden lasten kera mama tuli omalle ätille ja emälle Viistinaan. Sonjana Suomessa Olin tytökkäisenä sota-aikana Suomessa. Minua kutsuttiin siellä nimellä Sonja. Viistinäisten kera meitä laitettiin Viroon Kloogaan ja Suomeen. Virossa Kloogan laagerissa lapsille tehtiin ugoli. Saksalaisilla oli uusia lekarstvoja lapsille, ja niitä lapsia piti laittaa Saksaan ja tehä heistä myilaa tualetnoje. Ai kui mie kovast itkin: Mama peitä minnuu kuhu ikkää, elä anna saksalaisille! Kaksivuotias veljeni kuoli laagerissa (itkee). Mikä lie tullut, meitä lapsia ei keretty laittaa Saksaan. Siis meitä maman, dieduskan ja baabuskan kera Suomeen laitettiin. Suomessa vietiin Lohjalle laageriin. Sieltä meitä jaettiin kuka mihinkin, isännille, savottaan, ken kuhunkin. Meidät löysi maman entinen naapuri. Hän oli mennyt jäätä myöten 1930-luvulla Suomeen. Tältä naapurilta oli viety tyrmään emä, ätti ja nuorempi veli. Miun mama ei sillon mänt hänen kera Suomeen. Mies löysi meidät Lohjalta. Hän eli Helsingissä, suomalainen nainen oli hänellä. Hän otti meidät luokseen. Me elimme hänen luonaan kaksi, kolme viikkoa. Tämä naapuri löysi meille isännän yheksän verstaa Helsingistä. Isännän nimi oli Mietala. Hyvät ihmiset, kaks vanhaa. Meitä oli mama, maman ätti, mie ja 1941 syntynyt pikkarain siar Zoja valitsi potuskansa reunakankaaksi sinistä, meren väriä. Hän on ollut kalastaja ja töissä kalanjalostamolla. Potuskan kuvissa ovat ylinnä Zojan vanhemmat Anna (s. 1908) ja Aleksandr Saveljev (s. 1908) vuonna 1944. Keskellä on Zoja miehensä Viktorin kanssa, kuva on otettu valokuvaamossa Pietarissa 1961. Alimpana on Zojan tyttären Olgan ja Andrei Nazarovin vihkiäiset Sosnovyi Borissa 1989. (Kuva: Aira Kuronen) Inkerin Kulttuuriseuran lokakuun alussa Vistinossa järjestämän muistotyynypajan aikaan kertoi Zoja Aleksandrovna Jevstafjeva elämästään. Potuskaryhmä kohtasi Zojan sattumalta kylätiellä. Hän ilahtui kuullessaan suomen kieltä. Hänet houkuteltiin potuskapajaan mukaan. Hän ilmaantuikin sinne valokuvia mukanaan. Zoja puhuu sujuvasti inkerikkokieltä, jota hän on oppinut vanhemmiltaan, mutta hän valitti, ettei Viistinässä ole enää juuri ketään, jonka kanssa voisi puhua suomea. Muisti voi olla epätarkkaa. Zoja kertoi olleensa 6-vuotias isän jouduttua sotarintamalle. Kun isovanhemmat, äiti ja lapset vietiin Suomeen, Zojan on täytynyt olla silloin pari vuotta vanhempi. Sitä vahvistaa myös muistelu, että pikkusisko Tamara juoksenteli isäntäväen puolelle. Zojan tarinan muistiin merkitsi Aira Kuronen 14 Tamara. Isäntäväki meitä suvaitsiit, aina kutsuivat omalle puolelleen. Aamulla varhain Tamara juoksi sinne. ”Anna hänen tulla Anna”, sanoivat. He syöttivät meitä. Kartoskat oli silloin, kolme reikäleipää annettiin viidelle hengelle päivää kohti. Mutta he sanoivat: ”Sonja, syö niin paljon kuin tahot!” Heillä oli kolmikertain koti. Ensimmäinen kerros oli kokonaan isännällä. Rikkaat olliit. Toisesta kerroksesta meille annettiin vatera, kaks komnattii ja kuhni. Kolmas kerros oli tyhjä. Mama ja äijä tekivät työtä, baabuska oli meiän kera. Isäntäväki kasvatti kaikenlaisia käpiöjä kukkia. Oli suuret kasvihuoneet, jossa kasvatti oguritsaa ja pomidooraa varraa. Isäntä vei Helsinkiin hevosilla – masinat oli otettu pois sota-aikaa – kons kukkia, kons vihanneksia. Joka pyhä kävimme Helsingissä kirkossa. Siellä oli kolme venäähen kirkkoa. Ketkä Suomessa lähellä Helsinkiä elivät, meidän oma väki, kirkos toinen toist näimme. Virkko-lehmän kanssa Venäjälle Sitten tuotiin meitä pois Suomesta. Isäntäväellä oli kaksi lehmää itseään varten. Kun läksimme kotiin, he myivät meille toisen lehmän. Rahaa meillä oli, hyö maksoivat työstä palkkaa mamalle ja dieduskalle. Myö ostimma lehmän, sen nimi oli Virkko. Lehmän kera tulimme Venäjälle. Ensin Viipuriin tuotiin, tänne Soikkolaan meitä ei laskettu. Vietiin Novgorodin oblastiin. Ätti oli sodassa, ätin veli ja maman veli, kaikki sotaan tapettiin. Kun mama tuli käymään tänne Viistinään, annettiin paperi: Ätti on tapettu. (itkee) Sitten laskettiin meidät tänne kotiin Viistinään, mutta koti oli poltettu, yksi truba vain jäljellä. Viipurista saatiin tuoda Novgorodin oblastiin omat tavarat. Ei meillä paljon ollutkaan, niistäkin osa varastettiin. Mama kävi Helsingissä lafkoissa, joissa myytiin käytettyjä vaatteita. Mama niitä halvalla osti. Niitä vaatteita vaihdettiin lehmän heinään. Lehmän syötimme niillä vaatteilla. Lehmä oli puna-valkokylkinen, suuret sarvet, käppiä lehmä. Monilla muillakin oli lehmä, paljon lehmiä tuotiin Suomesta. Tänne Viistinään toimme sen lehmän masiinalla Novgorodin oblastista ja hänen tyttökin oli vielä hyvä lehmä. Kalastuskolhoosissa Jo 16-vuotiaana piti mennä kolhoosiin, ”kuhunkaa ei lastu”. Emä oli kolhosnikka. Muuta työtä ei ollut, merelle piti mennä. Joka prigadassa oli seitsemän henkeä, viisi miestä, kaksi naista. Voi, meitä kaksi tyttöä oli, mie viel nuorikkain. Kävimme merel, pyysimme kalaa stavnikoil i nuutal. Yhen kerran nois niin kovast tuulemaa. Liki Seitsekaartoa oli stavnikat pantu. Siis menimme sinne. Siellä oli vielä paljon suomalaisia taloja, vot myö kauan siel olimme, iltaan asti. Illast pääsimme kotiin. Vuonna 1956 talvella olin nuutal. Meitä oli kaksitoista henkeä, pyysimme hailia. Seitsekaarrossa asuimme niin kotilois, yhes kois elimme. Putkia meillä ei ollut, elimme taloissa. En muista, montako kotia oli ehjänä, no viel oli paljo kotiloi, hyvät koit oli mokomat. En muista, oliko kiukaa ehjä, miten tupaa lämmitettiin. Meillä oli keralla pikkaraiset petskat. Keitimme siellä söökkiä, suppia ja kalaa. Koko talven olimme Seitsekaarros, kons nuotalla käimme, pyysimme kalaa. Sotamiehet, matroosit olliit siel Seitsekaarros. Myö olimma nuuret, toisee kotii käimmä kaik tantsuloille. Valkeita ruusuja ja sireenejä Seiskarista Seitsekaarros suomalaiset olliit istuttaneet valkiat roozat i sireenit. Valkiaa meillä ei täällä ennen ollut. A kesäl ku olimma, paljo sielt toimma myö viel. Kaik ribakat niitä kaivoivat ja toivat tänne Soikkolaan. Nyt täällä on paljon valkoisia sireenejä ja ruusuja istutettu. Sireeni- ja ruusupehot ovat Potuskapajalaisia Joenperän työpajan lopputeekesteillä. Vas. Pirkko Nykänen, Valentina Judina, Albert Kirjanen, Taisija Mihailova, Zinaida Saveljeva, Tatjana Jefimova, Nikita Djatshkov, Vera Safronova ja Nina Lenivenko. (Kuva: Aune Kämäräinen) hoituneet viel. Seitsekaarrossa kasvoi paljon metsämarjoja. Koko jässikät korjattiin puolaa. Siellä oli niin paljon myös joozikkoja, pistelikoit joozikat – meillä ei ollut. Ain toimma Seitsekaarrosta tänne kottiin, nyt niitä on, poikia tekkööt paljon. Kalat tuotiin mereltä hevosil jäätä möit. Kolhoosil oli paljon hevosia. Baltika (kalastuskolhoosi) oli jo silloin, mut toisel viisil kutsuttii. Kolhoosit oliit pienemmät: Loka, Hamala, Savimäki ja Voloitsa – se oli meiän kolhoosi. Vuonna 1957 noisim- me kutsumaa Baltika, sitten perään pantiin yhteen Viistinä, Säätinä ja kaikki. Tehtiin suuri kolhoosi Baltika. Merellä kävin vain neljä vuotta. Sitten tultiin sanomaan: Tahotko männä oppiin buhalteraks Petteriin? Sanoin: Tahon. Siis mie oppisin Petteris kurssis. Silloin vähän oppistii, vain kuus kuuta. Noisin tekemään työtä. Buhalteria meijän kolhoosi ei tarvinnut. Olin ensin kassira. Sitten olin yhdeksän vuotta konttorissa työhönottajana. Mie kaikkiaan kolhoosis 42 vuotta tein työtä. SANASTOA: noista oguritsa peittää petska pomidoora putka ribakka savotta Seitsekaarto siar stavnikka suppi söökki truba ugoli varraa baabuska isoäiti buhalter kirjanpitäjä dieduska isoisä emä äiti joozikka siili jässikkä laatikko kartoska elintarvikekortti kassira kassanhoitaja kiukaa leivinuuni komnatti huone kuhni keittiö käppiä kaunis laageri leiri lafka kauppa lekarstva lääke masina auto mokoma, mokkooma sellainen myila tualetnoe hajusaippua 15 vatera äkkistää äijä ätti alkaa kurkku piilottaa kamina tomaatti kalastajan maja kalastaja tehdas Seiskari sisar seisova nuotta keitto ruoka savupiippu rokotus varhain (varhaisvihannes) asunto heti äidin isä isä VATJALAISEN TAISIJA MIHAILOVAN TARINA Olen syntynyt vuonna 1934 Luuzitsassa. Äiti oli vatjalainen, isä ukrainalainen. Luuzitsassa menin miehelle. Mies oli syntyisin Luuzitsasta, vatjalainen. ”En maha pajattaa vad´d´a tseelt.” Ymmärrän vähän. Vähän täällä enää vatjaa pajatetaan, kaikki vatjan taitajat ovat kuolleet. Mama ja baabuska pajatettii kotona vatjaa. Isä puhui venäjää. Hän oli tullut Luuzitsaan tienrakennustöihin. Mama oli työssä stolavoissa. Työssä tutustuttiin. Mies jäi elämään Luuzitsaan perheen kanssa. Ukrainalaisia oli täällä ennen paljon töissä, mutta monet ovat lähteneet myöhemmin pois. Olimme sota-aikana Suomessa Hämeenlinnan lähellä. Paikka oli Parolasta kuusi kilometriä, maatilalla Sattulan kylässä. Papa teki työtä tilalla. Plemännikan perhe eli Savijoella, me Sattulassa. Emännän nimi oli Anna Rätteri. Perheessä oli yksi lapsi, Ulla. Hän oli vuoden minua nuorempi, mie olin 7-vuotias. Hyvät olliit ihmiset. Hyväst elimmä. Koti oli pikkarainen. Hyväst meitä piettiin, katroskat annettiin, vot, kaik magasiinast ostettiin. Hazaika antoi maitoa, joka päivä annettiin lapsille maitoa. Oih, tahtoisin vielä nähdä sen paikan Suomessa, missä olimma. Siellä opin vähän suomea. Suomesta pois tuotaessa vietiin Kalininskoihin, Kalininin oblastiin. Tänne ei laskettu. Teimme työtä kolhoosissa. Miun emän siso toi Suomesta lehmän, myö emmä. Kalininskoista täti toi lehmän Luuzitsaan. Kävellen tulivat satoja, satoja kilometrejä. Hän kolme viikkoa käveli lehmän kanssa sieltä. Laukaansuussa tein työtä Lenrybassa savotassa. Laitoin kalaa pankoihin. Nyt olen pensillä. Taisija Mihailova Joenperästä valmiine potuskoineen. Hän väitti olevansa huono ompelija, mutta neulominen sen sijaan sujuu. Kuvasommitelmassa ovat vasemmalla ylhäällä Pietarissa 1935 kuvattuna Taisijan äiti Matrjona ja isä Aleksander, heidän sylissään 10 kuukauden ikäinen Taisija, takana äidin sisko Anna. Oikeassa yläkuvassa on Taisijan koti (kuisti näkyy) kuvattuna kesällä 2008 Luuditsassa. Vasemmalla oleva vanha veranta on siirretty kesäkeittiöksi. Pihalla oikealla Taisijan bravnukka (pojan tyttären tytär) Olga ja pojan Sergein tytär Ira. (Kuva: Aira Kuronen) SANASTOA: baabuska emän siso hazaika kartoska magasiina pajattaa panka pensi plemännikka savotta stolavoi vad´d´a tseel isoäiti täti emäntä elintarvikekortti kauppa puhua purkki eläke sukulainen tehdas ruokala vatjan kieli INKERIN KULTTUURISEURAN HALLITUS 2011: Taisijan tarina on koostettu Aira Kurosen Joenperässä 4.10.2010 tekemästä haastattelusta. Taisijan puheessa oli vuorotellen vatjaa, suomea ja venäjää. Puheenjohtaja Helena Miettinen, varapuheenjohtaja Aili Mehiläinen, taloudenhoitaja Marja Karhula. Jäsenet: Kaarlo Lindroth Elma Puidet, Lyyli Ruusu-Salmi, Irina Terävä, Toivo Tupin. Varajäsenet: Elina Rahimova ja Pekka WIkberg. 16 INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti nettisivut www.inkeri.com Päätoimittaja: Helena Miettinen email: helena.miettinen@inkeri. com. Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, 00530 Helsinki. Auki ma-pe 10–16. Puhelin 09-2733 225 email: koivujatahti@inkeri.com. Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki 426014-253741 Aira Kuronen SOIKKOLASSA INKERIKKOJEN PERINNETTÄ TALLENTAMASSA 1990-LUVULLA Inkerin kulttuuriseura järjesti syyslokakuun vaihteessa jo seuran tuotebrändiksi muodostuneen potuskapajan tällä kertaa Länsi-Inkerissä inkerikkojen ja vatjalaisten parissa. Mukana olleena sain tilaisuuden palauttaa mieleen vuosien takaisia muistoja ja nähdä pienen välähdyksen inkerikkojen nykyisestä elämänmenosta Viistinässä. Yhteyshenkilönä Viistinässä toiminut Olga Tserezhova oli järjestänyt ryhmällemme majapaikan äitinsä Ljudmila Dudnikin kotiin. Potuskapajassa selvisi, että olin parikin kertaa haastatellut Ljudmilan äitiä Maria Mihailovna Nazarovaa. Maria halusi haastatteluun mukaan naapurinsa Maria Jakovlevna Baranovan. Toistensa muistikuvia tarkentaen he kertoivat mm. mielenkiintoisista häätavoista. Tapaamisista jäi mieleeni, miten erikoisia ihmisten kohtaamiset voivat olla. Kun sota-aikana Länsi-Inkerin inkerikkojakin tuotiin Suomeen, Maria Mihailovna kertoi olleensa Helsingissä. Sijoituspaikka oli ollut kartano, työtoverini Martina Standerskiöldin koti. Sain olla terveisten tuojana Marian ja Martinan välillä. Työskennellessäni Museovirastossa järjestyi mahdollisuus kenttätutkimuksena tallentaa inkerikkojen kansanperinnettä Länsi-Inkerin Soikkolan kylissä vuosina 1990–2001. Viron Kansallismuseo lupasi mukaan tutkijaryhmäänsä keväällä 1990 ja seuraavanakin vuonna. Sen jälkeen kävin Soikkolassa Inkerikkomuseon (Izorskij Muzej) ja yksityisten kutsusta. Suomenlahden eteläranta on Venäjällä rajavyöhykettä, kutsuviisumin lisäksi täytyi jokaisella matkalla olla kulkulupa, ”propuska”. Suomalaiset olivat tsaarinvallan aikana 1800- ja 1900-luvun vaihteessa keränneet Inkerissä muistitietoa ja perinnettä, valokuvanneet ja tuoneet museoesineitä Suomeen. Vallanku- Kyläpaimen tuomassa vuohia ja lampaita laitumelta kotiin. Viistinä 1998. Kuva Aira Kuronen. mouksen jälkeen raja sulkeutui ja seurasi vuosikymmenien pituinen tauko. Vuonna 1989 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti Inkeritutkimuksesta kiinnostuneille seminaarin. Alkusysäys Inkerin matkoihin lähti juuri tuosta seminaarista. Inkerikot läkkäävät inkeroista Inkerikkojen kieli, inkeroinen tai izori on lähellä Karjalan kannaksella puhuttua murretta. Kielen ymmärtäminen ei tuottanut juuri vaikeuksia ensimmäisellä kerrallakaan. Kertojat, pääasiassa naisia, rupesivat suomalaiselle läkkäämään (puhumaan) omaa äidinkieltään. Haastateltavat ymmärsivät paremmin myös suomea kuin viroa. Virolaisten kanssa heidän puheensa helposti kääntyikin venäjäksi. Työskentelin Soikkolassa samaan tapaan kuin aikaisemmin Suomessa lukuisilla kenttätyömatkoilla eri puolilla maata. Työni oli inkerikkojen perinteen mahdollisimman monipuolista dokumentointia haastattelemalla, valokuvaamalla ja 17 havainnoimalla. Valokuvasin kodeissa, erilaisia kohdalle osuneita töitä ja tapahtumia, perhejuhlia ja kalendaarsia tapoja. Tein matkoja Soikkolaan eri vuodenaikoina ja vuotuisjuhlina. Soikkolan kylät tulivat tutuksi. Asuin Viistinässä inkerikkokodissa, lähikylissä liikuin omin avuin kävellenkin. Mielenkiintoista oli päästä kuvaamaan myös kalastuskolhoosi Baltikan eri osastoissa, seltsavetissa (kunnantoimistossa), koulussa ja päiväkodissa. Pääsin myös merelle tutustumaan kalastusaluksen työskentelyyn. Vuosien mittaan kertyi arvokas haastatteluaineisto ja noin seitsemän tuhannen valokuvan kokoelma. Valokuvausta tieltä käsin Ensimmäisellä kerralla valokuvasin paljon kylänäkymiä, kun haastatteluja järjestyi vähän. Virolaiset tutkijat olivat neuvostoajalla jo vuosikymmeniä ahkeroineet inkerikkojen ja vatjalaisten keskuudessa. Eesti Rahva Muuseumissa ja arkistoissa on paljon molemmilta kansoilta koottua aineistoa, museoesineitä ja valokuvia. Ensimmäisellä yhteisellä kenttätyömatkalla sain tuntuman virolaisten työskentelyyn. He tunsivat olevansa puolittain lomalla museon arkirutiineista. Kerran virolaiset päättivät koko joukolla lähteä autoajelulle Sosnovyi Boriin ravintolaan syömään. Pelmenit syötiin kaikessa rauhassa, mutta minulta jäi työpäivä vajaaksi. Myöhemmillä matkoilla yksin liikkuessani ihmiset joskus kysyivätkin, onko otbuska (loma) vai komennus. Siihen oli helppo vastata: ”komennus”, työmatka. Kerrottiin joidenkin ihmetelleen ahkeruuttani, kun työskentelin myös lauantaina, en pitänyt suuvattana vapaapäivää. Taisin ”kylätellä” myös sunnuntaisin. Kirjoitin 1992 Kotiseutu-lehdessä, että muistitiedon keruulla on kiire. Olisi pitänyt nopeasti tallentaa iäkkäiden inkerikkonaisten muistissaan säilyttämät tapakulttuurin viimeiset rippeet. Tutkittavaa ja tallennettavaa oli vielä paljon. Kenttätyövuosinani en Soikkolassa kuitenkaan törmännyt sen enempää suomalaisten kuin venäläistenkään museoiden tai tutkimuslaitosten työntekijöihin. Kaikkien silmien alla tietoniekkoja siirtyi toiselle maalle ja perinnetietoa haihtui heidän mukanaan. Kenttäyötä aloittaessani Soikkolassa arvioitiin olevan 700–800 inkerikkoa, nyt inkeroiskielen taitajia on tuskin kahtasataa. Uskonto ja uskomuksia Iäkkäät ihmiset muistelivat 1990-luvulla, että vielä heidän nuoruudessaan kyläelämä oli mielenkiintoista ja henkisesti rikasta. Arjesta erottuivat selkeästi praasnikat, kirkolliset juhlapäivät. Nuorten lauluhäitä, pulmia vietettiin kolmekin päivää, ensin läksiäiset morsiamen kotona, sitten jälkijuomat sulhasen kotona. Kolhoosin alkuaikoinakin oli yhdessä pidetty ”praasnikkaa”, loppiaisia ilonpidon merkeissä, kun jokin vuotuistyö saatiin päätökseen. Vallankumouksen jälkeen oli yhteiskunnallisista syistä usein parempi häivyttää oma kansallisuus näkymättömiin. Mukautumista elinoloihin voitiin kuvata osuvin sanoin: Maria Tarsalainen keitti vermiselliä ja maustoi sen Amerikan ruoka-avun ”chili con carnella”. Sarvimäki 1991. Anna Filippova ja vunukka sahaavat polttopuita justeerilla. Viistinä 1995. Jevdokia Vasilijevalla oli kolhoosista Malishka-hevonen lainassa kyntötöitä varten. Viistinä 1991. Kuvat Aira Kuronen. 18 ”Nii tantsit kui soitetaa”! Uskonto oli joutunut vähitellen ”jalan alle”. Soikkolan kalastajakansan pystyttämä ja kaunistama ylpeydenaihe, komea Pyhän Nikolaoksen kirkko tuhottiin systemaattisesti vuosina 1936–1937. Vuosikymmeniä uskontoa kunnioittavat inkerikot säilyttivät sydämessään esi-isiensä ortodoksiuskoa. Uusi kirkko rakennettiin 1990-luvulla Ruutsian kylään, mutta monien mielestä se muistuttaa enemmän tsasounaa. Iäkkäiden ihmisten kodeissa oli nurkkahyllyssä yksi tai useampi pyhhäin, ikoni. Suomesta tulleen perinteentallentajan he ottivat vastaan kuin kaukaa tulleen sukulaisen. Poislähtiessä hyvästeltiin ”Jummaalan kera” toivotuksin ja ristinmerkillä siunaten. Joka kerralla sain oppia uutta inkerikkojen kansanperinteestä. Muutaman käynnin jälkeen avautui erikoinen uskomusmaailma. Havaitsin luontouskonnon monine ilmiöineen vielä elävän vaivihkaa kansan parissa. Pyhiä puita, merkkipaikkoja ja ”ruotsin kalmoja” näytettiin useissa kylissä. Kirkonmäen hautausmaalle vietiin ”kasakan kalmoille” uhriantimia. Monet kertoivat kokemuksiaan kotihaltiasta. Kokemuksesta tultiin myös tietoisiksi, kenellä on kerkiä käsi, kenellä raskas käsi. Raskaskätinen aiheutti luovuttajalle epäonnea ja vahinkoa, jos tällaiselle henkilölle lahjoitti tai myi jotain. ”Kylässä pitää osata elää”, naiset kertoivat. Piti osata väistellä vahinkoja, oli tiedettävä keinot avun saamiseksi. Suomalainen perinteentallentaja ei välitä tietoja kotien elämästä seuraavissa kohteissa. Majapaikkani viisas emäntä vielä varoitti, että elä ryhdy ”pudrunkeittäjäksi”, vaikka mitä kylillä kyseltäisiin. Törmäsin omakohtaisesti myös uskomuksiin silmäämisestä ja äkkäämisestä. Kerron pari tapausta. Eräässä kylässä olin sopinut haastattelun iltapäiväksi, mutta emäntä kiirehti kylätielle perumaan: ”Maksima nois mörnäämään!” Tyttären vunukka, vauvaikäinen päivähoidossa ollut poika, oli ruvennut itkemään. Säpsähdin, kun ymmärsin isomummon epäilevän minun aamupäivällä silmänneen lapsen. Ilmeisesti epäilys mokomasta silmästä Ivan Sergejev kasvatti kroolikoita läävässä. Venakontsa 1991. Sprooti-rasiat liukuhihnalla kalastuskolhoosi Baltikan säilyketehtaassa. Viistinä 1994. Maria Sliverstova mittaa Aira Kurosen verenpainetta. Viistinä 1991. Kuvat Aira Kuronen 19 oli osoittautunut aiheettomaksi, kun myöhemmin olin hyvin tervetullut taloon. Toisessa kylässä olin menossa emännän kanssa tanvaalle poikasten tuomia urpavitsoja katsomaan. Kasettinauhuri jäi auki ja vasta kotona kuulin nauhalta, kun isäntä sanoo: ”mitäs te sinne, äkkäätte vielä”. Mahdollisen äkkäämisen pelosta useat eivät tuttua naapuriakaan päästäneet läävään siivattoja katsomaan. Hailisuppia, kabustarokkaa ja ”Bushin jalkoja” Perinteiset uuniruuat, supit ja rokat, kuuluivat jokapäiväiseen ruokapöytään. Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 huhuttiin Suomessakin, että Venäjällä uhkaa ruokapula. Ehkä siinä oli vähän perääkin. Sodan kokeneet vanhukset kuivasivat varmuuden vuoksi syksyllä ruisleipää talven varalle. Sivukylissä kävi kerran viikossa kauppa-auto, josta kyläläiset täydensivät ruokavarojaan. Eräässä kylässä perheenpää kertoi menneensä aamuyöllä varaamaan otseretin (vuoron). Hän odotti niin kauan kunnes tuli seuraava kyläläinen, tämä taas odotti seuraavaa jne. Ensimmäisen vuoron varannut sai päivällä auton saavuttua tehdä ostoksensa ensimmäisenä. Kyläkaupassa myytiin Amerikasta tuotuja, väen ”Bushin jaloiksi” ristimiä kanankoipia. Pari vuotta myöhemmin Soikkolan eläkeläisille oli jaettu Amerikan humanitäärisenä apuna säilykkeitä, joissa oli sikäläisille asukkaille aivan tuntemattomia ja outoja ”makuelämyksiä”, parin kolmen litran peltipurkeissa ketsuppia, omenasosetta, kuivattua pekonia. Nykyisin muutos 1990-lukuun verrattuna on valtava. Varsinkin keskuskylien ja kaupunkien kauppojen valikoimat yllättävät oman maan ja ulkomaiden tuotteiden runsaudella. Suuret muutokset Viistinän kylän talot ovat tonteillaan kahta puolta tietä. Kyläkuva päätien varrella on kuitenkin vuosikymmenessä paljon muuttunut. Meren puoleisella sivulla rakennukset näyttävät olevan suureksi osaksi vanhoillaan, mutta vastakkaiselle puolelle on kohonnut uusia omakotitaloja, jotka poikkeavat täysin entisestä rakennustyylistä. Tietä levennetään ja kestopäällystetään. Vielä 1990-luvulla kylissä elettiin paljolti luontaistaloudessa. Kesäisin Viistinässä kyläläisten monikymmenpäinen lehmäkarja laidunsi luonnonniityillä ja metsissä meren rannan tuntumassa kyläpaimenen huostassa. Vuohi- ja lammaspaimen vei katraansa päiväksi lähimetsiin. Kyläpaimenlaitos on lopullisesti mennyttä aikaa, Viistinässä kerrottiin olevan kaikkiaan enää neljä lehmää. Vilkkaasti liikennöidylle tielle ei karjalla ole enää asiaa. Ust-Lugan suursatama ja nauhakaupunki ulottuu Laukaanjoen suusta Viistinään asti. Viimeisen satamaterminaali tulee entisen kalastuskolhoosi Baltikan paikalle. Koko Soikkolan alueelle työtä ja toimeentuloa tarjonneen Baltikan toiminnot on kokonaan lakkautettu, laivat myyty, tuotantorakennukset purettu. Kun kävin 1990-luvulla Soikkolassa, sain kuulla kolhoosin olleen lähes jokaisen haastatellun tai perheenjäsenen työpaikka. Kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi Baltikaan oli jollain tavoin liitetty lähes kaikki muu tuotanto ja toiminta alueella. Kolhoosi perusti myös Inkerikkomuseon. Vasta Ust-Lugan sataman ja kaupungin rakennustöiden käynnistyttyä Venäjällä on suuresti kiinnostuttu pienten ”kantakansojen” kielestä ja kulttuurista. Liian myöhään! Viistinässä kerrottiin, että tutkijoita käy nyt kyselemässä inkeroiskielestä ja kulttuurista vanhuksilta, kun he eivät enää jaksa auttaa asiassa. Kielipesiä tai kiertokouluja ei ole saatu käyntiin. Muutamat tapaamani henkilöt apeina totesivat, että inkeroiskieli puhuttuna kielenä ei enää ole pelastettavissa. Jääkö inkerikoista lopulta muistoksi vain museomallien mukaan valmistetut värikkäät kansanpuvut, folklore-esitykset kesäjuhlissa ja Viistinän kestopäällystetylle läpiajotielle annettu nimi: ”Ulitsa Izorskaja”? Aiheesta enemmän: Aira Kuronen, Inkerikot. Historia, uskonto ja perinne. Joensuu 2008 UPS - UNUSED POTENTIALS OF SENIOR MIGRANTS - EXPERTS FOR LIFE Inkerin kulttuuriseura on kumppanina EU:n Grundtvig Multilateraaliseen UPS-projektiin, (Unused potentials of senior migrants - senior experts for life), jonka tarkoituksena on valmentaa seniori-ikäisiä maahanmuuttajia toimimaan linkkeinä oman yhteisönsä ja kansalaisjärjestöjen välillä uusissa asuinmaissaan. Muut projektikumppanit ovat Saksassa Oerlingahusenissa toimiva kansanopisto Institut für Migrations- und Aussiedlerfragen, Aristotle University of Thessaloniki, Social Innovation Centre, Liettuassa ja Centro per lo Sviluppo Creative "Danilo Dolci" Italian Sisilasta. Projekti tuottaa 10-päiväisen yli 55-vuotiaille maahanmuuttajille tarkoitetun koulutuskokonaisuu20 den, joka koostuu kunkin kumppanin erityisosaamiseen perustuvista moduuleista. Lisäksi tehdään aihetta käsittelevä käsikirja. Saksan vastuulla on kulttuurienvälinen vuoropuhelu Italialla ryhmätyöskentely, Liettualla tunteiden käsitteleminen ja Kreikalla projektien hallinta. Inkerin kulttuuriseuran vastuulla on elämäntarinallinen työskentely ja Suomessa toteutettavassa moduulissa kaksi päivää erikseen suunniteltavaan osioon. Suomesta toivotaan mukaan 10 seniori-ikäistä maahanmuuttajaa. Suomen koulutusjakso on sovittu pidettäväksi 26.3.–4.4.2012. Ensimmäinen koulutusmoduuli on Liettuassa toukokuussa. SOIKKOLA TÄNÄÄN Dmitri Harakka Soikkolanniemi on paikka, jossa viimeiset Inkerinmaan alkuperäiskansoihin kuuluvat inkeroiset nykyisin elävät. He rakastavat omaa Soikkolanmaataan. Joskus tosin tuntuu liian konservatiiviselta ja hurjalta verrata heitä muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Neuvostoaika ja myös sen jälkeinen ajanjakso on ollut varsin tuhoisaa tämän ainutlaatuisen alueen kansan, kielen ja kulttuurin kehitykselle. Toisaalta alueen sijainti itsenäisen Viron naapurissa ja vain Suomenlahden erottamana Suomesta ovat merkinneet myös suurta etua inkeroisten pyrkimyksille pelastaa omaa kansallista identiteettiään. Monet paikkakuntalaiset muuttivat Neuvostoaikana Viroon, mutta muistavat yhä inkeroisjuurensa. Inkeroiset eivät kuitenkaan moniin vuosiin pystyneet aktiivisesti tuomaan esiin omaa kansallista identiteettiään. He järjestivät paikallisia tapahtumia, joissa käsiteltiin paikallisesti kiinnostavia aiheita ja laulettiin omia perinteisiä lauluja. Soikulan Laulu oli ensimmäinen kansanperinneyhtye, joka alkoi esiintyä myös ulkopuolisille yleisöille. Vuonna 2005 inkeroiset perustivat oman paikallisjärjestön "Sojkula". Valitettavasti Ust-Lugan sataman rakennustyömaa on tuonut inkerikoille ja vatjalaisille monia uusia ongelmia. Pienien yhteisöjen edut joutuvat vastakkain suurten poliittisten päätösten kanssa. Samanaikaisesti tiedotusvälineet ja ulkomaisten organisaatiot ovat nostaneet esille inkeroisten ja vatjalaisten ongelmia. Soikula-seurassa on nykyisin yli 130 jäsentä , jotka identifioivat itsensä inkeroisiksi. Tämän lisäksi "Soikulaseura" kiinnostaa myös paikallisia ihmisiä, jotka ovat alun perin venäläisiä tai edustavat muita kansalaisuuksia, mutta haluavat edistää inkeroisten kulttuuria. Valitettavasti suurin osa seuran jäsenistä ei enää puhu inkeroisten kieltä, sillä he ovat kasvaneet kahden kulttuurin perheissä. Lisäksi inkeroisten kielen käyttäminen oli pitkään kielletty. Moni inkeroista Nuorta polvea edustava inkeroisaktivisti Dmitry Harakka pitää Inkerin lippua korkealla. Siviilissä hän on menestyvä juristi. äidinkielenään puhuva on jo kuollut. Nykyinen kansallinen herääminen on siis syntynyt näissä ongelmallisissa olosuhteissa. Hyväksi vaihtoehdoksi on osoittautunut malli, jossa iäkkäät inkerikot osallistuvat yhdessä nuorten kanssa kulttuurin pelastamistalkoisiin. Samalla syntyy hyvä yhdistelmä, jossa käytetään perinteisiä tapoja ja uutta teknologiaa. On todella valitettavaa, että valtion viranomaiset eivät tue inkeroisten pyrkimyksiä konkreettisesti käytännössä,vaikka tuottavatkin hienoja raportteja. On kuitenkin myös hyviä uutisia Soikkolasta! Vuonna 2010 oli lukuisa joukko hankkeita, joita ei voida toteuttaa ilman paikallisten aktivistien suuria ponnistuksia ja suomalaisten kollegojen tukea. Yksi hankkeista, joilla paikallishankkeita on tuettu, on Inkerin kulttuuriseuran joukkojen työskentely inkeroisvanhusten parissa. Vuonna 2010 ikäihmiset ovat osallistuneet tapahtumiin, joissa he keskustelivat tärkeinä pitämistään aiheista: kulttuurisista, ekologisista ongelmista ja satamahankkeesta. He keittivät perinteisiä ruokia, he lauloivat perinteisiä lauluja ja muistelivat inkeroisten arjen ja juhlien tapoja. Tämä viestintä on erittäin tärkeää ihmisille. He saivat mahdollisuuden järjestää tapahtumia ja tavata ystäviään ja naapureita muista Soikkolan kylistä. On myös syytä mainita, että nuoren inkeroissukupolven edustajat osoittivat kiinnostuksensa osallistua joihinkin vanhusten tapahtumiin, joissa he voivat oppia tärkeitä asioita isovanhemmiltaan. Inkerin kulttuuriseuran työpaja oli myös mielenkiintoinen paikallisista ihmisistä. Vielä on paljon parannettavaa. Yhteistyö lujittaa kansojemme välisiä siteitä ja pystymme entistä paremmin ymmärtämään toisiamme. Sanoisin, että Suomesta lähtevä näkyvä toiminta antoi impulsseja paikallisille aktivisteille ja auttoi heitä ymmärtämään, että kyseessä ei ole vain inkeroisten sisäinen ongelma ratkaistavaksi. Yhteistyön tuloksena Suloinen Janika Harakka kansanpuvussaan. 21 syntyi paikallisten aktivistien ja heidän ystäviensä parissa monia uusia hankkeita. Ensimmäinen niistä on inkeroiskielen opiskeleminen perinteisessä käsityökerhossa ja vanhojen esineiden kautta. Projekti toteutetaan yhteistyössä Inkeroismuseon kanssa ja se saa tukea myös Suomesta. Toinen hanke "Ilta istuma" keskittyy käsintehtyihin perinteisiin vaatteisiin ja asusteisiin (vyöt, käsineet), matot ja nuket lapsille ja aikuisille. Inkeroisten kalenterista syntyi haaste. Tavoitteena on tuottaa julkaisu, joka toimii myös koulutusvälineenä ja samalla popularisoi inkeroisten kulttuuria. Kaikki ovat tervetulleita inkeroisten praasniekkaan heinäkuun toisena sunnuntaina. Vuoden 2010 juhlassa oli paikallisten inkeroisten maalausten ja valokuvien näyttely ja sukujen esittely. Soikkolaisilla on vastassaan monia ongelmia, mutta myös monia mahdollisuuksia. Teemme myös työtä Suomen ja Viron kollegoiden kanssa. Joukkueena meillä on loistava tilaisuus yhdistää mahdollisuuksia ja voimiamme. Kiitän kaikkia inkeroisia, suomalaisia ja virolaisia sekä myös muiden kansojen edustajia, jotka ovat mukana kehittämässä inkeroisten kulttuuria ja yhteisöä. Dmitri Harakka Kaikuja Soikkolanniemen ja Vatjanmaan eilisestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Kauniit ja värikkäät inkeroisten kansanpuvut puetaan ylle perinnejuhliin, joista yksi tärkeimmistä on Pekon päivän juhlat heinäkuun toisena sunnuntaina. Soikkolanniemen ja Luuditsan tulevaisuus on vaakalaudalla. Satamatyömaa jyrää alleen kyläidyllin. Näillä mailla ei enää marjasteta eikä poimita sieniä. Kuitenkin halua kulttuurin säilyttämiseen on. Esimerkkinä Soikkolan kesäjuhlissa ollut lasten piirustuskilpailu. 22 VATJALAISTEN KALENTERI JA VÄRITYSKIRJA Projektivuonna julkaistiin maailman ensimmäinen vatjalaisten kalenteri, joka on toimitettu kokonaan vatjan kielellä ja jossa kerrotaan kansan tavoista ja vuotuisperinteestä. Kuvituksena on kyläkuvia vatjalaisista kylistä. Kalenteria voidaan pitää historiallisena kulttuuritekona. Muutama kalenteri on vielä saatavana Inkerin kulttuuriseurasta 15 euron hintaan. Lisäksi on julkaistu lapsille tarkoitettu värityskirja, jonka tavoitteena on auttaa ja innostaa lasta oppimaan vatjalaisia sanoja. Värityskirjan kannessa on vatjalaisten kansalliskukka maitohorsma. NGO-PROJEKTIN PÄÄTÖSKOKOUS Projektin auditointikokous pidettiin 13.11.2010 Helsingissä Inkerin kulttuuriseuran tiloissa. Edustettuina olivat edustajat Venäjältä ja Virosta. Paikalla olivat vatjalaisten edustajina Tatjana Jefimova ja Katja Kuznetsova, Luuditsasta, inkeroisten edustajina Dmitri Harakka ja Anatoli Zaitshev, Heinike Heinsoo Tarton yliopistosta ja Vladimir Vogi, Inkerinsuomalaisten Tallinnan seurasta. Toivo Tupin edusti Villa Inkeriä ja Helena Miettinen ja Aune Kämäräinen Inkerin Kulttuuriseuraa. Inkerin liiton edustaja Olga Konkova oli estynyt tulemaan paikalle. Projektin tavoitteiden saavuttamisesta keskusteltiin rakentavassa hengessä aamupäivällä ja jatkotoimia pohdittiin iltapäivän mittaan. Harmittavana seikkana pidettiin, etteivät kaikki tahot olleet edustettuina paikalla. Olga Konkova lähetti tapaamisen jälkeen kirjallisesti raportin ja valokuvia. Soikkola-seura, Vatjalaisten kulttuuriseura, Inkerinsuomalaisten Tallinnan seura sekä Tarton yliopistoa edustava Heinike Heinsoo olivat tyytyväisiä kuluneeseen vuoteen. Projektin ansiosta on saatu aikaan paljon tärkeitä asioita, joista on pit- kään puhuttu, mutta jotka eivät ole löytäneet konkretiaa. Esimerkkeinä vatjan kielen kurssi, vatjalaisten kalenteri ja inkerikkojen parissa virinnyt kansalaistoiminta. Todettiin, että odotukset erityisesti inkerikkojen ja vatjalaisten parissa on herätetty korkealle. Projektin jatkuminen nähdään erittäin tärkeänä, jotta hyvin alkanut kulttuurin elvyttäminen pääsee jatkumaan. Vatjalaisten kalenterin ja lasten värityskirjan painoväri ehti tuskin kuivua ennen Luuditsan praasniekkaa, jossa uunituoreet painotuotteet olivat saatavilla. Myös inkeroisten kalenteri on tekeillä ja ilmeisesti jo valmis ennen vuoden 2011 vaihdetta. Kuvassa vasemmalta Katja Kuznetsova, Tatjana Jefimova, Anatoli Zaitshev, Dmitri Harakka ja Toivo Tupin. Yläkuvassa vatjan ja inkerikkokulttuurin projektin vetäjä Aune Kämäräinen, Albert Kirjanen ja Heinike Heinsoo. 23 MARIAN KIRKOSSA MUISTELTIIN Yhteistyössä Pietarin Inkerin liiton kanssa järjestettiin Pietarin kaupungissa asuville inkerinsuomalaisille vanhuksille muistelutyöpaja Marian Kirkossa 6.–9.9.2010. Kohderyhmänä oli Marian kirkossa kokoontuva Nina Nizovan johtama käsityö kerho. Muistelutyöpaja tuli ylimääräisenä toimintona mukaan projektiin, kun Volossovan alueella toimintojen lisääminen huomattiin epätarkoituksenmukaiseksi. Inkerin liiton kanssa käydyissä keskusteluissa havaittiin, että Pietarissa asuvat inkeriläiset ovat valitettavasti jääneet yhteistyöprojekteissa katveeseen. Työpaja osoittautui tarpeelliseksi ja osallistujat pitivät erittäin tärkeänä, että heidän kanssaan vietettiin aikaa yhdessä ja he saivat käyttää äidinkieltään Työpajaan osallistui 18 käsityökerholaista. Vetäjinä toimivat Helena Miettinen, Marja Karhula Aikaisemmin Litenin palvelukeskuksessa kokoontunut käsityökerho on saanut uudet tilat Marian kirkon suojista. Potuskapajalaiset alakuvassa virkistystauolla. Yllä valmiita potuskoja. ja Pirkko Nykänen. Osanottajien suuren määrän takia jakauduttiin tarinoimaan kahteen pienryhmään. Toista veti Marja Karhula ja toista Pirkko Nykänen. Helena Miettinen ryhtyi käsittelemään kuvia. Innostus näkyi ja kuului. Kuvista keskusteltiin ja niiden siirtymistä paperilta kankaalle ihmeteltiin. Ryhmätyöskentelyn kannalta toiminta hieman hajoisi, kun pietarilaiset osanottajat saapuivat paikalle eri aikoihin ja poistuivat myös, milloin halusivat. Osallistujilla ei ollut malttia jäädä ompelemaan potuskoja yhdessä. Yhtään valmista muistotyynyä ei päivien aikana tullut, mutta siitä huolimatta mummot olivat tyytyväisiä saamiinsa potuskakuviin. Potuskojen tekeminen jatkui syksyn myötä. Valmiit upeat luomukset oli tuotu näytteille Marian kirkon vihkiäisiin juhlakansan SYKSYN 2010 TAPAHTUMIA Inkerin kulttuuriseuran syksy 2010 pursui tapahtumia. Syyskuun puolessa välissä Koivussa ja tähdessä pidettiin ammattilaisille tarkoitettu muistotyynykurssi, johon osallistui sosiaali- ja terveysalan toimijoita. Vetäjinä toimivat professori Inkeri Sava ja valt.tri. Helena Miettinen. Marraskuussa taiteiden tohtori 24 Helena Leppänen ohjasi Voimakuvia savelle -kurssin (alla vas.) Oikealla alhaalla talletetaan Lahden inkeriläisten muistoja Lahden ammattikorkeakoulun ja Inkerin kulttuuriseuran yhteisprojektissa, joka jatkuu vielä kevätkaudenkin. Keskellä alhaalla kuva Stalinin vainojen muistotilaisuudesta 9.10. INKERINSUOMALAISTEN TRAGEDIA Shakespearen tunnetuimmassa tragediassa prinssi Hamlet sanoo murtuneena: Aikojen yhteys on mennyt rikki. Vaikka olin lukenut ja kuullut nämä sanat monta kertaa, vasta yli 30-vuotiaana sain ymmärtää, mitä ne oikein tarkoittavat. Voiko olla jotakin kauheampaa, kun lapset ja vanhemmat eivät ymmärrä toisiansa, kun vanhemman sukupolven luoma tuhoutuu eikä siirry tulevalle sukupolvelle, kun kansa ei opi mitään omasta historiastaan? Ymmärtääkseni juuri se on tapahtunutkin inkerinsuomalaisten elämässä. Stalinin aikoina vainotut inkerinsuomalaiset pelkäsivät puhua suomea lapsilleen, eivät kerto- neet heille perheensä tarinoita, jopa muuttivat sukunimet, jottei lapsista kasvaisi suomalaisia. Aikojen yhteys näin katkesi, ilmestyi paljon kielitaidottomia inkeriläissyntyisiä, jotka eivät tunne itseään suomalaisiksi. Pelko ja epävarmuus tulevaisuuteen sijoittuivat ihmisten sieluihin. Sitten on alkanut niin sanottu paluumuutto Suomeen. Tätä mahdollisuutta käyttivät ennen kaikkea nuoremmat työikäiset inkerinsuomalaiset. Vanhemmalla sukupolvella on aina ollut kova kiintymys koti-Inkeriin. Mitä seurauksia? Viime vuonna minun paluumuuttovalmennusryhmässä opiskeli iäkäs pariskunta, kunnon inkerinsuomalaisia Keltosta, joille suomen testi ei ollutkaan ongelmana. Molemmat eivät halunneet muuttaa, silti päättivät kuitenkin lähteä, siksi «kaikki lapset ovat siellä, vanhuus ja yksinäisyys pelottavat». Tällaisia esimerkkejä meillä on paljon, joskus Inkerin Liiton toimistoon soitetaan Suomesta ja kysytään, voimmeko me määrätä jonkin iäkkään inkeriläisäidin kylästä «X» vanhainkotiin? Tällaista on vaikea sietää. Aikojen yhteys menee taas rikki, kun lapset ja vanhemmat joutuvat asumaan eri maissa, kun he eivät pysty tukemaan toisiansa. Sanotaan, että nykyään Suomessa on yli 20 tuhatta inkerinsuomalaista. Moni on tuonut uuteen kotimaahan alaikäiset lapset tai heille on syntynyt lapsia Suomessa. Suomalaista peruskoulua käyneestä kasvaa epäilemättä oikea suomensuomalainen, jolle Inkeri-käsite on aivan tuntematon ja joka puhuu täysin toista kieltä kuin hänen venäjänkieliset vanhempansa. Jossakin vaiheessa nämä lapset alkavat vieraantua niistä oudoista faijasta ja mutsista, jotka eivät edes osaa käyttäytyä oikein nyky-Suomen yhteiskunnassa. Ja aikojen yhteys selvästi menee taas rikki, kolmannen kerran kolmen inkeriläissukupolven ajankaudella. Minusta se on kansamme iso tragedia, Shakespearen mittainen tragedia. Inkerinsuomalaiset ovat edelleenkin yhteinen kansa, mutta sen ruumis on hyvin sairas. Hoito ei ole helppoaeikä nopeaa. Wladimir Kokko Pietarin Inkerin liitto INKERILÄISTEN PALUUMUUTTOJÄRJESTELMÄÄ MUUTETAAN Hallituksen esityksen inkerinsuomalaisten paluumuuttojärjestelmän lakkauttamiseksi (HE 252/2010 vp) eduskuntakäsittely alkoi 16. marraskuuta. Paluumuutto-oikeus säilyisi Inkerin siirtoväkeen kuuluneilla ja Suomen armeijassa vuosien 19391945 aikana palvelleilla henkilöillä. Seuraavaksi asiaa käsitellään hallintovaliokunnassa. Paluumuuttojono suljettaisiin 1. heinäkuuta 2011 eikä jonoon voisi enää tämän päivämäärän jälkeen ilmoittautua. Jonoon ilmoittautuneiden tulisi hakea oleskelulupaa ennen viiden vuoden siirtymäajan päättymistä 1.7.2016. Oleskeluluvan myöntämisen ehdot pysyisivät muutoin ennallaan, mutta vuoden kestävään paluumuuttovalmennukseen osallis- tumista ei enää edellytettäisi. Samalla luovuttaisiin jonotusnumeron mukaisesta etenemisestä paluumuuttoasian käsittelyssä. Muutoksilla pyritään nopeuttamaan jonon purkamista ja Suomeen muuttamista. Muutoksista hyötyisivät erityisesti aktiiviset ja kielitaitoiset henkilöt. Siirtymäajan jälkeen inkerinsuomalaiset voivat muuttaa Suomen yleisen oleskelulupajärjestelmän mukaisesti. Paluumuuttojärjestelmän lakkauttaminen ei koskisi Inkerin siirtoväkeä ja vuosina 1939-1945 Suomen armeijassa palvelleita. Paluumuuttojonossa on tällä hetkellä noin 10 000 henkilöä, joiden asian käsittelyä ei ole vielä aloitettu. Jonoon ilmoittautuu edelleen muutamia kymmeniä paluumuuttajia kuu25 kaudessa. Paluumuuttojärjestelmästä on tullut pitkäkestoinen prosessi, jossa jonoon ilmoittautumisesta on saattanut kulua 10-15 vuotta ennen oleskeluluvan myöntämistä. Monet inkerinsuomalaiset ovatkin muuttaneet Suomeen yleisen oleskelulupajärjestelmän puitteissa. Suomen- tai ruotsinkielen taito antaa hyvän lähtökohdan hakeutua Suomeen esimerkiksi työntekijän tai opiskelijan oleskelulupamenettelyn kautta. MIKSI JOKIN PIENI KIELI HÄVIÄÄ JA TOINEN SÄILYY? POHDINTOJA SYISTÄ JA SEURAUKSISTA. Jussi Kähäri Inkerin Kulttuuriseuran sivuilla on kerrottu vatjalaisten katoavasta kielestä. Vatjan kieli on yksi monista tuupertumassa olevista kielistä. Maailmassa on arvioitu olevan jopa tuhansia kieliä, joita uhkaa sama kohtalo. Samaan aiheeseen liittyvä ilmiö on Ruotsiin muuttaneiden inkeriläisten ja Ruotsin suomalaisten jälkeläisten tavattoman nopea ruotsin kielen omaksuminen, vaikka vanhemmat olisivat olleet suomenkielisiä. Toisin kuin Suomessa, sujuva kaksikielisyys on harvinaista Ruotsin suomalaisten ja inkeriläisten parissa. Törmäsin tähän havaintoon toimiessani ruotsalaisen Ingria lehden johtokunnassa ja samaten Ruotsin Inkeriläisten Liiton hallituksessa. Ongelma on jo jonkin aikaa kiinnostanut allekirjoittanutta, joten otin asioista selkoa hieman yleisemmin. Kirjoitelmani pääasiallinen lähde on Göteborgin yliopiston latinan kielen (emeritus) ja sittemmin myös afrikkalaisten kielten professorin Tore Jansonin teos Språkens historia. En upptäcktsresa i tid och rum (julk. 2010). Teoksen nimen voisi vapaasti kääntää vaikkapa ”Kielten historia. Löytöretki eri aikojen ja paikkojen välillä”. Teos valottaa nimensä mukaisesti kielten syntymistä, leviämistä ja katoamista. HIEMAN TAUSTAA Kieli voidaan määritellä pelkistetysti ihmisten väliseksi viestintäkeinoksi. Mutta erityisesti kirjoitetulla kielellä on tärkeä merkitys myös tiedon tallentamisessa ja siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Kirjoitettu kieli syntyi tosin vasta paljon puhuttua myöhemmin. Puhutussa kielessä tietoa sen sijaan siirretään suullisesti. Varsinkin vanhemmilta lapsille siirtyy kielen mukana kulttuuriperintöä, vaikka sitä ei välttämättä tiedosteta. Omassa lapsuudessani esim. ruokailuun liittyi paljon tapoja, joista aina pöytään saapuessa suusanallisesti Jussi Kähäri on vapaa kirjoittaja, joka on toiminut aikaisemmin mm. Ruotsin Inkeriliiton hallituksessa. Kirjoittajalla on oikeustieteellinen pohjakoulutus ja päätyökseen hän on liike-elämän palveluksessa. muistutettiin ja näin omaksuin niitä huomaamattani itsekin. Kirjoitetun kielen arvellaan syntyneen vähitellen ensin piiroksenomaisina merkkeinä, kunnes ihmiskunnan edustajat keksivät nerokkaasti ryhtyä kuvaamaan äänteitä erilaisilla piirroksilla. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, on oivalluksen syy helppo ymmärtää. Esimerkiksi sanan ”nainen” piirtäminen vie useimmilta ihmisiltä enemmän aikaa kuin sen kirjoittaminen. Puhumattakaan monimutkaisemmista viesteistä. Kreikkalaisella runoudella ja kirjallisuudella oli oma tärkeä roolinsa ensin kreikkalaisten ja sittemmin latinalaisten aakkosten kehittämisessä. Runoja ja kirjallisuuttahan on vaikea kuvittaa tarinan siitä kärsimättä. Aakkosten kehittäminen ratkaisi kuitenkin ongelman. Kukaan ei tiedä tarkalleen paljonko kieliä oli esim. 10 000 vuotta 26 sitten. Nykyään on arvioitu, että maailman 85 suurinta kieltä puhuu noin viisi miljardia ihmistä. Eli yhtä kieltä puhuisi keskimäärin lähemmäs 10 miljoonaa ihmistä. Loput kaksi miljardia ihmistä puhuu puolestaan noin 6 800 eri kieltä. Merkittävä osa näistä pienistä kielistä pienenee koko ajan yhä nopeammassa tahdissa. On arveltu, että esihistoriallisella ajalla ei ollut varsinaisia suuria valtakieliä, vaan kaikki kielet olivat melko pieniä. Viimeisen kolmen tuhannen vuoden aikana kehitys on kuitenkin kulkenut yhä voimakkaammin siihen suuntaan, että jotkut kielet ovat kehittyneet maailmankieliksi, mutta samanaikaisesti niiden rinnalla on kuitenkin ollut koko ajan tuhansia pieniä kieliä. Euroopassa arvioidaan pieniä kieliä olevan jäljellä enää vain joitakin kymmeniä. Kaikkiaan Euroopassa on kieliä noin 230. Se ei ole kovin paljon, jos huomioidaan, ettäAasiassa ja Afrikassa puhutaan kummassakin yli 2 000 eri kieltä. Toisaalta juuri Euroopassa on eräiden pääkielten etulyöntiasema viety hyvin pitkälle kansallisvaltioissa ja EU:n instituutioissa. Pohjoismaissa ehkä eniten pienistä kielistä huomiota on saanut saamen kielen asema. Meitä lähellä olevan itärajan takana puutaan useita suomen kielen sukuisa kieliä, joita kaikkia uhkaa katoaminen. KIELEN KATOAMISESTA Kieliä häviää kaikissa maailmankolkissa. Katoamisen uhka kasvaa, vaikka väkiluku kasvaa koko ajan. On kuitenkin historian valossa harvinaista, että kieli häviäisi sen vuoksi, että kaikki sitä puhuvat olisivat kuolleet jonkin katastrofin, esim. sodan tai luonnonmullistuksen seurauksena. Prosessi etenee toisella tavalla. Taustalla katsotaan epäsuorasti olevan mm. yhä laajemmin leviävä hyvinvointi maailmassa. Periaatteessa moderni yhteiskunta merkitsee uusia mahdollisuuksia kaupan, koulutuksen ja hyvinvointipalveluiden takia. Tähän liittyy kuitenkin helposti kaksi pienen kielen häviämiseen johtavaa vaikutinta: puhujien uudesta kielestä kokemat hyödyt ja modernin yhteiskunnan yleinen organisointi. Harvinaista kieltä puhuvat ihmiset ryhtyvät osittain omasta aloitteestaan käyttämään laajemmin puhuttua kieltä, koska se mielletään helposti käyttökelpoisemmaksi. Toisaalta modernin yhteiskunnan organisaatio muutenkin suosii valtakielen käyttöä. Vaikka koulutus lisääntyy lähes kaikkialla, laajempaa koulutusta annetaan harvoin pienen vähemmistön kielellä. Kaupankäynnin ja kommunikaation lisääntyessä räjähdyksenomaisesti, se merkitsee myös lisääntyvää tarvetta kielelle, joka on yhteinen yhä laajemmissa yhteyksissä. Sairaanhoito, palkkatyö, verotus ja erilaiset sosiaalietuudet ovat ilmiöitä, joiden kanssa myös vähemmistökielten edustajat ovat tekemisissä. Tämä kuitenkin merkitsee kontakteja henkilöiden kanssa, jotka eivät kuulu paikalliseen miljööseen ja jotka eivät välttämättä lainkaan puhu paikallista kieltä. Lisäksi esiintyy tarkoituksel- lista syrjintää. Pienten vähemmistökielten edustajat ovat hyvin usein tulleet syrjityiksi erityisesti erilaisten taloudellisten resurssien suhteen. Esimerkiksi maanomistus ja hallinta ovat tästä hyviä esimerkkejä. Puolustaessaan omia oikeuksiaan hallinnossa, vähemmistökielen edustajalla on lisäksi harvoin ollut käytännön mahdollisuuksia käyttää omaa kieltään vallanpitäjien kanssa. MITÄ KENTIES JÄÄ JÄLJELLE? Useimmiten kielestä jää jäljelle hyvin vähän, kenties vain kielen nimi. Joissakin tapauksissa saattaa hävinneestä kielestä olla olemassa hajanaista aineistoa, joka sekin on varsin usein koottu jonkun ulkopuolisen toimesta. Esimerkiksi käännös kieliopin perusteita ja sanalistoja. On myös mahdollista, että paikannimistössä säilyy hävinneen kielen edustajien antamia paikannimiä tai että valtakielessä on säilynyt lainasanoja. Suomen kielistä paikannimistöä esiintyy itärajan takana edelleenkin, mutta venäläistyneessä muodossa. KeskiRuotsin entisten suomalaismetsien alueella voi yllättäen törmätä vaikka Noppikoskeen taikka Värmlannissa, Tukholmassa asuva Jussi Kähäri poikkesi tutustumassa toukokuun alussa SaltsjöBoossa pidettyä potuskapajaa. Kuvassa Jussi potuskanaisten ympäröimänä Aino Lehden viihtyisässä keittiössä. Kuvassa asemmalta. Pirkko Nykänen, Jussi Kähäri, Marja Karhula, AIno Lehti, Galina Sparane ja Saltsjö-Boon suomalainen pappi Maija Hakkarainen. 27 lähellä Norjan rajaa Mattilaan. Jos kielestä on olemassa runsaasti materiaalia, esim. tekstejä, on tietenkin mahdollista opetella kieltä ja ryhtyä puhumaan sitä uudestaan. Tällöin kadonnut kieli on tavallaan kuin pakastimessa odottamassa sulattamistaan uutta käyttöä varten. Kadonneen kielen uudestaan käyttöönotto on tietenkin hyvin harvinaista. On kuitenkin yksi tunnettu esimerkki siitä, miten se voi tapahtua laajamittaisesti. Raamatun alkukieli heprea katosi yli 2 000 vuotta sitten, mutta se herätettiin henkiin 1900-luvulla ja sitä käytetään nykyään sekä kirjoitettuna että puhuttuna kielenä Israelissa. KIELEN KATOAMINEN – HYVÄ VAI HUONO ASIA – PUHUJIEN, VALLANPITÄJIEN JA TUTKIJOIDEN NÄKÖKULMISTA. Kieli ei yleensä katoa puhujien tahdosta, vaan siitäkin huolimatta, että kukaan ei sitä varsinaisesti halua. Tyypillistä myös on, etteivät puhujat itse havaitse vaaraa ennen kuin hyvin myöhäisessä vaiheessa, yleensä vasta silloin, kun nuoremmat sukupolvet ovat jo lähes lopettaneet kielen puhumisen. Jos kerran puhujat eivät kielen katoamista varsinaisesti halua niin onko muita tahoja, jotka sitä haluavat? Monissa maissa julkisen vallan edustajat pitävät edullisena asiana, että maassa puhutaan vain rajoitettua määrää kieliä ainakin virallisissa yhteyksissä. Näkemyksen on arveltu juontuvan kansallisvaltion käsitteestä, jonka ajatuksena on, että vain yksi kansa ja yksi kansalliskieli muodostavat ihanteellisen poliittisen kokonaisuuden. Todellisuudessahan monissa valtiossa puhutaan lukuisia kieliä. Vallanpitäjien vastahakoisuus monikielisyyttä kohtaan johtuu kuitenkin usein käytännön syistä, esimerkiksi väestön koulutusta on vaikeampi organisoida. Ei ole myöskään yhtä yksinkertaista kirjoittaa lakeja tai harjoittaa edustuksellista demokratiaa maan parlamentissa monilla eri kielillä. Mm. poliisien ja sairaanhoidon järjestämisen kannalta tämä aiheuttaa maan isille ja äideille lisätyötä. Tämän vuoksi haluttaisiin maan virallisen kielen usein rajoittuvan vain harvoihin kieliin, jopa vain yhteen. Kielitieteen, kulttuurin ja antropologian tutkijat ovat ymmärrettävästi huolissaan kielten lisääntyvästä häviämisestä. Mielipiteitä jakaa sen sen sijaan se, mitä asialle pitäisi tehdä. Joidenkin mielestä puhujiin ja yleiseen mielipiteeseen pitäisi yrittää vaikuttaa niin, että kehityksen kulku voitaisiin kääntää. Toisten mielestä tutkijoiden tehtävä on vain rekisteröidä tapahtumien kulku: tallentaa mahdollisimman laajalti kieltä, mutta olla puuttumatta itse prosessiin. MIKSI PIENI KIELI OLISI SÄILYTTÄMISEN ARVOISTA JA MITEN SÄILYMINEN ON MAHDOLLISTA? Onko kielen häviämiseen johtava kehitys hyvää vai huonoa? Vastausta on vaikea antaa ja se riippuu näkökulmien painottamisesta. Kieli on joka tapauksessa osa puhujiensa luomaa kulttuuriperintöä. Kielen muotoutuminen kaikkine sanoineen ja sanontoineen, kielioppeineen ja äänteineen kestää satoja vuosia. Kyseessä on kollektiivinen, jatkuva luomisprosessi, johon on osallistunut tuhansia, jopa miljoonia ihmisiä. Kieli sisältää osan näiden ihmisten elämänkokemuksista. Siihen voi liittyä myös uniikkia asiantuntemusta puhujien kulttuurin kannalta merkittävistä asiakokonaisuuksista. Esimerkkinä voisi mainita vaikka saamenkielisten lumeen ja jäähän liittyvien sanojen ilmaisujen kirjon. Pelkästään erilaisia lunta ja jäätä kuvaavia sanoja arvellaan olevan yli 300. Näitä ilmaisuja kuvaa Yngve Ryd kirjassaan Snö (julk. 2007, suomeksi nimi voisi olla ”Lumi”). Kirja perustuu erään poromiehen haastatteluun ja se on erinomainen esimerkki kieleen sisältyvästä ainutlaatuisesta kulttuuriperinnöstä. Kun kieli häviää, on vaarana, että menetetään tämän kaltaista henkistä perintöä. Toisaalta kieli ei ole museoesine, vaan on puhujien tarvekalu. Kun jokin ryhmä vaihtaa kieltä, se johtuu yleensä niistä olosuhteista, missä he elävät. Tarve koulutukseen, kontakteihin ulkomaailmaan, työhön ja toimeentuloon voivat olla syynä siihen, että lapsille ei enää opeteta vanhempien äidinkieltä. Taustalla voi piillä myös tarve sulautua ympäröivään valtakieleen ja halu turvata lapsille paremmat lähtökohdat. Ruotsissa esim. Tornionjokilaakson kouluissa lapsia saatettiin vielä 1960-luvulla rangaista, jos he puhuivat meänkieltä välitunneilla. Aivan varmasti tällaisella kohtelulla murennettiin lasten identiteettiä. Eräitä afrikkalaisia harvinaisia kieliä tutkimalla onkin havaittu, että kieltä puhuvien henkilöiden ryhmän identiteetin vahvuudella on suuri merkitys kielen säilymiseen tai häviämiseen. Kaikki edellisen kaltaiset syyt lienevät olleet niitä taustasyitä, että esimerkiksi Ruotsiin siirtyneiden inkeriläisten ja suomalaisten lapsista enää aniharvat kykenevät ymmärtämään vanhempiensa tai isovanhempiensa kieltä. Jos vähemmistökielen halutaan säilyvän, on vahvistettava kielen asemaa yhteiskunnan eri portaissa. Tämä merkitsee mm. että hallintokoneistoissa on hyväksyttävä kieli hallinnossa asioimiskieleksi. Samalla on vahvistettava useiden kielten käyttöä tukevia kulttuuri-instituutioita. Eli on luovuttava tiukasta kansallisvaltion tulkinnasta. Lisäksi koulunkäynnin on oltava mahdollista uhanalaisella kielellä. Palveluja on tarjottava myös pienillä kielillä. Eräs mahdollisuus on jonkinlainen rajoitettu kunnallinen tai vastaava itsehallinto. Ruotsissa suomen kieltä puhuvien asemaa on nyt ryhdytty parantamaan perustamalla kuntiin ns. suomenkielisiä hallintoalueita. Tämä voisi olla mallina muidenkin maiden vähemmistökielille. Kaikkein olennaista kielen säilymisen kannalta näyttäisi kuitenkin tutkimuksen valossa olevan harvinaista kieltä puhuvien oman identiteetin vahvistaminen. Etenkin kulttuurityön päämäärien olisi edistettävä tätä tavoitetta eri muodoissaan. Jussi Kähäri TALKOISIIN? Inkerin kulttuuriseura ei toimisi ilman jäsenten vapaaehtoistyötä. Talkoilla hoidetaan sekä tilaisuuksien tarjoilut, seuramatkojen järjestelyt että myyjäisten tuotteet. Monenlaisia taitoja tarvitaan. Ja niitä jäsenistössä riittää. Kannattaa jo nyt ottaa huomioon piipahdus Taipalsaarelle. Lähestynkin juuri sinua ja rohkaisen ottamaan yhteyttä. Ensi kesänä talkooavulle on kysyntää myös Putronniemessä. Kunnostustalkoiden ajankohtaa ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta kertoja tulee useita. Pienikin apu auttaa. Vastikkeeksi voit nauttia upeasta luonnosta. PUTRONNIEMI - Maalausta - Remonttitaitoja (seinien panelointia) - Sähkötöitä - Pihan kunnostusta - Talkooväen ravintohuoltoa Rohkeat yhteydenotot Koivun ja tähden osalta: Marja Karhula: 0407468393 ja Putronniemen osalta Kaarlo Lindroth 0500480009. Voit myös soittaa Helena Miettiselle 045 132 9191. KOIVU JA TÄHTI - Leivonta-apua myyjäisiin ja muihin seuran tilaisuuksiin. - Kevätsiivousapua. - Juttuapua Kulttuurikanavaan - Myyntiartikkelien valmistamista ohjaajan johdolla - Myyjäisiin ja toritapahtumiin osallistuminen myyjänä 28 Putronniemen hiekkaranta tarjoaa takooväelle madollisuuden nauttia Suomen suvesta kauneimmillaan. Yösijojakin pienelle porukalle ja teltan paikkoja löytyy. UUDEN AIKAKAUDEN ELIITTI Valkeasaaren ja Kylänjatkon perintötilojen omistajasuku Kaidanov-Olhinit Andrei Kalinitchev Kaidanov-Olhinien aatelissuvun tausta on kansainvälinen. Suku muodostui 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun välisenä aikana. Se ei kuulunut vanhoihin kuuluisiin venäläisiin sukuihin eikä keisarikuntaan liitettyjen uusien alueiden aristokratiaan. KaidanovOlhinien suvun jäsenet olivat niitä nousijoita, jotka pystyivät kiipeämään pitkän menestyksellisen uran ansiosta sosiaalisia portaita sekä käyttämään hyväkseen onnen tarjoaman tilaisuuden. Keisarillinen Venäjä oli säätyjärjestelmään perustuva valtio, jossa sosiaalinen liikkuvuus oli rajoitettua. Aatelinen sääty oli etuoikeutetussa asemassa ja nautti monia erioikeuksia. Näin valtiovalta turvasi yläluokan lojaalisuuden yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi. Kansallisuudesta riippumatta aateliset pääsivät yläluokan seurapiireihin, paikallisiin aatelisyhteisöihin ja saivat privilegoita: muun muassa oikeuden omistaa kyliä asukkaineen ja opiskella aatelisoppilaitoksissa. Heille kuului myös verovapaus ja palvelusvapaus. He saivat hakea valtion virkoja ja palvella armeijan komentotehtävissä. Henkilö, jonka kautta eri kansallisuuksien sukuhaarat yhdistyivät Kaidanov-Olhinien suvussa, oli Jelizaveta Nikolajevna Avdejeva (s. 1700-luvun lopussa, k. 1861). Hän solmi ensimmäisen avioliittonsa hovineuvos Ivan Plattin kanssa ja heille syntyi tytär Paraskovia. Ivan Plattin kuoltua Jelizaveta Nikolajevna meni uudelleen naimisiin kauppaneuvos Aleksandr Vasiljevitsh Olhinin kanssa (k. 1815). Vasemmistomielinen Aleksandr Olhin. Kuva http//urbibl.ru/knigi/images/olhin. jpg. 7.7.2010. Kirjoittaja Andrei Kalinitchev on filosofian lisensiaatti, joka tekee Turun yliopistoon väitöskirjaa aiheeta ”Inkerinsuomalaisen etnisen yhteisön mikrohistoriallinen ja monitieteinen tutkimus. Valkeasaaren ja Kylänjatkon pitäjät 1800-luvun loppupuolella”. Andrei Kalinitchev alkoi tutkia Kaidanov-Olhinien kartanon ja suvun historiaa jo opiskellessaan Pietarin yliopistossa maisterin tutkintoa. Silloin hän keskittyi myös Pietarin alueen talonpoikien historiaan, joista iso osa oli inkerinsuomalaisia. Kalinitchev kertoi KaidanovOlhineista marraskuussa Inkerin kulttuurikahvilassa. Artikkeli on julkaistu myös Genos-lehdessä. Olhinien sukuhaara Olhinien suku polveutui aunukselaisesta kauppiasperheestä. Isoisän keräämän varallisuuden ansiosta Aleksandr pääsi kauppiaskillan jäseneksi jo vuonna 1972. Aleksandr Vasiljevitsh Olhinin menestyksekkään Toinen artikkeli, joka käsittelee etnistä vuorovaikutusta Valkeasaaren ja Kylänjatkon pitäjien monietnisessä asutuksessa eri näkökulmista. julkaistaan Historiallisessa aikakauskirjassa vuonna 2010. 29 liiketoiminnan ansiosta tuotantoon sijoitettu pääoma tuotti hyvää tulosta ja hyödynsi näin Venäjän valtiota, joten valtiovalta palkitsi hänet kunniamerkillä ja myöhemmin aatelisarvolla. Jelizaveta Nikolajevna ja Aleksandr Vasiljevitsh Olhinien avioliitosta syntyi kaksi poikaa: Aleksandr (1812) ja Nikolai (1814) sekä tytär Aleksandra (1816). Nimenomaan Olhinien sukuhaaran ansiosta Jelizaveta ja pariskunnan yhteiset lapset pääsivät hallitsemaan Pietarin kuvernementissa sijainneita mittavia perintötiloja, tuottoisia tehtaita sekä perheen muuta omaisuutta. Omaisuutta kertyi myös rajan toiselta puolelta Vanhan Suomen alueelta, kun kauppaneuvos Aleksandr Olhin osti vuonna 1803 kreivi Ivan Shuvalovin perikunnalta Äyräpään kihlakunnan Antrean pitäjässä sijainneen Kavantsaaren kartanon. Kauppaan kuului maita myös Äyräpään kihlakunnan Muolaan ja Valkjärven pitäjistä. Lopulliseksi kauppasummaksi tuli 80 000 ruplaa. Myöhemmin Olhinin perikunta myi Kavantsaaren kartanon kreivi Carl Gustav Mannerheimille, Suomen tasavallan marsalkan isoisälle. Nuorin poika Nikolai (s. 18.8.14, k. noin 1857) opiskeli sotakorkeakoulussa, yleni kamarijunkkariksi ja hovineuvokseksi, palveli ulkoasiainministeriössä ja toimi kuudennen luokan virkamiehenä armeijan ylipäällikön palveluksessa. Nikolai avioitui Jekaterina Vasiljevna Engelgardtin kanssa ja heille syntyi neljä lasta: poika Aleksandr ja tyttäret Olga, Jelizaveta ja Jekaterina. Vanhin poika Aleksandr (1812– 1873) yleni vänrikiksi valmistuttuaan tykistökoulusta vuonna 1833. Opiskeluajan ansiokkaiden saavutuksiensa vuoksi hän sai vuoden mittaisen jatkokoulutuksen oppilaitoksessa. Sen jälkeen hän sai komennuksen 15. tykistöprikaatiin ja myöhemmin 3. kaartin tykistöprikaatiin. Vuonna 1840 hän yleni kenraali Feldzeug- meisterin hallintoon kuuluvan pääesikunnan päällikön adjutantiksi ja jatkoi tässä tehtävässä vuoteen 1843 asti. Saatuaan everstin arvon Aleksandr Aleksandrovitsh Olhin osallistui useisiin valiokuntiin, jotka vastasivat Venäjän armeijan uudelleenvarustelusta. Luultavasti hänen uuteen virkanimitykseensä vaikutti sekin, että Olhinien suvun tehtaat toimittivat raaka-aineita Siestarjoen asetehtaaseen. Tärkeä vaihe hänen sotilasurallaan oli siirto Suomeen sijoitettuihin Venäjän joukkoihin, joissa hän yleni kenraalimajuriksi ja johti kenttätykistöä vuoteen 1860 asti. Vuonna 1860 Aleksandr Olhin lähetettiin Pietariin jatkamaan sotapalvelusta ja määrättiin tykkivarusteluvaliokunnan neuvottelevaksi jäseneksi. Hän jatkoi sotapalvelusta kenraaliluutnanttina kuolemaansa asti. Hän kuoli 61-vuotiaana Pietarissa 7. syyskuuta 1873. Aleksandr Olhin osallistui läänityslaitoksen lakkauttamista valmistelevan Pietarin kuvernementin paikallisen valiokunnan työhön. Valiokunta aloitti toimintansa vuonna 1858 ja se koostui 24 jäsenestä. Aleksandr pystyi katsomaan aatelissäätynsä intressien yli ja pitämään paroni Korflin kanssa yhdessä maltillista linjaa, joka huomioi myös talonpoikien etuja. Hän ei lähtenyt mukaan sellaisiin lakiehdotuksiin, jotka olisivat polkeneet liikaa talonpoikien oikeuksia tiluksien lunastuksessa. Aleksandr Olhin oli avioliitossa perinnölliseen aateliin kuuluvan Maria Sergejevna Kusovan kanssa (1817‒1910). Heille syntyi kolme poikaa, Aleksandr, Sergei ja Nikolai sekä kolme tytärtä, Maria, Jelizaveta ja Faina. Kuten voidaan todeta, jotkin etunimet – kuten Aleksandr ja Jelizaveta – kulkivat suvun jokaisessa sukupolvessa. Maria Sergejevna Olhina (o.s. Kusova) oli toiminut Marian aatelisneitojen instituutin johtajana 40 vuotta melkein kuolemaansa asti. Hän kuoli 93-vuotiaana vuonna 1910. Maria Sergejevna palkittiin moitteettomasta työstä usein eri kunniamerkein. Keisarinna Maria Fjodorovna lahjoitti hänelle vuonna 1901 timanttikorun ja vuonna 1903 hänelle myönnettiin Pyhän marttyyri Jekaterinan toisen asteen kunniamerkki. Vuonna 1876 keisari Aleksanteri II lahjoitti Olhinalle 1312 desjatiinaa asuttamatonta maata Pietarin kihlakunnassa sijainneesta entisestä Siestarjoen kartanosta. Kaidanovien sukuhaara Kauppaneuvos Aleksandr Olhinin kuoltua hänen leskensä Jelizaveta Nikolajevna solmi kolmannen avioliittonsa todellinen valtioneuvos Jakov Kuzmitsh Kaidanovin kanssa (1779¬1855). Jakov Kaidanovin isä oli ukrainalainen diakoni eli ensimmäisen pappeusasteen kirkonmies. Jakov oli opiskellut Kiovan pappisakatemiassa ja jatkanut Pietarin Lääketieteellis-kirurgisessa oppilaitoksessa. Osoitettuaan lahjakkuutensa hän sai patologian ja terapian professorin avustajan paikan ja opiskeltuaan ulkomailla vuosina 1803–07 hän siirtyi apulaislääkäriksi Pietarin sotasairaalaan. Sen jälkeen Kaidanov pääsi lääketieteellis-kirurgisen akatemian apulaisprofessoriksi ja tässä virassa hän taisteli karjan kulkutauteja vastaan Pietarin ja Vitebskin kuvernementeissa. Vuonna 1810 Kaidanovista tuli Erlangenin fyysislääketieteellisen seuran jäsen, vuonna 1812 lääketieteen tohtori ja professori sekä vuonna 1817 Pietarin vapaan talousseuran kirjeenvaihtaja ja kaksi vuotta myöhemmin Pietarin farma- seuttiseuran kunniajäsen. Kaidanov käänsi muutaman lääketieteellisen teoksen venäjän kielelle ja kirjoitti oman teoksensa Tetrastus Vitae latinan kielelle. Vuonna 1828 Kaidanov eteni todelliseksi valtioneuvokseksi ja pian hän nousi sotaministeriön lääketieteellisen osaston apulaisjohtajaksi. Keisari myönsi Kaidanoville useita palkintoja, koska tämä oli hoitanut työtehtävänsä hyvin. Keisarin hänelle myöntämien merkkien, kunniamerkkien ja palkintojen lista on varsin vaikuttava. Vuonna 1830 ollessaan 51-vuotias hän anoi eroa tehtävistään terveyssyihin vedoten ja sai sen. Vuonna 1821 solmittu avioliitto Jelizaveta Kaidanovan kanssa oli hänelle toinen. Siihen asti Jelizavetalle oli kertynyt omaisuutta, muun muassa talonpoikia: 1099 miessielua Pietarin kihlakunnassa, 46 miessielua Aunuksen kuvernementin Lotinapellon kihlakunnassa (Olhinien sukuhaaran synnyinseutu) ja 12 miessielua Novgorodin kuvernementin Tihvinän kihlakunnassa. Tämän lisäksi rouvalla oli kiinteää omaisuutta, kuten kaksi paperitehdasta, rauta- ja kupariruukit sekä puutalo "kivisellä pohjakerroksella" Pietarissa, Viipurin kaupunginosassa. Jakov Kaidanovin omaisuuteen kuului kolme miessielua palvelijoita ja kivitalo Pietarissa (Liteinajan kaupunginosan 2. korttelissa oleva talo. Aviopuolisoille syntyi kolme tytärtä: Olga (s. 1822), Jekaterina (s. Andrei Kalinitchev kertoi Inkerin kulttuurikahvilassa 25.11.2010 Kylänjatkon asukkaista kiinnostuneelle kahvilayleisölle. 30 1826) ja Maria (1828). Jelizavetan aikaisemmasta avioliitosta Olhinin kanssa syntyneet lapset asuivat poissa kotoa. Pojista Aleksandr opiskeli tykistöoppilaitoksessa, Nikolai sotakorkeakoulussa ja Aleksandra puolestaan aatelisneitojen pensionaatissa. Vain kolmannen avioliiton alaikäiset tyttäret asuivat Jelizaveta ja Jakov Kaidanovin kanssa. Jelizavetan kolmesta avioliitosta synnyttimien tyttärien myöhemmät kohtalot erottuivat toisista lapsista. Ensimmäisessä avioliitosta syntynyt Praskovia Platt jäi isänsä kuoleman jälkeen rahattomaksi ja sai isäpuoli Olhinilta myötäjäiset. Hän meni naimisiin kollegioneuvos Jaryshkinin kanssa, synnytti lapsia ja kuoli ennen äitiään Jelizavetaa (ennen vuotta 1857). Jelizavetan toisesta avioliitosta syntynyt tytär Aleksandra Olhina sai myötäjäiset isältään ja avioitui Aleksandr Ivanovitsh Rostovtsevin kanssa. Kaidanovin kanssa solmitun kolmannen avioliiton tyttäristä Olga Jakovlevna nai kenraalimajuri Pavel de Vitten ja heille syntyi kaksi poikaa, Jakov ja Aleksandr de Vitte. Olga kuoli ennen äitiään Jelizavetaa. Jekaterina Jakovlevna ei saanut myötäjäisiä rahana ja hän avioitui sotapalveluksesta eronneen kapteeni Robert Ivanovitsh Truvillerin kanssa. Hän synnytti lapsia ja omisti talon, jonka todennäköisesti oli perinyt isältään Jakov Kaidanovilta. Avioituessaan Jelizavetan tyttä- ret saivat myötäjäiset vanhempiensa omaisuudesta, mistä syystä heitä ei pidetty pääperillisinä. Sellaisiksi laskettiin suvun pojat. Jelizaveta Kaidanova Olhinalle syntyi kolmesta avioliitosta kaksi poikaa - Aleksandr ja Nikolai Olhin. Heidän piti periä suvun Venäjän ja Vanhan Suomen puoleiset mittavat perintötilat ja lukuisat tehtaat, (Aleksandr) Olhinin hankkima ja (Jakov) Kaidanovin säilyttämä omaisuus. Suku joutui selvitystilaan Kauppaneuvos Aleksandr Olhinin kuoltua vuonna 1815 hänen ja Jelizavetan kaksi poikaa Aleksandr ja Nikolai perivät merkittävän osan suvun omaisuudesta. Siitä kertoo 3.7.1819 päivätty omaisuudenjakosopimus, jonka mukaan veljien perimän omaisuuden arvo on noin 65 000 ruplaa. He poistivat Valkeasaaren sukutilaan kohdistuneen takavarikon, jotta heidän äitinsä Jelizaveta pystyi saamaan liikeasiansa kuntoon. Heidän rakkaudestaan äitiään kohtaan osoituksena oli myös se, että he myöhemmin myivät koko omaisuutensa Suomessa ja käyttivät yli 37 000 ruplaa Jelizavetan hallitsemien tehtaiden ylläpitoon. Tällä epäitsekkäällä teolla he menettivät varat, joita olisivat voineet käyttää omien perheidensä hyväksi. Jelizaveta otti huomioon tämän seikan laatiessaan vuonna 1857 perukirjaa. Nikolai oli kuollut aiemmin, joten leski Jekaterina ja lapset perivät Valkeasaaaren tehtaiden raunoita. Keisarinaikaiset tehdasrakennukset ovat tuhoutuneet sodissa. 31 puolet Kaidanov-Olhinien kartanosta. Toisen puolen peri vanhin poika kenraaliluutnantti Aleksandr. Käyttöomaisuuden kokonaisarvo oli 600 000 ruplaa. Tyttärille ja muille perillisille perukirjassa määrättiin erisuuruisia rahasummia. Perukirjan teksti osoittaa, että Jelizaveta Kaidanova-Olhina oli kaukonäköinen, mutta hänen ottamansa laina Valkeasaaren perintötilan panttauksella ajoi koko kartanon hankalaan taloudelliseen tilanteeseen. Velkaa korkoineen kertyi reilut 160 000 ruplaa. Suvun pääoma oli sidottu kiinteistöihin, eikä käteistä rahaa ollut riittävästi. Suku ei pystynyt hoitamaan velan takaisinmaksua ja joutui konkurssiin. Valitettavasti arkistoasiakirjoista ei ilmene otettujen suurien velkojen käyttötarkoitus. Edellisten sukupolvien Olhinit olivat olleet hyviä kauppamiehiä, jotka olivat keränneet merkittävän omaisuuden. Näyttää siltä, että kauppias Olhinin aviopuoliso Jelizaveta ja lapset käyttivät rahaa enemmän kuin ansaitsivat sitä palkkioilla valtionpalveluksesta, yritystoiminnasta ja talonpoikien maksamista veroista. He eivät laajentaneet tehdastoimintaa, vaan johtivat jo valmiita tehdasyksiköitä. Heikentyneen taloudellisen tilanteen syyt saattoivat piileskellä kannattamattomassa yritystoiminnassa ja venäläisen aateluuden vaatimassa loisteliaassa elämäntavassa. Pietarilaisen aateliston elämäntyyli kulutti paljon varoja. Selvitystilan loputtua vuonna 1881 Kaidanov-Olhinien suuren aatelistilan jäljelle jäänyt omaisuus käsitti kaksi kartanoa, jotka jaettiin suvun kesken. Kamarijunkkari Nikolai Olhinin perilliset saivat Kylänjatkon kartanon Nakaran hovileirillä ja kenraaliluutnantti Aleksandr Olhinin perilliset Valkeasaaren kartanon Aleksandrovkan hovileirillä. Vallankumouksellisen aatteen siivillä neuvostoaikaan Maria Kusovan ja kenraaliluutnantti Aleksandr Olhinin avioliiton vanhin poika Aleksandr syntyi Pietarissa vuonna 1839. Hän suoritti opinnot Aleksanterin lyseossa vuonna 1859 ja aloitti uransa ulkoasiainministeriössä. Olhinien vanhin poika erosi palveluksesta vuonna 1865 ollessaan kollegioasessori ja ryhtyi rauhantuomariksi Pietariin. Hän kannatti venäläiseen yhteiskuntaan levinnyttä vallankumouksellista aatetta ja asettui asianajajana puolustamaan epäiltyjä muutamassa maankuulussa poliittisessa oikeusjutussa. Lisäksi hän toimi puolustuksen asianajajana muun muassa Netshajevin, Diakovin, "viidenkymmenen”, "sadanyhdeksänkymmenenkolmen" ja Kazanin aukiolla luvattomasti pidetyn mielenosoituksen oikeusjutuissa. Olematta vallankumouksellisten salaseurojen jäsen hän tuki rahallisesti tsaarinvallan kaatamista valmistelevia vallankumouksellisia ja tarjosi heille suojaa sekä avusti "Maa ja vapaus" -nimisen salaseuran toimintaa. Aleksandr Olhin kirjoitti myös vapaamielisiä runoja. Poliisin löydettyä hänen hallustaan kiellettyjä kirjoja hänet pidätettiin, mutta vapautettiin äitinsä Maria Olhinan toimittua takaajana. Sukulaisten seurapiirisuhteilla lienee ollut vaikutusta asiaan. Odotellessaan oikeudenkäyntiä Aleksandr Olhin asui suvun kartanossa Valkeasaarella. Vuonna 1879 oikeuskäsittelyn jälkeen hänet karkotettiin Pohjois-Venäjälle Vologdaan, josta hänet siirrettiin paikallisen poliisin vastustamisesta Siperiaan, Permin kuvernementtiin. Hän palasi vuonna 1893 karkotuksensa loputtua ja kuoli 22. marraskuuta 1897. Aleksandr Olhin haudattiin Valkeasaarelle. Asianajaja Aleksandr Olhinin aviopuoliso Varvara Aleksandrovna (o.s. Beklemisheva) jakoi miehensä vallankumoukselliset näkemykset ja auttoi salaseuroja kätkemällä kiellettyä kirjallisuutta ja agitoimalla vallankumouksen puolesta maaseudulla talonpoikien keskuudessa. Hän huolehti kansankoulun avaamisesta Pskovin kuvernementin Porohovin kihlakunnan Rostovtsevin kartanoon ja toimi koulun opettajana. Varvara Aleksandrovna kuoli pilkkukuumeeseen ennen vuotta 1881. Kuten suvun historia osoittaa, vanhempien ja lasten maailmankatsomukset sekä arvot ja elämäntehtävät poikkesivat suuresti toisistaan. Isä kenraaliluutnantti Aleksander Olhin ja äiti aatelisneitojen instituution johtaja Marina Olhina sekä eno Nikolai palvelivat Venäjän silloista valtionjärjestelmää. He menestyivät urallaan, saivat huomionosoituksia keisariparilta ja kuuluivat seurapiireihin. Olhinien tilukset olivat lisäksi Pietarin kuvernementin suurimpia. Synnyttyään Venäjän ylimystön piirissä sekä saatuaan aatelikoulutusta ja kasvatusta, poika Aleksandr Olhin piti tavoitteenaan tsaarinvallan kumoamista ja säätynsä oikeuksien kaventamista alempien säätyjen hyväksi. Vapaamielisten vakaumustensa pakottamana hän uhmasi sekä keisaria että valtiovaltaa. Hän avioitui naisen kanssa, joka myös kiihotti kansaa kapinaan valtaapitäviä vastaan. Venäjän aateliston synnyttämä, inspiroima ja osittain tukema vallankumouksellinen liike johti loppujen lopuksi rajuun vallanvaihtoon ja ylimmän säädyn vainoihin ja hävittämiseen. Bolsevikkien siepattua vallan tilanne kärjistyi ja luokkataistelu kohdistui myös muihin säätyihin. Vuoden 1917 lokakuun vallankumous muutti rajusti Olhinien suvun elämän. Valkeasaaren kartano ja paperitehdas kansallistettiin vuonna 1918. Ennen talvisodan alkua tehtaalla valmistettiin paperimassaa ja kartonkia. Sota-aikana entinen hovileiri ja tehdasrakennukset tuhoutuivat täysin eikä niitä ole koskaan jälleenrakennettu. Jelizavetan pojanpojan, varainministerin neuvoston jäsen ja salaneuvos Sergej Aleksandrovitsh Olhinin lasten kohtalosta on tietoa vallankumouksen jälkeen. Kesäkuun 10. päivänä 1871 syntynyt Aleksandr Sergejevitsh Olhin suoritti opinnot Aleksanterin lyseossa. Hänen korkein siviilivirkansa oli valtioneuvos. Hän oli työssä Kauppalaitoksessa ja Valtiopankissa kirjanpitäjänä ja tarkastajana. Vuosina 1911‒1928 Aleksander Sergejevitsh yleni kauppaministeriön päälliköksi. Ennen vallankumousta hän toimi Pietarin kihlakunnan kunniarauhantuomarina noin 10 vuoden ajan. Neuvostoaikana Aleksandr oli valtion palveluksessa kunnes vuonna 1925 hänet pidätettiin ja karkotettiin Permin alueelle kolmeksi vuodeksi 32 vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Vuodesta 1928 hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta keväällä 1930 hän työllistyi uudelleen kirjanpitäjänä. Vuonna 1930 hänet pidätettiin uudestaan ja karkotettiin Itä-Siperiaan viideksi vuodeksi. Myöhempää tietoa hänen kohtalostaan ei ole. Hänen veljensä, 10. maaliskuuta 1882 Pietarissa syntynyt Boris Sergejevitsh Olhin valmistui Harkovan yliopistosta Ukrainasta. Boriksen viimeinen siviilivirka oli yhdeksännen luokan nimineuvos. Vuoteen 1922 saakka hän toimi Valtiopankin ylikirjanpitäjänä ja vuodesta 1922 ”Punainen kolmio” –tehtaan kuluttajana ja kirjanpitäjänä. Hänet pidätettiin vuonna 1925 yhdessä veljensä Aleksandrin kanssa ja karkotettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä kolmeksi vuodeksi Uralille. Tämän jälkeen Boris oli vuonna 1928‒30 työssä apulaiskirjanpitäjänä ja vuonna 1930 hänet karkotettiin toistamiseen Itä-Siperiaan. Boriksen sisar kreivitär Maria Sergejevna Rostovtseva (o.s. Olhina) syntyi vuonna 1873. Neuvostoaikana Maria toimi englannin kielen opettajana. Vuonna 1930 hänet pidätettiin ja karkotettiin Itä-Siperiaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Marian aviomies kreivi Jakov Nikolajevitsh Rostovtsev oli syntynyt 1873. Jakov palveli keisarinna Aleksandra Fjodorovnan kansliapäällikkönä. Jakov tuomittiin vuonna 1922 luvattomista yhteyksistä Suomeen. Vuonna 1930 hänet irtisanottiin Tiedeakatemiasta, pidätettiin ja karkotettiin viideksi vuodeksi ItäSiperiaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Hän kuoli vankilasairaalassa 22. tammikuuta 1931. Sisar Jelena Sergejevna Oppel (o.s. Olhina) syntyi vuonna 1876. Hänen aviomiehensä oli Vladimir Andrejevitsh Oppel, joka toimi sotalääketieteellisen akatemian professorina ja oli Leningradissa sijaitsevan Metshnikovin nimeä kantavan sairaalan perustaja. Veli Pavel Sergejevitsh Olhin syntyi 4. joulukuuta 1891. Hän val- mistui Aleksanterin lyseosta ja eteni kaartinratsumestariksi (seitsemännen luokan sotilasarvo). Hän pakeni vallankumousta ja kuoli Pariisissa 2. joulukuuta 1942. Ruhtinatar Jekaterina Aleksandrovna Volkonskaja (o.s. Olhina), kenraali Aleksandr Olhinin tytär, syntyi vuonna 1895 Pietarissa ja kuoli Spring Valleyssa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Kansallissodan aikana ruhtinatar toimi diakonissana ja muutti valkoisen kaartin pakenevien joukkojen kanssa Konstantinopoliin. Sieltä hän matkusti Belgradiin, jossa avioitui ruhtinas Volkonskin kanssa. Volkonskin perhe matkasi Yhdysvaltioihin, jossa ruhtinatar ryhtyi yliopiston opettajaksi, väitteli tohtoriksi ja jatkoi opettajanuraansa vanhuudenpäiviin asti. Uuden aikakauden eliitti Kaidanov-Olhinien suku oli alempien säätyjen edustajana sosiaalisen liikkuvuuden näyttävä esimerkki keisarillisen Venäjän oloissa. Pietari I:n aikana Venäjä oli siirtynyt uuteen aikakauteen, jonka merkkeinä olivat muun muassa teollisuuden ja tieteen kehitys sekä valtiolaitosten uudistus. Uusi aikakausi tarvitsi uusia ihmisiä:tiedemiehiä, kauppiaita ja teollisuusyrittäjiä. Pietari I otti käyttöön uuden rankijärjestelmän, jotta Venäjälle syntyisi uusi aristokratia vanhan aristokratian rinnalle. Vanha aristokratia sai arvovaltansa syntyperän perusteella. Uusi aristokratia puolestaan menestyi ja nousi korkeisiin virkoihin rankijärjestelmän kautta tekemällä valtiolle palveluksia ja käyttämällä hyödyksi lahjakkuuttaan. Muuttuneessa tilanteessa vanha aristokratia menetti vähitellen asemansa uudelle aristokratialle. Pietari I:n perustama Siestarjoen asetehdas oli valtion omistamana hyvin tärkeä tuotantoyksikkö Venäjän osallistuttua useisiin tuonaikaisiin sotiin. Jatkuvaa sodankäyntiä varten tarvittiin asevarustusta. Valtio ei kuitenkaan voinut huolehtia kaikista asetehtaan toimintaan liittyvistä asioista, vaan tarvitsi toimittajia ja aliurakoitsijoita hoitamaan raaka- ainetoimitukset. Niin kauppias Aleksandr Olhin perusti yrityksen ja alkoi toimittaa rauta- ja kuparimalmia sekä polttopuita valtion tuotantoyksikköä varten. Pian myös laajensi kotimaista kirjoituspaperinvalmistusta ja vähensi näin Venäjän riippuvuutta ulkomaisen paperin tuonnista. Menestyksekkäästä yrittäjätoiminnastaan aunukselainen kauppias Aleksandr Olhin sai palkinnoksi perinnöllisen aatelin tittelin. Venäjän valtio tarvitsi myös tiedemiehiä venäläisen tieteen kehittämiseksi sekä erityisesti koulutettuja lääkäreitä ja eläinlääkäreitä. Tietonsa ja kokemuksensa ansiosta he pystyivät pelastamaan keisarikunnan asukkaita kulkutaudeilta ja selviämisen kannalta elintärkeäksi osoittautuneen kotikarjan. Jakov Kaidanov osallistui kulkutautien vastaiseen työhön, koulutti lääkäreitä Venäjälle ja professorina johti lääketieteellistä tutkimusta. Menestyksellisestä työstä Venäjällä professori Jakov Kaidanov palkittiin ja aateloitiin. Kaidanov-Olhinien suvun tutkimus osoittaa, että Venäjän yläluokkaan ja valtaeliittiin päästiin säätyperiaatetta noudattaen i1man etnisiä tai alueellisia rajoituksia. 1800-luvun loppupuoliskolla Venäjälle levisi demokraattisia ja liberaalisia aatteita, jotka johtivat asenteiden muutokseen myös miesten ja naisten tasa-arvoa koskevissa ky- symyksissä. Valtio antoi tunnustusta myös naisten työpanoksesta valtion palveluksessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Valtiovalta palkitsi Maria Olhinan elämäntyöstä aatelisneitojen instituutin johtajana kunniamerkein ja maalahjoituksin. Aatelisto omaksui koulutuksen kautta eurooppalaisia humanistisia valitusaatteita vapaudesta, tasaarvosta ja veljeydestä. Vapaamielisten aatteiden vaikutuksesta aatelisto jakaantui kahtia. Vanhoillinen enemmistö ei ollut valmis luopumaan erioikeuksistaan muiden säätyjen hyväksi. Aateliston vähemmistö sen sijaan kaipasi muutosta ja yritti parantaa tavallisen kansan asemaa keisarikunnassa, mutta pettyi pian pyrkimyksissään, koska Venäjältä puuttuivat keinot itsevaltiaan ja yhtä säätyä suosineen järjestelmän muuttamiseksi. Konstitualismin ollessa rajattu, vähemmistö valitsi vallankumouksen tien, joka johti terroriin ja väkivaltaiseen vallanvaihtoon. Kaidanov-Olhinien yhden sukupolven ansiosta jälkeläiset pystyivät nousemaan alimmista säädyistä perinnölliseksi aateliksi, mutta neuvostoaikainen yhteiskuntajärjestelmä ei ollutkaan entisen ylemmän luokan edustajille suotuisa. Lähdeluettelo sivulla 31. SAMPO-KORUJA JA OMA MUISTOTYYNY Upeita Sampo-koruja on saatavilla Inkerin kulttuuriseurasta. Mallit löytyvät myös Internetistä sivulta www. inkeri.com/Sampo-korut. Jos sinulla on ystäviä, joita korut voisivat kiinnostaa, kutsu heidät kylään. Tuomme korut teidän lähellenne. Voit tilata myös omista kuvistasi muistotyynyn itselle iloksi ja läheiselle lahjaksi. Tyynyn voi myös tehdä potuskakurssilla. Järjestämme kurssin heti, kun riittävä määrä osanottajia on kasassa. Korutilaukset ja ilmoittautumiset potuskakurssilla: koivujatahti@inkeri.com, puhelin 09 -2733 225 33 KELTON LAULUKOULU Kaksivuotinen aktivoivan hoitotyön koulutusprojekti Inkerinmaan palvelutaloissa on lopuillaan. Vuonna 2010 erityiskohteena on ollut Kelton palvelutalo. Kesäkuussa Keltossa pidettiin alkukartoitus ja kaksipäiväinen koulutusjakso. Syys–lokakuussa Kelton henkilökuntaa oli työharjoittelussa Leväniemen palvelukeskuksessa Heinävedellä ja joulukuun alussa puolestaan Inkerin kulttuuriseuran kouluttajat ohjasivat työpajatoimintaa Keltossa 3.–5.12.2010. Keskeisenä teemana oli suomalaiseen juhlaperinteeseen liittyvä musiikki ja joulukoristeet. Joulukuussa projektiin osallistuneet palvelutalot saivat käyttöönsä monipuolisen materiaalikansion, johon on koottu projektivuosien aikana kertyneitä apuvälineitä muistelukorteista äänimaisemaan. Kansio on toimitettu venäjän kielellä, jotta myös venäjänkielinen henkilökunta pystyy hyödyntämään kansiota työvälineenään. KELTON TYÖPAJA 3.-5.12.2010 Kelton työpajaan osallistuivat Inkerin kulttuuriseurasta Merja Nuora, Elma Puidet ja Lyydia Ruusu-Salmi. Teemana oli laulaminen, kädentaidot ja voimauttavien kuvien käyttäminen vanhustyössä. Työpaja käynnistyi heti Kelttoon saapumisen jälkeen. Ruokailun jälkeen työryhmä tutustui palvelutaloon. Huomio kiintyi siihen, miten kaikki oli siistiä ja järjestyksessä. Vanhukset kokoontuivat päivälevon jälkeen päiväsaliin iloisen kiinnostuneina laulamaan. Työryhmä kiersi jokaisen vanhuksen luona ja Elma jutusteli joululauluista. Sen jälkeen laulettiin yhdessä. Vanhukset olivat hyväkuntoisia ja pirteänoloisia. Suurin osa vanhuksista oli venäjänkielisiä, joten osa lauluista laulettiin venäjäksi palvelutalon johtajan Irina Skholdinan ja säestäjän johdolla. Laulutuokion jälkeen työryhmä kävi Irina Skholdinan kanssa läpi koulutuskansion. Merja Nuora oli valmistanut 22 luontokuvaa, joita asukkaat voivat katsella viikon ajan omassa huoneessa. Viikon jälkeen kuvat vaihdetaan naapurin kanssa. Kuvan kautta luonto tulee sisätiloihin ja vaikuttaa voimauttavasti. Työvälineiksi jäi myös pahville liimattuja joulu- ja pääsiäiskortteja muistelun auttamisessa. Seuraavana päivänä muutamat innokkaat tulivat tutkimaan materiaaleja jo työryhmän valmistellessa tulevaa työpajaa. Mukaan liittyi myös jumppari Anja. Hänestä olikin suuri apu, sillä nähtyään, mitä oli tarkoitus tehdä, hän selosti tilanteen ihan omaaloitteisesti venäjäksi vanhuksille. Työryhmäläisistä oli ihana nähdä, miten innokkaita askartelijat olivat. Tuokioon osallistui 15 asukasta ja he innostuivat tekemään toiset koristeet, niille jotka eivät syystä tai toisesta voineet itse osallistua. Ensi kertaa Keltossa ollut Merja Nuora näki käytännössä, miten muistelutyyny toimii. Huonosti suomea puhuva vanhus yritti kertoa perheestään, mutta ei löytänyt oikeita sanoja. Niin hän haki tyynyn huoneestaan ja alkoi sen avulla kertoa tarinaansa. Tyynyä oli käytetty, sillä keskuskuva oli alkanut repeillä ja saumat ratkeilla. Palvelutalon johtaja Irina Skholdina oli tyytyväinen työpajaan. Palvelutalojen koulutus- ja materiaalikansio on jo itsessään mielenkiintoa herättävä. Kannen on toteuttanut Merja Nuora. - Kiitos teidän ihanista naisista, pidin heistä kovasti. Ihailen Elmaa. Vuosistaan huolimatta hän jaksaa olla mukana työelämässä. Teidän naiset juttelivat kaikkien kanssa, pyysivät laulamaan ja lauloivat itsekin. - Minua miellytti kovasti Elman kohtelu meidän mummojamme kohtaan. Hän uskoo, että harjoituksia on jatkettava, vaikka he eivät enää kehitykään kuten pienet lapset. Olette aina tervetulleita uudelleen. Toivottavasti hyviä tuloksia tuottanut projektimme Inkerin palvelutalojen kanssa saa joskus jatkoa. Tällä erää Kelton laulutyöpaja on viimeinen koulutussessio. Nyt kun yhteistyökanavat on avattu, yhteistyölle on hyvä pohja. Kelton palvelutalon työpajassa tehtiin jouluaiheisia koristeita tuomaan tunnelmaa asukkaiden huoneisiin. 34 5. ELÄMÄNTARINATYÖPAJAT Inkerin kulttuuriseuran elämäntarinatyöpajat ovat osoittautuneet vanhusten kannalta erittäin voimauttaviksi. Toimintavuonna työpajatoiminta jatkuu yhteistyössä Lahden inkeriläisten ja Lahden ammattikorkeakoulun kanssa, Virossa ja huhtikuussa Huittisten kansalaisopistossa. Syksyllä vatjalaisten parissa. 6. MUISTOPANKKI Inkerin seurakuntien mikrofilmien digitalisointi jatkuu. Digitalisointi palvelee sukututkimuksesta kiinnostuneita ja kadonneita omaisiaan etsiviä henkilöitä. Myös Inkeriläisten Viestien digitalisoiminen jatkuu ja toimintavuoden aikana kaikki Viestit on skannattu tietopankkiin. Mikrofilmien digitalisoimista ja skannausta tekee tätä varten työllistetty projektityöntekijä. 7. SUKUTUTKIMUS Inkerin sukujen tutkimista tuetaan Internetin ja sähköpostin kautta. Inkerin kulttuuriseuran sukututkimukseen perehtyneet asiantuntijat antavat sähköpostitse henkilökohtaista palvelua. Vuoden 2011 aikana tehdään kaksi tutustumiskäyntiä Inkerin asiakirjoja sisältäviin arkistoihin. 8. JULKAISUTOIMINTA Inkeriläisistä merkkihenkilöistä kertovan julkaisun kokoaminen jatkuu yhteistyössä Suomen ulkopuolisten Inkerijärjestöjen kanssa. 9. NÄYTTELYT JA KONSERTIT Koivussa ja tähdessä pidetään pienimuotoisia kuukausittain vaihtuvia näyttelyjä. Heinäkuussa 2011 pidetään musiikkitapahtuma Putronniemessä ja Taipalsaaren kirkossa yhteistyössä seurakunnan kanssa. 10. GRUNDTVIG-PROJEKTI Uusi UPS-projekti käynnistyy marraskuussa 2010. Tarkempaa tietoa sisällöstä ja vaikutuksista seuran toimintaan saadaan alkutapaamisessa Saksassa 31.10.–4.11.2010. Projektin tavoitteena on seniori-ikäisten maahanmuuttajien aktivointi. 11. SUOMEN KIELEN JA VIESTINTÄTAITOJEN KOULUTUSPROJEKTI Inkerin kulttuuriseura on hakenut ulkoministeriön hanketukea suomen kielen ja viestintätaitojen kehittämisprojektiin yhteistyössä Inkerin liiton ja Inkerinmaan palvelutalojen kanssa. 12. INKERIKKO- JA VATJALAIS KULTTUURIN ELVYTTÄMINEN Vuonna 2009 tehdyn tilannekartoituksen pohjalta jatkuu inkerois- ja vatjalaiskulttuurin ja kielten elvyttämisprojekti yhteistyössä Vatjalaisten kulttuuriseuran, Soikkola-seuran ja Pietarin Inkerin liiton kanssa. Tuetaan inkerikkojen kalenterihanketta ja nuorten kielikoulutusta. Myös vuonna 2011 järjestetään vatjan kielen opettajien kurssi. Vatjalaisnuorten lauluryhmälle järjestetään esiintymistilaisuus Suomessa. 13. SEURAMATKAT Kesällä 2011 tehdään seuramatka Inkerinmaalle vatjalaisten tai inkerikkojen praasniekkaan heinäkuussa tai talkoomatka Pohjois-Inkeriin ja Rautuun kunnostamaan Larin Parasken hautaa Raudun Palkealassa. 14. STALININ VAINOJEN MUISTOTILAISUUS Inkerin-päivän tienoolla perinteinen vainoissa kärsineiden muistotilaisuus Helsingin Tuomiokirkossa 8.10.2011. Jatkoa sivulta 29. Arkistolähdeluettelo: RGIA. F. 577. Op. 35. D. 1278. RGIA. F. 1343. Op. 23. Ch. 1. D. 341. RGIA. F. 1343. Op. 26. Ch. 2. D. 3581. Bibliografia:Baskakov, N. A. 1979: Russkije familii tjurkskogo proishozhdenija. M.: Nauka. Borovoj, S. Ja. 1958: Kredit i banki v Rossii (seredina XVII-1861 g.). M. Volkov V. A.; Kulikova, M. V. 2003: Rossijskaja professura 18 – natshala 20 vv. Biologitsheskije i mediko-biologitsheskije nauki. Biografitsheskij slovar. SPb. Georgi, I.G. 1996: Opisanie rossijskoimperatorskogo stolitshnogo goroda Sankt-Peterburga i dostoprimetshatelnostej v okrestnostjah onogo, s planom. SPb. Gindin, I.F. 1968: Dokapitalistitsheskije banki Rossii i ih vlijanije na pomeshtshitshje zemlevladenije. Vozniknovenije kapitalizma v promyshlennosti i selskom hozjajstve stran Jevropy, Azii i Ameriki. M. Kalinitchev, A.A. 1998: Ingermanlandskije finny v imenii KaidanovyhOlhinyh Sankt-Peterburgskoj gubernii 35 (1860-je gg.). Lisensiaatintutkielma. Yleinen historia, Turun yliopisto. -2009: Ingermanlandskije finny v imenii Kaidanovyh-Olhinyh Sankt-Peterburgskoj gubernii. Shishkin V.V. Prigranitshnyje terrotorii Rossii i Finlandii. Sotsialno-ekonomitsheskije otnoshenija i kulturnyje svjazi. Vyborg. 71-77. Kalugin, V.I. 1955: Jakov Kuzmitsh Kaidanov (1779-1855), Veterinarija. XII. Liventsev, D.V. 2006: Kratkij slovar tshinov i zvanij gosudarstvennoj sluzhby Moskovskogo gosudarstva i Rossijskoj Imperii v XV – natshale XX vv. Voronezh. Loguntsov, M.A. 2006a: ”Sikstinskaja madonna” Beloostrova. Sanomalehdessä Sestroretskije berega. VIII, 13. -2006b: Sudby v potshtovoj otkrytke. Sestroretskije berega. XX:13 -2007: Zadatsha dlja tajnogo sovetnika. Sestroretskije berega. XXVI:9. Nikulin, V.N. 2006: Pomeshtshiki Peterburgskoj gubernii nakanune i posle reformy 1861 g. Vestnik Rossijskogo Gosudarstvennogo universiteta im. I.Kanta. VI, 20-26. Obshtshij gerbovnik dvorjanskih rodov Vserossijskoj imperii (1797-1836) I-X, SPb. Opisanije ulits Sankt-Peterburga i familii domovladeltsev v 1863 g. (1862): Sost. Tsylov N. SPb. Rajkov, B.Je. 1952: Russkije biologievoljutsionisty do Darvina. I. M.-L. Russkij biografitsheskij slovar RBS 1905: XII.SPb. RBS 1897: VIII. SPb. Semevskij, V.I. 1888: Krestjanskij vopros v Rossii v 18 i pervoj polovine 19 vv. II. SPb. Smahtina, M.V. 2003: Sistema tsennostej velokorusskogo i malorossijskogo pomestnogo dvorjanstva v pervoj polovine 19 v. (do 1861 g.). Konferentsii, diskussii, materialy.2002. M. Troitskij, N.A. 1968: Russkaja advokatura na polititsheskih protsessah narodnikov. Iz istorii obshtshestvennogo dvizhenija i obshtshestvennoj mysli v Rossii. II, Saratov. Shepelev, L.E. 1991: Tituly, mundiry, ordena v Rossijskoj imperii. M.: Nauka. Jakovkina, N.I. 2002: Russkoje dvorjanstvo pervoj poloviny 19 v. Byt i traditsii. SPb. UUSIA INKERI-KIRJOJA Kulumassa olevana syksynä Inkerikirjallisuuden sato on ollut runsas ja moni-ilmeinen: romaani, kuvateos ja elämäkerta. Inkerinpäivänä ilmestyi Reijo Rautajoen romaani Vaietut, Tarton rauhan 90-vuotispäivänä 14.10.2010 Helena Miettisen Vieläkö kukkivat omenapuut –kadonnutta Pohjois-Inkeriä etsimässä ja joulukuun alussa ilmestyy Marja-Liisa Kinturin kirjoittama Pauli Ristolan elämäkerta Laita Saimaan väriä, isi! Mielenkiintoa lisää se, että kirjoittajista kaksi: Reijo Rautajoki ja Marja-Liisa Kinturi ovat uusia Inkerikirjailijoita. Kolmikkoa yhdistää se, että heidän vanhempansa ovat joutuneet jättämään Inkerin ja päätyneet Suomeen. Muistojen tulkkeina ovat juuriaan etsivät kypsään ikään ehtineet lapset, joilla on tarve jakaa kokemuksensa ja kertyneet tietonsa muiden kanssa. Myös muita kirjoittajia yhdistäviä siteitä löytyy. Marja-Liisa Kinturin isän ja Helena Miettisen äidin lapsuuden myllersi Pohjois-Inkerin kapina. Lempaalasta kotoisin olleet Pauli Ristola ja Lyyli Pyöriäinen joutuivat pakenemaan taisteluja Suomeen ja päätyivät Amerikan Punaisen Ristin ylläpitämään Leinikylän lastenkotiin. Aikojen täydellisestä sekavuudesta kertoo, että lastenkotiin joutuessaan 9-vuotias Pauli sai uuden identiteetin: sukunimeään muistamattomasta pojasta tehtiin Ristola. Tulevan taiteilijan nuoruusaikaa voisi kuvailla mieluummin kirjavaksi kuin värikylläiseksi. Elämäntien alkuun mahtui monta mutkaa ja kuoppaa. Kokemusta ehti karttua Viipurin katupoikana, varastelevana kulkurina ja vanhan tavaran kauppiaana. Taiteilijaksi Pauli ajautui sattuman kautta - se selviää kirjasta. Laita Saimaan väriä, isi kuvaa sekä hullunhauskoja tempauksia että monia traagisia vaiheita, joiden kautta nuori kulkuri kasvaa ja kypsyy vähitellen täysveriseksi taidemaalariksi, jonka positiivista elämänasennetta hänen värikylläiset maalauksensa heijastavat. Helena Miettisen Vieläkö kukkivat omenapuut - teos kiertyy myös oman sukutarinan ympärille, mutta piirtää samalla kokonaiskuvaa Pohjois-Inkeristä sanoin ja kuvin. Vieläkö kukkivat omenapuut on ensimmäinen Pohjois-Inkeriin keskittyvä kirja. Karjalankannaksella Suomen vanhan rajan ja Neva-joen väliin jäävä Pohjois-Inkeri tunnetaan nykyisin vieläkin huonommin kuin Pietarin etelänpuoleinen Inkeri, vaikka Pohjois-Inkerissä aikoinaan asui noin kolmannes koko Inkerinmaan suomalaisväestöstä. Pohjois-Inkerin katoamiselle löytyy moniakin syitä. Osa Pohjois-Inkeristä hävitettiin neuvostoaikana tositarkoituksella. Rajapitäjien suomalaisväestö pakkosiirrettiin muualla 1935–1936. Ihmisten ohella myös rakennukset hävitettiin. Myöhemmin PohjoisInkeri joutui sotatantereeksi tuhoisin seurauksin. Vieläkö kukkivat omenapuut kirja on yksi yritys paikata Inkeritiedon aukkoja ja löytää hahmoa entiselle ja nykyiselle Pohjois-Inkerille. Kudoksessa on käytetty loimina lähihistorian faktoja ja kuteina aikalaisten tarinoita. Kirjan runsas kuvitus on peräisin yksityisten ihmisten albumeista, arkistojen kätköistä ja Pohjois-Inkeriin tehdyiltä kuvausmatkoilta. Joukon kolmas kirja Vaietut kertoo romaanimuodossa kirjoittajan äidin Elsa Dubbelmanin elämäntarinan. Spankkovasta kotoisin ollut Elsa toimi saksalaisten miehitysaikana päämajassa ja osallistui myös inkeriläisten siirtoon liittyviin tehtäviin. Komentajan sihteerinä hänellä oli ainutlaatuinen näköalapaikka inkeriläisten vaiheisiin vaikuttaneeseen elämänvaiheeseen. Vaikka elämäntarinat ovat varsin erilaisia, yhteistä kaikille kolmelle on sota ja kotiseudun jättäminen. Yhteistä on myös Reijon ja Helenan äitien haluttomuus omien kokemusten julkituomiseen. Vaietut ilmestyi vuosi Elsa Rautajoen, os. Dubbelman, kuoleman jälkeen. 36 Kaikkia kolmea kirjaa on saatavilla Inkerin kulttuuriseurasta ositteessa Wallininkatu 7, 00530 Helsinki. Vaietut maksaa 25 euroa, Laita Saimaan väriä, isi 45 euroa ja Vieläkö kukkivat omenapuut 35 euroa. Summaan lisätään postituskulut. Tilaukset sähköpostitse: koivujatahti@inkeri.com tai puhelimitse 09 -2733 225 arkisin 10-16.
