Lue lyhyt matkakertomus reissun tapahtumista! T. Ari, Irene, Pekka

Irene Koslonen
Ari Luukkanen
Pekka Salminen
Artikkeli
1
Versio 26.6.2011 artikkeliksi Manssilan Nuorisoseura Rajakivi ry:n kotiseutumatkasta Salmiin
2.-5.6.2011
Manssilan nuorisoseuralaiset vierailivat Valamossa ja sukujensa kotikonnuilla
Salmin pitäjän Manssilan ja Virtelän kylät sijaitsevat Suomen entisellä itärajalla, Laatokan
rantamaisemissa, vuonna 1617 piirretyn Stolbovan rauhan rajapyykeillä. Kylän nuorisoseura
perustettiin vuonna 1905 ja sai nimekseen Rajakivi. Rajakivi jatkoi toimintaansa sotien jälkeen
Pielavedellä ja on vuodesta 1990 lähtien järjestänyt säännöllisesti kotiseutumatkoja näille entisille
kotiseuduille. Tämän kesäisen matkan erityinen kohde oli Valamon luostarisaari.
Matkaan lähti tällä kertaa n. 40 henkilöä, joista suuri osa oli entisten manssilikkojen ja virtelikköjen
jälkeläisiä. Matkajohtajana toimi näissä tehtävissä jo kokenut Kari P. Koslonen ja turvallisesta
matkanteosta huolehti Hannu Matsi. Nuorisoseuran puheenjohtaja Olavi Savonsalmi vastasi
järjestyksestä suorastaan isällisellä otteella. Matkaan oli saatu myös Pielaveden kunnanjohtaja Sami
Miettinen, jonka matkassa yhdistyi niin työ kuin huvi. Miettinen tapasi matkalla Salmin kyläalueen
päällikön Sergei Makovskyn, jonka kanssa keskustelun aiheena olivat mm. syksylle suunniteltu
laajempi yhteistyö- ja ystävyystapaaminen, jossa mukana olisivat myös Pielaveden alueen
muidenkin lähikuntien edustajia. Suhteista huolehtiminen entisten asuinsijojemme uusien
asukkaiden kanssa on koettu tärkeäksi ja asia onkin Pielavedellä hyvissä käsissä. Matkamiehillä oli
kullakin oma mielenkiinnon kohteensa: vanhan kotipaikan kivijalan etsiminen, tutustuminen
alueelle tyypilliseen floraan, haaveissa olevan oman kyläkirjan tausta-aineiston keruu, suvun
hautapaikkojen paikantaminen kirkonmäellä. Keskusteluissa matkamiesten kesken, kun jutut
kääntyivät oman suvun jäsenten muisteloihin, taas kuultiin vieruspaikalta tuttu toteamus ”mutta
sittenhän me ollaan sukulaisia”. Kolmepäiväisen matkan reitti kulki Sortavalan kautta Valamon
saarelle, sieltä Salmiin, Manssilaan, Virtelään, Rajakontuun, Viteleen ja sitten – taas liian pian –
takaisin. Menomatkalla soi bussissa Karjalan kumbuzil, paluumatkalla karjalaisten laulu.
Valamo, Laatokan luostarisaari –esi-isiemme pyhiinvaelluspaikka
Kun matkaa oli tehty jo kymmenisen tuntia Pielavedeltä lähdön jälkeen, saapui joukkomme
Sortavalan satamaan odottelemaan Valamo-aluksen lähtöä. Laivamatkalla Valamoon ihailimme
Laatokan lähes tyyntä pintaa. Mielessä tosin jo risteilivät monenlaiset odotukset
päämatkakohteestamme. Joku halusi tavoittaa isänsä jalanjäljet Valamossa, kun isä oli ollut siellä
nuorena noviisina 1930-luvulla tai miinanraivaajana välirauhan aikana. Joku muisteli vanhemman
sukupolven kertomuksia pyhiinvaellusmatkojen sattumuksista tai kuinka luostarista oli hankittu
ammatti tai saatu työpaikka. Manssilan poika Grigori lähetettiin 16-vuotiaana noviisiksi Valamoon,
ja hän sai sieltä kanttorin ja suutarin opit. Armeijaan lähtö talvisodan kynnyksellä keskeytti hänen
luostarivaiheensa.
Matka luostarin lahteen sujui kantosiipialuksella alle tunnissa. Yöpymisemme oli järjestetty
talvihotelliin melko askeettisiin neljän hengen huoneisiin. Matkalla ruokalaan pysähdyimme
hetkeksi avokappelin suojaan, joka on tehty Ruskealan marmorista tsaarin Valamossa vierailun
muistoksi. Ohjelmaamme kuului myös komeabassoisen kvartetin lyhyen konsertti ennen ruokailua
luostarin pitkissä pöydissä. Tarjolla oli yksinkertaista kasvis- ja kalaruokaa kotikaljan kera.
Irene Koslonen
Ari Luukkanen
Pekka Salminen
Artikkeli
2
Naisten vaihdettua pitkät hameet ja huivit päälleen, lähdimme tutkimaan luostarin pääkirkon
vastikään kunnostettua yläkirkkoa. Saimme virittää laulun korkean kupolin alla– akustiikka oli
uskomaton. Alakirkkoon kulki tie upean portaikon kautta, jossa seinäfreskoissa pyhimykset
vaikuttavana kulkueena vaeltavat kohti kirkkautta. Kirkkojen entisöinti näyttää onnistuneen, ainakin
maallikon silmin arvioituna, loistavasti. Rakennusten entisöinti on edistynyt luostarisaarella, mutta
tekemistä riittää tulevillekin vuosille. Osa matkaseurueesta lähti vielä iltakävelylle Igumenien
hautausmaalle tai satama-alueelle.
Aamulla oli halukkailla mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen kello viidestä alkaen.
Aamiaisen jälkeen oli jo aika lähteä ostoksille sataman myyntikojuille ja odottelemaan laivaa
Uuden Jerusalemin skiittaan, Niikkanaan. Tähän skiittaan oli 1930-luvulla perustettu poikakoti.
Sieltä oli saanut johtajattaren paikan Maria Salminen, entinen manssilikko ja pielavetinen. Tuohon
aikaan myös yleisesti lisääntyi kanssakäyminen luostarin ja karjalaisten välillä - Valamosta kehittyi
alueen hengellinen keskus. Monet manssilikot kävivät vuosittain luostarissa kolme vuorokautta
kestävillä matkoilla: pyydettiin esirukousta, annettiin lahjoituksia ja ostettiin kotihartausesineistöä.
Poikakodin rauhallisen sisäpihan reunalla on Uuden Jerusalemin valoisa yläkirkko: Kristuksen
ylösnousemisen kirkko, jossa ikonostaasi on tehty valkoisesta posliinista. Pielavedellä saadaan tänä
päivänäkin nauttia Valamon luostarin arkkitehtuurista, sillä Pielaveden ortodoksikirkko on tehty
Johannes Kastajan skiitan kirkon piirustuksia mukaillen.
Manssilassa vieraillaan jokaisella matkalla
Sortavalasta lähdettäessä lyhyen hyväkuntoisen tienpätkän jälkeen edessä oli kuoppainen SalmiAunus-maantie. Välillä tuntui, että kuoppia oli tiessä niin sisäkkäin kuin peräkkäinkin. Vihdoin
Salmin Pyhän Nikolain kirkon rauniot tulivat näkyviin – siitä tietää joka matkalla tulevansa esiisiensä maille. Majoittumisemme tapahtui salmilaisiin perheisiin: mm. Marian ruokapöydän
ympärillä meitä oli 9 henkeä. Karjalainen sopu sijaa antaa!
Seuraavana aamuna suuntana oli Manssilan ja Virtelän kylät ja jokaisen manssilikon ajatukset
alkoivat siirtyä muistelemaan omia kotikontuja. Kyläkirjatoimikunnan tehtävänä oli ensin tarkistaa
kirkon kivijalan mitat. Kirkon piirustukset eivät ole säilyneet ja uusia piirustuksia varten löytyi
vieläkin tarkistettavaa. Pääteema tällä kertaa oli kuitenkin Manssilan kouluolojen selvittäminen,
mikä alkoi entisen kansakoulun kivijalan ja rakenteiden dokumentoinnilla. Siinä olikin monta
mutkaa, porrasta ja iso kellari.
Matkalla pohdiskeltiin, oliko Manssilan kylä ehkä myös Suomen ensimmäinen asutettu kylä. Näin
nimittäin voidaan väittää, sillä jäätikkö perääntyi alueelta noin 11 000 vuotta sitten ja ainoastaan
Karjalan kannaksen itäisin osa oli tuohon aikaan kuivaa maata. Kivikaudella asutus oli jo
vakiintunut Manssilan alueella. Tästä on osoituksena mm. Stephan Räbinän pellosta löytynyt
kivikautinen olkapääkirves. Ennen viimeistä lähtöä juhannuksena 1944 Manssilan ja Virtelän
kylissä oli 117 asuttua taloa sekä tullivartio, kenttävartio, kirkko ja Nuorisoseuran talo. Asuttuja
rakennuksia olivat myös Rajavartiolaitoksen kasarmit sekä kansakoulu. Nykyisin näissä kylissä on
vain 5 asuttua entistä karjalaistaloa, lisäksi Manssilaan on rakennettu useita venäläistaloja. Kylässä
ollut kolhoosi on lopetettu ja karja siirretty Räimälän kylään. Kylissä asuu pääasiassa vanhoja
ihmisiä – kesäisin kylänraitti hieman elpyy kaupunkeihin siirtyneiden lasten ja bunukoiden
saapuessa kesälaitumille.
Entinen naapurikylä, rajantakainen Rajakontu kuului muinoin Kavainon, Manssilan ja Virtelän
Irene Koslonen
Ari Luukkanen
Pekka Salminen
Artikkeli
3
kanssa yhteiseen praasniekkakylään. Kylissä pidettiin yhteisiä juhlia, käytiin hypyllä ja haettiin
puolisoja. Rajakonnun Outin ja Pekan pihassa, korkealla mäellä pidimme edelleen yllä muinaista
praasniekkaperinnettä. Kouffit, tsuajut ja tsipaniekat maistuivat makoisilta upean Laatokan
maiseman siintäessä taustalla.
Teksti: Irene, Ari, Pekka
Kuvat
[1] Luostarisaarella kunnioitetaan vanhoja perinteitä naisten pukeutumisessa
[2] Kouffit ja tsipaniekat maistuvat reissumiehille matkalla Manssilaan
Irene Koslonen
Ari Luukkanen
Pekka Salminen
Artikkeli
[3] Tutkimustiimi vanhan Manssilan koulun raunioilla - mittamies, kirjuri ja kaivaja.
4