Hongiston sukuseura ry

Hongiston
KUVA: ANNELI HONGISTO
Huhtikuu 2013
Vetoomus!
1. Täytä tämän lehden mukana tuleva
sukutietolomake huolellisesti ajankohtaisilla tiedoillasi ja lähetä se ensi tilassa tai
aivan viimeistään 31.12.2013 mennessä
seuramme sihteerille sähköpostina: virpi.
kallio@savitaipale.fi tai postitse: Hongiston Sukuseura ry / Virpi Kallio, Peltotie 2,
54800 Savitaipale.
2. Toiseksi vetoamme sinuun, joka et vielä ole sukuseuramme jäsen: Liity Hongiston Sukuseura ry.:hyn. Liittymismaksua ei
ole. Jäsenmaksu vuoden jaksolta on tällä
hetkellä 10 euroa / henkilö. Alle 18-vuotiailta ei peritä jäsenmaksua. Vastineeksi
saat tietoa juuristasi ja suuresta Hongiston suvusta.
Liivasen isot kivet, Hongiston kylän ikiaikainen maamerkki
Virmajärven
Hongistot!
H
ongiston Sukuseura on ollut olemassa vuodesta 2001. Moni innostuksen puuskassa syntynyt sukuseura on jo
tämän ikäisenä menettänyt ellinvoimansa ja
alkanut vähitellen hiipua, kun mitään ei tapahdukaan. Meidän seurassamme on kyllä koko
ajan tapahtunut, vaikkei siltä ole ehkä vaikuttanut. Tietoa on kerätty ja suunnitelmia tehty.
Ja nyt pannaan toimeksi.
Tätä työtä tehdään harrastajavoimin. Oikein olisi, että työtä tekemään littyisi hallituksen lisäksi myös muita aktiivisia seuramme
jäseniä. – Sinä! Sinä olet tervetullut mukaan
penkomaan juuria ja selvittelemään, miten sukupuumme voi! Jos olet kiinnnostunut avustamaan, lähetä minulle viesti.
Sukuseuran toiminnalla ei ole pohjaa, ellei
seura tiedä, ketkä sukuun kuuluvat. Perustiedot meillä jo on, mutta niidenkin paikkausta
tarvitaan vielä. Kaikkien elävien sukulaisten
tiedot elävät ja muuttuvat silloin tällöin. Aikanaan meidän jokaisen elämä myös päättyy.
Muuttuvat tiedot eivät päivity automaattises-
ti sukutiedostoomme. Ne tiedot on jonkun
hankittava ja toimitettava sukuseuralle.
Kokeneet sukututkijat sanovat, että tietojen kerääminen on raakaa työtä, joka vaatii
viitseliäisyyttä, pitkää pinnaa, istumalihaksia,
puhelinta, arkistojen penkomista, kirjeenvaihtoa ja yhteyden pitämistä suvun tietäjiin.
Siis lyhyesti: pyydämme APUA!
Yhdessä tekeminen on hauskaa, jännittävääkin. Kun jotakin etsii, löytää ja saa valmiiksi,
siitä saa hyvän mielen.
Miksi sinun kannattaa
päivittää sukutiedot ja toimittaa ne seuralle?
Sukuseuran päätehtävä on kerätä sukutietoa (keitä me olemme, ketkä
kuuluvat sukuumme) sekä julkaista sukututkimustietoja. Meillä on yli tuhannen
henkilön tiedot rekisterissämme. Tiedosto pysyy ajan tasalla vain jatkuvasti päivittämällä.
Muista ilmoittaa jatkossa
myös uudet muutokset
Mikäli nyt antamissasi tiedoissa tapahtuu muutoksia, toivomme saavamme
jatkossa vastaavat uudet tiedot jokaiselta
sukuumme kuuluvalta. Erityisesti tarvitsemme tiedot uusista osoitteista, perhesuhteiden muutoksista ja lasten syntymistä sekä sukuun kuuluvien kuolemista.
Seuran hallitukseen valitut puolestaan pyrkivät pitämään sinut jatkuvasti
ajan tasalla sukuseuran toimista ja tulossa
olevista tapahtumista.
........
TULOSSA:
Keväisin odotuksin,
Hongiston Sukuseura ry
Pekka Hongisto
puheenjohtaja
pekka.hongisto@markit.fi
Hongiston Sukujuhla 2.8.2014.
Hongiston Sukukirja valmistuu v 2015.
Kannattaa muistaa myös:
www.hongistonsuku.fi
Päivityksiä ilman ennakkovaroituksia!
......................................................................................................................................................................................
Hongiston Sanomat
Sukuyhteisö
ennen ja nyt
Lyhennelmä Asko Kylliäisen esitelmästä Virmajärven Hongistojen
sukujuhlassa Lemin museopirtissä 10.8.2008.
Isovanhempien koti, Niskaportti n. vuonna 1950. Valok. Niskaportin Pekka Hongisto.
H
ongiston kylässä on asuttu ja viljelty
maata jo satoja vuosia. Mutta varsinkin 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku
olivat mitä suurimmassa määrin Savitaipaleen
ja ympäristön kuntien kylissä raivaajasukujen
ja maahengen aikaa. Vasta 1800-luvulla alkoi
maamme vaurastuminen, vaikkakin kehitystä
hidastivat merkittävästi 1860-luvun suuret
kato- ja nälkävuodet, joiden seurauksena taudit ja kuolema taas niittivät erityisesti vähävaraista väestöä.
Nämä tekijät yhdessä selvittävät sen,
miksi mm. Savitaipaleen ja ympäristökuntien
asukasmäärä ja kylät olivat vielä 1800-luvun
loppupuolellakin pieniä ja miksi vielä vuosisadan lopulla esim. Hongiston kylästä lähdettiin
muutaman kymmenen kilometrin päähän
uudisraivaajiksi. Ainakin kaksi veljestä muutti
Mäntyharjuun perhekuntineen, yksi tupahirret
mukanaan vävyksi Valkealaan. Sisua ja sitkeyttä
nuo olosuhteet varmaan vaativat, ja niitä ominaisuuksia on tarvittu erityisesti aikoina, joista
puhumme merkityksessä ennen.
Vielä 1950-luvun alussa meille kansakoulussa opetettiin, että Suomen pääelinkeino on maatalous. Tämä pääelinkeino oli
kovasti työvoimavaltaista noin 1950-luvun
alkuun saakka. Perheviljelmät pystyivät oman
perheväen lisäksi työllistämään kausiluontoisesti runsaasti lähisukulaisia ja oman kyläkunnan maa- ja metsätyöstä pääasiallisen
toimeentulon saanutta tilatonta väkeä. Mutta periaatteessa sama systeemi vallitsi myös
kaupunkiyhteisöissä: isä vei poikansa usein
kansakoulusta suoraan tehtaaseen tai konepajaan oppipojaksi, pitemmälle koulutettu isä
taas pitemmälle koulutetun poikansa omaan
konttoriinsa harjoittelijaksi, äiti vastaavasti
tyttärensä apulaiseksi omaan työpaikkaansa.
Nuoriso varttui kotiyhteisössä aina avioitumiseen saakka.
Otsikon aiheen käsittelyyn on kuitenkin tehtävä rajaus: Ennen tarkoittaa tässä
1900-luvun alkuvuosikymmeniä 1950-luvun
lopulle. Kun itse olen elänyt parhaan lapsuuteni 1940-1955, keskityn aika lailla siihen aikaan
merkityksessä ennen. Puhun maaseudulla syntyneen ja kasvaneen näkemyksestä. Nyt puolestaan tarkoittaa parhaillaan elettäviä vuosia,
jotka tuntuvat kiitävän ohitse aina vain nopeammin, yhä enemmän ”joutorompotusta”
ja muita ”turhuuksia” sisältävinä. Näillä sanoin
äitini ilmaisi käsityksensä parin viime vuosikymmenen elämänmenosta. Ennen ihmiset
osasivat nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta. Nyt
Hiljalan pihapiirissä aittojen edustalla kirjoittaja
äitinsä ja Anna Grénin kanssa.Valok.Viljami Kisa.
kiire ja taustahäly kuuluvat miltei aina päivään,
kaupungeissa yöhönkin.
Vanhisä ja vanhäiti
Koko jutun otsikko olisi voinut kuulua:
Kenellä vielä on vanhisä ja vanhäiti? Vanhat
tavat ja vanha kieli, joka on kummunnut suomalais-ugrilaisten heimojen yhteisestä perinnöstä, katoavat. Perhe enempää kuin sukukaan eivät niitä enää pysty pitämään elävinä.
Ne elävät vain muistoissa niin kauan kuin on
kertojia, suullisen perimätiedon ja kielen säilyttäjiä.
Vanhisän tilalle on tullut vaari tai pappa,
vanhäitin tilalle mummu tai mummo; ilmiselvää ruotsia. Häpeämmekö siis aitoja ja jollakin
tavalla niin hellän kauniita ilmaisuja kuin vanhisä ja vanhäiti? Vahinko tosiaan, sillä ilmeisesti
näitä sanoja on käytetty aika pienellä murrealueella, jossa ne ovat säilyneet vain sen vuoksi,
että alue on ollut takamaata, jonne vieraat
sanat ja tavat ovat kulkeutuneet hitaasti.
Minulle oli suuri yllätys, kun muutamia
vuosia sitten näin tuon pienen sanan vanhäiti
kirjoitettuna kaukana Savitaipaleelta, Hämeen
sydämessä. Kirjoittaja oli silloinen Etelä-Suomen läänin maaherra Tuula Linnainmaa. Korkea viranomainen ei hävennyt käyttää julkisesti perinteistä kotonaan oppimaansa ilmaisua.
1900-luvun alun sukuyhteisöllä oli vahvasti patriarkaalinen olemus. Perheen ja usein
myös suvun päämies oli vanhisä, jonka sana
painoi vielä silloinkin kun talon isännyys oli
virallisesti nuoremmissa käsissä. Kovin aikaisin
tuo sukupolven vaihdos ei tapahtunut. Oma
vanhisäni ei tainnut luopua isännyydestä ainakaan alle 70-vuotiaana, vaan vasta rapiat päälle. Mitä patriarkaalinen sukuperinne antoi? Ainakin tällaiselle sota-ajan lapselle merkittävän
tasapainoisen ja
turvallisen kasvuympäristön kuten
uskoakseni
jokaiselle edellisen
sekä oman sukupolveni lapselle.
Samalla kun
vanhisä oli arvossapidetty
päämies, vanhäiti oli
Vanhisä Aatami Hongisto.
jopa läheisempi
Valokuva on sotavuosilta,
lasten hoitaja ja
kuvaaja tuntematon.
kasvattaja kuin äiti
konsanaan. Molemmilla oli kosolti iän ja kokemuksen tuomaa viisautta niin, ettei tukkapöllyä
eikä vitsaa tarvittu. ”Puhumallaha ne asjat selviteteä”, oli vanhisä sanonut kerran Saimi-tädilleni, joka oli itkukurkussa epäillyt, että ”nyt se
piiskais sen poja”.
Vaikka leikki olikin lasten työtä, opetettiin
sen varjolla monia elämässä hyödyllisiä taitoja,
eikä siihen tarvittu viikkorahoja kannustukseksi. Kun taitoja karttui, pääsi vanhisälle soutajaksi verkonlaskuun ja -nostoon, ongelle aamuvarhaisella samalla kun vanhisä nosteli isolla
haavilla pieniä ahvenia ja malttoi itsekin onkia.
......................................................................................................................................................................................
Hongiston Sanomat
toin. Tuskinpa tämän päivän rokkarit pystyvät
rummuillaan antamaan yhtä hyvän ja elävän
rytmin kuin lukuisat käsiparit varstoilla riihen
lattiaan.
Näitä tapahtumia oli tietysti edeltänyt
viljankorjuu, mikä vaati niin sirpeillä kuin niittämällä joko hevosvetoisella koneella tai viikatteilla paljon väkeä, haravoijia, lyhteensitojia
jne., siis sukua ja naapureita koolle, samoin
kuin kuokkimalla tapahtuva perunannosto.
Harvassa talossa oma väki riitti näihin runsaasti ihmisvoimia vaativiin töihin. Sukulaiset ja
oman kylän muu väki näissä töissä hääräsivät.
Sukuyhteisön merkkitapahtumat
Vanhäiti Lydia Hongisto hoivattavineen.
Valok.Viljami Kisa.
Vanhäiti puolestaan opetti kitkemään
kasvimaata ja näytti, millaisia olivat porkkanan
ja punajuuren, lantun, nauriin ja kaalin taimet,
opetti keräämään possulle vesiheinää syötäväksi sekä marjastamaan ja sienestämään. Siitä
se parhaiten kasvoi luonnontuntemus. Kuinka
monelle lapselle on tänä päivänä suotu tällaiseen jokapäiväinen mahdollisuus?
Suku työskenteli yhdessä
Parhaitten kesäpäivien joukkoon kuuluivat ehdottomasti heinäpäivät, jolloin hevosvetoinen niittokone säksätti, heinäsirkat sirittivät ja pellon laitamilla ahomansikat odottivat
haravoinnin lomassa poimijaansa. Ja pellolla oli
koko lähisuku, tädit, enot, sedät ja isovanhemmat. Usein kaupungeissa asuvat lähisukulaiset
tulivat kesälomallaan heinäaikana maalle ja
osallistuivat töihin: sehän oli vaihtelua ja paluuta omille maalaisjuurille. Eipä ole päiväkahvi maistunut missään paremmalta kuin heinäpellolla vanhäitin isosta kuparipannusta, jonka
nokassa oli lippa sitä varten, etteivät torakat
päässeet tyhjän pannun sisälle.
Kuulaiden syyspäivien aamuherätyksen
lapsille antoi yksisylinterisen maamoottorin
jumputus, kun se pyöritti isoremmin välityksellä puimakonetta. Poikkeuksen teki rukiin
puinti: se tapahtui lämpimässä riihessä vars-
Viljami Hongisto niittämässä Niskaportin heinäpellolla. Heinähaasiat olivat vielä käytössä.Valok.Viljami
Kisa.
Ennen koko ihmisen elämänkaari merkittävine tapahtumineen sujui suku- tai kyläyhteisössä. Näitä merkittäviä tapahtumia olivat
ilman muuta syntymä, vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä maaseudulla tavallisesti saunassa. Hyvä oli, jos kätilö paikalle tuli, mutta
usein kyläkunnassa oli vanhempi kokemusta
omaava naishenkilö lapsenpäästäjänä. Suuri
muutos maaseudulla tähän tuli sotavuosien
1939-45 jälkeen, kun linja-autoliikenne elpyi
ja henkilöautoja alkoi tulla syrjäkyliinkin. Matka
sairaalaan ei sitten enää ollut ongelma. Nyt
tuskin kukaan syntyy kotona.
Merkittäviä tapahtumia maaseudun sukuyhteisössä olivat myös häät ja hautajaiset. Vielä 1930-luvulla oli sangen tavallista, että avioparin yhteiselämän alkua juhlistettiin kahtena
päivänä: ensin morsiamen kotona läksiäisillä,
joita oli saattanut edeltää vihkiminen kotona
ja sitten toisena päivänä hääjuhlana sulhasen
kotona.
Kalervo Kylliäisen ja Lahja Nurkan hääpäivä sulhasen kotitalossa.Tätä kuvaa otettaessa olin vielä nukkumassa aitassa, joten kyllä jälkeenpäin harmitti!
Kuvaaja tuntematon.
Omasta lapsuudestani muistan1940-luvun lopulta serkkuni Kalervo Kylliäisen ja Lahja Nurkan hääjuhlan, jossa oli selvästi läksiäiset
Vuorelassa (Nurkalla) ja toisena päivänä vielä
hääjuhla Tasapäässä sulhasen kotona.
Nyt häät, kuolema ja vainajan muistotilaisuus tapahtuvat pääsääntöisesti muualla
kuin kotona. Elämän suuret mysteerit eivät
ole enää niin konkreettisesti läsnä kuin vielä
50-70 vuotta sitten. Tavallaan tilaisuuksiin on
tullut ulkonaista juhlavuutta enemmän, vaikkakin niiden henkinen anti on toisaalta ehkä
pinnallisempaa kuin ennen karuissa ympäristöissä. Hääjuhliin on viime vuosina tullut
mukaan anglosaksista, varsinkin amerikkalaista hapatusta. Toivottavasti ei kuitenkaan tule
aikaa, jolloin hääjuhlia ja hautajaisia vietetään
pelkästään nettikameran, skypen ja kamerakännykän välittäminä virtuaalitodellisuuksina.
Koulu ja kylän sukujen yhteisö
Kun kansakoululaitos saatiin 1900-luvun
alkuvuosikymmeninä toimintaan kautta maan,
rakennettiin kyläkouluja lähes kaikkialle. Rakentamisinto jatkui 1950-luvulle. Pisimmillään
lasten koulumatka eteläisessä Suomessa saattoi silti olla liki 10 km.
Koulut olivat aika pieniä, tyypillisesti kaksi
opettajaa ja 20-40 oppilasta käsittäviä, sangen
turvallisia yhteisöitä. Oppilaat tulivat parista –
kolmesta lähikylästä ja suuri osa oppilaista oli
sukua keskenään. Koulussa oli sukujen verkottuma.
Kuvassa Hämäläisen koulusta on kahden naapurikylän lapset. Kuva on vuoden 1950 keväältä.Yläkoulun
opettajana oli Toivo Parte ja alakoulun Elli Aholainen
(sittemmin Lind). Kuvaaja tuntematon.Kuvaaja tuntematon.
Hämäläisen koululaisista ainakin puolet
on toisilleen sukua, joko serkkuja, pikkuserkkuja tai hieman kaukaisempia. Kun sukuhistoriassa mennään isovanhempiin saakka, tulee
lasten verkottuminen sukuyhteisöihinsä tässä
hyvin esille. Katsotaanpa vaikkapa Hongiston
Pekkaa (Toivo Parten vieressä takarivissä): isän
puolelta kaikki sukunimen Hongisto omaavat
ovat Pekalle sukua. Äidin puolelta sukua tulee
lisää, Nurkka, Kohonen ja Kylliäinen. Meidän
kaikkien isoäidit/isosetä olivat sisaruksia, Pekan äidinäiti ja Lauran (Toivo Parten ja Pekan välissä) isänäiti oli Kristiina Nurkka o.s.
Kohonen, minun isänäitini Eeva o.s. Kohonen,
Kohosen Pekan ja Heinon isänisän siskoja.
Olemme siis tätä kautta pikkuserkkuja, sen
lisäksi minä olen Hongiston suvun puolelta
myös sukua vaikkakin kaukaisemman esi-isän
kautta. Kun oma äidinäitini oli o.s. Käiväräinen
on kuvan toisessa rivissä oleva tummapuseroinen, valkotukkainen Tenho-poika myös
pikkuserkkuni.
Suuri murros, etääntyminen
sukuyhteisöstä
Koulutus vei pois kotiympäristöstä. Oppikouluja ei ollut joka kunnassa, joten lapset
joutuivat usein viikoksi koulukortteeriin. Siellä ei ollut sukuyhteisöä, vaan tuttavuutta piti
tehdä täysin vieraiden kanssa. Monta kertaa
keskikoulun ja lukion suorittaminen vei peräti
kahdelle paikkakunnalle. Vielä 1940-50 luvun
......................................................................................................................................................................................
Hongiston Sanomat
vaihteessa lukio oli useimmiten vain kaupungeissa tai kauppaloissa. Vasta 1950-60 luvun
vaihteessa lukioluokkia perustettiin maalaiskuntiin. Näin esim. oman sukupolveni tiiviit
yhteydet sukuyhteisöön heikkenivät. Kyllä
mekin, Pomo-Oton pojat jollain lailla olimme
juurettomia, varsinkin, kun miltei joka vuosi
kaverit kortteerissa vaihtuivat. Kun ylioppilas
ei ollut valmis mihinkään, oli hankittava jatkokoulutusta, mikä puolestaan vei yhä kauemmas sukuyhteisön piiristä. Tietty vieraantuminenhan siitä oli seurauksena.
Nyt vieraannuttaminen kodista ja samalla
sukuyhteisöstä aloitetaan vieläkin aikaisemmin. Lasten päivähoito alkaa miltei samalla,
kun rintaruokinta loppuu. Hoitajina ovat vieraat. Isovanhemmilla on silloin tällöin vierailijoiden rooli. Sitä en kiistä, etteivätkö lapset
saa monipuolisia virikkeitä ja etteikö hoitajina olisi ammattitaitoisia lastenhoitajia. Mutta
kyllä se vähän surulliselta tuntuu, että lasten
päivät hoitopaikassa ovat jopa pitempiä kuin
vanhemmilla töissä – lapsethan viedään hoitopaikkaan työhön mennessä ja noudetaan
työstä tullessa, ja kotona he käyvät miltei vain
nukkumassa.
kirjeet kulkivat sukulaisten välillä kaupungista
maalle ja maalta kaupunkiin, ystävältä ystävälle, sulhaselta morsiamelle ja päinvastoin.
Sotavuosina kirjeenvaihto rintamalta kotiin ja kodista sekä sukulaisilta rintamalle oli
hämmästyttävän vilkasta. Vielä sotien jälkeenkin kirjekulttuuri oli voimissaan. Kirjeissä purettiin niin huolia kuin sisimpiä tuntoja läheisille. Samalla se vahvisti tuntemusta siitä, että
oma yhteisö oli turvana, ja ankeiden olojen
keskellä se varmasti helpotti mielen tuskaa.
Kukapa nykyisin kirjoittaa muuta kuin kortteja
jouluksi tai lyhyeksi kiitokseksi?
Nyt kirjekulttuurin on korvannut kännykkä tekstiviesteineen ja internet sähköposteineen, mutta uskaltaako kukaan kertoa niissä
niin henkilökohtaisia ja syvältä koskettavia
asioita kuin ihmiset ennen suljetuissa kirjeissä, joita koski sentään laissa säädetty kirjesalaisuus. Tosin nykyisin kaduilla, kaupoissa ja
kulkuvälineissä kuulee melkoisia yksinpuhujia,
niin että mielellään olisi hetkittäin vaikkapa
kuuro.
Ennen verkotuimme tapaamisyhteyksien
ja kirjeiden välityksellä sukuun, nyt olemme
verkottuneet internetiin ja kännykkään.
Kirjekulttuurista
kännykkäkulttuuriin
Lopuksi
Ennen meillä oli kirjekulttuuri, joka auttoi
yhteydenpidossa. 1900-luvun alkupuolella
Koulusivistys ja ulkonainen hyvinvointi, varallisuus ja vapaa-aika on lisääntynyt melkoisesti, jos vertailukohtana pidämme aikaa en-
1. Orilammen maja, Valkeala
2. Lappeenrannan Upseerikerho,
Lappeenranta
Kumpi näistä sopii sinun mielestäsi
paremmin?
Mikä olisi oma ehdotuksesi
kokouspaikaksi?
Lähetä valintasi tai ehdotuksesi
31.5.2013 mennessä:
Virpi Kallio,
Peltotie 2, 54800 Savitaipale,
sähköposti:
virpi.kallio@savitaipale.fi
Tämä Asko Kylliäisen kertoma sukutarina on tarkoitus
julkaista lyhentämättömänä Hongiston sukukirjassa,
joka julkaistaan vuonna 2015. (PH).
Upea sukuviiri
kesäksi salkoon.
Sukukokous
2014
Isännänviiri
40 cm
400 cm
Hongiston Sukuseuran seuraava sukukokous on päätetty pitää 2.8.2014.
Laita päivämäärä jo nyt korvan taakse.
Kokouspaikan / -paikkakunnan valintaan
voit sinäkin vielä vaikuttaa. Hallituksen
ehdottamat vaihtoehdot ovat:
nen, 50-70 vuotta sitten. Samalla kuitenkin on
lisääntynyt myös tietynlainen juurettomuus,
turvattomuus, ja henkinen pahoinvointi.
Henkilökohtaisesti toivon, että jotakin
tuosta hevoskyytien maailmasta, suvun ja sen
sukupolvien välisestä kanssakäymisestä, sukuverkoston antamasta turvallisuudesta ja lämmöstä säilyisi tuleviin aikoihin. Ei ole lainkaan
yhdentekevää, miten lapsi otetaan vanhemmuuden hoivaan ja sukuyhteisöön tai miten
tärkeä asia tarjotaan kuulijoille. Ehkäpä yksilöllisyyttä korostava aika vielä joskus vaihtuu yhteisöllisyyttä korostavaksi, mitä ihmisen henkinen hyvinvointi epäilemättä tarvitsee. 
Valokuvat kirjoittajan kuva-arkistosta.
Standaari
Mikäs sen hienompaa lipputangossa kuin
oma sukuviiri sinitaivasta vasten!
Nyt on mahdollisuus tilata Hongiston upea
sukuseuran isännänviiri.
Viirin pituus on 4 m ja viirin yläosassa on
n. 40 x 40 cm kokoinen sukuvaakuna.
Viirin hinta on 85,00 euroa (sis.alv.)
+ postiennakkomaksu.
Toinen juhlava Hongisto-tuote on upea
sukustandaari.
Tupaantulaisiksi, syntymäpäivälahjaksi,
onnitteluksi hääparille...
Standaarin hinta on toistaiseksi 40 euroa
(sis. alv) + postiennakkomaksu.
Odotamme innolla tilaustasi:
Risto Hongisto: risto.hongisto@protectum.fi
puh. 0400 456 264
Hongiston sukuseura ry:n hallitus 2012-2014
Pekka Hongisto, puheenjohtaja, 040 9005299, pekka.hongisto@markit.fi
Asko Kokkola, varapuheenjohtaja, asko.kokkola@lappeenranta.fi
Virpi Kallio, sihteeri, Peltotie 2, 54800 Savitaipale, 040 7758845, virpi.kallio@savitaipale.fi
Risto Hongisto, 0400 456 264 risto.hongisto@protectum.fi
Olli Wihuri, olli.wihuri@kolumbus.fi
......................................................................................................................................................................................
Hongiston Sanomat