Abstraktikoonti - Hallinnon Tutkimuksen Seura ry

XXXIII Hallinnon Tutkimuksen Päivät 26.-28.11.2014, Vaasa
HALLINTO, YHTEISKUNTA JA KOMPLEKSISUUS
– Vuoropuhelua kaaoksen äärellä
ABSTRAKTIT
Työryhmä 1. Hallinta, verkostot ja ohjaus päätöksenteossa
Professori Vuokko Niiranen, Itä-Suomen yliopisto
Professori Sirpa Virta, Tampereen yliopisto
Työryhmässä on varattu aikaa n. 20 min/ esitys, josta esittäjälle 10 min ja yhteiselle keskustelulle n.
8-10 min. Kunkin esityksen lopussa puheenjohtajat tekevät lyhyen parin minuutin pituisen
yhteenvedon. Toisen seminaaripäivän lopuksi käydään yhteinen keskustelu työryhmäesitysten
teemoista ja tutkimuksen mahdollisuuksista.
Lähetä varsinainen tekstimuotoinen tutkimuspaperisi pdf-muodossa työryhmän vetäjille viimeistään
17.11.2014 (vuokko.niiranen@uef.fi ja sirpa.virta@uta.fi )
Työryhmän esitykset
Pv.
Klo
27.11.14 15.3015.40
15.401.
16.00
28.11.14
Esittäjä
Vuokko Niiranen & Sirpa
Virta
Kati Lehtonen
16.0016.20
2.
Liisa Heinämäki
16.2016.40
3.
Jani Bergström & Jari Vuori
16.4017.00
4.
9.009.10
9.109.30
9.309.50
9.5010.30
5.
6.
Kari Kuoppala ja
työryhmä
Vuokko Niiranen & Sirpa
Virta
Vesa Huotari & Pirjo
Jukarainen
Juha Halme
Vuokko Niiranen & Sirpa
Virta sekä työryhmän
osanottajat
Aihe
Työryhmän aloitus, toimintatavat
ja esittäytyminen
Valtion hallinnon muutosten
heijastumat liikunnan
kansalaisjärjestökentässä
Klassinen hallinto ja uudistuva
hallinta valtionhallinnossa: sujuva
siirtymä vai haparoivia
ensiaskeleita.
Modeling the iCrisis-theory:
Analyses of complex decision
making environment towards
optimal and preventive decision
making theory
Kuntauudistuspaketin
kompleksisuus
haastatteluaineistojen kuvaamana
Toisen seminaaripäivän aloitus ja
järjestäytyminen
Johtajuus uudessa
turvallisuusarkkitehtuurissa
Maakunnallisen aluebrändäämisen
diskursiivinen legitimaatio
Työryhmätyöskentelyn koonta ja
keskustelu
Valtion hallinnon muutosten heijastumat liikunnan kansalaisjärjestökentässä
Kati Lehtonen
LIKES-tutkimuskeskus, Jyväskylä
kati.lehtonen@likes.fi
Liikunnan kansalaisjärjestöjen ja valtion hallinnon välinen suhde on perustunut taloudellisiin ja
poliittisiin sidoksiin 1900-luvun alusta lähtien; tuolloin liikuntajärjestöille maksettiin ensimmäisiä
kertoja valtionavustuksia. Vahvojen ja hierarkkisesti muodostuneiden keskusjärjestöjen aikana
1900-luvun alusta 1990-luvun taitteeseen liikuntajärjestöt päättivät korporatiiviseen toimintatapaan
nojautuen käytännössä kokonaan rahoituksen kohdentamisesta. Tilanne muuttui oleellisesti 1990luvun alussa, jolloin valtion hallinnossa tapahtuneet muutokset alkoivat määrittää liikunnan
kansalaistoiminnan toimintamahdollisuuksia uudella tavalla.
Valtion hallinnossa 1980- ja 90-lukujen taitteessa tapahtunut muutos eli siirtyminen New Public
Management (NPM) -doktriinin mukaiseen johtamismalliin tarkoitti tuottavuuden, tehokkuuden ja
tulosvastuun korostamista. Hyvinvointivaltion jatkuva kasvu oli taittunut ja julkishallintoa syytettiin
byrokratisoitumisesta ja tehottomuudesta. Liikunnan kansalaistoiminnan kontekstissa tämä tarkoitti
sitä, että valtakunnallisten liikuntajärjestöjen rahoituksessa siirryttiin tulosohjaukseen ja valtion
myöntämät yleisavustukset tuli käyttää ennalta määriteltyjen tulostavoitteiden mukaan.
Taloudellisen kytköksen muuttumisen lisäksi NPM vaikutti liikuntapolitiikan tekemisen tapoihin.
Poliittisten päättäjien, virkamiesten ja valtakunnallisten liikuntajärjestöjen roolit ja positiot
poliittisina toimijoina muuttuivat.
Nyt, 20 vuotta myöhemmin, valtakunnalliset liikuntajärjestöt ovat uudistaneet rakenteitaan ja
toimintatapojaan. Osa keskusjärjestöistä on lakkautettu, ja olemassa olevien toimintoja on
supistettu. Uudistuksen tarve on legitimoitu hallitusohjelmassa (2011) ja paineet uudelleen
organisoitumiselle ja toimintatapojen muuttamiselle tulevat sekä järjestökentän sisältä että
ulkopuolelta. Tässä esityksessä pohditaan sitä, miten valtion hallinnossa tapahtunut siirtyminen
New Public Management -doktriinin mukaiseen johtamismalliin on vaikuttanut valtion
liikuntahallinnon ja valtakunnallisten liikuntajärjestöjen välisiin suhteisiin ja meneillään olevaan
liikuntajärjestökentän rakenteelliseen uudistumiseen.
Klassinen hallinto ja uudistuva hallinta valtionhallinnossa: sujuva siirtymä vai haparoivia
ensiaskeleita
Liisa Heinämäki
1. Valtioneuvoston päätöksenteko
Valtionhallinnon päätöksenteossa ministeriöillä on valmistelu- ja esittelyvastuu toimivaltansa
alaisissa asioissa (VNOS § 37–38). Ministeriöitä johtavat ministerit, jotka toimivat ministeriönsä
päällikkönä tai käsittelevät ministeriöiden toimialaan kuuluvia asioita. Ministeriöt toimivat tarpeen
mukaan yhteistyössä asioiden valmistelussa. Yhteistyön järjestämisestä vastaa se ministeriö, jonka
toimialaan asia pääosaltaan kuuluu (L 175/2003)
Ministeriössä asiat ratkaistaan esittelystä (L175/2003, 25§). Ministeriöiden päätöksenteko sekä
oman toimivallan alaisten asioiden esittely valtioneuvoston päätettäväksi ovat hallinnollisesti
organisoituja prosesseja. Virkamiesvastuulla tehtävässä valmistelussa on omat rajauksensa, ja se
yleensä erotetaan poliittisesta päätöksenteosta. Kansliapäälliköt vastaavat ministeriön
virkamiesvalmistelusta.
2. Määritellyt ja epäviralliset verkostot valtionhallinnossa
Valtiosihteerijärjestelmä
Pääministeriä ja muuta ministeriä avustamaan voidaan nimittää valtiosihteeri, jonka ministeri voi
määrätä toimimaan hänen sijaisenaan asioiden valmisteluun liittyvissä kansallisissa ja
kansainvälisissä tehtävissä. (L173/2003, 6§). Valtioneuvoston kanslian julkaiseman Ministerin
käsikirjan (VNK 2011) mukaan valtiosihteeri toimii ministerin lähimpänä apuna poliittiseen
ohjaukseen ja asioiden valmisteluun liittyvissä tehtävissä. Valtiosihteeri on määritelty olemaan
esikunta-asemassa suoraan ministerin alainen, ja ministeriöissä kansliapäällikkö toimisi edelleen
linjavastuisena ministerin alaisena (HE 142/2004). Valtiosihteereiden rooli esikunta-asemassa ja
suhde linjavastuussa toimivaan kansliapäällikköön sekä poliittisesti vastuunalaisena poliittisena
johtajana ovat jääneet epäselviksi. (TrVM 2013)
Kansliapäällikkökokous
Ministeriöiden välisessä yhteistyössä pysyviä yhteistyöelimiä ovat kansliapäällikkö- ja
valmiuspäällikkökokous (VN 2 §, VNOS 262/2003). Kansliapäällikkökokous on asioiden
valmisteluvaiheen yhteistoimintaelin, ei oikeudellisen valmisteluvastuun, esittelijänvastuun tai
ratkaisuvastuun alainen toimielin. Kansliapäällikkökokouksissa käsitellyt ratkaisut ovat
toimivaltaisten ministeriöiden, eivät kansliapäällikkökokousten vastuulla.
Poikkihallinnolliset ministerityöryhmät ja ohjelmapolitiikka
Valtioneuvostolla on neljä lakisääteistä pääministerin johtamaa ministerivaliokuntaa. Näiden lisäksi
ohjelmapolitiikan myötä hallinnossa ovat vahvistuneet ylisektoriset ministerityöryhmät, joita pm
Stubbin hallituksella on yksitoista. Hallituksen istuntoja ja iltakouluja järjestetään säännöllisesti.
Ministereiden yhteistyöfoorumit ja niiden käyttö ovat puhuttaneet 2010 -luvulla, kun arvioitiin että
ministeritason yhteistyöfoorumeita oli yli 30 ja ryhmissä ministerin sijaisena toimi yhä useammin
avustajia. Tällöin ryhmällä ei ole mahdollisuutta tehdä poliittisia sitoumuksia. (Rossi 2010.)
Ministeriöiden yhteistyötä lisäävät virkamiesverkostot
Ministeriöt toimivat tarpeen mukaan yhteistyössä keskenään toimivaltaisen ministeriön johdolla
(VNOS 10 § 3). Keskushallinnon uudistushanke KEHU:n tavoitteena on yhtenäisempi ja
koordinoidumpi valtioneuvosto. Valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö ovat tämän
hankkeen ja siihen kuuluvien osahankkeiden valmistelun yhteydessä muodostaneet lukuisia
virkamiesverkostoja. Samoin hallitusohjelman seurannan ja muun strategisen toiminnan puitteissa
on Valtioneuvoston kanslia koordinoimana useita ryhmiä.
3. Klassinen hallinto verkostomaisen hallinnan paineessa
Valtiovarainvaliokunta kritisoi vuonna 2013 minitereiden esikunnan kasvua ja korosti, ettei tämä
saa hämärtää virkamiesvastuulla tapahtuvaa virkamiesvalmistelua ja valmistelun yhteyttä
ministeriin. (VaVM 9/2013) Myös tarkastusvaliokunta on arvioinut poliittisten esikuntien ja
virkamiesjohdon välisten suhteiden epäselvyyttä (Trvm 10/2013). Valtion virkamieseettinen
toimikunta (VM 2014) suosittaa, että poliittisen roolin ja virkamiesroolin kirkastamiseksi luodaan
yhteisiä tilaisuuksia eettisiä käytäntöjä koskevaan vuoropuheluun ministerien, valtiosihteerien,
poliittisten erityisavustajien ja johtavien virkamiesten kesken hallituksen aloittaessa toimintansa
kevään 2015 vaalien jälkeen.
Paperissa tarkastellaan valtionhallinnon toiminnan ja päätöksenteon muutosta verkostomaisen
hallinnan lisääntyessä klassisen hallinnon rinnalla. Uudenlaiset valmisteluelimet ja
päätöksentekotilanteet haastavat hallinnon prosessit, toimivalta- ja vastuukysymykset. Onko muutos
uuteen kulttuuriin hallinnassa, vai ollaanko vasta haparoimassa ensimmäisiä todentuvia muutoksia?
Lähteet:
Tala, J. 2013. Lainvalmistelun laatu ja kehittämistarpeet. Valtiontalouden tarkastusviraston
selvitykset 3/2013
VM 2014. Valtion virkamieseettisen toimikunnan raportti. VM 3/2014
VNK 2011. Ministerin käsikirja. Valtioneuvoston kanslia. Toukokuu 2011. Edita Prima.
L173/2003 Laki valtioneuvostosta 28.2.2003/175.
VNOS. Valtioneuvoston ohjesääntö 3.4.2003/262
VaVM 2013 Valtiovarainvaliokunnan mietintö 9/2013 vp
TrVM 2013 Tarkastusvaliokunnan mietintö 10/2013. Valtiontalouden tarkastusviraston
vuosikertomus eduskunnalle toiminnastaan 2013 valtiopäiville
HE 142/2004. Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi valtioneuvostosta annetun lain 6 §:n ja
valtion virkamieslain 5 §:n muuttamisesta
Modeling the iCrisis-theory:
Analyses of complex decision making environment towards optimal and preventive decision
making theory
Jani Bergström1 (corresponding author)
Jari Vuori2
Abstract
In everyday life people make decisions constantly without considering how the decisions are
actually formed. Even, when they face problems or risks, in general people just act. In the world of
organizations and management this is luckily different. Decision making is a widely researched
area. Organizational science and for example cognitive psychology try to unravel the mysteries of
decision-making. In this paper, we will concentrate on scrutinizing decision making from the multidisciplinary perspective by studying the relevant literature of the organizational studies and tying
the decision making process to crisis management. In addition, we model the iCrisis-theory and the
basics of preventive decision making via holistic views of turbulent operational environment
decision making as our playground.
KEYWORDS: modeling the decision making, preventive decision making, optimal decision
making, turbulent operational environment.
1
Ph.D. student, University of Eastern Finland (Kuopio Campus), Department of Social and Health Management. Part
of the work was done as a visiting Fulbright Scholar at the Department of Social and Decision Sciences at Carnegie
Mellon University, USA. Bergström is responsible of 95 % of the paper and is the creator of the idea of iCrisis.
Correspondence concerning the article should be addressed to Jani Bergström, Department of Social and Health
Management, Kuopio, Finland. Email:jani.bergstrom@uef.fi
2
Professor, University of Eastern Finland, Finland.The second author. Vuori is mainly responsible of the cohesion of
theoretical framing and the literature review.
Kuntauudistuspaketin kompleksisuus haastatteluaineistojen kuvaamana
Tutkimusryhmä: Kari Kuoppala, Jari Stenvall, Antti Syväjärvi, Hanna Vakkala ja Petri Virtanen
Kuntauudistusta voi pitää käytännön esimerkkinä sekä kompleksisesta että pirullisesta julkisen
hallinnon prosessista. Tutkimusryhmämme toteuttaa kuntauudistukseen kuuluvan reformipaketin
(kuntarakenneuudistus, kuntien tehtävien arviointi, metropoliuudistus, SOTE-uudistus, kuntalain
kokonaisuudistus ja valtionosuusjärjestelmän uudistus) valmisteluvaiheen arviointia Kuntaliiton
kanssa tehdyn sopimuksen pohjalta. Painopiste arvioinnissa on neljällä hankkeella, jotka ovat
ensiksi mainittuina yllä olevassa luettelossa. Keräämme tietoa sekä valtionhallinnon ohjauksen
näkökulmasta että uudistuksen kohteena olevan kuntasektorin näkökulmasta.
Työryhmässä on tarkoitus esitellä alustavia tuloksia hankkeen haastatteluaineistosta. Mitkä ovat
ohjaavan valtionhallinnon näkökulmat uudistusprosessin eri käänteisiin? Miltä uudistus näyttää
kuntasektorin näkökulmasta? Keskeiset valmisteluprosessin toimijat valtiohallinnossa löytyvät
valtiovarainministeriön kunta- ja aluehallinto-osastolta ja sosiaali- ja terveysministeriöstä.
Valtionhallinnon ohjausnäkökulmaa on haettu myös uudistusprosessiin osallistuneiden muiden
ministeriöiden (ympäristö-, liikenne-, opetus- ja kulttuuri- sekä työ- ja elinkeino-) virkamiehiä
haastattelemalla. Kuntien näkemyksiä on kartoitettu muun muassa kuntauudistuksen
seurantaryhmän ja kuntajohtajien yhdistyksen sekä Suomen kuntaliiton edustajia haastattelemalla.
Aineistoa kerätään arvioinnin pohjaksi myös kuntiin suunnattavan kyselyn avulla. Tämän aineiston
analyysikäyttö ei kuitenkaan ole varmaa vielä marraskuun lopulla. Hanke on aloitettu syyskuun
alussa tänä vuonna.
Haastatteluissa käytettyjä teemoja ovat eri uudistusprosessien yleinen kuvaus pääpiirteittäin
valmisteluvaiheen osalta (tavoitteet, resursointi, tiedon käyttö, valmistelun seuranta),
uudistusprosessien ilmapiiri ja vuorovaikutus, prosesseihin sisältyvien ongelmien ratkaisutavat ja
käytänteet, valmistelua edistäneet ja jarruttaneet tekijät sekä uudistusprosessien valmistelun
arviointi tulevaisuutta ajatellen.
Johtajuus uudessa turvallisuusarkkitehtuurissa
Tutkimussuunnitelma
Vesa Huotari
Pirjo Jukarainen
Poliisiammattikorkeakoulu
vesa.huotari@poliisi.fi
pirjo.jukarainen@poliisi.fi
Julkisen talouden ongelmat edellyttävät uudelleenajattelua poliisipalveluiden järjestämisessä.
Uudenlaiset julkisten palveluiden tuotantomuodot ovat tuoneet yksityistämisen vaihtoehdoiksi
myös kumppanuudet ja kanssatuottajuudet.
Poliittisen järjestelmän kriisi on puolestaan
kyseenalaistanut julkisen palvelutuotannon ohjausjärjestelmän toimivuuden.
Muutos on tapahtunut niin nopeasti, että niin julkinen palvelukoneisto, toimijoiden käytännön
valmiudet kuin teoreettiset käsitteet, joilla ymmärtää uutta tilannetta, ovat jääneet kehityksestä
jälkeen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on päivittää tätä ymmärrystä sisäisen turvallisuuden
alueella. Se kuvaa erilaisia malleja, joita on luotu ja löydetty kansalaisten turvallisuustarpeisiin
vastaamisessa. Tarkastelu kärki kohdistuu johtajuuteen tässä uudessa yhteydessä. Mitä muutos
tarkoittaa poliisin johtamisvaatimusten näkökulmasta? Lähtökohtana on olettamus, että poliisin
johtaminen ja johtajuus uudessa turvallisuusarkkitehtuurissa määrittävät vastavuoroisesti toisiaan.
Tutkimus rakentuu vertailevan poliisitutkimuksen kehyksessä ja avoimen tutkimusarkkitehtuurin
idealle. Perusaineistona toimivat johtajuuden kuvaukset kansallisissa turvallisuusarkkitehtuureissa.
Tavoitteena on muotoilla kansainvälisesti ja teoreettisesti kiinnostava sekä empiirisesti relevantti
tutkimusasetelma, luoda alustava teoreettinen viitekehys, avata se yhteiskehittelylle, saattaa
liikkeelle vertailukelpoisten kansallisten aineistojen hankinta ja osallistaa kollaboraattoreita
tapauksista saatujen havaintojen tulkintaan yhdessä.
Tutkimus kuvaa kokonaistilaa turvallisuusjohtamisessa ja sen kehityskulkua. Kansainvälinen
tapausaineisto tarjoaa maamerkkejä ja ratkaisumalleja, kun pohditaan miten ja miksi uudistaa
poliisin johtamista, poliisitoiminnan organisointia, poliisipalveluiden järjestämisestä ja
turvallisuuden johtamista koko yhteiskunnan tasolla. Tutkimus antaa täten laajan viitekehyksen
sisäisen turvallisuuden systemaattiselle pohdinnalle niin turvallisuuspolitiikan tekijöiden,
poliisijohtajien kuin myös kansalaisten sekä palveluntarjoajien tasoilla. Tuleva
turvallisuusympäristö ja -arkkitehtuuri muotoutuvat mainittujen tahojen toiminnan myötä. Hanke
valottaa johtajuutta sekä sen muotoilumahdollisuuksia käsitteellisesti, käytännöllisesti ja
historiallisesti relevantilla tavalla.
Maakunnallisen aluebrändäämisen diskursiivinen legitimaatio
Juha Halme
Itä-Suomen yliopisto / Karjalan tutkimuslaitos
Väitöskirjassani
tutkin
sidosryhmien
osallisuutta
suomalaisessa
maakunnallisessa
aluemarkkinoinnissa. Tämä abstrakti perustuu tutkimukseni ensimmäiseen artikkeliin, jossa
käsittelen aihetta diskursiivisen legitimaation näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni artikkelissa on
miten aluemarkkinointiohjelmien hallinto legitimoi ohjelman tarpeellisuutta ja hyötyä
diskursiivisesti eri sidosryhmille? Käytännössä tämä vastaa kysymyksiin kuten: “miksi meidän
pitäisi laittaa resurssejamme ja aikaamme osallistuaksemme tähän ohjelmaan?”, tai “miksi paikan
brändääminen on “hyvä” ja “tehokas” tapa kehittää aluettamme?” Kysymys legitimiteetistä
tutkimukseni tapauksessa liittyy siihen, että maakunnallinen aluemarkkinointi on julkishallinnollista
toimintaa, joka tarvitsee jonkin asteisen sidosryhmien hyväksynnän eri sosiaalisista ja poliittisista
syistä. Yksi näistä on se, että huomattava rahoitusosuus maakunnalliseen aluemarkkinoinointiin
tulee Euroopan Unionin rakennerahastosta (EAKR), joka on herättänyt kysymyksen siitä, miten
ohjelmien toimenpiteiden hyödyt jakautuvat alueen eri toimijoiden, kuten alueen kuntien, välillä.
Toinen syy on se, että ohjelmassa läheisesti mukana olevilta sidosryhmiltä vaaditaan
sitoutuneisuutta ohjelman toimenpiteisiin, kuten uuden brändi-ilmeen omaksumista omaan
viestintäänsä.
Tutkimusasetelma
tutkimuksessani
on
tapaustutkimus,
jossa
neljä
maakunnallista
aluemarkkinointiohjelmaa valittiin tarkasteltavaksi. Ohjelmat valittiin ehdoilla, että 1) ohjelmien
toimenpiteet ovat laajalti eri maakunnan toimijoita koskettavia, joka tarkoittaa, että ohjelmat eivät
keskity vain esimerkiksi matkailun edistämiseen, ja 2) Ohjelmien rahoituksesta vähintään puolet
tulee julkisesta rahoituksesta. Valitut ohjelmat ovat “Pohjois-Karjalan ja Joensuun
vetovoimaohjelma”, “Etelä-Savo - Elinvoimainen Saimaan maakunta”, “Tehtävänä tulevaisuus Pohjois-Savon
maakunnallinen
markkinointiohjelma”,
ja
“LABRALappi-brändin
kehittämishanke”. Kaikki muut paitsi Pohjois-Savon ohjelma ovat paikallisten maakuntaliittojen
hallinnoimia. Artikkelin aineistona ovat näistä ohjelmista kerätyt dokumentit (n. 600) ja neljä
puolistrukturoitua noin tunnin mittaista haastattelua ohjelmien projektipäälliköille. Dokumentit
koostuvat pöytäkirjoista, esitelmistä, suunnitelmista, raporteista ja markkinointimateriaaleista.
Aineiston analyysin metodologiana käytän kriittistä diskurssianalyysia, hyödyntäen Theo van
Leeuwenin kehittämää diskursiivisten legitimaatiostrategioiden mallia. Termi diskursiivinen
legitimaatio viittaa siihen, että legitimaatiot rakennetaan aina diskursiivisten raamien sisällä. Näitä
voi olla esimerkiksi asiantuntijuus, joka tarkoittaa, että sanoma saa vaikutusvaltansa asiantuntijan
omaavan erityistiedon pohjalta. Tutkimuksessani keskityn tarkastelemaan Leeuwenin malliin
perustuvia diskursiivisia legitimaatio strategioita, joitten pääkategoriat ovat: Auktorisaatio,
Evaluaatio, Rationalisaatio ja Tarinankerronta (mythopoesis).
Työryhmä 2. Kaaosta ja hallinnan haastetta organisaatioissa ja johtamisessa
Professori Antti Syväjärvi, Lapin yliopisto
Professori Pirkko Vartiainen, Vaasan yliopisto
Ohjelma
Yhtä paperia käsitellään noin 20 min, jossa esitysaikaa noin 15 min ja noin 5–10 min keskustelu.
Papereiden esitykset 27.11. klo 15:30–17:00
Turpeinen ja Koskela klo 15:30–15:50
Pietiläinen klo 15:50–16:10
Lundström klo 16:15–16:35
Kivivirta ja Syväjärvi klo 16:35–16:55
Papereiden esitykset 28.11. klo 9:00–10:30
Rytteri klo 09:00–09:20
Einola klo 09:20–09:40
Juppo klo 09:45–10:05
Metsäniemi klo 10:05–10:25
Terveydenhuollon organisaatioiden toimintaprosessit muuttuvat - miten monimuotoisuutta
otetaan haltuun muutoshankkeissa?
Merja Turpeinen, FT, erikoistutkija, Työterveyslaitos, merja.turpeinen@ttl.fi
Inka Koskela, VM, tutkija, Työterveyslaitos, inka.koskela@ttl.fi
Terveydenhuollon organisaatiot kehittävät toimintaansa vastaamaan julkisten palvelujen, työelämän
ja kilpailutilanteen muutoksia. Kompleksisissa ja jatkuvasti muuttuvissa organisaatioissa uusien
toimintamallien käyttöönotot ovat kompleksisia hankkeita. Esityksessä tarkastellaan kahta, julkisen
ja yksityisen, terveydenhuollon organisaation toteuttamaa muutoshanketta ja kysytään mitä tai
millaista kompleksisuutta näissä muutoshankkeissa ilmenee ja syntyy? Miten toimijoita voidaan
tukea uusien toimintamallien käyttöönotossa? Mitä tämä tarkoittaa organisaation kehittämisen tai
henkilöstöjohtamisen näkökulmasta?
Uusien toimintamallien käyttöönottoa tarkastellaan organisaatioiden oppimisen ja interventioiden
vaikuttavuuden viitekehyksessä. Organisaatioiden muutosten tarkastelussa kiinnitytään
prosessiorientoituneeseen organisaatioteoriaan. Organisaation institutionaalisen tason muutosten
ymmärretään kääntyvän mikrotason muutoksiksi ja päinvastoin, kun uusi toimintamalli muokkaa
työn tekemisen tapaa ja toisaalta työn tekemisen tapa muokkaa omaksuttavaa toimintamallia.
Uusien toimintatapojen haltuunottoa ja käyttöä selvitetään empiirisestä aineistosta, joka koostuu
haastatteluista ja muutoshankkeiden dokumenteista. Aineistosta eritellään uusien toimintamallien
käyttöönoton puitteita ja prosessia. Organisaation ja sen eri toimijoiden toimintaa suhteessa
toisiinsa tutkittaessa hyödynnetään käsitteellisenä jäsennyksenä toimijoiden välisiä suhteita
ilmaisevia modaliteetteja (vrt. A.J.Greimas). Modaliteetteja eritellään puhetapoja analysoimalla.
Miten organisaation jäsenet, yksiköt tai muut organisaation toimijaryhmät voivat ja osaavat toimia
muutoksen edellyttämällä tavalla omassa työssään tai roolissaan? Tietävätkö he miten toimia?
Haluavatko kaikki toimia uudella tavalla? Miten uuteen toimintatapaan siirtymistä tuetaan, miten
siihen velvoitetaan ja miten motivoidaan käytännössä? Sisällönanalyysin periaattein koostetaan sitä,
mitkä tai millaiset tekijät edistävät ja ehkäisevät uusien toimintamallin toteuttamista. Käyttöönoton
puitteita ja modaliteetteja eritellään suhteessa toimijaan, jolta odotetaan uudenlaista toimintatapaa.
Näin saadaan tietoa innovaation haltuunoton monimuotoisuudesta ja kontekstisidonnaisuudesta
kompleksisessa toimintaympäristössä.
PROSESSIKONSULTOINNIN JA SEN UUDEN AALLON MERKITYS
KOMPLEKSISUUDEN JOHTAMISELLE
Ville Pietiläinen, HTT, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Tutkimuksessa tarkastellaan prosessikonsultoinnin ja sen uuden aallon merkitystä johtamiselle ja
organisaation kehittämiselle. Pyrkimys kompleksisuuden ymmärtämiseen on nostanut Edgar H.
Scheinin lähes puoli vuosisataa sitten kehittämät prosessikonsultoinnin periaatteet 2000-luvulla
uuteen kukoistukseen. Prosessikonsultointia voidaan pitää vastavoimana lineaarisuutta korostaville
tilaaja- ja tuottajalähtöisille kehittämisorientaatioille, joissa organisaatiolle tarjotaan valmiita
ratkaisuja. Prosessikonsultoinnissa organisaatiota lähestytään varovasti tunnustellen, valmiita
ratkaisuja välttäen. Organisaation kompleksisuutta ei vastusteta, vaan tarkasteltavien ilmiöiden
monikerroksisuuden annetaan tulla vähitellen esille. Joustavuutensa ja väljyytensä vuoksi
prosessikonsultointi soveltuu erityisesti kompleksisten toimintaympäristöjen johtamiseen.
Prosessikonsultoinnin perinteellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa Scheinin omaa tuotantoa. Uudella
aallolla viitataan puolestaan tutkimukseen, jonka lähtökohtana on käytetty scheinilaista perinnettä.
Tutkimuksen aineistona toimii kirjallisuuskatsaus, joka on kerätty Sage Journals-, Ebsco-, Science
direct (Elsewier)- ja PsycInfo -tietokannoista sekä Google Scholar -aineistohaun perusteella.
Aineisto sisältää 37 tieteellistä referee-artikkelia ja 222 muuta lähdeaineistoa koskevaa viittausta,
joista viimeksi mainittuja on hyödynnetty valikoiden tutkimusaineistona.
Kirjallisuuskatsauksen perusteella scheinilainen prosessikonsultointi tuottaa lisäarvoa
kompleksisuuden johtamiseen erityisesti seuraavista näkökulmista: 1) tasa-arvoisuuteen ja
kumppanuuteen perustuva ohjausote ja ohjauksen periaatteet, 2) vuorovaikutuksen kliininen ohjaus,
3) organisaatiokulttuurin moniulotteisen ohjauksen periaatteet sekä 4) organisaation rakennetta ja
työntekijöiden autonomiaa koskevien jännitteiden hallinta organisaatiomuutostilanteissa.
Prosessikonsultoinnin uusi aalto ei varsinaisesti tuo uusia periaatteita scheinilaiseen perinteeseen,
mutta se jäsentää prosessikonsultoinnin soveltamismahdollisuuksia ja suoraviivaisempaa
hyödyntämistä johtamisessa. Siinä missä Schein painottaa organisaation ja vuorovaikutuksen
ohjauksessa organisaatiodynamiikan varovaista tunnistamista ohjattavien yksilöllisistä
lähtökohdista, uudessa aallossa korostetaan ratkaisukeskeisempää ohjausotetta, jonka perustana
toimii yhteistoiminnallisuus ja asioiden myönteisten puolien korostaminen. Organisaatiokulttuurin
ohjauksessa uusi aalto painottaa Scheinia voimakkaammin kulttuurin yhteyttä organisaation
tuloksellisuuteen ja innovaatiotoimintaan. Organisaatiomuutoksessa uusi aalto korostaa Scheinia
yksityiskohtaisemmin sosiaalisten jännitteiden tavoitteellista käsittelyä.
Yhteenveto: Uuden aallon mukanaan tuoma ratkaisukeskeisyys, yhteistoiminnallisuus ja
myönteisyys
muuttavat
prosessikonsultoinnin
painopistettä
scheinilaista
perinnettä
suoraviivaisempaan suuntaan. Samalla prosessikonsultointi on vakiinnuttanut paikkansa keskeisenä
organisaatiokehittämisen näkökulmana kompleksisissa johtamisympäristöissä. Suoraviivaisuuden
mahdollisena riskinä voidaan pitää prosessikonsultoinnin ajautumista lähemmäksi tilaaja- ja
tuottajalähtöistä organisaation kehittämisotetta, minkä vuoksi yhteyden säilyttäminen alkuperäiseen
scheinilaiseen ajatteluun on tärkeää.
Elokuvista apua kaaoksen hallintaan
Niklas Lundström
Voisiko johtamistutkimus löytää uusia näkökulmia astumalla ”tavallisen ulkopuolelle”?
Voisimmeko oppia jotain uutta esimerkiksi analysoimalla kaaos-aiheisia elokuvia? Tutkimme
kolmea 2000-luvulla ilmestynyttä kaaosteoriaa käsittelevää elokuvaa. Olimme kiinnostuneita siitä
miten kaaosteoriaa kuvataan elokuvissa. Pohdimme myös minkälaisia käytännön johtamistapoja on
johdettavissa elokuvien päähenkilöiden suhteesta kaaokseen. Elokuviksi valikoituivat Butterfly
Effect, Chaos Theory ja Mr. Nobody.
Tutkimuksemme mukaan elokuvat tulkitsevat kaaosteorian periaatteita tieteellistä teoriaa
kunnioittaen, mutta hieman erilaisin painotuksin. Kaaosta havainnoitiin esimerkiksi sen
sattumanvaraisuuden ja hallitsemattomuuden kautta, mutta myös mahdollisuuksia luovana
ominaisuutena. Analyysimme tuotti jokaisesta elokuvasta yhden ideaalityypin kaaoksen hallintaan.
Ne olivat uhkapeluri (gambler), hallitsija (controller) ja kaaospilotti (chaos pilot).
Aika ja materiaalisuus kompleksisen tietohallinnon tutkimuksessa
Ville Kivivirta ja Antti Syväjärvi
ICT-sovellusten kehitys muokkaa myös julkisella sektorilla jatkuvasti tapoja organisoida työtä ja
tuottaa julkisia palveluja, vaikuttaen työyhteisöjen koettuun sosiaaliseen todellisuuteen ja toisinaan
myös vaikeuttaen uusien ICT-sovellusten käyttöönottoa ja hyödyntämistä. Vaikka ICT-sovellusten
käyttö sinällään luo monitulkintaista ja sosioteknisesti yhteenkietoutunutta toimijuutta uuden
julkisen sektorin organisaatioelämässä, mielletään tietohallinto usein teknologialähtöiseksi
toiminnaksi, jota insinöörilogiikka hallitsee. Kyseinen lähestymistapa on kuitenkin haastettu niin
kokonaisvaltaista tietohallintokulttuuria luomaan pyrkivissä edelläkävijäorganisaatioissa, kuin myös
tuoreimmissa kompleksisuuden huomioivissa organisaatiotutkimuksen keskusteluissa. Tämä paperi
täydentää kompleksisuuskeskustelua haastamalla tietohallinnon kompleksisen toimintakentän
hahmottamiseen perinteisesti käytetyt teknisiä näkökulmia korostavat kapeat määritelmät ajan ja
materiaalisuuden merkityksistä hyödyntäen tuoreinta kansainvälistä prosessifilosofiasta sekä
sosiomateriaalisuuden tutkimuksesta ammentavaa organisaatiotutkimusta. Näissä keskusteluissa
organisoinnin yleiset prosessit koskettavat useita elämän eri osa-alueita eikä tietoa organisoinnista
voi erottaa tiedon organisoinnista. Näiden suhteellisten teoreettisten keskustelujen laajempi
soveltaminen ja operationalisointi on kuitenkin vasta alussa. Tavoitteena on hahmottaa näitä
keskusteluja hyödyntäen paremmin ajan ja materiaalisuuden rooli nykypäivän ICT-sovelluksia
hyödyntävässä organisaatioelämässä ja julkisella sektorilla.
Tähän tavoitteeseen päästäksemme on paperin rakenne seuraava: Kompleksisen toimintakentän
lyhyen esittelyn jälkeen paperissa kartoitetaan lyhyesti vallitsevia tapoja hahmottaa ajallisuudelle ja
materiaalisuudelle annettuja merkityksiä ja taustaoletuksia valtavirran tietohallinnon ja
tietojärjestelmien tutkimuksessa. Tässä paperissa ei kuitenkaan oteta näitä määritelmiä annettuina,
vaan tavoitteena on tarvittaessa haastaa vallitsevissa tietohallinnon kielessä ja käytännöissä
ilmenevät tavat hahmottaa aika ja materiaalisuus organisaatioelämässä. Tämän vuoksi paperissa
tuodaan mukaan prosessifilosofiasta ja sosiomateriaalisuudesta ammentavien tuoreimpien
organisaatioteoreettisten keskustelujen tarjoamia näkemyksiä, kiinnittäen erityistä huomiota siihen
miten organisointi hahmotetaan toimintana missä erilaiset organisatoriset skriptit aikakäsityksineen
kiinnittyvät sosioteknisessä vuorovaikutuksessa erilaisiin organisaatioelämän objekteihin. Lopussa
pohditaan mahdollisuuksia hyödyntää prosessifilosofian ja sosiomateriaalisuuden keskusteluita
täydentämään tietohallinnon sanastoja tavoitteena saattaa alan suomalainen keskustelu
vuoropuheluun organisaatiotutkimuksen tuoreimpien kansainvälisten keskustelujen kanssa sekä
tarvittaessa syventää hallintotieteellistä kompleksisuustutkimusta sosiomateriaalisuuden ja
prosessifilosofian keskustelujen tarjoamilla näkemyksillä ajasta ja materiaalisuudesta.
Avainsanat: Julkinen sektori; tietohallinto; kompleksisuus; sosiomateriaalisuus;
prosessifilosofia; aika
Metsien energiakäytön monimutkainen politiikka
Teijo Rytteri
Historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
Uusiutuvat energialähteet ovat olleet erikoisasemassa EU:n energiapolitiikassa, sillä niiden käytön
on ajateltu leikkaavan kasvihuonepäästöjä, hyödyntävän hajautettua energiantuotantoa, edistävän
omavaraisuutta ja vähentävän riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. EU:n asettamiin tavoitteisiin
vastaamiseksi Suomen hallitus muotoili keväällä 2010 ilmasto- ja energiapoliittisen paketin, jossa
sovittiin, millä keinoin uusiutuvien energialähteiden osuus nostettaisiin vaadittuun 38 prosenttiin
vuoteen 2020 mennessä. Pääosa uusiutuvan energian lisäyksestä oli tarkoitus saada puusta, mitä
päämäärää edistämään eduskunta sääti lain pienpuun energiatuesta (PETU). Tavoitteena oli, että
metsähake korvaisi kivihiilen ja turpeen käytön. Ohjausjärjestelmän tarkoituksena oli myös luoda
uusiutuvan energian tuotannolle suhteellisen pysyvät ja ennakoitavissa olevat puitteet. Alkuperäiset
tavoitteet epäonnistuivat kuitenkin monelta osin: 1) Lakia ei voitu saattaa voimaan, koska EU
komissio hylkäsi sen valtiotukisääntöjen vastaisena 2) Lainsäädäntöhankkeen epäonnistuminen
lisäsi puuenergiamarkkinoiden epävarmuutta 3) Kivihiilen kulutus lisääntyi nopeasti vuoden 2013
aikana. Esityksessä tarkastelen pienpuun energiatuen lainsäädäntöprosessia ja tavoitteena on selittää
kompleksisuusteorian näkökulmasta, kuinka ja miksi ilmastotavoitteita edistämään tarkoitettu
politiikka muutti muotoaan ja epäonnistui alkuperäisissä tavoitteissaan. Teorian keskeinen
argumentti on, että hyvin monet pienet tekijät ja vaihtelut voivat aiheuttaa vaikeasti ennakoitavia
muutoksia, joiden seurauksena poliittisten tavoitteiden toteuttaminen epäonnistuu. Politiikka toimien kohteena olevat järjestelmät ovat kontekstisidonnaisia ja itseohjautuvia, jolloin niiden
kontrolli on hankalaa. Järjestelmien toimijat voivat käyttäytyä odottamattomasti ja muuttaa
nopeastikin omaa strategiaansa, toimintaansa ja tulkintaa toiminnan päämääristä, jolloin
ohjauskeinot eivät enää toimi. Esityksessä argumentoidaan, että kompleksisuusteoreettinen
lähestymistapa ja sen keskeiset käsitteet polkuriippuvuus, emergenssi ja takaisinkytkennät antavat
hedelmällisen lähtökohdan tarkastella yhtäältä politiikkaprosesseihin liittyviä epävarmuuksia ja
toisaalta jatkuvuuksia. Tarkasteltavassa tapauksessa arvioitavaksi nousee, olivatko
epäonnistumisessa keskeisellä sijalla poliittisten toimijoiden suoranaisista toimista riippumattomat
yllättävät käänteet ja prosessit, toimijoiden aktiivisuus vai polkuriippuvuus. Esityksessä väitän, että
pienpuun energiakäytön lisäämiseen tähdänneen politiikkaprosessin yllättävän epäonnistumisen ja
sitä seuranneen energiamarkkinoiden epävarmuuden selityksenä on paradoksaalisesti metsäteollisen
järjestelmän polkuriippuvuuden tuottama jatkuvuus ja helposti ennakoitava logiikka.
Simple rules in complex situation: Ketterä strategia kuntaorganisaation kehittämisen tukena
Suvi Einola
Yhteiskunnan kompleksisuus, läpinäkyvyys ja vuorovaikutteisuus ovat lisääntyneet dramaattisesti
digitalisaation ja globalisaation myötä. Kunnat, kuten muutkin julkiset organisaatiot ovat joutuneet
hyväksymään kilpailun yritysten sijoittumisesta kunnan alueelle pystyäkseen tarjoamaan
kuntalaisilleen työtä, palveluja ja hyvinvointia. Kuntien taloustilanteen kiristyessä yhä suuremmaksi
haasteeksi nousee kunnan palveluiden tehokas järjestäminen. Perinteinen strateginen suunnittelu ei
tarjoa ratkaisuja kuntien nopeaan kehittymiseen tilanteessa, jossa aiotuista pitkän aikavälin
strategioista toteutuu vain murto-osa. Viimeaikaisessa strategiatutkimuksessa osallistumisen ja
ketteryyden on nähty olevan avainasemassa strategiatyön kehittämisessä. Osallistavan
strategiatyöskentelyn hyötyinä pidetään henkilökunnan sitoutumisen lisääntymistä, strategioiden
jalkauttamisen helpottumista sekä strategiakeskustelun arkipäiväistymistä. Ketteryydellä
mahdollistetaan organisaation nopealiikkeisyys yhteiskunnan kiihtyvässä muutosvauhdissa. Tästä
huolimatta julkisen sektorin strategiatutkimus painottuu edelleen paljolti strategiseen suunnitteluun
ja johtoryhmän strategiatyöskentelyyn.
Tämä tutkimus kontribuoi julkisen sektorin strategiatutkimukseen valottamalla käytännön tasolla
Strategia käytäntönä - koulukunnan teoriassa esiin nostamia näkökulmia strategiatyöhön. Tutkimus
1) määrittelee osallistavan strategiatyön kuntaorganisaatiossa, 2) tarkastelee empiirisesti
osallistavan strategiatyön keinoja ja työkaluja kuntaorganisaatiossa sekä 3) kuvaa miten
strategiatyökaluja, -menetelmiä ja -prosessia voidaan eri toimijoita osallistaen yhtenäistää siten, että
se mahdollistaa monialaisen, moniportaisen ja ennakko-oletukseltaan kankean kuntaorganisaation
nopeamman kehittymisen. Kuntaorganisaation strategiaprosessin työkalujen teoreettinen viitekehys
koostuu ydinkyvykkyys-ajattelusta, sinisen meren strategiasta, tasapainotetusta tuloskortista sekä
näistä johdetuista käytännöllisistä työkaluista. Tutkimus on toteutettu case- kontekstissa
keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa vuosina 2012- 2014 toimintatutkimuksellisia menetelmiä
hyödyntäen. Tutkija toimi osana kuntaorganisaatiota fasilitoiden sekä kaupunkitason että eri
toimialojen
strategiatyöskentelyä
samanaikaisesti
keräten
tietoa
strategiaprosesseista
tutkimusnäkökulmasta. Tutkimusaineistona käytetään lähes sadan strategiatyöpajan materiaalia ja
havaintoja. Strategiatyöpajoihin on osallistunut satoja ihmisiä kaupunginvaltuuston ja johtoryhmän
tasolta aina palveluyksikkötasolle saakka.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus pirullisena ongelmana
selvityshenkilöiden näkökulmasta
HTT Virpi Juppo, prof. Pirkko Vartiainen/VY
Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisuudistusta voidaan pitää pirullisten ongelmien
kouluesimerkkinä. Uudistus on valtavan laaja, monitulkintainen ja erilaista ajattelua, osaamista ja
työtä vaativa. Lisäksi uudistusta on vaikea hahmottaa kokonaisuutena ja siihen kohdistuu paljon
erilaisia ja eri vaikuttimista kumpuavia intressejä. Ratkaistavana on erittäin monia, laajoja
kokonaisuuksia, jotka ovat yhteydessä toisiinsa sekä ympäröivään yhteiskuntaan.
Esitys käsittelee palvelurakenneuudistukseen liittyen tietyn selvityshenkilötyöryhmän
tehtävänannon haasteita ja näkemyksiä pirullisen ongelman näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää
kuinka tämänkaltaisissa laajoissa, valtakunnallisissa uudistuksissa ja kehittämishankkeissa pirulliset
ongelmat olisivat tulevaisuudessa paremmin ratkottavissa. Empiirinen aineisto perustuu
selvityshenkilöiden haastatteluihin.
Esityksessä käsitellään sote-uudistuksen pirullista luonnetta sekä esitetään tuloksia seuraavien
pirullisten ongelmien eri piirteiden mukaan: intressien yhteensovittaminen, erilaiset vaihtoehtoiset
ratkaisut, riittävän hyvä ratkaisu, uudistuksen uniikkisuus sekä uudistuksen vaikeus ja tuki ja
resurssit.
Tyypin 2 diabeteksen ennaltaehkäisyn ja hoidon prosessin kompleksisena systeeminä
Päivi Metsäniemi, LL
Tohtoriopiskelija, Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu
Kehittämisylilääkäri, Terveystalo
Tyypin 2 diabetes (T2D) on esimerkki sairaudesta, joka
- vie yhteiskunnan resursseja
- huonontaa elämänlaatua
- on ennaltaehkäistävissä ja vaikuttavat interventiot tunnetaan, mutta niiden toteutumisesta
arkielämässä tiedetään vain vähän
- riskiryhmät ovat tunnistettavissa, joten interventiot voitaisiin kohdentaa
- kansallinen hoitosuositus on olemassa, mutta sen toteutumisesta tiedetään vähän
- kun sairaus on puhjennut, hoidon laatua voidaan mitata eli eri toimijoita voitaisiin vertailla
- hyvin toteutunut hoito on ainoa mahdollisuus pyrittäessä ehkäisemään diabeteksen
liitännäissairauksia
- työllistää sekä perustason terveydenhuoltoa että erikoissairaanhoitoa
- vaatii moniammatillisen tiimin
- potilaan näkökulmasta hoito on hajallaan eri toimijoilla niin julkisella kuin yksityiselläkin
sektorilla
- potilaan oma osuus hoidon toteutumisessa on keskeinen.
Kaikki näistä näkökulmista kutsuvat tarkastelemaan T2D:n ennaltaehkäisyn ja hoidon toteutumista
niin yksilön kuin terveydenhuoltojärjestelmän näkökulmasta. Hoidon onnistuminen riippuu niin
potilaasta kuin usean eri toimijan toteuttaman hoidon laadusta. Sairauden suorat ja epäsuorat
kustannukset jakautuvat samoin useille toimijoille, eikä päättäjän tai johtajan näkökulmasta ole
helppoa nähdä kokonaiskuvaa tai päätösten pitkälle meneviä vaikutuksia.
T2D tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sairauden ennaltaehkäisyä ja hoitoa kompleksisena
kokonaisuutena. Vaikka sairauden merkitys yksilölle ja yhteiskunnalle tunnetaan hyvin, ei
terveydenhuoltojärjestelmän sisällä ole tehty päätöksiä, jotka johtaisivat tämän prosessin parempaan
hallintaan ja laadun kehittämiseen.
Suomessa on kansallinen hoitosuositus koskien T2D:n hoitoa. Suositus antaa tavoitteet, joihin
pyritään potilaan elämänlaadun parantamiseksi ja lisäsairauksien ennaltaehkäisemiseksi.
Hoitosuosituksen toteutumisesta todellisessa terveydenhuollon ympäristössä tiedetään kuitenkin
vähän. Ei myöskään ole selvää, kuinka julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö diabeteksen
hoidossa toimii, tai kuinka sen pitäisi toimia.
Terveystalon kehittämän raportointityökalun avulla saadaan tietoa yhden organisaation T2D
ennaltaehkäisyn ja hoidon prosessista. Tämän työkalun avulla voidaan myös päätellä hyvin ja
huonosti toteutuvan hoidon kustannusten eroja.
Tässä työssä tarkastellaan T2D:n ennaltaehkäisyä ja hoitoa prosessina potilaan näkökulmasta.
Jokaisella prosessin vaiheella on määritelty vastuutaho ja mittarit, joiden avulla voidaan tarkastella
onnistumista. Prosessi ottaa huomioon potilaan lähtökohdat hoidon toteutumisen ennustajana ja
mallintaa monimutkaista kokonaisuutta tavalla, joka helpottaa organisaatioiden toiminnan
kehittämistä.
Työryhmä 3. Hallinnon tutkimuksen metodologiat, menetelmät ja tekniikat – Methodologies,
methods and techniques in administrative research
Professori Pertti Ahonen, Helsingin yliopisto
Professori Esa Hyyryläinen, Vaasan yliopisto
Työryhmän istunto I, puheenjohtaja Esa Hyyryläinen
To 27.11. klo 15.30 – n. 17.25
15.30 Puheenjohtajat: Avaus
15.35 Korpela: Terveydenhuollon palvelua rakentamassa. Etnografia sairaalan palvelukulttuurista.
Tutkijan refleksiivinen paikantaminen
16.00 Kujala: Visuaalisen kehyskertomuksen käyttäminen hallintotieteellisessä tutkimuksessa
16.25 Ahonen: Hallinnon ja politiikan iso data -tutkimus: Hypen sijasta täydennystä
metodiarsenaaleihimme
16.50 Loppukeskustelu istunnon teemoista ja kokemuksista
Työryhmän istunto II, puheenjohtaja Pertti Ahonen
Pe 28.11. klo 9.00 – 10.30
9.00 Kesti & Leinonen: Kuntatuottavuuden analysointi henkilöstövoimavarojen tuotantofunktiolla
9.25 Vänskä: Miten hankitaan vaikuttavia työhyvinvointipalveluja organisaation muutostilanteissa?
9.50 Azizuddin: Methodological Challenges: A Perspective on Public Administration Reform
Research
10.15 Loppukeskustelu istunnon ja työryhmän teemoista ja kokemuksista.
HM Tarja Korpela
Lahden ammattikorkeakoulu
Terveydenhuollon palvelua rakentamassa. Postmoderni näkökulma palveluun.
Tutkimuksen tarkoituksena on lisätä ymmärrystä terveydenhuollon palvelusta. Terveydenhuollon
palvelua on tutkittu paljon kvantitatiivisesti asiakkaiden ja potilaiden näkökulmasta. Sen sijaan
terveydenhuollon palvelun tuottajiin kohdistuva kvalitatiivinen tutkimus on sekä kansainvälisesti
että kansallisesti vähäistä. Tässä tutkimuksessa palvelulla tarkoitetaan ensisijaisesti potilaan ja
palvelun tuottajan välistä vuorovaikutusta, jonka tuloksena potilaan ja mahdollisesti myös hänen
läheistensä terveys, toimintakyky ja hyvinvointi lisääntyvät tai pysyvät ennallaan tai potilas saa
arvokkaan kuoleman. Palveluksi ymmärretään myös kaikki toiminta, josta potilas, hänen läheisensä
tai palvelun tuottaja hyötyvät. Tutkimus toteutetaan erikoissairaanhoitoa tarjoavassa sairaalassa, ja
se kietoutuu suolistosyöpää sairastavien potilaiden hoitoprosessin ympärille.
Tutkimus kiinnittyy postmoderniin filosofiaan. Tieteen kehityksessä postmodernin vaiheen
katsotaan alkaneen 1990 – luvun alussa. Postmodernifilosofia siirsi tieteen kiinnostusta kieleen ja
sen merkitykseen sosiaalisen todellisuuden rakentajana. Suuntauksesta käytetään nimeä sosiaalinen
konstruktionismi. Sosiaalisessa konstruktionismissa todellisuus rakentuu merkitysjärjestelmien
avulla, joista kieli on keskeinen. Jokapäiväinen kielenkäyttö on tulkinnallista, todellisuutta
aktiivisesti tuottavaa ja muuttavaa. Palveluun liittyvät merkityssysteemit eivät konstruoidu
pelkästään sanoista ja lauseista, vaan myös ei - sanallisista ilmaisuista kuten fyysisistä esineistä,
tiloista ja toimintakäytännöistä.
Postmodernille tutkimukselle on leimallista, että tutkimus tehdään tutkittavan ja tutkijan välisessä
vuorovaikutuksessa ja lopputuloksessa myös tutkijan ääni kuuluu kannanottona vallitsevaan
tilanteeseen. Postmoderni tutkimus on luonteeltaan myös kriittistä, koska se kiinnittää huomion
yhteiskunnan ja organisaation vallankäyttöön ja sen ilmenismuotoihin. Tämä tutkimus hyödyntää
ranskalaisen postmodernikon Foucault’n teorioista nousevia myös palvelun tarkasteluun soveltuvia
näkökulmia kuten identiteetin rakentumisen kysymyksiä, tiedon käyttämistä vallan välineenä
palvelutilanteissa ja sen eettisiä seurauksia.
Postmodernissa tutkimuksessa todellisuuskäsitysten pohtiminen ei ole merkityksellistä, vaan
tärkeintä on löytää käytännössä toimiva metodi tutkimuskysymykseen vastaamiseen ja perustella
tutkimustoiminta uskottavasti. Kun tutkimuskysymykset koskevat palvelun aktuaalista rakentumista
sairaalan toimintaympäristössä, potilaan identiteetin muodostumista hoitoprosessissa sekä
diskursiivisten käytäntöjen vaikutuksia palvelun rakentumisessa, on diskurssianalyyttinen
lähestymistapa tässä tutkimuksessa perusteltu.
HTL Anne Kujala
Sosiaali- ja terveyshallintotieteen jatko-opiskelija
VISUAALISEN
KEHYSKERTOMUKSEN
TIETEELLISESSÄ TUTKIMUKSESSA
KÄYTTÄMINEN
HALLINTO-
Tutkimuksen
tausta:
Tutkimus
käsittelee
terveydenhuollon
esimiesten
ammattijohtamisvalmiuksia. Tutkimuksessa rakennettiin visuaalinen kehyskertomus, mikä kuvattiin
elokuvan muotoon, tauotettiin mittariksi ja esitettiin terveydenhuollossa toimiville esimiehille.
Esimiesten tehtävänä oli tunnistaa mittarista 30 eri ammattijohtamisvalmiutta. Lähtökohtainen
oletus on, että tunnistaminen on tiedostamista ja tiedostettuja valmiuksia voidaan säädellä
paremmin johtamistyössä kuin tiedostamattomia asioita. Tutkimuksen tavoitteena oli myös kehittää
hallintotieteellisen tutkimuksen metodologiaa, koska osa vastaajista on kyllästynyt paperi- ja
nettikyselynä tehtyihin tutkimuksiin.
Tutkimuksen teoria: Tutkimus perustuu Taylorin liikkeenjohdon teoriaan, sekä johtamisen
taksonomioihin ja typologioihin, sekä johtamisen metapätevyyksien tutkimuksiin. Tässä
tutkimuksessa ammattijohtamisvalmiudet koostuvat ohjaavan, voimaannuttavan, liiketoiminnallisen
ja muutosjohtamisen ammattijohtamisvalmiuksista.
Tutkimuskysymykset: Tutkimuksella vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin:
1)
Mitä terveydenhuollon esimiesten ammattijohtamisvalmiudet ovat ja miten ne voidaan
määritellä?
2)
Mitä visuaalinen kehyskertomus on ja miten se voidaan määritellä?
3)
Mikä on käytetyn mittarin validiteetti?
4)
Millaisia terveydenhuollon esimiesten ammattijohtamisvalmiudet ovat?
Tutkimusaineisto: Tutkimusaineisto (n=422) kerättiin lumipallo-otannalla vuosina 2010–2014 eri
johtamiskoulutusta järjestävissä yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa, terveydenhuollon
organisaatioissa, sekä koulutustilaisuuksissa eri puolella Suomea.
Mittarin validointi: Kyseessä on uusi menetelmä. Aineisto luokiteltiin validointia varten
opistoasteen, ammattikorkeakoulu- ja tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneisiin esimiehiin, koska
validoitavan aineiston vähimmäismäärä on 100 havaintoa. Mittarin validoinnissa käytettiin klassista
osioanalyysiä ja yksiparametristä Raschin mallia. Menetelmillä voidaan tutkia, onko esimerkiksi
mittarissa oleva osio ja sen vastausvaihtoehdot hyviä tai huonoja vai pitäisikö koko osio poistaa
mittarista?
Tutkimustulokset: Validointimenetelmillä saatiin tietoa osioiden toimivuudesta, vaikeustasosta,
loogisuudesta, erottelukyvystä, hylkäämistarpeesta, sekä menetelmän luotettavuudesta ja
toistettavuudesta. Osioista 95 % toimi hyvin, mittari osoittautui helpoksi kaikille eri
vastaajaryhmille, kolme osioista osoittautui epäloogisemmaksi kuin muut osiot, mittarin
erottelukyky osoittautui hyväksi ja yhtään osiota ei tarvinnut hylätä mittarista, vaikka jotkin
vastausvaihtoehdot edellyttävätkin korjaamista. Mittari osoittautui luotettavaksi ja toistettavaksi.
Hallinnon ja politiikan iso data -tutkimus: Hypen sijasta täydennystä metodiarsenaaleihimme
Pertti Ahonen
Helsingin yliopisto
Tilastotieteen ja tietojenkäsittelytieteen uudet yhdistelmät saattavat käytettäviksi uusia teknisiä
metodeja, joita voidaan käyttää digitaalisen analyysin suuntaan etenevässä hallinnon ja politiikan
tutkimuksessa ja muissa digitaalisissa ihmistieteissä. Näiden teknisten metodien eroihin suhteessa
valtavirtatutkimusta hallitseviin teknisiin metodeihin on kuitenkin kiinnitettävä riittävää huomiota.
Ottaen tämän huomioon esityksen taustan muodostavassa empiirisessä tutkimuksessa toteutettiin
‘pieni data’ -tutkimus kohteena valtion talousarviolainsäädännön aihepiiri. Kolmentoista maan tuota
lainsäädäntöä eritellen tutkimuksessa selvitettiin ja arvioitiin, mihin kelpaavat kaksi ‘iso data’ analyysin teknistä metodia, ‘unsupervised latent trait scaling’ (ohjaamaton piilevien piirteiden
skaalaus) ja ‘topic modeling’ (alkujaan klassisesta retoriikasta juontujen kielellisten elementtien,
‘topiikkojen’ , mallinnus, topiikkamallinnus). Tulosten mukaan edellinen teknisistä metodeista
suoriutuu hyvin myös toisenlaisesta analyysitehtävästä kuin vakiintuneimpien sovellustensa
mukaisesta politiikan ideologisten ulottuvuuksien erittelystä, joskin metodilla on myös
rajoituksensa. Topiikkamallinnusta on aikaisemmin sovellettu laajemmalti kuin teknisistä
metodeista edellistä, kuten yleisimmällä yhteiskuntatutkimuksen alalla sosiologiassa, mutta
toinenkaan metodi ei ole vailla rajoituksia. Tarkastelun tulosten nojalla tarkastellut kaksi teknistä
metodia täydentävät pikemmin kuin korvaavat toisiaan, joten niiden rinnakkainen tai peräkkäinen
käyttö samassa tutkimuksessa on perusteltua. Voidaan väittää, että etenkin yhdessä sovellettuina
tarkastellut tekniset metodit avaavat uusia, kiinnostavia näkökulmia hallinnon ja politiikan
tutkimukselle ja yhteiskuntatutkimukselle ylipäätään. Mitään viisasten kiviä ne eivät toki ole, vaan
harkitsemattomissa käsissä suoranainen Pandoran lipas, jonka aukaisija saattaa matkaan tuskin
muuta kuin turhia odotuksia ja pelkkää sekaannusta.
Avainsanat
Digitaalinen yhteiskuntatutkimus, digitaaliset ihmistieteet, bayesilainen päättely, tiedonlouhinta,
latent trait scaling -tekniikat, topic modeling -tekniikat
Kuntatuottavuuden analysointi henkilöstövoimavarojen tuotantofunktiolla
Lapin Yliopisto
Hallintotiede
HTT Marko Kesti
HTT Jaana Leinonen
Kuntien tuottavuuden kehittäminen edellyttää monia toisiaan tukevia toimenpiteitä mutta toisaalta
myös kokonaisvaltaista ja systemaattista ymmärrystä tuottavuuden lähtökohdista ja elementeistä.
Prosessien kehittämisen ohella huomion kiinnittäminen henkilöstön rakenteeseen, työhyvinvointiin
ja osaamisen kehittämiseen on työvoimavaltaisella kuntasektorilla äärimmäisen tärkeää.
Suunnitelmallisella ja johdonmukaisella henkilöstökehittämisellä voidaan siis parantaa
kuntataloutta. (Pakarinen & Mäki, 2014; Virtanen & Stenvall, 2014) Se edellyttää huolellista
strategista suunnittelua, jossa henkilöstövoimavarojen johtaminen linkittyy saumattomasti
kuntatalouden johtamiseen.
Kuntien strategisessa johtamisessa tulee kuitenkin ymmärtää, että yrityksissä talouden realiteetit
ovat erilaiset kuin julkisorganisaatioissa (Kallio, 2014; Pakarinen & Mäki, 2014). Yrityksissä
voidaan hyvän kysynnän aikaan parantaa tuottavuutta lisäämällä tehollista työaikaa, jolloin saadaan
liikevaihdon kasvun myötä lisää tulosta (Kesti 2014). Kun tuottavuutta mitataan tuotetun
käyttökatteen eli liiketuloksen perusteella, niin tuottavuus eli tuotos/panos-suhde paranee.
Kuntataloudessa vastaava tehollisen työajan lisääminen esimerkiksi sähläystä vähentämällä lisää
tuotantokapasiteettia, mutta voi heikentää tuottavuutta. Tämä johtuu siitä, että aikaansaatu
tuotantokapasiteetin kasvu pitää rahoittaa. Kuntataloudessa muuttuvat kulut ovat yleensä
suuremmat kuin palvelujen myynnistä saatava tulorahoitus, jolloin palvelutuoton kasvaessa
rahoitustarve lisääntyy (Kesti 2014). Kuntapäättäjien tulee ymmärtää, että kuntatalouden
tuottavuutta voidaan merkittävästi parantaa henkilöstön avulla, mutta mekanismi on erilainen kuin
yrityssektorissa.
Lapin Yliopistossa on kehitetty henkilöstövoimavarojen tuotantofunktio, jolla voidaan analysoida
organisaation henkilöstölähtöistä tuottavuutta liiketaloudellisin mittarein (Kesti, 2013; Kesti &
Syväjärvi 2013). Paperissa esitellään kuntaorganisaatiolle soveltuva henkilöstötuottavuuden
analysointimalli. Käytännön kuntaorganisaatioesimerkin avulla osoitetaan, miten henkilöstön
tehokkuuden parantaminen kanavoituu eri tavalla riippuen toteutettavasta strategiasta. Paperissa
havainnollistetaan henkilöstötuottavuuden analysointi 1492 hengen kuntaorganisaatiolla, jonka
toimintakapasiteetti on 132.8 M€ ja rahoitus tasapainossa. Henkilöstötuottavuuden strategian
mukaan panostetaan tulokselliseen henkilöstökehittämiseen, jolla saadaan työelämän laatua
parannettua 5 % ja tehollista työaikaa 4.2 % lisää.
Mikäli strategiana on hyödyntää tehokkuuden nousu palvelutuotantokapasiteetin lisäämiseen, niin
syntyy 1.2 M€ lisärahoitustarve eli työntekijää kohti -830 €. Jos strategiana on ylläpitää nykyinen
kapasiteetti ja parantaa toiminnan laatua, niin samalla rahoitusmallilla voidaan tehdä 2.6 M€
ylijäämää eli työntekijää kohti 1820 €. Paperin esittämällä mallilla voidaan analysoida minkä
tahansa tulosvastuullisen kuntaorganisaation henkilöstötuottavuuden kehittämismahdollisuudet
valitun strategian mukaan.
Lähteet
Kallio K-M. (2014). Suoritusmittauksen vaikutukset tulosohjattujen yliopistojen tutkimus - ja
opetushenkilökunnan työhön, University of Turku, Suomen Yliopistopaino.
Kesti M. (2014). Henkilöstövoimavarat tuottaviksi, FINVA kustannus, Helsinki.
Kesti M. (2013). Human Capital Production Function, GSTF Journal on Business Review,
Volume 3, Number 1, pages 22-32.
Kesti M. & Syväjärvi A. (2013). Human Resource Intangible Assets connected to the
Organizational Performance and Productivity. In Ravindran, A. & Shirazi, F. (eds.). Business
Review: Advanced Applications. Cambridge Scholars Publishing, UK. 136-173.
Pakarinen T. & Mäki T. (2014). Henkilöstöjohtaminen kurkiauran kärkeen, Edita, Helsinki.
Virtanen P. & Stenvall J. (2014). Älykäs julkinen organisaatio, Tietosanoma, Helsinki.
Maija Vänskä
maija.vanska@hus.fi
Miten hankitaan vaikuttavia työhyvinvointipalveluja organisaation muutostilanteissa?
Tutkimuksen tausta:
Olen työhyvinvointipäällikkö ja tutkimustyötäni aloitteleva jatko-opiskelija. Työhyvinvoinnin
avulla voidaan terveyttä, turvallisuutta ja tuottavuutta organisaatioissa. Työhyvinvoinnilla on
merkitystä organisaatiolle kilpailtaessa henkilöstöresursseista. Työ, työssäolo ja työnteko
merkitsevät nykyään erilaisia asioita eri sukupolville. Työhyvinvointinäkökulmaan sisältyy työn
sisällön ja työolosuhteiden kehittäminen, työyhteisöjen toiminnallisten käytänteiden, yhteisten
vastuiden ja johtamisen edistäminen sekä tavoitteiden selventäminen. Työhyvinvointi on tärkeässä
roolissa ajatellen työyhteisöjen kykyä käsitellä erilaisia organisatorisia tai toiminnallisia muutoksia.
Työhyvinvoinnin kehittämisen haasteina ovat moniammatillinen yhteistyö, henkilöstörakenteet,
ikärakenne ja siitä johtuvat erilaiset näkemykset ja odotukset sekä yleiset työelämän muutokset.
Työhyvinvoinnin kehittämistoimenpiteiden pitäisi olla ennakoivia, johdonmukaisia ja pitkäkestoisia
eikä vain eräänlaista suunnittelematonta ”tulipalojen sammuttamista” työyhteisöissä.
Työhyvinvoinnin kehittäminen tuleekin usein ajankohtaiseksi vasta silloin, kun työolobarometrin
tuloksista saadaan huonoja arvioita. Lisäksi kehittämistoimenpiteiden tulisi olla ennakoituja,
suunnitemallisia, kustannustehokkaita ja vaikuttavuudeltaan arvioitavissa olevia. Toimenpiteiden
täsmällinen kohdentaminen ja niiden vaikuttavuuden arviointi ovat organisaatioille yleensä varsin
haastavia, koska markkinoilla on tarjolla monenlaisia, monen tasoisia ja monen hintaisia palvelujen
tarjoajia. Palvelujen ostaja on monien kysymysten äärellä.
Tutkimuksen tavoitteet: Tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja ymmärtää, miten hankitaan
vaikuttavia työhyvinvointipalvelua organisaation muutostilanteessa.
Tutkimuksen tavoitteeseen pääseminen edellyttää vastaamista seuraaviin tutkimuskysymyksiin.
1) Miten työhyvinvoinnin toimenpiteiden vaikuttavuutta voidaan arvioida ja mitata kehittämisessä?
2) Miten hankitaan ja käytetään onnistuneesti (vaikuttavuus) ulkopuolisia palvelujentuottajia
työhyvinvoinnin kehittämisessä?
3) Onko työhyvinvointi muuttunut, kun sitä on mitattu kvantitatiivisin keinoin tehtyjen
toimenpiteiden jälkeen?
Tutkimuksen teoria: Miten rakentaisin teorian?
Tutkimuksen taustafilosofia: Mistä sen löytäisin?
Tutkimusaineisto: Tutkimuksessa syvennytään erikseen ja erinäkökulmista yhteen
tapaustutkimukseen. Jokainen tapaus on kuvattu aloitus-, toteutus- ja arviointi osin. Lisäksi
tutkimuksessa perehdytään teoreettisesti eritietolähteistä saatuihin tietoihin.
Tutkimusmenetelmät: Millä uusilla menetelmillä voisin lähteä aineistoani analysoimaan?
Methodological Challenges: A Perspective on Public Administration Reform Research
Dr. Muhammad Azizuddin, Researcher and Lecturer (UniPID programme), Administrative Science,
School of Management, University of Tampere, Tampere, Finland.
Administrative reform is a crucial issue for all governments worldwide. The very nature of public
administration as a practical art than an institution specific knowledge (Olsen, 1991), the study of
administrative reform has been facing methodological challenges (Vartola, 1976, Kotchegura,
2008). These challenges have been met using elements of research techniques and tools derived
from other disciplines of social sciences (Olsen, 2004). This, in fact, has raised some fundamental
questions: How far are they appropriate? What is the perspective of administrative research? How
far the discipline of public administration stands itself?
The paper exhibits methodological challenges based on my personal research experience and thus
an attempt to highlight the methodological issues in the study of administrative reform and
recommend ethnography for future research in administrative science. Methodological challenges in
this regard are varied: limited coverage of bibliography, confusion over and careless use of
conceptual terms, diversity in the focus of studies, problems of authenticity and variability,
difficulty in recognizing historical inconsistency, fruitless focus group discussion, and appropriate
interviewees, are the cases in point.
The paper concludes that methodological challenges in the study of administrative reform are more
practical than theoretical in perspective. Public administration as a practical field of study deserves
own study methods for its own entity. In order to get rid of the methodological paucity specific
academic efforts for appropriate research methodology for administrative reform studies is a need
of hour. These identify the actual challenges of administrative reform research and find out concrete
solutions that are appropriate in this regard. Thus, valid findings of researches on the phenomena
will come out.
Keywords: Public Administration, Research Philosophy, Research Methodology, Administrative
Reform, and Methodological Challenge.
Contents of the Paper:
Research Background
Aim, Objective, and Research Question
Materials, Methods, and Philosophical Foundations
Overview of Research Methodology
Research Methods used in Administrative Reform Studies
Challenges of Methodology to Administrative Reform Studies
Concluding Remarks
Työryhmä 4. Osallisuus ja käyttäjälähtöisyys
Kuntayhtymän johtaja, HTT Katja Valkama, Kolpeneen palvelukeskuksen ky
Yliopettaja, HTT Ulla Isosaari, Vaasan ammattikorkeakoulu
Torstai 27.11. 15.30–17.00 Työryhmätyöskentely
Ammattikorkeakoulujen tutkintosäännöt ja opetussuunnitelmat –
opiskelijoiden osallisuus?
15.3016.00
Kosonen Jonna
16.0016.30
Aarrevaara Timo & Sitoutumisen rakentuminen professiokeskeisyyden ja yhteisen
Wikström Janne
palvelutuotannon jännitteenä
16.3017.00
Jari Vuori ym.
Kansalaisen itseorganisoitu osallisuus ”julkispalvelufetissien”
kyseenalaistajana: asiakaslähtöisyydestä henkilöllistettyyn
palveluun
Perjantai 28.11. 9.00–10.30 Työryhmätyöskentely
9.00–9.30
Kristiina Strandman Terveyspalvelujen kehittäminen yhdessä kuntalaisten kanssa –
& Miia Palo
Case Rovaniemen kaupungin terveyskeskuksen pikapoliklinikka
9.30-10.00 Juha Lindell
Kokemuksia valmiusharjoituksen kansalaisraadista
10.0010.30
Osallisena omassa elämässä – Itsemääräämisoikeus
kehitysvammaisten henkilöiden asumisessa
Isosaari Ulla &
Valkama Katja
Ammattikorkeakoulujen tutkintosäännöt ja opetussuunnitelmat – opiskelijoiden osallisuus?
Jonna Kosonen
tohtorikoulutettava, HTM, FM
Itä-Suomen yliopisto, oikeustieteiden laitos
jonna.kosonen@uef.fi
Työryhmäkutsussa on esitetty osallisuuteen, osallistumismahdollisuuksiin ja osallistumiskeinoihin
liittyvä kysymyksenasettelu. Esityksessäni tarkastellaan ammattikorkeakouluopiskelijan osallisuutta
suhteessa ammattikorkeakoulujen tutkintosääntöihin ja opetussuunnitelmiin. Esitys liittyy oikeudelliseen väitöstutkimukseeni korkeakouluopiskelijan oikeusasemasta.
Voimassa olevan ammattikorkeakoululain (AmkL, 351/2003) 16.1 §:n mukaan ammattikorkeakoululla on opetuksen vapaus. Tämä tarkoittaa, että ammattikorkeakoulu voi järjestää opetuksen haluamallaan tavalla eli voi esimerkiksi määrittää opetuksen sisällön, toteutustavan ja menetelmät.
Opetuksessa on kuitenkin noudatettava koulutuksen ja opetuksen järjestämisestä annettuja säännöksiä ja määräyksiä (AmkL 16.1 §). Tällaisia ammattikorkeakoulun sisäisiä, opiskelijan asemaa määrittäviä sääntöjä ovat erityisesti tutkintosääntö ja opetussuunnitelma. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että tutkintosäännön tehtävänä on määrittää opetuksen toteuttamisen rakenteita ja siihen liittyvää
menettelyä ja opetussuunnitelman puolestaan määrittää opetuksen sisältöä ja opetusjärjestelyitä.
Esityksessä tarkastellaan opetussuunnitelmiin ja tutkintosääntöön liittyvää päätöksentekoa sekä
opiskelijoiden asemaa tässä päätöksenteossa. Yliopistolaissa opiskelijoiden asema opetukseen liittyvissä kysymyksissä on huomioitu opetukseen liittyvässä päätöksenteossa. Yliopistolain
(558/2009) mukaan yliopisto voi opetuksen järjestämistä varten jakaantua tiedekuntiin tai niihin
rinnastettaviin yksiköihin (YoL 27.1 §), joissa tapahtuvassa päätöksenteossa tulee olla edustettuna
myös opiskelijat (YoL 27.2 §). Ammattikorkeakoululaki jättää sitä vastoin ammattikorkeakoululle
päätösvallan määrittää omassa johtosäännössään, miten opetussuunnitelman valmisteleminen ja
siitä päättäminen tapahtuu. Vastaavasti lainsäädäntö ei tällöin määrittele opiskelijoiden
osallistumista opetussuunnitelmaan liittyvään päätöksentekoon. Tutkintosääntöön liittyvän
päätöksenteon
osalta
ammattikorkeakoululaki
mukailee
yliopistolakia.
Molemmissa
tutkintosäännön hyväksyminen on hallituksen tehtävä (AmkL 12.2 §:n kohta 5, YoL 14.2 §:n kohta
8) ja siihen näin ollen osallistuvat myös opiskelijoiden edustajat (AmkL 11.1 §, YoL 15.1 §).
Esityksessä käsitellään lisäksi tutkintosääntöjen ja opetussuunnitelmien sisältöä opiskelijan oikeusturvan näkökulmasta. Erityisiä vaateita tutkintosäännön ja opetussuunnitelman sisällölle luo se, että
ammattikorkeakoululain (42.3 §) perusteella opiskelijalla ei ole mahdollisuutta muutoksenhakuun
tutkintosääntöön ja opetussuunnitelmaan liittyvissä asioissa. Esityksessä selvitetään, millaisia ammattikorkeakoulujen opetussuunnitelmien ja tutkintosääntöjen tulisi olla, jotta ne turvaisivat hallintolain (434/2003) 6 §:ssä säädettyjen hallinnon oikeusperiaatteiden toteutumisen.
Sitoutumisen rakentuminen professiokeskeisyyden ja yhteisen palvelutuotannon jännitteenä
Timo Aarrevaara – Janne Wikström
Helsingin yliopisto
Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos
HEGOM-tutkimusryhmä
Sitoutumisen rakentuminen (public engagement, PE) voidaan tulkita prosesseiksi, joiden avulla
voidaan tuottaa uusia tapoja liittämällä sidosryhmiä ja kansalaisia tutkimusohjelmien suunnitteluun
ja toteuttamiseen. Korkeakoulu- ja tiedejärjestelmissä toimijoiden sitoutumisen rakentuminen on
noussut merkittäväksi teemaksi osana keskustelua osallistumisen laajentamisesta ja
deliberatiivisesta demokratiasta.
Tällöin korkeakoulujen vaikuttavuutta tarkastellaan
instituutionäkökulmaa laajemmassa yhteiskunnallisessa ja innovaatiojärjestelmän näkökulmassa.
Tieteen ja teknologian edellytysten kannalta keskeisiksi teemoiksi näyttää muodostuneen
demokratian tila ja se, miten tiedontuottamiseksi käytössä olevia taitoja ja resursseja voidaan
kehittää. Tällöin oleellista on myös se, miten tehokkaasti uusia sitoutumisen menetelmiä sovelletaan
(Rask et. al. 2012). Kyse on syvällisestä kansalaisten, asiantuntijoiden ja tutkimusyhteisön roolien
muutoksesta, jossa kansalaisten mahdollisuus osallistua tieteen ja teknologian päätöksentekoon on
muodostunut merkittäväksi korkeakoulujen tiedontuotantoa ohjaavaksi tekijäksi (Est 2011).
Sitoutumisen rakentuminen voidaan nähdä osana globaalia keskustelua kansalaistieteen (citizen
science) mahdollisuuksista (Pieczka & Escobar 2013), jossa kansalaisia ja sidosryhmiä sitoutetaan
toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen tai kansalaiset voivat toimia tiedontuottajina
(crowdsourcing). Kansalaistieteessä ja laajemmin sitoutumisen rakentumisessa on kyse
toimintaperiaatteista, mutta myös mitattavissa olevasta ilmiöstä. Mitattavat ilmiöt voivat kohdistua
panoksiin, toimintoihin, tuloksiin ja vaikuttavuuteen ja erityisesti aiemmin tässä raportissa
kuvattuihin laajoihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Sitoutumisen rakentumisen lähtökohta laajentaa
myös tiedeyhteisön ymmärtämystä rakenteiden ja niiden kompleksisen ympäristön ja toimijoiden
välisestä vuorovaikutuksesta (Morton 2010).
Tarkastelemme tässä esityksessä edellytyksiä, joilla korkeakoulujen tehtäviin kuuluvien palvelujen
toteutus muuttuu professiokeskeisyyden ja palvelujen korostamisesta avoimien innovaatioiden,
yhteisen palvelutuotannon (co-production) ja avoimen ekosysteemin kehittämiseen. Esitys perustuu
opetus- ja kulttuuriministeriölle syksyllä 2014 raportoitavaan ”Vaikuttavuuden kanavat”-hankkeen
aineistoon.
Lähteet:
van Est, R. (2011): The Broad Challenge of Public Engagement in Science. Sci Eng Ethics Vol. 17.
Pieczka, M. & Escobar, O. (2013): Dialogue and science: Innovation in policy-making and the
discourse of public engagement in the UK. Science and Public Policy 40 (2013).
Rask, M. & Maciukaite-Zviniene, S. & Petrauskiene, J. (2012): Innovations in public engagement
and participatory performance of the nations. Science and Public Policy 39 (2012).
Kansalaisen itseorganisoitu osallisuus ”julkispalvelufetissien” kyseenalaistajana:
asiakaslähtöisyydestä henkilöllistettyyn palveluun
Citizens’ self-organized participation as a challenge for ”public-service-fetishes”:
from customership to personalized services
Jari Vuori1, Marika Kylänen2, Jaana Hurri3, Pauline Allen4, Yaru Chen5
1
Professori, Itä-Suomen yliopisto, PubPri-tutkimusryhmän jht. 2 Tutkija, PubPri tutkimusryhmän
kansainvälinen koordinaattori, 3 Tutkija, Itä-Suomen yliopisto, 4 Professori, London School of
Hygiene and Tropical Medicine, Englanti 5 Tutkija, Warwick Businessa School, Englanti.
Tämän paperin päätavoite on osoittaa, että enemmistödemokratia preferenssien aggregaationa
heikentää julkispalvelujen allokatiivista tehokkuutta. Poliittinen päätöksenteko, joka perustuu
”kaikkia julkispalveluja kaikille” kansalaisäänen vahvistamiseen, johtaa palvelujen
irresponsiivisuuteen ja budjettivajekierteeseen. Näin palveluinfrastruktuuri legitimiteetti ja
instituutioiden inertia ei muutu uudella lainsäädännöllä, koska se nojautuu ”palvelufetisismiin”
uskovien kansalaisten tahtotilan poliittiseen implementointiin ”palvelurakenneuudistuksina”. Paperi
perustuu Suomesta ja Englannista PubPri-tutkimusryhmän kaupunkilaisilta keräämään
kyselyaineistoon palvelujen valinnoista ja tuottamistavoista. Tutkimus on ensimmäinen mittava
tutkimus maailmassa kansalaisten eri rooleista ja valinnoista suhteessa julkisiin ja yksityisiin
palvelutuottajiin. Suomen Akatemian rahoittama PubPri-tutkimusryhmä keräsi väestöotoksen 4 860
suomalaiselta ja 24 008 englantilaiselta 2013. Otos (N=3973) kerättiin Helsingistä, Oulusta,
Tampereelta, Kuopiosta (n= 1973) Lontoosta, Manchesterista ja Birminghamista (n= 2000).
Alustavat tulokset osoittavat, etteivät kaikki kansalaiset halua julkisia tai yksityisiä palveluja, vaan
osallistua niiden tuottamiseen itse kaikilla palvelusektoreilla. Nämä ”palvelufetisismin” vasta-äänet
edustavat tulevaisuuden näkymissään uutta Englantilaista ja Suomalaista hyvinvointivaltiota.
Nykypalvelujärjestelmää ylläpidetään kansalaismielipiteen sivuuttavin uudistuksin. Uudistukset
vastaavat vain osin tutkimuksen esille tuomiin kansalaisten valintoihin ja käyttäjärooleihin. Yli 40
%:lle kansalaisista terveellisten elämäntapojen edistäminen, itsepalvelu, online-palvelut ja
yhteisöllisyys ovat aitoja tuottamisvaihtoehtoja. Täten esimerkiksi niille 10%:lle kaupunkilaisista,
jotka käyttävät 80% julkisista terveyspalveluista, tulisi tarjota muita vaihtoehtoja ja pyrkiä
lopettamaan kunnallisen ja valtiollisen ”palvelufetisismin” ylilyönnit. Mikäli tähän ei kyetä, on
seurauksena julkisten palvelujen entistä epätasaisempi ja epäoikeudenmukaisempi jakautuminen. Ja
mikäli tämä jakautuminen sedimentoituu asiakaslähtöisyydeksi, jossa kansalainen on ”kuluttaja”, on
kunnallisen päätöksenteon rakenneuudistuksilla vaikeaa irtautua perinteisestä asiakaslähtöisyydestä
tai
”kuningaskuluttajuudesta”
kohti
osallistuvan
asiakkuuskulttuurin
kokeiluja
henkilökohtaistettuine palveluineen.
TERVEYSPALVELUJEN KEHITTÄMINEN YHDESSÄ KUNTALAISTEN KANSSA –
CASE ROVANIEMEN KAUPUNGIN TERVEYSKESKUKSEN PIKAPOLIKLINIKKA
Kristiina Strandman, HTT, erityissuunnittelija, Rovaniemen kaupunki
Miia Palo, 50 % hallintoylilääkäri Rovaniemen kaupunki & 50 % erityisasiantuntija STM
Kuntalaki ja terveydenhuoltolaki velvoittavat kuntia ottamaan kuntalaiset mukaan palvelujen
kehittämiseen. Perinteinen demokratia on kuntalaisten osallisuuden kivijalka, mutta se ei tuo
riittävällä tavalla kuntalaisten ja asiakkaiden ääntä palvelujen käytännön suunnitteluun ja
kehittämiseen. Keskustelu kuntalaisten osallisuudesta osana kuntien johtamista ja kehittämistä on
lisääntynyt paljon viimeisen vuosikymmenen aikana. Käytännössä osallisuuden edistämisen
tukeminen näkyy sekä kansallisessa että paikallisessa ohjauksessa. Koskinen-Ollonqvist ym. (2009)
ovat nostaneet esille tärkeän huomion siitä, että osallisuudella itsessään on merkitystä ihmisten
terveyden edistymiselle. Omien voimavarojen käyttäminen ja asiantuntijana toimiminen sekä
erimuotoiset vaikutusmahdollisuudet ja edellytykset osallisuudelle edistävät terveyttä. Valkama
(2012) päätyy tutkimuksessaan kuitenkin siihen, että sosiaali- ja terveydenhuollossa asiakkaan
osallisuus jää vielä usein näennäiseksi.
Rovaniemen kaupunkistrategiaan on kirjattu tahtotilaksi olla vuonna 2030 kasvava arktisen
osaamisen kaupunki, jossa hyvä elämä perustuu yhdessä tehtävään sujuvaan arkeen puhtaassa
luontoympäristössä. Yhdeksi toimintaa johtavaksi arvoksi on valittu osallisuus. Meidän Rovaniemi,
osallisuuden ja vaikuttamisen kehittämisohjelmassa, todetaan, että asukkaiden osallisuuden ja
vaikuttamisen kehittäminen sisältää kolme näkökulmaa, joissa onnistuminen auttaa kaupunkia kohti
yhteisesti määriteltyjä tavoitteita. Nämä näkökulmat ovat yhteisten asioiden valmistelun ja
päätöksenteon uudistaminen, sähköinen asiointi ja demokratia sekä vuorovaikutus ja asuinalueiden
kehittäminen ja yhteisöllisyys. Osallisuus on nostettu kaikkien toimialueiden ja palvelualueiden
tuloskortteihin vuodelle 2015.
Tämän artikkelin tarkoituksena on kuvata yksi käyttäjälähtöinen palvelumuotoiluprosessi, jossa
kuntalaiset ovat olleet mukana alusta lähtien. Tutkimuskohteena ovat Rovaniemen kaupungin
pikapoliklinikka toiminnan palvelumuotoiluprosessi sekä toiminnan ensimmäisen kuukauden
kokemukset. Artikkelin tiedon intressi on praktinen. Tutkimusotteeksi on valittu kvalitatiivinen ote,
sillä artikkelilla halutaan nimenomaan lisätä ymmärrystä kuntalaisten osallisuudesta
terveyspalvelujen kehittämisessä. Artikkeli edustaa toimintatutkimusta, sillä toinen kirjoittajista on
ollut alusta lähtien kehittämisprosessissa mukana. Tutkimusaineistona ovat prosessissa syntyneet ja
koostetut dokumentaatiot.
Usein strategialähtöinen ja käyttäjälähtöinen kehittäminen mielletään vastakohdiksi ja vallalla onkin
usein käsitys, että käyttäjälähtöisyys johtaa toiveiden tynnyri-ilmiöön. Tämän artikkelin tulokset
antavat viitteitä siitä, että käyttäjälähtöinen kehittäminen on myös strategialähtöistä. Osallisuus
näyttää parantavan terveydenhuollolle asetettujen strategisten tavoitteiden saavuttamista.
Pääkäsitteet
Julkinen terveydenhuolto, osallisuus, käyttäjälähtöinen kehittäminen,
strategialähtöinen kehittäminen
PIRKKA 14 – Kokemuksia valmiusharjoituksen kansalaisraadista
Juha Lindell
Vaasan yliopisto
Filosofinen tiedekunta
Sosiaali- ja terveyshallintotiede
Kansalaisten osallistamisen tematiikka on ollut hienoisessa nousussa Suomessa lähivuosina. Tuoreena
esimerkkinä on näyttäytynyt osallisuuden menetelmien moninaistuminen tulevassa kuntalaissa. Yhtenä
osana tähän on vaikuttanut deliberatiivisen demokratian ja sen eri mallien nousu Suomessa. Näistä
malleista suurinta huomiota on osakseen saanut kansalaisraati. Tätä mallia on tiettävästi hyödynnetty
Suomessa laajimmin. Kohteena ovat olleet nuoret, ikäihmiset, vammaiset henkilöt ja luonnollisesti
myös kunnan asukkaat kokonaisuudessaan edustavana joukkona. Aihealueina ovat puolestaan olleet
palvelustrategiat, nuorten mahdollisuudet viettää vapaa-aikaa tai esimerkiksi aluekehittäminen.
Teemallisesti kansalaisraati menetelmänä teki lokakuussa uuden aluevaltauksen, kun sitä hyödynnettiin
kansalliseen turvallisuuteen. Kansalaisraati järjestettiin Pirkka 14 valmiusharjoituksen osana. Tarkoitus
oli Pirkanmaan -alueelta kasatun raadin voimin pohtia muun muassa kyberuhkien moninaisia tekijöitä
sekä toisaalta saada tietoa kriisinhallinnan peruskysymyksistä juuri tavallisen kansalaisen näkökulmasta
katsottuna. Tällainen kansalaisosallistaminen on Suomessa ainutlaatuista ja jopa maailman
mittakaavassa ajateltuna hyvin harvinaista.
Tarkoituksena esityksessäni on tehdä katsaus Pirkka 14 valmiusharjoituksen osana järjestettyyn
kansalaisraatiin. Tämä tapahtuu kuvaamalla lyhyesti itse raatiprosessin rakentuminen eri viranomaisten
ja yliopistojen yhteistyönä sekä syventymällä kansalaisraadin tuloksiin ja vaikutusmahdollisuuksiin.
Näitä asioita tullaan tarkastelemaan kansalaisraadin fasilitaattorin/järjestäjän näkökulmasta ja raadin
kirjattuja keskusteluja sekä muita dokumentteja, kuten eri tahojen antamia kirjallisia vastineita
hyödyntäen.
Osallisena omassa elämässä – Itsemääräämisoikeus kehitysvammaisten henkilöiden
asumisessa
Katja Valkama & Ulla Isosaari
Osallisuus ja mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä arkisiin asioihin ovat tasa-arvoisen elämän
edellytyksiä. Erityisesti nämä seikat tulevat merkittäviksi silloin, kun kyseessä on kehitysvammainen henkilö ja täysin itsenäinen asuminen ei ole mahdollista.
Tutkimuspaperi perustuu seitsemän maakunnan ja kuuden erityishuoltopiirin alueella toteutettuun
tutkimukseen, jossa kartoitettiin kehitysvammaisten henkilöiden asumisyksiköissä olevia
toimintakäytäntöjä sekä selvittää onko eri tavalla luokiteltujen yksiköiden välillä selkeitä eroja.
Kehitysvammaisille asumispalveluita tarjoavia yksiköitä oli alueella 310, joista kyselyyn vastasi
125. Tutkimuksessa asumisyksiköt luokiteltiin TOPI-toimipaikkarekisterin mukaisesti laitoksiksi,
autetuksi asumiseksi, ohjatuksi asumiseksi ja tuetuksi asumiseksi.
Itsemääräämisoikeuden kannalta tässä tarkastellaan asukkaiden mahdollisuuksia olla osallisena
päätettäessä heidän arkiseen, jokapäiväiseen elämäänsä liittyvistä asioista kuten liikkuminen,
ruokailu, oma päiväohjelma, osallistuminen erilaisiin aktiviteetteihin ja sosiaalinen elämä.
Tutkimuksessa tarkasteltiin kahta liikkumiseen liittyvää osatekijää, liikkumista lähiympäristössä ja
pääsyä palveluihin. Yleisesti ottaen asukkaat pääsivät paremmin palveluihin kuin liikkumaan
muussa tarkoituksessa lähiympäristössään. Asumisen muoto sinänsä ei takaa liikkumismahdollisuuksia, vaan asunnon sijainti. Mitä itsenäisemmästä asumisesta oli kyse, sitä paremmat
mahdollisuudet asukkailla oli päästä palveluihin, yksin liikkuvien osuus oli suurempi, saattajaa
tarvitsi harvempi ja asukkaita, jotka eivät käyneet missään, määrä pienempi. Kun palveluihin oli
helppo päästä, myös lähiympäristöön liikkumisen mahdollisuudet olivat paremmat.
Kaikista kyselyyn vastanneista yksiköistä kolmanneksessa ei ollut yhteisiä ruokailuaikoja.
Kuitenkin suuressa osassa yksiköitä ruoka tuli pääosin keskuskeittiöltä ja asukkaat voivat harvoin
päättää ruokailuunsa liittyvistä asioista. Asukkaiden osallistuminen ruoan valmistukseen oli
yleisintä tuetussa asumisessa, mutta muissa asumismuodoissa se oli vähäistä. Asukkaan
mahdollisuus vaikuttaa ruokailuun liittyviin asioihin toteutui lähinnä aamu- ja iltapalan osalta.
Muuten alle puolet yksiköistä ilmoitti, että vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ollut.
Yhteisten päiväjärjestysten osalta eri toiminnoille oli pääosin kiinteät ajat laitoksissa, mutta lähes
yhtä usein autetun ja ohjatun asumisen yksiköissä. Yksilöllinen päiväjärjestys oli mahdollinen
kaikissa asumismuodoissa, mutta se oli yleisin tuetussa asumisessa.
Mahdollisuus tehdä valintoja ja vaikuttaa omaan elämäänsä ovat tärkeitä itsemääräämisoikeuden
kannalta. On todella huolestuttavaa, miten paljon kehitysvammaisten henkilöiden arkea säädellään.
Itsemääräämisen alue oli laajin tuetussa asumisessa ja vähäisin laitoksessa. Yksiköiden tiloja
lukittiin 40 %:ssa autettua, ohjattua ja tuettua asumista. Ovien lukitseminen on vahva signaali
itsemääräämisoikeuden puuttumisesta.
Työryhmä 5. Henkilöstö- ja työyhteisöjohtaminen
Professori Leena Paasivaara, Oulun yliopisto
Yliopistonlehtori Hanna Vakkala, Lapin yliopisto
1. Leena Mikkola ja Välipakka: Moniroolisuus ja identifikaatiot sairaalatyöyhteisössä
2. Eveliina Pennanen: Hoitohenkilöstön kokemuksia ja käsityksiä työhyvinvoinnin
rakentumisesta sairaalatyöyhteisön vuorovaikutuksessa
3. Ilkka Salmi: Tietotyöntekijöiden työvointi – itsensä johtamisen näkökulma
4. Hannele Väyrynen, Nina Helander, Harri Jalonen: Tietämyksenhallinta osana organisaation
toimintaa – hallintaa vai hämmennystä
5. Kristina Ahmas & Niina Koivunen: Norsunluutorni murtuu – suljetusta asiantuntijuudesta
avoimeen toimintamalliin.
6. Tommi Lehtonen: Miksi muutosjohtaminen epäonnistuu?
7. Anu Puusa & Kaarina Mönkkönen: Alais- ja työyhteisötaidot suhteessa olemisen taitoina
8. Paula Alatalo: Kunnat yhteiskunnallisen henkilöstövastuun toteuttajina Suomessa
1. Leena Mikkola ja Välipakka: Moniroolisuus ja identifikaatiot sairaalatyöyhteisössä
Työyhteisö ja sen jäsenyys vaikuttavat paitsi käsityksiimme työstä myös työn tekemiseen ja
työhyvinvointiin. Työyhteisöä yhdistää yhteinen tehtävä, joka perustuu organisaation
perustehtävään ja määrittyy ainakin osin työyhteisöstä riippumatta. Työyhteisön jäsenet osallistuvat
kuitenkin yhteisen tehtävän merkityksentämiseen. Samalla työyhteisön jäsenten vuorovaikutuksessa
merkityksennetään sitä, missä ovat työyhteisön rajat ja kuka työyhteisöön kuuluu. Jäsenyys syntyy
siten työyhteisön vuorovaikutuksessa, jossa rajoista, rajanylityksistä ja jäsenyyksistä neuvotellaan.
Kompleksisille organisaatioille, kuten sairaalaorganisaatiolle on tyypillistä, että organisaation
työyhteisöt ovat toisistaan riippuvaisia ja sidoksia ja että työyhteisöjen ja -ryhmien rajat ovat
joustavia. Työryhmillä on myös yhteisiä jäsenyyksiä, jotka muodostuvat hallinnollisen rakenteen ja
asiantuntijarakenteen kohdatessa. Rajapinnoille syntyvät jäsenyydet voivat merkitä moniroolisuutta,
esimerkiksi eri hierarkiatasoille liittyvien vastuiden myötä. Erityisesti moniroolisuus liittyy
johtamiseen ja johtajan työhön, mutta se voi koskea myös muita työyhteisön jäseniä, joilla on
edustuksellisia rooleja eri työryhmissä. Moniroolisuus voi aiheuttaa rooliristiriitoja työyhteisön
vuorovaikutukseen ja mukautuminen eri rooleihin voi myös kuormittaa. Kyse on pitkälti siitä,
mihin yksilö identifioituu. Identifikaatiolla tarkoitetaan yksilön käsitystä, jonka hän muodostaa
kuulumisestaan ryhmäkategoriaan. Se on dynaaminen sosiaalinen prosessi, jossa yksilön sosiaaliset
identiteetit rakentuvat (Scott ym. 1988).
Tässä esitelmässä tarkastellaan moniroolisuutta ja sen kytkeytymistä identifikaatioihin
sairaalatyöyhteisössä. Tavoitteena on ymmärtää, kuinka moniroolisuus näkyy työyhteisön
vuorovaikutuksessa ja kuinka identifikaatioita voisi hyödyntää moniroolisuuden hallinnassa.
Esitelmä perustuu sairaalatyöyhteisössä toteutettuun tutkimukseen, jossa kokousaineistosta
havainnoitiin identifikaation kohteita ja haastatteluaineistosta moniroolisuuden kuvauksia ja
ilmenemistä. Tulokset osoittavat, että identifikaatiot ovat kohteiltaan moninaisia ja nämä samat
kohteet nousevat esiin myös haastatteluaineistosta. Esitelmässä pohditaan moniroolisuuden ja
identifikaatioiden merkitystä työyhteisön johtamiselle. Lisäksi mietitään, kuinka identifikaatioita
tulisi vahvistaa ja miten niitä voi käyttää roolikonfliktien hallinnassa. Esitelmässä pohditaan myös,
millaisia voisivat olla vuorovaikutusstrategiat, joilla odotuksiin vastataan ja joilla niitä voi ohjata.
2. Eveliina Pennanen: Hoitohenkilöstön kokemuksia ja käsityksiä työhyvinvoinnin
rakentumisesta sairaalatyöyhteisön vuorovaikutuksessa
Sairaala on kompleksi organisaatio, josta tekee työympäristönä erityisen sen hierarkkisuus,
professioihin ja erikoisaloihin pohjautuva monikulttuurisuus sekä työn ainutlaatuinen, jopa elämän
ja kuoleman kysymysten äärellä liikkuva luonne. Työssään hoitohenkilöstö joutuu jatkuvasti
esimerkiksi hallitsemaan tunteitaan ja tasapainottelemaan vaihtuvien rooliodotusten välillä, jolloin
työ voi olla emotionaalisesti hyvin kuormittavaa. Monet työhyvinvointia haastavista ja rakentavista
ilmiöistä tulevat esiin erilaisissa vuorovaikutusprosesseissa ja -suhteissa työssä. Työhyvinvointia
lähestytään tässä tutkimuksessa henkisiä voimavaroja tuottavana sosiaalisena prosessina, joka
rakentuu ja jota ylläpidetään yhteisön vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata,
millaisia kokemuksia ja käsityksiä sairaalassa työskentelevällä hoitohenkilöstöllä on
työhyvinvoinnin rakentumisesta sairaalatyöyhteisön vuorovaikutuksessa.
Tutkimuksen aineisto koostui kymmenestä hoitohenkilöstön jäsenen teemahaastattelusta.
Haastatellut henkilöt työskentelivät erään suomalaissairaalan yhdellä toimialueella. Aineisto
kerättiin osana Sairaalatyöyhteisön työhyvinvointia edistävät vuorovaikutuskäytänteet tutkimushanketta (TSR 112304). Aineisto analysoitiin laadullisesti. Analyysi aloitettiin
tunnistamalla ja merkitsemällä kirjalliseen muotoon litteroituun aineistoon kohdat, joissa puhutaan
vuorovaikutukseen sekä hyvinvointiin ja sen rakentamiseen, ylläpitämiseen tai heikkenemiseen
kytkeytyvistä teemoista. Sen jälkeen aineisto koodattiin aineistolähtöisesti teemoitellen: tavoitteena
oli tunnistaa työhyvinvoinnin vuorovaikutukselliseen luonteeseen kytkettyjä merkityksiä.
Alustavat tutkimustulokset osoittavat, että hyvinvointi on yhteisötason ilmiö, jonka rakentamisen ja
ylläpitämisen nähdään olevan kaikkien työyhteisön jäsenten vastuulla. Vuorovaikutuksessa
hyvinvointia edistäviksi keskeisiksi tekijöiksi nousivat esimerkiksi toimiva yhteistyö eri
ammattiryhmien välillä, toimivat vuorovaikutussuhteet työyhteisössä, tiedon hallinta ja
tarkoituksenmukainen johtaminen. Yksityiskohtaiset tutkimustulokset kuvataan esityksessä, jossa
pohditaan myös, mikä on vuorovaikutuksen merkitys yhteisötason hyvinvoinnin rakentumiselle ja
ylläpitämiselle sairaalan kaltaisissa kompleksisissa organisaatioissa. Esityksessä keskustellaan
myös johtamisen näkökulmasta siitä, miksi työhyvinvointia on tärkeää ymmärtää
vuorovaikutuksellisena, yhteisötason ilmiönä – ei pelkästään yksilön tyytyväisyytenä työhönsä.
3. Ilkka Salmi: Tietotyöntekijöiden työvointi – itsensä johtamisen näkökulma
Tietotyön päämääränä organisaatiossa on luoda ja jakaa uutta tietoa sekä hyödyntää olemassa
olevaa tietoa organisaatiota hyödyntävällä tavalla. Tietotyöntekijät vastaavat organisaatioiden
luovuudesta ja innovaatioista sekä tunnistavat ja ratkovat myös organisaation ongelmakohtia.
Tietotyötä pidetään henkisesti raskaana, koska se edellyttää jatkuvasti uutta osaamista ja siihen
kohdistuu kovia aikapaineita. Henkistä rasittavuutta lisäävät työn määrän vaikea hallittavuus,
työnteon leviäminen vapaa-aikaan ja kasvavien tietomäärien hallinta. Nämä tekijät luovat paineita
hyvän työvoinnin ylläpitämisellä.
Meneillään olevassa tutkimuksessa on tarkoituksena selvittää, millaiset kokemukset rakentavat
työvointia tietotyöntekijöiden keskuudessa ja mikä on johtajuuden merkitys näiden kokemusten
muodostumisessa. Johtamisen näkökulma on perusteltu ja merkittävä, sillä se on tärkeä tekijä ja
mahdollistaja hyvää työvointia rakennettaessa. Metodologisesti tutkimus pohjautuu
fenomenologiseen kokemuksen tutkimuksen traditioon, joka toimii uudenlaisena lähestymistapana
työvoinnin (johtamisen) tutkimuksessa.
Tutkimuksessa on aineiston analyysin aikana noussut yhtenä työvointiin vaikuttavana ulottuvuutena
työntekijän oma reflektio. Tietotyö pohjautuu vahvaan autonomiaan ja vastuun kantamiseen, joka
osaltaan vaatii hyviä itsensä johtamisen taitoja ja strategioita myös hyvän työvoinnin
ylläpitämisessä. Tietotyö aiheuttaa usein stressiä ja tämän hallinnassa ilmenee vahvasti juuri itsensä
johtamisen lainalaisuudet. Paperissa tarkastelen tietotyöntekijän mahdollisuuksia vaikuttaa oman
työvointiin halliten, parantaen ja ylläpitämien sitä muuttuvassa työympäristössä.
4. Hannele Väyrynen, Nina Helander, Harri Jalonen Tietämyksenhallinta osana
organisaation toimintaa – hallintaa vai hämmennystä
Tieto ja osaaminen ovat keskeisiä resursseja yritysten kilpailukyvyn ylläpitämisessä ja
kehittymisessä (Laihonen et al. 2013). Tietämyksenhallinta on tietojohtamisen avainaluetta (Nonaka
et al. 2001; Wah 2000; Laihonen et al. 2013; Kukko 2013), jonka avulla yritykset voivat kehittää
toimintaansa oikean tiedon jakamisella oikeaan aikaan sekä osaamisen ja tiedon tehokkaalla
johtamisella ja hyödyntämisellä.
Tietämyksenhallintaan liittyy kuitenkin monia käytännön haasteita, joita organisaatioiden tulisi
pystyä tunnistamaan ja systemaattisesti ratkaiseman täysimääräisten hyötyjen saavuttamiseksi.
Jalosen (2013) mukaan tiedollisia haasteita voidaan kokonaisvaltaisesti lähestyä epävarmuuden
(uncertainty), monimutkaisuuden (complexity), epäselvyyden (equivocality) ja monitulkintaisuuden
(ambiguity) näkökulmien muodostamasta viitekehyksestä käsin. Viitekehyksen neljä näkökulmaa
ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta tarjoavat kukin oman hyödyllisen analyysikulmansa
tietämyksenhallinnan haasteiden tunnistamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Tässä tutkimuksessa tarkoituksena on analysoida laajan tietämyksenhallinnan kyselytutkimuksen
empiiristä aineistoa edellä esitetyn viitekehyksen kautta. Tietämyksenhallinnan tutkimuksen
empiirinen osio on toteutettu vuoden 2014 aikana internetpohjaisena kyselytutkimuksena, jonka
kohderyhmän muodostaa Suomen 50 suurinta yritystä. Tutkimuksella on pyritty tunnistamaan
tietämyksenhallinnan käytännön haasteita ja käytännön tarpeista lähteviä työkaluja sekä
toimintamalleja. Tutkimus kohdistuu tiedon ja osaamisen johtamiseen sekä henkilöstöhallinnan että
tietojärjestelmien näkökulmasta. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: onko tietämyksenhallinta
osana strategista suunnittelua suomalaisissa suuryrityksissä, miten ja millä menetelmillä
tietämyksenhallinta on organisoitu, ja millaisia haasteita tutkimuksen organisaatiot kohtaavat
tietämyksenhallinnan toteutuksessa?
Vastaava tutkimus on toteutettu tutkimusryhmän toimesta aikaisemmin, vuonna 2002. Käsillä oleva
tutkimus antaa siten myös vertailevaa tietoa vuoden 2002 tietämyksenhallinnan tutkimukselle
mahdollistaen seuraavat vertailevat tutkimuskysymykset: miten tietämyksenhallinta on vakiintunut
osaksi arjen toimintaa vuonna 2014 verrattuna 2002 vuoden tilanteeseen, ja miten
tietämyksenhallinta on vaikuttanut yritysten innovointiin, tuottavuuteen ja henkilöstön
hyvinvointiin verrattuna vuoden 2002 tilanteeseen? Saatujen tutkimustulosten perusteella pyritään
tunnistamaan tietämyksenhallinnan keskeiset kehittämiskohteet, joiden pohjalta valmisteilla
olevassa jatkotutkimuksessa tullaan kehittämään yrityksille toimivia tietämyksenhallinnan
ratkaisuja ja toimintamalleja. Tutkimustiedon jalkauttaminen käytännön tasolle mahdollistaa
yritysten käyttämättömien tietoresurssien tunnistamisen ja hyödyntämisen kilpailukyvyn
kehittämisessä. Kun yritysten toiminta on tietämystä hyödyntävää ja tuottavaa, on sillä vaikutusta
koko kansantalouden tuottavuuteen ja kansalaisten hyvinvointiin.
Avainsanat: tietämyksenhallinta, kompleksisuus, systemaattisuus, vaikuttavuus
Kirjallisuus:
Jalonen, H. (2013) Systeemisen innovaation omaksumisen tiedonhallinnalliset haasteet. Hallinnon
Tutkimus 32 (2), 95–112.
Kukko, M. (2013) Knowledge-Sharing Challenges in Company Growth: A Comparative Case
Study from the Software Business. Tampereen teknillinen yliopisto: Tampere.
Laihonen, H. et al. (2013) Tietojohtaminen. Tampereen teknillinen yliopisto: Tampere.
Nonaka, I., Konno, N. & Toyama, R. (2001) Emergence of ”ba”. Teoksessa I.
Nonaka & Nishiguchi (toim.) Knowledge emergence: social, technical, and
evolutionary dimensions of knowledge creation. New York: Oxford University
Press, 13—29.
Wah, L (2000) Behind the buzz: The substande of knowledge management.
Teoksessa J. A. Woods & J. W. Cortada (toim.) The Knowledge Management
Yearbook 2000—2001. Boston: Butterworth-Heinemann, 307—317.
5. Kristina Ahmas & Niina Koivunen: Norsunluutorni
asiantuntijuudesta avoimeen toimintamalliin
murtuu
–
suljetusta
Tarkastelemme asiantuntijuuden muutosta asiantuntijaorganisaatiossa, jossa tarkastelun kontekstina
on museoinstituutio. Organisaatiotutkimuksen kentällä museota koskeva asiantuntijuustutkimus on
antanut odottaa itseään, vaikkakin museolaitos käyttää keskeistä asiantuntijavaltaa. Kuvaamme
kuinka asiantuntijuus museokontekstissa nivoutuu vahvasti johtajuuteen eikä käsitteiden
erottaminen toisistaan aineiston perusteella ole asiantuntijaorganisaatiossa mahdollista.
Museo edustaa yhteiskunnassa asiantuntijaksi legitimoitua toimijaa, jonka asema on rakentunut
suljetun asiantuntijuuskäsityksen varaan (Eräsaari 2002). Institutionaalinen valta näyttäytyy yksilöiden roolisuorituksissa monitahoisten ammatillisten rakenteiden ja alalle vakiintuneiden käytäntöjen kautta (Berger& Luckmann 1966). Siksi museoinstituutiota on useissa yhteyksissä kuvattu
norsunluutornina (Zolberg 1981), joka sulkee maallikot ulkopuolelleen. Näin museo näyttäytyy
useiden muiden asiantuntijaorganisaatioiden kaltaisena.
Nojaudumme Keski-Pohjanmaan maakuntamuseossa tehtyyn toimintatutkimukseen, jonka aineisto
on koottu haastatteluin, havainnoiden, dokumenttien ja interventioiden perusteella. Kuvaamme sen
perusteella kuinka museossa asiantuntijuus tosiasiassa sitoutuu vahvasti johtajuuteen, vaikka
toimijat sitä eivät tunnista byrokraattisten mallien ja totuttujen toimintatapojen vaikuttaessa heihin.
Se tarkoittaa johtajuuden käsitteellistä piiloutumista arjen toiminnan taakse (Gronn 2000; Ladkin
2010), mutta avaa samalla mahdollisuuksia jaetun johtajuuden toimintatavoille, joissa asiantuntijuus
saa roolin johtajuuden sisältönä. Johtajuudesta tulee postherooista (Fletcher 2004), kun se ei perustu
asemavaltaa vaan keskinäisvaltaan ja valtuutukseen asiantuntijana rakentuen relationaalisesti
(Hosking 2006) toimijayhteisön keskuudessa. Asiantuntijuus ja johtajuus kietoutuvat yhteen uutta
luovaksi kollektiiviseksi asiantuntijuudeksi (Koivunen 2005), joka arjessa johtaa laitoksen
toimintaa. Kollektiivinen asiantuntijuus nojautuu vuorovaikutuksen ja osallisuuden yhdentymiseen,
joka rakentaa osallistamista ja tuottaa jakamista. Tästä seuraa, että ymmärrys asiantuntijuudesta
joutuu uuden tarkastelun alle ja avautuu, jolloin maallikotkin voidaan toiminnan kontekstista
riippuen hyväksyä asiantuntijoiden piiriin. Norsunluutornin murentuminen käynnistyy.
Täydennämme tarkastelullamme aiemmissa tutkimuksissa esitettyä ymmärrystä sekä johtajuuden
että asiantuntijuuden kaksinapaisesta olemuksesta. Sen mukaan johtajuus näyttäytyy stagnaattisena
ja dynaamisena, kun taas asiantuntijuus perustuu joko suljettuun tai avoimeen logiikkaan. Sekä
aineiston ja konteksti sisältämän esteettisen ulottuvuuden johdosta läpivalaisemme tarkastelua
esteettisellä organisaatioteorialla ( Strati 1999; Ramirez 1991). Se tuottaa uutta ymmärrystä
aistipohjaisuuden ja kehollisuuden keskeisestä osasta sekä johtajuuden että asiantuntijuuden rakentumisessa. Erityisen selkeästi tämä on havaittavissa avoimeen asiantuntijuuteen ja dynaamiseen
johtajuuteen kiinnittyvässä nonverbaalissa vuorovaikutuksessa. Kehollisen vuorovaikutuksen
keskeisyys ja moniulotteisuus merkitsee esteettisen komponentin nousua merkittäväksi
asiantuntijaorganisaation organisatorista toimintaa määrittäväksi tekijäksi.
6. Tommi Lehtonen: Miksi muutosjohtaminen epäonnistuu?
Tämän esitelmän aiheena on muutosjohtamisen edellytykset ja esteet, joita tarkastelen
johtajahaastattelujen ja kehittämäni näkökulman rakenneanalyysin avulla (”The concept of a point
of view”, SATS: Northern European Journal of Philosophy 12, nro 2). Käytettävä empiirinen
aineisto on koottu vuosina 2010–11 haastattelemalla yhdeksää suomalaista johtajaa yksityiseltä,
julkiselta ja kolmannelta sektorilta. Haastattelut on tehty Vaasan yliopiston sosiaali- ja
terveyshallintotieteen yksikön ”Ihmisen ääni” -hankkeessa, jota Suomen Akatemia rahoittaa.
Haastattelut koskivat johtotehtävissä koettuja pirullisia ongelmia sekä onnistumisia ja
epäonnistumisia niiden ratkaisemisessa. Pirullisilla tarkoitetaan tässä ongelmia, joita on vaikea
ymmärtää ennen asiaan tarttumista ja joihin ei ole olemassa lopullisia ratkaisuja. Haastatellut saivat
itse valita tapaukset, joita halusivat tarkastella. Ne edustavat käytännössä vaikeiksi koettuja
tilanteita ja kysymyksiä kuten organisaatiomuutoksia, tuotavuusohjelmia, irtisanomisia ja töiden
uudelleenjärjestelyä. Tutkimuksen tuloksia on julkaistu Vartiaisen, Ollilan, Raision ja Lindellin
kirjassa Johtajana kaaoksen reunalla: Kuinka selviytyä pirullisista ongelmista? (Helsinki:
Gaudeamus, 2013). Tässä esitelmässä keskitytään muutosjohtamisen kysymyksiin.
Tutkimuksen tulokset voidaan tiivistää seuraavasti: Henkilöstön tuntema pelko ja epävarmuus ovat
keskeisiä syitä uudistusten epäonnistumiselle, sillä pelosta ja tietämättömyydestä seuraa muutosten
vastustusta ja torjuntaa. Muutosten tarpeellisuuden tunnistaminen ja tekninen suunnittelu ja
toteuttaminen eivät siksi riitä, vaan tarvitaan myös muutosten perustelua ja selittämistä henkilöstölle
sekä ajoissa annettua tiedotusta. Näitä edellytyksiä voidaan selittää analysoimalla näkökulman
käsitettä, jossa erotan seuraavat osatekijäryhmät: 1) havaitsijaan kuten esimieheen tai alaiseen
liittyvät tekijät, 2) tarkastelu- ja työvälineisiin liittyvät tekijät sekä 3) tarkastelun tai toiminnan
kohteeseen liittyvät tekijät. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi työn tulos eli tuote tai palvelu sekä
asiakkaat.
Haastatteluaineistossa painottuvat havaitsijaan, tässä tapauksessa henkilöstöön liittyvät seikat kuten
työntekijöiden tavoitteet ja taustatiedot. Käy myös selväksi, että muutosjohtamisella on sitä
paremmat edellytykset onnistua, mitä kattavammin näkökulman eri osatekijöitä otetaan huomioon.
Muutosjohtajan pitäisi siksi purjehtia Skyllan ja Kharybdiksen välistä: yhtäältä on varottava eri
osatekijöiden laiminlyömistä ja toisaalta pitää välttää joidenkin tekijöiden ylikorostamista.
7. Anu Puusa & Kaarina Mönkkönen: Alais- ja työyhteisötaidot suhteessa olemisen
taitoina
Alaistaitonäkökulma on nostettu viime aikoina johtajuutta ylikorostavan kulttuurin rinnalle.
Esimiestaitojen ohella onkin alettu puhua myös alaistaidoista. Alaistaitoja voidaan pitää
esimiestaitojen eräänlaisena vastinparina. (ks. esim. Keskinen 2005; Silvennoinen & Kauppinen
2006; Laulainen 2010). Kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetään organisaatiokansalaisuuden
käsitettä, jonka monet tutkijat suomentavat alaistaidoksi. Alaistaitokäsitteen rinnalla on Suomessa
viime vuosina kiinnostuttu myös työyhteisötaidot -käsitteestä, joka laajentaa tarkastelua koskemaan
koko työyhteisön toimintaa, erityisesti ryhmäilmiöitä ja vuorovaikutuskulttuurisia kysymyksiä (ks.
Mönkkönen & Roos 2011; Puusa, Mönkkönen & Kuittinen 2010).
Tässä artikkelissa tarkastelemme yhdestä asiantuntijaorganisaatiosta kerätyn empiirisen aineiston
avulla sitä, miten organisaation johto ja henkilöstö jäsentävät alaistaitoteemaa, ts. millaisia
merkityksiä siihen liitetään moniäänisessä tarkastelussa.
Alaistaidon teemoja jäsennettiin aineistossa mielenkiintoisella tavalla, usein ikään kuin jännitteiden
tai vastakohtaisuuksien kautta. Ilmiönä alaistaitojen luonteeseen kuuluu vuorovaikutuksellisuus ja
vastavuoroisuus ja analyysimme perusteella alaistaidoilla näyttää olevan yksilöön sidottujen
ominaisuuksien lisäksi myös osin kollektiivinen luonne. Alaistaidot jäsentyivät kuuden
ominaispiirteen kautta, jotka paikoin eroavat jo melko vakiintuneen aseman saavuttaneista
organisaatiokansalaisuuden ilmenemistä kuvaavista malleista. Tutkimuksen johtopäätökset auttavat
osaltaan myös selventämään alais- ja työyhteisötaitoteemojen keskinäistä suhdetta: Aineiston
perusteella voidaan todeta, että alaistaidot eivät määrity vain yksilön suhteessa esimieheen ja
organisaatioon. Niiden lisäksi alaistaidot jäsentyvät muun muassa suhteessa työyhteisöön,
työkavereihin, ja tiimeihin. Näin ollen alaistaitoilmiön paremman ymmärtämisen lisäksi
tutkimuksemme kontribuoi ilmiön ympärillä käytyyn käsitteelliseen keskusteluun.
Tutkimuksemme johtopäätökset vahvistavat käsitystämme siitä, että on tärkeää puhua alais- ja
työyhteisötaidoista yhteisenä kokonaisuutena, jolloin yksilöllisiä taitoja ei irroteta sosiaalisista
yhteyksistään.
Myös erilaiset vuorovaikutussuhteiden kuvaukset ovat tällöin kiinnostavia
tarkastelun kohteita (vrt. Mönkkönen 2008). Työyhteisö- ja alaistaitokeskusteluihin liittyy myös
paljon hyvää tavoiteltavaa puhetta, joka ei aina realisoidu työyhteisöjen arjessa (ks. Svenigsson &
Larsson 2006). Kriittisestä näkökulmasta korostetaan usein myös alaistaitopuheen vallankäyttöön
liittyvää ulottuvuutta. Aineistostamme oli kuitenkin havaittavissa, että sekä alaiset että johto
jäsensivät alais- ja työyhteisötaitoja hyvin samansuuntaisesti. Tämä kertoo siitä, että ne liitetään
laajasti hyvän työyhteisön toimintaa edistäviksi tekijöiksi. Tekstiaineistossa hyvät työyhteisötaidot
ja organisaation jäsenien suhde toisiinsa ilmenee myös tavassa, jolla tutkittavat kuvaavat yhteistä
tekemistä tai suhdetta toisiin yksiköihin. Metodisesti tässä tutkimuksessa hyödynnettyjen
narratiivisten menetelmien ja erityisesti tekstianalyysin antina näemme sen, että sen avulla on
mahdollista päästä hyvää tavoitepuhetta syvempiin kerroksiin tarkastelemaan sitä, miten tutkittavat
ilmiötä jäsentävät ja tulkitsevat ja miten he hahmottavat omaa rooliaan sekä suhdettaan
kokonaisuuteen, jossa toimivat.
8. Paula Alatalo: Kunnat yhteiskunnallisen henkilöstövastuun toteuttajina Suomessa
Yhteiskuntavastuu organisaation arvoja ja eettisyyttä kuvastavana ilmiönä ja käsitteenä on lyönyt
vauhdilla itsensä läpi Suomen yrityselämässä. Julkista sektoria ja erityisesti kuntia koskevaa
kansallisen tason vastuututkimusta on sen sijaan löydettävissä kootusti vain vähän tai se on ilmiön
moniulotteisuudesta johtuen ollut hyvin hajanaista. Erityisesti sosiaalisen yhteiskuntavastuun
tutkimukselle on olemassa selvä tilaus meneillään olevassa yhteiskunnallisessa murrostilanteessa.
Tutkimus on lähestymistavaltaan hermeneuttinen, koska sosiaalinen yhteiskuntavastuu tutkittavana
ilmiönä kuvastaa lähtökohtaisesti hermeneutiikan ydinajatusta siitä, että koko historiallisyhteiskunnallinen todellisuus on merkitysten läpäisemää. (Juntunen & Mehtonen 1977.)
Käsillä olevassa väitöstutkimuksessa pyritään avaamaan Jonathan A. Smithin kehittämää
tulkinnallista fenomenologista analyysia (myöhemmin IPA, Interpretative Phenomenological
Analysis) hyödyntäen lähtökohtaisesti kompleksista kuntien sosiaalisen yhteiskuntavastuun ilmiötä.
Keskeisenä tutkimuskohteena ovat kuntien luottamushenkilöiden ja henkilöstön edustajien
kokemukset kuntien henkilöstövastuun toteutumisesta eli siitä, millaisin käytäntein kunnat
toiminnassaan kantavat vastuuta henkilöstöstään. Tavoitteena on kohderyhmien vastuupuheen
kautta selvittää, koetaanko kuntien toiminta yhteiskunnallisesti vastuulliseksi tai voidaanko sitä
luonnehtia jopa sille vastakkaiseksi. Esimerkkinä kunnissa toteutettavat henkilöstön irtisanomiset
voivat olla toisaalta keino toteuttaa yhteiskunnallista vastuuta (taloudellinen merkitys), mutta
toisaalta ne voidaan paikallisesta tai alueellisesta näkökulmasta nähdä jopa yhteiskuntavastuun
vastaisena ratkaisuna. Samalla, kun analysoidaan, millä tavoin käsitys henkilöstöön kohdistuvasta
vastuusta rakentuu tutkittavien kokemuksissa, on pioneerityöksi luonnehdittavalla tutkimuksella
mahdollista lisätä tietoa ja ymmärrystä henkilöstöön kohdistuvasta yhteiskuntavastuullisesta
toiminnasta kunta-alalla, sekä kerätä kokemuksia hyvistä menettelytavoista, joilla vastuun
toteutumista voitaisiin erityisesti meneillään olevassa yhteiskunnallisessa murrostilanteessa edistää.
Henkilöstövastuuta tarkastelevaa tutkimusaineistoa on lähestyttävä ilmiön kompleksinen luonne
huomioiden tulkinnallisesti. Vaikka sosiaalisen yhteiskuntavastuun ilmiön tarkastelu on ollut
kansainvälisesti erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana varsin laaja-alaista ja eri
tutkimustraditioiden näkökulmia integroivaa, ei sen yhteiskunnallisesti merkitykselliseen ilmiön
syväanalyysiin ole päästy tulkinnallisuuden jäätyä lähes poikkeuksetta tarkastelun ulkopuolelle.
Käsillä olevaan väitöstutkimukseen ja henkilöstövastuun tarkasteluun IPA soveltuu metodina
erinomaisesti, koska se huomioi erityisen hyvin tutkittavan ilmiön kompleksisen luonteen, johon ei
itseisarvona liity objektiivisuuden vaatimusta.
Lähteet:
Juntunen M. & Mehtonen L. 1977. Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Gummerus. Jyväskylä.
Työryhmä 6. Sosiaali- ja terveyshallinto ja -johtaminen
Dosentti, yliopistonlehtori Seija Ollila, Vaasan yliopisto
Yliopettaja, HTT Hannele Laaksonen, Tampereen ammattikorkeakoulu
Jokaiselle työryhmäläiselle varataan aikaa n. 30 min, josta 20 minuuttia on esitysaikaa ja n. 10 min
varataan keskustelulle. Molempina päivinä esityksiä on näin ollen 3 kpl.
Esitysjärjestys:
•
Torstaina 27.11: Laura Perttola, Katriina Niemelä/Pia Vähäkangas ja Marjo-Riitta Himanen
•
Perjantaina 28.11: Tomi Laapotti, Anne Koskiniemi ja Tomi Niemi
Hyvä hallinto vanhusten sosiaalihuollossa – empiirisen oikeustutkimuksen näkökulma
asiakkaan kohteluun palvelujärjestelmässä
Laura Perttola
julkisoikeuden tohtorikoulutettava
Vaasan yliopisto, filosofinen tiedekunta
laura.perttola@uva.fi
Esitykseni liittyy monimenetelmäisen väitöstutkimukseni toiseen vaiheeseen, jonka alustavia
suunnitelmia toivon voivani esittää sosiaali- ja terveyshallinnon johtamisen työryhmässä. Tutkin
hyvän hallinnon toteutumista vanhusten sosiaalihuollon palveluja myönnettäessä, keskittyen
erityisesti päätösten perusteluihin. Tutkimukseni alkupiste on lainopillinen, keskittyen hallinto- ja
sosiaalioikeudellisten ongelmien systematiikkaan ja tulkintaan. Näkökulmani oikeudelliseen
tutkimusaiheeseeni on kuitenkin yhteiskunnallinen, ei oikeuden sisäinen. Oikeuden ulkopuolelle
ulottuviin tutkimuskysymyksiin vastaamiseen lainopin keinot ovat riittämättömät, joten hyödynnän
hallintotieteiden empiirisiä tutkimusmenetelmiä tarkastellessani oikeuksien toteutumista
käytännössä.
Tutkimukseni
tavoitteena
on
osallistua
kansainväliseen
kriittiseen
tutkimuskeskusteluun, jonka kiinnostuksen kohteena on asiakkaan kohtelu palvelujärjestelmässä.
Tutkimukseni ensimmäisessä, lainopillisessa osassa olen tarkastellut lainsäädännön asettamia
vaatimuksia päätösten perustelemiselle sosiaalihuollon etuuksia myönnettäessä. Oikeus saada
perusteltu päätös on sosiaalihuollon asiakkaan oikeussuojan kannalta tärkeimpiä hyvän hallinnon
takeita. Kuitenkin esimerkiksi vanhuspalvelulain toimeenpanon seurantatutkimus (THL & Valvira
vuodesta 2013) osoittaa, että vanhuspalveluja myönnettäessä valituskelpoisen päätöksen antaminen
usein laiminlyödään. Miksi näin tapahtuu, ja mitä tämä tarkoittaa sosiaalihuollon asiakkaan
kannalta? Kunnallisilla soveltamisohjeilla on osoitettu olevan keskeinen asema sosiaalietuuksien
myöntämistä koskevien päätösten perustelujen oikeuslähteenä, mikä on johtanut tutkimukseni
oikeuslähdeopilliseen kysymyksenasetteluun: kuinka vahvasti ensi asteen päätöksenteko voi
tukeutua virallislähteisiin tai hallintokäytäntöihin? Täydennän tutkimustani empiirisin menetelmin
tehdyllä selvityksellä kuntien käyttämistä vanhusten kotihoidon ja asumispalvelujen
myöntämiskriteereistä. Toteutuuko hyvä hallinto näihin kriteereihin nojautuvassa vanhusten
sosiaalihuollon hallintomenettelyssä?
Tutkimukseni toisessa vaiheessa ylitän oikeustieteen raja-aidat pohtimalla, miten hyvä hallinto
perusoikeutena on sovitettavissa yhteen sosiaalihallintoon kohdistuvien tehokkuusvaatimusten
kanssa. Jos hallinnon tehokkuutta mitataan etuuspäätösten määrällä ja palvelujen myöntämisen
määräajoilla, pystytäänkö samalla huomioimaan yksilöllisen harkinnan tarpeet? Yhdenmukaisilla
palvelujen myöntämisen kriteereillä pyritään yhdenvertaiseen kohteluun, mutta joustaako
järjestelmä tarvittaessa, mahdollistaen asiakkaan kohtaamisen myös hallinnollisessa
päätöksenteossa? Tutkimusaiheeseen liittyy myös kunnallisen itsehallinnon ja kansalaisten
yhdenvertaisuuden välinen jännite. Kunnalla on oikeus ja velvollisuuskin tehostaa hallintoaan
parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta millaista tehokkuutta kunnan itsehallinnosta päättävät
asukkaat haluavat sosiaalipalveluihin? Tähän liittyen metodologiseksi haasteeksi nousee
vastaaminen kysymykseen: miten kunnan asukkaiden itsehallinnollinen tahto voidaan selvittää?
Onko kunnan asukkaiden itsehallinnon ja sosiaalisten oikeuksien yhdenvertaisen toteutumisen
välillä tosiasiassa jännitteitä?
VUODEOSASTOISTA AKTIIVISEEN ASUMISEEN – JOHTAMISEN TYÖVÄLINEITÄ
RAKENNEMUUTOKSEN TEKIJÄLLE
Katriina Niemelä, Oulun kaupunki katriina.niemela@ouka.fi
Pia Vähäkangas, Pietarsaaren kaupunki pia.vahakangas@pietarsaari.fi
Ikäihmisten hoitoa ja palvelua koskevien kansallisten linjausten keskeisenä suuntauksena on edistää
kotona asumista tukevia ratkaisuja ja vähentää pitkäaikaista laitoshoitoa etenkin vanhainkodeissa ja
terveyskeskusten vuodeosastoilla sekä lisätä väestön aktiivista osallistumista omaa terveyttä ja
hyvinvointiaan koskevissa asioissa.
Vanhuspalvelua koskevat rakennemuutokset tulevat todennäköisesti vaikuttamaan lähivuosina
siihen, että tehostetun palveluasumisen lisääntymisen myötä sinne on myös kohdennettava
sairaanhoidollisen,
kuntoutuksellisen
ja
lääketieteellisen
osaamisen
lisävoimavaroja
asiakasrakenteen muuttuessa vaativammaksi. Toisaalta on tietoisesti panostettava kuntoutumista
edistävän toiminnan sisällölliseen kehittämiseen. Palvelun tuottamisessa haasteet liittyvät erityisesti
aktiivisesta kuntoutuksesta hyötyvien asiakkaiden tunnistamiseen, moniammatillisten
toimintamallien, johtamisen ja johtamisosaamisen kehittämiseen.
Lähijohtaja on yksikkötasolla vastuussa henkilöstöresurssien käytännön ohjauksesta, henkilöstön
rekrytoinnista, osaamisen kehittämisestä ja hyvinvoinnista. Kuntoutumista edistävien
toimintamallien toteuttamiseksi ja ikääntyneen henkilön kuntoutumisen edistämiseksi tarvitaan
tietoa asiakasrakenteen yhteydestä henkilöstöresursseihin ja kuntoutumiseen liittyvistä hyvistä
käytännöistä. Kustannusvaikuttavasti toteutettavan henkilöstöresurssien ohjauksen tueksi tarvitaan
tietoa myös hoidon tuloksista ja niiden yhteydestä henkilöstömitoitukseen. Erityisesti tarvitaan
uusia, innovatiivisia johtamisen malleja ja –työvälineitä muutoksen johtamisen tueksi.
Tämän tutkimuksen lähtöoletuksena on, että kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan avulla
voidaan parantaa hoidon kliinistä laatua (RAI- laatuindikaattorit) ja lisätä arjen aktiivisuutta
tukemalla ikäihmisten toimintakyvyn paranemista/säilymistä ja ennaltaehkäisemällä toimintakyvyn
huononeminen. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on ikääntyneiden henkilöiden kuntoutumisen
mahdollisuus ja sen tarkastelu suhteessa kuntoutumista edistävään hoitajan toimintaan ja sen
johtamiseen. Tutkimuksessa on arvioitu ympärivuorokautisen hoidon (tehostettu palveluasuminen
ja vanhainkodit) asiakasrakennetta, kuntoutumista edistävää hoitajan toimintaa ja sen tuloksia
hyödyntämällä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) hallinnoimaa kansallisen tason RAI
aineistoa 1_2014. Tulosten lisäksi tutkimuksen johtopäätöksinä esitetään lähijohtamiseen liittyviä
keskeisiä suosituksia ympärivuorokautiseen hoitoon matkalla kohti aktiivista asumista.
Jatkuvan laadunparantamisen prosessi Vaasan keskussairaalassa SHQS-laatujärjestelmän
avulla.
Marjo-Riitta Himanen, marjo-riitta.himanen@vshp.fi
Terveydenhuoltolaki (1326/2010) ja siihen liittyvä asetus Laadunhallinnasta ja potilasturvallisuuden
täytäntöönpanosta ohjaavat laadunhallintaa terveydenhuolto-organisaatioissa. Aiemmin julkaistut
valtakunnalliset laatusuositukset,( mm 1999), antavat suosituksia terveydenhuollon laatutyölle
asiakkaan, johdon, henkilöstön ja prosessien näkökulmasta .Kuntaliitto julkaisi Terveydenhuollon
laatuoppaan 2011 kliinistä työtä terveydenhuollossa tekeville.
Vaasan sairaanhoitopiirissä oli Strategiaan kirjattuna yhteisen laatujärjestelmän käyttöönotto.
Aiemmin laatutyö tapahtui osastojen ja yksiköiden omilla valitsemilla menetelmillä, esimerkiksi
ITE-menetelmällä (Kuntaliitto). Asiakas-potilasnäkökulmaa arvioitiin asiakas-potilaspalautteilla.
Yhteiseksi, koko organisaation kattavaksi laatujärjestelmäksi valittiin SHQS-laatujärjestelmä
(Social and Health Quality Service). Järjestelmä perustuu kansainväliseen akkreditointimenettelyyn.
Järjestelmä sisältää arviointikriteeristön johdon ja henkilökunnan käyttöön. Arviointi sisältää
johdon ja henkilökunnan itsearvioinnit, organisaation sisäisten auditoijien tekemät sisäiset
auditoinnit sekä terveydenhuollon asiantuntijoiden ja järjestelmän omistajaorganisaation auditoijien
suorittamat ylläpitoauditoinnit sekä varsinaiseen sertifiointiauditoinnin. Arviointien kohteena ovat
strateginen johtaminen, johtamisjärjestelmä (sisältää riskienhallinnan), henkilöstöasiat,
palveluprosessit sekä arviointi ja kehittäminen. Kriteeristö sisältää ISO-9000 kriteeristön
vaatimukset. Laatujärjestelmän tavoitteena on varmistaa organisaation rakenteelliset edellytykset
tuottaa hyvää laatua ja palvelua potilaille ja asiakkaille. Saadakseen sertifikaatin kolmeksi vuodeksi
organisaation tulee täyttää lisäksi kansainväliset Laaduntunnustuksen ehdot, jotka perustuvat
ISQUA:n valvomaan järjestelmään.
SHQS- laatujärjestelmä otettiin käyttöön vuoden 2005 lopulla ja ensimmäiset itsearvioinnit tehtiin
vuonna 2006. Sen jälkeen arvioinnit ja auditoinnit on toteutettu ohjelman sääntöjen mukaisesti.
Laatujärjestelmän käyttöönotto on merkittävä panos organisaatiossa sekä kustannusten että
käytettyjen henkilöresurssien suhteen. Yleensä laatua on arvioitu terveydenhuollon organisaatiossa
potilasryhmien hoidon laatuna mutta hyvin vähän koko organisaation toimintaa kattavan
laatujärjestelmän näkökulmasta. SHQS-laatujärjestelmästä ei ole tehty tutkimusta Suomessa vaikka
se on useissa organisaatioissa jo käytössä. Tutkimusta ei myöskään löydy kansainvälisessä
kirjallisuudessa.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata ja arvioida SHQS-laatujärjestelmän toimenpanoa ja
sen avulla aikaansaatua jatkuvaa laadunparantamista. Arviointien ja auditointien yhteydessä syntyy
runsaasti raportteja, joita käytetään tutkimuksen materiaalina. Raporttien lisäksi haastatellaan
hoitoyksiköiden osastonhoitajia, koska heillä on yksikkötasolla vastuu laadunhallinnasta.
Tutkimusmateriaali analysoidaan käyttäen laadullista analyysiä sekä dokumentteina toimivien
laaturaporttien että haastattelujen osalta.
Kirjallisuutta
Meyers D.C, Durlak J.A, Wandersman A.(2012) The Quality Implementation Framework: A
Synthesis of Critical Steps in the Implementation Process. American Journal of Community
Psychology.
Niskanen J. (2004). EFQM,ISO 9001:2000,Kings Fund sekä Benchmarkingiin perustuva
palvelurakenneauditointi. Vaasan yliopiston julkaisuja 254.
Schilling J, Cranovsky R, Straub R. ( 2001). Quality programmes, accredititation and certification
in Schwitzerland 2001. International Journal for quality in Health Care, VOl 13, Number 2, pp 157161.
Swinehart K, Green R F.( 1995). A continuous improvement and TQM in health care: an emerging
operational paradigm becomes a strategic imperative. International Journal of Health Care Quality
Assurance Vol8, no 1, pp 23-27.
Wagner C,DE Bakker D H,Groenewegen P P.(1999). A measuring instrument for evaluation of
quality systems. International Journal for Quality in Health Care, Vol 11,Number 2, pp 119-130.
Vuori H.(2013) Terveydenhuollon laatutyön kehitys Suomessa . Sosiaalilääketieteellinen
Aikakauslehti 50: 87-95.
Vuorovaikutuksen rakentuminen eri organisaatiotasojen sairaalajohtoryhmien kokouksissa
Tomi Laapotti, FM, Jatko-opiskelija, Jyväskylän yliopisto, Viestintätieteiden laitos, Puheviestintä
tomi.laapotti@jyu.fi
Sairaalat ovat kompleksisia organisaatioita, jotka muodostuvat keskenään erilaisista, mutta
monitasoisesti toisiinsa kietoutuneista vastuu- ja toimialueista. Sairaaloiden hierarkkinen hallinto- ja
johtamisperinne eriyttää osaltaan hallinto- ja kliinisen työn toisistaan, mikä luo osalle työntekijöistä
monia tilannesidonnaisia rooleja. Erilaiset toimintatavat, organisaatiorakenteet, edustukselliset
roolit, vuorovaikutuskäytänteet ja muuttuva toimintaympäristö muodostavat sairaalatyöyhteisöön
enemmän tai vähemmän pysyviä ja läpäiseviä rajapintoja, jotka syntyvät, joita vahvistetaan ja joita
ylitetään vuorovaikutuksessa. Kompleksista organisaatiota tehdään olevaksi ja ymmärrettäväksi
muodollisissa kokouksissa, joita tarkastelemalla voidaan saada tietoa vuorovaikutuskäyttäytymistä
ohjaavista rakenteista. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sairaalan johtoryhmäkokouksia kahdella
organisaatiotasolla: johtoryhmät ovat sairaalan johtamis- ja tietojärjestelmien tärkeitä solmukohtia.
Esiteltävän tapaustutkimuksen tavoitteena on ymmärtää sairaalan toimi- ja vastuualuetason
johtoryhmien kokousvuorovaikutuksen rakenteita ja näiden rakenteiden yhtäläisyyksiä ja
eroavaisuuksia eri organisaatiotasoilla strukturaatioteoreettisesta näkökulmasta. Lisäksi tavoitteena
on kuvata kokoustilanteen dynaamista riippuvuussuhdetta organisaation rakenteisiin, ja kuinka tämä
todentuu kokousvuorovaikutuksessa. Aineistona on viisi autenttista johtoryhmäkokousta
kummaltakin organisaatiotasolta ja lisäksi johtoryhmien jäsenten teemahaastatteluita (N=9).
Tutkimuksen tavoitteisiin vastataan tarkastelemalla havainnointiaineistosta millainen ryhmän
viestintäverkosto
on,
miten
ryhmän
jäsenten
edustukselliset
roolit
vaikuttavat
kokousvuorovaikutukseen
sekä
miten
ryhmä
vahvistaa
tai
uudelleenmäärittelee
kokousvuorovaikutusta sääteleviä rakenteita vuorovaikutuksessa. Havainnointiaineiston analyysi
perustuu sosiaaliseen verkostoanalyysiin. Haastatteluaineistosta tarkastellaan, millaisena ryhmän
jäsenet itse kokevat kokouksissa käydyn keskustelun ja sen myötä kokousten merkityksen osana
omaa johtamistyötään. Haastatteluaineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Tutkimuksen tulosten mukaan kummankin organisaatiotason johtoryhmäkokoukset olivat
voimakkaasti puheenjohtajakeskeisiä: tämä ei ole sinänsä yllättävää, mutta verkostoanalyysi osoitti,
että ryhmissä käydyt keskustelut käytiin puheenjohtajan ja yhden osallistujan välillä kerrallaan, ei
siis koko ryhmän tasolla. Alemman organisaatiotason kokoukset olivat selkeämmin
puheenjohtajakeskeisiä, vaikka niissä keskusteltiin dynaamisemmin. Vuorovaikutusverkostojen
rakenteet mukailivat organisaatiorakenteisiin pohjaavia rooleja ja kokousten tehtävää. Johtoryhmien
jäsenet kokivat kokoukset tärkeiksi tiedonvälityksen ja koordinoinnin areenoiksi, joissa on hyvä ja
keskusteleva ilmapiiri. Tärkeistä asioista keskustellaan jopa ensisijaisesti kokoustilanteen
ulkopuolella, eikä rajapintojen ylittämistä nähdä toiminnan kehittämisen mahdollisuutena.
Moniroolisuus koetaan ajoittain haastavaksi ja toimintaympäristön kompleksisuus tunnistetaan.
Esityksessä pohditaan tutkimuksen tuloksia, käytännön sovelluksia ja pienryhmien
vuorovaikutuksen kompleksisuusnäkökulmaisen tutkimuksen metodologisia haasteita.
Lääkäri- ja hoitajajohtajien kokemukset omasta työstään
Alustavia havaintoja tutkimushaastatteluista
Anne Koskiniemi
Sairaalaorganisaatioita voi luonnehtia kompleksisiksi asiantuntijaorganisaatioiksi, joissa eri
ammattikuntien yhteistyön tuloksena saadaan aikaan laadukasta potilashoitoa. Taito ja halu
työskennellä yli ammattikuntien rajojen ovat tärkeitä mutta eivät itsestään selviä tekijöitä
asiantuntijaorganisaatiossa. Sairaalaorganisaatiolla on useita ominaispiirteitä, jotka rajoittavat tai
vaikeuttavat moniammatilliseen yhteistyöhön liittyvien taitojen ja halujen kehittymistä: Lääkäreiden
ammatti-identiteetti rakentuu lääketieteestä ja hoitajien hoitotieteestä käsin tuottaen kaksi
eriytynyttä ammattikuntaa omine traditioineen. Ammattikuntarajoja toisaalta heijastaa ja toisaalta
vahvistavat ammatilliset linjaorganisaatiot. Lääkärit työskentelevät lääkärijohtajan ja hoitajat
hoitajajohtajan alaisuudessa omissa linjaorganisaatioissaan. Vaikkakin erilaiset taustat ja
koulutukset ovat edellytyksiä tasokkaalle potilashoidolle, tuovat ne samalla haasteita arkipäivän
yhteistyölle ja yhteistyön sekä työntekijöiden johtamiselle.
Sairaalassa johtajaksi edetään usein substanssiosaamisen perusteella. Johtajaksi voi päästä tai niin
sanotusti joutua asiantuntijuuden vuoksi. Vaikka johtajaksi joutumisesta ei voida useimmissa
tapauksissa puhua, ilmiö voi olla läsnä pienissä työyhteisöissä tai erikoisaloilla, joissa
asiantuntijoiden määrä on rajallinen. Substanssiosaaminen tuo johtamiseen monia myönteisiä ja
johtamista tukevia piirteitä: Työkokemus ja oman alan asiantuntijuus luovat johtajalle itselleen
varmuutta ja taitoa johtaa, toisaalta synnyttävät työntekijöiden keskuudessa luottamusta ja
arvostusta johtajaa kohtaan. Substanssin tunteva johtaja pystyy lisäksi vaikuttamaan alan
kehitykseen sekä alueellisesti että valtakunnallisesti asiantuntijuuden pohjalta ja tutkimuksen kautta.
Terveydenhuollon johtajan johtamistyö ei aina ole kokoaikaista, vaan sitä voi tehdä substanssityön
rinnalla. Etenkin lääkärit haluavat usein esimiesasemassa ollessaankin säilyttää kliinisen työ osana
arkipäivää. Perustehtävän toteutumisesta huolehtiminen koetaan usein sekä lääkäri- että
hoitajajohtajien keskuudessa tärkeimmäksi työtehtäväksi. Asiantuntijuutta ja substanssityötä
korostavassa toimintaympäristössä on riski, että johtaminen ja sen hallitseminen jää
substanssiosaamisen jalkoihin eikä johtamisen merkitystä kiireisessä työssä ehditä havaita.
Tutkimuksessani tarkastelen kahden sairaanhoitopiirin lääkäri- ja hoitajajohtajien kokemuksia
omasta työstään. Tutkittavilla on niin sanottu kaksoisrooli; he tekevät esimies- ja johtamistyön
lisäksi myös kliinistä työtä. Kliinisen työn osuus kokonaistyöajasta vaihtelee välillä 20 % - 60 %.
Tavoitteenani on löytää esimiesten kokemuksista terveydenhuollon johtamistyön kannalta
merkityksellisiä asioita, joita voidaan hyödyntää johtamisen ja johtamisjärjestelmän kehittämisessä.
Tutkimusaineiston olen kerännyt avoimilla haastatteluilla (N=25) kevään ja syksyn 2014 aikana.
Tutkimukseni menetelmälliset valinnat pohjautuvat fenomenologiaan.
KOMPLEKSISEN TERVEYDENHUOLLON KEHITTÄMINEN
Deliberatiivinen organisaatioraati sairaalaorganisaation kehittämisessä
– Vaasan keskussairaalan onkologian klinikka matkalla Suomen parhaaksi.
Tomi Niemi
tutkimusavustaja
Sosiaali- ja terveyshallintotiede
Vaasan yliopisto
Terveydenhuollon kehittämisen tarve
Terveydenhuollon kehittämisessä vastataan kiristyvään resurssivajeeseen ja yhteiskunnalliseen
muutokseen. Vaikeat ja moniulotteiset sairaudet ja tapaturmat sekä monitoimijainen
palvelukokonaisuus muodostavat sosiaali- ja terveydenhuollosta kompleksisen toimintakentän.
(Ramirez, West & Costell 2013: 670.) Terveydenhuollon kompleksisuuden erityispiirteiden
ymmärtäminen on merkittävässä asemassa organisaation toiminnan kestäväksi kehittämiseksi.
Nykytilanteessa ympäristön muutokset tuottavat monelta suunnalta vaikutuksia organisaation
prosesseihin, jolloin toiminnalta edellytetään jatkuvaa sopeutumiskykyä vaihtuvien tarpeiden
huomioimiseksi. (Mitleton-Kelly 2011: 47.)
Organisaatioraati pureutuu terveydenhuollon organisaatioiden pirullisiin ongelmiin henkilöstö- ja
toimijalähtöisesti. Suuriin ja moniulotteisiin haasteisiin vastaava kehittämisprojekti joutuu
vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:
 Miten organisaatioraati kykenee täyttämään terveydenhuollon kehittämisen vaatimukset?
 Onko toimijoiden välinen yhteisymmärrys saavutettavissa kehittämisprojektin aikana?
 Sopiiko deliberatiivinen demokratia terveydenhuoltoon?
Deliberatiivinen organisaatioraati toiminnassa
Hyvä päätöksenteko edellyttää yksimielisyyden sekä erimielisyyksien löytämistä ja kartoittamista.
Avainasemassa on yhteisten arvojen rakentaminen prosessin aikana.
Deliberatiivisessa
demokratiassa kootaan yhteen monipuolinen osallistujajoukko keskustelemaan yhdessä.
Deliberatiivinen prosessi sisältää oppimista, muutoksia, yksimielisyyttä sekä lähes tärkeimpänä
erimielisyyttä sisältäviä mielipiteitä. Huomioimalla jokaisen näkökulma käsiteltävässä asiassa
mahdollistetaan ennen näkemättömien ulottuvuuksien tiedostaminen. Deliberatiivisten
raatimenettelyiden tarkoitus on punnita olemassa olevia vaihtoehtoja ja tuottaa mahdollisia
ratkaisuehdotuksia. Menetelmien hyödyntäminen päätöksenteossa vahvistaa yhteisön luottamusta
päätöksentekoon. (Carson 2011: 26–27, 31–32.)
Vaasan keskussairaalan onkologian klinikalla toteutettu, Terveysdynamoksi nimetty
organisaatioraati tunnustaa organisaatio kehittämisessä kompleksisuuden olemassaolon ja pyrkii
kuulemaan toimijoiden moniäänisyyden. Vaasan keskussairaalan onkologian klinikan kehittämistyö
toteutettiin kevään 2013 aikana. Terveysdynamon tavoitteena oli löytää uusia lähestymistapoja
terveydenhuollon kehittämistarpeisiin. Deliberatiivinen organisaatioraati kokoontui Vaasan
keskussairaalan onkologian tiloissa neljänä iltapäivänä, kooten klinikan toimijat moniammatillisesti
yhteen. Osallistujien edustavuus organisaatioraadissa kattoi klinikan koko toiminta-alueen.
Organisaatioraati kokoontui yhteisen haasteen äärelle, pohtimaan nykyisyyttä ja innovoimaan
tulevaisuuden toimintasuunnitelmia. Kehittämishaaste asetettiin korkealle nostamalla
Terveysdynamon teemaksi; Kuinka Vaasan keskussairaalan onkologian klinikasta saadaan Suomen
paras? (Jekunen, Vartiainen, Raisio, Lindell & Niemi 2013: 1712–1713)
Työryhmä 7. Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset, tutkimusrahoitusuudistus ja tutkimustiedon
hyödyntäminen
Dosentti, yliopistonlehtori Turo Virtanen, Helsingin yliopisto
Dosentti, yliopistonlehtori Vuokko Kohtamäki, Tampereen yliopisto
1. Poliisitutkimuksen asiakkaiden erilaiset tietotarpeet
Vesa Muttilainen
2. Verkostot ja niiden hallinta valtion tutkimuslaitosjärjestelmän kehittämisessä
Jouko Inkeröinen
3. Ministeriöiden ja tutkijoiden yhteistyö tutkimustiedon hyödyntämisessä
Turo Virtanen
4. Euroopan yliopistojen modernisaatio: miten Suomi ja muu Eurooppa pärjäävät autonomian ja
innovaatiotuloksellisuuden rankingeissa
Vuokko Kohtamäki
5. Prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtaminen ja organisointi – simulaatio-virtuaali koulutus terveydenhuollossa
Auli Alanko, Vaasan yliopisto
Poliisitutkimuksen asiakkaiden erilaiset tietotarpeet
Vesa Muttilainen, Poliisiammattikorkeakoulu
Vuoden 2014 alussa voimaan tulleessa laissa Poliisiammattikorkeakoulusta (1164/2013) on
määritelty oppilaitoksen yhdeksi tehtäväksi, että se ”harjoittaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä,
joka palvelee poliisitoiminnan ja sisäisen turvallisuuden suunnittelua ja kehittämistä sekä
Poliisiammattikorkeakoulun opetusta”. Aiheiden valintaa suuntaavat tutkimusalat ovat Poliisin työ
ja organisaatio, Poliisitoiminta sekä Poliisi yhteiskunnassa.
Tutkimustoiminta pyrkii siis palvelemaan samanaikaisesti hallinnollista, toiminnallista ja
koulutuksellista näkökulmaa. Käytännössä tiedon hyödyntäjien osin ristiriitaiset tietotarpeet ja
myös poliisitutkimuksen laaja kohdeala tekevät tiedontuotannosta haasteellista. Soveltuuko sama
tieto hallinnon strategiseen suunnitteluun, poliisitoiminnan ohjaamiseen ja koulutusmateriaaliksi?
Poliisitutkimuksen alueella keskustelu tietojen hyödyntämisestä liittyy kahteen perinteeseen.
Yhtäältä on puhuttu tietoon perustuvasta päätöksenteosta (ns. Evidence-based policy -keskustelu)
sekä toisaalta tietojen välittymisestä tutkijoiden ja tiedon hyödyntäjien kesken (ns. Knowledge
transfer -keskustelu)
Verkostot ja niiden hallinta valtion tutkimuslaitosjärjestelmän kehittämisessä
Jouko Inkeröinen, Oulun yliopisto
Tutkimuslaitosten
verkostot
mainittiin
yhtenä
kansallisen
tutkimuslaitosjärjestelmän
toteuttamismallina jo 1990-luvun alussa esiteltyn sektoritutkimuksen yleismallin yhteydessä.
Sektoritutkimuksen kehittämisen päätavoitteita olivat tutkimuslaitoskentän tasapainottaminen,
ratkaisukyvyn lisääminen hallinnonalat ylittäviin laajoihin ongelmiin, kustannustehokkuuden sekä
yhteistyön lisääminen.
Tarkastelemme valtion sektoritutkimuksen kehittämistä viimeisen kahdenkymmenvuoden
ajanjaksolla. Tutkimuksemme perustuu aineistoanalyysiin (erityisesti Valtion tutkimus- ja
innovaationeuvoston linjaukset sekä kehittämisen eri vaiheissa tehtyjen selvitysten
selvitysmiesraportit) sekä tutkimuslaitosjärjestelmän rakenteelliseen uudistamiseen keskeisesti
osallistuneiden henkilöiden haastatteluihin. Erityisesti tarkastelemme ympäristö- ja luonnonvaraalaa.
Sektoritutkimuksen yleismallin perusajatus oli enemmän tutkimuslaitosrakenteen kehittämisessä
kuin verkostoyhteistyössä. Verkostoajattelu tuotiin selkeämmin kehittämistyöhön vuonna 2007
perustetun Sektoritutkimuksen neuvottelukunnan ja sen tilaaja-tuottaja konsortioiden myötä.
Viimeisin
kehityssuunta
(ns.
TULA-uudistus)
yhdistelee
tutkimuslaitosmallia
ja
verkostoyhteistyötä.
Selvitimme kehittämismallien tavoitteiden kautta mitkä tekijät koettiin toteutuneiksi ja missä
epäonnistuttiin. Samalla kartoitimme käsityksiä verkostojen mahdollisuuksista ja rajoitteista
tutkimuslaitosjärjestelmän edelleen kehittämisessä.
Näkemykset tutkimuslaitosverkostojen hallinnan mahdollisuuksista hajaantuivat perinteisen
laitosmallin ja tulosohjauksen kannattamisesta hyvinkin laajaan itseohjautuvaan verkostoitumiseen.
Myös rahoittajat katsotaan olennaisesti verkostojen osaksi. Hallinnonalojen ylittäminen
temaattisesti ei tuota vaikeuksia, mutta verkostojen resurssointi yli hallinnonalojen on
ongelmallisempaa. Ministeriöiden yhteisiä verkostojen hallintamekanismeja on kehitetty.
Asetuksella perustettu Luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymä (LYNET) ja sen
ympärille luodut toimintamallit ovat tästä esimerkki. Ylhäältä annetut verkostojen toimintamallit
koettiin usein hankaliksi. Tutkijat ovat tottuneet verkostoitumaan omia kanaviaan käyttäen.
Tutkimusyhteistyöverkostot halutaan hallinnonalan omaa tutkimusta täydentäväksi - ei korvaavaksi
toiminnaksi. Erityisesti sopivana, tosin hallinnaltaan haastavana ja hyödyltään epävarmempana,
verkostomainen toiminta nähdään kansainvälisen tutkimusyhteistyön edistämisessä.
Ministeriöiden ja tutkijoiden yhteistyö tutkimustiedon hyödyntämisessä
Turo Virtanen, Helsingin yliopisto
Valtioneuvosto teki syyskuussa 2013 periaatepäätöksen valtion tutkimuslaitosten ja
tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi. Siinä linjataan, että yhteiskuntapolitiikan valmistelu,
päätöksenteon ja toimeenpanon tulisi perustua tutkittuun tietoon. Päätöksen mukaan tarvitaan
systemaattinen toimintamalli, jolla varmistetaan vahva ja horisontaalinen tietopohja
yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tavoitteeksi on asetettu, että valtioneuvoston ja muun
päätöksenteon piirissä hyödynnetään tutkimuksen tuloksia nykyistä paremmin.
Esityksessä tarkastellaan rinnan sekä policy-prosessia että tutkimusprosessia ja pohditaan, miten
ministeriöiden ja tutkijoiden yhteistyötä tutkimustiedon hyödyntämisessä voidaan mallintaa
suhteuttamalla nämä prosessit toisiinsa.
Euroopan yliopistojen modernisaatio: miten Suomi ja muu Eurooppa pärjäävät autonomian
ja innovaatiotuloksellisuuden rankingeissa
Vuokko Kohtamäki, Tampereen yliopisto
Useat eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat päättäneet vahvistaa yliopistojen autonomiaa. Tavoitteena
on, että yliopistoista tulisi entistä kilpailukykyisempiä niin kansallisesti kuin kansainvälisesti ja että
ne kykenisivät vastaamaan ympäristön muuttuviin odotuksiin. Korkeakoulupoliittinen
päätöksenteko on kansallista, mutta esimerkiksi autonomiaan liittyvät tavoitteet ja keinot ovat
kiinteästi yhteydessä Euroopan Unionin korkeakoulutuksen agendoihin.
Autonomian myönteiseen ja vahvistavaan voimaan uskotaan, vaikka korkeakouluautonomian
käytännön hyödyntämisestä ja hyödyistä on vähän tutkimusta. Eurooppalaisessa autonomiarankingissa Suomi sijoittuu taloudellisen autonomian osalta vasta sijalle 16, vaikka tarkastelussa on
otettu huomioon taloudellisen autonomian edellytysten vahvistamiseksi jo tehdyt kansalliset
päätökset. Globaalissa innovaatiotuloksellisuuden rankingissa Suomi asettuu kärkipaikoille etenkin
panosten osalta. Onko autonomialla ja innovaatiotuloksellisuudella kytköksiä toisiinsa?
Korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa on. Alustuksessa tarkastellaan kahden ranking-listan
menestystekijöiden välisiä tilastollisia yhteyksiä Euroopassa.
Prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtaminen ja organisointi – simulaatiovirtuaali -koulutus terveydenhuollossa
Auli Alanko, Vaasan yliopisto
Tavoitteena tässä tutkimuksessa on tutkia prosessijohtamisen näkökulmasta prosessuaalisen ja
toiminnallisen koulutuksen johtamista ja organisointia, tarkastella monitieteellisesti prosessuaalisen
ja toiminnallisen koulutuksen teoreettista viitekehystä ja toteutusta erilaisissa ympäristöissä, tässä
tapauksessa erityisesti simulaatio-opetuksessa terveydenhuollossa sekä vertailla terveydenhuollon
simulaatio-virtuaali -koulutuksen erilaisten toteutustapojen prosesseja ja teoreettiseen
viitekehykseen peilaamalla nostaa esiin näiden erilaisten tapojen johtamisen ja organisoinnin
olennaisia piirteitä.
Toteutukseksi on suunniteltu neljän-viiden artikkelin sarjaa, joissa edetään teorian kautta
tarkastelemaan terveydenhuollon oppilaitoksen (ammattikorkeakoulu), ensihoitokeskuksen ja
mahdollisesti opetusterveyskeskuksen erilaisia ja yhteneviä prosesseja ja malleja organisoida ja
johtaa prosessuaalista ja toiminnallista koulutusta, erityisesti simulaatio-virtuaali –koulutusta.
1.artikkeli: Tarkastelen dokumenttianalyysin keinoin prosessijohtamisen näkökulmasta
prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtamisen teoreettista viitekehystä kuvaamalla ja
pohtimalla monitieteisestä näkökulmasta prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen rakennetta,
kulkua, johtamista ja organisointia.
2. artikkeli: Artikkelissa esitellään simulaatio-virtuaali –koulutuksen prosessia ammattikorkekoulun terveydenhuollon opetuksessa preskriptiivisen havainnoinnin ja haastattelun keinoin sekä
vertaillaan toteutusta teoreettisen viitekehyksen kuvaamiin rakenteisiin. Artikkelissa on tarkoitus
pohtia myös kulttuuristen tekijöiden vaikutusta prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen
toteutukseen, kun ympäristönä on ammattikorkeakoulu.
3. artikkeli: Artikkelissa havainnoidaan preskriptiivisen havainnoinnin ja haastattelun keinoin
prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen toteutusta ensihoitokeskuksen simulaatio-virtuaali –
koulutuksessa ja verrataan sitä teoreettiseen viitekehykseen sekä oppilaitosympäristössä
toteutettuun simulaatio-virtuaali –koulutukseen. Artikkelissa on tarkoitus pohtia myös
oppilaitosympäristön ja ammatillisen ympäristön kulttuurisia eroja ja yhteneväisyyksiä.
4.artikkeli: Mikäli SoTe -uudistus tulee toteutumaan Vaasan seudulla suunnitellusti, tullaan
artikkelissa kuvaamaan, kuinka kokonainen simulaation ympärille rakennettu organisaatio toimii
kvantitatiivisen vertailututkimuksen, vertailevan hallinnontutkimuksen ja preskriptiivisen
havainnoinnin keinoin sekä verrataan tätä prosessien kokonaisuutta, sen johtamista ja organisointia
teoreettiseen
viitekehykseen.
Kulttuurisena
näkökulmana
tässä
artikkelissa
on
opetusterveyskeskuksen sijoittuminen ammatillisen ympäristön ja oppilaitosympäristön
välimaastoon. Mikäli SoTe –uudistus ei toteudu Vaasan seudulla suunnitellusti, saattaa tämä
artikkeli jäädä pois.
5.artikkeli: Metodina artikkelissa käytetään vertailevaa hallinnon tutkimusta. Artikkelissa
selvitetään teoreettisen viitekehyksen käsitystä siitä, kuinka prosessuaalinen ja toiminnallinen
koulutus voidaan suunnitella, johtaa ja organisoida sekä verrataan sitä oppilaitosympäristön,
ensihoidon ja opetusterveyskeskuksen simulaatio-virtuaali –koulutusten toteutumiseen. Lisäksi
aiempien artikkelien kohteena olleiden organisaatioiden toteutustapoja verrataan toisiinsa ja haetaan
kussakin ympäristössä ja kulttuurisessa kontekstissa korostuvia oleellisia piirteitä.
Työryhmä 8. Governance and management in developing countries
Researcher (Ph.D.), Muhammad Azizuddin, University of Tampere
Does Strategic Institutional Capacity Promote Solid Waste Management? An Insight to
Dhaka City Corporation in Bangladesh
Building institutional capacity has been a focus of government for many decades and even centuries
in the world towards strengthening public governance. However, building the organizational
capacity has got the attention to reforms since 1980s. Consequently, urban governance is nowadays
one of the emerging trends. The present world has already reached a point of hyper-urbanization
where more than half of the global population is urban. UN estimates over next 30 years, urban
population to be growing rapidly particularly in the developing world. Indeed, rapid urban growth
throughout the developing world seriously outstripped the capacity of most cities to provide
adequate services for their citizens. Bangladesh is not an exception.
Dhaka is the capital of Bangladesh, has emerged as fast growing mega city in developing countries.
At present, the population of Dhaka is more than 15 million and by 2015 population will reach to 21
million. Dhaka City Corporation is responsible for facilitating basic service delivery as a main
urban government agent. Nevertheless, the corporation suffers inherent weakness of organizational
capacity and city dwellers have been facing multifarious problems in city life. The practical context
requires immediate attention to promote the situation.
This study aims to explore how does strategic institutional capacity matter for promoting urban
governance in Bangladesh? In view of this, the study particularly analyses the solid waste
management of the corporation. This paper has been prepared using the secondary sources such as
acts, master plan, websites and available studies on corporations and solid waste management. The
study shows that governance of the corporation is equipped with limited and weak institutional
capacities from strategic point of view. Eventually, the paper recommends an integrated model of
governance in strengthening governance of corporation as a whole and solid waste management in
particular.
Key Words: Strategic Institutional Capacity, Solid Waste Management, Dhaka City Corporation.
Author: SM Shafiqul Alam, Ph.D Research Fellow, Department of Management Studies, School of
Management, University of Tampere, Tampere, 33014, Finland & Assistant Professor, Department
of Politics and Public Administration, Islamic University, Kushtia, Bangladesh. Tel: +358
409369708, E-mail: sm.alam@uta.fi
EVALUATING GOVERNANCE AND MANAGEMENT IN AFRICA: A UTILITARIAN
PERSPECTIVE
Charles Osifo, University of Vaasa
Evaluation is the act of making assessment or judgment in relation to the amount, value, or amount
of something or a phenomenon of interest. Evaluation can act as a link between, expectation and
reality, intervention and feedback, need and fulfilment, interest and sacrifice, past and present,
future and reform and many others. Evaluating governance and management could take different
dimensions, especially, as it relates to Africa. However, a utilitarian perspective in evaluating
governance and management in Africa can create a rational and narrow focus towards the
contribution of good or bad consequences public administrative practices or values and mechanisms
that are represented by personnel, institutions, laws, actions, and policies.
To realize the narrow and rational objectives, governance and management are evaluated in the
public domain, and a historical step by step analysis is adopted. Achieving the main objectives
helps in answering the following questions:
1. Why do we discuss public governance and management in Africa
2. To what level have public governance and management yielded good or satisfactory
consequences in Africa
3. What are the key ways of improving public governance and management in Africa from a
contemporary standpoint?
Governance and management are terms often used interchangeably in most discourses. To avoid
unnecessary mix-up it is meaningful to discuss governance and management under a single
umbrella, because they both represent act and framework for getting things done. Public governance
and management in Africa represent acts and frameworks for getting public business done in
Africa; public business relating to the provision of basic amenities, improving citizens´ wellbeing,
protecting territorial integrity, planning for the future generation, improvement of national pride and
respect in the international circle, and many others.
Institutionalisation of community engagement at African universities
Henry Mugabi
Abstract
Although the earliest medieval universities in Europe began as teaching-only institutions, the
university has experienced academic revolutions and its mission has expanded to include three
functions, namely: teaching, research and community engagement. Despite the widespread
acceptance of the three missions of the university, teaching and research are much more established
and understood functions than is community engagement. For example, teaching is still the central
responsibility of the university in most countries and research is a defining feature of top-tier
universities and research productivity is the single most important criterion in the evaluation and
ranking of academics and universities. Nonetheless, community engagement is recognised in the
academic literature and, increasingly, a number of organisations and institutional networks that
accentuate the importance of engagement and promote research about community engagement have
emerged. In addition, globally, many universities recognise the importance of engagement and
proclaim community engagement as one of their core activities. A review of the mission statements
of all Ugandan universities, for example, shows that in addition to teaching and/or research, the
universities aspire to contribute to the socio-economic transformation of society. Unfortunately,
such assertions do not reveal much about the commitment of the universities to community
engagement, particularly the presence or absence of necessary institutions—policies, organisational
structures and practices—and the presence or absence of coherence among the institutions.
Therefore, the purpose of this paper is to analyse the institutionalisation of community engagement
at African universities. The discussion will focus on a single case—Makerere University—and the
analysis will utilise qualitative data that were collected through semi-structured face-to-face
interviews and document analysis.
Key words: Community engagement; institutionalisation; higher education; Africa; Uganda;
Makerere University
The Limits of Human Resource Management and Public Service Delivery in South Asia
Muhammad Azizuddini
PhD, Researcher and Teacher (UniPID) in the School of Management at the University of
Tampere, Tampere. Finland. muhammad.azizuddin@uta.fi
Abstract:
Human Resource Management is instrumental to functional governance. Performance of street level
functionaries including support staff in government for service delivery, otherwise known as
management, uphold the true meaning of public service. Evidence shows that human resource
performance in local administration in South Asia, including Bangladesh is substandard. This state
of affairs, in fact, has raise some fundamental research questions: why is the situation like this?
what are the reasons behind this? how far the functionaries are capable enough to carry out their
responsibilities in service delivery with changing environment? what are the drawbacks and
limitations in their functioning? are they enjoy appropriate working environment?
This research paper aims at scholarly understanding of the challenges and limitations of governance
and management government and administration in South Asia. It seeks to deal particularly with the
limits of human resource management in developing countries highlighting the incongruities of
administrative functioning in public service delivery at local level in Bangladesh. The discussion
focuses on a single case of Biswanath Upazila and analysis utilizes qualitative data collected
through document analysis and field research.
The research finds that public service delivery of local administration is in a state of disarray. This
is, to most extent, because of less-functional human resource management in field level project
implementation. The paper concludes with the inferences that have broader implications for the
understanding of other developing countries worldwide.
Keywords: Governance, Public Administration, Local Administration, Administrative Functioning,
Management, Human Resource Management, Public Service, Service Delivery, Upazila,
Bangladesh, and South Asia.
Contents of the Paper:
Research Context and Significance
Aim, Objective, and Research Question
Materials, Methods, and Philosophical Foundations
Discourse on Administrative Functioning and HRM Practice
Challenges and Prospects of Public Service Delivery
Concluding Remarks