Kirput ja luteet – ne piileskelevät verenimijät

Kirput ja luteet – ne piileskelevät verenimijät
Seppo Saari
ELL, tarttuvien tautien erikoiseläinlääkäri
MSD Animal Health
Kirput
Kirput ovat lateraalisuunnassa litteitä siivettömiä hyönteisiä, joita esiintyy erityisesti sellaisilla eläinlajeilla
joiden elämäntapoihin liittyy jonkin tyyppinen asumus, pesä tai pesäkolo. Niiden voimakkaasti kehittyneet
takaraajat mahdollistavat kirpun kokoon nähden pitkät hypyt. Sekä koiras- että naaraskirput ovat
verenimijöitä. Verenimemisen seurauksena syntyy kutisevia, usein kivuliaita puremajälkiä. Vaikka kirppujen
lajinimissä viitataan tiettyihin isäntäeläinlajeihin, kirput ovat varsin löyhästi isäntälajispesifisiä ja esimerkiksi
luonnoneläinten kirput imevät verta myös ihmisestä, myös ihmistä.
Ihmiseen perinteisesti liitetty kirppulaji, Pulex irritans, on Suomessa harvinainen. Siitä huolimatta
kirpunpuremia ihmiselle aiheuttavia kirppuja riittää Suomenkin faunassa. Usein ihmisen kirpun puremiin
liittyy tavalla tai toisella perheen koira tai kissa. Ctenocephalides felis, kissankirppu on lähes kaikkialla
maailmassa koiran ja kissan merkittävin kirppulaji. Ctenocephalides canis, koirankirppu) vaikuttaa olevan
biologisesti kissankirppua heikompi ja se on häviämässä samalla kuin kissankirppu valtaa uusia
elinympäristöjä. Sekä koiran- että kissankirput ovat lajeina Suomessa vielä harvinaisia. Meillä koiran ja
kissan karvapeitteestä löydetään varsin usein luonnoneläimistä, lähinnä linnuista, siileistä ja oravista
peräisin olevia kirppuja. Niitä lemmikit tuovat karvapeitteessään sisätiloihin. Ihmisen
kirpunpurematapausten esitiedoista paljastuu Suomessa usein samassa taloudessa asuva koira tai kissa,
joka nukkuu yönsä omistajansa sängyssä. Yön aikana kirput käyvät imemässä verta myös ihmisestä, minkä
merkkinä aamulla iholle on ilmestynyt kutisevia punoittavia paukamia.
Aikuiset kirput muodostavat koko kirppupopulaatiosta noin viisi prosenttia. Löydettyään sopivan
isäntäeläimen, aikuiset kirput yleensä viettävät koko loppuelämänsä isäntäeläimensä iholla tai sen
välittömässä läheisyydessä. Ihmisessä kirppujen vierailu on satunnaisempaa. Koiran ja kissankirpun
elämänkierto tapahtuu sisätiloissa. Kirppunaaras munii vaaleat soikeat sileäpintaiset noin puolen
millimetrin pituiset munat elinympäristöönsä tai isäntäeläimen höyhen- tai karvapeitteeseen, josta ne
nopeasti putoavat pois. Kuoriutuminen tapahtuu 2–14 vuorokauden kuluttua riippuen ympäristön
lämpötilasta ja kosteudesta. Munien osuus kirppupopulaatiosta on noin 50 %. Matomaisella toukalla on
pureskeluun erikoistuneet suuosat, ja se käyttää ravinnokseen orgaanista materiaalia. Merkittävä osa
niiden ruokavaliosta muodostuu aikuisten kirppujen osittain sulamatonta verta sisältävistä ulosteista.
Toukkien tiedetään aika ajoin jopa takertuvan aikuisiin kirppuihin ulosteaterian toivossa. Toukat, joita on
noin 35 % koko kirppupopulaatiosta viihtyvät pimeässä ja lähellä maata. Niitä esiintyy siten nukkamaton tai
koiran oleskelusohvan syvimmissä sopukoissa, lattian rakosissa tai puutarhaolosuhteissa maan
pintakerrokseen kaivautuneena. Toukka luo nahkansa kahdesti ennen koteloitumistaan. Kotelovaiheessa on
samanaikaisesti noin 10 % kirppupopulaatiosta. Elämänkierron pituus vaihtelee ympäristöolosuhteista
riippuen kolmesta viikosta aina kahteen vuoteen. Esimerkiksi sopivan isäntäeläimen läsnäolosta viestittävä
tärinä toimii usein kotelosta vapautumisen innoittamana. Aikuiset kirput voivat elää kaksikin vuotta.
Koiralle ja kissalle turkissa liikkuvat ja ruokailevat kirput aiheuttavat mekaanista ärsytystä. Kirpun syljen
sisältämät entsyymit ja histamiini johtavat ihoärsytykseen, joka alkuvaiheessa ilmenee yleensä lievänä
kutinana, hilseilynä tai pyodermana. Isäntäeläimen herkistyessä kirpun syljen proteiineille kehittyy
kirppuallergia (Flea allergy dermatitis, FAD), johon liittyy vakavammat iho-oireet. Kirppuallergia on tavallisin
yliherkkyysihosairaus koirilla ja kissoilla niissä maissa, joissa kirput ovat yleisiä. Koiralle ja kissalle kirput
voivat usein toimia useiden erilaisten tartuntatautien vektorieläimenä. Kirput toimivat koiranheisimadon
(Dipylidium caninum) väli-isäntänä. Niissä maissa, joissa kirput ovat yleisiä, koiranheisimato on sekä koiralla
että kissalla yleisin heisimatolaji, ja se voi tarttua myös ihmiseen.
Kirpputartunnan diagnosointi on yleensä helppoa. Mikäli koiralla tai kissalla on karvapeitteessään vain
yksittäisiä kirppuja, ne saattavat kirppujen nopealiikkeisyyden takia jäädä löytymättä. Ihmisen iholta
kirppuja ei yleensä löydy vaan merkkinä niiden vierailusta nähdään punoittavia kutisevia paukamia.
Lajitason kirppudiagnoosi voidaan tehdä helposti valomikroskoopin avulla. Morfologinen diagnoosi
perustuu ensisijaisesti kirpun pään alareunassa ja niskaosassa sijaitseviin kamparakenteisiin. Suomessa
kevätkesällä ihmistä purevat kirput ovat tavallisimmin lintukirppuja. Syksyllä siilin-, oravan- ja kissankirput
ovat yleisempiä. Usein itse kirput jäävät löytymättä. Tällöinkin kirppujen vaivaaman lemmikin
karvapeitteestä löytyy usein mustia hilselastumaisia partikkeleita. Ne ovat verta sisältäviä aikuisten
kirppujen ulosteita. Näitä lastuja kannattaa poimia imu- tai talouspaperin päälle ja tipauttaa niiden päälle
tippa vettä. Vertasisältävistä kirpun ulosteista jää paperiin punertava läikkä, merkiksi siitä että ulosteet
sisältävät verta.
Suomessa on saatavilla useita, pitkävaikutteisia kirpun torjuntaan soveltuvia lääkevalmisteita, joten sekä
koiran että kisan osalta lemmikit voidaan suojata tehokkaasti kirpputartunnoilta. Lemmikkien suojaaminen
vähentää myös ihmisten riskiä joutua kirpunpuremien kohteeksi.
Lutikat eli seinäluteet
Valtaosa Cimex-suvun lutikoista on lepakon loisia. Ihmisestä vertaimeviä lajeja ovat lähinnä tropiikissa ja
subtropiikissa esiintyvä Cimex hemipterus sekä sen kosmopoliittiserkku, seinälude, Cimex lectularius.
Molemmat voivat imeä verta useista eri eläinlajeista. Seinälude on 5 – 8 mm:n pituinen, dorsoventraalisuunnassa litteä, ovaalinmuotoinen hyönteinen. Se vaikuttaa siivettömältä, mutta lähempi
tarkastelu paljastaa, että sen etusiivistä on jäljellä pienet levymäiset surkastumat. Ne ovat punaruskeita ja
tummuvat jonkin verran veriaterian jälkeen.
Veriateria on seinäluteelle välttämättömyys. Se ruokailee yöaikaan ollen aktiivisimmillaan juuri ennen
auringonnousua. Valoisana aikana lutikat piileskelevät erilaisissa koloissa, halkeamissa ja esimerkiksi
patjojen ja huonekalujen saumoissa. Ihmisen ruumiinlämpö ja hiilidioksidi viestii lutikalle tulevasta
veriateriasta. Aikuiset seinäluteet ruokailevat yleensä noin kahdesti viikossa. Yksittäinen veriateria kestää
vain 5-10 minuuttia. Ne ovat usein kuukausiakin syömättä ja selviävät hengissä ilman veriaterioita kaksikin
vuotta. Lutikat ovat tunnetusti kannibaaleja.
Munia lukuun ottamatta lutikan kaikki kehitysvaiheet ovat verenimijöitä. Parittelun jälkeen naaras munii
piileskelypaikkansa karkeille pinnoille. Munasta kuoriutuu aikuista lutikkaa ulkoisesti muistuttava
nymfimuoto. Elämänkierto jatkuu nahanluontien ja yhteensä viiden nymfivaiheen kautta aikuisuuteen.
Veriateria on edellytys seuraavaan vaiheeseen siirtymiselle.
Reaktio lutikanpuremaan vaihtelee yksilöittäin. Osa ihmisistä ei reagoi juuri ollenkaan. Paikalliset, yleensä
vaihtelevankokoisina kutisevina punoittavina paukamina, ilmenevät yliherkkyysreaktiot ovat tavallisia ja
joillekin voi kehittyä yleistyneitä allergiaoireita jopa anafylaktisia reaktioita. Jos lutikoita on paljon, saattaa
osalle ihmisistä kehittyä jopa anemiaoireita. Vaikka esimerkiksi joidenkin virusten tiedetään voivan
säilyttää tartuntakykynsä lutikassa, lutikoita ei pidetä merkittävänä vektorina infektiotaudeille.
Lutikkaongelman tunnistaminen on usein haasteellista. Yöllä ihoon ilmestyneet imemisjälkipaukamat ovat
luonnollisesti hyvä syy epäillä näiden kutsumattomien vieraiden pesiytymistä asuntoon. Toisaalta myös
monet muut verenimijät ovat aktiivisia yöllä. Pienet tummat ulostejäljet esimerkiksi petivaatteissa voivat
paljastaa yölliset vieraat. Lutikat erittävät ympäristöönsä, erityisesti puolustautuessaan, imelää hajua.
Tämän hajun ilmestyminen asuntoon kertoo lutikkaongelman paisuneen merkittäväksi.
Näyttää siltä, että tiettyjen torjunta-aineiden, kuten DDT:n, käytön vähentäminen on yleistyttänyt lutikoita.
Lutikoiden elämää on helpottanut myös niiden kehittämä vastustuskyky monille, erityisesti
pyretroidiryhmän torjunta-aineille. Lutikkaongelma tuodaan asuntoon tavallisimmin matkatavaroiden tai
kierrätettyjen huonekalujen mukana. Lutikoiden torjunnassa hygienia näytteleekin merkittävää roolia.
Lutikoiden kemiallinen torjunta kannattaa yleensä ulkoistaa torjunta-alan ammattilaisten käsiin. Lutikat
kestävät alle −15 celsiusasteen pakkaslämpötiloja joitakin tunteja. Lämpömittarin pluslukemat tulisi kohota
yli +50 celsiusasteen yläpuolelle lutikoiden eliminoimiseksi.
Kirjallisuutta:
Russell RC, Otranto D, Wall RL: The Encyclopedia of Medical and Veterinary Entomology; CABI 2013; 427
s.Schmidt GD, Roberts LS: Foundations of Parasitology; Mc Graw-Hill; 699 s.
Kuvatekstit :
Kirpun (kuvassa Ctenocephalides felis) elämänkierto. Kirpulla on täydellinen elämänkierto, joka sisältää
muna-, toukka-, kotelo- ja aikuisvaiheen. Aikuiset kirput ovat ulkoloisia mutta edustavat vain noin 5 %:a
kirppupopulaatiosta.
Lähikuvassa siilinkirppu (Archaeopsylla erinacei). Kirppujen lajitunnistus perustuu ensisijaisesti pään
alareunassa ja niskassa sijaitsevien kamparakenteiden mikroskooppiseen tutkimukseen. Siilinkirpulla näissä
kammoissa on vain yksittäisiä piikkejä (nuolet).
Lutikka eli seinälude. Kuvasta ilmenee lajille tyypillisiä piirteitä: punaruskea väritys, dorso-ventraalisesti
litteä ruumis, neljästä osasta koostuvat tuntosarvet, keskiruumiin muodostamaan kaareen osittain
uppoutunut pää ja surkastuneiden etusiipien kohdalla olevat levymäiset rakenteet (nuoli).