nabb + teeri tuntemattomien juhlien jäänteet the leftovers of an
Transcription
nabb + teeri tuntemattomien juhlien jäänteet the leftovers of an
NABB + TEERI TUNTEMATTOMIEN JUHLIEN JÄÄNTEET THE LEFTOVERS OF AN UNKNOWN PARTY 10.5.-17.8.2014 Tampereen taidemuseo/ Tampere Art Museum, FI 12.9.-2.11.2014 Aboa Vetus & Ars Nova, Turku, FI TUNTEMATTOMIEN JUHLIEN JÄÄNTEET Kopioiminen tekee mahdolliseksi käyttää asioita sellaisenaan, muuttamatta niiden alkuperäistä olemusta. […] Minua kiinnostaa elämän muuntaminen taiteeksi, koska mielestäni maailma on hieno sellaisena kuin se on.1 Tämä vihko saa luvan toimia julkaisussa kirjallisena panoksenamme. Sen sijaan, että esittäisimme helposti ymmärrettävän konseptin tai tietyn näkökulman, jonka kautta teoksemme avautuisivat kokijaa kohti, valaisemme lumettoman kevättalvisen yön pimeydessä reittejä, joita pitkin lähestyä taiteellista prosessia ja teoksia. Reitit seuraavat ojien pientareita. Vanhemmat ojat polveilevat maastoa myötäillen, tuoreemmat on kaivettu suoriksi ja funktionaalisiksi; molemmat johtavat vettä pois pelloilta ja metsistä. Runsaiden sateiden jälkeen tehokas ojitus näyttää odottamattomat mahdollisuutensa ja viljelysseutua halkova joki alkaa tulvia. Silloin virtaan saattaa huuhtoutua mitä tahansa. Kun tulvavedestä alajuoksulla naarataan ja siivilöidään talteen käyttökelpoiset osaset, kokoelmat aloittavat muodostumisensa. Näyttelyn nimi, Tuntemattomien juhlien jäänteet, on suora lainaus Maurice Merleau-Pontyn esseestä “Cézannen epäilys”. Nimi viittaa esseen kohtaan, jossa tunnettu taiteilija näkee työhuoneella lojuvat kokeilunsa epäonnistuneina ja vieraina.2Ajatus ateljeessaan tuskailevasta Paul Cézannesta antaa sekä lohduttoman että tunnistettavan kuvan maalarin työstä. Hyväksi maalariksi tulemisen on perinteisesti ajateltu vaativan lukemattomia työtunteja. Tuotteliaisuutta pidetään silloin tavoiteltavana, tuottelias kausi on yleensä mainitsemisen arvoinen hyve. Haluamme kuitenkin 1 Allen Ruppersberg, The Secret of Life and Death, extracts from “Fifty Helpful Hints on the Art of Everyday”, Los Angeles: Black Sparrow Press, 1985, s. 111–114. Suom. toimittajat, 2 Maurice Merleau-Ponty, Filosofisia kirjoituksia, suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila, Helsinki: Nemo 2012, s. 149. 1 etsiä tuotteliaisuudelle vaihtoehtoja. Erilaiset kokeilut niiden kartoittamiseksi muodostavat mielenkiintoisen työmaan. Jos otamme jonkun Cornellin tai Armand’n taikalaatikon, jonkun Ernstin kollaasin tai jonkun Munarin tai Tinguelyn tarpeettoman koneen, huomaamme olevamme maisemissa, joilla ei ole mitään tekemistä Raffaellon tai Canovan kanssa, mutta jotka ovat varsin lähellä keskiaikaista esteettistä makua. Runoudessa meillä on kirjalliset tilkkutäkit ja arvoitukset, irlantilaiset kenningit, akrostikonit, moninkertaisten sitaattien verbaaliset kudokset jotka muistuttava Poundista ja Sanguinetista; Virilius Bigor ja Isidor Sevillalaisen huikeat etymologialeikit (Joyce tunsi ne), runollisten tutkielmien temporaaliset kompositioharjoitelmat, jotka tuntuvat sopivan ohjelmiksi Godardille, ja ennen kaikkea mieltymys keräilyyn ja inventaarioon. Tämä konkretisoitui ruhtinaiden ja katedraalien aarrekammioissa, jonne erottelematta kootuista kokoelmista saattoi löytää Jeesuksen orjantappurakruunun okaan, toisen munan sisältä löytyneen munan, yksisarvisen sarven, Pyhän Josefin kihlasormuksen ja 12-vuotiaan Johannes Kastajan pääkallon.3 Saadut, löydetyt ja lainatut materiaalit määrittelevät teostemme estetiikkaa, kokoa, sommittelua ja ajallista kestoa. Viimeaikaisissa näyttelyissämme ja esillepanoissamme merkittäviksi elementeiksi ovat nousseet erityisesti paikkasidonnaiset esineet ja materiaalit. Tämän vuoksi näyttelyyn valmistautumisesta on tullut enemmänkin valmistautumista itse ripustukseen ja paikkasidonnaiseen arkeologiaan. Varastoihin sukeltaminen on osoittautunut kiinnostavaksi lähtökohdaksi paikoissa, joissa kulttuurintuotannon ja näyttelytoiminnan kerrostumat ovat käsin kosketeltavia. Koska taiteellinen työskentelymme on toistaiseksi sijoittunut pääosin taiteen tiloihin ja instituutioihin, kuten työhuoneille, gallerioihin, museoihin ja residensseihin, on taiteilijaekologia hiipinyt 3 Umberto Eco, Matka arkipäivän epätodellisuuteen, suom. Aira Buffa, Helsinki: WSOY, 1985, s. 87. 3 kuin varkain osaksi kestävän taiteilijuuden pohdintaamme. Edellä mainitut paikat kun palvelevat muun toimintansa ohessa sivutoimisesti, näyttelytoiminnan arkipäivän logistisista syistä, taideteosten erilaisina varastotiloina. Paikkasidonnaisen, in situ, työskentelyn tarkentuessa instituutioiden varastotilojen kätköihin syntyy uusi alalaji, in stitu. LUETTELO VARASTOJEN JA VÄLITILOJEN EKOLOGIAA LUODANNEISTA, VIIMEAIKAISISTA PROJEKTEISTA Vuonna 2012 koostimme Mäntän kuvataideviikoille Paviljongin käyttäen näyttelypaikan lähistöltä ja varastoista löytyneitä edellisvuosien taiteilijoiden taakseen jättämiä aineksia ja muuta kiinnostavaa. Teos muodostui pienoisnäyttelyksi kesänäyttelyn sisään. Jyväskylässä huhtikuussa 2013 teimme Äkkigallerian kutsumina intervention entiseen kultasepän liikkeeseen. Kahden päivän näyttely rakentui vastapoimituista löytömateriaaleista. Löysimme näyttelyä purkaessamme liiketilan lämpöpatterin välistä kultasormuksen. Huhti-toukokuussa 2013 lainasimme Porissa Poriginal-gallerian varastoista löytyneitä pahviputkia lakanamaalauksen pingottamiseen sekä lasikuutioita valaisimen telineeksi. Paljakanvaaralla saman vuoden kesäkuussa keräsimme yhteen alankomaalaisen Sjoukje Gootjesin pari vuotta aikaisemmin Mustarindaresidenssissä tekemien, sittemmin liiterin takana kelottuneiden puuveistosten jäänteitä ja teimme niistä sekä residenssitalon pannuhuoneessa lojuneista esineistä kolmiulotteisia miellekarttoja. Heinäkuussa 2013 työpajassa Viitasaarella saimme käyttöömme purettavaksi tuomitun vanhan lukion. Vain pieni osa koulun esineistöstä oli siirretty pois muuton yhteydessä, joten muun 5 muassa kuvaputkitelevisioita ja VHS-soittimia, tuoleja, pöytiä, projektoritelineitä, ruokakärryjä, tennispalloja, verkkoja, köyttä, rullakkoja ja rikkinäistä marssirumpua käytettiin erinäisissä interventioissa kaupunkitilassa sekä lopullisessa arkistonäyttelyssä koulun tiloissa. Kun puolestaan vaihdoimme huonekalujen järjestystä yliopiston humanistisen tiedekunnan Utopia-salissa, Uuden ylioppilastalon viidennessä kerroksessa Helsingissä lokakuussa 2013, nahkasohvat muuttuivat sidotuiksi toteemeiksi. Yhteistä näille keskusteluille on pyrkimys ottaa vakavasti kumppanuutemme tavaroiden, teknologioiden ja eliöiden kanssa. Ihmisen ei katsota elävän maailmassa vain toisten ihmisten kanssa. Sen sijaan hän on asettunut yhteistoimintaan myös ei-inhimillisiksi ymmärrettyjen toisten, kuten tavaroiden, teknisten laitteiden, eläinten ja muiden ympäristön elementtien kanssa.4 On tietenkin paradoksaalista kritisoida materialismia paikoitellen lähes barokkimaisen runsaasti pursuavilla objekti-installaatioilla tai käyttämällä objektiorientoituneen ontologian5 muodikasta mallia subjektin ja objektin rajojen liudentamisessa. Aineellinen työskentelymme perustuu pitkälti dokumentoimiseen ja keräilyyn, multimateriaalisiin esillepanoihin, esineellisyyden tutkimiseen, esineiden ja tilojen uudelleenesityksiin eri välinein tai näiden uudelleen läsnäolevaksi tekemiseen.6 Maalauksen mahdollisuuden ja mahdottomuuden pohdinta – eli kuinka nykyään voi ylipäätään enää maalata – sekä teoksen ja siihen käytettyjen objektien elinkaaren ja kiertokulun tutkimus kiinnostavat meitä. Versioimme omiamme ja muiden teoksia toistuvasti niin, ettei teos koskaan toisinnu uudelleen sellaisenaan. Toisin 4 Jarno Valkonen, Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen, “Sosiologista materiaalioppia”, pääkirjoitus, Sosiologia 3/2013 http://www.kultti.net/artikkelit/290/#sthash.o4g5vCys.dpuf (lainattu 27.2.2014) 5 http://en.wikipedia.org/wiki/Object-oriented_ontology (lainattu 27.2.2014) 6 Ehdotuksia representaation suomenkielisiksi vastineiksi: Heikki Kujansivu, “Esityksiä esittämisestä”, niin & näin 2/2011 s. 147 (arvio Tarja Knuuttilan ja Aki Petteri Lehtisen toimittamasta teoksesta Representaatio, Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, Helsinki: Gaudeamus 2010). 7 sanoen teosten prosessimainen luonne altistaa ne loputtoman muutoksen tilaan. Määritellessään askartelun [bricolage] [Claude] LéviStrauss ehdottaa tiukasti toisiinsa liittyvien piirteiden kokonaisuutta: moninainen, epäyhtenäinen ja kuitenkin rajallinen varasto tai koodi; kyky saattaa katkelmat aina uusiin pirstoutumisiin; ja siitä johtuen tuottamisen ja tuotteen, välineellisen kokonaisuuden ja toteutettavan kokonaisuuden yhdentekevyys.7 Olemme joutuneet pohtimaan ehkä liiankin kanssa oman taiteellisen tuotantomme problematiikkaa, kiitos katkeamattoman dialogin/nujakoinnin/ ajatuspainin. Luopumisella on oma osansa teosten elinkaaressa: onhan luopuminen jollain perverssin henkilökohtaisella tasolla eräänlainen materiaalin ja keräilijän välinen päätepysäkki. Televisiota joskus seuranneet tietävät, kuinka vaikeaa hamstraajien on luopua esineistään. Mutta taiteessa kyseessä eivät ole pelkästään materiaaliset objektit, aineellinen kuona, vaan ongelman ydin sijaitsee syvemmällä. Tuotanto-sana käsittää kokonaisia tekemisen tapoja, ajatusmalleja siitä, mitä taiteilijan tulisi tuottaa: Tuottamisesta tuote, tuottamisen-tuotteen identiteetti... Tällainen identiteetti muodostaa lineaarisen sarjan kolmannen termin: valtavan eriytymättömän objektin. Kaikki pysähtyy hetkeksi, kaikki jähmettyy (sitten kaikki alkaa uudelleen). Eräässä mielessä olisi parempi, ettei mikään toimisi, mikään kävisi. Olla syntymättä, vapautua syntymien teilipyörästä: ei olisi suuta imemiseen, ei anusta paskantamiseen.8 Esineet toimivat ehtymättöminä merkitysvarastoina. Aloitellessamme työskentelyä taiteilijoina tuotimme esineitä, taideobjekteja, ja viitteellisiä merkityssuhteita yhtenään, välillä jopa raivokkaasti. Myöhemmin olemme ymmärtäneet lopettaa moisen tehtailun. Edelleenkin tuntuu loputtoman kiehtovalta palailla jo useampaan kertaan käsiteltyihin materiaaleihin 7 Gilles Deleuze & Felix Guattari, Anti-Oidipus, suom. Tapani Kilpeläinen, Helsinki: Tutkijaliitto 2007, s. 14–15. 8 Ibid, s. 15. 9 ja löytää niille uusia sovellutuksia erilaisissa “ohjelmointiympäristöissä”. Esineet jatkavat liikettään suhteessa maailmaan, aikakapseleina, Bruno Latourin sanoin viivepillereinä.9 Ajatus taiteilijabrändin rakentamisesta tuntuu meistä rajoittavalta ja välineellistävältä. Osittain sen vuoksi olemme yhteistyömme alusta asti pyrkineet irrottautumaan tunnistettavasta tyylistä tai kädenjäljestä. Kopiointi ja lainailu ovat olleet tärkeimmät metodimme. Emme kuitenkaan ole täysin onnistuneet etäännytyksessä, onhan Vuoden nuori taiteilija -palkinto jaettu viime vuosina oman tyylinsä signeeranneille ja sen kautta jo hieman nimeä saaneille taiteilijoille. Kenties VNT-konsepti on jonkinlaisessa murroksessa, tai sitten olemme tunnistamattomuutemme suhteen harhakuvitelmien vallassa. Luultavasti vähän molempia. 8. helmikuuta 2014, Nabb + Teeri 9 “That’s what explains the number of partial inhabitants and the constant impression that we all have, in the city, of being overtaken by events. Most of the inhabitants present are not in human form; most human actants disappeared long ago. Yet no transcendent form binds them; it’s just that objects transport the action given to them through time, something like those delayed action tablets that slowly diffuse precious molecules which would otherwise be poisonous in large doses if released too quickly in the bloodstream.” Bruno Latour & Emilie Hermant, multimediateos Paris: Invisible City, Step ten, Performing Plan 36. Ranskankielinen alkuteos Paris ville invisible, Paris: La Découverte-Les Empêcheurs de penser en rond, 1998. http://www.bruno-latour.fr/virtual/index.html http://www.bruno-latour.fr/sites/default/files/downloads/viii_paris-city-gb.pdf (lainattu 27.2.2014) 11 13 THE LEFTOVERS OF AN UNKNOWN PARTY The act of copying something allows the use of things as they are, without altering their original nature. [...] I’m interested in the translation of life to art because it seems to me that the world is fine just as it is.1 This booklet serves as our literary contribution to the catalogue. Instead of presenting an easily grasped concept or a given perspective to make our works open up to those experiencing them, we light paths in the darkness of a snowless late winter night for approaching the artistic process and the works. The paths follow the banks of ditches. The older ditches meander according to the terrain, while the later ones have been dug in a straight and functional way, with both leading water from fields and forests. After heavy rainfall, efficient ditch drainage reveals its unexpected potential and a river running through an area of farmland will start to flood. That is when all kinds of things can be washed into it. When the floodwaters downstream are dragged and useful bits and pieces are sieved out of it, collections start to form. The title of the exhibition The Leftovers of an Unknown Party is a direct quote from Maurice Merleau-Ponty’s essay “Cézanne’s Doubt”. The title refers to the passage in the essay in which the renowned artist finds his experiments scattered about his studio to be failures and alien to him.2 The idea of Paul Cézanne agonizing in his studio provides both a hopeless and recognizable picture of the work of a painter. It is traditionally thought that countless hours of work are needed in order to become a good painter. Productivity is thus regarded as worth striving for, a prolific period is 1 Allen Ruppersberg, The Secret of Life and Death, extracts from “Fifty Helpful Hints on the Art of Everyday”, Los Angeles: Black Sparrow Press, 1985, p. 111–114. 2 Maurice Merleau-Ponty, Basic Writings, edited by Thomas Baldwin, New York, Routledge 2004, p. 289. 16 generally a virtue worth mentioning. We would like, however, to seek alternatives for productivity and various experiments for charting them provide interesting work. If we take a magic box by Cornell or Armand, a collage by Ernst or some useless machine by Munari or Tinguely, we find ourselves in a setting that has nothing to do with Raphael or Canova, but is instead quite close to the aesthetic tastes of the Middle Ages. In poetry we have literary patchworks and riddles, Irish kennings, acrostics, verbal weaves of multiple quotes resembling Pound and Sanguinetti; Virilius Bigor and Isidor of Seville’s mind-boggling plays of etymology (Joyce knew them), the temporal compositional sketches of poetic studies that seem provide agendas for Godard, and above all a preference for collection and inventorying. This achieved concrete form in the treasure troves of princes and cathedrals whose indiscriminately assembled collections could contain a thorn from Christ’s crown of thorns, an egg found inside another egg, the horn of a unicorn, St. Joseph’s engagement ring, and the skull of John the Baptist at the age of 12.3 Received, found and borrowed materials define the aesthetic, size, composition and duration of our works. In particular, objects and materials bound to location have become important elements of our recent exhibitions and displays. Accordingly, preparing for an exhibition has become more of a preparation for the actual mounting of works and for a location-bound archaeology. Delving into stores of material has proven to be an interesting starting point in places where the strata of cultural provision and exhibition activities are tangible. Since our work for the time being has mainly been located in the spaces and institutions of art, such as studios, galleries, museums and residencies, artist ecology has almost unnoticeably become a part of our considerations of a sustainable artistship. For reasons of everyday logistics, the above-mentioned places namely have 3 From the Finnish translation of Umberto Eco, Semiologia quotidiana, Gruppo Editoriale Fabbri - Bompiani Sonzogno, Etas S.p.a., Milan 1984 (Matka arkipäivän epätodellisuuteen, transl. Aira Buffa, Helsinki: WSOY, 1985, p. 87). 18 the auxiliary role of serving as storage for various kinds of artworks, alongside their other functions. As in situ work bound to place and location becomes more specified, a new subgenre, in stitu, is created in the hidden recesses of storage rooms. A LIST OF RECENT PROJECTS EXPLORING THE ECOLOGY OF WAREHOUSING AND TEMPORARY STORAGE In 2012 we assembled Pavilion for the Mänttä Art Festival using materials and other interesting things found near the venue and in storage that had been left behind by artists of earlier Mänttä festivals. This work became a miniature exhibition within the summer exhibition. In Jyväskylä in April 2013, we carried an intervention in a former jeweller’s shop upon the invitation of Äkkigallery. Lasting two days, this exhibition consisted of freshly found and collected materials. When dismounting the exhibition, we found a gold ring between the parts of a radiator. In April–May 2013, we borrowed cardboard tubing found in storage at the Poriginal gallery in Pori for stretching a sheet painting and glass cubes to serve as the stand of a light fitting. At Paljakanvaara in June 2013, we collected the remains of wooden sculptures made by the Dutch artist Sjoukje Gootjes a couple of years previously in the Mustarinda residency programme. The pieces had dried outdoors behind a shed and we used them and objects from the boiler room of the residency facility to make three-dimensional mind maps. In July of the same year we had a workshop at Viitasaari where we were given the use of an old high school scheduled for demolition. Only a small part of the school’s objects and equipment had been taken away. As a result, old cathode-ray tube television sets, VHS video players, chairs, tables, projector stands, food 20 trolleys, tennis balls, nets, rope, storage cages on casters and a broken marching drum, among other items, were used in various interventions in urban space and in the final archive exhibition at the school. In October 2013, when we changed the arrangement of furniture in the Utopia Room of the Faculty of Arts of the University of Helsinki on the fifth floor of the New Student House, the leather sofas turned into bound totem poles. A feature shared by these discourses is the aim of taking seriously our partnership with goods, technologies and organisms. People are not regarded as living in the world only with other people. Instead, they have engaged in collaboration with others regarded as non-human, such as goods, technical equipment, animals and other elements of the environment.4 It is of course paradoxical to criticize materialism with object installations of occasionally almost Baroque abundance or by applying the fashionable model of object-oriented ontology5 to dissolve the boundaries of subject and object. Our material work is largely based on documentation, collection, multi-material displays, the exploration of the artefactual dimension, re-representations of objects and spaces with various media, or creating a new presence for them.6 We are interested in considerations of the possibility and impossibility of painting – or how painting in general can be practised any more today – and exploring the lifespan and cycles of an artwork and the objects used in them. We repeatedly make versions of our own works and those of others in ways in which the work is never replicated as such. In other words, the processual nature of the works subjects them to an endless state of change. 4 Jarno Valkonen, Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen, “Sosiologista materiaalioppia”, pääkirjoitus, Sosiologia 3/2013 http://www.kultti.net/artikkelit/290/#sthash.o4g5vCys.dpuf (accessed 27.2.2014) 5 http://en.wikipedia.org/wiki/Object-oriented_ontology (accessed 27.2.2014) 6 For Finnish discussion on representation and related terminology, see Heikki Kujansivu, “Esityksiä esittämisestä”, niin & näin 2/2011, p. 147 (review of Tarja Knuuttila & Aki Petteri Lehtinend ed. Representaatio, Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, Helsinki: Gaudeamus 2010). 22 When Claude Levi-Strauss defines bricolage he does so in terms of a set of closely related characteristics: the possession of a stock of materials or of rules of thumb that are fairly extensive, though more or less a hodgepodge-multiple and at the same time limited; the ability to rearrange fragments continually in new and different patterns or configurations; and as a consequence, an indifference toward the act of producing and toward the product, toward the set of instruments to be used and toward the over-all result to be achieved.7 We have had to consider, perhaps excessively, the problematic our own artistic output, thanks to unbroken dialogue/scuffling/mental wrestling. Letting go of things also plays a part in the lifespan of the works, for at some perverse personal level giving up and rejecting is the terminus for the material and the collector. Those who watch television may know how hard it is for hoarders to give up their objects. But art does not involve only material objects, material dross; the core of the problem lies deeper. The term ‘production’ entails whole practices of making, mental models of what an artist should produce: Producing, a product: a producing/product identity. It is this identity that constitutes a third term in the linear series: an enormous undifferentiated object. Everything stops dead for a moment, everything freezes in place – and then the whole process will begin all over again. From a certain point of view it would be much better if nothing worked, if nothing functioned. Never being born, escaping the wheel of continual birth and rebirth, no mouth to suck with, no anus to shit through.8 Objects serve as inexhaustible stores of meaning. When we began to work as artists, we produced objects, art objects and referential relations of meaning relentlessly, occasionally even in a furious 7 Gilles Deleuze & Felix Guattari, Anti-Oedipus, Minnesota, University of Minnesota Press 1983, p. 7. Translated from the French by Robert Hurley, Mark Seem, and Helen R. Lane. 8 Ibid. p. 7. 24 manner. We have since then had the sense to stop churning out things like that. It still feels endlessly fascinating to return to materials that have already been used on several occasions and to find new applications for them in various “programming environments”. The objects continue in their movement in relation to the world as time capsules, in Bruno Latour’s terms as delayed action tablets.9 We find the idea of constructing an artist brand restricting and instrumentalizing. Partly for this reason we have sought, ever since the beginning of our collaboration, to distance ourselves from a recognizable style or maker’s hand. Our chief methods have been copying and borrowing. We have not, however, succeeded completely in establishing a distance, since the Young Artist of the Year award has been given in recent years to artists who have signed their own style and thereby have already gained something of a name for themselves. Perhaps the Young Artist of the Year concept is undergoing some kind of change, or then we are harbouring delusions about our own unidentifiability. Perhaps a bit of both. 8 February 2014, Nabb + Teeri 9 “That’s what explains the number of partial inhabitants and the constant impression that we all have, in the city, of being overtaken by events. Most of the inhabitants present are not in human form; most human actants disappeared long ago. Yet no transcendent form binds them; it’s just that objects transport the action given to them through time, something like those delayed action tablets that slowly diffuse precious molecules which would otherwise be poisonous in large doses if released too quickly in the bloodstream.” Bruno Latour & Emilie Hermant, multimedia work Paris: Invisible City, Step ten, Performing Plan 36. Original version in French: Paris ville invisible, Paris: La Découverte-Les Empêcheurs de penser en rond, 1998. http://www.bruno-latour.fr/virtual/index.html http://www.bruno-latour.fr/sites/default/files/downloads/viii_paris-city-gb.pdf (accessed 27.2.2014) 26 28