Muistoja Raahen oppikoulusta

Raahen oppikoulu 1884 – 1984. Historiikki ja matrikkeli.
Muistoja koulunkäynnistä Raahen oppikoulussa ja jatkoluokilla 1900-luvun
alkuvuosikymmeninä
Lehtori Hilja Vuola, entinen oppilas, opettaja, teinikunnan kuraattori, Teinilaulajien innostava johtaja
ja senioritoiminnan kantava voima, muistaa erityisesti ne 1920-luvun alkuvuodet, jolloin
jatkoluokkien1 kohtalo oli kirjallisesti sanottuna ”hiuskarvan varassa”. Hilja Vuolan kanssa
kuudennelle lähtijöitä oli 1921 viisi, joista yksi myöhemmin perui päätöksensä ja seitsemännellä ja
kahdeksannella luokalla oli ainoastaan yhteensä neljä oppilasta. Opettajiakaan ei tahdottu saada
millään, eikä varoja heidän palkkaukseensakaan tahtonut löytyä. Eräänä vuonnakaan ei seitsemättä
luokkaa pystytty aloittamaan heti syyskuun alussa opetusvoiman puuttumisen vuoksi, vaan useita
viikkoja myöhemmin. Seminaarista löytyi paljon apua, mm. uskontotunneilla Hilja Vuola muistaa
juosseensa seminaarilla, jossa musiikkihuoneen nahkasohvalla opittiin Sanaa.
Raahen Porvari- ja kauppakoululta saatiin matematiikan opettaja ja fysiikan opettaja, jolle tosin
kemia oli fysiikkaa rakkaampaa, vaikkei se silloiseen jatkoluokkien opetukseen olisi kuulunutkaan.
Jatkoluokille tulijoiden määrä alkoi kuitenkin ilahduttavasti pian kasvaa. Väinö Hannila,
matrikkelitoimikunnan uuttera jäsen ja senioritoiminnassa innolla mukana oleva, kertoo heitä olleen
kuudennella luokalla jo kymmenen oppilasta.
Väinö Hannila kertoo myös opettajapulan ratkaisevasti helpottuneen. Ruonakin2 antoi osansa
matematiikan opettajana. Opetukselle antoi Väinö Hannilan mukaan pikantin lisän se, että kun tänä
Ruonalta tunnille tullut opettaja istui opettajapöydän laidalla ja heilutteli jalkojaan, niin hänen
saappaansa olivat nokiset! Toisesta työstä suoraan toiseen.
Aivan 20-luvun alussa aloittaneet luokat pysyivät oppilasmäärältään melko pieninä, mutta Gretel
Salmi, myöhemmin itse myös opettaja ja niin matrikkelityössä kuin seniorienkin toiminnassa mukana
oleva, toteaa heitä kuudennella olleen parisenkymmentä, joista muutama tosin sitten jäi pois.
Opettajavoimiakin saatiin nyt etenkin kauppaopistolta ja jatkoluokkien toiminta vakiintui.
On kuitenkin syytä muistaa, että jo 1919 Raahen keskikoulun jatkoluokilta sai sen historian
ensimmäiset valkolakit kymmenen oppilasta, joten itsenäisen Suomen ensimmäisen täyden
vuosikymmenen, 20-luvun, alku ”kivuliaisuudessaan” oli siihen verrattuna poikkeus ja palaaminen
suurempiin luokkiin normaalia.
Hilja Vuola muistaa kuitenkin hyvin, kuinka oppilaille oli hankalaa se, että heidän piti mennä
1
Nykyinen lukio
Ruona Oy oli raahelainen konepaja, joka työllisti enimmillään 700 miestä. Ruona Oy ajautui konkurssiin 1952
sotakorvaustilausten loputtua.
2
© Raahen museo | museo@raahe.fi
opettajien luo tunneille seminaarille, kauppakoululle ja jopa heidän koteihinsakin. Opetus kärsi tästä
ja vaati oppilailtakin tavallista ankarampia ponnisteluja tulosten saavuttamiseksi.
Hilja Vuola muistaa kerran saaneensa jopa rohkeutta siihen, että vetosi opettajaan tuntien
pitämiseksi omalla koululla. Siihen hän sai sillä kerralla tylyn vastauksen: ” Sinä se paat vastaan, muut
käy täällä mielellään.”
Myös Väinö Hannilan aikana käytiin oppitunneilla seminaarilla ja kauppakoululla, mutta Gretel
Salmen jatkoluokkavuosina opettajat jo tulivat kaikki ”omalle koululle”.
Oppitunteina koulupäivä noina vuosina ja kauan myöhemminkin jakaantui siten, että siinä oli riittävä
ruokatunti – aikanaan parikin – jonka aikana käveltiin kotiin tai kouluasunnolle, syötiin, vähän
levättiin ja ”ehdittiin lukea iltapäivän läksyjäkin”, muistelee Väinö Hannila.
Oppilaat olivatkin noina aikoina enimmäkseen Raahesta tai aivan sen lähettyviltä.
Käytös oli melko moitteetonta, vaikka ”pojat juoksivat röökille”, sanoi Hilja Vuola. ”Ei joustu yksin
röökillä”, korjaa Väinö Hannila, jolle liikunta ja urheilu ovat olleet läheisiä koulupojasta alkaen.
Wallinin Olli tosin oli se ”tähti”, hänestä tuli myöhemmin voimistelunopettaja ja yleisheittäjänä hän
oli silloisessa Suomen maajoukkueissa mukana. Mutta viidenteen luokkaan saakka Hannilan Väinö
työnsi vähän pitemmälle kuulaa kuin Olli.
Tyttöjen harrastukset olivat toiset. Gretel Salmi muistelee kirjoitelleensa runoja ja päiväkirjaa
pidettiin. ”Entäs pojille kirjeitä?”, kiusottelee Väinö Hannila.
Vanha koulurakennus3 oli paljossa samanlainen kuin miltä se nykyisinkin ulospäin näyttää, kaksi
kerrosta tosin. Luokkahuoneet kantoivat omia tunnuksiaan, niitä ei vaihdeltu kuten nykyisin, ja pojilla
ja tytöillä oli omat eteisensä, ”pukeutumishuoneet”, heti pääovesta sisälle tultaessa. Näistäkin tehtiin
myöhemmin luokkahuoneita.
”Se aulakin oli niin klassillisen kaunis”, huokaa Hilja Vuola, ennen kuin se sitten aikanaan pakosta
jouduttiin pilaamaan. ”Näin kaunista koulua ei olekaan”, sanoi eräs vieras liikkuessaan aulassa ja
kuunnellessaan sen kaikuja.
Kaunis oli myös juhlasali, johon aamurukouksiin marssittiin luokittain suorissa, siisteissä riveissä.
Hartaushetken ajan seistiin, myöhemmin istuttiinkin. Näin varsinkin silloin, kun koululla oli vieraileva
puhuja.
Koulun juhlasalissa pidettiin monenlaisia juhlia, konventteja, eräinä aikoina tanssiaisiakin, jos kohta
tanssi myöhemmin oli kielletty ja korvattiin piirileikeillä. Mutta juhlille osattiin antaa muuta
sisältöäkin, näyteltiin, laulettiin ja soitettiin. Myös lausunta oli suosittua. Kuvaelmiakin esitettiin.
Ja eräänlaisia ”juhlia” olivat ne potturetketkin, joista vanhemmilla oppilaspolvilla on lämmittäviä
3
Nykyinen keskuskoulu.
© Raahen museo | museo@raahe.fi
muistoja.
Markkinalomaakin annettiin oppilaille pari päivää, muistaa Gretel Salmi.
Perunaretkien aikana opittiin samalla tuntemaan kaupungin lähiympäristöä ja sen historiaa
monipuolisesti. Perunaretkien lisäksi tehtiin laskiaisretkiä, joilla opettajat olivat mukana rehtoria
myöten.
Kouluasut olivat ”siistit ja puhtaat”, tytöt käyttivät esiliinaa viidenteen luokkaan saakka. Kun Gretel
Salmi sitten kerran tuli ilman essua, sanoi rehtori: ”Luuletkos sinä nyt olevasi daami, kun sinulla ei ole
förkkeliä4.”
”Joillakin tytöillä oli hyvin kauniit tärkätyt esiliinat”, muistelee Hilja Vuola.
Väinö Hannilan mukaan ei pojilla ollut kovinkaan paljon pieksuja, mutta tavallisia saappaita kylläkin ja
nyörikenkiä. Myöhemmin sotien aikana pidettiin lähes yksinomaan monoja ja saappaita.
Monet muutkin asiat olivat toisin kuin nykyisin. Kasveja kerättiin jopa 200 kesäloman aikana,
koulukirjat kulkivat merkintöineen polvesta polveen, ei niitä ostettu aina suinkaan uusina, eivätkä ne
vaihtuneet sisältönsä ja tekijöidensä puolesta kuten myöhemmin.
Kasvien lisäksi saatettiin kerätä myös perhosia ja hyönteisiä.
Venäjää luettiin vuoteen 1918, mutta Väinö Hannilan aikana tämä kieli oli jo poistettu. Englantia ei
liioin luettu, ei ranskaakaan, mutta sen sijaan ruotsia, saksaa ja latinaa.
Voimistelutunnit olivat merkittäviä ja niihin otettiin antaumuksella osaa. Laulua opettivat kanttorit.
Kun Väinö Hannila oli kolmannella luokalla, sävelsi Stråhle Raahen marssin, joka välillä on
raahelaisilta jo unohtunutkin. Myös piirustus kuului opetusohjelmaan varhain.
Kurssivaatimukset eivät olleet vaikeita, mutta opetus pääsi kunnolla vauhtiin vasta pätevien, pysyvien
opettajien ansioista.
”Koulun ilmapiiri oli hyvä”, korostaa Väinö Hannila. Samoin vakinaiseksi muodostunut opettajakunta.
Rehtorit olivat erityisen isänmaallisia.
Suuren maailman asioista ei paljon koulussa puhuttu, mutta oman isänmaan sitäkin enemmän.
Opettajissa oli isänmaan asian intomielisiä julistajia, ja tämä sai vastakaikua silloisissa oppilaissa.
”Kotiläksyjä ei ollut niin paljon, etteikö niiden luvulta olisi käsitöitä ehtinyt tekemään”, sanoo Hilja
Vuola. Sinikantisia vihkoja käytettiin, kyniä ja kumeja ostettiin sen verran kuin rahat antoivat myötä.
Koululuokat eivät olleet kovin suuria oppilasmääriltään 20-luvun lopullakaan, jolloin Hilja Vuola tuli
opettajaksi kouluun, jossa hän aikaisemmin oli ollut oppilaana. ”Olin ollut vain neljä – viisi vuotta
poissa, ja vaikka nyt olin opettaja, joilla oli oma vaatehuone, menin usein vaistomaisesti tyttöjen
eteisnaulakoille.”
4
esiliina, ruotsiksi ett förkläde
© Raahen museo | museo@raahe.fi
Gretel Salmi tuli hänkin aikanaan oppilaasta opettajaksi, mutta siihen ehti kulua paljon enemmän
vuosia kuin Hilja Vuolalla. ”Vähän minä tullessani pelkäsin tuota Hiljaa ja Aimoa” sanoo Gretel Salmi,
”mutta höylejähän5 ne olivat...” ”Höylejähän me aina”, tuumii Hilja.
”Jumalan ihmeellistä johdatusta elämässä on aina tarvittu”, sanovat Hilja Vuola ja Gretel Salmi.
Väinö Hannilasta ei tullut opettajaa, mutta sen sijaan juristi. – Olin hakenut vapaaehtoisena
armeijaan ja ratkaisua odottaessani matkustin Helsinkiin ja kirjoittauduin ainoaan tuolloin
mahdolliseen tiedekuntaan: lainopilliseen.
Johdatusta kait sekin.
5
hyvätapaisia, mukavia.
© Raahen museo | museo@raahe.fi